Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

Seisoin Kuolonklaanin päällikön, Henkäysvarjon edessä. Tänään, ja nyt, minusta tulee soturi.
”Pyörretassu on suorittanut koulutuksensa lippuun, ja nyt hän ansaitsee soturinimensä. Sinut tunnetaan tästä lähtien Pyörresieluna”, Henkäysvarjo sanoi. Kuuntelin hymyillen kun muut alkoivat hurraamaan uutta nimeäni.
”Pyörresielu! Pyörresielu!” Muut kissat hajaantuivat, ja luokseni tuli onnittelemaan emo, isä, Lumikkoviiksi ja Nuppujuova.
”Onnea, olen niin ylpeä sinusta”, emo kehräsi, Aamupentu hymyili minulle herttaisesti emon jalan takaa. Olisipa Toivetassu täällä, ajattelin apeana.
”Onnea”, Mäyräkynsi sanoi hymyillen, pukkasin kollin kylkeä leikkisästi.
”Onnea Pyörresielu!” Lumikkoviiksi sanoi reippaasti. Kehräsin hiljaa ja käännyin Nuppujuovan puoleen.
”Nuppujuova, minä rakastan sinua!” kehräsin, ja painoin kuononi vasten naaraan kuonoa. Minä niin rakastin häntä. Emo katsoi minua lempeästi, ja tassutti Aamupennun kanssa pois. Isä meni emon perään, ja Lumikkoviiksi hyvästeli minut hännän heilautuksella.
”Mennäänkö kävelylle metsään?” Kysyin Nuppujuovalta hymyillen. Naaras nyökkäsi ja kehräsi. Kävelimme ulos Kuolonklaanin leiristä, ja viileä tuuli pörrötti turkkejamme. Pysähdyimme erään puun juurelle. Ja istahdimme alas. Nuppujuova nojasi minua vasten, ja kehräsi hiljaa.
”Olemmeko nyt kumppaneita?” kysyin ujosti naaraalta.

// Nuppunen? <3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pimentovarjo: 91kp! –

Varissulka: 5kp –

Jääviilto: 51kp! –

Loiskevarjo: 62kp! –

Mäntyviiksi: 9kp –

Toivetassu: 5kp –

Pyörretassu: 9kp – Soturin pisteet kasassa!

Virtatassu: 14kp –

Aaltosalama: 3kp –

Katajapentu: 7kp –

Untuvapentu: 6kp –

Kirjoittaja: Sirius

Katsoin pentutarhasta haltioituneena. Kiiltäväpintainen lammikko koristi aukiota. Se näytti mahtavalta leikkipaikalta!
”Vau! Herätkää!” Katajapentu kiljaisi yhtäkkiä. Säikähdin. Miten kolli nousi nyt jo? Olin luullut että olin ainoa kissa, joka oli hereillä. ”Katajapentu, älä viitsi säikytellä!” älähdin. ”Joo joo. Ei aina tarvitse pelästyä.” Katajapentu mutisi epäselvästi. ’Aamulla hän on aina tuollainen. Päivällä hänestä muuttuu kivempi, ainakin joskus.’ ajattelin hieman huvittuneena. Hahtuvapentu nousi ylös. ”Mitä nyt?” hän kysyi pudistellen valkeaa päätään. ”Ulkona on jotain! Jotain siistiä!” Katajapentu kiljaisi ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ulkona tosiaan oli kieltämättä hieno juttu. Höyhenhallakin oli jo herännyt. ”Pennut, älkää pitäkö meteliä. Kissat haluavat nukkua! Mikä siellä nyt noin hauskaa on?” emomme kysyi. ”Siellä on joku kirkas lammikko! Sellainen kova ja kiiltävä.” sanoin hiljaa. ”Taidanpa tietää mikä se on.” Höyhenhalla naukui salaperäisen näköisenä.
”Kerro, ole nyt kiltti!” Katajapentu huudahti. ”Kerron kerron, kunhan olette hiljaa.” Höyhenhalla maukui.
Vaikenimme kaikki heti. En tiennyt, mikähän se voisi olla. Varmasti joku lehtikadon ihmeistä! Varmasti joku maailman paras juttu. En ollut koskaan elänyt lehtikatoa, vain lehtisateen. ”Se on…jäälammikko.” Höyhenhalla kuiskasi. Silmäni laajenivat ällistyksestä. ’Mikä on jäälammikko?’ ajattelin. Emo näytti selvästi tajuavan, että emme tienneet sitä. ”Se on vähän niin kuin vesilammikko, mutta se on jäätynyt.” Höyhenhalla selitti.
”Vau!” henkäisin hiljaa. Jupiter oli joskus näyttänyt minulle jäätynyttä kynttään, mutta se olikin ollut vain lehti. ”Heti ulos!” Katajapentu kiljaisi. ”Hetkinen, ei.” emo naukui ja laittoi häntänsä meidän eteemme. Höyhenhalla kääri leveän häntänsä ympärillemme.
”Kuulkaahan pikkuiset, ette nyt voi mennä. Pitää odottaa että joku toinen nousee, vaikka Mäntyviiksi.” emo kuiskasi lempeästi.
”Mutta mikset sinä voi tulla?” Hahtuvapentu kysyi. ”En nyt. Keksikää jotain hauskaa täällä sisällä.” Höyhenhalla maukui. Minusta tuntui tylsältä. Emme päässeet ulos!
”Höpö tai Kataja?”

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto ei voinut sietää sitä tapaa, miten Virtatassu puhui hänelle. Eikö mokoma hiirenaivo-oppilas tiennyt, kuinka Jääviillon kaltaiselle kunnioitetulle soturille puhuttiin? Kun raidallinen naaras käänsi selän vanhemmalle kollille, Jääviilto pihisi raivosta. Virtatassun viimeisin lausahdus oli liikaa, ja soturi teki nopean, uhkaavan syöksähdyksen kohti kauemmas kävelevää oppilasta.
”Jääviilto”, naukaisu sai kollin pysähtymään, ja hän käänsi päänsä puhujaa kohti. Pään kääntäminen sai aikaan inhottavan tunteen Jääviillon kaulalla, ja kolli irvisti inhoten. Soturi ei ollut lainkaan innoissaan tunnistaessaan Hehkuaskeleen, päinvastoin se sai hänet vain enemmän vihaiseksi. Punaturkkinen soturi siristi silmiään ja katsoi inhoten mustaa parantajakissaa.
”Mitä?” soturi ärähti karvat pystyssä ja tuijotti sisartaan vihaisesti. Hehkuaskel otti varovaisesti askeleen taaksepäin ja laski pahoitellen katseensa maahan.
”Ajattelin vain, että voisin nyt tarkastaa haavasi. Tahdot varmasti päästä mahdollisimman nopeasti kouluttamaan Virtatassua, joten olisi hyvä jos saisin edes vilkaista haavaa”, naaraskissa naukaisi ja nosti keltaisen katseensa takaisin Jääviiltoon. ’Typerä kissa’, Jääviilto ajatteli mielessään. Tietysti hän halusi nopeasti pois parantajan pesältä, mutta syy siihen ei ollut Virtatassu. Soturin mielestä pitkään parantajan luona majailevat kissat olivat heikkoja ja surkimuksia, joista ei ikinä tulisi mitään. Sen vuoksi kolli suostui ja nyökäytti hitaasti päätään luoden uhkaavan katseen siskoonsa:
”Oletkin sitten varovainen. Jos se sattuu edes vähän, revin silmät päästäsi!”
Hehkuaskel ei hymyillyt, mutta parantajakissa nyökkäsi. ”Minä lupaan, ettei se satu ollenkaan.”
Jääviilto seurasi mustaa naarasta parantajan pesään. Ennen kuin punaturkkinen kissa astui sisään hämärään kallionkoloon, hän mulkaisi vielä kerran Virtatassun suuntaan. Oppilas oli siirtynyt muiden kuolonklaanilaisten luokse. Jääviilto vannoi mielessään tekevänsä naaraan elämästä yhtä tuskaa. Virtatassu ei tulisi pääsemään koulutuksestaan läpi helpolla.

Kirjoittaja: Auroora

Henkäystähti – kolli oli viime yönä hakenut henkensä Pimeyden Metsältä ja ansainnut uuden nimensä – ilmoitti klaanille nimittäneensä minut varapäällikökseen. Astelin uuden päällikön luo sekavin tuntein. Olin aina kuvitellut, että tämä tulisi olemaan minulle merkittävä ja tärkeä hetki, joka kalpenisi vain päälliköksi nousemisen rinnalla. Tähän minun elämäni kulminoitui. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä voitonriemuiseksi ja ylpeäksi kuin olin olettanut. Tietysti olin tyytyväinen, mutta pikemminkin samalla tavalla tyytyväinen, kun sain saaliin kiinni partiossa. Päivä ei paistanut kirkkaammin, vaan samat tylsän harmaat pilvet roikkuivat ylläni. Katumus ja kaipuu varjostivat mieltäni, enkä yrityksistäni huolimatta voinut olla ylpeä saavutuksestani. Olin häätänyt Turmaloikan varapäällikön paikan vuoksi ja pelkäsin kuollakseni, että olin tehnyt väärän valinnan.
Työnsin ajatukset entisestä kumppanistani itsepäisesti taka-alalle. Tehty mikä tehty: häntä en enää saisi takaisin, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Muistin minun ja Tuhkajuovan taannoisen keskustelun siitä, miten rakkaus teki heikoksi. Olin vakuutellut hänelle, etten antaisi tunteideni koskaan asettua tielleni, ja nyt minun oli aika seistä sanojeni takana. Minusta oli juuri tullut Kuolonklaanin toiseksi merkittävin kissa; Turmaloikka oli menneisyyttä. Unohtaisin hänet ja hoitaisin kunnialla ja ylpeydellä sen tehtävän, joka minulle oli suotu. Hetken ajan minusta tuntui, että pystyisin siihen. Sitten Henkäystähti avasi suunsa ja kuulutti sanat, jotka musersivat koko maailmani.
”Sitten minulla on vakavampaa ilmoitettavaa. Ikäväkseni minun on kerrottava, että joukossamme on – oli – petturi: Turmaloikka oli liittoutunut Punatähden tappaneiden erakoiden kanssa. Asian valjettua Pimentovarjo ei epäröinyt vaan tappoi tämän luopion. Arvostan suuresti hänen uskollisuuttaan Kuolonklaanille tuon vaikean päätöksen edessä.”
En edes yrittänyt peitellä järkytystäni, kun kuulin nuo sanat. Käännyin silmät suurina katsomaan Henkäystähteä; olisin tuntenut oloni petetyksi, jos en olisi ollut niin tyrmistynyt. Tästä ei ollut sovittu, mutta sanoja ei enää voinut vetää takaisin.
Kuolonklaanilaisten yllättyneet kuiskeet kuuluivat sumeina kuin olisin ollut unessa kääntyessäni etsimään katseellani pentujani väkijoukosta. Kun näin heidän järkyttyneet ilmeensä, maailmaltani putosi pohja. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että oksentaisin.
Myrskymahti oli jo ehtinyt harppoa luokseni, kun Henkäystähti viimein päätti kokouksen. Nuoren soturin katse oli epäuskoinen ja hän näytti tutkivan ilmettäni, etsien jotain selitystä päällikön sanoille.
”Henkäystähti valehtelee. Isä ei ole kuollut”, hän sanoi vapisevalla äänellä, joka painoi sydäntäni. ”Hän ei ole kuollut. Missä hän on?”
”Myrskymahti…”, aloitin, mutta en tiennyt, mitä sanoa. Halusin palavasti kertoa hänelle totuuden, että Turmaloikka oli elossa vaikkei enää ollutkaan klaanin jäsen. Tyttäreni suuri suu kuitenkin viimein kostautui hänelle. Hän oli viimeinen kissa, jolle voisin uskoutua asiasta, sillä muuten koko klaani saisi tietää ja kaikki olisi pilalla.
”Henkäystähti puhui totta”, sanoin vältellen hänen katsettaan. En halunnut nähdä naaraan ilmettä, kun tämä tekaistu totuus viimein uppoaisi ja hän tajuaisi menettäneensä isänsä.
”Minä tapoin Turmaloikan. Hän oli liittoutunut niiden raakojen kissojen kanssa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa.”
Henkäystähti oli tahrannut Turmaloikan maineen, ja vihasin häntä sen takia. Minua satutti tuhota Myrskymahdin kuva hänen isästään, ja toivoin hartaasti, että tyttäreni kerrankin tyttäreni ei nielisi sanomaani niin helposti. Halusin hänen kieltävän sanani ja uskovan – tietävän – että Turmaloikka oli kunniallinen, jalo ja uskollinen soturi.
”Minä en usko sinua hetkeäkään!” Myrskymahti karjaisi ja olisin voinut huokaista helpotuksesta. Kun kohtasin hänen katseensa, halusin kuitenkin hautautua maan alle. Kyyneleet pistelivät naaraan silmiä ja hän yritti epätoivoisesti estää niitä putoilemasta. Hänen normaalisti lempeät piirteensä olivat surun mutta päällimmäisenä vihan vääristämät.
”Sinä valehtelet. Isä ei ikinä pettäisi Kuolonklaania! Ei ikinä! Missä hän on?!” harmaa naarassoturi sähähti naamalleni ja astuin askeleen taaksepäin. Jos hän nyt kävisi kimppuuni, en vastustelisi. Olin ansainnut sen, ja jos se helpottaisi tyttäreni oloa, voisin ilomielin sallia sen.
Myrskymahti tuijotti minua kyljet kohoillen ja hampaat paljastettuina odottaen epätavallisen kärsivällisesti vastaustani. Myös Pyräkkäpiru ja Kaamoskukka astelivat luoksemme. Tunsin oloni kovin pieneksi heidän edessään.
”Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti”, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana. Vilkaisin vuorotellen kutakin kolmesta soturista, ja vaikka puhuin Myrskymahdille, osoitin seuraavat sanani heille kaikille. ”Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani.”

//Pyräkkä, Kaamos?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koska arvostin isoisääni niin paljon, nielin närkästyneen vastalauseeni ja jätin asian sikseen. Oloani helpotti hieman se, että näin myös Jääviillon tuskailevan päällikön päätöksen takia. Se oli näky, joka sai minut ehdottomasti paremmalle tuulelle.
Jääviilto lupasi tehdä elämästäni kammottavaa ja kehotti minua lepäämään vielä kun pystyin. Tuhahdin vähättelevästi kollin uhkaukselle – luuliko hän todella, että tuollaiset puheet saivat minut tutisemaan turkissani? Näin mahtavasta suvusta tulevaa kissaa ei noin vain peloteltu. Minä olin syntynyt suuruuksia varten, eikä minun tarvinnut välittää Jääviillon kaltaisista säälittävistä surkimuksista, jotka luulivat olevansa jotenkin erityisiä. Hän oli ehkä kerran onnistunut tiputtamaan minut lammikkoon, mutta toista kertaa ei tulisi, sillä en ollut enää mikään pikkupentu.
”Siinähän lupailet”, vastasin halveksivaan sävyyn kollille; naamalleni oli levinnyt pilkkaa tihkuva hymy. ”Minä puolestani lupaan, että tulen tekemään sinun elämästäsi niin hankalaa, että toivot itse kuolleesi jo pentuna.”
Katsoin soturia hetken hieman haastaen. Sitten vetäydyin kauemmaksi tästä ja käänsin kollille selkäni. Minulla olisi pari päivää aikaa valmistautua tulevaan. Tiesin, ettei Jääviilto missään nimessä aikonut päästää minua helpolla, eikä hän selvästikään pelännyt pelata kovilla panoksilla, joten minun olisi varauduttava kaikkeen.
”Lepää vielä kun voit”, mau’uin Jääviillolle häijysti selkäni yli, ”mestari.”

//Jää?

Kirjoittaja: Sirius

Heitin pallon takaisin aukiolle. Pennut olivat menneet jo nukkumaan. Kävelin iltahämärän peitossa kohti parantajan pesää, viimeisen kerran. Yhtäkkiä tunsin jotain pehmeää tassuissani. ”Auh!” älähdin kun törmäsin johonkin. Näin Latvaruusun kiiluvat silmät. ”Katso eteesi!” hän kivahti.
”Anteeksi Latvaruusu. Olin varomaton.” pahoittelin harmissani. Kaikista kissoista osuin juuri häneen! Latvaruusu oli ihastukseni. ”Ei se mitään.” naaras kehräsi ja nuolaisi korvaani. Hämmästyin. Hän vaikutti jotenkin lempeämmältä. ”Heippa, Loiskevarjo.” hän sanoi hiljaa. Vilkaisin häneen kummastuneena. Joku hänessä oli muuttunut. Katsoin ylös. Näin Henkäystähden ja Pimentovarjon. Henkäystähdestä oli tullut klaanin päällikkö, ja hän oli muuttanut sääntöjä niin, että puoliveriset kissat saivat omat sääntönsä. Olin puhdasverinen, mutta suvustani ei ollut tietoa, joten Henkäystähti saattaisi laittaa minullekin samat säännöt. Päätin olla siis hänelle ystävällinen ja totella häntä. Siitä voisi tehdä kohdan soturilakiinkiin! Pimentovarjosta oli taas tullut klaanin varapäällikkö. No, kyllä hän ansaitsi sen. ’Vaikka toisaalta minäkin olisin halunnut varapäälliköksi.’ ajattelin hieman ärtyneesti. Mutta klaanissa oli paljon hyviä kissoja varapäälliköiksi. Piti nyt vain tyytyä siihen, kuka nyt oli. Laahustin parantajan pesään väsyneenä. Hehkuaskel ei ollut pesässä. Arvelin että hän oli Henkäystähden luona. Vuoteeni viereen oli tullut kyyhkynen. Söin riistalinnun hitain haukkauksin. Katselin kuinka Pimentovarjokin tuli sisään parantajan pesään. Hänkin oli täällä. Lopetin kyyhkyn syömisen. Nuolin sen rippeet viiksistäni. Loin Pimentovarjoon kunnioittavan katseen. En tiennyt huomasiko hän sitä. Haukkasin kyyhkystä palan ja mutustelin sitä hitaasti. Mehevä maku tuntui hyvältä. En ollut saanut kunnon saalista pariin päivään, kylmän lehtikadon takia. ’Vihdoinkin pulskaa kyyhkyä! Inhoan lehtikatoa!’ ajattelin vihaisena. Ensilumi oli jo satanut, joten pian tulisi entistä kylmempi! Valkeaa lunta kulki kissojen tassuissa sisälle. Söin kyyhkyn loppuun. Hetken päästä Hehkuaskel tassutti sisään. Naaras näytti lievästi ärsyyntyneeltä. ”Kas, hei Hehkuaskel.” tervehdin.
”Hei vain. Loiskevarjo, sinä pääset huomenna täältä.” Hehkuaskel muistutti. ’Miksi muistutat? Luuletko että jäisin tänne pidemmäksi aikaa? Minulla on muutakin tehtävää!’ ajattelin. Odotin kuin kuuta nousevaa, että pääsisin pois. Hetken päästä ajatukseni loppuivat, ja suljin silmäni uneen.

Näin unta siitä, kun juoksin terveenä metsässä. Tassuni nousivat ylös ja alas, kun ne hakkasivat maata. Loikin pitkin hypyin. Turkkini oli tähtien peitossa. Näytti olevan viherlehti. Kaivoin esiin rutkasti riistaa. Oravia, hiiriä, myyriä, lintuja…niitä oli paljon. Unessa näin, kun naaras joka muistutti paljon Latvaruusua, tuli viereeni. Söimme yhdessä saaliita. Unessa kosketimme kuonojamme ja kiedoimme häntämme yhteen. Se näytti taianomaiselta. Minä, unelmieni kissan kanssa.

Heräsin taas uuteen aamuun. Olin pirteä, sillä pääsisin taas soturien pesään! Hymyilin Hehkuaskelelle iloisena. Naaras vastasi hymyyni, mutta näin että hän oli väsynyt. Pidin hänestä, sillä Hehkuaskel jaksoi aina olla iloinen toisten puolesta. ”Minä menen nyt.” naukaisin. ”Kiitos, Hehkuaskel.”
”Ole hyvä. Yritä sitten olla tulematta uudestaan.” Hehkuaskel naukui pilke silmissään. Naurahdin kepeästi. Lähdin pesästä ulos. Tuntui voimakkaalta. Ei enää siltä, kun olin parantajan pesällä. Tassuni tuntuivat sileiltä. Kävelin soturien pesään. Huokaisin. Siellä oma vuoteeni oli, pesän perällä. Kaikki eivät olleet vielä heränneet. Minut kutsuttiin metsästyspartioon Latvaruusun, Tattihallan ja Pyräkkäpirun kanssa. Latvaruusu johti partiota. Jäin perään Pyräkkäpirun kanssa. Kipitin hieman edemmäs, sillä Latvaruusu ja Tattihalla olivat ehtineet jo piikkihernetiheikön toiselle puolelle. Pujottelin piikikkäiden oksien alitse. Kunnon ulkoilu teki minulle hyvää! Etenkin kun partiossa oli Latvaruusu. Hän teki olostani aina pirteämmän. Minua pelotti kertoa hänelle tunteistani. Ehkä hän saisi joskus tietää? Tai sitten ei. Kiihdytin vauhtiani. Olin jäänyt jälkeen. Juoksin kukkulan halki saadakseni muut kiinni. Hidastin heti, kun Tattihallan häntä ilmestyi näkyviin. Kolli sihahti minut hiljaiseksi. Näin Pyräkkäpirun vaanivan mustarastasta, joka näytti laihalta. Kun hän nappasi sen kiinni, laskin häntäni maahan. Tajusin että olin ollut vähällä pelästyttää sen linnun! Painoin pääni alas. Kuu parantajan pesällä ei tosiaankaan ollut tehnyt terää! Köyristin selkääni nolona. Latvaruusu laski häntänsä selälleni. ”Älä huoli. Kaikille sattuu virheitä.” hän maukui. Nyökkäsin hänelle kiitollisena. Yritin jotenkin saada sanotuksi, kuinka paljon hänestä tykkäsin. En kuitenkaan saanut suusta pihaustakaan. Latvaruusu loi minuun katseen. ”Minne me menemme, Latvaruusu?” Tattihallan kysymys keskeytti tilanteen. Latvaruusu siirtyi kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni harmistuneena.
”Mennään Hehkulammelle päin. Samalla nähdään onko siellä jäätä.” Latvaruusu vastasi. Siirryin saniaispensaaseen. Metsässä oli nyt vähän riistaa. Kaikki mitä sai, olivat hyvää. Vaanin hiirtä. Pieni hiiri vipelsi puun ympärillä. Jännitin lihakseni hyppyyn. ’Ei vielä…ei vielä…nyt!’ ajattelin. Loikkasin hiiren kimppuun. Se säikähti. Hiiri katosi pensaaseen, mutta sain läimäistyä sitä niin että se kuoli. Nostin hiiren iloisena. Nyt olin saanut saalista.
”Hieno nappaus.” Latvaruusu kehui. ”Kiitos. Ihan normaalihan tämä oli.” vastasin vähätellen. Latvaruusu tuijotti minua läpitunkevasti. Naaraan silmät olivat kauniit. ”Loiskevarjo..pidän sinusta. Olet…no, hyvin mukava ja tykkään sinusta paljonkin. Haluatko kenties..tulla kumppanikseni joskus?” Latvaruusu kysyi ja loi minuun lämpimän katseen.

Kirjoittaja: Sirius

Kipitin Loiskevarjon luo. ”Mitä sinulle kävi?” Untuvapentu kysyi. Katsoin kollia järkyttyneenä. ”Ei mitään, vain tälläisiä tavallisia vahinkoja vain.” Loiskevarjo vastasi naurahtaen. ’Mitä sinulle kävi? Apua!’ ajattelin peloissani. Loiskevarjo nousi ylös kömpelösti. Seurasin häntä järkyttyneenä. ”Mitä te katsotte? Ei ole enää mitään pahaa. Jatketaan.” hän naukui varmalla äänellä. Luotin häneen hetkellisesti. Viskasin pallon hänelle häntääni käyttäen. Loiskevarjo koppasi sen ja heitti aukion toiselle puolelle. Untuvapentu ja Hahtuvapentu ryntäsivät yhtä aikaa paikalle. ”Hei! Se on minun!” huudahdin. Nappasin sen naaraiden keskeltä. Untuvapentu vetäytyi kauemmas eikä sanonut mitään. Hahtuvapentu käveli ohitseni hieman vihaisena. Loiskevarjo ei näyttänyt huomaavan mitään. ’Hyvä. Se on minun!’ ajattelin kiukkuisesti. Näin Hahtuvapennun kävelevän Loiskevarjon luo. Juoksin hänen luokseen ärsyyntyneenä. Taas he menisivät kantelemaan! Eivätkö siskoni voineet hoitaa mitään itse? Eivät nähtävästi. ”Loiskevarjo, Katajapentu nappasi meiltä pallon, vaikka se ei ollut hänen.” Hahtuvapentu kertoi. Mulkoilin heitä vihaisesti. ”Vai niin hän teki. Miksi?” Loiskevarjo kysyi. Hätkähdin, kun soturi puhutteli minua. Loiskevarjo oli minua paljon isompi, joten hädin tuskin ylsin edes hänen lapoihinsa! ”No kun se kuuluu minulle. He eivät osaa pelata yhtä hyvin kuin minä!” älähdin puolustuksekseni. ”Kyllä osaamme.” Untuvapentu mutisi. ”Kyllä naaraatkin osaavat pelata.” Loiskevarjo maukui hieman kiusaantuneena. Arvasin että hän ei osannut ratkaista riitatilanteita.
”Mutta pallo nyt kuuluu vain minulle.” tuhahdin. Loiskevarjo vilkuili hieman Mäntyviikseen päin eikä sanonut mitään. ’Jes! Vihdoinkin kissa, joka ei osaa ratkaista tilanteita!’ ajattelin voitonriemuisena. Hahtuvapentu näytti alistuneelta. Uskoin että he eivät haluaisi enää pelata.

Menimme nukkumaan pentutarhaan. ”Onko teillä ollut mukava päivä?” Höyhenhalla kysyi lempeästi. Katsoin emoani. Sisareni ynähtivät vaisusti. ”No ihan mukava. Me leikittiin Loiskevarjon kanssa sammalpalloa.” kerroin. Höyhenhalla katsoi meitä hieman hämmentyneenä. ”Onko jotain sattunut?” hän kysyi. ”Ei!” vastasin heti. ”Tarkoitan että ei ole sattunut.” Höyhenhalla katsoi meitä kummastuneena mutta ei kysellyt enempää. ”Käydäänpäs nukkumaan.” hän maukui. Hahtuvapentu ja Untuvapentu könysivät vuoteisiinsa. Menin itsekin omaani.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan kiltit sanat koskettivat Aaltosalaman sydäntä, yllättäen naaraan täysin; hän ei ollut koskaan nähnyt tätä puolta tummanharmaasta soturista. Yleensä Varissulka tapasi heitellä huonoja vitsejä väärään aikaan tai sanoa jotakin näsäviisasta, mutta nyt kolli käyttäytyi varsin kypsästi ja asiallisesti.
Aaltosalama tutki soturin kasvoja tovin verran, yrittäen löytää äänensä uudelleen itkemisen jälkeen. ”Kiitos, Varissulka. Ihan oikeasti kiitos. Et sinäkään voi kovin kamala kissa olla kaiken tuon sanomasi perusteella”, hän niiskaisi ja väläytti tälle vaisun hymyn. Hänestä tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, mitä Varissulka oli hänelle sanonut.
”Meidän pitäisi varmaan palata leiriin”, punaturkkinen soturitar huokaisi sitten ja nousi hieman huterasti seisomaan, ”etteivät muut vain ala epäilemään mitään. Sitten me vasta pulassa olemmekin.” Hän hengitti syvään sisään ja ulos, ennen kuin kohtasi Varissulan katseen uudestaan. Hän löysi outoa lohtua kollisoturin harmaista silmistä, mikä samaan aikaan myös hieman vaivaannutti häntä. ”Toivon todella, että se, mitä juuri teimme, hyödyttää tulevaisuudessa Kuolonklaania, sillä muuten sieluni ei tule ikinä löytämään rauhaa.”

//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli viipynyt parantajan pesässä jo kolme yötä. Hänen haavansa olivat parempaan päin, mutta edelleen pään kääntäminen kiristi ikävästi umpeutumaan alkaneita kaulan haavoja. Kollia hävetti viipyä niinkin pitkään parantajan pesällä, sillä se ei ollut hänen mielestään vahvan soturin paikka. Mutta ajatus siitä, että hän joutuisi kipeänä partioimaan saatika sitten saalistamaan, sai aikaan puistatuksen. Kolli oli antanut viime päivien aikana Hehkuaskeleen tasan kerran katsoa hänen haavaansa. Se oli ollut eilen, kun haava oli yllättäen alkanut inhottavasti kutista. Parantaja oli todennut sen olleen merkki siitä, että haava alkoi parantua. Parantaja kielsi soturia raapimasta kaulaansa kutinasta huolimatta, mutta se oli vaikeaa. Musta parantaja oli levittänyt haavalle jotakin salvaa, joka oli auttanut pahimpaan kutinaan.
Jääviilto oli seurannut etäämmältä, kuinka Henkäystähti oli nimittänyt koruttomin seremonioin Kyyhkypennun ja Virtapennun oppilaiksi. Punaturkkinen soturi ei edelleenkään pitänyt pennuista, jotka kuvittelivat itsestään ihan liikoja. Mutta Jääviilto joutuisi viettämään Virtatassuksi nimitetyn oppilaan kanssa enemmän aikaa kuin hän oli kuvitellut, sillä päällikkö meni ja nimitti hänet kollin oppilaaksi! Jääviilto oli pöyristynyt. Ensin päällikkö oli antanut varapäällikön paikan Jääviillon sijaan Pimentovarjolle, ja nyt hän antoi kollille koulutettavakseen koko klaanin kamalimman pennun!
Raivo leimahti punaturkkisen kissan sisällä, kun tämä talsi kokouksen jälkeen Henkäystähden puheille. Kolli ilmaisi suoraan, ettei halunnut Virtatassua kontolleen. Siinä samassa myös itse paholainen – eli toisin sanoen Virtatassu – saapui paikalle, eikä naaraskaan ollut tyytyväinen päällikön valintaan. Päällikkö kuunteli ilmeettömänä kaksikon valitusta, ja kun molemmat viimein vaikenivat, avasi Henkäystähtikin suunsa:
”Minä en välitä siitä, mitä te tahdotte. Klaanissa soturit kouluttavat oppilaita ja päällikkö päättää, kuka kenetkin saa mestarikseen. Teidän tehtäviinne ei kuulu päällikkönne valintojen kyseenalaistaminen. Onko tämä selvä?”
Jääviilto siristi jäänsinisiä silmiään ja mulkaisi inhoten Virtatassua. Kolli tiesi, että Henkäystähden vastustaminen heikentäisi vain hänen asemaansa soturina, joten hän joutui myöntymään jälleen kerran. Sen hän tiesi, ettei tekisi koulutuksesta helppoa Virtatassulle. Oppilas saisi katua, että oli koskaan pentuna puhunut Jääviillolle tai edes syntynyt Kuolonklaaniin.
”On”, naaras ja kolli vastasivat yhtä aikaa, ja päällikkö nyökkäsi kylmä ilme kasvoillaan. Sanaakaan sanomatta Henkäystähti kääntyi ja lähti tiehensä. Jääviilto käänsi vihaisen katseensa Virtatassuun.
”Minä lupaan, että elämäsi tulee olemaan tästä päivästä eteenpäin aivan kammottavaa. Kannattaa levätä kun vielä voit, sillä sitten kun minä olen toipunut, toivot, ettet olisi edes syntynyt tähän klaaniin”, kolli kumartui oppilaan puoleen murahtaen.

//Virta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ensilumi kimalteli aukiolla aamunpaisteessa niin että silmiin sattui. Hyi olkoon. Se tuntui sitä paitsi kylmältä ja märältä anturoiden alla ja sai niskakarvani nousemaan pystyyn silkasta puistatuksesta. Tätä oli kuulemma luvassa lisää tulevien kuiden aikana, ja suoraan sanottuna olisin mieluummin kaivautunut maan alle ja odottanut lämpimämpiä päiviä jossain kuivassa ja suojaisessa paikassa.
Se oli kuitenkin pelkkää toiveunta, sillä tulevina kuina tulisin olemaan aivan jossain muualla kuin kotoisassa kolossani pentutarhalla. Meistä nimittäin tehtäisiin tänään oppilaita siskoni kanssa. Sähkötuho oli käynyt tänään aikaisin aamulla kertomassa asiasta pentutarhalla, jonka jälkeen emo oli käskenyt minua ja Kyyhkypentua siistiytymään hyvin seremoniaa varten.
Vaikka olinkin innoissani arvoasteikossa nousemisesta, en voinut olla ajattelematta inhoten sitä, miten jatkossa joutuisin viettämään väkisinkin aikaa Myrkkytassun ja Jääviillon kaltaisten tomppeleiden kanssa. Onneksi minulla oli sentään Kyyhkypentu – ilman häntä pääni olisi varmasti jo hajonnut.
Istuskelin pentutarhan edustalla Kyyhkypennun vieressä. Ennemmin tai myöhemmin Kuolonklaanin uusi päällikkö – meidän isoisämme – Henkäystähti astelisi leirin keskelle ja kutsuisi klaanin koolle nimitystä varten. En ollut vielä ehtinyt uhrata ajatusta sille, kenestä voisi mahdollisesti tulla mestarini, mutta en uskonut Henkäystähden voivan valita pennunpennuilleen huonoja sotureita mentoreiksi. Hän varmasti välitti sen verran sukulaisistaan niin kuin sukunsa maineestakin, että halusi pitää huolen poikansa tytärten menestyksestä soturikoulutuksessa. Siksi en siis stressannut turhaan – sitä paitsi stressaaminen sai turkin hilseilemään, enkä missään nimessä halunnut näyttää miltään kapiselta kulkukissalta.
Havahduin aatoksistani Kyyhkypennun tökkäistessä minua kylkeen. Katsahdin sisareeni ja huomasin tämän viittovan hännällään eteenpäin. Käänsin katseeni naaraan viittilöimään suuntaan, ilokseni huomaten Henkäystähden ilmestyneen aukiolle. Raidallinen kolli ulvaisi vain hetkeä myöhemmin kokouskutsun, ja kissoja alkoi saapua pesistään kuulemaan päällikön asian.
”Menkäähän nyt”, taaksemme ilmestynyt Lehtituuli hoputti ja tuuppi meitä kevyesti eteenpäin.
Kävelin ryhdikkäästi kissojen joukkoon. Henkäystähti kutsui minut ja siskoni klaanin eteen, ja yhtäkkiä turkkiani alkoi kihelmöidä jännityksestä. Ei ollut minun tapaistani hermoilla tällä tavalla muiden huomion keskipisteenä olemisesta.
”Kyyhkypentu ja Virtapentu ovat nyt kuuden kuun ikäisiä ja täten valmiita aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien heidät tunnetaan Kyyhkytassuna ja Virtatassuna, ja heidän mestareinaan toimivat Varissulka ja Jääviilto. Koska Jääviilto toipuu vielä parantajan pesällä, Virtatassun koulutus alkaa pari päivää myöhässä.” Kesti hetki, ennen kuin kunnolla käsitin, mitä Henkäystähti oli juuri sanonut. Oliko hän laittanut kaikista klaanin sotureista mestariksini Jääviillon?! Sen hiirenaivoisen, kirpputurkkisen ketunläjän, jonka pelkkä läsnäolo sai vatsani muljahtelemaan kuvotuksesta? Pimeyden Metsä paratkoon – tämä ei voinut olla oikein!
Kun hurrausten ja nopeiden onnittelujen jälkeen kissat vetäytyivät takaisin omiin puuhiinsa, suuntasin suorinta tietä Henkäystähden puheille. Harmikseni huomasin myös Jääviillon lyöttäytyneen päällikön seuraan, eikä tämäkään vaikuttanut erityisen onnelliselta puhuessaan raidallisen kollin kanssa.
”En halua Virtatassua oppilaakseni!” äkäinen soturi valitti päällikölle ja nytkytti häntäänsä vihaisesti.
”Enkä minä liioin halua tuota vanhaa haaskaa minun mestarikseni!” liityin keskusteluun, mulkoillen Jääviillon suuntaan halveksivasti. ”Haluan jonkun paremman! Tuo idiootti ei osaisi opettaa edes kiveä!” Nostin huultani Jääviillolle ja siirsin sitten tuohtuneena katseeni Henkäystähteen, toivoen isoisäni tajuavan, että Jääviillon antaminen mestarikseni oli todellakin huonoin idea ikinä.

//Jää?

Kirjoittaja: Ruska

Tassutin eteenpäin Turhamyrsky vierelläni, ja kani hampaissani. Lehtikadon ensilumet olivat jo sataneet, ja riistaa oli vaikeampi löytää. Olin ylpeä itsestäni, kun olin löytänyt näin hienon saaliin. Turhamyrskykin vaikutti ylpeältä, tai no, hänestä ei saa mitään irti, niin en ole varma. Vilkaisin Turhamyrskyä sivusilmälläni. Kolli kiihdytti vauhtiaan, kun taivaalta alkoi tippua pieniä hiutaleita. Kävelimme leiriin, ha kävin tipputtamassa kanin tuiresaalis kasaan. Kävelin Nuppujuovan ohi, väläytin naaraalle lempeän hymyn, ja kävelin oppilaiden pesälle. Istahdin alas kylmään maahan, ja katselin aukiota. Ummistin silmäni ja kasvoilleni tippui pienen pieniä kylmiä hiutaleita. Kuulin askeleita, ja katsahdin kuka se oli. Lumikkoviiksi asteli vihaisen näköisenä minua kohti, ja hänen häntänsä huiski edes takaisin.
”Mikä hätänä?” kysyin naaraalta ihmeissäni. Lumikkoviiksi mulkoili Höyhenhallan suuntaan ja käänsi katseensa taas minuun.
”Toivetassu kuoli Höyhenhallan takia! Höyhenhalla ei estänyt Toivetassua menemästä ukkospollulle, ja hän jäi varmasti hirviön alle ja tippui ukkospolun toiselle puolelle”, Lumikkoviiksi murisi ja mulkaisi taas Höyhenhallaa, joka istui levottoman näköisenä Orvokkisydämmen vierellä pentutarhalla. Toivetassu, kuoli!? En voinut uskoa tätä! Tämä on väärin! Rakastin häntä niin paljon! Hän oli minulle kaikki. Emon ja isän jälkeen.
”Toivetassu”, kuiskasin surullisena ja nyyhkäisin. Ravistin kuitenkin päätäni. Kunnon soturi ei itke, vaan suree sydämmessään.
”Tietääkö emo?” kysyin Lumikkoviikseltä, joka oli yhä yhtä raivoissaan kuin oli tullessaankin ollut. Lumikkoviiksi pudisti päätään, ja kääntyi kohti Orvokkisydäntä. Naaras mulkaisi Höyhenhallaa,joka perääntyi poispäin. Lumikkoviiksi kertoi Orvokkisydämmelle kuolemasta. Emo näytti niin järkyttyneeltä. Hänen rakas pentunsa, oli kuollut. Kävelin oppilaiden pesään, en kestänyt enää tätä. Kierähdin kerälle omalle vuoteelleni, ja yritin nukkua murheet pois. Mutta en pystynyt nukkumaan, oliko Toivetassun kuolema Höyhenhallan syytä? Sitä en tiennyt, mutta tiedän, jos Toivetassu on elossa hän toetää. Nukahdin monen ajan päästä.
Heräsin hätkähtäen hereille, oli ilta. Ja tietysti, olin nähnyt painajaisia. Tassutin aukiolle, kovinkaan moni ei ollut enää hereillä. Nuppujuova tassutti minua kohti, kehräsin hiljaa, ettei kukaan muu huomaisi.
”Hei Nuppujuova!” Sanoin onnellisena, nähdessäni kauniin naaraan, joka on tuleva kumppanini. ”Hei Pyörretassu!” naaras kehräsi vastaukseksi. Nuppujuova istahti viereeni, ja kiersimme häntämme yhteen selkiemme takana.
”Kuulin Toivetassun kuolemasta, tosi ikävä juttu”, Nuppujuova totesi lohduttavasti. Hymähdin ja katsoin kohti pentutarhaa. Toivoin vain, ettei Aamupentu olisi järkyttynyt. Minä niin rakastin pikkuista siskoani.
”Ei puhuta siitä enää”, sanoin hiljaa, Nuppujuova nyökkäsi ymmärtäväisenä. Taivaalle syttyi muutama tähti, ja katselin hehkuvia pisteitä uteliaana.
”Olen jo melkein soturi”, sanoin Nuppujuovalle reippaasti, ja hymyilin lempeästi. Nuppujuova kehräsi.
”Sepä hyvä! Sitten pääsemme olemaan kumppaneita”, Nuppujuova kuiskasi. Painoimme hellästi kuonomme yhteen, ja minua pienempi naaras painautui kylkeeni. Hetken istuskelun jälkeen nousimme seisomaan, sanoimme toisillemme hyvää yötä, ja menimme omiin pesiimme nukkumaan. Huomenna oli parempi päivä.

Kirjoittaja: Saaga

(TW itsetuhoiset ajatukset)
Ensilumi oli satanut ja Toivetassu oli partiossa Tattihallan, Höyhenhallan Lumikkoviiksen ja Vinhatassun kanssa. Toivetassu kulki hitaasti eteenpäin Höyhenhallan rinnalla. Tuo naaras oli virallisesti vielä pentutarhan vanki mutta oli anonut päästä mukaan katsoakseen Toivetassun perään, kun muut saalistivat. Kukaan ei varmastikkaan enää luottanut häneen, koska hän oli… no sekaisin. Kulkien kohti ukkospolkua Toivetassu sai ajatuksen: hän karkaisi tästä kamalasta klaanista. Nykyään erakkosyntyiset eivät todennäköisesti pääsisi edes sotureiksi joten mitä väliä millään oli! Hän liikehti kohti ukkospolkua. Tämä tekisi kaikesta lopun. Hän ehkä jopa kuolisi ukkospolulle. Höyhenhallan keskittyminen harpaantui, kun kuningatar alkoi katsella leijailevia lumihiutaleita. *Mitä väliä millään on?* Toivetassu kysyi taas päässään. Hän odotti hirviötä. Odotti hetken kunnes suuri yksilö hurahtaa kohti. Ampaisen sen editse niin nopeasti kuin ikinä voin. Kiljahdan kaksijalan heittäessä jotain hirviön sisältä. Se lentää maahan ja sirpaloituu. Hirviö hurahtaa ohi ja Toivetassu kierähtää ojaan ulvahtaen. Sirpaleita on tarttunut turkkiin. Haavat tykyttävät – ne ovat syviä. Toivetassu ei uskalla liikkua. Hän makaa paikoillaan hetken kuullen Höyhenhallan epätoivoiset ulvahdukset. Pian niihin yhtyvät Lumikkoviiksen omat. Ryömien hitaasti kohti pientä koloa ukkospolun alla hän yrittää saada sirpaleet pois turkistaan. Tietäisipä hän mitä tehdä. Nyt voi vielä palata klaaniin… Ei voi! Se elämä on nyt mennyttä. “Päästit hänet menemään!” Lumikkoviiksi ulvoo. “Saat kärsiä tästä!” huuto kuuluu kaikuen Toivetassun päässä. Mitä vaikeuksia hän on Höyhenhallalle aiheuttanut. Toivetassu vaipuu tiedottomuuteen haavat tykyttäen ja toivoen etteivät muut löytäisi häntä.

Kirjoittaja: Sirius

Olin helpottunut, kun Loiskevarjo meni pentujen luo. Heilautin kollille häntääni kiitollisena ja katosin pentutarhaan. Kuningattaret juttelivat yhdessä. Katselin kaikkia, ketkä pesässä olivat. Lumikkoviiksi ei enää ollut sisällä pesässä, joten nyt vain Lehtituuli ja Höyhenhalla olivat siellä. Hymyilin naaraille. Asetuin vuoteelleni häntä kevyesti heiluen. ”Hei, Lehtituuli.” nau’uin naaraalle kohteliaaseen sävyyn. Halusin olla mukava hänelle, vaikka Lehtituuli ei aina ollut minulle. ”Hei Mäntyviiksi.” hän naukui hieman jäykästi päätään nostamatta. ”Miten sujuu?” kysyin.
”Hyvin, tietysti.” Lehtituuli naukui, tällä kertaa ovela ilme kasvoillaan.
”Mukava kuulla. Olikos se kumppanisi Sähkötuho?” kysyin, koska halusin jotain puheenaihetta. Lehtituulta näytti selvästi ärsyttävän. ”Mitä se sinulle nyt kuuluu? On, jos se niin tärkeää on tietää.” Lehtituuli napautti.
”Anteeksi. Halusin vain olla kohtelias.” pahoittelin. Lehtituuli murahti minulle mitään sanomatta. ’Kohteliaisuutta tai ei, tuo kissa ei siihen vaivaudu. No, olkoon. Jokainen on omanlaisensa.’ ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Olin halunnut itselleni pentuja, mutta ajattelin olevani liian vanha siihen. Oliko koskaan liian myöhä tehdä pentuja? Minä voisin siirtyä jo klaaninvanhimpien joukkoon! Pentujen tekemiseen pitäisi myöskin saada kolli, eikä minulla ollut sellaista. Ehkä en koskaan tekisi pentuja? Minulla oli vielä aikaa miettiä. En halunnut omia pentuja, ainakaan vielä, mutta pentujen hoitamisesta tykkäsin. En halunnut olla aina vastuussa kaikesta. Venyttelin vuoteellani. Katsoin ulos. Näytti olevan aurinkohuippu, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ohuet harmaat pilvet lipuivat taivaalla ja peittivät auringon. Oli sumuista. Se olisi muuten ollut tavallista, mutta juuri eilen oli ollut loistava päivä! Tuhahdin mielessäni. Lehtikato oli taas tulossa, mutta se kuului kaikkiin vuodenaikoihin. Lehtikadon, pitkän ja kylmän lehtikadon, jälkeen tulisi taas hiirenkorva ja viherlehti. Ihan kuin viherlehti olisi ollut vasta viime kuussa! Huokasin. Näin Henkäysvarjon puhuvan aukiolla. Kollista tulisi uusi päällikkö. En pitänyt hänestä lähes yhtään. Punatähti oli ollut mestarini, joten surin häntä, aivan kuin muutkin. Paitsi eivät kaikki. ’Sammalvarjo, rakas pentuni, katselethan minua?’ ajattelin tuijottaen taivaalle. Kuulin vain lehtien kahinaa ja puiden kuisketta. Istahdin aukion reunaan sukimaan itseäni. Musta turkkini oli sekoittunut pörhöön. Suin sitä nopein, huolellisin kielenvedoin. Pian turkkini ei ollut enää niin kauhea. Astelin aukiolla edestakaisin. Värisytin viiksiäni. Oli jäätävän kylmä. Kierähdin lämmitääkseni itseäni. Menin hakemaan riistaa. Kasassa oli yksi lisko, joka houkutti minua. ’Voisin ehkä syödä sen? Haittaisiko se?’ kysyin mielessäni. En kuitenkaan ehtinyt kauemmin odottaa, kun olin jo syömässä sitä. Vedin pääni pois saaliista vastahakoisesti. Minun teki mieli syödä se loppuun. ’Ketä se haittaa, jos minä yhden saaliin vain syön? Olen auttanut klaania jo tänään.’ ajattelin totisena. Söin liskon nopein haukkauksin loppuun. Nuolaisin muutaman kerran huuliani tyytyväisenä. Ateria oli ollut mitä maittavin. Kehräsin syvältä kurkustani. Könysin pystyyn ja menin vilkaisemaan parantajan pesää. Kurkistin sisään ohimennessäni. Pesä oli tyhjä lukuunottamatta Myrkkytassua ja Jääviiltoa. Kollit nukkuivat vuoteillaan. Virnistin tyytyväisenä. Kävelin pois. Näin perhosen liihottavan aukion yläpuolella.

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin vuoteestani raukeana venytellen. Räpyttelin silmiäni unenpöpperössä. Musta turkkini oli aivan sotkuinen. Siinä oli vaikka mitä oljenkortta ja muuta. Orvokkisydän oli päässyt pesästä ennen minua; Hehkuaskel oli todennut haavani vakavammiksi kuin oli tarkoitus. Naaras oli kumminkin luvannut, että jäisin henkiin. Henkäisin helpotuksesta. Pesässä kanssani olivat Myrkkytassu ja Jääviilto, joista en erityisemmin pitänyt. He olivat kumpikin aika samanlaisia. Yritin vältellä heitä parhaani mukaan. Nousin ylös. Ketun tähdätyt iskut etujalkoihini sattuivat, mutta nousin ylös kivusta välittämättä. Lysähdin maahan kömpelöllä hypyllä. Hehkuaskel tuli luokseni.
”Miten voit, Loiskevarjo?” hän kysyi.
”E-ei tässä mitään, hieman vain huimaa.” sanoin sekavasti.
”Ei näytä siltä. Haavasi näyttävät olevan parantumassa. Etujalkasi taas..” Hehkuaskel naukaisi hieman oudosti.
”Mitä etujaloistani?” kysyin hämmentyneenä. Yhtäkkiä kipu iski ja lysähdin maahan. Hehkuaskel nosti minut ylös. Se oli varmasti vaikeaa: olinhan aika iso soturi. Nojasin pesän seinään. Kipu lakkasi. Hehkuaskel tutki käpäliäni. ”Loiskevarjo, näyttää siltä, että käpälissäsi on isoja iskuja. En ole mistään muusta vammasta huolissani, vaikka en osaa sanoa tarkasti. Uskon, että tuohon kipuun auttaa ulkoilu.” Hehkuaskel naukui lempeästi päätään kallistaen, ihan kuin puhuakseen pennulle. Mulkaisin nopeasti muihin kissoihin päin, ettei kukaan saisi päähänsä alkaa nauramaan. ”Aivan. No, milloin pääsen partioon? Haluan auttaa klaania enkä seisottaa itseäni tyhjän panttina.” nau’uin töykeään sävyyn osoittamatta kiitollisuutta.
Hehkuaskel selitti minulle, että saisin mennä muutaman päivän päästä. En vastannut mitään, loin Hehkuaskeleen vain ylenkatsovan katseen. Näin naaraan eleistä, että hän ei ollut moksiskaan tästä. Istahdin pesän suuaukolle. Tassutin hieman väsyneenä pesästä ulos. Kevyt usva reunusti metsää. Auringon ensimmäiset säteet valaisivat oksia. ’Onneksi edes joskus aurinkoa! Yleensä on vain kylmää lehtisadeilmaa ja hyvin kosteaa.’ ajattelin hieman iloisempana. Potkaisin jalallani isoa lehtikasaa. Asetuin aukion reunaan pesemään itseäni. Heilautin korviani kohti paikkaa, jossa Punatähti oli yleensä puhunut. Nyt häntä ei enää ollut. Seuraava päällikkö, Henkäysvarjo, olisi varmasti yhtä hyvä päällikkö. Vaikka kolli ei ollut hirveän iloinen tai välttämättä edes ystävällinen kenellekään, pidin hänestä. Ajatus Henkäysvarjosta päällikkönä oli kieltämättä hyvä. Kolli saattaisi ehkä muuttaa sääntöjä niin että kuraveriset joutuisivat lähtemään, mutta mitä väliä sillä oli? Klaanista pitäisi tulla puhdas! Ja Henkäysvarjo jos joku ansaitsi tulla päälliköksi. Hän oli uskollinen, ja kaiken lisäksi puhdasverinen! Juuri sellainen päällikkö, joka Punatähtikin oli ollut. En tietenkään ollut hyvilläni Punatähden kuolemasta. Hän oli ollut loistava päällikkö. Hypähdin innoissani. Etujalat iskivät taas kipua, mutten välittänyt. Asetuin suosikkipaikalleni pentutarhan eteen. Viima pörrötti turkkiani. Pennut kipittivät ohitseni. Näin Latvaruusun tulevan paikalle. Varauduin ärähdykseen, mutta naaras istahti viereeni. ”Hei.” aloitin varovasti. ”Hei, Loiskevarjo.” Latvaruusu murahti. ”Olitko sinä mukana siinä jutussa, jos oikein muistan..siinä missä te tapoitte sen erakkojoukon?” kysyin häneltä.
Latvaruusu mulkaisi minua hieman ärtyneenä. ”Olin, mitä se sinulle kuuluu?” hän kysyi ärähtäen. Säikähdin hänen ärhäkkyyttään. Pakotin itseni olemaan sävähtämättä. ”Ei kuulukaan, anteeksi. Halusin vain tietää, koska olen ollut parantajan pesällä kauan, enkä tiedä tapahtuneesta hirveästi.” selitin anteeksipyytävästi. ”Ymmärettävää. Saat anteeksi. Juu, minä tapoin sen yhden kissan.” Latvaruusu kertoi. ”Oho. Oliko vaikeaa?” kysyin. ”No vähän, tietysti. Eihän sitä kissa halua tulla tapetuksi.” Latvaruusu vastasi.
Nyökkäsin. Olin pahoillani niiden kissaraukkojen puolesta, jotka joutuivat heidän kynsiinsä. ’Niin oli kuitenkin tapahtuva. Se on vaaraksi, Loiskevarjo.’ ajattelin.
Latvaruusu heilautti häntäänsä. Tuuli liikutteli viiksiäni. Nousin ylös. ”Miten muuten voit? Se kettu oli varmaan kova pala.” Latvaruusu tokaisi. ”Ihan hyvinhän tässä, on minulla hieman etujaloissa haavoja.” totesin. Latvaruusu nyökkäsi ja lähti kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni. Latvaruusu katosi soturien pesään. Huokaisin. Aina minulle kävi niin! Kun puhuin jonkun kanssa, hän katosi vain omille teilleen! Ehkä olin vain niin ei-pidetty kissa. Tai syy ei ollutkaan minussa? Vaan jossain muussa? Mutta missä? Astelin pitkin aukiota. Olin harhautua leiristä ulos. ”Hei, eikö sinun pitäisi olla parantajan pesässä?” partiota johtava, entinen mestarini Kalmakuu kysyi.
”Eikun anteeksi, minä menen. Olin ajatuksissani.” totesin hieman tuupaten Kalmakuuta. Kalmakuu pyöräytti silmiään. Loin häneen kiusoittelevan katseen. Kolli vinkkasi minulle silmällään. Naurahdin kepeästi. Lähdin leirin suuntaan pikavauhtia, ettei Hehkuaskel olisi huomannut katoamistani. Loikkasin vanhan vaahteran rungon ylitse. Etutassuni oli pettää, mutta liu’uin märkien lehtien päällä. Hypähdin pois tunnelista. Oli ihan mukava päivä. Vihdoinkin pääsin ulos pesästä! Loikin auringon säteissä. Pudistelin turkkiani mudasta. Se oli hieman mutainen. Asetuin leirin reunaan makaamaan. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi kovaa. ”Äh!” ähkäisin vihaisena. Oli lämmin, mutta tuuli puhalsi järkyttävän kovaa! Se sai karvani pörhöön. Päätin mennä kurkkaamaan soturien pesään. Kävelin pesän luo. Siellä ei ollut oikein ketään. Kylmä ilma liimasi karvani kiinni nahkaani. Tassutin sisään pesään. Siellä oli lämmintä. Kissojen haju erottui voimakkaasti. Kävelin vuoteelleni. Sen haju oli hieman ummehtunut, koska en ollut nukkunut siinä ehkä kuuhun. Asetuin makaamaan. Vuoteeni oli hieman viileä, mutta tunsin yhä lämmön. Tutkin pesää. Mikään ei näyttänyt kovin erilaiselta, kuin ennen. Muutamia uusia sotureita oli tietenkin tullut. Klaani tarvitsi lisää sotureita, etenkin näin vaikeina aikoina. ’Itse et ole edes soturien pesässä! Hyvähän sinun on sanoa.’ ääni pääni sisällä napautti. ’En voi sille mitään!’ ajattelin turhautuneena. Pentutarha oli aika täynnä, kun oli tullut lisää pentuja. Oli syntynyt monia kissoja. ’Mitenköhän he pärjäävät elämässään? Kaikille tuttu päällikkö on kuollut.’ ajattelin. ’Äh, tietysti he pärjäävät! Henkäysvarjo on hyvä päällikkö ja hänestä tulee varmasti yhtä arvostettu kuin Punatähdestäkin.’ työnsin vastentahtoiset ajatukset pois päästäni. Katselin ympärilleni. Oli hiljaista. Kuului vain lehtien rapinaa, kissojen keskustelua, ja pentujen innokkaita kiljaisuja. Ne olivat aina klaanin tärkeimmät äänet. Jos niitä ei ollut, oli taistelu. Kuulin pesän läheltä keskustelua ja askelia. ’Oho, nyt on varmaan aika lähteä. Tänne tulee kohta kissoja. Ja minä en saa tulla tänne.’ ajattelin ja nousin ylös. Kävelin pois pesästä. Kiirehdin askeliani, kun haistoin riistanhajun. Astuin sisään parantajan pesään. ”Loiskevarjo! Hei, tulitkin sopivasti.” Hehkuaskel naukaisi. ”Hei, Hehkuaskel. Tulin aukiolta.” vastasin. ”Kiva kuulla. Toin riistaa.” Hehkuaskel vastasi. Parantajan turkki oli sotkuinen. Mietin, milloin hän oli viimeksi sukinut sitä. Nuolaisin muutaman kerran rintaani. Suin itseni puhtaaksi. Nostin häntäni kippuraan. Kehräsin hieman. Nappasin saaliini ja seurasin kuinka Myrkkytassu ja Jääviilto söivät saaliitaan. He loivat  toisiinsa hieman mulkoilun tapaisia katseita. Söin saalistani hitaasti. Mehevä vesimyyrä oli herkullisinta saalista mitä sai. Hehkuaskel oli varmasti ottanut meille parhaat palat. Loin Hehkuaskeleen kiitollisen katseen. Hän hymyili minulle ja vilkaisi vaivihkaa muihin. Söin myyrän loppuun. Minun teki mieli lisää saalista, mutta en halunnut sanoa sitä. ”Hehkuaskel, oletko sinä syönyt?” kysyin. ”En minä vielä ole ehtinyt.” naaras tunnusti. Sain heti hirveän omantunnon pistoksen. Olinko käskenyt naarasta tekemään liikaa?  Vaikka enhän minä ollut käskenyt. Pyytänyt vain. Sitä paitsi, Hehkuaskel tarvitsi myös riistaa! Mitä klaani tekisi, jos ainoa parantajamme kuolisi nälkään? ”Minä voin hakea sinulle riistaa.” ilmoitin nopeasti.
”Mukava ajatus, mutta en ehdi nyt syömään.” Hehkuaskel vastasi pahoittelevasti. Katsoin naarasta hämmentyneenä. ”Kyllä sinunkin pitää syödä.” painotin. ”Voit sinä hakea riistaa. Kiitos.” Hehkuaskel sanoi rauhallisesti, mutta näin hänen olevan hieman ärsyyntynyt. ”Jos haluat. Ei minun tarvitse. Olen kumminkin hyvä kissa.” kehuskelin. Hehkuaskel räpäytti silmiään kiusaantuneena. Tajusin, ettei nyt ollut hyvä paikka kehuskelulle. Päätin olla vain hiljaa. Se taisi olla paras vaihtoehto. Vedin henkeä ja laskin häntäni maahan. Näin Jääviillon virnuilevan minulle. Olin välittämättä hänestä. Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Ei ollut vielä pimeää. Katselin pesän seinämiä. Tunnelma oli hieman kiusaantunut. Tunsin pientä sähköä ilmassa. Minun teki mieli hypätä johonkin kuoppaan piiloon. Tilanne oli niin hiljainen että minua oikein pelotti. Odotin henkeäni pidätellen että joku sanoisi jotain. Kuitenkaan mitään ääntä ei kuulunut. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne laskeutui vähän. Löysin sammalpallon. Viskasin sen parantajan pesän päähän. Pallo vieri kohti Hehkuaskelta. Hän löi sitä tassullaan ulos pesästä. Katsoin sammalpallon vierimistä. Minulla oli tylsää. Parantajan pesässä oli yleensä tylsää. Ei voinut saalistaa, ei partioida, ei taistella! Ne olivat suosikkipuuhaani. Oli aina hauska odottaa, pääsisikö partioon. Ja taisteleminen oli sekin hauskaa: kunhan se ei ollut oikeaa taistelemista. Silloin se oli vakavaa. Ja liian pelottavaa. En ollut mikään loistava taistelija, enkä myöskään kovin ketterä. Eli minussa ei ollut taisteluainesta. Musta turkkini väreili. Oppilaana oli paljon hauskempaa. Kalmakuu oli ollut hyvä mestari. Kolli oli opettanut minulle perusasiat, ja vaikeimmat liikkeet olin oppinut soturina. Koko ajan pystyi oppimaan! Vaikka aina siihen ei pystynyt. Mietiskelin asioita hetken. Yksi kysymys jäi mieleeni: pitäisikö kissan kuolla taistelussa? Ei varmasti, koska mitä järkeä siinä olisi? Klaani menettäisi kissan. Tai ihan sama kai se oli, jos kissa halusi tehdä niin. Tai ei ollut. Klaani menettäisi hengen. Klaani menettäisi taistelijan. Taistelu voitaisiin hävitä! ’Eli tyhmä ajatus.’ ajattelin tyrmistyneenä. Laitoin häntäni selkäni yli. En ymmärtänyt, miksi olin niin varautunut. Ihan kuin taisteluun? ’Tuskin nyt sellaista tulee. Miksi tulisi? Ei ole mitään taistelun aihetta. Ja jos tulisikin..mitäköhän siitä seuraisi?’ ajattelin hieman varautuneesti. Nousin vuoteestani verryttelemään jalkojani. Liu’utin jalkaani lehtien päällä. Hehkuaskel puuhaili yrttejensä parissa. Vilkaisin naarasta. Tykkäsin aika monesta kissasta, mutta en kumppanina. Hehkuaskel oli yksi ensimmäisistä ihastuksistani, mutta olin lopulta tajunnut ettei minun kannattanut haikailla hänen peräänsä. Ainoa kissa…josta välitin sillä tavalla, oli Latvaruusu. Hän ei ollut minulle tuttu kissa, mutta jokin naaraassa sai sydämeni hakkaamaan. Mietin, tuntisiko Latvaruusu minua kohtaan samaa. Halusin kertoa hänelle, mutta uskoin että hän ei pitänytkään minusta. Ehkä voisin etsiä toisen kissan? Tai olla etsimättä, ilman kumppania. Entäpä jos minulla olisi pentuja? En ollut vielä valmis siihen…mutta se oli minun haaveeni. Pienet pennut, jotka olisivat minun ja Latvaruusun, olisivat unelmani. ’Äh, älä nyt viitsi haikailla. Lopeta jo.’ ääni pääni sisällä ärähti. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin lopettaa ajatukset. Ehkä joskus sitten, kun minusta tulisi vanhempi. Olin vasta yksi klaanin nuorimmista sotureista. Huokaisin hiljaa. Hämärä laskeutui leiriin. Pian olisi yö. Könysin vuoteeseeni. Laskin häntäni nenäni päälle. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran, ja sitten olin unessa.

Katselin unessa säihkyviä tähtiä, jotka loistivat taivaalla. Jossain kuului pöllön huuto. Luokseni lensi kissa. Huomasin sen olevan Hehkuaskel. ”Loiskevarjo, muista että kaikki unelmasi voivat toteutua.” Hehkuaskelen ääni kaikui. ”Entä jos en pysty siihen?” kuiskasin tähdille. Hehkuaskel oli kadonnut. Hapuilin tassuillani tähtiä. Näin unessa, kun katosin varjoihin.

Heräsin uuteen päivään. Nuolin viikseni puhtaaksi. Nostin häntäni ylös. Loikkasin ketterästi pois vuoteestani. Räpyttelin silmiäni. Olo tuntui hieman…jäätävältä? Haistelin ilmaa. Tunsin roudan ja jään maun kielelläni. ’Taas jotain jäätä. Äh!’ ajattelin hieman ärsyyntyneesti. ”Hehkuaskel, voinko mennä ulos?” kysyin. ”No, selvä se.” Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin parantajalle. Astelin ulos pesästä. Jos oli parantajan pesässä, tylsistyi kuoliaaksi. Jos ei päässyt ulos, se vasta oli tylsää! Toivoin että pääsisin pois parantajan pesältä, mutta Hehkuaskel oli päättänyt, että olisin vielä tämän päivän siellä. ”Tylsistyn kuoliaaksi tätä menoa.” mutisin hiljaa. Tassuttelin aukiolla muutamia kierroksia. Katselin, oliko merkkiä lehtikadosta. Lehtikato näytti jo tulevan, sillä lehdet olivat hieman jäätyneet ja jäykkiä. Saaliit tuntuivat kylmältä. Vain vastapyydetyt saalit olivat lämpimiä. Lehtikadon tulemisen näki myös ilmassa: kaikkialla oli kylmää. Lunta ei ollut vielä tullut, onneksi. Huiskautin häntääni. Astelin suoraan kohti pentutarhaa. Sieltä tuli pieni lauma pentuja. ”Moi!” yksi heistä vinkaisi. ”Hei pennut. Minä olen Loiskevarjo: tehän olette kai tavanneet minut?” kysäisin pennuilta. Muistin jotenkin nämä kolme pentua. ’Katajapentu, Hahtuvapentu…ja mikä sen kolmannen nimi olikaan? Ai niin, Untuvapentu!’ ajattelin. ”Minä en ihan muista.” Hahtuvapentu vinkaisi minulle.
”Ai, ei se haittaa. No mitä te teette?” kysyin kiinnostuneena.
”Ollaan sammalpalloa.” Katajapentu vinkaisi innostuneena. Kehräsin huvittuneena. ”Sehän on hienoa. Missä teidän pallonne on?” kysyin. Juuri silloin kuningatar Höyhenhalla työnsi päänsä esiin pentutarhasta. ”Pennut, tulkaa takaisin sieltä. Älkää häiritkö sotureita.” Höyhenhalla maukui.
”Höyhenhalla, ei tästä mitään vaivaa ole. Minä olen sitä paitsi parantajan pesällä: en ole nyt työssä.” nau’uin. ”No, pennut, älkää sitten hypätkö Loiskevarjon päälle, älkääkä varsinkaan mene mäyräkyytiin.” Höyhenhalla painotti virnistäen minulle hieman varoittavan ja huvittuneen sekoituksena. Katselin pentuja. ”No, missä se teidän pallonne on?” kysyin taas. ”Hahtuvapentu tekee sitä.” Katajapentu kertoi. Näin valkoisen pennun taistelevan sammalmöykyn kanssa. ”Annas kun minä autan.” sanoin pidätellen mrrau-naurahdusta. Nappasin sammalen, ja muotoilin siitä hienon pallon. Heitin pallon korkealla heitolla aukion toiselle puolelle. Minulla oli tylsää, joten mikäpä oli parempaa tekemistä kuin pentujen kanssa leikkiminen! Vaikka etujalkani haavat kirvelivät hieman, pystyin silti kävelemään kuin kuka tahansa kissa. Huomasin joidenkin ohikävelevien kissojen vilkuilevan minua hieman kummastuneena. ’Ettekö ole ennen kissaa nähneet?’ kysyin mielessäni. Odotin hetken, kunnes sammalpallo lennähti tassuihini. Koppasin sen ja heitin sen Untuvapennulle, joka seisoi hieman kauempana. Pentu näytti säikähtävän. Pallo lennähti suoraan Untuvapentua naamaan. Juoksin heti hänen luokseen. ”Ei kai sattunut?” kysyin. ”Ei…” Untuvapentu mutisi. Sellaista sitten! Tunaroin aina täysin! Miksen osannut edes sammalpalloa pennulle heittää? Pitihän minun tietää, että minulla oli paljon enemmän voimaa kuin pienellä, kevyellä pennulla! Mutta en selvästi tiennyt. ’Itsesyytökset eivät auta. Tarvitset luonteenlujuutta!’ ääni pääni sisällä ärähti taas. ’En voi! En voi ärähtää pennulle!’ huusin mielessäni.
’Älä sitten tunaroi!’ ääni vastasi. Sydämeni hakkasi. Odotin että Untuvapentu nousisi käpälilleen. Liikehdin hermostuneesti. Henkeni salpautui hetkeksi. Untuvapentu nousi ylös ja näytti siltä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne ei ollutkaan niin vakava! Untuvapentu löi sammalpalloa kevyesti. Se vieri kohti oppilaiden pesää. Nappasin sen juuri ennen, kun se ehti sisään. Heitin sen selkäni ylitse. Etutassuni lipesi juuri silloin. Tömähdin maahan. Pennut kipittivät luokseni. Vilkaisin taakseni. ”Oletko kunnossa?” Hahtuvapentu kysyi. ”Tietysti.” ähkäisin. Nousin ylös. Hieman se jännitti, mutta selviydyin tällä kertaa hyvin.

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto makoili tylsistyneenä hämärän parantajan pesän syrjimmässä nurkassa. Kolli kaulaa särki edelleen, ja hän olikin kuluttanut koko päivän nukkuen. Kollia ei huvittanut katsella, kuinka hyväuskoiset kuolonklaanilaiset hyvästelivät muka niin ihanan ja jalon päällikkönsä, joka oli kuollut urhoollisesti taistellen. Jääviilto tiesi, ettei Punatähden kuolemassa ollut ollut mitään urhoollista. Vanha päällikkö oli varmasti häpeissään Pimeyden Metsässä. Hän oli kuollut omien alaistensa kynsiin, joka oli mitä säälittävin tapa kuolla itse päällikölle.
”Tarvitsetko jotain?” Hehkuaskel kysäisi punaturkkiselta soturilta pesään saavuttuaan. Jääviilto nosti tuiman katseensa sisareensa.
”En ainakaan sinulta”, kolli murahti epäkunnioittavasti ja väläytti mustalle kissalle inhoa täynnä olevan katseen. Hehkuaskel nyökäytti päätään ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto inhosi yli kaiken sisartaan, joka oli soturiuden sijasta valinnut parantajan polun. Se tahri heidän sukunsa maineen, sillä parantajat olivat säälittävimpiä kissoja kautta aikojen. Tai oikeastaan ei kaikista säälittävimpiä, sillä vielä säälittävämpiä olivat erakot, kotikisut ja eloklaanilaiset.
Jääviilto murahti itsekseen ja kierähti selälleen sammalvuoteellaan. Hän silmäili pesän tummaa, kivistä kattoa ja mietti tulevaisuutta. Henkäysvarjo hakisi ensi yönä yhdeksän henkeään, ja takuuvarmasti nimittäisi uuden varapäällikön huomenna. Jääviilto oli varma, että viime yön tapahtumien jälkeen hänestä tulisi Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö. Hän jos joku oli ansainnut paikan, sillä Jääviilto tiesi, ettei häntä parempaa soturia ollut olemassakaan.

Päivä kului nopeasti, ja Jääviilto poistui parantajan pesästä vasta auringonlaskun jälkeen. Punatähden eloton ruumis lojui yhä nätisti aseteltuna ja puhdistettuna pääaukion keskellä. Sen ympärillä hääri moni kuolonklaanilainen, jotta jättivät hyvästejä kuolleelle päällikölle. Jääviilto oli päättänyt, että hän ei hyvästelisi Punatähteä. Entinen päällikkö ei ansainnut Jääviillon hyvästejä, niin huonosti hän oli hommansa klaanin johdossa hoitanut. Punatähden valtakauden jäljiltä Kuolonklaanin erakkotaustaisten kissojen määrä oli räjähtänyt, ja nyt muut saisivat siivota kuolleen vanhuuden höperön kissan sotkuja. Se sai Jääviillon vihaiseksi.
”Kamalaa”, Kylmäliekin särisevä ääni säikäytti Jääviillon. Kolli kääntyi veljensä puoleen vihaisena. Miten Kylmäliekin kaltainen surkimus olikaan onnistunut hiipimään Jääviillon viereen noin vain huomaamatta?! Kylmäliekki näytti säikähtävän nähdessään hänen veljensä katseen.
”Anteeksi, säikäytinkö sinut?” harmaa kolli kysyi ja luimisti pahoitellen korviaan. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Älä enää koskaan hiippaile luokseni noin, hiirenaivo”, punaturkkinen soturi murahti ja väläytti pentuetoverilleen hampaitaan, ”ja tämä ei ole kamalaa. Punatähden kuolema on hyvä asia meille. Kuolonklaani saa viimein tarvitsemansa uuden alun.”
Kylmäliekki ei vastannut mitään, vaan harmaa kolli katsoi veljeään epämääräinen ilme kasvoillaan. Sitten kolli käänsi katseensa eteenpäin leirin keskustassa makaavaan kuolleeseen kissaan.
”Hyvä, että sinä olet kunnossa”, Kylmäliekki kuiskasi vielä, mutta Jääviilto ei nähnyt järkeä vastata säälittävän kollin toteamukseen. Jääviilto kyllästyi veljensä seuraan ja lähti pois sanaakaan sanomatta. Punaruskea soturi kävi hakemassa tuoresaaliskasasta hiiren, jota hän siirtyi syömään lähelle leirin uloskäyntiä. Kaulassa olevaa haavaa särki edelleen, ja kolli joutui välttelemään nopeita ja repiviä liikkeitä. Häntä inhotti ajatuskin siitä, miten heikkona hän oli.

Hieman ennen kuuhuippua Henkäysvarjo oli poistunut yksin leiristä suuntana Kivikukkula ja sen alla sijaitseva Kuulampi. Jääviilto oli hyvästellyt klaanin tulevan päällikön, jonka jälkeen soturi itse oli painunut takaisin parantajan pesään. Hetken hän oli harkinnut sotureiden pesässä nukkumista, mutta parantajan pesän rauha oli vienyt voiton. Kerrankin kolli saisi nukkua edes yhden yön ilman, että kukaan kuorsaisi, puhuisi unissaan tai liikehtelisi rauhattomasti jossain lähellä. Ainoita miinuspuolia parantajan pesässä olivat ilmassa leijaileva kitkerä yrttien katku ja Hehkuaskel, joka jatkuvasti esitti olevansa kiinnostunut Jääviillon voinnista. Punaruskea soturi ei hetkeäkään uskonut, että parantajakissa olisi aidosti välittänyt veljestään tai tämän hengestä saatika sitten kenestäkään muustakaan.
Jääviilto oli noussut ylös aikaisin aamulla. Soturi venytteli varovaisesti, jotta hänen haavansa ei aukeaisi venytyksestä. Eilen illalla Pimentovarjo oli saapunut pesään. Jääviilto ei ollut muistanut, että musta soturi olisi haavoittunut niin pahasti taistelussa Punatähteä vastaan, mutta kaiketi väsymys oli saanut hänet sivuuttamaan mustan kissan kunnon.
Hehkuaskel oli jo hereillä, ja parantaja kiiruhti veljensä luokse, kun tämä oli poistumassa pesästä. Jääviilto mulkaisi naarasta vihaisesti, mutta Hehkuaskeleen katse oli lämmin ja anteeksipyytävä.
’Onko hän tosissaan pahoillaan olemassaolostaan?’ Jääviilto mietti mielessään, ’sietäisikin olla.’
”Älä tule tielleni”, soturi tuhahti halveksuen ja nosti leukansa pystyyn.
”Voisin tarkastaa haavasi, ennen kuin lähdet ulos”, parantaja tarjoutui, eikä Jääviilto ollut uskoa korviaan. Kolli naurahti, kuin parantaja olisi kertonut hauskankin vitsin.
”Älä unta näe. Minä olen aivan kunnossa”, kolli tuhahti ja käveli töykeästi Hehkuaskelta tönäisten ulos pesästä. Parantaja näytti luovuttavan nopeasti, sillä Jääviilto ei kuullut hänen askelia perässään.
Sää oli kirkas, mutta kylmä. Aurinko oli jo nousemassa, mutta aukiolla oleskeli paljon kissoja. Kaikesta päätellen he olivat valvoneet yön Punatähden ruumiin yllä. Jääviilto näki, miten klaaninvanhimmat raahasivat elottoman päällikön ruumista parhaillaan ulos leiristä. Jos Jääviillolta olisi kysytty, hänen puolestaan Punatähtikin olisi voitu haudata kauas Kuolonklaanin reviiristä. Hän oli pettänyt klaaninsa, eikä ansainnut moista kunnioitusta, mitä muut hänelle osoittivat.
Jääviilto valpastui, kun hän erotti raidallisen kissan kävelevän esiin kaatuneen kuusen takaa. Henkäysvarjon, tai oikeastaan Henkäystähden, katse oli vakava. Tuore päällikkö silmäili klaanin pääaukiota ja vilkuili vähän väliä klaaninvanhimpien suuntaan, jotka veivät Punatähteä ulos leiristä. Jääviilto köpötteli jännittyneenä harmaan kissan luokse. Hetkeksi kollien katseet kohtasivat, ja Jääviilto asettui toverinsa vierelle.
”No, saitko henkesi? Oletko nyt Henkäystähti?” kolli uteli virnuillen, mutta toista kissaa ei hymyilyttänyt. Raidallisen kollin vaaleansininen katse kääntyi klaanitoveriinsa.
”Kyllä”, kolli vastasi matalalla äänellä ja käänsi katseensa eteenpäin.
”Hienoa”, Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja jatkoi nopeasti, ”joko olet valinnut varapäällikkösi?” Jääviilto tuijotti intensiivisesti päällikköä. Tuntui, kuin jokin Henkäystähden olemuksessa olisi muuttunut. Miksi hän oli yhtäkkiä niin vakava?
”Olen. Ilmoitan päätöksestäni, kun klaaninvanhimmat saapuvat hautausreissultaan”, kolli vastasi rauhallisella äänellä ja vilkaisi terävällä katseella Jääviiltoa.
”Olisitko ystävällinen, ja jättäisit minut siksi aikaa rauhaan. On mietittävä tarkkaan, mitä sanon kokouksessa”, kolli tokaisi hieman tylysti. Jääviilto siristi jäisiä silmiään ja luimisti korviaan, oliko Henkäystähti tosissaan?
”Mitä sitä miettimään? Sinähän olet päällikkö, voit sanoa ihan mitä tahdot”, punaturkkinen kolli tuhahti loukkaantuneena. Henkäystähti katsoi kollia nyt niin tuimasti, että Jääviilto loukkaantui ihan oikeasti. Noinko vähän toinen häneen luotti, että oli heti ajamassa häntä pois luotaan?! ’Kerrassaan uskomatonta!’
”Päällikkyys ei ole pelkkää valtaa, Jääviilto. Ilman kuolonklaanilaisten luottamusta, ei voi olla oikea päällikkö”, Henkäystähti vastasi kärkkäästi ja piiskasi hännällään ilmaa. Jääviilto ei ollut samaa mieltä asiasta, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen:
”Ja pyh! Sinulla on Pimeyden Metsän kissat takanasi! Jos joku ei kunnioita sinua, voit ihan hyvin tappaa hänet. Niin yksinkertaista se on”, Jääviilto pyöritteli silmiään, mutta Henkäystähti ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Minä olen päällikkösi, ja käskin sinua jättämään minut rauhaan”, raidallinen kolli sanoi ja katsoi Jääviiltoa silmiään siristäen.
”Jaahas, näinkö nopeasti sinä unohdit kaiken sen, mitä minä tein sinun vuoksesi!” punaturkkinen soturi sihahti hiljaa niin, etteivät ympärillä olevat kissat kuulisi, ”aivan sama, mennään sitten, jos itse päällikkö komentaa..” Jääviilto poistui paikalta tuohtuneena ja heilutteli ärsyyntyneenä häntäänsä puolelta toiselle.

Kun klaaninvanhimmat olivat saapuneet leiriin, Henkäystähti siirtyi leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle. Raidallisen päällikön katse oli vakava, kun tämä silmäili klaaninsa jäseniä. Jääviilto oli hivuttautunut mahdollisimman lähelle Henkäystähteä, sillä kolli oli aivan varma, että hänestä tulisi varapäällikkö. Tosin olisi ehkä ollut hieman parempi tallustaa uutena varapäällikkönä päällikön luokse niin, että muut saisivat tehdä hänelle tietä, mutta Jääviilto halusi kuulla kaiken tarkasti.
”Kuten tiedätte, hain viime yönä Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeäni, jonka myötä minusta tuli virallisesti Kuolonklaanin päällikkö”, kolli aloitti kokouksen rauhallisella äänellä. Sitten Henkäystähti huokaisi ja nosti sinisen katseensa kirkkaansiniselle taivaalle. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja laski taas katseensa kuolonklaanilaisiin.
”Henkien saaminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mitä Kuulammella tapahtui. Pimeyden Metsä antoi minulle ennustuksen, jonka mukaan erakon verta kantava kissa tulee tuhoamaan Kuolonklaanin, ellemme ole varuillamme”, Jääviilto näki, miten päällikön karvat nousivat pystyyn. Uutinen oli suorastaan loistava, ja se sai pienen virneen nousemaan soturin kasvoille. Hän yritti kuitenkin peitellä sitä, sillä muut kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet yhtä iloisilta uutisen kuullessaan. Puhdasverisille kuolonklaanilaisille esi-isien lähettämä ennustus oli vastaus heidän rukouksiinsa! Jääviilto oli aina tiennyt, että erakkoverisistä koituisi vain ongelmia, ja nyt esi-isätkin olivat huomanneet saman.
”Olen miettinyt asiaa koko aamun, ja kuten varmasti jokainen ymmärtää, ennustus on otettava vakavasti. Tiedän, että ei-puhdasveriset kissat ovat aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin puhdasveriset, mutta joukossamme on ikävä kyllä yksi, johon emme voi luottaa”, päällikkö totesi ja pudisteli onnettomana päätään, ”esi-isät eivät kertoneet minulle, mitä minun olisi tehtävä. En voi edes ajatella erakkoveristen surmaamista tai karkottamista, se olisi aivan liian julmaa, sillä te olette kuolonklaanilaisia siinä missä muutkin.”
’Valetta’, Jääviilto ajatteli, ’he eivät ole kuolonklaanilaisia, ja Henkäysvarjokin tietää sen hyvin.’
”Joudun asettamaan sääntöjä, jotka ikävä kyllä heikentävät erakkoveristen kissojen asemaa klaanissa. Säännöt ovat voimassa niin kauan, kunnes löydämme kissan, josta esi-isät varoittivat meitä. Tästä päivästä eteenpäin ei-puhdasveriset eivät saa poistua leiristä ilman puhdasveristä saattajaa, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus. Tahdon, että jokainen kuolonklaanilainen pitää silmänsä ja korvansa auki. On äärimmäisen tärkeää, että löydämme joukossamme lymyävän petturin mahdollisimman nopeasti”, Henkäystähti naukui vakavalla äänellä ja silmäili tarkkaavaisesti kuolonklaanilaisten reaktioita. Päällikkö ei antanut kissoille mahdollisuutta vastata uutiseen, vaan siirtyi heti seuraavaan aiheeseen:
”Olen valinnut Kuolonklaanille uuden varapäällikön, joka on Pimentovarjo.”
Jääviilto oli lauseen alussa valmistautumassa nousemaan ylös, mutta kuullessaan päällikön valinnan, kolli ei voinut uskoa korviaan! Hän käänsi murhaavan katseensa mustaan soturiin, joka käveli rennoin askelin kohti päällikköä. Ellei Jääviilto olisi ollut niin heikossa kunnossa, hän olisi käynyt naaraan kimppuun ja tehnyt kaikille selväksi, kuka oli Kuolonklaanin oikea varapäällikkö! Paikka ei tosiaankaan kuulunut Pimentovarjolle, jonka kumppani oli kaiken lisäksi syntyjään erakko! Miten Henkäystähti oli ikinä voinut valita seuraajakseen niin surkean vaihtoehdon?!”

//Kuka tahansa saa jatkaa
//KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Jähmetyin paikoilleni kun Aaltosalama alkoi yllättäen itkeä. En oikein tiennyt mitä tehdä, en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen. Tiesin vain, etten halunnut nähdä punaruskeaa soturia näin surkeana. Halusin, että hän käyttäytyisi kuten aina: vastaisi napakasti minun letkautuksiini ja pyöräyttelisi silmiään huonoille vitseilleni. Tahdoin kipeästi palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, ja siihen tarvitsin Aaltosalamaa.
En ollut hyvä lohduttamaan muita. Tuntui, että kykenin vain käymään muiden hermoille tai aiheuttamaan riitoja. Halusin kuitenkin edes yrittää saada Aaltosalaman paremmalle tuulelle. Etsin tovin oikeita sanoja, kunnes avasin epävarmana suuni.
”Se, mitä teimme, oli todella väärin. En yritä väittää sitä tosiasiaa vastaan”, aloitin etsien soturinaaraan katsetta. ”On epäreilua, että meidät laitettiin sellaiseen asemaan, että Henkäysvarjo sysäsi meille niin kamalan tehtävän. Isäni on kaiken takana, mutta ainoa, joka ei joutunut likaamaan tassujaan. Vihaa mieluummin häntä kuin itseäsi.”
Tiesin, että tekomme oli julma ja raaka. Eikä meitä oikeastaan ollut pakotettu siihen, vaikka niin halusinkin ajatella. Emme muuta voineet kuin hyväksyä syntimme ja yrittää pysyä järjissämme.
”Minusta katumuksesi kertoo vain siitä, ettet ole mikään julma kissa”, sanoin rauhallisella äänellä yrittäen kuulostaa lohduttavalta. ”Sinulla on hyvä sydän, Aaltosalama, muuten et tuntisi näin.”

//Aalto?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Punatähden aukiolle raahattu ruumis ei saanut minussa aikaan kummempaa reaktiota. Istuin muiden kissojen joukossa vakavamielisenä ja teeskentelin, että olin aivan yhtä tietämätön kuin he. Jos kuolonklaanilaiset olisivat tienneet, että tosiasiassa olin yksi vanhan päällikön tappajista, minut olisi varmasti potkaistu ulos klaanista – jos siis olisin onnekas ja rangaistukseni jäisi siihen. Kuolonklaani rakasti Punatähteä. Minäkin rakastin häntä. Oli kuitenkin hänen aikansa jättää tämä maailma, enkä katunut tekoani. Päällikkö oli vanha ja olisi muutenkin kupsahtanut minä päivänä hyvänsä. Minä ja rikoskumppanini vain nopeutimme prosessia.
Nyt Kuolonklaani saisi nuoremman, kykeneväisemmän päällikön. Soturit kunnioittivat Henkäysvarjoa, ja uskoin, että hän onnistuisi johtamaan klaaniamme vaikeinakin aikoina. Entistä varapäällikköä katsoessani koin kuitenkin vastenmielisyyttä. En ollut koskaan pitänyt hänestä, ja kollin suunnitelmat saivat minut inhoamaan tätä. Henkäysvarjo oli typerä; erakkotaustaiset tekivät klaanistamme vain vahvemman. Pidin kuitenkin mölyt mahassani niin kuin aina. En ollut koskaan ollut näin lähellä varapäälliköksi pääsyä. Voisin vain teeskennellä pitäväni Henkäysvarjosta; se oli pientä verrattuna Punatähden tappamiseen.
Kokouksen päätyttyä klaanin jäsenet jäivät aukiolle Punatähden ruumiin ympärille. Päällikön valvojaiset pidettäisiin ensi yönä. Samaan aikaan Henkäysvarjo hakisi henkensä ja astuisi Kuolonklaanin johtoon. Etsin harmaata kollia katseellani väkijoukosta: olin utelias näkemään, millainen ilme hänen kasvojaan koristi. Tunsiko soturi ollenkaan katumusta? Oliko hän edes surullinen Punatähden kuolemasta, vai pelkästään voitonriemuinen päällikyydestään? Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt missään.
Tarvitsin kipeästi unta. Koko viime yö oli kulunut ensin Punatähden murhaan ja sen jälkeen erakoiden hautaamiseen. Rasitus särki koko kehoani, enkä jäänyt aikailemaan vaan suunnistin suoraan sotureiden pesään. Lysähdin sammaleiselle makuusijalleni ja käperryin tiiviiksi keräksi. Tiesin jo, että näkisin Punatähden kasvot painajaisissani.
Tunsin lämpimän turkin vierelläni ja tiesin Turmaloikan saapuneen. Kukaan ei tuntenut minua paremmin kuin hän, joten kolli varmasti aavisti, ettei kaikki ollut kunnossa. En kuitenkaan sanonut tälle sanaakaan, vaan pidin silmäni tiukasti ummessa enkä kohdannut kumppanini katsetta. Selvästi käytökseni vaikutti siltä, että olin vain masentunut Punatähden kuolemasta, sillä Turmaloikka vain painoi kuononsa lohduttavasti turkkiini.
”Minäkin ikävöin häntä jo”, harmaa soturi mumisi hiljaisella äänellä. ”En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Mutta Henkäysvarjosta tulee varmasti hieno päällikkö.”
”En halua puhua tästä nyt”, sanoin välttelevästi. Tiesin, että Punatähti oli Turmaloikalle hyvin tärkeä. Entinen päällikkö oli hyväksynyt kollin klaaniin tämän erakkotaustasta huolimatta, minkä takia Turmaloikka oli tälle henkeen ja vereen uskollinen. Kumppanini tuskin katsoisi minua samalla tavalla, jos tietäisi totuuden päällikön kuolemasta.
”Selvä”, Turmaloikka kuiskasi ja haukotteli. ”Olet varmasti väsynyt. Pimeyden metsälle kiitos, että olet kunnossa. Vaikka en minä sinun taitojasi uskaltaisi epäilläkään.”
En vastannut kollille enää mitään. Kiitos Turmaloikan, oloni oli vain entistä kurjempi. Miten voisin ikinä elää tämän salaisuuden kanssa hänen kumppaninaan? Totuuden kertominen ei ollut vaihtoehto, sen Henkäysvarjo oli tehnyt hyvin selväksi. Huokaisin syvään. Valehtelu oli aina käynyt minulta helposti, mutta tämä tuntui olevan liikaa.
Lopulta olin selvästi nukahtanut, sillä jossain vaiheessa päivää heräsin, kun joku tökkäisi minua lapaani. Räpyttelin silmistäni levottomien unieni rippeet ja kohtasin sitten Henkäysvarjon katseen. Se sai minut nopeasti heräämään puoliunestani ja nousin istumaan. Mitä harmaa kolli nyt halusi?
Tunsin oloni toisaalta jännittyneeksi, toisaalta toiveikkaaksi. Hän valitsisi varapäällikkönsä pian, eikä ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että se olisin minä.
Henkäysvarjon katse käväisi nukkuvassa Turmaloikassa, ennen kuin tuleva päällikkö katsoi minua vakavasti silmiin.
”Meidän on puhuttava”, hän sanoi matalalla äänellä, kääntyi ja asteli sitten ulos pesästä. Seurasin häntä kiireisin askelin viime yön tapahtumat edelleen lihaksiani särkien. Henkäysvarjo johdatti minut Punatähden entiseen pesään vesiputouksen taakse. Istuuduttuaan minua vastapäätä hän vaikutti hetken harkitsevan sanojaan.
”Tiedät, että minun on nimitettävä varapäällikkö pian”, tuleva päällikkö aloitti. Peitin vain vaivoin innokkuuteni; tämä oli menossa juuri oikeaan suuntaan.
”Haluan sinusta varapäällikköni, Pimentovarjo.”
Viimein. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni. Olisin voinut hypähdellä riemusta, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi; en tiennyt, olinko koskaan ollut näin iloinen mistään. Hillitsin silti intoni ja nyökkäsin asiallisesti. Henköäysvarjo kuitenkin keskeytti minut, ennen kuin ehdin kiittämään häntä.
”Mutta”, kolli sanoi ja hänen äänensävystään kuuli, ettei hän odottanut minulta myönteistä reaktiota seuraaviin sanoihinsa, ”kumppanisi on ongelma.”
En voinut uskoa Henkäysvarjoa. Tämä oli älytöntä.
”Turmaloikka on hieno soturi ja uskollinen Kuolonklaanille”, sanoin pudistaen päätäni loukkaantuneena kumppanini puolesta. ”Hänen erakkotaustansa ei merkitse mitään.”
Henkäysvarjo huokaisi syvään.
”Paitsi, että merkitsee”, kolli murahti katsoen minua terävästi silmiin. ”Minä aion puhdistaa Kuolonklaanin erakoista ja heidän likaisesta verestään. Mitä minusta oikein kuviteltaisiin, jos varapäällikköni kumppani olisi erakko? Kukaan ei ottaisi minua ja tavoitteitani tosissaan.”
Siristin silmiäni epäileväisenä. Henkäysvarjon sanoissa oli perää; hän näyttäisi melko tekopyhältä, jos sallisi minulle erakkokumppanin. Minun uskollisuuttani Henkäysvarjolle taas epäiltäisiin. Varapäällikkönä minun tulisi toimia esimerkkinä muille, hankkia puhdasverinen kumppani ja puhdasverisiä pentuja.
Turmaloikasta luopuminen olisi pieni paha, jos se takaisi minun asemani varapäällikkönä. Tietysti hänestä eroaminen sattuisi, mutta minä kestäisin sen.
”Selvä”, sanoin viimein, aiempi innokkuuteni täysin tiessään. ”Minä hankin uuden kumppanin Turmaloikan tilalle.”
Yllätyksekseni Henkäysvarjo vain pudisti päätään vastaukseksi. Hän vaikutti turhautuneelta, aivan kuin ei haluaisi käydä tätä keskustelua kanssani. Aavistin, etteivät kollin seuraavat sanat lupaisi minulle mitään hyvää ja toivoin hartaasti, että pelkoni olisivat väärässä. Henkäysvarjo oli kuitenkin jo todistanut voivansa turvautua äärimmäisiinkin keinoihin tavoitteidensa saavuttamiseksi. En ollut koskaan tuntenut samanlaista pelkoa, kuin tuona hetkenä tunsin.
”Se ei riitä. Haluan, että tapat Turmaloikan.”
”Ei”, vastasin välittömästi tiukalla äänellä. Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle. Henkäysvarjo ei voinut olla tosissaan; tämä oli aivan liikaa pyydetty.
”Miksi ihmeessä hänet pitäisi tappaa? Jos haluat päästä hänestä eroon, etkö voi vain karkottaa häntä? Tämä on aivan turhaa!”
”Kyse ei ole pelkästään siitä”, Henkäysvarjo sanoi vakavasti. ”Haluan, että todistat minulle uskollisuutesi. En täysin luota sinuun. Ensinnäkin perheesi on erakkotaustainen ja tiedän, että olet valmis taistelemaan heidän puolestaan. Tiedän, ettet pidä suunnitelmistani. Toiseksi, sinä nyt et vain ole sellainen kissa, johon on helppo luottaa.”
Kuuntelin hiljaa Henkäysvarjoa. Hän oli oikeassa kaiken suhteen. Suojelisin pentujani kaikelta, myös Henkäysvarjolta. En koskaan voisi olla hänelle täysin uskollinen heidän takiaan. Hän oli myös varmasti tietoinen halustani nousta klaanin johtoon hänen paikalleen; Henkäysvarjo pelkäsi, että tekisin hänelle saman, minkä hän teki Punatähdelle.
”Haluan varapäällikön, johon voin luottaa ja joka on ehdottoman uskollinen minulle.”
Tuhahdin halveksuen kollin sanoille. Hän ei itsekään ollut kyennyt samaan.
”Tosissasiko kuvittelet, että tappaisin kumppanini sinun vuoksesi?” kysyin sihahtaen ja astuin lähemmäs harmaata kollia. Tuona hetkenä en mitään muuta halunnutkaan kuin repiä häneltä korvat päästä. Miten joku saattoi olla näin itsekeskeinen? Henkäysvarjo luuli itsestään liikoja, jos kuvitteli minun koskaan voivan olla hänelle uskollinen.
”Et ehkä minun vuokseni”, soturi sanoi pudistaen päätään, ”mutta kuvittelen, että voisit tehdä sen itsesi vuoksi. Tai pentujesi. Tämä on hyvin yksinkertaista, Pimentovarjo: tapa Turmaloikka niin pääset varapäälliköksi. Jos et ole siihen kykeneväinen, harkitsen jotakuta muuta.”

Henkäysvarjo ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. Minun oli päästävä päälliköksi, sitä olin aina halunnut. Kaikki, mitä olin klaanini vuoksi tehnyt, olin tehnyt tämä tavoitteenani. Kaikki ylimääräiset partiot, klaanini vuoksi vuodattamani veri, omani tai viholliseni, Henkäysvarjon mielistely – kaikki vain päästäkseni päälliköksi. En voisi antaa Turmaloikan seistä tielläni.
Askeleeni olivat kuitenkin epävarmat ja kehoni jännittynyt, kun suuntasin sotureiden pesälle kollin luo. Vatsassani tuntui outo paino ja kurkkuani kuristi; en tiennyt, kykenisinkö pitämään ääneni tarpeeksi vakaana valehdellakseni kumppanilleni. Henkäysvarjo oli sentään ollut niin armollinen, että antaisi minun tappaa hänet yksin leirin ulkopuolella. Olisin ainoa, joka näkisi Turmaloikan viimeiset hetket. Hetken olin harkinnut, kertoisinko pennuillemme tulevasta, mutta lopulta olin päättänyt sitä vastaan. Ajatus oli typerä, kolmikko vain asettuisi minua vastaan ja tekisi tehtävästäni mahdottoman. Olisin kuitenkin halunnut suoda heille tämän viimeisen hetken isänsä kanssa, ennen kuin riistäisin hänet heiltä ikuisiksi ajoiksi.
Turmaloikka nukkui siinä, mihin olin hänet jättänytkin. Lämpö tulvahti silmiini, kun katsoin nukkuvaa soturia. En ollut koskaan rakastanut ketään näin uskomattoman paljon, enkä koskaan uudelleen tulisi tuntemaan samaa kenenkään muun kanssa. Olisi ollut niin helppoa vain käpertyä hänen viereensä ja unohtaa Henkäysvarjon antama tehtävä sekä varapäällikön paikka sen mukana.
Herätin Turmaloikan tökkäämällä hellästi kuonollani hänen päälakeaan. Harmaa soturi räpytteli silmänsä auki unenpöpperöisenä ja hymyili tunnistettuaan kasvoni.
”Lähdetään käymään kävelyllä”, naukaisin yrittäen saada ääneni kuulostamaan normaalilta. Kuin mitään ei olisi tapahtumassa. ”Meidän pitää puhua.”
Turmaloikka nyökkäsi ja katsoi minua uteliaasti päätään kallistaen.
”Onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi kömpiessään ylös. Nyökyttelin hänelle hymyillen hiukan väkinäisesti.
”On. Kuinka niin?”
Astelin soturin edellä ulos pesästä; aurinko yllämme oli jo laskemassa. Pian olisivat Punatähden valvojaiset ja Henkäysvarjo hakisi henkensä. Turmaloikka ei pääsisi näkemään kumpaakaan.
”Vaikutat jotenkin… kummalliselta”, harmaa kolli sanoi takaani, kun kuljimme leirin halki ja sen sisäänkäynnin läpi ulos. Pudistin vain päätäni enkä uskaltanut katsoa kumppaniini päin.
Johdatin Turmaloikkaa mäntymetsän halki kauemmas leiristä. En ollut varma, oliko Henkäysvarjon tarkoituksena kertoa teostani koko klaanille, mutta tekisin kaikkeni, jotta totuus pysyisi salassa. Onni onnettomuudessa oli, että suurin osa klaanin kissoista oli edelleen kokoontuneena Punatähden luona leirissä. Partioita oli tällä hetkellä liikkeellä vähän.
”Odotatko pentuja?”
Turmaloikan toiveikas kysymys sai minut pysähtymään niille sijoilleni. En voinut estää kyyneliä nousemasta silmiini; miten hän saattoikin olla noin sinisilmäinen, tyhmä ja helläsydäminen? Kolli teki tästä minulle koko ajan vain vaikeampaa.
Turmaloikka huomasi minun pysähtyneen ja kiersi nopeasti seisomaan eteeni. Hän huomasi itkuisen olemukseni ja huolestunut ilme muodostui soturin kasvoille.
”Hei, ei hätää”, hän sanoi ja kosketti kuonollaan lohduttavasti päälakeani. Selvästi hän tulkitsi kyyneleeni aivan väärin. ”Tämä on hienoa! Älä huoli, tulet varmasti olemaan aivan yhtä upea emo kuin ensimmäiselle pentueellemme olit. Minulla ei ole siitä epäilystäkään.”
Kun nostin katseeni tassuistani Turmaloikan lempeisiin kasvoihin, tajusin, etten voisi tappaa häntä. En kykenisi siihen: rakastin häntä aivan liikaa. Se sai minut tuntemaan itseni heikoksi, mutta samalla oloni oli helpottunut. Olin pelännyt tosiaan olevani niin sydämetön, että voisin tappaa hänet.
En kuitenkaan voinut luopua mahdollisuudesta päästä varapäälliköksi. Halusin sitä niin epätoivoisesti; olin niin lähellä kaikkea, mitä olin koskaan elämältäni toivonut. Sitä paitsi varapäällikkönä pentujeni turvallisuus olisi taattu. Henkäysvarjokaan ei uskaltaisi kajota heihin.
Samalla halusin kuitenkin pitää Turmaloikan hengissä. Aloin kuumeisesti miettiä ratkaisua ongelmaani: miten suorittaisin Henkäysvarjon antaman tehtävän, mutta samalla säästäisin kumppanini hengen? Ratkaisu löytyi tulevan päällikön ajattelemattomuudesta. Hän ei ollut lähtenyt mukaani, joten kukaan ei ollut varmistamassa, tappaisinko Turmaloikkaa. Päätöksellään Henkäysvarjo oli näyttänyt, että oikeastaan luotti minuun enemmän kuin antoi ymmärtää.
Riittäisi, että vaikuttaisi siltä, että olin tappanut Turmaloikan. Se oli helposti järjestettävissä, kunhan kumppanini suostuisi tekemään yhteistyötä. Aavistelin kuitenkin, että se taas ei onnistuisi vaivattomasti. Hänen pitäisi lähteä klaanista vailla mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin.
En olisi halunnut karkottaa Turmaloikkaa, sillä ajatus hänestä erossa olemisesta oli lähes kestämätön. Karkottaminen oli kuitenkin monta kertaa parempi vaihtoehto kuin hänen tappamisensa. Olin tehnyt päätökseni.
Sanaakaan sanomatta lähdin johdattamaan soturia yhä kauemmas leiristä, syvemmälle reviirille. Hän seurasi minua uteliaana, ja minusta tuntui pahalta käyttää hyväkseni hänen luottamustaan. Pidin huolen siitä, että kuljimme partioreittejä pitkin. Näin hajumme eivät erottuisi muiden joukosta; Henkäysvarjo alkaisi varmasti epäillä jotain, jos huomaisi Turmaloikan hajujäljen johtavan reviirin ulkopuolelle. Kun olimme saapuneet reviirin ukkospolun läheiselle rajalle, seisahduin ja käännyin kumppanini puoleen. Huokaisin syvään ja katsoin tätä vakavana silmiin.
“Sinun on lähdettävä Kuolonklaanista.”
Turmaloikka näytti siltä, että kuvitteli kuulleensa väärin. Hän näytti hiukan huvittuneelta, mutta enemmän hämmentyneeltä.
“Anteeksi mitä?”
”Kuulit kyllä mitä sanoin”, puuskahdin hieman ärsyyntyneenä ja käänsin häpeillen katseeni muualle. Tämä oli minulle jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että jouduin selittämään kaikkea kuin jollekin pennulle. ”Sinun on lähdettävä. Olet ainoa asia, joka seisoo minun ja varapäällikyyden välissä.”
Turmaloikan ilme vakavoitui.
“Oletko tosissasi?”
Pyöräytin silmiäni.
“Tarvitseeko sinun edes kysyä tuota? En vitsailisi tällaisella asialla.”
Hiljaisuus laskeutui välillemme. Näin Turmaloikan kasvoista, miten hän yritti ymmärtää, mitä ihmettä oli tapahtumassa. Hän selvästi yritti keksiä jotain selitystä käytökselleni, joka olisi muu kuin se, että olin yksinkertaisesti itsekäs ja sydämetön.
”En ymmärrä”, Turmaloikka sanoi viimein. Hän ei vaikuttanut vieläkään vihaiselta, mikä sai minut ärsyyntymään. Miksi hänen pitikin olla niin täydellinen, ymmärtäväinen kumppani, joka kuvitteli minusta vain hyvää? ”Miksi tekisit näin? Onko Henkäysvarjo pakottanut sinut tähän?”
Pudistin päätäni.
“Ei. Ei tietenkään.”
”Miksi sitten?” Turmaloikka kysyi hölmistyneenä.
“Koska tätä olen aina halunnut!” puuskahdin vihaisesti. ”Älä teeskentele, että et tietäisi sitä.”
Viimein ymmärrys valkeni Turmaloikan kasvoille. Samalla hämmennys hänen kasvoillaan muuttui ensin epäuskoisuudeksi ja sitten vihaisuudeksi.
”Olin kuvitellut, että olit unohtanut sellaiset turhuudet! En voi uskoa sinua!” Turmaloikka karjaisi ja astahti lähemmäs niskakarvat pörhistyen. ”Tosissasiko havittelet vielä päällikkyyttä, vaikka sinulla on rakastava kumppani ja perhe?”
”Minut on tarkoitettu johonkin suurempaan kuin emoksi ja kumppaniksi”, tiuskaisin vihaisesti häntä puolelta toiselle piiskaten. Olin kuvitellut, ettei kukaan ymmärtänyt minua yhtä hyvin kuin Turmaloikka – selvästi olin ollut väärässä. ”Minä haluan elämältäni enemmän!”
En ollut koskaan nähnyt Turmaloikkaa yhtä raivoissaan. Enemmän minua kuitenkin satutti pettymys, joka paistoi hänen silmistään.
“Miten niin enemmän?” soturi murahti. ”Sinulla on jo kaikki mitä voisit elämältäsi toivoa! Miten voisit saada mitään enempää?”
“Se, että sinä olet tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä, ei tarkoita, että minunkin pitäisi olla!” huudahdin ja otin vihaisen askeleen lähemmäs. Miten itsekeskeinen hän saattoikaan olla. Kyseessä oli minun tulevaisuuteni, ja minä tiesin, mitä halusin. Kukaan ei sanelisi sitä minulle, ei edes Turmaloikka.
Minun oli kuitenkin pitkin hampain myönnettävä, että hän oli oikeassa. En ollut koskaan ollut näin onnellinen kuin nyt olin hänen ja pentujemme kanssa. Viime aikoina, kun olin kuvitellut tulevaisuuttani, omaa onnellista loppuelämääni, näin vain Turmaloikan sekä kolme pentuani. Kenties uusia pentuja. Päällikkönä oleminen ei enää kuulunut noihin haavekuviin.
Olin kuitenkin tavoitellut varapäällikön paikkaa koko elämäni, aina pennusta saakka. En voinut kuvitella hylkääväni tuota tavoitetta, varsinkaan nyt kun olin niin tuskallisen lähellä. Olin janonnut valtaa niin pitkään, tehnyt niin paljon töitä sen eteen, etten millään voisi heittää kaikkea hukkaan. Minua voisi sanoa itsekkääksi, kylmäksi tai kunniattomaksi, mutta luovuttaja en ollut. Ehkä varapäällikön paikka tekisi minut onnettomaksi tai koko perheeni alkaisi vihata minua, mutta ainakaan kaikki vaivannäköni ei olisi ollut turhaa. Minun oli pakko päästä päälliköksi, hinnalla millä hyvänsä.
Sitä paitsi nämä ajatukset perheellisestä elämästä olivat varmasti ohimeneviä, vakuuttelin itselleni.
”Minä haluan päälliköksi”, sanoin siristäen silmiäni harmaalle soturille. ”Mikään ei ole sitä tärkeämpää. Et edes sinä.”
Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme, niskakarvat pörhistettyinä ja huulet irvessä. Turmaloikka oli niin kiihtynyt, että hänen kylkensä kohoilivat hengästyksestä.
“Sinä olet sekaisin päästäsi”, kumppanini sanoi viimein hampaitaan kiristellen. Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin rauhoittua. En todellakaan halunnut taistella Turmaloikan kanssa, ja jos molemmat olimme näin tuohduksissamme, tappelu ei ollut kaukana.
”Sinun ei tarvitse hyväksyä päätöstäni. Mutta jos et ymmärrä minun syitäni, niin ajattele edes pentujamme”, yritin vedota Turmaloikkaan. “Henkäysvarjo aikoo ajaa erakkosyntyiset todella ahtaalle päälliköksi noustuaan. Varapäällikkönä minä voin pitää pentumme turvassa. Oletko oikeasti niin itsekäs, että asettaisit heidät vaaraan?”
Turmaloikka oli näyttänyt rauhoittuvan hiukan, mutta hän tulistui uudelleen sanani kuultuaan.
”Sinä et voi puhua minulle itsekkyydestä!” kookas soturi sihahti. “Jos se mitä sanot on totta, minun pitäisi sitä suuremmalla syyllä jäädä klaaniin! Minä pystyisin pitämään heidät turvassa. Me yhdessä pystyisimme.”
Pudistin päätäni järkähtämättömänä.
“Ei. Minä en aio riskeerata pentujemme turvallisuutta vain siksi, että se olisi sinulle mukavampaa. Sinun on lähdettävä. Se on ainoa vaihtoehto.”
“Säälittävää, miten yrität käyttää pentuja minua vastaan”, Turmaloikka murahti. Sävähdin hiukan, kun tunnistin hänen äänessään sen ilkeyden, jolla soturi yleensä puhui muille kuin perheelleen. Turmaloikka oli niin lempeä ja lämmin minulle ja pennuilleen, että unohdin joskus, kuinka julma hän saattoi olla. Hän oli aina osannut satuttaa sanoillaan, mutta minä olin aina ollut niiltä turvassa.
”Älä teeskentele, että välittäisit heistä. Myönsit itsekin, että päällikkyys on sinulle kaikista tärkeintä. Mistä tiedän, ettet hankkiutuisi heistäkin eroon vain miellyttääksesi Henkäysvarjoa? Olet surkea emo ja -”
En ehtinyt harkitakaan seuraavaa liikettäni, kun paljastetut kynteni jo sivalsivat Turmaloikan poskea. Hän katsoi minua raivoissaan: soturi oli kai kuvitellut, että tuttuun tapaani jättäisin hänen piikikkäät sanansa huomiotta. Ne olivat kuitenkin satuttaneet minua kunnolla, ja hän tiesi sen. Hän tiesi, miten epävarma olin omista kyvyistäni toimia emona, ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
Silmänräpäyksessä soturi syöksähti minua kohti. Olin kuitenkin nopeampi ja ehdin loikata pois hänen tieltään. Turmaloikka yletti silti viiltämään takajalkaani, ja sihahdin kivusta. Vihoissani hypähdin hänen selkäänsä ja tarrasin kynsilläni kiinni kollin harmaaseen turkkiin. Purin hänen korvaansa kiinni ja Turmaloikka karjaisi tuskissaan, kun vedin päätäni taaksepäin. Ennen kuin ehdin repaista hänen korvaansa irti, soturi kellahti yllättäen selälleen. Kiljahdin, kun hänen painonsa putosi päälleni, mutta jotenkin sain räpisteltyä itseni vapaaksi hänen altaan. Suurin vaivoin – Turmaloikka oli kamalan painava – sain potkaistua soturin kauemmas. Kampesin itseni nopeasti ylös valmiina ottamaan vastaan kumppanini seuraavan hyökkäyksen, mutta Turmaloikka näytti saaneensa tarpeekseen. Seisoimme hetken toisiamme vastapäätä kyljet kohoillen kunnes tajusimme, mitä olimme tehneet. Katsoin katuvasti hänen poskessaan olevaa viiltoa ja Turmaloikan katse käväisi ontuvassa takajalassani. Olisin halunnut astua lähemmäs tutkimaan hänen haavaansa, mutta pidättelin itseäni.
”Anteeksi”, mutisin hiljaa enkä kohdannut Turmaloikan katsetta. Hän pudisti päätään.
”Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi”, hän vastasi matalalla äänellä. Ainakaan soturi ei enää kuulostanut yhtä vihaiselta.
Huokaisin syvään ja keräsin itseni. En voinut antaa hänelle periksi. Turmaloikan oli jätettävä Kuolonklaani, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
“Sinun on lähdettävä”, sanoin jälleen kerran ja nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä. Kuinka tulisinkaan ikävöimään niitä.
“Et selvästi ole muuttamassa mieltäsi”, Turmaloikka huokaisi.
”En.”
”Selvä sitten. Minä lähden. Ei minulla muutenkaan taida olla vaihtoehtoja.”
”Siinä olet oikeassa.”
Turmaloikka katsoi minua vakavalla ilmeellä. Hän ei enää vaikuttanut vihaiselta, vain pettyneeltä ja surun murtamalta. En ollut varma, oliko hän enää surullinen minun menettämisestäni vai pelkästään pentujen jättämisestä. Ymmärtäisin kyllä, jos hän ei enää koskaan haluaisi nähdä minua.
”Vanno, että suojelet pentujamme”, Turmaloikka pyysi. ”Jos kuulen, että annoit kenenkään satuttaa heitä, olet vainaa.”
”Tietysti”, vastasin nyökäten hämmentyneenä kollin sanoista. ”En ikinä antaisi kenenkään tehdä heille mitään pahaa. Tiedät kyllä.”
”Minä en enää tiedä, mitä kaikkea sinä saattaisit tehdä”, Turmaloikka murahti kylmästi. Kollin sanat satuttivat, mutta jätin ne huomiotta. Minun oli saatava hänet pois täältä, ennen kuin joku – kenties Henkäysvarjo itse – sattuisi paikalle.
”Olen pahoillani tästä. Todella pahoillani”, sanoin astuen varovasti lähemmäs Turmaloikkaa. En pelännyt, että hän satuttaisi minua. Pelkäsin, että hän kokisi minut niin vastenmielisenä, että astuisi pois luotani. Harmaa soturi ei kuitenkaan liikahtanutkaan, mikä herätti sisälläni pienen toivon kipinän siitä, ettei hän ehkä vihannutkaan minua.
”Henkäysvarjo halusi, että tapan sinut, mutta en ikinä voisi tehdä niin”, naukaisin minulle kummallisen tunteikkaalla äänellä. Katsoin Turmaloikkaa suoraan silmiin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en osannut lukea niiden takana piileviä tunteita.
”Rakastan sinua kaikesta huolimatta. Toivon, että tiedät sen.”
Turmaloikka katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan. Hetken hänen katseessaan välähti se lämpö, johon olin tottunut ja jonka olin ottanut itsestäänselvyytenä. Se kuitenkin katosi nopeasti.
”Aivan kuin sillä olisi mitään väliä”, hän puuskahti ja kääntyi rajan suuntaan särkien minun sydämeni. Kumppanini – jos hän enää edes oli sitä – kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen suuntaani. Yritin tuona hetkenä painaa mieleeni kaikki hänen tutut piirteensä, ruskeat silmät ja jykevät kasvot. En tiennyt, milloin tulisin näkemään hänet seuraavan kerran – jos koskaan tulisin näkemään. Vasta nyt tajusin, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun ikinä näkisin elämäni rakkauden. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että hengitykseni salpaantuisi. Räpyttelin epätoivoisesti kyyneleitä silmistäni, sillä en halunnut antaa Turmaloikalle toivoa siitä, että olisin heltynyt ja pyörtäisin päätökseni.
”Pidä huolta pennuistamme. Rakasta heitä minunkin puolestani.”
Sen sanottuaan Turmaloikka käveli pois reviiriltä ja samalla minun elämästäni.
”Kun pääsen päälliköksi, päästän sinut takaisin klaaniin!” huusin hänen peräänsä, mutta en ollut varma, oliko kolli kuullut minua. Seurasin häntä katseellani kunnes soturin tumma turkki katosi pensaikkoon. Sitten lysähdin maahan ja itkin kuin pentu.

Matkalla takaisin leiriin en vuodattanut yhtäkään kyyneltä. Oloni oli turta: kaikki tuntui harmaalta ja värittömältä. Toisaalta se oli hyvä asia. Nyt ei ollut aikaa itkulle, ja olin kiitollinen siitä, ettei tunteiden myrsky sumentanut järkeäni. Joutuisin jälleen kerran näyttelemään, ja esitykseni oli mentävä täydestä.
Viiltävä kipu leimahti takajalassani jokaisella askeleella. En uskaltanut varata ollenkaan painoa jalalleni, joten ontumiseni takia liikkumiseni oli hidasta. Turmaloikka oli tuskin tarkoittanut satuttaa minua näin, mutta olin ehkä ansainnut tämän.
Ainakin nyt näytin siltä, että olin tappanut hänet; haava teki tarinastani hiukan uskottavamman. Olin valmiiksi suunnitellut, mitä Henkäysvarjolle kertoisin. Tarinani mukaan olin taistellut Turmaloikan kanssa joen vieressä, ja lopulta onnistunut heittämään haavoittuneen soturin virran vietäväksi. Ainoa ontuva kohta sepityksessäni oli Turmaloikan ruumiin kohtalo. Toisaalta voisin vain selittää, että se ajautui Hehkulammen pohjaan. Henkäysvarjo oli jo todistanut olevansa kykeneväinen ajattelemattomuuteen.
Uteliaat katseet seurasivat minua, kun suuntasin päällikön pesään. En antanut niiden häiritä, mikä kävi helposti, kun en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin Turmaloikkaa ja kipeää jalkaani. Onnekseni löysin Henkäysvarjon pesästään. Hän nosti uteliaan katseensa minuun, kun istahdin kömpelösti hänen eteensä.
”Tein kuten pyysit”, murahdin ja katsoin kollia kylmästi silmiin. ”Turmaloikka on kuollut. Taistelimme ja hän putosi jokeen, mutta ehdin haavoittaa häntä tappavasti. En löytänyt hänen ruumistaan, mutta toivon, että uskot minua. Olisi aika ikävää, jos olisin tappanut kumppanini aivan turhaan.”
Henkäysvarjo kohotti kulmiaan. Käytökseni vaikutti ehkä kollin mielestä välinpitämättömältä ottaen huomioon, että kumppanini ja pentujeni isä oli juuri kuollut. Uskoin, että pelasin kuitenkin korttini oikein. Henkäysvarjo piti minua jo valmiiksi kylmänä ja tunteettomana. Voisin käyttää hänen kuvaansa minusta hyödykseni. Halusin hänen uskovan, että olin tarpeeksi sydämetön tappamaan Turmaloikan.
”Oletko varma, että hän on kuollut?” tuleva päällikkö kysyi. ”En epäile kykyjäsi, mutta Turmaloikka on aika järkäle. Hänen kehonsa kestää paljon.”
”Olen varma, usko pois”, valehtelin niin sujuvasti, että yllätin itsenikin. ”Tein sen siististi. Halusin antaa hänelle nopean kuoleman.”
Henkäysvarjo vilkaisi loukkaantunutta jalkaani.
”Selvästi hänessä oli silti haastetta”, harmaa kolli murahti. Kohautin lapojani.
”Turmaloikka ei luovuttanut ilman taistelua. Se on hänelle kunniaksi”, sanoin vakaalla äänellä. Katsoin terävästi tulevan päällikön silmiin. ”Toivon, että sanasi pitää ja teet minusta varapäällikkösi.”
Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Tietysti. Olet todistanut uskollisuutesi. Sinusta tulee Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö.”
”Kiitos”, huokaisin ja nousin seisomaan odottamatta Henkäysvarjolta lupaa poistua. ”Anteeksi, mutta minun on pakko mennä Hehkuaskeleen luo. Tuntuu, että pyörryn kohta kivusta.”
Henkäysvarjo nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kiirehdin parantajan pesälle. Kiireeni johtui tietysti kipeästä jalastani, mutta halusin myös päästä johonkin rauhalliseen paikkaan selvittämään ajatuksiani.
Kun Hehkuaskel paikkasi takajalkani syvää viiltoa, huomasin, että olin ollut oikeassa. En tosiaan ollut yhtään onnellisempi nyt, kun nousuni varapäällikön asemaan varmistui – päinvastoin, tunsin oloni surkeammaksi kuin koskaan. Ikävöin Turmaloikkaa kehoni jokaisella solulla. Vain pentujeni menettäminen olisi hänen menetystään tuskallisempi asia ja pelkäsin, että sekin oli lähellä. He vihaisivat minua, jos saisivat kuulla minun tappaneen heidän isänsä. En voisi kertoa heille totuutta, sillä se olisi liian riskialtista.
Olin jo menettänyt kumppanini ja saattaisin menettää pentunikin, mutta ainakin minusta tulisi varapäällikkö.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaamoskukka: 23kp! –

Aaltosalama: 30kp! –

Virtapentu: 21kp! –

Jääviilto: 94kp! –

Taivastassu: 7kp –

Myrkkytassu: 19kp –

Varissulka: 41kp! –

Pyörretassu: 7kp –

Tuimakatse: 27kp! –

Pimentovarjo: 18kp –

Katajapentu: 9kp –

Mäntyviiksi: 6kp –

Tuhkajuova: 14kp –

Nuppujuova: 16kp –

Toivetassu: 6kp –

Myrskymahti: 28kp! –

Pyräkkäpiru: 12kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vain muutama päivä sitten minä ja pentuetoverini olimme saaneet soturinimemme ja meistä oli tullut Kuolonklaanin täysivaltaisia jäseniä. Uuden nimen mukana tullut vapaus tuntui ihanalta! Sain lähteä leirin ulkopuolelle milloin halusin, eikä minun tarvinnut enää raportoida jokaisesta tekemisestäni Mäyräkynnelle. Olinkin käyttänyt uutta oikeuttani ahkerasti heti nimen saatuani ja tehnyt tutkimusretkiä leirin ulkopuolelle omin päin.
Eilisaamuna olin törmännyt valtavaan, sarvipäiseen olentoon metsässä. Sillä oli ollut jykevä niska ja lerpattava parta suuren leukansa alla. Olin pysytellyt hyvän matkan päässä siitä, vaikka olisin halunnut päästä tutkimaan sitä lähempää. Myöhemmin leirissä olin kysellyt eläimestä klaanitovereiltani, ja olin saanut tietää, että kyseistä eläintä kutsuttiin hirveksi. En ollut nähnyt hirveä ennen, ja oli kutkuttavaa ajatella, miten monta erilaista eläinlajia minulla oli vielä näkemättä. Uusien lajien bongailu auttoi pahimpaan ikävään odotellessani hiirenkorvaa ja liskojen paluuta.
Eilen oli sattunut muutakin jännittävää, sillä leiriin oli tupsahtanut erakoita aikeenaan liittyä Kuolonklaaniin. Punatähti oli sen sijaan luvannut harkita asiaa yön yli ja antanut erakoiden jäädä Lehtikuusilaaksoon lepäämään siksi aikaa. Minulle oli sinänsä se ja sama, liittyisivätkö erakot klaaniin vai eivät. Oli joka tapauksessa typerää, että klaanissa noudatettiin niin tiukkoja sääntöjä ja katsottiin tarkkaan, ketkä olivat omia ja ketkä ulkopuolisia. Minusta parempi olisi ollut sellainen yhteisö, johon kuka vain saattoi tulla ilman mitään erityisiä lupia kyselemättä ja jossa ei ollut mitään reviirirajoja. Rajat ja säännöt rajoittivat elämää niin kamalasti.
Samana iltana olin mennyt normaalisti nukkumaan, mutta kun aamulla heräsin, kaikki tuntui muuttuneen. Ulkoa kuului epätavallista meteliä, ja olin maistavinani ilmassa väljähtäneen veren maun. Herätin viereisellä pedillä nukkuvan Myrskymahdin ja menimme ulos katsomaan, mistä oli kysymys.
Järkytys valtasi minut kauttaaltaan, kun leirin keskellä seisoivan Henkäysvarjon vieressä makasi Punatähden ruhjottu ruumis. Raidallinen varapäällikkö kertoi klaanille yöllä sattuneesta välikohtauksesta, jossa erakoiden täysikasvuiset ystävät olivat järjestäneet ansan yöpartiolle ja käyneet näiden kimppuun. Punatähti oli lähtenyt yhdessä emoni, veljeni sekä Jääviillon kanssa partion avuksi Varissulan päästyä hakemaan apua leiristä, mutta päällikkö ei ollut selvinnyt taistelusta.
Punatähti oli ollut jo kovin, kovin vanha, joten hänen kuolemansa oli ollut odotettavissa. Tällaista loppua päällikön valtakaudelle en ollut kuitenkaan osannut ennustaa. Toki hän oli kaatunut taistellen klaanitoveriensa puolesta, mutta minusta oli silti surullista, että hän oli kuollut verta vuodattaen. Ei käynyt järkeen, että ensin ne erakot halusivat liittyä klaaniimme ja sen jälkeen kävivät soturiemme kimppuun ja tappoivat päällikkömme. Tällä hetkellä olin kuitenkin eniten huolissani emostani, joka oli ollut mukana taistelussa.
Istuin soturien pesän ulkopuolella vähän matkan päässä Kaamoskukasta, joka Henkäysvarjon mukaan oli ollut myös taistelemassa. Tuntui oudolta ajatella häntä likaamassa omaa turkkiaan sellaisessa verilöylyssä, vaikka kolli muuten vaikuttikin nauttivan sekasorrosta. Kaamoskukan pään sisältö oli minulle yksi mysteeri joka tapauksessa, eikä minua huvittanut perehtyä siihen syvemmin.
Kokouksen päätyttyä Myrskymahti tuli luoksemme ja istui väliimme tokaisten: ”Tämä on ihan hullua. En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”
Nyökyttelin päätäni myötäilevästi. ”Niinpä. Hän oli päällikkönä jo silloin, kun emo oli oppilas”, sanoin vilkaisten kuolleeseen päällikköön päin. ”Toisaalta – kuten juuri totesit – hän oli hyvin vanha, ja tuollaiseen taisteluun osallistuminen hänen iällään oli varmasti raskaampaa kuin nuorelle kissalle.”
”Niin kai”, Myrskymahti kohautti lapojaan.
Kurkistin siskon ohi Kaamoskukkaan, joka oli toistaiseksi pysynyt hiljaa. Siristin silmiäni katsoessani veljeäni. ”Sinähän olit siellä? Millaista se oli? Miten Punatähti kuoli?” kyselin tiedonnälkäisenä.

//Kaamos tai Myrsky?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskytassun ilme kirkastui entisestään, kun Kylmäliekki ojensi hänelle hiiren. Oppilas kumartui riistan puoleen ja hotkaisi sen kerralla suihinsa.
“Minä aion opettaa sinulle, miten pidät puolesi!” harmaa naaras hihkaisi innokkaasti. “Sinun on vain otettava minusta mallia. Kukaan ei ryttyile minulle! Tiedätkö miksi? Koska minulla on selkäranka. Sinulla ei.”
“Ai”, Kylmäliekki vastasi hiukan lannistuneen oloisesti. Myrskytassu pudisti päätään.
“Ei huolta. Pakotan sinut kasvattamaan itsellesi sellaisen”, oppilas vakuutti nyökytellen. Hän kyllä koulisi Kylmäliekistä sellaisen kissan, jonka hännälle ei kukaan enää uskaltaisi astua.
“Tehdään niin, että sinä leikit Jääviiltoa. Yritä kiusata minua, niin näytän, miten sinun pitää toimia.”
Kylmäliekki katsoi Myrskytassua hetken hiljaa, selvästi harkiten, oliko ehdotuksessa mitään järkeä. Myrskytassun mielestä hänen lähestymistapansa ongelmaan oli loistava. Koska Kylmäliekki oli tällainen nössö, ei hän mitenkään voinut itsestään tietää, miten itsevarman ja rohkean kissan tulisi käyttäytyä.
Lopulta soturi nyökkäsi ja Myrskytassu nousi virnistäen seisomaan. Hän viittoi Kylmäliekkiä ottamaan paikkansa hänen edestään.
“No niin, sano jotain mitä Jääviilto sanoisi”, harmaa oppilas ohjeisti hymyssä suin. Myrskytassu oli aina pitänyt muiden opettamisesta, oli aiheena sitten mitä tahansa. Nuoresta naaraasta oli mukavaa nähdä muiden kehittyvän, vaikka vielä enemmän hän nautti siitä ihailusta, jota sai opettajana osakseen.
Kylmäliekki pohti hetkisen ja aukaisi sitten suunsa hiukan empien. Ennen kuin hän oli saanut sanaakaan ulos, Myrskytassu oli jo äänessä.
“Jääviilto, minua ei kiinnosta, mitä sinulla on asiana!” oppilas kivahti eläytyen rooliinsa kenties hiukan liikaa. Hän katsoi Jääviiltoa – siis Kylmäliekkiä – tuimasti silmiin.
“Nyt pää kiinni! Painu tiehesi siitä, minulla on parempaakin tekemistä kuin tuhlata aikaani sinuun.”
Sen sanottuaan Myrskytassu kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä tyytyväinen virne huulillaan. Hän oli näyttänyt Kylmäliekille, miten tuollaisia lurjuksia piti kohdella! Ylpeänä saavutuksestaan sekä omasta uskomattoman järkähtämättömästä luonteestaan hän asteli oppilaiden pesään jättäen hämmentyneen soturin taaksensa.

Myrskytassu rakasti isänsä kanssa harjoittelua. Heidän yhteiset harjoitustuokionsa olivat naarasoppilaan päivien kohokohtia, ja hän tulisi ikävöimään niitä kovasti soturinimensä ansaittuaan. Turmaloikka oli ottanut tehtävänsä tosissaan ja koulutti Myrskytassua aina silloin tällöin tämän oppilaskoulutuksen ohella. Tietysti soturi luotti Henkäysvarjon kykyihin toimia tyttärensä mestarina, mutta hän halusi varmistaa tämän menestyksen. Kaksikossa oli paljon samaa: molemmat olivat kookkaita ja lihaksikkaita ja taistelussa luottivat mieluummin raakaan voimaan kuin hienoihin strategioihin tai monimutkaisiin liikkeisiin. Myrskytassusta oli hienoa tulla kahden kokeneen soturin kouluttamaksi; oppilaalla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänestä tulisi heidän oppiensa siivittämänä koko klaanin parasta taistelijaa.
Tietysti Myrskytassusta oli myös hauskaa viettää aikaa isänsä kanssa. Turmaloikka oli aina tuntunut ymmärtävän häntä hiukan paremmin kuin Pimentovarjo. Myrskytassun emo osasi olla tiukka pentujensa suhteen, eikä hiljaisuutta ja rauhaa rakastava naaras aina sietänyt oppilaan äänekästä ja villiä persoonaa vaikka kuinka yritti. Myrskytassu tiesi, että Pimentovarjo halusi vain pentujensa parasta, mutta joskus mustan naaraan käytös tuntui rajoittavalta ja painostavalta. Turmaloikka taas ei säännöistä piitannut; hänen kanssaan Myrskytassu sai olla vapaa.
Aurinko oli pilvien peitossa ja sää kolea, kun kaksikko seuraavan kerran harjoitteli. Myrskytassu ei kuitenkaan ehtinyt huolehtimaan viileästä tuulesta turkillaan, sillä Turmaloikka ei antanut hänelle hetkeäkään aikaa hengähtää. Soturi yritti hyökätä Myrskytassun vasemmalta puolelta, mutta naaras oli nopeampi. Hän hypähti sivuun ja väisti isänsä iskun. Harmaa oppilas syöksähti voitonriemuisesti soturin kimppuun; hänen painonsa ja vauhtinsa oli Turmaloikalle liikaa, ja tämä kellahti naurahtaen maahan.
“Hyvä. Enhän minä ole sinulle enää kummoinenkaan vastus”, harmaa soturi vitsaili Myrskytassun kömpiessä takaisin ylös. Vaikka naarasoppilas ei oikeastaan välittänyt muiden mielipiteistä – olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia – Turmaloikan kehut saivat aina hymyn hänen huulilleen. Isä oli ainoa kissa, jonka hyväksyntää Myrskytassu kaipasi.
“Minusta on tullut kyllä aika vahva, vaikka itse sanonkin”, Myrskytassu ylpeili virnistäen. “Kiitos sinun.”
Turmaloikka hymyili takaisin ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi tomusta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Itse asiassa aavistelen, että sinä ja veljesi saatte hyvinkin pian soturinimenne”, hän sanoi mietteliäästi ja kohtasi hetkeksi Myrskytassun meripihkaisen katseen. Naarasoppilaan kasvoille ilmestyi säkenöivä hymy: tätä hän oli odottanut jo lukemattomien kuiden ajan! Tietenkin Myrskytassu koki olevansa niin taidokas, että olisi voinut alkaa soturiksi jo hiukan aiemmin. Oli kuitenkin mukavaa, että hänet nimitettäisiin yhdessä veljiensä kanssa, vaikka odotus olikin käynyt pitkäksi.
“En malta odottaa!” Myrskytassu hihkaisi ja hypähteli innosta. Hän oli keksinyt paljon oivia vaihtoehtoja soturinimekseen, ja oppilas toivoi, että Punatähti valitsisi jonkun niistä. Nimen pitäisi tehdä oikeutta hänen voimakkuudelleen. Naaras ei varmasti tyytyisi johonkin Myrskyturkkiin tai Myrskyhäntään!
Turmaloikka nousi seisomaan huvittuneesti hymyillen.
“Huomaan”, hän sanoi ja vilkaisi taivaalle. Aurinko pilvien takana näytti jo hiljalleen laskevan. “Eiköhän lähdetä takaisin.”
Myrskytassu hymyili tyytyväisenä ja lähti seuraamaan isäänsä takaisin leiriin. Hänen askeleensa tuntuivat keveiltä, kuten aina.

Turmaloikka oli ollut oikeassa. Muutaman päivän päästä kolme sisarusta sai soturinimensä: Pyräkkätassusta tuli Pyräkkäpiru, Kaamostassusta Kaamoskukka ja Myrskytassusta Myrskymahti. Soturinaaras oli hyvin tyytyväinen uuteen nimeensä ja kiitollinen Punatähdelle: ei hän itsekään ollut keksinyt näin hyvää nimeä! Harmaan soturin leveä hymy pysyi hänen kasvoillaan koko loppupäivän, eikä Myrskytassu vaikuttanut kykeneväiseltä lopettamaan nimitysseremoniasta kalkattamista. Hän kertoili kenelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuvalle Punatähden ylpeästä katseesta tämän julistaessa kolmikon nimet sekä klaanikissojen loputtomista hurraahuudoista, siitä huolimatta, että jokainen oli ollut paikalla. Jokainen myös tiesi, ettei todellisuus ollut aivan vastannut Myrskymahdin haavekuvia, mutta naaras ei antanut kenenkään lannistaa itseään. Tämä oli hänen – heidän – päivänsä.

Myrskymahti veljineen oli ehtinyt olla soturina vain muutaman päivän kun kaikki klaanissa kääntyi päälaelleen. Ensin olivat saapuneet erakot. Myrskymahti oli vilaukselta partioon lähdessään nähnyt kaksikon puhumassa Punatähdelle. Hän oli ollut enemmän kiinnostunut kuin vihamielinen erakkokaksikon suhteen; he olivat näyttäneet melko nuorilta, ja Myrskymahti pohti, miten he olivat tänne asti päässeet. Erakkojoukko oli passitettu ulos leiristä, mutta ilmeisesti päällikkö ei ollut vielä tehnyt päätöstä heidän liittymisestään Kuolonklaaniin.
Myrskymahtia erakoiden liittyminen ei olisi haitannut. Hänen isänsä oli myös ollut joskus erakko, vaikka tuntuikin välttelevän aihetta. Myrskymahti tiesi, että osa kuolonklaanilaisista suhtautui kielteisesti erakkosyntyisiin, mikä oli soturista typerää. Uudet jäsenet olisivat vain tehneet klaanista vahvemman!
Nukkumaan mennessään harmaa naaras ei olisi uskaltanut kuvitellakaan, mitä yön aikana tapahtuisi. Hänen unensa ei kuitenkaan ollut levollista; sotureiden pesässä tapahtui oudon paljon liikettä, ja nuori soturi heräili vähän väliä.
Aamulla Myrskymahti heräsi, kun joku tökki hänen kylkeään. Hän avasi hitaasti raskaat silmäluomensa ja kohtasi Pyräkkäpirun vakavan katseen.
“Herää”, hänen veljensä supatti ja naarassoturi kampesi itsensä haukotellen ylös. “Jotain on tapahtunut.”
Tummanharmaan kollin epämääräiset sanat saivat Myrskymahtiin liikettä. Hän asteli kiireellä ulos sotureiden perästä veljensä perässä. Soturin silmät laajenivat hämmästyksestä, kun epätodellinen näkymä avautui hänen edessään. Henkäysvarjo seisoi leirin keskusaukiolla siinä, missä Punatähden, klaanin päällikön olisi kuulunut olla. Sen sijaan punaruskea kolli makasi varapäällikkönsä vierellä maassa. Hän oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Päällikön kyljet eivät kohoilleet hengityksen merkiksi ja hänen kehonsa oli veren ja lian peittämä. Punatähti oli tosiaan menettänyt viimeisen henkensä, eikä hän näyttänyt siltä, että olisi saanut kuolla rauhassa.
Pian Henkäysvarjo selittikin klaanille, mitä oli tapahtunut. Myrskymahti kuunteli jännittyneenä, miten varapäällikkö kertasi viime yön tapahtumat. Eilen klaaniin saapuneet erakot olivatkin kääntyneet meitä vastaan. Punatähti oli saapunut auttamaan, mutta menettikin itse rytäkässä henkensä. Myrskymahtia lohdutti ajatus siitä, että ainakin päällikkö oli saanut urhoollisen lopun klaania palvellessaan.
Vaikka nuoren soturin järkytys olikin aluksi ollut suuri, toipui hän uutisista melko nopeasti. Myrskymahti ei ollut koskaan ollut läheinen Punatähden kanssa, vaikka arvostikin tätä suuresti: olihan Punatähti ollut klaanin päällikkö jo lukemattomien kuiden ajan. Soturia kuitenkin hirvitti, miten yhtäkkisesti päällikkö oli kokenut loppunsa. Hänkin saattaisi heittää veivinsä aivan tuosta vain, olihan Punatähti ollut jopa Myrskymahtia voimakkaampi mutta silti kuollut.
Synkin mielin harmaa naaras etsi käpäliinsä veljensä. Hän halusi kovasti päästä puhumaan jollekin tapahtuneesta. Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru istuskelivatkin jo sotureiden pesän ulkopuolella.
“Tämä on ihan hullua”, Myrskymahti tokaisi istuutuessaan kaksikon väliin. “En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”

//Pyräkkä tai Kaamos?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama ei ehtinyt masentua kauaa yksikseen, kun Varissulka yllättäen tuli naaraan luo. Soturitar käänsi välttelevästi katseensa toisaalle, kun tummanharmaa kolli istui hänen eteensä. Aaltosalama ei halunnut kenenkään näkevän itseään näin ailahtelevaisena, ei etenkään Varissulan.
Tavallisesta poiketen Varissulka lähestyi häntä hyvin hienovaraisesti – ei tyhmiä heittoja tai turhaa pälätystä. Se sai Aaltosalaman siirtämään hitaasti oranssin katseensa edessään istuvaan soturiin, jonka hännänpää vääntelehti hitusen hermostuneesti. Kolli käänsi katseensa muualle.
”Mietin sitä, miten en uskonut pystyväni tällaiseen julmuuteen”, sanat tulivat ulos Aaltosalaman suusta kuin hautajaissaattue – hitaasti ja surusta raskaina. ”Sitä, miten tuosta vain kävin puolustuskyvyttömän pennun kimppuun ja tapoin hänet toveriensa silmien edessä. He kaikki olivat vasta pentuja, ja me teurastimme heidät kuin saaliit.”
Varissulka kohtasi hänen katseensa vakavana. Aaltosalama jatkoi: ”Ja nyt Punatähti on poissa. Hän ei saanut ansaitsemaansa soturin kuolemaa, vaan hänet surmasi joukko pettureita. Me olemme osallisia siihen – minä olen osallinen siihen.” Kyyneleet polttelivat naaraan silmiä, ja hän yritti kovasti pidätellä tunnepurkausta. ”En minä kuvitellut elämääni soturina tällaiseksi! Tappaisin pentuja, pettäisin oman päällikköni… Tämä on ihan kamalaa!” Lopulta hän ei voinut enää pidätellä ja puhkesi äänettömään itkuun.
Häpeissään hän käänsi päänsä toiseen suuntaan, vaikka tiesi jo menettäneensä viimeisenkin arvostuksen rippeen Varissulan silmissä. Kolli piti häntä taatusti kauheana itkupillinä, joka ei ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen tällaisista kokemuksista

//Varis?

Kirjoittaja: Saaga

TW (en oo varma miksikä tätä kutsuis ehkä ahdistuneisuushäiriö ja ehkä pikku sh warning samal??)

Toivetassu tärisi leirin seinää vasten painautuen. Jokainen ääni tuntui hyökkäävän raukkaparan kimppuun. Hän ei kyennyt liikahtamaankaan vain sulki silmänsä ja hoki itselleen. *Anna sen olla niin se antaa sinun olla*, hän hoki hokemistaan. Kaamostassun tosiaan nykyisen Kaamoskukan sovittelu oli mennyt uhkailuksi ja vainoamiseksi sekä vihjailuksi. Toivetassun elämä ei enää onnistunut normaalisti. Hän pelkäsi jokaista ääntä metsässä ja tarvitsi aikaa itsekseen tai perheensä parissa. Tosiaan Mäyräkynsi kyllä pelotti häntä entistä enemmän, koska Kaamoskukan uhkailut liittyivät vain häneen. Toivetassu ei enää uskaltanut olla ilman jotakin perheenjäsentään ja tällä hetkellä, kun hän oli yksin hän hallunisoi ja meinasi menettää sekä tajuntansa että järkensä – tai järkensä hän oli jo menettänyt. Lumikkoviiksi asteli kohti poloista raukkaa ja Toivetassu sävähti kauemmas sähähtäen paniikissa. “Ei mitään hätää, raukkaparka minä se vain olen, Lumikkoviiksi”, Lumikkoviiksi sanoi ja Toivetassu tunnisti naaraan hiljalleen. Hän ei ollut oma itsensä ja se oli kaikille selvävää. “Saanko tulla?” Lumikkoviiksi kysyi ja Toivetassu nyökkäsi varovaisesti. Hän ei ollut varma oliko naaras petturi ja aikoiko tämä syödä hänet vai ei? Lumikkoviiksi istahti Toivetassun viereen ja kävi sukimaan tämän sekaista takkuista ja rähjääntynyttä turkkia. Toivetassusta tuntui, että jos tämä palaisi Kaamoskukan luo hän palautuisi omaksi itsekseen mutta pelkäsi niin kovin, että Kaamoskukka kävisi hänen kimppuunsa uudestaan, ettei kyennyt siihen. Hän kaipasi emonsa tai veljensä lähelleen ja toivoi, että jompikumpi tulisi tervehtimään häntä nyt. Joskus hän toivoi vain kuolevansa… “Hakisitko Pyörretassun? Jos hän voisi tulla tänne?” Toivetassu kuiskasi. Lumikkoviiksi nuoli Toivetassun päätä ja kehräsi. “Tottakai. Pystytkö odottamaan tässä yksin?” naaras kysyi. Toivetassu nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka Lumikkoviiksen turva ja lämpö katosi hänen ympäriltään ja hän vaipui tajuttomuuteen.
//Pyörre? (Toive voi herää ja kertoo et kaikki on hyvin ja et se vaan nukahti)

Kirjoittaja: Sirius

En epäröinyt hetkeäkään, etten olisi halunnut alkaa kollin kumppaniksi. Minun sukuni, oli varmasti innoissaan jos he katselivat minua. ”Tietysti, Pyörretassu.” kuiskasin. ’Ja sitä minä olen toivonut viimeiset kuut.’ lisäsin mielessäni virnistäen. Pyörretassu hymyili onnellisena. Lysähdin makaamaan hänen viereensä. ”En malta odottaa että sinusta tulee soturi.” paljastin kollille. ”En minäkään. Pääsemme sitten..” kolli aloitti. Otin kiinnostuneemman ilmeen. ”Ai, mitä olit sanomassa?” kysyin pilke silmäkulmassani. ”E-en mitään sellaista mitä voisi vielä paljastaa.” hän naurahti. Näpäytin kollin kuonoa hännänpäälläni. ”Mitäs, mitäs? Lisää salaisuuksia?” kiusoittelin. ”Ehkä.” Pyörretassu hymyili. Mietin, mitä kolli oli ajatellut. Olisinko hänen mielestään kummallinen? Vai oliko hänellä yhä suhde sen jonkun eloklaanilaisen kanssa? En tietenkään vihoitellut hänelle asiasta. Se oli pääasia, että hän ei ollut siirtynyt Eloklaaniin! Tai kenties…jotain suhteestamme? ’Antaa sen olla salaisuus. Jos kerran se on salaisuus, ei Pyörretassu sitä vielä paljasta. Sitten vasta kun on aika.’ ajattelin.
”Tiesitkö muuten että pääsen huomenna parantajan pesältä?” kysyin Pyörretassulta. Pyörretassun silmät levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta. ”Vau! Sehän on mukavaa!” hän naukui pehmeästi. ”Yritän sitten saada Henkäysvarjon laittamaan minut johonkin partioon jossa sinä olet.” sanoin kiusoitellen. Pyörretassu kehräsi huvittuneena. Kuulin, kuinka Henkäysvarjo kutsui klaanikokouksen. ”Häh? Missä Punatähti on?” Pyörretassu kysyi.
”En minä tiedä. Katsotaan mitä asiaa Henkäysvarjolla on.” vastasin. Käännyin katsomaan häntä päin. Henkäysvarjo liikahteli ympäriinsä. ”Klaanille on tapahtunut vakava onnettomuus. Meidän päällikkömme Punatähti..on kuollut.” Henkäysvarjo naukui. Sana herätti klaanissa vihaista ulvontaa ja kuului myös syytöksiä Henkäysvarjoa vastaan. ”Miksi ihmeessä?” hämmästelin.
”Kuulemma hänet tapettiin.” Henkäysvarjo sanoi. Nyökkäsin järkyttyneenä. Katselin kissoja järkyttyneenä. Nytkö Henkäysvarjosta tulisi päällikkö? En koskaan ollut pitänyt hänestä, mutta nyt minua alkoi ärsyttää. Henkäysvarjo oli ylimielinen kissa, joka halveksui jos ei ollut puhdasverinen! Ainoastaan klaanin ”puhtaimmat” kissat olivat hänen ystäviään. Minä en ollut puhdasverinen, mutta mitä minä sille mahdoin? En itse ollut päättänyt omia vanhempiani. En edes tiennyt heitä! Miksi puhdasverisiä arvostettiin niin kovasti? Ei ollut Pyörretassukaan puhdasverinen. Surullinen tunnelma jatkui klaanissa. ”Minä muistan kun Punatähti nimitti minut soturiksi.” Mäyräkynsi kertoi. ”Ja minut oppilaaksi ja soturiksi. Se oli mahtavaa.” muistelin. Soturimenoistani ei ollut paljon aikaa, mutta oppilasmenoistani oli ollut jo ainakin viisi kuuta. Kissat muistelivat Punatähteä. Vaihdoin järkyttyneenä katseita Pyörretassun kanssa. Kollin silmät olivat ammollaan. Laskin häntäni hänen lavoilleen. ”Mitä tapahtuu?” kysyin hiljaa. Pyörretassu kohautti olkiaan mutta näytti kauhistuneelta. ”Toivotaan parasta.” hän kuiskasi. ’Entä jos se ei riitä? Entä jos tänne hyökätään? Punatähti oli klaanin parhaita taistelijoita: meillä ei ole varaa menettää häntä! En osaa taistella!’ ajattelin pakokauhuisena. Ampaisin Hehkuaskelen pesään. Naaras tuli ulos hämmästyneenä. Näin hänet silmissään kyyneleen. ”H-hehkuaskel.” huohotin. ”Tulitko nukkumaan? Hyvä.” Hehkuaskel sanoi. ”E-ei.” yritin sanoa.
”No mitä sitten?” Hehkuaskel kysyi. Yhtäkkiä naaraan katse muuttui järkyttyneeksi. ”Kuulitko asiasta?” hän kysyi. ”Jos tarkoitat tuota äskeistä, niin kyllä.” vastasin. ”Minua järkyttää se.”
”Kaikkia järkyttää tieto siitä. Ota nämä unikonsiemenet, niin ne voivat auttaa.” Hehkuaskelen ääni oli rauhallinen, mutta näin kuinka hän pidätteli itkua. Silitin naaraan selkää. Hehkuaskel vilkaisi minuun kiitollisena. ”Kiitos Nuppujuova.” hän kuiskasi. Huomasin Pyörretassun pään kurkkivan pesästä. Astuin hänen luokseen. ”Mitä tapahtui? Tuolla aukiolla on aika kova meteli.” Pyörretassu kertoi. ”Ei mitään. Järkytyin vain siitä, että Punatähti ei enää ole keskuudessamme.” vastasin.
Pyörretassun katse helpottui. ”Tule, mennään takaisin aukiolle.” Pyörretassu sanoi. ”Minä taidan jäädä nukkumaan. Huomenna sitten taas. Hyvää yötä, Pyörretassu. Tavataan huomenna aamulla tuoresaaliskasan edessä.” sanoin. Pyörretassu katsoi kaihoisasti minuun mutta nyökkäsi ja lähti pois pesästä. Hehkuaskel viestitti minulle katseellaan, että hän tiesi jotain. Vastasin heilauttamalla häntääni osin vähättelevästi ja osin vihaisesti. Nyt en halunnut, että hän alkaisi selittää jotain. Vaikka tiesin mitä se oli, jotain Pyörretassusta ja minusta. Ei totuutta voinut peitellä! Parantaja ei kuitenkaan alkanut väittää mitään, vaan keskittyi yrttejen lajittelemiseen. Asetuin vuoteelleni. Ennen kuin nukahdin, minun oli pakko kysyä Hehkuaskelelta erästä asiaa. ”Hehkuaskel, eikö niin että pääsen huomenna soturien pesään?” kysyin. ”Niinhän se oli. Mutta jos silmään yön aikana alkaa sattua, niin tule vain sanomaan minulle.” Hehkuaskel vastasi. ’En varmasti kerro. En halua vaivata häntä enempää.’ ajattelin. ’Mutta sepä vaivaa vielä enemmän, jos en kerro.’ Asetuin makuulle. Heilautin korviani hyvän yön merkiksi. Painoin silmäni kiinni.

Kun aamulla heräsin, oli jo aikainen aamu. Venyttelin käpäliäni aamuhämärässä ja haukottelin syvään. Loikkasin pois vuoteeltani pehmeästi. Hehkuaskel nukkui yhä. Naaraan silmät olivat siinä asennossa, että hän oli yhä syvässä unessa. Räpyttelin silmiäni. Menin aukiolle. En tiennyt pitäisikö minun kysyä Hehkuaskelelta lupaa. ’Ehkä ei.’ ajattelin. Näin Pyörretassun tulevan oppilaiden pesästä. En huomannut häntä, ja törmäsin häneen vahingossa. ”Anteeksi!” älähdin.
”Pyrski?”

Kirjoittaja: Elandra

Nukuin koko yön harvinaisen levottomasti. Jossain vaiheessa keskellä yötä joku oli käynyt pesässä. Olin kuullut neljän kissan askeleiden poistuvan kaatuneen kuusen alta, mutten ollut jaksanut avata silmiäni selvittääkseni, keitä nämä kissat olivat olleet.
Aamulla herätessäni oloni oli kummallinen. Öinen sade oli lakannut, joten tassuttelin ensimmäisten joukossa ulos pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa ja sää oli kerrassaan surkea. Paksu pilvipeite peitti lähestulkoon koko taivaan ja leirin kivipohjalla oli siellä täällä vesilätäköitä. Auringon ensisäteet pilvistivät pilven reunan takaa, ja sain hetken totutella kirkkauteen.
Kun vihreät silmäni olivat tottuneet valoon, siirryin nopeasti pois sotureiden pesän sisäänkäynnin edestä. Kun katseeni kääntyi leirin keskustassa makaavaan punaiseen hahmoon, tunsin sydämeni jättävän lyönnin jos toisenkin välistä. Sydän alkoi jyskyttää epätasaisesti, ja oloni muuttui silmänräpäyksessä heikoksi. Minua alkoi oksettaa ja jalkani muuttuivat veteliksi. Pysyin hädin tuskin pystyssä, kun katsoin epäuskoisena kuollutta kissaa, jonka olin tunnistanut Kuolonklaanin päälliköksi, Punatähdeksi. Silmissäni alkoi tummua ja hengittäminen tuntui vaikealta.
Punatähti oli kuollut. Joku oli tappanut Punatähden.
”Tuhkajuova?” tuttu, mutta normaalia varovaisempi ääni kysyi. En kääntänyt katsettani vierelleni saapuneeseen Pimentovarjoon, mutta tiesin hänen olevan siinä.
”Mitä täällä on tapahtunut?” kysyin ääni väristen. Tuntui kuin olisin ollut hukassa. Kuolonklaani oli menettänyt päällikkönsä ja oloni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan. Kissa, jota olin ihaillut, totellut ja kunnioittanut koko ikäni, oli aivan yhtäkkiä poissa. Tämä tarkoitti sitä, että ensi yönä Henkäysvarjosta tulisi klaanin virallinen päällikkö ja kaikki muuttuisi, aivan kaikki.
”Henkäysvarjo kertoo koko klaanille myöhemmin”, kokenut naarassoturi naukui vakavalla äänellä. Irrotin katseeni Punatähden rähjääntyneestä ruumiista ja kohtasin Pimentovarjon siniharmaan katseen. Huomasin, että mustan soturin turkilla oli ruhjeita. Sieltä täältä uupui karvatukkoja ja erotin turkin alta pilkottavan joitain pieniä naarmuja. Oliko leirissä käyty taistelu ilman, että muut olivat heränneet siihen? Ei, se oli mahdotonta. Pimentovarjo oli varmasti ollut yksi niistä sotureista, joka oli poistunut leiristä keskellä yötä. Mutta miksi ihmeessä hän oli tehnyt niin? Mitä sellaista yön aikana oli voinut tapahtua, joka oli johtanut päällikön kuolemaan?
Pahin pelkoni oli, että Henkäysvarjolla oli ollut käpälänsä pelissä Punatähden kuolemassa. Jos niin todella olisi, tilanne olisi hyvin huono. Harva tuskin hyväksyisi päällikkönsä surmaamista ja pettämistä, ja Kuolonklaani voisi pahimmassa tapauksessa ajautua sekasortoon ja jakautua kahtia. Toivoin, ettei edes Henkäysvarjo olisi niin typerä, että olisi tappanut tai tapattanut oman päällikkönsä. Toinen potentiaalinen vaihtoehto olivat erakot. En uskonut, että yksistään reviirillemme eksyneet oppilasikäiset ja sitä nuoremmat kissat olisivat kyenneet tappamaan klaanipäällikköä, mutta heillä saattoi olla auttajia.
Asioiden pyörittely mielessäni sai oloni vain sekavammaksi. Pimentovarjo ei kertonut minulle mitään, vaan jouduin odottamaan Henkäysvarjon kertomusta, joka olisi vastaus päässäni pyöriviin kysymyksiin.

Henkäysvarjo oli kertonut surkeana edellisyön tapahtumat klaanille. Punatähti oli kuollut erakoiden kynsissä. He olivat johtaneet kuolonklaanilaiset ansaan, ja sen seurauksena Punatähti oli kuollut. En ollut koskaan ollut tilanteessa, jossa päällikkö olisi vaihtunut. Punatähti oli toiminut Kuolonklaanin päällikkönä koko elämäni ajan, joten ajatukseni olivat sekavia. Punatähti oli ollut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista, mutta vain asemansa vuoksi. Isä oli opettanut, että päällikköä tuli kunnioittaa aina ja hänen käskyjään oli toteltava, vaikkei pitäisikään siitä. Päällikkö oli aina oikeassa, eikä minun mielipiteelläni ollut mitään merkitystä, ellei päällikkö sitä erikseen kysyisi.
Kun istuin pääaukion laidalla kokouksen jälkeen ja katsoin kuollutta päällikköä, en tuntenut oikeastaan mitään. Olin itsekin yllättynyt siitä, sillä Punatähti oli ollut niin tärkeä kissa sekä minulle että koko klaanille. Kenties tunteettomuuteni johtui siitä, että arvostukseni Punatähteä kohtaan johtui juurikin hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Kuolonklaani saisi ensi yönä uuden päällikön, ja joutuisin unohtamaan kaikki Punatähden arvot ja ohjeistukset. Vaikka Henkäysvarjo olikin katala ja inhottava kissa, minun olisi kunnioitettava häntä, kun hänestä tulisi päällikkö. Tästä päivästä eteenpäin minä noudattaisin vain ja ainoastaan Henkäysvarjon käskyjä, pidin niistä tai en. Minun olisi opittava tulemaan toimeen ja arvostamaan uutta päällikköäni, jotta voisin palvella häntä kuten hyvän soturin kuuluu. Olisi unohdettava omat tunteeni Henkäysvarjoa kohtaan ja nähtävä hänet vain Kuolonklaanin päällikkönä, jonka Pimeyden Metsä oli hyväksynyt.