Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Lillukkatassu otti vauhtia harmaasta järkäleestä ja ponkaisi sen kautta korkeuksiin. Naaraan loikka kantoi pitkälle, niin pitkälle että hänen vastuksenaan ollut Hämärähalla siirtyi kauemmaksi ja Lillukkatassu mätkähti naama edellä routaiseen maahan. Hetken ajan naaras vain otti tuijotuskilpailua jäätyneen maan kanssa. Miksi taisteleminen ei sujunut? Olihan hänen isänsä sentään itse Kaamoskukka.. Pelätty ja ankara taistelija.
“Uudestaan vaan!” kuului reipas ja teennäisen positiivinen naukaisu. Lillukkatassu ei vieläkään noussut. Hän kyllä tiesi miksi Hämärähalla raahasi häntä alvariinsa ylimääräisiin taisteluharjoituksiin. Naarasoppilas oli nimittäin umpisurkea taistelija! Kyllä Kyyhkypyrähdys oli sen käytöksellään osoittanut. Lillukkatassun huuli nousi irvistykseen ja naaras nousi ylös yhtä nopealla liikkeellä, kun oli sinne joutunutkin.
“Ihan sama, minä lopetan! Sinä vain haaskaat aikaasi. Sano se, olen huono taistelija. Tiedät sen itsekin!” Lillukkatassu kivahti äkkipikaisesti ja tuijotti emoaan ärtyneenä. Sisaruksistaan naaras oli yleensä se kuka ei luovuttanut. Hämärähallan katse ei kuitenkaan värähtänytkään.
“En pidä siitä, että haluat luovuttaa”, Hämärähalla sanoi lyhytsanaisesti ja tuijotti tytärtään pistävällä katseella. “Samaa Kaamoskukkakin aina sanoo.”
Lillukkatassu käänsi hieman katsettaan. Ei Hämärähalla väärässä ollut. Lillukkatassu oli joskus pentuna erehtynyt luovuttamaan ja hän oli saanut kuulla siitä päiväkausia. Ehkä Hämärähallakin oli? Vahvaluontoisena Lillukkatassu ei halunnut näyttää emonsa olevan oikeassa, joten hän vain potkaisi kiveä ja tuhahti.
“No, mitä minä sitten teen? Kauhistutan kaikki kuoliaaksi surkeudellani?” Lillukkatassu jatkoi valittamistaan ja huiskautti häntäänsä.
“Valittamisesi saa sinut näyttämään surkealta. Kokoa itsesi ja puhu minulle sitten uudelleen”, Hämärähalla naukaisi ja laski takapuolensa maahan. Lillukkatassun silmät suurenivat, kun naaras vain alkoi sukimaan turkkiaan.
“Oikeasti, haluan jo takaisin leiriin! Ei tästä kuitenkaan tule mitään, minä voisin tehdä jotain mitä minä osaan. Kuten vaikka saalistamaan”, Lillukkatassu yritti, mutta Hämärähalla tuijotti häntä elottomalla katseella. “Haloo, oletko sinä kuollut vai kuuro??”
Lillukkatassu heilutti käpäläänsä, mutta ruskeankirjavassa naaraassa ei näkynyt lainkaan minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän kuunteli. Hetken ajan naaraskissa harkitsi, että vain vain marssisi leiriin ja jättäisi Hämärähallan yksinään istumaan, kuin mikäkin vähä-älyinen. Mutta Lillukkatassu ei kuitenkaan halunnut jättää emoaan yksin.
“Hyvä on, hyvä on. Taistellaan sitten”, naaraskissa mutisi lähes äänettömästi, mutta Hämärähalla vain kohotti toista kulmaansa. Lillukkatassua raivostutti, miksi emosta oli tullut lähes yhtä vaativa, kuin isästä? Hämärähalla oli aina ollut se rennompi ja lempeämpi. Lillukkatassu päästi syvän huokauksen.
“Kerro minulle miten minä voin parantaa suoritustani.” Sanat tulivat naaraan suusta yhtä hitaasti, kuin tahmea hunaja mehiläistenpesästä ja oli ollut lähellä, että ne olisivat juuttuneet hänen kurkkuun ikuisiksi ajoiksi. Lopulta Hämärähallan kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy mikä tasoitti hieman oppilaan tyrskyjä.
“Noin sitä pitää”; naaras hymyili aidosti ja vaikka Lillukkatassu kuinka yritti pitää kasvojensa ilmeen suuttuneena, hymy puski väkisinkin hänen kasvoilleen. Hämärähalla tuli hieman lähemmäksi ja kosketti naarasta hännällään.
”Tahdon vain, että sinä pystyt puolustautumaan. Koskaan ei tiedä milloin vaara yllättää”, Hämärähalla naukaisi hiljaa ja sai Lillukkatassun hieman hämmentyneeksi. Kuolonklaanillahan oli tällä hetkellä hyvät välit Eloklaaniin. Kai taistelusta olisi jotain merkkejä, jos Eloklaani yrittäisi jotain..?
”No, onneksi Eloklaani ei mahda meille mitään!” Lillukkatassu hihkaisi hieman iloisemmin. Hämärähalla ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta naaras pystyi suorastaan vannomaan, että Hämärähallan kasvoilla läikähti jokin tuntematon ilme. Eikö Hämärähalla luottanut siihen, että he pystyisivät puolustautumaan Eloklaania vastaan? Kuolonklaanihan oli voittanut viime sodan! Vai tiesikö naaras jotain mitä hän itse ei tiennyt? Lillukkatassu nosteli käpäliään hermostuneena. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Tai sitten Hämärähalla stressasi tapansa mukaisesti turhia.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kylmyys tihkui käpäliini jäästä, jonka päällä seisoin. Jäätynyt vesi oli naarmuuntuneen valkoinen; tuuli puhalsi siellä täällä lumipyörteitä sitä pitkin kuin yrittäen hioa sitä kirkkaammaksi. Vaikka kuinka yrittäisin, en näkisi omaa kuvajaistani heijastuvan sen pinnasta samalla tavalla kuin sulasta vedestä. Se aiheutti minulle pienen identiteettikriisin.
Mitä jos unohtaisin, miltä näytin? Tai jos olisinkin hiirenkorvan tullen aivan eri näköinen kuin lehtisateella? Mitä jos en olisikaan enää minä ja heijastukseni näyttäisi aivan vieraalta?
Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni liukuessani joen muotoista jääuraa pitkin. Kuolonklaaniin oli vihdoin laskeutunut rauha, kun viimeisetkin viheryskään tai valkoyskään sairastuneet kissat olivat saaneet terveen lausunnon. Klaani oli vielä heikko taudin jäljiltä, mutta Pimentotähti – joka ei ollut ehtinyt olla uudessa virassaan vielä kovin kauaa ennen kuin epidemia oli iskenyt – oli pitänyt huolen siitä, että pyörät jatkaisivat pyörimistään tapahtuneesta huolimatta.
En oikein osannut muodostaa mielipidettä uudesta päälliköstämme. Hän oli ainakin vähemmän hullu kuin Henkäystähti, jonka armottomat kynnet olivat olleet upotettuina klaanitoverien nahkaan liian kauan. Pimentotähti olikin purkanut monia edeltäjänsä asettamia sääntöjä, kuten puoliveristen liikkumisrajoitukset. Se oli kohentanut ilmapiiriä huomattavasti.
Luistellessani kömpelösti neljällä jalalla jäällä havaitsin silmänurkassani liikettä. Tuttu valko-oranssi turkki pisti silmääni kuin aurinko, eikä minun tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka kyseessä oli. Nostin häntäni ylös saadakseni Katajanoen huomion. Naaras oli ilmeisesti huomannut minut jo ennen kuin olin itse huomannut hänet, sillä hän katseli jo valmiiksi suuntaani. Meillä oli sen verran välimatkaa, etten pystynyt lukemaan hänen ilmettään täältä asti.
Viime kuina minusta ja Katajanoesta oli tullut hyvin tutut toisillemme. Livahdimme molemmat usein leirin ulkopuolelle omille teillemme kun muiden silmä vältti, ja jostain syystä me satuimme tupsahtamaan lähes aina samoille mietiskelypaikoille. Aluksi Katajanoki oli selvästi yrittänyt vältellä minua, mutta ajan mittaan minusta oli alkanut tuntua, että hän sieti läsnäoloani yhä enemmän. Siksi minä yleensä tuppauduin hänen seuraansa itsekin istumaan ja mietiskelemään, vaikka toisinaan saatoimme käydä melko vähäsanaisia mutta pohdiskelevia keskusteluja keskenämme.
“Oletko jo testannut jäätä?” minä huikkasin vaalealle soturille ja liu’uin vähän lähemmäksi häntä ja rantaa. “Se luistaa hyvin. Tuntuu melkein siltä kuin lentäisi, jos ottaa vauhtia ja antaa itsensä vain liukua.”

//Kataja?

Kirjoittaja: Saaga

Vilkaisin kollia pienesti hämilläni, mutta sitten nappasin tuon sanoista kiinni.
“Ai, en minä mitään nähnyt. Pidän vain kovin jään äänestä”, sanoin, vaikka asian ääneen toteaminen teki siitä jotenkin hassun kuuloista.
“Mitä oikein tarkoitat?” Pyräkkäpiru kysyi.
Hymyilin hieman. Ehkä hän ei ajattelisi minun olevan aivan pöpi, jos saisin näyttää hänelle mistä puhuin. Nappasin rannalta hampaisiini kiven ja laskin sen tassuni viereen.
“Kuuntele tarkkaan”, sanoin ja lähetin kiven matkaan.
Se pomppi joen jäätynyttä pintaa pitkin alaspäin kohti joen alajuoksua. Kumisevat äänet kantautuivat korviimme. Niiden pyöreys meinasi päästää minut tajuistani, sillä jollain niin ihanalla tavalla ne antoivat miellytyksen säteitä ympräri kehoani. Miltei halusin sulkea silmäni ja vain hukkua maailmaan täynnä juuri tuota kumeaa, pyöreää ääntä. Jos se ääni olisi ollut esine, se olisi ollut laakea, litteä ja hyvin vaalean ruskea.
“Miten teit tuon?” Pyräkkäpiru kysyi kivi käpälänsä vieressä.
“Anna sille pienen pompun kautta vauhtia”, neuvoin ja niin soturi teki.
Ääni täytti taas korvani yhtä ihanalla särmikkyydellään kuin aikaisemminkin.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En ollut muistanutkaan, miten ihanaa oma aika oli – hetket, jolloin sai uppoutua omiin ajatuksiinsa kenenkään läsnäolon häiritsemättä. Siitä tuntui kuluneen pieni ikuisuus, kun olin tällä tavalla yksinäni saanut lähteä leirin ulkopuolelle ihan vain kävelylle. Puoliverisenä minulla olisi pitänyt olla joku saattaja mukana, koska ilmeisesti meihin epäpuhtaisiin kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kuitenkaan enää kenenkään ei tarvinnut murehtia moisista säännöistä – kiitos emoni, josta oli tullut vastikään Kuolonklaanin uusi päällikkö, Pimentotähti.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kuolonklaani tuntui todella kodilta. Minäkin pidin itseäni nyt enemmän oikeana Kuolonklaanin soturina kuin puoliverisenä tunkeilijana omassa kodissani. Pitkästä aikaa tunsin olevani vapaa.
Leirissä jylläsi tällä hetkellä raju viheryskäepidemia. Pimentotähti oli ollut fiksu rakentaessaan leirin ulkopuolelle eristyspesän jo ennen ensimmäisten tartuntojen ilmaantumista. Vaikka iso kourallinen klaanitovereista oli ehtinyt sairastua, eristyspesä oli tuonut sen turvan, ettei kenenkään aukiolla liikkuessaan tarvinnut pelätä saavansa tartuntaa. Me terveet jouduimme kuitenkin raatamaan kahta kovemmin, jotta klaani – sairastuneet mukaan lukien – saataisiin ruokittua riistan niukkuudesta huolimatta. Olinkin viettänyt suurimman osan päivästä metsällä, ja kun Jääviillon silmä oli välttänyt, olin livahtanut leiristä omille teilleni, ennen kuin tämä ehti määrätä minua seuraavaan partioon.
En ollut tehnyt ulkona mitään ihmeellistä; käyskentelin ympäriinsä omissa ajatuksissani ja etsin merkkejä eläimistä. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomus saalistaa niitä, halusin vain katsella. Emoni tai kukaan muukaan klaanista ei taatusti olisi ymmärtänyt sitä, ja olisin saanut kuulla kunniani, jos kukaan tietäisi minun antaneen mahdollisen aterian mennä nenäni edestä useaan otteeseen.
Nenäni värähti uuden hajun leijaillessa sieraimiini. Samassa korvani havaitsivat vaimeaa ääntä; kuulosti kuin joku olisi liikkunut joen jäällä. Uteliaisuuden johdattamana lähdin tassuttamaan ääntä kohti. Hajusta tiesin, että kyseessä oli joku Kuolonklaanista.
Kun saavuin joen rantaan huomasin mustan hahmon jäällä. Vaaleanharmaasta kuvioinnista tunnistin kissan Harakkahaaveeksi. Hän oli nuorempia sotureita, enkä ollut vaihtanut kollin kanssa kovin montaa sanaa milloinkaan, mutta hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta. Ainakaan hän ei tuntunut olevan yhtä tiukkapipoinen kuin suurin osa vanhemman polven sotureista.
Hipsuttelin ääneti kollia kohti ja puoliksi liu’uin hänen viereensä jäälle. Harakkahaave katseli parhaillaan joen vastarannalle itsekseen virnuillen, eikä vaikuttanut heti huomaavan tuloani. Nyt vasta aloin hieman ihmetellä, mitä Harakkahaave täällä ulkona yksinään teki. Viimeksi kun muistin, kolli oli ollut sairaiden joukossa eristyksissä. Minusta hän näytti kuitenkin terveeltä päällisin puolin, joten en murehtinut sitä liikaa.
Harakkahaave vahvisti lopulta itsekin arvaukseni oikeaksi – hän oli päässyt tänään pois sairaspesältä. Onnittelin häntä siitä, mihin hän vastasi kiitoksella, ja sen jälkeen välillemme laskeutui aavistuksen vaivaannuttava hiljaisuus. Suuntasin huomioni taas siihen, mitä Harakkahaave oli virnistellen katsellut ennen kuin olin tullut häiritsemään häntä.
“Mitä niin hauskaa sinä edes näit tuolla toisella puolella?” Osoitin korvillani vastarannalle päin. Näin siellä ainoastaan puita, joiden oksat notkuivat lumen painosta. Ei mitenkään erityisen koomista minusta.

//Harakka?

Kirjoittaja: Saaga

Kikatin minun ja kumppanini vitsailulle. Hänen kanssaan sai aina nauraa. Naurulle ei vain tullut loppua. Ennen kuin sille sitten tuli loppu. Kuolema vei tällä kertaa Kärppämyrskyn. Olihan sillä aina ollut uhreja aina toisinaan, mutta nyt kissojen sairastuttua tiesin varautua ja pitää silmällä lähimmäisiäni. Istuin pää roikkuen alhaalla leirin keskustassa. Kärppämyrskyn ruumis oli hetken ollut siinä, jotta sain hyvästellä hänet parin muun kissan joukossa ja sitten se oli viety haudattavaksi. Olin vain jäänyt istumaan, sillä en tiennyt parempaakaan tekemistä.
“Rosmariinikynsi”, Pikkukaaoksen nauku sai minut nostamaan pääni sekä väsyneen katseeni.
“Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
Naaras, joka sattui myös olemaan isoemoni ei ollut juurikaan puhunut minulle sitten… sitten emon kuoleman.
“Otan osaa. Kärppämyrsky taisi olla sinulle tärkeä”, tummanruskea soturi totesi.
“Niin kai”, vastasin edelleen hieman hämmentyneenä. Minua väsytti, enkä oikein jaksanut nyt keskustella kenenkään minulle kamalan vieraan kissan kanssa.
“Noh, pärjäile. Voit tulla puhumaan minulle, mikäli jokin mietityttää”, Pikkukaaos totesi ja lähti.
Huokaisin ja kohautin lapojani. Olipa outoa. Ei Pikkukaaos, eikä kyllä kukaan muukaan, ikinä minusta oikeasti tuntunut välittävän. Nousin ja lähdin itsekin omaan suuntaani. Pyytäisin Lepakkohuutoa kävelylle. Voisimme jutella ja saisin muuta ajateltavaa. Kärppämyrsky oli todellakin ollut minulle tärkeä – miltei kuin isosisko tai jopa lähempänäkin. Suru painoi sisintäni, mutta jostain syystä näin kuitenkin asiassa toivoakin. Naaras olisi nyt Pimeyden Metsässä tuskattomana ja odottaisi minua. Se antoi minulle jonkin verran lohtua.
“Lepakkohuuto hei!” huusin kollin perään, kun huomasin tuon kävelevän jonnekin.
“Hei”, hän vastasi.
“Voitko lähteä kävelylle?” kysyin ja katsoin kollia. Huomasin tuon katseen tutkivan minua. Hän tiesi ja tunnisti suruni. Minua raivostutti kuinka helposti muut lukivat minusta tunteitani.

//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 8KP –

AURA
Lammikkoloikka: 13KP –
Susimieli: 7KP –
Kaamoskukka: 25KP! –
Lillukkapentu: 5KP –

AUROORA
Salamasielu: 18KP –
Loskalauha: 5KP –
Pimentotähti: 63KP! –
Varissulka: 18KP –

ELANDRA
Jääviilto: 17KP –
Sulkavirta: 9KP –
Lätäkkölempi: 11KP –

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 12KP –
Uiveloyö: 8KP –
Pyräkkäpiru: 5KP –
Aaltosalama: 22KP – Olet nyt kokenut, ilmoitathan siitä tulleet 5tp vieraskirjaan viimeistään 11.3.

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 17KP –
Hiljaisuusvarjo: 18KP –
Katajanoki: 9KP –
Laineliekki: 5KP –

NINJANEN
Kyyhkypyrähdys: 15KP –

SAAGA
Rosmariinikynsi: 27KP! – Voit nyt saada oppilaan
Harakkahaave: 32KP! –
Särösärinä: 44KP! –

UNTUVA
Tuimakatse: 76KP! –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli aluksi kimpaantua Pimentotähden terävästä ja epämääräisen tylystä tavasta puhua hänelle, mutta kun naaras alkoi kehumaan kollia, hän rauhoittui. Omahyväinen virne oli ilmestynyt soturin kasvoille, kun hän kuuli päällikön kehut. Sitten Pimentotähti kuitenkin meni ja pilasi koko hetken kysymällä jotain typeriä kysymyksiä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
”Minä sinä oikein minua pidät?” punaturkkinen kolli tuhahti ja pudisteli päätään. Pimentotähden ilme pysyi vakavana, kun päällikkö kohautti lapojaan. Virne Jääviillon kasvoilta oli tiessään, kun tämä alkoi taas ärsyyntyä. Kollin suusta pakeni murahdus, mutta päällikön ilme ei värähtänytkään.
”Kuolonklaani on minulle kaikki kaikessa. En minä tahdo, että klaanimme heikentyy. Etenkään näinä aikoina, kun rajanaapurinamme on Eloklaanin kaltainen klaani. Mutta emme me yhteen yskään ole kaatumassa. Ehkä jotkut, mutta se on Pimeyden Metsän käpälissä, ei meidän. Luulen, että esi-isämme nyt kokeilevat, miten sinä pärjäät tiukan paikan tullen. Ei turhalla murehtimisella saa mitään aikaa. Tule ja osallistu vaikka partioihin, jos sinulla on noin paljon aikaa murehtia asioita, joihin et voi vaikuttaa”, viimeiset sanat pääsivät soturin suusta ehkä turhan kärkkäästi, muttei hän välittänyt. Tietysti Jääviilto halusi olla jollain tasolla mieliksi Pimentotähdelle, mutta ei hän alkaisi valehtelemaan tällaisista asioista. Hän piti päälliköstä, mutta Pimentotähti tuntui murehtivan aivan liikaa. Hänen pitäisi rauhoittua ja ottaa rennommin tai koko klaani alkaisi huolehtia hänen tavoin. Se jos jokin olisi Kuolonklaanille lopun alku.

//Pimento?

Kirjoittaja: Saaga

Siinä istuskellessani viheryskän kourissa ehdin mietiskellä jos mitä asiaa. Isäni makasi vieressäni yhtä kovassa taudissa. Minua ärsytti olla toimeton, mutta samaan aikaan oli mukava myös levätä. Olisin kuitenkin kaivannut tervettä pystyvää kehoani ja kaikkia sen suomia etuja. En pitänyt muiden käpälissä pyörimisestä. Yskä ravisteli voimatonta kehoani. Pörhistin karvojani ja oikaisin asentoani. Isä heräsi.
“Harakkahaave?” tuon suusta kuului yskäisyn kera.
“Kaikki hyvin”, vastasin ja painoin pääni tassuilleni lähelle isän päätä.
Isä taisi jo nukahtaa, sillä vastausta ei kuulunut. Huokaisin ja suljin itsekin silmäni.
Avatessani silmäni en ollut enää sairaspesässä leirin ulkopuolella. Olin leirissä Lummelempin kanssa. Vilkaisin sisareeni ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Leiri kuhisi kissoja. Kukaan ei ollut sairas ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Viherlehden vihertämät puut kukoistivat samoin kuin pensaat ja ruohikko. Juoksin ulos ja hengitin raikasta ilmaa. Siinä ei ollut merkkiäkään sairaudesta tai lehtikadosta ja kaikki oli hyvin. Hengitin ulos. Vaikka nautinkin unimaailmasta täysin siemauksin, tiesin, että kohta tämä loppuisi ja olisin taas sairaiden kissojen joukossa ahtaassa pesässä nälän ja sairauden kourissa.

Heräsin. Oloni ei tuntunut yhtä huonolta kuin viimeksi, kun olin avannut silmäni. En nähnyt ulos, joten en ollut varma oliko nyt yö vai päivä. Hengittäessä kurkkunikin tuntui puhtaammalta, eikä yskä pyrkinyt ulos enää niin isoina ryöppyinä kuin aikaisemmin. Katselin ympärilleni. Kääntäessäni päätäni paha sairauden haju valtasi taas sieraimeni. Kärppämyrsky, joka makasi vierelläni oli jättänyt silmänsä vain puoliksi auki. Oli selvää, etteivät kaikki olleet yhtä hyvässä kunnossa. Naaraan suusta pääsi koriseva ääni.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin häneltä.
Nostin hieman Kärppämyrskyn päätä, jos tämän olisi helpompi hengittää.
“Kerro… kerro Rosmariinikynnelle, että rakastan häntä”, naaras aneli hyvin kähein äänin.
Katsoin tuota hieman kulmiani kurtistaen.
“Älä höpsi. Vielä me tästä selviämme. Sinnittele vain”, vastasin ja nostin päätäni, “Voin kutsua Sumutuulen antamaan sinulle jotain hengityksen helpottamiseksi.”
Huomasin itsekin kuinka selvältä ääneni kuulosti. Se loi uutta toivoa ja puhtia rintaani pelastaa myös Kärppämyrskyn näkemys tilanteesta.
“Harakkahaave…” Kärppämyrsky kähisi. Tuon silmät heijastivat naaraan kipua ja ymmärsin vihdoin. Ei hän ollut vain epätoivoinen, kuolemaisillaan hän oli.
“Odota, haen sinulle vettä”, sanoin ja olin nousemaisillani.
“Älä, en halua mennä yksin”, mustavalkoinen kissa kähähti epätoivoisesti.
Karvani laskeutuivat ja korvani painuivat vaisuun luimuun samoin kuin ilmeeni surulliseen kurttuun.
“Uskotko, että menet johonkin? Pimeyden Metsään?” kysyin, ehkä koska minua kiinnosti tai ehkä koska en kyennyt vain katsomaan toisen pois menoa vaitonaisena. Kärppämyrsky nyökkäsi heikosti.
“Sinulla… sinulla tulee varmasti siellä kivaa. Ja älä huoli. Kerron kyllä Rosmariinikynnelle”, sopertelin. Ei ollut minun tapaistani olla epävarma tai näin… tunteikas. Yleensä näytin itsessäni vain iloa, mutta nyt tiesin, että Kärppämyrsky tarvitsi jotain muuta.
“Kauniita unia”, sanoin, kun huomasin Kärppämyrskyn kadottavan kosketustaan tästä maailmasta. Tuo vaipui hiljaa tajuttomuuteen silmät lasittuen ja kylki lopettaen nousemisen. Katsoin käpäliini kuollutta kissaa. Olisin ehkä voinut hakea Sumutuulen jo aikaisemmin, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Suljin tuon silmät käpälälläni ja nousin.
Jalkani tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti kantavan ja astelin Sumutuulen luo juurikaan huojumatta. Kuumeenikin oli selvästi laskenut, sillä en palellut kokoajan.
“Kärppämyrsky meni”, sanoin Sumutuulelle, joka nosti päänsä yrttiensä äärestä. Hän nyökkäsi vakavana ja lupasi mennä katsomaan pian.
“Luulen, että olen parantunut.”
Sanoja vastasi hyvin mittaava katse ja lupaus tutkia minutkin kunhan kerkeäisi. Minua ei haittaisi odottaa. Voisin vaikka sillä aikaa hakea vettä muille sairaille ja tarvitseville.

Olin päässyt leiriin muiden sekaan. Olin asiasta hyvin helpottunut. Ei enää tarvinnut sairastaa ja olla toimeton, mutta toisaalta en olisi halunnut jättää muita sairaita. Halusin kokoajan olla tietoinen heidän voinnistaan ja pitää heille seuraa varsinkin nyt, kun olin taas terve ja minulla oli energiaa.
Oli kuin Kärppämyrskyn kuolema olisi kietonut sisuskaluni suurelle solmulle enkä meinannut saada sitä selvitettyä vaikka kuinka halusinkin. Mietin vain kokoajan naarasta ja tuon sanoja.
“Hei Rosmariinikynsi! Odota”, nau’uin, kun huomasin naaraan kävelevän jonnekin. Toteuttaisin lupaukseni heti ensitilassa.
“Kuulit varmaan Kärppämyrskystä”, sanoin, kun sain naaraaseen katsekontakstin, “Otan osaa suruusi. Haluaisin, että tiedät mitä hän sanoi minulle juuri ennen…”
“Kiitos Harakkahaave. Hyvin huomaavaista”, Rosmariinikynsi keskeytti ehkäpä ihan tahallaan ennen sanaa “kuoli”. Henkäisin rauhallisesti.
“Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että rakastaa sinua kovasti”, kerroin.
Rosmariinikynsi nyökytteli katsoen käpäliään. Huomasin kuinka kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Hän sanoi ääni täristen: “Hän ei halunnut lähteä yksin. Hän pelkäsi sitä.”
“Voi, minä olin hänen luonaan kokoajan. Ei hän ollut yksin. Sitä paitsi hän on nyt okei, hän on terve”, vastasin purren kieltäni. Suru oli inhokki asiani maailmassa. Olisin halunnut nostaa painon naaraan lavoilta.
“Kiitos”, Rosmariinikynsi toisti, “Minun on… varmaan parasta mennä.”
Annoin harmaaturkkisen kissan häipyä luotani. Toivoin vain, että tuo menisi jonkun rakkaansa luokse ja antaisi pitää itsestään huolen. Sitä hän tarvitsi näin ikävän tilanteen kohdatessaan.
Päätin lähteä pienelle kävelylle selvittämään ajatuksiani. Ehkä se tekisi omasta olostanikin hieman helpompaa.

Tassutin hiljaisessa metsässä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Oli mukavaa olla taas täällä, ajattelin. Pujahtaessani joen rantaan huomaisin, että se oli jäässä edelleen. Otin kiven käpälääni ja annoin sen liukua pitkin puhdasta, kirkasta jään pintaa. Se jätti jälkeensä kumisevan äänen janan kunnes pysähtyi. Hymyilin. Ääni oli sellainen, jota ei kuullut ikinä missään muualla. Se oli jään ääni. Virnuilin ja katselin vastarannan puita, joiden oksilla roikkuivat suuret lumikasat.
“Mikäs noin virnuiluttaa sairasta?”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan, mistä ääni oli tullut. Vierelläni seisoi Pyräkkäpiru.
“En minä ole sairas”, vastaisin, “pääsin juuri pois sairaspesältä.”
“Onnitteluni”, kolli vastasi, enkä aivan erottanut oliko toivotus sarkastinen vai aivan todellinen.
“Kiitos”, vastasin hännänpäätäni näpäyttäen ilmassa. Ihmettelin edelleen, mistä kolli oli vain ilmestynyt viereeni ja miksi tämä oli yksin.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Auroora

Tuhahdin hiljaa Jääviillon kysymykselle.
”Sinä et tiedä parantamisesta mitään – enkä minäkään. Parempi olla tuomitsematta Sumutuulta, hänellä on tassut täynnä töitä.”
Totta totisesti olikin – naaras ei ollut kauaa ehtinyt olla asemassaan klaanin virallisena parantajana, kun yskäepidemia oli saapunut meitä kurittamaan. Vajaa parikymmentä kissaa makasi nyt kitumassa leirin ulkopuolella, mistä tartunta ei toivon mukaan enää leviäisi laajemmin sotureiden keskuuteen. Tällainen alku Sumutuulen uralle – ja minun uralleni. Aivan kuin Pimeyden Metsä haluaisi rangaista minua jostain. Mutta itsehän he halusivat minusta päällikön!
Hermoni olivat olleet perin kireällä viimeiset päivät, eikä Jääviillon välinpitämätön suhtautuminen tilanteen vakavuuteen luonut syvempää luottoa selviytymiseemme. Hän osasi kyllä toimia tehtävissään: partiot pyörivät sujuvasti, eikä minun tarvinnut ohjeistaa häntä paljoa. Tietenkin uuteen tehtävään tottuminen vei aikaa – vaikka Jääviilto ei sitä ikinä myöntäisi – mutta siitä huolimatta hän oli selviytynyt niin, ettei minulla juuri ollut valitettavaa. En kuitenkaan pitänyt hänen asenteestaan – näinä hetkinä olisin kaivannut rinnalleni kissan, joka jakaisi huolen klaanin hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.
”Hyvää työtä partioiden kanssa”, kehuin ilmeettömästi. Hetken olimme hiljaa, sitten uskaltauduin kysymään: ”Eikö tämä tilanne yhtään liikuta sinua? Suuri joukko sotureita on kuolemanvaarassa. Ja olemme vasta lehtikadon puolivälissä!”
Huomaamattani ääneni oli kohonnut ja syy otsani rypyille vaihtunut lievästä ärtymyksestä huoleksi. Tuntui, että minulla oli aina jokin taakka kannettavanani, eikä se tuntunut koskaan keventyvän. Ennen jouduin huolehtimaan vain itsestäni ja perheestäni, nyt koko klaanista.

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan mukaan Sulkavirta – Aaltosalaman paras ystävä jo siitä asti, kun hän oli ollut itse pentu – oli siirretty toiseen pesään väliaikaisleirin ulkopuolelle. Ilmeisesti sairaspesän häly oli ollut sairastavalle naaraalle liikaa. Aaltosalama oli kuitenkin hyvillään, että hänen ystävänsä voinnista välitettiin niin paljon, että hänelle oli rakennettu ihan oma pesä. Siellä hän voisi parantua kaikessa rauhassa.
Tämä tieto oli rauhoittanut punertavaturkkisen soturinaaraan mieltä sen verran, että hän oli saattanut torkahtaa taas joksikin aikaa Varissulan tarjottua hänelle ensin vähän lisää vettä ja ruokaa. Kun hän seuraavan kerran heräsi lähempänä iltaa – niin hän ainakin päätteli pesään sisään pääsevän valon vähentyneestä määrästä -, hänen vointinsa oli kohentunut tuntuvasti. Häntä edelleen yskitti kovasti, mutta ainakaan päässä ei tuntunut enää siltä kuin siellä olisi surissut mehiläisiä.
Varissulka oli hereillä ja suki turkkiaan hänen petinsä vieressä. Aaltosalama kurkotti tökkäämään häntä nenällään lonkkaan. Kolli hätkähti hieman ja kääntyi katsomaan häntä ilahtuneen näköisenä.
“Nukuitko hyvin, armaani?” hänen kumppaninsa maukui rakastavasti ja tutki häntä tarkkaan katseellaan, ikään kuin nähdäkseen, oliko hänen tilassaan muutosta.
Aaltosalama kehräsi rohisevasti. “Nukuin kuin tukki! Kai sinäkin olet malttanut levätä?” Hän silmäili kollia hieman huolestuneesti. Varissulka oli pitänyt hänestä tunnollisesti huolta, vaikka oli itsekin sairas. Naaras ei missään nimessä halunnut, että hänen kumppaninsa sairastuisi pahemmin, koska ei ollut saanut levätä tarpeeksi.
“Kyllä minä olen”, Varissulka kuitenkin vakuutti hänelle ja silitti hänen selkäänsä tyynnyttelevästi hännällään. Aaltosalaman naamalle piirtyi huojentunut hymy.
“Se on hyvä. Mitenköhän Sulkavirta jaksaa? Luuletko, että Sumutuuli antaisi meidän käydä tervehtimässä häntä erikseen? Hänellä täytyy olla kovin yksinäistä.” Hän ei voinut estää ajatuksiaan palaamasta takaisin ystäväänsä, jonka oli nähnyt siirrettävän muualle aiemmin. Sulkavirta kaipasi tukea, ja samalla tavalla kuin Varissulka tuki Aaltosalamaa, hän halusi olla tukemassa rakasta ystäväänsä.
Ennen kuin Varissulka ehti vastata mitään, Aaltosalaman huomio oli jo suuntaunut toisaalle. Hän huomasi parempikuntoisten kissojen kampeavan itseään ylös vuoteiltansa ja tassuttavan huterasti ulos. Kissat puhelivat toisilleen hiljaa jotakin, mikä näytti saavan yhä useampia liikkeelle aaltoefektin lailla. Aaltosalama puoliksi odotti, että sana kiirisi myös heidän vuoteillensa asti, sillä asia vaikutti koskettavan suurinta osaa pesän potilaista.
“Mistähän tuossa on kyse?” Hän katseli yhä hiljakseen pesästä ulos valuvia kissoja. “Pitäisikö meidän mennä kysymään?”

//Varis? (⁠⊙⁠_⁠◎⁠)

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Aaltosalama oli huomannut jotain, hänen oranssit silmänsä olivat keskittyneet jonnekin ohitseni. Soturitar yritti nousta ylös, mutta ennen kuin ehdin häntä itse paimentamaan takaisin makuulle, raju yskänpuuska pakotti hänet takaisin alas. Seurasin uteliaana soturin katsetta, ja vatsassani tuntui ikävä paino, kun minäkin huomasin tutun, elottomana maassa makaavan hahmon. En välittänyt Sulkavirrasta paljoa – emme olleet koskaan olleet kovinkaan läheisiä, tuskin tuttavia – mutta Aaltosalaman puolesta surin tapahtunutta.
Pari soturia nosti parasta aikaa Sulkavirran ruumista, ja Aaltosalaman seuraavista sanoista ymmärsin, ettei totuus ollut vielä valjennut naaraalle. Minun silmiini Sulkavirta näytti erittäin kuolleelta, mutta ehkä viheryskä teki Aaltosalaman silmille tepposet – tai sitten naaras ei ollut valmis uskomaan menetystään.
Valmistauduin sisäisesti jakamaan suru-uutisen kumppanilleni, mutta hillitsin itseni, kun kohtasin hänen väsyneen katseensa. Viheryskä oli riepotellut hänen sairastavaa kehoaan jo liiaksi – eikö näin raskas tapahtuma voisi romahduttaa hänen vointinsa kokonaan? Ei, Aaltosalama ei voinut olla tarpeeksi terve kuullakseen, että oli juuri menettänyt parhaan ystävänsä. En kestänyt nähdä hänen kärsivän yhtään enempää.
”Käyn kysymässä. Odota sinä tässä”, sanoin ja yritin kuulostaa siltä, etten hänen tapaansa todellakaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Soturit olivat juuri saaneet Sulkavirrasta tarpeeksi tukevan otteen ja lähteneet raahaamaan häntä ulos, kun kumarruin Sumutuulen puoleen.
”Hän on kuollut, eikö?”
Sumutuuli nyökkäsi ja huokaisi syvään.
”Hän taisteli urheasti loppuun saakka. Otan osaa, Varissulka.”
Hetken ehdin pohtia, miksi parantaja nyt minulle pahoitteli. Sitten rykäisin kiusaantuneena ja vilkaisin kumppaniini.
”Aaltosalama ei varmaankaan ota tätä hyvin…”
Sumutuuli räpäytti silmiään.
”Niin, tuskinpa. Hehän olivat läheisiä, vai?”
”Kyllä. Minua huolettaa, miten uutinen vaikuttaa hänen vointiinsa.”
Parantajanaaras näytti puntaroivan asiaa hetken. Hän oli juuri päässyt asemaansa, ja aiemmin Hehkuaskel oli hoitanut tällaiset eettiset pohdinnat. Muutenkin uuden parantajan alkutaival oli ollut poikkeuksellisen haastava. Mutta itsepähän valitsi työnsä.
”Niin, sitä me emme voi tietää. Joka tapauksessa, ei hänen parantumisensa tästä ole kiinni.”
Kiitos vain tyhjästä, pohdin mielessäni. Olin toivonut, että Sumutuuli olisi antanut siunauksensa suunnitelmalleni. Kunpa hän olisi sanonut, ettei Aaltosalama todellakaan kestäisi nyt kuulla menetyksestään – valehtelu olisi käynyt hieman helpommin. Mielestäni olin kuitenkin oikeassa siinä, että kumppanini toipumisen kannalta oli järkevää olla lisäämättä hänen taakkaansa.
”No? Mihin Sulkavirta meni”, punaruskea naaraskissa kysyi voipuneella äänellään, kun palasin hänen luokseen. Kosketin hänen poskeaan hellästi kuonollani.
”Sumutuuli ajatteli, että Sulkavirran on parasta toipua muualla. Tämän leirin hälinä vaikutti häiritsevän häntä enemmän kuin muita… He kai rakentavat hänelle oman pesänsä jonnekin muualle.”
Kuinka helposti valheet hyppelivätkään kieleltäni ja kuinka vähän katumusta tunsinkaan, kun näin murheen haihtuvan Aaltosalaman kasvoilta. Huokaisin syvään. Totuus odottaisi häntä sitten, kun hän olisi taas terve ja vahva. Sitten hänellä olisi aikaa surra.

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto katsoi pöllämystyneenä kumppaniaan, kun tämä kertoi, että hänen asiansa oli ollut se, miten Hiljaisuusvarjo oli yrittänyt flirttailla hänelle. Tummanharmaa kolli ei tiennyt uskoako omia korviaan.
“Ei se karvakasa yritti muka flirttailla kanssasi?” hän kysyi yllättyneenä. “Ei uskoisi. Et varmasti ole edes hänen tyyppiään.”
“Ja mitä tuokin oli tarkoittavinaan?” Rosmariinikynsi kysyi tiukasti.
“Et ole yhtä pehmoinen ja tylsä kuin kaikki muut kissat, joiden kanssa se typerä rotanhönkä flirttailee. Saisi pitää kuononsa kaukana kumppanistani”, Lepakkhuuto murahti hieman äreänä, mutta yritti saada itsensä rauhallisemmaksi.
Kolli vilkaisi lapansa ylitse, jos näkisi valkoruskean kollin jossain vielä. Miksi hän muka yhtäkkiä Rosmariinikynttä lähestyi? Alkoiko kaikki pehmot käydä hänelle tylsäksi? Eikö Aamuraita ja omat pennut olleet hänelle tarpeeksi?
“Olet paljon parempi minulle kuin hänelle, sen voin sanoa. Hiljaisuusvarjo on kunnon höyhenaivo”, Tummanharmaa soturi naukaisi vielä ja katsoi ylös kumppaaniinsa.
“Höyhenaivo hän ainakin on, mutta ei ainakaan yhtä kärttyinen kuin sinä”, Rosmariinikynsi kiusasi hieman.
“Pieneen kissaan mahtuu paljon ärtymystä!” Lepakkohuuto ilmoitti äänekkäästi. “Lisäksi minä olen varmasti parempi hurmuri kuin hän. Voisin keksiä sellaisia iskurepliikkejä, että tähdetkin tippuisivat taivaalta!”
“Joo, ehkä niiden surkeudesta”, harmaa naaras tirskahti.
“Anteeksi vain, mutta minussa on paljon enemmän hurmaavuutta kuin voisit kuvitellakaan! Pitääkö lyödä vetoa siitä?! Pitääkö minun näyttää hurmurin taitoni sinulle aivan itse?” pienikokoinen soturi uhmasi ja katsoi ylös kumppaniinsa.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Untuva

Valkoyskä oli ollut ikävä, mutta onnekseni se oli jäänyt vain siihen, eikä kehittynyt viheryskäksi, mitä monelle muulle kuolonklaanilaiselle oli tuntunut käyvän. Sairaat oli jo alun alkaen siirretty leirin ulkopuolella sijaitseviin sairaspesiin, ja Pimentotähden ohjeistuksen mukaan kontaktia sairaiden ja terveiden välillä pyrittiin välttämään. Ketun häätämisen jälkeen ei ollut kulunut kauaa, kun olin alkanut yskimään partiossa ja saanut suoran ohjeistuksen poistua muiden sairaiden seuraan. Yksi taistelutovereistani ketun kanssa, Särösärinä, oli menehtynyt. Ehkei soturi ollut enää jaksanut laittaa taudille hanttiin, kun kettu oli retuuttanut häntä jo kunnolla.
Etevimmät saalistajat oltiin pääasiassa laitettu pelkästään metsästyspartioihin, sillä ruokaa oli tärkeä saada tarpeeksi nyt, kun riistatilanne oli huono ja niin moni taisteli henkensä edestä sairastuvalla. Minulla taas oli vahvuus taistelutaitojen puolella, jonka takia Jääviilto usein määräsi minut joko rajapartioon tai vartioimaan leiriä. Onneksi sentään ei tarvinnut olla parantajan apuna, mihin osa oltiin määrätty. Pidin omasta roolistani klaanin hyväksi.
Minua suretti myös se, kuinka Sulkavirta oli menehtynyt viheryskään. Pentutarhan ajoilta olleet toverini olivat kaikki nukkuneet pois. Vain minä olin enää jäljellä. Mietin hyvin useasti sitä, miksi Pimeyden Metsä päätti jättää minut, mutta ottaa sellaisia, joilla oli niin paljon tässä klaanissa. Johtuiko se uskollisuudestani klaania kohtaan? Siitä, että klaani tuli minulle etusijalla, kun ei ollut muuta? En olisi koskaan osannut muodostaa sellaista vastausta, minkä olisin hyväksynyt tai mistä olisin ylipäätään pitänyt. Ehkä elämäni suurin tavoite olikin palvella klaania parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä se palkittaisiin lopuksi, ja jos ei, olisin ainakin tehnyt sitä, mistä nautin suunnattomasti.
Partioita tuntui nykyisin olevan huomattavasti tiuhempaan tahtiin tai saattoi olla, että oli osana useampaa partiota päivän aikana. Rajapartioiden jäsenmäärää oli hieman laskettu ja ehkä se oli ihan järkevää, kun yleensä partio kuitenkin koostui kissoista, jotka olisivat selvinneet pienemmälläkin jäsenmäärällä vastoinkäymisistä. Klaani yritti pyöriä parhaansa mukaan ja jatkaa arkea, vaikka se olikin hankalaa. Vallitseva vuodenaika ei auttanut asiaa. Tiesin kuitenkin, että Kuolonklaani selviäisi. Olimme selvittäneet lehtikadon ennenkin – miksemme siis onnistuisi siinä tälläkin kertaa.

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli juuri järjestänyt loppupäivän partiot ja katseli parhaillaan, miten aurinkohuipun partio kerääntyi leirin uloskäynnille lähteäkseen matkaan. Aurinko loisti korkealla pilvettömällä taivaalla. Sää oli kylmä, pakkanen oli kovempi kuin edellispäivinä. Jääviilto sai olla kiitollinen siitä, että hänen ohut turkkinsa oli tavanomaista paksumpi ja piti täten kylmän loitolla. Näin kovat pakkaset kuitenkin pureutuivat hänenkin turkkinsa läpi. Soturi ei kuitenkaan aikonut täristä muiden edessä, joten hän pyrki pysymään koko ajan vähän liikkeellä pitääkseen lihaksensa lämpiminä.
”Jääviilto”, Pimentotähten terävä naukaisu kantautui kollin takaa. Hän käännähti ympäri ja kohtasi päällikön harmahtavan katseen. Pimentotähden ilmettä oli vaikeaa tulkita.
”Niin?” kolli tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa. Pimentotähti räpäytti silmiään ja viittoi varapäällikkönsä peräänsä. Jääviilto inhosi sitä, kun häntä komenneltiin tällä tavalla.
”Emmekö voi jutella tässä?” punaruskea soturi kysyi. Se sai mustaturkkisen päällikön pysähtymään. Pimentotähti ei kääntänyt edes katsettaan varapäällikkönsä puoleen, naukui vain:
”Seuraa minua.”
Jääviilto puri hampaansa yhteen ja joutui estelemään itseään, ettei olisi suinpäin käynyt päällikön kimppuun. Hän päästi suustaan syvän, turhautuneen huokaisun ennen kuin lähti seuraamaan Pimentotähteä. He kiersivät kaatuneen kuusipuun ja kulkivat vesiputouksen taakse päällikön pesään. Pesä oli hämärä ja sinne kantautui vesiputouksen pauhu kovemmin kuin muualle leiriin.
”Miten sinä pystyt nukkumaan tässä metelissä?” Jääviilto tuhahti ja rikkoi heidän ylleen laskeutuneen hiljaisuuden.
”Siihen tottuu”, mustaturkkinen naaras sanoi lapojaan kohauttaen ja lipaisi kielellään toista etukäpäläänsä.
”Miksi käskit minut tänne?” soturi kysyi tympääntyneenä. Pimentotähti nosti vakavan katseensa Jääviiltoon.
”Ovatko terveet kuolonklaanilaiset riittäneet partioiden järjestämiseen?” päällikkö kysyi. Jääviilto kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Se sai Pimentotähden siristämään silmiään, nyt päällikön katse muuttui aavistuksen uhkaavaksi. Jääviilto pyöräytti silmiään.
”Luuletko, että en osaa hommiani? Tietysti ne ovat riittäneet, kun olen vähentänyt rajapartioissa olevien kissojen määrää. Etevimmät taistelijat ovat päässeet rajapartioihin, muut hoitavat saalistamisen ja sen Sumutuulen auttamisen, jota en kyllä edelleenkään ymmärrä. Mitä varten meillä on parantaja, jos hän ei pärjää yksin hommissaan?” Jääviilto tuhahti. Hän ei pitänyt siitä, kun joku epäili hänen kykyjään, vielä vähemmän hän piti siitä, että heidän oli annettava sotureitaan parantajan avuksi.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalaman unet olivat kuumeesta sekaisia. Hän näki vuoroin painajaisia Varissulan tai Uiveloyön menettämisestä mitä kauheimmilla tavoilla. Välillä hän hätkähti hereille puoliunen kaltaiseen tilaan, jossa hän erotti sumuisia kissanhahmoja rähmään verhoutuneiden silmiensä takaa. Silloin hän toivoi voivansa palata takaisin painajaisiin, koska yskimisestä hellät keuhkot ja kurkkuun hyytynyt, tukehduttava lima tekivät olemassaolosta silkkaa tuskaa.
Mutta jopa kaiken sen synkkyyden keskellä oli pilkahdus valoa. Varissulka istui hänen vieressään ja tarjosi hänelle märkää sammalmyttyä. Aaltosalaman kurkkua kuivasi, mutta nieleminen sattui niin paljon, että hän epäröi hetken, joisiko ollenkaan. Varissulka oli kuitenkin päättäväinen sammalmyttynsä kanssa, eikä soturittarelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lipittää kuuliaisesti nestettä sammaleen pinnalta. Se kohensikin hänen oloaan jonkin verran.
“Kiitos”, hän kähisi ääni nesteestä hieman kirkastuneempana ja katsoi rakastavasti kumppaniinsa, jonka silmissä oli vähintään yhtä sydämellinen katse. Niistä heijastuivat kuitenkin myös kollin huolet ja murheet, joita hän toivoi voivansa helpottaa jotenkin. Hänellä ei ollut aikomusta liittyä esi-isien joukkoon vielä, mutta yksin Pimeyden Metsällä oli mahti päättää, kumman rajan puolelle hän lopulta jäisi.
Sivusilmällään Aaltosalama huomasi epämääräistä liikehdintää lähempänä väliaikaispesän reunaa nukkuvan Sulkavirran luona. Myös hänen paras ystävänsä oli saanut viheryskätartunnan ja joutunut sairastuneiden joukkoon leirin ulkopuolelle. Nyt harmaanruskean naaraan ylle oli kumartunut Sumutuuli, jonka takana seisoi kaksi soturia. Parantaja nuuhki heiveröisen näköistä karvamyttyä hetkisen, ihan kuin varmistaakseen jotakin, ennen kuin kääntyi nyökkäämään sotureille, jotka ryhtyivät nostamaan Sulkavirtaa selkäänsä.
“Hei… mitä nuo tekevät?” Aaltosalama tunsi sydämensä lyövän syrjään. Hän yritti kammeta istualleen nähdäkseen paremmin, mutta raju yskänpuuska pakotti hänet lysähtämään takaisin sammalille. Myös Varissulka vaikutti huomanneen oudon toiminnan sisarensa luona ja katseli korvat höröllä pesän toiselle puolelle.
“Rakas”, Aaltosalama käänsi pelokkaan katseensa kumppaniinsa, “voisitko käydä katsomassa, että Sulkavirralla on kaikki kunnossa? Häntä ei pitäisi liikutella mihinkään tuossa kunnossa.”

//Varis? :((

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Muuttoni Kuolonklaanin leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään oli tapahtunut kovin nopeasti. Olin istunut leirissä, syönyt muina kolleina lehtikadon laihduttamaa hiirtä, kun henkäisyni oli tuntunut epämiellyttävän kuivalta. Saman päivän aamuna herätessäni jäseneni olivat tuntuneet tavallista raskaammilta, maailma oli hieman keikahtanut noustessani. Partiossa olin puuskuttanut normaalia hitaammassa tahdissa.
Yskäisy oli tunkenut väkisin keuhkoistani ulos, vaikka kuinka olin yrittänyt rauhallisen ruokahetkeni säilyttääkseni sitä pidätellä.
”Köh.”
”Mikäs tuo oli?” oli kuulunut terävä ääni välittömästi takaani. Pimentotähden epäilyksestä siristetyt silmät ja jollain tavalla ärsyttävän vakavat kasvot olivat kohdanneet minut käännyttyäni hänen suuntaansa. Naarashan oli suorastaan pakkomielteinen viheryskän torjumisen suhteen: hän oli passittanut jokaisen vähänkin oireilevan ulos leiristä, ja kaiketi minä olin juuri joutunut seuraavaksi uhriksi.
”Yskäisy. Haluatko kuulla uudestaan?”
En ollut varma, oliko tuo kaiken aloittanut viaton yskähdys vai kuiva vastaukseni päällikölle ansainnut minulle pääsylipun sairaspesään, mutta täällä minä nyt joka tapauksessa olin. Ikäväkseni en joutunut olemaan yksin, sillä Aaltosalama oli myös saanut tartunnan – eikä kyseessä ollut lievempioireinen valkoyskä, kuten minulla, vaan sen vakavampi seuraava muoto, viheryskä. Olin huolesta sekaisin niinä hetkinä, kun jaksoin pysyä hereillä. Ei viheryskä ollut kuolemantuomio, mutta vaarallinen tauti joka tapauksessa. Pyrin auttamaan Aaltosalaman hoidossa niin paljon kuin Sumutuuli minun salli. Halusin muutenkin viettää joka hetken hänen kanssaan, joten miksi en samalla olisi hyödyksi?
Istuin nytkin hänen vierellään. Aaltosalaman kylki kohoili rohisevan hengityksen mukana, ja silitin hellästi hännälläni soturin turkkia. Pian hän raotti silmiään ja yski itsensä hereille. Minäkin köhäisin, aivan kuin myötätunnosta. Sumutuuli kierteli sairastuneiden keskuudessa märkien sammalmyttyjen kanssa, ja Aaltosalaman kohdalle ehtiessään ojensi tälle yhden. Siirsin sitä tassullani lähemmäs kumppanini kuonoa.
”Juohan hieman, armaani”, sanoin lempeällä äänellä, mutta huoltani en saanut siitä peitettyä. ”Täällä on hyvä palvelu, ei tarvitse itse nousta hakemaan juotavaa.”

//Aalto?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkölempi oli kiittänyt jo lukuisia kertoja mielessään esi-isiään siitä, ettei ollut sairastunut tuohon katalaan tautiin, joka lähes jokaisena lehtikatona riisti monen kissan hengen tai vei heidät moneksi päiväksi parantajan huomaan. Tänään soturi ei ollut pahoillaan heikoista saalistustaidoistaan, sillä nyt hän saattoi auttaa Sumutuulta sairaiden kanssa. Koska Lätäkkölemmen yrtti- ja sairaustietämys oli lähestulkoon olematonta, ei hänestä ollut paljoa apua parantajalle sairaiden hoitamisessa. Siispä naaras oli auttanut kantamalla vedessä kostutettuja sammalia sairastuvan ovelle, josta parantaja oli kantanut ne sairastuneille. Mitä harvempi oli kontaktissa sairastuneiden kanssa, sen paremmin viheryskän leviäminen saatiin estettyä.
Lätäkkölempi oli huolissaan emostaan, joka oli joutunut viheryskän vuoksi leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään. Hän oli myös äärimmäisen surullinen, sillä vain paria päivää aiemmin viheryskä oli riistänyt hänen sisarensa hengen. Sulkavirta oli sairastunut ja saman päivän aikana nukkunut levollisesti kenenkään huomaamatta pois. Naaras oli nyt Pimeyden Metsän luona, eikä hänellä ollut siellä mitään hätää. Mutta koska perhe oli Lätäkkölemmelle kaikki kaikessa, hän tunsi syvää surua ja ikävää sisartaan kohtaan, vaikkei koskaan ollut oppinut tuntemaan Sulkavirtaa erityisen hyvin.
Suru ja ikävä olivat olleet viime aikoina vahvasti läsnä harmaaturkkisen soturinaaraan elämässä. Hän käänsi kaipaavan katseensa yötaivaalle ja sulki silmänsä. Viimeisten vuodenaikojen aikana hän oli menettänyt paljon. Ensin Sähkötuho, jota seurasi hänen isänsä Henkäystähti, ja nyt Sulkavirta. Naaras pelkäsi, että heidän sukunsa oli kuolemassa. Yksi kerrallaan Pimeyden Metsä otti riveihinsä heidän klaaninsa jäseniä. Erityisen paljon Lätäkkölempi kuitenkin kaipasi isäänsä. Hän ei ollut saanut edes hyvästellä häntä, sillä Henkäystähti oli hukkunut, eikä ruumista koskaan löydetty. Hän tiesi, ettei hänen isällään ollut uintitaitoa, joka oli takuulla johtanut siihen, ettei hän ollut selvinnyt jouduttuaan veden varaan. Toivo oli menetetty, sillä Pimeyden Metsä oli antanut Pimentovarjolle yhdeksän henkeä, tehden hänestä Pimentotähden, Kuolonklaanin uuden päällikön. Jos Henkäystähti olisikin ihmeen kaupalla selvinnyt veden varasta ja päässyt jossain kauempana nousemaan rantaan, ei Pimeyden Metsä olisi antanut yhdeksää henkeä Pimentotähdelle. Se oli todiste siitä, että isä todella oli kuollut. Lätäkkölempi tapaisi hänet uudelleen Pimeyden Metsässä.
”Miksi sinä olet yhä hereillä?” tuttu ääni havahdutti Lätäkkölemmen syvistä mietteistään. Hän käänsi katseensa Lampiväreeseen, joka katseli sisartaan silmiään räpytellen.
”En saanut unta, joten tulin tänne miettimään. Mitä sinä teet täällä tähän aikaan?” naaras kysyi. Lampiväre kohautti lapojaan.
”Minäkään en saanut unta”, hän naukui rauhallisella äänellä. Lätäkkölempi väläytti pentuetoverilleen lempeän hymyn ja otti askeleen lähemmäs. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan, ja sisaren lämpö säteili Lätäkkölemmen iholle.
”Siinä tapauksessa voimme siis valvoa yhdessä”, Lätäkkölempi hymyili ja puski kuonollaan sisarensa poskea. Lampiväre vastasi naaraan hymyyn. Molemmat soturit antoivat kehräyksen päästä ilmoille. Vaikka Lätäkkölempi olikin menettänyt paljon, hän oli yhä valtavan onnekas, sillä hänellä oli maailman paras perhe.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Katsoin ympärilleni ja sitten Lepakkohuutoon.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” kolli naukui aivan liian rauhallisesti. En tokikaan halunnut tämän ylireagoivan, mutta entä jos olisinkin kertonut oikeasti vakavia uutisia!
“Ei, ei mitään vakavaa”, kiirehdin sanomaan.
Lepakkohuudon ilme ei juurikaan muuttunut. Hän katseli minua silmät kiinni omissani.
“Tiedäthän Hiljaisuusvarjon. Hän on hyvin… hassu välillä”, sanoin varovaisesti.
“Hassu? Oliko asiasi Hiljaisuusvarjon hassuus?” mustaturkkinen kolli naurahti miltei pilkkaavasti.
“Ei! Tai siis perjaatteessa”, vastasin puolustelevasti.
Karvani nousivat pystyyn ja häntänikin pörhistyi. Lepakkohuuto lopetti räkäisen naurunsa ja katsoi minua sitten taas. Nyt hänen ilmeensä oli selvästi huvittunut eikä yhtään niin vakava kuin aikaisemmin.
“Hiljaisuusvarjo yritti flirttailla kanssani”, sähähdin häntääni heilauttaen, “Se oli minusta tosi erikoista.”
Painotin viimeistä sanaa, sillä halusin Lepakkohuudon kunnolla ymmärtävän. Kukaan ei ollut aikaisemmin koittanut vietellä minua niin, ei edes oma kumppanini! En ollut varma oliko Lepakkohuudolle kertominen ollutkin sitten aivan täysin turhaa, mutta jäin odottamaan josko saisin siihen vastauksen kollin seuraavien sanojen muodossa.

//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta tunsi olonsa levottomaksi. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta ja silmät vetistivät epämiellyttävästi, saaden aika-ajoin näkökentän sumenemaan. Soturittaren hännänpää nyki, kun hän istui leirin aukion laidalla ja katseli Lokkimieltä. Pojasta oli kasvanut hieno soturi, josta Sulkavirta oli erittäin ylpeä. Naaraan rinnassa kaihersi ikävä tunne, josta hän ei pitänyt lainkaan. Hän tiesi, mitä hänen karhea kurkkunsa ja vetistävät silmänsä tarkoittivat. Hänen olisi riennettävä pikimmiten Sumutuulen puheille ja siirryttävä täten leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään, jossa valko- ja viheryskään sairastuneita hoidettiin. Mutta hänestä tuntui pahalta jättää Lokkimieli. Sulkavirta pelkäsi, että poistuttuaan leiristä nyt, hän ei palaisi enää takaisin eikä näkisi poikaansa. Mutta Pimentotähti oli tehnyt selväksi, että sairastuneiden oli ilmoittauduttava parantajalle välittömästi ja poistuttava leiristä, jotta taudin leviäminen saataisiin kuriin. Siispä Sulkavirta yritti työntää pelkonsa syrjään ja poistui leiristä kylmään pakkasviimaan. Hän käveli oitis väliaikaiseen pesään, joka oli rakennettu sairastuneiden hoitamista varten.
Pesä tuntui ahtaalta ja siellä leijaili voimakas yrttien tuoksu. Sen haju toi Sulkavirran mieleen parantajan pesän.
”Sumutuuli”, naaras lausui karhealla äänellään parantajakissan nimen. Parantaja oli parhaillaan hoitamassa erästä sairastuneista, mutta hän käänsi päänsä lyhyeksi aikaa Sulkavirran suuntaan.
”Oletko sairastunut?” parantaja kysyi.
”Olen”, harmaanruskea soturi vastasi.
”Odota hetki, niin tulen tutkimaan sinut”, Sumutuuli naukui ja kääntyi taas aiemman potilaansa puoleen. Sulkavirta jäi aloilleen odottamaan.

Tauti oli edennyt nopeasti. Puolessa päivässä Sulkavirta oli menettänyt lähes täysin toimintakykynsä. Joka paikka oli niin kipeä, ettei hän kyennyt liikkumaan. Kurkku oli liian kipeä, että hän olisi voinut puhua. Nieleminen tuntui vaikealta, eikä hän kyennyt juurikaan saamaan alas edes niitä vähäisiä kissanminttuja, mitä Sumutuuli oli hänelle tarjonnut. Yö oli saapunut ja viimeisetkin valonsäteet, jotka sairaspesään ulottivat, olivat kadonneet. Oli aivan pimeää. Sulkavirta kuuli vain muiden sairastuneiden yskinnät ja raskaat hengitykset.
Yskänpuuska riepotteli Sulkavirtaa, hänen näkökenttänsä hämärtyi. Kun puuska oli ohi, soturi rojahti sammalvuoteelle raskaasti hengittäen. Hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Kun muiden ympärillä olevien kissojen äänet alkoivat etääntyä, hän tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pelko hiipi soturin mieleen, kun kyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.
*Voi Pimeyden Metsä, auta minua*, naaras aneli mielessään. Hän ajatteli Lokkimieltä. Hän ei halunnut jättää niin rakasta poikaansa, ei tällä tavalla ilman hyvästejä. Sitten hän ajatteli Sähkötuhoa, Ruskalintua, Sinilintua ja kaikkia niitä, jotka hän oli menettänyt. Hänellä oli ikävä, mutta suurempi ikävä hänellä oli sitä ainoaa kissaa, joka näistä hänen ajatuksiinsa hiipineistä oli elossa. Lokkimieli. Hän oli Sulkavirralle kaikkein tärkein. Sen vuoksi kolli jäi myös soturin viimeiseksi ajatukseksi tähtien tällä puolen. Sulkavirta ei saanut pidettyä elämänlangastaan kiinni, sillä noin vain se katkesi, vaikka hän yritti vastustella. Hiljaa kuin hento tuulenvire, Sulkavirta vetäisi viimeiseksi jääneensä henkäyksen ja noin vain nukkui pois kenenkään huomaamatta, aivan yksin.

Kirjoittaja: Elandra

Viime päivät olivat olleet Jääviillon tähänastisen elämän parhaimmat. Punaturkkinen kolli tunsi olonsa vahvemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Hän oli taas yhden askeleen lähempänä tavoitettaan; Kuolonklaanin päällikkyyttä. Pimentotähti oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja nimittänyt Jääviillon varapäällikökseen. Hän oli varma, että tästä alkaisi Kuolonklaanin kukoistus. Pian klaani olisi vahvempi kuin koskaan, kun hän ja Pimentotähti johtaisivat sitä. Vaikka kolli olikin alkanut pitää mustaturkkisesta naaraasta, hän ei voinut olla ajattelematta sitä, miten onnellinen hänestä tulisi, kun Pimentotähti väistyisi tavalla tai toiselta päällikön paikalta ja tie päälliköksi olisi viimein auki Jääviillolle.
Jos jotain negatiivista Pimentotähden päällikkyydessä oli, niin se oli ehdottomasti hänen suhtautumisensa ei-puhdasverisiin kuolonklaanilaisiin. Vaikka Jääviilto olikin saanut tietää totuuden Henkäystähden sepittämästä tarinasta, että klaania uhkasi erakkoverinen vihollinen, joka oli klaanin jäsen, hänen oli hyvin vaikeaa päästä eroon erakkovihastaan. Saattoi siis olla, että tuore varapäällikkö oli hieman puolueellinen partioiden järjestämisessä. Hyvin harvat kuraveriset pääsivät partioiden johtoon, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että kolli olisi järjestänyt partion, jossa oli pelkästään kuraverisiä kissoja.
Mutta Jääviilto oli vanhetessaan viisastunut, joten hän tiesi, että hänen olisi ansaittava klaanitovereidensa luottamus edetäkseen joku päivä päälliköksi. Hän inhosi muiden mielistelyä, eikä ikipäivänä suostuisi alentumaan moiseen. Hänen oli kuitenkin yritettävä olla hieman suopeampi. Ei kuitenkaan liian kiltti, sillä kuri ja säännöt täytyi olla ja niistä Jääviilto pitäisi kiinni. Hän auttaisi nostamaan Kuolonklaanin asemaan, jonka klaani ansaitsi.

Kirjoittaja: Saaga

Kipu. En pystynyt ajatella muuta kuin kipua. Tykyttävä kipu, pistävä, viiltävä kipu. Kurkulla ja muilla haavoilla, mutta kurkun kipu oli pahin. Kissojen puhe vyörysi ulos heidän suustaan ryöppyinä, joista en saanut otetta. En erottanut sanoja toisistaan saatika sitten kirjaimia. Päässäni ei liikkunut juuri mitään. Näkökenttäni reunoilla sumeni jo kovaa vauhtia ja kävelyni muuttui lähinnä hitaaksi alaspäin sulamiseksi. Pian suistuin tajunnan rajan toiselle puolen ja silmäni täytti kirkas vaalea kellertävä valo. Hehkuna laantui ja tummapiirteinen miltei läpikuultava kissa ilmestyi eteeni tummassa metsässä. Olin Pimeyden metsän luona. Kissa katseli minua myötätuntoa silmissään.
“Kuolenko minä?” kuulin itseni kysyvän, vaikka en ollut tarkoittanut avata suutani.
“En tiedä ja vaikka tietäisin en kertoisi. Sinun on päätettävä kohtalosi itse”, kissa sanoi ja istuutui maahan. Maata ei peittänyt lumi, joten olin todella jossain toisessa ulottuvuudessa.
“Sulje silmäsi.”
Tein työtä käskettyä ja näin kolmannessa persoonassa oman hervottoman ruumiini Tuimakatseen selässä Aamuraidan sekä Kärppämyrskyn tukemana. Katselin itseäni hetken ja tajusin haavani vuotavan yhä. Maahan jäi verijäljet siihen, mistä Tuimakatse kulki. Räväytin silmäni auki ja olin taas pimeässä metsässä puiden katveessa. Hengähdin ja katsoin alaspäin. Turkkini oli puhdasta kaulan kohdalla. Pörrötin turkkia hiukan tassullani ja näin syvän pitkän arven, joka minulle jäisi jos selviäisin leiriin asti.
“Voinko minä oikeasti tehdä jotain selvitäkseni?” kysyin ja nostin katseeni siihen missä vieras kissa oli seissyt. Hän ei kuitenkaan ollut siinä enää, eikä tumma metsäkään. Tilalla oli oma reviirini, Kuolonklaanin koti. Tuimakatseen selässä matkustaessani tärähtelin ylös alas. Se teki kivusta vieläkin sietämättömämpää, mutta jaksoin kuitenkin sinnitellä hetken tajuissani. Silmäni sumentuivat ja olin taas pieni pentu leikkimässä Mäntyviiksen kanssa mäyräleikkiä. Naaras allani hytkyi naurusta tömistellessään. Tuiskepentu oli vierelläni ja kikatti. Silmäni painuivat taas kiinni, mutta tällä kertaa en nähnyt enää mitään.
***
Avasin silmäni varovasti. Hämärä pesä ympärilläni oli tuttu. Parantajien pesä. Olin selvinnyt. Nostin hiukan päätäni, mutta terävä polttava kipu säntäsi kaulaltani ympäri kehoa. Laskin pääni heti takaisin alas. Kettu. Olin saanut pahan iskun siltä. Kuinka kauan olin ollut unessa? Onneksi Sumutuuli huomasi hereillä oloni ja tassutti luokseni.
“Hei, tiedätkö missä olet?” naaras naukui ja sanat saivat minut hetkeksi pyörimään mitä jos -ajatuksissa. Tiesin kuitenkin, ettei minua oltu voitu kidnapata.
“Parantajien pesässä”, nau’uin käheästi. Yllätyksekseni puhuminen ei juurikaan tuottanut ylimääräistä kipua.
“Hienoa. Nukuit kaksi auringonlaskua, nyt on aamu”, Sumutuuli kertoi ja raotti kaulallani ilmeisesti levänneitä lehtiä. Se kivisti hiukan, joten irvistin.
“Haavasi oli aika syvä ja sen paranemiseen menee tovi, mutta mitään pysyvää vammaa sinulle ei pitäisi jäädä. Klaanitoverisi toivat sinut leiriin ihan viime tipassa. Särkeekö sinua?”
“Särkee”, vastasin ähkäisten.
“Voin antaa sinulle vähän yrttejä kipuun ja lepoon, jotta kehosi saa palautua.”
“Kyllä kiitos.”
Niinpä kävin taas unille. Se kai oli hyvästä, sillä kehoni todella tarvitsi unta kettuvälikohtauksen jälkeen.
***
“Olet jaksanut hyvin, Särösärinä”, Säihkysielun sanat lämmittivät sydäntäni. Hän oli kiertänyt häntänsä omaani ja istui lähelläni. Katselin häntä liikuttamatta päätäni maasta. Ties kuinka kauan olin jo joutunut makaamaan tällä samalla kyljellä, jotten aukaisisi haavaani.
“Rakastan sinua tähtiin ja takaisin”, naukaisin heikosti ja tunsin Säihkysielun nenän koskettavan poskeani.
“Minäkin sinua.”
Olin niin ylpeä itsestäni, että olin vihdoin saanut sanottua lempeydet ääneen.
***
Haavani lisäksi sairastuinkin vielä, enkä edes tavalliseen nuhaan vaan viheryskään. Minut muiden sairastuneiden tapaan vietiin leirin ulkopuolelle erityksiin. Heräsin kuumeisena ja hyvin janoisena. Nostin päätäni. Haavani oli jo melkein ummessa, joten liikkuminen oli helpompaa. Katselin ympärilleni ja nousin varovasti jaloilleni. Puikahdin ulos pesästä kömpelöin askelin ja söin lunta pahimpaan janoon. Vain lyhyessä kävelyssäkin aloin huohottamaan pahasti ja yskän puuskat purkautuivat pakolla ulos suustani. Vapisin kylmästä ja palasin pesään hoippuen. Kumarruin alas kyyhöttämään ja yskin raskaasti. Harakkahaave seisoi vierelläni ja katsoi minua. Nostin päätäni katsoin kollia.
“Minun on päästävä makuulle”, kähisin ja yskähdin taas. Tavanomaisen vihreän liman sijasta suustani lennähti verta. Jalkani pettivät alta ja silmäni yrittivät pakottaa itsensä kiinni. Kissoja oli kerääntynyt ympärilleni.
“Sumutuuli! Särösärinä tarvitsee apuasi!”
Harakkahaave ja pari muuta kissaa olivat kyyristyneet eteeni.
“Astukaa kauemmas. Hänellä on mustayskä.”
Se oli viimeinen lause, jonka kuulin ennen silmieni sulkeutumista. Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen silmien räpäytys. Ehkä jonkun silmiin olisin vain voinut käydä levolle, mutta viimeisen korisevan henkäyksen paetessa huuliltani oli kaikille läsnäolijoille selvää, etteivät silmäni enää ikinä aukeaisi.

//lepää rauhassa rakas Särö

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinikynsi suoritti vain poistumisharjoituksen ja karkasi nopeasti Lepakkohuudon seuraan. Hiljaisuusvarjo katsoi kaksikkoa hieman hämmentyneenä. Olisivat voineet edes pyytää hänet mukaansa… Se muistuttikin valkoruskeaa kollia siitä, ettei ollut viettänyt kunnolla aikaa Lepakkohuudonkaan kanssa hetkeen. Hänen täytyisi todella joku päivä ylltättää tummanharmaa kolli jälleen ylellisellä läheisyydellään.

Hiljaisuusvarjo oli tavallista huomattavasti hiljaisempi. Hän makasi heikon oloisena aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Ympärillä kuului vain kissojen niiskutusta ja köhinää ja se meinasi ajaa kollin hulluksi.
Viheryskä oli iskenyt yllättäen. Monet kissat olivat sairastuneet ja sairaat oltiin päätetty evakuoida ulos leiristä väliaikaiseen pesään, jotta tauti ei leviäisi yhtä herkästi, mutta kun saitaiden kissojen määrää katsoi, saattoi vain rukoilla kaikkien selviävän hengissä. Sairaiden joukossa oli kissoja pennuista klaaninvanhimpiin asti.
Hiljaisuusvarjo räpytti kostuneita silmiään ja yski muutaman kerran, kunnes joutui haukkomaan happea. Viheryskä oli sitten yksi ketunmieli. Niin vaarallinen ja tarttui vielä niin helposti. Oli onni, että kissoja ei ollut vielä ehtinyt mennä huonompaan kuntoon, vaikkakin jotkut alkoivat jo näyttää olotilaltaan paljon surkeammalta kuin muut.
Kolli käänsi päätään, kun kuuli rykäisyn. Hän näki Laineliekin, joka yritti sanoa jotain veljelleen Särösärinälle, mutta ei saanut ääntään kuulumaan. Se oli silkkaa pihinää, ja kun hän sai äänensä viimein kuulumaan, raju yskänpuuska iski häneen. Hän laski päänsä tassuilleen ja vilkaisi kulmiensa alta lähistöllä makaavaa Kyyhkypyrähdystä, joka yski vuorostaan kovaan ääneen. Kukaan ei tainnut olla herin onnellinen sairaspesässä. Siellä oli kuuma ja jatkuva niiskutus sekä yskintä vaikeutti nukkumista.
“Olisipa tämä vain jo ohitse…” Hiljaisuusvarjo mutisi hiljaa itsekseen.

Kirjoittaja: Käärmis

Lepakkohuuto asteli juuri sisään leiriin. Siellä oli kovin autiota, kun yhtäkkisesti kissoja oli alkanut sairastua. Oli hankalaa nukkua öisin, kun tavallisesti kissoja pullollaan oleva sotureiden pesä oli yhtäkkiä kovin paljon autiompi ja kissoja tuntui sairastuvan vain päivä päivältä lisää.
Kolli nyökkäsi vielä kohteliaasti muille partion jäsenille ja lähti sitten tassuttamaan kohti sotureiden pesää. Hän ei kuitenkaan ennättänyt pitkälle ennen kuin Rosmariinikynsi kiiruhti tummanharmaan soturin luokse. Hän katsoi ylös naaraaseen hämillään.
“Tule mennään vähän sivummalle”, naaras naukaisi ja viittoi Lepakkohuutoa seuraamaan. Kolli oli hyvin hämillään. Oliko jokin vialla? Ei kai Rosmariinikynsi ollut myös sairastumassa? Toki naaras ei varmaan tulisi niin kiireisesti kertomaan kollille olevansa sairaana vaan ennemmin peittelisi sitä niin kauan kuin vain pystyisi…
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” Lepakkohuuto kysyi rauhallisesti ja katsoi harmaaseen naaraaseen päätään hieman kallistaen. Hän yritti etsiä naaraasta merkkejä siihen, miksi hän kiiruhti tummanharmaan kollin luo sillä tavoin, mutta ei oikein löytänyt hänen kasvoiltaan muuta kuin ehkä hämmennystä. Hämmennys taisi olla tarttuvaa, koska nyt Lepakkohuutoakin alkoi hämmentää.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Saaga

Harjoituksista palattuani olin hyvin uupunut, epätavallisen uupunut. Pohdiskelin oloni johtuvan jatkuvasta rasituksesta ja päätin vetäytyä pesääni lepäämään. En kuitenkaan pitkään saanut levätä, sillä kesken unien heräsin hakkaavaan yskään. Hengittäminen koski kurkkuun ja päätä särki. Ei ollut enää varaa arvailulle, olin sairastunut. Nousin ja hoipuin ulos pesästä unisena. Haukottelin ja venyttelin etukäpäliäni. Tassuni tuntuivat hyvin kireiltä, sairauden vitsausta sekin. Menin parantajan pesään, mutta siellä oli pari muutakin kissaa, joten jouduin odottelemaan. Parantaja jakoi kaikille samoja yrttejä, joten aloin jo miettiä jonkin olevan pielessä. Meidät kuljetettiin väliaikaispesään leirin ulkopuolelle. Olin edelleen hämilläni, mutta annoin olla. Ei tästä mitään suurempaa seuraisi. Pesän täyttyessä yskimisen ääni oli melkien jatkuvaa. Tässäpä onkin mukava levätä, ajattelin itsekseni. Painoin tassuni korvilleni ja suljin taas painavalta tuntuvat silmäni. Ruumiini tärisi kylmästä, mutta onneksi muita kissoja oli painautunut kylkeeni. Olimme kaikki ihan hehkuvan kuumia ja lämmitimme toisiamme. Nukahdin lopulta jatkuvasta niiskutuksesta ja yskimisestä huolimatta. Ehkä näin unta tai sitten en. Olin todellakin niin unen tarpeessa, että sain nukuttua loppu yön keskeytyksettä.

Kirjoittaja: Untuva

Kettu vaikutti hetkessä päättävän, ettei se haluaisi käydä taistelua loppuun. Se oli viety äärimmilleen, eikä se varmasti olisi jaksanut enää kauaa. Se kääntyi ja lähti loukkaantuneena rynnimään ensin reviirin rajan yli, jonne sen jahtasimme. Kettu jatkoi kivuliaasti eteenpäin ja katosi jossain kohtaa näkyvistä. Sitä tuskin havaittaisiin vähään aikaan Kuolonklaanin reviirillä. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tarkastamaan asiaa, vaan meillä oli Särösärinä huolehdittavana. Olin huomannut soturin romahtaneen, mutten ollut tiennyt tilanteen vakavuutta. Toinen oli maassa edelleen. Valkoiset osat turkissa olivat värjäytyneet verellä ja kolli todella oli raju ilmestys silmiemme edessä. Katselin Aamuraitaa ja Kärppämyrskyä. Särösärinä oli kuitenkin lihaksikas kolli ja tämä oli isompi. Toinen oli hyvin sekavassa tilassa. Oletin kivun aiheuttaneen jonkinlaisen tilan, joka estäisi kollia käsittelemästä kaikkea tuskaa kerralla. Olin nähnyt sellaista klaanitovereissani ennenkin, en ollut ihan vieras tällaisten asioiden kanssa. Sen tiesin, että Särösärinä olisi saatava parantajan hoitoon välittömästi.
”Kokeillaan ensin, jos Särösärinä pystyt kävelemään tuettuna”, ilmoitin ja katsahdin Aamuraitaa, ”tule auttamaan toiselta puolelta.”
Aamuraita oli keskikokoinen, mutta parempi vaihtoehto kuin tätä laihempi Kärppämyrsky. Ei naaraalla ollut kauheasti voimaa, mutta kyllä hän tukemiseen kelpasi. Särösärinä ei oikein päästänyt minkäänlaisia sanoja ulos suustaan ja tämän katse oli erikoinen. En osannut lukea sitä. Tahtimme oli kuitenkin liian hidas.
”Auttaisitteko Särösärinän selkääni? Kokeillaan sitä. Voitte tukea minua kummaltakin puolelta”, lausuin jo seuraavia ohjeita, sillä meillä oli kiire. Kolli vaikutti pysyttelevän hereillä, mutta tämä kävi jatkuvasti tajunnan rajamailla. Tai siltä hän ainakin vaikutti. Asetuin maahan ja kahden naaraan avulla saimme aseteltua soturikollin selkääni. Oli raskasta nousta ylös, mutta sain pian kummallekin puolelle tarvitsemani tuen ja siten pystyimme jatkamaan nopeammin matkaa. Yritin vain keskittyä jaksamaan jokaisen uuden askeleen, sillä keskittymiseni ei voinut nyt herpaantua. Oli kuitenkin kyse Kuolonklaanin soturin hyvinvoinnista.
Matka vaikutti kestävän ikuisuuden, ja harmiksemme mikään muu partio ei osunut kohdallemme. Leiri läheni.
”Kärppämyrsky, mene edeltä ja ilmoita parantajalle, että valmistautuu. Laita myös apujoukkoja meitä vastaan! Mikäli Pimentotähti on leirissä, ilmoita hänelle tapahtumista, ja muista mainita, että kettu saatiin häädettyä reviiriltä”, selitin mahdollisimman nopeasti ja sinisilmäinen naaras oli hetkessä ymmärtänyt tehtävänsä ja lähti pinkomaan leirin suuntaan.
Kului hetki ja toinenkin. Särösärinä oli entistä raskaampi nyt, kun minulla oli vain Aamuraidan tuki. Onneksi kuitenkin edessä alkoi kuulumaan ääniä ja saimme apujoukkoja. Pikiturkki ja Verivarjo tulivat auttamaan. Leirissä Sumutuuli oli jo valmiina ja vastaanotti heti Särösärinän. Suuntasimme heti parantajan pesälle ja matkalla Kärppämyrsky liittyi uudestaan seuraamme kertoen toimineensa ohjeideni mukaan ja samalla seuraamaan klaanitoverinsa kuntoa. Pimentotähti oli saanut tietää kaiken oleellisen, ja kunhan Särösärinä olisi parantajan huomassa, menisin antamaan päällikölle vielä astetta tarkemman kuvauksen. Sumutuuli varmasti keskittyisi ensin vahingoittuneeseen kolliin, sillä hän oli kaikista huonoimmassa kunnossa. Tiesin hänen tarkastavan meidät muut vasta myöhemmin.

// Särö? Tilanne voi myös päättyä tähän 🙂