Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

Seisoin kateellisena vieressä. Untuvatassu ja Hahtuvatassu saivat kehuja mestareilta. Minä en taas saanut. Mitä oli tapahtunut? Ennen kaikki oli mennyt hyvin. Menin Pikiturkin luokse, sillä en pitänyt siskoistani. Ainakaan tällä hetkellä. Ties vaikka en pitäisi enää koskaan! Pikiturkki katsahti minua. ”Miksi et ole siskojesi seurassa?” tämä ihmetteli. Tuhahdin. Taas sama, huono kysymys. ”En halua. Eivät he pidä minusta.” mutisin happamasti. ’Enkä minä heistä.’ lisäsin mielessäni harmistuneena. Pikiturkki kääntyi. ”Miksi eivät? Kyllä he näyttävät pitävän.” kolli naukui. ’Näyttävät, mutta eivät pidä!’ ajattelin vihaisena. Olin sanomassa sitä Pikiturkille, mutta mieleni muuttui. En voinut sanoa noin. Ei ollut heidän syytään, että he saivat kehuja. Mutta, he kohtelivat minua kuin mäyrää! Päätin yrittää pitää kieleni kurissa.
”No, kai se siltä näyttää. En halua olla heidän kanssaan.” tuhahdin. ’Olipas taas hienosti tehty!’ ajattelin pettyneenä itseeni. Pikiturkki näytti hämmästyneeltä. ”Minusta sinun täytyisi olla kiitollinen, kun sinulla on siskoja.” hän sanoi. Pudistin päätäni. ”Mutta kun en ole.” vastasin töykeään sävyyn. Pikiturkki käännähti poispäin. Uskoin, että hän lähti juttelemaan muiden mestarien kanssa. Varmaankin, että kuinka epäsosiaalinen olin ja miksen ollut kiitollinen. Seurasin tarkasti taakseni. Olivatko Untuvatassu ja Hahtuvatassu siellä? Vai olivatko he jo edellä? Uskoin että edellä. Laahustin hitaasti eteenpäin. Kun saavuimme leiriin, huokaisin. Untuvatassu ja Hahtuvatassu seisoivat aukiolla ja juttelivat kiihkeästi. Yritin päästä lähemmäs. Puhuivatko he minusta? ”Niinpä! Ei hän kai osaa sitäkään.” kuulin Untuvatassun kuiskaavan. Nojauduin yhä lähemmäs. He taisivat puhua minusta! Miksi he tekivät noin? Mitä olin tehnyt? Yhtäkkiä Hahtuvatassu kääntyi. Säikähdin. Hyppäsin kauemmas. Hahtuvatassun katse osui minuun. Naaras tuijotti minua. Vetäydyin kauemmas. Miksi hän yritti saada huomioni? Olin jo kuullut heidän hiirenmieliset solvauksensa. ”Mitä tuijotat? Mene juttelemaan siskosi kanssa.” käskin. Hahtuvatassu laski katseensa. ”Mutta…” hän aloitti, mutta keskeytin hänen puheensa. Lähdin Pikkukaaoksen luokse. Kosketin häntä hännälläni. Naaras jutteli kiihkeästi Lehtituulen kanssa. Pikiturkkia ei näkynyt. ”Hei Pikkukaaos, saanko ottaa riistaa?” kysyin. Pikkukaaos kääntyi. ”Ota vain. Sano muillekin, että hekin saavat.” naaras naukaisi. Nyökkäsin kiitollisena ja lähdin tuoresaaliskasalle. Muistin, että Pikkukaaos oli Höyhenhallan emo. Eli hän oli meille sukua! Tai no, ainakin puoliksi. Jupiter oli isäni. Katselin kasaa. Saalista oli hurjan paljon, vaikka oli lehtikato. ’Johtuu varmaan siitä, että olemme saaneet Eloklaanin maat.’ ajattelin hieman raivostuneena. En ollut vielä käynyt siellä, missä taistelu oli käyty. Olin kuullut tarinoita muilta kissoilta. En tiennyt, pitivätkö ne paikkaansa, mutta hurjilta ne kuulostivat. Valitsin kasasta pulskan oravan.
//Untski?\

Kirjoittaja: Sirius

Halusin lysähtää vuoteelleni. Oli jo ilta, eli se oli mahdollista. Toivoin, etten joutuisi yöpartioon. Onnekseni Pimentovarjo jakoi yhden yöpartion, mutta minä tai Pyörresielu emme olleet siinä. Laahustin soturien pesään nukkumaan. Pyörresielu tassutteli mukanani. Katsahdin häneen rakastavasti. Kolli vastasi lämpimällä katseella. Menin vuoteelleni. Pyörresielu istahti vieressäni olevalle vuoteelle. Olimme laittaneet ne vierekkäin. Soturien pesän päässä nukkuivat Pimentovarjo ja muut vanhemmat soturit. Nuorimmat joutuivat pesän perälle, jossa oli etenkin lehtikatona erittäin kylmä. En ollut ihan perällä, sillä en ollut niin nuori. Nimityksestäni oli kulunut jo monta kuuta. Lakkasin miettimästä asiaa, kun Pyörresielu alkoi katsella minua. ”Moi, Pyörresielu.” tervehdin hiljaa. ”Moi, Nuppujuova.” tämä vastasi. Mieleeni tulvahtivat kuvat Pyörresielun kysymyksestä. Hän oli kysynyt minulta, haluaisinko hänen kanssaan joskus pentuja. Mielikuvani pienistä, pörröisistä pikkukissoista saivat minut lähes pyörtymään onnellisuudesta. Ja, ne olisivat minun ja Pyörresielun! ’Entä jos hän hankkiikin uuden kumppanin? Entä jos en sovi hänelle?’ ajattelin hieman pelokkaana. Kaikki voisi aina mennä pieleen. ”K-kuules…olen miettinyt sitä mitä kysyit. Olen sitä mieltä…että pennut olisivat ihania. Etenkin, jos saan ne erään kissan kanssa..” aloitin varovasti iskien silmää Pyörresielulle. Kolli hymyili. Arvasin, että hän tiesi ketä tarkoitin, nimittäin häntä. ”Voi kiitos.” tämä kuiskasi. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme. ”E-entä sinä? Mitä mieltä olet pennuista?” kysyin varovaisesti. Pyörresielu vaihtoi asentoa. Yritin lukea hänen ilmettään. Oliko se kiusaantunut? Eikö hän halunnut? Minua alkoi hermostuttaa. Olisiko pitänyt olla kysymättä mitään? Hämmästyin, kun Pyörresielu alkoi hymyillä. ”En tiedä. Mutta erään tietyn kissan…hänen kanssaan haluaisin niitä tehdä.” hän naukui katsellen minua. Tiesin, että se olin minä. Katsoimme toisiamme, sitten painoin kuononi Pyörresielun lavoille. Kolli laski leukansa päälleni. Siinä oli mukava olla. Hetken päästä irrottauduin hänestä. Räpäytin viimeisen kerran silmiäni, sitten nukahdin.

Näin unessa, kun Pyörresielu tuli luokseni. Henkäisin onnellisuudesta. Tunsin oudon painon vatsassani. Arvelin, että siellä olivat odottamani pennut. Pyörresielu puhui unessa minulle. ”Nuppujuova…tiedän että odotat pentuja. Mutta minä, haluan kertoa sinulle yhden asian.” kolli naukui unessa. Näin itseni liikkuvan, lipuvan Pyörresielun viereen. Tunsin katsovani tilannetta ulkopuolisen silmin. Näin, kuinka puhuin hänelle. ”Mitä asiaa?” kysyin. Pyörresielu nojautui lähemmäs minua. ”En enää rakasta sinua.” unessa oleva Pyörresielu sihahti. Tuijotin häntä häkeltyneenä. Yritin herätä. ’Herää, Nuppujuova, herää! Tuo ei ole…tuo ei ole Pyörresielu! Vain unikopio!’ ajattelin raivokkaasti. Yritin päästä tajuihini. Uni vain jatkui. Lysähdin katsomaan sitä. Unen Pyörresielu oli kadonnut, ja hänen tilallaan oli henkeäsalpaavan kaunis naaras. Naara oli tummanruskea, ja hänellä oli siniset silmät, aivan kuten minullakin. Itse asiassa…naaras näytti aivan kuin kopiolta minusta. Hän puhuikin samalla tavalla. ”Turha yrittää. Pyörresielu on minun.” kopio maukui pehmeästi. Yritin huitoa, yritin tapella. Kopio nauroi ja katseli, kuinka yritin. Yhtäkkiä maailma alkoi pyöriä silmissäni.

Heräsin aamuun. Olin pyörryksissä. Missä se kopio oli? Mihin se oli kadonnut? Avasin silmäni. Oliko tämä unta? Kun tunsin pehmeän pinnan tassujeni alla, tajusin, että tämä ei ollut unta. Tämä oli totta. Näin Pyörresielun hahmon yläpuolellani. ”Missä se kopio? Pyörresielu, usko minua! Tuo en ole minä!” huudahdin hänelle. Kolli tuijotti minua hämmästyneenä. ”Mikä kopio?” hän kysyi. Tajusin, että en ollutkaan unessa. ”Huh. Ei mikään.” vastasin ja nousin istumaan.
”Ei kun, ihan totta, mikä ihmeen kopio? Sinusta vai?” kolli kysyi. Hätkähdin. Pyörresielu halusi tietää. En voinut valehdellakaan.
”Näin vain pahaa unta.” mutisin. Pyörresielu laski häntänsä selälleni. ”Jos ajattelet jotain illalla, se tulee uniisi.” kolli neuvoi. ”Jokainen näkee pahoja unia.” Pyörresielu tuijotti taas ylöspäin. Mietin, mahtoiko hän ajatella perhettään. ”Ei. Ei ollut tarkoitus.” pahoittelin. Pyörresielu nyökkäsi. ”Tiesin kyllä sen.” hän vastasi. Sydämeni tykytti. Kumarruin pesemään itseäni.
//Pyrski?\

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto ei voinut sietää tapaa, jolla pikkuviisas Kettupentu hänelle puhui. Punaturkkinen kolli kuitenkin piti naaraspentua ainoana pentueestaan, josta koskaan voisi kasvaa edes keskiverto soturi. Soturi tassutteli veljentyttärensä edellä leirin lumiselle pääaukiolle ja käänsi jäisen katseensa rääväsuiseen pentuun.
”Olet sinä sentään edes jotakin kuunnellut”, Jääviilto ärähti ja istahti alas. Kettupentu katsoi setäänsä vihreitä silmiään siristäen.
”No, mitä sinä opetat minulle?” Kettupentu kysyi napakasti. Se ärsytti Jääviiltoa ja soturin häntä vispasi ilmaa. Hän ei voinut sietää sitä, ettei toinen antanut hänelle aikaa vastata. Soturi murahti ja loi terävän katseen naaraspentuun.
”Jotain yksinkertaista, sillä eivät kaltaisesi rääpäleet muuta osaa”, Jääviilto kiusasi pentua. Vaikka soturi välittikin veljensä pennuista jollain erittäin ihmeellisellä ja muille ymmärtämättömällä tavalla, kollilla oli kaiken aikaa tarve ärsyttää pentuja ja yrittää saada heitä tuntemaan olonsa huonoiksi ja heikoiksi. Sellaisia he nimittäin olivat, ja vain kertomalla sen pennuista voisi tulla kovia ja oikeita sotureita – tai niin Jääviilto ainakin ajatteli.
”Toista perässä”, Jääviilto sanoi kylmällä äänellä ja asettui Kettupennun eteen. Kolli kumartui hieman alemmas ja kuvitteli eteensä vihollisen. Kun soturi oli hetken tarkkaillut mielikuvitusvihollistaan, hän teki nopean syöksyn sitä kohti. Sitten soturi iski ensin toisella ja sitten toisella käpälällään mielikuvitusvihollistaan ja loikkasi taas kauemmas vihollisesta. Jääviillon jäänsininen katse kääntyi Kettupentuun, joka oli katsonut vierestä setänsä touhuja. He olivat aiemminkin käyttäneet harjoituksissa mielikuvitusvihollista, joten Jääviilto todellakin toivoi Kettupennun ymmärtäneen, mistä oli kyse.
”No niin, sinun vuorosi”, soturi murahti ja hoputti pentua.

//Kettu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama ei heti ymmärtänyt, mitä Varissulka tarkoitti vihjailevalla kysymyksellään, ennen kuin yhtäkkiä hänen mieleensä palasi kiusallinen muisto taistelua seuranneesta päivästä, jolloin hän oli käynyt kollin kanssa hieman sekavan puoleisen keskustelun ja kehunut tätä hyvännäköiseksi, minkä jälkeen hän oli toivottanut tälle hyvää yötä ja mennyt nukkumaan, vaikka vielä ei ollut ollut edes ilta. Hänen huojennuksekseen Varissulka ei ollut kuitenkaan joko huomannut hänen noloa lipsautustaan tai sitten tämä oli vain päättänyt olla vääntämättä siitä vitsiä. Kummassakin tapauksessa naaras oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut muistella kyseistä heikkoa hetkeään liian usein.
Punaruskea soturi yritti kätkeä hämmennyksensä jatkamalla turkinpesuaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. “Näytät niin hyvältä, että kaikki lähitienoon mäyrävanhukset lähtevät varmasti mieluusti kanssasi treffeille”, hän vastasi takaisin hieman naljaillen, mutta ei voinut olla huolehtimatta sitä, oliko hänen sutkautuksensa kuitenkin kuulostanut liian tylyltä. Mitä jos Varissulka loukkaantuisi, eikä enää haluaisi puhua hänelle?
*Äh, mistä lähtien olet muka välittänyt siitä, pahastuuko Varissulka jostakin sanomisestasi?* Aaltosalama ajatteli turhautuneena ja yritti sivuuttaa mieltään kaihertavan epämieluisan tunteen. Ei Varissulkaa mistään hiekanjyväsistä oltu tehty – kyllä tämä kestäisi pienen kiusanteon, ihan niin kuin aina tähänkin asti oli kestänyt.
Onneksi pian Sinilintu ja Roihumarja liittyivät heidän seuraansa, ja Aaltosalama saattoi keskittää harhailevat ajatuksensa partion johtamiseen ja saalistamiseen. Outoa kyllä, Varissulka oli pyörinyt hänen mielessään tavanomaista useammin viime aikoina, ja hän oli huomannut jäävänsä tuijottamaan tätä hämmentävän pitkään silloinkin, kun tämä ei ollut hänen seurassaan. Aaltosalama kirosi tummanharmaan kollin siitä hyvästä, mutta samalla hän ei voinut olla tuntematta pientä mielihyvää siitä jännittävästä, vatsanpohjaa kutkuttelevasta tuntemuksesta, jonka tämän läsnäolo sai hänessä aikaiseksi.
Nelihenkinen joukko liikkui verkkaisesti metsän halki. Aaltosalama oli suunnitellut johdattavansa heidät Lehtikuusilaakson reunalle, josta he voisivat sitten hajaantua kukin omiin suuntiinsa etsimään riistaa. Joten niinpä, kun he viimein saapuivat laakson kohdalle, soturitar pysäytti partion hännän huiskautuksella ja kääntyi katsomaan takanaan tulleita kissoja. Hän yritti kovasti olla tuijottamatta pelkästään Varissulkaa, sillä mukana oli myös kaksi muuta soturia.
”Hajaannutaan tässä kohtaa”, hän sanoi, ”ja tavataan samassa paikassa iltapäivällä.”
Sinilintu ja Roihumarja nyökyttelivät ymmärtämisen merkiksi ja lähtivät kumpikin matkoihinsa. Jäljelle jäivät vain Aaltosalama ja Varissulka. Aaltosalama veti syvään henkeä nenänsä kautta ja yritti saada ajatuksensa selviksi.
”No, miten on: Pärjääkö yli-ikäinen oppilaani jo yksin metsällä, vai tarvitseeko hän mestarin katsomaan peräänsä?” hän virnisti Varissulalle leikkimielisesti ja siristi vähän silmiään.

//Varis? B-)

Kirjoittaja: Sirius

Kiiruhdin Kalmakuun rinnalle. ”Ei ole mitään järkeä jatkaa enää.” kolli naukui. Minulle tuli yhtäkkiä paha olo. Se olo, kun olin nähnyt Utusielun ruumiin käpälieni alla. Olin katsonut häntä julmasti. Olin tunteeton. ’Höpö höpö! Eloklaani kerjää tappoja. Sitä paitsi, Utusielu oli vanha.’ ääni pääni sisällä totesi. Kalmakuu näytti ymmärtävän. ”Tiedän tuon tunteen. Mutta…et voi sille mitään.” entinen mestarini sanoi ja painoi päänsä. Katsoin häntä myötätuntoisesti. ”En voikaan. Mutta…mitä Eloklaanille lopulta käy?” kysyin kauan pohtimani kysymyksen. Kalmakuu ei vastannut. Hän tuijotti pensaisiin haaveksivasti. Annoin hänen olla. Olin pitänyt Henkäystähteä hyvänä päällikkönä, ja niin hän olikin. Sota ei ollut oikein. Mutta muutkin halusivat sitä! Ei Henkäystähteä voinut yksin syyttää. Kalmakuu katsoi minua silmiin. ”Miksi sitten tapoit Utusielun, jos kerran siitä tuli sinulle paha olo?” hän kysyi. Vilkaisin toisaalle. En tiennyt sitä. Se…oli vain tunne. Minun oli pakko päästä häneen kiinni. En voinut kuitenkaan jättää vastaamatta. ”En tiedä. Se oli…vain tunne.” nau’uin vastaukseksi. Kalmakuu katsoi minua hieman oudosti. Näkyikö hänen katseessaan epäilyä? Saisi varmaankin näkyä, sillä olin valehdellut. Vaikka, en minä suoranaisesti ollut. En tiennyt mitä vastata. ”Miksi? Miksi teit sen?” hän kysyi. Minua alkoi hermostuttaa. Kalmakuu halusi tietää kaiken! ”Pidä kuono kiinni. Minun oma asiani.” murisin hiljaa. Kalmakuu ei enää kysellyt. En vaivautunut edes näyttämään pahoittelevalta. Kävelimme leiriin hiljaisuuden vallitessa. Kun saavuin leiriin, Latvaruusu oli siellä vastassa. Naaras näytti raivostuneelta. Hän kierteli aukiota. Juoksin hänen luokseen. ”Latvaruusu! Mitä sinä täällä?” kysyin. Latvaruusu mulkaisi minun turkkiani vihaisesti. ”Tappelemassa? Voittivatko ne?” Latvaruusu kysyi. Hämmästyin. ”Eivät. Tapoin yhden.” sanoin nopeasti. Latvaruusu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hienoa työtä!” hän kehui. Nyökkäsin kiitollisena hieman vaivautuneesti. Nuolin mustaa turkkiani nopeasti. Vihdoinkin, kun veri katosi, Latvaruusu oli asettunut istumaan. Hän lipaisi tassuaan. ”Minulla on sinulle asiaa. Tämä liittyy Neilikkapentuun.” hän maukui terävästi. Katsahdin pentutarhalle päin huolestuneena. ”Ei kai hänelle ole sattunut mitään?” kysyin huolestuneena. Latvaruusu pudisti päätään. Huokaisin helpotuksesta. ”Neilikkapentu kertoi minulle, että joku oli kertonut hänelle…” Latvaruusu aloitti mutta vaikeni. Hän murisi itsekseen. ”Ai mitä hän kertoi?” kysyin hämmästyneenä.
”Että Pisarapentu ja Hunajapentu ovat kuolleet.” Latvaruusu maukui mutta romahti täysin. Hän pidätteli itkua. Laskin häntäni hänen päälleen. Kosketin Latvaruusun korvaa kuonollani. ”Ei hätää. Mitä väliä sillä on? Kyllä Neilikkapennun pitää se aikanaan oppia.” totesin. Latvaruusu ponkaisi pystyyn. Hänen silmänsä paloivat vihaisesti. ”Aikanaan oppia! Ei nyt! Ei vielä! Nyt on tapahtunut liikaakin; en halua hänen tietävän sitä!” Latvaruusu sähisi. En ikinä ollut nähnyt häntä noin vihaisena. Naaras oli yksinkertaisesti pelottava. ’Neilikkapennun pitäisi olla onnellinen siitä, että hän omistaa noin suojelevan emon.’ ajattelin. Latvaruusu mulkaisi minua raivokkaasti. ”Haittaako se? Ei häntä varmaan kiinnosta.” sanoin rauhallisesti. ”Ei varmaan, mutta minuapa kiinnostaa! Eikö sinua? Etkö ole hänen isänsä?” Latvaruusu kysyi. Hänen sanansa sivalsivat kynsien lailla minua. Minua alkoi suututtaa. ’Etkö ole hänen isänsä?’ Latvaruusun raivokkaat sanat kaikuivat päässäni. Pudistelin päätäni vihaisesti. ”Olen! Minusta olet liian ylisuojeleva.” napautin. Häpesin heti sanomaani. Latvaruusu suuttui. ”Minäkö ylisuojeleva? Ahaa, nyt tämä ylisuojeleva emo sanoo, ettet enää ole kumppanini!” Latvaruusu sihahti kylmästi. ”Neilikkapentu saa enemmän kärsimyksiä siitä.” väitin. ”Minä opetan hänelle, että hänellä ei ikinä ollut isää. Hyvästi, Loiskevarjo.” Latvaruusu kääntyi ja lähti pentutarhaan. Jäin tuijottamaan häntä. Mitä olinkaan tehnyt?

Kirjoittaja: Auroora

Sydämeni tuntui sykähtävän, kun Aaltosalama sanoi, että näytin hänen mielestään hyvältä. Hänen sanansa saivat minut jostain syystä hämilleni; yleensä muiden kehut eivät saaneet minussa aikaan tällaista reaktiota. Erittäin kummallista.
Ennen kuin ehdin kunnolla kerätä ajatukseni vastatakseni soturille, hän oli jo toivottamassa hyviä öitä ja astelemassa sotureiden pesään. Seurasin hämmentyneenä naarasta katseellani, kun tämän punaruskea häntä katosi pesän kuusen havujen taakse. Vasta kun Aaltosalama oli tiessään, tajusin, ettei vielä ollut edes ilta. Hymähdin huvittuneena: selvästi en ollut ainoa, joka käyttäytyi hiukan kummallisesti.

Hyökkäyksestä oli ehtinyt kulua puoli kuuta. Keskustelumme oli antanut minulle paljon materiaalia, jolla härnätä Aaltosalamaa, mutta jouduin harjoittamaan harkitsevaisuutta sen kanssa. En nimittäin saanut unohtaa, että olin itsekin käyttäytynyt hiukan hölmösti, ja Aaltosalama voisi helposti iskeä takaisin muistuttamalla, että olin sanonut hänen näyttävän hyvältä. Toisaalta… Minun sanani olivat huomattavasti helpompi selittää kuin hänen omansa.
Eräänä aamuna heräsin juuri sopivasti nähdäkseni, miten Aaltosalama kömpi jaloilleen muutaman makuusijan päässä ja venytteli makeasti. Seurasin unisin silmin hänen kulkuaan ulos pesästä pitäen samalla huolen, ettei soturi huomannut minun tarkkailevan häntä. Aurinko paistoi kuusen oksien lävistä ja sai naaraan punaruskean turkin loistamaan kultaisena, enkä yrityksistäni huolimatta saanut katsettani irti hänestä. Helpotuksekseni Aaltosalama pujahti pian pesästä ulos ja minun oli pakko lopettaa nolo tuijottamiseni.
Odotin varmuuden vuoksi hetken, ennen kuin astelin pesästä ulos. Löysin Aaltosalaman pesemästä korviaan ketunmitan päässä ja istuuduin itsekin alas.
”Minä en ole eläessäni myöhästynyt yhdestäkään partiosta”, sanoin sarkastisesti. Molemmat tiesimme, ettei tapanani ollut olla ajoissa. Se ei ollut mikään ylpeilyn aihe, mutta totta se oli yhtä kaikki. ”Huomenta sinullekin.”
Seurasin hetken tyynenä leirin verkkaisia tapahtumia, mutta näky kävi nopeasti tylsäksi. Vilkaisin Aaltosalamaa, joka oli siirtynyt sukimaan rintaansa. Näky oli aivan liian seesteinen.
”Näytänkö tänään mielestäsi hyvältä?” kysyin virnistäen.

//Aalto?

Kirjoittaja: Auroora

Johdin aurinkohuipun rajapartiota takaisin kohti leiriä. Vaikka päivä oli tavallista lämpimämpi ja auringonkin porotus alkoi jo tuntua turkillani, hytisin silti kylmästä ja pidin mustan turkkini pörhistettynä, vaikka siitä ei paljoa apua ollutkaan. Vihasin lehtikatoa, enkä malttanut odottaa, että lämpimät viherlehden päivät saapuisivat. En kuitenkaan ollut mikään turhan valittaja, joten pidin suuni supussa.
Olin viime aikoina pohtinut paljon, mitä tekisin kumppanikysymyksen suhteen. Tiesin, että puhdasverinen kumppani tekisi Henkäystähden tyytyväiseksi. Ensinnäkin toimisin esimerkkinä muille. Toiseksi osoittaisin hänelle, että olin päässyt Turmaloikasta yli. Tietenkään en oikeasti ollut, enkä tiennyt, tulisiko niin koskaan tapahtumaan.
Turmaloikka olikin ainoa syy, miksi jouduin harkitsemaan uutta kumppania näin pitkään. Tietysti minun ja Kuuraturkin kumppanuus olisi täysin erilainen kuin minun ja Turmaloikan. Olin suostunut Turmaloikan kumppaniksi yksin rakkaudesta, mutta kumppanuus Kuuraturkin kanssa ei merkitsisi mitään. Emme jakaisi makuualusia, emme hankkisi pentuja, emme vaihtaisi kieliä. Kenties keskustelisimme ja joskus jopa vitsailisimme keskenämme, mutta siihen se jäisi. Silti minusta tuntui pahalta edes harkita ottavani ketään muuta kumppanikseni. Tyhmyyksissäni halusin olla Turmaloikalle edelleen uskollinen, vaikkei ollut mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin Kuolonklaaniin. Tai ylipäätään näkisinkö häntä enää koskaan. Ajatus sai palan nousemaan kurkkuuni ja päätin työntää synkistelyt pois päästäni ja keskittyä partiointiin.
Päätös oli ollut vaikea mutta pari päivää sitten olin sen tehnyt. Pyytäisin Kuuraturkkia kumppanikseni. Ongelma oli vain se, että en koskaan saanut aikaiseksi ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan. Näinä parina päivänä päätökseni jälkeen olin monta kertaa yrittänyt lähestyä häntä vain kääntyäkseni viime hetkellä eri suuntaan tai ohjatakseni keskustelun muihin aiheisiin. Jostain syystä minua hiukan jännitti kysyä asiaa häneltä. Entä, jos tuo typerä kolli vain nauraisi päin naamaani ja kieltäytyisi? Mikään ei voisi olla nolompaa kuin tulla Kuuraturkin torjumaksi.
Puuskahdin ärtyneenä kun napakka tuulenpuuska osui kasvoihini. Miksi olin tällainen pelkuri? Ei Kuuraturkki kieltäytyisi. Olin varapäällikkö, kuka tahansa haluaisi olla kumppanini. Sitä paitsi Kuuraturkin oli jo korkea aika löytää itselleen kumppani, hänhän oli minun ikäiseni! Ja minulla oli ollut jo pentujakin.
Sain rohkaistua itseäni sen verran, että päätin pyytäväni Kuuraturkkia kumppanikseni heti partion jälkeen. Oli parempi saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, jotta voisin taas keskittyä kunnolla muihin asioihin. Määrätietoisena johdin partiota kohti leiriä halki lumisen ja loskaisen maan.
Pakotin itseni pysymään päätöksessäni, kun pujahdin leirin sisäänkäynnin läpi ja olin törmätä ulos pyrkivään Kuuraturkkiin.
”Kas, anteeksi”, sanoin vaikka en pahoittelevalta kuulostanutkaan. Nielaisin hermostuneena ja pakotin kasvoilleni tyynen ilmeen. ”Satuit paikalle juuri sopivasti. Minulla on sinulle asiaa.”
Kuuraturkki näytti hiukan hölmistyneeltä mutta myös uteliaalta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana. Emme olleet mitään ystäviä, emme sitten millään, joten ei ollut ollenkaan tavanomaista, että pyysin häntä juttelemaan kanssani.
”Asiaa? Mitä asiaa?” mustavalkoinen soturi kyseli samalla, kun hätistelin partiolaisia sisään leiriin. Sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan kauemmas, sillä Pimeyden metsän nimeen, kenenkään ei tarvinnut olla kuulemassa, jos Kuuraturkki torjuisikin minut. Kun mielestäni meidän ja uteliaiden korvaparien välillä oli tarpeeksi matkaa, pysähdyin ja katsoin Kuuraturkkia kenties tarpeettoman vakavasti, sillä äkkiä kolli vaikutti jännittyneeltä. Kenties hän kuvitteli minun murhaavan hänet tai jotain.
”Sinulla ei ole kumppania”, aloitin ja annoin kiusaantuneena katseeni kierrellä hetken puustossa, kunnes se viimein asettui Kuuraturkin silmiin. Hän nyökkäsi ja rypisti otsaansa, selvästi yrittäen ymmärtää, mitä oikein selitin.
”Minulla ei ole kumppania”, soturi vahvisti ja katsoi minua kysyvästi. Siristin silmiäni: eikö hän oikeasti arvannut, mihin tämä keskustelu oli johtamassa? Ehkä hän halusi viihdyttää itseään laittamalla minut selittämään asian kuin jollekin pennulle.
”Ja minulla ei myöskään ole kumppania. Enää”, murahdin ja pakotin häntäni lopettamaan hermostuneen vääntelynsä. ”Ja minusta me voisimme olla toistemme kumppanit.”
Kuuraturkin silmät laajenivat hetkeksi, mutta muuten hän ei osoittanut hämmästystään. Hän oli hetken hiljaa ja tyytyi vain katselemaan minua kummastuneena.
”Miksi?” soturi kysyi viimein. ”Tiedän kyllä, että et oikeastaan… perusta minusta, edes ystävänä. Ja jos totta puhutaan, omat tuntemukseni sinua kohtaan ovat samalla tasolla.”
Pyöräytin silmiäni.
”En minä ehdotakaan, että meidän pitäisi olla jokin rakastavainen pariskunta. Niin ei tule tapahtumaan, usko pois”, tuhahdin ja katsoin Kuuraturkkia terävästi silmiin. ”Henkäystähden mielestä minun tulisi hankkia puhdasverinen kumppani. Sinä satut olemaan paras ehdokas.”
Kuuraturkki huokaisi syvään. Hän kuitenkin vaikutti enemmänkin kiinnostuneelta kuin torjuvalta, vaikka kollin silmistä paistoikin edelleen epäilys.
”Olen otettu”, hän murahti sarkastisesti. ”Oletko varma, että pelkkä kumppani riittää Henkäystähdelle? Luuletko, ettei hän halua sinun tekevän myös puhdasverisiä pentuja tämän uuden kumppanisi kanssa? Minun ei tarvitse tuntea sinua kovinkaan hyvin tietääkseni, että siihen sinä et ryhdy.”
Selvästi Kuuraturkki oli älykkäämpi miltä vaikutti; ainakin hän oli hyvin perillä asioista.
”Siinä olet oikeassa. Ei Henkäystähden kuitenkaan tarvitse tietää, etteivät pennut ole minun ja kumppanini suunnitelmissa”, sanoin kohauttaen lapojani. Nostin toista tassuani, joka tuntui pian jäätyvän maahan kiinni; tämä lehtikato saisi tosiaan jo loppua.
”Eivät kaikki parit saa pentuja, vaikka haluaisivat. On täysin normaalia, ettei kumppaneilla ole jälkikasvua. Henkäystähti ei uskaltaisi valittaa moisesta.”
Kuuraturkki punnitsi hetken sanojani ja nyökkäsi sitten.
”Ja mitä muita rajoja asettaisit tälle kumppanillesi?”
”Me emme nukkuisi samalla makuusijalla emmekä vaihtaisi kieliä. Enimmillään olisimme pelkkiä ystäviä.”
Soturi tuhahti huvittuneena, mutta ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. En sitä ollut olettanutkaan: olin varma siitä, ettei Kuuraturkilla ollut mitään tunteita minua kohtaan. Se oli vain hyvä.
”Niinpä tietysti. Ja mitä minä tästä kumppanuudesta hyötyisin?” mustavalkoinen kolli kysyi.
”Tarvitseeko minun edes selittää tätä sinulle? Olen varapäällikkö”, sanoin tyynesti. ”Sinä taas olet jo aivan liian vanha poikamieheksi. En tarjoa sinulle pelkästään mahdollisuutta olla jonkun kumppani, vaan mahdollisuutta olla varapäällikön kumppani.”
Väräytin korvaani, kun tunsin lumihiutaleen lennähtävän sen päälle. Vilkaisin taivaalle, joka oli keskustelumme aikana muuttunut harmaaksi. Keveät hiutaleet leijailivat laiskasti maahan ja peittivät mustan turkkini. Pian lumi sulaisi ja minun olisi entistä kylmempi.
”Selvä. Ollaan sitten kumppaneita.”
Kuuraturkin sanat saivat minut siirtämään katseeni lumihiutaleista hänen silmiinsä. Olin kuvitellut hänen tarvitsevan hiukan enemmän aikaa miettiä asiaa, mutta selvästi tämä oli helpompi homma kuin olin kuvitellut.
Pudistin turkiltani lumet ja astuin Kuuraturkin ohi valmiina kävelemään takaisin leiriin.
”Hienoa. Tämä oli tällä selvä.”
En tiennyt, miksi olin vältellyt tätä keskustelua näin pitkään. Noin vain minulla oli nyt uusi, puhdasverinen kumppani, johon Henkäystähdenkin oli parempi olla tyytyväinen.

Kirjoittaja: Ansku

Kettupentu oli ollut hereillä jo jonkun aikaa mutta ei ollut viitsinyt herättää muita pentuja kun toiset nukkuivat tyytyväisenä, toki pennulla teki mieli lähteä pesästä mutta muisti että ei saisi mennä ellei olisi muita aikuisia mukana. Kettupentu kuuli hyvinkin tuttuja raskaita askelia jotka tulivat pesän suulta pennun katseesta näkyi kiilto koska tiesi että tämän setää oli tulossa, jota toinen välillä tykkäsi härnätä tahallaan jopa vaikka tiesi että jääviilto ei ollut kaikkein iloisin kissa. Kun toinen alkoi latelemaan käskyjä kun pentu oli vähän kova ääninen. Kettupentu naurahti kun kuuli toisen uhkaavan upottaa lampeen ”setä hyvä tiedän että et menisi metriäkään lähelle vettä ellei ole aivan pakko, minusta tuntuu että sinä olet se joka sinne uppoaisi jos mietitään uima taitoja.” Kettupentu virnisti sedälleen ja tepsutti toisen luokse ripein askelin kun kuuli että toinen voisi opettaa jopa pari liikettä jos siis toinen olisi kunnolla, kun toinen sanoi että tästä ei olisi muuten mihinkään ”niin aivan setä hyvä haluaa vain parhaimpia kuolonklaaniin että ei olisi lorvioita kuinkakohan monesti olen sen kuullut.” Kettupentu virnisti kukeilevasti ja juoksi sitten pesän suulle ja katsoi aukiota, jonka jälkeen vilkaisi kärttyisää setäänsä.
Jää?

Kirjoittaja: Sirius

Seurasin leirin menoa. Taistelu oli tapahtunut. Pudistelin päätäni vihaisena. Kaikki esittelivät vain kynsiään ja tappelutaitojaan. Mihin se ystävällinen juttelu oli jäänyt? Kaiken lisäksi, vain sellaista kissaa kunnioitettiin, joka oli puhdasverinen ja osasi taistella hyvin. Mitä sekin nyt oli? Eivät kaikki osanneet taistella yhtä hyvin. Ja mitä järkeä oli puhdasveristen ja muiden luokittelussa? En pitänyt Henkäystähdestä. Olin aivan yhtä surullinen kuin muutkin, päällikkömme ja entisen mestarini kuolemasta. Puhdasveriset, he häntä varmaankin rakastivat. Henkäystähti antoi heille kaiken, puoliveriset saivat raataa eikä heitä kuunneltu. En itse ollut puoliverinen, mutta tuntui että minua kohdeltiin sellaisena. ’Kissa on kissa, ihan sama oletko puoliverinen tai mikä. Henkäystähti; hän ei sitä taida ymmärtää.’ ajattelin turhautuneena. Mitä järkeä oli kostossa? Mitä Eloklaani oli meille tehnyt? Ei mitään, mutta Henkäystähti halusi lisää maata. Yhtäkkiä kuulin vinkaisun jalkojeni juuresta. Katsahdin eteeni. Ajatukseni menivät pois. Näin Neilikkapennun seisovan edessäni. ”Mäntyviiksi!” hän vinkaisi. Neilikkapentu hyppäsi päälleni. Tunsin pienet tassut turkillani. Kehräsin huvittuneena. Katsahdin häntä. ”Hei, pikku kiipeilijä. Miten on sujunut?” kysyin. Neilikkapentu hyppäsi päältäni ja katsahti minua. Minusta tuntui hyvältä, ettei pentu näyttänyt tietävän sodasta. Pikkuinen pentu heilautti häntäänsä. ”Joku valkoinen kissa kertoi minulle, että kuulemma Hunajapentu ja Pisarapentu ovat kuolleet!” hän vinkaisi. Ruumiini läpi kävi kylmä värähdys. Miksi joku oli mennyt paljastamaan hänelle sen? Yritin esittää etten tiennyt siitä mitään. Halusin kyllä selvittää, kuka tämä kissa oli. ”Satutko tietämään sen kissan nimeä?” kysyin ystävällisesti. Neilikkapentu näytti miettivän. ”En muista.” hän maukui hetken päästä. Laskin pääni harmistuneena. ”Onko se paha asia?” hän kysyi hämmästyneenä. Säikähdin. Olin jo unohtanut, että hän oli paikalla. ”Ei, ei tietenkään. Satuitko näkemään, oliko kissa soturi, vai joku muu?” yritin kysyä. Neilikkapentu näytti hämmentyneeltä. Minusta tuntui pahalta, että tenttasin pentua tuolla tavalla, mutta minun oli saatava tietää. Tuommoinen asia oli paha. Latvaruusu asteli pesään pää pystyssä. Neilikkapentu vinkaisi innoissaan. Hän oli kiirehtimässä emonsa luokse, mutta pysäytin hänet. ”Niin, muistatko mitä kysyin?” kysyin häneltä. Neilikkapentu hyppäsi ilmaan. ”No siis…hän ei ollut kovin iso. Ei ainakaan soturi. Ehkä oppilas? Hän oli isompi kuin minä.” pentu kertoi silmät tuikkien. Latvaruusu oli kuullut keskustelun. ”Mitä kysyt pennultani, Mäntyviiksi?” hän kysyi terävästi. Katsahdin Latvaruusuun pelokkaana. Jos tämä saisi tietää, minulle tulisi ongelmia. Latvaruusu oli puhdasverinen. Hän oli tiukka ja kulki yleensä pää pystyssä. Päätin valehdella, vaikka tiesin, että se ei ollut sopivaa. ”Kysyin vain, onko hän syönyt riistaa lähiaikoina.” selitin hätäpäissäni. Latvaruusu katsoi minua epäilevästi. ”En usko. Sitä paitsi, olethan sinä nähnyt että hän on maistanut oravaa!” Latvaruusu sihahti. Neilikkapentu painautui sammaliin. ”Usko pois vain. Mitä syytä minulla olisi valehdella?” kysyin häneltä hieman jännittyneenä. Latvaruusu murahti ja haki Neilikkapennun. Huokaisin. En ollut jäänyt kiinni. Mutta olisiko Latvaruusulle kannattanut kertoa?

Kirjoittaja: Auroora

Kolme kuuta oli ehtinyt vierähtää Lampipennun ja tämän sisarten syntymästä. Tuhkajuova oli uskaltanut päästää heidät vierailemaan pentutarhan ulkopuolella yhä useammin, ja Lampipentu nautti suuresti tästä kehityksestä. Vaikka leiri tuntui edelleen suurelta ja hiukan pelottavalta, Lampipennusta oli aina hauskaa päästä pois pentutarhan tylsästä harmaudesta. Hän piti leirin tapahtumien tarkkailusta, vaikka muut pennut pitivätkin sitä tylsänä ajanvietteenä. Lampipentu oli kuitenkin huomannut, että hänen hiljaisesta havainnoinnistaan oli ollut hyötyä: hän oli oppinut jo monien sotureiden ja oppilaiden nimet pelkästään kuuntelemalla klaanitovereidensa välisiä keskusteluja. Niihin hän ei kuitenkaan koskaan itse uskaltanut liittyä, ja jos joku vanhemmista kissoista erehtyi puhumaan hänelle, Lampipentu liukeni nopeasti paikalta.
Henkäystähti oli päättänyt pentujen olevan tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi alkaa julistamaan kuolonklaanilaisen veren tärkeyttä. Lampipennun isä teroitti pennuilleen aina heidän luona vieraillessaan, että kuraveriset olisivat vaaraksi ja haitaksi klaanille, ja että Lampipennun sisaruksineen tulisi olla ylpeitä puhtaasta verestään. Harmaa naaraspentu kuunteli aina tarkasti isänsä sanoja, vaikkei aivan ymmärtänytkään, mitä tämä tarkoitti. Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu eivät vaikuttaneet kovin vaarallisilta, vaikka heidän suonissaan virtaava veri ei ollutkaan aivan yhtä puhdasta kuin Lampipennun. Hän kuitenkin piti nämä ajatukset visusti omana tietonaan ja nyökytti kuuliaisesti isäänsä kuunnellessaan. Hän halusi, että isä pitäisi hänestä. Se tarkoitti, että hänen olisi oltava samaa mieltä. Sitä paitsi Lampipennun oli myönnettävä, että hän tunsi pientä ylpeyttä – tai kenties pikemminkin helpotusta – siitä, ettei hän ollut kuraverinen.
Koska monet pennuista olivat kuraverisiä, Lampipentu oli pysytellyt heistä varmuuden vuoksi turvallisen välimatkan päässä. Tietysti hän oli heille kohtelias ja ystävällinen, mutta hän ei koskaan itse tehnyt aloitetta esimerkiksi leikkeihin. Toisaalta tämä saattoi osaksi johtua siitä, että Lampipentu oli hiukan ujo. Joka tapauksessa hän ei ollut oikeastaan ystävystynyt muiden pentujen kanssa, mutta yllättävästi hän oli löytänyt tuttavuuksia Kuolonklaanin ikähaarukan toisesta päästä. Kerran Lampipentu oli sivukorvalla kuullut klaaninvanhimpien keskustelevan ajasta ennen Eloklaania, mikä oli kiinnittänyt naaraspennun huomion. Aika ennen Eloklaania tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta! Lampipentu oli kiinnostuneena höristänyt korviaan yrittäen samalla näyttää keskittyvänsä vanhusten juttutuokion sijasta Kettupennun ja Savupennun leikkien seuraamiseen, mutta hän jäi pian kiinni salakuuntelustaan. Klaaninvanhimmat eivät tietenkään olleet vihaisia, vaan pikemminkin huvittuneita, mutta ei Lampipentu sitä ollut pelännytkään. Ennemminkin hän oli vältellyt sitä, että nuo kolme alkaisivat jutella hänelle. Lampipentu tunsi itsensä usein pieneksi ja typeräksi klaaninvanhimpien seurassa, sillä he tuntuivat tietävän maailmasta kaiken, kun Lampipentu itse ei ollut koskaan käynyt leiriä kauempana. Sitä paitsi Rapakynsi ja Hämypilvi vaikuttivat toisinaan hiukan pelottavilta.
Luminenään Lampipentu olikin ensimmäisenä tutustunut. Vanha naaras oli ystävällinen ja rauhallinen ja tuntui ymmärtävän arkaa pentua hyvin. Hän antoi Lampipennun vain istua hiljaa ja kuunnella heidän tarinoitaan eikä pelotellut tätä uteliailla kysymyksillä. Ei kestänyt kauaakaan, kun Lampipentu tunsi olonsa Luminenän seurassa turvalliseksi. Ajan myötä hän rohkeni esittämään omia kysymyksiään esimerkiksi maailmasta leirin ulkopuolella, Kuolonklaanin historiasta sekä elämästä näin yleensä. Kun Lampipentu oppi rentoutumaan myös Rapakynnen ja Hämypilven seurassa, ei hänen kysymysten tulvaansa ollut enää pidätteleminen. Niinä tylsinä päivinä, kun Tuhkajuova ei päästänyt kolmea pentuaan tarhan ulkopuolelle, Lampipentu löysi itsensä yleensä klaaninvanhimpien asuttamasta nurkasta tarinoita kuuntelemasta.
Tämä päivä ei kuitenkaan ollut sellainen. Lammikkopentu oli nimittäin pyytänyt Tuhkajuovalta, pääsisivätkö he kolme pentutarhan ulkopuolelle harjoittelemaan taistelemista. Emo oli selvästi ollut hyvällä tuulella, sillä hän oli suostunut. Lampipentu oli innoissaan päästessään jälleen tarkkailemaan leiriä, vaikka itse taistelemisesta hän ei ollut mitenkään täpinöissään. Hän oli huomannut olevansa kumpaakin siskoaan kehnompi: hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehumista. Tietysti hän oli vasta pentu, mutta silti asia harmitti Lampipentua. Ei hänen olisi tarvinnut olla siskojaan parempi, mutta hän kovasti toivoi että voisi olla edes yhtä hyvä kuin he. Tuhkajuova oli sanonut, että hänen oli vain harjoiteltava ahkerasti, mutta Lampipentu ei ollut kovin luottavainen.
Nyt harmaa pentu katsoi jännittyneenä, miten hänen pentuetoverinsa ottivat yhteen. Pian olisi hänen vuoronsa taistella, ja Lampipennun sydän jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi vieressään istuvan Tuhkajuovan kuulevan. Hän ei halunnut näyttää heikolta emonsa edessä. Lampipentu oli päättänyt tehdä taistelussa parhaansa, sillä hän ei todellakaan halunnut Tuhkajuovan pettyvän häneen.

//Lammikko? Lätäkkö?
//KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama meni hiukan hämilleen Varissulan yllättävästä kommentista, mutta ei ottanut siitä pahakseen. Hän kuopi kevyesti maata toisella etutassullaan, vilkuillen samalla hitusen huvittuneena tummanharmaata kollia, joka yritti paikkailla tilannetta muokkaamalla jälkeenpäin sanavalintojaan.
“Kiva kuulla, että olet sitä mieltä”, Aaltosalama sanoi hymyillen vienosti. Hänen turkkiaan kuumotti kiusallisesti, ja hän yritti kääntää keskustelun omasta ulkoisesta olemuksestaan vuorostaan Varissulkaan, koska sillä hetkellä se tuntui kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta – mitä se ei jälkeenpäin ajateltuna todellakaan ollut. “Minusta sinä näytät myös hyvältä.”
Vasta sen sanottua hän tajusi, ettei siinä ollut mitään järkeä eikä hän voinut vedota taistelussa rähjääntyneeseen turkkiin tai muuhunkaan, sillä kolli oli ollut kokoontumisessa. Nyt hänen kommenttinsa oli kuulostanut aivan siltä, että hän oli kehunut tätä ihan muuten vain – ja miksi hän muka niin olisi tehnyt? Hehän hädin tuskin saattoivat kutsua toisiaan edes ystäviksi.
Punertava naaras lipaisi nopeasti rintaturkkiaan peitelläkseen hämmennystään. Sen jälkeen hän avasi suunsa haukotukseen ja otti haparoivan askeleen kohti soturien pesää. “Taidankin tästä mennä yöpuulle. Öitä!” Hän ei jäänyt odottamaan Varissulan vastausta, vaan tassutti kiireesti – ja nolostuneena – tämän ohitse kaatuneen kuusipuun luo ja livahti sen oksien alla suojassa olevaan pesään.
Heti astuttuaan sisälle pesään, hän tajusi, ettei ollut käynyt näyttämässä haavojaan Hehkuaskeleelle – ja kaiken lisäksi hän oli toivottanut Varissulalle öitä, vaikka ei ollut vielä edes iltakaan! Mikä ihme häntä riivasi? Varissulka piti häntä varmasti aivan kahelina…
*Voi hyvä Pimeyden Metsä*, Aaltosalama ajatteli tuskastuneena laskeutuessaan makuulle omaan vuoteeseensa ja ryhtyessään nuolemaan aristavia haavojaan, *anna minun kaikki kestää.*

Taistelussa tulleet haavat olivat parantuneet lähes täysin noin puolen kuun jälkeen Eloklaanin leirissä käydystä taistelusta. Vaikka eloklaanilaiset olikin ajettu ahtaalle nummille, näiden kanssa sattui yhä toisinaan rajakahakoita, joiden seurauksena kissa tai pari saattoi joutua parantajan pesälle paikattavaksi. Aaltosalama ei ollut vielä sattunut olemaan yhdessäkään sellaisessa partiossa, joka olisi ajautunut rähinöimään naapuriklaanin jäsenten kanssa, mutta ei hän olisi pannut siitä pahakseen. Hän ottaisi mielellään vastaan tilaisuuden päästä höykyttämään niitä hiirenaivoisia teeskentelijöitä.
Oli aurinkoinen aamupäivä, ja Aaltosalama venytteli itsensä ulos aukiolle. Hän pörhisti karvansa suojaksi purevalta viimalta, ennen kuin kävi istumaan lähelle pesän sisäänkäyntiä, nuolaisi toista etutassuaan ja rupesi pyyhkimään sillä korviaan.
Varissulka asteli hetken päästä ulos pesästä. Aaltosalama keskeytti aamupesunsa ja katsahti tummanharmaaseen kolliin.
“Huomenta”, hän tervehti soturia yllättävänkin ystävällisesti. “Et nukkunutkaan pommiin.”
Pimentovarjo oli eilen määrännyt heidät saalistuspartioon yhdessä Sinilinnun ja Roihumarjan kanssa. Aaltosalama oli saanut kunnian toimia partion johtajana, mistä hän oli melko mielissään, etenkin, kun Varissulka sattui olemaan mukana. Tai siis, kyllähän häntä kiinnosti tietää, miten hänen “oppilaansa” oli edistynyt saalistamisessa ja sitä rataa. Ei muita syitä.

//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

Istuskelin leirin laidalla nauttien auringon säteistä, jotka olivat viimein alkaneet lämmittää edes hieman. Katselin kolmen pentuni rauhallisia ja hillittyjä leikkejä, kun jokin – tai oikeastaan joku – keskeytti minun rauhani. Harmaavalkoinen pentu tassutteli häntä pystyssä ja totesi, että minä olen hänen isoemonsa. Pennun toteamus oli varsin tarpeeton, joten siristin turhautuneena silmiäni. En alkaisi jaarittelemaan turhuuksia Sulkavirran kurittoman pennun kanssa. Olin jo ajamassa pentua tiehensä ja mäkättämässä tyttärelleni siitä, ettei hän osannut pitää poikaansa aisoissa, kun Lokkipentu avasi taas suunsa:
”Olisiko sinulla hetki aikaa puhua kanssani? Olet kuulemma arvostettu soturi. Oletko koskaan tappanut vihollisia?”
Pienen pennun äänestä paistoi uteliaisuus ja hän puhui melko kohteliaasti, mutta se ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Sulkavirta kipitti luoksemme pahoitteleva katse kasvoillaan, mutta siirsin nopeasti katseeni takaisin edessäni tönöttävään pentuun.
”Kun puhut ensimmäistä kertaa jollekulle sinua kokeneemmalle, et voi hypätä asiaan tuolla tavoin”, aloitin terävällä äänellä. Lokkipentu siristi silmiään kysyvästi.
”Miten niin, mikä siinä muka oli väärin?” harmaavalkoinen pentu kysyi hämillään, ”minähän olin kohtelias.” *Typerä pentu*, ajattelin turhautuneena joutuessani selittämään, mikä pennulla meni pieleen.
”Soturit eivät pidä siitä, että tuollainen karvapallo ryntää kysymättä heidän luokseen ja alkaa ladella kysymyksiä, jotka eivät kuulu pennulle millään tavalla. Ensin sinä esittelet itsesi, sitten kysyt onko kissalla aikaa keskustella kanssasi ja ennen kuin jatkat, odotat hänen vastaustaan”, tuhahdin kireänä. Sulkavirta oli aivan yhtä huolimaton ja hellämielinen emona kuin soturinakin, eikä se ollut minulle mikään yllätys. Ensimmäinen asia, joka pennuille piti opettaa oli se, etteivät he saaneet noin vain lähestyä vanhempia kissoja. Se oli epäkunnioittavaa, töykeää ja äärimmäisen noloa pennulle, vanhemmalle kissalle ja sille, joka öykkäriluonteisen pennun on kasvattanut.
”Mutta ei, minulla ei ole nyt aikaa keskustella kanssasi. Ellet huomaa, niin olen kiireinen vahtiessani omia pentujani”, vastasin pennun ensimmäiseen kysymykseen ennen kuin hän ennätti sanoa mitään. Sulkavirta kumartui poikansa ylle:
”Tule Lokkipentu, mennään pois.”

//Lokki? 😮

Kirjoittaja: Auroora

Katsoin hiukan hölmistyneenä Aaltosalamaa, kun hän mainitsi saalistusharjoitukset. Mitkä ihmeen harjoitukset? Tarkoittiko hän meidän yhteisiä harjoituksiamme? En ollut ajatellut koko asiaa. Kuvitteliko soturi, että minua kiinnosti hänen vointinsa vain sen takia, että pelkäsin harjoitustemme viivästyvän? Tietysti sekin harmitti, sillä oikeastaan Aaltosalaman kanssa harjoitteleminen oli aika hauskaa, mutta ei minua erityisemmin haitannut, vaikka harjoitukset viivästyisivät parilla päivällä.
Toisaalta oli hyvä, että Aaltosalama kuvitteli, että olin huolestunut hänen olotilastaan juuri tuosta syystä. Olin itsekin hyvin hämmentynyt siitä, miksi minua yhtäkkiä kiinnosti soturin vointi, enkä halunnut naaraan käsittävän asiaa mitenkään väärin. Me emme olleet ystäviä, saati mitään enempää. Mutta toisaalta… Jostain syystä ajatus siitä, että hän kuvitteli minun suhtautuvan häneen täysin välinpitämättömästi, tuntui vielä pahemmalta.
“En oikeastaan ole ajatellut asiaa. Vaikka tietysti odotan innolla seuraavia harjoituksiamme”, vastasin virnistyksen kera. “Lepää kunnolla. Haluan, että mestarini on täysissä voimissaan.”
Aaltosalama tosiaan vaikutti olevan aikalailla kunnossa. Hänen lavastaan oli lähtenyt karvaa ja haava näytti kipeältä, mutta ei onneksi syvältä. Soturia vaikutti vaivaavan enemmänkin hänen ulkomuotonsa, sillä vaikka haava ei vakava ollutkaan, ei se kovin kauniiltakaan näyttänyt. Se ei kuitenkaan riittänyt viemään huomiotani muualle noista silmiinpistävän oransseista silmistä, jotka olivat ärsyttävästi pyörineet mielessäni viime aikoina.
“Sinä näytät hyvältä”, sanoin ajattelemattomasti ja silmäni laajenivat hämmästyksestä kun tajusin, mitä olin päästänyt suustani. Mitä ihmettä. Miksi käyttäydyin yhtäkkiä kuin idiootti? “Tai siis… et näytä huonolta. Jos mietit tuota haavaasi.”

//Aalto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jääviilto oli pitänyt minulle jälleen yhdet kerrassaan sietämättömät taisteluharjoitukset, jonka lopputuloksena kauniista turkistani puuttui muutama tuppo karvaa sieltä täältä ja ihooni oli tullut kipeitä naarmuja. Vaikka olinkin hyvin, hyvin vihainen mestarilleni ja inhoksuin häntä yli kaiken, oli myönnettävä – ei tietenkään ääneen – että kaikista näistä piinaavista harjoituksista oli ollut hyötyä ja tunsin oikeasti oppineenikin jotakin. Parhaimmassa tapauksessa voisin jonakin päivänä soveltaa kaikkea oppimaani mestariani itseään vastaan ja antaa hänen maistaa kunnolla omaa lääkettään.
Olin matkalla aukion toisella laidalla itseään sukivan siskoni luo, kun joku törmäsi minuun aivan varoittamatta. Koska olin sen verran lujaa tekoa, törmäys ei tehnyt muuta kuin vähän horjautti tasapainoani, mutta jo se riitti saamaan vihani roihahtamaan liekkeihin. Kuka hiirenaivoinen tollo oli kehdannut kävellä minua päin?
“Anteeksi”, naukui harmaa naaras – Lumikkoviiksi, yksi niistä puoliverisistä, hyh – ja peruutti askeleella taaksepäin. Katsoin soturia tuikeasti – hänen pahoittelunsa oli yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten mikä tahansa kommentti, joka tuli kuraverisen suusta.
“Siinäkö kaikki?” tiuskaisin takaisin, huiskien hännälläni vimmatusti. “Kävelit törkeästi minua päin, ja “anteeksi” on kaikki, mitä sinun onnistuu piipittää minulle hyvitykseksi?” Astahdin häntä kohti uhkaavasti. “Sinuna olisin hyvin, hyvin varovainen, kenen silmille pompit… Minun isoisäni sattuu nimittäin olemaan koko tämän klaanin arvostetuin kissa, ja hän ei epäröi teloittaa yhtä sinun kaltaistasi epäpuhdasta, mikäli sinusta koituu ongelmia meille oikeille kuolonklaanilaisille.” Sivusilmällä huomasin Taivastassun kävelevän ohitsemme oppilaiden pesälle päin, ja naamalleni levisi häijy virnistys. “Puhumattakaan jälkikasvuistasi… Kerrohan minulle, mitä hyötyä esimerkiksi säälittävästä Taivastassusta on Kuolonklaanille? Raukkaparka säikkyy jopa omaa varjoaan.”

//Lumikko?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkköpentu kuunteli, kuinka hänen siskonsa Lampipentu kertoi haluavansa emon tai isän mestarikseen. Hopeanharmaa pentu siristi epäluuloisena silmiään. Kun Lampipentu oli lopettanut puheenvuoronsa, Lätäkköpentu avasi suunsa korjatakseen pentuetoveriaan lempeästi, mutta selkeästi:
”Lampipentu, ei emosta tai isästä voi tulla sinun mestariasi.” Pentu katsoi kyseenalaistaen sisartaan ja kallisti päätään.
”Sanoin vain, että voisipa”, tabbykuvioinen pentu naukaisi hiljaisella äänellä. Lätäkköpentu ei halunnut pahoittaa sisarensa mieltä, joten hän yritti hymyillä ystävällisesti.
”Minä tahtoisin mestarikseni jonkun hyvän soturin kuten Pimentovarjon. Mutta se on isän päätös ja tärkeintä on, että meidän mestarimme ovat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia”, pentu kertoi tärkeänä. Lampipentu ja Lammikkopentu nyökkäilivät merkiksi siitä, että he olivat samaa mieltä. Lätäkköpentu ei oikeastaan tuntenut Kuolonklaanin sotureita kovin hyvin. Vain harva heistä oli käynyt pentutarhalla katsomassa heitä tai muita pentuja. Joidenkin nimiä Lätäkköpentu oli kuullut mainittavan, muttei pentu ollut painanut niitä kovinkaan tarkasti mieleensä.
Pennun suu avautui isoon haukotukseen, voi miten häntä väsyttikään! Kun Lätäkköpentu haukotteli, se näytti tarttuvan myös hänen pentuetovereihinsa. Tuhkajuova huomasi pentujensa väsymyksen ja passitti heidät pentutarhalle.
”No niin, teidän on aika palata pesään. Pääsette uudelleen leiriin joku toinen päivä, kunhan käyttäydytte hyvin”, tabbykuvioinen kuningatar naukui ja komensi tyttärensä takaisin pesälle. Koska kolme pentua olivat tottuneet elämään emonsa tiukan kurin alla, he tottelivat niskuroimatta ja siirtyivät emonsa edellä takaisin hämärään, maidontuoksuiseen pentutarhaan.

Tuhkajuovan nuorimmat pennut olivat jo kolmen kuun ikäisiä. He olivat päässeet jo monta kertaa leirin pääaukiolle ja se tuntui Lätäkköpennusta mahtavalta! Ahdas ja hämärä pentutarha alkoi käydä jo pieneksi, kun siellä pentujen ja kuningattarien lisäksi asuivat myös klaaninvanhimmat. Mitä useammin Henkäystähti oli käynyt tervehtimässä jälkikasvuaan, sitä tiukemmin tämän säännöt ja ajatukset upposivat pentujen mieliin. Kun isä oli kertonut ei-puhdasveristen kuolonklaanilaisten olevan vaara Kuolonklaanin tulevaisuudelle, Lätäkköpentu uskoi isäänsä sokeasti. Pentu oli alkanut vältellä niitä kissoja, jotka eivät olleet puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Poikkeuksena tietysti Lokkipentu, koska hän oli Lätäkköpennun vanhemman siskon Sulkavirran pentu, eli Lätäkköpennun perhettä. Isä oli kertonut, että Lokkipennun isä oli kuollut ja että hän oli ollut vereltään puoliksi kuolonklaanilainen. Se harmitti kovasti Lätäkköpentua, joka ei vain voinut inhota sukulaisiaan. Lätäkköpennun mielestä perheen oli pidettävä aina yhtä ja huolehdittava toisistaan.
Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu olivat myös osittain kuraverisiä, mutta heidänkin molempien vanhempiensa suonissa oli virrannut Kuolonklaanin veri – kuulemma heidän nyt jo kuollut emonsa oli myös puoliverinen kuten Lokkipennun isäkin. Lätäkköpentu oli päättänyt, että ennen kuin hän puhuisi kenellekään, hän selvittäisi oliko kissa puhdasverinen vai ei. Kaikki klaaninvanhimmat ja kuningattaret olivat puhdasverisiä, mutta oppilaista ei Lätäkköpennun kuuleman mukaan ollut kuin puolet. Oli hurjaa ajatella, miten monta kuraveristä kissaa klaanissa oikein oli!
”Emo, voisimmeko mennä leiriin harjoittelemaan taistelemista?” Lätäkköpentu havahtui ajatuksistaan kuullessaan Lammikkopennun kysymyksen. Myös Lätäkköpentu käänsi kysyvän katseen emoonsa, toivoen hänen suostuvan Lammikkopennun pyyntöön. Tuhkajuovan kasvoille piirtyi mietteliäs ilme. Pimeyden Metsälle kiitos, emo suostui ja nyökkäsi!
”Hyvä on, mutta minä tulen mukaanne ja kerron, jos teette jotain väärin. En tahdo, että klaani näkee minun pentujeni harjoittelevan ihan mitä sattuu”, Tuhkajuova lausahti kylmästi ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Lätäkköpentu oli innoissaan. Hän piti harjoittelemisesta, sillä se oli kivaa vaihtelua tylsään pennun elämään. Pennut kipittivät emonsa vanavedessä ulos pentutarhalta. Pääaukiolla oli kirkas sää. Aurinko oli noussut korkealle pilvettömälle taivaalle ja sädehti oikein kauniisti. Lätäkköpentu oli huomannut, että kirkkaan auringon säteet olivat alkaneet lämmittämään hänen hopeista turkkiaan erityisesti aurinkohuipun aikaan. Emon mukaan se oli merkki siitä, että lehtikato alkoi lähestyä loppuaan.
”Minä tahdon hyökätä ensimmäisenä”, Lätäkköpentu ilmoitti topakasti ja katsahti emoon päin, ”käyhän se?”
Tuhkajuova nyökkäsi ilmeettömänä.
”Lampipentu katsoo aluksi, kun Lammikkopentu ja Lätäkköpentu taistelevat. Muistakaa, että ette saa hosua miten sattuu. Miettikää mitä teette ja suunnitelkaa tekemisenne etukäteen. Lätäkköpentu hyökkää”, emo jatkoi yhtä ilmeettömänä kuin aiemminkin. Lätäkköpentu ihaili omalla tavallaan sitä, millainen hänen emonsa oli. Tuhkajuova oli rauhallinen, uskollinen ja kylmähermoinen. Lätäkköpennun mielestä emo ajatteli kuitenkin liian vähän itse ja kuunteli turhan paljon Henkäystähden mielipiteitä ja yhtyi niihin aina ja poikkeuksetta. Hopeanharmaa pentu oli sanonut asiasta emolleen, joka oli rankaissut pentua tämän suorapuheisuudesta jättämällä Lätäkköpennun kerran yksin pesään, kun emo ja pentuetoverit olivat menneet leiriin. Lätäkköpentu ei voinut käsittää sitä, miksi emon oli täytynyt antaa rangaistus niin pienestä asiasta! Pentuhan oli vain kertonut oman mielipiteensä, vaikkei emo itse osannutkaan tehdä sitä.

Lätäkköpentu keskittyi Lammikkopentuun. Pennut olivat asettuneet leirin laidalle niin, etteivät he olisi sotureiden tiellä. Lätäkköpentu kumartui maata vasten ja alkoi heilautella häntäänsä puolelta toiselle. Pentu ei ihan vielä käsittänyt sitä, mitä emo tarkoitti sillä, että hänen pitäisi suunnitella tekemisensä. Pennun oli vielä hieman haastavaa ajatella niin vaikeita asioita. Lätäkköpentu teki vain aina kuten parhaaksi näki ja yritti siten tuhota vastustajansa. Usein hän onnistuikin siinä, koska Lätäkköpentu oli emonkin mukaan hyvä hyökkääjä. Mutta jos Lammikkopentu hyökkäsi, Lätäkköpennulla oli harvemmin mitään saumaa ja hänen oli nieltävä tappionsa.
Nyt pentu syöksähti hieman holtittomasti kohti pentuetoveriaan leikkisästi ärähtäen. Taisteluharjoitukset eivät olleet Lätäkköpennulle liian vakavia, vaan hän otti ne enemmänkin leikkinä. Pentu pudottautui Lammikkopennun eteen ja teki heti uuden syöksyn kaataen pentuetoverinsa maahan. He kierivät hetken maassa toistensa kimpussa näykkien vuorotellen toisiaan. Lätäkköpentu oli iloinen, kun hän sai painettua sisarensa lunta vasten maahan niin, ettei Lammikkopentu päässyt liikkumaan.
”Voitinpas”, Lätäkköpentu ylpeili.

//Lammikko tai Lampi?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Susipentu kallisti päätään. Hän oli säikähtänyt, että Savupentu oli loukannut itsensä ja kolli oli valmistautunut jo hälyttämään Mäntyviiksen apuun. Naaraspentu kuitenkin naukaisi olevansa kunnossa, mitä nyt hän oli vain säikähtänyt. Susipentu nyökkäsi, hän oli itse kovin herkkä säikähdyksille, joten uskoi tietävänsä miltä hänen siskostaan tunsi. Savupentu naukaisi Susipennun voittaneen ja kysyi vielä halusiko kolli pelata hänen kanssaan. Susipennun suuret korvat heilahtivat iloisesti, oliko hän oikeasti voittanut? Susipennulta pääsi hihkaisu, tämä oli taatusti ensimmäinen kerta ikinä, kun hän oli voittanut jotain! Susipentu oli niin ylpeä itsestään. Savupentu oli kaiken lisäksi niin hyväkin sammalpallossa! Kolli heilautti päätään pontevasti, hän ehdottomasti halusi pelata siskonsa kanssa lisää.
“Pelataan vain!” Susipentu kiljaisi turhan kovaan ja kimakkaan ääneen. Hänen kiljaisunsa sai sammalpedillään lepäävän, mustaturkkisen naaraan kääntämään päätään sisarusten suuntaan. Kollipentua hieman hävetti, oliko hän mekkaloinut noin kovaan?
”Susipentu, Savupentu. Menisittekö te katsomaan mitä aukiolta löytyy?” Mäntyviiksi ehdotti lempeällä ja hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi vielä kahden nukkuvan pennun suuntaan. Eihän Susipentu ollut edes tajunnut, että Kettupentu ja Räntäpentu nukkuivat! Kolli ei ehdottomasti halunnut herättää sisaruksiaan, ties mitä ongelmia siitä seuraisi. Saatikka jos hän herättäisi muiden kuningattarien pentuja. Kolli pelkäsi melkein kaikkia muita kuningattaria, paitsi Mäntyviikseä. Mäntyviiksi oli hyvä ja turvallinen kissa. Savupentu hymyili veljelleen, kosketti kollikissaa hännällään ja lähti johdattamaan pikkuveljeään aukiolle.
”Me menemme, Mäntyviiksi”, Savupentu miukaisi iloisesti naaraalle, joka huolehti heistä ja kipitti sitten pentutarhan lämmöstä viileälle aukiolle. Aukion lumi oli tamppaantunut kovaksi massaksi kissojen kuljettua siitä. Kollin mieleen tuli lumesta aina vain se hetki, kun Myrkkytassu oli upottanut hänet lumeen ja Mäntyviiksen oli pitänyt pelastaa se. Kolli värähti.
”Sammalpallo nyt jäi pentutarhaan, mutta pelattaisiinko me jotain muuta? Tai leikittäisiinkö me piilosta?” Savupentu ehdotti hetken tutkailun jälkeen veljelleen, joka oli syventynyt pyörittelemään lumesta pientä lumipalloa. Hän halusi nähdä tulisiko siitä samanlainen, mitä sammalesta sai pyöriteltyä. Lumi oli niin erilaista, kylmää ja märkää. Susipentu ei liiemmin pitänyt lumesta, sillä sen tekstuuri tuntui inhottavalta tassuissa ja korvissa. Lumen narskuessa kollista tuntui, että hänen päänsä hajoaisi. Se oli niin inhottava tunne! Samanlainen tunne mitä hän oli tuntenut syödessään lintuja. Linnun liha tuntui suussa niin oudolta, mutta pienen selvittelyn jälkeen hän oli huomannut olevansa yksin ajatuksiensa kanssa. Kaikki muut söivät lintuja ilman mitään ongelmia. Susipentu tunsi olevansa yksin ajatuksiensa kanssa.
”Susipentu?” naaras huhuili ja heilautti käpäläänsä veljensä näkökentän edessä. Nähdessään sisarensa tassun Susipentu taas havahtui tähän maailmaan ja lopetti lumen pyörittämisen.
”En tahtoisi olla ulkona. Lumi tuntuu inhottavalta tassujeni alla ja kun se narskuu, se ääni on maailman kamalin! Silloin minua sattuu päähän, tassuihin ja kaikkialle! Lumi on ihan tyhmää. Yhtä hiirenaivoinen keksintö mitä linnutkin ovat”, Susipentu vuodatti Savupennulle. Susipentua ei enää huvittanut edes puhua siskolleen sen enempää. Lumen tuomat aistikokemukset olivat saaneet pienen kollin pois tolaltaan ja hän halusi vain omaan rauhaansa. Mutta mitä hän tekisi, kun Mäntyviiksikin oli ajanut heidät pois? Susipentu laittoi tassut korviensa suojaksi, sillä tuulen humina ja muiden kissojen maukaisut pahensivat vielä hänen valmiiksi pahaa oloaan. Kollipentu ei tiennyt miksi hänestä tuntui tältä tai mikä tähän auttaisi. Susipentu oli aivan loppu ja valmis luovuttamaan lumen suhteen!

//Savu?

Kirjoittaja: Sirius

/TAISTELUTARINA\
”Nyt parantajan pesälle!” Latvaruusu komensi. Vilkaisin häntä. ”Minä menen. Mene pitämään huolta Neilikkapennusta.” käskin. Latvaruusu tassutti pentutarhaan vilkaisten minua vielä rakastavasti. Menin parantajan pesän aukolle. Hehkuaskel hoiti jonkun ja kutsui minut sitten sisään. ”Nämä ovat selvästi taisteluvammoja?” Hehkuaskel kysyi minulta. Katsahdin häntä hämmästyneenä. Eikö parantaja itse tiennyt? ”Ovat ne.” nau’uin. Hehkuaskel nyökkäsi. ”Eivät näytä pahoilta, kyllä sinä henkiin jäät. Sinun ei tarvitse edes jäädä tänne. Vain….takatassussasi on hieman iso haava, mutta kyllä minä saan senkin korjattua. Mutta haavoihin tulee kirvelemään.” Hehkuaskel selitti. Ähkäisin. En halunnut jäädä raajarikoksi! ”Selvä sitten.” tokaisin. Hehkuaskel haki salvaa ja alkoi puhdistaa vammojani. Matkalla kuulin kun hän mutisi: ”Yrtit loppuvat pian, ellei niitä löydy.” Säikähdin. Oliko Hehkuaskelelta yrtit lopussa? Taistelun aikaan? Miksei niitä löytynyt? Kun olin odottanut hetken, Hehkuaskel tarttui kiinni takajalastani. Kipu raastoi minua. ”Auh! Päästä…irti!” huudahdin tuskissani. ”En vielä.” Hehkuaskel vastasi ja levitti jotain jalalleni. Jalkaani kirveli. Tunsin yrttimehun. ”Noin. Nyt sen pitäisi parantua.” Hehkuaskel naukui lempeästi. Nousin pystyyn ja kokeilin. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon. ”No? Miltä tuntuu?” Hehkuaskel tiedusteli. ”H-hyvältä.” sanoin, vaikka jalkaan sattui hieman. En myöntäisi sitä hänelle. Hehkuaskelella olisi varmasti pahempiakin vammoja hoidettavanaan kuin minun jalkani. Nilkutin pois parantajan pesältä. ”Kiitos.” tuhahdin vielä. Hehkuaskel nyökkäsi. Istahdin aukiolle. Siellä oli hiljaista. Pimentovarjo jakoi partioita. ”Loiskevarjo! Johda sinä tätä. Ota Kalmakuu mukaasi.” Pimentovarjo käski. Laahustin hitaasti hänen luokseen. Kalmakuu tuli viereeni. Hän oli ollut entinen mestarini. ”Loiskevarjo, hei vaan. Miten voit? Sattuuko haavoihin vielä?” Kalmakuu tiedusteli kun olimme leirin ulkopuolella. Väläytin hänelle salaa ärtyneen katseen. Totta kai niihin sattui! Eikö Kalmakuu sitä ymmärtänyt? Ei varmaan, sillä hän ei ollut hyökännyt. Päätin pitää kieleni kurissa. ”Vähän niihin sattuu.” murahdin. Kalmakuu näytti siltä, ettei hän ollut kuunnellut ollenkaan. ”Niin että mitä?” hän kysyi. ”Että vähän sattuu. Muuten hei, pitikö tämän olla metsästyspartio vai rajapartio?” vaihdoin puheenaihetta. ”Rajapartio. Tarkistamme Eloklaanin rajan.” Kalmakuu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi. Tassutimme tiheikön läpi. Seurasin, miltä maisema näytti. Kylmää vettä tipahteli puiden välistä. Lunta oli vähän. Haistoin Eloklaanin heikot rajamerkit. ’Ne kissanrääpäleet eivät ole merkinneet edes rajojaan kunnolla.’ ajattelin pilkallisesti. Kalmakuu tuli rinnallani. ”Hei muuten, voisinko mennä tarkistamaan tuonne vähän kauemmas?” Kalmakuu kysyi. ”Saamme enemmän paikkoja katsottua.”
”Mikäs siinä, mene sitten. Minä katson tämän rajan.” vastasin. Kalmakuu nyökäytti päätään ja lähti kauemmas. Haistelin ilmaa. Haistoin lievän Eloklaanin tuoksun. Yhtäkkiä näin lähellä rajaa eloklaanilaisen. Tunnistin tämän Utusieluksi. ’Tuo murjottu kissa. Hän näyttää heikolta….’ ajattelin hieman ovelasti. Tiesin tämän olevan hyvä kohde pienelle hyökkäykselle. ’Hänellä ei ole edes klaanitovereitaan lähellä.’ ajattelin. Hiivin hitaasti pensaan taakse.

”Yllätys!” karjaisin ja hyppäsin pensaan yli. Sivalsin Utusielua raivokkaasti kuonoon. Utusielu lennähti yllätyksestä taaksepäin. Käytin sitä hyväkseni ja löin häntä voimakkaasti. Verta roiskui turkilleni. ”Mitä tämä nyt on?” hän kysyi pelokkaana. Iskin häntä uudelleen päähän. Utusielun päässä oli iso haava. Utusielu hyppäsi päälleni ja iski minua rintaan. Verta pirskahti päälleni. Tunsin kivun sävähdyksen. Utusielu kävi kanssani painimaan. Tiesin kuitenkin, että olin voittamassa kivun uuvuttaman kissan. Utusielu tappeli hurjasti. Purin tätä raivokkaasti vatsaan. Utusielu huitoi ja rääkyi. Laskin käpäläni hänen suulleen. ”Sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi, Utusielu.” sihahdin ja purin tätä kurkusta. Purin voimakkaasti, siihen asti että tunsin velton ruumiin. Vihdoinkin, Utusielun vatsa lakkasi kohoilemasta. Pudistin veret turkistani. Olin tappanut soturin! Olin julma. Nousin ylös. Eloklaanilaiset saisivat hakea hänet siitä. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu!” kuulin raivoisen karjahduksen.
//Vain toinen osa on taistelua\
//Kuutamo?\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Untuvatassu: 5kp –

Lokkipentu: 9kp –

Lumikkoviiksi: 4kp –

Lampipentu: 10kp –

Kirjoittaja: Auroora

Lampipentu seurasi emoaan ja siskojaan parantajan pesään. Hän haistoi yrttien ja rohdosten vahvat tuoksut jo kaukaa. Ne olivat runsaudessaan ja vaihtelevuudessaan saada pienen pennun pään pyörälle: ilmassa leijaili muun muassa makeita, mutaisia ja kitkeriä tuoksuja, jotka saivat joko Lampipennun nyrpistämään nenäänsä tai veden herahtamaan hänen kielelleen. Osoittamatta vähääkään kiinnostusta siskojensa, emonsa ja Kuolonklaanin parantajan välillä käytävään keskusteluun Lampipentu keskittyi tarkastelemaan uteliaana siististi tammen lehdille kasattuja yrttikekoja. Koska tämä oli harmaan pennun ensimmäinen kerta pentutarhan ulkopuolella, ei hän tietenkään ollut nähnyt tällaisia kasveja aiemmin. Lampipentu kuitenkin arveli, ettei hän leirin ulkopuolellakaan tulisi kohtaamaan tällaista yrttien, marjojen ja pähkinöiden kirjoa, niin paljon Hehkuaskel oli niitä pesäänsä kerännyt.
Lampipentu tiesi, että hänen emonsa katsoisi pahalla, jos hän uskaltautuisi liian lähelle näitä uskomattoman mielenkiintoisia yrttejä. Siksi hän tyytyi katselemaan niitä kiinnostuneena turvallisen välimatkan päästä. Lampipentu ihasteli kaunista, keltaista kukkaa, jonka viisi pitkää terälehteä saivat sen näyttämään kuin tähdeltä. Hän näki kasan violetteja kukkia, joiden mesi tuoksui melkein huumaavan makealta. Kasa sinisiä marjoja näytti houkuttelevalta, ja jos Lampipentu olisi ollut yhtään rohkeampi, hän olisi saattanut uskaltaa maistamaan yhden.
Lampipennun huomio herpaantui yrteistä vasta, kun Tuhkajuova komensi kolmikon ulos pesästä. Kuuliaisesti harmaa naaraspentu kipitti emonsa perään, mutta vilkaisi vielä taakseen rohdosten suuntaan ennen kuin asteli muun joukon jäljistä ulos parantajan pesästä. Vielä jonain päivänä hän pääsisi haistelemaan ja maistelemaan noita yrttejä sydämensä kyllyydestä. Kenties hän jopa löytäisi joskus yrtin, jota Hehkuaskelkaan ei tuntenut.
Lätäkköpennulla oli tuttuun tapaansa paljon sanottavaa. Lampipentu kuunteli ihaillen, miten hänen siskonsa julisti parantajan tärkeyttä. Lätäkköpentu oli niin varma mielipiteissään: kun hän sanoi jotain, hän myös tarkoitti sitä koko sydämellään. Lampipentu sekä ihaili että kadehti tätä puolta siskostaan. Miten Lätäkköpentu uskalsi jakaa mielipiteitään noin avoimesti? Entä jos hän olikin väärässä, tai joku tietäisi häntä paremmin?
“Olen samaa mieltä”, Lampipentu sanoi nyökytellen. Hän ei oikeastaan ollut varma, miksi parantajaa pitäisi kunnioittaa enemmän. Isäkin oli sanonut, että parantaja oli klaanille raskas taakka. Lampipentu ei kuitenkaan halunnut asettua siskoaan vastaan. “Parantajat on tosi tärkeitä. Ihan tyhmää, ettei heitä arvosteta.”
Jotenkin Lampipentu tunsi olonsa hiukan nolostuneeksi. Entä jos hän oli mennyt liian pitkälle? Tai ehkä hänen kantansa ei ollut tarpeeksi jyrkkä. Lampipentu tunsi korviaan polttelevan ja hän käänsi nolona katseensa muualle. Miksi hänen oli pitänyt mennä avaamaan suunsa?
“Oltaisiinpa me jo oppilaita!” Lampipentu hihkaisi yrittäen kääntää keskustelun suunnan. Hän vilkuili sisariaan tekaistu innostuneisuus kasvoillaan. “En malta odottaa sitä. Voisipa isästä tulla minun mestarini. Tai emosta. Entä te, kenet te haluatte mestariksenne?”

//Lätäkkö tai Lammikko?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Taivastassun perässä, kun tämä maisteli ilmaa saadakseen hajujäljen. Taivastassu oli hyvä saalistaja ja olimmekin lähiaikoina saalistaneet paljon yhdessä. Hiiren myskinen haju leijaili nenääni ja hetkeä minua aiemmin Taivastassu oli huomannut saman hajun. Naaras hiipi hiljaa kohti harmaata hiirtä. Lumipeite maan päällä oli pehmeä ja Taivastassun askelet asettuivat nätisti sen päälle. Pian Taivastassu katosi puun taakse ja jäin odottamaan häntä. Kuului tömähdys ja Taivastassu tassutti saalis hampaissaan takaisin minun luokseni. Suuni kääntyi hymyyn ja Taivastassu laski hiiren käpäliinsä.
“Olet tosi taitava, kullannuppuni”, nau’uin rakastavasti. Taivastassu hymyili kiitollisena.
“Kiitos”, hän naukui hiukkasen hiljaa. Raukka oli pelokas ja yksinäinen tapaus enkä oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tämän itsetunnon pönkittämiseksi tehdä tai ehkä se olisi jo myöhäistä sillä Taivastassu oli ollut koko elämänsä ajan samanlainen.
“Mennäänkö leiriin niin voit viedä tuon jollekin”, kysyin. Toivoin todella, että Savupentu olisi jatkossakin yhtä ystävällinen Taivastassulle, jotta tämä saisi edes yhden ystävän.
“Mennään vain”, Taivastassu tassu naukui ja käveli kohti leiriä. Tassutin hieman hänen takanaan mutta kiristin tahtiani kävelläkseni pentuni rinnalla.

Leiriin päästyämme Taivastassu kipitti omille teilleen ja minä tassutin eteenpäin. Olin niin ajatuksissani, että huomaamattani törmäsin vaaleanharmaaseen naaras oppilaaseen, jonka tunnistin Virtatassuksi.
“Anteeksi”, na’uin ja otin askeleen taaksepäin typertyneenä.
//Virta?

Kirjoittaja: Koivu

Lokkipennun päässä kihisi, kun Tuhkajuova pentuineen oli asettunut hänen omalle paikalleen! Emo kuitenkin esti kollia menemästä häätämään muita Lokkipennun paikalta ja väitti, ettei se ollut vain Lokkipennun paikka. Lokkipentu oli kuitenkin eri mieltä: totta kai se oli hänen oma paikkansa! Toiset olivat ehkä siinä ensin tänään, mutta Lokkipentu oli varannut paikan jo neljäsosakuita sitten.
”Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?” emo jatkoi, kun oli pysäyttänyt Lokkipennun. Harmaavalkoinen pentu katsahti emoon kulmat kurtussa, mutta tällä kertaa hämmennyksestä. Eihän Tuhkajuova ollut hänen emonsa, eikä kyllä erityisen isokaan, pentu mietti.
”Iso… emoni?” Lokkipentu ihmetteli ääneen. Hänellä oli sellainen muistikuva, että emo oli puhunut jostakin isosta emosta ennenkin.
”Niin, sinun isoemosi, eli minun emoni”, emo selitti räpäyttäen silmiään lempeästi. Lokkipentu tunsi olonsa hiirenaivoksi. Nyt hän ymmärsi, sehän oli ihan loogista! Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jäi pohtimaan emon sanoja. Kerrankin niissä oli jotain järkeä, kolli ajatteli; ei tosiaankaan olisi järkevää pahoittaa isoemon mieltä. Lokkipentu tuli siihen tulokseen, että olisi parempi voittaa tämän arvostus ja luottamus itselleen… Siitähän voisi hyötyä itse vielä enemmän jonain päivänä. Ison emon… siis isoemon avulla voisi saada jotain isompaakin kuin paikan parhailla kivillä.
Emo näytti odottavan edelleen jotain vastausta. Lokkipentu ei ymmärtänyt, miksi asia oli emolle niin tärkeä. Kolli kääntyi kuitenkin katsomaan emoa.
”Tuo paikka on kyllä minun”, pentu aloitti määrätietoisesti ja nautti salaa emon epämukavuutta viestivästä ilmeestä. Pienen tauon jälkeen Lokkipentu jatkoi:
”Eli olet väärässä, emo. Mutta minun suunnitelmani muuttui, ja menen nyt tutustumaan Tuhkajuovaan.”
Pieni harmaalaikukas kolli väisti hämmentyneen oloisen emon ja lähti talsimaan päättäväisesti Tuhkajuovaa kohti. Hän ajatteli, että arvostettuun soturiin tutustumisen täytyi olla hyvä keino voittaa arvostus itselleenkin; soturit kun eivät tuntuneet ottavan Lokkipentua vakavasti. Kollilla oli kuitenkin ristiriitaiset ajatukset siitä, miten Tuhkajuova saattoi olla samaan aikaan kuningatar ja arvotettu soturi. Lokkipennun mielestä pentujen hoitaminen vei paljon uskottavuutta soturilta. Soturinhan piti olla aina valmis sotaan.
Lokkipentu ohitti Tuhkajuovan telmivät pennut kuin he olisivat olleet ilmaa ja pysähtyi Tuhkajuovan eteen.
”Hei. Sinä olet minun isoemoni”, Lokkipentu maukui ja nyökkäsi samalla tapaa, kuin oli nähnyt soturien tekevän päällikölle ja varapäällikölle. Tuhkajuova katsoi Lokkipentuun hyvin kyseenalaistava katse silmissään, mutta se ei haitannut kollia.
”Olisiko sinulla hetki aikaa puhua kanssani? Olet kuulemma arvostettu soturi. Oletko koskaan tappanut vihollisia?” Lokkipentu kysyi uteliaana ja yritti esittää kohteliasta parhaansa mukaan. Hän toivoi, että emo ei tulisi keskeyttämään tätä tärkeää tilaisuutta.

//Tuhka tai/ja Sulka?

Kirjoittaja: Sirius

Olin Hahtuvatassun seurassa. Näin kyllä, että veljeni vilkuili apeana toiseen suuntaan, mutten välittänyt. Hahtuvatassu katsahti minuun. ”Hyvin sujui. Isketään uudestaan!” siskoni kuiskasi. ”Hyvä isku, Hahtuvatassu! Myöskin tuo hämääminen mitä Untuvatassu käytti, oli loistava!” Pikkukaaos kehui silmät tuikkien. Katajatassu näytti vihaiselta. Hänen turkkinsa pörhistyi. Pikiturkki käännähti taas. Näin Katajatassun hiipivän hänen taakseen. ’Tehoton tekniikka! Eikö hän sitä ymmärrä?’ ajattelin hämmästyneenä. Totta kai Pikiturkki kuulisi hänen askeleensa! Hahtuvatassu katsoi minua. ”Valmiina?” hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. Hahtuvatassu syöksyi Pikiturkin jalkoihin. Loikkasin hänen eteensä. Pikiturkki avasi suunsa huudahdukseen. Hahtuvatassu kompastui kuonolleen. Pikiturkki kääntyi. ”Sattuiko, Hahtuvatassu?” hän kysyi. Hahtuvatassu nousi pystyyn. ”Ei.” hän maukui. Katsoin naarasta huolestuneena. ”Mitä kävi? Mikset kampannut häntä?” kysyin häneltä. ”Kompastuin. Tassuun sattuu vähän.” Hahtuvatassu ähkäisi. Silitin häntä hännälläni. ”Tulkaa tänne.” Lehtituuli komensi. Tassutin pensaista Hahtuvatassu vierelläni. ”Lopetamme tämän harjoituksen tähän. Nyt menemme leiriin.” hän sanoi. Nyökkäsin ja kiirehdin hänen luokseen. Lehtituuli meni keskustelemaan Pikkukaaoksen kanssa. Katajatassu norkoili Pikiturkin luona. He puhuivat jotain. Yritin erottaa sanoja. ”Mikset mene sisariesi luo?” kuulin Pikiturkin kysymyksen. Katsoin tarkemmin. Hahtuvatassu oli tullut viereeni. ”Mitä sinä teet?” hän kysyi. ”Hiljaa! Kuuntelen heitä.” selitin viitaten kohti Katajatassua ja Pikiturkkia. Hahtuvatassun kasvoille nousi kiinnostunut ilme. Hän tassutti viereeni. Oikeasti minua ärsytti hieman. Katajatassun vastaus oli jäänyt minulta kuulematta! Ja se oli Hahtuvatassun syytä. Yhtäkkiä tajusin, että Katajatassu avasi suunsa. ”En mene. He ovat toistensa kanssa. Ei minua kiinnosta.” kolli maukui terävästi. Pikiturkki katsahti minua päin. Kyyristyin matalaksi.
\Kata?\

Kirjoittaja: Elandra

Sähkötuho: 44kp! + 16TaP –

Aaltosalama: 7kp –

Jääviilto: 20kp! –

Katajatassu: 13kp –

Kirjoittaja: Sirius

Pikiturkki asteli edelläni. ”Harjoittelemme tänään metsästystä yhdessä siskojesi ja heidän mestariensa kanssa.” Pikiturkki maukui. Nyökkäsin. ”Miten metsästetään? Opetatko sen asennon?” kysyin häneltä. Pikiturkki kehräsi. ”Kaikki aikanaan, Katajatassu.” tämä totesi. Hypin paikallani. Kävelin metsässä rauhallisesti. Viime kerralla emme vielä olleet menossa Kuulammelle päin, mutta Pikkukaaos oli luvannut, että voisimme käydä siellä joku päivä. Untuvatassu ilmestyi viereeni. ”Moi, Untuvatassu!” tervehdin. Valkoinen naaras huiski hännällään. ”Hei vaan. Lehtituuli pakotti minut ja Hahtuvatassun siivoamaan vielä klaaninvanhimpien makuualuset.” naaras tuhahti. Pyörittelin päätäni. ”Pikiturkki ei käskenyt minua siihen. Saimme lähteä jopa etuajassa!” vastasin vilkaisten häntä harmistuneesti. Untuvatassu tuhahti. ”Epäreilua. Pikiturkki on paljon ystävällisempi. Lehtituuli sitä paitsi käski minut eilen poistamaan klaaninvanhimpien turkista punkit! Mikään ei ole kauheampaa kuin punkkihommat.” tämä vastasi seuraten samalla lintua. Hahtuvatassu kiirehti luoksemme Pikkukaaos edellään. ”Mihin ihmeeseen jäit?” tiedustelin.
”Pikkukaaos jäi juttelemaan jonkun kanssa.” Hahtuvatassu henkäisi vastaukseksi. Kiirehdin eteenpäin, sillä halusin olla ison tammen luona ensimmäisenä. Pikkukaaos oli käskenyt meitä menemään sinne, kun olimme syöneet. Kun saavuin sinne, seisoivat Pikiturkki ja muut mestarit jo paikalla. ”Suvaitsette vihdoin saapua. Missä Hahtuvatassu ja Untuvatassu viipyvät?” Lehtituuli kysyi hieman epäkohteliaasti. Pudistelin päätäni. ”En tiedä. Kai he tulevat kohta.” vastasin nielaisten. Ei kai Lehtituuli ollut suuttunut? Mutta, tiesin että hän osasi olla vähän äreä. Eivät siskoni vaikeuksiin joutuisi. Lehtituuli katosi pensaikkoon. Tassutin Pikiturkin luokse. Kolli vilkaisi minua vaivihkaa. ”Eivät kai he joudu pulaan?” kysyin hiljaa.
”Eivät he tuommoisesta joudu.” mestarini vastasi. Yhtäkkiä Lehtituuli ilmestyi esiin Hahtuvatassu ja Untuvatassu mukanaan. Valkoiset naaraat vilkuilivat toisiinsa pelokkaina. Pohdin, mitä Lehtituuli oli heille mahtanut sanoa. ”Nyt, kun kaikki ovat koossa, opetamme teille saalistusasennon.” Pikiturkki sanoi reippaasti. Kiiruhdin Hahtuvatassun viereen. Minun teki mieli kysyä tältä, mitä oli tapahtunut, mutta Hahtuvatassu siirtyi vaistomaisesti Untuvatassun viereen. Jäin pettyneenä omalle paikalleni. Seurasin, kuinka Lehtituuli opetti asentoa. Naaras asettui pitkäksi vatsalleen. Hän hiipi tassut ylhäällä ja pää alhaalla. Sitten hän kiersi Pikkukaaoksen kerran. ”Tältä se asento näyttää. Kokeilkaa te sitä. Me arvioimme.” Pikkukaaos neuvoi ja lähti kiertämään meitä. Asetuin vatsalleni ja yritin matkia Lehtituulta. Vatsakarvani hipoivat maata. ’Tassut ylhäälle…pysy kyyryssä….’ ajattelin yrittäen pysyä tasapainossa. Katsoin, kuinka siskoillani meni. Hahtuvatassu pysyi pystyssä hyvin. Untuvatassu hiipi hitaasti häntä ympäri. ’Osaan minäkin!’ kiivastuin. Tassutin kyyryssä ympäriinsä. Pikiturkki tuli luokseni. ”Hyvä asento, Katajatassu! Vähän voisit taivuttaa etutassujasi, ja koukistaa takatassuja.” tämä neuvoi ja seurasi, kuinka yritin tehdä sitä. Taivutin etutassuni eteen ja keinahdin oikealle. Yhtäkkiä mätkähdin maahan. Nousin ylös multaa pudistellen. Kukaan ei näyttänyt huomaavan. Huokaisin mielessäni helpottuneena ja jatkoin harjoittelemista.
”Nyt ollaan harjoiteltu jo tarpeeksi. Voitte nousta. Nyt yritämme vaanimista. Eli siis, Untuvatassu, Katajatassu, te menette tuonne pensaikkoon. Hahtuvatassu taas, menee tuonne.” Lehtituuli sanoi osoittaen hännällään saniaispensasta. Kiiruhdin Untuvatassun kanssa pensaaseen. Seurasin tarkasti, mitä Pikiturkki seuraavaksi näytti. ”No niin, eli siis minä olen tässä. Te yritätte saada minut yllätettyä. Lehtituuli ja Pikkukaaos menevät teidän taaksenne, neuvomaan teitä.” mestarini sanoi. Nyökyttelin ja paloin halusta päästä jo vaanimaan. Pikkukaaos tuli taakseni. Lehtituuli pujahti saniaisiin. Pikiturkki kääntyi selin meihin. ”Hyökätään. Hiivitään hänen taakseen ja hypätään.” käskin. Untuvatassu pudisti päätään. ”Minä menen Hahtuvatassun kanssa. Teemme yllätyshyökkäyksen.” hän supatti ja siirtyi lähemmäs Hahtuvatassua. ’Aivan niin. Ihan totta! Olen minäkin tässä.’ ajattelin vihaisena. Päätin harmistuksestani huolimatta tehdä hyökkäyksen. Hiivin hitaasti, saalistusasennossa Pikiturkin hännän juureen. Hyppäsin ilmaan ja ulahdin. Pikiturkki käännähti nopeasti. Nousin pystyyn. ”Hyvä yritys. Sinun täytyy yrittää oikeasti yllättää minut, vaikka kampata minut. Ja, kun vaanit, ei saa päästää ulahduksia tai muuta, muuten saalis lähtee karkuun.” Pikiturkki maukui. ”Yritetään uudestaan.” Tällä kertaa oli Hahtuvatassun ja Untuvatassun vuoro. Seurasin, kuinka he hiipivät hänen taakseen. Sitten Hahtuvatassu syöksähti, ja kamppasi Pikiturkin. Untuvatassu loikkasi pensaaseen Hahtuvatassun viereen. Pikiturkki nousi ylös. ”Tuo oli hyvä!” hän huudahti.
”Untski?”

Kirjoittaja: Lonkero

//TAISTELUTARINA (8TaP+ Pöllöviillon kuolemasta 10TaP)

Pöllöviilto raastoi Sähkötuhon kylkeä kaikilla niillä voimilla, mitä taistelusta tihkuvasta verestä punertuneet tassunsa yksinkertaisesti kykenivät. Sähkötuho tunsi kuinka tummat verinorot alkoivat virtaamaan lämpimästi alas hänen kehoaan ja heittäytyi Pöllöviillon päälle horjuttaakseen tämän ottamaa tukevaa asentoa. Pöllöviilto horjahti ja Sähkötuho syöksähti hieman liian hitaasti kollin takapuolelle ja nappasi tätä hännästä kiskaistakseen vastustajansa maahan, mutta tämä ehti tajuta Sähkötuhon suunnitelman aivan liian aikaisin ja hyödynsi suurta massaansa pysyäkseen pystyssä. Sitten eloklaanilaiskolli kävi uuteen hyökkäykseen ja tarpeeksi niitä nähtyään Sähkötuho oli ymmärtänyt Pöllöviillon taistelutaitojen salaisuuden olevan tämän suuri koko. Tämän hyökkäykset olivat joskus kuitenkin teorian tasolla melko outoja ja kokemattomia, mutta turha niitä oli arvostella kerran ne menivät lähes aina perille asti ja aiheuttivat haluamaansa vahinkoa. Sähkötuholle se kuitenkin tiesi saumaa voittaa vastustajansa.
Pöllöviilto tömähti Sähkötuhon päälle koko voimallaan ja sai tämän yksinkertaisesti menettämään tassut altaan. Alakynsi ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Sähkötuho potkaisi eloklaanilaisen päältään vähän matkan päähän.
Kaksikko seisoi hetken vähän matkan päässä toisistaan, turkit pörhistettyinä ja hampaat irvessä. He katselivat toisiaan ja odottivat, että toinen teki aloitteen käydä uudestaan taisteluun. Pöllöviillon ei kuitenkaan saisi antaa levätä liikaa, Sähkötuho ajatteli. Tästä ei tarvinnut kauaa huolehtia, sillä Pöllöviilto lähti pian vihaiseen hyökkäykseen, joka vihaisuudessaan oli myös holtiton ja kävisi suuren kissan kohtaloksi. Sähkötuho puolustautui ja upotti kyntensä syvälle Pöllöviillon turkkiin ja käytti omaa painoaan hyväkseen heittääkseen kollin selälleen. Tällä kertaa Pöllöviilto rojahti maahan kokonaisuudessaan pystymättä ottamaan hyökkäystä ollenkaan vastaan. Sähkötuho painoi tassunsa eloklaanilaisen rinnan päälle ja nojautui eteenpäin, jotta pyristelemään alkanut kissa ei pääsisi pakoon.
“Päättäisimmekö taistelun tähän?” Sähkötuho kysyi rauhallisesti hengästyneisyytensä lomasta ja sai osakseen pelkkää kovaäänistä sähinää.
“Minä en päätä tätä taistelua mihinkään ennen kuin sinä makaat kuolleena maassa sekin kala-aivo! Itsehän lähdit uhmaamaan minua saasta.” Pöllöviilto alkoi riuhtoa itseään irti ja lätkiä Sähkötuhoa sokeasti vapailla käpälillään. Kynnet alkoivat repiä Sähkötuhon turkkia joka puolelta ja hänen otteensa alkoi horjua voimakkaiden liikkeiden huojuttamana. Pöllöviilto oli hyvin intohimoinen taistelun voittamisesta ja Sähkötuho alkoi epäillä, ettei taistelu päättyisi koskaan jos se Pöllöviillosta oli kiinni. Hänen olisi tehtävä Kuolonklaanin soturin velvollisuutensa. Siispä hän nosti tassunsa Pöllöviillon kaulalle, vetäisi henkeä ja viilsi kollin kurkun auki.
Aluksi Pöllöviilto ei ymmärtänyt tilannettaan. Vähitellen kollin silmiin syttyi kuitenkin hätäännys ja hän irtautui äkkiä Sähkötuhon löystyneestä otteesta ja horjui kauemmaksi. Eloklaanilaiskolli yritti nuolla huolimattomasti punaiseksi värjäytyvää rintaturkkiaan puhtaaksi, mutta veri jatkoi pulppuamistaan aivan yhtä kiihkeästi ellei jopa vielä kiihkeämmin. Pöllöviilto alkoi huohottaa ja vajosi hyvin pieneksi ja pelokkaaksi mytyksi maahan – häntä ei välttämättä olisi tunnistanut edes itsekseen.
“En minä halua kuolla. Ei. Auttakaa joku minua. Pyydän!” Pöllöviilto valitti kauhuissaan ja aneli katseellaan apua keneltä tahansa, jopa Sähkötuholta. Sähkötuho oli kuitenkin kangistunut paikoilleen ja katsoi kuolevaa kollia silmät pyöreinä. Hänestä tuntui kuin virtaava veri olisi ahdistanut hänen keuhkojaan Pöllöviillon sijasta, sentti sentiltä täyttänyt ne paksulla kirkkaanpunaisella nesteellä ja estänyt ilmaa kulkemasta ensin normaalisti ja lopulta ollenkaan. Pöllöviilto oli aiheuttanut oman kuolemansa itse, omalla uhollaan, mutta hetken aikaa Sähkötuho näki eloklaanilaisen kasvojen tilalla mustavalkoisen erakon kasvot, jonka hän oli niin julmasti murhannut isänsä suunnitelmien varjolla. Sähkötuho olisi halunnut oksentaa. Hänen oli hyvin vaikea erottaa tämän hetkistä tilannetta muistoistaan hetken ajan. Kaikki vanhat muistot, ne jotka piinasivat häntä öisin ja estivät häntä nukkumasta, tuntuivat virtaavan tuhatkertaisina takaisin.
Sähkötuho ei kyennyt sulkemaan korviaan Pöllöviillon epätoivoiselta kuoleman korinalta ja se tuntui voimistuvan kaikuessaan hänen päässään, täyttäen kaikki aistit.
Lehtituuli ja Pohjaharhakin olivat lopettaneet taistelun. Ja kun Pöllöviillon viimeiset elonmerkit olivat jääneet taakse, jäljellä olivat vain kolme kissaa, ruumis ja syvä hiljaisuus. Sähkötuho nielaisi tyhjää ja yritti palauttaa kadotetun tyyneyden ja hallitun kokonaisuuden.
“Pyytäisin, että lopettaisimme taistelun tähän”, Pohjaharha sanoi rauhallisesti näyttämättä vieläkään tunteen tunnetta, vaikka hänen klaanitoverinsa makasi maassa omaan verilammikkoonsa kouristuneena. “Olen sitä mieltä, ettei sen olisi pitänyt edes koskaan alkaakaan.”
Sähkötuho karaisi kurkkuaan ja puhui vakaalla äänellä, vaikka oikeasti häntä heikotti, johtui se sitten hukkaan valuneesta verestä tai hetki sitten tapahtuneiden tekojen peruuttamattomasta luonteesta ja niiden aiheuttamasta tunteiden vyörystä: “Lopetetaan tähän. Tämä oltaisiin voitu käsitellä puhumallakin.” Sähkötuhoa inhotti sen hetkisen olotilansa säälittävyys, joten hän lisäsi vielä loppuun omaa typeryyttään ja säröä hänen kuolonklaanilaisen identiteetissään uholla korjatakseen lauseen, jota hän oitis katui.
“Kuolonklaanilaisille ei kuitenkaan pidä ryppyillä.” Mikä idiootti hänestä oli tullut? Hänhän suorastaan kaivoi verta kuonostaan. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut ajatella järkevästi, hän oli liian ahdistunut tapahtumien ottamasta kulusta. Hänen onnekseen kissa joka vastaanotti tuon typerän lauseen, oli Pohjaharha, joka ei tuntunut provosoituvan mistään.
“Vaikka Pöllöviilto kuolikin oman murhanhimoisuutensa tähden, en hyväksy tätä, enkä myöskään hänen”, tässä kohtaa Pohjaharha nyökkäsi kohti Lehtituulta, “käytöstään ja ilmoitan asiasta Mesitähdelle ja Kuolonklaani voi odottaa mahdollisia seuraamuksia.”
Sähkötuho nyökkäsi – sillä mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä – ja katsoi Lehtituulta, joka tällä kertaa onneksi tilannetajuisena kissana jätti laukomasta herjojaan. Pohjaharha asteli menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla ja pohti jotain äänettömästi. Kuolleen kollin sammuneet silmät tuijottivat tyhjästi ylöspäin, niiden valoton valo oli kelmeää ja kuoleman saastuttamaa. Olikohan Pöllöviillon vihainen sielu saanut rauhaa ollenkaan?
Jokin Sähkötuhon sisällä olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta hän ei tehnyt niin. Hän kääntyi ympäri ja odotti Lehtituulen tekevän samoin, ennen kuin lähti poistumaan paikalta. Sähkötuhon olisi päästävä puhumaan Sulkavirralle.