Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin ulos soturien pesästä. Pyörresielu oli joutunut lähtemään aamupartioon, joten olin jäänyt yksin leiriin. Venyttelin aukiolla ja katselin ympärilleni. Oppilaat leikkivät vähän matkan päässä. Hymyilin heille ystävällisesti. Eihän siitä niin pitkä aika ollut, kun olin itsekin leikkinyt samoja leikkejä. Vaikka, silloin oppilaat olivat tosin eri kissoja. Minulla ei koskaan ollut ystäviä silloin, eikä nykyäänkään Pyörresielun lisäksi. Mieleeni tulvahti Varjokarva. Se että hän oli kuollut, vaikka siitä olikin kulunut jo monta kuuta. ’Hän oli minulle kuin isä. Mutta, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut tuoda enemmän yrttejä?’ ajattelin surullisesti. ’Varjokarva halusi auttaa klaaniaan. Hän luopui sankarillisesti omista yrteistään auttaakseen klaanitovereitaan.’ ääni supatti korvaani. Tassutin murheen murtamana takaisin soturien pesään lepäämään. ’Minua ei varmaankaan vielä tarvita partioihin.’ mietin. Kietaisin häntäni pääni ylitse. Nukahdin levottomaan uneen. Heräsin siihen, kun joku tökki minua. Nostin pääni. Musta, haalea hahmo seisoi ylläni. Nousin ylös ja huomasin olevani sysipimeässä, synkässä metsässä. Tuijotin hämmentyneenä taivaalle. Haalea hahmo seisoi edessäni turkki väreillen. Huomasin, että taivaskin oli musta. Yhtäkkiä hahmo syöksyi viereeni ja nuolaisi minua kiivaasti rinnasta. Sävähdin ja loikkasin taaksepäin. ”Älä koske minuun! Kuka olet, päästä minut pois!” kiljahdin. Hahmo otti askeleen, ja pysähtyi. ”Nuppujuova. Vai pitäisikö sanoa tyttäreni? Tämä on Synkkä Metsä. Ja minä Varjokarva.” Varjokarva naukui pehmeällä, rakastavalla äänellä. Hetken aikaa olin tyrmistynyt. Miten Varjokarva voisi olla täällä? Yhtäkkiä syöksyin hänen luokseen ja upotin kuononi hänen turkkiinsa. ’Mitä? Ei tämä ole…totta?’ hämmennyin kun kuononi upposi turkin sijaan läpinäkyvään, tähtien peittämään ilmaan. ”Mitä…” kuiskasin surullisesti. ”Olen pahoillani. Olen kuollut, joten olen haamu.” Varjokarva naukui murheellisesti. Hän huokaisi syvään, surulliseen ääneen. Irrottauduin Varjokarvasta. ”Miksi tulit tänne? Onko sinulla jotain asiaa minulle?” kysyin pidätellen itkua. Varjokarva henkäisi. Hänen ilmeensä muuttui onnelliseksi, hänen katsellessaan taivasta. ”No, sanottaisiinko niin. Tulet kokemaan vaikeita aikoja, mutta sitten olo helpottaa.” Varjokarva sanoi syvällisesti. ’Mitä tuo tarkoittaa? Mitä vaikeita aikoja?’ mieleeni tulvahti erilaisia kysymyksiä. En ollut huomannut, että Varjokarvan hahmo oli haalistumassa. ”Isä! Älä mene! Kerro lisää!” ulvaisin ensimmäistä kertaa. Mutta, pian Varjokarvan haamun paikalla oli vain ilmaa. Tunsin, kuinka kaaduin syvään uneen. Maailmat kieppuivat ympärilläni. Näin mielessäni sumean kuvan kissasta, jonka vieressä oli pentuja. ”Varjokarva..” mumisin hiljaa. Kun seuraavan kerran heräsin, heräsin vuoteestani. Nousin täysin lamaantuneena. ’Mitä tuo uni tarkoitti…mitä minulle on tapahtumassa?’ ajattelin tuijottaen maata. Yhtäkkiä pieni, ihan kuin tähden näköinen, välähti pesän edessä. ”Tuo tarkoittaa…etten nähnyt unta.” kuiskasin hiljaa. Hetken aikaa seisoin hiljaa. Sitten soturien pesän eteen käveli kissa. ”Nuppujuova! Siellähän sinä! En löytänyt sinua aukiolta, joten päätin tulla etsimään.” Pyörresielu sanoi ja astui sisälle pesään. En vastannut. ”Onko jokin hätänä?” hän kysyi huolestuneena. ”Ei. Näin vain..omituista unta. Näin unta Varjokarvasta..” yritin sanoa. Pyörresielu heilautti häntäänsä kiinnostuneena. ”Minkälaista unta?” hän kysyi. En osannut selittää. ”Varjokarva..hän..hän antoi minulle ennustuksen. Jonkun sen tyylisen kuin, tulet kokemaan vaikeita aikoja, mutta sitten olo helpottaa.” selitin. Pyörresielu näytti miettivältä. ”Selvä…no, voisinko käydä nopeasti katsomassa Aamutassua?” hän kysyi. Nyökkäsin ja kävelin itsekin ulos pesästä. Mietiskelin hetken ja kävelin ympäri leiriä, kunnes tunsin törmääväni johonkin. Havahduin ja huomasin edessäni oppilaan. ”Auh!” hän ulahti. ”Anteeksi! Ei ollut tarkoitus.” pahoittelin.
”Ei se mitään.” mustavalkoinen kolli sanoi. Tunnistin hänet Susitassuksi. ”Hei, sinä olet kai Susitassu?” kysyin.
//Susi?\

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio oli hiljainen nyt kuten aina tähän aikaan aamusta. Vain muutama kuolonklaanilainen oli herännyt ja nekin harvat viihtyivät näin aikaisin lähinnä omissa oloissaan – aivan kuten minäkin, muttei se minulla johtunut vuorokauden ajasta. Olin ikionnellinen päästyäni takaisin soturin tehtäviin, kun kolme nuorinta pentuani olivat ansainneet oppilasnimensä.
Nautin soturiudesta ihan oikeasti, sillä Kuolonklaani ja sen puolustaminen olivat koko elämäni. Vaikka tunsinkin rakkautta erityisesti Varissulkaa, mutta myös hieman pienempää rakkautta tuoreinta pentuettani kohtaan, Kuolonklaani oli minulle kaikki kaikessa. Mikäli minulle olisi tullut vastaan tilanne, jossa olisi valittava klaanin tai pentujeni puolesta, klaani menisi aina edelle. Pimeyden Metsä oli luonut minut ennen kaikkea Kuolonklaanin soturiksi, ei emoksi tai kumppaniksi.
Pikkuhiljaa leirin pääaukiolle alkoi ilmaantua yhä vain enemmän kuolonklaanilaisia. Soturit kävivät herättelemässä oppilaitaan viedäkseen heidät harjoituksiin tai partioihin. Henkäystähti oli ainakin toistaiseksi pitänyt minut oppilaatta, mutta toisaalta nautin siitä, kun sain keskittyä täysillä partiointiin ja klaanille saalistamiseen. Katseeni pysähtyi Virtsaviimaan ja Lätäkkötassuun. Oppilas oli astellut ulos oppilaiden pesästä ennen mestariaan – olin huomannut niin käyvän usein. Yllättävää kyllä, mutta tunsin pientä ylpeyttä katsellessani viimeisimmän pentueeni nuorinta pentua. Toisin kuin Sulkavirta, Sähkötuho ja Sinilintu, nämä kolme nuorukaista olivat ainakin toistaiseksi pysyneet kaukana ongelmista ja hoitaneet soturikoulutuksensa tähän saakka erinomaisesti. Tapoihini ei kuulunut udella asioita ja tungetella, mutta olin ohimennen kuullut ainakin Tuimakatseen ja Virtaviiman puhuvan lähinnä vain hyvää oppilaistaan. Jääviilto tietysti oli tapojensa mukaan valittanut kovaäänisesti siitä, miten surkea taistelija Lampitassu oli ja siitä, ettei tästä tulisi koskaan kunnon soturia. Henkäystähti oli mielestäni tehnyt suuren virheen, kun oli antanut tyttäremme Jääviillon koulutettavaksi.
Seuraavaksi katseeni siirtyi Lätäkkötassusta ja tämän mestarista mustaan soturiin, joka käveli parhaillaan laiskan oloisesti kohti pentutarhaa. Kuuraturkista ja Pimentovarjosta oli tullut kumppaneita ja kaikkien yllätykseksi varapäällikkö oli synnyttänyt jokin aika sitten kaksi pentua. Olin huomannut, että Henkäystähti oli pitänyt tästä nykyisestä asetelmasta kovasti. Pimentovarjo oli hänen silmissään viimein todistanut olevansa aidosti uskollinen Kuolonklaanille saadessaan klaaniin puhdasverisiä pentuja. Ja koska Henkäystähti oli minun päällikköni, olin tietenkin hänen kanssaan samaa mieltä. Nyt Pimentovarjo oli osoittanut sydämensä kuuluvan aidosti Kuolonklaanille. En ollut kiireiltäni ehtinyt käydä tervehtimässä toveriani tai hänen pentujaan pentutarhalla, mutta tarkoituksenani oli käydä heidän luonaan lähipäivinä.

Aurinko alkoi nousta ja se oli minun merkkini hilata itseni leirin uloskäynnille. Partio, jonka johtoon minut oli asetettu, lähtisi leiristä pian. Asetuin piikkihernemuurien varjoon ja jäin odottamaan, että Pikkukaaos, Roihumarja, Yrttimyrtti ja Hahtuvatassu saapuisivat paikalle. Meidän partiomme kiertäisi Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajojen kautta, jonka vuoksi Henkäystähti oli tehnyt partiosta tavanomaista suuremman. Erityisesti Eloklaanin rajalla oli viime aikoina tapahtunut vaikka ja mitä, kun kissat olivat ottaneet yhteen. Itse en ollut vielä joutunut yhteenkään rajakahakkaan ja mielelläni jatkaisin vastaisuudessakin näin.
Muun muassa Ruusutuike ja Sinilintu olivat jo menettäneet rajalla henkensä. Sinilinnun kuolema tuskin suretti ketään muita kuin hänen pentuetovereitaan ja Henkäystähteä, mutta Ruusutuike oli ollut hyvä soturi, joten hänen kuolemansa oli koskettanut monia. Minä en itse ollut tuntenut oikeastaan mitään, sillä totuus oli, että kissoja kuoli sodassa ja se oli yksinomaan Pimeyden Metsän päätös, kuka selviäisi hengissä. Mikä tahansa päivä saattoi olla viimeinen, sillä esi-isämme harvoin varoittivat ketään lähestyvästä kuolemasta.

Kirjoittaja: Elandra

Nuppujuova: 5kp –

Kaamoskukka: 18kp –

Lätäkkötassu: 23kp! –

Jääviilto: 8kp –

Pimentovarjo: 40kp! –

Savutassu: 7kp –

Susitassu: 18kp –

Loiskevarjo: 6kp –

Hilleripentu: 13kp –

Lammikkotassu: 11kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuunnellessaan Kaamoskukan kertomusta rajakahakasta eloklaanilaisten kanssa Hilleripennun mielikuva Eloklaanista vihamielisenä vastustajana vahvistui. Hän ei ollut kuullut yhtäkään mukavaa asiaa sanottavan rajanaapurista koko sinä aikana, kun hän oli ollut Kuolonklaanissa, ja alkoi itsekin kallistua sen ajatuksen puolelle, että kaikki pahat puheet olivat totta. Kunhan hänestä tulisi oppilas ja hän pääsisi ulos partioimaan muiden kanssa, hän ei antaisi yhdenkään keljun eloklaanilaisen ylittää heidän rajojaan.
”Sinä todellakin olet sankari.” Hilleripentu tajusi liian myöhään huokkaisseensa ajatuksensa ääneen Kaamoskukan hiljennyttyä. Hänen nahkaansa pisteli vaivaantuneesti, ja häntä nolotti kohdata vanhemman kollin katsetta.
Kaamoskukka korjasi hieman ryhtiään, ja hän katsoi nuorta kissaa pilke silmäkulmassaan. ”Tein vain sen, minkä jokainen uskollinen kuolonklaanilainen olisi tehnyt tilanteessani”, kolli lausui nöyrästi. Sitten hän nousi ylös, venytteli ja katsahti vielä Hilleripentuun virnistäen. ”Velvollisuudet kutsuvat. Odotan ensimmäistä raporttiasi mielenkiinnolla.”
Hilleripentu katseli tabbykuvioisen soturin perään täysin lumoutuneena. Miten tämä saattoi olla edes todellinen? Samassa hänen mieleensä muistui tärkeä tehtävä, jonka hän oli saanut hetki sitten Kaamoskukalta, ja hän ravisteli itsensä takaisin maankamaralle pilvilinnoista. Tästä hetkestä lähtien Pyräkkäpirun ja Lumikkoviiksen jokainen kanssakäyminen olisi Hilleripennun tiedossa ja sitä kautta myös Kaamoskukan. Hän ei antaisi niiden kahden pilata sankarinsa mainetta!

”Nähdään taas.” Pyräkkäpiru hyvästeli Lumikkoviiksen, minkä jälkeen suuntasi lähtöä tekevän metsästyspartion luo ja katosi näiden mukana muurien toiselle puolelle. Lumikkoviiksi jäi paikoilleen siistimään turkkiaan.
Vähän matkan päässä mukamas vaanimaan keskittynyt Hilleripentu nousi istumaan ja väräytti korvaansa. Hän oli jo kolmen päivän ajan hivuttautunut leikkimään soturikaksikon lähelle seuraillakseen heitä salaa, eikä kumpikaan toistaiseksi ollut osoittanut merkkejä hänen todellisten aikeidensa aavistamisesta. Kyllä Kaamoskukka ilahtuisi, kun tämä saisi tänään kuulla Hilleripennun ensimmäisen raportin tehtävältään!
Tabbykuvioinen kolli oli ollut kovin kiireinen viime päivinä, eikä tämä ollut ehtinyt jäädä rupattelemaan Hilleripennun kanssa. Soturi oli kuitenkin sanonut, että tulisi tänään kuulemaan tuoreimmat uutiset veljensä seurusteluelämästä, ja Hilleripentu oli valmistautunut sitä kohtaamista varten siistimällä itsensä tiptop-kuntoon!
Hän vilkaisi taivaalle, jossa aurinko kivunnut taas pykälän korkeammalle. Pian olisi aurinkohuippu, ja niihin aikoihin Kaamoskukan partio palaisi leiriin. Pentu istuskeli lähellä kaatunutta kuusta, seuraten tiiviisti katseellaan leiristä sisään ja ulos kulkevia kissoja, odottaen jännittyneenä näkevänsä kohta tummaturkkisen kollin astelevan tunnelista.
Kuin hänen rukouksiinsa vastaten piikkihernetunneli tärähti palaavan partion pujahtaessa aukiolle. Heidän joukossaan oli myös Kaamoskukka. Hilleripennun käpäliä syyhytti levottomasti kun hän odotti soturin vaihtavan pari sanaa jonkun toisen partiossa olleen kissan kanssa, ennen kuin tämä viimein lähti tulemaan häntä kohti.
”Viimeisten kolmen päivän ajan Lumikkoviiksi ja Pyräkkäpiru ovat vaihtaneet lähes päivittäin kieliä jossain aukion laidalla, jakaneet tuoresaalista ja nauraneet yhdessä.” Sanat tulivat Hilleripennun suusta kuin taikaiskusta. Hän istui ryhdikkäästi Kaamoskukan edessä ja katsoi tätä leuka ylhäällä, toivoen raporttinsa miellyttävän esikuvaansa.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Aura

Lammikkotassu tassutteli mestarinsa perässä leiriin. Hän roikotti hiirtä hännästään ja piteli päätään mahdollisimman korkealla, jotta muut – erityisesti Tuhkajuova – huomaisivat hänen ihka ensimmäisen saaliinsa. Lammikkotassu oli hyvin surkea saalistamaan, sen hän oli huomannut jo ensimmäisissä saalistusharjoituksissaan. Onneksi taisteleminen sentään sujui paremmin, vaikka Lammikkotassu saalistamisesta pitikin kovasti. Kuin ihmeen kaupalla hän oli kuitenkin napannut tämän hiiren ja näin ollen todellakin saanut ensimmäisen saaliinsa! Lammikkotassu halusikin viedä sen emolleen näytille ja toivoi saavansa naaraalta paljon kehuja. Oppilas ei antanut yhden saaliin kohota hänen päähänsä, vaan piti ulkoiset tunteensa hyvin hallittuina. Olihan se hieno nappaus, mutta ei yhdellä hiirellä vielä koko klaania ruokittaisi. Silti Lammikkotassu oli ylpeä ja ilo hiirestä meinasikin vuotaa ylitse. Vaikka naaras halusikin, että koko klaani olisi hänestä ylpeä, todellisuudessa vain yhden kissan mielipiteellä oli hänelle väliä; Tuhkajuovan. Naaras ei kunnioittanut ketään muuta yhtä paljon ja halusi olla emonsa suosiossa. Lammikkotassu tunsikin pientä katkeruutta siitä, että Tuhkajuova tuntui suosivan Varissulkaa paljon enemmän. Varissulka oli oppilaan perhettä, hänen isoveli. Silti Lammikkotassusta välillä tuntui, että olisi parempi, jos tummanharmaata kollia ei olisi olemassa. Naaras ei kuitenkaan antanut tunteidensa kollisoturia kohtaan näkyä, vaan kohteli toista, kuten kaikkia muitakin kissoja. Hillitysti ja hyvin. Tuimakatse vapautti hänet vapaalle ja naaras nyökkäsi mestarilleen rauhallisesti. Missähän Tuhkajuova piileksi, Lammikkotassu pohti ja lopulta huomasi naarassoturin sukivan turkkiaan aukiolla. Vaaleanharmaa, kovasti isäänsä muistuttava oppilas suuntasi emonsa luokse ja laski saaliinsa kokeneen soturin jalkoihin. Sen tehtyään Lammikkotassu asettui hieman kauemmaksi Tuhkajuovasta ja katsoi toista kehuja odottaen. Tuhkajuova katsoi hiirtä ja sitten tytärtään; sama vakava ja kylmä katse kasvoillaan.
“Olen syönyt jo”, Tuhkajuova vastasi tapansa mukaan vähäsanaisesti ja räpäytti silmiään. Lammikkotassu ei antanut pettymyksensä näkyä naaraalle asti, mutta tunsi sisimmässään suuren pettymyksen. Hän oli toivonut, että naaras olisi halunnut syödä juuri hänen saaliinsa. Lammikkotassu tyytyi vain nyökkäämään Tuhkajuovalle ja siirsi hiiren hieman kauemmaksi toisen tassuistaan.
“Se oli minun ensimmäinen saaliini”, Lammikkotassu kertoi Tuhkajuovalle ja salaa toivoi toiselta kehuja. Soturitar ei kuitenkaan virkonut asiaan mitään, joten Lammikkotassu siirtyi seuraavaan asiaan:
“Tuimakatse on osoittautunut hyväksi mestariksi, isäni teki hyvän valinnan. Saalistaminen tuntuu hieman vaikealta, vaikka pidänkin siitä enemmän, kuin taistelusta. Minun vahvuuteni on ehdottomasti taistelemisessa, näin Tuimakatse sanoi. Aion harjoitella ahkerasti ja olla sinun, sekä Kuolonklaanin arvoinen soturi. Lupaan sen!” Lammikkotassu kertoi emolleen rauhallisella äänensävyllä ja hopeanharmaa naaras nyökkäsi tyttärensä sanoille.
“Sinun kannattaakin panostaa ja keskittyä vain koulutukseesi. Se on tärkeää, jos tahdot olla hyvä soturi ”, Tuhkajuova naukaisi ja katsoi sitten Lammikkotassua kysyvänä. Naaraskissa nielaisi. Hän toivoi, että Tuhkajuova voisi haluta joskus viettää hänen kanssaan emo-tytär-aikaa. Lähteä vaikka saalistamaan tai harjoittelemaan.
“Minä aion. Haluaisitko sinä lähteä kanssani joskus harjoittelemaan? Voisit näyttää vaikka liikkeitä? Olet hyvä saalistaja, minulla on paljon opittavaa, jotta voin tulla sinun veroiseksi soturiksi”, Lammikkotassu kysyi naaraalta toiveikkaana, mutta ei uskaltanut hymyillä Tuhkajuovalle.
“Niin sinulla on, olet vasta oppilas. Mutta katsotaan, minä olen kiireinen. Harkitsen asiaa”, Tuhkajuova naukaisi mietittyään hetken asiaa ja nousi sitten ylös. Hyvästelemättä Tuhkajuova poistui tyttärensä seurasta ja sai Lammikkotassun tuntemaan inhottavaa tunnetta rinnassaan. Voisipa Tuhkajuova olla hänestä ylpeä, mitään muuta naaras ei toivonut..

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka oli hyvin tyytyväinen Hilleripennun päätökseen. Pentu vaikutti selväpäiseltä ja järkevältä, hänestä olisi takuulla hyötyä Kaamoskukalle. Kolli päätti, että pitäisi Hilleripennun hänen puolellaan ja huolehtisi toisesta. Pian Hilleripentu olisi niin hänen lumoissaan, ettei kolli sietäisi kuulla hänestä eriäviä mielipiteitä.
“Kyllä minulla aina aikaa riittää, kunhan on vain tarpeeksi tärkeä kissa. Vaikka kuten sanoin, olen kiireinen ja monet kissat odottavat minua”, Kaamoskukka selitti rennolla äänellä ja antoi pennun tehdä omat johtopäätöksensä. Jos hän ylistäisi toista liikaa, voisi se olla turhan epäilyttävää. Sen lisäksi kehut tuntuvat aina paremmalta, jos niitä ei tulisi aivan roppakaupalla. Mielihyvän ihana ja suloinen tunne täytti Kaamoskukan, kun hän katsoi Hilleripentua. Kolli oli Kaamoskukasta kuin Pimeyden metsän lähettämä lahja, ihanaa!
“Olimme partiossa, minä ja muutama muu kissa. Kohtasimme rajalla Eloklaanin partion ja kuten yleensäkin, he rikkoivat yhteisiä sääntöjämme. Eloklaanin yksi sotureista hyökkäsi erään soturimme kimppuun ja minä syöksähdin salaman lailla puolustamaan häntä. Se soturi oli iso ja vahva, mutta hiirenaivoinen. Sain harhautettua häntä ja pelastin klaanitoverini. Mutta, tämä soturi ottikin minut kohteekseen..” tabbykuvioinen kissa kertoi matalalla äänellä ja pyrki kertomaan tarinaa mahdollisimman jännittävästi. Hilleripennun silmät olivat suuret ja tuikkivat jännityksestä.
“Rajahakahakka oli siis syttynyt. Me taistelimme kuin hurjat, mutta olin voitolla, kuten aina. Lopulta hän luovutti, olin voittanut ja pelastanut yhden klaanitoverini hengen. Veimme hänet kiireellä parantajalle ja hän selvisi”, kollikissa naukui ja kohotti kuonoaan ylpeänä saavutuksestaan.

//Hilleri?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hilleripennun korvia kuumotti ja hänen sydämensä lepatti rinnassa. Hän ei saattanut uskoa, että Kaamoskukka oli uskonut hänen vastuulleen niinkin tärkeän tehtävän kuin tämän maineen varjelemisen. Hänen olisi pidettävä silmällä soturin veljeä, Pyräkkäpirua, sekä erästä puoliveristä, Lumikkoviikseä, joiden suhde saattaisi pilata Kaamoskukan imagon klaanitoverien keskuudessa. Hilleripentu ei voinut antaa jotain niin traagista käydä kissalle, jota ihannoi eniten maailmassa!
”Meillä on diili”, Hilleripentu silmät loistivat, kun hän katsoi Kaamoskukkaa. Hän näki edessään loisteliaan tulevaisuuden, jossa hän ja kolli olisivat yhdessä hallitsemassa Kuolonklaania. Pentu kurotti kohti Kaamoskukan ojennettua tassua, ja väristykset kulkivat pitkin hänen kehoaan, kun heidän käpälänsä koskettivat.
”Mahtavaa”, Kaamoskukka virnisti tyytyväisenä. Hilleripentu hymyili ujosti takaisin.
”J-jos sinulla ei ole kiire, voisitko kertoa minulle taas jostakin uroteostasi?” hän piirteli hermostuneesti kynnellään maahan samalla kun silmäili toiveikkaasti vanhempaa kollia. ”Ne inspiroivat minua tulemaan kaltaiseksesi soturiksi – vahvaksi ja kunnioitetuksi!” Vaikka Kaamoskukka oli itse juuri hetki sitten todennut olevansa kiireinen kissa, ei Hilleripentu silti ollut kyennyt vastustamaan kiusausta pyytää häntä jäämään vähän pidemmäksi aikaa. Kunhan hänkin olisi ansainnut soturinimensä, he voisivat yhdessä saalistaa ja partioida, eivätkä häntä enää rajoittaneet pentutarhan säännöt.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Aura

Susitassu katseli Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin välistä rajaa uteliaana. Hänestä oli hassua, että rajan takana eli joukko toisia kissoja. Olivatkohan he samanlaisia, kuin kuolonklaanilaiset? Susitassu ei vastannut mitään Loiskevarjon kommentteihin puoliverisyydestä. Hänestä ne kuulostivat vain toteamuksilta ja tottahan kolli puhui. Hän oli puoliverinen, ei asiasta päässyt yli tai ympäri. Eikä se haitannut Susitassua. Kolli kun ei kunnolla ymmärtänyt puoliverisyyden konseptia. Kaikkihan he olivat kissoja, mitä väliä alkuperällä oli? Jääviilto oli yrittänyt selittää asiaa joskus veljen pojalleen, mutta Susitassu ei ollut ymmärtänyt setänsä selityksestä paljoa mitään ja saanut kollin vain turhautumaan kysymyksillään. Keskustelu oli päättynyt kuten hänen kaikki keskustelunsa Jääviillon kanssa; huonosti. Se ei kuitenkaan lannistanut Susitassua, joka halusi uskoa jokaisesta kissasta vain hyvää! Loiskevarjo näytti oppilaalleen miten rajamerkit asetettiin ja kolli tunsi ylpeyttä, kun hän onnistui itsekin asettamaan rajamerkkinsä.
“Minä asetin sen meidän omalle puolellemme, eiväthän kujakissayhteisön kissat nyt voi suuttua meille?” Susitassu kysyi hieman aralla äänellä, mutta järkeili, että eihän se ollut mahdollista.
“Eivät. Tule jo, Susitassu. Palaamme nyt leiriin, rajakierros on ohitse”, Loiskevarjo naukaisi ja hoputti oppilastaan laittamaan vipinää kinttuihin. Susitassu oli huomannut, että hän oli suhteellisen nopea, kunhan vain ei kompuroisi omiin käpäliinsä. Kollioppilaan huono tasapaino ja koordinaatiokyky kuitenkin vaikeutti nopeasti liikkumista aikalailla. Loiskevarjo kulki häntä ylpeästi pystyssä Susitassun edellä, mutta pysyi kuitenkin hiljaa. Susitassu haukotteli ja katseli hämärtyvää taivasta hieman hymyillen. Hän oli väsynyt pitkästä päivästä, mutta silti iloinen. Oppilaana oli ihan mahtavaa, vaikka Susitassu kaipasikin pentutarhan leikkejä. Ehkä hän voisi myöhemmin leikkiä vaikka Kettutassun kanssa jotain.
“Minua väsyttää jo, on ollut niin pitkä päivä. Mutta on ollut silti todella hauskaa!” Susitassu naukaisi Loiskevarjolle ja yritti ottaa toisen kiinni, mutta hänen omat askeleensa jäivät vain lyhyiksi. Loiskevarjo kohautti olkiaan ja avasi sitten suunsa:
“Ehkä sinulle, puoliveriselle oppilaalle päivä on ollut pitkä, mutta minulle ei. Ja muista, että olemme harjoituksissa emmekä vain viettämässä hauskaa päivää.”
Susitassu nyökkäsi vanhemmalle kissalle, vaikka toinen ei hänen nyökkäystä nähnytkään. Hän tekisi parhaansa ollakseen Loiskevarjolle hyvä oppilas. Susitassu toivoi niin kovasti, että Loiskevarjo olisi hänestä jonain päivänä todella ylpeä! Pian kollit saapuivat leiriin ja Loiskevarjo vapautti Susitassun vapaalle, lähtien itse kumppaninsa luokse. Susitassu jäi katsomaan Loiskevarjoa, jonka luokse Latvaruusu oli saapunut. Kolli katsoi heitä haaveillen, hän halusi myös jonain päivänä kumppanin. Millaistahan se olisi? Takuulla kivaa! Susitassusta ajatus siitä, että joku rakastaisi häntä aidosti ja vilpittömästi oli ihana. Mutta tykkäisiköhän kukaan hänestä? Susitassu mietti muita oppilaita, kukaan ei oikein ollut tykästynyt häneen tai halunnut olla hänen kaverinsa. Tai nyt kun Susitassu mietti, oli hän Aamutassun kanssa jutellut ja naaras oli ollut todella mukava. Ehkä heistä voisi tulla parempiakin kavereita? Hetkinen, voisikohan heistä tulla kumppaneita? Susitassun rinnassa heräsi toiveen pilkahdus, haluaisiko Aamutassu olla hänen kumppaninsa? Tai Neilikkatassu? Neilikkatassu oli myös kaunis, toki Aamutassukin oli. Mutta olikohan kumppanuus vain sotureiden juttu? Susitassu päätti, että hän kysyisi asiaa Loiskevarjolta heti huomenna! Susitassu lähti loikkimaan kömpelösti kohti oppilaiden pesää ja harjoitteli matkalla saalistusliikkeitään. Sitten hän voisi näyttää ne Loiskevarjolle ja ehkä kolli olisi hänestä ylpeä!

//Loiske? Ois kiva jatkaa vielä näillä seuraavasta päivästä, mutta mulle sopii myös, jos haluat lopetella! Toki jos haluat, niin vois olla kans hauska kirjottaa vaikka Untuvalla ja Sudella? Tai Nupulla ja Sudella? Saat valita, ei oo pakko jatkaa kellään, jos et halua 🙂

Kirjoittaja: Sirius

Hätkähdin kun lumikasa tipahti juuri eteemme. Valtava kasa lunta näytti suorastaan pelottavalta. En ehtinyt edes huomata, kun Susitassu oli tarrannut jalkaani kiinni. Tuijotin hämmentyneenä eteeni. ’Loiskevarjo, herää unimaailmasta.’ sanoin tiukasti mielessäni. Käännähdin Susitassua päin. ”No niin, sellaista joskus käy. Siitä ei pidä pelästyä.” sanoin tiukasti, hieman pettyneenä että Susitassu oli reagoinut niin. Olisin toivonut, että hän olisi kestänyt vaaratilanteen. ’Vaikka kumminkin, tämä on hänen yksi ensimmäisistä päivistään oppilaana. Ehkä voisin tämän kerran jättää sen huomiotta.’ ajattelin hieman iloisempana. Päätin antaa oppilaalleni toisen mahdollisuuden.
”No, nyt vauhtia. Meidän on ehdittävä sinne ennen auringon laskua.” hoputin ja kiristin askeleitani. Hölkkäsin rauhallisesti, että Susitassu pysyisi perässä. Hän vaikutti vieläkin pelästyneeltä. Hetken päästä saavuimme rajalle. ”Tämä on Kujakissayhteisön raja. Eloklaanin raja on hieman tästä eteenpäin, nummilla.” selitin. ”Ovatko Kujakissayhteisön kissat pahoja?” Susitassu kysyi. ’Mitä tuohon nyt vastaisi? Eivät he meistä ole, mutta eloklaanilaisista ovat.’ mietin. ”No..eivät niin pahoja, jos ajattelee meidän kuolonklaanilaisten mielipidettä. Heillä on kumminkin terävät kynnet, ja he osaavat tapella, joten oppilaiden varsinkaan, etenkin jos he ovat puoliverisiä, ei kuulu mennä lähelle ilman mestaria.” sanoin hieman terävästi. Huomauttelin puoliverisyydestä usein, sillä en pitänyt sitä sopivana. Vaikka, ei kai kolli ollut itse vanhempiaan päättänyt. Annoin Susitassun mennä rauhassa tutkimaan rajaa. Pidin samalla silmällä, että kukaan Kujakissayhteisön kissa ei tulisi lähelle rajaa. Haistoin nopeasti itsekin rajaa ja vahvistin rajat. ”Mitä sinä teet?” Susitassu kysyi kiinnostuneena.
”Vahvistan rajoja. Raja pitää merkitä päivittäin, että kissat tajuavat missä raja kulkee. Kokeile vaikka.” ohjeistin. Toivoin, että osaisin antaa ohjeita oikein. ’Taistelussa olen ainakin hyvä.’ mietin ylpeänä itsestäni. Ehkä minusta tulisi lopulta jopa Kalmakuuta parempi mestari! Katselin, kun Susitassu yritti merkitä rajaa. ”Jos laittaa merkin Kujakissayhteisön puolelle, he suuttuvat, ja luulevat, että olemme käyneet siellä.” mutisin ääneen. Pian saimme rajat katseltua ja lähdimme kohti leiriä.
//Susi?\

Kirjoittaja: Aura

Susitassun korvat lerpahtivat hänen päänsä sivuille ujosti. Loiskevarjo kuului selvästi heihin ketkä eivät pitäneet näistä ‘puoliverisistä’. Susitassulle käsite oli kovin vaikea ymmärtää. Kaikkihan he olivat kissoja, vaikkakin osa olivat eri lähtökohdista. Kolli nielaisi. Hän oli kuulemma myös puoliverinen, vaikkakin vain osittain. Susitassun molemmat vanhemmat nimittäin olivat kyllä klaanikissoja, vaikkakin edesmennyt Huomenkyyhky oli ollut osittain erakko. Huomenkyyhkystä hän ei paljoa tiennyt, Jääviilto-setä ei halunnut puhua naaraasta mitään hyvää. Susitassu uskoi, että kaikissa kissoissa oli kyllä hyvää, myös Huomenkyyhkyssä. Kolli kuitenkin hieman pelkäsi Jääviiltoa, joten ei ollut kysellyt toiselta paljoa enempää. Kaksikko matkasi reippaasti kohti rajaa, minkä Loiskevarjo oli luvannut esitellä Susitassulle. Kollioppilaan askeleet olivat hänen mestarinsa omia paljon lyhyemmät ja pienemmät. Susitassu vilkaisi hieman kateellisena ja kaihoisana mestarinsa Loiskevarjon jalkoja. Ne olivat pitkät ja vahvat, aivan toista mitä Susitassun omat. Susitassu oli rakenteeltaan pieni ja heiveröinen. Tulisiko hänestä edes soturia?
“Odota!” laikukas oppilas huohotti Loiskevarjolle, joka oli jo ehtinyt talsia kauemmaksi. Suurikokoinen soturi kääntyi ja pysähtyi, jotta Susitassu voisi ottaa hänet paremmin kiinni.
“Sinun pitää oppia pysymään mukanani paremmin”, Loiskevarjo vastasi viileästi Susitassulle, joka nyökkäsi toiselle. Kolli pelkäsi tuottaneensa jo nyt pettymyksen oppilaana, mutta toisaalta, eihän Loiskevarjo ollut niin sanonut. Susitassu uskoi, että muut sanoisivat sanottavansa suoraan, joten hänen kasvoilleen piirtyi pieni hymy. Ehkä hän olikin varsin kelvollinen oppilas!
“Loiskevarjo, sinähän olet tavannut kujakissayhteisön jäseniä? Millaisia he olivat? Oletko tavannut myös paljon eloklaanilaisia?” Susitassu uteli mestariltaan iloisemmalla äänellä. Loiskevarjo ei ehtinyt vastaamaan, kun metsän puista tipahti kaksikon niskaan suuri kasa lunta. Susitassu säikähti äkkinäistä liikettä, vinkaisi ja kääräisi tassunsa Loiskevarjon jalkaan kiinni. Kollia pelotti kovasti kaikki äkkinäiset asiat ja nyt hän tärisi mestarinsa vatsan alla pelokkaana. Susitassun oli vaikea tunnistaa ja sanoittaa omia tunteitaan, joten helpointa oli vain painautua muihin kissoihin kiinni. Se teki Susitassun olon aina paremmaksi. Kollioppilas ei osannut edes ajatella, että Loiskevarjo saattaisi pahastua hänen tempauksestaan; kunhan hän vain halusi olla toisen lähellä.

//Loiske?

Kirjoittaja: Saaga

Olin poistunut parantajan pesästä vähin äänin, kun Hehkuaskel oli antanut minulle merkin lähteä. Koulutus oli tältä päivää päättynyt ja saisin viettää loppu päivän Aamutassun kanssa. Hymy levisi kasvoilleni, kun näin naaraan kävelevän kohti minua.
“Hei vain”, Aamutassu naukui mutta hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme.
“Mitä nyt?” kysyin äkkiä. Mitä oli sattunut? Huoli parhaasta ystävästä levisi sisälläni.
“Minun on mentävä illan partioon mukaan, sillä olen jättätynyt tarkoituksella pois niistä viime päivinä sinun takiasi mutta-” Turhamyrsky keskeytti parhaan ystäväni sanat.
“Selittelyt riittäkööt, menoksi nyt Aamutassu muut odottavat!” Turhamyrskyn sanat kajahtivat ilmoille. Aamutassu katsoi minua pahoittelevasti ja kääntyi sitten juostakseen mestarinsa luo.
“Heippa!” huudahdin hänen peräänsä ja käännähdin sitten katsomaan aukion toista laitaa, jos siellä olisi joku jonka seuraan voisin mennä. Tunnistin Taivastassun norkoilemassa aukion laidalla hiukan vaivaantuneen näköisenä. Tassutin naaraan luokse.
“Hei”, sanoin. Tuo naaras tuntui kuin selvittämättömältä mysteeriltä. Hän ei oikein kuulunut ystäväpiiriini mutta halusin, että hänestä tulisi yhtä tärkeä kissa minulle kuin Aamutassu oli.
“Hei”, Taivastassu sanoi ja katsahti minuun yllättyneenä. Vaivaannus oli tiessään ja sen sijaan hänestä huokui ujoutta.
“Miten menee? Minulla menee hyvin. Tänään sain tutkia ensimmäisen potilaani! Se oli kyllä aluksi aika vaikeaa mutta Hehkuaskel auttoi. Hän on hyvä mestari. Eikö sinun mestarisi ollutkin Sähkötuho? Onko hän hyvä?” pälpätin kunnes tajusin kuinka hankalaa toisen oli pysyä sanojeni perässä.
“Anteeksi”, mutisin mutta Taivastassu ei kuullut minua.
“Minulla mene ihan hyvin. Sähkötuho on aika vaativa mutta hyvä opettaja”, Taivastassu vastasi. Hänen kirkas äänensä sai turkkini kuumottelemaan. Tunne oli outo mutta samaan aikaan ihana!
“Haluatko jakaa saalista?” kysyin ja osoitin tuoresaaliskasaa käpälälläni.
“Miten vain”, Taivastassu naukaisi hiukan ujona.
“Voin hakea meille jotain”, naukaisin ja tassutin hakemaan saalista. Tuoresaaliskasa ei ollut kaukana ja kun saavutin sen nappasin lihavan näköisen oravan meille kahdelle. Käännyin ja tassutin takaisin orava suussani. Laskin sen Taivastassun eteen ja istuuduin hänen viereensä.
“Kiitos”, Taivastassu naukui ja haukkasi ensimmäisen palan oravasta kohtalaisen varovaisesti. Haukkasin seuraavan ja niin jaoimme oravan haukkaus haukkaukselta.

Kirjoittaja: Auroora

Ravasin kohti leirin suuaukkoa Lokkitassu kannoillani. Oli ymmärrettävää, että nuorukainen halusi päästä harjoittelemaan kenties kiinnostavampina pitämiään asioita, mutta kaikella oli aikansa. Taistelua emme ainakaan hetkeen aloittaisi, sillä saalistus oli kätevämpi aloittaa ensin. Metsästämisessä oppi paljon taistelemisessakin hyödyllisiä taitoja: kuinka tarkkailla kohdetta ja arvioida sen liikkeitä, milloin on oikea hetki hyökätä ja niin edelleen.
”Aloitamme saalistuksen perusteet piakkoin”, sanoin vilkaisten taakseni oppilaan suuntaan. ”Metsästyspartiot ovat tärkeä osa koulutustasi, ja mitä nopeammin pääset osallistumaan niihin, sen parempi. Taistelemisen opetteleminen ei ole aivan yhtä ajankohtaista.”
Lokkitassu nyökkäsi. Ainakaan hän ei alkanut inttämään vastaan. Oppilailla oli monesti kiire harjoittelemaan etenkin taistelemista, kuten minullakin oli ollut. En ollut koskaan välittänyt saalistusharjoituksista samalla tavalla, ja tästä tuloksena oli soturi, joka pärjäsi metsästyspartioissa parhaimmillaankin keskinkertaisesti. Oli melkein noloa, kuinka surkea saalistaja olin, vaikka olinkin klaanin varapäällikkö. Ainakin korvasin paljon taistelutaidoillani.
Astuimme sisään leiriin ja käännyin Lokkitassun puoleen.
”Tiedät varmasti, että oppilaiden velvollisuuksiin kuuluu muutakin kuin harjoituksissa käyminen”, sanoin tasaisella äänelläni. ”Koska nyt on ensimmäinen päiväsi, en laita sinua vielä tekemään mitään kovin raskasta. Mutta voisit kuitenkin piipahtaa klaaninvanhimpien pesässä ja kysyä, tarvitsisivatko he jossain apua. Sen jälkeen saat syödä ja voit pitää loppuillan vapaata.”
Lokkitassu ei protestoinut vaan nyökkäsi vain ja suuntasi klaaninvanhimpien pesään. Huokaisin syvään: minä en saisi vapaailtaa, sillä olin luvannut lähteä vielä illan metsästyspartioon. Tällaista varapäällikkyys kaiketi tarkoitti: jouduin välillä uhraamaan omaa vapaa-aikaani, jotta klaanin asiat luistaisivat. Puuskahtaen suuntasin siis uuteen partioon.

Päivät kuluivat ja kuukin ehti puolittua. Olin huomannut, ettei minulla viime aikoina ollut ollut energiaa tehdä paljoa. Aluksi olin pelännyt, että olin tosiaan viimein tullut vanhaksi, mutta eräänä aamuna vatsassani kiersi oikein kunnolla. Jouduin oksentamaan tarpeidentekopaikalle ja silloin aavistelin jo, ettei yhtäkkinen jaksamisen puute välttämättä johtunutkaan ikääntymisestä. Tämä toinen vaihtoehto ei kuitenkaan ollut parempi ollenkaan. Jos olin tiine, pennut olivat Turmaloikan. Sen tiesi Kuuraturkkikin. Pelkäsin, miten hän reagoisi tähän tietoon. Ei soturia varmastikaan kiinnostanut se, että en ollut hänelle uskollinen, sillä mitään tunnesidettä meillä ei alun perinkään ollut. Ja koska kukaan muu klaanissa ei tiennyt yksityiskohtia minun ja Kuuraturkin kumppanuudesta, eivät pennut näyttäytyisi kellekään muulle pettämisenä: päinvastoin, Henkäystähti olisi varmasti tyytyväinen siihen, että olin saamassa oletettavasti puhdasverisiä pentuja.
Kuuraturkki oli kuitenkin ovela. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kolli tulisi ainakin harkitsemaan käyttävänsä salaisuuttani omaksi hyödykseen. Pahimmassa tapauksessa hän aavistaisi pentujen isän olevan Turmaloikka, jolloin kaikki olisi pilalla.
Ensin oli kuitenkin varmistettava, että tosiaan odotin pentuja. Oli täysin mahdollista, että olin vain syönyt jotain pilaantunutta. Oikeastaan se kuulosti jopa todennäköisemmältä kuin tiineys: olin kuitenkin niin vainoharhainen, että minun oli saatava tietää totuus. Suuntasin siis parantajan pesään, jossa Hehkuaskel tervehti minua kunnioittavan nyökkäyksen kera.
”Hei, Pimentovarjo. Kuinka voin olla avuksi?” parantajanaaras kysyi ja kehotusta odottamatta lysähdin sammalpedille, jolla potilaat lepäsivät tai olivat pesässä tutkittavina.
”Haluan tietää, olenko tiine”, sanoin sen enempää asiaa kierrellen. Musta naaras näytti hiukan yllättyneeltä – kai hän oletti oikein, että en todellakaan kykenisi hankkimaan Kuuraturkin kanssa pentuja koskaan saati nyt, kun Turmaloikka oli aivan vasta ”kuollut” – mutta istuutui pian viereeni ja laski tassunsa kyljelleni. Yritin peitellä jännitystäni parhaani mukaan, mutta sydämeni hakkasi rinnassani niin lujasti, että pelkäsin Hehkuaskelen kuulevan. Jos tilanne olisi ollut toisin, olisi ilomielin synnyttänyt Turmaloikan pennut. Nyt tiineys kuitenkin mutkistaisi asioita merkittävästi. En useinkaan turvautunut Pimeyden metsään, mutta nyt rukoilin heiltä salaa mielessäni, ettei Hehkuaskel vain pian julistaisi positiivista tulosta.
”Onnittelut, odotat pentuja.”
Vaikka olin osannut odottaa tätä – pessimisti kun olin – järkytykseni selvästi näkyi kasvoiltani, sillä Hehkuaskel näytti yhtäkkiä huolestuneelta.
”Pimentovarjo, onko kaikki hyvin?” parantajanaaras kysyi. Hengitykseni oli tiheämpi ja ääneni heiveröisempi kuin olin toivonut vakuutellessani hänelle, että kaikki tosiaan oli aivan hyvin. Miksi ei olisi ollut? Kuolonklaani saisi nyt uusia, puhdasverisiä jäseniä. Minä ja Kuuraturkki olimme hyvin onnellisia.
Hehkuaskeleeseen selitykseni ei kuitenkaan näyttänyt aivan uppoavan, vaikka naaras ei enää kysellytkään enempää. Ainakin se, joka pelokkaan reaktioni oli nähnyt, oli nimenomaan Hehkuaskel, eikä esimerkiksi Jääviilto tai Henkäystähti.
Päätin, että oli parempi kertoa Kuuraturkille heti. Halusin vain hoitaa homman pois alta: sitä paitsi, jos kolli uhkaisikin lähteä vasikoimaan, minulla olisi hyvin aikaa harkita, mitä tekisin. En halunnut luopua pennuista, vaikka he eivät olleetkaan tässä tilanteessa toivottuja. Olisin kuitenkin valmis luovuttamaan heidät Turmaloikan hellään huomaan, jos Kuuraturkki päättäisikin lähteä kielimään Henkäystähdelle. Tietysti paras mahdollinen käänne tapahtumille olisi, että saisin jotenkin suostuteltua soturin pitämään päänsä kiinni asiasta ja teeskentelemään pentujen isää.
Kuuraturkki saapui juuri parahiksi partiosta, kun itse astelin ulos Hehkuaskeleen pesästä. Riensin oitis mustavalkoisen kollin luo ja raahasin hänet mukaani. Kuuraturkki saattoi jo jännittyneestä olemuksestani päätellä, että jokin oli pielessä. Ainakin viimeistään kuljetettuani meidät kauas leiristä ja kuuntelevista korvista epäluuloisesti ympärilleni vilkuillen.
”Ensiksikin oletan, että et ole teostani vihainen, sillä kumppanuutemme, kuten sovimme, ei merkitse kummallekaan mitään syvempää.”
Kuuraturkki katsoi minua uteliaana.
”Riippuu”, hän vastasi kohauttaen lapojaan. Puuskahdin ärsyyntyneenä.
”Menen suoraan asiaan. Minä odotan pentuja, ja me molemmat tiedämme, että ne eivät ole sinun”, selitin ja katsoin kollia terävästi silmiin. Kuuraturkki näytti yllättyneeltä, eikä minulta jäänyt huomaamatta hänen nopea vilkaisunsa vatsani suuntaan. Hän kohtasi katseeni epäileväisin silmin.
”Kenen ne sitten ovat?” hän kysyi eikä tosiaan kuulostanut vihaiselta, aivan kuten olin odottanutkin. ”Ei sillä, että olisin liian tyhmä luulemaan, että kertoisit.”
”Hyvä, sillä en aio kertoa sitä sinulle”, murahdin soturille. ”Mitä aiot tehdä tällä tiedolla?”
Kuuraturkki näytti tuumivan asiaa venyttäen hetkeä dramaattisesti, aivan kuin hän joutuisi aivan toden teolla pohtimaan asiaa. Tiesin kyllä, että hän oli sen verran fiksu, että oli jo keksinyt vastauksensa heti kerrottuani hänelle pennuista.
”Henkäystähteä varmasti kiinnostaisi tietää, että olet mennyt hankkimaan pentuja jonkun muun kuin kumppanisi kanssa”, Kuuraturkki sanoi hetken päästä eikä yllättänyt minua ollenkaan. Tätä olin osannutkin odottaa häneltä. Kuuraturkki ei tiennyt pentujeni isästä mitään, ja tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla joku klaanin kolli. Henkäystähti tiesi kuitenkin aivan yhtä hyvin kuin hän, että ei oikein ollut luonteeseeni sopivaa tehdä pentuja jonkun muun kuin nykyisen kumppanini kanssa, kun edellisen kuolemasta ei ollut kuin muutama kuu. Päällikkö voisi uskoa, että saattaisin haluta noudattaa hänen neuvoaan ja saada puhdasverisiä pentuja Kuuraturkin kanssa, mutta hän alkaisi varmasti epäilemään jos kuulisi, etteivät pennut olleetkaan mustavalkoisen soturin. Pienikin epäilys riitti Henkäystähden luottamuksen menettämiseen.
”Olet niin ennalta arvattava”, tuhahdin häntäni vääntyillessä ärsytyksestä. ”Selvä. Mitä minä voisin tehdä, jotta sinä pitäisit suuren suusi kiinni ja teeskentelisit, että nämä pennut ovat sinun? Ja kaupan päälle toimisit vielä heidän isänään?”
Kuuraturkin katse ei siirtynyt omastani, kun hän puntaroi vastaustaan.
”Jäät minulle palveluksen velkaa”, kolli sanoi hetken päästä viileästi hymyillen. ”Varapäällikkönä – ja tulevana päällikkönä – olet varmasti kykeneväinen moneen. Kun aika koittaa ja kaipaan apuasi, lunastan palvelukseni. Miltä kuulostaa?”
Kohotin kulmiani hiukan yllättyneenä. Olin kehdannut kuvitella, että Kuuraturkilta löytyisi edes sen verran kunnianhimoa, että hän olisi vaatinut minua tekemään hänestä varapäällikköni tai jotain vastaavaa. Olin kaiketi ollut väärässä. Tämä epämääräinen lupaus saattaisi kuitenkin osoittautua tulevaisuudessa ongelmalliseksi. Minulla ei kuitenkaan ollut paljoa vaihtoehtoja.
”Selvä sitten. Onnittelut, sinusta tulee isä.”

Pennut päättivät syntyä eräänä myrskyisenä hiirenkorvan yönä. Olin siirtynyt puolikuu sitten pentutarhalle, minkä Henkäystähti oli huolestunut olevan liian myöhään. Olin kuitenkin halunnut pysyä varapäällikön tehtävissä mahdollisimman pitkään, vaikka lopulta työnteko olikin käynyt melko raskaaksi. Ainakin välttyisin nyt partioinnilta loskan ja sohjon keskellä: säät olivat muuttuneet lauhoiksi ja kuraisiksi, mistä en ollenkaan pitänyt. Oikeastaan ajoitus oli hyvä, sillä nyt pääsisin takaisin soturin tehtäviini viherlehden aikaan välttyen samalla hiirenkorvan ailahtelevalta säältä.
Salama iski jossain parantajan pesän yllä ja värähdin. Tunsin viiltävää kipua vatsassani, kun ensimmäinen pentu teki tuloaan. Hehkuaskel istui vieressäni otsa rypyssä tassu vatsallani pienintäkin liikehdintää seuraillen. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta kivun parkaisu pakotti itsensä ulos. Hehkuaskel kumartui noukkimaan vaalean karvamöykyn ja suki sitä hellästi muutamin vedoin ennen kuin laski Kuolonklaanin uuden tulokkaan vierelleni sammalille. Katsoin pentua sekavin tuntein: hän ei ollut toivottu, ei sitten ollenkaan, mutta tunsin rakastuneeni häneen jo. Kollipentu oli kookas, aivan kuten isänsä. Märkänä hänen turkkinsakin muistutti etäisesti Turmaloikan harmaata ja raidallista, vaikka epäilinkin karvan kuivana olevan käytännössä valkoista.
En ehtinyt kovin kauaa ihailla pentua, kun voimakas kouristus ravisteli koko kehoani. Silmäni laajenivat suuriksi: tällaista kipua en ollut koskaan tuntenut, ja olin sentään synnyttänyt elämäni aikana jo neljä pentua. Näkökenttäni tuntui sumenevan ja olisin huutanut tuskasta, jos olisin pystynyt päästämään säälittäviä inahduksia kovempia ääniä. Kehoni tuntui jäykistyneen, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Hehkuaskeleen huolestuneet käskyt Savutassulle tuntuivat kuuluvan jostain kovin kaukaa, kuin olisin ollut pinnan alla ja vesi olisi vääristänyt ne pelkiksi sumeiksi kaiuiksi. Haistoin veren metallisen tuoksun ja peloissani yritin nousta katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Näkökenttäni kuitenkin musteni ja sinä hetkenä olin varma, että kuolisin siihen paikkaan.

En ollut Loskapennun syntymän aikana täysin tajuissani. En ollut varma, olinko ollenkaan. Muistin vain suunnattoman kivun ja välähdykset Hehkuaskeleen ja Savutassun sekä hieman yllättävästi Kuuraturkin huolestuneista kasvoista. Parantajat olivat pitäneet minut väkisin hereillä, vaikka olin epätoivoisesti halunnut uneen turvaan tuskaltani. Myöhemmin sain kuulla, että olin käynyt lähellä kuolemaa: oli pieni ihme, että selvisin. Loskapentu oli syntynyt täysin kunnossa, kaikeksi onneksi.
Jos olin kuvitellut tuntemukseni Salamapentua kohtaan sekaviksi, olivat ne Loskapennun suhteen suorastaan kaoottiset. Kun katsoin piskuista, mustaa karvapalloa, en voinut olla ajattelematta, että hän oli tappaa minut. Olisin voinut kuolla, enkä olisi enää koskaan nähnyt Turmaloikkaa, Kaamoskukkaa, Myrskymahtia tai Pyräkkäpirua. Tai Salamapentua.
Kesti kauan, ennen kuin olin voimistunut tarpeeksi tutkiakseni pennun ulkonäköä tarkemmin. Hän oli hyvin pieni, aivan kuin minäkin. Ja aivan kuin minä, hänen turkkinsa oli pikimusta. En nähnyt kollipennussa Turmaloikkaa ollenkaan. Kasvaisiko hänestä samanlainen kuin minä, kylmä, juonitteleva ja katala? Toivoin aina, että kaikki pentuni ottaisivat minua enemmän mallia isästään, mutta Loskapentu vaikutti syntymästään asti tuhoon tuomitulta. Minun oli vain toivottava, että osaisin kasvattaa hänestä itseäni paremman kissan.
Salamapentu sen sijaan oli suorastaan lumoava. Hänen turkkinsa oli ehkä vaaleampi, mutta muuten kolli oli kuin ilmetty isänsä. Vaikka hän oli vasta pentu, näin hänen piirteissään sitä samaa, Turmaloikasta tuttua jykevyyttä ja voimaa. Olin varma, että hänestä kasvaisi suuri soturi. Pitäisin siitä huolen. Aioin myös tehdä parhaani Loskapennun suhteen.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon häntä heilui puolelta toiselle merkiksi soturin ärsytyksestä. Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn toivottomista pennuista oli tullut jo jokin aika sitten oppilaita ja Jääviilto oli suoraan sanottuna hyvin pettynyt heihin. Savutassu oli mennyt ja ilmoittanut siirtyvänsä mieluummin parantajaoppilaaksi kuin soturioppilaaksi. Toisaalta parantajan tehtävät sopivat kuraverisille, sillä Jääviillon mielestä tehtävä oli vain kaikista ala-arvoisimmille kissoille. Puhdasverisiä ei ollut hyvä tuhlata moiseen turhaan tehtävään.
Punaturkkinen soturi oli ollut viime ajat tavallistakin ärsyyntyneempi. Häntä ärsytti suunnattomasti se, miten vähän kuolonklaanilaiset tuntuivat loppupeleissä arvostavan häntä itseään ja hänen uhrauksiaan. Jääviilto oli kärsinyt Virtaviiman seurasta useiden kuiden ajan kouluttaessaan naaraan soturiksi, eikä hän ollut saanut yhden yhtä kiitosta raskaasta työstään… Kaiken lisäksi kolli oli vieläkin äärimmäisen katkera siitä, että Henkäystähti oli valinnut varapäällikökseen Pimentovarjon Jääviillon sijasta. Kolli oli kuitenkin päässyt edes vähän yli suurimmasta raivostaan ja muuttanut suunnitelmiaan: hän aikoi päästä Pimentovarjon varapäälliköksi. Suunnitelmiensa vuoksi kolli oli joutunut alentumaan ja esittämään Pimentovarjon kaveria. Hän ei missään nimessä mielistellyt tummaa naarasta, mutta oli jättänyt turhat vastaan väittämiset pois. Kyllä Pimentovarjo jossain vaiheessa huomaisi, miten erinomainen soturi ja varapäällikköehdokas Jääviilto oli.

Punaruskea soturi nousi ylös ja tassutteli leirin aukion halki tuoresaaliskasalle, jonne partio oli hetki sitten tuonut tuoresaalista. Kolli koki ansaitsevansa valita ensimmäisten joukossa saaliinsa, sillä olihan hän Kuolonklaanin ehdottomasti paras soturi.
Kun Jääviilto oli valinnut kasasta itselleen mehukkaan näköisen hiiren, hän siirtyi syömään sitä aukion laidalle piikkihernepensasmuurin tuntumaan. Nälkäinen soturi hotki nopeasti tuoresaaliinsa kiinnittämättä sen koommin huomiota ympäristöönsä. Kun punaturkkinen kissa oli saanut nielaistua viimeisenkin suullisen ateriastaan, hän nosti päänsä ylös ja lipoi kielellään huuliaan. Yllätyksekseen soturi kohtasi tutun, punaruskean kissan siniset silmät. Räntätassu oli hiippaillut paikalle Jääviillon huomaamatta. Soturi siristi tuimasti silmiään ja katsoi kuraveristä oppilasta haastavasti:
“Mitä sinä haluat?”
Räntätassun ilme pysyi vakavana setänsä tylystä kysymyksestä huolimatta.
“En mitään. Ajattelin vain tulla tervehtimään”, nuori oppilas vastasi rauhallisella äänellä. Jääviilto pyöräytti silmiään turhautuneena.
“Ihan turhaan, en minä kaipaa nyt sinun seuraasi”, Jääviilto ärähti veljenpojalleen parantaessaan ryhtiään. Räntätassu kohtasi setänsä jäisen katseen ja siristi aavistuksen verran sinisiä silmiään. Jääviilto ei osannut tulkita nuoren kollin ilmettä. Räntätassu oli muutenkin varsin tylsä ja mitäänsanomaton kissa, mutta sentään hän edes tuntui ottavan tosissaan Jääviillon ja kunnioitti setäänsä selvästi enemmän mitä tämän sisarukset.
“Ei sitten”, Räntätassu tokaisi ja kohautti lapojaan kääntäessään selkänsä sukulaiselleen. Jääviilto katsoi tyytyväisenä, kuinka punaturkkinen kolli käveli tiehensä.

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu kulki rauhallisesti mestarinsa perässä ulos leiristä. Aamu valkeni vasta, mutta nuori naaras oli herännyt jo aikaa sitten. Virtaviima oli nimittäin eilen ilmoittanut heidän lähtevän heti aikaisin aamulla harjoituksiin, joten oppilas halusi olla skarppina. Hän oli syönyt tuoresaaliskasasta eilisen hiiren. Se oli muuttunut yön aikana hieman kohmeiseksi, mutta kyllä se pahimpaan nälkään oli auttanut.
Virtaviima oli herännyt vasta oppilaansa jälkeen, ja mestarin reaktio tuli Lätäkkötassulle totta puhuen yllätyksenä. Raidallinen soturi oli nimittäin jopa hymyillen kertonut nuoremmalle naaraalle, kuinka hieno juttu oli, että hän oli jo hereillä. Virtaviima ei ollut tarvinnut kauaa aikaa valmistautumiseen ja kaksikko oli päässyt lähtemään nopeasti.
Ulkoilma oli raitis, mutta Lätäkkötassu arveli lämpötilan kohoavan mitä korkeammalle aurinko nousisi. Kolea, nouseva aurinko ei juurikaan lämmittänyt, joten nuorukainen joutui pörhistelemään turkkiaan pysyäkseen lämpimänä. Onneksi Virtaviima liikkui ripein askelin, jotta Lätäkkötassu ei aivan jäätynyt. Mestari johdatti oppilastaan kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Hiirenkorvan aurinko oli lämmittänyt niin, että alue oli lähestulkoon lumeton. Harjoittelu ilman lunta oli huomattavasti helpompaa. Mutta viime päivinä maa oli ollut vetistä, sillä sulava lumi muuttui vedeksi. Lätäkkötassu ei ollut mikään veden ylin ystävä, eikä hän pitänyt siitä tunteesta, kun märkä ja kylmä vesi kasteli hänen hopeisen turkkinsa.

Virtaviima pysähtyi aukealle alueelle pienen lumikinoksen viereen ja kääntyi oppilaansa puoleen. Lätäkkötassu kohtasi reippaasti sukulaisensa vihertävät silmät. Oppilas oli iloinen siitä, miten hyvin he loppujen lopuksi tulivat mestarinsa kanssa toimeen. Vaikkei Virtaviima ollutkaan kovin kokenut soturi ja oppilaan kouluttaminen oli hänelle selvästi aivan uusi juttu, oli Lätäkkötassulla käynyt parempi tuuri kuin sisarellaan Lampitassulle. Hopeista naarasta säälitti toisinaan sisarensa puolesta, sillä Jääviilto ei tosiaankaan vaikuttanut kovinkaan hyvältä mestarilta.
”Harjoittelemme tänään puolustamista, sillä sinulla on siinä paljon petrattavaa”, Virtaviima ilmoitti. Lätäkkötassu nyökäytti päätään. Hän tiesi itsekin puutteensa ja halusi kehittyä niissä asioissa, joissa ei ollut hyvä.
”Selvä, näytä mitä minun täytyy oppia tänään”, Lätäkkötassu pyysi kohteliaalla äänellä, mutta säikähti hieman itsekin sitä, kuinka käskevältä hänen lausahduksensa kuulosti. Hän ei halunnut olla ilkeä tai tyly mestarilleen, sillä vaikka Virtaviima olikin hyvin kokematon, oppilas arvosti tätä suuresti. Olihan soturi sentään Lätäkkötassun sukulainen ja silläkin tavalla tärkeä naaraalle, jolle perhe oli kaikki kaikessa.
Virtaviima siristi silmiään ja näytti siltä, että olisi halunnut kieltäytyä ja sanoa jotakin kärkästä, mutta naaraan ilme muuttui nopeasti. Raidallinen soturi heilautti häntäänsä ja käänsi hetkeksi katseensa pois mietteliään oloisena. Lätäkkötassu antoi mestarilleen aikaa miettiä sanojaan ja odotti kärsivällisesti.
”Opit tänään, kuinka päästä pois tukalasta tilanteesta, jossa vastustajasi on saanut painettua sinut maahan ja et pääse pois hänen altaan. Sinulla on varmasti joitain ideoita, miten selviäisit moisesta tilanteesta?” Virtaviima kysyi kohdistaen katseensa oppilaaseensa. Hän oli oikeassa, Lätäkkötassulla oli pää täynnä ideoita. Oli sitten aivan eri asia, osaisiko hän hyödyntää niitä tai olisivatko ne edes toimivia.
”Voisin potkia häntä vatsaan takajaloillani, esittää kuollutta tai yrittää jollain ilveellä päästä kierähtämään pois vastustajan alta”, Lätäkkötassu ehdotti mietteliäänä. Virtaviima kohautti lapojaan, eikä oppilas osannut päätellä oliko hänen vastauksensa kelvannut mestarille.
”Ihan hyviä ideoita, saatkin kokeilla niitä nyt heti. Minä hyökkään kimppuusi, anna minun painaa sinut maata vasten. Sen jälkeen saat itse pähkäillä, kuinka pääset vapaaksi”, Virtaviima selitti. Lätäkkötassu nyökkäsi. Hän ei ollut ihan varma, miten tämä tulisi menemään. Hän oli kertakaikkisen surkea puolustaja, eivätkä tällaiset tilanteet tulisi taistelussa olemaan hänelle helppoja. Siksi oppilas oli päättänyt, että hän panostaisi ihan tosissaan erityisesti sellaisiin asioihin, joissa hän ei ollut järin hyvä. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä perheenjäsenilleen tai klaanilleen häviämällä taisteluissa vain oman huonoutensa tähden.

Virtaviima syöksähti vauhdilla oppilastaan kohti. Lätäkkötassu antoi mestarinsa kaataa hänet maahan. Oppilasta inhotti painautua selälleen vasten märkää nurmea. Hän irvisti inhosta, kun kylmä vesi pureutui hänen ohuen turkkinsa läpi. Se oli naaraalle lisäkannustin; hänen olisi päästävä pois mestarinsa alta. Lopputulos oli se, että Virtaviima seisoi Lätäkkötassun päällä ja oli painanut oppilaan alleen. Soturin hampaat olivat Lätäkkötassun kaulassa, mutta naaraan ote oli löysä. Lätäkkötassu kuitenkin tiesi, että tarpeen vaatiessa se kiristyisi. Tabbykuvioinen naaras ei nähnyt mestarinsa jalkoja, mutta tunsi niiden olevan lähellä nuorukaisen kehoa.
Lätäkkötassu ei voinut muuta kuin yrittää vain jotain. Hän luotti siihen, että Virtaviima kyllä opastaisi häntä ja kertoisi mikä meni pieleen ja mitä oppilas voisi parantaa. Lätäkkötassu oli oppinut kääntämään omaksi edukseen sen, että naaras usein ajoi oppilaansa tilanteeseen tai kokeilemaan asioita, joista nuorukainen ei tiennyt mitään. Toisinaan se ärsytti, mutta usein Lätäkkötassu pyrki ilmaisemaan ensin, ettei hän osannut ja aikoisi vain kokeilla jotakin. Silloin mestarilla ei ollut varaa valittaa, kun oppilas tekisi virheen.
Nuori oppilas potkaisi vasemmalla takajalallaan kohtaa, jossa arveli mestarinsa toisen takajalan olevan. Ensimmäinen potku meni huti, mutta toinen nopea potku osui oikeaan paikkaan. Se sai Virtaviiman kiristämään otettaan Lätäkkötassun kaulasta, mutta samalla soturin tasapaino heikkeni. Lätäkkötassu koukisti molempia takajalkojaan ja iski kaikella voimalla kovan potkun mestarinsa vatsaan. Se heikensi Virtaviiman jo aiemmin heikentynyttä tasapainoa ja naaras horjahti kovasti. Lätäkkötassu yritti kiepsahtaa pois mestarinsa alta Virtaviiman leukojen otteen hellittäessä, mutta ikäväkseen naaras ei ollut kyllin ketterä ja nopea liikkeiltään. Virtaviima korjasi nopeasti tasapainonsa ja sai uudestaan paremman otteen oppilaansa kaulasta. Peli oli pelattu. Jos taistelu olisi ollut aito, vihollinen olisi nyt epäilemättä antanut kuolettavan iskun nuorukaiselle.
Virtaviima irrotti otteensa ja siirtyi kauemmas oppilaastaan.
”Tuo olisi voinut toimia, jos olisit vaikka potkaissut uudemman kerran. Kaksi pientä potkua tuskin kaataa vastustajaa noin vain. Ei kannata hätiköidä, sillä kuten huomasit, minulla oli yhä ote kaulastasi. Se ei kamalasti vaadi, että tiukennan sitä ja riistän henkesi”, mestari selitti. Lätäkkötassu kampesi itsensä pystyyn ja ravisteli kastunutta turkkiaan. Naaras ei lannistunut mestarinsa sanoista, vaan päätti yrittää uudestaan ja entistä kovemmin.
”Selvä. Kokeilemmeko me uudestaan?” tabbykuvioinen oppilas kysyi ja kohtasi haastavasti mestarinsa sinivihreän katseen.

//Virta?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka asteli Hämärähallan takana rauhallisesti ja tyynesti. Kollin kasvoilla oli hento ja ystävällinen hymy, joka oli täysin harkittu. Hämärähalla oli onnistunut nappaamaan komean variksen ja kolli oli kehunut naarasta nappauksesta. Se oli kohottanut naaraan itsevarmuutta, joka oli taas kohottanut kollin omaa. Kaamoskukka tunsi Hämärähallan itsevarmuuden olevan hänen käpälissään, joten hänellä olisi kaikki valta mitä tulisi Hämärähallan itsevarmuuteen. Ja jos Kaamoskukalta kysytään, tilanne saisi jatkuakin samaan malliin. Partion saapuessa leiriin, Kaamoskukka hyvästeli Hämärähallan hännän heilautuksella ja kuiskauksella:
“Nähdään myöhemmin, kultaseni.”
Aukion hälinä kiiri suoraan kollin korviin ja hän yrittikin kuunnella, josko jossain olisi juoruja. Kaamoskukka siristeli harmaansinisiä korviaan nähdessään Pyräkkäpirun Lumikkoviiksen seurassa. Eikö hänen pieni ja hieman hiirenaivoinen veljensä tosiaan ollut oppinut vielä mitään? Heti heilastelemassa mokoman erakon kanssa, kun vain Kaamoskukan silmät välttivät. Kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Hänen olisi todella keksittävä jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä ja heidän sukunsa olisi lopullisesti pilattu. On keksittävä suunnitelma ja muuta ajateltavaa, kollikissa pohdiskeli ja virnisti nähdessään Hilleripennun leikkimässä lehden kanssa. Pienen pennun saalistustaidoissa oli hieman petrattavaa, mutta Kaamoskukka hoitaisi ne kuntoon! Hän jos kuka voisi tehdä kenestä tahansa tähden ja Hilleripentu oli tähtiainesta jo itsessään. Pienessä kollissa oli paljon potentiaalia. Tabbykuvioinen kissa lähti lähestymään pentua suurin ja pitkin askelin. Pennun vaanima lehti laskeutui aukiolle ja Kaamoskukka astui sen päälle elegantisti. Kollisoturin pitkät viikset värähtelivät, kun hän hykerrellen naukui saaneensa Hilleripennulle jälleen saalista. Edellisellä kerralla hän oli tuonut kollille ison kasan hiiriä, joista valita. Tosin, ne olivat olleet Hämärähallan nappaamia, mutta sitä pennun ei tarvitsisi tietää.. Täpläkuvioinen pentu kertoi kainolla äänellä ja hieman hermostuneen oloisesti odottaneensa Kaamoskukkaa. Kollikissa virnisti, tuo oli vastaus, jonka kuka tahansa voisi sanoa. Kuka nyt ei haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan? Kuolonklaani todella kokisi suuren menetyksen, jos hän menehtyisi. No, sitä nyt ei tulisi tapahtumaan ikinä, joten turha muiden olisi surkutella tätä. Kolli istahti ja kyyristyi hieman, jotta olisi Hilleripennulle hieman helpommin lähestyttävä.
“Kerrohan, onko sinulla jotain mielessä? Kenties lisää saalista?” Kaamoskukka kysyi rennolla äänellä ja virnisti hieman viekkaasti; kuin heillä olisi Hilleripennun kanssa yhteinen salaisuus.
“Itse asiassa, minulla olisi sinulle tehtävä. Näen sinussa paljon potentiaalia ja uskoisin, että sinä olet ainoa, joka voi auttaa minua tässä. Mutta, oletkohan sinä tarpeeksi rohkea ja huomaamaton tähän? Tämä on vaativa ja vaikea tehtävä, kenestä tahansa ei ole tähän”, Kaamoskukka aloitti ja heilautti häntänsä tassujensa suojaksi. Hilleripennun ilmeestä huomasi, että pentu yritti parhaansa mukaan pysyäkseen viileänä. Kollipennusta kuitenkin huokui kiinnostuneisuus ja toinen näytti siltä, että ei meinannut pysyä tassuissaan,
“U-uskoisin kyllä olevani oikea kissa tähän tehtävään. Sinä sen varmasti parhaiten tiedät!” Hilleripentu vastasi lopulta kainosti ja kohotti katseensa katsoakseen korkeaa kissaa silmiin.
“Hienoa, minä uskon sinuun. Homma on siis se, että olen hyvin kiireinen kissa ja minulla on paljon tärkeitä soturintehtäviäni. Minulla on aikaa vain harvoille ja valituille, kuten esimerkiksi sinulle tässä. Kuitenkin, veljeni, siis Pyräkkäpiru – hän ei aina osaa olla kovin ajattelevainen -. Hän tälläkin hetkellä on pilaamassa mainettani liehittelemällä Lumikkoviikseä. En voi antaa sen tapahtua, ymmärrät varmasti hyvin fiksuna kissana? Sinun tehtäväsi olisi pitää heitä kahta silmällä ja raportoida minulle aivan kaikki mitä heidän kahden välillä tapahtuu. Kenties voisit myös keksiä miten sabotoit heidän kahden tapaamisia, kunhan vain et ole liian läpinäkyvä tai sano minusta mitään.. Mikäli onnistut tehtävässäsi, luulen että se parantaisi sinun asemaasi aika hyvin. Minä pitäisin siitä omine tassuineni huolen. Olen katsos hyvin vaikutusvaltainen ja tärkeä kissa. Joten, miten on? Onko meillä nyt diili?”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja vinkkasi Hilleripennulle silmää viekkaasti. Pian heillä saattaisi olla yhteinen suunnitelma ja salaisuus. Kaamoskukka oli varma, että Hilleripentua kiinnostaisi hänen tekemänsä tarjous ja kolli tarjosi vielä tassuaan paiskattavaksi.

//Hileripileri? 😉

Kirjoittaja: Sirius

Katselin Pyörresielua murheellisena. Tiesin hänen ajattelevan hänen kuollutta emoaan, isäänsä ja veljeään. Laskin häntäni lohduttavasti kollin päälle. ”Ei hätää.” kuiskasin ja silitin häntä hännälläni. Hetken päästä Pyörresielu nousi seisomaan. Hän sanoi minulle menevänsä katsomaan Aamutassua. Nyökkäsin ja jäin katselemaan kumppanini perään. ’En voi uskoa vieläkään sitä, että olen Pyörresielun kumppani. Ihanan Pyörresieluni. Miksi hänen pitikään menettää niin paljon..’ mietin surullisesti. Olisinko minä voinut estää tapahtumat? Entä jos olisin vain pelastanut hänen perheensä? ’Ei ole mahdollista. He kuolivat, eikä sitä voi enää muuttaa.’ paha ajatus tuli päähäni. Katselin hetken aikaa hiirenkorvaiseen metsään. Hiirenkorva oli jo alkanut, ja se oli mukavaa. Lehtikato ja lehtisade olivat tylsiä aikoja, kun taas viherlehti ja hiirenkorva olivat mukavia. Viherlehdellä oli lämmintä. ”Ensimmäinen viherlehteni Pyörresielun kanssa…” kuiskasin hiljaa. Hetken päästä Pyörresielu saapui. ”Hei. Minulla…olisi sinulle…yksi pieni kysymys.” mutisin hiljaisesti. Minun oli pakko kysyä samaa kysymystä. ”Pyörresielu…voisimmeko me…tai siis haluaisitko sinä joskus..pentuja…jonkun kanssa?” sain kakistettua. Pyörresielu näytti miettivältä. ”No, ehkä joskus..” hän sanoi hieman surullisella äänellä. Nyökkäsin ja hilauduin Pyörresielun viereen. Kollin turkki tuntui lämpimältä minua vasten. Huomasin vasta silloin, kuinka isokokoinen Pyörresielu oli. Hänen pyörteilevä harmaa päänsä oli varmasti hiirenmitan päässä omasta päästäni. ’Rakas Pyörresieluni. En lähde tästä mihinkään.’ ajattelin haikeana. Istuimme hetken hiljaisuuden vallitessa. En tiennyt mitä muut ajattelisivat, tai katsoivatko he edes, mutta nyt sillä ei ollut väliä. Nousin hetken päästä ylös. Lipaisin tassuani varovasti. ”T-tuota…” yritin sanoa. Päätin kuitenkin olla sanomatta mitään, sillä en tiennyt Pyörresielun reaktiota. Päädyin vain tuijottamaan häntä ujosti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Loiskevarjo: 10kp –

Varissulka: 15kp –

Hilleripentu: 6kp –

Savutassu: 10kp –

Pimentovarjo: 13kp –

Aaltosalama: 4kp –

Lokkitassu: 15kp –

Pyräkkäpiru: 20kp! –

Lumikkoviiksi: 13kp –

Virtaviima: 15kp –

Pyörresielu: 6kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leppeä tuuli pyöriskeli leirin pohjalla ja pörrötti ohi viuhahtaessaan turkkiani. Taivas oli sininen, ja aurinko paistoi jo melko lämpimästi. Olin sulkenut silmäni ja kohottanut naamani kohti valoa, ja kurkustani kumpusi tyytyväinen kehräys. Nypin kynsiäni täysin omiin maailmoihini unohtuneena.
Keskittyneenä olostani nauttimiseen en heti huomannut lähestyvää Lumikkoviikseä. Vasta kun naaras tuli vierelleni, raotin silmiäni ja käännyin katsomaan ystävääni.
”Hei”, Lumikkoviiksi maukui istuutuessaan.
”Hei vain”, kehräsin takaisin kohdatessani soturittaren hymyilevät kasvot. Hänen hymynsä tarttui myös minuun, ja vatsassani tuntui siltä, kuin siellä olisi lepatellut perhosia.
Paljon oli ehtinyt tapahtua kuluneen kuun aikana. Olin alkanut viettää enemmän aikaa Lumikkoviiksen kanssa ja meistä oli tullut ystäviä. Olin myös huomannut kehittäneeni naarasta kohtaan tunteita, mistä samalla olin innoissani mutta myös hermostunut. Viimeksi kun olin ollut ihastunut Hämärähallaan, juttumme ei ollut johtanut mihinkään. Sen sijaan naaras oli alkanut pörrätä yhä enemmän Kaamoskukan seurassa, mikä oli säröttänyt sydäntäni pahasti.
Nyt puhalsivat kuitenkin uudet tuulet, eikä Kaamoskukka ollut paikalla pilaamassa lähentymisyrityksiäni tällä kertaa.
”Mitä sinulla on tänään ohjelmassa?” kysäisin Lumikkoviikseltä ikään kuin ohimennen, pyyhkäisten samalla korvantaustojani tassullani.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

Jäin odottamaan, kun Pyräkkäpiru nousi hakeakseen meille tuoresaalista syötäväksi. Näin hänen veljensä Kaamoskukan kipittävän paikalle. Hetken juttutuokion jälkeen Pyräkkäpiru palasi häntä pikkuisen hermostuneesti vääntyillen. Arvasin, että he olivat puhuneet minusta ja laskin katseeni tassuihini. En halunnut olla vaivaksi Pyräkkäpirulle tai etenkään Kaamoskukalle, joka vaikutti aika ilkeältä minun kaltaisiani kohtaan. Seuralaiseni palasi ja laski myyrän eteeni. Nyökkäsin kiitokseksi ja odotin mitä kolli sanoisi.
“Anteeksi, että kesti”, Pyräkkäpiru naukui ja loi kasvoilleen pahoittelevan hymyn.
“Veljeni on niin kova puhumaan, että hänen seurastaan ei ole helppo livahtaa”, kolli naukui vielä ja istuutui sitten viereeni.
“Ymmärrän”, nau’uin ja haukkasin palan myyrää. Huutava nälkäni sammui meidän jakaessa myyrää yhdessä ja, kun se oli syöty olin täpö täynnä. En ollut syönyt päiviin, sillä näännyttämällä itseäni tunsin jotain mielihyvää suruni keskellä.

Tassutin Pyräkkäpirun luokse. Ystäväni istui aukion laidalla nyppimässä kynsiään. Oli kulunut kuu tyttäreni Kirkastassun kuolemasta ja Taivastassu oli palautunut asiasta jo hyvin. Olin iloinen asiasta, sillä oli rakasta nähdä ainoa jäljellä oleva tytär murheen kourissa kärsimässä.
“Hei”, nau’uin ja istuin kollin vierelle.
“Hei vain”, Pyräkkäpiru naukui ja nosti katseensa kynsistään minuun. Hymyilin kollille iloisesti, kun tämä katsoi minuun ja hymy levisi myös hänen kasvoilleen.
//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

(Tarina lähetetty 27.10.)

Varissulan ilkeät sanat tuntuivat pahalta mutta syrjäytin tunteen. Minun piti keskittyä auttamaan häntä nyt parhaani mukaan. Katsoin jalkaa muutaman silmän räpäyksen ja käännähdin sitten kohti Hehkuaskelta. Ehkä se oli vain nyrjähtänyt? Jos se olisi murtunut, Varissulka olisi varmaan isommissa kivuissa.
“Voisiko se olla nyrjähtänyt?” kysyin mestariltani odottaen kiihkeästi vastausta. Hehkuaskel nyökkäsi ja hänen kasvoilleen levisi ylpeä hymy.
“Tiedätkö miten nyrjähtänyttä jalkaa hoidetaan?” Hehkuaskel kysyi ja katsoi ilmiselvästi pahoittelevasti Varissulkaa. Pohdin hetken mutten saanut mitään päähäni. Häntäni vääntelehti hermostuneesti.
“En muista”, sanoin ja pudistin päätäni pahoittelevasti. Hehkuaskelen hymy latistui hiukan mutta hän peitti sen nyökkäämällä.
“Nyrjähdykseen ei oikein ole hoitoa mutta jalkaa on paras lepuuttaa parin päivän ajan”, Hehkuaskel naukui lähinnä minulle ja käännähti sitten kohti Varissulkaa. Huokaisin ja koitin muistaa naaraan äskeisen lauseen. Nyrähdyksen sattuessa täytyy levätä parin päivän ajan. Ehkä muistaisin sen jatkossa ja välttyisin noloilta tilanteilta.
“Onko jalkasi kovinkin kipeä?” pikimusta naaras kysyi.
Turkkiani kuumotteli ja kihelmöi. Olin epäonnistunut ensimmäisen potilaani kanssa. Mitäköhän Hehkuaskel ajatteli minusta nyt, etten ollutkaan tarpeeksi hyvä parantajaksi? Sydämeni tykytti ahdistuneesti mutta pidin pienehkön hymyni kasvoillani. Paloin jo halusta päästä Aamutassun luo – hän ei sentään katsonut kylmästi tai puhunut ilkeästi kuten Varissulka.
//Varis? Aalto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tassuttelin tuoresaaliskasalle päin kaartaen häntääni selkäni ylle tyytyväisenä. Lumikkoviiksen ujo hymy tuntui isolta voitolta sen jälkeen, miten allapäin olin nähnyt hänet. Tunsin oikeasti voivani olla jollekulle avuksi.
Pysähdyin tonkimaan kasaa niin kovin keskittyneenä, että ihan säikähdin, kun tunsin jonkun hipaisevan turkkiani. Käänsin katseeni viereeni tulleeseen Kaamoskukkaan, ja siristin aavistuksen silmiäni nähdessäni tämän kasvoilla kovasti viatonta näyttelevän virnistyksen. Tuhahdin hiljaa ja jatkoin tuoresaaliskasan läpikäymistä.
”Olen huolissani sinusta, rakas veljeni”, Kaamoskukan nauku sai minut kurtistamaan kulmiani, mutta en suostunut irrottamaan katsettani tuoresaaliista.
”Vai niin”, murahdin samalla kun vedin pulskan näköisen myyrän kasasta eteeni. Vilkaisin sivusilmällä Kaamoskukkaa, joka oli nyt käynyt istumaan. Tukahdutin huokauksen – minulla ei ollut nyt aikaa hänen turhanpäiväisille jutuilleen.
”Olen huolissani maineesi puolesta”, veljen seuraavat sanat käänsivät huomioni häneen täysin, enkä voinut enää leikkiä välinpitämätöntä.
”Minun maineeni puolesta? Mitä sinä oikein höpiset?” Tuijotin tabbykuvioista kollia silmät viiruina.
Kaamoskukan katse käväisi jossakin takanani, eikä minun tarvinnut vilkaista tietääkseni, että hän tarkoitti Lumikkoviikseä. Selkäkarvani väreilivät ärsyyntyneesti, kun kolli jatkoi:
”Asemasi kärsii, jos vietät aikaa hänenkaltaistensa kissojen kanssa.”
”Miten niin hänenkaltaistensa kissojen?” sihahdin kiukustuneena, vaikka tiesin jo, mihin suuntaan tämä keskustelu oli menossa.
Kaamoskukka pudisteli päätään ikään kuin hän olisi ollut pahoillaan Lumikkoviiksen puolesta. ”No tiedäthän sinä. Hän ei ole kunnollinen. Sinun pitäisi etsiä uusia, puhdasverisiä ystäviä, jotka eivät ole nössöjä.” Mitä kauemmin veljeni puhui, sitä enemmän minua alkoi suututtaa.
”Sinäkään et ole ’kunnollinen’, kuten en minäkään tai Myrskymahti”, huomautin terävällä äänellä. ”Olemme kaikki puoliverisiä, ihan sama mitä sinä itsellesi yrität uskotella.” Nappasin myyrän maasta ja mulkaisin vielä kerran Kaamoskukkaa paheksuvasti, ennen kuin hölkkäsin takaisin kaatuneen kuusen lähellä odottavan Lumikkoviiksen luo.
”Anteeksi, että kesti.” Laskin myyrän naaraan eteen ja väläytin hänelle pahoittelevan hymyn. ”Veljeni on niin kova puhumaan, että hänen seurastaan ei ole helppo livahtaa.” Aistin tummaturkkisen soturin tuijotuksen yhä turkissani, mutta päätin olla välittämättä siitä.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

Nostin katseeni suruni hetkeksi unohtaen, kun kuulin että Pyräkkäpiru suri edelleen isäänsä. En edes ollut tajunnut, että Turmaloikka oli ollut Pyräkkäpirun isä. Oli varmasti rankkaa nähdä isän kuolevan. Toisaalta minun tyttäreni olivat ainoita perheenjäseniäni, jotka minulla klaanissa olivat Pyörresielun ja Aamutassun lisäksi joten kai se ajoi aikalailla saman asian. Hämmästyin myös sitä kuinka oikeassa nuoremman kollin sanat kivun lähtemisestä olivat, ei tämä kipu varmasti koskaan poistuisi sisältäni mutta oppisin varmasti elämään sen kanssa. Olivathan muutkin kissat oppineet.
“Onko sinulla nälkä?” Pyräkkäpiru naukui kääntäessään katseensa tuoresaaliskasasta minuun. “Voisin hakea meille syötävää. Täydellä vatsalla on mukavampi olla.”
“Ei minulla ole kauhea nälkä, mutta syö sinä vain. Nautin seurastasi ihan näinkin”, nau’uin jo hiukan paremmalla mielellä.
“Kyllä sinun pitäisi syödä mutta, jos et tahdo-” Pyräkkäpiru naukui pikaisesti mutta ehdin avata suuni välissä.
“No on minulla oikeastaan nälkä”, sanoin hiukan ujona hymyillen. Pyräkkäpirunkin kasvoille levisi pieni hymy. Kolli tassutti hakemaan parin ketun mitan päässä olevasta tuoresaaliskasasta jotain. Hieraisin itkuisia silmiäni tassullani ja tunsin niiden olevan kuivahkot. En ollut itkenyt hetkeen, ehkä pääsisin vielä yli menetyksestäni.
//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Ruska

Väläytin Nuppujuovalle nopeasti varoittavan katseen, Pimentovarjo oli seurassamme, niin mitä seuraisi siitä että hän tietäisi meidän olevan huolissaan Eloklaanista. Kohautin välinpitämättömänä lapojani, ja vinkkasin hänelle silmää. Naaras taisi ymmärtää asian yskän, ja nyökkäsi hitaasti.
”Jatketaan”, Pimentovarjo naukui, ja tassutti reipasta tahtia rajaa pitkin. Lähdin ravaamaan naaraan perän, Nuppujuova kannoillani. Kierros ili nopea, emmekä onneksemme olleet törmänneet Eloklaanin partioon, en olisi kestänyt jos Nuppujuova olisi loukkaantunut, tosin, naaras oli jo loukannut itsensä pahemmin, mutta siitä oli jo aikaa. Olin silloin vielä nuori ja tietämätön oppilas. Mutta en osannut kuvitella, että Nuppujuovasta tulisi kumppanini, naaras oli kaunis ja ihana, ja olin onnellinen että sain hänet kumppanikseni. Tassutimme leiriin, joka oli yhä sama vanha Kuolonklaanin leiri. Olin onnellinen, ettei sodan takia leirimme vaihtunut, sillä olin jo tykästynyt tähän vanhaan leiriin, jossa olin kasvanut pienestä pennusta lähtien, ennen kuin perheeni oli hajonnut. Nyökkäsin Pimentovarjolle kunnoittavasti, ennen kuin tassutin sotureiden pesän lähistölle istumaan. Nuppujuova tuli hetken päästä vierelleni, ja nojasi kylkeäni vasten. Naaraan kurkusta kumpusi hiljainen kehräys, kiersin häntäni naaraan ympärille.
”Eloklaanilla ei ole mitään hätää, se on vahva klaani”, kuiskasin hiljaa Nuppujuovan korvaan, niin ettei kukaan kuullut. Nuppujuova nyökkäsi hiljaa ja katseli leiriä. ”Kaikki kääntyy paremmaksi”, jatkoin lohduttavasti Nuppujuovalle ja nuolaisin hänen päälakeaan. Minusta ei tosin tuntunut siltä, tämä Henkäystähden valtakausi oli tuhonnut perheeni. En ikinä unohtausi sitä, mitä kauheita tekoja Henkäystähti oli tehnyt. Oliko emo yhä elossa? Voiko hän hyvin? Onko hänellä uusi kumppani? Missä hän on? Tuleeko hän vielä takaisin? Kysymykset velloivat päässäni, Nuppujuova tönäisi lempeästi kylkeäni, säpsähdin ajatuksistani ja tarkensin katseeni naaraaseen.
”Onko kaikki hyvin?” Nuppujuova kysäisi hieman huolissaan. Nyökkäsin hiljaa. ”On mietin vain emoa”, naukuin hiljaa. Nuppujuova luuli hänen kuolleen, niin kaikki luulee, vain minä ja Lumikkoviiksi tiesimme totuuden, ja se sattui sydämeeni.

// Nuppunen? <3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun Lumikkoviiksi vastasi luullakseen voivansa paremmin, minun oli vaikea uskoa sitä. Naaras oli menettänyt pentunsa vasta niin vähän aikaa sitten, että arvelin hänen vain esittävän vahvaa itsensä ja toisen elossa olevan pentunsa vuoksi. Minun kävi häntä sääliksi, mutta samalla tunsin pientä ihailua soturin mielenlujuutta kohtaan.
Lumikkoviiksi kohotti kirkkaansinisen katseensa minuun tassuistaan, ja sen näkeminen sai sisälläni sykähtämään oudosti. ”Toivon vain, etten ole liiaksi vaivaksi, kun olen tässä kunnossa”, harmaa naaras maukui vaisusti.
”Et sinä ole vaivaksi kenellekään”, pudistin päätäni. ”Sinulla on oikeus surra Kirkastassua. Minäkin suren yhä isääni, vaikka siitä on jo useampi kuu. Kipu ei ikinä katoa kokonaan, mutta se laimenee ja sen kanssa oppii elämään.” Laskin häntäni varovasti Lumikkoviiksen selälle ja yritin kuumeisesti keksiä jotakin lohduttavaa sanottavaa.
Katseeni käväisi sattumalta muutaman hännänmitan päässä olevassa tuoresaaliskasassa, johon metsästyspartiot olivat vasta tuoneet täydennystä.
”Onko sinulla nälkä?” kysyin Lumikkoviikseltä. ”Voisin hakea meille syötävää. Täydellä vatsalla on mukavampi olla.” Toivoin, ettei ehdotukseni vaikuttanut naaraasta mitenkään töykeältä tässä tilanteessa. Pyrkimykseni oli vain piristää surullista klaanitoveriani, ja tämän parempaan en uskonut pystyväni.

//Lumikko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuorsaus tunki kevyen uneni läpi ja herätti minut jo neljännettä kertaa samana yönä. Raotin silmiäni hämärässä kuorsauksen jatkuessa, mutta olin liian väsynyt kyetäkseni paikantamaan mölyn lähdettä. Niinpä kurotuin tökkäämään nenälläni viereisellä pedillä nukkuvaa Kyyhkypyrähdystä, joka avasi saman tien vihreät silmänsä ja kohdisti niiden unisen katseen minuun. Heilautin kuonoani kohti pesän suuta, ja sisareni nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Hiivimme ulos pesästä hiljaiselle pääaukiolle, jossa Kalmakuu oli vahdissa. Ohitimme soturin sanaakaan sanomatta ja jatkoimme piikkihernetunnelille, jonka läpi livahdettuani tunsin väsymyksen vähitellen karisevan pois.
”Vannon Pimeyden Metsän nimeen, että kunhan nappaan sen kuorsaajan, niin…” Kyyhkypyrähdys murisi yhä unentokkuraisena.
”Se on varmasti joku niistä puoliverisistä”, tuhahdin turkkiani ravistellen. Metsässä oli yhä pimeää, mutta taivaanranta oli alkanut jo vaalentua. ”Minusta puhdassyntyisillä kuolonklaanilaisilla pitäisi olla oikeus omaan pesään. Tai puoliveriset pitäisi ajaa taivasalle nukkumaan.”
”En väitä vastaan”, Kyyhkypyrähdys avasi suunsa leveään haukotukseen, joka tarttui myös minuun. Viileä aamuilma virkisti vähän, mutta ei se korvannut menetettyjä yöunia.
Kävelimme metsässä hyvän tovin puhumatta sanaakaan. Nautin hiljaisuudesta kun sitä vielä kesti. Pian joutuisin palaamaan takaisin kovaäänisten klaanitoverieni seuraan.
”Virtaviima.” Tunsin sisareni pysähtyvän yhtäkkiä, kun olimme tupsahtaneet metsästä aukeampaan maastoon. Hidastin itsekin askeliani ja käännyin katsomaan häneen hieman kysyvästi. Kyyhkypyrähdyksen suu oli raollaan, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet sojottamaan pystyyn. ”Täällä on tunkeilija.”
Maistellessani ilmaa huomasin itsekin saman – tuuli toi kielelleni vieraan kissan tuoksun. Yrittikö joku typerä kulkukissa tunkeutua Kuolonklaanin reviirille? Sellainen ei käynyt laatuun, ei ainakaan minun vahtivuorollani!
”Käydään toivottamassa hänet oikein lämpimästi tervetulleeksi”, urahdin siskolleni, ja tämä vastasi minulle paljon puhuvalla katseella.
Lähdimme liikkumaan ääneti hajun suuntaan. Joka askeleella tuoksujälki vahvistui, eikä mennyt aikaakaan, kun silmäni havaitsivat edessäpäin liikettä. Meitä kohti tassutti musta kollikissa, joka ei alkuun näyttänyt huomaavan meitä, mutta hyvin äkkiä tämän vihreät silmät laajenivat ja tämä pysähtyi niille sijoilleen.
”Olet pahasti eksyksissä, pikkukissa”, Kyyhkypyrähdys liversi uhkaavasti kaartaessaan sivusta päin lähemmäksi kollia. Kulkurin karvat väreilivät levottomasti, mutta tämä piti äänensä vakaana puhuessaan:
”Haluan takaisin Kuolonklaaniin.”
Vaihdoimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa hieman yllättyneitä katseita – mitä tämä katti oikein höpisi? En ollut eläessäni nähnyt koko kissaa, joten jos hän todella oli kuolonklaanilainen, siitä oli hyvin pitkä aika. Ja jos minulta kysyttiin, niin se oli aivan liian pitkä aika.
“Sääli, että sinua ei haluta takaisin”, mau’uin mukamas surullista esittäen, liikkuen koko ajan lähemmäksi tunkeutujaa samalla kun Kyyhkypyrähdys lähestyi toiselta puolelta. “Jos olisit törmännyt joihinkin toisiin – kuten niihin säälittäviin puoliverisiin -, olisit saattanut päästä lähtemään vähin äänin.”
Kyyhkypyrähdys seisahtui kollin selän taakse. “Mutta sinulla kävi tosi huono tuuri tällä kertaa. Me emme nimittäin päästä sinua helpolla.”
Ennen kuin kolli ehti suutaan avata, syöksähdin tätä kohti hampaat paljastettuina. Samaan aikaan Kyyhkypyrähdys sivalsi kynsillään kissan poskea ja horjutti tämän tasapainoa, kun minä puolestani upotin hampaani kollin pehmeään niskaan. Tunkeutuja kiljahti kivusta, mutta sen jälkeen tästä ei kuulunut enää pihahdustakaan koko aikana.
Yhteenotto oli lyhyt ja verinen, lähinnä siitä syystä, että tunkeutuja antoi periksi hyvin nopeasti. Kolli ei edes yrittänyt taistella vastaan, kun minä ja siskoni kynsimme, purimme ja retuutimme häntä yhdessä ja vuorotellen oikein antaumuksella.
Lopuksi Kyyhkypyrähdys tarttui veltoksi valahtunutta kissaa niskasta kiinni. Tämän silmät olivat puoliksi raollaan kuin kuolleella saaliseläimellä, mutta kollin kyljet kohoilivat yhä, mikä kertoi tämän olevan yhä elossa. Lähdimme raahaamaan siskoni kanssa höykkyytettyä kulkuria kohti etelän puoleista rajaa, jonka suunnasta tämä oli tullutkin.
Ukkospolun katkun lehahtaessa nenääni mieleeni juolahti idea. Katsahdin siskooni silmiäni siristäen.
”Mitä jos annetaan hirviöiden hoitaa likainen työ loppuun?” kysyin kääntäen korviani Ukkospolun suuntaan. Kyyhkypyrähdyksen silmissä välähti oivallus, ja hän lähti empimättä raahaamaan haavoittunutta kollia tummaa polkua kohti, joka halkoi maisemaa kuin synkkä joki.
Jäin odottamaan Ukkospolun reunaan, kun sisareni kävi jättämässä kissan hirviön reitille ja palasi sitten luokseni. Hetkisen kuluttua kaukaisuudessa välähti suuri, keltainen silmäpari, ja hirviön etäinen jyrinä muuttui kovemmaksi sen nelistäessä Ukkospolkua pitkin kasvavalla nopeudella.
Peräännyimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa suosiolla kauemmaksi polusta, kun maa tassujemme alkoi täristä hirviön lähestyessä. Musta kissa makasi harmaalla kivellä liikkumattomana, selvästikin täysin kohtalonsa hyväksyneenä. Hölkkäsimme jo poispäin reipasta vauhtia, kun takaapäin kuului hirviön kirskuva ääni ja sitä seuraava vastenmielinen rusahdus. Ei tarvinnut katsoa taaksepäin tietääkseen, että tunkeilija oli litistynyt hirviön massan alle.
Pysähdyin hetken päästä ja vilkaisin taakseni. Ukkospolku näkyi enää pelkkänä tummana viivana kaukaisuudessa. Käännyin katsomaan sisareeni ja lipaisin suupieliäni, jotka olivat yhä tunkeilijan veren peitossa.
Niiskautin nenääni. ”Mentäisiinkö syömään jotakin?”