Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin tervehtimään Pyörresielua, joka oli saapunut piikkihernetunnelin eteen. ”Hei, Pyörresielu! Miten meni metsästysreissu?” kysyin ja nuolaisin kumppanini korvaa. Kolli kehräsi. ”Ihan hyvin. Sain yhden oravan. Riista alkaa pian palailla metsään.” hän totesi. Nyökkäsin. Pian tulisi hiirenkorva. Se oli lempiaikaani, sillä kukat kukkisivat ja metsä heräisi. ’Se tietää myös paljon riistaa.’ mietin onnellisena. Pyörresielu raahasi oravansa eteeni. Hän huokaisi. Orava oli pulska: siitä riittäisi useamman kissankin ateriaksi. ”Kutsutaanko muita mukaan?” kysyin. Pyörresielu pudisteli päätään. Nyökäytin päätäni myöntävästi. Haukkasin varovasti oravasta. Pyörresielu näytti omituisen hiljaiselta. Kolli tuijotti minua. Katsahdin häntä lohduttavasti. ”Ei hätää. Kaikki on hyvin. Minä olen tukenasi.” nau’uin hänelle. Pyörresielun katse suli. ”Olet ainoa hyvä ystäväni.. tietenkin Aamutassun lisäksi.” hän sanoi lämpimästi ja hiljaisesti. Hymyilin. ’Ennen Pyörresielua en tiennyt mitä tehdä, koska minulla ei ollut enää Varjokarvaa. Nyt minulla on ystävä, kumppani, elämänkumppani.’ mietin. Kuinka onnellinen olinkaan? ”Sinä myös.” sanoin ja laskin häntäni isomman kollin lavalle. Huomasin vasta nyt, kuinka pieneltä näytin vasten Pyörresielua. Harmaa kolli oli minua ainakin puoli ketunmittaa pidempi! Hänen leveä harmaa päänsä kohosi ylös. En nähnyt edes kunnolla hänen silmiään. ”Aloitetaan syöminen, ennen kuin orava muuttuu variksenruoaksi.” kumppanini sanoi. Nyökkäsin ja haukkasin oravasta. Söimme oravaa yhdessä. Kun orava oli syöty, nuolaisin huuliani. ”Kiitos! Tämä oli todella mehukas orava!” kehuin saalista mielissäni. Pyörresielu näytti iloisemmalta. Lihaksiani sattui ikävästi, sillä en ollut ollut tänään ulkona. Venyttelin ja köyristin selkääni. ”Mitäs sanoisit pikku kävelystä?” kysyin. ’Ei kun..ai niin. Emme voi mennä, koska säännöt estävät.’ muistin. Pyörresielu näytti harmistuneelta. ”Kumpa voisimmekin. Säännöt estävät.” hän sanoi lievästi vihaisena. Olin harmissani. ”Kaipa meidän pitää sitten odottaa, että joku käskee meidät partioon.” totesin. Huomasin Pimentovarjon alkavan järjestää aurinkohuipun partioita. Nousin käpälilleni. ”Nuppujuova, sinä voit tulla tähän rajapartioon, ja Pyörresielu myös.” hän totesi. Väläytin nopean katseen Pyörresielulle. Partiota johti Pikkukaaos, joka oli oppilaansa Hahtuvatassun kanssa. Kävelimme metsää pitkin rauhallisesti.
Tutkin, näkyisikö metsässä saaliita. Haistoin hiiren hajun.

Kirjoittaja: Sirius

Nappasin kasasta myyrän ja aloin syömään sitä yhdessä Neilikkatassun kanssa. Söimme sen puoliksi. Yhtäkkiä Pikiturkki tassutti luoksemme. ”Hei. Vaihtakaa klaaninvanhimpien makuualuset ja nyppikää heistä punkit.” hän naukui. Väläytin Neilikkatassulle inhoavan katseen. Vihasin punkkien nyppimistä! Pikiturkki oli selvästi huomannut nyrpeät katseemme, joten hän hymyili rohkaisevasti. ”Älkää huoliko. Saatte varmaan kuulla jonkin oikein kiinnostavan tarinan.” hän sanoi häntäänsä heilauttaen. ’En kestä sitä hiirensapen hajua!’ mietin vihaisesti. Hiirensappi oli pahanhajuista yrttiä, jota käytettiin punkkien irrottamiseen. ”Äh, miksi juuri meidän pitää irrottaa punkit?” nurisi Neilikkatassu harmistuneena. Katselin häntä harmistuneena. Ymmärsin hänen tunteensa. ”No, kaipa meidän on haettava hiirensappea. Voihan sen aina pestä pois.” yritin sanoa. Ymmärsin häntä. Hiirensappi haisi tosi pahalle! Laahustimme parantajan pesälle. Hehkuaskel oli pesän sisällä oppilaansa Savutassun kanssa. Katselin hetken aikaa kiinnostuneena heidän puuhiaan. ’Parantajan homma on oikeasti kiinnostavaa. Ehkäpä joskus alkaisin parantajaksi..’ mietin toiveikkaasti. Seurasin kuinka Hehkuaskel kyseli Savutassulta yrttejä. Huomasin hänen nostavan lehden, joka näytti kovasti kehäkukalta. Savutassu näytti miettivän ankarasti. ’Ei kun..ai niin, sehän on käenkaalia!’ totesin mielessäni. ”Untuvatassu, tiedätkö sinä mitä tämä on?” Savutassu kuiskasi. Nyökkäsin. ”Käenkaalia kai.” kuiskasin. Hehkuaskel oli kuullut kuiskauksen. ”Käenkaaliapa hyvinkin! Onpa sinulla hyvä muisti, Untuvatassu. Tulitteko hakemaan hiirensappea? Ottakaa tuosta.” hän sanoi. Tassutin Neilikkatassun viereen. Kuopassa oli vihreää, tahmaista nestettä. Laskin tassuni nesteeseen. Kamala haju täytti pesän. Nyrpistin nenääni. ”Hyi!” supatin Neilikkatassulle. Hän nyrpisti myös nenäänsä kauhealle hajulle. Veimme käpälällisen hiirensappea klaaninvanhmpien pesään. ’Tämä haju ei lähde ikinä!’ mietin inhoavasti. Klaaninvanhimmat lepäsivät vuoteillaan. ”Kappas, nuoria! Te ette kai ole täällä vielä käyneetkään?” kysyi joku kissa, jota en tunnistanut. Pudistin päätäni. ”Emme ole.” sanoin. ”Minulla on iso punkki selässä. En yllä siihen.” sanoi joku kolli. Tassutin hänen luokseen ja huomasin likaisen turkin seassa punkin. Tartuin siihen kiinni ja levitin kohtaan hiirensappea. Tajusin, että kollin takatassussa oli myös punkki. Otin senkin irti. Hiirensappi oli jo melkein lopussa, kun sain sen irti. Vanha kolli huokaisi. ”Ihanasti helpottaa..” hän naukui.

Kirjoittaja: Elandra

Salamatassu: 10kp –

Lampitassu: 17kp –

Aaltosalama: 7kp –

Jääviilto: 8kp + 3TaP –

Tuimakatse: 23kp! + 5TaP –

Sähkötuho: 29kp! + 3TaP –

Lammikkotassu: 7kp + 3TaP –

Varissulka: 11kp + 1TaP –

Lätäkkötassu: 18kp + 7TaP –

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Lätäkkötassu taisteli raivokkaasti pentuetovereidensa rinnalla taistelussa, jonka Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat aloittaneet Eloklaania vastaan. Vihollisklaani oli houkuteltu paikalle kujakissojen valheen avulla. Lätäkkötassu oli ennen taistelun alkua käynyt nopean keskustelun isänsä kanssa. Hän oli suorasanaisesti, mutta rauhanomaisesti kyseenalaistanut sitä, miten epäreilua oli aloittaa taistelu valheen varjolla. Mutta Henkäystähti oli vaientanut tyttärensä nopeasti ja ilmoittanut, että sodassa kaikki keinot olivat sallittuja. Oppilaan kunnioitus hänen isäänsä kohtaan oli niin suurta, että hän uskoi isäänsä. Henkäystähti oli kokenut paljon ja tiesi monestakin asiasta enemmän kuin tyttärensä, joka ei vielä ollut elänyt edes neljää vuodenaikaa. Lätäkkötassu oli tunnustanut isän olevan oikeassa ja taisteluun valmistautuminen oli saanut jatkua rauhassa.
Nyt kun Lätäkkötassu kamppaili taisteluaukiolla ja näki vihollisensa verenhimoiset kasvot, hän tiesi tämän olevan oikein. Eloklaani oli aina esitelty rauhanomaisena ja oikeudenmukaisena klaanina, mutta tämä oli Lätäkkötasun silmissä kaikkea muuta. Kaksi soturia, joita vastaan Lätäkkötassu sisarineen taisteli, eivät osoittaneet armoa itseään nuoremmille kissoille.
Lätäkkötassu kuunteli tarkkaavaisesti, kuinka Lammikkotassu jakeli käskyjä pentuetovereilleen. Ellei tämä olisi ollut tositilanne, ei hopeanharmaa naaraskissa olisi hyväksynyt oppilastovereiltaan moista käskytystä.
Kaikki kävi hyvin nopeasti, eikä Lampitassu ollut huomannut takaansa lähestyvää harmaaturkkista eloklaanilaista. Kolli loikkasi empimättä pienikokoisemman oppilaan niskaan Lätäkkötassun ollessa yksin valkoturkkisen kollin armoilla. Valkea kolli oli selvästi taitavampi taistelija kuin Lätäkkötassu pentuetovereineen, mutta nyt kun toinenkin kissa oli liittynyt kamppailuun, tilanne kävi vielä epätasaisemmaksi. Hopeanharmaa naarasoppilas ei siitä huolimatta suostunut luovuttamaan. Hän loikkasi alas valkoturkkisen kissan niskasta ja syöksähti nopeasti kohti tabbykuvioista eloklaanilaista. Samassa nuori naaras kuuli myös Lammikkotassun lähestyvät askeleet takaansa. Yhteistuumin kaksikko sai vapautettua Lampitassun vihollisensa otteesta.
”Äh”, Lätäkkötassu sähähti vilkaistessaan taakseen. Valkoturkkinen kolli oli lähtenyt lähestymään heitä. Harmaa eloklaanilainen näytti keskittyvän Lammikkotassuun ja Lampitassuun enemmän kuin selässään roikkuvaan Lätäkkötassuun, joten oppilas koki parhaaksi vaihtoehdoksi siirtyä taistelemaan valkeaa kissaa vastaan, vaikka se typerää olikin. Hän tiesi, ettei ikipäivänä voisi pärjätä täysikasvuiselle soturille yksin taistelussa. Naaras loikkasi alas vastustajansa selästä ja pudottautui neljälle käpälälleen pehmeälle maalle, jota toistensa kimpuissa taistelevat kissat olivat myllänneet. Kuiva multa pöllysi siellä täällä, toisinaan näkyvyys oli niin huonoa, ettei Lätäkkötassu nähnyt edes ketunmitan päässä taistelevia klaanitovereitaan.
Nuori oppilas asettui itseään hieman suurempaa, sirorakenteista kollikissaa vastaan uhmakkaasti. Hän tiesi olevansa uhkarohkea, muttei voisi päästää vastustajaa hyökkäämään hänen sisariensa kimppuun. Lätäkkötassu seisoi leveähkössä asennossa, hieman matalaksi painautuneena – aivan kuten Virtaviima oli opettanut. Hän kohtasi empimättä vihollisensa meripihkaisen katseen. Se oli ilmeetön, yhtä kylmä kuin lehtikadon lumi. Lätäkkötassu tunsi itsensä voimakkaaksi, mutta piti tiukasti mielessään mestarinsa ohjeeen: älä yliarvioi itseäsi, vaikka kokisitkin olosi voittamattomaksi. Lätäkkötassu taistelisi loppuun saakka perheensä ja klaaninsa puolesta, mutta turhien riskien ottaminen ei tulisi tänään kuuloonkaan.
Kun hän oli seissyt muutaman silmänräpäyksen ajan vastakkain vihollisen kanssa, Lätäkkötassu kyllästyi odottamaan ja päätti aloittaa hyökkäyksen. Hän ponkaisi itsensä ilmaan, syöksyen kohti vastustajaansa. Valkoturkkinen kolli kuitenkin loikkasi sivuun ja väisti ketterästi nuoren naaraan iskun. Lätäkkötassu pudottautui taas maahan, joskin tällä kertaa hieman vähemmän ketterästi kuin aiemmin. Onnekseen oppilas ei menettänyt tasapainoaan, jotta hyökkäys sai heti jatkua. Hän loikkasi vasemmalle puolelleen jäänyttä soturia kohti kynnet ojossa ja tarkasti harkiten. Hän piti katseensa kissan silmissä, mutta tähtäsi kohti hänen vasenta takajalkaansa. Kolli ei aivan ehtinyt väistää tabbykuvioisen kuolonklaanilaisen iskua, joten Lätäkkötassu ehti iskeä kyntensä kissan lonkkaan. Kolli sähähti, kavahti taaemmas ja teki nopean syöksyn Lätäkkötassun kimppuun.
Hetken ajan kaksikko paini multaisessa, pöllyävässä maassa toistensa kimpuissa ja yrittivät saada otetta toisistaan. Lätäkkötassu ei nähnyt valkeasta kissasta juuri muuta kuin pieniä välähdyksiä siellä täällä, mutta jollain ihmeen kaupalla hän onnistui joka kerta väistämään kissan nopeasti lähestyvät hampaat. Mutta kuten arvata saattaa, edes Lätäkkötassun hyvä tuuri ei kestänyt ikuisuutta. Jossain vaiheessa vastustajan onnistui upottaa terävät hampaansa Lätäkkötassun vasempaan etujalkaan. Naaras päästi ilmoille kivuliaan parahduksen. Kaksikon pyöriminen loppui, kun vihollisen onnistui painaa Lätäkkötassu maata vasten.
Lätäkkötassu etsi pakotietä. Hänen olisi päästävä irti vihollisen otteesta. Ennen kuin naaras ehti keksiä ratkaisua ongelmaansa, hän näki vaaleaturkkisen kissan syöksähtävän valkean eloklaanilaisen taakse. Näkyvyys vihollisen alta oli hiukan heikko, joten Lätäkkötassu ei nähnyt mitä hänen pelastajansa tarkalleen teki. Mutta se sai valkean eloklaanilaisen irrottamaan otteensa Lätäkkötassun käpälästä ja potkaisemaan takajalallaan ilmaa. Se oli Lätäkkötassun mahdollisuus. Hän potkaisi voimakkaasti takajaloillaan vihollisensa vatsaa. Kissa ynähti, kun nuori oppilas arveli ilmojen pakenevan hänen keuhkoistaan. Oppilas kierähti pois vastustajansa alta ja kääntyi kiitollisena harmaaturkkisen kissan puoleen. Hän tunnisti pelastajansa Myrskymahdiksi. Vaikkei naaras ollutkaan puhdasverinen kuolonklaanilainen, ei Lätäkkötassu alkanut tässä taistelussa erittelemään todellisia ja epätodellisia kuolonklaanilaisia. Jokaisen panosta tarvittiin kipeästi.
”Kiitos”, Lätäkkötassu lausahti päätään nyökäyttäen harmaalle naaraalle.

//Myrsky? Myös Lammikko, Lampi ja Hile saa jatkaa

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (taistelua 151 sanaa = 1 TaP//

Virnistin leikkisästi Aaltosalaman kommentille.
”Laitan sinut syömään sanasi”, tuhahdin ja aloin jo haistella ilmaa seuraavan saaliini varalta. Aaltosalama naurahti ja kääntyi ympäri, hänkin etsien riistan hajua suu raollaan.
”Sehän nähdään.”
Käännyin takaisin naaraan puoleen vastatakseni hänen kommenttiinsa, mutta pysähdyin ja suljin typerän, suuren suuni. Mitä muuta olisinkaan voinut tehdä, kun Aaltosalama seisoi edessäni punaruskea turkki heiluen tuulessa kuin leimuava tuli. Naaraan huomio oli ilmassa leijuvassa riistan hajussa, joten hän ei huomannut tuijotustani. Ja hyvä niin, sillä näytin varmasti hölmöltä. En voinut kuitenkaan siirtää katsettani hänestä. Viime aikoina olin huomannut Aaltosalamassa niin monia yksityiskohtia: hänen huulensa päällä oli pieni arpi, hänen tassunsa olivat suuret. Halusin ajatella, etteivät muut huomanneet niitä: jotenkin toivoin, että minä olin ainoa, joka näki hänet tällä tavalla. Kenties se oli itsekäs ajatus, sillä Aaltosalama oli tavattoman kaunis. Kuinka minun kaltaiseni kissa voisi olla ainoa, joka saisi luvan arvostaa hänen säihkyviä, hätkähdyttäviä silmiään? En ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä, ja joskus jäin tuijottamaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa.
En ollut kai koskaan aiemmin tajunnut, kuinka kaunis hän olikaan. Kuvittelin, miltä hän näyttäisi vasten lehtisateen ruskaisia maisemia oransseine silmineen ja punertavine turkkeineen. Mutta näin hiirenkorvan harmaan loskan ja kuraisen maankin seassa hän oli tavattoman kaunis. Niin kaunis, että kurkkuani kuristi. Milloin olin alkanut ajattelemaan hänestä näin?
”Eikö sinun pitänyt laittaa minut syömään sanani? En aisti minkäänlaista liikettä”, Aaltosalama sanoi silmien pyöräytyksen kera, ja hätkähdin hereille. Korvanpääni olivat tulessa, kun kohtasin soturin katseen.
”Minulla ei ole mikään kiire. Olen tätä nykyä niin etevä metsästäjä, että saalis suorastaan loikkaa suuhuni, kunhan vain heilautan häntääni.”
Aaltosalama pudisti päätään hymyillen ja keskittyi jäljittämään omaa riistaansa. Syvän henkäyksen saattelemana minäkin lähdin hipsimään ilmasta erottuneen jäljen perään.

Viimein oli koittanut aika kukistaa Eloklaani lopullisesti. Keijukainen – nuoruuteni rakkaus – oli käynyt Henkäystähden luona sopimassa suunnitelmista, ja niin minä ja muut kuolonklaanilaiset taistelemaan kykenevät olimme päätyneet piirittämään vihollisklaaniamme eräälle aukiolle. Katselin jännittyneenä, miten kujakissayhteisön johtaja paljasti Mesitähdelle petoksensa. Minä ja kaikki muut yllätyimme hiukan, kun Keijukainen hetken päästä syöksähti ulvaisun kera kohti päällikköä ja aloitti taistelun. Kun kujakissayhteisön jäsenet liittyivät taisteluun johtajansa rinnalle, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Ennen kuin kaikki ehti vajota täyteen kaaokseen, vilkaisin vierelläni olevaa Aaltosalamaa. Hänen olisi selvittävä tästä taistelusta hengissä. Soturi oli kerrassaan surkea taistelija, joten olin jo aiemmin päättänyt, etten päästäisi häntä silmistäni. Se osoittautuisi kuitenkin vaikeaksi, kuten pian tulisin huomaamaan. Aukio oli täynnä kissoja, kun leijonan osa klaanilaisista ja kujakissoista kamppaili sihisten ja sähisten, kynsiään ja hampaitaan heilutellen; pelkkä väenpaljous olisi tuonut riittävästi haastetta Aaltosalaman perään katsomiseen, mutta samalla minun oli väisteltävä eloklaanilaisten iskuja, jotta en itse menettäisi henkeäni.

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//Taistelutarina = 3 TPA

Lammikkotassu syöksähti molempien siskojensa, Lätäkkötassun ja Lampitassun rinnalla kohti valkoista, Eloklaanista kotoisin olevaa kollikissaa. Naaras oli ollut tovi sitten yhteisissä harjoituksissa siskojensa kanssa ja he olivat hioneet myös yhteisiä taistelutaktiikoita. Lammikkotassu oli vaikuttunut siskonsa Lätäkkötassun taidoista, mutta hieman pettynyt Lampitassun taitoihin. Eikö naaras ollut panostanut harjoituksiinsa? Lammikkotassu päätti, että puhuisi naaraalle heti sodan jälkeen. Kyllä hän saisi Lampitassun tajuamaan, että koulutus oli kaikki kaikessa ja nyt saisi jäädä ylimääräiset höpsöttelyt väliin! Lammikkotassu oli tyytyväinen siihen, että hänellä ja Lätäkkötassulla oli eri vahvuudet taistelussa. Hänen harmaaturkkinen siskonsa oli ketterämpi ja häneltä itseltään löytyi taas voimaa. He täydensivät toisiaan juuri loistavasti. Lampitassu taas.. kyllä hänkin oli varmasti ihan hyvä. Lammikkotassu oli hieman pettynyt, että hän ei ollut saanut harjoituksissa emoltaan, Tuhkajuovalta sen suurempia kehuja. Hän oli päättänyt, että näyttäisi Tuhkajuovalle taitonsa tässä taistelussa! Juuri ennen hyökkäämistään Lammikkotassu heilautti hännänpäätään kahdesti. Hän oli saanut asiasta kommenttia mestariltaan, Tuimakatseelta eikä palaute ollut ollut kovinkaan hyvää. Naaras ei vain voinut sille mitään, että hänestä tuntui, että asiat menisivät pieleen, jos hän ei heilauttaisi häntäänsä! Lammikkotassu ei voinut ottaa riskiä. Naarasoppilas sivalsi kynnellään tuntematonta kollisoturia kylkeen ja loikkasi hieman kömpelösti kauemmaksi vihollisestaan.
“Lätäkkötassu, vatsa! Lampitassu, silmät!” Lammikkotassu huudahti siskoilleen ja sanojensa jälkeen veti kollia hännästä. Hän halusi pitää huolen, että asiat onnistuisivat täydellisesti, josta johtuen hän halusi toimia johtajana. Naaras ei ollut paras johtaja, mutta neuroottinen epäonnistumisista ja Lammikkotassu halusi pitää ohjat omissa käpälissään. Naaraan pitäisi vain toivoa, että hänen molemmat siskonsa olisivat järkeviä.. Hänen hyökkäysyrityksensä kuitenkin epäonnistui pahasti. Valkea kolli ei kaatunutkaan, vaan kiepsahti ketterästi ja iski kyntensä Lammikkotassun rintaan. Isku osui ja naaraskissa ulahti toisen iskusta. Hänen siskonsa olivat käyneet myös valkean soturin kimppuun eikä naaras ehtinyt varoittaa heitä ajoissa. Lampitassun oli yllättänyt hänen selkänsä takaa tullut harmaaturkkinen kollisoturi. Suurempi kokoinen kissa iski kyntensä Lampitassun selkään ja se sai Lammikkotassuun enemmän taistelutahtoa.
”Lampitassu, varo!” Lammikkotassu huudahti, vaikkakin turhan myöhään.

//Siskokset, Hile, Pohja?

Kirjoittaja: Lonkero

//TAISTELUTARINA (362 sanaa taistelusta eli 3tp)

Sähkötuho tuijotti hajamielisesti harmaalle taivaalle. Öiset pilvet lipuivat taivaalla utuisina hahtuvina; sellainen Sähkötuhostakin oli viime kuiden aikana tullut: keskittymätön ja huojahteleva. Kaikenlaisesti epätarkka, värisevin tassuin piirretty viiva, joka jo ennen loppua alkoi kaatua omaan epävarmuuteensa.
Sähkötuho tunsi olonsa vääristyneeksi, aivan kuin joku näivettävä loinen olisi ujuttautunut hänen sisäänsä ja muuttanut hänen sisäistä kemiaansa. Sähkötuho ei ollut enää muuta kuin ahdistunut ja laihamielinen ja hän oli koko ajan kompastua pelkkiin olemassaolon peruspalikoihin. Sähkötuho tunsi suurta häpeää uudesta kyvyttömyydestään. Hän ei enää pystynyt mihinkään. Hän oli vain taakka klaanille, koska ei kyennyt antamaan sille mitään vaihdossa läsnäolostaan. Tuhkajuovan ja Henkäystähden arvovaltaiset silmätkin polttivat Sähkötuhoa enemmän kuin koskaan. Hänestä oli tullut heikko, epäpätevä ja onneton vässykkä, joka vain seurasi elämää rasittuneena. Sähkötuhon olo oli epäonnistunut, oman itsensä nöyryyttämä. Hyvä kun hän pystyi viettämään yhden partionkaan pituista aikaa tuntematta oloaan ahdistetuksi. Yhtäkkiä hänen henkensä alkaisi yksinkertaisesti kulkea huonommin ja outo pakokauhu täyttäisi hänen mielensä ilman oikeaa uhkaa. Sähkötuho pelkäsi itseään ja hänen perikatoaan. Ja sekin tuntui olevan lähempänä kuin koskaan.
Hiirenkorvan viileä yötuuli raahusti leirin läpi värisyttäen Sähkötuhon turkkia. Kuolonklaanilainen oli uupunut, muttei väsynyt. Uni ei tulisi, vaikka hän asettuisi lämpimälle sammalpedilleen seesteisen kuorsauksen lomaan. Lopulta tuhina, kuorsaus ja kaikenlaiset muut astmaattiset pöhinät alkoivat kuulostaa jonkinlaiselta vuorovaikutukselliselta kisailulta eikä Sähkötuho kestäisi enää. Siksipä hän olikin tullut leiriaukiolle istuskelemaan. Hiljaisuudesta yötaivaan alla luulisi löytävän rauhan jos jostain.
Sähkötuhon ajatukset kulkeutuivat usein tähtitaivaan myötä Sinilintuun ja siihen armottomaan aukkoon, joka häneen porautui sen muistutuksen myöt, ettei Sinilintu ollut taivaalla muiden tähtien kanssa. Naaras ei koskaan tietäisi Sähkötuhon ja Sulkavirran ajattelevan tätä, ei näkisi heidän elävän elämänsä kohokohtia tai olisi heitä vastassa kuoleman koittaessa. Sinilintu ei enää koskaan edes ajattelisi heitä, tai tekisi oikeastaan yhtään mitään. Naarasta ei ollut enää olemassa. Miten joku, joka vasta äsken oli aivan tassujen ulottuvilla ja kosketettavissa saattoi muuttua niin nopeasti olemattomaksi. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Vasta Sinilinnun kuolema oli saanut Sähkötuhon ymmärtämään ikuisuuden käsitteen. He eivät enää ikinä kohtaisi. Sinilintu ei enää ikinä sanoisi mitään outoa. Ei enää ikinä katsoisi lintuja. Ikinä koskaan. Hänen sisarensa sanojen määrä oli lopullisesti pysähtynyt, niitä ei tulisi lisää, tavallaan ne jopa vähenisivät. Hiljalleen kaikki unohtaisivat ja mitä naaraasta enää olisi jäljellä?
Sähkötuhon oli lopetettava asian ajatteleminen ennen kuin hänen rintaansa alkaisi pakottaa. Hän ei hävennyt surua – sitä oli kunnioitettava ja suurenkin soturin olisi kumarrettava sen edessä – mutta häpesi sitä, miten ei pystynyt pitämään itseään kasassa. Hän oli täydellisessä romahduspisteessä, mutta jätti sen vaarallisesti huomiotta. Sen patoaminen saattaisi koitua hänen kohtalokseen, mutta hän ei huolehtinut siitä. Hänen olisi yksinkertaisesti kasattava itsensä ja lakata olemasta tällainen nyhverö.

Taistelun päivä oli kivunnut metsään aivan yllättäen. Henkäystähti oli ilmoittanut klaanille, että sota päättyisi pian. Voitto oli aivan Kuolonklaanin tassuissa. Tuntui oudolta poistua leiristä näin sankoin joukoin ja jättää leiri lähestulkoon tyhjäksi. Sähkötuho ei ollut elinaikanaan nähnyt sitä koskaan niin autiona ja ilman elämää, se oli aavemaista kuinka nopeasti leiristä tuli vain luonnon muovaama maisema, pelkkä fyysinen paikka ilman sielua. Leiri ei itsessään ollut koti, vaan Kuolonklaani ja sen kissat tekivät siitä sen.
Kissat hänen ympärillään olivat jännittyneitä, väirisivät innoissaan tai peloissaan, olivat hiljaa tai puhuivat hermostuneena. Mutta Sähkötuhosta ei tuntunut oikeastaan miltään. Hänet oli kaavittu tyhjiin, eikä mitään tarttumapintaa ollut. Taistelu tuntui niin arkipäiväiseltä, melkein jopa unenomaiselta, ei miltään. Se hetki ja taistelun lähestyminen oli epätodellista. Mutta ehkä se laittaisi asiat järjestykseen. Kaikki sen jälkeen olisi taas aivan kuten ennenkin ja hän olisi yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista. Ylpeydenaihe. Hänen vanhempansa olisivat vihdoin tyytyväisiä häneen.
Kuolonklaani saapui sekametsään ajoissa ja kissat asettautuivat väijytysasemiinsa. Heidän oli tarkoitus saartaa eloklaani ja merkin jälkeen käydä heidän kimppuunsa. Kuolonklaanilaiset joutuivat odottelemaan eloklaanilaisten saapumista ja se alkoi käydä kärsimättömimpien hermoille. Toiset supattivat kiihkeästi, mutta toiset pysyivät hiljaa tuijottaen jonnekin kauas. Tämä olisi todennäköisesti viimeinen päivä joillekin heistä, eikä kukaan voinut tietää etukäteen palaisiko enää koskaan takaisin kotiin. Sähkötuhoa vaivasi se, että myös Sulkavirta osallistuisi taisteluun. Hän ei enää menettäisi toista sisartaan. Sähkötuhon olisi pidettävä Sulkavirtaa silmällä. Sisaren selviäminen oli hänen prioriteettinsa, josta hän ei ollut valmis tinkimään.
Yhtäkkiä kissajoukko hiljeni kokonaan, Sähkötuho ei nähnyt oliko kyse päällikön merkistä hiljentyä vai saapuiko se itsestään eloklaanin mukana. Sähkötuho huomasi, kunka Eloklaani oli ottanut mukaansa koko vahvuutensa Kuolonklaanin tavoin. Kuolonklaanilainen ei voinut miettiä kuin eloklaanilaisten tyhjää leiriä ja sitä, kuinka se oli samalla tavalla autio kissojen lähdön jälkeen. Vaikka toisaalta eloklaanilaiset tuskin mielsivät väliaikaista leiriään yhtä paljoa kodikseen kuin Kuolonklaani omaansa.
Sähkötuho ei kuullut kauempana käytävää keskustelua, mutta tiesi äänettömästä merkistä, kun Kuolonklaanin oli liikuttava saadakseen eloklaanin nalkkiin. Suunnitelma onnistui saumattomasti ja pian eloklaanilaiset olivat saarrettu. Kuolonklaani astui esiin, eikä kovinkaan kauaa sen jälkeen kun kujakissojen johtaja käynnisti taistelun omatoimisesti.
Yhtäkkiä Sähkötuhon valtasi täydellinen kauhu. Kissamassat jylisivät toistensa kimppuun, mutta hän vain jähmettyi paikalleen. Hän ei voisi vain pysähtyä siihen. Sähkötuhon korvissa kuului ensin vain kuolevan erakon korinaa, jonka jälkeen kuoroon liittyi Pöllöviillon anelu. “En halua kuolla! Auttakaa minua, kuka vain!?” Sinilinnun läsnäolo tuntui huumaavana aaltona. Ketään ei saanut tappaa, Sinilintu ei antaisi. Vai koskiko se vain lintuja?
Tuhkajuova varmaankin tiesi mitä hän mietti, hän ei saisi ajatella näin. Hänen olisi oltava kunnollinen, ei, täydellinen. Hän ei saisi lipsua, hän ei saisi olla huono. *Sähkötuho nyt pää järjestykseen! Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä touhuat?* Ajatukset pyörivät päättymätöntä ympyrää Sähkötuhon mielessä.
Yksinkertaista. Huido muutama viaton kissa elävältä. Tapa vain ne, jotka uskovat. Älä lähetä ketään Sinilinnun luokse. Nyt mene riistämään niitä henkiä niin kuin sinunlaisesi hirviö kuuluu. Tapa niin kuin olet jo tappanut, säälimättä riistäen. Ethän sinä muuta osaakaan kuin tuhota.
Notkea kissan vartalo iskeytyi Sähkötuhoa päin yllättäen – tai no tapahtuma ei olisi ollut lainkaan yhtä yllätyksellinen, jos Sähkötuho olisi ollut täysin läsnä, mutta koska hänen huomionsa oli kääntynyt sisäänpäin, harmaan eloklaanilaisnaaraan keskinkertainenkin isku oli saanut Sähkötuhon horjahtamaan maahan. Sähkötuholla kesti hetki tajuta tilanne ja ennen kuin hän olikaan ehtinyt käsittää sitä, uusi kissa iskeytyi häneen takaapäin.
Sähkötuho heitti vielä otettaan hapuilleen kissan voimakkaalla ravistuksella selästään ja tunnisti putoajan Kaurishypyksi. Kollin vaaleanruskea turkki oli jo taistelusta sotkussa, vaikka hyökkäys oli alkanut vasta aivan hetki sitten.
Kaurishyppy ja harmaa naaras taistelivat siis yhdessä. Kahden kissan kanssa samanaikainen taistelu oli Sähkötuhon heikkous, hän ei millään hitaudeltaan voinut olla monessa paikassa yhtä aikaa, varsinkaan jos vastustajat olivat kovin nopeita. Eloklaanilaisten turkit olivat pystyssä heidän tykittäessään iskuja.

// Huoh anteeksi, että jouduit lukemaan tän tarinan loppuosan jos tänne asti pääsit alkoi ihan todella avut loppua… jatkan tätä myöhemmin (päiväsaikaan)

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

// TAISTELUTARINA (579 sanaa taistelusta)

Hiirenkorva oli saapunut jäädäkseen ja sulattanut lunta tieltään. Pian koittaisi jo tukalan kuumat ilmat, jolloin joutuisin kärsimään paksun turkkini kanssa. Vielä ei onneksi ollut sellaista ongelmaa.
Tuhkajuova oli kerännyt pentujensa mestarit, minut mukaan lukien, yhteisiin taisteluharjoituksiin. Tarkoituksena oli ilmeisesti varmistaa oppilaiden taistelutaitojen tasoa Tuhkajuovan valvovan silmän alla, mitään muuta järkevää selitystä en asialle keksinyt. Lammikkotassun koulutus oli ihan mallillaan, sillä naaras oli itse hyvin mallillinen oppilas – luonteeltaan juuri sellainen, mistä pidin oppilaissani. Lammikkotassu oli yhtä surkea saalistaja, mitä olin itsekin ollut aikoinani – ja mitä olin välillä edelleenkin – mutta taistelussa naarasoppilas oli kehittynyt hyväksi. Täytyi kuitenkin sanoa, että tämän puolustus ei ollut vielä läheskään yhtä hyvin hallussa kuin hyökkäys, mutta tosi tilanteen tullessa uskoin naaraan pärjäävän useimpien vastustajien kanssa.
Yhteisiä harjoituksia seuratessani aloin kovasti kyseenalaistamaan, miksi Henkäysvarjo oli valinnut jälkikasvulleen juuri Jääviillon mestariksi. Kollin kanssa tuli kyllä toimeen, mutta itse en olisi ainakaan jaksanut katsella toista jonkun itselleni tärkeän mestarina. Pahimmassa tapauksessa oppilaasta voisi kasvaa samanlainen maanvaiva kuin mestaristaan, ja sellaisia ei tässä klaanissa kaivattu.
Ensimmäisenä vastakkain ottelivat Lampitassu ja Lätäkkötassu. Lätäkkötassun viedessä voiton, Jääviilto oikein suivaantui. Katsoin naama peruslukemilla, kun kollisoturi lähes tulkoon räyhäsi oppilaalleen. Eikö tuota ikinä hävettänyt?
”Jääviilto, pidä kielesi kurissa. Käyttäydyt kuin pahainen pentu. Kerron Henkäystähdelle, ettet täytä mestarin kriteereitä”, Tuhkajuovan sanat huvittivat minua, vaikken sitä ulospäin näyttänytkään. Jääviilto kuitenkin lopetti riehumisensa ja taisteluharjoitukset saattoivat jatkua. Seuraavaksi Tuhkajuova laittoi Lätäkkötassun ja Lammikkotassun vastakkain.
”Lammikkotassu, muistele mitä juuri edellisissä harjoituksissa teimme”, huikkasin nopeasti, kun naaras alkoi valmistautumaan. Halusin toisen muistelevan harjoittelemiamme puolustusliikkeitä, sillä tiesin hänen olevan niiden kanssa heikompi.
Lätäkkötassu ja Lammikkotassu taistelivat todella tasaisesti. Kumpikaan heistä ei oikein loistanut puolustuksessa, mutta heidän hyökkäyksensä oli vahvaa. Heidän harjoitteluaan oli melkoisen miellyttävää seurata, kun näki kuinka kumpikin pisti emonsa silmissä parastaan. Olin kuitenkin hivenen pettynyt, ettei Lammikkotassu ollut selvästi johdossa. Lätäkkötassun mestari ei ollut yhtä pätevä tai kokenut taistelutaidoissaan, mutta toisaalta, eniten vaakakupissa painoi oppilaan oma motivaatio ja kyvykkyys. Sitä tuntui Lätäkkötassulta löytyvän.
”Eiköhän tämä riitä”, totesin, kun kumpikin oppilas vaikutti jo väsyneeltä, eikä kaksintaistelu ottanut päättyäkseen, ”tuskin haluamme väsyttää heitä liikaa.”
”Et vain halua nähdä oppilaasi häviävän”, Jääviillon piikikäs ääni ja virnistys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuhkajuovalle tämä kuitenkin riitti, hän vaikutti nähneensä tarpeeksi. Päätimme vielä hioa muutamia liikkeitä, joissa näkyi kenelläkin puutteita, mutta sen jälkeen päätimme lopettaa. Nousin paikaltani ja astelin Lammikkotassun rinnalla takaisin leiriin muiden perässä.
”Kun puolustaudut, käytä hyödyksesi kestävyyttäsi ja voimaa. Ole muuri vastustajalle, kun hän hyökkää. Pidä mielessäsi, ettei sinun lävitsesi vain kuljeta”, sanoin piikkihernetunnelin lähestyessä. Lammikkotassu nyökkäsi ja kertoi ymmärtävänsä sanani. Hyvä niin, kyllä naaras taistelussa pärjäisi, kunhan ei valitsisi liian hyvää vastustajaa.
Harjoitusten jälkeen matkasin tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni oravan ja aika nopeasti se katosi edestäni parempiin suihin. Päätin astella sotureiden pesälle ja laittaa jo unten maille. Tarvitsisin kunnolla lepoa juuri seuraavana yönä.

Koitti taistelun päivä. Varhain aamusta kuolonklaanilaiset olivat lähteneet Henkäystähden johdolla liikkeelle. Liikuimme sulavasti maastossa hiljaisena massana. Käpälissäni oli jälleen tuttu kutkuttava tunne, joka kertoi siitä, että pääsin tekemään sitä, minkä taisin parhaiten. Taistelemisen. Kuu toisensa jälkeen halusin kehittyä aina vain paremmaksi taistelijaksi, ja olinkin jo hyvin pitkällä tavoitteessani.
Sekametsässä kaikui hiljaisuus, kun piilottelimme aluskasvillisuuden ja puiden seassa. Tunsin jännityksen paksuna massana ympärillämme, enkä yhtään ihmetellyt miksi. Henkäystähti lähti liikkeelle Pimentovarjo kannoiltaan, mutta silmän räpäyksessä kuuluikin jo hyökkäyshuuto ja kuolonklaanilaiset ympärillä sähähtivät eteenpäin. Kaikista nopeimmat pinkoivat ensimmäisinä eloklaanilaisten muodostamaa kissarypästä kohti, mutta minä pysyttelin visusti heidän kannoillaan. Oli huomattavasti helpompi liittyä taisteluun jälkijunassa, kun kissoja pyöriskeli jo kauemmas ja pois edestä. Ensimmäinen vapaana oleva kissa vaikutti huomattavasti pienemmältä, vaikkei hän keskikokoista kissaa paljon pienempi ollutkaan. Hän löyhkäsi Eloklaanilta ja minä suoritin nopean hyökkäyksen tämän kimppuun. Valkea naaras vaaleanruskeilla merkeillä osoittautui varsin kehnoksi taistelijaksi.
”Ei! Apua!”, naaras sai kähistyä ja tämän tummansinisissä silmissä paistoi pelko. Ne saivat kuitenkin hetkeksi itse varmuutta: ”Mieluummin kuolen kuin olen näkemässä tätä häväistystä!”
En käyttänyt turhaa aikaa vastaamiseen, toimin mieluummin kuin jäin jakelemaan turhan päiväisiä huutoja, mitä kantautui lähistöltä jo tarpeeksi Jääviillon suusta, vaikka taistelun melske melkein onnistui kadottamaan ne korvistani. Pitäisi selvästi siirtyä kauemmas taistelemaan, tämä oli varsin ärsyttävä kohta. Pian olin painanut naarassoturin voimalla maahan, ja olin jo suorittamassa tappavaa iskuani toisen yrittäessä räpiköidä paniikissa allani, kunnes edestäpäin rintaani vasten hyökkäsi suurikokoinen ruskeiden arpien peittämä eloklaanilaiskolli. Toinen tömähti vasten niin lujaa, että liu’uimme yhtenä karvakasana pois naaraan luota. Sivusilmällä huomasin, kuinka toinen huudahti hätäisesti kiitoksen pelastajalleen, ja pinkoi kauemmas meistä. Jakelin iskuja kollille ja kolli jakeli niitä takaisin. Taistelumme vaikutti melko likaiselta peliltä, mutta siltikin yllättävän tasaiselta. Toinen oli täysin hiljaa, tältä ei päässyt pihaustakaan. Olimme päässeet vaiheeseen, jossa kumpikin kiersi kehää toista tarkkaillen. Eloklaanilainen hyökkäsi ensin, väistin hänen liikkeensä. Yritin itse syöksyä ja ottaa tämän hännästä kiinni, jotta voisin horjuttaa kollin tasapainoa ja tehdä puolustuksesta mahdotonta. En kuitenkaan saanut hännästä kunnon otetta – ehdin vain hipaista, kun soturi oli jo valmiina hyökkäämään uudestaan kimppuuni. Jatkuva kiertäminen, valppaus, puolustautuminen ja vastahyökkäys alkoi hiljalleen väsyttämään kehoa. Mielessäni jylläsi, jos tämä olisikin kokonaisuudessaan toisen taktiikka? Väsyttää minut ensin ja käyttää sitten viimeiset energiansa voimakkaaseen hyökkäykseen? Toista arvioidessani en kuitenkaan uskonut hänen pystyvän sellaiseen ihmetekoon. Siitä ei kuitenkaan voinut jäädä ottamaan selvää, kun lähistöltä kuului korvia riipaiseva kirkaisu. Ruskeasilmäisen kollin katse kiinnittyi muualle ja olin jo hyökkäämässä tuon kimppuun. Eloklaanilaiskolli ehti kuitenkin tuimine ilmeineen kadota jo auttamaan toista klaaninsa rassukkaa, joka oli henkihieverissä kuolonklaanilaisen toimesta. Murahdin tämän perään, kun en päässytkään seuraamaan toisten kaksintaistelun jyllätessä välillemme. Kiepsahdin ympäri ja lähdin etsimään uutta vastusta taistelevien kissojen sekamelskasta. Sain samalla aikaa tyhjentää ajatukseni ja levähtää vähän. Eloklaanilaissoturi oli ollut yllättävän hyvä eloklaanilaiseksi. Mokoma variksenruoka olisi kuitenkin loppupelissä sortunut alleni, jos olisimme saaneet jatkaa taistelua loppuun asti. Mukamas niin hyväntahtoinen auttaessaan klaanitoveriaan, vaiko sittenkin vain pelkuri, joka ei halunnut jäädä ottamaan mittaa parhaimmasta taistelijasta. Sen hän olisi saanut maksaa hengellään, ja ehkä hän osittain aisti sen. Vaikka hetki sitten kehoni oli alkanut jo tuntumaan hivenen turralta, tuntui että olin saanut pienessä hetkessä kaiken taistelutahtoni ja energiani takaisin. Olin tällä hetkellä parhaimmassa iskussa, ja melkein kävi sääliksi sitä eloklaanilaista joka seuraavaksi osuisi tielleni. Tänään en antaisi armoa kenellekään, se oli varma. Tällaiseen Pimentovarjo oli minut parhaansa mukaan kouluttanut. Tällaiseen olin harjoitellut itsekseni monien, monien kuiden ajan. Tähän tilanteeseen minut oli luotu, taistelemaan Kuolonklaanin puolesta. Sen minä aioinkin tehdä parhaani mukaan, eikä kukaan voisi taistelun jälkeen sanoa, etteikö minusta olisi ollut hyödyksi.
Vihdoinkin eteeni rynnisti eloklaanilainen.
”Tänne sieltä”, murahdin ja hyökkäsin toista kohti.

// Kuka tahansa saa jatkaa

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Jääviilto vapisi, muttei se johtunut kylmyydestä tai pelosta, vaan silkasta riemusta. Hänen kasvoillaan kaaosmainen virne, sillä kolli piileskeli parhaillaan sekametsän aluskasvillisuuden suojissa ja odotti merkkiä hyökätä. Viimeinen taistelu oli alkamaisillaan ja punaturkkinen soturi ei malttanut odottaa sitä. Hän pääsisi ihan tosissaan antamaan köniin vihollisilleen, jokaikiselle eloklaanilaiselle. Hän näyttäisi, mistä todellinen kuolonklaanilainen oli tehty. Jos se hänestä olisi kiinni, tämän päivän päättyessä yksikään eloklaanilainen ei olisi hengissä.
Jääviilto ei voinut myöntää, että hän yliarvioi itsensä taas täydellisesti. Hän piti itseään ylijumalana, joka kykeni mihin vain. Hän oli paras, upein ja taitavin soturi mitä maa päällään kantoi. Hän suorastaan janosi päästä vuodattamaan eloklaanilaisten verta ja todistamaan kaikille, miten ylivoimainen hänen klaaninsa olikaan. Tämän taistelun jälkeen kaikki huomaisivat Jääviillon mahtavuuden ja hän saisi ylistystä klaanissaan ihan jokaiselta.
Fantasiat haihtuivat savuna ilmaan, kun Henkäystähti kajautti ilmoille käskyn hyökätä. Jääviilto reagoi käskyyn nopeasti ja syöksyi yhtenä ensimmäisistä kuolonklaanilaisista kohti eloklaanilaisia. Viholliset seisoivat keskellä aukiona yhtenä ryppäänä, he olivat naurettavan helppo kohde. Jääviillon tarvitsi vain valita sopiva vastustaja. Kolli syöksyi ulvoen, kynnet ojossa kohti eteensä ilmestynyttä ruskeavalkoista naaraskissaa. Nuorukainen yritti vastaanottaa parhaansa mukaan huomattavasti suuremman kollikissan hyökkäyksen, mutta jos totta puhutaan, Jääviilto oli tässä taistelussa huonompaa taistelijaa vastaan ylivoimainen. Kullanruskea naaras räpiköi vanhemman soturin painaessa hänet vaivatta maata vasten. Jääviilto yritti saada hampaillaan otetta rimpuilevan soturin vatsasta, mutta voimakas rimpuilu teki siitä lähes mahdotonta.
”Pysy paikallasi, hiirenaivo! Mitä enemmän sätkit, sitä hitaammin kuolet!” Jääviilto ärisi ja yritti läimäyttää suurella käpälällään vastustajansa kasvoja. Mutta kollin epäonneksi kullanruskea naaras oli liian nopea räpiköidessään suuremman kollikissan alla. Jääviillon kynnet iskeytyivät vasten pehmeää, multaista maata. Se suututti Jääviiltoa entisestään.
”MInä sanoin, että älä liiku!” Jääviilto raivosi kovaäänisesti. Hän nosti käpälänsä uudelleen ilmaan iskeäkseen kyntensä nyt kissan kasvoihin, mutta joku keskeytti hänet. Soturi tunsi, kuinka joku syöksyi vauhdilla hänen kylkeensä ja horjutti Jääviillon tasapainoa. Kolli laski ilmassa olleen käpälänsä nopeasti maahan välttääkseen kaatumisen. Mutta tasapaino oli jo horjahtanut sen verran, että kullanruskea naaras onnistui pakenemaan punaturkkisen kuolonklaanilaisen alta. Kissa kierähti pois Jääviillon otteesta ja pakeni Jääviillon ulottumattomiin. Punaturkkisen kollin jäinen, murhaava katse kääntyi viholliseen, joka oli keskeyttänyt hänen kamppailunsa. Tämä kissa oli typerällä ja harkitsemattomalla teollaan juuri varmistanut kuolemansa. Jääviilto tappaisi jokaisen, joka sabotoisi hänen taisteluaan!

//Joku eloklaanilainen saa halutessaan olla Kujekullan pelastaja ja jatkaa tästä 🙂

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pieni, pyöreä lintu hyppeli pensaikossa oksalta toiselle lauleskellen samalla kovaan ääneen. Aaltosalama ja Varissulka olivat vaanineet sitä jo tovin, odottaen sopivaa hetkeä iskeä, jahka se lehahtaisi oksien suojasta aukealle. Tähän asti linnulla ei ollut näyttänyt olevan mitään kiirettä vaihtaa paikkaa, ja jopa Aaltosalaman kärsivällisyys oli koetuksella.
Hän oli jo aikeissa ehdottaa Varissulalle, että he etsisivät jostain muualta helpompaa saalista, kun yhtäkkiä peukaloinen pyrähti maahan muutaman hännänmitan päähän heistä. Aaltosalama tunsi Varissulan jännittyvän vieressään, ja kolli viesti hänelle korviaan kääntelemällä, että tämä aikoisi yrittää saada sen kiinni. Hän jättäytyi varjoihin seuraamaan tummanharmaan soturin äänetöntä etenemistä, kun tämä hiipi lintua kohti vakain mutta kepein askelin. Hän tunsi ylpeyden läikähtävän sisällään. Vielä muutama kuu takaperin kolli olisi karkottanut tömistelyllään kaikki riistaeläimet lähietäisyydellä, mutta nyt hän liikkui – ihan kohtalaisen – sulavasti katkomatta jokaista käpälänsä alle sattuvaa oksaa matkalla.
Yhtäkkiä peukaloisen rätisevä ja kova varoitusääni kajahti ilmoille, ja Aaltosalama oli aivan varma, että Varissulka menettäisi saaliin. Hänen yllätyksekseen kolli onnistui kuitenkin koukkaamaan jo melkein siivilleen hypänneen linnun takaisin maahan tassullaan. Varissulka antoi tappopuraisun ja kääntyi kohtaamaan Aaltosalaman hämmästyneen katseen suupieliään lipoen. Aaltosalaman korvanpäitä alkoi kuumottaa ja hän nielaisi nopeasti. Ei hiirenkorvan auringon pitänyt porottaa vielä näin kuumasti.
“Katsos vain, oppilaasta tulee mestari”, Varissulka tokaisi silminnähden tyytyväisenä ja silmäili saalistaan. Aaltosalama tassutti hänen vierelleen silmiään pyöritellen.
“Sinua vaatimattomampaa kissaa saa hakea”, hän tuhahti ja kumartui nuuhkaisemaan vielä lämmintä peukaloista. Sen jälkeen hän katsahti Varissulkaan virnistäen. “Mutta täytyy kyllä myöntää, että olen vaikuttunut, kun otetaan huomioon se, mistä aloitit. Siihen aikaan et olisi saanut kiinni edes kuollutta hiirtä.” Hän tuuppasi kollia leikkisästi ja suoristautui.
“Mitä sinä oikein höpiset? Olin oikea kuolleiden hiirien kauhu – yksikään ei päässyt minulta karkuun!” Varissulka virnisteli.
Aaltosalaman kurkussa hyrisi kehräys. “Niin, silloin kun ne menivät tuoresaaliskasasta sinun vatsaasi.”
“Olet kyllä oikeassa, olin aivan surkea saalistaja joskus”, Varissulkakin naurahti ja pudisteli päätään. Aaltosalama katsoi häntä hymyillen, ja lämmin tunne levisi hänen rintaansa.
“No, nyt olet vähemmän surkea – mutta aika surkea silti”, hän vitsaili, mutta hänen naukunsa oli enemmän lempeä kuin pistävä.

//Varis?

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassu asteli hermostuneena siskojensa perässä ulos oppilaiden pesästä. Tuhkajuova aikoi järjestää kolmikolle taisteluharjoitukset, mistä harmaa naaras oli kaikkea muuta kuin innoissaan. Ensinnäkin hän oli surkea taistelemisessa: vaikka Lampitassu kuinka yritti, hän ei koskaan tuntunut pärjäävän oppilastovereilleen. Toiseksi emo olisi katsomassa ja näkemässä hänen surkean esityksensä, mikä sai Lampitassun vatsan kivistämään jännityksestä. Hän ei halunnut olla pettymys vanhemmilleen, mutta Lampitassu ei ollut varma, pystyikö hän välttämään tuon kohtalon. Hän osasi kyllä puolustaa itseään taistelussa siskojaan paremmin vältellen vikkelästi heidän iskujaan, mutta hyökkääjänä hän oli heihin verrattuna suorastaan toivoton tapaus.
Aurinko oli laskemassa, kun kolmikko seisahtui leirin suuaukolle mestariensa luo. Lampitassu vältteli parhaansa mukaan Jääviillon katsetta. Tuhkajuovan lisäksi hän tulisi olemaan pettymys myös mestarilleen, vaikka epäonnistuminen hänen silmissään ei tuntunut yhtä kamalalta kohtalolta. Lampitassu ei pitänyt Jääviillosta; itse asiassa hän vihasi ilkeää, piikikästä kollia. Joka ilta Lampitassu oli iloinen päästessään pois harjoituksista, ja joka aamu lannistunut joutuessaan niihin uudestaan. Miten hänellä olikin käynyt näin huono tuuri mestarin suhteen? Tietysti Jääviilto oli kokenut soturi, mutta paljon mieluummin Lampitassu olisi toiminut sellaisen mestarin oppilaana, joka oli ystävällinen ja kannustava, vaikka hän olisi kokemattomampi.
”Selvä, olemme kaikki koolla”, Tuhkajuova sanoi, kun koko poppoo oli viimein kerääntynyt odottelemaan uloskäynnille. ”Lähdetään sitten.”
Lampitassu lähti seuraamaan joukkiota. Hän piti katseensa maassa; naaras oli liian hermostunut katsellakseen maisemia, kuten hän yleensä teki reviirillä kulkiessaan. Taisteluharjoitukset yksin Jääviillon kanssa olivat jo tarpeeksi ikäviä, mutta nyt hänellä olisi yleisöä. Hän tiesi, etteivät Lammikkotassu ja Lätäkkötassu tuomitsisi häntä – ainakaan ääneen – mutta muiden sotureiden edessä taisteleminen pelotti häntä. Etenkin, kun Jääviillolla vaikutti olevan kova tarve osoittaa olevansa parempi kuin muut – mikä tarkoitti myös sitä, että hänen oppilaansa olisi oltava parempi kuin muiden.
Tuhkajuova ja kolmikon mestarit johdattivat heidät pienelle aukiolle. Se oli jo tullut Lampitassulle tutuksi aiemmista harjoituksista, mutta nyt alue tuntui suuremmalta ja uhkaavammalta kuin yleensä. Harmaa naaras tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassaan, ja hän toivoi hartaasti, etteivät muut kissat huomaisi hänen jännittyneisyyttään. Hän halusi vaikuttaa rennolta ja itsevarmalta, mutta Lampitassu oli kaikkea muuta.
”Aloitetaan sitten”, Tuhkajuova ilmoitti ja istuutui aukion laidalle. Miksi hänen pitikään olla mukana? Eikö riittänyt, että yleisössä olisi Jääviillon lisäksi kaksi muuta soturia tuomitsemassa Lampitassun suoritusta? ”Ensimmäisenä taistelkoon Lampitassu ja Lätäkkötassu.”
Lampitassu nielaisi hermostuneena ja otti paikkansa vastapäätä Lätäkkötassua. Hänen siskonsa vaikutti määrätietoiselta: hän halusi selvästi voittaa. Lampitassu olisi mieluusti antanut hänelle voiton, jos Tuhkajuova ei olisi ollut katsomassa. Nyt hänen oli yritettävä parhaansa mukaan päihittää Lätäkkötassu.
”Voitte aloittaa.”
Tuhkajuovan kehotuksesta Lätäkkötassu ei odottanut silmänräpäystäkään, vaan syöksähti Lampitassua kohti. Harmaa naaras luimisti säikähtäneenä korviaan ja ehti juuri ja juuri hypähtämään pois Lätäkkötassun iskun tieltä. Hän ei kuitenkaan kauaa ehtinyt tasaamaan hengitystään, kun toinen naaras lähti jo uuteen hyökkäykseen. Lampitassu tiesi, että Lätäkkötassu oli huono puolustaja, minkä takia oppilas pyrki aina olemaan hyökkääjän asemassa. Jos Lampitassu vain saisi käännettyä asetelmat toisin, hänellä voisi olla mahdollisuus. Ongelmana vain oli se, että Lampitassulle kelpasi paljon paremmin olla puolustavassa roolissa: hän ei ollut kehuttava hyökkääjä sitten ollenkaan.
Strategiaansa pohtiessaan Lampitassu unohti hetkeksi keskittyä tilanteeseen, jolloin Lätäkkötassu pääsi liian lähelle. Harmaa naaras näki, miten hänen siskonsa tassu kohosi, miten se kaarsi ilman halki kohti häntä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt väistää sitä, kun käpälä jo osui hänen kasvoihinsa. Iskun voimasta Lampitassu horjahti. Hänen päänsä tuntui pyörivän, ja ehkä juuri siksi hän ei kerennyt reagoimaan Lätäkkötassun uuteen hyökkäykseen. Pian pienikokoisempi naaras oli jo kampannut Lampitassun ja piteli häntä voitonriemuisesti maassa.
”Lampitassu! Ylös sieltä!” Jääviilto sihisi katsomosta. Lampitassu yritti pyristellä itseään vapaaksi tassut viuhuen, mutta Lätäkkötassun ote piti. Lopulta Lampitassu rentoutui ja luovutti, jolloin Lätäkkötassu päästi siskonsa kömpimään ylös kylmältä maalta. Harmaa naaras ei uskaltanut vilkaistakaan mestarinsa ja emonsa suuntaan. Hän oli selvinnyt taistelussa säälittävän vähän aikaa.
”Mitä tuo tuollainen oli?!” Jääviilto sätti heti, kun Lampitassu oli astunut taistelukentältä hänen luokseen. Naaras värähti kuullessaan kollin kovaääniset moitteet ja piti katseensa visusti maassa. ”Olit aivan surkea! Tällainen ei vetele!”
Lampitassun kurkkua tuntui kuristavan. Hän inhosi sitä, miten hänen silmänsä tuntuivat kostuvan kyyneleistä: häviämistä nolompaa olisi vain se, jos hän alkaisi nyt itkeä.
”Minä tein parhaani”, Lampitassu sopersi ja siirteli hermostuneena hiekkaa tassullaan. ”Lätäkkötassu on vain liian hyvä.”
”Jos tuo on sinun parhaasi, niin olet kyllä säälittävä tapaus!” Jääviilto sähähti ja Lampitassu olisi halunnut vajota maanrakoon. ”Eihän sinusta ole mihinkään!”
Lampitassu yritti epätoivoisesti pitää kyyneleensä aisoissa, mutta Jääviillon kommenttien jälkeen hän ei enää pystynyt pidättelemään itkuaan. Hän oli säälittävä, täysi surkimus. Ja nyt kaikki näkivät sen. Varovasti naaras nosti katseensa Tuhkajuovaan, ja hänen itkunsa vain yltyi, kun hän näki pettyneen ilmeen emonsa kasvoilla.
”Jääviilto, pidä kielesi kurissa. Käyttäydyt kuin pahainen pentu”, harmaa soturi kuitenkin sanoi hetken päästä. ”Kerron Henkäystähdelle, ettet täytä mestarin kriteereitä.”
Lampitassu oli kiitollinen siitä, että hänen emonsa sanoi edes jotain, vaikka hänestä tuntui, ettei Tuhkajuova tehnytkään sitä häntä puolustaakseen. Harmaa naarasoppilas istuutui surkeana kahden muun mestarin viereen seuraamaan siskojensa taistelua.

//Kaikki jotka tässä on? jos vielä ehtii :’))

Kirjoittaja: Auroora

Eräänä aamuna tapahtui harvinainen sattuma. Salamapentu ei ollutkaan ensimmäinen, joka heräsi, vaan hän itse asiassa tuli herätetyksi. Valkoinen kolli säpsähti hereille, kun jonkun suuri kuono tökki hänen kylkeään. Hän sadatteli kimeällä äänellään ja käänsi kylkeään haluten vielä jatkaa uniaan, mutta tökkijä osoittautui jääräpäiseksi. Lopulta Salamapentu avasi tuhahtaen silmänsä. Kun hänen katseensa tarkentui herättäjän kasvoihin, oli hän hiukan yllättynyt – mutta positiivisesti yllättynyt – huomatessaan isänsä tai emonsa kasvojen sijaan Myrskymahdin leveän hymyn valtaaman naaman.
”Salamapentu! Huomenta!” vaaleanharmaa naaras hihkaisi ja näytti siltä, että oli räjähtää innosta. Se sai Salamapennunkin ponkaisemaan jalkeille. Hän piti Myrskymahdista: naaras oli kannustava, hauska ja aina valmis riehumaan ympäri pentutarhaa Pimentovarjonkin tuomitsevan katseen alla. Itse asiassa etenkin niissä olosuhteissa.
Mustan kuningattaren ilme oli tutun hapan, kun Salamapentu vilkaisi emoaan. Hän tiesi naaraan nauttivan rauhasta ja hiljaisuudesta, ja Myrskymahti tuntui olevan noiden kahden asian täysi vastakohta. Salamapentu osasi itsekin olla villi, mutta hänkin huomasi jäävän kakkoseksi Myrskymahdin valtavalle persoonalle.
”Tänään minä näytän sinulle leiriä”, harmaa naaras hihkaisi ja laskeutui sitten maahan vatsalleen. ”Hyppää kyytiin!”
Salamapentua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän säntäsi nauraen kookkaan siskonsa luo ja kapusi tämän selkään. Hän vilkaisi Loskapentua, joka loikoili Pimentovarjon vierellä.
”Loskapentu, tule niin mennään”, hän lähes aneli: Loskapentu tuntui harvoin innostuvan mistään. Hänestä olisi kuitenkin paljon hauskempi viettää aikaa myös veljensä kanssa, vaikka pelkästään Myrskymahdinkin kanssa päivästä tulisi mitä mahtavin. Loskapentu katsoi kaksikkoa hetken ja pudisti sitten päätään, mutta Myrskymahti vain tuhahti ja asteli pikkuveljensä luo. Salamapentu pani merkille, miten Pimentovarjo käänsi katseensa muualle tyttärensä lähestyessä; Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä hänen emonsa ei vaikuttanut olevan kovin läheinen pentujensa kanssa.
”Sinulta ei kysytä”, Myrskymahti sanoi ilkikurisesti ja nosti Loskapennun vastalauseineen selkäänsä. Salamapentu tarrasi kynsillään tiukasti vaaleanharmaaseen turkkiin, kun Myrskymahti lähti jo tömistelemään ulos pesästä. Hän oli kuvitellut Pimentovarjon vastustelevan, mutta Myrskymahdille ei tuntunut kukaan voivan sanoa ei, ei edes hänen emonsa.
”Minun isällänikin oli tapana kuskata minua ja veljiäni selässään tällä tavalla”, Myrskymahti naukui, kun kolmikko kiersi leiriä. Maankamara tuntui Salamapennusta olevan todella kaukana, kun hän katsoi alaspäin; hänen siskonsa oli sitten suuri!
”Joskus – tai oikeastaan aika usein – ikävöin niitä aikoja. Nauttikaa pentuajoistanne vielä kun voitte.”
Myrskymahdin äänensävy sai Salamapennun katsahtamaan siskonsa kasvoihin. Vaikka naaras hymyili, hänen silmissään näkyi myös surua, mikä aiheutti Salamapennullekin ikävän tunteen. Kollipentu tiesi, että Myrskymahdin, Kaamoskukan ja Pyräkkäpirun isälle oli tapahtunut jotain, sillä hän ei enää ollut Kuolonklaanin keskuudessa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut kertonut hänelle ja Loskapennulle Pimentovarjon entisestä kumppanista. Kaikista vähiten asiasta tuntui haluavan puhua Pimentovarjo itse, joka antoi Salamapennun uteliaille kysymyksille vastauksiksi vain vihaisia tiuskaisuja.
”Mitä sinun isällesi tapahtui?” Salamapentu kysyi Myrskymahdilta, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Myrskymahti vilkaisi häntä lapansa yli iloton mutta hellä hymy kasvoillaan.
”Kerron sinulle, kun olet vanhempi. Uskon, että hän olisi pitänyt sinusta todella paljon. Jotenkin muistutatkin häntä.”

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova: 34kp! –

Nuppujuova: 26kp! –

Virtaviima: 9kp –

Lätäkkötassu: 17kp –

Susitassu: 9kp –

Untuvatassu: 25kp! –

Salamapentu: 29kp! –

Kirjoittaja: Sirius

Musta naaras hymyili minulle ujosti. ”Oikeasti?” hän kuiskasi. ”Tietenkin, Neilikkatassu.” kehräsin. Nuorempi oppilas hihkaisi ja kosketti minua hännällään. Kävelimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Yhtäkkiä muistin erään asian. ’Voi itku! Eikö Neilikkatassu ole se kissa, kenelle kerroin siitä hänen sisarustensa kuolemasta? Siitä on vain muutama kuu…’ mietin surullisesti. Äsken oli ollut maailman paras hetki, mutta taas se vaihtui masennukseen. Harpoin Neilikkatassun äkkiä kiinni. ”Neilikkatassu! Odota, minulla on sinulle kerrottavaa.” sanoin äkkiä. Ystäväni, tai tämän jälkeen ehkä entinen ystäväni, kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä. ”No, mitä?” hän kysyi kiinnostuneesti. ”Minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Silloin muutama kuu sitten…kerroin sinulle sisarustesi kuolemasta..” nau’uin hiljaa. Neilikkatassu näytti hämmentyneeltä. ”Miten niin? Ethän kertonut.” hän vastusti. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui tarkemmaksi. ”Ai niin. Mutta mitä se haittaa? Sanoit totuuden. Kyllä minä tiesin, että Pisarapentu ja Hunajapentu ovat kuolleet. Ei se haittaa! Ihan oikeasti. Käydään pyytämässä lupa että saadaan ottaa riistaa.” hän puhui nopeasti. Helpotuin. En ollutkaan menettänyt ainoaa ystävääni! ’Hän on selvästikin vain innoissaan oppilaana olemisesta.’ mietin. Juoksin Neilikkatassun kannoilla kohti mestareita. Pikiturkki ja Lehtituuli kävivät keskustelua aukiolla. ”Lehtituuli! Saammeko ottaa riistaa?” kysyin. ”Saatte. Tänään ei ole enää harjoituksia.” hän naukui. Alkoi olla jo pimeä, joten minun ja Neilikkatassun oli syötävä nopeasti. Tassutin tuoresaaliskasalle.

Kirjoittaja: Auroora

Isä oli tullut käymään pentutarhalla Salamapennun ja Loskapennun luona. Loskapentua ei asia näyttänyt kauheasti kiinnostavan; kollipentu loikoili selällään ja nakkeli laiskasti sammalpalloa yhä korkeammalle yläpuolelleen. Salamapentu taas istuskeli emonsa vieressä leveästi hymyillen. Kuuraturkki ei käynyt pentutarhalla usein, joten hän halusi ottaa kaiken irti soturin harvoista vierailuista. Kenties isä voisi opettaa hänelle taistelua tai jotain muuta jännittävää?
”Hei, Salamapentu”, Kuuraturkki tervehti istuutuessaan kumppaninsa viereen. ”Hei, Loskapentu.”
Loskapentu ei huomioinut isänsä saapumista muuten kuin heilauttamalla häntäänsä. Salamapentu vilkaisi Pimentovarjoa: eikö kuningatar aikonut komentaa Loskapentua edes vilkaisemaan isänsä puoleen? Musta naaras vaikutti kuitenkin hiukan jännittyneeltä, kuten aina, kun Kuuraturkki oli käymässä. Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, sillä Kuuraturkki oli aina mukava. Ja hän oli heidän isänsä: ei käynyt päinsä, että heidän vanhempansa eivät voineet rentoutua toistensa seurassa.
”Isä, voitko opettaa minulle tänään taistelua?” Salamapentu kysyi innokkaasti ja nousi hiukan huojahdellen takajaloilleen. Hän alkoi huitoa tassuillaan edes takaisin, kuten oli nähnyt joidenkin oppilaiden tekevän leikkitaisteluissaan. Kuuraturkki vilkaisi kysyvästi Pimentovarjoa. Salamapentu ei nähnyt Pimentovarjon eleelläkään vastaavan isän silmissä loistaviin kysymyksiin, mutta jotenkin Kuuraturkki näytti saavan hänen terävästä katseestaan vastauksen. Mustavalkoinen kolli kääntyi takaisin Salamapennun puoleen.
”Emosi osaa varmasti opettaa sinua paremmin. Hän on minua hiukan taidokkaampi”, Kuuraturkki vastasi ja vilkaisi sitten hiukan kiusoitellen Pimentovarjoa. ”Mutta vain hiukan.”
Kuningatar pyöräytti silmiään.
”Olen sinua paljon parempi, kiitos vain”, Pimentovarjo vastasi. ”Eikö sinun ollut tarkoitus johtaa tänään aurinkohuipun metsästyspartiota? Olisi varmaankin parempi alkaa lähteä.”
Taas Kuuraturkki tuntui näkevän naaraan katseessa jotain, mitä Salamapentu ei siinä erottanut. Hän näytti epäröivän hetken, selvästi toivoen voivansa vielä jäädä, mutta Salamapennun pettymykseksi kolli kääntyi ja asteli ulos tarhasta. Valkoinen kollipentu seurasi häntä katseellaan ja oli lähtemässä soturin perään, kun Pimentovarjo pysäytti hänet hellästi tassullaan.
”Halusitko sinä siis opetella taistelua?” kuningatar kysyi hymyillen. ”Voin opettaa sinua.”
Oikeastaan Salamapentu oli pyytänyt isäänsä opettamaan häntä enemmänkin siinä toivossa, että pääsisi viettämään aikaa tämän kanssa. Ei hän kuitenkaan raaskinut kieltäytyä, kun Pimentovarjo vaikutti itse olevan innostunut opettamaan häntä.
”Joo”, Salamapentu sanoi ja vilkaisi veljeään. ”Loskapentu, tuletko sinäkin?”
Loskapentu vilkaisi Pimentovarjoa. Aivan kuten emo oli isän kanssa tehnyt, hän näytti käyvän kollipennun kanssa sanatonta keskustelua pelkällä katseellaan. Salamapentu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten Loskapentu osasi lukea Pimentovarjoa paljon häntä paremmin. Nyt musta kollipentu siristi naaraalle silmiään, eikä Salamapentu uskonut pelkästään kuvittelevansa emon silmistä hohkaavaa kylmyyttä. Lopulta Loskapentu käänsi päänsä ja jatkoi sammalpallon nakkelemista.
”En minä nyt jaksa. Harjoitelkaa te.”
Salamapennun häntä laski pettymyksestä aavistuksen. Hänen ei kuitenkaan kestänyt kauaa innostua uudestaan, kun Pimentovarjo nousi sammaliltaan ja venytti selkäänsä, selvästi valmiina harjoituksiin. Salamapentu tiesi emonsa olevan yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja hän oli jo kauan sitten päättänyt tulevansa saman tasoiseksi soturiksi. Pimentovarjokin uskoi, että hänestä voisi tulla koko klaanin paras soturi.

Kirjoittaja: Auroora

Salamapentu seurasi kiinnostuneena leirin tapahtumia pentutarhan suuaukolta. Hänellä ei ollut lupaa lähteä ulos, sillä Pimentovarjo ei halunnut pentujaan pyörimään sotureiden jalkoihin päivän kiireisimpänä aikana – aurinko oli juuri noussut huippuunsa – mutta hetken manguttuaan Salamapentu oli saanut luvan istuskella uloskäynnin kupeessa.
Kollipentu tunnisti jo joitakin sotureita. Hän tiesi emonsa ystävän Tuhkajuovan – tai tuttavan, kuten Pimentovarjo häntä kutsui, muttei naaras olisi puhunut hänestä niin usein jos hän ei olisi ollut tämän ystävä. Lisäksi hän tunnisti tietysti Henkäystähden, klaanin päällikön. Salamapentu tunsi ylpeyttä siitä, että hänen emonsa oli niin korkealla sijalla klaanissa, että vain päällikkö oli hänen yläpuolellaan. Lisäksi kollipentu osasi nimetä ainakin parantajat ja muutaman kokeneemman soturin. Ja tietysti isänsä Kuuraturkin.
Soturista puheen ollen… Salamapentu ehti juuri parahiksi näkemään, miten mustavalkoinen kolli asteli erään partion hännillä ulos leiristä. Hän ei ollut tavannut isäänsä moneen päivään, mikä vaikutti olevan tavallista käytöstä Kuuraturkille. Isä tuli tapaamaan häntä ja Loskapentua aina silloin tällöin, mutta oli harvinaista herkkua, jos hän tulisi käymään edes kahtena päivänä peräkkäin.
Salamapentu oli hiukan tyytymätön tilanteeseen. Hän olisi mieluusti viettänyt enemmän aikaa isänsä kanssa. Kuten Pimentovarjo, Kuuraturkkikin kuului klaanin kokeneimpiin sotureihin, vaikka emon puheiden mukaan hänessä olikin paheensa. Silti emo vaikutti arvostavan kumppaniaan, ainakin joissain määrin.

Kirjoittaja: Elandra

Istuin hiljaa leirin pääaukion laidalla ja katselin, kuinka Henkäystähti saatteli kaksi harmaaturkkista kujakissaa leirimme uloskäynnille. Kujakissayhteisön johtaja ja hänen niin kutsuttu perijättärensä – eli Mesitähden kauan sitten kaapattu tytär – olivat käyneet viime aikoina tiheään leirissämme. Henkäystähti liittolaisineen suunnittelivat taistelua, joka tulisi olemaan Mesitähden ja Eloklaanin loppu. Päällikkö oli suunnitelmista kovin vaitonainen, eikä hän liiemmin jutellut niistä minun kanssani. Sen verran tiesin, että sota päättyisi näiden kuiden aikana. Mitä pidempään rauhallinen vaihe kestäisi, sitä enemmän Eloklaani saisi aikaa vahvistua.
Ajatukseni sodasta olivat melko neutraalit, mutta kannatin Henkäystähteä ja hänen suunnitelmiaan koko sydämeni pohjasta. Hänen tukenaan olivat esi-isämme, jotka olivat valinneet hänet päälliköksemme, joten minun tehtäväni oli luottaa häneen. Uskoin Pimeyden Metsän sotureiden ohjaavan päällikköämme ja näyttävän hänelle oikean suunnan. Se suunta oli Eloklaanin tuho. Henkäystähti oli saanut vakuutettua minut. Kuolonklaanin olisi parempi olla, jos toinen klaani ei eläisi naapurissamme. Olin valmis taistelemaan ja tarvittaessa kuolemaankin Henkäystähden vuoksi. Vaikka hän olikin päällikkö, en ollut löytänyt sellaista kumppaneille tyypillistä rakkautta häntä kohtaan. Minä välitin, kunnioitin ja rakastin Henkäystähteä vain hänen päällikkyytensä tähden. Tiesin olevani hyvin pinnallinen, mutta minä olin aito soturi. Klaani ja sen hyvinvointi oli minulle kaikki kaikessa, ja siksi minun oli rakastettava ja arvostettava päällikköäni.

Kun kaksi kissaa olivat kadonneet piikkihernetunneliin, Henkäystähti näytti rentoutuvan. Hän ravisteli turkkiaan ja käänsi päänsä minun suuntaani. Raidallinen kolli oli siis tiennyt koko ajan minun tarkkailevan, ei hän muuten olisi niin vain kohdistanut katsettaan minuun, joka istui leirin toisella laidalla hänen selkänsä takana. Vaaleaturkkinen kolli lähti astelemaan minua kohti rennoin askelin – ei kuitenkaan sillä tavalla rennoin, miten välinpitämättömät ja laiskat kissat kävelivät. Henkäystähden häntä oli pystyssä ja hänen leukansa oli hitusen ylöspäin kohotettu. Täytyi myöntää, että Henkäystähti oli täyttänyt päällikön saappaat erinomaisesti. Hänen ulkokuorestaan huokui ylpeys ja rohkeus, jota päälliköltä vaadittiin. Hän ei ollut samalla tavalla oikeudenmukainen ja rakastava kuin Punatähti, mutta Henkäystähti oli vienyt Kuolonklaania eteenpäin. Hänen aatteensa ja tavoitteensa oli erilaiset, mutta ajattelin niiden olevan juuri ne, mitä Kuolonklaani nyt eniten tarvitsi.
”Hei”, kolli tervehti minua matalalla äänellä päästyään puhe-etäisyydelle. Kohtasin hänen siniset silmänsä ja tervehdin häntä takaisin.
”Oletko yhtään tietoinen, millä mallilla Lampitassun, Lammikkotassun ja Lätäkkötassun koulutukset ovat?” kolli meni suoraan aiheeseen. Kohautin lapojani, sillä tietämykseni tyttäriemme koulutusten etenemisestä oli todellisuudessakin melko olematon. Vaikka he olivat olleet oppilaita jo useamman kuun, en liiemmin ollut puhunut heidän kanssaan.
”En oikeastaan”, vastasin rehellisesti. Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja olin huomaavinani hänen katseessaan pientä pettymystä.
”He osallistuvat viimeiseen taisteluun ja tahdon selvittää, miten heidän koulutuksensa on edistynyt. On turhaa lyödä taistelukentälle omia jälkeläisiäni, jotka eivät hallitse edes taistelun perusteita”, kolli lausahti ja käänsi katseensa oppilaiden pesän suuntaan, jossa Lampitassu ja Lätäkkötassu olivat. Kaksikko näytti juttelevan melko rennosti kuten tavallisestikin.
”En tiedä mitä heille on opetettu, mutta uskon heidän pärjäävän sodassa eloklaanilaisia vastaan. Jos tahdot, voin selvittää heidän koulutuksensa edistymistä taistelun osalta”, lupasin kylmänviileästi. Tällaisiin asioihin tarjoutuminen ei ollut minulle tyypillistä. Mikäli Henkäystähti ei olisi ollut päällikköni, en olisi tehnyt niin. Mutta jos saatoin tehdä mitään, mikä auttaisi Henkäystähteä taistelusuunnitelmissa, olin valmis tekemään sen ja tarjoamaan apuani. Henkäystähti mietti hetken, kunnes nyökäytti päätään ja käänsi taas sinisen katseensa tyttäriemme suuntaan. Nyt myös Lammikkotassu liittyi heidän seuraansa.
”Siitä voisi olla apua. Käske heidän mestareitaan pitää oppilailleen yhteisharjoitukset, jonne sinä menet mukaan. Jos he niskuroivat, ohjaa heidät minun luokseni”, kolli murahti, viitaten varmaankin Jääviillon mahdolliseen kieltäytymiseen. Punaturkkinen soturi ei edelleenkään tullut toimeen oikein kenenkään kanssa. Jääviilto piti itseään ylivoimaisena ja yliarvioi itsensä ja taitonsa räikeästi. Täytyi myöntää, että olin hieman nauttinut siitä, miten näreissään kolli oli ollut, kun Henkäystähti olikin valinnut Pimentovarjon varapäällikökseen.
”Selvä, minä teen niin”, lupasin ja nyökäytin päätäni. Henkäystähdellä ei nähtävästi ollut muuta asiaa minulle, sillä hän nousi ylös ja poistui paikalta.

Päätin alkaa heti toimeen, joten aloin etsiä leirin aukiolta tyttärieni mestareita. Ensimmäisenä katseeni osui Virtaviimaan, joka istuskeli sotureiden pesän sisäänkäynnin luona Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Raidallinen naaras sisarineen katsahtivat minuun kysyvästi tassuttaessani heidän luokseen.
”Henkäystähti pyysi minua järjestämään taisteluharjoitukset Lampitassulle, Lammikkotassulle ja Lätäkkötassulle. Kuten arvaat, myös sinä lähdet mukaan. Tapaamme auringonlaskun aikaan leirin uloskäynnillä”, ilmoitin vakaalla äänellä, katsoen samalla Virtaviimaa suoraan silmiin. Naaras siristi isältään perittyjä sinivihreän värisiä silmiään ensin hieman epäileväisen oloisena. Hän ei kuitenkaan tarvinnut miettimisaikaa, vaan nyökkäsi.
”Olemme joka tapauksessa menossa harjoituksiin, joten samapa tuo jos muitakin tulee mukaan”, naaras ilmoitti terävällä äänellä ja kohautti lapojaan. Kun asia oli hoidettu, en jäänyt jaarittelemaan pidemmäksi aikaa. Seuraavaksi uhrikseni oli valikoitunut Tuimakatse, jolle kerroin saman asian. Hänkään ei turhia jaaritellut, vaan ilmoitti olevansa Lammikkotassun kanssa leirin uloskäynnillä sovittuun aikaan.
Jääviillon kanssa keskustelu ei sujunut aivan yhtä moitteettomasti. Heti jo lähestyessäni Kylmäliekille juuri suutaan soittavaa kollia, hän kohtasi minut tuima katse kasvoillaan. Ellei olisi paremmin tiennyt, olisi voinut luulla, että olin loukannut Jääviiltoa jollain kamalalla tavalla ja hän halusi nyt surmata minut sen vuoksi. Sivuutin kollin kylmyyden täysin ja ilmoitin hänelle saman asian kuin kahdelle muullekin soturille. Jääviilto nyrpisti heti nenäänsä ja kurtisti kulmiaan.
”Minulla on muita suunnitelmia”, soturi ilmoitti halveksuen ja käänsi katseensa takaisin veljeensä, aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä. Olin jo tottunut Jääviillon töykeään luonteeseen, joten olin osannut aavistaa, ettei tästä tulisi aivan yhtä helppoa kuin Virtaviiman ja Tuimakatseen kanssa.
”Tämä on Henkäystähden käsky”, ilmoitin kylmänviileästi ja istahdin alas. Halusin näyttää, etten suostunut lähtemään tästä ennen kuin Jääviilto lupautuisi mukaan harjoituksiin. Kohotin aavistuksen verran leukaani, kun Jääviilto kohdisti murhaavan katseensa minuun. Hän nousi seisomaan ja väläytti minulle valkoisia hampaitaan.
”Miksei hän sitten itse lähde mukaan?” kolli murahti matalalla äänellä ja katsoi minua haastaen. Pidin mieleni tyynenä ja vastasin kollin katseeseen tyynesti.
”Hänellä on varmaankin muita kiireitä, ymmärrät varmaan”, totesin lapojani kohauttaen, ”voit käydä hänen puheillaan, mikäli et minua usko.”
Jääviillon korvat kääntyivät hetkeksi luimuun ja tämä otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä minä en pelännyt Jääviiltoa. Hän oli kamala öykkäri, mutta jos hän hyökkäisi minun kimppuuni, se olisi hänen häpeänsä. Kokemus ja itsehillintä olivat etunani, ja Jääviilto saisi köniin jos uskaltaisi minun kimppuuni hyökätä. Yllätyin itsekin, kun hyökkäämisen sijaan Jääviilto päästi kurkustaan matalan murahduksen:
”Aivan sama, Lampitassu päihittää typerät sisaruksensa alta aikayksikön.”
Se riitti minulle, Jääviilto oli lupautunut mukaan. Nyökkäsin ja nousin ylös. Käänsin kollille ja hänen veljelleen selkäni ja kävelin tieheni. Jääviilto tulisi takuulla pettymään, sillä en uskonut Lampitassun pärjäävän sisaruksilleen. Jo pentuna naaras oli ollut pentueensa surkein taistelija, ja Jääviilto tuskin oli paras mestari kouluttamaan Lampitassun kaltaista kissaa. Odotin suorastaan kauhulla sitä, miten punaturkkisen kollin oppilas tulisi pärjäämään harjoituksissa.

//Lampi, Lammikko, Virta tai Tuima saa halutessaan jatkaa tästä 🙂

Kirjoittaja: Auroora

Salamapennun hännänpää vääntyili ilmassa, kun hän kyyristeli emonsa takana silmissään viekas pilke. Pimentovarjo oli nukkumassa, Loskapentu tuhisi hänen vierellään. Salamapentu ei ollut erottaa veljeään emon mustan turkin seasta: samanvärisenä kissana häntä oli vaikea erottaa. Valkea kollipentu kuitenkin näki sen verran, että tiesi veljensä olevan sikeässä unessa. Ja se ei hänelle käynyt.
Salamapennun vaanimisasento oli heikohko jäljitelmä Pimentovarjon edellisenä päivänä näyttämästä esimerkistä, mutta sillä ei ollut väliä. Kollipennun kohde ei tulisi huomaamaan häntä, kunhan hän vain liikkuisi hiljaa. Se oli Salamapennulle haastavaa. Hän oli äänekäs, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, ja sen hän tiesi itsekin. Hän tiesi kuitenkin myös, että jotain tosissaan halutessaan hän tulisi aina saavuttamaan sen. Jos hän halusi liikkua hiljaa, hänen askeleensa pentutarhan kylmällä pohjalla olisivat keveät kuin perhosen.
Salamapentu hiipi lähemmäs emoaan. Pimentovarjon korva värähti, ja Salamapentu jähmettyi hetkeksi. Musta kuningatar ei kuitenkaan herännyt, vaan työnsi kuononsa vain tassunsa alle. Valkoinen pentu virnisti tyytyväisenä ja jatkoi matkaansa. Hänen tassujensa liike kiihtyi pennun lähestyessä kohdettaan. Salamapentu oli kenties hieman liian innokas, mikä näkyi hänen kärsivällisyyden puutteessaan. Pimentovarjo ehti raottaa silmiään juuri ennen kuin Salamapentu ponnisti loikkaan, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
”Sainpas!” valkoinen pentu huudahti voitonriemuisesti tarratessaan kiinni emonsa selkään. Pimentovarjo säpsähti hereille ja Salamapentu oli huojahtaa sivulle, mutta onnistui jollain ilveellä pitämään tasapainonsa. Hänen emollaan kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtumassa. Kun hänen uninen katseensa tarkentui Salamapentuun, niissä näkyi sekä kyllästyneisyyttä että ärtymystä. Epäilemättä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun villi pentu oli herättänyt kuningattaren uniltaan.
”Salamapentu, mitä sinä oikein teet?” Pimentovarjo murahti ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän vilkaisi pentutarhan suuaukosta ulos, ja Salamapennun katse seurasi perässä. Aurinko oli vasta nousemassa: taivas oli päivän ensimmäisten säteiden punertama. Salamapennun virne leveni: hänellä olisi vielä koko leikintäyteinen päivä edessään!
”Et voi herättää minua ja Loskapentua tuolla tavalla”, Pimentovarjo sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut kovin tiukalta. Musta naaras nuolaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhkäisi sillä korviensa yli. ”Vaikka sinä heräisitkin aikaisin, ei se tarkoita, että sinulla olisi mikään oikeus pilata muiden yöunet.”
”Mutta Loskapentu ei edes herännyt!” Salamapentu huomautti ja nyökkäsi kohti veljeään. Hän katsoi pientä, mustaa karvakerää uteliaana: Loskapennun kylki kohoili edelleen tasaisesti, mutta hän ei nähnyt veljensä emonsa turkkiin hautaamia kasvoja, eikä näin oikeastaan voinut olla varma hänen nukkuvan. Loskapentu ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan mitenkään hänen hellään herätykseensä.
”No, nyt hänen on joka tapauksessa herättävä”, Pimentovarjo sanoi topakasti ja nousi ylös vieden samalla lämpönsä Loskapennun luota. Salamapennun yllätyksesi hänen veljensä olikin hereillä: tämä kohotti tyytymättömästi päätään.
”Minä halusin vielä nukkua! Emo, minua väsyttää”, hän inahti, mutta Pimentovarjo venytteli jo makeasti selkäänsä ketunmitan päässä sammalilta. Naaraan sininen katse käväisi Loskapennussa, mutta sitten hän käänsi sen nopeasti muualle.
”Sinun on opeteltava heräämään aikaisin. Oppilaat aloittavat harjoituksensa joskus ennen auringonnousua”, Pimentovarjo sanoi ja astui kulmat kurtussa lähemmäs Salamapentua. Valkoinen pentu irvisti, kun hänen emonsa kumartui lähemmäs sukimaan hänen päälakeaan, suoristamaan nukkuessa sekoittuneet karvat. ”Menkää leikkimään yhdessä. Salamapentu on ollut hereillä ties kuinka kauan odottamassa, että pääsee leikkimään kanssasi.”
Loskapentu puuskahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta ilmaisemaan vastalauseitaan. Hienoa, Salamapentu tuumi. Nyt Loskapennun oli pakko leikkiä hänen kanssaan. Ei sillä, etteikö tämä olisi muutenkin halunnut. Ei Salamapennun veli ainakaan koskaan valittanut, kun he leikkivät yhdessä.
”Tänään minä pesen sinut sammalpallossa!” Salamapentu hihkaisi ja riensi noukkimaan heidän leikkikalunsa pentutarhan nurkasta. Hän virnisti veljelleen. ”Kuten aina.”
Loskapentu pyöräytti silmiään, mikä sai Salamapennun vain virnistämään leveämmin. Loskapentu ehkä teeskenteli, että olisi mieluummin missä tahansa muualla ja tekemässä mitä tahansa muuta, mutta hän tiesi veljensä pitävän heidän yhteisistä leikkituokioista. Vaikka Loskapentu yleensä hävisikin heidän peleissään.
Salamapentu vilkaisi emonsa suuntaan hiukan varautuneesti. Hän toivoi, ettei Pimentovarjo puuttuisi peliin. Hän ei pitänyt siitä, miten emo koki usein tarpeekseen kommentoida Loskapennun pelaamista. Salamapennusta hänellä ei koskaan ollut valitettavaa – minkä valkoinen kolli itse päätteli johtuvan siitä, että hänen pelaamisensa oli melko virheetöntä – mutta Loskapennulle naaras oli kärkäs jakamaan ohjeita vaanimiseen, loikkimiseen, juoksemiseen ja mistä hän nyt kritiikkiä keksikään. Tietysti Salamapennusta oli hyvä, että emo yritti ohjeistaa Loskapentua, mutta hänen kommentointinsa eittämättä lannistivat hiukan tunnelmaa. Onneksi Pimentovarjon huomion vei juuri sisään astellut Henkäystähti. Salamapentu huokaisi helpotuksesta ja suuntasi keskittymisensä sammalpalloon.

Kirjoittaja: Elandra

Virtaviiman yllättävä pyyntö sai Lätäkkötassun hämmentymään. Tuhkajuova oli aina painottanut sitä, kuinka oppilas osoitti kunnioitusta mestarilleen kulkemalla tämän takana, ei vierellä. Nyt raidallinen soturi oli kuitenkin pyytänyt Lätäkkötassua vierelleen. Oppilas empi hetken ja punnitsi vaihtoehtojaan. Hän voisi kohteliaasti kieltäytyä ja muistuttaa mestariaan olemassa olevista säännöistä, mutta toisaalta.. Virtaviima oli hänen mestarinsa ja hän määräsi säännöt heidän välilleen. Jos Virtaviima itse halusi Lätäkkötassun kulkevan hänen vierellään, se olisi hänen oma häpeänsä. Oppilas koki vierekkäin kävelevät kissat merkkinä tasavertaisuudesta. Siispä naaras kiristi tahtiaan ja kiri varmoin askelin Virtaviiman vierelle. Se tuntui kummalliselta, sillä koko soturikoulutuksen ajan Lätäkkötassu oli pysytellyt visusti raidallisen soturin takana. Ennen kuin Virtaviima ehti sanoa mitään, Lätäkkötassun oli vielä avattava suunsa asiasta:
”Sinä et voi käyttää tätä sitten minua vastaan. Minä tiedän, ettei oppilaan kuulu kävellä mestarinsa vierellä ja sinä tiedät sen myös. Minun mielestäni tämä on todella outoa, mutta oikeastaan olen myös aika otettu.”
Virtaviima katsahti oppilaaseensa ja siristi sinivihreitä silmiään.
”Pyysin sinut vierelleni vain, jotta voimme keskustella helpommin ja ettei minun tarvitse koko ajan huutaa taaksepäin”, naaras ilmoitti lapojaan kohauttaen. Se riitti Lätäkkötassulle. Häntä ei voisi syyttää siitä, että hän oli mennyt mestarinsa vierelle kävelemään. Asia oli loppuun käsitelty.
Soturioppilaan harmahtava katse kääntyi Virtaviiman harmaasta turkista Hehkulammen suuntaan. Jää lammen pinnalta oli sulanut täysin. Lammen vesi oli sinertävää, muttei Lätäkkötassun mielestä aivan yhtä ihmeellistä mitä hän oli kuullut. Emo oli vakuutellut, että Viherlehden aikaan vesi olisi vielä kirkkaampaa kuin nyt. Lätäkkötassu odotti innolla näkevänsä sen, muttei se kyllä saisi häntä siltikään menemään veteen.
”Osaatko sinä uida?” Lätäkkötassu kysyi terävällä äänellä ja käänsi katseensa takaisin vierellään kulkevaan soturiin. Ennen kuin Virtaviima ehti vastata, oppilas lisäsi vielä:
”Tuhkajuova haluaisi minunkin oppivan uimaan, mutta minä en aio oppia. Eikä hän onneksi voi pakottaa minua veteen, sillä uiminen ei kuulu soturikoulutukseen. Olisihan se ihan hyvä taito, mutta minä inhoan vettä yli kaiken.”

//Virta?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin Lehtituulen perässä. Hän oli käskenyt minut harjoituksiin. ’Kuulemma taisteluharjoitukset, ja heti sen jälkeen metsästystä.’ mietin hieman happamasti. Olisin halunnut nukkua pidempään, enkä lähteä heti aamun sarastettua matkaan! Pieni haikeus kuitenkin riipaisi sydäntäni, kun muistin, että aina eloisa ja hauska veljeni Katajatassu ei ollut enää paikalla. ’Mitäköhän hänelle on käynyt? Löysikö hän isän ja Salamanterin, vai asuuko hän erakkona jossain? Entä jos…hän on nykyisin kotikisu?’ mietin pelokkaana. Olisiko hän alentunut kotikisuksi? Vaikka, jos oli klaanien silmissä vihollinen ja nuori, ei kai siinä mitään muitakaan vaihtoehtoja ollut. ’Hän on luopio klaanin mielestä. Miten he kehtaavat? Ihan itsehän he aiheuttivat Katajatassun lähdön.’ mietin vihaisesti. Katajatassulle soturilaki oli tuskin hiiren vertaa tärkeämpi. Pahinta oli, että emo kulki kuin sumussa. Ihan kuin hänen ympärilleen olisi laskeutunut sankka sumupilvi. Hän oli aina lannistuneen näköinen. Oli turha edes muistuttaa Katajatassusta, sillä se sai emon suuttumaan. Havahduin Lehtituulen hännän huiskaukseen. ”Untuvatassu! Kuunteletko sinä?” hän tiukkasi lievästi ärtyneenä. Nyökkäsin äkkiä. ”Anteeksi, mitä olitkaan sanomassa?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti. Päätin kuunnella nyt erityisen tarkasti. Lehtituuli tuhahti. ”Oppilaat. Eli siis, me menemme harjoituskuopalle. Sinne tulevat myös Neilikkatassu ja Pikiturkki.” hän selitti. Nyökkäsin. Oli kiva tavata Neilikkatassu. Musta naaras näytti olevan suosittu. ’Kaikki kollit tuijottavat häntä. Eipä ihme, hän on kaunis, puhdasverinen ja tulee hyvästä suvusta.’ tuumasin. Itse en ollut mitään niistä, ehkä kaunis. Neilikkatassulla oli puhdasverisyydestään huolimatta ystävällinen ja hyvä käytös. Hän ei kerskunut liikaa puhdasverisyydestä. Tassutin harjoituskuopalle Lehtituulen perässä. Neilikkatassu oli siellä jo. Lehtituuli meni puhumaan Pikiturkin kanssa, eli minulla ja hänellä olisi aikaa tutustua. Kävelin varovaisesti mustan naaraan luo. Tässä minulla oli tilaisuus saada ystävä! ”Hei, oletko sinä Neilikkatassu?” aloitin. Neilikkatassu nyökkäsi. ”Joo, olen. Sinä olet kai Untuvatassu. Hauska tavata!” hän sanoi kohteliaasti. ”Olen Untuvatassu. Onko tämä sinun…ensimmäinen kertasi oikeissa taisteluharjoituksissa?” kysyin. Teki noloa myöntää, että tämä oli minun ensimmäinen kertani. ”On! Jännittää hieman. Mitäköhän teemme tänään?” hän puhui innokkaasti. Helpotuin. Neilikkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, että vaikka hän oli puhdasverinen ja kaikkea, hän oli samanlainen kuin minä. Hetken päästä Pikiturkki asteli luoksemme. ”Neilikkatassu! Tule tänne!” hän komensi. ”Ja Untuvatassu tänne.” Lehtituuli käski. He käskivät meidät eri puolille kuoppaa. Järkyityin hieman. ’En kai joudu sentään taistelemaan häntä vastaan?’ mietin kauhuissani. Lehtituuli heilautti häntäänsä. ”Tämä on ensimmäinen kertanne taisteluharjoituksissa. Joten, päätimme yhdessä, että saisitte kokeilla mitä taistelu on, ennen kuin käymme liikkeitä läpi.” hän neuvoi. Minua pelotti. Mitä se tarkoitti, että meidän pitäisi kokeilla mitä taistelu on? Pitikö meidän siis tapella? ”Emme käytä kynsiä tänään, älkää huoliko. Aloittakaa!” Pikiturkki ulvahti aloituskäskyn. Hetken aikaa kiersimme vain toisiamme. Yhtäkkiä huomasin Neilikkatassun muotoilevan jotain suullaan. ’Hän sanoo…että anteeksi jos hyökkään.’ tajusin. Musta oppilas syöksyi minua päin. Ennen kun ehdin edes huomata, hän oli tönäissyt minut kumoon. Tunsin pienen painon iskeytyvän niskaani. ”Äh!” ähkäisin ja yritin nousta pystyyn. Neilikkatassu roikkui minussa kuitenkin kiivaasti. Yhtäkkiä kompastuin ja kaaduin maahan. Neilikkatassu huudahti ja laski käpälänsä päälleni. ’Olenpa kömpelys!’ ajattelin turhautuneena. Miksen voinut olla hyvä taistelija? Kuulin kuinka Pikiturkki käski Neilikkatassua päästämään irti. Ote hellitti rinnastani ja pääsin nousemaan ylös. Turkkini oli aivan hiekassa. Nuolin tassuani. ”Anteeksi…” Neilikkatassu kuiskasi korvaani nolona. Hämmästyin oppilaan kohteliaisuudesta. Hän oli itse ollut loistava taistelija, ja pyysi minulta vielä anteeksi taitojaan! ”Ei todellakaan ollut sinun vikasi! Olet hyvä taistelija, Neilikkatassu.” nau’uin hänelle. Pikiturkki katseli oppilastaan ylpeänä. Tunsin pienen kateuden pistoksen. Miksei Lehtituuli koskaan katsonut minua niin? ”Suorastaan loistavaa taistelua, Neilikkatassu!” hän kehui silmät ylpeyttä tuikkien. Neilikkatassu suorastaan säteili. En uskaltanut edes vilkaista Lehtituuleen, sillä tiesin että hän olisi vihainen tai vähintäänkin ärtynyt. Tuijottelin käpäliini. ”Kehittymistä on vielä.” Lehtituuli sanoi hieman happamasti. Kun kohdistin katseeni häneen, hän loi minuun terävän silmäyksen. ’Minkä minä sille voin, etten osaa taistella?’ mietin harmistuneena. Pian Pikiturkki opetti meille hyökkäystä. ”Häntä alas, pää alas. Sitten hiipikää Lehtituulen luokse. Ei, ei noin alhaalle sentään, Untuvatassu.” hän sanoi. Nostin häntääni hieman ylemmäs. Hiivimme hitaasti Lehtituulta kohti. Hän oli kääntynyt toisin päin. Mieleeni muistuivat ne kerrat, joilla olimme vain kokeilleet taistelua. Tämä oli oikeaa puolustautumista! ”Hei, hyökätään! Hän on kääntynyt toiseen suuntaan, joten hän ei näe meitä.” Neilikkatassu ehdotti. Maistelin tuulta. Se puhalsi voimakkaasti meitä päin. ”Ei onnistu. Hän haistaa meidät.” huomasin. Neilikkatassu maisteli itsekin ilmaa ja laski päänsä harmistuneena. ”Totta.” hän sanoi. Keksimme, että voisimme saartaa hänet kahdelta puolelta. Minä menisin vasemmalle. Tassutin pensaikon sekaan. ’Onneksi tässä on vielä vähän lunta!’ innostuin kun huomasin, että voisin sulautua helpommin. Neilikkatassu nosti häntänsä pystyyn. Säpsähdin, mutta tajusin sen olevan merkki. Loikkasin pensaikon seasta Lehtituulen kimppuun. Mestarini hämmästyi kun lennähdin hänen selkäänsä. Pian Neilikkatassukin juoksi Lehtituulen ympärillä. ”Hyvä, hyvä Neilikkatassu!” kiljahdin. Pian huomasin, kuinka Lehtituuli hoiperteli ja lysähti sitten maahan. Päästin irti hänestä. Neilikkatassu huohotti. ”Me voitimme!” läähätin. Lehtituuli nousi pystyyn turkkiaan ravistellen. ”He taisivat piestä sinut kunnolla.” Pikiturkki virnuili. ”Totisesti!” Lehtituuli sanoi. Yhtäkkiä mestarini katse kohdistui minuun. Nielaisin. Oliko hän vihainen? ”Kumman idea tämä oli?” hän kysyi. Olin juuri sanomassa, että kummankin, mutta Neilikkatassu ehti ensin. ”Untuvatassun. Hän keksi koko idean.” hän naukui ihailevasti. Olin aivan ällikällä lyöty. ’Ei se ollut minun ideani!’ ajattelin mielessäni. Neilikkatassu oli ihana, luotettava, kiltti ja valehteli Lehtituulelle minusta. Lehtituuli ei näyttänyt yllättyvän. Omaksi yllätyksekseni huomasin Lehtituulen väläyttävän minulle ylpeän katseen. Punastuin heti. Vilkaisin Neilikkatassuun syvästi kiitollisena. Hän hymyili ja huiskautti häntäänsä. Minusta tuntui siltä, että olin vihdoin löytänyt itselleni ystävän. Kun lähdimme harjoituskuopalta, oli pimeä jo laskeutunut taivaalle. ”Emme pidä metsästystä enää tänään, ellei teitä huvita lähteä kuutamometsästykselle.” Lehtituuli sanoi. Pyörittelin päätäni. ”Ei totisesti!” Pikiturkki naurahti. Haukottelin. Minua väsytti kovasti. Laahustin oppilaiden pesään Neilikkatassu perässäni. ”Olit tosi ystävällinen kertoessasi että se oli minun ideani.” kiitin. ”Eipä kestä. Tuota…minulla ei ole oikein ystäviä. Haluaisitko sinä olla minun ystäväni?” hän kysyi toiveikkaasti. ’Oikeastiko hän kysyy tuota?’ mietin. Tiesin kuitenkin emon sanat: aina piti tarttua tilaisuuteen. Nyökkäsin. ”No tietysti!” kehräsin.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme juuri lopetelleet harjoitukset Lätäkkötassun kanssa ja ottaneet kurssin kohti leiriä, kun oppilaani ehdotti yllättäen kävelylle lähtemistä ennen leiriin paluuta. Terävä katseeni siirtyi häneen, ja naaras selitteli ehdotustaan ihan järkeenkäyvillä syillä.
Vaikka olisin paljon mieluummin mennyt leiriin omaan pesääni pesemään liejuiset tassuni, en voinut olla hyödyntämättä tätä tilaisuutta päästä ”juoruilemaan” oman sukulaiseni kanssa ajankohtaisista asioista – koska siitähän tässä käytännössä oli kyse, eikö?
”Hyvä on, käydään vain”, myönnyin lopulta. Tiesin jo, minne menisimme, ja suuntasin askeleeni Hehkulammen suuntaan. Lätäkkötassu kulki kannoillani. Juoruilu ei oikein onnistuisi, jos minun pitäisi huudella naaraalle lapani yli, joten kutsuin tätä hännälläni tulemaan vierelleni. ”Koska tämä ei varsinaisesti ole enää koulutusaikaa, voit yhtä hyvin kävellä rinnallani. Keskustelu sujuu paremmin siten.”
Odotin kiinnostuneena Lätäkkötassun seuraavaa siirtoa. Naaras oli hyvin kurinalainen ja seurasi tunnollisesti annettuja ohjeita, mutta tiesin pyyntöni aiheuttavan ristiriitaa, sillä oppilaan kuului kulkea mestarinsa perässä kohteliaan välimatkan päässä, ei vieressä. Toisaalta minua ei tällä hetkellä kiinnostanut mestaroida, olin suostunut lähtemään kävelylle vain jotta voisin puhua Lätäkkötassun kanssa Eloklaanista sekä Kuolonklaanin huolestuttavasta kuraveristen tilanteesta.

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Sirius

Naurahdin innokkaan oppilaan kysymystulvalle. ”Juu, on minulla kumppani, Pyörresielu nimeltään. Tunnet kai hänet: hän on se harmaaturkkinen kolli jolla on pyörteitä turkissaan.” selitin rauhallisesti. ”Ja, Varjokarva oli mukava mestari…mutta hän ei ole enää elossa.” Susitassun naamalle levisi hämmästynyt ilme. Olin itsekin surun vallassa, johtuen ennustuksesta, minkä hän minulle näytti. Vaikka, eihän se välttämättä ollut paha ennustus. ”Kuoliko hän? Miten ihmeessä?” hän kyseli. Siirtelin käpäliäni vaivautuneesti. En tiennyt, miten vastata kysymykseen. Totta oli, että hän oli kuollut antaessaan yrtit pois. ’Kerro vain. Susitassun täytyy saada tietää, miten urhoollinen hän oli ollut.’ päätin. ”Hän on Kuolonklaanin sankari. Hän antoi omat yrttinsä klaanitovereilleen. Se tapahtui kauan sitten…varmaankin ennen kuin sinä olit syntynyt.” vastasin. Mietin, kun olin ollut yrtinhakijoiden partiossa. Mukana oli ollut muutamia kissoja, mutta tietääkseni heistä oli kuollut osa. ’Ainakin Mäyräkynsi teloitettiin..Hallavarjo ehkä kuoli?’ mietin. Kun lopetin mietiskelyni, Susitassu seisoi yhä edessäni. Olin unohtanut oppilaan täysin! ”Anteeksi, mitä siis sanoit?” kysyin pahoittelevasti. ”Että olitko sinä silloin soturi? Ja oliko se Varjokarva siinä mukana?” hän kysyi. Tajusin, että oppilaalla oli tosiaan intoa. ’Toisin kuin Usvakatseella…’ mietin taas surullisesti. Halusin ottaa ilon irti keskustellessani hänen kanssaan. ”Olin silloin soturi, vaikkakin nuori soturi vasta. Varjokarva ei ollut siinä mukana.” vastasin. Susitassu nyökkäsi. Juuri silloin Susitassun mestari Loiskevarjo käski Susitassun luokseen. ”Heippa!” Susitassu huudahti ja kipitti mestarinsa luokse. Heilautin häntääni ystävällisesti oppilaalle. ’Ihana oppilas. Olisipa minullakin oma oppilas..’ ajattelin. Olin kuitenkin puoliverinen, eikä ketunmielinen Henkäystähti suostunut antamaan puoliverisille oppilaita. Miksiköhän hän oli sellainen? ”Nuppujuova, tule sinä tähän partioon.” Pimentovarjo sanoi. Tassutin partioon, ja ilokseni huomasin partiossa Susitassun ja hänen mestarinsa. ”Hei, Susitassu.” tervehdin. Susitassu innostui. Hän alkoi selittää Loiskevarjolle jotain, varmaankin tapaamistaan kanssani. Hetken päästä Loiskevarjo väläytti minulle inhoavan katseen. Loukkaannuin. ’Miksi hän noin teki? Teinkö väärin, kertoessani Susitassulle tuollaisia asioita?’ ajattelin pelokkaana. En olisi saanut puhua soturien asioista oppilaalle. Olin kyllä Loiskevarjoa paljon vanhempi, ehkä se selittäisi asian. Kun kävelimme kohti Kujakissayhteisön rajaa, Loiskevarjo jättäytyi viereeni. ”Susitassu, mene edeltä. Tulen kohta.” hän käski.
”Katinkuvatus, puoliverinen. Miksi ihmeessä kerroit oppilaalleni tuollaista moskaa? Tajusitko, että se vie hänet pois oikeasta maailmasta?” hän kysyi haastavasti. Säikähdin. ”A-anteeksi..en tiennyt..” änkytin. Loiskevarjo tuhahti. ”Juuri niin. Etpä tietenkään, eiväthän puoliveriset tajua mitään.” hän sihahti, mutta onnekseni jätti minut rauhaan. Olin surullinen ja vihainen itselleni. Miksi olin kertonut tuollaista? Päätin olla mahdollisimman hyvä soturi. Juoksin muut kiinni. Kujakissayhteisön raja näkyi jo häämöttävän edessä. Juoksin ensimmäisenä rajalle. Susitassun tuli perässäni. ”Onko tämä ensimmäinen kertasi oikeassa partiossa?” kysyin. Susitassu nyökkäsi samalla liukastellessaan jäässä olevassa lammikossa. En halunnut kuitenkaan sekaantua enempää, sillä saattaisin pahentaa asioita entisestään. Jätin rajamerkin rajalle. Yritin varoa, etten astuisi Kujakissayhteisön puolelle. ’Vaikka, tuo on Eloklaanin reviiriä, eikä Kujakissayhteisön.’ mietin vihaisena. Mitä pahaa Eloklaani oli muka tehnyt? Merkitsimme rajan. Yhtäkkiä huomasin, että Loiskevarjo haistoi jotain. Haistoin itsekin vahvan oravan. ”Orava? Hajun mukaan niitä on monta.” nau’uin muille. Loiskevarjo nyökkäsi. Susitassu hyppeli ympäriinsä. ”Vau! Ihan oikea oravako?” hän kysyi innoissaan. Nyökkäsin. Kuulin rapinaa tammesta, jonka lehdet kaartuivat ylitseni. Susitassu hypähti innoissaan. Kosketin häntä hännälläni rauhoittavasti. Yhtäkkiä tammesta hyppäsi alas kolme oravaa. Loikkasin heti niiden perään. Oravat juoksivat karkuun kohti edessä olevaa puuta. Loiskevarjo ampaisi salamana juoksuun Susitassu perässään. Oravat kääntyivät toiseen suuntaan. Loikkasin niitä kohti ja tunsin, kuinka jokin pehmeä jäi käpälieni alle. Sivalsin nopeasti oravaa kurkkuun. Sillä aikaa kaksi muuta oravaa juoksivat pakoon. Yhtäkkiä huomasin, että ne olivat juoksemassa kohti pensaikkoa. Hiivin äkkiä pensaan taakse. Sillä aikaa, kun Loiskevarjo jahtasi oravat pensaaseen, minä olin valmiina. Kolli oli selvästi jo huomannut, että olin siellä, eihän hän muuten olisi sinne niitä ajanut. ’Valmiina…nyt!’ mietin ja loikkasin niiden eteen. Yhtäkkiä huomasin, että olin hypännyt liian aikaisin. Oravat lähtivät juoksuun, mutta pensaikon toisessa päässä oleva Susitassu nappasi ne kiinni. ’Vau! Susitassu sai ne ihan tuosta vain kiinni!’ ihailin. ”Hienosti tehty!” kehuin häntä innoissani. Susitassun silmät loistivat, kun hän piteli painavaa oravakasaa hampaissaan. Loiskevarjo saapui luokse ja kehui vuorostaan Susitassua, mutta jäykästi ja vilkuillen minua kylmästi. ’Mitä minä olen muka tehnyt?’ mietin hämmentyneenä. Olinko tehnyt jotain väärin? Kävin hakemassa oman oravani. Yhtäkkiä muistin: tämä oli ollut rajapartio! Emme olisi saaneet saalistaa. ’Mutta, väliäkö sillä, jos ruokimme klaanitovereitamme?’ ajattelin. Nostin saaliini ja menin auttamaan Susitassua omiensa kantamisessa. Kuitenkin, Loiskevarjo heitti minut sivuun ja nappasi itse toisen oravan. ”Oliko mukava saalistusreissu?” kysyin hiljaa Susitassulta, sillä en halunnut että Loiskevarjo huomaisi.
//Susi?\

Kirjoittaja: Aura

Susitassu pesi oppilaiden pesässä pieniä tassujaan. Hänen korvansa kääntyilivät uteliaana äänien suuntaan. Kettutassu selitti harjoituksistaan Neilikkatassulle itsevarmasti ja määrätietoisesti. Välillä Susitassu kadehti siskoaan, joka oli aina sanavalmis ja itsevarma. Susitassu ei tuntenut oloaan samanlaiseksi, vaikka välillä hän olikin reipas. Räntätassu oli kuitenkin selittänyt, että reipas ei tarkoittanut itsevarmaa, joka oli hieman latistanut kollin olotilaa. Kun hän oli yrittänyt kysyä Räntätassulta asiasta lisää, oli kollioppilaalle tullut kiire lähteä harjoituksiin. Ja niin Susitassu oli jäänyt yksinään pesään pesemään tassujaan. Lopulta sinne oli saapunut harjoituksista palaavia oppilaita. Susitassu seurasi salaa naaraiden keskustelua ja päätteli, että heillä oli ollut yhteiset harjoitukset. Susitassu piti Neilikkatassusta, hänestä naaras oli kiva ja aika kauniskin.. Järjestäisiköhän Loiskevarjo heille joskus yhteiset harjoitukset, jos hän pyytäisi? Kolli päätti, että kysyisi asiaa heti, kun vain näkisi mestariaan. Susitassun jäänsiniset silmät imivät Neilikkatassun turkin kuviota muistiinsa ja hän halusi taltioida verkkokalvoilleen kaiken naaraasta. Kuitenkin hän unohtui vahingossa tuijottelemaan nuorempaa oppilasta ja kun heidän katseensa kohtasivat, käänsi tummanharmailla laikuilla varusteltu oppilas omansa pois. Susitassu nolostui hieman ja hänen korvansa lurpahtivat. Nyt Neilikkatassu ei varmastikaan halua olla hänen kaverinsa! Vähin äänin oppilas nousi ylös ja tepasteli aukiolle. Hän työnsi päänsä ulos pesästä ja tunsi sadepisaroiden kastelevan hänen päänsä märäksi. Vaistomaisesti hän ravisteli hurjasti päätään saadakseen korvaansa menneen sadepisaran pois. Kolli ei pitänyt sateesta. Se tuntui hänen turkissaan inhottavalta. Sadesäällä hän pysytteli mieluiten pesän suojassa ja lämmössä. Kolli olikin kääntymässä takaisin, kunnes hän tunsi jonkun pehmeän törmäävän häneen. Huonon tasapainon ja kömpelyytensä vuoksi kolli pyllähtikin kosteaan maahan. Hänen korvansa lerpahtivat päänsä sivuille, mutta Susitassu hymyili silti törmänneelle kissalle iloisesti.
“Ei se mitään!” Susitassu vastasi toisen pahoitteluihin. Ei häntä ollut edes sattunut.
“Kyllä, olen Susitassu. Loiskevarjo, hän on minun mestarini. Ja olitko sinä ööö- anteeksi, minä en oikein yleensä muista muiden nimiä”, kolli pahoitteli naarassoturille, joka hymyili hieman. Susitassua harmitti, että hän oli aika huono muistamaan klaanitovereidensa nimiä, paitsi jos he olivat hänen perhettään.
“Ei se mitään, minä olen Nuppujuova. Soturi ja Varjokarva oli minun mestarini”, pilkullinen naaras kertoi ja tarjosi tassuaan auttaakseen nuoremman klaanitoverinsa ylös. Susitassu tarttui naaraan käpälään ja hymyili hieman kiitollisena.
“Kiitos. Oliko Varjokarva hyvä mestari?” Susitassu päätti kysyä toiselta. Loiskevarjo ainakin oli hyvä mestari, Susitassu todella piti kollista.
“Ja haluaisitko sinä vaikka leikkiä? Tai kertoa jotain soturiudesta? Onko sinulla kumppania? Minä ainakin haluaisin joskus sellaisen!” Susitassu esitti kysymyksiä kysymyksen perään tohkeissaan ja sai naaraan hymyilemään hieman huvittuneena oppilaan innokkuudelle. Nuppujuovaksi esittäytynyt naaras vaikutti hänestä kiltiltä!

// Nuppu?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu tunsi pientä riemua ja ylpeyttä onnistumisestaan, mutta hänen mestarinsa ei reagoinut siihen mitenkään. Virtaviiman katse pysyi kylmänä ja kehujen sijaan hän vain ilmoitti harjoitusten jatkuvan. Lätäkkötassu päätti olla sanomatta asiasta mitään, vaikka häntä hieman ärsytti mestarinsa tapa toimia. Virtaviima tuntui toisinaan olevan liian itsekäs ja ylimielinen, eikä voinut sietää häviämistä – etenkään Lätäkkötassulle. Nuori oppilas kuitenkin piti sukulaisestaan eikä halunnut alkaa vääntämään hänen kanssaan, sillä se pilaisi vain molempien mielialan.
”Hyvä on”, tabbykuvioinen oppilas vastasi nyökäten ja valmistautui uuteen taisteluun mestarinsa kanssa. Se oli kyllä totta, että mitä enemmän he harjoittelisivat, sitä paremmaksi Lätäkkötassu lopulta tulisi. Liika ja turha kehuminen ei tekisi oppilaasta etevää soturia, vaan harjoittelu ja sinnikkyys.

Aurinko oli jo miltei huipussaan, kun Lätäkkötassun harjoitukset tulivat päätökseen. He olivat harjoitelleet muutaman muun puolustusliikkeen ja käyneet ne läpi niin monta kertaa, että Lätäkkötassu hallitsi ne kohtalaisen hyvin. Virtaviima ei kamalasti jaellut kehuja nuorelle oppilaalleen, mutta Lätäkkötassu kyllä aisti, ettei hän ollut aivan pettymys mestarilleen. Välillä raidallisen soturin kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen, pieni virnistys Lätäkkötassun onnistuessa. Lätäkkötassu oli iloinen, että he tulivat niin hyvin toimeen mestarinsa kanssa.
”Hyvät harjoitukset”, Lätäkkötassu totesi rauhallisella äänellä heidän kävellessään kohti leiriä. Oppilaan edellä kulkeva mestari vilkaisi taakseen ja nyökkäsi.
”Niin, kyllä sinusta vielä jonain päivänä soturi tulee”, Virtaviima vastasi rauhallisesti ja heilautti häntäänsä. Lätäkkötassu oli täynnä energiaa, eikä millään olisi halunnut palata harmaaseen leiriin, kun päiväkin oli niin kaunis. Aurinko paistoi kirkkaasti korkealla taivaalla, sen kaunis valo valaisi koko metsän. Vaikka sää olikin kaunis, Lätäkkötassua inhotti se, miten märäksi sulavat lumet saivat koko metsän. Hän ei ollut koskaan nähnyt metsää viherlehden aikoihin, joten naaras odotti sitä kovasti. Hän rakasti lämpöä ja halusi itse kokea lämpimät päivät, joista vanhemmat kissat olivat hänelle kertoneet.
”Virtaviima, voisimmeko me käydä kävelyllä vielä ennen leiriin paluuta?” Lätäkkötassu rikkoi kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden ja kiristi hieman tahtiaan, mutta varoi astumasta liian lähelle mestariaan. Oppilaan tuli pysyä vanhemman kissan takana, ei kulkea hänen vierellään. Mestarin terävä katse kääntyi Lätäkkötassun puoleen. Koska soturi ei näyttänyt ilahtuvan ehdotuksesta, Lätäkkötassu halusi vielä selittää ehdotustaan:
”Tuskin siitä mitään haittaa olisi, jos tutustuisin klaanin reviiriin vielä tarkemmin. Voisimme samalla keskustella vaikkapa Eloklaanista, sodasta tai jostain muusta mielenkiintoisesta, jos sinua siis kiinnostaa.”

//Virta?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kokeilemme.”
Lätäkkötassussa oli paljon potentiaalia, joka vain odotti täyttymistään. Koska naaras oli sukulaiseni ja minä hänen mestarinsa, en uskonut siihen menevän kauaakaan. En olisi voinut toivoa parempaa ensimmäistä oppilasta.
Painoin nuorempaa naarasta alaspäin painollani tämän käytyä makaamaan selälleen märkää nurmea vasten kuten ensimmäisellä kerralla. Oppilaan ilmeestä saattoi päätellä, ettei hänen makuualustansa ollut sitä mieluisinta laatua.
Olin ottanut jälleen hampaillani Lätäkkötassun kaulasta löysän otteen ja odotin nyt hänen seuraavaa siirtoaan. Viimeksi naaras oli onnistunut potkullaan horjuttamaan minua, mutta se ei ollut vielä riittänyt päihittämiseeni. Oikeassa taistelussa Lätäkkötassu olisi todellakin ollut vastaavalla suorituksella vainaa, eikä olisi vaatinut paljoa vastustajalta repiä hänen kaulaansa auki.
Yhtäkkiä tunsin alavatsaani kohdistuvan lujan potkun, joka melkein sai ilmat lähtemään pihalle keuhkoistani. Ajatukseni olivat harhautuneet hetkeksi ja se oli antanut oppilaalleni tilaisuuden tehdä iskunsa. Horjahdin rajusti ja otteeni Lätäkkötassusta kirposi, minkä seurauksena hänen onnistui livahtaa altani.
Häntäni nytkyi hieman turhautuneesti, vaikka olinkin samalla tyytyväinen sukulaiseni suoritukseen. En kuitenkaan voinut olla kiroamatta harhautunutta huomiotani – jos olisin ollut tarkkaavaisempi, Lätäkkötassu ei olisi välttämättä onnistunut. Se tarkottaisi puolestaan sitä, että oikeassa tilanteessa oppilaan isku ei olisi välttämättä ollut riittävä, jos häntä olisikin ollut vastassa joku valppaampi kissa.
“Otetaan uudestaan”, käskin, vaivautumatta selittämään itseäni erityisemmin. Jos minun mielestäni naaras kaipasi vielä harjoitusta, niin silloin hän harjoittelisi lisää.

//Lätäkkö?