Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katajanoen kysymys oli… yllättävä. Se sai minut kallistamaan pääni hieman sivulle katsoessani häntä. Pienikokoinen naaras kurkotti tassullaan putsaamaan korvakarvoihinsa takertunutta lunta odottaessaan vastaustani. Totta puhuen minä en ollut mikään ekspertti tällaisissa asioissa, vaikka salaa haaveilinkin sielun sytyttävästä romanssista.
Emoni oli kertonut minulle tarinoita siitä, miten hän ja isä olivat aikoinaan rakastuneet, ja jokin niissä oli herättänyt sisälläni pienen haaveilijan, joka kipeästi kaipasi saada tuntea jotakin vastaavaa. Romanssi kuulosti niin tajunnanräjäyttävältä kokemukselta, että uskoin sen tuovan värejä elämääni samalla tapaa kuin adrenaliini, jota tähän asti olin hakenut hieman kyseenalaisista ja vaarallisista harjoituksistani Lokkimielen kanssa.
Huomioni palautui takaisin edessäni seisovaan naaraaseen, joka katsoi minua odottavan näköisenä. “Ensin sinun on varmaankin oltava hengen hädässä jonkun komean kollin edessä ja hänen on pelastettava sinut. Kun hän on pelastanut sinut, voitte aloittaa monitahoisen tutustumisprosessin, jonka aikana tajuatte, miten ette voi elää ilman toisianne, ja sitä kautta päädytte kumppaneiksi”, vastaukseni tuli ulos tasapaksuna puheenvirtana. Minun emoni ja isäni olivat ennen rakastumistaan jääneet yhdessä kaksijalkojen jättämään loukkuun, ja siitä pelastuttuaan he olivat ajautuneet viettämään enemmän aikaa yhdessä. Johtopäätökseni siis oli, että romanssi tarvitsi aina jotakin traagista edeltäjäkseen. “Oletko pannut merkille, ketkä kollit klaanissamme voisivat olla hyvää hengenpelastajamateriaalia?”

//Kaataja? 🙂

Kirjoittaja: Saaga

“Et laisinkaan”, vastasin ja nuolaisin rintaani hieman nolostuneena. Kolli oli tosiaan säikäyttänyt minut, sillä olin onnistunut taas harhailemaan täysin omiin ajatuksiini.
“Hyvä”, Hiljaisuusvarjo vastasi silmät kimmeltäen kollin hymyillessä. Väänsin itsekin pienen hymyn ja kiersin häntäni tassujeni ympärille. Pienet lumihiutaleet alkoivat laskeutua kaikkialle ympärilleni. Jo ennestään suuri lumipeite saisi lisää massaa, ajattelin hampaitani kiristellen. Kylmä värisytti minua jo hiukan ja tassuni pyysivät päästä liikkeelle.
“Ajattelin lähteä metsälle. Tuletko mukaan?” kysyin Hiljaisuusvarjolta päätäni hiukan kallistaen. Huomasin kollin katseessa tiettyä sääliä, kun hän kohtasi oman katseeni. Se riipaisi sisintäni, sillä kissat ympärilläni käyttäytyivät edelleen kuin Kärppämyrskyn menettäminen olisi tehnyt minusta heikon.
“En minä rikki rasituksesta mene”, sanani vahvistivat epäilykseni, sillä Hiljaisuusvarjon ilme muuttui syylliseksi. Sitten päätin nousta. Jos Hiljaisuusvarjo ei haluaisi lähteä mukaani, voisin mennä yksinkin.
“Et tietenkään. Lähden toki, jos seurani kelpaa”, kolli kiirehti sanomaan ja seurasi perästäni. Hänen lapansa nousivat ja laskivat samassa linjassa omieni kanssa, kun poistuimme klaanimme leiristä valkeaan metsään. Tuuli tuiskutti lunta kovalla voimalla puiden välistä. Epäilin heti, löytäisimmekö mitään kotiin vietävää.

//Hilju?

Kirjoittaja: Saaga

“Yritän parhaani”, ilmoitin reippaasti ja ryhdistäydyin hieman ojentaen selkääni ja koukistaen tassujani tasapainoni parantamiseksi. Voisin ottaa Lepakkohuudon sanoista itsekin oppia. Käytä omia vahvuuksiasi, toistin pääni sisällä.
Käkitassu näytti valmistautuvan loikkaamaan kylkeäni kohti. Odotin oppilaan hyökkäystä ja valmistauduin työntämään hänet pois. Kun tummaturkkinen kolli vihdoin hyökkäsi, ei minun voimani riittäneetkään toisen pois työntämiseen. Jouduin tarttumaan oppilaan lavoista ja kieräyttämään hänet maahan. Olin iskevinäni häntä poskeen, mutta oikeasti tein sen hellästi.
Käkitassu potki takajalkojani, mutta ne olivat vakaasti maassa, joten kollin oli keksittävä toinen tapa päästä irti otteestani. Oppilas tarttui hampaillaan toiseen etutassuuni ja horjutti sillä tasapainoani. Kolli oli kuitenkin paljastanut kaulastaan huonon kohdan minulle ja kävin siihen kiinni.
Käkitassu älähti varoittavasti ja päästin hänet altani. Olin voittanut oppilaan taitavasti omasta mielestäni enkä todellakaan odottanut oppilaan mestarin palautetta, sillä tiesin sen hänen vain yrittävän painaa minua maahan nostaakseen omaa oppilastaan korkeammalle.
Vilkaisin Käkitassuun koittaen hymyillä kannustavasti. Hän oli taistellut mielestäni hyvin. Jos olisimme olleet aukiolla kaksin, olisin halunnut antaa myös itse palautetta Käkitassulle, mutta en uskaltanut astua Lepakkohuudon hännälle vahingossakaan.

//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjo tassutti ulos soturien pesästä ja antoi auringon lämmittää turkkiaan. Ulkona oli vielä kylmä ja lumista, mutta ainakin aurinko paistoi. Ehkä lehtikato voisi pian väistyä hiirenkorvan tieltä ja tulisi taas lämmin. Sitä sai vain toivoa. Pitkä ja kylmä lehtikato oli se, mitä klaani vähiten tarvitsi. Etenkin, kun se saattoi olla vielä osin epävakaa siitä, mutten Henkäystähti oli yllättäen menehtynyt toisaalla.
Valkoruskean kollin mielessä pyöri Kamomillapyörre. Hän oli juuri lähtenyt ulkosalle saalistamaan Syöksyaskeleen ja Katajanoen kanssa. Mahtoivat viettää perheen välistä laatuaikaa, jos sitä sellaiseksi pystyi edes kutsua.
Silloin Hiljaisuusvarjo huomasi Rosmariinikynnen, joka oleskeli myös leirin aukiolla toimettomana. Odottikohan hän jitakuta vai oliko hän leirissä vain muuten vain? Oli asia miten tahansa päätti kolli lähestyä harmaata naarasta.
“Hei, Rosmariinikynsi! Kuinka voit?” hän kysyi päästessään lähemmäs. Soturitar käänsi huomionsa häneen ehkä hivenen yllättyneenä. Joko hän ei ollut vain odottanut kollin lähestyvän häntä tai sitten hän oli ollut omissa maailmoissaan. Tai voisihan muitakin vastauksia olla, mutta Hiljaisuusvarjo ei jaksanut järkeillä kuin vain ne kaksi.
“Säikäytinkö?” valkoruskea kolli kysyi häneltä hilpeästi. Hän pohti hieman mielessään pitäisikö hänen ottaa esille Syöksyaskel. Kolli ei ollut täysin varma siitä, mikä oli Rosmariinikynnen suhtautuminen sisarensa kumppaniin.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Käärmis

Rosmariinikynsi myönsi, ettei ollut oikein ollut tekemisissä sisarensa kanssa hetkeen. Ja sen jälkeen hän alkoi vuodattamaan kumppanilleen siitä, kuinka oli vain jotenkin aina ajatellut, että Kärppämyrsky olisi hänen kanssaan ja kuinka ei ollut edes ennättänyt kertoa naaraalle heidän kahden kumppanuudesta. Lepakkohuuto ei oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hän ei ollut tottunut lohduttamaan muita. Mutta silti hän yritti.
“Kyllä se siitä. Hän odottaa sinua kyllä Pimeyden Metsässä ja katsoo sieltä perääsi”, tummanharmaa kolli naukui ja painautui kumppaniaan vasten. “Joko mennään takaisin leiriin? Saat hieman levätä siellä.”
Rosmariinikynsi myöntyi hieman vastahakoisesti ja Lepakkohuuto lähti johdattamaan surullista naarasta takaisin leiriä kohden. Siellä hän voisi mennä levolle ja kerätä itseään hieman. Silloin Lepakkohuudolla ei olisi sellaista kinkkistä tilannetta, jossa hänen täytyisi osata lohduttaa kumppaniaan, joka myös sattui olla hänen parhain ystävänsä.

Lepakkohuuto seurasi silmä tarkkana Käkitassun ja Harakkahaaveen tappelua. Ei-puhdasverinen kolli oli ilmoittautunut heti hänen matkaansa, kun tummanharmaa kolli oli pyytänyt nuorempaa soturia auttamaan Käkitassua taistelun opettelemisessa isompaa vastusta vastaan. Harakkahaave ei sattunut olemaan Lepakkohuudon lempikissoja tämän ei-puhdasverisyyden takia, mutta ei hän voinut myöskään tätä kieltää tulemasta mukaan.
Hiljaisuusvarjo oli kyllä tehnyt huonon päätöksen, kun oli ryhtynyt niin läheiseksi puoliverisen kissan kanssa. Vaikka nykyään ei-puhdasverisilläkin oli samat oikeudet kuin muilla, Lepakkohuuto ei voinut estää pientä epäilystä jäytämästä hänen sisuksiaan, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että he kavaltaisivat Kuolonklaanin parhaan tilaisuuden tullessa. Ainakaan kollilla ei ollut Eloklaanin verta, silloin hän olisi jo kuollut Lepakkohuudon silmissä.
“Käkitassu, muista käyttää omia vahvuuksiasi hyväksesi ja pitää huolta, ettei Harakkahaavella ole edes mahdollisuutta voittaa! Pienikin mahdollisuus voi olla jo liikaa ja aiheuttaa häviön!” tummanharmaa kolli huudahti oppilaalleen, joka nyökkäsi vilkaisemattakaan taakseen mestariinsa. Hyvä. Hän ainakin ymmärsi, että taistellessa ei saanut harhautua muuhun.
“Harakkahaave! Älä sitten yhtään lällyile siellä! Käkitassu oppii vain opettelemalla kunnolla! Sinun täytyy näyttää millainen oikea vastus oikeasti on! Olet nyt Kuolonklaanin vastustaja, joten käyttäydy, kuten yksi!” Lepakkohuuto kommentoi vielä nuoremmalle soturille.

//Haarukka?

Kirjoittaja: Saaga

Loikin pitkin loikin Lepakkohuudon rinnalla kohti aukiota, jota käyttäisimme tänään Käkitassun opettamiseen! Lepakkohuuto oli pyytänyt mukaansa jotakuta nuorempaa soturia, jotta Käkitassu saisi harjoitella taistelua eri kokoista ja eri taitoista kissaa vastaan. Olin heti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, sillä minulla ei vielä ollut omaa oppilasta ja olin hyvin innokas oppimaan nuorempien kissojen taitojen hiomisesta lisää. Loiskevarjo ei ollut ollut minulle kovin hyvä mestari, enkä siksi halunnut ottaa hänestä mallia omaan käytökseeni.
Katselin tumman tabbykuvioisen nuorukaisen juoksua, kun hän kipitti rinnallamme pysytellen vauhdissamme. Tultuamme harjoituspaikalle jokainen jarrutti käpälät liukuen lumella.
Ilmeisesti Lepakkohuudolla ja Käkitassulla oli ollut suunnitelma, josta minä olin täysin tietämätön, sillä Käkitassu sujahti ilmassa kiinni lapaani. Ravistelin kollia irti ja heittäydyin maahan lähettäen niin oppilaan pyörimään lumessa.
Nousin pystyyn ja hyökkäsin vielä maahan jääneen pienokaisen päälle. Hän kuitenkin kierähti pois alta ja kiinnittyi kylkeeni saadessaan tilaisuuden.
Kierimme maassa oppilaan kanssa yllättävän tasavertaisina taistelukumppaneina. Jossain kohtaa kuitenkin tuli selväksi, että minun tasapainoni oli parempi kuin toisen, joten käytin sitä hyväkseni keikautellen kollia tassuiltaan mahdollisimman paljon.
Kun viimein irrottauduimme toisistamme, molemmat läähättivät silmät kiiltäen. En tunnistanut tunnetta Käkitassun naamalta, mutta omani oli ainakin riemuisa. Rakastin taisteluharjoituksia!
“Taistelit ihan hyvin, Käkitassu”, Lepakkohuuto aloitti ääni hyvin vakavana, “Harakkahaave ei ole merkittävän hyvä taistelija. Tunnistitko taistellessasi hänen heikkoutensa?”
Sanat koskivat minua hiukan, sillä olin kuitenkin ollut taistelussa enemmän kontrollissa sen tilasta kuin Käkitassu. Olin minä sentään hieman oppilasta parempi, vakuuttelin itselleni.
“Puolustautuminen”, Käkitassu naukui pohtivasti. Kollioppilas katsahti minuun anteeksipyytävästi. Ihan kuin olisi pyytänyt lupaa jatkaa. Nyökkäsin rohkaisevasti, koska minun itsetuntoni kyllä kestäisi.
“Hän ei ollut kovin voimakas”, Käkitassu pukahti pitäen katseensa poissa minusta.
Taistelutaidot eivät määrittäneet minun arvoani, toistelin mielessäni pari kertaa kuin pitkää mantraa.
“Hyvä”, Lepakkohuuto naukaisi kylmästi. Hän vaikutti minusta jotenkin vihamieliseltä, mutta koitin valaista maisemaa omalla pirteydelläni.
“Entä vahvuudet?” vanhempi soturi jatkoi.
“Tasapaino”, Käkitassu kiirehti sanomaan.
“Kokeile hyökätä uudestaan pitäen nyt mielessä äskeiset asiat”, Lepakkohuuto käski katsahtaen minuun. Hänen katseessaan oli vain ärtymystä ja tietynlaista inhoa. Oletin sen johtuvan sekä emoni syntyperästä että iästäni. Seisoin kuitenkin leuka pystyssä pitkillä jaloillani urhean näköisenä. Huitaisin häntääni antaen Käkitassulle luvan hyökkäykseen.

//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Hiljaisuusvarjo asteli Kamomillapyörteen rinnalla kohti Hehkulampea. Kolli oli saanut suostuteltua naaraan kävelylle kanssaan, vaikka hän olikin aluksi kovasti sanonut, ettei se olisi hyvä ajatus Syöksyaskeleen takia. Hiljaisuusvarjo kuitenkin oli inttänyt kovasti vastaan, että heidän täytyi päästä puhumaan. Syöksyaskel ei saisi estää heitä pitämästä pientä kävelyretkeä, se ei ollut reilua.
“Pitäisikö meidän tehdä jotain Syöksyaskeleelle?” Hiljaisuusvarjo kysyi viimein, kun kaksikon kimpussa leijunut hiljaisuus oli kestänyt liian kauan. Kolli saattoi huomata oranssin naaraan säpsähtävän ja kääntyvän katsomaan häntä silmät suurina.
“En oikein tiedä…” hän aloitti. Hetken ajan valkoruskea soturi ei ymmärtänyt, miksi naaras kieltäytyi, kunnes ymmärsi, että oli kovasti kuulostanut siltä, että halusi murhata naaraan kumppanin kylmäverisesti.
“En minä siis tarkoittanut- Minä vain mietin, jos olisi järkevää, että tekisimme teidän väliselle suhteelle jotain! Ei meidän tarvitse Syöksyaskeleen kimppuun käydä!” hän korjasi itseään ja saattoi nähdä Kamomillapyörteen rauhoittuvan hitusen, vaikka hänellä oli edelleen kasvoillaan hieman epävarma ja hermostunut ilme.
“Enpä tiedä… Pärjään hänen kanssaan kyllä enkä haluaisi-” Hiljaisuusvarjo keskeytti naaraan hännän heilautuksella.
“Ei ole terveellistä elää tällä tavoin”, hän sanoi ja pysäytti naaraan astumalla tämän eteen. “Tahdon vain parastasi ja se ei ole tätä. Olen onneton Syöksyaskeleen kanssa, olen nähnyt sen itse.”
Hiljaisuus laskeutui taas kaksikon ylle, kun Kamomillapyörre vain käänsi päätään muualle, eikä suostunut katsomaan Hiljaisuusvarjoa päin. Kolli huokaisi hieman. Hän tiesi paremmin kuin hiillostaa naarastaasiasta. Jos hän ei tahtonut puhua asiasta, sitten asiasta ei puhuttaisi.
Valkoruskea soturi kääntyi ja lähti jatkamaan matkaa kohti Hehkulampea. Pian hän kuuli, kuinka Kamomillapyörrekin lähti liikkeelle hieman hänen takanaan. Hiljaisuus tuntui lähes sietämättömältä heidän yllään. Kollista oli typerää, että asioiden täytyi olla niin hankalia välillä.
“Kuule, en tahdo ahdistella sinua tai raivata Syöksyaskelta pois tieltä, jotta voisin itse ryhtyä kumppaniksesi, minä vain välitän sinusta. En tahdo, että vointisi omassa suhteessasi kumppanisi kanssa on huono. Kumppanuuden pitäisi olla luottamusta ja yhteyttä kahden kissan välillä, ei… tätä”, Hiljaisuusvarjo naukui hiljaa, kun hehkulampi alkoi näkyä lumisten puiden seasta. Kamomillapyörre huokaisi hiljaa.
“Tiedän. Jos totta puhutaan, minua vain pelottaa Syöksyaskel hieman. Pelkään mitä hän tekisi minulle tai jopa Katajanoelle, jos jättäisin hänet. Toisaalta, hän rakastaa Katajanokea ja nyt kun Hierakkapilvi on poissa hän ei voi satuttaa häntäkään enää…” naaras mumisi hiljaa. Valkoruskea kolli katsoi häntä myötätuntoisena. Naaraan toinen pennusta, Hierakkapilvi, oli kuollut vain jonkin aikaa sitten hypotermiaan.
“Minä voisin pitää häntä silmällä”, kolli ehdotti, mutta Kamomillapyörre pudisti päätään.
“Ei se onnistuisi. Hän löytäisi kyllä keinon antaa minun maksaa. Mutta olen kyllä otettu huolenpidostasi”, oranssi naaras sanoi varovasti. Jos totta puhuttiin, naaraan pessimistinen asenne alkoi vähitellen ärsyttää Hiljaisuusvarjoa. Naaraan täytyi ymmärtää, ettei hän voinut vain vajota epätoivoon sillä tavoin.
“No sitten löytäisin tavan estää häntä. Me löytäisimme tavan. Olen valmis tekemään mitä vain sen vuoksi, että elämäsi saataisiin taas parempaan suuntaan”, kolli naukasi itsevarmasti. “Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joutuisimme vähintään pelottelemaan hänet pois.”
Sen jälkeen tuli hiljaista. Ehkä oli hyvä niin. Niin he saivat molemmat tilaa ajatella hieman itse. Kuitenkaan jostain syystä Hiljaisuusvarjo ei saanut karistettua pienoista tunnetta, että joku tarkkaili heitä.
“Taidan palata takaisin leiriin”, kolli naukaisi ja kääntyi takaisin lähtösuuntaansa. Kamoillapyörre mutisi heipat ja jäi istumaan Hehkulammen rantaan sillä välin, kun hänen seuralaisensa lähti pois.

Kirjoittaja: Saaga

Pudistin päätäni ja katsoin käpäliäni.
“Olen ehkä halunnut vain ottaa hänestä vähän taukoa”, vastasin mietteliäänä. En ollut itsekään aivan täysin varma miksi olin vältellyt siskoani jo ennen lehtikadon alkua tai ei sitä voinut välttelyksi kutsua. Ei naaras itse ollut tullut luokseni.
“Ja no kissoista yleensä-” tyskähdin ja katselin joen vastarannalle. Puut heiluivat tuulessa ravistellen oksiltaan niille kasautuneet lumet. Lepakkohuuto nyökkäsi myötätuntoisesti eikä sanonut mitään. Painoin pääni alas ja vedin häntääni lähemmäs kehoani. En ollut hyvä peittelemään tunteitani ja surun iskiessä heitti se minut tosiaan kiemurtelemaan omassa turkissani.
“Kärppämyrskyn olisi kuulunut olla luonani vielä pitkään”, mumisin huultani purren, “En vain koskaan ajatellut elämää ilman häntä. Hän oli minulle kuin emo.”
Heilautin häntäni sivuun nopealla terävällä liikkeellä ja huokaisin.
“Tai en tiedä! Minä aina kuvittelin, että hän olisi luonani, kun saisin kumppanin ja pentuja”, jatkoin ääni väristen, kun kyyneleet tekivät taas tuloaan, “En edes ehtinyt kertomaan hänelle meistä.”
Niiskaisin ja vilkaisin Lepakkohuutoon. Tuolla ei ollut vanhempia klaanissa, tilanteemme oli nyt sama.

//Lepa?

Kirjoittaja: Käärmis

Kylmä joen jääpinta puri polkuanturoihini terävästi. Tuntui luonnottomalta seistä jäätyneen veden päällä. Vaaran tuntu takaraivossani kiljui minulle siitä, että hetkenä minä hyvänsä jää pettäisi ja tipahtaisin hyytävään veteen, josta ei olisi enää paluuta. Mutta ainakaan silloin minun ei tarvitsisi murehtia isäni tahdosta saada minulle kumppani. Se, jos jokin oli naurettavaa.
Yritin ottaa vahtia, kuten Uiveloyö oli kehottanut ja potkuttelin itseäni eteenpäin liukkaalla jääpinnalla sinnikkäästi. Kuitenkin liukumiseni ei omistanut juuri lainkaan koordinaatiota ja lähes lensin kuonolleni useaan otteeseen.
“Uiveloyö, voinko kysyä sinulta jotain?” rohkenin kysäisemään samalla, kun soturi vilahti ohitseni kovaa vauhtia. En tiennyt miten voisin kysyä häneltä neuvoa, mutta kaikki mitä tiesin oli se, että tarvitsin kumppanin. Mielellään pian. Ehkä hän voisi tietää, mistä ja miten sellaisen voisi saada lyhyessä ajassa?
“Kysy pois vain”, hän vastasi, kun liukui taas ohitseni. Otin vauhtia hieman ja lähdin hänen peräänsä. Naaraan kuitenkin hidastaessaan tahtiaan tajusin, etten ollut opetellut tehokasta pysähtymistä ja pyörin piruetein hänen ohitseen ja kaaduin rannan lumipenkkaan. Nousin sieltä pikaisesti ylös ja ravistelin turkistani lunta pois.
“Tarvitsen kumppanin. Kuinka sellaisen saa?” esitin kysymykseni tökerösti. Ei minulla ollut tarvetta selitellä, mihin kumppania tarvitsin ja miksi nyt. Minun asiani olivat minun, eikä minun tarvinnut avautua niistä muille, ellen itse halunnut.

//Uistin?

Kirjoittaja: Käärmis

Kaksikko pääsi joen rannalle ja ei ollut mikään yllätys, että Rosmariinikynsi oli voittanut heidän pienen juoksukisansa. Naaras oli parempi juoksija nopeuden kannalta, joten Lepakkohuudolla ei yleisesti ollut paljoa mahdollisuuksia. Se vain oli karu totuus.
Kolli katsoi kumppaniinsa, joka ravisteli turkkstaan lunta. Hän itse päätti ottaa ne irti siistillä ja koordinoidulla pesuhetkellä. Hänen komean tummanharmaan turkin tulisi kiiltää ja olla tip top kunnossa. Siisteys oli ollut hänelle merkityksellinen aina edes jossain suhteessa. Jos hän ei voinut näyttää pelottavalta pienen kokonsa takia, ainakin hän voisi olla siistinä, kun puhdisti turkkiaan niin usein.
Hetki Rosmariinikynnen kanssa alkoi käydä hiljaiseksi. Lepakkohuutoa se ei haitannut. Häntä ei enää useinkaan vaivannut hiljaisuus hänen ja naaraan välillä, sillä hän tunsi olonsa mukavaksi lähes aina kumppaninsa seurassa. Kuitenkin tällä kertaa hiljaisuus tuntui painavalta ja piinaavalta. Kolli tiesi, että Rosmariinikynnellä oli suru mielessään, mutta hän ei koskaan ollut ollut erityisen hyvä tunteiden kanssa ja niistä puhumisessa.
“Oletko ennättänyt puhumaan sisaresi kanssa? En ole nähnyt teidän viettävän aikaa yhdessä hetkeen”, Lepakkohuuto kysyi varovaisesti. Hän ei tiennyt kuinka arka asia Kamomillapyörre hänelle oli. Ehkei ollutkaan hyvä idea ottaa häntä puheeksi.

//Rosmy?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katajanoki tunnusteli varovasti jäänpintaa tassullaan; arvasin että häntä olisi kiinnostanut kokeilla sen kantavuutta koko painollaan, mutta kaipa jokin alkukantainen itsesuojeluvaisto esteli häntä tekemästä niin. Jos naaras olisi ollut yksin jäätyneen joen rannalla, tuo vaisto olisi varmastikin vienyt voiton ja hän olisi palannut takaisin leiriin yhtä uutta kokemusta köyhempänä. Vaan nytpä hän ei ollutkaan yksin, sillä olinhan minä täällä, leikkimässä hyisen veden seireeniä, jonka ainoa tarkoitus oli houkutella oravanpyörään – joka elämänäkin tunnettiin – vangittuja ohikulkijoita jäälle.
“Ei se mene”, minä vakuutin vaaleaturkkiselle soturille, jonka ruskeat silmät heijastelivat hänen sisäistä päättämättömyyden ristiriitaansa. Liu’uin lähemmäksi rantaa ja Katajanokea. “Olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Jos jään olisi tarkoitus mennä rikki, se olisi tehnyt sen jo ajat sitten.”
Katajanoen katse pomppi minusta jäähän ja jäästä minuun. Katsoin häneen takaisin tyynesti. Lopulta Katajanoki näytti tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen ja liu’utti hieman hapuillen yhden etutassunsa jäälle. Kohta hän seisoi sen päällä kaikilla neljällä koivellaan, yhtä avuttoman näköisenä kuin kauriinpoikanen, joka vasta totutteli uusiin jalkoihinsa. Minusta oli tuntunut ihan samalta vähän aikaa sitten.
“Anna mennä”, kehotin toista soturitarta, otin vähän vauhtia ja liu’uin hänen ohitseen keskemmäksi jokea, “kokeile, miten hyvin se luistaa!”

//Kataja?

Kirjoittaja: Saaga

Kumppanini sanat Katajanoesta toivat mieleeni useamman kissan. Hiljaisuusvarjon etenkin. Muistin kollin flirttailun turhankin hyvin sekä sen kuinka inhottava tunne siitä oli minulle jäänyt. Tiesin, että ystäväni sai iloa moisesta käytöksestä, mutta sanat olivat muistuttaneet minua Lepakkohuudosta. Kaikki elämässäni johti aina Lepakkohuutoon.
“Varaudu murskahäviöön!” kiljaisin lähtiessäni jahtaamaan Lepakkohuutoa pitkin polkua. Suuntasimme lehtikadon vaalentamassa metsässä kohti jokea. Toisaalta en halunnut asioiden johtavan keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Hän oli kumppanini. Minun oma kumppanini ja eläisimme yhdessä Kuolonklaanissa hamaan loppuun saakka.
Käpäläni tömisivät maata vasten, kun saavutin vain parilla loikalla Lepakkohuutoa. Hän oli kestävämpi juoksija kuin minä, joten pitkällä matkalla olisin saattanut hävitä hänelle. Joelle ei onneksi ollut juurikaan taivalta. Pitkien jalkojeni ansiosta varpaani hipoivat joenrantaa juuri vähän ennen Lepakkohuutoa.
“Minähän sanoin, että voittaisin”, ylpeilin hengästyneesti. Sydämeni tykytti ja minua pyörrytti hiukan noin kovan ponnistuksen jäljiltä. Mieleni oli edelleen surun varjostama ja kaikki tämä tuntui aivan liian todelta. Ravistelin turkkiani lujaa. Lujempaa. Ehkä pääsisin eroon turkkiini jääneistä lumipaakuista.

//Lepa?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka luikerteli pusikkojen lävitse. Lehdettömät oksat raapivat kollin ohutta turkkia naarmuille ja kirpeän kova lumi rahisi anturoitaan vasten.
“Tulkaa, Vanamotassu ja Käkitassu”, tabbykuvioinen kollikissa sihahti jälkikasvulleen, suosikeilleen. Vanamotassu oli osoittautunut oivaksi maalitauluksi. Naaras oli välillä niin hämmentynyt ja raukkamainen, että naaraan kankaasta oli helppo repiä paloja ja maalata niihin tummia, viekkaita sävyjä. Käkitassu taas oli oikein oiva. Kolli oli hiljainen ja varautunut, mutta miellyttämisenhaluinen isäänsä kohtaan. Puhuritassu oli.. No, naaras oli aivan liian räjähdysherkkä ja suorasukainen. Vaikka naaras olikin perheelleen lojaali, Kaamoskukka näki kolmannessa tyttäressään aivan liian paljon riskejä. Hän halusi kuitenkin pitää Puhuritassun tyytyväisenä. Lillukkatassu taas oli Kaamoskukan herkkä paikka. Naaras oli vaikuttanut potentiaaliselta, mutta Hämärähalla oli saanut istutettua naaraan mieleen kukkasia ja ajatuksia jostain utopiasta, missä kaikilla oli kivaa. Ja nyt Lillukkatassu haaveili ihan typeristä asioista ja Kaamoskukka ei ollut tyytyväinen. Lillukkatassu saattaisi liittoutua emonsa kanssa. Hänen olisi tehtävä jotain, että Hämärähalla ymmärtäisi perääntyä, jos haluaisi pitää perheensä turvassa. Lehdettömät puskat eivät antaneet kolmikolle lainkaan suojaa eikä ilmaa piiskaava viima auttanut asiaan. Kaamoskukka oli kuitenkin jäljittänyt jotain mielenkiintoista; fasaanin. Ja nyt suuri lintuolento tepasteli heidän näkäkentässään ja kolli halusi hankkia jotain hieman ylellisempää syötävää. Yleensä Kaamoskukka jätti saalistamisen muille, mutta lehtikadon sydänaikaan vatsa kurni niin pahasti, että kollin oli pakko antaa kortensa kekoon. Tässä tapauksessa se tarkoitti muiden kissojen saalistusreitin käskyttämistä, jonka kolli kätevästi saattoi naamioida pentujensa kouluttamiseksi. Ja olihan hän itse jäljittänyt tämän fasaanin olinpaikan! Käytännössä siis kaikki tämä oli täysin kollin omaa ansiotaan.
“Vanamotassu, jää sinä tänne. Käkitassu, kierrä sinä tuolta”, Kaamoskukka naukaisi hiljaa ja osoitti käpälällään mihin hänen poikansa voisi asettautua. “Suunnitelmani on se, että sinä Käkitassu kierrät tuolta, sen edestä. Ota tarpeeksi välimatkaa, jotta saat ohjattua sen suoraan Vanamotassun kynsiin. Minä olen sivulla varmistamassa, että se ei pääse pakoon. Vanamotassu, muista käyttää tarpeeksi voimaa. Noniin, toimintaa!” Kaamoskukka selitti pennuilleen ja puikahti aukealle maaperälle. Käkitassu lähti kaartamaan kollin selittämään suuntaan päästäkseen fasaanin edelle ja kolli seurasi tiiviisti pentujensa toimintaa. Vaikka Vanamotassun tehtävä oli odottaa, naaras tuntui uppoutuneen ajatuksiinsa ja se liu’utti Kaamoskukan kynnet esille. Kuinka monta kertaa hän oli tyttärelleen sanonut, että lopettaisi ajatuksissaan elämisen? Käkitassun työskentely sen sijaan oli erinomaista. Kolli lähti ajamaan värien peittämää lintua kohti Vanamotassua, mutta naaras tuntui edelleen tuijottavan tyhjää.
“Vanamotassu, ota se kiinni!” Käkitassu ulvaisi naaraalle, joka ei edelleenkään reagoinut. Kaamoskukka ei tehnyt elettäkään auttaakseen pentujaan. Tämä oli heidän tehtävänsä.

Fasaani pyrähti suoraan Vanamotassun edessä lentoon eikä Käkitassu enää ehtinyt saamaan saaliseläimestä otetta. Kollin suu vääntyi irvistykseen ja hän talsi suoraan tyttärensä eteen.
“Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä kuvittelit tekeväsi?!” Kaamoskukka sähähti syyttävästi ja väläytti valkoista hammasriviään. Vanamotassu tuntui vasta nyt havahtuvan ajatuksistaan ja tuijotti isäänsä pelonsekaisin silmin. “Mi- minä.. Anteeksi! Mietin vain yhtä asiaa ja en tajunnut ajan kuluneen noin nopeasti ja-” Vanamotassu sopersi hieman hätääntyneenä ja vilkuili ympärilleen hakien tukea Käkitassusta, kuka oli siirtynyt Kaamoskukan rinnalle hakemaan isänsä hyväksyntää onnistuneesta suorituksesta.
“Käkitassu, erinomaista työtä. Sentään yksi pentu on ylpeyteni arvoinen. Ole hyvä, palaa leiriin”, Kaamoskukka naukui ja vilkaisi poikaansa, kuka nyökkäsi tyytyväisenä. Kolli oli näkevinään Käkitassun katseessa pienen palan ivaa ja naaras toivoi, että se oli kohdistettu suoraan Vanamotassulle. Olisi mainiota, jos hänen pentunsa kilpailisivat hänen kehuistaan. Tosin, pentukatraan kyvyt huomioiden Käkitassulla ei vaikuttanut olevan kummoisia vastustajia.
“Olen hyvin pettynyt sinuun. Luuletko, että Pimentotähti haluaa sotureikseen kaltaisiasi surkimuksia, ketkä eivät edes elä tässä maailmassa?” kolli jatkoi ja läimäytti tytärtään käpälällään. Että hän inhosi sitä, kun kissat epäonnistuivat. “Yritin parh..-”
“Sinä et yrittänyt lainkaan”, Kaamoskukka murisi ja astui vieläkin lähemmäksi Vanamotassua. Katsellessaan tytärtään – kissaa kenen piti olla hänen pennuistaan paras – hän näki vain epäonnistuneen, maata nuoleskelevan naaraan. “Repisin turkkisi irti ja syöttäisin sen rotille, jos et olisi minun tyttäreni. Anna olla viimeinen kerta, kun onnistut noin surkealla tavalla. Mutta pidäkin huoli, että et enää ikinä mokaa näin. Seuraavalla kerralla minä en ole yhtä mukava”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja kohotti käpäläänsä. Vanamotassu ummisti silmänsä, kun kollin kynnet painuivat naaraan kylkeen ja iskun johdosta naaras horjahti maahan. Kaamoskukka loi naaraan ylle varjon.
“Voi Vanamotassu, rakas. On puhtaasti sinun syytäsi, että osa kissoista ei saa nyt tänään syödäkseen. Ymmärräthän sinä, että jos joku kuolee nälkään, Pimentotähti syyttäisi sinua ja karkottaisi sinut metsän pimeimpään kolkkaan? Minä kyllä pidän puoliasi, mutta kaikki kissat eivät ole yhtä armollisia kuin minä”, Kaamoskukka naukaisi lempeämmällä äänellä ja hymyili teatraalisen huolestuneena.
“Mitä.. Mitä minä voin tehdä. Anteeksi..” Vanamotassu niiskaisi hiljaa.
“Et syö kahteen ja puoleen päivään. Ja saalistat niin kauan, kunnes happi ei kulje keuhkoissasi ja käpäläsi meinaavat repeytyä irti. Vasta sitten saat palata leiriin.” Kaamoskukka naukaisi kylmästi ja kohotti kuonoaan. “Vanamotassu, teen tämän sinun parhaaksesi. Sinun on opittava, että teoilla on seuraukset”, kollisoturi jatkoi ja ojensi käpälänsä auttaakseen naaraan ylös. Vanamotassu sai lopulta vaivalloisesti nyökättyä isälleen ja Kaamoskukka kohotti kulmiaan tyytyväisenä. Kolli ei olisi halunnut tilanteen menevän tähän, mutta Vanamotassu ei ollut antanut hänelle muita vaihtoehtoja. Mutta yhdestä asiasta tummaturkkinen kollikissa oli aivan varma. Tämän jälkeen Vanamotassu ei enää ikinä tekisi samaa mokaa Kaamoskukan edessä.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Aikaa oli mennyt hetki siitä, kun Lepakkohuuto oli vetänyt pientä flirttiään kumppaninsa kanssa. Nyt hän oli sen sijaan lähdössä kävelylle tämän kanssa, koska hän pyysi. Kolli oli juuri päässyt kouluttamasta uutta oppilastaan, Käkitassua, ja oli väsynyt, mutta naaras oli menettänyt vasta hänelle tärkeän kissan, Kärppämyrskyn, ja kollin velvollisuus naaraan kumppanina oli pitää hänet tyytyväisenä.
“Olisi ollut mukavaa, jos sinäkin olisit saanut oppilaan. Olisi ollut hauskaa kouluttaa jotakuta sinun kanssasi”, Lepakkohuuto naukaisi naaraalle katsellessaan ylös tämän kauniisiin sinisiin silmiin.
“Niin olisi”, harmaa naaras vastasi hieman vaiteliaasti. Tummanharmaa kolli yritti pohtia, mikä häntä voisi piristää siinä tilanteessa. Kollilla oli mielessään tärkeitä totisiakin kysymyksiä heidän ollessaan nyt kumppaneita, mutta nyt ei varmaankaan ollut hyvä aika sille.
“Juostaan kilpaa joelle! Ehkä siellä on taas Katajanoki haaveilemassa jotain. Yhden kerran yllätin hänet siltä niin kovasti, että hän oli loikata turkistaan!” Lepakkohuuto maanitteli hymyillen niin leveästi, että hänen ulkonevat kulmahampaansa painoivat hänen ihoaan hieman.
“Selvä sitten, mutta varaudu murskahäviöön!” Rosmariinikynsi vastasi ja hänen silmissään saattoi nähdä pienen kilpailuhenkisen loisteen, vaikka niissä paistoikin edelleen suru läheisen menettämisestä.
“Voit vain unelmoida, rotan hönkä!” pieni tummanharmaa soturi vastasi ja pinkaisi juoksuun. Ei hänkään oikeasti uskonut omiin mahdollisuuksiinsa kovin paljoa. Hän oli liian lyhytrajainen voittamaan kumppaniaan, jonka jalat tuntuivat lukin jaloilta kollin jalkoihin verrattuna.

//Rosmy?

Kirjoittaja: Käärmis

Sairastuminen oli tehnyt Laineliekille vain kaikkea pahaa. Hänestä tuntui kurjalta. Naaras olikin päättänyt lähteä ulos kävelylle, jos hän saisi vaikka mielialansa kohennettua. Kuitenkin luminen maisema ja kylmä ilma eivät olleet mikään paras piristys hänelle.
Lumen paakkuuntuessa Laineliekin turkkiin kiinni alkoi matkan jatkaminen tuntua vain entistäkin raskaammalta. Hänen kaunis siniharmaa turkkinsa oli täynnä valkoisia lumipaakkuja, jotka lähtisivät vasta leirissä, kun hän putsaisi turkkinsa.
Metsässä kuului partion hiljainen puheensorina kauempana sekä jonkun yksinään kulkevan kissan rämpiminen lumessa. Laineliekki ei voinut muuta kuin puhahtaa. Tekisikö tämäkään yksilö mitään järkevää? Toki oli hänkin paras puhuja, kun ei itsekään ollut kuin ulkona jaloittelemassa.
Naaras pysähtyi paikalleen, kun kuuli yltään kumman onton äänen. Hän käänsi eripari katseensa ylös ja kerkesi vain juuri ja juuri nähdä alas tulevan suurikokoisen oksan ja kasan lunta, kun se iskeytyi jo voimalla hänen päälleen. Naaras parahti, kun iski päänsä kovaa, osittain oksaan, osittain voimalla tulevaan lumeen. Sitten hänen silmissään alkoi pimetä.
“Kirottu oksa”, hän sai vain kuiskattua, kunnes viiltävä kipu hänen päässään alkoi turruttaa hänen mielensä ja lähestyvien kissojen äänet alkoivat kuulostaa kuin tulisivat jään takaa. He olivat kai kuulleet hänen huutonsa.
Vaikka Laineliekki halusi uskoa selviämiseensä, hän tiesi kyllä itsekin paremmin. Tästä ei enää noustaisi. Maailma hänen ympärillään katosi ja hän tunsi veren noruvan päästään, kun hänen henkensä lipui Pimeyden Metsän maille.

//R.I.P

Kirjoittaja: Käärmis

Söin tuoresaalista isäni kanssa yhdessä. Hän istui minua vastapäätä ja näin hänen tuijotuksestaan, että hän selvästi halusi sanoa jotain. Se halusinko kuitenkaan kuunnella häntä oli aivan oma kysymyksensä.
“Kuules, Katajanoki, olen hieman ajatellut”, Syöksyaskel aloitti. Vilkaisin isääni kulmieni alta samalla, kun mutustin jakamaamme lintua. Saatoin vain pelätä sitä, mitä isän sanat olivat tuleva.
“Olet nätti ja voimakas naaras. Olet perheemme täydellinen tähti. Minusta sinun tulisi ryhtyä etsimään omaa kumppaniasi ja tehdä perheellemme jatkoa. En tahtoisi antaa tätä tehtävää turhakkelle-” jolla hän viittasi Hierakkapilveen “- vaan jollekin, joka todella voisi jatkaa sukuani – tarkoitan siis sukuamme – tyylillä ja voimalla”, isä naukui ja lukitsi sinisen katseensa minuun. Pysyttelin hiljaa, ilme värähtämättäkään. En halunnut antaa isäni nähdä, mutta mielessäni mylvi. En tiennyt halusinko edes kumppania, saatika sitten pentuja! Kuolonklaanin kissat eivät olleet mikään suosikki valikoimani.
Nyökkäsin vain isälle vastaukseksi ja jatkoin linnun nautiskelua – tai ainakin yritin, koska isäni kommentti oli vienyt ruokahaluni.

Yritin ulkoilla siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois sekamelskastaan. Kuinka saisin löydettyä itselleni kumppanin, joka olisi edes siedettävä?
Uiveloyö ilmestyi näkökenttääni. Hän liukui joen jäällä, joka sai minut miettimään, millaista olisi elämä Virtausklaanissa jään peittäessä jokea ja estäessä kissoja kulkemasta maan ja veden välillä. Toki eivät Virtausklaanin kissat kyllä erityisemmin kulkeneet maalla, joten kai heidän elämänsä jatkuisi melko normaalisti.
Yhtäkkisesti naaras kysyi minulta olinko vielä kokeillut jäätä itse. Sen päällä kuulemma pääsi lujaa. Ajatus houkutti kyllä, mutta samaan aikaan en tiennyt halusinko kokeilla mennä virtaavan veden yläpuolella. Jos jää rikkoontuisi, putoaisin kylmään veteen, ja sieltä ei varmaankaan olisi paluuta.
“Eihän se mene rikki?” kysyin epäluuloisena ja kurotin kaulaani hieman jäätynyttä jokea kohden. Kovaa kyytiä meneminen kuulosti hyvältä, mutta en halunnut pudota jäihin. Toki silloin minun ei ainakaan tarvitsisi ajatella kumppani asioita sen jälkeen…
Kosketin etutassullani jäätä rannalta ja pohdin oliko hauska todella sen vaaran kelpoinen.

//Uivelo?
//Voit laittaa Uivelon suostuttelee Katajan jäälle myös 😀

Kirjoittaja: Aura

Lammikkoloikka kosketti hännällään nukkuvaa Hilleripilveä. Aurinko oli jo laskenut ja täällä kolli edelleen kuorsasi pois yöpartion väsymystä. Mokoma laiskuri! Ei yöpartioon osallistuminen antanut lupaa loisia koko päivää. Luulisi Hilleripilvenkin ikäisen kissan tietävän sen. Lopulta leopardikuvioinen kolli raotti silmiään ja Lammikkoloikan turkin osuessa niihin, soturi nousi ylös teatraalisen pirteästi.
“No mitäs rakas kumppanini? Etkö ole kuullut sanontaa, että älä herätä nukkuvaa komistusta?” Hilleripilvi naukaisi heleällä äänellä mikä sai happaman nesteen nousemaan Lammikkoloikan kurkkua pitkin lähes suoraan suuhun. Hilleripilvi se tiesi miten kumppania kohdeltiin, toisen sanathan olivat suorastaan hunajaisia.
“Voi armaani”, Lammikkoloikka antoi samalla mitalla ja asetti päänsä kollin kuonon alle: “Etkö sinä ole kuullut sanontaa, että tee työsi kunnolla tai päädy variksenruoaksi?” naaras kuiskasi kehräyksensä ja katsoi toista katseella mitä rakkaus ei ollut heleäksi maalannut. Onneksi kollinkin oma oli kietoutunut verkkoon mitä rakkaus ei voisi läpäistä. Hyvä, he olivat edelleen samalla sivulla. Hilleripilvi tuhahti ja vetäisi kuononsa pois naaraan alta. Lammikkoloikka vilkaisi kollia sivusilmällä. Voi, eikö hän halunnutkaan hempeillä? Kuinka sääli..
“Kultaseni, älä puutu minun tapaani tehdä töitä”, kollikissa naukui Lammikkoloikan korvaan pirteällä, mutta hiljaisella äänellä. Naaras käänsi hieman katsettaan ja antoi silmiensä pyörähtää ympäri. Joskus hän katui valintojaan mikä oli naaraalle harvinaista. Yleensä hän ei huonoja valintoja tehnytkään, mutta tällaisina hetkinä Hilleripilvi oli juuri sellainen. Mokomakin omahyväinen otus…
“No, oliko sinulla jotain asiaakin vai halusitko vain viettää aikaa kumppanisi kanssa?” Hilleripilvi kysyi haukotuksen kera ja naaras joutui kaivelemaan hetken muistiaan.
“Totta kai viettääkseni aikaa sinun kanssasi. Mitä sinä nyt oikein luulit?” Tuhkajuovan tytär hymyili ja kallisti päätään. “Kunhan lehtikato tästä vain väistyy, niin Kuolonklaani tarvitsee vahvistusta. Tiedät varmaan mitä minä tarkoitan.” Hilleripilvi vilkaisi Lammikkoloikkaa jopa yllättyneen oloisena.
“Kuin olisit Pimeyden metsän soturin nähnyt”, naaras huokaisi päätään pudistellen.
“Pyh. Mutta olen samaa mieltä. Kuolonklaani menetti kuitenkin muutaman soturin viheryskään. Meidän kahden pennut nostaisivat Kuolonklaanin tason takaisin sinne minne se kuuluu”, Hilleripilvi virnisti tapansa mukaan.
“Hmh, niin kai”, Lammikkoloikka naukaisi hieman empien. Hän oli ollut aina ennen suhtautunut pelkkään hyötyyn pohjautuvaan kumppanuuteen empien. Kuinka sellaiset kissat voisivat perustaa ehjän perheen, jos heidänkään suhde ei ollut ehjä tai perustunut minkäänlaisille tunteille. Hänellä ja Hilleripilvellä ei ollut minkäänlaista liimaa mikä pitäisi heidät yhdessä. Ja mitä sitten kun heidän kumppanuutensa jossain kohtaa katkeaisi? Kuinka pennut tai pentujen kehitys reagoisi siihen? Hilleripilven sanoissa oli kuitenkin jotain itua. He molemmat olivat vähintään kohtalaisen hyvässä asemassa olevia puhdasverisiä sotureita. Kuinka pieleen heidän pentunsa voisivat kasvaa?

Kirjoittaja: Aura

Lillukkatassu otti vauhtia harmaasta järkäleestä ja ponkaisi sen kautta korkeuksiin. Naaraan loikka kantoi pitkälle, niin pitkälle että hänen vastuksenaan ollut Hämärähalla siirtyi kauemmaksi ja Lillukkatassu mätkähti naama edellä routaiseen maahan. Hetken ajan naaras vain otti tuijotuskilpailua jäätyneen maan kanssa. Miksi taisteleminen ei sujunut? Olihan hänen isänsä sentään itse Kaamoskukka.. Pelätty ja ankara taistelija.
“Uudestaan vaan!” kuului reipas ja teennäisen positiivinen naukaisu. Lillukkatassu ei vieläkään noussut. Hän kyllä tiesi miksi Hämärähalla raahasi häntä alvariinsa ylimääräisiin taisteluharjoituksiin. Naarasoppilas oli nimittäin umpisurkea taistelija! Kyllä Kyyhkypyrähdys oli sen käytöksellään osoittanut. Lillukkatassun huuli nousi irvistykseen ja naaras nousi ylös yhtä nopealla liikkeellä, kun oli sinne joutunutkin.
“Ihan sama, minä lopetan! Sinä vain haaskaat aikaasi. Sano se, olen huono taistelija. Tiedät sen itsekin!” Lillukkatassu kivahti äkkipikaisesti ja tuijotti emoaan ärtyneenä. Sisaruksistaan naaras oli yleensä se kuka ei luovuttanut. Hämärähallan katse ei kuitenkaan värähtänytkään.
“En pidä siitä, että haluat luovuttaa”, Hämärähalla sanoi lyhytsanaisesti ja tuijotti tytärtään pistävällä katseella. “Samaa Kaamoskukkakin aina sanoo.”
Lillukkatassu käänsi hieman katsettaan. Ei Hämärähalla väärässä ollut. Lillukkatassu oli joskus pentuna erehtynyt luovuttamaan ja hän oli saanut kuulla siitä päiväkausia. Ehkä Hämärähallakin oli? Vahvaluontoisena Lillukkatassu ei halunnut näyttää emonsa olevan oikeassa, joten hän vain potkaisi kiveä ja tuhahti.
“No, mitä minä sitten teen? Kauhistutan kaikki kuoliaaksi surkeudellani?” Lillukkatassu jatkoi valittamistaan ja huiskautti häntäänsä.
“Valittamisesi saa sinut näyttämään surkealta. Kokoa itsesi ja puhu minulle sitten uudelleen”, Hämärähalla naukaisi ja laski takapuolensa maahan. Lillukkatassun silmät suurenivat, kun naaras vain alkoi sukimaan turkkiaan.
“Oikeasti, haluan jo takaisin leiriin! Ei tästä kuitenkaan tule mitään, minä voisin tehdä jotain mitä minä osaan. Kuten vaikka saalistamaan”, Lillukkatassu yritti, mutta Hämärähalla tuijotti häntä elottomalla katseella. “Haloo, oletko sinä kuollut vai kuuro??”
Lillukkatassu heilutti käpäläänsä, mutta ruskeankirjavassa naaraassa ei näkynyt lainkaan minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän kuunteli. Hetken ajan naaraskissa harkitsi, että vain vain marssisi leiriin ja jättäisi Hämärähallan yksinään istumaan, kuin mikäkin vähä-älyinen. Mutta Lillukkatassu ei kuitenkaan halunnut jättää emoaan yksin.
“Hyvä on, hyvä on. Taistellaan sitten”, naaraskissa mutisi lähes äänettömästi, mutta Hämärähalla vain kohotti toista kulmaansa. Lillukkatassua raivostutti, miksi emosta oli tullut lähes yhtä vaativa, kuin isästä? Hämärähalla oli aina ollut se rennompi ja lempeämpi. Lillukkatassu päästi syvän huokauksen.
“Kerro minulle miten minä voin parantaa suoritustani.” Sanat tulivat naaraan suusta yhtä hitaasti, kuin tahmea hunaja mehiläistenpesästä ja oli ollut lähellä, että ne olisivat juuttuneet hänen kurkkuun ikuisiksi ajoiksi. Lopulta Hämärähallan kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy mikä tasoitti hieman oppilaan tyrskyjä.
“Noin sitä pitää”; naaras hymyili aidosti ja vaikka Lillukkatassu kuinka yritti pitää kasvojensa ilmeen suuttuneena, hymy puski väkisinkin hänen kasvoilleen. Hämärähalla tuli hieman lähemmäksi ja kosketti naarasta hännällään.
”Tahdon vain, että sinä pystyt puolustautumaan. Koskaan ei tiedä milloin vaara yllättää”, Hämärähalla naukaisi hiljaa ja sai Lillukkatassun hieman hämmentyneeksi. Kuolonklaanillahan oli tällä hetkellä hyvät välit Eloklaaniin. Kai taistelusta olisi jotain merkkejä, jos Eloklaani yrittäisi jotain..?
”No, onneksi Eloklaani ei mahda meille mitään!” Lillukkatassu hihkaisi hieman iloisemmin. Hämärähalla ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta naaras pystyi suorastaan vannomaan, että Hämärähallan kasvoilla läikähti jokin tuntematon ilme. Eikö Hämärähalla luottanut siihen, että he pystyisivät puolustautumaan Eloklaania vastaan? Kuolonklaanihan oli voittanut viime sodan! Vai tiesikö naaras jotain mitä hän itse ei tiennyt? Lillukkatassu nosteli käpäliään hermostuneena. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Tai sitten Hämärähalla stressasi tapansa mukaisesti turhia.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kylmyys tihkui käpäliini jäästä, jonka päällä seisoin. Jäätynyt vesi oli naarmuuntuneen valkoinen; tuuli puhalsi siellä täällä lumipyörteitä sitä pitkin kuin yrittäen hioa sitä kirkkaammaksi. Vaikka kuinka yrittäisin, en näkisi omaa kuvajaistani heijastuvan sen pinnasta samalla tavalla kuin sulasta vedestä. Se aiheutti minulle pienen identiteettikriisin.
Mitä jos unohtaisin, miltä näytin? Tai jos olisinkin hiirenkorvan tullen aivan eri näköinen kuin lehtisateella? Mitä jos en olisikaan enää minä ja heijastukseni näyttäisi aivan vieraalta?
Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni liukuessani joen muotoista jääuraa pitkin. Kuolonklaaniin oli vihdoin laskeutunut rauha, kun viimeisetkin viheryskään tai valkoyskään sairastuneet kissat olivat saaneet terveen lausunnon. Klaani oli vielä heikko taudin jäljiltä, mutta Pimentotähti – joka ei ollut ehtinyt olla uudessa virassaan vielä kovin kauaa ennen kuin epidemia oli iskenyt – oli pitänyt huolen siitä, että pyörät jatkaisivat pyörimistään tapahtuneesta huolimatta.
En oikein osannut muodostaa mielipidettä uudesta päälliköstämme. Hän oli ainakin vähemmän hullu kuin Henkäystähti, jonka armottomat kynnet olivat olleet upotettuina klaanitoverien nahkaan liian kauan. Pimentotähti olikin purkanut monia edeltäjänsä asettamia sääntöjä, kuten puoliveristen liikkumisrajoitukset. Se oli kohentanut ilmapiiriä huomattavasti.
Luistellessani kömpelösti neljällä jalalla jäällä havaitsin silmänurkassani liikettä. Tuttu valko-oranssi turkki pisti silmääni kuin aurinko, eikä minun tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka kyseessä oli. Nostin häntäni ylös saadakseni Katajanoen huomion. Naaras oli ilmeisesti huomannut minut jo ennen kuin olin itse huomannut hänet, sillä hän katseli jo valmiiksi suuntaani. Meillä oli sen verran välimatkaa, etten pystynyt lukemaan hänen ilmettään täältä asti.
Viime kuina minusta ja Katajanoesta oli tullut hyvin tutut toisillemme. Livahdimme molemmat usein leirin ulkopuolelle omille teillemme kun muiden silmä vältti, ja jostain syystä me satuimme tupsahtamaan lähes aina samoille mietiskelypaikoille. Aluksi Katajanoki oli selvästi yrittänyt vältellä minua, mutta ajan mittaan minusta oli alkanut tuntua, että hän sieti läsnäoloani yhä enemmän. Siksi minä yleensä tuppauduin hänen seuraansa itsekin istumaan ja mietiskelemään, vaikka toisinaan saatoimme käydä melko vähäsanaisia mutta pohdiskelevia keskusteluja keskenämme.
“Oletko jo testannut jäätä?” minä huikkasin vaalealle soturille ja liu’uin vähän lähemmäksi häntä ja rantaa. “Se luistaa hyvin. Tuntuu melkein siltä kuin lentäisi, jos ottaa vauhtia ja antaa itsensä vain liukua.”

//Kataja?

Kirjoittaja: Saaga

Vilkaisin kollia pienesti hämilläni, mutta sitten nappasin tuon sanoista kiinni.
“Ai, en minä mitään nähnyt. Pidän vain kovin jään äänestä”, sanoin, vaikka asian ääneen toteaminen teki siitä jotenkin hassun kuuloista.
“Mitä oikein tarkoitat?” Pyräkkäpiru kysyi.
Hymyilin hieman. Ehkä hän ei ajattelisi minun olevan aivan pöpi, jos saisin näyttää hänelle mistä puhuin. Nappasin rannalta hampaisiini kiven ja laskin sen tassuni viereen.
“Kuuntele tarkkaan”, sanoin ja lähetin kiven matkaan.
Se pomppi joen jäätynyttä pintaa pitkin alaspäin kohti joen alajuoksua. Kumisevat äänet kantautuivat korviimme. Niiden pyöreys meinasi päästää minut tajuistani, sillä jollain niin ihanalla tavalla ne antoivat miellytyksen säteitä ympräri kehoani. Miltei halusin sulkea silmäni ja vain hukkua maailmaan täynnä juuri tuota kumeaa, pyöreää ääntä. Jos se ääni olisi ollut esine, se olisi ollut laakea, litteä ja hyvin vaalean ruskea.
“Miten teit tuon?” Pyräkkäpiru kysyi kivi käpälänsä vieressä.
“Anna sille pienen pompun kautta vauhtia”, neuvoin ja niin soturi teki.
Ääni täytti taas korvani yhtä ihanalla särmikkyydellään kuin aikaisemminkin.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En ollut muistanutkaan, miten ihanaa oma aika oli – hetket, jolloin sai uppoutua omiin ajatuksiinsa kenenkään läsnäolon häiritsemättä. Siitä tuntui kuluneen pieni ikuisuus, kun olin tällä tavalla yksinäni saanut lähteä leirin ulkopuolelle ihan vain kävelylle. Puoliverisenä minulla olisi pitänyt olla joku saattaja mukana, koska ilmeisesti meihin epäpuhtaisiin kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kuitenkaan enää kenenkään ei tarvinnut murehtia moisista säännöistä – kiitos emoni, josta oli tullut vastikään Kuolonklaanin uusi päällikkö, Pimentotähti.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kuolonklaani tuntui todella kodilta. Minäkin pidin itseäni nyt enemmän oikeana Kuolonklaanin soturina kuin puoliverisenä tunkeilijana omassa kodissani. Pitkästä aikaa tunsin olevani vapaa.
Leirissä jylläsi tällä hetkellä raju viheryskäepidemia. Pimentotähti oli ollut fiksu rakentaessaan leirin ulkopuolelle eristyspesän jo ennen ensimmäisten tartuntojen ilmaantumista. Vaikka iso kourallinen klaanitovereista oli ehtinyt sairastua, eristyspesä oli tuonut sen turvan, ettei kenenkään aukiolla liikkuessaan tarvinnut pelätä saavansa tartuntaa. Me terveet jouduimme kuitenkin raatamaan kahta kovemmin, jotta klaani – sairastuneet mukaan lukien – saataisiin ruokittua riistan niukkuudesta huolimatta. Olinkin viettänyt suurimman osan päivästä metsällä, ja kun Jääviillon silmä oli välttänyt, olin livahtanut leiristä omille teilleni, ennen kuin tämä ehti määrätä minua seuraavaan partioon.
En ollut tehnyt ulkona mitään ihmeellistä; käyskentelin ympäriinsä omissa ajatuksissani ja etsin merkkejä eläimistä. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomus saalistaa niitä, halusin vain katsella. Emoni tai kukaan muukaan klaanista ei taatusti olisi ymmärtänyt sitä, ja olisin saanut kuulla kunniani, jos kukaan tietäisi minun antaneen mahdollisen aterian mennä nenäni edestä useaan otteeseen.
Nenäni värähti uuden hajun leijaillessa sieraimiini. Samassa korvani havaitsivat vaimeaa ääntä; kuulosti kuin joku olisi liikkunut joen jäällä. Uteliaisuuden johdattamana lähdin tassuttamaan ääntä kohti. Hajusta tiesin, että kyseessä oli joku Kuolonklaanista.
Kun saavuin joen rantaan huomasin mustan hahmon jäällä. Vaaleanharmaasta kuvioinnista tunnistin kissan Harakkahaaveeksi. Hän oli nuorempia sotureita, enkä ollut vaihtanut kollin kanssa kovin montaa sanaa milloinkaan, mutta hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta. Ainakaan hän ei tuntunut olevan yhtä tiukkapipoinen kuin suurin osa vanhemman polven sotureista.
Hipsuttelin ääneti kollia kohti ja puoliksi liu’uin hänen viereensä jäälle. Harakkahaave katseli parhaillaan joen vastarannalle itsekseen virnuillen, eikä vaikuttanut heti huomaavan tuloani. Nyt vasta aloin hieman ihmetellä, mitä Harakkahaave täällä ulkona yksinään teki. Viimeksi kun muistin, kolli oli ollut sairaiden joukossa eristyksissä. Minusta hän näytti kuitenkin terveeltä päällisin puolin, joten en murehtinut sitä liikaa.
Harakkahaave vahvisti lopulta itsekin arvaukseni oikeaksi – hän oli päässyt tänään pois sairaspesältä. Onnittelin häntä siitä, mihin hän vastasi kiitoksella, ja sen jälkeen välillemme laskeutui aavistuksen vaivaannuttava hiljaisuus. Suuntasin huomioni taas siihen, mitä Harakkahaave oli virnistellen katsellut ennen kuin olin tullut häiritsemään häntä.
“Mitä niin hauskaa sinä edes näit tuolla toisella puolella?” Osoitin korvillani vastarannalle päin. Näin siellä ainoastaan puita, joiden oksat notkuivat lumen painosta. Ei mitenkään erityisen koomista minusta.

//Harakka?

Kirjoittaja: Saaga

Kikatin minun ja kumppanini vitsailulle. Hänen kanssaan sai aina nauraa. Naurulle ei vain tullut loppua. Ennen kuin sille sitten tuli loppu. Kuolema vei tällä kertaa Kärppämyrskyn. Olihan sillä aina ollut uhreja aina toisinaan, mutta nyt kissojen sairastuttua tiesin varautua ja pitää silmällä lähimmäisiäni. Istuin pää roikkuen alhaalla leirin keskustassa. Kärppämyrskyn ruumis oli hetken ollut siinä, jotta sain hyvästellä hänet parin muun kissan joukossa ja sitten se oli viety haudattavaksi. Olin vain jäänyt istumaan, sillä en tiennyt parempaakaan tekemistä.
“Rosmariinikynsi”, Pikkukaaoksen nauku sai minut nostamaan pääni sekä väsyneen katseeni.
“Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
Naaras, joka sattui myös olemaan isoemoni ei ollut juurikaan puhunut minulle sitten… sitten emon kuoleman.
“Otan osaa. Kärppämyrsky taisi olla sinulle tärkeä”, tummanruskea soturi totesi.
“Niin kai”, vastasin edelleen hieman hämmentyneenä. Minua väsytti, enkä oikein jaksanut nyt keskustella kenenkään minulle kamalan vieraan kissan kanssa.
“Noh, pärjäile. Voit tulla puhumaan minulle, mikäli jokin mietityttää”, Pikkukaaos totesi ja lähti.
Huokaisin ja kohautin lapojani. Olipa outoa. Ei Pikkukaaos, eikä kyllä kukaan muukaan, ikinä minusta oikeasti tuntunut välittävän. Nousin ja lähdin itsekin omaan suuntaani. Pyytäisin Lepakkohuutoa kävelylle. Voisimme jutella ja saisin muuta ajateltavaa. Kärppämyrsky oli todellakin ollut minulle tärkeä – miltei kuin isosisko tai jopa lähempänäkin. Suru painoi sisintäni, mutta jostain syystä näin kuitenkin asiassa toivoakin. Naaras olisi nyt Pimeyden Metsässä tuskattomana ja odottaisi minua. Se antoi minulle jonkin verran lohtua.
“Lepakkohuuto hei!” huusin kollin perään, kun huomasin tuon kävelevän jonnekin.
“Hei”, hän vastasi.
“Voitko lähteä kävelylle?” kysyin ja katsoin kollia. Huomasin tuon katseen tutkivan minua. Hän tiesi ja tunnisti suruni. Minua raivostutti kuinka helposti muut lukivat minusta tunteitani.

//Lepa?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 8KP –

AURA
Lammikkoloikka: 13KP –
Susimieli: 7KP –
Kaamoskukka: 25KP! –
Lillukkapentu: 5KP –

AUROORA
Salamasielu: 18KP –
Loskalauha: 5KP –
Pimentotähti: 63KP! –
Varissulka: 18KP –

ELANDRA
Jääviilto: 17KP –
Sulkavirta: 9KP –
Lätäkkölempi: 11KP –

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 12KP –
Uiveloyö: 8KP –
Pyräkkäpiru: 5KP –
Aaltosalama: 22KP – Olet nyt kokenut, ilmoitathan siitä tulleet 5tp vieraskirjaan viimeistään 11.3.

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 17KP –
Hiljaisuusvarjo: 18KP –
Katajanoki: 9KP –
Laineliekki: 5KP –

NINJANEN
Kyyhkypyrähdys: 15KP –

SAAGA
Rosmariinikynsi: 27KP! – Voit nyt saada oppilaan
Harakkahaave: 32KP! –
Särösärinä: 44KP! –

UNTUVA
Tuimakatse: 76KP! –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli aluksi kimpaantua Pimentotähden terävästä ja epämääräisen tylystä tavasta puhua hänelle, mutta kun naaras alkoi kehumaan kollia, hän rauhoittui. Omahyväinen virne oli ilmestynyt soturin kasvoille, kun hän kuuli päällikön kehut. Sitten Pimentotähti kuitenkin meni ja pilasi koko hetken kysymällä jotain typeriä kysymyksiä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
”Minä sinä oikein minua pidät?” punaturkkinen kolli tuhahti ja pudisteli päätään. Pimentotähden ilme pysyi vakavana, kun päällikkö kohautti lapojaan. Virne Jääviillon kasvoilta oli tiessään, kun tämä alkoi taas ärsyyntyä. Kollin suusta pakeni murahdus, mutta päällikön ilme ei värähtänytkään.
”Kuolonklaani on minulle kaikki kaikessa. En minä tahdo, että klaanimme heikentyy. Etenkään näinä aikoina, kun rajanaapurinamme on Eloklaanin kaltainen klaani. Mutta emme me yhteen yskään ole kaatumassa. Ehkä jotkut, mutta se on Pimeyden Metsän käpälissä, ei meidän. Luulen, että esi-isämme nyt kokeilevat, miten sinä pärjäät tiukan paikan tullen. Ei turhalla murehtimisella saa mitään aikaa. Tule ja osallistu vaikka partioihin, jos sinulla on noin paljon aikaa murehtia asioita, joihin et voi vaikuttaa”, viimeiset sanat pääsivät soturin suusta ehkä turhan kärkkäästi, muttei hän välittänyt. Tietysti Jääviilto halusi olla jollain tasolla mieliksi Pimentotähdelle, mutta ei hän alkaisi valehtelemaan tällaisista asioista. Hän piti päälliköstä, mutta Pimentotähti tuntui murehtivan aivan liikaa. Hänen pitäisi rauhoittua ja ottaa rennommin tai koko klaani alkaisi huolehtia hänen tavoin. Se jos jokin olisi Kuolonklaanille lopun alku.

//Pimento?

Kirjoittaja: Saaga

Siinä istuskellessani viheryskän kourissa ehdin mietiskellä jos mitä asiaa. Isäni makasi vieressäni yhtä kovassa taudissa. Minua ärsytti olla toimeton, mutta samaan aikaan oli mukava myös levätä. Olisin kuitenkin kaivannut tervettä pystyvää kehoani ja kaikkia sen suomia etuja. En pitänyt muiden käpälissä pyörimisestä. Yskä ravisteli voimatonta kehoani. Pörhistin karvojani ja oikaisin asentoani. Isä heräsi.
“Harakkahaave?” tuon suusta kuului yskäisyn kera.
“Kaikki hyvin”, vastasin ja painoin pääni tassuilleni lähelle isän päätä.
Isä taisi jo nukahtaa, sillä vastausta ei kuulunut. Huokaisin ja suljin itsekin silmäni.
Avatessani silmäni en ollut enää sairaspesässä leirin ulkopuolella. Olin leirissä Lummelempin kanssa. Vilkaisin sisareeni ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Leiri kuhisi kissoja. Kukaan ei ollut sairas ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Viherlehden vihertämät puut kukoistivat samoin kuin pensaat ja ruohikko. Juoksin ulos ja hengitin raikasta ilmaa. Siinä ei ollut merkkiäkään sairaudesta tai lehtikadosta ja kaikki oli hyvin. Hengitin ulos. Vaikka nautinkin unimaailmasta täysin siemauksin, tiesin, että kohta tämä loppuisi ja olisin taas sairaiden kissojen joukossa ahtaassa pesässä nälän ja sairauden kourissa.

Heräsin. Oloni ei tuntunut yhtä huonolta kuin viimeksi, kun olin avannut silmäni. En nähnyt ulos, joten en ollut varma oliko nyt yö vai päivä. Hengittäessä kurkkunikin tuntui puhtaammalta, eikä yskä pyrkinyt ulos enää niin isoina ryöppyinä kuin aikaisemmin. Katselin ympärilleni. Kääntäessäni päätäni paha sairauden haju valtasi taas sieraimeni. Kärppämyrsky, joka makasi vierelläni oli jättänyt silmänsä vain puoliksi auki. Oli selvää, etteivät kaikki olleet yhtä hyvässä kunnossa. Naaraan suusta pääsi koriseva ääni.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin häneltä.
Nostin hieman Kärppämyrskyn päätä, jos tämän olisi helpompi hengittää.
“Kerro… kerro Rosmariinikynnelle, että rakastan häntä”, naaras aneli hyvin kähein äänin.
Katsoin tuota hieman kulmiani kurtistaen.
“Älä höpsi. Vielä me tästä selviämme. Sinnittele vain”, vastasin ja nostin päätäni, “Voin kutsua Sumutuulen antamaan sinulle jotain hengityksen helpottamiseksi.”
Huomasin itsekin kuinka selvältä ääneni kuulosti. Se loi uutta toivoa ja puhtia rintaani pelastaa myös Kärppämyrskyn näkemys tilanteesta.
“Harakkahaave…” Kärppämyrsky kähisi. Tuon silmät heijastivat naaraan kipua ja ymmärsin vihdoin. Ei hän ollut vain epätoivoinen, kuolemaisillaan hän oli.
“Odota, haen sinulle vettä”, sanoin ja olin nousemaisillani.
“Älä, en halua mennä yksin”, mustavalkoinen kissa kähähti epätoivoisesti.
Karvani laskeutuivat ja korvani painuivat vaisuun luimuun samoin kuin ilmeeni surulliseen kurttuun.
“Uskotko, että menet johonkin? Pimeyden Metsään?” kysyin, ehkä koska minua kiinnosti tai ehkä koska en kyennyt vain katsomaan toisen pois menoa vaitonaisena. Kärppämyrsky nyökkäsi heikosti.
“Sinulla… sinulla tulee varmasti siellä kivaa. Ja älä huoli. Kerron kyllä Rosmariinikynnelle”, sopertelin. Ei ollut minun tapaistani olla epävarma tai näin… tunteikas. Yleensä näytin itsessäni vain iloa, mutta nyt tiesin, että Kärppämyrsky tarvitsi jotain muuta.
“Kauniita unia”, sanoin, kun huomasin Kärppämyrskyn kadottavan kosketustaan tästä maailmasta. Tuo vaipui hiljaa tajuttomuuteen silmät lasittuen ja kylki lopettaen nousemisen. Katsoin käpäliini kuollutta kissaa. Olisin ehkä voinut hakea Sumutuulen jo aikaisemmin, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Suljin tuon silmät käpälälläni ja nousin.
Jalkani tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti kantavan ja astelin Sumutuulen luo juurikaan huojumatta. Kuumeenikin oli selvästi laskenut, sillä en palellut kokoajan.
“Kärppämyrsky meni”, sanoin Sumutuulelle, joka nosti päänsä yrttiensä äärestä. Hän nyökkäsi vakavana ja lupasi mennä katsomaan pian.
“Luulen, että olen parantunut.”
Sanoja vastasi hyvin mittaava katse ja lupaus tutkia minutkin kunhan kerkeäisi. Minua ei haittaisi odottaa. Voisin vaikka sillä aikaa hakea vettä muille sairaille ja tarvitseville.

Olin päässyt leiriin muiden sekaan. Olin asiasta hyvin helpottunut. Ei enää tarvinnut sairastaa ja olla toimeton, mutta toisaalta en olisi halunnut jättää muita sairaita. Halusin kokoajan olla tietoinen heidän voinnistaan ja pitää heille seuraa varsinkin nyt, kun olin taas terve ja minulla oli energiaa.
Oli kuin Kärppämyrskyn kuolema olisi kietonut sisuskaluni suurelle solmulle enkä meinannut saada sitä selvitettyä vaikka kuinka halusinkin. Mietin vain kokoajan naarasta ja tuon sanoja.
“Hei Rosmariinikynsi! Odota”, nau’uin, kun huomasin naaraan kävelevän jonnekin. Toteuttaisin lupaukseni heti ensitilassa.
“Kuulit varmaan Kärppämyrskystä”, sanoin, kun sain naaraaseen katsekontakstin, “Otan osaa suruusi. Haluaisin, että tiedät mitä hän sanoi minulle juuri ennen…”
“Kiitos Harakkahaave. Hyvin huomaavaista”, Rosmariinikynsi keskeytti ehkäpä ihan tahallaan ennen sanaa “kuoli”. Henkäisin rauhallisesti.
“Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että rakastaa sinua kovasti”, kerroin.
Rosmariinikynsi nyökytteli katsoen käpäliään. Huomasin kuinka kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Hän sanoi ääni täristen: “Hän ei halunnut lähteä yksin. Hän pelkäsi sitä.”
“Voi, minä olin hänen luonaan kokoajan. Ei hän ollut yksin. Sitä paitsi hän on nyt okei, hän on terve”, vastasin purren kieltäni. Suru oli inhokki asiani maailmassa. Olisin halunnut nostaa painon naaraan lavoilta.
“Kiitos”, Rosmariinikynsi toisti, “Minun on… varmaan parasta mennä.”
Annoin harmaaturkkisen kissan häipyä luotani. Toivoin vain, että tuo menisi jonkun rakkaansa luokse ja antaisi pitää itsestään huolen. Sitä hän tarvitsi näin ikävän tilanteen kohdatessaan.
Päätin lähteä pienelle kävelylle selvittämään ajatuksiani. Ehkä se tekisi omasta olostanikin hieman helpompaa.

Tassutin hiljaisessa metsässä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Oli mukavaa olla taas täällä, ajattelin. Pujahtaessani joen rantaan huomaisin, että se oli jäässä edelleen. Otin kiven käpälääni ja annoin sen liukua pitkin puhdasta, kirkasta jään pintaa. Se jätti jälkeensä kumisevan äänen janan kunnes pysähtyi. Hymyilin. Ääni oli sellainen, jota ei kuullut ikinä missään muualla. Se oli jään ääni. Virnuilin ja katselin vastarannan puita, joiden oksilla roikkuivat suuret lumikasat.
“Mikäs noin virnuiluttaa sairasta?”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan, mistä ääni oli tullut. Vierelläni seisoi Pyräkkäpiru.
“En minä ole sairas”, vastaisin, “pääsin juuri pois sairaspesältä.”
“Onnitteluni”, kolli vastasi, enkä aivan erottanut oliko toivotus sarkastinen vai aivan todellinen.
“Kiitos”, vastasin hännänpäätäni näpäyttäen ilmassa. Ihmettelin edelleen, mistä kolli oli vain ilmestynyt viereeni ja miksi tämä oli yksin.

//Pyräkkä?