Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto käveli Virtatassun edellä ulos leiristä ja päätti suunnata Lehtikuusilaaksoon. Soturi halusi kävellä laaksoon ja muistella hetkeä, jolloin hän – apunaan pari muuta kuolonklaanilaista – oli surmannut Punatähden. Jääviilto tiesi, että hän oli tehnyt suurimman työn entisen päällikön tappamisessa. Mikäli siitä olisi muille voinut kertoa, punaturkkinen soturi olisi huutanut aika päivää sitten kaikille, miten hän tappoi päällikön tuosta noin vain. Se jos jokin saisi muut pelkäämään ja kunnioittamaan häntä.
Jääviilto vilkaisi perässään kulkevaa raidallista oppilasta ja päätti vain kiusatakseen kiristää tahtiaan. Kollin kävely muuttui juoksuksi ja hän virnuili tyytyväisenä huomatessaan, ettei nuorempi naaras pysynyt lainkaan mestarinsa perässä.
”Vauhtia!” Jääviilto hoputti ja antoi välimatkan kaksikon välillä kasvaa monen ketunmitan pituiseksi. Jääviilto pysähtyi vasta Lehtikuusilaakson läheisyydessä. Virtatassulla meni hetki saada mestarinsa kiinni taas. Harmaa naaras hengitti raskaasti ja katsoi ärsyyntyneenä mestariaan, mutta Jääviilto ei antanut nuorukaiselle suunvuoroa – ei sillä että Virtatassu olisi edes kyennyt hengästymiseltään edes puhumaan.
Soturi johdatti nuoren naaraan Lehtikuusilaaksoon loivaa alamäkeä pitkin. Samaisessa kohdassa Punatähti oli yrittänyt pakoon epäonnistuen siinä. Jääviilto jatkoi matkaa syvemmälle laaksoon. Lehtikuuset heidän ympärillään olivat pudottaneet havunsa ja aluskasvillisuus oli suorastaan surkea näky.
Päästessään pienelle aukiolle, joka sattui olemaan samainen jonne oppilasikäiset erakonkuvotukset olivat aiemmin majoittuneet, Jääviilto pysähtyi.
”Eiköhän aloiteta”, kolli murahti, ”sinä aloitat hyökkäämällä minun kimppuuni. Me taistelemme sitten kynnet esillä, mutta saatan vähän antaa sinulle armoa, kun olet tuollainen raukkaparka – tai sitten en.” Virtatassu luimisti korviaan ja katsoi Jääviiltoa inhoten.
”Unohdit varmaan, että nämä ovat minun ensimmäiset harjoitukseni. Tiesitkö, että mestarin kuuluu opettaa taisteluliikkeitä oppilaalleen?” naaras siristi sinivihreitä silmiään. Jääviilto pyöräytti silmiään turhautuneena.
”Olet koko pienen ikäsi kehuskellut omalla mahtavuudellasi, joten kyllä minä ajattelin, ettet sinä mitään ohjeita tarvi. Ala hyökätä, kirppukasa!” soturi käskytti oppilastaan tyytyväisesti virnuillen.

//Virta?

Kirjoittaja: Auroora

Olin jumissa parantajan pesällä. Vaikka kuinka anoin ja kerjäsin, Hehkuaskel ei suostunut päästämään minua takaisin soturikoulutukseni pariin ennen kuin jalkani olisi täysin ennallaan. Olin yrittänyt esittää, ettei se oikeastaan ollut enää kipeä, että pystyisin aivan helposti juoksemaan vaikka täältä Hehkulammelle, mutta sain huomata, etten ollut kummoinenkaan näyttelijä. Kokenut parantaja näki suoraan esitykseni läpi ja paimensi minut takaisin lepäämään.
Kaipasin harjoituksia Kylmäliekin kanssa. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti soturiksi, ja tämä sairaslomani hiukan jarrutti tahtiani. Sitä paitsi parantajan pesällä oli kamalan tylsää! Täällä saatoin vain makoilla sammalilla koko päivän, sillä en edelleenkään jaksanut kulkea pitkiä matkoja kipeällä jalallani. Sitä paitsi Hehkuaskel piti minua niin tiukasti silmällä, etten olisi ehtinytkään kovin kauas, vaikka olisin siihen kyennyt.
Onneksi en kuitenkaan ollut parantajan pesällä yksin. Nyt täällä tuntui olevan epätavallisen paljon kissoja, ja monet heistä vaikuttivat aika kiinnostavilta! Loiskevarjo oli haavoittunut ketun hyökkäyksessä, enkä ollut koskaan kuullut mitään niin siistiä. Kinusin häntä kertomaan kokemuksistaan ketun kynsissä monta kertaa päivässä. Lisäksi pesässä parantumassa oli myös Jääviilto, joka oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista! Hän ei vain vaikuttanut kovin mukavalta kissalta, päinvastoin: kollisoturi tuntui olevan tarpeettoman ilkeä jokaiselle. Minä en niinkään välittänyt hänen ilkeilyistään, mutta varmasti joku hiukan epävarmempi ja herkkämielisempi kissa olisi pahoittanut mielensä. Siltikin oli hienoa olla hänen seurassaan, sillä voisin oppia häneltä paljon. Paljon voisin oppia myös Pimentovarjolta, klaanin uudelta varapäälliköltä, joka paranteli myös jalkaansa. Kumpikaan kahdesta vanhemmasta soturista ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen halukkaalta jakamaan minulle minkäänlaisia neuvoja.
Ja sitten parantajan pesällä kanssani oli vielä Myrkkytassu. Hänellä oli piikki tassussa.
Hehkuaskeleella oli paljon työtä viiden potilaan kanssa, joista kaikki eivät olleet helppoja asiakkaita ollenkaan. Minä pyrin parhaani mukaan tekemään parantajan työstä helpompaa: pysyin aina kuuliaisesti paikoillani, kun hän tutki jalkaani, enkä melunnut muiden nukkuessa. Ehkä välillä yritin hipsiä ulos tai maistella herkullisen tuoksuisia yrttejä, mutta mielestäni olin huomattavasti helppohoitoisempi kuin eräät.
Minunkin kärsivällisyyteni alkoi kuitenkin loppua. Tahdoin pois täältä! Välillä pyysin jopa Pimeyden metsää parantamaan jalkani, aivan kuin olisin ansainnut sen. Jos Pimeyden metsä ei parantaisi Jääviillon ja Pimentovarjon kaltaisi kunnioitettuja sotureita, minulla ei ollut mitään toivoa. Oli vain yritettävä kestää loppuun saakka.

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirrasta tuntui kuin hän olisi elänyt viime päivät maailmassa, joka oli täynnä sumua. Naaraan koko elämä oli hajonnut tuhansiin pirstaleisiin sillä hetkellä, kun Päivänsäde oli ilmoittanut Ruskalinnun kuolleen. Harmaanruskea naaraskissa koki menettäneensä kaiken. Yhtäkkiä mikään ei ollutkaan tuntunut miltään ja Sulkavirta oli halunnut vain lakata olemasta. Suru oli vienyt mukanaan ruokahalun ja voimat. Ellei Päivänsäde olisi joka aamu repinyt raidallista kissaa ylös vuoteesta, Sulkavirta olisi jäänyt makaamaan päivien ajaksi, kenties siihen saakka että nälkä tai petoeläin olisi vienyt hänen arvottomalta tuntuvan henkensä.
Pimeydessä oli näkynyt pieni valon pilkahdus, kun yhteisön parantajataitoinen Härmä oli vieraillut Sulkavirran luona. Harmaaraidallinen kollikissa oli ilmoittanut Sulkavirran odottavan pentuja. Ne sanat olivat saaneet naaraskissan mielen kirkastumaan. Hän odotti Ruskalinnun pentuja. Ajatus siitä sai Sulkavirran pakahtumaan onnesta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut menettänyt kumppaniaan kokonaan. Heidän pentujensa myötä osa Ruskalintua pysyisi aina hänen luonaan.
Loppumatkan klaanien luokse Sulkavirta oli pitänyt itsestään parempaa huolta. Hän söi aina kun ruokaa oli tarjolla ja yritti pitää mielensä kirkkaana pentujensa vuoksi. Hänen olisi päästävä takaisin Kuolonklaaniin hinnalla millä hyvänsä. Hän tiesi, ettei haluaisi kasvattaa pentujaan Kujakissayhteisössä.

Sulkavirrasta tuntui, että Pimeyden Metsä oli kuullut hänen rukouksensa. Hänen uskonsa esi-isiin oli kasvanut entisestään Ruskalinnun kuoleman jälkeen. Keijukainen ja Päivänsäde olivat vieneet Sulkavirran Kuolonklaanin leiriin. Suunnaton onni oli vallannut naaraan, kun hän oli heti leirin sisäänkäynnillä kohdannut veljensä Sähkötuhon. Hän oli kaivannut veljeään niin kovin, mutta kuulumisten vaihtamiset jäivät siltä erää välistä, kun päällikkönä tätä nykyä toimiva Henkäystähti oli vienyt matkalaiset pesäänsä.
Sulkavirta ja hänen syntymättömät pentunsa olivat saaneet jäädä Kuolonklaaniin Henkäystähden ja Keijukaisen sopimuksen myötä. Kun yhteisön jäsenet olivat viimein lähteneet ja jättäneet Sulkavirran Kuolonklaaniin, naaras olisi vain halunnut kiiruhtaa veljensä luokse. Mutta sitä ennen hänen oli keskusteltava isänsä kanssa.
”Inhoatko sinä minua?” Sulkavirta kysyi, kun hän ja Kuolonklaanin tuore päällikkö jäivät kahdestaan päällikön pesään. Henkäystähden ilme oli vakava. Kun Sulkavirta oli jättänyt Kuolonklaanin, hänen isänsä oli ollut hyvin, hyvin pettynyt tyttärensä päätökseen. Sulkavirran onneksi kolli pudisteli päätään.
”Inhosin päätöstäsi hylätä klaanisi, mutta en ikimaailmassa voisi inhota sinua. Sinä olet puhdasverinen kuolonklaanilainen ja minun tyttäreni, olet tervetullut takaisin”, päällikkö sanoi vakavalla äänellä. Kollin kasvoille hiipi hento hymy, mutta Sulkavirta huomasi jonkin painavan hänen isänsä mieltä.
”Mutta jokin on silti hullusti vai mitä?” Sulkavirta kysyi. Henkäystähti päästi ilmoille huokauksen ja käänsi katseensa tyttärensä vauhdilla kasvavaan vatsaan, jossa Ruskalinnun pennut kasvoivat.
”Sinun pentusi eivät ole puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. He ovat erakon pentuja”, Henkäystähden kasvoilta paistoi inho, kun hän sanoi sen. Sulkavirta kurtisti kulmiaan. Hän ei voinut ymmärtää isänsä kapeakatseisuutta! ’Mitä väliä vaikka pentujen isä olisikin ollut erakko?’ naaras mietti mielessään tuohtuneena.
”Olet väärässä”, Sulkavirta vastasi empimättä ja kohtasi uhmakkaasti isänsä katseen, ”kun olin erakko, tapasin Ruskalinnun. Hän on entinen eloklaanilainen, joka oli lähtenyt klaanista löytääkseen kasvattivanhempansa. Ruskalintu on Lauhalaukan poika, ja Lauhalaukka on kuolonklaanilainen. Mutta olivat pentuni puhdasverisiä tai eivät, he ovat minun pentujani.”
Henkäystähti siristi mietteliäänä silmiään, kuin raidallinen kolli olisi arvioinut tyttärensä tarinan todenmukaisuutta.
”Missä tämä Ruskalintu sitten on? Jättikö hän sinut ja pentusi yksin?” päällikkö kysyi, eikä Sulkavirta voinut uskoa korviaan! Naaras ei kuitenkaan halunnut riidellä isänsä kanssa, kun oli viimein päässyt takaisin hänen luokseen. Naaras pudisteli surkeana päätään ja laski sumuisen katseensa pesän kiviseen pohjaan.
”Hän kuoli.”
Kyyneleet kohosivat Sulkavirran silmiin hänen miettiessään kumppaniaan. Se sai myötätunnon heräämään myös Henkäystähdessä, ja päällikkö astui tyttärensä luokse ja laski lohduttavasti häntänsä tämän hännälle.
”Olen pahoillani”, päällikkö kuiskasi tyttärensä korvaan, mutta Sulkavirta tiesi, etteivät sanat olleet totta. Henkäystähden äänessä oli vivahde tyytyväisyyttä, joka sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hänen isänsä oli muuttunut vain huonompaan suuntaan sen myötä, kun hän oli noussut klaanin päälliköksi. Sulkavirta yritti kuitenkin uskotella itselleen, että hänen isänsä oli aidosti pahoillaan Ruskalinnun kuoleman johdosta. Siispä naaras nyökkäsi hiljaa.
”Sinun on paras käydä lepäämään. Voimme keskustella myöhemmin lisää.”
Henkäystähti saatteli tyttärensä pentutarhalle, jossa asui ikikuningatar Mäntyviiksi, hänen vahdittavanaan olevat kaksi pentua ja Sulkavirralle tutut klaaninvanhimmat. Kotiin palannut, pitkästä matkasta väsynyt Sulkavirta asettui tyhjälle vuoteelle. Hän tunsi olevansa turvassa, ja se tunne keinutti hänet pehmoiseen uneen.

Seuraavat päivät kuluivat lähinnä Sähkötuhon ja Sinilinnun seurassa. Kuten Sulkavirta oli arvellut, hänen emonsa Tuhkajuova oli vähät välittänyt Sulkavirran paluusta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen soturi oli vain kohdannut tyttärensä kellertävän katseen ja nyökännyt tervehdykseksi. Sen enempää Sulkavirta ei ollut emonsa kanssa keskustellut. Hän oli kertonut Sähkötuholle kaiken, mitä matkan aikana oli tapahtunut. Naaras uskalsi puhua avoimesti myös Kujakissayhteisöstä, sillä Henkäystähti itse oli pitänyt Sulkavirran paluuta seuranneena aamuna klaanille kokouksen. Päällikkö oli kertonut tekemästään liittoumasta Kujakissayhteisön kanssa ja ilmoittanut Sulkavirran palanneen takaisin kotiin.
Sulkavirta oli huomannut, että klaanin ilmapiiri oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Henkäystähti oli saanut Pimeyden Metsältä varoituksen, joka oli johtanut erakkoveristen eriarvostamiseen. Sulkavirta ei pitänyt siitä, miten kuolonklaanilaisten arvot määriteltiin heidän puhdasverisyytensä mukaan, mutta naaras ymmärsi isänsä ja muiden kuolonklaanilaisten pelon. Totta puhuen olisi typerää luottaa sokeasti jokaiseen, jos Pimeyden Metsä oli antanut selvän varoituksen.
Sulkavirta oli yrittänyt lähestyä Aaltosalamaa useaan otteeseen, mutta punaturkkinen soturi tuntui välttelevän naarasta, joka oli aikoinaan ollut hänen paras ystävänsä. Sulkavirta arveli, että Aaltosalaman käytös johtui siitä, miten epäreilusti naaras oli jättänyt ystävänsä lähtiessään Kuolonklaanista. Hän oli odottanut Aaltosalaman paluuta leiriin niin kauan kuin oli voinut, mutta naarasta ei ollut näkynyt, eikä Sulkavirta ollut koskaan ehtinyt kertomaan ystävälleen itse lähdöstään. Kuningatar ymmärsi ystäväänsä, mutta siltikin hänen vihansa tuntui inhottavalta. Sulkavirta olisi tehnyt mitä vain, että hän olisi saanut korjattua välinsä Aaltosalaman kanssa..
Kuningatar istuskeli leirin pääaukiolla ja silmäili klaanin kissojen touhuja. Sähkötuho oli lähtenyt partioon ja Sinilintu oli kaiketi vielä nukkumassa, sillä aurinko oli noussut vasta hetki sitten. Harmaanruskea naaras mietti tulevaisuuttaan. Kuolonklaani oli kovaa vauhtia rynnistämässä sotaan Eloklaania vastaan, ja ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan naaraan selkäpiitä pitkin. Ajatuskin siitä, että jokainen hänelle tärkeä kissa – ja tarvittaessa myös hänet itsensä – lähetettäisiin turhaan sotaan niin sanottuja vihollisia vastaan, tuntui epäreilulta. Mutta ilman sotaa Sulkavirta ei olisi koskaan päässyt takaisin perheensä luokse. Se tuntui loppujen lopuksi pieneltä siihen nähden, että ilman kaikkea tätä hän olisi yhä Kujakissayhteisön vankina.
Sulkavirta nousi hitaasti venytellen seisomaan, kun hän huomasi metsästyspartion palaavan leiriin mukanaan tuoresaalista. Naaras ei tuntenut nälkää, mutta hän joutui pakottamaan itsensä syömään syntymättömien pentujensa vuoksi. Edellisen aterian naaras oli syönyt ennen auringonlaskua Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa.
Mutta kun naaras lähti liikkeelle, tyhjästä ilmestynyt viiltävä kipu sai hänet pysähtymään. Jalat pettivät kuolonklaanilaisnaaraan alta, ja tämä lyyhistyi leirin kylmälle kivipohjalle ja vinkaisi kivusta.
”Apua!” Sulkavirta parahti, huomatessaan, ettei päässyt ylös. Lamaannuttava, aaltomainen kipu kohdistui kuningattaren vatsaan ja hänet valtasi valtava pelko.
’Ei ei ei, ette te voi vielä syntyä!’ Sulkavirta ajatteli tuskissaan. Hehkuaskelen mukaan pentujen syntymään olisi vielä yli neljäsosakuu ellei enemmänkin. Sulkavirta tiesi, että jokin oli pielessä.

Mäntyviiksi ja Aaltosalama olivat rientäneet Sulkavirran avuksi ja vieneet kuningattaren parantajan pesälle. Harmaanruskean naaraan muistikuvat sitä seuraavista tapahtumista olivat hyvin hatarat. Hän muisti nähneensä Aaltosalaman vierellään sekä Hehkuaskelen vakavan ja surumielisen ilmeen, mutta kaikki muu tapahtunut oli täydessä pimennossa. Sulkavirta muisti aaltoilevan kivun, pahan olon ja kovat ponnistukset. Kuningattaren mielessä pyöri vain yksi asia: hän ei halunnut synnyttää. Naaras yritti vastustella kaikin voimin, mutta hänen kehonsa pakotti hänet ponnistamaan pienet, voimattomat pennut ulos.
Kun synnytys oli ohi, Sulkavirran oli saatava tietää, olivatko hänen pentunsa kuolleet. Naaraan olo oli voimaton ja häntä heikotti. Yrittäessään nousta, Sulkavirran päässä alkoi pyöriä.
”Varovasti”, Hehkuaskel kuiskasi ja kehotti naarasta palaamaan takaisin makuulle, ”sinä menetit paljon verta.” Käydessään ylhäällä Sulkavirta ehti erottaa kylmällä maalla makaavan neljä pientä pentua. Heidän edessään seisoi Aaltosalama, joka nuoli kovasti yhtä pentua.
”Hehkuaskel”, Sulkavirta kuuli Aaltosalaman naukuvan, ja musta naaraskissa kiiruhti soturin ja pentujen luokse.
”Ovatko he kuolleet? Sanokaa, etteivät he ole kuolleet!” Sulkavirta itki voimattomana pääsemättä enää ylös vuoteesta, jolle hänet oli viety. Kukaan ei vastannut. Sulkavirta oli varma, että hän oli taas menettänyt kaiken. Viimeinenkin pala Ruskalinnusta olisi poissa pentujen myötä.
Hehkuaskel tassutti väsyneen naaraan luokse. Parantaja kantoi suussaan pikkuruista pentua. Sulkavirta ei ollut koskaan nähnyt niin pientä kissaa ja hetken ajan hän luulikin katsovansa kuollutta pentua. Mutta sitten pieni, täydellinen kissan alku vingahti ja heilautti pikkuruisia jalkojaan. Sulkavirran suusta pääsi huojentunut henkäisy, kun kuningatar laski pienen pennun emonsa vatsan vierelle.
”Olen pahoillani. Muut pennut eivät selvinneet”, parantaja naukui pahoitellen ja laski päänsä pettyneenä alas. Sulkavirta ei voinut lakata katsomasta hänen vatsansa vierellä möyrivää ja vikisevää pientä, harmaavalkoista kissanpentua. Vaikka naaras oli suunnattoman onneton muiden pentujensa kohtaloiden vuoksi, hän oli pakahtua onnesta. Yksi pennuista oli selvinnyt, osa Ruskalintua oli yhä olemassa heidän pennussaan.
Väsymys sai kuitenkin pian vallan. Sulkavirta laski raskaalta tuntuvan päänsä sammalvuoteelleen ja sulki väsyneet silmänsä.

Kun naaras seuraavan kerran heräsi, hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut. Parantajan pesän hämäryydestä päätellen melko kauan, ilmeisesti koko päivän. Sulkavirta kohdisti katseensa hahmoon, joka seisoi hänen edessään. Sinilinnun kasvoilla oli hento hymy, kun hän kohtasi sisarensa katseen.
”Huomenta, sinä nukuitkin kauan”, valkoturkkinen soturi naukui. Sulkavirralta meni hetki muistaa, mitä aiemmin sinä päivänä oli tapahtunut. Synnytys oli noin vain käynnistynyt ennenaikaisesti ja pennut olivat syntyneet. Kuningatar tunsi pikkuruiset käpälät vatsallaan ja nosti päänsä ylös nähdäkseen pentunsa. Pettymys oli valtava, kun Sulkavirta näki vain yhden pennun. Niin, Hehkuaskel oli kertonut kolmen muun pennun syntyneen kuolleina.
”Missä minun muut pentuni ovat?” Sulkavirta kysyi käheällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneleitä. Sinilintu silmäili mietteliään oloisena sisartaan ennen kuin hän vastasi:
”He odottavat hautaamista aivan tässä lähellä. Jos tahdot, voin tuoda heidät tähän sinun luoksesi.” Sulkavirta nyökkäsi, tietysti hän halusi nähdä pentunsa. Kun valkoturkkinen naaras siirtyi sivummalle, Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Hän yritti rauhoittaa mieltään ja turvautua siihen ajatukseen, että hänen pienet pentunsa olivat nyt isänsä luona.
Yksitellen Sinilintu kantoi kolme pentua juurisynnyttäneen sisarensa eteen. Kaikki pennut olivat hyvin pieniä, vielä pienempiä kuin eloonjäänyt pienokainen. Ensimmäinen pennuista omasi vaaleanharmaan turkin. Hänen pieni kuononsa ja vatsansa olivat väriltään valkoiset. Toisen pennun rusehtava turkki muistutti paljon Sulkavirran turkin väriä. Pienen pennun kaunista turkkia koristivat ohuet raidat ja hänen pienen pienet tassunsa olivat likaisenvalkoiset. Kun Sinilintu toi viimeisen kuolleen pennun kuningattaren luokse, Sulkavirta parahti hiljaa. Pikkuruisen pennun turkki oli tismalleen samaa väriä kuin Ruskalinnunkin. Pennun turkilla oli hänen emonsa tavoin raitoja.
Sulkavirta silmäili samalla kovin haltioituneena, mutta hyvin surullisena pentujaan, jotka eivät olleet olleet valmiita tähän maailmaan. Se tuntui vaikealta, mutta naaraan oli hyväksyttävä pentujensa kohtalo ja oltava onnellinen siitä, että edes yksi oli selvinnyt hengissä.
”He ovat kauniita”, Sulkavirta henkäisi ja nosti hitaasti katseensa Sinilintuun. Sisko nyökkäsi.
”Henkäystähti olisi halunnut haudata heidät heti, mutta minä ja Sähkötuho ajattelimme, ettei se ole hyvä idea. Tiesimme, että tahdot nähdä pentusi vielä ennen kuin heidät viedään pois lopullisesti”, Sulkavirta oli otettu sisarensa sanoista, ”Sähkötuho ajatteli, että tahtoisit keksiä pennuille nimet.. Sähkötuhon mielestä minun ajatukseni oli kai vähän outo, mutta minusta nuo pennut muistuttavat kaikki jotakin lintulajia.” Sinilintu näytti innostuvan, mutta hän katsoi varovasti sisartaan. Sulkavirta katsoi lämpimästi sisartaan. Hän oli niin iloinen, että oli päässyt takaisin perheensä – tai oikeastaan pentuetovereidensa ja isänsä – luokse.
”Mitä sinä siis ehdottaisit?” harmaanruskea naaras kysyi vienosti hymyillen.
”Harmaasieppo muistuttaa väriltään tätä yhtä, joten se voisi olla Sieppopentu”, Sinilintu aloitti ja kosketti hellästi kuonollaan rusehtavan harmaata pentua siirtyen sitten oranssiin pentuun, ”peipon rinta on oranssi, joten siis Peippopentu. Tämä kolmas voisi olla Haikarapentu, sillä haikarat ovat myös harmaavalkoisia.” Nimet kuulostivat Sulkavirran mielestä oikein hyviltä.
”Ne ovat erinomaiset nimet. Minä ja Ruskalintu kohtasimme matkamme aikana monta lokkia, niiden selät ovat harmaita aivan kuten tämän neljännen pennunkin”, Sulkavirta ei ehtinyt lopettaa puheenvuoroaan, kun Sinilintu avasi suunsa:
”Lokkipentu! Hyvä Sulkavirta, tämähän sujuu sinulta kuin leikki!” Siskokset katsoivat hetken toisiaan hymyillen, kunnes Sulkavirran haikea katse laskeutui elottomiin pentuihin. Sulkavirta kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Hänen vointinsa oli edelleen varsin heikko, mutta naaras halusi hyvästellä jälkikasvunsa, jotka eivät koskaan saisi tutustua tähän maailmaan tai emoonsa. Ajatuskin siitä kirpaisi, mutta Sulkavirta halusi pysyä vahvana Lokkipennun vuoksi.
Kun Sulkavirta nousi ylös, hänen vatsansa vierellä oleva pentu alkoi vikistä kovaäänisesti emon lämmön kadotessa ympäriltään.
”Ei hätää, pikkuinen. Minä en jätä sinua koskaan”, Sulkavirta kuiskasi poikansa korvaan ja sipaisi tämän päälakea hellästi kielellään. Pentu rauhottui, ja Sulkavirta kääntyi kolmen kuolleen pennun puoleen. Hän kosketti kuonollaan vuorotellen jokaista, kylmää ja kalmantuoksuista pentua ja kuiskasi heidän nimensä ja hyvästit. Kun hyvästit oli jätetty, Sulkavirta palasi takaisin vuoteelleen Lokkipennun vierelle.
”Kiitos, että olet tukenani, Sinilintu”, Sulkavirta kuiskasi sisarelleen, joka lähti yksitellen kantamaan pentuja ulos parantajan pesästä. Kuningata oli niin väsynyt, että hän nukahti taas heti painettuaan päänsä vasten sammalia.

Synnytyksestä oli kulunut kolme päivää, ja Lokkipennun vointi huoletti sekä Sulkavirtaa että Hehkuaskelta. Toisena elinpäivänään pentu oli vähentänyt syömistä ja muuttunut vaisummaksi. Hetken kuningatar oli jo luullut viimeisenkin pennun kuolevan, mutta Pimeyden Metsälle kiitos, pentu oli edellisiltana alkanut taas syömään. Sulkavirta ei ollut poistunut hetkeksikään pienokaisensa rinnalta. Henkäystähti, Hehkuaskel, Sähkötuho ja Sinilintu kävivät kukin vuorollaan naaraan luona ja huolehtivat, että hän sai syötyä. Sulkavirta oli koko ajan vain kiitollisempi siitä, että hän oli päässyt pentunsa kanssa Kuolonklaaniin.
Aurinkohuipun aikaan Sulkavirta ja Lokkipentu olivat siirtyneet parantajan pesältä pentutarhalle. Sulkavirta oli yhä hieman heikossa hapessa synnytyksen ja surun jäljiltä, mutta Lokkipentu sai hänet jaksamaan. Hän oli valmis tekemään pentunsa vuoksi ihan mitä tahansa.
Aaltosalama pyöri jatkuvasti kuningattaren mielessä. Hän ei ollut varma oliko vain uneksinut, vai oliko soturi ollut läsnä hänen synnytyksensä aikana. Sulkavirta uskoi, että jos se oli totta, se ei varmasti ollut ollut hänen oma päätöksensä. Hehkuaskel oli varmasti kaivannut lisäkäpäliä ja Aaltosalama oli vain sattunut paikalle.
”Kuule, Hämypilvi”, Sulkavirta aloitti ja käänsi kellertävän katseensa pesän toisella puolella makaavaan kilpikonnalaikukkaaseen klaaninvanhimpaan. Vanha naaras siristi silmiään kysyvästi ja odotti, että hänen pojantyttärensä kertoisi asiansa.
”Voisitko käydä pyytämässä Aaltosalaman luokseni?” raidallinen kuningatar kysyi. Hämypilvi huokaisi, aivan kuin pyytö olisi ollut mahdottoman suuri. Siitä huolimatta vanha naaras kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi:
”Hyvä on. Mutta vain siksi, että olet vielä toipilas ja olet juuri synnyttänyt minun pennunpennunpentuni.”
Sulkavirta väläytti varovaisen hymyn naaraalle, joka lähti laahustamaan ulos pentutarhalta.

//Aalto?

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin Latvaruusun kanssa soturien pesään. ”Hei Latvaruusu, olemmehan kumppaneita, oikeasti?” kysyin varmistukseksi.
”Totta kai! Siitähän jo sovittiin.” Latvaruusu kehräsi. Katsoin naarasta lempeästi silmiin. Raahasin vuoteeni varovasti hänen viereensä. ”Minun täytyy kertoa sinulle yksi asia.” kuiskasin, etteivät muut kuulisi. Latvaruusu katsahti minuun. ”No mitä se on?” hän kysyi hämmästyneenä.
”No…Tattihalla tietää salaisuutemme. Hän lupasi olla paljastamatta sitä.” kerroin kiusaantuneena. Latvaruusu näytti hetken aikaa kauhistuneelta.
”No, tuskin hän meitä pettää. Ei hän ole ilkeä.” Latvaruusu maukui.
”Toivottavasti.” vastasin. ’Yritäpä vain, Tattihalla. Et voi paljastaa salaisuuttamme, tai saat vastata minulle.’ ajattelin. Asetuin makaamaan, häntä heiluen. Kissoja alkoi tulla sisään. ”Soturien pesä on hirveän täynnä!” henkäisin Latvaruusulle. ”No niinpä. Vaikka kyllä lisäsoturitkaan eivät ole pahitteeksi.” Latvaruusu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi ja asetuin nukkumaan. Nukahdin syvään uneen.

Unessa näin, kun olin säihkyvien tähtien peitossa. Vieressäni makasi Latvaruusu. ’Olen vihdoinkin saanut unelmieni kissan! Mitä muuta voin muka toivoa?’ ajattelin onnellisena. Kävelin eteenpäin, hiekalla. Näytti viherlehdeltä. Yhtäkkiä tunsin, kuinka minut revittiin unen pyörteeseen.

Heräsin huohottaen. Näytti siltä, että olin silpunnut puolet vuoteestani. Vieressäni makaava Latvaruusu katsoi minua huolestuneena. ”Huusit yöllä. Mikä nyt on? Kaduttaako päätökseksi olla kumppanini?” Latvaruusu kysyi hieman pistävään sävyyn. Loukkaannuin hänen töykeästä suhtautumisestaan. ”En tietenkään. Ne ovat vain…unia.” vastasin hieman epäröiden.
”Jaahas. No jos sinua kiinnostaa, minä lähden aamupartioon. Ei sillä että haluaisin lähteä sinne.” Latvaruusu tokaisi hieman ystävällisempään sävyyn.
”Odota! Tulen mukana.” sanoin nopeasti. Tiesin, että Latvaruusu oli yksi töykeimmistä kissoista, joita klaanissa oli, mutta joskus hän osasi olla erittäin mukava. Etenkin jos oli hänen kumppaninsa. En tiennyt Latvaruusun suvusta, mutta arvelin hänen olevan puhdasverinen, kuten minäkin. ’Löysimme kumpikin hyvän kumppanin.’ ajattelin haltioituneena. Latvaruusun ”Tule, Loiskevarjo, mennään!” huuto sai minut suorastaan juoksemaan ulos pesästä. Loikkasin pikaisella hypyllä hänen luokseen. Kipitin Latvaruusun perässä partioon. Minua alkoi väsyttää. Oli todella hiljainen aamu, eivätkä linnutkaan laulaneet. Yritin estää haukotusta tulemasta, mutta en pystynyt. Mukana partiossa olivat Pyörresielu, Pyräkkäpiru ja Latvaruusu. Henkäystähti käski Latvaruusun johtaa partiota. En ollut hirveän hyvä johtaja, enkä uskonut pystyväni siihen, joten minusta oli mukavaa että Latvaruusu oli. Kävelin uneliaana partion perässä. ”Eivät nämä partiot ole mitään herkkua.” kuiskasin vasta nimitetylle soturille Pyörresielulle. Kolli tuijotti minua hämmästyneenä. Kohautin lapojani ja lähdin menemään eteenpäin.

Kirjoittaja: Ruska

Odotin henkeä pidättäen, että Henkäystähti lähtisi pois Mäyräkynnen luota. En uskaltanut rynnätä kumppanini luo. Henkäystähti vetäytyi omaan pesäänsä, ja ryntäsin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin Mäyräkynnen luo. Kollin lasittunut katse, katsoi tyhjyyteen. Poskilleni vieri kyyneliä, miksi Henkäystähti oli niin julma! Hän riisto minun elämän rakkauden! Painoin kuononi Mäyräkynnen turkkiin ja nyyhkytin hiljaa.
”Mäyräkynsi! Älä mene! Minä rakastan sinua!” Huudahdin ja painoin kuononi tiukemmin vasten kollin kylkeä. Pyörresielu tuli vierelleni, hän katsoi isäänsä tyhjä katse silmissään. Lumikkoviiksi tuli toiselle puolelle, ja laski häntänsä lavoilleni.
”Miksi? Mäyräkynsi!? Miksi?” kuiskasin ääni säröillen. Tuntui, etten pystyisi enää puhumaan. En pystynyt sanoin kuvailmenaa, miltä Mäyräkynnen menettäminen tuntui. Painuiduin Lumikkoviiksen kylkeen, ja hautasin kuononi hänen turkkiinsa. Parhaan ystäväni tuoksu paransi oloani hiukan.
”Ei hätää Orvokkisydän, ei hätää”, Lumikkoviiksi rauhoitteli ja silitti hännällään selkääni. Sain siitä paremman olon.
”Mennään nukkumaan, hänen katsomisensa ei auta suruamme yhtään”, Lumikkoviiksi sanoi kuivalla äänellä, ja käänsi katseensa pois Mäyräkynnestä. Katsahdin Pyörresielua, hänen silmänsä olivat sumeat surusta, niin kuin minunkin.
”Minä jään vielä vähäksi aikaa”,=kolli sanoi. Kävelin Lumikkoviiksen saattelemana pentutarhalle, jossa Aamupentu odotti minua. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin, pirätäisikö minun kertoa hänelle? Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän aisti mitä tarkoitin. Käperryin Aamupennun ympärille, pentu katsoi minua kysyvästi. ”Miksi näytät niin surulliselta emo?” Aamupentu kysyi. Huokaisin hiljaa, ja pyyhkäisin tassullani kyyneleen.
”Isäsi…. on kuollut”, sanoin pitäen välin, en olisi halunnut sanoa sitä, olisin halunnut uskotella itselleni, että se oli vale. Aamupennun ilme muuttui surulliseksi, pieni naaras nyykäisi ja käpertyi häntääni. Lumikkoviiksi tuijotti silmiini.
”Tule vierelleni, en pysty nukkumaan ilman lohtua”, kuiskasin hiljaa Lumikkoviikselle. Naaras käpertyi viereeni, nyyhkytin itseni uneen. *Seuraavana päivänä*
Raotin silmiäni, joita särki eilisen itkemisen jälkeen. Nousin istumaan ja niiskaisin nenääni. Kömmin ulos pesästä aukiolle, jättäen Lumikkoviiksen ja Aamupennun torkkumaan vuoteelleni. Näin enää vilauksen klaaninvanhimpien hännistä, kun he kantoivat Mäyräkynnen ulos leiristä. Poskilleni vieri taas kyyneliä.
”Hyvästi Mäyräkynsi, muistan sinut ikuisesti”, kuiskasin hiljaa. Istahdin alas ja painoin pääni. En enää kestänyt tätä surun ja menetyksen tunnetta. Minulla ei ollut Kuolonklaanissa enää mitään, ilman Mäyräkynttä. Hän oli minulle kaikki kaikessa, en pystynyt elämään ilman häntä. Poskelleni vierähti taas kyynel. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja, ajattelin päättäväisesti. Nousin ylös, kuivasin kyyneliini, ja pujahdin sisälle pentutarhaan.
”Lumikkoviiksi”, sihahdin hiljaa, ettei Aamupentu ja muut heräisi. Lumikkoviiksi nosti unisena päätään.
”Mitä?” naaras mutisi unisena ja nousi istumaan.
”Minulla on asiaa, tule, leirin ulkopuolelle”, sihahdin. Lumikkoviiksi katsoi minua kummastuneena, mutta nousi ylös ja tuli vierelleni. Kävelimme leirin sisäänkäynnille, ja ulos leiristä. Kävelin vielä jonkin matkaa, ettei kukaan varmasti kuulisi.
”Lumikkoviiksi, olen hiukan miettinyt asioita. Ja olen päättänyt lähteä Kuolonklaanista”, sanoin päättäväisesti, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
”Mitä? Et sinä voi lähteä!” Lumikkoviiksi sanoi yllättyneenä.
”Et voi jättää minua, ja pentujasi” naaras hatkoi.
”Minun on pakko, sinä näit mihin Henkäystähti pystyy, hän riisti minulta elämäni rakkauden, en pysty jäämään”, kuiskasin surullisesti, ja poskelleni vierähti kyynel. ”Minulla ei ole muita vaihtoehtoja”. Lumikkoviiksi painoi päänsä, hän huokaisi.
”Hyvä on”, hän sanoi hiljaa. Nousin ylös ja tassutin siihen suuntaan, missä ukkospolku oli. Lumikkoviiksi roikkui perässäni.
”Muista varoa koiria, ja muita kulkukissoja”, Lumikkoviiksi huomautti. Nyökäytin päätäni, ymmärryken merkiksi.
”Varo kaksijalkoja, ja hirviöitä”, Lumikkoviiksi jatkoi. ”Varo pöllöjä ja -” hän sanoi, keskeytin hänet hännänheilautuksella.
”Tiedän kyllä”, sanoin hiukan ärsyyntyneenä. Siitä huolimatta, Lumikkoviiksi varoitteli ja huomautteli kaikesta mahdollisesta ukkospolulle asti. Kun kuulin hirviöiden jyrinän, käännähdin ympäri, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
”Huolehdithan Aamupennusta, ja Pyörresielusta”, sanoin kuiskaten. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja hänen silmänsä sumenivat surusta.
”Tapaammehan vielä?” naaras kysyi ääni säroillen. Nyökkäsin epävarmana.
”Tapaamme, lupaan sen, pidä huoli itsestäsi. Hyvästi Lumikkoviiksi”, kuiskasin. Lumikkoviiksi tuli luokseni ja painoi kuononsa turkkiini.
”Hyvästi Orvokkisydän, muistan sinut aina”, Lumikkoviiksi kuiskasi. Irtauduin Lumikkoviiksestä, ja kävelin eteenpäin, kohti ukkospolkua. Katsoin vielä taakseni, Lumikkoviiksi oli vielä siellä. Heilautin hänelle häntää hyvästiksi, ja katsoin ukkospolkua. Odotin että hirviöitä ei ollut näkyvillä, ja juoksin ukkospolun yli. Tein sen, Kuolonklaani oli takana. Tästä alkaisi minun uusi elämä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Emme olleet ehtineet edes lähteä leiristä mestarini kanssa, kun ongelmat olivat jo alkaneet: Soturi oli uhannut pitää minulle uimisharjoitukset aukion lammessa, mistä minä olin jyrkästi kieltäytynyt. Jääviillon täytyi olla typerä, jos hän luuli minun lähtevän mukaan kaikkiin hänen hulluutuksiinsa vain koska oppilaan oli muka toteltava mestariaan.
Ilmeisesti Jääviilto todellakin oli juuri niin typerä kuin olin odottanut, sillä minulle napsahti tottelemattomuudesta ensimmäinen rangaistus: en saanut syödä mitään ennen seuraavaa kuuhuipun hetkeä. Haistakoon Jääviilto pitkät ketunläjät! Hänen mairea ilmeensä kertoi paljon siitä, miten hän nautti läksyttämisestäni.
Soturin mukaan jättäisimme reviirikierroksen väliin ja menisimme suoraan taisteluharjoituksiin, uhaten minua lisärangaistuksilla, mikäli heittäytyisin vielä vaikeaksi. Ja voi kuinka minun olisikin tehnyt mieli tehdä juuri niin – tuo kävelevä tunkio ei ansainnut kunnioitustani mestarina saati sitten edes soturina. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli viettää kahta päivää nälässä, joten nielin – toistaiseksi – närkästykseni ja seurasin happamana punertavan soturin perässä ulos leiristä.
Jääviilto oli osoittanut olevansa tosissaan, joten minunkaan ei pitänyt pidellä itseäni. Toki ongelmana oli se, että tässä tilanteessa Jääviillolla oli mestarinani enemmän valtaa minuun kuin minulla oli häneen. Onneksi Kyyhkytassu varmasti keksisi jonkin tavan näpäyttää häntä.

//Jää?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka harppoi reippaasti Hämärätassun metsässä. Routainen maa tuntui inhottavalta hänen tassujensa alla ja kollikissan ilme oli vihainen. Hämärätassu oli aivastuksellaan säikäyttänyt hänen vaanimansa rastaan tiehensä ja Kaamoskukan teki juuri nyt mieli rastasta. Kuinka naaras olikin saattanut olla niin hiirenaivoinen otus? Kaiken lisäksi Hämärätassulla oli ollut parempi saalisonni ja sehän ei kollille sopinut! Kaamoskukka oli päätynyt Hämärätassun, naaraan mestarin Latvaruusun ja myös laiskan Kuuraturkin kanssa samaan partioon. Hän oli lähtenyt Hämärätassun kanssa jäljittämään rastasta ja näin siinä oli käynyt! Itkuinen naarasoppilas kipitti ”kumppaninsa” kannoilla ja yritti saada tabbykuvioisen kollikissan huomion itseensä.
”Anna anteeksi, Kaamoskukka! Se oli vahinko, e-en minä oikeasti tarkoittanut säikäyttää sitä tiehensä”, ruskeankirjava kissa huusi kollisoturille ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Oikeasti, Kaamoskukka. Tämä ei ole enää hauskaa”, Hämärätassu jatkoi hiljaisella äänellä ja kollikissa virnisti itsekseen. Hienoa, juuri näin. Hitaasti hän kääntyi ja katsoi Hämärätassua vihaisesti. Kolli lähti harppomaan suurin ja uhkaavin askelin kohti pienikokoista oppilasta. Kaamoskukka väläytti naaraalle hampaitaan ja sai Hämärätassun tuijottamaan vanhempaa kissaa pelokkaana.
”Voi Hämärätassu, voi Hämärätassu rakkaani. Olet suututtanut minut todella. Olen hyvin pettynyt sinuun, en voi uskoa, että sinä töpeksit tuolla lain. Ymmärräthän mitä sinä olet tehnyt?” Kaamoskukka murisi ja naaraskissa nyökkäsi varovaisesti, mutta ei sanonut mitään. Kaamoskukka tunsi kuinka hänen otteensa kiristyi Hämärätassusta.
”Mutta, koska minä olen jalo kissa ja välitän sinusta ihan todella, sinä pääset tästä rangaistuksella. Tahdon, että minä saan viedä sinun saamasi saaliisi leiriin omanani ja sinä palaat tyhjin tassuin. Sinä kerrot mestarillesi kuinka säikäytit kaikki saaliit tiehesi. Sen lisäksi olet minulle palveluksen velkaa ja saat päivittäin saalistaa minulle tuoretta saalista”, Kaamoskukka päätti hiljaisella äänellä ja kosketti kuonollaan Hämärätassun poskea.
”Ei hätää, Hämäräiseni, kaikki kyllä järjestyy. Teen tämän sinun parhaaksesi, jotta sinä voisit oppia virheistäsi”, tabbykuvioinen kollikissa naukui toiselle hunajaisen lempeällä äänellä ja sukaisi kumppaninsa poskea lempeästi.
”Tulehan, rakkaani. Palataan muiden luokse ja leiriin”, Kaamoskukka lisäsi vielä ja lähti toisen vastausta odottamatta kohti partion muita kissoja. Kolli myhäili itsekseen ja nautti siitä, että sai toisen vapisemaan tuolla tavoin. Hämärätassu oli helppo, niin helppo. Pian hänellä olisi toisesta kaikki valta ja koko naaraan elämä olisi vain hänen tassuissaan. Se sai Kaamoskukan tuntemaan hyvin suurta mielihyvää. Pian he kohtasivatkin partion muut jäsenet ja kolli heilautti hänelle häntäänsä.
”Et sitten saanut lainkaan saalista, jopa oppilas saalisti sinua paremmin”, Kuuraturkki totesi nuoremmalle kollille pisteliäästi ja Kaamoskukka virnisti toiselle.
”Voi, ei lainkaan. Itse asiassa tuo Hämärätassu tuossa kompuroi ja säikäytti kaikki saaliit tiehensä. Naaraat, tiedäthän? Hän vain kantaa minun saaliitani”, sileäkarvainen kolli kertoi kuuluvaan ääneen ja rykäisi kurkkuaan.
”Tulehan, Hämärätassu. Muut odottavat jo”, Kaamoskukka naukaisi, mutta Latvaruusu asetti tassunsa hänen eteensä.
”Pidä mielessä, että minä olen tämän partion johtaja eikä kukaan erakkoverinen komentele minun oppilastani noin. Kaamoskukka on hyvä ja kantaa omat saaliinsa. Minun oppilaallani on parempaakin tekemistä, kuin palvella jotakin kuraveristä”, Latvaruusu sihahti nuoremmalle kollikissalle, jonka teki mieli raadella naaras kappaleiksi. Hän kuitenkin pidätteli itseään ja tyytyi vain nyökkäämään naaraalle. Sen tehtyään hän nappasi Hämärätassulta saaliit ja tuuppasi toista eteenpäin. Nelikko lähti sitten leiriä kohti.

Muutamien päivien päästä oli tullut Hämärätassun nimityksen aika. Naaras tuntui vilustuneen, mutta oli toistaiseksi pysynyt vielä jalkeilla. Kaamoskukka jopa hieman toivoi, että toinen päätyisi parantajanpesälle, jotta voisi pistää suunnitelmansa seuraavan etapin käyntiin ja saada Hämärätassun hänestä riippuvaiseksi. Kollikissa katseli Henkäystähteä, joka oli koonnut kissat leiriaukiolle ja naukui parhaillaan nimitysseremoniaa.
”Hämärätassu on suorittanut koulutuksensa ja täten hänen on määrä saada soturinimensä. Kutsuttakoon häntä tästä edespäin Hämärähallaksi. Kokous on päättynyt”, Henkäystähti naukui ilman sen suurempia seremonioita ja klaani alkoi huutamaan naaraan nimeä. Kaamoskukka oli päättänyt huutaa sitä kaikista lujiten.
”Hämärähalla, Hämärähalla!! Hyvä!!” kollikissa huusi ja otti muutaman loikan päästäkseen naaraskissan luokse.
”Onneksi olkoon, olen sinusta todella ylpeä!” Kaamoskukka naukaisi kumppanilleen ja hymyili hunajaisesti.
”Köh köh, kiitos Kaamoskukka”, Hämärähalla totesi hiljaisella äänellä ja katsoi kollia hieman vaisusti. Kolli kohotti kulmaansa, mutta kohautti vain olkiaan naaraan vaisuudelle.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky juoksi variksia ja korppeja karkuun hätääntyneenä. Lintuparvi kiusasi tiineä naarasta ja kaiken päälle ilmassa kaikuivat Jääviillon pilkkahuudot.
”Mene pois Jääviilto, mene pois!” Huomenkyyhky ulvoi pimeyteen ja lähestyi jokea. Hän osasi uida hieman, Jääviilto toivottavasti ei. Naaraan räpäyttäessä silmiään tuttu ja tasainen nummimaisema oli vaihtunut korkeuksiin. Yhtäkkiä naaras oli puussa Jääviillon ja Kylmäliekin kanssa. Puun oksat tuntuivat hänestä huterilta ja heikoilta, sen lisäksi Huomenkyyhky pelkäsi kuollakseen korkeita paikkoja. Punaturkkinen Jääviilto lähestyi klaanitoveriaan ivallinen virne kasvoillaan ja naaraan peruuttaessa hän osui johonkin pehmeään. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi törmänneensä Kylmäliekkiin.
”Sinä pentuinesi pilasitte minun ja Jääviillon elämän”, Kylmäliekki lausui tyhjällä ja kolkolla äänellä. Jopa kollin katse oli tavallisuudesta poiketen lasittunut ja mitäänsanomaton. Huomenkyyhky nielaisi ja alkoi peruuttamaan toiseen suuntaan, mutta törmäsi vaihteeksi Jääviiltoon.
”Etkö osaa muuta kuin aiheuttaa harmia Kuolonklaanille ja minun maineelleni?” Jääviilto kysyi tympeästi ja yhtäkkiä oksa heilautti naaraan alas. Huomenkyyhky oli pudota puusta, mutta sai juuri ja juuri tarrattua oksasta tassuillaan. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi avuttomana kollikaksikkoa, jotka vilkaisivat kuningatarta ivallisesti. Sen jälkeen he kääntyivät lähtemään ja loikkivat puusta ketterästi.
”Apua, auttakaa minua! Kylmäliekki, Jääviilto, joku!” Huomenkyyhky huusi pimeyteen kadonneille kolleille, mutta hänen sanansa katosivat usvaan. Yhtäkkinen tuulenpuuska heitti pienikokoisen naaraan puusta alas ja huutojen saattelemana naaras alkoi pudota pimeyteen. Hänestä tuntui, että maa ei tulisi koskaan vastaan, kunnes naaras havahtui hereille hikisenä ja hätääntyneenä. Huomenkyyhky katsoi hämärää pesää stressaantuneena ja tuntui pentujen potkivan hänen vatsaansa. Suurella vatsalla varustettu naaraskissa kömpi ylös ja sukaisi läähättäen rintaturkkiaan. Hehkuaskel oli varoittanut häntä, että pennut syntyisivät todennäköisesti lähipäivinä. Parantaja oli kertonut, että Huomenkyyhkyn olisi parasta pysytellä vain pentutarhan ja leirin suojissa, mutta naaraasta tuntui, että hänen päänsä hajoaisi ilman kävelyretkeä. Siispä naaraskissa lähti koleaan ja vilpoisaan yöhön viikset värähdellen. Huomenkyyhkystä kävely tuntui vaivalloisesta vatsan takia. Naaras puhisi ja ähisi tassutellessaan ulos leiristä. Siinä hetkessä, leiristä ulos talsiessa, Huomenkyyhkyn päähän ei mahtunut Henkäystähden uusia sääntöjä eikä hän täten tajunnut rikkovansa niitä. Huomenkyyhky mietti vain tulevia pentujaan ja painajaistaan. Kylmäliekki ei ollut antanut hänelle yhtään tukea, päinvastoin. Savunharmaa kolli luikki aina karkuun nähdessään tiineen naaraan. Se suututti Huomenkyyhkyä, kuinka kolli saattoikin olla niin munaton hiirenaivo? Huomenkyyhky oli tehnyt toiselle selväksi, että hänellä ei olisi mitään asiaa pentujensa elämään. Naaras oli päättänyt kasvattaa ne yksin. Huomaamattaan kuningatar oli tassutellut Eloklaanin rajalle asti, johon hänen oli pakko pyllähtää. Kylmä maa tuntui ikävältä hänen allaan, mutta naaraasta tuntui, että hän ei jaksaisi takaisin Kuolonklaanin leiriin. Huomenkyyhky pesi turkkiaan levottomana ja mourusi hiljaa. Tätä jatkui hetken, kunnes valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras tunsi ensimmäisten supistuksien tulleen.
”A-apua?” Huomenkyyhky henkäisi avuttomana ja kellahti kyljelleen. Hento lumisade leijaili naaraan turkille ja Huomenkyyhkyä alkoi pelottamaan todenteolla. Entä jos hän poikisi tässä, yksinäisenä? Naaraskissan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kunnes hän kuuli huolestuneen naukaisun.
”Onko teillä kaikki hyvin? Eikö tähän vuodenaikaan ole turhan kylmä nukkua ulkona?” kuului matala naukaisu. Huomenkyyhky nosti päätään huomatakseen tulijan olevan Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Mikä tuuri hänellä olikin!
”Minä.. Minä”; Huomenkyyhky huohotti ja tasasi hengitystään.
”Minä taidan poikia, pentuni, ne syntyvät tässä ja nyt”, Huomenkyyhky mouraisi kovaan ääneen.

//Mesi?

//KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

Höyhenhalla istui aukiolla ylpeänä hymyillen, kun Hahtuvapentua, Katajapentua ja Untuvapentua nimitettiin parhaillaan oppilaaksi.
“Hahtuvapentu. Sinä olet tästä lähtien Hahtuvatassu ja Pikkukaaos saa kouluttaa sinua”, Henkäystähti saneli.
“Katajapentu sinä olet tästä lähtien Katajatassu ja mestariksesi saat Pikiturkin ja sinä Untuvapentu olet Untuva tassu ja saat mestariksesi Lehtituulen”, Henkäystähti lausahteli koruttomasti.
“Hahtuvatassu, Katajatassu, Untuvatassu!” klaani ulvoi kolmesti ja pennut kipittivät mestareidensa luokse. Höyhenhalla päätti lähestyä emoaan ja Hahtuvatassua.
“Sait hyvän mestarin”, Höyhenhalla vitsaili vinkaten Hahtuvatassulle. Hahtuvatassu kehräsi ja Pikkukaaos hymyili.
“Lupaa olla hänelle kiltti”, Höyhenhalla sanoi ja nojautui emoaan kohti.
“Tottakai”, Pikkukaaos sanoi ja hieroi poskeaan vasten Höyhenhallan kaulaa kehrätessään.
“Vietkö minut tutkimaan reviiriä?” Hahtuvatassu kysyi innokkaaseen ja ujoon tapaansa.
“Meidän on paras mennä nyt. Höyhenhalla pidä huoli, ettet hankkiudu enempiin vaikeuksiin”, Pikkukaaos sanoi ja hymyili vienosti. Höyhenhalla pyöräytti silmiään ja lampsi tekovihaisesti mutta huvittavasti kohti pentutarhaa. Virheensä tajuttuaan hän kääntyi kohti soturien pesää. Hän törmäsi matkallaan Vinhatassuun, joka murahti vihaisesti ja sai Höyhenhallan leikkisän mielen valloilleen.
“Siirryhän hieman. Ei ole kohteliasta pidätellä soturia pääsemästä pesäänsä”, hän sanoi leikkisästi tökäten Vinhatassua. Naaras tiesi tämän olevan Lumikkoviiksen oppilas ja varsin pisteliäs tapaus.
“Mitä, jos en”, Vinhatassu sanoi ja istuutui soturien pesän eteen tukkiakseen sen sisään käynnin.
“Noniin älä ole typerä”, Höyhenhalla torui.
“Tehdään tämä sanaillen ei fyysisesti tapellen”, Vinhatassu paljasti hampaansa kuullessaan Höyhehallan sanat.
“Mikä sinä olet minua määräilemään! Olethan sinä entinen erakko”, Vinhatassu irvaili. Höyhenhalla kurtisti otsaansa.
“Minä olen kuule täysin klaanisyntyinen ja täysivaltainen soturi joten väistä ja ole kiltti tai vien asian mestarillesi”, Höyhenhalla sanoi.
“Lumikkoviiksi ei tekisi asialle mitään”, Vinhatassu sanoi.
“Mutta minä teen jos vain saan luvan”, Höyhenhalla sanoi vihaisena ja kuvitteli miten repisi tuon naaraan silmät päästä ja taittaisi tuon kissanrääpäleen niskat. Vinhatassu pyöritteli silmiään. Naaraan pitäessä silmiään kiinni Höyhenhalla livahti oppilaan ohitse ja tuo tuhahti vihaisesti. Höyhenhalla vain loikki tyytyväisenä sisään pesään ja heilautti häntäänsä alentavasti tuolle hiirenaivoiselle ketunläjälle.

Kirjoittaja: Auroora

Tänään luvassa olisivat kiipeilyharjoitukset! Olimme Kylmäliekin kanssa viilanneet viime päivät vaanimista, ja hänen sanojensa mukaan olin jo tehnyt edistystä. Tiesin kuitenkin, etten missään nimessä ollut vaanimisessa tai ylipäätään metsästämisessä mikään mestari, ja tuskin koskaan tulisin olemaan. Mutta hällä väliä. Taisteleminen ja kiipeileminen ja juokseminen ja oikeastaan mikä vain oli hauskempaa kuin metsästäminen. Saaliiden vaaniminen oli tylsää, enkä koskaan jaksanut odottaa tarpeeksi kauaa. Tietysti itse saaliin perässä juokseminen oli viihdyttävää, mutta minulla ei riittäisi kärsivällisyyttä sen kiinni saamiseen. Mutta hällä väliä.
Hölkkäsin nyt reippain askelin mestarini perässä metsän läpi. Kylmä lumi peitti maata, sitä oli satanut kunnioitettavan paksu kerros viime yönä. Toivoin, ettei puun kaarna olisi liian huurteista ja liukasta. Halusin onnistua edes jossain, eivätkä olosuhteet vaikuttaneet olevan puolellani. Silti tekisin parhaani tehdäkseni Kylmäliekkiin vaikutuksen. Kiipeäisin korkeammalle kuin kukaan kuolonklaanilainen, ei, kukaan kissa, oli koskaan kiivennyt! Näkisin latvasta kaukaisia maailmoja, joista muut saisivat vain unelmoida. Kenties tuolla ylhäällä latvustossa eli ainutlaatuisia lintulajeja, joihin kukaan ei ollut koskaan törmännyt. Minä näkisin ne, ottaisin muutaman kiinni ja veisin leiriin tuliaisiksi.
Ensin kuitenkin pitäisi päästä latvaan. Kylmäliekki pysähtyi erään männyn juurelle, jonka runko näytti selviytyneen pahimmalta lumipyryltä. Hän katsoi sitä hetken mietteliäästi mittaillen puuta katseellaan juurakosta latvaan, ja kääntyi sitten puoleeni.
”Selvä. Tee kuten ohjeistin: ota kynsillä kunnolla kiinni ja hyödynnä oksia. Kiipeä vain niin pitkälle, että jaksat vielä tulla alaskin”, savunharmaa kolli selitti. ”Muista, ettei sinun todellakaan tarvitse yrittää latvaan kiipeämistä. Oikeastaan parempi, jos pysyttelet matalammilla oksilla.”
Nyökyttelin kuuliaisesti, vaikkei aikomuksenanikaan ollut pitäytyä matalammilla oksilla. Kiipeäisin niin ylös kuin pääsisin. Kylmäliekkikään ei voisi olla vihainen minulle, jos kiipeäisin latvaan. Se olisi suuri saavutus se.
Hetkeäkään epäröimättä loikkasin kohti runkoa ja tarrasin tiukasti kiinni kynsilläni. Otteeni piti, oikeastaan yllättävänkin hyvin kun lähdin hinaamaan itseäni ylöspäin. Minulla kesti hetken päästä kiipeilemisestä jyvälle, mutta sitten kun pääsin, vauhtini vain kiihtyi. Välillä hypähdin puusta ulkonevalle oksalle ja lepäsin hetken, mutta jatkoin pian matkaani. Koko ajan liikkumiseni tuntui vain kevyemmältä ja vaivattomammalta, vaikka olinkin väsyneempi. Halusin vain päästä ylemmäs; tarmokkuuteni antoi minulle voimaa. Kylmäliekin huuteluista välittämättä kapusin yhä korkeammalle puuhun. Tämä oli hauskaa!
Ehdin kiivetä vielä pari oksanväliä ennen kuin väsymys alkoi viimein saada minua kiinni. Vilkaisin alas: maahan oli pitkä matka. Ehkä oli sittenkin ollut virhe kiivetä näin korkealle. Näin kuitenkin oksan lähettyvillä. Voisin vain levätä sen päällä hetken ja palata sitten takaisin maahan. Päättäväisesti hypähdin oksaa kohti, mutta selvästi kehoni oli väsyneempi kuin olin kuvitellutkaan. Tassuni hamusi oksaa kun hypähdin ylöspäin, mutta se tapasi vain ilmaa. Jähmetyin jännityksestä kun tajusin, mitä oli tapahtumassa: minä putoaisin! Kirkaisin hätääntyneenä, kun aloin vinhaa vauhtia pudota kohti maata. Matkalla osuin pariin oksaan, mutta kaikeksi onneksi ne eivät käyneet kovin kipeää. Maahan viimein tömähtäessäni jalkaani iski kuitenkin räjähtävä, poltteleva kipu, ja vaikka kaikki ilma oli törmäyksessä paennut keuhkoistani, päästin ilmoille kimeän rääkäisyn.
Kylmäliekki riensi luokseni huoli kasvoiltaan paistaen.
”Mihin sattui?” hän kysyi tutkien minua katseellaan, yrittäen paikantaa kivuliaiden parkaisujeni aiheuttajan. En saanut kivulta sanaa suustani; tuntui, kuin oikea takajalkani olisi ollut tulessa. Yritin liikuttaa sitä, mutta se vain sattui kahta kauheammin.
Liikkeestäni Kylmäliekki sai pääteltyä, mistä kiikasti.
”Viedään sinut leiriin nyt heti”, mestarini sanoi vakavasti. ”Jalkasi on ehkä murtunut. Hehkuaskeleen on katsottava sitä tarkemmin. Pystytkö nousemaan ylös?”
Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin kerätä itseni. Jalkani ei paranisi tässä makaamalla, ja vaikka siihen sattui niin paljon, että olisin halunnut itkeä, onnistuin jotenkin kampeamaan itseni ylös lumisesta maasta. En kuitenkaan uskaltanut varata jalalleni ollenkaan painoa. Kylmäliekki asettui vierelleni ja antoi minun nojata häneen. Lähdimme sitten takaisin kohti leiriä.
”Taisin sanoa sinulle, ettei sinun pitäisi kiivetä kovin korkealle”, soturi sanoi varoen liikkumasta minulle liian nopeasti. Kohautin lapojani.
”Sinä sanoit, että olisi parempi jos pysyttelisin matalalla”, korjasin ja onnistuin kivusta huolimatta virnistämään. Minua kuitenkin hiukan hävetti se, että olin noin vain jättänyt mestarini ohjeet huomiotta. Olin kuin mikäkin kakara!
Kylmäliekki ei enää sanonut siihen mitään. Jatkoimme leiriin hiljaisuudessa, jonka välillä rikoin kyselläkseni, mitä tekisimme seuraavalla harjoituskerralla. Kylmäliekki vain sanoi, että katsotaan sitä sitten.
Viimein saavuimme leiriin. Muutamien kissojen katseet kääntyivät suuntaani, ja vaikka pidinkin huomiosta, en todellakaan halunnut kenenkään tietävän totuutta vammastani. Kylmäliekki johdatti minut parantajan pesään, jonka voimakas yrtin tuoksu sai minut irvistämään hiukan. Mestarini vaihtoi Hehkuaskeleen kanssa pari sanaa ja nyökäten minulle lähti sitten ulos pesästä. Parantajanaaras kävi sitten töihin ja alkoi tutkia jalkaani. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta välillä sihahdin kivusta kun hän taivutteli kipeää jalkaani. Lopulta naaras oli valmis antamaan tuomioni.
”Jalkasi on nyrjähtänyt. Joudut lepäämään täällä puoli kuuta.”
Katsoin Hehkuaskelta suu ja silmät ammollaan. Mitäh?! Minulla ei ollut aikaa odotella täällä kokonaista puolta kuuta! Minun oli päästävä harjoittelemaan! Jotta pääsisin soturiksi! Tätä en ollut suunnitellut sitten ollenkaan.
”Mutta minun on harjoiteltava Kylmäliekin kanssa! En voi olla täällä!” yritin vedota parantajanaaraaseen, mutta hän vain pudisteli päätään.
”Sinä pysyt täällä”, hän sanoi napakasti ja lysähdin läheisille sammalille lannistuneena. Voi että tekojeni seuraukset saattoivat tuntua raskailta.

Kirjoittaja: Auroora

Aaltosalaman hymy, vaikkakin vaisu, sai minutkin hymyilemään hiukan.
”Toivon samaa”, vastasin vakavasti. Kuolonklaanin menestyminen tekojemme seurauksena olisikin ainoa lohtuni. En halunnut, että nuo kissat tai Punatähti olisivat kuolleet turhaan. Kuolonklaanista olisi pakko tulla vahvempi Henkäysvarjon johdolla; se, että me olisimme olleet väärässä, ei ollut vaihtoehto.
Astelin takaisin leiriin Aaltosalama kannoillani. Toivoin, että olin saanut edes hiukan piristettyä soturia. Tietenkään en voinut olettaa hänen olevan kunnossa tuosta vain, sillä se, mitä olimme kokeneet, varmasti kummittelisi naaraan mielessä vielä kauan. Kuten minunkin mielessäni.

Isäni oli hakenut henkensä ja nykyään hänet tunnettiin Henkäystähtenä. Minulta veisi aikani tottua uuteen nimeen, mutta pidin siitä. Aina, kun sanoin hänen päällikkönimensä ääneen, tunsin oloni ylpeäksi. Nyt kun Henkäystähti käyttäytyi lämpimämmin minua kohtaan, saatoin olla tyytyväinen siitä, että juuri hän oli isäni – olin päällikön poika. Olin jopa toivonut, että hän nimittäisi minut varapäällikökseen, vaikka jälkikäteen ajateltuna ajatus tuntui aika pentumaiselta. Kuolonklaanissa oli paljon minua kokeneempia sotureita, kuten Pimentovarjo, jonka Henkäystähti oli nimittänyt varapäällikökseen.
Henkäystähti oli myös kertonut klaanille ennustuksesta, jonka oli muka saanut Pimeyden metsältä. Hänen liittolaisenaan tiesin, että kaikki oli valetta. Oli tuntunut väärältä istua klaanilaisten joukossa teeskennellen tietämätöntä samalla kun erakkosyntyiset menettivät oikeuksiaan. En pitänyt tästä, mutta en voisi asettua isääni vastaan. Jos sanallakaan ilmaisisin olevani hänen juoniaan vastaan, saisin heittää hyvästit hänen luottamukselleen. Minun olisi vain pidettävä suuni supussa ja oltava tyytyväinen siihen, ettei tämä syrjintä kohdistunut minuun. Tai keneenkään josta välitin.
Sivusta katsominen kävi kuitenkin koko ajan vaikeammaksi. Eräänä päivänä metsästyspartio toi synkkiä uutisia: Toivetassu oli karannut partiosta ukkospolulle ja jäänyt hirviön alle. En ollut koskaan oikeastaan tuntenut oppilasta, mutta hänen tapauksensa painoi silti sydäntäni. En voinut nimittäin olla ajattelematta, että Toivetassu oli kenties halunnut karata klaanin erakkovastaista ilmapiiriä ja politiikkaa. Se ei ollut lainkaan mahdoton ajatus: oppilaan isä oli Mäyräkynsi, entinen erakko, joten myös Toivetassu oli ajettu Kuolonklaanissa ahtaalle. Olin toivonut, ettei kukaan enää joutuisi kuolemaan isäni suunnitelmien vuoksi, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Eikä Toivetassu jäisi viimeiseksi uhriksi, kuten saisin pian huomata.
Kuolonklaanilaiset olivat hetken saaneet sulatella näitä suru-uutisia, kun joku tömisteli vihaisesti leirin aukion halki Henkäystähden luo – Mäyräkynsi. Kollin kasvoilta paistoi niin viha kuin suru poikansa puolesta. Monet tuntuivat syyttävän Höyhenhallaa Toivetassun kuolemasta, sillä hän oli ollut oppilaasta vastuussa, mutta Mäyräkynsi selvästi kohdisti raivonsa kenties ansaitsevampaan kohteeseen.
”Henkäystähti!” Mäyräkynsi karjaisi ja yllätyin hiukan normaalisti hiljaisen kollin purkauksesta. Selvästi hänen poikansa menettäminen oli saanut soturin pois tolaltaan. En ihmetellyt. ”Toivetassu on kuollut, ja se on yksinomaan sinun syytäsi!”
Henkäystähti ei värähtänytkään, kun suurikokoinen kolli pysähtyi kyljet kohoillen hänen eteensä. Mäyräkynsi näytti siltä, että oli valmis repimään turkin päällikön yltä. Hän liikkui vaarallisilla vesillä: Kuolonklaanissa päällikön arvostelu oli jyrkästi kielletty ja kaiken kukkuraksi Mäyräkynsi oli entinen erakko. Henkäystähti olisi tuskin epäröinyt tarttua tilaisuuteen ajaa erakkosyntyinen soturi klaanista, vaikka hänen rikkeensä olisi ollut pienempi. Jos Mäyräkynsi jatkaisi päänsä aukomista, hän ei välttämättä selviäisi pelkällä karkotuksella.
”Minä tiedän, että hän karkasi ukkospolulle sinun ja uusien sääntöjesi takia”, Mäyräkynsi murisi ja väläytti hampaitaan harmaalle päällikölle. ”Ilman sinua minun poikani olisi vielä elossa. Kuinka voit olla noin julma?”
Henkäystähti pudisti päätään. Halusin ajatella, että isäni tunsi hiukan myötätuntoa Mäyräkynttä ja tämän perhettä kohtaan. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan tyytyväinen Toivetassun kuolemaan, vaikka tämä olikin ollut puoliksi erakko.
”Mäyräkynsi, otan osaa menetykseesi”, päällikkö sanoi vakavasti ja nyökkäsi kookkaalle soturille. ”Emme kuitenkaan voi tietää, miksi Toivetassu juoksi ukkospolulle. Ja nämä muutokset ovat tarpeellisia. En todellakaan halunnut joutua tekemään mitään tällaista, mutta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Ymmärrän, että sinä ja muut erakkotaustaiset olette tyytymättömiä tilanteeseenne, mutta tämä on Kuolonklaanille parhaaksi.”
”Tyytymättömiä?” Mäyräkynsi tuhahtaen. ”’Tyytymätön’ ei ollenkaan riitä kuvaamaan minun tuntemuksiani! Sinä itse tulet tuhoamaan Kuolonklaanin ennen kuin kukaan erakkosyntyinen ehtii sitä tekemään! Olet surkea päällikkö, Henkäystähti. Sinä eriarvoistat klaaniamme, eikä siitä seuraa mitään hyvää.”
Henkäystähti siristi silmiään.
”Vihjailetko jotain?” hän kysyi muristen. Ilmapiiri leirin aukiolla oli jännittynyt; kaikkien katseet olivat kääntyneet Henkäystähteen ja Mäyräkynteen. Kenties soturi voisi vielä pelastaa nahkansa, jos valitsisi sanansa huolellisesti.
”En usko, että olen ainoa, joka on ”tyytymätön tilanteeseen”. Jos kuvittelet, että aiomme vain hyväksyä sinun typerät sääntösi, olet väärässä”, Mäyräkynsi vastasi sihahtaen ja sinetöi kohtalonsa. Tiesin, ettei Henkäystähti voisi vain jättää Mäyräkynnen sanoja huomiotta. Soturi oli osoittanut olevansa valmis kapinoimaan, eikä hän missään nimessä saisi inspiroida muita. Isäni oli osoitettava muille erakkoverisille, ettei tällainen käytös ollut sallittua.
En siis ollut yllättynyt, kun Henkäystähti odottamatta viilsi Mäyräkynnen kaulaa. Kuulin kuolonklaanilaisten järkyttyneet huudahdukset ennen kuin näin veren alkavan roiskua maahan ammottavasta haavasta erakkosyntyisen soturin kaulassa. Kollin silmät olivat laajentuneet järkytyksestä: hän tuskin oli odottanut, että Henkäystähti menisi näin pitkälle. Mäyräkynsi katsoi hetken päällikköä henkeään haukkoen ja kaatui sitten maahan tämän eteen. Siirsin katseeni muualle, jotta en näkisi hänen inhottavasti kouristelevaa kehoaan, mutta kuulin silti kollin korisevan äänen, kun hän yritti samaan aikaan kirota Henkäystähteä ja anoa apua sivustakatsojilta. Mäyräkynttä ei kuitenkaan enää voinut pelastaa, vaikka joku olisikin uskaltanut asettua Henkäystähteä vastaan. Hänen kehonsa nyki vielä hetken ennen kuin hiljaisuus lankesi aukiolle. Mäyräkynnen vihreät silmät tuijottivat eteenpäin lasittuneina kun hän veti viimeisen henkäyksensä.
Henkäystähti katsoi soturin ruumista kylmästi eikä vaikuttanut siltä, että Mäyräkynnen tappaminen olisi ollut mitään muuta kuin pieni vaiva. Hän nosti pian terävän katseensa kuolonklaanilaisiin.
”Toimikoon tämä erakkosyntyisille muistutuksena sekä Kuolonklaanin säännöistä että paikastanne klaanissamme”, päällikkö murahti viileästi. ”En hyväksy tällaista käytöstä. Minä en aio antaa kenenkään teistä tuhota Kuolonklaania, joten nämä säännöt ovat paikallaan. Hyväksykää ne mukisematta tai kärsikää seuraukset.”
Painava hiljaisuus aukiolla jatkui, sillä kukaan ei uskaltanut nousta Henkäystähteä vastaan. Minä en ollut muita rohkeampi, enkä oikeastaan edes halukas vastustamaan häntä. Tietysti oli kamalaa, että Mäyräkynsi oli kuollut tuolla tavalla. Mutta oikeastaan se oli hänen oma vikansa. Henkäystähti oli antanut hänelle tilaisuuden kävellä pois tilanteesta, mutta soturi ei ollut tarttunut siihen. En kuitenkaan ollut varma, olisinko itse pystynyt päällikkönä moiseen tekoon.

Kirjoittaja: Auroora

Minut oli viimein nimitetty oppilaaksi. Ai että! Pentuaikojen tylsät ja värittömät päivät tarhalla olivat takana, ja uudet seikkailut odottivat minua. Tänään olisi vuorossa ensimmäiset oikeat harjoitukseni. En malttanut odottaa! Olin noussut varmuuden varalta jo ennen auringon nousua, sillä en halunnut myöhästyä ja tuottaa heti pettymystä mestarilleni ensimmäisenä päivänäni oppilaana. Sitä paitsi mitä nopeammin pääsisimme lähtemään, sitä nopeammin pääsisimme harjoittelemaan, ja sitä nopeammin minä oppisin ja sitä nopeammin pääsisin soturiksi. Jos oppilaana olo oli hauskaa, en voinut kuvitellakaan, miten hienoa elämä soturina voisi olla. Tietysti soturina oleminen toi mukanaan paljon velvollisuuksia, mutta viis niistä. Ainakin saisin olla vapaa ja kulkea reviirillä minne lystäsin. Oppilaana niin en pääsisi tekemään, sillä jonkun soturin olisi aina oltava mukanani.
Odottelin oppilaiden pesän ulkopuolella mestariani. Minun mestarikseni oli nimitetty Kylmäliekki. Olin valintaan tyytyväinen, sillä Kylmäliekki oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hän olisi varmasti hyvä mestari, ja pääsisin nopeasti soturiksi. Oikein kihisin innosta kun vain kuvittelin niitä kaikkia asioita, jotka Kylmäliekki voisi opettaa minulle. Soturikoulutukseni piti sisällään paljon erilaisia osa-alueita: saalistusta, taistelua, kiipeämistä, juoksemista, jäljittämistä, vaanimista, kenties jopa kalastamista. Kaikki olivat tärkeitä taitoja, ja halusin olla hyvä niistä jokaisessa. Tulisin olemaan yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista, se oli varma se.
Viimein Kylmäliekkikin ilmestyi soturien pesästä. Hän näytti hiukan yllättyneeltä siitä, että olin jo odottamassa häntä; auringon ensimmäiset säteet pilkistivät nyt puiden takaa värittäen leirin kultaiseksi. Virnistin mestarilleni.
“Hyvää huomenta, Kylmäliekki! Olen valmiina päivän harjoituksiin”, sanoin itsevarmalla äänellä ja katsoin mestariani innokkaasti silmiin. Kylmäliekki nyökkäsi.
“Hyvä”, savunharmaa kolli kellertävän vihreillä silmillä sanoi lyhyesti. Kohotin hiukan kulmiani; hän ei vaikuttanutkaan kovin puheliaalta kissalta. Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, kunhan hän osaisi hoitaa tehtävänsä kunnialla. Ja siitä minulla ei ollut epäilystäkään.
“Harjoittelemme tänään saalistusta. Eiköhän sitten lähdetä.”
Savunharmaa soturi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja seurasin innokkaasti perässä. Askeleeni tuntuivat keveiltä ja puoliksi hypähtelin hänen takanaan kun kuljimme syvemmälle Kuolonklaanin reviirille. Korkeat männyt kasvoivat ympärillämme kurottaen taivaisiin asti. Kenties jokin päivä Kylmäliekki laittaisi minut kiipeämään yhden latvaan. Se olisi aikamoinen seikkailu se: nuo puut olivat hurjan korkeita! Näkisin varmasti niiden latvasta koko metsän, varmasti Eloklaanin reviirille asti. Meinasin jo ehdottaa Kylmäliekille, että harjoittelisimmekin kiipeilyä, mutta nielin sanani. Hän oli mestarini ja tiesi varmasti paremmin, mikä oli minulle parhaaksi. Jos se tarkoittaisi saalistusharjoituksia, olkoon niin. Minä olin vain nuori ja kokematon oppilas, en tietekään tiennyt paremmin kuin Kylmäliekin kaltainen kokenut ja arvostettu soturi.
Kylmäliekki johdatti minua mäntyjen lomassa vielä hetken, kunnes saavuimme pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa harjoitella, tuumin katsellessani ympärilleni. Ei kiviä tai kantoja joihin kompastua. Mestarini seisahtui minua vastapäätä ja hänen katseestaan päättelin, että minun oli aika kuunnella häntä.
“Harjoitellaan ensin vaanimista. Näytän sinulle ensin, miten se tehdään”, Kylmäliekki sanoi ja pudottautui vaanimisasentoon. Hänen vatsansa oli niin alhaalla että melkein viisti maata, mutta häntänsä kolli piti ilmassa. Katsoin tarkasti, miten hän hitaasti hiipi eteenpäin. Hänen liikkeensä olivat hienovaraisia ja harkittuja, enkä ollut aivan varma, kykenisinkö samaan. Tai ainakaan vielä: tietysti jossain vaiheessa tulisin ainakin melkein yhtä hyväksi kuin hän.
Kylmäliekki nousi takaisin seisomaan.
“Sinun vuorosi. On parempi oppia kunnon vaanimisasento nyt, niin saalistaminen sujuu paremmin.”
Hän nyökkäsi minua asettumaan vaanimisasentoon. Olin harjoitellut vaanimista jo pentuna – tosin vain leikkien merkeissä – joten en ollut aivan kujalla siitä, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Pudottauduin matalaksi kuten Kylmäliekki oli näyttänyt ja muistin pitää häntänikin ylhäällä. Kun koin, että asentoni oli niin hyvä kuin sillä hetkellä se saattoi olla, käännyin toiveikkaana Kylmäliekin puoleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kovin vaikuttuneelta.
“Muista jakaa painosi tasaisesti jokaiselle raajalle. Nyt näyttää siltä, että olet vähän kallellaan oikealle”, mestarini selosti ja korjasin asentoni nopeasti, vaikka nyt se tuntuikin hiukan kummalliselta. “Häntäsi on ilmassa, mikä on hyvä, mutta se ei saa myöskään olla liian korkealla. Sinun on pidettävä se poissa tieltä, jotta se ei kahistele lehtiä tai oksia liikkuessasi.”
Laskin hiukan epäröiden häntääni alemmas. Selvästi vaanimiasennossani oli paljon korjattavaa. Kylmäliekki huomautti vielä siitä, että minun tulisi pitää pääni alempana. Sen jälkeen hän julisti asentoni riittävän hyväksi toistaiseksi. Hän kuitenkin sanoi, että harjoiteltavaa olisi vielä paljon.
Seuraavaksi savunharmaa soturi noukki kauempaa kookkaan kävyn ja asetti sen sitten parin ketunmitan päähän minusta. Häntäni alkoi kiemurrella innokkuudesta ilmassa. Tätä minäkin olin leikkinyt pentutarhassa: teeskentelisin, että käpy oli saalis ja ottaisin sen kiinni.
“Kuvitellaan, että tuo käpy on saaliisi. Hiivi sen luo ja ota se kiinni”, Kylmäliekki ohjeisti ja otti askeleen taaksepäin tehden minulle tilaa. Nyökkäsin soturille ja keskitin katseeni uhriini. Nuolaisin huuliani keskittyneenä ja lähdin sitten hiipimään vaanimisasennossani lähemmäs. Kulkemiseni oli hiukan vaikeaa. Oli haastavaa korjailla asentoani Kylmäliekin ohjeiden mukaiseksi ja samalla liikkua eteenpäin. Huojuin hiipiessäni puolelta toiselle, mikä varmasti näytti aika kömpelöltä, mutta ainakin liikuin eteenpäin. Yritin muistaa pitää häntänikin sopivalla korkeudella, jotta se ei osuisi maassa olevaan kylmään lumeen. Lopulta olin saapunut mielestäni tarpeeksi lähelle käpyä. Häntäni alkoi jälleen kiemurrella kuin sillä olisi ollut oma tahto, kun innokkuuttani vaivoin hilliten valmistauduin hyökkäämään. Keinuin takajaloillani hetken ennen kuin viimein ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuilleni kävyn päälle. Heitin sen voitonriemuisasti ilmaan ja katsoin tyytyväisenä Kylmäliekkiä.
“Hyvä yritys”, harmaa kolli sanoi hetken päästä ja nyökkäsi. “Mutta vaanimiasentosi vaatii paljon työstämistä. Ehkä huomasit itsekin, että liikkumisesi oli hiukan epätasapainoista ja huojuvaa.”
“Huomasin”, sanoin nyökäten ja virnistin. “En ollut pysyä pystyssä! Mutta silti selvisin loppuun asti.”
“Aivan. Meidän on työstettävä tasapainoasi. Tietysti tämä oli vasta ensimmäinen kerta kun harjoittelimme vaanimista, joten epäonnistumisesi oli odotettavissa. Jaksoit kuitenkin yrittää, mikä on hieno juttu. Kokeillaanpas uudestaan.”

Harjoittelimme Kylmäliekin kanssa vaanimista koko päivän. Aurinko oli jo laskemassa hiljalleen, kun viimein lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Oloni oli uskomattoman väsynyt: jalkani olivat kuin lyijyä ja kylkeni kohoilivat kun puuskutin hengästyneenä. Mutta ennen kaikkea minulla oli nälkä, enkä malttanut odottaa, että pääsisin lopultakin syömään. Nälkä kurni vatsassani äänekkäästi ja Kylmäliekkikin kaiketi kuuli sen, sillä hän kääntyi pian puoleeni myötätuntoisin katsein.
“Saat loppupäivän vapaata. Harjoituksemme olivat aika rankat”, savunharmaa kolli sanoi astuessamme sisään leiriin. “Hyvää työtä, Yrttitassu. Jatketaan huomenna siitä, mihin jäimme.”
Sen sanottuaan soturi katosi tiehensä. Huokaisin syvään. Oppilaana olo ei tosiaan ollut niin helppoa ja vaivatonta kuin olin kuvitellut. Näin, miten pari muuta oppilasta kantoi sammalia klaaninvanhimpien pesään. Olin kuullut, että vanhusten auttaminen oli minunkin tehtävä oppilaana, ja olin kiitollinen siitä, että Kylmäliekki ei ollut laittanut minua klaaninvanhimpien palvelijaksi vielä tänään. Raskain askelin tassutin tuoresaaliskasalle ja noukin sieltä hiiren. Asetuin sitten syömään sitä oppilaiden pesän edustalle.

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto ei ollut tyytyväinen Virtatassun koppavaan käytökseen, kun naaras kulki mestarinsa ohi ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä, alkaen sitten hoputtamaan vanhempaa kissaa.
”Olenko sanonut, että olemme menossa ulos?” punaturkkinen soturi kysyi ja kohotti leukaansa virnuillen ylöspäin. Virtatassu kurtisti kulmiaan.
”Leirissäkö meinasit harjoitella?” raidallinen oppilas tuhahti ja katsoi mestariaan tuimasti. Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja tokaisi viileästi:
”En minä harjoittele, vaan sinä. Katson vierestä, kun sinä menet lampeen ja harjoittelet uimista. Olen huomannut, että et nimittäin hallitse sitä kovinkaan hyvin.” Soturin kasvoilla oleva virne levisi vain, vaikkei hän ollutkaan uintiharjoitusten kanssa tosissaan. Se sarkastisuus meni selvästi Virtatassulta ohi, sillä naaraan tuima ilme muuttui entistä tuimemmaksi.
”En ikimaailmassa voisi suostua tuollaiseen typeryyteen! Yritätkö ajaa minut taas parantajan pesälle typerine ideoinesi?” naaras tuhahti ja käänsi itsepäisesti katseensa pois Jääviillosta. Vaikkei Jääviilto ollutkaan ollut tosissaan uintiharjoitusten kanssa, hänen oppilaansa kieltäytyminen sai soturin suuttumaan. Punaturkkinen kolli syöksähti eteenpäin Virtatassun katsoessa muualle ja kaatoi pienemmän naaraskissan kumoon.
”Hei!” Virtatassu parahti, kun isokokoisempi kissa painoi tämän maata vasten.
”Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä minun määräämistäni tehtävistä”, Jääviilto sihisi nuoren kissan korvaan, ”mestarin käskystä kieltäytyminen on sääntörike, ja sinä saat ihkaensimmäisen rangaistuksesi, hiirenaivo.”
Kolli irrotti otteensa oppilaasta. Virtatassu kohtasi mestarinsa katseen. Molempien silmistä paistoi puhdas inho toista kohtaan.
”Rangaistuksesi on, ettet saa syödä mitään ennen seuraavaa kuuhuipun hetkeä”, Jääviilto naukaisi tyytyväisesti virnuillen. Kolli nautti vallastaan, vaikkei hän saanutkaan komennella kuin vain yhtä pientä oppilasta. Samalla hän muisti katkeruutensa Henkäystähteä ja Pimentovarjoa kohtaan. He olivat vieneet häneltä varapäällikön paikan noin vain, vaikka se olisi ehdottomasti kuulunut Jääviillolle! Soturi työnsi toistaiseksi kaksi petturia pois mielestään ja keskittyi oppilaaseensa. Jääviilto ei antanut Virtatassulle aikaa vastustella hänen antamaansa rangaistusta, vaan kolli lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
”No niin hiirenaivo, alahan tulla. Jätämme reviirikierroksen välistä ja saat alkaa harjoitella taistelemista”, soturi ärähti ja viittoi oppilaansa peräänsä, ”ja jos tahdot olla saamatta enemmän rangaistuksia, olet kiltti oppilas ja pysyttelet visusti takanani. Jos ohitat minun takajalkani edes viiksikarvojesi verran, saat olla toisenkin päivän syömättä.”
Kolli tiesi, että hän tulisi nauttimaan nuoren oppilaan kiduttamisesta täysin rinnoin! Vaikka hän inhosikin Virtatassua, hän tekisi naaraasta Kuolonklaanin toiseksi parhaan soturin – Jääviilto tietysti piti itse parhaan soturin virkaa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kauneusuneni keskeytyivät, kun Jääviillon kamala rääkynä herätti koko pesän. Kolli hoputti minua harjoituksiin. Ilmeisesti parantaja oli viimein näyttänyt tälle vihreää väriä takaisin soturin tehtäviin palaamiselle, ja siitäkös vasta riemu repesi.
Sain muilta oppilailta paheksuvia katseita, sillä juuri minun mestarini oli herättänyt heidät kaikki kutsuessaan minua. Mulkoilin vain heitä takaisin, ja vilkaisin sitten viereisellä pedillä venyttelevää Kyyhkytassua, joka oli saanut huomattavasti rennomman mestarin. Varissulka ei ollut – ainakaan toistaiseksi – nöyryyttänyt siskoani julkisesti ikätoveriensa edessä, kuten Jääviilto oli juuri tehnyt minulle.
”Koeta kestää”, Kyyhkytassu naukui minulle kannustavasti, kun olin seuraamassa kärttyistä soturia aukiolle. Heilautin hänelle häntääni osoittaakseni kuulleni hänen kannustuksensa, mutten vaivautunut vastaamaan muuten. Päässäni pyöri tällä hetkellä aivan liian monta ajatusta, joista suurin osa liittyi Jääviillolle kostamiseen.
Astelin ulos pesästä ja kohtasin ulkopuolelle odottamaan jääneen Jääviillon. Hänellä oli tavanomaisen tympääntynyt ilme naamallaan, kun hän aloitti sättimiseni:
”Kylläpä kesti! Kun minä sanon, että lähdemme harjoituksiin nyt, niin tarkoitan myös sitä.”
”En minä kuuro ole – minua ei vain kiinnosta hypätä ylös juuri sillä silmänräpäyksellä, kun sinä käsket”, murahdin silmiäni pyöritellen. Otin sen jälkeen muutaman askeleen kohti leirin uloskäyntiä. Käännyin katsomaan Jääviiltoon lapani yli virnuillen epäkunnioittavasti. ”Luulin, että meillä oli kiire niihin typeriin harjoituksiin.”

//Jää?

Kirjoittaja: Aura

Pimentovarjon tapa puhua nosti nuoren soturin karvat pystyyn. Hän oli luullut emoaan erilaiseksi, mutta toinen olikin yhtä hyödytön mitä eilispäivän riista. Kaamoskukka ei vastannut naaraalle mitään, vaikka toinen olikin täysin oikeassa. Hän seisoi tasan vain itsensä puolella.
”Mitä sinä muka tiedät minusta?” Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä ja väläytti emolleen hampaitaan.
”Minä en kuvittele mitään, ei kuulu tapoihini”, tummaturkkinen kissa vastasi koppavasti ja räpäytti silmiään naaraskissalle. Kenties toinen joskus tajuaisi, että hänen kanssaan kannattaisi pysytellä hyvissä väleissä. Pimentovarjo oli selvästi odotettua hiirenaivoisempi ja Kaamoskukka mietti olisiko toisesta mitään hyötyä missään. No, ainakin hän oli varapäällikön poika. Titteli kai sekin. Kolli meinasi paljastaa naaraalle, että hän ei todellisuudessa välittänyt isänsä kohtalosta pätkääkään. Turmaloikka oli ollut isänä ihan mukava, mutta auttoiko se Kaamoskukkaa etenemään elämässään? Ei. Kollista ei ollut mitään hyötyä, joten miksi Kaamoskukka käyttäisi aikaansa toisen kaipaamiseen.
”Kukaan ei ole siis turvassa sinun seurassasi. Miten me muka voisimme luottaa, ettemme me olisi seuraavia uhrejasi?” kolli esitti Pimentovarjolle kysymyksen ja kohotti tassullaan toisen leukaa. Hän puristi naaraskissan leukaa tassullaan ja katsoi toista suoraan silmiin.
”Olet häijy ja katala kissa, Pimentovarjo. Minä aion olla sinun seuraajasi, omaan samoja hyviä ominaisuuksia mitä sinäkin”, Kaamoskukka virnisti ylimielisesti. Pimentovarjo riuhtaisi itsensä poikansa otteesta ja katsoi kollia kylmästi.
”Mitä arvon varapäällikkö sitten haluaa minun tekevän? Lisää murhiako, kuten sinä teit?” Kaamoskukka naukaisi hieman huvittuneena ja vetäisi kasvoilleen taas vakavan ilmeen.
”Vitsi vain, huumoria emoseni, huumoria”, kolli lisäsi nopeasti ja kääntyi sisaruksiensa puoleen. Hän lähti tassuttelemaan emonsa edellä puhuakseen hetken kahden Pyräkkäpirun ja Myrskymahdin kanssa. Hän pudisteli kaksikolle päätään ja huokaisi hiljaa.
”En enää todella tiedä mitä ajatella…” Kaamoskukka mourusi hiljaa. Hän ei ollut yllättynyt siitä, että Pimentovarjo oli todella murhannut elämänkumppaninsa. Toisaalta, Kaamoskukka oli valmis tekemään aivan samoin; emonsa poika, kun oli. Hämärätassusta ei olisi ikuisesti hyötyä, mutta toistaiseksi naaras oli menolippu rikkauksiin. Ja kollisoturi tunsi suurta mielihyvää ajatuksesta, että hän saisi pahoinpideltyä naarasta hiljakseen. Kuinka jonkin kissan omistaminen olikin niin kutkuttava ajatus? Kaamoskukan sisällä suorastaan kutkutti, kun hän mietti mitä kaikkea hän saisi aikaan leikkikalunsa kanssa. Kaikki oli vasta alussa ja sen takia kaikki olikin niin mahdottoman jännittävää hänen mielestään!

//Pimento ja pennut?

Kirjoittaja: Sirius

Tottahan toki.” kehräsin ja kosketin hännälläni Pyörresielun korvaa. Kolli katsoi minuun lämpimästi. ”Ihanaa, kun olet soturi. Voimme tehdä niitä pentujakin..” haaveilin. Yhtäkkiä säpsähdin. Olinko puhunut Pyörresielulle pennuista? ”Siis on mukavaa kun olet soturi.” sanoin nopeasti peittääkseni virheeni. Pyörresielu kehräsi ja asettui makaamaan aukiolle.
”Toivetassu ei taida olla täällä. Miksi hän lähti?” kysyin jos Pyörresielu tietäisi enemmän.
”H-hän taisi kuolla.” Pyörresielu naukui surullisesti. ’Ei voi olla todellista. Hirveä menetys hänelle ja hänen perheelleen! En osaa tehdä hänen oloaan paremmaksi.’ ajattelin tuskissani.
”Oikeastiko, hänkö kuoli? Hyvin surullista. Olen pahoillani.” nieleskelin. Tiesin kyllä että se oli totta. ”Ei se ole sinun vikasi.” Pyörresielu sanoi hieman reippaammin. Laskin häntäni hänen selälleen hiljaa, herättämättä huomiota. ”No, menisimmekö hakemaan tuoresaaliskasasta jotain? Totta kai tälläisten nimityksien kunniaksi täytyy syödä kunnon ateria.” nau’uin varovaisesti. Pyörresielu katsahti minuun. Ehkä se oli huono idea? ”E-ei meidän ole pakko.” sanoin.
”Mennään vain.” Pyörresielu sanoi ja lähti kohti kasaa. Näin että kasassa oli vähemmän riistaa kun aikaisemmin. ’Onkohan Pimentovarjo määrännyt yhtään metsästyspartiota kun hän on parantajan pesällä?’ ajattelin tuijottaen kasaa. Pyörresielu tökkäsi varpusta tassullaan. Vedin kasasta myyrän. ”Syödään tätä.” ehdotin. Pyörresielu nyökkäsi ja haukkasi myyrästä palan. Ruskeaturkkinen otus näytti hieman oudolta. Se oli kumminkin terveen näköinen. Se maistui mudalta ja mullalta, mutta oli kumminkin lihaisa ja maistuva. Söimme myyrän loppuun enempiä puhumatta. Vein rippeet kasaan. Pyörresielu vilkuili minua oudosti.
”No, mitä nyt?” kysyin. ”Ei mitään.” hän vastasi nopeasti. Jäin miettimään mitä kolli oli tarkoittanut tuolla.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Auroora

En pitänyt tavasta, jolla Kaamoskukka puhui minulle. Hän tosiaan vaikutti aavistelevan jotain, ja vaikka nuori soturi olikin oikeassa, en tietenkään antaisi hänen tietää sitä.
”Me emme ole samalla puolella, Kaamoskukka”, vastasin harmaalle kollille. ”Sinun pitäisi se tietää, sillä olet kovin samanlainen kissa kuin minä. Kuten sinä, olen ainoastaan itseni puolella.”
Minä en ollut uskollinen Henkäystähdelle enkä hänen typerälle ideologialleen. Kaamoskukka kenties kuvitteli, että molemmat olimme nyt hänen puolellaan, mutta se ei pitänyt paikkaansa.
”Ja kuten sinä, olen armoton, juonitteleva ja katala. Minä en epäröinyt hetkeäkään, kun tapoin Turmaloikan”, murahdin ja astuin silmiäni siristellen lähemmäs soturia. ”Haluat ehkä kuvitella, että olen pohjimmiltani lempeä ja hyväsydäminen, kuten sinulle ja sisaruksillesi olen. Mutta te olette poikkeus. Te olette ainoa asia, josta välitän enemmän kuin itsestäni.”
Kaamoskukka ei ansainnut tietää totuutta isästään yhtään enempää kuin Pyräkkäpiru tai Myrskymahti. Päinvastoin, hän ansaitsisi sen kaikista vähiten, sillä hän myös vaikutti välittävän vähiten. Kaamoskukka ei tekisi mitään sillä tiedolla, ettei Turmaloikka oikeasti ollut kuollut. Pelkäsin jopa, että hän saattaisi käyttää sitä minua vastaan.
”Sinä ansaitset tietää totuuden aivan yhtä paljon kuin Pyräkkäpiru ja Myrskymahti. Ja totuus on se, että Turmaloikka on kuollut. Olen pahoillani siitä, että jouduin tappamaan isäsi, jota rakastit selvästi niin kovin. Mutta sinun on vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei hän ole tulossa takaisin.”
En ollut yllättynyt, kun Kaamoskukka ilmaisi halunsa päästä Henkäystähden hyvälle puolelle. Tiesin hänellä olevan kunnianhimoa, ja erakkoverensä vuoksi hän tarvitsisi kaiken avun minkä voisi saada klaanin asemissa nousemiseen. Varapäällikkönä ja Henkäystähden luotettuna voisin helposti puhua Kaamoskukan puolesta, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Kukaan ei ollut tehnyt samaa minulle; nykyinen asemani oli pelkästään kovan työn ja vaikeiden uhrausten tulosta. Halusin tietysti pentujeni menestyvän, mutta halusin sen johtuvan heidän omista ansioistaan, ei minun.
”Minä aion pitää sinut sekä sisaruksesi turvassa. Lupaan sen. Mutta jos haluat päästä Henkäystähden suosioon, sinun on luikerreltava sinne tiesi aivan itse”, naukaisin viileällä äänellä. ”Muistuttaisin kuitenkin, että minä en aio kuolla ennen Henkäystähteä. Seuraava varapäällikkö tulee olemaan minun nimittämäni. Joten jos tosiaan haluat olla seuraajani, suostuttelisin kohdistamaan mielistelysi minuun. Ja minun on myönnettävä, että et oikein onnistu siinä tällä hetkellä.”

//Kaamos? Pyräkkä?

Kirjoittaja: Untuva

Monien muiden kuolonklaanilaisten tavoin Tuimakatse oli valvonut kokonaisen yön päällikön vierellä. Koko elämänsä ajan hän oli päällikköä kunnioittanut, joten oli enemmänkin kuin oikein hyvästellä toinen kunnolla. Punatähti oli ollut klaanin johdossa jo silloin, kun Tuimakatse oli vasta opetellut elämän saloja pentutarhalla. Tietysti Punatähti oli ollut jo vanha, mutta kolli olisi ansainnut paljon arvokkaamman kuoleman. Onneksi muu klaani kuitenkin uskoi päällikön puolustaneen klaania, ja näin useammalla oli kunniakkaampi näkemys tämän kuolemasta. Se kevensi Tuimakatseen mieltä edes hieman.
Auringonnousun valjetessa Henkäysvarjo – nykyisin Henkäystähti – palasi hakemasta henkiään. Ihmeen kärsivällisesti tämä odotti, että klaaninvanhimmat kävivät hautaamassa Punatähden, ja vasta heidän palattuaan alkoi puhumaan klaanille. Tuimakatse tunsi hyvin ristiriitaisia tunteita sisällään katsoessaan, kuinka Henkäystähti siirtyi leirin keskustaan kutsuen samalla Kuolonklaanin koolle. Hän ei ollut varma, miten hänen olisi pitänyt tuoreeseen päällikköön suhtautua. Vaikkei kolli ollut liannut itse tassujaan, oli hän kuitenkin kaiken takana. Tuimakatse ei voinut suoda loputonta kunnioitusta kissaa kohtaan, joka oli antanut käskyn viedä edelliseltä päälliköltä hengen ennen aikojaan. Asemansa vuoksi tummanharmaan kollin tulisi kuitenkin näennäisesti arvostaa uutta Kuolonklaanin johtoa. Se oli sentään kollille helppoa. Hän ei muutenkaan antanut muiden tietää sisäisiä tuntemuksiaan, joten eiköhän Henkäystähden valtakausikin onnistuisi. Sitä vain ei tiennyt, kuinka pitkä siitä tulisi.
Tuimakatse kuunteli ilme vakavana päällikön sanoja, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli valpastui vasta, kun Henkäystähti alkoi puhumaan Pimeyden Metsältä saamastaan ennustuksesta. Tuimakatseen korvat sinkoutuivat puhujaa kohden, ja hän kuunteli tarkkaan joka sanan.
”Pimeyden Metsä antoi minulle ennustuksen, jonka mukaan erakon verta kantava kissa tulee tuhoamaan Kuolonklaanin, ellemme ole varuillamme”, Henkäystähden sanat saivat Tuimakatseen niskakarvat nousemaan pystyyn. Oliko toinen todella osannut jo varautua Pimeyden Metsältä saamaan ennustukseen, ja oli sen tähden käskenyt heitä surmaamaan reviirillä yöpyneet erakot? Kollin päässä suhisi hämmennys, mutta tämä ei antanut sen näkyä ulospäin.
Seuraavaksi Henkäystähti kertoi Kuolonklaanissa voimaan astuvista säännöistä, jotka koskivat ei-puhdasverisiä kissoja. Tuimakatse oli onnekseen klaanisyntyinen, puhdasverinen kuolonklaanilainen, joten mikään säännöistä ei rajoittanut luonnollisesti hänen elämäänsä. Se kuitenkin toisi lisätöitä jo valmiiksi kiireiseen soturielämään, kun pitäisi vahtia ei-puhdasveristen liikkeitä. Se tietäisi sitä, että joutuisi poistumaan useammin leiristä ei-puhdasverisen saattajana, laitettaisiin useammin vastuuseen partion johtoon ja oppilaat suotaisiin puhdasverisille. Tuimakatseelle Punatähti oli suonut oppilaan jo aikaisemmin, joten viimeinen sääntö ei koskisi häntä hetkeen. Kolli yritti katseellaan paikantaa klaanilaisten joukosta ei-puhdasverisiä, ja tutkailla heidän ilmeitään uutisista. Tummanharmaa soturi ei olisi yhtään ihmetellyt, jos uutiset otettaisiin järkyttyneinä vastaan – uudet säännöt rajoittivat paljon elämää.
Viimeisimpänä asianaan päällikkö kertoi Kuolonklaanin uuden varapäällikön. Pimentovarjo. Tuimakatseen mielestä hänen entinen mestarinsa oli kuin tehty varapäällikön rooliin, eikä kolli ollenkaan ihmetellyt valintaa. Pimentovarjo kuitenkin sattui kuulumaan Punatähden tappajiin, eikä tummanharmaa kolli voinut olla sen tähden täysin tyytyväinen. Mitään onnitteluja häneltä ei todellakaan sataisi. Koska klaanikokous oli pian varapäällikön nimeämisen jälkeen päättynyt, kolli asteli takaisin soturien pesään lepäämään. Erakoiden surmaaminen, Punatähden ruumiin vierellä valvominen ja kaikki uudet uutiset painoivat raskaina lavoilla, eikä kolli voinut odottaa enää kauemmin hereillä. Soturien pesässä käpertyessään omalle sammalvuoteelleen hän nukahti heti syvään uneen.

Aurinkohuippu oli ehtinyt jo lipumaan ohi, kun Tuimakatse viimein heräsi. Ei voinut sanoa, että hän olisi herännyt levänneenä, mutta ainakin pahin väsymys oli poissa. Kollilla oli vielä paljon velvollisuuksia hoidettavaksi päivän aikana, ja puolet oli jo tuhlautunut lepäämiseen. Ensi alkuun tummanharmaa soturi aikoi etsiä oppilaan käsiinsä. Edellispäivän vapaan takia olisi jo korkea aika palata takaisin harjoituksiin. Kolli asteli ulos hämärästä pesästä ja räpytteli kirkkaassa valossa hetken keltaisia silmiään. Tuimakatse suuntasi oppilaiden pesälle, kun Leppätassua ei näkynyt aukiolla. Kolli työnsi päänsä pesän suuaukosta sisälle ja paikansikin pian Leppätassun vetämässä sikeitä.
”Leppätassu. Nouse ylös”, soturi tokaisi painokkaasti kovaan ääneen. Leppätassun korvat liikahtivat, mutta tämä ei noussut ylös. Pesässä oli muitakin oppilaita, eikä Tuimakatse voinut suvaita oppilaansa kuuntelemattomuutta. Hän asteli tämän sammalvuoteen vierelle, toisti asiansa toisen korvan juuressa, ja vasta tällöin oppilas nousi silmänräpäyksessä jaloilleen.
”Tätä menoa sinä vietät koko loppuelämäsi oppilaiden pesässä”, kolli tuhahti ja lähti kulkemaan edellä ulos. Pesässä majailevalla Vinhatassulla oli omahyväinen virne kasvoillaan, johon soturi vastasi mulkaisemalla tätä tuimalla katseellaan. Soturin auktoriteetti oli vielä riittävästi pyyhkimään virneen ilkeän naaraan kasvoilta, mutta tuskinpa kestäisi kauaakaan, kun toinen hyppisi jo sotureidenkin kasvoille. Rauhallisin askelin Tuimakatse johdatti soturioppilasta piikkihernetunnelia kohti.
”Saisinko syödä jotain? En ole vielä ehtinyt ollenkaan, ja minulla on ihan kauhea nälkä!” Leppätassun sanat kuuluivat kollin takana. Tuimakatse ei vastannut oppilaalleen mitään, joten tämä jatkoi:
”Kyllä minä olisin noussut aikaisemminkin, jos olisin vain jaksanut! Oli vaan kiva nukkua pitkästä aikaa rauhassa, kun pystyi. Ehkä voisit antaa useamminkin vapaata? Se olisi hauskaa! Voit tulla herättämään minut joka päivä vasta tähän aikaan”, Leppätassu puheli. Leirin ulkopuolella jo vähän matkan päästä leiristä Tuimakatse kääntyi oppilaansa puoleen vakavana.
”Sinun täytyy totella mestariasi kaikissa tilanteissa. Jos vielä kerran jätät tottelematta, voit olla varma, ettei vapaata ole näkyvissä moneen kuuhun”, soturi ilmaisi rauhallisella äänensävyllä, mutta painottaen asiaansa. Leppätassu hieman kavahti sanoja.
”En minä tahallani sentään, se oli pieni vahinko-”, oppilas aloitti.
”Katsokin, ettei pieni vahinkosi toistu”, tummanharmaa kolli tokaisi ja käänsi selkänsä toiselle. Ruskeasilmäinen kolli tämän takana aloitti taas selittämään jostain turhanpäiväisestä. Soturi ei edes ollut varma puhuiko oppilas hänelle vai pelkästään itselleen. Leppätassu oli selvästi hyvin raskas oppilas, mutta kolli pyrki siitä huolimatta toimimaan parhaansa mukaan toisen kanssa. Tuimakatse pysyi itse loppumatkan hiljaa.
Tuimakatse oli jo ehtinyt kiertää Leppätassun kanssa reviirin sekä opettelemaan saalistuksen alkeita. Nyt oli vuorossa mestarin itsensä lempiosio, taisteluharjoitukset. Oppilas vaikutti puheistaan päätellen olevan hänkin innoissaan. Tuimakatse halusi siirtää parhaansa mukaan oppejaan eteenpäin, sillä hän tiesi olevansa erinomainen taistelija. Missään muussa hän ei loistanut samanlaisella tavalla, kun taistellessaan. Kolli oli luottavaisin mielin alkamassa opettamaan.
“Nyt sinun on pidettävä suusi kiinni. Et voi lörpötellä oikeassakaan tilanteessa, sillä keskityt liikaa puhumiseen, kun sinun pitäisi juuri keskittyä tekemiseesi”, soturi maukaisi. Toisaalta Leppätassu varmasti saisi vastustajansa varmasti tainnoksiin pelkästään puhumalla. Leppätassu oli jälleen eri mieltä:
“Mutta mitä se vaikuttaa, jos minä-”
“Me puhuimme tästä jo. Nyt hiljaa”, kolli tokaisi painokkaammin ja oppilaan viimein hiljentyessä edes hetkeksi hän aloitti ensin teorialla. Ruskeasilmän oli pakko saada kommentoida jokaista kohtaa ja esittää väliin kysymyksiä, mutta hiljalleen Tuimakatse oli alkanut jo turtumaan toisen taukoamatta käyvään suuhun, joten hän koki saavansa asiansa esille siitä huolimatta.
“Seuraavaksi kokeilemme tätä kaikkea käytännössä. Yritä nyt hyökätä minua kohti. En puolustaudu vielä sinua vastaan, mutta väistän kyllä liikkeesi. Sinun on tarkoituksena toimia siten, etten ehdi väistämään pois alta”, Tuimakatse sanoi ja asettui tukevammin, kun tämän oppilas ilmeisesti laskeskeli mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Leppätassu katsoi suoraan kohtaa mihin oli iskeytymässä, joten soturin oli helppo väistää tämän tieltä. Kolli loikkasi heti perään toisen kerran, joka oli myöskin helppo väistää. Leppätassu ei lopettanut yritystä ennen kuin Tuimakatse käski hänen pysähtyä. Toinen oli vetänyt jo ihan leikiksi ja uskalsi vielä hihkuakin lopuksi.
“Jos et keskity ja ota tätä tosissasi, sinun on mahdotonta onnistua missään. Paljastat jatkuvasti aikeesi katseellasi, joten kiinnitä siihen enemmän huomiota. Uudestaan”, Tuimakatse neuvoi parhaansa mukaan toista. Neuvot ottivat osumaa ja Leppätassu alkoi suorittamaan heti paremmin. Soturi oli tyytyväinen, kun muutaman yrityksen jälkeen oppilas hämäsi katsomalla eri kohtaa hyökätessään ja näin onnistui yllättämään Tuimakatseenkin. Oppilaan saadessa otteen isommasta kollista, Tuimakatse heilautti tämän päältään sivulle.
“Nyt voin alkaa puolustautumaan niin opit samalla hyökkäysliikkeitä sekä sen, miten niihin kuuluu puolustautua”, tummanharmaa kolli kertoi ja asettui valmiusasemiin.

Tuimakatse kertoi vielä hieman viimeisimmästä toteuttamastaan puolustusliikkeestä, mutta koska hänen oppilaansa vaikutti kovin kärsimättömältä, kolli päätti lopettaa taisteluharjoitukset tältä päivältä. Leppätassun oli välillä lähes mahdotonta pitää suutaan kiinni, ja jatkuvasti toisen lähellä kävi puheensorina. Hänen keskittymiskykynsä oli hyvinkin rajallinen, jonka takia pidemmistä harjoituksista ei olisi tässä tilanteessa mitään hyötyä. Soturin mielestä oli tärkeää soveltaa aikaisempia opetustekniikoita oppilaan luonteen mukaan.
“Hyvä. Nyt osaat taas enemmän alkeita. Jatketaan tästä huomenna auringonnousun aikaan enemmän”, Tuimakatse sanoi ja lähti johdattamaan kollioppilasta takaisin leiriin.
“Tuo oli niin hauskaa- Hei! Pääsisinkö nyt syömään?” Leppätassu naukui, ja jatkoi pian perään vastausta odottamatta, “Olin näkevinäni tuoresaaliskasassa todella mehevän hiiren. Toivottavasti kukaan ei ole ehtinyt ottamaan sitä tällä välin!”
“Käy ensin viemässä riistaa pentutarhalle elleivät he ole jo syöneet, ja käy valitsemassa saalis itsellesi vasta sen jälkeen. Sitten olet lopun päivää vapaa”, Tuimakatse murahti. Kollin suunnitelmiin kuului vielä partiointia, joten hänen tulisi syödä itsekin jotain. Sai nähdä miten vahvasti Kuolonklaanin uudet säännöt vaikuttaisivat arkeen, ja millainen tunnelma leirissä olisi, kun Tuimakatse oppilaansa kanssa sinne astelisi. Toivon mukaan Henkäystähti tiesi mitä teki.

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin vuoteestani. Pennut halusivat taas ulos. ’Eivätkö he voi koskaan keksiä mitään täällä sisällä? Olen minä ikikuningatar, mutta en koko ajan halua olla vahtimassa!’ ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Tiesin kuitenkin, että kasvavat pennut tarvitsivat ulkoilua. Näin Lehtituulen omahyväisen ilmeen, kun laahusrin heidän luokseen. Väläytin Lehtituulelle vihaisen katseen. ’Tulepas itse hoitamaan pentuja! Et varmaan halua, vai?’ ajattelin. Vaikka Lehtituulella oli omatkin pennut, tuskin hän tiesi mitään mitä minä olin joutunut kestämään. ”Jee! Mäntyviiksi heräsi! Nyt päästään ulos!” Katajapentu huudahti. Hiekanvärinen kollipentu hyppeli paikallaan iloisena. Minulle tuli hyvä mieli hänen ilakoinnistaan. Oli mukavaa, että pennut suorastaan odottivat heräämistäni! ”Ei, Katajapentu. Teidän pitää kysyä lupa, ymmärrättekö?” Höyhenhalla kysyi heitä. Katselin pentuja huvittuneena. ”No päästäänkö?” kuulin heidän kysymyksensä. ”Vain, jos Mäntyviiksi jaksaa mennä.” Höyhenhalla vastasi ja loi minuun huvittuneen katseen. Minulle tuli heti parempi mieli. ”En minä nyt niin vanha ole. Kyllähän minä voin mennä, jos kerran pikkuiset niin haluavat.” kehräsin. ”Jee! Ulos!” he kiljuivat ja hyppivät pesästä. ”Arvaa onko vaikeaa pitää kurissa kolmea pentua.” Höyhenhalla henkäisi. Kolmikko oli tosiaan riehakas, mutta myöskin iloinen. ”Arvaan että on. No, minä tästä menen.” huikkasin. Menin aukiolle katsomaan heitä. Näin kuinka pennut liukuivat jäälammikon päällä. ”Hei! Mitä te teette?” kysyin. ”Ollaan hiirtä ja kissaa.” Untuvapentu sanoi. Katselin aikani, kun pennut liukuivat jään päällä.
”Pennut?”

Kirjoittaja: Sirius

Katsoin Latvaruusua silmiin. ”Oikeastiko?” kysyin hiljaa. Unelmani oli toteutumassa. Latvaruusu pyysi minua kumppanikseen! Vaikka…ehkä se olikin vain vitsi? Yritin olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa. ”Niin. Loiskevarjo, olet tehnyt vaikka mitä. Siitä minä pidän.” Latvaruusu vastasi. ”Hei Latvaruusu, minne me menemme?” kuulin Pyräkkäpirun kysymyksen. Latvaruusu harppoi nopeasti partion kärkeen ja väläytti minulle harmistuneen katseen. Mutta…viimein olin saanut unelmieni kissan. Latvaruusu piti minusta! Minua harmitti, että olimme partiossa. Voisimme jutella sitten leirissä lisää. ”Hei Loiskevarjo.” kuulin Tattihallan kuiskauksen. ”Mitä nyt?” kysyin.
”Minä kuulin mitä puhuitte.” Tattihalla naukui hiljaa. Säikähdin. En olisi halunnut tiedon leviävän näin pian! Latvaruusu ei selvästikään ollut huomannut mitään. ”Ai, selvä. Juttelinkin Latvaruusun kanssa parhaista saalistuspaikoista.” valehtelin peloissani. Tiesin kyllä, että jos Tattihalla oli kuullut mitä olimme puhuneet, hän ei uskoisi valhettani. Kolli loi minuun epäluuloisen katseen. Toivoin että hän olisi vain sanonut huonon vitsin, ei muuta. ”Äh, älä valehtele. En minä kenellekään kerro, että olette kumppaneita. Mikäli joku saa tietää, niin minä olen siitä vastuussa, enkä minä kerro kenellekään.” Tattihalla lupasi. En tiennyt, luottaisinko häneen. Tattihalla ei ollut ilkeä, muttei häneen välttämättä aina voinut luottaa. ”No, olkoon. Muista se mitä lupasit.” murahdin. Tattihalla nyökytteli kiivaasti. Nyt salaisuutemme oli paljastunut yhdelle kissalle. Kuinka monelle se tulisi vielä paljastumaan? Otimme muun partion kiinni.

Saavuimme leirin suuaukolle. Hidastin vauhtiani. Olimme merkinneet rajat. Pujahdin leirin sisään onnellisena. Lysähdin makaamaan tuoresaaliskasan viereen. Kasassa oli orava, myyrän rippeet ja yksi varpunen. ’Ei mikään hirveän loistava kasa. Kumminkin on tuo sentään jotain.’ ajattelin. En vielä mennyt ottamaan kasasta mitään, sillä ajattelin että muiden pitäisi ottaa ensin. Se oli reilua, sillä olin ollut monta päivää tyhjän panttina parantajan pesässä. Astelin soturien pesää kohti. Yhtäkkiä tunsin jotain pehmeää selässäni. Katsoin taakseni. Latvaruusu seisoi häntä selälläni. ”Hei vain. Mennäänkö?” hän kysyi. Nyökkäsin ilahtuneena ja seurasin häntä leirin ulkopuolelle. Latvaruusu asettui hyvän matkan päähän leiristä ja tarkisti ettei ketään ollut kuulolla. ”Hyvä.” hän sanoi. ”Loiskevarjo, minun piti sanoa. Olet yksi kissoista, josta olen aina pitänyt. Oppilaasta asti. Mutta haluan pyytää sinua kumppanikseni.” Latvaruusu naukui. ”Tietysti haluan. Minäkin olen pitänyt sinusta, mutta…en olisi uskonut, että haluaisit minun kumppanikseni.” tunnustin. Uskoin että hän ei halunnutkaan enää olla kumppanini, koska olin ollut erakkona. ”Miksi et? Senkö takia, että olet ollut erakko? Monet ovat.” Latvaruusu kuulosti aivan siltä, että se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Katsoin naarasta häkeltyneenä. En olisi odottanut häneltä noin suopeaa suhtautumista. ”K-kiitos. Lupaan olla sinulle aina…uskollinen.” pystyin jo kehräämään.
”No siinä tuleekin olemaan hommaa.” Latvaruusu näpäytti minua hännällään kiusoitellen. Loin häneen rakastavan katseen. ’Enää, rakas kumppanini, en ikinä petä klaaniani. Olen luonasi, aina ja ikuisesti.’ ajattelin.

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka tarkkaili sisaruksiensa reaktioita asiaan tyynesti. Hän suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta halusi tietää puhuiko hänen emonsa todella totta. Pimentovarjo ei ollut turha veren vuodattaja.
”Pitääkö kunnon soturin todella tappaa voidakseen pitää meidät turvassa? Miten me voimme luottaa sinuun tämän jälkeen?” tummaturkkinen kollikissa kysyi ja asettautui sisarustensa eteen suojelevana.
”Haluan pitää Pyräkkäpirun ja Myrskymahdin turvassa”, Kaamoskukka naukaisi emolleen matalalla äänellä ja vilkaisi huolestuneena nuorempia sisaruksiaan.
”Isoveljenä se on minun tehtäväni”, Kaamoskukka huokaisi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä alas. Kun Pimentovarjo suostui kollin ehdotukseen keskustelemisesta, kääntyi kolli sisaruksiensa puoleen ja hymyili heille rauhoittelevana.
”Minä otan selvää missä tästä on kyse, pysykää te tässä. Pidän huolen, että isämme saa vaatimansa kunnioituksen. Hän oli tai on hyvä kissa, minun on hyvin vaikea uskoa, että Pimentovarjo olisi todella tappanut hänet. E-en haluaisi uskoa sitä todeksi, sitä että emme näkisi isäämme enää ikinä. Tässä on oltava jokin koira haudattuna, miten meille niin rakas kissa voisi tehdä jotain tuollaista?” Kaamoskukka naukui sisaruksilleen hiljaisella ja säröilevällä äänellä. Sen sanottuaan hän antoi heille merkin odottaa ja lähti emonsa perään hiljaisin askelin. Hiipiminen äänettömästi ja elegantisti oli tummaturkkisen kollikissan erikoisalaa.
”Todellako, sinä? Tappanut Turmaloikan?” Kaamoskukka aloitti tiukkaan sivuun ja huiskautti häntäänsä. Isänsä kohtalo ei kiinnostanut häntä erakkotaustansa takia pätkääkään, hän halusi vain pysyä perillä tapahtumista.
”En usko sinua, emoseni. Muistathan, me olemme nyt samalla puolella. Minä tiedän Punatähden kuolemasta totuuden, sinä tiedät sen myös. Me molemmat olimme siellä, minä näin mihin sinä pystyt ja mihin et. Minusta sinä näytit epäröivältä. Olitko? Kykenisitkö todella tappamaan sinun kumppanisi, elämäsi rakkauden? Ansaitsen tietää totuuden, tiedän jo valmiiksi enemmän mitä sisarukseni ja tahdon suojella heitä. Olen erilainen kuin he. Hyvällä tavalla, tietenkin”, Kaamoskukka naukui äärimmäisen hiljaisella äänellä, jota myös Pimentovarjon oli vaikea kuulla.
”Sinä olet nyt varapäällikkö, sinulla on paljon valtaa. Haluan, että pidät minut Henkäystähden hyvällä puolella, onnistuuko se? En halua menettää mahdollisuuksiani sen takia, että Turmaloikka sattui olemaan entinen erakko. Olet hyvä emo ja tiedän, että haluat pentujesi menestyvän. Haluan tulevaisuudessa sinun seuraajaksesi”, kolli naukui Pimentovarjolle vakavalla äänellä. Kaamoskukka ei ollut varma oliko hän jopa paljastanut liikaa, ei hänen emonkaan tarvitsisi tietää aivan kaikkea hänen suunnitelmistaan.

//Pimento, Pyräkkä, Myrsky?

Kirjoittaja: Elandra

Tätä päivää Jääviilto oli odottanut siitä lähtien, kun Punatähti oli kuollut. Viimein hänen haavansa oli jo sen verran parantunut, että hän pääsisi pois yrttien katkuisesta, kolkosta parantajan pesästä. Punaturkkinen kolli oli repinyt viimeisetkin hämähäkinseitit irti kaulastaan. Hänen oli itse vaikea nähdä taistelusta tulleita haavoja, mutta Hehkuaskeleen mukaan ne kohdat jäisivät karvattomiksi, mitkä olivat ottaneet eniten osumaa. Kolli kirosi mielessään Punatähden Pimeyden Metsän syvimpään kolkkaan. Päällikkö aiheutti vielä kuolleenakin ongelmia Jääviillolle, mutta Pimeyden Metsälle kiitos siitä, että haavat olivat jo parantuneet.
Onneksi arvet saivat Jääviillon näyttämään vain uskottavammalta soturilta. Harva uskaltaisi ryttyillä hänelle, kun näkisi miten paljon kolli onkaan taistellut. Tyytyvästi virnuillen Jääviilto astui leirin pääaukiolle. Tietenkin tämä itsekeskeinen kolli koki ansaitsevansa vähintäänkin kymmenen kissaa aukiolle riemuitsemaan hänen paluustaan, mutta paikalla ei ollut edes yhtä kissaa. Jääviilto murahti itsekseen, hän oli hyvin pettynyt klaanitovereihinsa. Kolli oli ollut kuitenkin vähällä kuolla puolustaessaan klaania, eikä kukaan arvostanut hänen suurta tekoaan!
Ärtynyt Jääviilto kulki häntä pystyssä leirin pääaukion poikki kohti kaatunutta kuusipuuta. Kollikissan jäänsininen katse kohdistui vaaleanharmaaseen kissaan. Jääviilto tiesi hänen olevan jokin klaanin oppilaista, mutta ei vaivautunut muistelemaan hänen nimeään. Tabbykuvioisen kollin ruskea katse kääntyi välittömästi häntä lähestyvään Jääviiltoon.
”Oi, tervehdys! Tahtoisitko liittyä seuraani?” kissa alkoi puhumaan heti. Jääviilto siristi inhoten silmiään ja katsoi halveksuen nuorta kissaa.
”En ikipäivänä”, punaturkkinen kolli murahti jatkaen matalammalla äänellä, ”sinä olet minun paikallani.” Tabbykuvioinen oppilas katsoi hämmentyneenä Jääviiltoa.
”Ai, olenko? Tämä on todella kiva paikka, enkä ole nähnyt sinua tässä ennen. Me mahdumme tähän kyllä molemmat, jos istut vierelleni”, kolli naukaisi ja viittoi katseellaan Jääviiltoa istumaan. Soturi pudisteli päätään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs typerää oppilasta.
”Minä en istu hiirenaivoisten oppilaiden kanssa. Ala laputtaa siitä tai revin sinulta korvat päästäsi!” Jääviilto sähisi hampaat irvessä ja niskavillat pystyssä. Oppilas otti varovaisesti askeleen taaksepäin ja katsoi säikähtäneenä hurjistunutta soturia.
”Höh, oletpa sinä tylsä. Lähden sitten etsimään jotain muuta seuraa”, oppilas huokaisi ja pyöräytti silmiään. Tämä käveli Jääviillon ohitse ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto kuuli, kuinka kolli mutisi jotain päästyään kauemmaksi punaturkkisesta soturista. ’Hiirenaivo’, Jääviilto ajatteli inhoten ja alkoi pestä turkkiaan.

Sinä iltana Jääviilto oli mennyt aikaisin nukkumaan. Kolli oli levännyt viime päivät hyvin, joten hän heräsi jo paljon ennen auringonnousua. Tyytyväinen virne kasvoillaan punaturkkinen soturi kiiruhti ulos sotureiden pesästä yrittämättäkään kulkea hiljaa. Muutama soturi heräsi kollin kovaääniseen liikkumiseen ja tämä kuuli takaansa vihaisia ärähdyksiä, muttei Jääviilto välittänyt.
Jääviilto pysähtyi pesän ulkopuolelle ja pörhisti karvojaan. Lehtikato oli tosiaankin saapunut, ja yön aikana maan oli peittänyt valkea lumipeite. Jääviilto tassutteli kaatuneen kuusen viertä pitkin sen oksiston luokse, jossa oppilaiden pesä sijaitsi. Hän toivoi, että Virtatassu oli mennyt nukkumaan vasta myöhään illalla, jotta oppilas olisi mahdollisimman väsynyt ja ärtynyt, kun Jääviilto herättäisi hänet.
Kolli työnsi päänsä sisään pesään ja huudahti niin kovaäänisesti, että muutkin oppilaat nostivat päänsä säikähtäneinä pystyyn:
”Virtatassu! Nyt ylös sieltä, me lähdemme harjoituksiin.”
Sitten Jääviilto peruutti ulos pesästä ja jäi odottamaan typerää oppilastaan pesän ulkopuolelle. Tästä alkaisi Virtatassun kidutus, josta Jääviilto nauttisi täysin rinnoin!

//Virta?

Kirjoittaja: Auroora

Kyyneleet polttelivat minunkin silmiäni, kun kuuntelin Pyräkkäpirun vihan ja surun värittämiä sanoja. Olisin halunnut lohduttaa häntä, kertoa hänelle, ettei hänen isänsä ollut kuollut enkä ikimaailmassa kykenisi tappamaan häntä, mutta se ei ollut vaihtoehto. Sen sijaan pakotin ilmeeni suurin ponnistuksin vakavaksi mutta tunteettomaksi.
”Rakastatko sinä meitä?” poikani kysyi seuraavaksi, ja kylmä kuoreni rakoili hiukan. Astuin askeleen lähemmäs tummanharmaata kollia ja katsoin häntä silmiin.
”Minä rakastan teitä enemmän kuin mitään. Ja kaiken minkä tein, tein sinua ja sisaruksiasi ajatellen”, sanoin totuudenmukaisesti vakaalla äänellä. Tämän halusin heidän kaikkien ymmärtävän: minä tekisin kaikkeni suojellakseni heitä, sillä nämä kolme olivat minulle tärkeintä maailmassa ja tulisivat aina olemaan.
”Minun tunteeni Turmaloikkaa kohtaan ovat yhdentekeviä. Ei ole väliä, olinko hänen kumppaninsa vain käytännöllisyyden vuoksi vai siksi, että tosissani rakastin häntä. Olisin tappanut hänet joka tapauksessa: Kuolonklaanissa ei ole sijaa pettureille. Minä haluan pitää teidät turvassa, eikä se onnistu, jos en voi luottaa isäänne.”
Myrskymahti oli kuunnellut sanojani epätavallisen hiljaa, mutta aistin, että hän oli valmis räyhäämään heti tilaisuuden tullen. Kyyneleet vierivät naaraan kasvoja pitkin, eikä hän enää yrittänytkään hillitä niitä. Myös Pyräkkäpirun kasvot olivat surua ja vihaa täynnä, ja välttelin häpeillen kummankin katsetta. Kaamoskukka ei sen sijaan itkenyt. Vaikka hän näytti surulliselta ja epäuskoiselta, aavistelin, että ainakin osa hänen käyttäytymisestään oli pelkkää esitystä. Minä olin kasvattanut hänet ja näin kyllä hänen lävitseen.
Kuuntelin värähtämättä Kaamoskukan sanojen tulvaa valmiina vastaamaan hänenkin kysymyksiinsä, mutta yllätyksekseni hän halusikin puhua kanssani kahden kesken.
”Selvä sitten”, huokaisin ja käännyin Myrskymahdin ja Pyräkkäpirun puoleen. Nuori naaras näytti siltä, että oli valmiina syöksähtämään niskaani minä hetkenä hyvänsä, enkä uskaltanut toivoakaan, ettei Pyräkkäpiru seuraisi siskoaan. ”Odottakaa tässä. Kuuntelen, mitä asiaa veljellänne on.”
Astelin taakseni vilkaisematta kauemmas kahdesta muusta olettaen, että Kaamoskukka seuraisi. En ollut varma, mistä kolli halusi kanssani keskustella, mutta minulla oli paha aavistus. Hän oli aina ollut sisaruksiaan viekkaampi ja pelkäsin, että nuori soturi tiesi jotain.

//Kaamos? Pyräkkä?

Kirjoittaja: Aura

Kaamoskukka ei tiennyt mitä ajatella viime hetken tapahtumista. Ensin hän oli ollut osallisena Punatähden murhaan yhdessä emonsa ja Jääviillon kanssa. Kolli vilkaisi lapaansa, jota koristi pitkä arpi muistona tapahtuneesta. Ja juuri äsken hän oli saanut kuulla emonsa tappaneen Turmaloikan, hänen isänsä! Oikeastaan soturia ei paljoa kiinnostanut isänsä kohtalo, olihan toinen pilannut hänen verensä erakkoudellaan. Olihan kuollut kollisoturi ollut hänelle pentuna hauskaa seuraa, mutta se jäikin siihen. Vanhempana Kaamoskukka oli kyennyt näkemään isänsä lävitse ja huomannut kuinka kieroja kaikki erakot olivat.. Tummaturkkinen kissa vilkaisi siskoonsa, joka räyhäsi emolleen. Oikeastaan, Kaamoskukka kunnioitti Pimentovarjoa jopa aiempaa enemmän. Mutta oliko Pimentovarjo todella kyennyt tappamaan Turmaloikan? Hänestä tummaturkkinen naaras oli vaikuttanut Punatähden kohdalla jopa hieman pehmolta. Kaamoskukka päätti, että kovistelisi emoaan pian.
Kaamoskukan kasvoilla oli virne hänen katsellessa Hämärätassua sivusilmällään. Kolli oli lähentynyt naaraan kanssa huomattavasti, mutta ei tarpeeksi. Hämärätassu tuntui edelleen välittävän kaikista muista enemmän ja sehän ei tummaturkkiselle kollille sopinut! Punatähden tappamisen jälkeen Kaamoskukka oli ollut täynnä uutta puhtia ja tarmoa. Hän halusi jonain päivänä olla se kissa, kuka jakaisi käskyn kenet tapettaisiin ja koska. Kaamoskukka siirsi hännällään Hämärätassua lähemmäksi, mutta naaras kääntyi närkästyneenä ja pudisteli päätään.
”Kaamoskukka, olen pahoillani, mutta-”, naaras naukui, mutta Kaamoskukka keskeytti toisen.
”Hämärätassu, si-sinun on autettava minua”, Kaamoskukka naukui ääni säröillen hiljaa ja pinnisteli saadakseen kyyneleen valumaan poskelleen. Naaras kohotti kulmaansa hieman huolestuneena.
”Kaikki on mennyt pieleen Punatähden kuoleman jälkeen. Nyt emoni kohottua varapäälliköksi ja Turmaloikan julman kuoleman jälkeen asiat ovat toisin. Pimentovarjo on emona hyvin tiukka ja.. En tiedä miten sanosin tämän, sinun on luvattava, että autat minua! Lupaathan?” Kaamoskukka aneli toiselta. Sisältä häntä oksetti, mutta nähdessään pienikokoisen naaraan huolestuneen ja lopulta nyökkäävän, antoi Kaamoskukka itselleen luvan rauhoittua. Suunnitelma siis etenisi.
”Pimentovarjo vaatii minulta eniten, emme ole kovinkaan hyvissä väleissä. Hän tuntuu suosivan Pyräkkäpirua ja Myrskymahtia. Isääni minulla oli todella hyvät välit ja hän puolusti minua aina. En tiedä mitä minä teen nyt! Mutta nyt kun tiedän mihin emoni todella kykenee, en voi olla ajattelematta, että minäkään en ole turvassa. Hän saattaa tappaa minut hetkenä minä hyvänsä…” Kaamoskukka mourui hiljaisella äänellä ja jatkoi välittömästi:
”Siispä, homma on tämänlainen. Pimentovarjo vaatii, että hankin kumppanin ja pentuja. Ajattelin, että ehkä sinä voisit esittää kumppaniani? Lupaan, että sinulle tulee mukavat oltavat. Pimentovarjo on hyvissä väleissä Henkäystähden kanssa ja jos minäkin pysyn emoni hyvällä puolella, sinäkin olet siellä. Et saa kuitenkaan kertoa näistä kenellekään, et edes Pyräkkäpirulle, vaikka te ystäviä olettekin. En halua, että turvallisuuteni vaarantuu yhtään sen enempää, mitä se on jo vaarantunut”, kollisoturi kuiskasi ruskeankirjavan kissan korvaan ja tunsi sydämensä hakkaavan hiljalleen. Jos Pyräkkäpirun korviin kiirisi hänen sanansa, hänen suunnitelmansa olisi vaarassa! Hetkellisen mietinnän jälkeen Hämärätassu kuitenkin nyökkäsi ja hymyili viattomasti.
”Et ehkä ole kaikista suosikkikissani, mutta en voi sallia, että kukaan klaanitoveri menettäisi henkeään tuollaisen vuoksi. Lupaan auttaa sinua, mutta en ole vielä varma mitä pentuihin tulee. En ole varma-”, Hämärätassu naukui suloisella ja heleällä äänellä. Kaamoskukka tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Niskuroiko toinen?
”Kaikki naaraat haluavat pentuja, etenkin minun kumppanini. Siitä me emme keskustele. Muistathan, henkeni on vaakalaudalla? Nähdään pian, rakkaani”, Kaamoskukka murahti ja hänen silmissään pilkahti viileä pilke. Hän suuntasi suoraan sisarustensa ja emonsa luokse. Hänen korvansa olivat luimussa surullisesti, kun hän saapui muiden luokse.
”Olen hyvin pettynyt sinuun, Pimentovarjo. Luulin sinua paremmaksi kissaksi, mutta että riistaa viattoman kissan henki? I-isämme henki. Isä oli hyvä kissa, teki aina paljon meidän hyväksemme. En voi uskoa, että hän on poissa… Pyräkkäpiru, Myrskymahti? Suotteko anteeksi, mutta isoveljenne asemassa haluaisin vaihtaa muutaman sanan emo- Pimentovarjon kanssa. Anteeksi, en tiedä miten voin enää edes kutsua sinua emoksemme. Emoni ei kykenisi tuollaiseen”, tabbykuvioinen kissa mourui epäuskoisena. Hän tunsi suurta mielihyvää siitä tiedosta, että hänellä oli Pimentovarjon kanssa yhteinen salaisuus Punatähden kuolemasta. Murhasta. Mihinhän muuhun Pimentovarjo oli kyennyt? Kaamoskukkaa kutkutti ajatus kiinnijäämisestä tulevaisuudessa. Hän oli varma, että kukaan ei uskoisi siihen millaisiin tekoihin hän itse pystyisi.

//Pimento ja pentulit?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Henkäysvarjo oli hakenut viime yönä henkensä ja noussut Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi. Tuore päällikkö oli kutsunut heti seuraavana päivänä klaanin koolle ilmoittaakseen, kenet oli valinnut uudeksi varapäälliköksi. Suoraan sanottuna yllätyin melkoisesti, kun kuulin Henkäystähden sanovan Pimentovarjon nimen. Yllätys vaihtui nopeasti iloksi emon puolesta – hänestä tulisi varmasti hyvä varapäällikkö klaanille ja aikanaan vielä loistavampi päällikkö!
Henkäystähden ilmoitusta seurasi toinenkin tärkeä uutinen, joka oli kääntävä nykyisen elämäni päälaelleen. Aluksi en saattanut uskoa kuulemaani: Isäkö muka petturi? Vielä huonommin aivoni halusivat käsittää sitä, että päällikkö oli heti sen perään kertonut Pimentovarjon tappaneen hänet epäröimättä asian tultua ilmi. Epäuskon ja järkytyksen osittain sumentama katseeni oli siirtynyt mustaan naaraaseen, joka seisoi päällikön rinnalla.
Henkäystähden päätettyä kokouksen Myrskymahti harppoi ensimmäisenä emon luokse. Olisin halunnut seurata hänen perässään, mutta jalkani tuntuivat jäätyneen kiinni aukion pohjaan. Seurasin etäältä, miten sisareni vaati vastauksia kysymyksille, jotka pyörivät myös minun päässäni. Vasta vähitellen minulle alkoi valjeta, että tämä todellakin tapahtui, enkä nähnyt pelkästään pahaa unta.
Tassutin kaksikon luokse varovaisin askelin. Sivusilmällä huomasin myös Kaamoskukan astelevan naaraita kohti. Myrskymahdin karvat olivat järkytyksestä pystyssä ja hän sähisi ja karjui emolle hurjana.
”Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti”, kuulin Pimentovarjon vastaavan siskollemme. Hänen katseensa käväisi meissä kaikissa, ja sydäntäni puristi, kun yritin etsiä hänen ilmeestään merkkejä siitä, että hän valehteli. Että kyseessä oli jokin väärinkäsitys. Naaraan kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet mitään. ”Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani”, emo jatkoi, ja hän tuntui osoittavan sanansa meille kaikille.
Vatsassani muljahti ja minulle tuli etova olo. Kun katsoin emoani, en enää tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Hän näytti niin tyyneltä ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tappanut oman elämänkumppaninsa, meidän isämme, sekä hajottanut samalla perheemme. Ei Turmaloikka ollut petturi! Ja vaikka olisikin ollut, ei hän olisi ansainnut kuolla sen takia. Minun tuntemani isä oli hyvä kissa – hän oli aina ollut tukemassa ja kannustamassa minua ja sisaruksiani, jo pienestä pitäen!
Tulikuumat kyyneleet täyttivät silmäni. ”Et voi olla tosissasi!” sanat putosivat suustani kuin raskaat järkäleet. Kurkkuani kuristi, ja ääneni oli pelkkää tukahtunutta kähinää. ”En saata uskoa, että teit jotain sellaista! Kuka tappaa oman puolisonsa tuosta vain? Rakastitko sinä edes häntä?” Pidin pienen tauon, ennen kuin esitin seuraavan raskaan kysymyksen, johon en oikeastaan edes halunnut kuulla vastausta, sillä olin niin vihainen ja poissa tolaltani: ”Rakastatko sinä meitä?”

//Pimento ja sisarukset?