Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Siitä, kun Jääviilto oli kohdannut Kuolonklaanin reviirillä eloklaanilaisen ja tappanut hänet, oli kulunut jo pari päivää. Kuten kolli oli arvellut, ei Henkäystähti ollut pahastunut soturin toiminnasta; päinvastoin. Mitä useampi eloklaanilainen saataisiin tapettua, sen parempi Kuolonklaanille. Jääviilto istui pääaukion keskustassa ja katseli leirin menoja, jotka olivat kieltämättä tähän aikaan päivästä melko olemattomat. Auringonnousun hetki oli käsillä ja partiot olivat juuri lähteneet matkaan. Jääviilto oli herännyt aivan liian aikaisin, kun nukkuminen pesässä oli käynyt mahdottomaksi Leppävarjon puhuessa unissaan. Punaturkkinen soturi oli raivonnut pää punaisena klaanitoverilleen, joka oli sitten aina hetkeksi hiljentynyt, kunnes puhe oli taas alkanut. Jääviilto oli pian tajunnut väsymyksen siirtyneen sivuun, joten kolli oli suosiolla noussut ylös. Koska Pimentovarjo ei ollut laittanut soturia yhteenkään partioon, oli Jääviillolla rutkasti luppoaikaa. Hän veisi Virtatassun harjoituksiin vasta aurinkohuipun jälkeen.
Siispä kolli päätti kuluttaa aikaansa käymällä pienellä vierailulla pentutarhalla. Hän oli tavannut epäsäännöllisen säännöllisesti Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn pentuja, koska Jääviilto halusi varmistaa, ettei pennuista tulisi yhtä hiirenaivoisia kuin vanhemmistaan. Punaruskea soturi yritti opettaa veljensä jälkikasvulle hänelle itselleen tärkeitä arvoja, eli muun muassa sitä, että vain puhdasveriset voivat olla aitoja sotureita, mutta näillä pennuilla olisi mahdollisuus olla edes kohtalaisia, koska heissä virtasi vain vähän huonoa, eli ei Kuolonklaanin verta. Kun Huomenkyyhky oli paljastunut Kaaostuhon pennuksi, Jääviilto oli nähnyt hänen jälkeläisissään edes vähän potentiaalia. Kenties pennuista voisikin tulla jonkinlaisia sotureita – ei varmastikaan hyviä, mutta huono soturikin oli parempi kuin ei soturi ollenkaan.
Jääviilto tallusteli raskain askelin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pentutarhaan. Soturin jäänsiniset silmät etsivät täyteen ahdatusta pesästä neljää tuttua karvamyttyä, jotka löytyivätkin Mäntyviiksen viereiseltä vuoteelta läheltä pesän sisäänkäyntiä. Pennuista ainoastaan Kettupentu oli hereillä, ja naaraspentu nosti nopeasti päänsä pystyyn kuullessaan setänsä lähestyvän. Jääviilto päätti antaa muiden pentujen nukkua, sillä yhden kanssa oleminen oli paljon helpompaa – ja siedettävämpää – kuin neljän. Oranssiturkkinen Kettupentu nousi nopeasti ylös sammalvuoteeltaan, ja Jääviillon mielestä pennun toiminta oli aivan liian kovaäänistä; hän herättäisi tuolla menolla pentuetoverinsa!
”Ole hiljaa, kakara! Jos herätät muut, upotan sinut lampeen”, Jääviilto uhkaili kuiskaten. Soturin kasvoilla oli äreä ilme. Hän inhosi näitä pentuja yli kaiken, mutta samalla koki velvollisuudekseen yrittää tehdä niistä edes jotain muuta kuin nössöjä pelkureita..
”Ala tulla, minä vien sinut ulos tästä karmeasta pesästä”, soturi murahti ennen kuin pentu ennätti sanoa mitään, ”jos olet kunnolla, saatan jopa näyttää sinulle jonkin taisteluliikkeen. Sinun kaltaistesi on aloitettava harjoitukset jo pentuna, sillä muuten sinusta ei tule yhtään mitään..”

//Kettu?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli lähtenyt ulos leiristä pakoon inhottavien kuraveristen seuraa. Kun Henkäystähdestä oli tullut päällikkö, soturi oli toivonut kollin häätävän klaanista pois kaikki ei-puhdasveriset kuolonklaanilaiset. Niin ei ollut käynyt ja koko Henkäystähden päällikkyyden aikana Jääviilto oli ärsyyntynyt yhä vain enemmän kuraveristen seurasta. Pelkästään se, että ne kapiset kissanrumilukset istuivat leirin pääaukiolla leikkien sotureita, sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli pudisteli vihaisena päätään ja puhisi itsekseen samalla, kun hän ravasi kauemmas leiristä. Jääviillon jalat johdattivat hänet Hehkulammen suuntaan, muttei kollilla ollut tarkkaa päämäärää. Hänen oli vain päästävä pois leiristä ja tukahdutettava raivonsa jotenkin. Jääviilto olisi tietysti voinut käydä leirissä kuraveristen kimppuun, mutta jopa kolli itse tiesi, ettei se olisi lainkaan järkevää. Sen tehdessään soturi saisi heittää pysyvästi hyvästit haaveilleen päästä varapäälliköksi.
*Typerät kuraveriset, pilaavat minun koko elämäni! Sietäisivät jokeen kaikki!* Jääviilto ajatteli ja päästi ilmoille tympääntyneitä murahduksia.
Sankka lumisade oli juuri lakannut, ja maata peitti paksu lumikerros. Uusi lumi oli peittänyt alleen vanhat polut, joten Jääviilto joutui tarpomaan lähes umpihangessa.
Kun Jääviilto kulki eteenpäin vihaisesti marssien, hän pysähtyi kuullessaan askeleita jostain läheltä. Soturin korvat kääntyilivät, kun hän yritti selvittää mistä askeleet kuuluivat. Kun Jääviillon nenään tulvahti voimakas vereen sekoittuva eloklaanilaisen tuoksu, hänen kyntensä liukuivat esiin.
*Ensin kuraveriset, ja nyt vielä eloklaanilaisetkin tulevat häiritsemään loistokasta elämääni! Heistä jokainen sietäisi kuolla ja vieläpä hyvin kivuliaasti!* Jääviilto ajatteli etsiessään jäänsinisellä katseellaan haavoittunutta vihollistaan. Rautainen veren tuoksu johdatti Jääviillon nopeasti viholliskissan luokse. Tummanruskea kollikissa oli lyyhistynyt pehmeään lumeen ja hengitti raskaasti. Hän oli haavoittunut ja selvästi väsynyt, toisin sanoen puolustuskyvytön.
”Mitäs täältä löytyykään?” Jääviilto kysyi ja katsoi tummaturkkista kissaa silmiin. Vaikka eloklaanilainen olikin haavoittunut, tämän kellertävissä silmissä oli päättäväinen, Jääviillon mielestä aivan mahdoton ilme. Eivät eloklaanilaiset näyttäneet tuolta, ne olivat lempeitä, hyväuskoisia typeryksiä. Tämä kissa oli selvästi virheellinen, ja siitä olisi päästävä hetimmiten eroon.
”Minä petin Eloklaanin. Tahdon liittyä Kuolonklaaniin”, kolli ilmoitti ja nousi ylös. Soturi oli säälittävä näky; hän oli niin väsynyt, että hänen jalkansa tärisivät ja näytti siltä, että jopa hento tuuli voisi kaataa hänet kumoon. Mutta Jääviilto ei antanut tuulelle mahdollisuutta, vaan syöksähti kynnet ojossa ja varoittamatta kissan kimppuun.
”Sinä et ole kuolonklaanilainen, etkä koskaan tule olemaankaan! Sinussa virtaa kuraveri, et koskaan voisi olla kuolonklaanilainen!” Jääviilto sähähti ja painoi vastustajansa alleen. Tummanruskea kolli yritti pyristellä irti punaturkkisen kollin otteesta, mutta raivostunut Jääviilto ei hellittänyt otettaan. Tämä oli juuri sopiva tapa purkaa vähän vihaa, ja Jääviilto ajattelikin eloklaanilaisen olevan Pimeyden Metsän vastaus Jääviillon sanomattomiin rukouksiin. Eloklaanilainen yritti sanoa mitään, mutta Jääviilto ei antanut hänelle suunvuoroa. Kuolonklaanilainen joutui hetken kamppailla vihollisensa kanssa, ennen kuin sai tukevan otteen tuon pehmeästä kaulastaan. Vihollinen yritti puhua, mutta Jääviilto puristi hampaillaan tiukemmin kissan kaulaa. Eloklaanilaisen suusta pääsi vain onnetonta korinaa, kun punaturkkinen kolli puristi leukojaan vain tiukemmin yhteen. Kuului napsahdus, kun soturin hampaat lävistivät vihollisensa nahan. Verta purskahti Jääviillon suuhun, muttei hän irrottanut vieläkään. Vasta sitten, kun vihollinen hänen allaan lakkasi pyristelemästä, soturi nousi ylös tämän päältä ja irrotti otteensa.
”Hah, ei eloklaanilaisista ole taistelemaan”, Jääviilto murahti ja tökkäsi käpälällään elotonta eloklaanilaista. Jääviilto nousi kylmänviileästi ylös ja jätti ruumiin kylmään hankeen. Soturi suuntasi kohti Kuolonklaanin leiriä ilmoittaakseen Henkäystähdelle tapahtuneesta. Kuraveriset ja jotkut alempiarvoiset puhdasveriset kuolonklaanilaiset saisivat luvan hakea ruumiin pois ja hävittää sen. Jääviilto koki olevansa niin arvokas kissa, ettei hän voisi sotkea tämän enempää käpäliään.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Taistelu oli lopulta kääntynyt Kuolonklaanille voitokkaaksi. Eloklaanin kissat oli pakotettu perääntymään leiristään, kun Keijukainen ja tämän toveri Tyrskytassu – joka ilmeisesti tätä nykyä tunnettiin Tyrskytiikerinä – olivat kaapanneet eloklaanilaisten pennut ja pitäneet näitä panttivankeina. Kujakissayhteisö oli ottanut Eloklaanin leirin haltuunsa, ja eloklaanilaiset oli häädetty nummille asumaan.
Aaltosalaman puolesta heidät kaikki olisi voinut hävittää yhdellä kertaa, mutta sotasuunnitelma oli monivaiheisempi, minkä hän toisaalta ymmärsi hyvin. He eivät mitenkään olisi voineet jatkaa taistelua enää yhtään pidempään, sillä loput Eloklaanin sotureista olisivat saattaneet palata kokoontumisesta hetkenä minä hyvänsä ja ottaa tilanteen haltuunsa. Siinä mielessä soturitar oli tyytyväinen kujakissajohtajan taktiseen vetoon, joka oli taannut heille voiton.
Palatessaan leiriin Aaltosalama jo niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa jaloilleen. Punaruskean soturin isä tuli häntä heti vastaan ja kyseli hänen vointiaan. Sivusilmällä Aaltosalama näki myös Varissulan hahmon yrittävän lähestyä häntä, mutta Kalmakuun tultua hänen luokseen, kolli oli pysähtynyt odottamaan vähän matkan päähän. Hän vaihtoi muutaman sanan isänsä kanssa ja kääntyi sitten tämä mentyä häntä kohti kiiruhtavan Varissulan puoleen.
Nähdessään, miten tummanharmaa kolli selvästi pinnisteli näyttääkseen mahdollisimman rennolta ja huolettomalta, kuitenkin antaen olemuksellaan aivan päinvastaisen kuvan, Aaltosalama tunsi sisällään odottamatonta lämpöä. Hänestä tuntui hyvältä tietää, että Varissulkaa kiinnosti hänen vointinsa. Etenkin, kun tämä itse vielä kysyi sitä häneltä, samalla kun tämän harmaat silmät tutkivat häntä huolestuneesti. Se tunne sai hänet miltei unohtamaan väsymyksensä ja jomottavat lihaksensa.
“Usko tai älä, juuri meidän taisteluharjoitustemme ansiosta olen yhä yhtenä kappaleena”, Aaltosalama huokaisi ja nuolaisi lapaansa, josta oli irronnut iso tuppo karvaa. Vereslihalle raapiutunut, karvaton iholäntti näytti karulta, ja Aaltosalama rukoili siihen kasvavan pian uutta karvaa. Hän näytti aivan kuin joltain kirpunsyömältä kulkukatilta. “Vammani ovat lähinnä kosmeettisia”, naaras naurahti heikosti. “Muuten olen kunnossa. Kiitos.”
“Olit kai huolissasi seuraavista saalistusharjoituksistasi – älä huoli, me pidämme ne kyllä, kunhan vain olen ensin ottanut kahden päivän nokoset”, Aaltosalama maukui vitsaillen, mutta oikeasti hän toivoi salaa kollin myöntävän ääneen ollessaan huolissaan hänestä. Älä ole typerä, Aaltosalama – miksi Varissulka sellaista sanoisi?

//Varis?

Kirjoittaja: Lonkero

//TAISTELUTARINA (810 sanaa)

“Epäilen kyllä väitettäsi. Hän on melkoinen raukka”, Lehtituuli sanoi.
“Minä en väittäisi niin jos en olisi asiasta aivan varma.”
“No”, silmien pyöräytys, “toisaalta kyllähän nyt kunnon soturin pitää vavista omille klaanitovereille jutellessaan.”
“Jos olen käsittänyt oikein ei sinunkaan oppilaasi mikään seurapiiri kuningatar ole”, asiaa ei esitetty niinkään loukkauksena nuorta kissaa kohtaan, joka tunsi jonkinlaista arkuutta ketä tahansa kissaa kohtaan vaan objektiivisena faktana, joka puhui Sähkötuhon väitteen puolesta, “enkä minä muutenkaan usko, että hiljaisuus on esteenä hyvälle soturin uralle. Ei Taivastassusta mitään uutta legendaa tule, mutta hän vaikuttaa ihan kelpo taistelijalta ja hyvältä saalistajalta. Uskon, että hänestä tulee hyödyllinen klaanille jos hänet saa vain rohkaistumaan.”
Naaras oli vastaamassa – todennäköisesti pisteliääseen tapaansa – kun hän yhtäkkiä hiljeni, hänen katseensa sai tarkkaavaisen sävyn ja korvat kääntyivät valppaina eteenpäin. Kissojen ei tarvinnut vaihtaa sanoja keskenään, sillä heidän välillään oli syvä yhteisymmärrys useimmissa asioissa ja vain pieni merkitsevä liikahdus jo kertoi toiselle tarpeeksi seuraavista liikkeistä. Lehtituuli lähti kulkemaan matelijamaisesti eteenpäin ja Sähkötuho pysyi vähän matkan päässä hänen perässään varoen aiheuttamasta saalistussuoritusta häiritseviä tekijöitä. Joskus Sähkötuho tunsi, että hänen mukanaolonsa saalistustilanteessa oli usein melkoinen epäonni, sillä kolli ei mahtanut mitään kömpelyydelleen.
Hetken kuluttua Lehtituuli singahti saaliin kimppuun niin että märän lumen kosteat pisarat ripsottelivat ympäri Sähkötuhon turkkia. Sähkötuho oli joka kerta hyvin vaikuttunut Lehtituulen saalistaidoista ja sulavista, mutta voimakkaista liikkeistä. Raidallinen kolli lähti jolkottelemaan Lehtituulen tassunjäljissä naaraan perään, joka oli kadonnut jonnekin harvenevien havupuiden lomaan. Eloklaanin raja tulisi pian vastaan ja metsän sen hetkisestä tilanteesta johtuen se tuntui jollain tapaa entistä loukkaavammalta lähestyä. Sähkötuho ei kuitenkaan osannut valita missä mielessä.
Raja aukeni pian hänen silmissään, eikä hän havainnut Lehtituulta missään. Tai oikeastaan lopulta kävi ilmi, että hän oli etsinyt naarasta väärästä suunnasta. Lehtituuli jolkotteli Eloklaanin puolella rajaa tuuheahäntäinen orava suussaan ja silloin Sähkötuhon sisäinen kello alkoi hälyttää hiljaa. Kolli lähti ripein askelin Lehtituulta vastaan, muttei ylittänyt rajaa. Jo yksi kissa rajan väärällä puolella aiheuttaisi ongelmia, mutta kaksi vaikuttaisi jo harkitulta loukkaukselta.
“Lehtituuli. Tuo ei ollut ollenkaan hyvä idea.”
“Tämä saalis kuului meille, se tuli meidän puoleltamme rajaa. Ja tuskin Eloklaanilla on varaa ottaa tästä nokkiinsa heidän tämän hetkisen tilanteensa huomioon ottaen”, Lehtituuli sanoi silmiään pyöräytellen. Lehtituuli ei kunnioittanut ketään muuta kuin itseään ja joskus se kävi Sähkötuhon hermoille. Miten Lehtituuli saattoi olla niin vastuuton?
Ennen kuin Sähkötuho ehti esittää vastaväitteensä, hän huomasi silmäkulmassaan liikehdintää ja näki kahden selkeästi Eloklaanilaisen kissan nelistävän kohti vähän matkan päässä. Toveriaan kiihkeämmin Sähkötuhoa ja Lehtituulta kohti kiitävä likaisenvalkoinen järkäle näytti suorastaan raivostuneelta ja oli varmaankin hyvin innokas laittamaan oman näkemyksensä oikeudesta tapahtumaan.
Sähkötuho huokaisi. Miten he olivatkaan päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Hän ei olisi mielellään halunnut tahallaan provosoida eloklaanilaisia uusiin taisteluihin tai minkäänlaisiin kahakoihin, sillä näki sen melko käsittämättömänä ja sitäkin hyödyttömämpänä voimavarojen tuhlauksena. Vaikka toisaalta sodat voitettiin taistelu kerrallaan, ei Sähkötuho silti uskonut pienten kahakkahäviöiden kolauttavan Eloklaanin itsetuntoa niin kovasti että se olisi joko luovuttanut vapaaehtoisesti tai kärsinyt niin suuria kissatappioita ettei heillä olisi enää varaa taistella. Ja muutenkin Sähkötuho ei erityisesti halunnut piestä vastustajaklaanilaisiaan, hän teki sen, koska hänen kuului tehdä niin. Niin hänen haluttiin tekevän. Silti hänestä tuntui jollain tavalla siltä, ettei heidän naapuriklaaninsa ollut ansainnut tätä. Hän ei kuitenkaan antanut moisille ajatuksille aikaa, sillä hänen oli hoidettava niitä velvollisuuksia, mitä hänellä Kuolonklaanin soturina oli. Varsinkin, kun hänen oma isänsäkään ei ollut kokenut häntä tarpeeksi hyväksi nimittääkseen häntä varapäällikökseen. Siitä Sähkötuhon ego oli ottanut suuren kolauksen, jonka seurauksena hänen uskonsa itseensä oli horjunut. Hän tunsi itsensä aina välillä pettymykseksi, mutta se vain ruokki hänen tahdonvoimaansa tulla entistä paremmaksi. Siksi hän nyt kokosi itsensä, ryhtinsä ja valmistautui kohtaamaan kiukkuiset kissat. Kissat, joilla oli todellakin oikeus olla kiukkuisia.
“Senkin syöpäläiset, näinkö oikein, että teidän kapiset tassunne kävivät tällä puolella rajaa? Teille ei riitä se mitä nyt jo riistitte meiltä vaan te haluatte riistää kaiken”, suuri kolli puhisi karvat pörheinä teräväkyntisillä tassuillaan lumista maata puristaen. Kissan vierelle asteli kiireesti toinen paljon valkoisempi kolli, jonka Sähkötuho tunnisti Pohjaharhaksi. Pohjaharhan katseen outo tyhjyys ja eleettömyys pysyivät aivan yhtä tasaisina kuin aina huolimatta tämän hetkisen tilanteen sähköisyydestä ja se sai Sähkötuhon tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi eloklaanilaiskollin seurassa. Sähkötuho ei ollut koskaan nähnyt ketään niin elottoman oloista, joka kuitenkin oli elossa.
“Rauhoitu Pöllöviilto”, Pohjaharha sanoi tasaisesti, jonka jälkeen jatkoi kohdistaen sanansa kohteliaasti kuolonklaanilaisiin, “haluaisin kysyä, mitä asiaa teillä on meidän puolellemme?”
Sähkötuho katsoi hetken kumpaakin eloklaanilaista silmiin, jonka jälkeen puhui tyynesti:
“Otimme meille kuuluvan saaliin kiinni ja saattaa olla, että epähuomiossa sattui rajanylitys. Saalis tuli kuitenkin meidän puoleltamme, joten mielestäni asiassa ei ole enempää käsiteltävää.”
Lehtituuli oli tällä välin laskenut oravan jalkojensa juureen ja silmäili Pöllöviiltoa alentavasti.
“Ai ei mitään käsiteltävää? Minä näytän sinulle käsittelyn senkin ketunaivo. Sinä, et halua nähdä vihaani. Ja nyt minä alan olemaan hyvin vihainen”, Pöllöviillon silmissä oli jotain niin kiihkeää, että Sähkötuho oli melkein varma, että kolli tekisi mitä vain päästäkseen raastamaan joltakulta turkin päältä. Sähkötuho ei kuitenkaan antaisi sen tapahtua. Tähän oli oltava sanallinen ratkaisu.
Lehtituuli hymyili kuivasti: “Ihanko tosi? Minusta sinä kyllä näytät todella rauhalliselta”. Ja siinä oli mennyt sekin vaihtoehto. Pöllöviillossa oli kääntynyt uusi vaihde päälle ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, mustavalkoinen kolli oli jo syöksähtänyt Lehtituulen kimppuun hirmuisesti muristen ja niitannut hontelon naaraan vaivattomasti maahan. Lehtituulen hätähuuto sai Sähkötuhon diplomaattivaihteen napsahtamaan nopeasti pois ja kolli tarttui nopeasti suuren kissan lapoihin hampaillaan ja riuhtaisi tämän irti kilpikonnakuvioisesta naaraasta, joka ei mahtanut hyökkääjälleen mitään. Sähkötuhon sydän hakkasi nopeasti ja hän tunsi kiukun nousevan.
“Älä ole säälittävä ja taistele itsesi kokoisten kanssa”, Sähkötuho ärähti ja kohtasi katseellaan Pöllöviillon suuren hahmon. Sähkötuho kavahti mielessään kollin todellista kokoa. Sähkötuho itse oli käytännössä illuusio pöyhkeine karvoineen ja suurine luineen. Jos Pöllöviillon uhoaminen yhtään antoi viitteitä tämän oikeista taistelutaidoista, Sähkötuhon olisi laitettava parastaan. Ja niin hän aikoikin.
“Kutsuitko minua säälittäväksi?” Pöllöviillon ääni särisi. Ja silloin Sähkötuho tiesi valtavan hyvin, ettei tilanteesta olisi muuta keinoa kuin taistella ulos. Niinpä hän loikkasi suuren valkoisen kollin kimppuun kynnet paljastettuina ja korvat luimussa, valmistautuen kohtaamana vastaustajansa – joka oli valmistautunut iskuun ja puolustautui kuolonklaanilaisen hyökkäystä vastaan taitavasti. Taistelu veti heidät nopeasti maahan ja hetken kollit pyörivät ärisevänä harmaavalkoisena karvakeränä maassa. Sähkötuho tunsi taistelun lomassa myös toisen kissan tömähtävän hänen selkäänsä kivuliaasti hänen turkkiaan raastaen. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut välittää selässään roikkuvasta kissasta, sillä sinä hetkenä kun hän kääntäisi selkänsä uhoavalle Pöllöviillolle, tämä nylkisi hänet. Hän yritti rimpuilla parhaansa mukaan häiriten Pohjaharhaa, jotta tämän ote löystyisi ja Sähkötuho saisi viskattua kollin kimpustaan.
Missä ihmeessä Lehtituuli oli? Sähkötuhon mielestä olisi ollut jo korkea aika tulla auttamaan. Ja samassa Pohjaharhan reaktiosta päätellen kilpikonnakuvioinen kissa oli tarttunut vaaleaan eloklaanilaissoturiin ja sai tämän otteen lipeämään.
“Minä pieksen teidät senkin idiootit”, Pöllöviillto julisti Sähkötuhon karvojen välistä ja alkoi potkia raidallista kollia voimakkailla jaloillaan. Sähkötuho tunsi kuinka ilma pakeni hetkeksi hänen keuhkoistaan, eikä hän voinut silloin keskittyä muuhun kuin hapen kakomiseen. Pöllöviilto käytti tilaisuuden hyväkseen ja paiskasi Sähkötuhon kokonaan maahan, mutta kuolonklaanilainen reagoi nopeasti heikosta hapestaan huolimatta ja heitti kissan päältään. Hetkeksi kaksi kissaa olivat erkaantuneet toisistaan ja molemmat puhisivat hengästyneinä toisiaan kyräillen. Lehtituuli ja Pohjaharha kierivät raivokkaasti muutaman ketunmitan päässä heistä ja näytti epäilyttävästi siltä, että Lehtituuli oli avun tarpeessa. Sähkötuho ei kuitenkaan ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Pöllöviilto lähti jo uudelleen syöksymään hänen kimppunsa. Sähkötuho osasi arvata, että tästä tulisi pitkä ja väsyttävä taistelu, jossa Pöllöviilto ei ainakaan tulisi luovuttamaan.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Susipentu: 8kp –

Tuhkajuova: 14kp –

Lätäkköpentu: 42kp! – Oppilaan pisteet kasassa!

Lampipentu: 16kp –

Lokkipentu: 11kp –

Lammikkopentu: 13kp –

Savupentu: 4kp –

Virtatassu: 6kp –

Varissulka: 8kp –

Sulkavirta: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Taistelu Eloklaania vastaan oli päättynyt Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön voittoon. Sulkavirta ja Lokkipentu olivat menneet sotureiden paluun jälkeen nukkumaan, mutta nukahtaminen oli ollut Sulkavirralle vaikeaa. Kuningattaren oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, sillä kaikki tuntui olevan aivan pielessä. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mitä mieltä oli koko sodasta. Hän halusi tukea perheenjäseniään, mutta ei voinut olla huomioimatta sitä, että Ruskalinnun mukaan eloklaanilaiset olivat jaloja ja hyväsydämisiä kissoja. He eivät taatusti ansainneet tällaista. Kaikista eniten raidallisen naaraan mieltä painoi se, että hänen oma pieni poikansa oli niin kovin innoissaan sodasta. Lokkipennun silmät oikein sädehtivät, kun hän puhui taistelusta.
Jossain vaiheessa Sulkavirta oli nukahtanut ja herätessään uudelleen hän oli yhä väsynyt. Sulkavirta oli kertonut pojalleen Kuolonklaanin voitosta, joka oli ollut hyvin innoissaan. Jonkin ajan kuluttua harmaavalkoisen pennun suusta tuli kysymys, johon Sulkavirta ei olisi halunnut vastata:
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?”
Sulkavirta katsoi hetken poikaansa aivan hiljaa, yrittäen löytää oikeaa vastausta.
”Tuohon on vähän vaikea vastata”, naaras totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi, ”minä en tiedä, ansaitseeko kukaan oikeasti sellaista, mutta enhän minä olekaan mikään asiantuntija. En tiedä mitä metsässä on viimeisten vuodenaikojen aikana tapahtunut, joten olen väärä kissa vastaamaan kysymykseesi.”
Mutta Lokkipentu ei näyttänyt enää kuuntelevan. Pieni pentu tiiraili pentutarhan uloskäynnin suunnalle toivoen, että hän pääsisi taas ulos.
”Mentäisiinkö katselemaan niitä taistelijoita?” Lokkipentu kysyi. Pentu oli niin täpinöissään, ettei Sulkavirta hennonnut kieltäytyä. Pentu oli saanut tiukan otteen emostaan, joka rakasti poikaansa pyytettömästi ja ehdoitta.

Kuu vierähti taas hetkessä, ja Sulkavirralla oli käpälät täynnä työtä kolmikuisen Lokkipennun kanssa. Naaras ei halunnut olla hetkeäkään erossa pojastaan, koska rakasti häntä niin paljon. Sulkavirran koko elämä pyöri tätä nykyä vain Lokkipennun ympärillä, eikä se haitannut kuningatarta ollenkaan. Hän rakasti jokaista hetkeä, jonka hän sai viettää Lokkipennun kanssa.
”Opetatko sinä minulle nyt taisteluliikkeitä?” pentu uteli, kun hän käveli emonsa edellä ulos pentutarhasta. Matopennusta ja Aamupennusta oli tullut jokin aika sitten oppilaita, joiden nimet olivat nykyään Matotassu ja Aamutassu. Oppilaat olivat saaneet mestareikseen Kuuraturkin ja Turhamyrskyn. Lokkipentu halusi myös olla oppilas ja oppia taistelemaan ja saalistamaan, voidakseen tulla nopeammin soturiksi.
”Sitten kun olet vähän vanhempi. Sinä ehdit kyllä harjoitella vaikka koko loppuikäsi, ei sinulla ole mikään kiire, pikkuinen”, Sulkavirta naukui ja katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa. Lokkipentu ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä tämä katsoi tyrmistyneenä toiseen suuntaan. Sulkavirta käänsi katseensa poikansa katseen suuntaan ja huomasi, että valkoharmaa pentu katseli Tuhkajuovaa ja tämän jälkikasvuaan, jotka keskustelivat vähän matkan päässä heistä. Sulkavirta tiesi, että Lokkipentu halusi aina olla siinä paikassa, sillä kallion seinämän vierusta oli tähän aikaan päivästä leirin lämpimin paikka. Lehtikado alkoi olla lopuillaan, ja Lokkipentukin oli saanut kokea ensimmäistä kertaa auringon säteiden lämmön.
”Emo! Nuo kissat ovat minun paikallani, meidän on ajettava heidät pois!” Lokkipentu ilmoitti päättäväisesti ja oli jo lähdössä talsimaan kohti Sulkavirran emoa ja uusia sisaruksiaan. Harmaanruskea naaras asettui kuitenkin Lokkipennun tielle ja pudisteli päätään.
”He olivat siinä ensin, Lokkipentu. Me emme voi häätää heitä pois, sillä paikka ei ole vain meidän. Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?” Sulkavirta yritti taivutella pentuaan. Tuhkajuova tuntui nyt jo inhoavan Sulkavirtaa, eikä naaras halunnut antaa emolleen lisäsyitä inhota häntä tai hänen poikaansa.

//Lokki? 😮

Kirjoittaja: Auroora

Kuu oli ehtinyt jo laskea ja aurinko nousta mäntymetsän takaa, kun viimein palasimme kokoontumisesta leiriin. Henkäystähti oli selvästi halunnut pitkittää klaanien tapaamista niin paljon kuin vain kykeni järjestääkseen kuolonklaanilaisille ja kujakissoille mahdollisimman paljon aikaa. Onneksemme Mesitähti ja eloklaanilaiset eivät koko yön aikana olleet vaikuttaneet huomaavaan mitään. Joukoillemme olisi käynyt ohraisesti, jos kokoontumiseen lähteneet eloklaanilaiset soturit olisivat palanneet leiriin auttamaan klaanitovereitaan.
Olin yön jäljiltä uupunut, vaikka en ollutkaan kuulunut leiriin hyökkääjiin. Yö oli ollut pitkä ja halusin jo nukkumaan. Pakotin kuitenkin silmäni pysymään auki, sillä halusin nähdä hyökkäysjoukkojen palaavan leiriin, typerä kun olin. Vakuuttelin itselleni, että minua kiinnosti ainoastaan saada selville, miten hyökkäys oli mennyt, eikä erään punaruskean soturittaren vointi. Ei tietenkään, miksi olisi kiinnostanut? Aaltosalama oli sitä paitsi varmasti kunnossa. Hänen oli pakko olla. Pakotin hermostuneesti vääntelevän häntäni pysymään paikoillaan ja yritin keskittyä muihin asioihin.
En kuitenkaan joutunut odottamaan kauaa. Pian enemmän ja vähemmän haavoittuneita kissoja alkoi valua leiriin Pimentovarjon ja Keijukaisen johdattamina. Kumpikaan kokeneista naaraista ei ollut selvinnyt naarmutta, joten selvästi taistelu ei ollut ollut mikään läpihuutojuttu. Kaksikko ei vaivautunut selittämään tilannetta klaanin kissoille, vaan kiirehti suoraan päällikön pesään Henkäystähden luokse.
Pari kissaa raahasi mukanaan leiriin ruumista, ja tunnistin kuolleen kissan Myrkkytassuksi. Katseeni pysyi vain hetken oppilaan ruumiissa, kunnes taas aloin etsiä Aaltosalamaa. Pian huomasinkin hänet ja rentouduin hieman kun huomasin, että ainakin soturi oli tolpillaan. Hän oli selvästi jättänyt osan turkistaan matkan varrelle ja kerännyt taistelusta muutaman naarmun ja haavan, mutta naaras ei vaikuttanut olevan aivan hengen hädässä.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan asiaa olin jo noussut paikaltani ja kävelemässä Aaltosalamaa kohti. Olin muutaman askeleen päässä, kun huomasin Kalmakuun kiirehtivän tytärtään kohti. Jähmetyin nolona niille sijoilleni: en millään voinut välittää Aaltosalamasta yhtä paljoa kuin hänen isänsä. Minulla ei ollut mitään oikeutta olla ensimmäinen kissa, jonka hän leirissä tapaisi taistelun jälkeen. Sitä paitsi minun ärsyttävä naamani oli varmaankin viimeinen asia, jonka taistelun uuvuttama soturi halusi nähdä. Olin kuitenkin itsekäs ja halusin päästä puhumaan hänelle. Odotin hiukan nolona korvat tulessa, että kokeneempi soturi oli saanut vaihdettua sanasen tyttärensä kanssa, ja kun Kalmakuu häipyi tiehensä, riensin Aaltosalaman luo. Yritin pitää askeleeni ja olemukseni kiireettöminä ja rentoina, mutta en esitykselläni vakuuttanut edes itseäni.
”Toivottavasti taisteluharjoituksistamme oli jotain hyötyä. Et kyllä näytä siltä”, sanoin yrittäen virnistää, mutta huoli paistoi silmistäni selvästi. ”Oletko kunnossa?”

//Aalto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kerta kaikkiaan naurettavaa, ettei minua oltu otettu mukaan Eloklaanin leirin valtaamiseen. Jopa surkea Myrkkytassu oli päässyt mukaan! Tosin samainen kollinkuvatus oli tullut tapetuksi kyseisellä reissulla, mikä oli minusta ihan oikein hänelle. Minua kyllä harmitti, etten ollut saanut tilaisuutta kostaa hänelle henkilökohtaisesti, vaan joku eloklaanilainen oli tehnyt sen ”puolestani”… No, kukaan tuskin kaipasi Myrkkytassua sen enempää kuin piikkiä takalistoonsa, ja oppilaiden pesäänkin oli tullut taas vähän tilavampaa.
Nuolaisin rintaturkkiani mietteliäänä, ja samalla katseeni lipui Kyyhkytassuun ja Matotassuun, jotka jolkottelivat mestariensa perässä leirin uloskäyntiä kohti. Siristin silmiäni katsoessani, miten iloiselta sisareni näytti likaisenvalkean kollin seurassa. Ei enää niin pienestä juoksupojastamme oli vastikään tehty oppilas, ja siitä lähtien ruvennut panemaan merkille, miten usein Kyyhkytassu karkasi kollin luokse, kun silmäni vältti. Tiesinhän minä, että siskollani oli ollut erityinen side Matotassuun jo pentutarha-aikoina, mutta nyt tämä side alkoi tuntua minusta jopa jo vähän häiritsevältä. Välillä minusta tuntui, että minä olin se kolmas pyörä, vaikka se rooli olisi epäilemättä kuulunut Matotassulle.
Taivastassu sattui myöskin olemaan oman mestarinsa kanssa matkalla uloskäynnille, ja laikukas naaras erehtyi vilkaisemaan minun suuntaani. Nostin naamalleni häijyn virneen, mikä sai oppilaan kääntämään katseensa nopeasti toiseen suuntaan. Voi tuota hölmöä! Kunhan Kyyhkytassu vapautuisi Matotassun seurasta, voisimme yhdessä kehitellä jotakin kivaa leikkikalumme päänmenoksi. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi saanut piinata ketään…
Piinaamisesta puheen ollen, oli minun vuoroni tulla piinatuksi. Jääviilto asteli ulos soturien pesästä, ja tiesin, että seuraavaksi oli luvassa minun rääkkämistäni jollakin typerällä harjoituksella. Jonain päivänä minä tuhoaisin vielä Jääviillon, ja silloin hän saisi katua koskaan syntyneensä tähän maailmaan.

Kirjoittaja: Elandra

Kesken leirikierroksen Lammikkopentu oli pyytänyt, jos he kaikki voisivat leikkiä aivan hiljaa jotain yhdessä. Ennen kuin emo ehti vastata mitään, Lammikkopentu esitti jo lisää kysymyksiä:
”Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?”
Lätäkköpennun mielestä hänen pentuetoverinsa ehdotukset olivat hyviä. Myös Lampipennun kasvoilla oli pieni, innostunut hymy, josta Lätäkköpentu päätteli hänenkin tahtovan leikkiä tai opetella liikkeitä. Mutta kun Lätäkköpennun katse kääntyi emon suuntaan, emo ei ollut iloisen näköinen. Tuhkajuovan kasvoilla oli taas tiukka, aavistuksen verran pettynyt ilme. Lätäkköpentu ei pitänyt siitä, mutta hän ymmärsi miksi emo oli pettynyt. Emo oli ladellut selvät säännöt heidän lähtiessään ulos: ensin leirikierros ja sitten vasta hupi. Nyt Lätäkköpentua hävetti se, että hän ei ollut heti tajunnut sisarensa ehdotuksen olevan niin huono.
”Ei käy”, Tuhkajuova naukaisi kireällä äänellä ja siristi vaaleanvihreitä silmiään, ”me sovimme, että kierrämme leirin ennen mitään leikkejä. Ettekä te saa häiritä muita kissoja, elleivät he itse omatoimisesti tule luoksenne. Teidän on annettava sotureille ja oppilaille rauha levähtää aukiolla ilman häiriötekijöitä. Kun olette oppineet hallitsemaan kehoanne paremmin, voin opettaa teille yksinkertaisia liikkeitä.”
Lätäkköpennun katse kirkastui. Vaikka emo olikin tiukka ja ankara, hän oli maailman paras emo! Hopeanharmaan pennun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. Pennut eivät väittäneet emolleen vastaan, sillä he kaikki tiesivät sen johtavan sanktioihin. Niinpä neljä kissaa jättivät piikkihernetunnelin taakseen ja suuntasivat leirin aukiolla lepäävän, kaatuneen kuusipuun luokse.
”Soturit nukkuvat täällä”, Tuhkajuova selitti pysähtyessään kuusen leveämpään päähän. Lätäkköpentu pentuetovereineen silmäili sisäänkäyntiä, mutta emo siirsi tassunsa pentujensa eteen.
”Kuten sanoin, he nukkuvat siellä. Pennuilla ei ole mitään asiaa sotureiden pesään, ei edes sen suulle”, tabbykuvioinen kuningatar ilmoitti.
”Mutta eihän se häiritse heitä mitenkään, jos me vain kurkkaamme!” Lätäkköpentu ilmoitti hiukan ärsyyntyneenä. Pennun häntä heilahti puolelta toiselle vauhdikkaasti, kun hän katsoi emoaan uhmakkaasti. Tuhkajuovan kasvoilla oli ankara ilme.
”Kyllä se häiritsee, sillä olette sitten sotureiden tiellä. Etkö muista, mitä pentujen tehtäviin kuuluu?” emo kysyi ja kumartui Lätäkköpennun luokse.
”Muistan!” tabbykuvioinen naaras ilmoitti terävästi, ”meidän tehtävämme on oppia klaanin tapoja ja pysyä poissa sotureiden ja oppilaiden tieltä.” Emo nyökytteli päätään.
”Niin, eli te ette voi mennä kurkkimaan muiden pesiin”, emo vastasi kylmällä äänellä ja viittoi pennut perässään kohti kuusen latvustoa, jonka Lätäkköpentu arveli olevan oppilaiden pesä. Pentu vilkaisi sisaruksiaan, jotka olivat seuranneet hiljaa Lätäkköpennun ja emon kireää keskustelua. Lätäkköpentu kyllä rakasti koko perhettään kovasti, mutta hän koki toisinaan tarvetta tuoda ilmi oman mielipiteensä, vaikka hän tiesikin muiden olevan siitä eri mieltä. Tällä kertaa emo oli kuitenkin onnistunut todistamaan, että Lätäkköpennun mielipide oli ollut väärä; he olisivat kirjaimellisesti sotureiden tiellä, jos he kurkkisivat sisään heidän pesäänsä.

Emo esitteli jälkikasvulleen vielä oppilaiden pesän, tuoresaaliskasan ja parantajan pesän. Parantajan pesään pennut saivat mennä sisään, mutta Lätäkköpentu ei voinut sietää sitä löyhkää, joka pesässä leijaili!
”Hyi! Ihan kamala haju!” Lätäkköpentu ilmoitti nyrpistäen nenäänsä, kun he astuivat sisään hämärään pesään, joka sijaitsi pentutarhan tavoin kallionseinämässä, ”mistä tämä haju oikein tulee?”
”Minä luulen, että se tulee yrteistä. Eikö niin emo?” Lammikkopentu kysyi ja käänsi katseensa heidän edessään seisovaan emoon. Tuhkajuova nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kyllä, parantaja hoitaa yrteillä sairaita kissoja. Ne haisevat pahalta, mutta niillä voidaan pelastaa sairaan tai loukkaantuneen kissan henki”, Tuhkajuova selitti rauhallisella äänellä. Lätäkköpentu näki, kuinka Lammikkopennun silmät säihkyivät, kun tämä oli vastannut oikein. Lätäkköpennun katse kääntyi pesässä olevaan onkaloon, josta asteli esiin musta hahmo. Mustan kissan keltaiset silmät kiiluivat hämärässä, kun hän tassutteli kohti pentuja ja heidän emoaan. Naaras – joka kai oli parantaja – hymyili ystävällisesti Tuhkajuovalle ja tämän jälkikasvulleen.
”Hei, minä olen Kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel. Oletteko te ensimmäistä kertaa leirissä?” musta naaras kysyi ystävällisesti hymyillen. Lätäkköpentu oli kuullut isän puhuvan, että parantaja oli klaanille hirmuinen taakka, kun hän ei osallistunut saalistamiseen tai klaanin puolustamiseen. Lätäkköpentu oli kuitenkin eri mieltä. Hänen mielestään parantaja korvasi tekemättömät tehtävänsä sillä, että hän paransi niitä klaanin jäseniä, jotka puolustivat ja ruokkivat klaania.
”Olemme me. Emo esittelee meille leiriä”, Lammikkopentu selitti. Myös Lätäkköpentu rohkeni puhumaan, kun hänen sisarensakin oli avannut suunsa.
”Minä olen Lätäkköpentu. Minun mielestäni sinun pesäsi haisee pahalta. Miten sinä voit asua täällä?” pentu kysyi. Lätäkköpentua alkoi puistattaa yrttien kitkerät tuoksut, mutta Hehkuaskel vain hymyili.
”Minustakin yrtit haisivat aluksi pahalta, mutta olen nyt tottunut niiden hajuun eivätkä ne haise enää pahalta”, musta parantajakissa selitti rauhallisella äänellä ja hyvin kärsivällisesti. Lätäkköpentu kohautti lapojaan.
”Kyllä ne haisevat”, pentu ilmoitti.
”Minä luulen, että sinulla on muutakin tehtävää kuin maleksia täällä pentujen kanssa”, Tuhkajuova keskeytti keskustelun kylmällä äänellä ja loi terävän katseen Hehkuaskeleeseen. Parantaja katsoi pahoitellen kuningatarta. Hän toivotti pennuille ja heidän emolleen hyvät päivänjatkot ja palasi vähin äänin takaisin samaan paikkaan, josta hän oli tullutkin. Lätäkköpentu jäi katsomaan parantajakissan perään ja käänsi katseensa emoon.
”Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt olla niin ilkeä hänelle”, Lätäkköpentu ilmoitti ja kohtasi emon terävän katseen, ”hän kuitenkin parantaa myös sinut, jos tulet kipeäksi tai haavoitut. Siitä pitäisi olla kiitollisempi.”
Tuhkajuova ei taaskaan näyttänyt iloiselta, mutta nyt hän tiesi, ettei emo voisi muuttaa hänen omaa mielipidettään. Siitä Lätäkköpentu pitäisi kiinni kynsin hampain, sillä hänen mielestään oli oikeasti epäreilua, miten muut kohtelivat Hehkuaskelta.
”En minä ollut ilkeä. Parantajalla on etenkin lehtikatoisin paljon tehtävää, eikä niihin kuulu pentujen kanssa höpöttely”, Tuhkajuova ilmoitti ja komensi pentunsa perässään ulos pesästä. Lätäkköpentu ei voinut pysyä hiljaa, joten hän oli pakko saada puhua pentuetovereilleen kuiskaten niin, ettei emo kuulisi ja suuttuisi:
”Minä en pidä siitä, että kukaan ei ymmärrä miten tärkeä parantaja on klaanille! Häntä pitäisi kunnioittaa enemmän, eikö niin?”
Pentu silmäili kysyvästi pentuetovereitaan toivoen, että he jakaisivat mielipiteen hänen kanssaan.

//Lammikko tai Lampi?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

“Tottakai!” Savupentu hihkaisi ja nappasi sammalpallonsa, jonka oli saanut Mäntyviikseltä edellispäivänä.
“Heittelemme tätä edes takaisin eikä se saa osua maahan. Jos minä tiputan sen sinä voitat”, Savupentu kertoi innoissaan. Susipentu kampeutui ylös istuma-asennostaan ja asettautui peliasemiin.
“Ja entä, jos minä pudotan sen?” harmaalaikukkaan veli kysyi jo paremmalla mielellä.
“Silloin minä voitan”, Savupentu sanoi ja hymyili koko olemus iloa ja rakkautta ympäröivää maailmaa kohtaan.
“Selvä aloitetaanko?” Susipentu kysyi ja Savupentu nyökkäsi innokkaasti. Naaraspentu heitti sammalpallonsa Susipennulle ja tuo heilautti sen takaisin. Savupentu loikkasi ja nappasi pallon ja heitti sen taas. Susipentu laukaisi pallon ja se lennähti Savupennun pään yli ja vaikka tuo tavoitteli sitä kaikin voimin pienet jalat sotkeutuivat toisiinsa ja Savupentu muksahti maahan. Hän vinkaisi lyödessään leukansa.
“Savupentu? Oletko kunnossa?” Savupennun veli naukui ja tassutti sisarensa luo huolissaan.
“Ei sattunut. Jatketaan vain leikkiä”, Savupentu naukaisi ja kömpi ylös maasta.
“Oletko varma? Se näytti kipeältä”, Susipentu naukui ja nappasi sammalpallon käpäliinsä.
“Olen varma. Ei minua sattunut säikähdin vain”, harmaalaikukaspentu sanoi ja hymyili..
“Sinä voitit nyt. Pelataanko me vielä?” Savupentu kysyi nyt jo innokkaana ja olemus taas henkien naaraan iloa.
//Susi?

Kirjoittaja: Aura

Lammikkopennun kasvoja korosti innostunut ilme. Hän oli vihdoin päässyt emonsa ja pentuetovereidensa kanssa pentutarhan ulkopuolelle. Pennusta pentutarha olikin jo alkanut käydä turhan tunkkaiseksi ja tylsäksi paikaksi! Sen lisäksi pesä oli täynnä hiirenaivoisia kissoja, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Naaras ei kestänyt sitä, kun kaikki tulivat sotkemaan hänen lelukokoelmaansa. Kepit olivat tietyssä järjestyksessä, järjestys oli tarkoin valittu eikä hän sietänyt, jos joku kehtaisi edes liikauttaa niitä. Lammikkopennulla meni kuppi välittömästi nurin ja hän olikin saanut kuulla asiasta moneen otteeseen emoltaan. Muissa asioissa hän olikin pennuksi yllättävän hillitty, mutta symmetrian puute sai hänet pois tolaltaan. Silloin Lammikkopentu ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, kuin sen virheen. Naaras katseli hiljaisena, kun hänen siskonsa juttelivat uimisesta.
“Minä aion opetella uimaan, jos emo haluaa, että opettelen uimaan. Aion tehdä emon hyvin ylpeäksi!” Lammikkopentu ilmoitti muille ja palasi taas ajatuksiinsa. Pauhaava putous ja tumma lampi olivat hänestä kiinnostavia. Kuitenkin, hänen oli myönnettävä, että ne myös pelottivat häntä. Joskus hän olisi niin rohkea, että uskaltaisi mennä uimaan, mutta se päivä ei ollut nyt. Vesikin näytti kylmältä ja kolkolta. Pian Tuhkajuova huomasi pentujensa hidastelut ja tuli ilmoittamaan asiasta jälkikasvulleen. Lammikkopentua nolotti, kuinka hän oli saattanut tuottaa tällä tavalla niin suuren pettymyksen? Naaras myös toivoi, että emo ei kehittelisi heille rangaistusta, kuten pentutarhaan palaaminen. Lammikkopentu oli niin pitkään halunnut nähdä leirin ihmeet, joten tätä kierrosta hän ei haluaisi menettää! Olisi vain oltava ripeämpi eikä jäätävä ihastelemaan jokaista vastaantulevaa asiaa.
“Minäkin pelkäsin, että emo passittaisi meidät suorinta tietä leiriin”, naaras supatti takaisin siskolleen huolestuneella äänellä. Kolmikon emo jatkoi leirikierrosta ja esitteli pennuilleen seuraavaksi päällikönpesän. Lammikkopennun korvat lopahtivat, kun heidän isänsä, Henkäystähti ei ollutkaan paikalla. Siispä he eivät pääsisi katsomaan pesää tarkemmin.
“Olisin halunnut nähdä miltä isämme pesä näyttää. Tuleekohan minustakin päällikkö, kun näytän niin paljon isältämme? Eikö se olisi loogista?” Lammikkopentu kysyi niin emoltaan, kuin myös sisaruksiltaan.
“En usko, että se toimii niin. Eihän Pimentovarjokaan näytä isältämme ja hänestä tulee seuraava päällikkö”, toinen hänen sisaruksistaan miukaisi ja sai Lammikkopennun vain kohauttamaan olkiaan. Hänestä tulisi silti päällikkö, se oli saletti se! Päällikkyys tekisi hänen emonsa, Tuhkajuovan taatusti maailman ylpeimmäksi kissaksi. Lammikkopentu halusi niin kovin olla emonsa suosiossa. Seuraavaksi raidallinen naaras esitteli jälkikasvulleen piikkihernetunnelin. Toiveikkaana nuori naaraspentu kurkisti tunneliin ja melkein muksahti kumoon, kun tunnelista näkyikin maisemien sijaan tummaturkkinen hahmo. Mokoma köntys tuli hänen seikkailujensa tielle! Kuningatar kertoi sen johtavan ulos leiristä ja korosti vielä, että pennut eivät saisi poistua leiristä. Se johtaisi rangaistukseen ja maineen menettämiseen. Lammikkopentu kauhistui, sitä hän ei ainakaan halunnut! Jos hän äsken oli toivonut, että he voisivat käydä kierroksella ulkona ja harkinnut, että voisi tehdä salaisen seikkailun siskojensa kanssa, nyt hän ei uskaltanut edes ajatella sitä.
“Minäkään en aio karata! En halua, että muut kissat katsovat pahasti tai menetän maineeni”, Lammikkopentu kajautti perheenjäsenilleen. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä maineen menetys tarkoitti, mutta oli kuullut ne sanat emoltaan ja päätellyt, että se olisi hyvinkin vakava asia. Lammikkopentu katseli sisaruksiaan ja emoaan uteliaana. Hänen viiksensä väpättivät, kun hän mietti, että hehän voisivat leikkiä jotain. Naaraspentu uumoili, että heidän emonsa ei haluaisi osallistua kolmikon leikkeihin, mutta aina sopi toivoa ja yrittää.
”Voitaisiinko me leikkiä jotain, me kaikki neljä? Jos lupaamme olla hiljaa”, tabbykuvoinen naaras aneli emoltaan ja pälyili sitten siskostensa suuntaan. Heille tulisi taatusti niin hauskaa, jos he leikkisivät jotain kivaa! Kuten piilosta tai harjoittelisivat liikkeitä.
”Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?” Lammikkopentu jatkoi sitten aneluaan. Kai emo tämän kerran voisi suostua heidän pyyntöihinsä?

// Lampi, Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lampipentu oli vastannut Lätäkköpennulle, että hän ainakin aikoisi opetella uimaan. Sisko muistutti pentuetovereilleen, miten tärkeä taito uimistaito oli.
”Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida”, tabbykuvioinen pentu sanoi ja katsoi Lätäkköpentua vaalenvihreillä silmillään. Pentueensa nuorin Lätäkköpentu kohautti lapojaan. Hän oli jo päättänyt, ettei koskaan astuisi käpälälläänkään veteen, eikä hänen tietääkseen kuivalla maalla voinut hukkua. Siispä hopeanharmaa pentu pudisteli päätään.
”Uintitaito on tärkeä taito niille, jotka menevät veteen. Minä en aio mennä veteen, enkä voi siksi hukkuakaan”, Lätäkköpentu ilmoitti rauhallisesti. Emon ankara ääni keskeytti pentujen keskustelun ennen kuin Lampipentu tai Lammikkopentu ehtivät vastata mitään:
”Älkää hidastelko. Minä käskin teidän pysyä aivan kannoillani.” Huomaamattaan pennut olivat hidastaneet tahtiaan ja jääneet täten emostaan jälkeen. Kolmikko tiesi, että emoa olisi toteltava mikäli halusi jatkaa leirikierrosta, joten pennut laittoivat suunsa suppuun ja kiiruhtivat emonsa luokse. Tuhkajuova katsoi terävällä katseellaan pentujaan, ja hetken Lätäkköpentu luuli heidän joutuvan takaisin pentutarhaan. Pimeyden Metsälle kiitos, emon ilme muuttui rennommaksi ja naaras jatkoi leirin esittelemistä jälkikasvulleen. Lätäkköpentu huokaisi helpotuksesta.
”Huh, minä säikähdin, että joudumme takaisin pentutarhalle”, naaraspentu sanoi ja jatkoi matkaansa sisarustensa välissä kohti leirin piikkihernemuuria. Tuhkajuova esitteli pennuilleen päällikön pesän. Emo oli vilkaissut pesään sisään siinä toivossa, että Henkäystähti olisi voinut esitellä jälkikasvulleen pesäänsä. Isä ei kuitenkaan ollut paikalla, joten pennut eivät harmikseen päässeet sisään pesään. Emo pentuineen jatkoivat matkaansa piikkihernemuurin luokse. He kulkivat kissojen tekemää polkua pitkin piikkihernemuurin varjossa eteenpäin.
”Tuossa on piikkihernetunneli”, Tuhkajuova pysähtyi piikkihernemuurissa olevan tunnelin luokse. Lätäkköpentu kurkki sisään hämärään tunneliin, yrittäen nähdä ulos leiristä. Ulkomaailman sijaan pentu näki lähestyvän, tumman hahmon. Lätäkköpentu siirtyi sivuun ja antoi suurikokoisen soturin kävellä sisään leiriin. Kissa mulkaisi ensin Tuhkajuovan pentuja ja sitten itse emoa, murahti jotain ja käveli tiehensä.
”Te ette saa poistua leiristä ennen kuin olette oppilaita. Pennut, jotka karkaavat leiristä saava rangaistuksen ja erittäin huonon maineen muiden keskuudessa”, emo sanoi ankaralla äänellä.
”Minä en aio karata, sillä ulkona on varmasti todella vaarallista”, Lätäkköpentu ilmoitti pätevänä, ”enkä minä osaa vielä puolustaa itseäni.”

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Koivu

Lokkipennun onneksi hänen valheensa unissakävelystä oli mennyt läpi emolle, kuten pentu oli toivonutkin. Emo oli suostunut siihen, että he voisivat valvoa odottamassa auringonnousuun saakka, josko taistelijat palaisivat. Ehtona oli kuitenkin ollut, että auringon noustessa Lokkipentu joutuisi menemään takaisin nukkumaan.
Lokkipentu oli istunut harvinaisen kärsivällisenä pentutarhan suulla emon hännän ympäröimänä, että soturit ja ne kujakissat palaisivat taistelusta. Hänen oli saatava tietää heti, miten hyvin he olisivat voittaneet. Tai siis, pakkohan Kuolonklaanin oli voittaa, eikö niin? Jos pentu jotain oli oppinut kahden ensimmäisen elinkuunsa aikana, niin sen, että Kuolonklaani oli ylivoimaisesti paras klaani.

Kun auringonvalo vihdoin alkoi pilkottaa hennosti puiden takaa, Lokkipentu ponkaisi pystyyn. Eikö taistelun pitäisi olla jo loppunut? Aurinko jatkoi kuitenkin vain nousemistaan, ja kissat alkoivat liikehtiä yhä levottomammin leirin keskiaukiolla. Ensimmäinen partiokin alkoi kokoontua lähtövalmiiksi. Lokkipentu mutristi suutaan ja murahti närkästyneenä. Taistelupartion täytyisi tulla leiriin nyt, nyt tai nyt, jotta hän ehtisi todistamaan sen silmillään!
Hetken kuluttua emo nuolaisi Lokkipennun päälakea. Kolli kurtisti kulmiaan ja laski päätään alemmas välttääkseen seuraavan kielensipaisun.
”Muistathan mitä sovimme, Lokkipentu: Valitettavasti meidän täytyy nyt palata jatkamaan unia”, emo maukui pahoittelevasti, mutta komentavasti. Lokkipentu yritti keksiä, miten saisi emon suostumaan jäämään odottamaan vielä hetkeksi. Hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan vaihtoehtoja tällä kertaa. Se turhautti ja suututti pikkuista kollia. Hänellä oli kovin suuri tarve olla kontrollissa ja saada päättää omista asioistaan. Ei ollut mitenkään oikeutettua, että emo määräili häntä tuolla tavoin! Valkoharmaa kollipentu elätteli toivoa, että jonain päivänä hän ottaisi kaiken vallan metsässä itselleen. Silloin hän ei kokisi moisia vääryyksiä.
”Tulehan nyt, Lokkipentu rakas”, emo hoputti ja tuuppasi pentua hellästi kuonollaan.
”Mutta emo kiltti…” Lokkipentu naukaisi hennolla äänellä.
”Ei mitään muttia, Lokkipentu. Meillä oli sopimus. Ja sinä kaipaat unta, näytät jo ihan uniselta”, emo tokaisi.
Lokkipentu vilkaisi viimeisen kerran leirin uloskäynnille. Se siitä sitten, hän ajatteli. Kaikki valvominen ja juonittelu oli ollut turhaa…
”No, käveletkö itse vai kannanko sinut?”
”Joo joo, minä kävelen!” Lokkipentu murahti kiukkuisena, ennen kuin lähti tepsuttamaan väsymyksestä huojuen sisälle pentutarhaan.
Juuri, kun Lokkipentu oli asettunut emon lämpimälle kyljelle, kuului ulkoa useiden suurten käpälien rummutus ja muutamia kovaäänisiä naukaisuja. Lokkipentu pomppasi ylös korvat höröllä.
”Nyt he tulevat!” kolli arvasi.
Hän kipitti kurkistamaan ulos jäkäläverhon taakse, ennen kuin emo ehti reagoida. Kuolonklaanin taistelusoturit tupsahtivat leiriin piikkihernetunnelista yksi kerrallaan, seassaan muutama kujakissa. Se harmaa kujakissa, jonka Lokkipentu päätteli olevan heidän johtajansa, meni juttelemaan Henkäystähden kanssa. Lokkipentu tapitti vertavuotavia sotureita tohkeissaan. Olivatko he voittaneet? Hän oli melko varma, että he olivat.
Emo oli saapunut Lokkipennun viereen seuraamaan leirin tapahtumia. Lokkipentu oli kuitenkin pakotettu pian nukkumaan, ja sulkiessaan silmänsä kolli oli nukahtanut silmänräpäyksessä. Valvominen oli ottanut koville; olihan pentu vasta kahden kuukauden ikäinen.

Seuraavana päivänä Lokkipentu oli saanut varmuuden siitä, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö todella olivat voittaneet taistelun Eloklaania vastaan. Emo oli kertonut sen Lokkipennulle, vaikka Lokkipennulle oli tullut hiukan kummallinen olo siitä, miten vähän emo oli tuntunut iloitsevan taistelun voittamista. Mutta ehkä kolli oli vain kuvitellut.
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?” Lokkipentu oli sanonut harvinaisen intohimoisena. Pentu ei muistanut tarkalleen, mitä emo oli siihen vastannut, vai oliko vastannut mitään. Pikkuinen kolli ei kuitenkaan malttanut sulkea suutaan taistelusta moneen päivään sen jälkeenkään. Siitä oli tullut pienelle Lokkipennulle hyvin tärkeä mielenkiinnonkohde.

//Sulka?

Kirjoittaja: Auroora

Päivä, josta Lampipentu oli ikuisuuden unelmoinut, oli viimein koittanut. Tuhkajuova oli vaikuttanut olevan hyvällä tuulella, ja hopeanharmaa naaras oli viimein päättänyt viedä pentunsa käymään tarhan ulkopuolella. Lampipentu ei ilmaissut innokkuuttaan suurin elein, mutta hänen silmiensä säihkymisestä saattoi päätellä, että sisimmässään nuori naaras oli suorastaan täpinöissään. Pentutarha oli jo kauan aikaa sitten käynyt tylsäksi ja joka päivä Lampipentu harkitsi karkaamista yhä vakavammin. Hän ei halunnut suututtaa Tuhkajuovaa, mutta halu päästä seikkailemaan suureen maailmaan oli alkanut painaa mittakupissa enemmän kuin emon tyytyväisyys. Onneksi kuningatar oli kuitenkin suostunut leirissä vierailuun, ennen kuin Lampipentu oli tosissaan alkanut suunnittelemaan pakoa.
Jännittyneenä vaaleanharmaa naaras asteli emonsa ja siskojensa perässä pentutarhan suuaukon ja sitä peittävän jäkäläverhon läpi. Hänen sydämensä tuntui sykkivän oudon nopeasti, ja Lampipentu kuuli verensä kohisevan korvissaan. Samaan aikaan hän oli sekä innostunut että peloissaan: pentu ei tiennyt ollenkaan, mikä häntä odottaisi tarhan tuttujen vaikkakin tylsien seinien takana. Lampipentu hengitti syvään ja otti viimeisen askeleen ulos pentutarhan suojasta. Kun leiri viimein avautui hänen edessään, naaraspentu henkäisi ihmeissään.
Kaikkialla oli valkoista, mikä sai Lampipennun siristämään vihreitä silmiään. Lumi kimalteli auringon säteiden heijastuessa sen pinnasta, eikä harmaa pentu voinut vastustaa kiusausta upottaa tassuaan hankeen. Hän värähti hiukan tuntiessaan lumen kylmyyden ensimmäistä kertaa, mutta painoi pian tassunsa takaisin kylmään maahan. Oli ihmeellistä, miten erilaista leirissä oli lämpimään ja hämärään pentutarhaan verrattuna.
Lampipentu salli katseensa kiertää leiriä. Kissoja oli paljon, enemmän kuin hän oli osannut pelätä. Harmaa pentu kipitti nopeasti siskonsa Lätäkköpennun perään, jotta ei vain jäisi muista jälkeen.
Tuhkajuova halusi viedä pentunsa esittelykierrokselle leiriin. Se kelpasi Lampipennulle hyvin, sillä vaikka hän olisikin halunnut vaellella leirissä yksinään, ei hän ollut vielä kyllin rohkea siihen. Hopeanharmaa kuningatar johdatti kolmikkoa lumeen painunutta polkua pitkin kohti lampea ja pauhaavaa putousta. Lampipentu nielaisi hermostuneena, kun he lähestyivät äänekästä, nopeasti juoksevaa vesimassaa. Helpotuksekseen naaraspentu kuuli Tuhkajuovan kehottavan heitä olemaan varovaisia lammen lähellä. Olisi ollut noloa pelätä jotain, mitä ei ollut syytä pelätä – etenkin, kun Lätäkköpentu ja Lammikkopentu eivät vaikuttaneet lammen edessä pelokkailta ollenkaan.
Hetken emmittyään Lampipentu otti varovaisen askeleen kohti lammen reunaa. Vesi oli jäätynyt siinä, missä se kohtasi maan, ja harmaa pentu paloi halusta koskettaa hopeista kuuraa. Hän kuitenkin piti tassunsa visusti kuivalla maalla ja tyytyi tarkkailemaan lampea ja siihen laskevaa putousta turvallisen välimatkan päästä. Pari vesipisaraa osui hänen turkilleen, mutta Lampipentu huomasi, ettei tuntemus haitannut häntä.
Lampi ja putous olivat kuitenkin pennun mielestä hiukan pelottavia. Lammen vesi oli tummaa, lähes mustaa, eikä naaraspentu erottanut enää sen pohjaa kun hänen katseensa ajautui kauemmas rannasta. Putous oli äänekäs ja paiskoi vettä sellaisella voimalla, että kylmät väreet kulkivat Lampipennun selkää pitkin. Hän ei halunnut joutua tuonne.
Tämänkö mukaan hän oli saanut nimensä? Lampipentua oli aina kiinnostanut hänen nimensä alkuosan merkitys. Toiveikkaana hän oli kuvitellut lammen olevan kaunis ja seesteinen paikka, jonka luona kissat saattoivat rentoutua ja nauttia elämästään. Tämä lampi näytti kylmältä, vaaralliselta ja rauhattomalta. Putous oli villi ja kesyttämätön. Lampipentu ei kokenut olevansa mitään näistä asioista, mutta niin vain hän oli saanut nimensä tämän uhkaavan vesistön mukaan. Oliko hänen tarkoitus olla yhtä villi ja vaarallinen kuin lampi ja siihen laskeva putous olivat? Miksi kukaan ei uinut lammessa? Lampipentu katsoi hiukan nolostuneena, miten inho piirtyi Lätäkköpennun kasvoille, kun tämä vilkuili veden tummiin syvyyksiin. Hän kääntyi nopeasti pois lammen rannalta ja asteli emonsa luo.
Kun Tuhkajuova kertoi aikovansa opettaa kolmikon uimaan, Lampipentu löysi itsensä ristiriitaisten tunteiden keskeltä. Hän ei halunnut uida: vesi näytti kylmältä ja syvältä. Emon puheet lammessa kuolemisesta saivat hänet vain pelkäämään enemmän. Lampipentu ei kuitenkaan halunnut olla pettymys emolleen, ja hän tiesi miten tärkeänä Tuhkajuova piti uintitaitoa.
“Minä aion”, hän vastasi hiljaa, kun Lätäkköpentu kertoi kuiskaten, ettei opettelisi uimaan. Lampipennusta kaikuivat Tuhkajuovan sanat, kun hän katsoi vakavasti siskoaan. “Se on tärkeä taito. Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida.”

//Lätäkkö, Lammikko, Tuhka?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkköpentu oli innoissaan, ja hänen oli vaikeaa pitää leveä hymy poissa kasvoiltaan. Emo oli viemässä heitä ensimmäistä kertaa ulos pesästä! Puolentoista kuun ikäinen pentu oli asettunut riviin emonsa taakse. He kaikki olivat valmiita astumaan ensimmäistä kertaa koskaan ulos synkästä pentutarhasta ihmeelliseen, suureen maailmaan. Emo muistutti vielä säännöistä, joita heidän oli toteltava pesän ulkopuolella. Lätäkköpennulla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän rakasti emoaan – ja koko muuta perhettään – ja halusi antaa hänelle hyvän kuvan itsestään.
Hopeanharmaa Tuhkajuova lähti johdattamaan kolmea pentua ulos pesästä. Lätäkköpentu pidätti hengitystään astelemalla Lammikkopennun perässä jäkäläverhon ali kirkkaalle aukiolle. Pikkuruiset pennut siristelivät silmiään katsellessaan valkoisena hohtavaa aukiota. Korkealla loistava, kylmä ja kirkas aurinko loi säteensä leirin aukiolla oleviin hankiin. Auringonsäteet heijastuivat hangesta inhottavan kirkkaasti, ja Lätäkköpennulla meni tovi totutella siihen. Kun hänen pienet silmänsä olivat tottuneet kirkkaaseen valoon, pentu kykeni silmäilemään suurta aukiota.
Se näytti aivan valtavalta ahtaaseen ja täyteen ahdattuun pentutarhaan verrattuna! Joka paikassa oli niin paljon tilaa, eikä Lätäkköpentu ollut koskaan nähnyt sellaista. Hän oli välillä yrittänyt kurkkia aukiolle jäkäläverhon alta, mutta emo oli aina komentanut hänet pois. Tällaiseksi nuori pentu ei ollut osannut kuvitella leiriä. Leirin oikeasta laidasta kantautui voimakasta pauhunaa, joka kuului hieman vaimeampana myös pentutarhalle. Lätäkköpennun katse kääntyi pauhun lähteeseen, eli vesiputoukseen. Pentu katseli uteliaana, kuinka vesi putosi korkealta kalliolta ajas leirin pohjalla sijaitsevaan lampeen. Lammen vieressä oli kaatunut kuusi, jonka Lätäkköpentu tiesi toimivan oppilaiden ja sotureiden pesänä; emo oli kertonut siitäkin aiemmin. Leirin vastakkainen seinämä ei ollut muiden tavoin kalliota. Valkea lumi oli peittänyt pensaat, mutta pensaan piikikkäät oksat pilkistivät sieltä täältä lumen alta.
Tuhkajuova kääntyi pentujensa puoleen:
”No niin, eiköhän aloiteta. Seuratkaa minua.” Lätäkköpentu lähti sisarustensa välissä kävelemään polkua pitkin emon perässä oikealle kohti putousta. He kulkivat leirin kallioseinämän viertä pitkin. Ensin emo esitteli heille putouksen sekä lammen, joka oli jäätynyt reunoiltaan.
”Teidän on varottava lampea. Pysytelkää sopivan etäisyyden päässä siitä, sillä jos putoatte lampeen, saatatte kuolla sinne. Kuolonklaanilaiset eivät osaa uida, ja harva uintitaidoton riskeeraisi oman henkensä pelastaakseen pienen pennun hengen”, emo ilmoitti kylmällä äänellä. Lätäkköpentu katsoi inhoten vettä.
”Minä en aio koskaan mennä lähelle vettä, se ei näytä lainkaan houkuttelevalta”, pentu vastasi nopeasti, kokien suurta tarvetta tuoda oman mielipiteensä julki muillekin. Emon vihreä, terävä katse kääntyi Lätäkköpentuun.
”Kun olette kyllin vanhoja, minä opetan teidät uimaan. Se on tärkeä taito, vaikkei Kuolonklaanissa sitä arvostetakaan”, Tuhkajuova ilmoitti ja jatkoi matkaansa, antamatta Lätäkköpennulle enää mahdollisuutta vastustella. Pennut seurasivat emoaan, mutta Lätäkköpentu ei ollut tyytyväinen. Jos vesi oli niin vaarallinen, miksi emo halusi vartavasten pakottaa heidät sinne?
”Minä en kyllä aio opetella uimaan, se ei kuulosta järkevältä”, Lätäkköpentu kuiskasi pentuetovereilleen, jotta vähän matkan päässä kuuleva emo ei kuulisi häntä.

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli keskeyttänyt yöllä uneni riehumalla pentutarhalla. Raidallinen naaras oli päästänyt pentunsa karkaamaan ja yritti etsiä häntä. En pitänyt siitä, miten vastuuton Sulkavirta oli poikansa kanssa. Lokkipentu olisi kaivannut kunnon kuria, mutta raidallinen naaras sen kuin vain silitteli jääräpäisen pentunsa päätä ja antoi hänen tehdä mitä halusi. Sen vuoksi pentu oli alkujaankaan päässyt karkuun, eikä minulta ollut herunut myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli jättänyt minut rauhaan ja olin saanut jatkaa uniani.
Heräsin aamulla ensimmäisten joukossa. Pesään ei kajastanut ulkoa juurikaan valoa, joten olin päätellyt auringonnousun olevan vasta edessäpäin tai juuri käsillä. Koska kolme pentuani nukkuivat sikeästi vatsani vierellä, olin noussut hiljaa ylös ja kiiruhtanut ulos pentutarhalta. Ulkona oli kylmää ja hämärää, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti siitä aukiolla oleskeleviin kissoihin. Jokaisen turkit olivat rähjäisiä ja kissat olivat selvästi olleet taistelussa; taistelussa Eloklaania vastaan. Heidän kasvoillaan olevat tyytyväiset ilmeet paljastivat, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat takuulla voittaneet taistelun.
Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä hetken kuluttua Henkäystähti, Pimentovarjo ja Keijukainen kävelivät kaatuneen kuusen takaa esiin. Raidallinen päällikkö otti paikkansa leirin keskustassa ja kutsui klaanin koolle. Moni kuolonklaanilainen oli valvonut koko yön joko kokoontumisen tai hyökkäyksen vuoksi. Leiriin jääneistäkin jotkut typerykset olivat käyttäneet koko yönsä istumalla leirin aukiolla hyökkääjiä odottaen. Mielestäni se oli silkkaa typeryyttä. Nyt leiriin jääneet soturit, joiden olisi pitänyt levätä yö, joutuisivat partioimaan väsyneinä tai pahimmassa tapauksessa kieltäytyisivät partioimasta väsymyksensä vuoksi.
”Kuolonklaani ja kujakissat voittivat yöllisen taistelun Eloklaania vastaan”, Henkäystähti naukui vakaalla äänellä silmäillessään leirin aukiolla istuskelevia kissoja, ”tästä päivästä eteenpäin Kujakissayhteisön reviiriä ovat Eloklaanin metsät. Edelleenkään he eivät saa tulla meidän reviirillemme enkä me mennä heidän reviirilleen. Eloklaani on ajettu asumaan nummille, ja nyt me odotamme olevamme kyllin vahvoja voidaksemme kukistaa koko Eloklaanin. Sota on täällä, ja kaikenlainen hyväntahtoinen tekemisissä oleminen eloklaanilaisten kanssa johtaa rangaistuksiin. He eivät ole meidän ystäviämme.”
Henkäystähden ääni oli kylmä ja armoton. Minä tiesin, että hänen mielipiteensä eivät muuttuisi; kukaan ei saisi erityiskohtelua, jos menisi ja olisi tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Päällikkö ilmoitti vielä Usvakatseen ja Myrkkytassun kuolleen, jonka jälkeen hän kehotti haavottuneita käymään Hehkuaskelen luona. Kokouksen jälkeen klaanin elämä näytti jatkuvan taas normaalisti. Keijukainen ja kujakissat poistuivat leiristämme ja tavallinen arki sai alkaa. Aistin kuitenkin kireän ilmapiirin leirissä; epäilemättäkään kaikki eivät pitäneet sodasta ja tavasta, jolla Henkäystähti oli päättänyt hyökätä Eloklaaniin. Koska hän oli minun ainoa päällikköni, minä tuin ja kunnioitin häntä. Hänen päätöksensä oli varmasti tarkkaan harkittu ja oikea.

Neljäsosakuun kuluttua klaanin arki oli palannut takaisin uomiinsa. Koska sota ei ollut aktiivisesti käynnissä, päivät kuluivat melko seesteisesti ja samaan tapaan kuin ennenkin. Kireys klaanissa oli hellittänyt jonkin verran. Minun pentuni olivat puolentoista kuun ikäisiä. Kolmikosta oli kasvanut varsin kohteliaita ja hyväkäytöksisiä pentuja. He eivät liiemmin niskuroineet, riehuneet tai olleet muutenkaan yhtä raivostuttavia kuin pennut tavallisesti. Välillä minusta tuntui, että Sulkavirralla oli yhden pentunsa kanssa enemmän tekemistä kuin minulla kolmen kanssa. Pentuni osasivat kyllä leikkiä, mutta he tekivät sen mielestäni huomattavasti paremmin kuin muut pennut. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu eivät huutaneet, kiljuneet tai ärjyneet turhuuksia. He leikkivät yrittäen kehittää itseään, aivan kuten olin opettanut. Aluksi erityisesti Lätäkköpennulla oli ollut vaikeuksia hillitä tunteitaan. Jos jokin oli mennyt hänen mielestään väärin, siitä oli kyllä kuullut koko pentutarha. Mutta viimeisen puolen kuun aikana hänkin oli rauhoittunut ja oppinut hillitsemään raivon puuskiaan, kun olin kertonut hänelle miten heikolta ne saivat hänet näyttämään.
Kolmikko istui vuoteeni vierellä silmäillen etäämmällä leikkiviä pentuja. Lammikkopennun pää kääntyi minun suuntaani ja pentu tapitti minua hetken hiljaa mietteliään näköisenä.
”Emo, koska me pääsemme ulos?” pentu kysyi varovaisesti. Pentujen onneksi olin tänään hyvällä tuulella.
”Aurinkohuipun jälkeen, kun partiot ovat lähteneet ja pääaukio on hiljainen”, vastasin ilmeettömänä kohdatessani pennun katseen. Muutkin pennut käänsivät mielissään katseensa minuun.
”Vihdoinkin”, Lätäkköpentu tokaisi, ”minä olen ollut valmis siihen jo vaikka kuinka kauan!”

Kun aurinkohuippu koitti, kuljin kolmen pennun edellä pesän sisäänkäynnille. Halusin muistuttaa heitä säännöistä, jotka olimme jo aiemmin tänään käyneet tarkasti läpi:
”Pesänulkopuolella ei sitten käyttäydytä epäasiallisesti. Te kuljette koko ajan minun perässäni, ettekä lähde omille teillenne. Minä esittelen teille leiriä ja te kuuntelette. Esittelykierroksen jälkeen voitte leikkiä hetken lähelläni aukiolla. Onko selvä?”

//Pennut?

Kirjoittaja: Aura

Susipentu kyhjötti hieman apaattisena ja vaisuna Mäntyviiksen vatsan vierellä. Kollipentu sisaruksineen olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, vaikka Susipennulla olikin vielä sisaruksiaan enemmän haasteita. Kolli ei ymmärtänyt miksi, mutta tummaturkkinen kuningatar oli selittänyt, että kaikki kissat kehittyivät omaa tahtiaan. Susipentua harmitti, koska hänen mielestään hänen sisarukset kehittyivät kyllä kaikki samaa tahtia; nopeasti. Kolli oli kuullut Räntäpennun kutsuneen häntä jopa etanaksi, joka oli suurikorvaisesta kissasta ikävä nimitys. Senpä takia hän yritti mennä kaikkialle nopeasti, puhua nopeasti tai syödä nopeasti. Hän halusi olla yhtä nopea, kuin kaikki muutkin! Tuhkajuovan pennuista Lammikkopentu tuntui erityisesti ärsyyntyvän Susipennun seuraan, vaikkei toinen räjähdellytkään usein. Ainoastaan silloin, jos hänen leikkikaluihinsa koskettiin. Susipentu oli joskus kysynyt, että miksi naaras ei pitänyt siitä ja saanut toiselta vastaukseksi, että niillä kaikilla olivat omat järjestyksensä. Kolli ei taaskaan ymmärtänyt, eihän niillä ollut mitään väliä missä järjestyksessä kepit olivat? Lammikkopentu oli jälleen selittänyt, että ne olivat välillä kokojärjestyksessä, välillä taas järjestelty paksuuden tai jonkun muun ominaisuuden mukaan. Kollia kuitenkin lohdutti, että hän ei ollut ainoa, joka oli saanut Lammikkopennun vihat joskus päälleen samasta asiasta. Susipentu oli huomaamattaan jäänyt tuijottamaan taas tyhjyyteen ja tuntiessaan hennon kosketuksen kyljessään, havahtui pentu tähän maailmaan. Koskettaja oli Savupentu.
“Susipentuu!! Oletko taas ajatuksissasi, höpsö?” naaraspentu miukaisi ystävällisellä äänellä ja jäi veljensä vierelle istuskelemaan. Naaras oli erityisesti oppinut huomaamaan milloin Susipentu jumittui johonkin eikä saanut mitään aikaiseksi. Kollista tuntui, kuin hänen käpälänsä olisivat liimautuneet tähän maahan ja silmät jumittuneet katsomaan jotain.
“En minä tarkoituksella”, Susipentu kuiskasi hiljaisella äänellä ja siirsi katseensa maahan. Hän ei halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa muille, sillä pelkäsi, etteivät hänen sisaruksensakaan haluaisi olla enää hänen ystäviään.
“Ei se haittaa, Susipentu. Haluaisitko sinä leikkiä? Sehän voisi viedä ajatuksesi muualle. Mäntyviiksi opetti minulle uuden sammalpallopelin”, Savupentu kysyi ja hymyili veljelleen leveästi. Susipentu piti siitä, miten Savupentu seisoi hänen rinnallaan. Suurikorvainen kissa nyökkäsi siskolleen ja nousi itsekin kömpelösti seisomaan. Naaras oli oikeassa, leikkiminen veisi varmasti ajatukset muualle. Jos jotain Susipentu ei halunnut ajatella, niin käynnissä olevaa sotaa. Kollista vihat voitaisiin selvittää puhumalla, mutta muut olivat selvästi eri mieltä tästä asiasta.
“Näytä miten sitä pelataan!” Susipentu miukaisi hymyillen. Hänen siskonsa oli sitten paras sisko, vaikka kolli ei halunnutkaan arvottaa muita. Kaikki olivat hänelle yhtä rakkaita kissoja.

//Savuliini?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama: 5kp + 2TaP –

Jääviilto: 10kp + 4TaP –

Pimentovarjo: 5kp + 2TaP –

Höyhenhalla: 7kp –

Kaamoskukka: 40kp! + 14TaP –

Kirjoittaja: Aura

//TAISTELUTARINA (1404 sanaa on taistelua)

Kaamoskukka oli hyvin ylpeä itsestään. Hän oli päässyt mukaan Kuolonklaanin hyökkääjäporukkaan. Hän oli varma, että hänen asemansa Kuolonklaanissa ja Henkäystähden silmissä alkoi vakiintua. Miksikä muuten hän olisi päässyt mukaan? Kolli oli päättänyt todistaa Henkäystähdelle hänen omat kykynsä, kuinka taitava ja mahtava hän olikaan. Kollin kasvoilla oli virne, kun hänen emonsa oli valinnut hänet Eloklaaniin lähteväksi kissaksi. Hän asteli Keijukaisen ohitse häntä komeasti ja ylpeästi pystyssä. Kollikissa vilkaisi vielä taakseen hieman ylimielisesti katsoakseen muita kuolonklaanilaisia. Kaikkien heidän joukosta hänet oli valittu, tietenkin! Se nyt oli itsestäänselvyys Kaamoskukalle. Kollin virne vain leveni, kun hän huomasi Keijukaisen kasvoille virnistyksen. Mitä tuo harmaa katti luuli olevansa, jotain suurtakin? Kaamoskukan teki mieli todeta, että ilman Kuolonklaania ja erityisesti hänen auttavaa tassuaan, olisi naaraan pikkuinen yhteisö mennyttä. Hän kuitenkin piti kenties ensimmäistä kertaa elämässään suunsa visusti supussa. Hänellä ei olisi enää varaa menettää asemaansa, kenties hän ei saisi sitä koskaan enää takaisin. Kollikissa seurasi emoaan ja yhteisön kissaa viekas ilme kasvoillaan. Kolli otti pitkiä askelia ja piti ryhtinsä. Pitäisi näyttää hyvältä, kun hän kohtaisi eloklaanilaiset. Kenties he sokaistuisivat jo nähdessään näin komean kissan. Kaamoskukka tärisi kuitenkin pakkasen voimasta. Kuka kummassa oli päättänyt hyökätä näin kylmässä säässä? Kaamoskukkaa tosin ei yksi pikku pakkanen nujertaisi! Mikään ei voisi nujertaa häntä. Heidän päästessä Eloklaanin leiriin kolmikkoa oli vastassa yövartiossa oleva naaras kissa, joka tervehti Pimentovarjoa hämmentyneenä. Kaamoskukka ei sanonut mitään, hän arveli, ettei Pimentovarjo arvostaisi sitä. Kolli kohensi ryhtiään vielä kerran ja antoi katseensa lipua Eloklaanin leirissä. Aukio oli hiljainen, rauhallinen ja tyyni. Tietäisivätpä eloklaanilaiset, että pian asiat olivat toisin. Kaamoskukka nautti siitä vallan tuomasta ihanasta tunteesta mikä heillä oli. Muiden elämät olivat nyt heidän käpälissään. Kaamoskukka katsahti yövartion kauniiseen naaraaseen ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Miltähän hän näyttäisi elämänsä viimeisillä hetkillään? Kutsuisikohan tuo rakkaitaan apuun vai hyväksyisikö hän kohtalonsa tyynesti? Kuinkahan kauniisti veri voisi koristaa tuon kasvoja? Kaamoskukan tassuja syyhytti, hän halusi jo päästä likaamaan tassunsa eloklaanilaisten vereen. Kolli halusi kuulla muiden kissojen tuskan huudot ja omistaa sen vallan päättää muiden elämistä. Punatähden tappamisen jälkeen kollin päässä oli napsahtanut. Hän oli nauttinut siitä! Kolli oli oikeastaan yllättynyt miten hyvältä se oli tuntunut. Kaamoskukka oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän oli kykenevä kissa päättämään kuka saisi elää. Ajatuksissaan Kaamoskukka ajatteli, että ehkä yövartion naaraalla voisi olla mahdollisuus elämään. Jos toinen anelisi kauniisti, ehkä hän voisi päästää naaraan menevään..

Pian metsässä kaikui Kharonin huuto. Se oli muille kissoille merkki rynnistää leiriin ja aloittaa taistelu. Kaamoskukka ei pitänyt siitä, että hänen pitäisi totella muiden käskyjä. Tummaturkkinen kissa kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoa tie todelliseen valtaan. Kaamoskukka vilkaisi takanaan olevia kissoja, he olivat kaikki tulleet antamaan eloklaanilaiselle jotain ajateltavaa. Kaamoskukan ärsytykseksi Keijukainen syöksähti yövartiossa olleen kissan kimppuun. Naaras oli ollut hänen kohteensa, kuinka epäreilua toimintaa Keijukaiselta! Tabbykuvioinen kissa tuhahti ja pidätteli itseään, hänen teki mieli antaa Keijukaiselle köniin. Hän oli pilannut hänen suunnitelmansa täysin! Kaamoskukka oli jo ehtinyt kuvitella miltä sinikilpikonnakuvioinen ja vihreäsilmäinen naaras näyttäisi viimeisillä hetkillään. Kollin verkkokalvoille oli jo maalautettu kuva avuttomasta, suloisesta ja hänen armoillaan olevasta kissasta, jonka turkkia koristaa tummanpunainen, tuore veri. Hän ei ehtinyt harmitella tilannettaan sen kauempaa, sillä aukiolle oli tullut unenpöpperöisiä eloklaanilaisia. Kaamoskukka syöksähti keskelle taistelua ja valitsi uhrikseen paksuturkkisen, vaalean naaraan. Kaamoskukan silmiin eriväriset silmät omaava naaras ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta vastukselta. Tabbykuvioinen kolli iski kyntensä naaraan niskaan ja lapaan. Hänellä oli tarkoituksena kaataa eloklaanilainen kumoon ja antaa toiselle sellaisen maistiaisen Kaamoskukasta, että naaras ei unohtaisi häntä kuuna päivänä. Soturi oli kuitenkin yllättävän vahva ja hänen suunnitelmansa vaaleaturkkisen kissan kaatamisesta meni mönkään. Se lisäsi kollin raivoa ja hän syöksyi uuteen hyökkäykseen entistä raivokkaampana. Naaraalla oli etuna voimakkuus, mutta Kaamoskukan puolella olikin sitten kaikki muu. Hän loikkasi naaraan selkään ja upotti hampaansa naaraan niskaan. Veren mielenkiintoinen maku sai hänet hurmioituneeksi. Kolli keskittyi nauttimaan tästä tilanteesta niin paljon, että hän menetti tasapainonsa. Kolli putosi naaraan päältä ja raivostui. Kuka tuokin luuli olevansa? Kaamoskukka syöksähti vihaisena naaraan vatsan alta ja teki yllätyshyökkäyksen toisen oikeaan lapaan. Hän iski käpälillään raivostuneena ja antoi kaiken kuiden aikana patoutuneen raivon tulla siinä iskussa ulos. Hän halusi tappaa tuon naaraan, antaa toisen kuolla ja kitua hitaasti. Naaraan taistelutaidoissa ei tosiaan ollut kehumista. Kaiken lisäksi hän oli hidas! Missähän toinen oli sitten hyvä`Kaipa kaikilla oli jonkinlaiset vahvuudet ja Kaamoskukka halusi tietää millaiset vahvuudet naaraalla oli. Olikohan hän tappamassa hyvän saalistajan vaiko kenties hyvän johtajan?
“Missä sinä olet hyvä? Haluan tietää menettääkö Eloklaani tässä hyvän saalistajan vaiko uimarin”, Kaamoskukka kysyi yllättäen ja loikkasi taaksepäin nähdäkseen naaraan kasvot.

Soturi oli hämmentynyt eikä ehtinyt vastata, kun Kaamoskukka oli saanut kimppuunsa toisen naaraan. Kaksikko kieri puuterimaisessa lumessa yhtenä karvapallona ja kollin katseessa oli puhdasta raivoa. Tällä välin hänen aiempi kohteensa ehtisi takuulla paeta. Miksi kaikki kissat pilaisivat hänen suunnitelmansa tänään?! Eloklaanilaisnaaras ansaitsisi tästä koston. Näin kauniilla naaraalla oli taatusti kumppani ja perhe. Kauniit naaraat eivät osanneet ikinä pitää käpäliään erossa muista kissoista. Kaamoskukasta se oli iljettävää. Suurin osa naaraista ansaitsi olla arvojärjestyksessä alimpana, hiirien ja rottien kanssa. Kaamoskukka piti tassuillaan naaraasta tiukasti kiinni ja tuijotti toista verenhimoisena. Mitähän kivaa hän keksisi toiselle? Jos toisella olisi perhe, kuolema oli liian armollinen rangaistus. Kaamoskukka sai riuhtaistua itsensä naaraan otteestaan ja tunsi kylkensä vuotavan verta. Kaamoskukka mittaili tabbykuvioista kissaa viekkaasti katsellaan. Mitähän naaraan silmät olivat elämänsä aikana nähneet? Jäisiköhän soturi kaipaamaan jotain mitä voisi vain nähdä? Kuten kauniita iltoja ruskaisessa metsässä tai aamukastetta ruohikolla? Kolli katsoi naarasta tarkasti silmiin, hän halusi painaa naaraan vihreistä silmistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleensä. Hän tulisi olemaan viimeinen kissa, joka näkisi naaraan ihastuttavat silmät. Olisikohan Pimeyden metsä ylpeä hänestä? Kaamoskukka ainakin oli ylpeä itsestään.
“Olet kaunis, todella kaunis. Upea ja ihastuttava. Sääli, että olet varmasti varattu jollekin toiselle kollille. Niinhän te kaikki aina olette, kuvittelette olevanne jotain. Todellisuudessa olette yhtä alhaisia, kuin rotat, ötökät ja koppakuoriaiset. Suurin osa teistä kelpaa korkeintaan pentuja tekemään. Olisi liian armollista kuitenkin, jos elämäsi päättyisi tähän. Olen tarpeeksi korkea-arvoinen antamaan sinulle rangaistuksen, ansaitset sen”, Kaamoskukka naukaisi hyväntuulisella äänellä. Hän oli tyyni ja iloinen. Tämä oli hänen todellinen ensimmäinen, itsenäinen askel siihen, että hän saisi päättää kissojen kohtaloista. Kolli tunsi tassuissaan olevan jonkinlaista voimaa. Ehkä hän ei edes ollut tavallinen kuolevainen, vaan jotain suurempaa, mahtavampaa. Jotain voimakkaampaa, sitä hän oli. Viherkatse katsoi häntä epäluuloisesti ja asettui puolustusasentoon. Turhaa naaras pitkitti itseään tulevalta kohtaloltaan. Kohtalolta jonka oli määrittänyt ylempi taho. Kaamoskukka uskoi saaneensa ylemmältä taholta käskyn puhdistaa maallinen elämä tietynlaisista kissoista. Kolli uskoi hänellä olevan hyvin tärkeä tehtävä. Viherkatseen katseessa jokin sai hänet vinksahtamaan. Kuinka naaras kehtasi katsoa häntä noin?! Kaamoskukka syöksyi naaraan kimppuun sekuntiakaan miettimättä ja iski kyntensä naaraan silmiin. Veri pulppusi hänen tummille käpälilleen ja Kaamoskukan kurkusta kumpusi syvä murina.
“Sinä et katso minua enää koskaan noin!” tabbykuvioinen kissa sihahti ja Viherkatse huitoi ilmaa. Kaamoskukka otti iskut vastaan hampaitaan purren, vaikka inhosikin sitä tunnetta, että hänen turkkinsa meni siinä sotkuun. Kollin korvat täyttyivät Viherkatseen tuskaisista avunhuudoista. Kolli tunsi suurta mielihyvää, kun Viherkatseen kasvot värjäytyivät vereen. Tabbykuvioinen naaras sähisi ja yritti pistää Kaamoskukalle vastaan. Kolli sai uutta raivoa toisen rimpuiluista ja upotti kyntensä vielä syvemmälle naaraan silmiin. Hänen teki mieli repiä naaraan silmät irti, mutta lopulta hengähti syvään ja irroitti otteensa. Viherkatse valahti maahan makaamaan ja veri oli värjännyt jo tovi sitten lumen punertavaksi. Ilma oli pakkasen ansiosta kirpeä ja kolli hengitti syvään, maistellen ilmaa. Kaamoskukka ei sanonut mitään, harppoi vain naaraan ylitse etsimään seuraavaa uhriaan. Kolli oli pelottavan tyyne katsellessaan taistelevia kissoja, hän ei tuntenut lainkaan sääliä.

Pian hänen silmiinsä osui ruskeankirjava naaras, joka oli jo ottanut osumaa muilta kissoilta. Kaamoskukka sukaisi nopeasti rintaturkkiaan ja varmisti, että hän ei ollut wsaanut sen suurempia osumia. Kolli inhosi sitä, että hänen turkkinsa oli sekaisin, se tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Kolli lähti jolkottelemaan kohti seuraavaa uhriaan ja pian heidän katseensa kohtasivat. Kolli piti tiukasti katsekontaktin naaraassa ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Mitähän kivaa hän keksisi seuraavaksi? Kolli lähestyi ruskeankirjavaa kissaa aluksi hitaasti, mutta kun naaras otti askeleen häntä kohti, syöksyi Kaamoskukka kynnet esillä uuteen taisteluun. Hän yritti sivaltaa naarasta kylkeen, mutta ruskeaturkki paljastuikin yllättävän nopeaksi ja ketteräksi tapaukseksi. Kaamoskukka nosti ylähuultaan ja paljasti naaraalle komean hammaskalustonsa. Tuota naaras saisi katua. Ruskeankirjava eloklaanilaissoturi asettui puolustusasentoon ja väläytteli epävarmasti hampaitaan tummaturkkiselle kissalle. Kaamoskukka katsoi naarasta kolkosti. Hän halusi pitkittää tilannetta mahdollisimman paljon. Aiheuttaa kohteelleen tuskaa ja pelkoa tulevasta. Kaamoskukka pysytteli tyynenä ja kohotti hieman toista kulmaansa. Mitäköhän naaras oli kokenut elämänsä aikana? Oliko toisella ollut iloinen ja rauhallinen elämä? Vaiko oliko toinen kokenut kurjuuksia? Kaamoskukka halusi tuntea jokaisen kivun tunteen mitä naaras oli kokenut, jotta hän voisi tehdä niistä kymmenen kertaa pahempia. Kollin harmaansinisissä silmissä loisti kylmyys ja julmuus. Hän kertoa katseellaan, että naaraalla ei ollut mitään toivoa. Kaamoskukka piti itseään voittamattomana, Pimeyden metsä suojelisi kyllä omaa lähettiään.
“Älä pelkää, en usko kuoleman sattuvan”, Kaamoskukka naukaisi tyhjällä ja karmivalla äänellä. Eloklaanilaissoturi katsoi kollia hieman peläten, mutta sähisi kuitenkin itseään puolustaen. Tabbykuvioinen kolli nosti toista käpäläänsä ja tutkaili kynsiään. Ne olivat tarkasti teroitetut, hän huolehti kynsistään hyvin. Muutkin saisivat huolehtia, taisteleminen oli silloin paljon siistimpää. Kaamos kävi varoittamatta naaraan kimppuun. Hän upotti kyntensä toisen nahkaan ja antoi veren pulpahtaa hänen käpälilleen. Naaraskissa ei kuitenkaan täysin ilmaiseksi antanut mitään, vaan huitoi kollikissaa väsyneesti.
“Rimpuilu satuttaa sinua vain enemmän. Kerrohan, mitä muuta kivuliasta olet kokenut elämäsi aikana?” kollikissa kysyi naaraalta, jonka silmissä välähti selvästi muistoja. Kaamoskukka halusi nähdä toisen pään sisään ja tietää naaraasta kaiken.
“Mitä se sinulle kuuluu?” ruskeankirjava naaras sähähti epävarmalla äänellä ja yritti potkia voimattomasti kollisoturia pois päältään. Kaamoskukkaa ärsytti, miksi toinen ei voinut totella häntä? Impulsiivisesti kollikissa päästi toisesta irti, mutta tarttui välittömästi naarasta oikeasta takajalasta. Hän riuhtaisi ruskeankirjavaa kissaa kaikilla voimillaan ja puristi hampaillaan naarasta jalasta. Naaraskissa älähti ja Kaamoskukka huitaisi toista kasvoihin vihastuneena.
“Hiljaa!” Kaamoskukka ärähti toiselle epäselvästi ja kiskoi naaraan jalkaa hullun lailla. Kaamoskukka halusi toisen kuolevan, kolli halusi repiä naaraan jokaisen raajan yksitellen irti ja katsoa, kun eloklaanilaissoturi vuotaisi hiljakseltaan kuiviin. Katsoa kun elämä hiipuisi hänen silmistään tuskallisen hitaasti pois ja jäljelle jäisi vain tehtävässään onnistunut Kaamoskukka. Kolli kiskoi naarasta kaikilla voimillaan jalasta ja veri oli tahrannut jo aikoja sitten hänen kuononsa. Kolli odotti, että hän pääsisi puhdistautumaan. Lopulta kolli kiskaisi toista jalasta vielä viimeisen kerran niin kovaa, kun vain sai kiskottua. Sen tehtyään hän päästi irti ja vetäisi henkeä. Kolli oli tarttumassa ruskeankirjavan kissan toiseen jalkaan, mutta jokin suurempi, mustavalkoinen kissa kävi hänen päälleen.

Kaksikko kierähti lumessa ympäri ja Kaamoskukka murisi raivoisasti.
“EIkö kukaan tässä typerässä klaanissa osaa olla sotkeutumatta MINUN asioihini? Teistä surkeista naaraista ole mitään hyötyä!” Kaamoskukka ärähti ja sylkäisi mustavalkean kissan naamaan. Kaamoskukka jakeli toiselle iskuja, jotka alkoivat olla jo hieman väsyneempiä, mitä taistelun alkupuolella. Kollin voimat alkoivat olla lopussa, mutta adrenaliinin tuoman ryöpytyksen mukana hän jaksoi vielä.
“Kuole, kuole, kuole!” Kaamoskukka sihisi naaraalle ja oli upottamassa hampaansa naaraan kaulaan antaakseen toiselle tappavan puraisun, kunnes takkuinen karvapallo kiisi ilman halki ja iski hampaansa Kaamoskukan niskaan.
“Kukaan ei puhu minun Kuutamolaineelleni tuohon sävyyn!” punaturkkinen naaras murisi ja tunnekuohuissaan kiskoi Kaamoskukkaa irti mustavalkeasta kissasta. Kaamoskukka sähisi ja katsoi naaraita vihaisena. Että hän sitten inhosi jokaista eloklaanilaista, saisivat hänen puolestaan kuolla kaikki!

Kirjoittaja: Saaga

“Hei vain”, Höyhenhalla tervehti pentujaan työntyessään sisään oppilaiden pesään. Hän halusi tarkistaa, että hänen pentunsa – joista hän tosiaankin välitti kovasti – eivät olleet täysin tolaltaan hyökkäyksen takia.
“Hei”, Untuvatassu totesi. Untuvatassu vilkaisi emoonsa vihaisesti ja Höyhenhalla heilautti häntäänsä näreissään.
“Mikä nyt on?” hän kysyi hieman surullinen sävy äänessään. Ajat olivat raskaammat kuin ikinä ja Höyhenhalla kaipasi Jupiteria kovemmin kuin koskaan. Leppävarjo oli ystävällinen ja todella hyvä kumppani mutta asiat hänen kanssaan tuntuivat vain toiselta kuin Jupiterin kanssa. Jupiter oli erilainen – rauhallisempi ja… kypsempi. Leppävarjo höpötti kokoajan ja se alkoi käymään hermoille. Hän ei jaksanut enää mutta antoi olla, koska tarvitsi, jonkun johon turvautua nyt sodan aikana.
”Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!” Katajatassu möläytti.
“Kulta pieni”, Höyhenhalla naukui raskaasti. “Tiedän, että tämä on raskasta mutta selviämme tästä voittajina.” Höyhenhalla oli todella väsynyt ja yritti vain auttaa pentujaan pitämään toivoa yllä.
“Salamanterin luona ei ole tälläistä!” Untuvatassu naukaisi haikea ilme naamallaan. Sanat löivät syvälle Höyhenhallan sydämeen mutta hän sivuutti tunteen.
“Me olemme nyt Kuolonklaanissa ja täällä asiat ovat juuri niinkuin pitää”, Höyhenhalla sanoi.
“Hyökkäystä lukuun ottamatta olemme turvassa ja sitäpaitsi me emme joudu taistelemaan toistaiseksi joten mekin kaikki neljä olemme oikeastaan aika turvassa”, valkoturkkinen naaras naukui pennuilleen. Hahtuvatassu katseli pelokkaana emoaan ja Höyhenhalla hymyili hänelle.
“Mitä, jos sota etenee niin että mekin joudumme taistelemaan?” Untuvatassu kysyi ihmeissään. Höyhenhalla räpytteli silmiään.
“Ei se etene. Ei vielä”, Höyhenhalla sanoi. “Kuulkaas. Me asumme metsässä Kuolonklaanin kanssa ja jokainen soturi täällä puolustaa leiriämme. Meillä ei ole hätää.”
Untuvatassu käpertyi makuusijalleen. Hahtuvatassu katseli, kun Katajatassu marssi omalle pesälleen ja kävi makaamaan sille. Untuvatassu uinui jo rauhallisesti, kun Hahtuvatassu asteli Höyhenhallan luo.
“Emo… en tiedä saanko nukuttua nyt”, pieni valkoinen naaras naukui.
“Älä huoli. Olen tässä kunnes nukahdat”, Höyhenhalla naukui ja asteli Hahtuvatassun kanssa hänen pesänsä luo. Hahtuvatassu käpertyi kerälle makuusijalle ja vilkaisi vielä emoaan.
“Hyvää yötä… ja kiitos”, hän sanoi vaimealla äänellä.
“Öitä. Teen mitä vain puolestanne”, Höyhenhalla naukui ja silitteli tassullaan Hahtuvatassun selkää. Pian Hahtuvatassu tuhisi unissaan ja Höyhenhalla hiipi ulos oppilaiden pesästä.

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA//

Eloklaanilainen naarassoturi oli yllättävän nopea, vaikka pysyinkin hänen perässään. Hänen iskunsa olivat vauhdikkaita, mutta niistä puuttui voima. Ne harvat, jotka osuivat, eivät juuri tuntuneet missään. Tein omat liikkeeni harkiten aina, kun naaraan puolustukseen ilmestyi sopiva aukko. Hän olisi ollut helppo vastus, jos iskuni olisivat oikeasti tehonneet häneen. Nuori soturi oli nimittäin kummallisen kestävä ja lukuisten hyökkäysteni jälkeen edelleen tolpillaan. Siristin silmiäni ärsyyntyneenä, kun jälleen kerran soturi selvisi napakasta läimäisystäni hänen kasvoihinsa. Oma pääni olisi varmasti mennyt pyörälle samanlaisesta lyönnistä.
Taistelu vaikutti väsyttäneen Aaltosalaman, mutta huomasin naaraan lähestyvän meitä määrätietoisesti. Kaksin voimin päihittäisimme eloklaanilaisen soturin helposti. Kun klaanitoverini syöksähti vastustajaani kohti, tämän huomio herpaantui ja pääsin loikkaamaan eloklaanilaisen selkään. Raastin hänen selkäänsä kynsilläni minkä kerkesin karvatuppojen lennellessä sinne tänne. Samalla Aaltosalama puri kiinni hänen jalkaansa. Voitonriemuisesti iskin hampaani naarassoturin kaulaan aikeenani antaa tappava isku, mutta aivan yllättäen eloklaanilainen alkoi rajusti pyristellä itseään vapaaksi. Liike yllätti minut: olin olettanut hänen jo puoliksi luovuttaneen. Tasapainoni petti – en ollut koskaan ollut kovinkaan ketterä kissa – ja horjahdin maahan naaraan päältä. Saatoin vain katsoa, miten hän pyrähti juoksuun jonkun klaanitoverinsa apuun.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Jälleen yksi eloklaanilainen oli luikerrellut otteestani. Olinkohan ruosteessa? Ainakaan en ollut joutunut pitkään aikaan taistelemaan kunnolla muita kuin kettuja ja mäyriä vastaan.
Vilkaisin vierelläni huohottavaa Aaltosalamaa.
”Oletko kunnossa?” kysyin terävästi etsien soturin kehosta vakavampia vammoja. ”Taistelu ei ole vielä ohi, vaikka en uskokaan että tämä enää kauaa kestää.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli silminnähden pettynyt, kun valkea naaras olikin selvinnyt hänen höykytyksestään hengissä. Juuri viime hetkellä paikalle oli saapunut arpiturkkinen ruskea kolli, joka ei klaanitoverinsa tavoin ollut mikään mitätön taistelija. Jääviilto ei kuitenkaan pelännyt haasteita, joten hän alkoi empimättä taistella kookkaan eloklaanilaissoturin kanssa. Raivo leimahti entistä suurempiin liekkeihin Jääviillon sisällä, kun viholliskissan onnistui iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja.
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehon, ja punaturkkinen kolli lysähti maahan kovan iskun voimasta. Se olisi antanut viholliselle rutkasti aikaa saada lopullinen ote Jääviillosta, mutta jostain syystä kolli ei tehnyt sitä. Jääviillon kasvoja kuumotti ja kirveli. Isku oli saanut soturin lamaantumaan.
Kun kuolonklaanilainen pääsi aivan pienen hetken kuluttua ylös, ei tabbykuvioista soturia näkynyt enää missään.
”Minne sinä menit?! Kyllä minä sinut löydän!” punaturkkinen soturi rääkyi raivoissaan siitä, että vihollinen oli sillä tavalla satuttanut häntä ja liuennut paikalta. Se sai Jääviillon näyttämään surkimukselta, vaikka tuskin kovin moni oli kiinnittänyt tilanteeseen erityistä huomiota.
Soturi pihisi ja tärisi raivosta. Hänen jäänsinisissä silmissä loimusi raivo, kun hän silmäili suutuspäissään taistelutannerta. Kollin viha oli tällä kertaa kohdistettu erityisesti näihin kapisiin eloklaanilaisiin, jotka kuvittelivat olevansa jumalista seuraavia. Jääviilto vannoi mielessään tappavansa joka ikisen eloklaanilaisen! Vaikka soturin kasvoja edelleen särki, hän syöksyi raivosta ulvoen taistelun sekaan. Kollin ensimmäiseksi uhriksi valikoitui täysin sattumanvaraisesti kissa, joka taisteli parhaillaan Roihumarjaa vastaan. Tummanharmaa naaras oli ollut painettuna veriseen hankeen ennen kuin Jääviilto pelasti hänet. Ei soturi tehnyt sitä hyvää hyvyyttään klaanitoverinsa vuoksi, vaan täysin itsekkäistä syistä; hän halusi taistella ja tappaa. Kun valkea, laikukas naaraskissa yritti paeta Jääviillolta, se sai soturin entistä tuohtuneemmaksi.
”Ei ole kohteliasta kääntää selkää toiselle noin!” Jääviilto mylvi ja loikkasi kynnet ojossa kohti pakenevaa soturia. Jääviilto nautti joka hetkestä, kun hän pudottautui itseään pienemmän, pakenevan naaraan kimppuun ja tämä lyyhistyi maahan kuolonklaanilaisen painon alta. Jääviilto upotti hampaansa kissan niskaan ja alkoi retuuttaa vihollistaan.
Sitä Jääviilto inhosi, että eloklaanilaiset olivat aina auttamassa toisiaan; taas kerran joku tuli estämään Jääviillon suunnitelmat iskeytymällä vasten suurikokoisen kollin kylkeä. Hyökkääjä oli niin pienikokoinen ja voimaton, ettei hyökkäyksen voima saanut Jääviiltoa kuin vain horjahtamaan. Kolli piti tiukasti otteensa kilpikonnalaikukkaan kissan niskassa ja mulkaisi kimppuunsa hyökännyttä kissaa. Raivoisa Jääviilto tiukensi otettaan vihollisen niskasta ja nosti tämän ilmaan. Hän heilautti voimakkaasti päätään niin, että valkoturkkinen soturi lennähti klaanitoverinsa päälle. Kissat parahtivat yhteen ääneen ja Jääviilto jätti heidät taakseen, lähtien etsimään uusia vastustajia.
Soturi yritti löytää rauhaista paikkaa, jossa kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Kolli silmäili aukiota murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Lumi oli värjäytynyt verestä punaiseksi ja siellä täällä maassa oli paksuja karvatukkoja. Soturi oli erottavinaan myös muutaman ruumiin – tai saattoivathan he olla eläviäkin kissoja, jotka vain lepäsivät kesken rankan taistelun. Jääviilto ei löytänyt leirin laitamilta sopivia vastustajia, joten hän katsoi parhaakseen syöksyä taas kissajoukkoon ja valita sattumanvaraisesti vain jonkun kissan vastustajakseen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Kiitos Pimentovarjon väliintulon, Aaltosalama sai lisää aikaa toeta. Yksin hän ei olisi mitenkään pärjännyt kahta vihollista vastaan, mutta varapäällikön avulla he eivät voisi epäonnistua. Vaikka Pimentovarjo olikin antanut hänelle suorastaan viiltävän teräviä huomautuksia altavastaajana taistelemisen typeryydestä, Aaltosalama ei ollut niistä pahana. Hän ymmärsi nyt itsekin, miten tyhmää oli yrittää taistella kahta vastaan niin heikoilla taistelutaidoilla varustettuna. Soturitar oli antanut tunteidensa sokaista itsensä logiikalta, mutta hän ei antaisi sen toistua enää saman taistelun aikana.
Suupaltin naaraan käydessä Pimentovarjon päälle Aaltosalaman kontolle jäi irvileukainen kollinkuvatus. Oli ilmiselvää, että eloklaanilainen oli häntä parempi taistelija, mutta Aaltosalaman suuri koko antoi tilanteessa hieman tasoitusta. Hänen iskuissaan oli voimaa, vaikka ne eivät olleetkaan mitenkään erityisen hyvin ennalta suunniteltuja tai tähdättyjä. Pääasia oli, että hän pystyi pistämään kampoihin.
Onni oli vaikutti olevan Aaltosalaman puolella tänään, sillä melkein kuin tyhjästä heitä päin rysähti toinen taisteleva kissakaksikko, joka rähinällään harhautti eloklaanilaiskollia niin, että Aaltosalaman onnistui lyödä tätä päähän lujasti. Kolli mätkähti maahan iskun voimasta ja jäi makaamaan veren ja karvan täplittämään nietokseen liikkumattomana.
Aaltosalama kääntyi katsomaan Pimentovarjoa, joka taisteli yhä punertavaa eloklaanilaisnaarasta vastaan. Kuolonklaanin varapäälliköllä oli selvästi enemmän kokemusta kuin nuoremmalla kissalla, mutta eloklaanilainen oli raivostuttavan vikkelä liikkeissään. Aaltosalama liikkui kankeasti kaksikkoa kohti, aikeenaan auttaa kokeneempaa naarasta. Hän kyllä sulkisi tuon näsäviisaan ketunraadon suun lopullisessa!

//Pimento?

Kirjoittaja: Elandra

Loiskevarjo: 15kp + 4TaP –

Lokkipentu: 30kp! – Olet valmis oppilaaksi! Sovitaan mestari-asia myöhemmin sitten kun tahdot 🙂

Jääviilto: 8kp + 3TaP –

Savupentu: 6kp –

Pimentovarjo: 40kp! + 15TaP –

Sulkavirta: 23kp! –

Nuppujuova: 8kp –

Varissulka: 7kp –

Aaltosalama: 10kp + 4TaP –

Untuvatassu: 9kp –

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA//

Keijukaisen avulla päihitimme kookkaan kollin, vaikka pettymyksekseni en saanutkaan häntä hengiltä. Näin hyvän taistelijan kuolema olisi ollut suuri menetys Eloklaanille. Soturi selvisi parilla naarmulla, minun korvani taas soivat edelleen hänen iskunsa voimasta. Kun kolli huomasi, ettei pärjännyt meille kahdelle, hän livahti tiehensä taistelun tuoksintaan etsimään helpompaa vastusta.
Myös Keijukainen katosi pian tiehensä jatkamaan taistelua. En pitänyt siitä, että naaras oli joutunut auttamaan minua. Kohtasin harvoin minua paremman taistelijan, enkä voinut uskoa, että joku typerä kujakissa oli minua taitavampi. Hän ei ollut saanut klaanikissan soturikoulutusta, josta itse tunsin jonkinlaista ylpeyttä. Tuntui melkein nololta olla häntä kehnompi.
Pudistin päätäni ja puuskahdin hengästyneenä. Nyt oli turha miettiä mitään noin yhdentekevää. Taistelu oli edelleen käynnissä. Katsoin ympärilleni verisellä aukiolla, jolla kaikuivat sekä tuskanhuudot että voitonriemuiset karjaisut. Helpotuksekseni en nähnyt kuolonklaanilaisten ruumiita. En halunnut menettää enää yhtäkään klaanitoveriani: oma oppilaani Myrkkytassu oli jo kuollut, ja hänen oli jäätävä ainoaksi kaatuneeksi. Oli ollut raskasta nähdä hänen ruumiinsa, vaikka en ollut oikeastaan ehtinyt kiintyä oppilaaseen. Hän oli kuitenkin ollut lupaava ja nyt kaikki hänen koulutuksensa eteen tekemäni työ valui hukkaan. En antaisi kenenkään muun kokea samaa kohtaloa.
Aivan kuin ajatukseni lukien Aaltosalama hankki itsensä hankalaan tilanteeseen. Ehdin juuri parahiksi näkemään, miten kaksi eloklaanilaissoturia olivat ahdistaneet hänet nurkkaan, valmiina hyökkäämään avuttoman naaraan kimppuun. Riensin apuun, mutta ennen kuin ehdin paikalle, punaruskea naaras hyökkäsi jo välittämättä siitä, että oli auttamattomasti altavastaaja. Aaltosalama ei ollut kehuttava taistelija, eikä asiaa auttanut se, että hän taisteli kahta soturia vastaan. Kuolonklaanilaisen hyökkäys torjuttiin helposti punertavan naaraan toimesta, jolloin soturi mätkähti maahan. Tiesin, että tätä menoa Aaltosalama olisi sekunneissa silppua, joten hetkeäkään hukkaamatta syöksyin hänen vastustajansa kimppuun. Naaras oli nopea hyökkäämään, mutta hänen puolustuksessaan oli aukkoja, joten hetken päästä pääsin potkaisemaan hänet kauemmas. Hän kömpi ylös toisen Aaltosalamaa haastaneen eloklaanilaisen viereltä.
Pidin katseeni kahdessa vihollissoturissa samalla, kun punaruskea naarassoturi kampesi itsensä jaloilleen. Kaikeksi onneksi hän vaikutti olevan kunnossa.
“Jos vastassasi on kaksi kissaa, sinä juokset pakoon, etkä hyökkää. Etenkin kun olet taistelijana sitä tasoa mitä olet”, murahdin Aaltosalamalle terävästi tarkkaillen samalla varuillani kahta kissaa. “Minä en aio menettää enää yhtään klaanitoveriani.”
Puhuessani eloklaanilaissoturit kaiket kuvittelivat huomioni herpaantuneen heistä, sillä punertava naaras lähti uuteen hyökkäykseen samalla, kun eloklaanilainen kolli syöksähti Aaltosalamaa päin. Olin kuitenkin tilanteen tasalla ja väistin naaraan iskun helposti. Hän alkoi latoa nopeita iskuja suuntaani, mutta sain väistettyä ne melko vaivattomasti. Yksi kuitenkin osui korvaani ja sihahdin kivusta. Kostona läimäisin häntä kaikin voimin kasvoille, jolloin naarassoturi horjahti taaksepäin. Sinä aikana mikä häneltä kesti toipua lyönnistäni, ehdin vilkaista Aaltosalamaa. Pärjäisikö hän yksin tuon kollin kanssa?

//Aalto?