Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Susipentu: 8kp –

Tuhkajuova: 14kp –

Lätäkköpentu: 42kp! – Oppilaan pisteet kasassa!

Lampipentu: 16kp –

Lokkipentu: 11kp –

Lammikkopentu: 13kp –

Savupentu: 4kp –

Virtatassu: 6kp –

Varissulka: 8kp –

Sulkavirta: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Taistelu Eloklaania vastaan oli päättynyt Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön voittoon. Sulkavirta ja Lokkipentu olivat menneet sotureiden paluun jälkeen nukkumaan, mutta nukahtaminen oli ollut Sulkavirralle vaikeaa. Kuningattaren oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, sillä kaikki tuntui olevan aivan pielessä. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mitä mieltä oli koko sodasta. Hän halusi tukea perheenjäseniään, mutta ei voinut olla huomioimatta sitä, että Ruskalinnun mukaan eloklaanilaiset olivat jaloja ja hyväsydämisiä kissoja. He eivät taatusti ansainneet tällaista. Kaikista eniten raidallisen naaraan mieltä painoi se, että hänen oma pieni poikansa oli niin kovin innoissaan sodasta. Lokkipennun silmät oikein sädehtivät, kun hän puhui taistelusta.
Jossain vaiheessa Sulkavirta oli nukahtanut ja herätessään uudelleen hän oli yhä väsynyt. Sulkavirta oli kertonut pojalleen Kuolonklaanin voitosta, joka oli ollut hyvin innoissaan. Jonkin ajan kuluttua harmaavalkoisen pennun suusta tuli kysymys, johon Sulkavirta ei olisi halunnut vastata:
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?”
Sulkavirta katsoi hetken poikaansa aivan hiljaa, yrittäen löytää oikeaa vastausta.
”Tuohon on vähän vaikea vastata”, naaras totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi, ”minä en tiedä, ansaitseeko kukaan oikeasti sellaista, mutta enhän minä olekaan mikään asiantuntija. En tiedä mitä metsässä on viimeisten vuodenaikojen aikana tapahtunut, joten olen väärä kissa vastaamaan kysymykseesi.”
Mutta Lokkipentu ei näyttänyt enää kuuntelevan. Pieni pentu tiiraili pentutarhan uloskäynnin suunnalle toivoen, että hän pääsisi taas ulos.
”Mentäisiinkö katselemaan niitä taistelijoita?” Lokkipentu kysyi. Pentu oli niin täpinöissään, ettei Sulkavirta hennonnut kieltäytyä. Pentu oli saanut tiukan otteen emostaan, joka rakasti poikaansa pyytettömästi ja ehdoitta.

Kuu vierähti taas hetkessä, ja Sulkavirralla oli käpälät täynnä työtä kolmikuisen Lokkipennun kanssa. Naaras ei halunnut olla hetkeäkään erossa pojastaan, koska rakasti häntä niin paljon. Sulkavirran koko elämä pyöri tätä nykyä vain Lokkipennun ympärillä, eikä se haitannut kuningatarta ollenkaan. Hän rakasti jokaista hetkeä, jonka hän sai viettää Lokkipennun kanssa.
”Opetatko sinä minulle nyt taisteluliikkeitä?” pentu uteli, kun hän käveli emonsa edellä ulos pentutarhasta. Matopennusta ja Aamupennusta oli tullut jokin aika sitten oppilaita, joiden nimet olivat nykyään Matotassu ja Aamutassu. Oppilaat olivat saaneet mestareikseen Kuuraturkin ja Turhamyrskyn. Lokkipentu halusi myös olla oppilas ja oppia taistelemaan ja saalistamaan, voidakseen tulla nopeammin soturiksi.
”Sitten kun olet vähän vanhempi. Sinä ehdit kyllä harjoitella vaikka koko loppuikäsi, ei sinulla ole mikään kiire, pikkuinen”, Sulkavirta naukui ja katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa. Lokkipentu ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä tämä katsoi tyrmistyneenä toiseen suuntaan. Sulkavirta käänsi katseensa poikansa katseen suuntaan ja huomasi, että valkoharmaa pentu katseli Tuhkajuovaa ja tämän jälkikasvuaan, jotka keskustelivat vähän matkan päässä heistä. Sulkavirta tiesi, että Lokkipentu halusi aina olla siinä paikassa, sillä kallion seinämän vierusta oli tähän aikaan päivästä leirin lämpimin paikka. Lehtikado alkoi olla lopuillaan, ja Lokkipentukin oli saanut kokea ensimmäistä kertaa auringon säteiden lämmön.
”Emo! Nuo kissat ovat minun paikallani, meidän on ajettava heidät pois!” Lokkipentu ilmoitti päättäväisesti ja oli jo lähdössä talsimaan kohti Sulkavirran emoa ja uusia sisaruksiaan. Harmaanruskea naaras asettui kuitenkin Lokkipennun tielle ja pudisteli päätään.
”He olivat siinä ensin, Lokkipentu. Me emme voi häätää heitä pois, sillä paikka ei ole vain meidän. Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?” Sulkavirta yritti taivutella pentuaan. Tuhkajuova tuntui nyt jo inhoavan Sulkavirtaa, eikä naaras halunnut antaa emolleen lisäsyitä inhota häntä tai hänen poikaansa.

//Lokki? 😮

Kirjoittaja: Auroora

Kuu oli ehtinyt jo laskea ja aurinko nousta mäntymetsän takaa, kun viimein palasimme kokoontumisesta leiriin. Henkäystähti oli selvästi halunnut pitkittää klaanien tapaamista niin paljon kuin vain kykeni järjestääkseen kuolonklaanilaisille ja kujakissoille mahdollisimman paljon aikaa. Onneksemme Mesitähti ja eloklaanilaiset eivät koko yön aikana olleet vaikuttaneet huomaavaan mitään. Joukoillemme olisi käynyt ohraisesti, jos kokoontumiseen lähteneet eloklaanilaiset soturit olisivat palanneet leiriin auttamaan klaanitovereitaan.
Olin yön jäljiltä uupunut, vaikka en ollutkaan kuulunut leiriin hyökkääjiin. Yö oli ollut pitkä ja halusin jo nukkumaan. Pakotin kuitenkin silmäni pysymään auki, sillä halusin nähdä hyökkäysjoukkojen palaavan leiriin, typerä kun olin. Vakuuttelin itselleni, että minua kiinnosti ainoastaan saada selville, miten hyökkäys oli mennyt, eikä erään punaruskean soturittaren vointi. Ei tietenkään, miksi olisi kiinnostanut? Aaltosalama oli sitä paitsi varmasti kunnossa. Hänen oli pakko olla. Pakotin hermostuneesti vääntelevän häntäni pysymään paikoillaan ja yritin keskittyä muihin asioihin.
En kuitenkaan joutunut odottamaan kauaa. Pian enemmän ja vähemmän haavoittuneita kissoja alkoi valua leiriin Pimentovarjon ja Keijukaisen johdattamina. Kumpikaan kokeneista naaraista ei ollut selvinnyt naarmutta, joten selvästi taistelu ei ollut ollut mikään läpihuutojuttu. Kaksikko ei vaivautunut selittämään tilannetta klaanin kissoille, vaan kiirehti suoraan päällikön pesään Henkäystähden luokse.
Pari kissaa raahasi mukanaan leiriin ruumista, ja tunnistin kuolleen kissan Myrkkytassuksi. Katseeni pysyi vain hetken oppilaan ruumiissa, kunnes taas aloin etsiä Aaltosalamaa. Pian huomasinkin hänet ja rentouduin hieman kun huomasin, että ainakin soturi oli tolpillaan. Hän oli selvästi jättänyt osan turkistaan matkan varrelle ja kerännyt taistelusta muutaman naarmun ja haavan, mutta naaras ei vaikuttanut olevan aivan hengen hädässä.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan asiaa olin jo noussut paikaltani ja kävelemässä Aaltosalamaa kohti. Olin muutaman askeleen päässä, kun huomasin Kalmakuun kiirehtivän tytärtään kohti. Jähmetyin nolona niille sijoilleni: en millään voinut välittää Aaltosalamasta yhtä paljoa kuin hänen isänsä. Minulla ei ollut mitään oikeutta olla ensimmäinen kissa, jonka hän leirissä tapaisi taistelun jälkeen. Sitä paitsi minun ärsyttävä naamani oli varmaankin viimeinen asia, jonka taistelun uuvuttama soturi halusi nähdä. Olin kuitenkin itsekäs ja halusin päästä puhumaan hänelle. Odotin hiukan nolona korvat tulessa, että kokeneempi soturi oli saanut vaihdettua sanasen tyttärensä kanssa, ja kun Kalmakuu häipyi tiehensä, riensin Aaltosalaman luo. Yritin pitää askeleeni ja olemukseni kiireettöminä ja rentoina, mutta en esitykselläni vakuuttanut edes itseäni.
”Toivottavasti taisteluharjoituksistamme oli jotain hyötyä. Et kyllä näytä siltä”, sanoin yrittäen virnistää, mutta huoli paistoi silmistäni selvästi. ”Oletko kunnossa?”

//Aalto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kerta kaikkiaan naurettavaa, ettei minua oltu otettu mukaan Eloklaanin leirin valtaamiseen. Jopa surkea Myrkkytassu oli päässyt mukaan! Tosin samainen kollinkuvatus oli tullut tapetuksi kyseisellä reissulla, mikä oli minusta ihan oikein hänelle. Minua kyllä harmitti, etten ollut saanut tilaisuutta kostaa hänelle henkilökohtaisesti, vaan joku eloklaanilainen oli tehnyt sen ”puolestani”… No, kukaan tuskin kaipasi Myrkkytassua sen enempää kuin piikkiä takalistoonsa, ja oppilaiden pesäänkin oli tullut taas vähän tilavampaa.
Nuolaisin rintaturkkiani mietteliäänä, ja samalla katseeni lipui Kyyhkytassuun ja Matotassuun, jotka jolkottelivat mestariensa perässä leirin uloskäyntiä kohti. Siristin silmiäni katsoessani, miten iloiselta sisareni näytti likaisenvalkean kollin seurassa. Ei enää niin pienestä juoksupojastamme oli vastikään tehty oppilas, ja siitä lähtien ruvennut panemaan merkille, miten usein Kyyhkytassu karkasi kollin luokse, kun silmäni vältti. Tiesinhän minä, että siskollani oli ollut erityinen side Matotassuun jo pentutarha-aikoina, mutta nyt tämä side alkoi tuntua minusta jopa jo vähän häiritsevältä. Välillä minusta tuntui, että minä olin se kolmas pyörä, vaikka se rooli olisi epäilemättä kuulunut Matotassulle.
Taivastassu sattui myöskin olemaan oman mestarinsa kanssa matkalla uloskäynnille, ja laikukas naaras erehtyi vilkaisemaan minun suuntaani. Nostin naamalleni häijyn virneen, mikä sai oppilaan kääntämään katseensa nopeasti toiseen suuntaan. Voi tuota hölmöä! Kunhan Kyyhkytassu vapautuisi Matotassun seurasta, voisimme yhdessä kehitellä jotakin kivaa leikkikalumme päänmenoksi. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi saanut piinata ketään…
Piinaamisesta puheen ollen, oli minun vuoroni tulla piinatuksi. Jääviilto asteli ulos soturien pesästä, ja tiesin, että seuraavaksi oli luvassa minun rääkkämistäni jollakin typerällä harjoituksella. Jonain päivänä minä tuhoaisin vielä Jääviillon, ja silloin hän saisi katua koskaan syntyneensä tähän maailmaan.

Kirjoittaja: Elandra

Kesken leirikierroksen Lammikkopentu oli pyytänyt, jos he kaikki voisivat leikkiä aivan hiljaa jotain yhdessä. Ennen kuin emo ehti vastata mitään, Lammikkopentu esitti jo lisää kysymyksiä:
”Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?”
Lätäkköpennun mielestä hänen pentuetoverinsa ehdotukset olivat hyviä. Myös Lampipennun kasvoilla oli pieni, innostunut hymy, josta Lätäkköpentu päätteli hänenkin tahtovan leikkiä tai opetella liikkeitä. Mutta kun Lätäkköpennun katse kääntyi emon suuntaan, emo ei ollut iloisen näköinen. Tuhkajuovan kasvoilla oli taas tiukka, aavistuksen verran pettynyt ilme. Lätäkköpentu ei pitänyt siitä, mutta hän ymmärsi miksi emo oli pettynyt. Emo oli ladellut selvät säännöt heidän lähtiessään ulos: ensin leirikierros ja sitten vasta hupi. Nyt Lätäkköpentua hävetti se, että hän ei ollut heti tajunnut sisarensa ehdotuksen olevan niin huono.
”Ei käy”, Tuhkajuova naukaisi kireällä äänellä ja siristi vaaleanvihreitä silmiään, ”me sovimme, että kierrämme leirin ennen mitään leikkejä. Ettekä te saa häiritä muita kissoja, elleivät he itse omatoimisesti tule luoksenne. Teidän on annettava sotureille ja oppilaille rauha levähtää aukiolla ilman häiriötekijöitä. Kun olette oppineet hallitsemaan kehoanne paremmin, voin opettaa teille yksinkertaisia liikkeitä.”
Lätäkköpennun katse kirkastui. Vaikka emo olikin tiukka ja ankara, hän oli maailman paras emo! Hopeanharmaan pennun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. Pennut eivät väittäneet emolleen vastaan, sillä he kaikki tiesivät sen johtavan sanktioihin. Niinpä neljä kissaa jättivät piikkihernetunnelin taakseen ja suuntasivat leirin aukiolla lepäävän, kaatuneen kuusipuun luokse.
”Soturit nukkuvat täällä”, Tuhkajuova selitti pysähtyessään kuusen leveämpään päähän. Lätäkköpentu pentuetovereineen silmäili sisäänkäyntiä, mutta emo siirsi tassunsa pentujensa eteen.
”Kuten sanoin, he nukkuvat siellä. Pennuilla ei ole mitään asiaa sotureiden pesään, ei edes sen suulle”, tabbykuvioinen kuningatar ilmoitti.
”Mutta eihän se häiritse heitä mitenkään, jos me vain kurkkaamme!” Lätäkköpentu ilmoitti hiukan ärsyyntyneenä. Pennun häntä heilahti puolelta toiselle vauhdikkaasti, kun hän katsoi emoaan uhmakkaasti. Tuhkajuovan kasvoilla oli ankara ilme.
”Kyllä se häiritsee, sillä olette sitten sotureiden tiellä. Etkö muista, mitä pentujen tehtäviin kuuluu?” emo kysyi ja kumartui Lätäkköpennun luokse.
”Muistan!” tabbykuvioinen naaras ilmoitti terävästi, ”meidän tehtävämme on oppia klaanin tapoja ja pysyä poissa sotureiden ja oppilaiden tieltä.” Emo nyökytteli päätään.
”Niin, eli te ette voi mennä kurkkimaan muiden pesiin”, emo vastasi kylmällä äänellä ja viittoi pennut perässään kohti kuusen latvustoa, jonka Lätäkköpentu arveli olevan oppilaiden pesä. Pentu vilkaisi sisaruksiaan, jotka olivat seuranneet hiljaa Lätäkköpennun ja emon kireää keskustelua. Lätäkköpentu kyllä rakasti koko perhettään kovasti, mutta hän koki toisinaan tarvetta tuoda ilmi oman mielipiteensä, vaikka hän tiesikin muiden olevan siitä eri mieltä. Tällä kertaa emo oli kuitenkin onnistunut todistamaan, että Lätäkköpennun mielipide oli ollut väärä; he olisivat kirjaimellisesti sotureiden tiellä, jos he kurkkisivat sisään heidän pesäänsä.

Emo esitteli jälkikasvulleen vielä oppilaiden pesän, tuoresaaliskasan ja parantajan pesän. Parantajan pesään pennut saivat mennä sisään, mutta Lätäkköpentu ei voinut sietää sitä löyhkää, joka pesässä leijaili!
”Hyi! Ihan kamala haju!” Lätäkköpentu ilmoitti nyrpistäen nenäänsä, kun he astuivat sisään hämärään pesään, joka sijaitsi pentutarhan tavoin kallionseinämässä, ”mistä tämä haju oikein tulee?”
”Minä luulen, että se tulee yrteistä. Eikö niin emo?” Lammikkopentu kysyi ja käänsi katseensa heidän edessään seisovaan emoon. Tuhkajuova nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kyllä, parantaja hoitaa yrteillä sairaita kissoja. Ne haisevat pahalta, mutta niillä voidaan pelastaa sairaan tai loukkaantuneen kissan henki”, Tuhkajuova selitti rauhallisella äänellä. Lätäkköpentu näki, kuinka Lammikkopennun silmät säihkyivät, kun tämä oli vastannut oikein. Lätäkköpennun katse kääntyi pesässä olevaan onkaloon, josta asteli esiin musta hahmo. Mustan kissan keltaiset silmät kiiluivat hämärässä, kun hän tassutteli kohti pentuja ja heidän emoaan. Naaras – joka kai oli parantaja – hymyili ystävällisesti Tuhkajuovalle ja tämän jälkikasvulleen.
”Hei, minä olen Kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel. Oletteko te ensimmäistä kertaa leirissä?” musta naaras kysyi ystävällisesti hymyillen. Lätäkköpentu oli kuullut isän puhuvan, että parantaja oli klaanille hirmuinen taakka, kun hän ei osallistunut saalistamiseen tai klaanin puolustamiseen. Lätäkköpentu oli kuitenkin eri mieltä. Hänen mielestään parantaja korvasi tekemättömät tehtävänsä sillä, että hän paransi niitä klaanin jäseniä, jotka puolustivat ja ruokkivat klaania.
”Olemme me. Emo esittelee meille leiriä”, Lammikkopentu selitti. Myös Lätäkköpentu rohkeni puhumaan, kun hänen sisarensakin oli avannut suunsa.
”Minä olen Lätäkköpentu. Minun mielestäni sinun pesäsi haisee pahalta. Miten sinä voit asua täällä?” pentu kysyi. Lätäkköpentua alkoi puistattaa yrttien kitkerät tuoksut, mutta Hehkuaskel vain hymyili.
”Minustakin yrtit haisivat aluksi pahalta, mutta olen nyt tottunut niiden hajuun eivätkä ne haise enää pahalta”, musta parantajakissa selitti rauhallisella äänellä ja hyvin kärsivällisesti. Lätäkköpentu kohautti lapojaan.
”Kyllä ne haisevat”, pentu ilmoitti.
”Minä luulen, että sinulla on muutakin tehtävää kuin maleksia täällä pentujen kanssa”, Tuhkajuova keskeytti keskustelun kylmällä äänellä ja loi terävän katseen Hehkuaskeleeseen. Parantaja katsoi pahoitellen kuningatarta. Hän toivotti pennuille ja heidän emolleen hyvät päivänjatkot ja palasi vähin äänin takaisin samaan paikkaan, josta hän oli tullutkin. Lätäkköpentu jäi katsomaan parantajakissan perään ja käänsi katseensa emoon.
”Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt olla niin ilkeä hänelle”, Lätäkköpentu ilmoitti ja kohtasi emon terävän katseen, ”hän kuitenkin parantaa myös sinut, jos tulet kipeäksi tai haavoitut. Siitä pitäisi olla kiitollisempi.”
Tuhkajuova ei taaskaan näyttänyt iloiselta, mutta nyt hän tiesi, ettei emo voisi muuttaa hänen omaa mielipidettään. Siitä Lätäkköpentu pitäisi kiinni kynsin hampain, sillä hänen mielestään oli oikeasti epäreilua, miten muut kohtelivat Hehkuaskelta.
”En minä ollut ilkeä. Parantajalla on etenkin lehtikatoisin paljon tehtävää, eikä niihin kuulu pentujen kanssa höpöttely”, Tuhkajuova ilmoitti ja komensi pentunsa perässään ulos pesästä. Lätäkköpentu ei voinut pysyä hiljaa, joten hän oli pakko saada puhua pentuetovereilleen kuiskaten niin, ettei emo kuulisi ja suuttuisi:
”Minä en pidä siitä, että kukaan ei ymmärrä miten tärkeä parantaja on klaanille! Häntä pitäisi kunnioittaa enemmän, eikö niin?”
Pentu silmäili kysyvästi pentuetovereitaan toivoen, että he jakaisivat mielipiteen hänen kanssaan.

//Lammikko tai Lampi?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

“Tottakai!” Savupentu hihkaisi ja nappasi sammalpallonsa, jonka oli saanut Mäntyviikseltä edellispäivänä.
“Heittelemme tätä edes takaisin eikä se saa osua maahan. Jos minä tiputan sen sinä voitat”, Savupentu kertoi innoissaan. Susipentu kampeutui ylös istuma-asennostaan ja asettautui peliasemiin.
“Ja entä, jos minä pudotan sen?” harmaalaikukkaan veli kysyi jo paremmalla mielellä.
“Silloin minä voitan”, Savupentu sanoi ja hymyili koko olemus iloa ja rakkautta ympäröivää maailmaa kohtaan.
“Selvä aloitetaanko?” Susipentu kysyi ja Savupentu nyökkäsi innokkaasti. Naaraspentu heitti sammalpallonsa Susipennulle ja tuo heilautti sen takaisin. Savupentu loikkasi ja nappasi pallon ja heitti sen taas. Susipentu laukaisi pallon ja se lennähti Savupennun pään yli ja vaikka tuo tavoitteli sitä kaikin voimin pienet jalat sotkeutuivat toisiinsa ja Savupentu muksahti maahan. Hän vinkaisi lyödessään leukansa.
“Savupentu? Oletko kunnossa?” Savupennun veli naukui ja tassutti sisarensa luo huolissaan.
“Ei sattunut. Jatketaan vain leikkiä”, Savupentu naukaisi ja kömpi ylös maasta.
“Oletko varma? Se näytti kipeältä”, Susipentu naukui ja nappasi sammalpallon käpäliinsä.
“Olen varma. Ei minua sattunut säikähdin vain”, harmaalaikukaspentu sanoi ja hymyili..
“Sinä voitit nyt. Pelataanko me vielä?” Savupentu kysyi nyt jo innokkaana ja olemus taas henkien naaraan iloa.
//Susi?

Kirjoittaja: Aura

Lammikkopennun kasvoja korosti innostunut ilme. Hän oli vihdoin päässyt emonsa ja pentuetovereidensa kanssa pentutarhan ulkopuolelle. Pennusta pentutarha olikin jo alkanut käydä turhan tunkkaiseksi ja tylsäksi paikaksi! Sen lisäksi pesä oli täynnä hiirenaivoisia kissoja, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Naaras ei kestänyt sitä, kun kaikki tulivat sotkemaan hänen lelukokoelmaansa. Kepit olivat tietyssä järjestyksessä, järjestys oli tarkoin valittu eikä hän sietänyt, jos joku kehtaisi edes liikauttaa niitä. Lammikkopennulla meni kuppi välittömästi nurin ja hän olikin saanut kuulla asiasta moneen otteeseen emoltaan. Muissa asioissa hän olikin pennuksi yllättävän hillitty, mutta symmetrian puute sai hänet pois tolaltaan. Silloin Lammikkopentu ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, kuin sen virheen. Naaras katseli hiljaisena, kun hänen siskonsa juttelivat uimisesta.
“Minä aion opetella uimaan, jos emo haluaa, että opettelen uimaan. Aion tehdä emon hyvin ylpeäksi!” Lammikkopentu ilmoitti muille ja palasi taas ajatuksiinsa. Pauhaava putous ja tumma lampi olivat hänestä kiinnostavia. Kuitenkin, hänen oli myönnettävä, että ne myös pelottivat häntä. Joskus hän olisi niin rohkea, että uskaltaisi mennä uimaan, mutta se päivä ei ollut nyt. Vesikin näytti kylmältä ja kolkolta. Pian Tuhkajuova huomasi pentujensa hidastelut ja tuli ilmoittamaan asiasta jälkikasvulleen. Lammikkopentua nolotti, kuinka hän oli saattanut tuottaa tällä tavalla niin suuren pettymyksen? Naaras myös toivoi, että emo ei kehittelisi heille rangaistusta, kuten pentutarhaan palaaminen. Lammikkopentu oli niin pitkään halunnut nähdä leirin ihmeet, joten tätä kierrosta hän ei haluaisi menettää! Olisi vain oltava ripeämpi eikä jäätävä ihastelemaan jokaista vastaantulevaa asiaa.
“Minäkin pelkäsin, että emo passittaisi meidät suorinta tietä leiriin”, naaras supatti takaisin siskolleen huolestuneella äänellä. Kolmikon emo jatkoi leirikierrosta ja esitteli pennuilleen seuraavaksi päällikönpesän. Lammikkopennun korvat lopahtivat, kun heidän isänsä, Henkäystähti ei ollutkaan paikalla. Siispä he eivät pääsisi katsomaan pesää tarkemmin.
“Olisin halunnut nähdä miltä isämme pesä näyttää. Tuleekohan minustakin päällikkö, kun näytän niin paljon isältämme? Eikö se olisi loogista?” Lammikkopentu kysyi niin emoltaan, kuin myös sisaruksiltaan.
“En usko, että se toimii niin. Eihän Pimentovarjokaan näytä isältämme ja hänestä tulee seuraava päällikkö”, toinen hänen sisaruksistaan miukaisi ja sai Lammikkopennun vain kohauttamaan olkiaan. Hänestä tulisi silti päällikkö, se oli saletti se! Päällikkyys tekisi hänen emonsa, Tuhkajuovan taatusti maailman ylpeimmäksi kissaksi. Lammikkopentu halusi niin kovin olla emonsa suosiossa. Seuraavaksi raidallinen naaras esitteli jälkikasvulleen piikkihernetunnelin. Toiveikkaana nuori naaraspentu kurkisti tunneliin ja melkein muksahti kumoon, kun tunnelista näkyikin maisemien sijaan tummaturkkinen hahmo. Mokoma köntys tuli hänen seikkailujensa tielle! Kuningatar kertoi sen johtavan ulos leiristä ja korosti vielä, että pennut eivät saisi poistua leiristä. Se johtaisi rangaistukseen ja maineen menettämiseen. Lammikkopentu kauhistui, sitä hän ei ainakaan halunnut! Jos hän äsken oli toivonut, että he voisivat käydä kierroksella ulkona ja harkinnut, että voisi tehdä salaisen seikkailun siskojensa kanssa, nyt hän ei uskaltanut edes ajatella sitä.
“Minäkään en aio karata! En halua, että muut kissat katsovat pahasti tai menetän maineeni”, Lammikkopentu kajautti perheenjäsenilleen. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä maineen menetys tarkoitti, mutta oli kuullut ne sanat emoltaan ja päätellyt, että se olisi hyvinkin vakava asia. Lammikkopentu katseli sisaruksiaan ja emoaan uteliaana. Hänen viiksensä väpättivät, kun hän mietti, että hehän voisivat leikkiä jotain. Naaraspentu uumoili, että heidän emonsa ei haluaisi osallistua kolmikon leikkeihin, mutta aina sopi toivoa ja yrittää.
”Voitaisiinko me leikkiä jotain, me kaikki neljä? Jos lupaamme olla hiljaa”, tabbykuvoinen naaras aneli emoltaan ja pälyili sitten siskostensa suuntaan. Heille tulisi taatusti niin hauskaa, jos he leikkisivät jotain kivaa! Kuten piilosta tai harjoittelisivat liikkeitä.
”Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?” Lammikkopentu jatkoi sitten aneluaan. Kai emo tämän kerran voisi suostua heidän pyyntöihinsä?

// Lampi, Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lampipentu oli vastannut Lätäkköpennulle, että hän ainakin aikoisi opetella uimaan. Sisko muistutti pentuetovereilleen, miten tärkeä taito uimistaito oli.
”Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida”, tabbykuvioinen pentu sanoi ja katsoi Lätäkköpentua vaalenvihreillä silmillään. Pentueensa nuorin Lätäkköpentu kohautti lapojaan. Hän oli jo päättänyt, ettei koskaan astuisi käpälälläänkään veteen, eikä hänen tietääkseen kuivalla maalla voinut hukkua. Siispä hopeanharmaa pentu pudisteli päätään.
”Uintitaito on tärkeä taito niille, jotka menevät veteen. Minä en aio mennä veteen, enkä voi siksi hukkuakaan”, Lätäkköpentu ilmoitti rauhallisesti. Emon ankara ääni keskeytti pentujen keskustelun ennen kuin Lampipentu tai Lammikkopentu ehtivät vastata mitään:
”Älkää hidastelko. Minä käskin teidän pysyä aivan kannoillani.” Huomaamattaan pennut olivat hidastaneet tahtiaan ja jääneet täten emostaan jälkeen. Kolmikko tiesi, että emoa olisi toteltava mikäli halusi jatkaa leirikierrosta, joten pennut laittoivat suunsa suppuun ja kiiruhtivat emonsa luokse. Tuhkajuova katsoi terävällä katseellaan pentujaan, ja hetken Lätäkköpentu luuli heidän joutuvan takaisin pentutarhaan. Pimeyden Metsälle kiitos, emon ilme muuttui rennommaksi ja naaras jatkoi leirin esittelemistä jälkikasvulleen. Lätäkköpentu huokaisi helpotuksesta.
”Huh, minä säikähdin, että joudumme takaisin pentutarhalle”, naaraspentu sanoi ja jatkoi matkaansa sisarustensa välissä kohti leirin piikkihernemuuria. Tuhkajuova esitteli pennuilleen päällikön pesän. Emo oli vilkaissut pesään sisään siinä toivossa, että Henkäystähti olisi voinut esitellä jälkikasvulleen pesäänsä. Isä ei kuitenkaan ollut paikalla, joten pennut eivät harmikseen päässeet sisään pesään. Emo pentuineen jatkoivat matkaansa piikkihernemuurin luokse. He kulkivat kissojen tekemää polkua pitkin piikkihernemuurin varjossa eteenpäin.
”Tuossa on piikkihernetunneli”, Tuhkajuova pysähtyi piikkihernemuurissa olevan tunnelin luokse. Lätäkköpentu kurkki sisään hämärään tunneliin, yrittäen nähdä ulos leiristä. Ulkomaailman sijaan pentu näki lähestyvän, tumman hahmon. Lätäkköpentu siirtyi sivuun ja antoi suurikokoisen soturin kävellä sisään leiriin. Kissa mulkaisi ensin Tuhkajuovan pentuja ja sitten itse emoa, murahti jotain ja käveli tiehensä.
”Te ette saa poistua leiristä ennen kuin olette oppilaita. Pennut, jotka karkaavat leiristä saava rangaistuksen ja erittäin huonon maineen muiden keskuudessa”, emo sanoi ankaralla äänellä.
”Minä en aio karata, sillä ulkona on varmasti todella vaarallista”, Lätäkköpentu ilmoitti pätevänä, ”enkä minä osaa vielä puolustaa itseäni.”

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Koivu

Lokkipennun onneksi hänen valheensa unissakävelystä oli mennyt läpi emolle, kuten pentu oli toivonutkin. Emo oli suostunut siihen, että he voisivat valvoa odottamassa auringonnousuun saakka, josko taistelijat palaisivat. Ehtona oli kuitenkin ollut, että auringon noustessa Lokkipentu joutuisi menemään takaisin nukkumaan.
Lokkipentu oli istunut harvinaisen kärsivällisenä pentutarhan suulla emon hännän ympäröimänä, että soturit ja ne kujakissat palaisivat taistelusta. Hänen oli saatava tietää heti, miten hyvin he olisivat voittaneet. Tai siis, pakkohan Kuolonklaanin oli voittaa, eikö niin? Jos pentu jotain oli oppinut kahden ensimmäisen elinkuunsa aikana, niin sen, että Kuolonklaani oli ylivoimaisesti paras klaani.

Kun auringonvalo vihdoin alkoi pilkottaa hennosti puiden takaa, Lokkipentu ponkaisi pystyyn. Eikö taistelun pitäisi olla jo loppunut? Aurinko jatkoi kuitenkin vain nousemistaan, ja kissat alkoivat liikehtiä yhä levottomammin leirin keskiaukiolla. Ensimmäinen partiokin alkoi kokoontua lähtövalmiiksi. Lokkipentu mutristi suutaan ja murahti närkästyneenä. Taistelupartion täytyisi tulla leiriin nyt, nyt tai nyt, jotta hän ehtisi todistamaan sen silmillään!
Hetken kuluttua emo nuolaisi Lokkipennun päälakea. Kolli kurtisti kulmiaan ja laski päätään alemmas välttääkseen seuraavan kielensipaisun.
”Muistathan mitä sovimme, Lokkipentu: Valitettavasti meidän täytyy nyt palata jatkamaan unia”, emo maukui pahoittelevasti, mutta komentavasti. Lokkipentu yritti keksiä, miten saisi emon suostumaan jäämään odottamaan vielä hetkeksi. Hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan vaihtoehtoja tällä kertaa. Se turhautti ja suututti pikkuista kollia. Hänellä oli kovin suuri tarve olla kontrollissa ja saada päättää omista asioistaan. Ei ollut mitenkään oikeutettua, että emo määräili häntä tuolla tavoin! Valkoharmaa kollipentu elätteli toivoa, että jonain päivänä hän ottaisi kaiken vallan metsässä itselleen. Silloin hän ei kokisi moisia vääryyksiä.
”Tulehan nyt, Lokkipentu rakas”, emo hoputti ja tuuppasi pentua hellästi kuonollaan.
”Mutta emo kiltti…” Lokkipentu naukaisi hennolla äänellä.
”Ei mitään muttia, Lokkipentu. Meillä oli sopimus. Ja sinä kaipaat unta, näytät jo ihan uniselta”, emo tokaisi.
Lokkipentu vilkaisi viimeisen kerran leirin uloskäynnille. Se siitä sitten, hän ajatteli. Kaikki valvominen ja juonittelu oli ollut turhaa…
”No, käveletkö itse vai kannanko sinut?”
”Joo joo, minä kävelen!” Lokkipentu murahti kiukkuisena, ennen kuin lähti tepsuttamaan väsymyksestä huojuen sisälle pentutarhaan.
Juuri, kun Lokkipentu oli asettunut emon lämpimälle kyljelle, kuului ulkoa useiden suurten käpälien rummutus ja muutamia kovaäänisiä naukaisuja. Lokkipentu pomppasi ylös korvat höröllä.
”Nyt he tulevat!” kolli arvasi.
Hän kipitti kurkistamaan ulos jäkäläverhon taakse, ennen kuin emo ehti reagoida. Kuolonklaanin taistelusoturit tupsahtivat leiriin piikkihernetunnelista yksi kerrallaan, seassaan muutama kujakissa. Se harmaa kujakissa, jonka Lokkipentu päätteli olevan heidän johtajansa, meni juttelemaan Henkäystähden kanssa. Lokkipentu tapitti vertavuotavia sotureita tohkeissaan. Olivatko he voittaneet? Hän oli melko varma, että he olivat.
Emo oli saapunut Lokkipennun viereen seuraamaan leirin tapahtumia. Lokkipentu oli kuitenkin pakotettu pian nukkumaan, ja sulkiessaan silmänsä kolli oli nukahtanut silmänräpäyksessä. Valvominen oli ottanut koville; olihan pentu vasta kahden kuukauden ikäinen.

Seuraavana päivänä Lokkipentu oli saanut varmuuden siitä, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö todella olivat voittaneet taistelun Eloklaania vastaan. Emo oli kertonut sen Lokkipennulle, vaikka Lokkipennulle oli tullut hiukan kummallinen olo siitä, miten vähän emo oli tuntunut iloitsevan taistelun voittamista. Mutta ehkä kolli oli vain kuvitellut.
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?” Lokkipentu oli sanonut harvinaisen intohimoisena. Pentu ei muistanut tarkalleen, mitä emo oli siihen vastannut, vai oliko vastannut mitään. Pikkuinen kolli ei kuitenkaan malttanut sulkea suutaan taistelusta moneen päivään sen jälkeenkään. Siitä oli tullut pienelle Lokkipennulle hyvin tärkeä mielenkiinnonkohde.

//Sulka?

Kirjoittaja: Auroora

Päivä, josta Lampipentu oli ikuisuuden unelmoinut, oli viimein koittanut. Tuhkajuova oli vaikuttanut olevan hyvällä tuulella, ja hopeanharmaa naaras oli viimein päättänyt viedä pentunsa käymään tarhan ulkopuolella. Lampipentu ei ilmaissut innokkuuttaan suurin elein, mutta hänen silmiensä säihkymisestä saattoi päätellä, että sisimmässään nuori naaras oli suorastaan täpinöissään. Pentutarha oli jo kauan aikaa sitten käynyt tylsäksi ja joka päivä Lampipentu harkitsi karkaamista yhä vakavammin. Hän ei halunnut suututtaa Tuhkajuovaa, mutta halu päästä seikkailemaan suureen maailmaan oli alkanut painaa mittakupissa enemmän kuin emon tyytyväisyys. Onneksi kuningatar oli kuitenkin suostunut leirissä vierailuun, ennen kuin Lampipentu oli tosissaan alkanut suunnittelemaan pakoa.
Jännittyneenä vaaleanharmaa naaras asteli emonsa ja siskojensa perässä pentutarhan suuaukon ja sitä peittävän jäkäläverhon läpi. Hänen sydämensä tuntui sykkivän oudon nopeasti, ja Lampipentu kuuli verensä kohisevan korvissaan. Samaan aikaan hän oli sekä innostunut että peloissaan: pentu ei tiennyt ollenkaan, mikä häntä odottaisi tarhan tuttujen vaikkakin tylsien seinien takana. Lampipentu hengitti syvään ja otti viimeisen askeleen ulos pentutarhan suojasta. Kun leiri viimein avautui hänen edessään, naaraspentu henkäisi ihmeissään.
Kaikkialla oli valkoista, mikä sai Lampipennun siristämään vihreitä silmiään. Lumi kimalteli auringon säteiden heijastuessa sen pinnasta, eikä harmaa pentu voinut vastustaa kiusausta upottaa tassuaan hankeen. Hän värähti hiukan tuntiessaan lumen kylmyyden ensimmäistä kertaa, mutta painoi pian tassunsa takaisin kylmään maahan. Oli ihmeellistä, miten erilaista leirissä oli lämpimään ja hämärään pentutarhaan verrattuna.
Lampipentu salli katseensa kiertää leiriä. Kissoja oli paljon, enemmän kuin hän oli osannut pelätä. Harmaa pentu kipitti nopeasti siskonsa Lätäkköpennun perään, jotta ei vain jäisi muista jälkeen.
Tuhkajuova halusi viedä pentunsa esittelykierrokselle leiriin. Se kelpasi Lampipennulle hyvin, sillä vaikka hän olisikin halunnut vaellella leirissä yksinään, ei hän ollut vielä kyllin rohkea siihen. Hopeanharmaa kuningatar johdatti kolmikkoa lumeen painunutta polkua pitkin kohti lampea ja pauhaavaa putousta. Lampipentu nielaisi hermostuneena, kun he lähestyivät äänekästä, nopeasti juoksevaa vesimassaa. Helpotuksekseen naaraspentu kuuli Tuhkajuovan kehottavan heitä olemaan varovaisia lammen lähellä. Olisi ollut noloa pelätä jotain, mitä ei ollut syytä pelätä – etenkin, kun Lätäkköpentu ja Lammikkopentu eivät vaikuttaneet lammen edessä pelokkailta ollenkaan.
Hetken emmittyään Lampipentu otti varovaisen askeleen kohti lammen reunaa. Vesi oli jäätynyt siinä, missä se kohtasi maan, ja harmaa pentu paloi halusta koskettaa hopeista kuuraa. Hän kuitenkin piti tassunsa visusti kuivalla maalla ja tyytyi tarkkailemaan lampea ja siihen laskevaa putousta turvallisen välimatkan päästä. Pari vesipisaraa osui hänen turkilleen, mutta Lampipentu huomasi, ettei tuntemus haitannut häntä.
Lampi ja putous olivat kuitenkin pennun mielestä hiukan pelottavia. Lammen vesi oli tummaa, lähes mustaa, eikä naaraspentu erottanut enää sen pohjaa kun hänen katseensa ajautui kauemmas rannasta. Putous oli äänekäs ja paiskoi vettä sellaisella voimalla, että kylmät väreet kulkivat Lampipennun selkää pitkin. Hän ei halunnut joutua tuonne.
Tämänkö mukaan hän oli saanut nimensä? Lampipentua oli aina kiinnostanut hänen nimensä alkuosan merkitys. Toiveikkaana hän oli kuvitellut lammen olevan kaunis ja seesteinen paikka, jonka luona kissat saattoivat rentoutua ja nauttia elämästään. Tämä lampi näytti kylmältä, vaaralliselta ja rauhattomalta. Putous oli villi ja kesyttämätön. Lampipentu ei kokenut olevansa mitään näistä asioista, mutta niin vain hän oli saanut nimensä tämän uhkaavan vesistön mukaan. Oliko hänen tarkoitus olla yhtä villi ja vaarallinen kuin lampi ja siihen laskeva putous olivat? Miksi kukaan ei uinut lammessa? Lampipentu katsoi hiukan nolostuneena, miten inho piirtyi Lätäkköpennun kasvoille, kun tämä vilkuili veden tummiin syvyyksiin. Hän kääntyi nopeasti pois lammen rannalta ja asteli emonsa luo.
Kun Tuhkajuova kertoi aikovansa opettaa kolmikon uimaan, Lampipentu löysi itsensä ristiriitaisten tunteiden keskeltä. Hän ei halunnut uida: vesi näytti kylmältä ja syvältä. Emon puheet lammessa kuolemisesta saivat hänet vain pelkäämään enemmän. Lampipentu ei kuitenkaan halunnut olla pettymys emolleen, ja hän tiesi miten tärkeänä Tuhkajuova piti uintitaitoa.
“Minä aion”, hän vastasi hiljaa, kun Lätäkköpentu kertoi kuiskaten, ettei opettelisi uimaan. Lampipennusta kaikuivat Tuhkajuovan sanat, kun hän katsoi vakavasti siskoaan. “Se on tärkeä taito. Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida.”

//Lätäkkö, Lammikko, Tuhka?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkköpentu oli innoissaan, ja hänen oli vaikeaa pitää leveä hymy poissa kasvoiltaan. Emo oli viemässä heitä ensimmäistä kertaa ulos pesästä! Puolentoista kuun ikäinen pentu oli asettunut riviin emonsa taakse. He kaikki olivat valmiita astumaan ensimmäistä kertaa koskaan ulos synkästä pentutarhasta ihmeelliseen, suureen maailmaan. Emo muistutti vielä säännöistä, joita heidän oli toteltava pesän ulkopuolella. Lätäkköpennulla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän rakasti emoaan – ja koko muuta perhettään – ja halusi antaa hänelle hyvän kuvan itsestään.
Hopeanharmaa Tuhkajuova lähti johdattamaan kolmea pentua ulos pesästä. Lätäkköpentu pidätti hengitystään astelemalla Lammikkopennun perässä jäkäläverhon ali kirkkaalle aukiolle. Pikkuruiset pennut siristelivät silmiään katsellessaan valkoisena hohtavaa aukiota. Korkealla loistava, kylmä ja kirkas aurinko loi säteensä leirin aukiolla oleviin hankiin. Auringonsäteet heijastuivat hangesta inhottavan kirkkaasti, ja Lätäkköpennulla meni tovi totutella siihen. Kun hänen pienet silmänsä olivat tottuneet kirkkaaseen valoon, pentu kykeni silmäilemään suurta aukiota.
Se näytti aivan valtavalta ahtaaseen ja täyteen ahdattuun pentutarhaan verrattuna! Joka paikassa oli niin paljon tilaa, eikä Lätäkköpentu ollut koskaan nähnyt sellaista. Hän oli välillä yrittänyt kurkkia aukiolle jäkäläverhon alta, mutta emo oli aina komentanut hänet pois. Tällaiseksi nuori pentu ei ollut osannut kuvitella leiriä. Leirin oikeasta laidasta kantautui voimakasta pauhunaa, joka kuului hieman vaimeampana myös pentutarhalle. Lätäkköpennun katse kääntyi pauhun lähteeseen, eli vesiputoukseen. Pentu katseli uteliaana, kuinka vesi putosi korkealta kalliolta ajas leirin pohjalla sijaitsevaan lampeen. Lammen vieressä oli kaatunut kuusi, jonka Lätäkköpentu tiesi toimivan oppilaiden ja sotureiden pesänä; emo oli kertonut siitäkin aiemmin. Leirin vastakkainen seinämä ei ollut muiden tavoin kalliota. Valkea lumi oli peittänyt pensaat, mutta pensaan piikikkäät oksat pilkistivät sieltä täältä lumen alta.
Tuhkajuova kääntyi pentujensa puoleen:
”No niin, eiköhän aloiteta. Seuratkaa minua.” Lätäkköpentu lähti sisarustensa välissä kävelemään polkua pitkin emon perässä oikealle kohti putousta. He kulkivat leirin kallioseinämän viertä pitkin. Ensin emo esitteli heille putouksen sekä lammen, joka oli jäätynyt reunoiltaan.
”Teidän on varottava lampea. Pysytelkää sopivan etäisyyden päässä siitä, sillä jos putoatte lampeen, saatatte kuolla sinne. Kuolonklaanilaiset eivät osaa uida, ja harva uintitaidoton riskeeraisi oman henkensä pelastaakseen pienen pennun hengen”, emo ilmoitti kylmällä äänellä. Lätäkköpentu katsoi inhoten vettä.
”Minä en aio koskaan mennä lähelle vettä, se ei näytä lainkaan houkuttelevalta”, pentu vastasi nopeasti, kokien suurta tarvetta tuoda oman mielipiteensä julki muillekin. Emon vihreä, terävä katse kääntyi Lätäkköpentuun.
”Kun olette kyllin vanhoja, minä opetan teidät uimaan. Se on tärkeä taito, vaikkei Kuolonklaanissa sitä arvostetakaan”, Tuhkajuova ilmoitti ja jatkoi matkaansa, antamatta Lätäkköpennulle enää mahdollisuutta vastustella. Pennut seurasivat emoaan, mutta Lätäkköpentu ei ollut tyytyväinen. Jos vesi oli niin vaarallinen, miksi emo halusi vartavasten pakottaa heidät sinne?
”Minä en kyllä aio opetella uimaan, se ei kuulosta järkevältä”, Lätäkköpentu kuiskasi pentuetovereilleen, jotta vähän matkan päässä kuuleva emo ei kuulisi häntä.

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli keskeyttänyt yöllä uneni riehumalla pentutarhalla. Raidallinen naaras oli päästänyt pentunsa karkaamaan ja yritti etsiä häntä. En pitänyt siitä, miten vastuuton Sulkavirta oli poikansa kanssa. Lokkipentu olisi kaivannut kunnon kuria, mutta raidallinen naaras sen kuin vain silitteli jääräpäisen pentunsa päätä ja antoi hänen tehdä mitä halusi. Sen vuoksi pentu oli alkujaankaan päässyt karkuun, eikä minulta ollut herunut myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli jättänyt minut rauhaan ja olin saanut jatkaa uniani.
Heräsin aamulla ensimmäisten joukossa. Pesään ei kajastanut ulkoa juurikaan valoa, joten olin päätellyt auringonnousun olevan vasta edessäpäin tai juuri käsillä. Koska kolme pentuani nukkuivat sikeästi vatsani vierellä, olin noussut hiljaa ylös ja kiiruhtanut ulos pentutarhalta. Ulkona oli kylmää ja hämärää, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti siitä aukiolla oleskeleviin kissoihin. Jokaisen turkit olivat rähjäisiä ja kissat olivat selvästi olleet taistelussa; taistelussa Eloklaania vastaan. Heidän kasvoillaan olevat tyytyväiset ilmeet paljastivat, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat takuulla voittaneet taistelun.
Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä hetken kuluttua Henkäystähti, Pimentovarjo ja Keijukainen kävelivät kaatuneen kuusen takaa esiin. Raidallinen päällikkö otti paikkansa leirin keskustassa ja kutsui klaanin koolle. Moni kuolonklaanilainen oli valvonut koko yön joko kokoontumisen tai hyökkäyksen vuoksi. Leiriin jääneistäkin jotkut typerykset olivat käyttäneet koko yönsä istumalla leirin aukiolla hyökkääjiä odottaen. Mielestäni se oli silkkaa typeryyttä. Nyt leiriin jääneet soturit, joiden olisi pitänyt levätä yö, joutuisivat partioimaan väsyneinä tai pahimmassa tapauksessa kieltäytyisivät partioimasta väsymyksensä vuoksi.
”Kuolonklaani ja kujakissat voittivat yöllisen taistelun Eloklaania vastaan”, Henkäystähti naukui vakaalla äänellä silmäillessään leirin aukiolla istuskelevia kissoja, ”tästä päivästä eteenpäin Kujakissayhteisön reviiriä ovat Eloklaanin metsät. Edelleenkään he eivät saa tulla meidän reviirillemme enkä me mennä heidän reviirilleen. Eloklaani on ajettu asumaan nummille, ja nyt me odotamme olevamme kyllin vahvoja voidaksemme kukistaa koko Eloklaanin. Sota on täällä, ja kaikenlainen hyväntahtoinen tekemisissä oleminen eloklaanilaisten kanssa johtaa rangaistuksiin. He eivät ole meidän ystäviämme.”
Henkäystähden ääni oli kylmä ja armoton. Minä tiesin, että hänen mielipiteensä eivät muuttuisi; kukaan ei saisi erityiskohtelua, jos menisi ja olisi tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Päällikkö ilmoitti vielä Usvakatseen ja Myrkkytassun kuolleen, jonka jälkeen hän kehotti haavottuneita käymään Hehkuaskelen luona. Kokouksen jälkeen klaanin elämä näytti jatkuvan taas normaalisti. Keijukainen ja kujakissat poistuivat leiristämme ja tavallinen arki sai alkaa. Aistin kuitenkin kireän ilmapiirin leirissä; epäilemättäkään kaikki eivät pitäneet sodasta ja tavasta, jolla Henkäystähti oli päättänyt hyökätä Eloklaaniin. Koska hän oli minun ainoa päällikköni, minä tuin ja kunnioitin häntä. Hänen päätöksensä oli varmasti tarkkaan harkittu ja oikea.

Neljäsosakuun kuluttua klaanin arki oli palannut takaisin uomiinsa. Koska sota ei ollut aktiivisesti käynnissä, päivät kuluivat melko seesteisesti ja samaan tapaan kuin ennenkin. Kireys klaanissa oli hellittänyt jonkin verran. Minun pentuni olivat puolentoista kuun ikäisiä. Kolmikosta oli kasvanut varsin kohteliaita ja hyväkäytöksisiä pentuja. He eivät liiemmin niskuroineet, riehuneet tai olleet muutenkaan yhtä raivostuttavia kuin pennut tavallisesti. Välillä minusta tuntui, että Sulkavirralla oli yhden pentunsa kanssa enemmän tekemistä kuin minulla kolmen kanssa. Pentuni osasivat kyllä leikkiä, mutta he tekivät sen mielestäni huomattavasti paremmin kuin muut pennut. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu eivät huutaneet, kiljuneet tai ärjyneet turhuuksia. He leikkivät yrittäen kehittää itseään, aivan kuten olin opettanut. Aluksi erityisesti Lätäkköpennulla oli ollut vaikeuksia hillitä tunteitaan. Jos jokin oli mennyt hänen mielestään väärin, siitä oli kyllä kuullut koko pentutarha. Mutta viimeisen puolen kuun aikana hänkin oli rauhoittunut ja oppinut hillitsemään raivon puuskiaan, kun olin kertonut hänelle miten heikolta ne saivat hänet näyttämään.
Kolmikko istui vuoteeni vierellä silmäillen etäämmällä leikkiviä pentuja. Lammikkopennun pää kääntyi minun suuntaani ja pentu tapitti minua hetken hiljaa mietteliään näköisenä.
”Emo, koska me pääsemme ulos?” pentu kysyi varovaisesti. Pentujen onneksi olin tänään hyvällä tuulella.
”Aurinkohuipun jälkeen, kun partiot ovat lähteneet ja pääaukio on hiljainen”, vastasin ilmeettömänä kohdatessani pennun katseen. Muutkin pennut käänsivät mielissään katseensa minuun.
”Vihdoinkin”, Lätäkköpentu tokaisi, ”minä olen ollut valmis siihen jo vaikka kuinka kauan!”

Kun aurinkohuippu koitti, kuljin kolmen pennun edellä pesän sisäänkäynnille. Halusin muistuttaa heitä säännöistä, jotka olimme jo aiemmin tänään käyneet tarkasti läpi:
”Pesänulkopuolella ei sitten käyttäydytä epäasiallisesti. Te kuljette koko ajan minun perässäni, ettekä lähde omille teillenne. Minä esittelen teille leiriä ja te kuuntelette. Esittelykierroksen jälkeen voitte leikkiä hetken lähelläni aukiolla. Onko selvä?”

//Pennut?

Kirjoittaja: Aura

Susipentu kyhjötti hieman apaattisena ja vaisuna Mäntyviiksen vatsan vierellä. Kollipentu sisaruksineen olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, vaikka Susipennulla olikin vielä sisaruksiaan enemmän haasteita. Kolli ei ymmärtänyt miksi, mutta tummaturkkinen kuningatar oli selittänyt, että kaikki kissat kehittyivät omaa tahtiaan. Susipentua harmitti, koska hänen mielestään hänen sisarukset kehittyivät kyllä kaikki samaa tahtia; nopeasti. Kolli oli kuullut Räntäpennun kutsuneen häntä jopa etanaksi, joka oli suurikorvaisesta kissasta ikävä nimitys. Senpä takia hän yritti mennä kaikkialle nopeasti, puhua nopeasti tai syödä nopeasti. Hän halusi olla yhtä nopea, kuin kaikki muutkin! Tuhkajuovan pennuista Lammikkopentu tuntui erityisesti ärsyyntyvän Susipennun seuraan, vaikkei toinen räjähdellytkään usein. Ainoastaan silloin, jos hänen leikkikaluihinsa koskettiin. Susipentu oli joskus kysynyt, että miksi naaras ei pitänyt siitä ja saanut toiselta vastaukseksi, että niillä kaikilla olivat omat järjestyksensä. Kolli ei taaskaan ymmärtänyt, eihän niillä ollut mitään väliä missä järjestyksessä kepit olivat? Lammikkopentu oli jälleen selittänyt, että ne olivat välillä kokojärjestyksessä, välillä taas järjestelty paksuuden tai jonkun muun ominaisuuden mukaan. Kollia kuitenkin lohdutti, että hän ei ollut ainoa, joka oli saanut Lammikkopennun vihat joskus päälleen samasta asiasta. Susipentu oli huomaamattaan jäänyt tuijottamaan taas tyhjyyteen ja tuntiessaan hennon kosketuksen kyljessään, havahtui pentu tähän maailmaan. Koskettaja oli Savupentu.
“Susipentuu!! Oletko taas ajatuksissasi, höpsö?” naaraspentu miukaisi ystävällisellä äänellä ja jäi veljensä vierelle istuskelemaan. Naaras oli erityisesti oppinut huomaamaan milloin Susipentu jumittui johonkin eikä saanut mitään aikaiseksi. Kollista tuntui, kuin hänen käpälänsä olisivat liimautuneet tähän maahan ja silmät jumittuneet katsomaan jotain.
“En minä tarkoituksella”, Susipentu kuiskasi hiljaisella äänellä ja siirsi katseensa maahan. Hän ei halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa muille, sillä pelkäsi, etteivät hänen sisaruksensakaan haluaisi olla enää hänen ystäviään.
“Ei se haittaa, Susipentu. Haluaisitko sinä leikkiä? Sehän voisi viedä ajatuksesi muualle. Mäntyviiksi opetti minulle uuden sammalpallopelin”, Savupentu kysyi ja hymyili veljelleen leveästi. Susipentu piti siitä, miten Savupentu seisoi hänen rinnallaan. Suurikorvainen kissa nyökkäsi siskolleen ja nousi itsekin kömpelösti seisomaan. Naaras oli oikeassa, leikkiminen veisi varmasti ajatukset muualle. Jos jotain Susipentu ei halunnut ajatella, niin käynnissä olevaa sotaa. Kollista vihat voitaisiin selvittää puhumalla, mutta muut olivat selvästi eri mieltä tästä asiasta.
“Näytä miten sitä pelataan!” Susipentu miukaisi hymyillen. Hänen siskonsa oli sitten paras sisko, vaikka kolli ei halunnutkaan arvottaa muita. Kaikki olivat hänelle yhtä rakkaita kissoja.

//Savuliini?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama: 5kp + 2TaP –

Jääviilto: 10kp + 4TaP –

Pimentovarjo: 5kp + 2TaP –

Höyhenhalla: 7kp –

Kaamoskukka: 40kp! + 14TaP –

Kirjoittaja: Aura

//TAISTELUTARINA (1404 sanaa on taistelua)

Kaamoskukka oli hyvin ylpeä itsestään. Hän oli päässyt mukaan Kuolonklaanin hyökkääjäporukkaan. Hän oli varma, että hänen asemansa Kuolonklaanissa ja Henkäystähden silmissä alkoi vakiintua. Miksikä muuten hän olisi päässyt mukaan? Kolli oli päättänyt todistaa Henkäystähdelle hänen omat kykynsä, kuinka taitava ja mahtava hän olikaan. Kollin kasvoilla oli virne, kun hänen emonsa oli valinnut hänet Eloklaaniin lähteväksi kissaksi. Hän asteli Keijukaisen ohitse häntä komeasti ja ylpeästi pystyssä. Kollikissa vilkaisi vielä taakseen hieman ylimielisesti katsoakseen muita kuolonklaanilaisia. Kaikkien heidän joukosta hänet oli valittu, tietenkin! Se nyt oli itsestäänselvyys Kaamoskukalle. Kollin virne vain leveni, kun hän huomasi Keijukaisen kasvoille virnistyksen. Mitä tuo harmaa katti luuli olevansa, jotain suurtakin? Kaamoskukan teki mieli todeta, että ilman Kuolonklaania ja erityisesti hänen auttavaa tassuaan, olisi naaraan pikkuinen yhteisö mennyttä. Hän kuitenkin piti kenties ensimmäistä kertaa elämässään suunsa visusti supussa. Hänellä ei olisi enää varaa menettää asemaansa, kenties hän ei saisi sitä koskaan enää takaisin. Kollikissa seurasi emoaan ja yhteisön kissaa viekas ilme kasvoillaan. Kolli otti pitkiä askelia ja piti ryhtinsä. Pitäisi näyttää hyvältä, kun hän kohtaisi eloklaanilaiset. Kenties he sokaistuisivat jo nähdessään näin komean kissan. Kaamoskukka tärisi kuitenkin pakkasen voimasta. Kuka kummassa oli päättänyt hyökätä näin kylmässä säässä? Kaamoskukkaa tosin ei yksi pikku pakkanen nujertaisi! Mikään ei voisi nujertaa häntä. Heidän päästessä Eloklaanin leiriin kolmikkoa oli vastassa yövartiossa oleva naaras kissa, joka tervehti Pimentovarjoa hämmentyneenä. Kaamoskukka ei sanonut mitään, hän arveli, ettei Pimentovarjo arvostaisi sitä. Kolli kohensi ryhtiään vielä kerran ja antoi katseensa lipua Eloklaanin leirissä. Aukio oli hiljainen, rauhallinen ja tyyni. Tietäisivätpä eloklaanilaiset, että pian asiat olivat toisin. Kaamoskukka nautti siitä vallan tuomasta ihanasta tunteesta mikä heillä oli. Muiden elämät olivat nyt heidän käpälissään. Kaamoskukka katsahti yövartion kauniiseen naaraaseen ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Miltähän hän näyttäisi elämänsä viimeisillä hetkillään? Kutsuisikohan tuo rakkaitaan apuun vai hyväksyisikö hän kohtalonsa tyynesti? Kuinkahan kauniisti veri voisi koristaa tuon kasvoja? Kaamoskukan tassuja syyhytti, hän halusi jo päästä likaamaan tassunsa eloklaanilaisten vereen. Kolli halusi kuulla muiden kissojen tuskan huudot ja omistaa sen vallan päättää muiden elämistä. Punatähden tappamisen jälkeen kollin päässä oli napsahtanut. Hän oli nauttinut siitä! Kolli oli oikeastaan yllättynyt miten hyvältä se oli tuntunut. Kaamoskukka oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän oli kykenevä kissa päättämään kuka saisi elää. Ajatuksissaan Kaamoskukka ajatteli, että ehkä yövartion naaraalla voisi olla mahdollisuus elämään. Jos toinen anelisi kauniisti, ehkä hän voisi päästää naaraan menevään..

Pian metsässä kaikui Kharonin huuto. Se oli muille kissoille merkki rynnistää leiriin ja aloittaa taistelu. Kaamoskukka ei pitänyt siitä, että hänen pitäisi totella muiden käskyjä. Tummaturkkinen kissa kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoa tie todelliseen valtaan. Kaamoskukka vilkaisi takanaan olevia kissoja, he olivat kaikki tulleet antamaan eloklaanilaiselle jotain ajateltavaa. Kaamoskukan ärsytykseksi Keijukainen syöksähti yövartiossa olleen kissan kimppuun. Naaras oli ollut hänen kohteensa, kuinka epäreilua toimintaa Keijukaiselta! Tabbykuvioinen kissa tuhahti ja pidätteli itseään, hänen teki mieli antaa Keijukaiselle köniin. Hän oli pilannut hänen suunnitelmansa täysin! Kaamoskukka oli jo ehtinyt kuvitella miltä sinikilpikonnakuvioinen ja vihreäsilmäinen naaras näyttäisi viimeisillä hetkillään. Kollin verkkokalvoille oli jo maalautettu kuva avuttomasta, suloisesta ja hänen armoillaan olevasta kissasta, jonka turkkia koristaa tummanpunainen, tuore veri. Hän ei ehtinyt harmitella tilannettaan sen kauempaa, sillä aukiolle oli tullut unenpöpperöisiä eloklaanilaisia. Kaamoskukka syöksähti keskelle taistelua ja valitsi uhrikseen paksuturkkisen, vaalean naaraan. Kaamoskukan silmiin eriväriset silmät omaava naaras ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta vastukselta. Tabbykuvioinen kolli iski kyntensä naaraan niskaan ja lapaan. Hänellä oli tarkoituksena kaataa eloklaanilainen kumoon ja antaa toiselle sellaisen maistiaisen Kaamoskukasta, että naaras ei unohtaisi häntä kuuna päivänä. Soturi oli kuitenkin yllättävän vahva ja hänen suunnitelmansa vaaleaturkkisen kissan kaatamisesta meni mönkään. Se lisäsi kollin raivoa ja hän syöksyi uuteen hyökkäykseen entistä raivokkaampana. Naaraalla oli etuna voimakkuus, mutta Kaamoskukan puolella olikin sitten kaikki muu. Hän loikkasi naaraan selkään ja upotti hampaansa naaraan niskaan. Veren mielenkiintoinen maku sai hänet hurmioituneeksi. Kolli keskittyi nauttimaan tästä tilanteesta niin paljon, että hän menetti tasapainonsa. Kolli putosi naaraan päältä ja raivostui. Kuka tuokin luuli olevansa? Kaamoskukka syöksähti vihaisena naaraan vatsan alta ja teki yllätyshyökkäyksen toisen oikeaan lapaan. Hän iski käpälillään raivostuneena ja antoi kaiken kuiden aikana patoutuneen raivon tulla siinä iskussa ulos. Hän halusi tappaa tuon naaraan, antaa toisen kuolla ja kitua hitaasti. Naaraan taistelutaidoissa ei tosiaan ollut kehumista. Kaiken lisäksi hän oli hidas! Missähän toinen oli sitten hyvä`Kaipa kaikilla oli jonkinlaiset vahvuudet ja Kaamoskukka halusi tietää millaiset vahvuudet naaraalla oli. Olikohan hän tappamassa hyvän saalistajan vaiko kenties hyvän johtajan?
“Missä sinä olet hyvä? Haluan tietää menettääkö Eloklaani tässä hyvän saalistajan vaiko uimarin”, Kaamoskukka kysyi yllättäen ja loikkasi taaksepäin nähdäkseen naaraan kasvot.

Soturi oli hämmentynyt eikä ehtinyt vastata, kun Kaamoskukka oli saanut kimppuunsa toisen naaraan. Kaksikko kieri puuterimaisessa lumessa yhtenä karvapallona ja kollin katseessa oli puhdasta raivoa. Tällä välin hänen aiempi kohteensa ehtisi takuulla paeta. Miksi kaikki kissat pilaisivat hänen suunnitelmansa tänään?! Eloklaanilaisnaaras ansaitsisi tästä koston. Näin kauniilla naaraalla oli taatusti kumppani ja perhe. Kauniit naaraat eivät osanneet ikinä pitää käpäliään erossa muista kissoista. Kaamoskukasta se oli iljettävää. Suurin osa naaraista ansaitsi olla arvojärjestyksessä alimpana, hiirien ja rottien kanssa. Kaamoskukka piti tassuillaan naaraasta tiukasti kiinni ja tuijotti toista verenhimoisena. Mitähän kivaa hän keksisi toiselle? Jos toisella olisi perhe, kuolema oli liian armollinen rangaistus. Kaamoskukka sai riuhtaistua itsensä naaraan otteestaan ja tunsi kylkensä vuotavan verta. Kaamoskukka mittaili tabbykuvioista kissaa viekkaasti katsellaan. Mitähän naaraan silmät olivat elämänsä aikana nähneet? Jäisiköhän soturi kaipaamaan jotain mitä voisi vain nähdä? Kuten kauniita iltoja ruskaisessa metsässä tai aamukastetta ruohikolla? Kolli katsoi naarasta tarkasti silmiin, hän halusi painaa naaraan vihreistä silmistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleensä. Hän tulisi olemaan viimeinen kissa, joka näkisi naaraan ihastuttavat silmät. Olisikohan Pimeyden metsä ylpeä hänestä? Kaamoskukka ainakin oli ylpeä itsestään.
“Olet kaunis, todella kaunis. Upea ja ihastuttava. Sääli, että olet varmasti varattu jollekin toiselle kollille. Niinhän te kaikki aina olette, kuvittelette olevanne jotain. Todellisuudessa olette yhtä alhaisia, kuin rotat, ötökät ja koppakuoriaiset. Suurin osa teistä kelpaa korkeintaan pentuja tekemään. Olisi liian armollista kuitenkin, jos elämäsi päättyisi tähän. Olen tarpeeksi korkea-arvoinen antamaan sinulle rangaistuksen, ansaitset sen”, Kaamoskukka naukaisi hyväntuulisella äänellä. Hän oli tyyni ja iloinen. Tämä oli hänen todellinen ensimmäinen, itsenäinen askel siihen, että hän saisi päättää kissojen kohtaloista. Kolli tunsi tassuissaan olevan jonkinlaista voimaa. Ehkä hän ei edes ollut tavallinen kuolevainen, vaan jotain suurempaa, mahtavampaa. Jotain voimakkaampaa, sitä hän oli. Viherkatse katsoi häntä epäluuloisesti ja asettui puolustusasentoon. Turhaa naaras pitkitti itseään tulevalta kohtaloltaan. Kohtalolta jonka oli määrittänyt ylempi taho. Kaamoskukka uskoi saaneensa ylemmältä taholta käskyn puhdistaa maallinen elämä tietynlaisista kissoista. Kolli uskoi hänellä olevan hyvin tärkeä tehtävä. Viherkatseen katseessa jokin sai hänet vinksahtamaan. Kuinka naaras kehtasi katsoa häntä noin?! Kaamoskukka syöksyi naaraan kimppuun sekuntiakaan miettimättä ja iski kyntensä naaraan silmiin. Veri pulppusi hänen tummille käpälilleen ja Kaamoskukan kurkusta kumpusi syvä murina.
“Sinä et katso minua enää koskaan noin!” tabbykuvioinen kissa sihahti ja Viherkatse huitoi ilmaa. Kaamoskukka otti iskut vastaan hampaitaan purren, vaikka inhosikin sitä tunnetta, että hänen turkkinsa meni siinä sotkuun. Kollin korvat täyttyivät Viherkatseen tuskaisista avunhuudoista. Kolli tunsi suurta mielihyvää, kun Viherkatseen kasvot värjäytyivät vereen. Tabbykuvioinen naaras sähisi ja yritti pistää Kaamoskukalle vastaan. Kolli sai uutta raivoa toisen rimpuiluista ja upotti kyntensä vielä syvemmälle naaraan silmiin. Hänen teki mieli repiä naaraan silmät irti, mutta lopulta hengähti syvään ja irroitti otteensa. Viherkatse valahti maahan makaamaan ja veri oli värjännyt jo tovi sitten lumen punertavaksi. Ilma oli pakkasen ansiosta kirpeä ja kolli hengitti syvään, maistellen ilmaa. Kaamoskukka ei sanonut mitään, harppoi vain naaraan ylitse etsimään seuraavaa uhriaan. Kolli oli pelottavan tyyne katsellessaan taistelevia kissoja, hän ei tuntenut lainkaan sääliä.

Pian hänen silmiinsä osui ruskeankirjava naaras, joka oli jo ottanut osumaa muilta kissoilta. Kaamoskukka sukaisi nopeasti rintaturkkiaan ja varmisti, että hän ei ollut wsaanut sen suurempia osumia. Kolli inhosi sitä, että hänen turkkinsa oli sekaisin, se tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Kolli lähti jolkottelemaan kohti seuraavaa uhriaan ja pian heidän katseensa kohtasivat. Kolli piti tiukasti katsekontaktin naaraassa ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Mitähän kivaa hän keksisi seuraavaksi? Kolli lähestyi ruskeankirjavaa kissaa aluksi hitaasti, mutta kun naaras otti askeleen häntä kohti, syöksyi Kaamoskukka kynnet esillä uuteen taisteluun. Hän yritti sivaltaa naarasta kylkeen, mutta ruskeaturkki paljastuikin yllättävän nopeaksi ja ketteräksi tapaukseksi. Kaamoskukka nosti ylähuultaan ja paljasti naaraalle komean hammaskalustonsa. Tuota naaras saisi katua. Ruskeankirjava eloklaanilaissoturi asettui puolustusasentoon ja väläytteli epävarmasti hampaitaan tummaturkkiselle kissalle. Kaamoskukka katsoi naarasta kolkosti. Hän halusi pitkittää tilannetta mahdollisimman paljon. Aiheuttaa kohteelleen tuskaa ja pelkoa tulevasta. Kaamoskukka pysytteli tyynenä ja kohotti hieman toista kulmaansa. Mitäköhän naaras oli kokenut elämänsä aikana? Oliko toisella ollut iloinen ja rauhallinen elämä? Vaiko oliko toinen kokenut kurjuuksia? Kaamoskukka halusi tuntea jokaisen kivun tunteen mitä naaras oli kokenut, jotta hän voisi tehdä niistä kymmenen kertaa pahempia. Kollin harmaansinisissä silmissä loisti kylmyys ja julmuus. Hän kertoa katseellaan, että naaraalla ei ollut mitään toivoa. Kaamoskukka piti itseään voittamattomana, Pimeyden metsä suojelisi kyllä omaa lähettiään.
“Älä pelkää, en usko kuoleman sattuvan”, Kaamoskukka naukaisi tyhjällä ja karmivalla äänellä. Eloklaanilaissoturi katsoi kollia hieman peläten, mutta sähisi kuitenkin itseään puolustaen. Tabbykuvioinen kolli nosti toista käpäläänsä ja tutkaili kynsiään. Ne olivat tarkasti teroitetut, hän huolehti kynsistään hyvin. Muutkin saisivat huolehtia, taisteleminen oli silloin paljon siistimpää. Kaamos kävi varoittamatta naaraan kimppuun. Hän upotti kyntensä toisen nahkaan ja antoi veren pulpahtaa hänen käpälilleen. Naaraskissa ei kuitenkaan täysin ilmaiseksi antanut mitään, vaan huitoi kollikissaa väsyneesti.
“Rimpuilu satuttaa sinua vain enemmän. Kerrohan, mitä muuta kivuliasta olet kokenut elämäsi aikana?” kollikissa kysyi naaraalta, jonka silmissä välähti selvästi muistoja. Kaamoskukka halusi nähdä toisen pään sisään ja tietää naaraasta kaiken.
“Mitä se sinulle kuuluu?” ruskeankirjava naaras sähähti epävarmalla äänellä ja yritti potkia voimattomasti kollisoturia pois päältään. Kaamoskukkaa ärsytti, miksi toinen ei voinut totella häntä? Impulsiivisesti kollikissa päästi toisesta irti, mutta tarttui välittömästi naarasta oikeasta takajalasta. Hän riuhtaisi ruskeankirjavaa kissaa kaikilla voimillaan ja puristi hampaillaan naarasta jalasta. Naaraskissa älähti ja Kaamoskukka huitaisi toista kasvoihin vihastuneena.
“Hiljaa!” Kaamoskukka ärähti toiselle epäselvästi ja kiskoi naaraan jalkaa hullun lailla. Kaamoskukka halusi toisen kuolevan, kolli halusi repiä naaraan jokaisen raajan yksitellen irti ja katsoa, kun eloklaanilaissoturi vuotaisi hiljakseltaan kuiviin. Katsoa kun elämä hiipuisi hänen silmistään tuskallisen hitaasti pois ja jäljelle jäisi vain tehtävässään onnistunut Kaamoskukka. Kolli kiskoi naarasta kaikilla voimillaan jalasta ja veri oli tahrannut jo aikoja sitten hänen kuononsa. Kolli odotti, että hän pääsisi puhdistautumaan. Lopulta kolli kiskaisi toista jalasta vielä viimeisen kerran niin kovaa, kun vain sai kiskottua. Sen tehtyään hän päästi irti ja vetäisi henkeä. Kolli oli tarttumassa ruskeankirjavan kissan toiseen jalkaan, mutta jokin suurempi, mustavalkoinen kissa kävi hänen päälleen.

Kaksikko kierähti lumessa ympäri ja Kaamoskukka murisi raivoisasti.
“EIkö kukaan tässä typerässä klaanissa osaa olla sotkeutumatta MINUN asioihini? Teistä surkeista naaraista ole mitään hyötyä!” Kaamoskukka ärähti ja sylkäisi mustavalkean kissan naamaan. Kaamoskukka jakeli toiselle iskuja, jotka alkoivat olla jo hieman väsyneempiä, mitä taistelun alkupuolella. Kollin voimat alkoivat olla lopussa, mutta adrenaliinin tuoman ryöpytyksen mukana hän jaksoi vielä.
“Kuole, kuole, kuole!” Kaamoskukka sihisi naaraalle ja oli upottamassa hampaansa naaraan kaulaan antaakseen toiselle tappavan puraisun, kunnes takkuinen karvapallo kiisi ilman halki ja iski hampaansa Kaamoskukan niskaan.
“Kukaan ei puhu minun Kuutamolaineelleni tuohon sävyyn!” punaturkkinen naaras murisi ja tunnekuohuissaan kiskoi Kaamoskukkaa irti mustavalkeasta kissasta. Kaamoskukka sähisi ja katsoi naaraita vihaisena. Että hän sitten inhosi jokaista eloklaanilaista, saisivat hänen puolestaan kuolla kaikki!

Kirjoittaja: Saaga

“Hei vain”, Höyhenhalla tervehti pentujaan työntyessään sisään oppilaiden pesään. Hän halusi tarkistaa, että hänen pentunsa – joista hän tosiaankin välitti kovasti – eivät olleet täysin tolaltaan hyökkäyksen takia.
“Hei”, Untuvatassu totesi. Untuvatassu vilkaisi emoonsa vihaisesti ja Höyhenhalla heilautti häntäänsä näreissään.
“Mikä nyt on?” hän kysyi hieman surullinen sävy äänessään. Ajat olivat raskaammat kuin ikinä ja Höyhenhalla kaipasi Jupiteria kovemmin kuin koskaan. Leppävarjo oli ystävällinen ja todella hyvä kumppani mutta asiat hänen kanssaan tuntuivat vain toiselta kuin Jupiterin kanssa. Jupiter oli erilainen – rauhallisempi ja… kypsempi. Leppävarjo höpötti kokoajan ja se alkoi käymään hermoille. Hän ei jaksanut enää mutta antoi olla, koska tarvitsi, jonkun johon turvautua nyt sodan aikana.
”Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!” Katajatassu möläytti.
“Kulta pieni”, Höyhenhalla naukui raskaasti. “Tiedän, että tämä on raskasta mutta selviämme tästä voittajina.” Höyhenhalla oli todella väsynyt ja yritti vain auttaa pentujaan pitämään toivoa yllä.
“Salamanterin luona ei ole tälläistä!” Untuvatassu naukaisi haikea ilme naamallaan. Sanat löivät syvälle Höyhenhallan sydämeen mutta hän sivuutti tunteen.
“Me olemme nyt Kuolonklaanissa ja täällä asiat ovat juuri niinkuin pitää”, Höyhenhalla sanoi.
“Hyökkäystä lukuun ottamatta olemme turvassa ja sitäpaitsi me emme joudu taistelemaan toistaiseksi joten mekin kaikki neljä olemme oikeastaan aika turvassa”, valkoturkkinen naaras naukui pennuilleen. Hahtuvatassu katseli pelokkaana emoaan ja Höyhenhalla hymyili hänelle.
“Mitä, jos sota etenee niin että mekin joudumme taistelemaan?” Untuvatassu kysyi ihmeissään. Höyhenhalla räpytteli silmiään.
“Ei se etene. Ei vielä”, Höyhenhalla sanoi. “Kuulkaas. Me asumme metsässä Kuolonklaanin kanssa ja jokainen soturi täällä puolustaa leiriämme. Meillä ei ole hätää.”
Untuvatassu käpertyi makuusijalleen. Hahtuvatassu katseli, kun Katajatassu marssi omalle pesälleen ja kävi makaamaan sille. Untuvatassu uinui jo rauhallisesti, kun Hahtuvatassu asteli Höyhenhallan luo.
“Emo… en tiedä saanko nukuttua nyt”, pieni valkoinen naaras naukui.
“Älä huoli. Olen tässä kunnes nukahdat”, Höyhenhalla naukui ja asteli Hahtuvatassun kanssa hänen pesänsä luo. Hahtuvatassu käpertyi kerälle makuusijalle ja vilkaisi vielä emoaan.
“Hyvää yötä… ja kiitos”, hän sanoi vaimealla äänellä.
“Öitä. Teen mitä vain puolestanne”, Höyhenhalla naukui ja silitteli tassullaan Hahtuvatassun selkää. Pian Hahtuvatassu tuhisi unissaan ja Höyhenhalla hiipi ulos oppilaiden pesästä.

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA//

Eloklaanilainen naarassoturi oli yllättävän nopea, vaikka pysyinkin hänen perässään. Hänen iskunsa olivat vauhdikkaita, mutta niistä puuttui voima. Ne harvat, jotka osuivat, eivät juuri tuntuneet missään. Tein omat liikkeeni harkiten aina, kun naaraan puolustukseen ilmestyi sopiva aukko. Hän olisi ollut helppo vastus, jos iskuni olisivat oikeasti tehonneet häneen. Nuori soturi oli nimittäin kummallisen kestävä ja lukuisten hyökkäysteni jälkeen edelleen tolpillaan. Siristin silmiäni ärsyyntyneenä, kun jälleen kerran soturi selvisi napakasta läimäisystäni hänen kasvoihinsa. Oma pääni olisi varmasti mennyt pyörälle samanlaisesta lyönnistä.
Taistelu vaikutti väsyttäneen Aaltosalaman, mutta huomasin naaraan lähestyvän meitä määrätietoisesti. Kaksin voimin päihittäisimme eloklaanilaisen soturin helposti. Kun klaanitoverini syöksähti vastustajaani kohti, tämän huomio herpaantui ja pääsin loikkaamaan eloklaanilaisen selkään. Raastin hänen selkäänsä kynsilläni minkä kerkesin karvatuppojen lennellessä sinne tänne. Samalla Aaltosalama puri kiinni hänen jalkaansa. Voitonriemuisesti iskin hampaani naarassoturin kaulaan aikeenani antaa tappava isku, mutta aivan yllättäen eloklaanilainen alkoi rajusti pyristellä itseään vapaaksi. Liike yllätti minut: olin olettanut hänen jo puoliksi luovuttaneen. Tasapainoni petti – en ollut koskaan ollut kovinkaan ketterä kissa – ja horjahdin maahan naaraan päältä. Saatoin vain katsoa, miten hän pyrähti juoksuun jonkun klaanitoverinsa apuun.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Jälleen yksi eloklaanilainen oli luikerrellut otteestani. Olinkohan ruosteessa? Ainakaan en ollut joutunut pitkään aikaan taistelemaan kunnolla muita kuin kettuja ja mäyriä vastaan.
Vilkaisin vierelläni huohottavaa Aaltosalamaa.
”Oletko kunnossa?” kysyin terävästi etsien soturin kehosta vakavampia vammoja. ”Taistelu ei ole vielä ohi, vaikka en uskokaan että tämä enää kauaa kestää.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli silminnähden pettynyt, kun valkea naaras olikin selvinnyt hänen höykytyksestään hengissä. Juuri viime hetkellä paikalle oli saapunut arpiturkkinen ruskea kolli, joka ei klaanitoverinsa tavoin ollut mikään mitätön taistelija. Jääviilto ei kuitenkaan pelännyt haasteita, joten hän alkoi empimättä taistella kookkaan eloklaanilaissoturin kanssa. Raivo leimahti entistä suurempiin liekkeihin Jääviillon sisällä, kun viholliskissan onnistui iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja.
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehon, ja punaturkkinen kolli lysähti maahan kovan iskun voimasta. Se olisi antanut viholliselle rutkasti aikaa saada lopullinen ote Jääviillosta, mutta jostain syystä kolli ei tehnyt sitä. Jääviillon kasvoja kuumotti ja kirveli. Isku oli saanut soturin lamaantumaan.
Kun kuolonklaanilainen pääsi aivan pienen hetken kuluttua ylös, ei tabbykuvioista soturia näkynyt enää missään.
”Minne sinä menit?! Kyllä minä sinut löydän!” punaturkkinen soturi rääkyi raivoissaan siitä, että vihollinen oli sillä tavalla satuttanut häntä ja liuennut paikalta. Se sai Jääviillon näyttämään surkimukselta, vaikka tuskin kovin moni oli kiinnittänyt tilanteeseen erityistä huomiota.
Soturi pihisi ja tärisi raivosta. Hänen jäänsinisissä silmissä loimusi raivo, kun hän silmäili suutuspäissään taistelutannerta. Kollin viha oli tällä kertaa kohdistettu erityisesti näihin kapisiin eloklaanilaisiin, jotka kuvittelivat olevansa jumalista seuraavia. Jääviilto vannoi mielessään tappavansa joka ikisen eloklaanilaisen! Vaikka soturin kasvoja edelleen särki, hän syöksyi raivosta ulvoen taistelun sekaan. Kollin ensimmäiseksi uhriksi valikoitui täysin sattumanvaraisesti kissa, joka taisteli parhaillaan Roihumarjaa vastaan. Tummanharmaa naaras oli ollut painettuna veriseen hankeen ennen kuin Jääviilto pelasti hänet. Ei soturi tehnyt sitä hyvää hyvyyttään klaanitoverinsa vuoksi, vaan täysin itsekkäistä syistä; hän halusi taistella ja tappaa. Kun valkea, laikukas naaraskissa yritti paeta Jääviillolta, se sai soturin entistä tuohtuneemmaksi.
”Ei ole kohteliasta kääntää selkää toiselle noin!” Jääviilto mylvi ja loikkasi kynnet ojossa kohti pakenevaa soturia. Jääviilto nautti joka hetkestä, kun hän pudottautui itseään pienemmän, pakenevan naaraan kimppuun ja tämä lyyhistyi maahan kuolonklaanilaisen painon alta. Jääviilto upotti hampaansa kissan niskaan ja alkoi retuuttaa vihollistaan.
Sitä Jääviilto inhosi, että eloklaanilaiset olivat aina auttamassa toisiaan; taas kerran joku tuli estämään Jääviillon suunnitelmat iskeytymällä vasten suurikokoisen kollin kylkeä. Hyökkääjä oli niin pienikokoinen ja voimaton, ettei hyökkäyksen voima saanut Jääviiltoa kuin vain horjahtamaan. Kolli piti tiukasti otteensa kilpikonnalaikukkaan kissan niskassa ja mulkaisi kimppuunsa hyökännyttä kissaa. Raivoisa Jääviilto tiukensi otettaan vihollisen niskasta ja nosti tämän ilmaan. Hän heilautti voimakkaasti päätään niin, että valkoturkkinen soturi lennähti klaanitoverinsa päälle. Kissat parahtivat yhteen ääneen ja Jääviilto jätti heidät taakseen, lähtien etsimään uusia vastustajia.
Soturi yritti löytää rauhaista paikkaa, jossa kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Kolli silmäili aukiota murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Lumi oli värjäytynyt verestä punaiseksi ja siellä täällä maassa oli paksuja karvatukkoja. Soturi oli erottavinaan myös muutaman ruumiin – tai saattoivathan he olla eläviäkin kissoja, jotka vain lepäsivät kesken rankan taistelun. Jääviilto ei löytänyt leirin laitamilta sopivia vastustajia, joten hän katsoi parhaakseen syöksyä taas kissajoukkoon ja valita sattumanvaraisesti vain jonkun kissan vastustajakseen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Kiitos Pimentovarjon väliintulon, Aaltosalama sai lisää aikaa toeta. Yksin hän ei olisi mitenkään pärjännyt kahta vihollista vastaan, mutta varapäällikön avulla he eivät voisi epäonnistua. Vaikka Pimentovarjo olikin antanut hänelle suorastaan viiltävän teräviä huomautuksia altavastaajana taistelemisen typeryydestä, Aaltosalama ei ollut niistä pahana. Hän ymmärsi nyt itsekin, miten tyhmää oli yrittää taistella kahta vastaan niin heikoilla taistelutaidoilla varustettuna. Soturitar oli antanut tunteidensa sokaista itsensä logiikalta, mutta hän ei antaisi sen toistua enää saman taistelun aikana.
Suupaltin naaraan käydessä Pimentovarjon päälle Aaltosalaman kontolle jäi irvileukainen kollinkuvatus. Oli ilmiselvää, että eloklaanilainen oli häntä parempi taistelija, mutta Aaltosalaman suuri koko antoi tilanteessa hieman tasoitusta. Hänen iskuissaan oli voimaa, vaikka ne eivät olleetkaan mitenkään erityisen hyvin ennalta suunniteltuja tai tähdättyjä. Pääasia oli, että hän pystyi pistämään kampoihin.
Onni oli vaikutti olevan Aaltosalaman puolella tänään, sillä melkein kuin tyhjästä heitä päin rysähti toinen taisteleva kissakaksikko, joka rähinällään harhautti eloklaanilaiskollia niin, että Aaltosalaman onnistui lyödä tätä päähän lujasti. Kolli mätkähti maahan iskun voimasta ja jäi makaamaan veren ja karvan täplittämään nietokseen liikkumattomana.
Aaltosalama kääntyi katsomaan Pimentovarjoa, joka taisteli yhä punertavaa eloklaanilaisnaarasta vastaan. Kuolonklaanin varapäälliköllä oli selvästi enemmän kokemusta kuin nuoremmalla kissalla, mutta eloklaanilainen oli raivostuttavan vikkelä liikkeissään. Aaltosalama liikkui kankeasti kaksikkoa kohti, aikeenaan auttaa kokeneempaa naarasta. Hän kyllä sulkisi tuon näsäviisaan ketunraadon suun lopullisessa!

//Pimento?

Kirjoittaja: Elandra

Loiskevarjo: 15kp + 4TaP –

Lokkipentu: 30kp! – Olet valmis oppilaaksi! Sovitaan mestari-asia myöhemmin sitten kun tahdot 🙂

Jääviilto: 8kp + 3TaP –

Savupentu: 6kp –

Pimentovarjo: 40kp! + 15TaP –

Sulkavirta: 23kp! –

Nuppujuova: 8kp –

Varissulka: 7kp –

Aaltosalama: 10kp + 4TaP –

Untuvatassu: 9kp –

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA//

Keijukaisen avulla päihitimme kookkaan kollin, vaikka pettymyksekseni en saanutkaan häntä hengiltä. Näin hyvän taistelijan kuolema olisi ollut suuri menetys Eloklaanille. Soturi selvisi parilla naarmulla, minun korvani taas soivat edelleen hänen iskunsa voimasta. Kun kolli huomasi, ettei pärjännyt meille kahdelle, hän livahti tiehensä taistelun tuoksintaan etsimään helpompaa vastusta.
Myös Keijukainen katosi pian tiehensä jatkamaan taistelua. En pitänyt siitä, että naaras oli joutunut auttamaan minua. Kohtasin harvoin minua paremman taistelijan, enkä voinut uskoa, että joku typerä kujakissa oli minua taitavampi. Hän ei ollut saanut klaanikissan soturikoulutusta, josta itse tunsin jonkinlaista ylpeyttä. Tuntui melkein nololta olla häntä kehnompi.
Pudistin päätäni ja puuskahdin hengästyneenä. Nyt oli turha miettiä mitään noin yhdentekevää. Taistelu oli edelleen käynnissä. Katsoin ympärilleni verisellä aukiolla, jolla kaikuivat sekä tuskanhuudot että voitonriemuiset karjaisut. Helpotuksekseni en nähnyt kuolonklaanilaisten ruumiita. En halunnut menettää enää yhtäkään klaanitoveriani: oma oppilaani Myrkkytassu oli jo kuollut, ja hänen oli jäätävä ainoaksi kaatuneeksi. Oli ollut raskasta nähdä hänen ruumiinsa, vaikka en ollut oikeastaan ehtinyt kiintyä oppilaaseen. Hän oli kuitenkin ollut lupaava ja nyt kaikki hänen koulutuksensa eteen tekemäni työ valui hukkaan. En antaisi kenenkään muun kokea samaa kohtaloa.
Aivan kuin ajatukseni lukien Aaltosalama hankki itsensä hankalaan tilanteeseen. Ehdin juuri parahiksi näkemään, miten kaksi eloklaanilaissoturia olivat ahdistaneet hänet nurkkaan, valmiina hyökkäämään avuttoman naaraan kimppuun. Riensin apuun, mutta ennen kuin ehdin paikalle, punaruskea naaras hyökkäsi jo välittämättä siitä, että oli auttamattomasti altavastaaja. Aaltosalama ei ollut kehuttava taistelija, eikä asiaa auttanut se, että hän taisteli kahta soturia vastaan. Kuolonklaanilaisen hyökkäys torjuttiin helposti punertavan naaraan toimesta, jolloin soturi mätkähti maahan. Tiesin, että tätä menoa Aaltosalama olisi sekunneissa silppua, joten hetkeäkään hukkaamatta syöksyin hänen vastustajansa kimppuun. Naaras oli nopea hyökkäämään, mutta hänen puolustuksessaan oli aukkoja, joten hetken päästä pääsin potkaisemaan hänet kauemmas. Hän kömpi ylös toisen Aaltosalamaa haastaneen eloklaanilaisen viereltä.
Pidin katseeni kahdessa vihollissoturissa samalla, kun punaruskea naarassoturi kampesi itsensä jaloilleen. Kaikeksi onneksi hän vaikutti olevan kunnossa.
“Jos vastassasi on kaksi kissaa, sinä juokset pakoon, etkä hyökkää. Etenkin kun olet taistelijana sitä tasoa mitä olet”, murahdin Aaltosalamalle terävästi tarkkaillen samalla varuillani kahta kissaa. “Minä en aio menettää enää yhtään klaanitoveriani.”
Puhuessani eloklaanilaissoturit kaiket kuvittelivat huomioni herpaantuneen heistä, sillä punertava naaras lähti uuteen hyökkäykseen samalla, kun eloklaanilainen kolli syöksähti Aaltosalamaa päin. Olin kuitenkin tilanteen tasalla ja väistin naaraan iskun helposti. Hän alkoi latoa nopeita iskuja suuntaani, mutta sain väistettyä ne melko vaivattomasti. Yksi kuitenkin osui korvaani ja sihahdin kivusta. Kostona läimäisin häntä kaikin voimin kasvoille, jolloin naarassoturi horjahti taaksepäin. Sinä aikana mikä häneltä kesti toipua lyönnistäni, ehdin vilkaista Aaltosalamaa. Pärjäisikö hän yksin tuon kollin kanssa?

//Aalto?

Kirjoittaja: Sirius

Minua pelotti. Henkäystähti oli kertonut jotain aivan kamalaa: jotkut hyökkäisivät Eloklaaniin! Miksi ihmeessä? Eihän Eloklaani ollut tehnyt meille mitään pahaa! Kuulin yhä vaimeita ulvaisuja. Katajatassu ja Hahtuvatassu saapuivat paikalle. Siskoni laskeutui ääneti viereeni. Loin tähän pelokkaan katseen. Hahtuvatassu laski häntänsä selälleni. ”Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Kuulin että Narsissitassu on mukana.” Katajatassu kysyi ihmeissään.
”Etkö sinä muista että meillä on taistelu?” kysyin häneltä. ”Ai niin, joo.” tämä vastasi ja näytti hyvin pelokkaalta. ”Mitä jos ne Eloklaanin kissat hyökkäävät tänne?” hän kysyi hetken päästä. Se ajatus oli tullut minunkin päähäni. He takuulla vannoisivat kostoa! Ajatus oli hiirenaivoinen, että meidän olisi pitänyt hyökätä.
”Untuvatassu. Muistatko kun emo kertoi meille että Leppävarjo on hänen uusi kumppaninsa?” Hahtuvatassu kysyi.
”Tietysti. Miksi sinä sitä nyt kysyt?” kysyin hämmentyneenä. Höyhenhalla oli ottanut kumppanikseen Leppävarjon. Leppävarjo oli inhottava. Hän oli puhdasverinen ja vihasi meitä! En todellakaan haluaisi häntä isäkseni. Jupiter, oikea isäni, oli rakastanut minua. Muistin kuinka hän ja emo olivat kertoneet meille tarinoita hurjista erakkoajoistaan.
”Ja sitten se kun kissarankkuri jahtasi meitä, muistatko Höyhen?” kuulin isän äänen päässäni. Pudistelin sen pois. Ajat olivat nyt nämä. Olin klaanissa. Olin uskollinen sille, enkä millekään muulle. En voinut kuitenkaan lakata ajattelemasta isää. Tämän hiekanvärinen turkki, joka muistutti paljon Katajatassua. Tämän rakastavat, keltaiset silmät. Se, kun hän kehräsi kun kiipelimme heidän päällään. ”Untuvatassu!” Katajatassu huudahti. ”Kuunteletko sinä yhtään?” Säikähdin.
”Joo joo, anteeksi.” vastasin. Hahtuvatassu vilkaisi minua. ”Tämä on hirveää. Pyydän jotain sanomaan minulle taistelusta, että miten se meni. Ja miksi he hyökkäsivät kokoontumisen aikaan?” tämä kyseli. ’Vaikka eiväthän he meille mitään kerro. Puoliverisille kateille.’ ajattelin turhautuneena. Pesän suuaukolle ilmestyi Höyhenhalla. Emon valkoinen turkki tuntui pehmeältä.
”Hei, pennut!” tämä kehräsi. Mulkaisin häntä vihaisesti. Emme olleet enää pentuja. ”Hei.” totesin.
”Mikä teillä on?” hän kysyi huolestuneena ja tassutti viereemme. ”Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!” Katajatassu sanoi kiivaasti. Katselin veljeäni ihmeissäni. En olisi uskonut häneltä tuollaista suhtautumista. Höyhenhalla katsoi meitä surullisesti. ”Tiedän, että se voi harmittaa. Mutta me voitamme, eikö?” tämä kysyi toiveikkaasti.
”Salamanterin luona ei ole tälläistä!” sanoin. Höyhenhalla asteli viereemme. ”Me olemme Kuolonklaani. Te olette nyt turvassa meidän luonamme.” emo naukui rauhallisesti. ’Juupa juu. Minä näin miten Mäyräkynnelle kävi!’ ajattelin pelokkaana. ”Mutta sota leviää! Miten me enää voidaan olla täällä?” kysyin ihmeissäni. ”Kuulkaa. Teillä ei ole täällä mitään hätää. Metsässä on kaikkia mäyriä ja kettuja. Täällä ei ole niitä.” Höyhenhalla naukui tyynesti. Hän vaikutti kuitenkin uskottelevan sitä jollekin. Ehkä itselleen? Nukahdin hetken päästä.

”Höpö jos ehtii?”

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli käynyt Lokkipennun kanssa nukkumaan sotureiden ja kujakissojen lähdettyä leiristä. Harmaanruskea naaras oli huomannut Lokkipennun nukahtaneen, joten hän itsekin painoi päänsä sammaliin ja alkoi hakea unta. Ei mennyt kauaakaan, kun kuningatar oli vajonnut rauhattomaan uneen, jossa päähenkilönä toimi Ruskalintu. Kuollut soturi oli seissyt verisenä keskellä taistelukenttää ja tuijottanut syyttävästi Sulkavirtaa. Taistelussa oli Sulkavirran sukulaisia, ystäviä ja klaanitovereita, jotka taistelivat armoa antamatta eloklaanilaisia vastaan.

Raidallinen naaras heräsi raskaasti huohottaen. Hän räväytti kellertävät silmänsä auki ja tuijotti pimeää pesää. Nopeasti kuningatar tajusi nähneensä unta. ’Se ei ollut totta, ei mitään hätää’, naaras yritti rauhoitella itseään ja siloittaa pystyyn nousseita karvojaan. Naaras laski katseensa Lokkipentuun, sillä pienokaisen katselu rauhoitti aina kuningattaren mieltä. Mutta harmaavalkoinen pentu ei ollutkaan emonsa vatsan suojissa kuten normaalisti, vaan Sulkavirta makasi vuoteella aivan yksin. Naaras nousi nopeasti ylös ja kävi koko pesän läpi.
”Lokkipentu?” hän huhuili pienokaistaan hiljaa, yrittäen olla herättämättä muita pesän asukkeja. Tuhkajuova raotti hitaasti vihreitä silmiään ja katsoi kylmästi tytärtään.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä touhuat keskellä yötä?” tabbykuvioinen naaraskissa kysyi ja siristi väsyneitä silmiään. Sulkavirta alkoi mennä paniikkiin, kun hän tajusi, ettei Lokkipentu ollut pesässä.
”Lokkipentu on kadonnut”, harmaanruskea kuningatar henkäisi ja ravisteli pelästyneenä päätään. Tuhkajuovan ilme pysyi aivan yhtä kylmänä, aivan kuin pennun katoaminen ei olisi hetkauttanut kuningatarta ollenkaan. Tuhkajuova vain vilkaisi omia pentujaan kuin varmistaen, että he olivat kaikki paikalla. Sitten harmaan naaraan katse nousi taas tyttäreensä:
”Pitäisit pennullesi parempaa kuria tai hänestä kasvaa kelvoton soturi. Ole hiljaa ja anna muiden nukkua.”
Tuhkajuovan käytös sai Sulkavirran hermostumaan, mutta juuri nyt kuningattarella ei ollut aikaa jäädä jaarittelemaan emonsa kanssa turhuuksia. Sulkavirta kiiruhti ulos pesästä. Öisellä aukiolla oli tavanomaista enemmän kissoja; he kai odottivat taistelijoiden paluuta.
”Oletteko nähneet Lokkipentua?” kuningatar kysyi ensimmäisiltä vastaan tulevilta sotureilta, mutta he molemmat pudistelivat päätään, eivätkä tarjonneet apua hädissään olevalle kuningattarelle.
Sulkavirta huojentui heti, kun hän näki tummanharmaan soturin lähestyvän häntä. Soturi roikotti hampaissaan Lokkipentua, joka vaati soturia päästämään hänestä irti. Kun Turhamyrsky laski Lokkipennun maahan, Sulkavirta kiiruhti poikansa luokse ja kietaisi häntänsä tämän ympärille. Turhamyrsky ilmoitti kireällä äänellä, että Lokkipentu oli yrittänyt karata leiristä. Sulkavirta katsoi kauhistuneena ensin soturia ja sitten haukottelevaa, selvästi väsynyttä poikaansa. Naaras kiitti hiljaa mielessään Pimeyden Metsää siitä, etteivät he olleet päästäneet Lokkipentua karkaamaan.. Pieni kolli ei olisi pärjännyt yksin leirin ulkopuolella, pahimmassa tapauksessa jokin petoeläin olisi vienyt hänet tai hän olisi jäätynyt kuoliaaksi jo ennen aamua!
”Olen hyvin, hyvin pahoillani. Minä lupaan, ettei tämä toistu. Kiitos, että toit hänet takaisin”, Sulkavirta pahoitteli ja kiitti soturia, joka katsoi ylimielisesti kuningatarta ja tämän pentua. Lokkipentu oli Sulkavirran silmissä hyvin viaton, eikä hän voinut syyttää poikaansa uteliaisuudesta. Sulkavirta oli itse ollut pentuna samanlainen; hänkin oli halunnut nähdä ja kokea kaiken heti eikä halunnut odottaa.
”Minäkin lupaan, että seuraavalla kerralla heitän kakarasi lampeen! Pitäisit parempaa huolta pennustasi”, Turhamyrsky ärähti vihaisena jäämättä odottamaan Sulkavirran vastausta. Soturi kääntyi ympäri ja lähti löntystämään kohti kaatunutta kuusta. Sulkavirta laski lämpimän katseensa väsyneeseen pentuun ja painoi hellästi kuononsa poikansa otsaa vasten.
”Minä olin sinusta hyvin huolissani. Et saa mennä ulos pesästä ilman minua, se ei ole turvallista”, naaras kuiskasi hiljaa.
”En minä tarkoittanut, kävelin vain unissani ja heräsin kun tuo soturi alkoi riepotella minua”, pentu ilmoitti viattomasti ja katsoi emoaan väsyneenä. Hän ei epäillyt poikansa sanoja, sillä ei halunnut uskoa Lokkipennun valehtelevan.
”Sellaista sattuu. Minun on pidettävä sinua jatkossa paremmin silmällä, ettet pääse kävelemään unissasi. Leirin ulkopuolella on vaikka mitä petoeläimiä, jotka ovat hyvin vaarallisia sotureillekin”, Sulkavirta ilmoitti ja nuolaisi kielellään pennun päälakea.
”Nyt kun olemme molemmat nukkuneet, voimmeko jäädä odottamaan taistelijoiden paluuta?” Lokkipentu uteli viaton ilme kasvoillaan. Sulkavirtaa ei väsyttänyt enää lainkaan, eikä hän raaskinut sanoa pennulleen ei; olivathan he jo valmiiksi pesän ulkopuolella ja yökin oli jo pitkällä. Naaras huokaisi hiljaa ja myöntyi lopulta:
”Hyvä on, mutta jos he eivät ole palanneet auringonnousuun mennessä, me palaamme takaisin nukkumaan. Eikö niin, Lokkipentu?”

//Lokki pentu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Aaltosalaman kynnet upposivat raidallisen vaaleanharmaan naaraskissan turkkiin. Hän nyhti ihti karvaa minkä kerkesi, ja eloklaanilainen kiemurteli hänen allaan ulvoen kivuissaan ja yrittäen saada hänestä otetta. Aaltosalama oli järkyttävän huono taistelija, mutta kiitos Varissulan kanssa pidettyjen lisäharjoitusten, hän oli oppinut pari uutta kikkaa. Tässä tapauksessa hänellä oli koon tuoma etu puolellaan, eikä hänen alleen pusertuva naaras kyennyt tekemään juuri mitään päällään olevan painon takia. Aaltosalama oli aivan varma, että hän voittaisi tämän taistelun.
Voitonvarmuus hälveni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun joku hyökkäsi yllättäen punaruskean soturittaren kimppuun takaa päin. Aaltosalaman oli noustava pois eloklaanilaisnaaraan päältä voidakseen puolustautua toista hyökkääjää vastaan. Hänen harmikseen uusi vastustaja oli tällä kertaa hänen kokoisensa, ellei jopa hiukan isompikin. Aaltosalama katsoi hampaat irvessä punaruskea-raidallista kollia, jonka naama näytti vääristyneeltä puuttuvan leuan puolikkaan vuoksi. Kissan vihreät silmät leimusivat, kun tämä kohtasi Aaltosalaman kylmän ja kostonjanoisen katseen.
”Kuole, senkin eloklaanilaissaasta!” vihan vääristämä ulvaisu tuli Aaltosalaman suusta sellaisella tunteenpalolla, että se sai jopa eloklaanilaiskollin hetkeksi hämilleen. Se hetki riitti Aaltosalamalle juuri sopivasti, sillä sinä aikana hänen onnistui huitaista käpälällään soturia kasvoihin ja horjuttaa tämän tasapainoa.
Jälleen kerran, juuri kun hän oli aikeissa antaa uuden, kuolettavamman iskun, joku keskeytti hänet. Tällä kertaa se oli naaras – tämäkin punertavaturkkinen -, joka syöksyi Aaltosalaman niskaan sellaisella nopeudella, että se horjutti häntä pahanpäiväisesti. Silloin myös leukapuoli kolli tuli tolkkuihinsa ja kävi myöskin Aaltosalaman päälle samanaikaisesti.
Tilanne oli hetkessä muuttunut hyvin epäreiluksi, ja kaikki Aaltosalaman energia meni hampaiden ja kynsien väistelyyn. Etenkin punertava naaras oli hyvin tehokas iskuissaan, ja tämä liikkui niin nopeasti, että Aaltosalama ei pystynyt ennakoimaan seuraavaa hyökkäystä.
Nopeasti eloklaanilaiset olivat onnistuneet ahdistamaan kuolonklaanilaisen nurkkaan, ja Aaltosalama oli selkä seinää vasten, kun kaksikko lähestyi häntä. Hän saattoi vain näytellä hampaitaan ja pörhistää karvojaan näyttääkseen uhkaavammalta, mutta hänen voimansa olivat jo hyvin vähissä, eikä hän ollut varma, kauanko jaksaisi puolustautua kahta vastaan. Hänen mielessään ehti käväistä jo epämiellyttävä ajatus, että hän kuolisi tänne eloklaanilaisten kynsissä. Kamalampaa kohtaloa hän ei voinut kuvitellakaan.
”Käykää päälle”, hän murisi lietsoen vihaansa, josta sai energiaa panna kampoihin. ”Tappakaa minut, niin kuin tapoitte emoni! Mutta minä lupaan, en aio kuolla yksin, vaan otan teidät mukaani!” Aaltosalama huitoi hännällään ilmaa tuohtuneesti, odottaen eloklaanilaisten seuraavaa siirtoa.
”Minä en ole niin säälittävä, että alentuisin päättämään sinun elämäsi! Haluan sinun kärsivän surkeassa elämässäsi”, punertava naaras naukaisi halveksuvalla äänellä ja naurahti ivallisesti. Se vasta saikin Aaltosalaman veren kiehumaan – hän ei antanut kenenkään eloklaanilaisen puhua itselleen tuohon sävyyn.
”Siinä tapauksessa olet myöhässä: olen jo kärsinyt takianne enemmän kuin kukaan!” Välittämättä asemastaan altavastaajana hän hyökkäsi naarasta kohti äristen raivoisasti. Naaras oli kuitenkin jälleen kerran nopeampi ja onnistui väistämään hänen hyökkäyksensä, potkaisten häntä samalla kylkeen sellaisella voimalla, että se sai hänen keuhkonsa tyhjenemään hetkeksi ilmasta. Hän kaatui maahan henkeä haukkoen.
Ennen kuin punertava naaras ehti käydä uuteen hyökkäykseen, Aaltosalama ehti nähdä mustan turkin vilahtavan eloklaanilaisen takana, ja samassa Pimentovarjo oli tämän kimpussa.

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Kohotin hiukan kulmiani Lätäkköpennun sanoille, tai ennemminkin hänen tavalleen puhua: nuori naaraspentu oli sanoissaan ikäiselleen epätyypillisen kohtelias ja asiallinen, mutta samalla terävä. En todellakaan voisi jäädä epäkypsemmäksi kissaksi keskustelussa, jonka toinen osapuoli oli kuun ikäinen pentu.
“Kyllä minä oikeasti muistin nimesi, härnäsin vain”, valehtelin ja hymyilin pennulle. En oikeastaan välittänyt sisaruksistani paljoakaan, mutta Lätäkköpentu ei vaikuttanut aivan tylsältä tapaukselta. “Kuinka voisinkaan sen unohtaa?”
Lätäkköpennun ilme kirkastui hieman. Omakin hymyni leveni hiukan: toisinaan tuntui hyvältä yrittää parantaa muiden kissojen mielialaa sen laskemisen sijaan. Härnääminen ja riidan haastaminen vain luontuivat minulta kovin helposti, enkä yleensä onnistunut pidättelemään terävää kieltäni. Kenties voisin uusien siskojeni kanssa kerrankin kokeilla ystävällisempää lähestymistapaa.

Henkäystähden ja Keijukaisen suunnitelmat olivat käymässä tänä yönä toteen. Täysikuun kokoontumisen aikaan osa kuolonklaanilaisista yhdessä kujakissojen kanssa hyökkäisi Eloklaanin leiriin ja tappaisi vihollisklaanimme jäseniä niin paljon kuin kerkeäisivät.
Kuljin Kuolonklaanin lumisen reviirin halki kohti Hehkulampea ja Kivikukkulaa. Ilta oli kylmä ja hengitykseni huurusi ilmassa. Lyhyestä turkistani ei ollut paljoa apua ja tärisin viileän tuulenpuuskan iskiessä kasvoihini. Olisin hyvin mielelläni jäänyt leiriin ja käpertynyt lämpimälle makuusijalleni, mutta en voinut valittaa, sillä ainakaan en ollut joutunut mukaan hyökkäykseen. Eloklaanilaisten teurastaminen kuulosti julmalta, vaikka he olivatkin vihollisiamme. Tietysti tiesin, että loppujen lopuksi hyökkäys olisi Kuolonklaanin parhaaksi. Silti pelkäsin, että olisin taistellessa epäröinyt. En halunnut tappaa viattomia kissoja, mutta toisaalta halusin olla uskollinen Kuolonklaanille ja isälleni. Kaikeksi onneksi en joutunut valitsemaan.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Aaltosalama oli nimittäin valittu yhdeksi taistelijaksi hyökkäykseen. En ollut varma naaraan tuntemuksista, en sitten ollenkaan, mutta en voinut kuvitella hänen mielellään osallistuvan eloklaanilaisten murhaamiseen. Lisäksi jostain kumman syystä kannoin huolta soturinaaraasta, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Tiesin, ettei hän ollut kummoinen taistelija, eikä voittomme ollut ollenkaan varma, vaikka se todennäköiseltä vaikuttikin. Saattaisimme kokea menetyksiä, enkä halunnut Aaltosalaman olevan yksi niistä. Vaikka yritin itsepäisesti työntää huoleni pois mielestäni, en voinut olla pohtimatta miten taistelu sujui ja oliko soturi enää ylipäätään elävien kirjoissa.