Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

Haistelin kiinnostuneesti ilmaa. Yritin saada vainun Untuvapennusta ja Hahtuvapennusta. Näin pienen, valkoisen tupsun tulevan pentutarhan alta. Yritin vetää siitä, mutta sain tassuuni vain valkoista karvaa. Puhahdin ärsyyntyneenä. Tunsin pienen sähkön olevan ilmassa. Jossain olisi kissoja! Tarkistin pentutarhan moneen kertaan. Missään ei ollut ketään. Pujahdin ulos, vahtien pentutarhan jäkäläverhoa yhä tiiviisti katseellani. Kävelin muutaman hiirenmitan eteenpäin. Näin paljon lehtikasoja ympäriinsä. Nekin olisivat hyviä piilopaikkoja! Yritin kiivaasti pitää kaikkia piilopaikkoja näkyvillä. Menin katsomaan pienen vaahteranlehtikasan, joka oli leirin nurkassa. Katsoin sisään: ei, ei siellä ketään ollut. Kävelin miettiväisenä aukion poikki, ja olin lähes törmätä Aaltosalamaan! ”Anteeksi.” mutisin. Kävelin sisään parantajan pesään. Entä jos siellä olisi joku? ”Hei pentu, Katajapentuhan sinun nimesi oli? Et nyt saa tulla tänne, täällä on potilaita, parantaja Hehkuaskel naukui. ”Ai. No oletko nähnyt siskojani Untuvapentua ja Hahtuvapentua?” kysyin. ”En, en ole nähnyt. Harvoin täällä pentuja käykään…viimeksi Nuppupentu, ja oppilaani Tiputassu, Hehkuaskel näytti vajoavan muistoihinsa. ”Nuppupentu? Onko hän kuollut?” kysyin uteliaasti. Tykkäsin udella kissojen asioita. ”Äh, ei hän ole kuollut. Itse asiassa, hän on soturi Nuppujuova. Tuossa hän onkin, ihan vieressäni. Ole hiljaa ettet herätä heitä, Hehkuaskel sanoi. Nyökkäsin nopeasti. ”Heippa!” sanoin ja lähdin pois pesästä. Ampaisin juoksuun, sillä näin valkoisen hännän pilkottavan lehtikasan alta! Olin kompastua käpäliini. ”Teidät on nähty!” kiljaisin.
”Untski?”

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli äärimmäisen tyytyväinen, kun pennuista toinen oli luvannut olla kertomatta Jääviillosta, jos hän vain päästäisi Virtapennun menemään. Hän ei kuitenkaan voinut olla varma, valehteliko pentu. Soturin ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun Lehtituuli saapui paikalle ja vaati selitystä sille, miksi hänen tyttärensä turkki oli läpimärkä ja kasvot ruhjeilla. Jääviilto oli ollut niin raivoissaan, ettei ollut tajunnut haavoittaneensa pennun iljettäviä kasvoja. Jääviilto katsoi nyrpeänä kuningatarta, joka seisoi parin ketunmitan päässä soturista edelleen vastausta odottaen. Punaruskea soturi mulkaisi inhoten kahta pentua, joista toinen selvästi oli vaientanut Virtapennun.
”Typerät pentusi seurasivat minua tänne, kun halusin omaa rauhaa. Käskin heidän lähteä tiehensä, ja tuo typerämpi meni ja putosi lampeen. Ellen olisi ollut täällä, hän olisi hukkunut”, soturi murahti halveksuen ja kohtasi Lehtituulen tuiman katseen.
”Tiedoksesi vain: minun pentuni eivät ole typeriä”, Lehtituuli siristi silmiään ja astui askeleen lähemmäs jälkikasvuaan, ”en tiedä millainen käsitys sinulla on pelastamisesta, mutta minun nähdäkseni sinä haavoitit minun pentuani. Mikä on selityksesi sille?” Emokissan karvat olivat nousseet aavistuksen verran pystyyn, kun tämä vaati tiukkana selitystä punaturkkiselta kollilta. Jääviiltoa moinen ei hetkauttanut, vaan kolli vain pyöräytti turhautuneena silmiään ja keksi pikaisen valheen.
”Kuriton, koko klaanille häpeäksi oleva pentusi ei osannut olla kiitollinen siitä, että olin pelastanut hänet! Jos minä vaivauduin pelastamaan hänet, saisi hänkin luvan vaivautua edes kiittämään minua siitä!” Jääviilto sihahti ja loi murhaavan, loukkaantuneen katseen Virtapentuun. Pentu näytti pihisevän raivosta, mutta onnistui hillitsemään itsensä kaiketi sisarensa tuella. Lehtituuli piti vielä hetken katseensa tiukasti Jääviillossa ja näytti miettivän jotakin. Jääviilto kohtasi empimättä kuningattaren katseen. Naaras tuhahti lopulta ja ravisteli päätään ja käänsi tiukan katseensa tyttäriinsä:
”Menikö se todella noin?” Jääviillon silmät muuttuivat kapeiksi viiruiksi, kun pennut vilkaisivat ensin emoaan, sitten punaturkkista soturia ja taas emoaan.
”Meni se”, vaaleanharmaa pentu tokaisi nopeasti. Lehtituulen ilme muuttui ankarammaksi, ja kissan katse kohdistui Jääviillon kautta Virtapentuun. Soturi tiesi, että Lehtituuli oli yksi Henkäysvarjon liittolaisista, joka oli Jääviillolle vain hyvä asia. Henkäysvarjo oli painottanut usein, että liittolaisten oli pidettävä joka tilanteessa yhtä ja oltava toistensa puolella.
”Virtapentu, kiitä Jääviiltoa, niin asia voidaan unohtaa”, Lehtituuli komensi tytärtään tiukasti. Hänen kasvoiltaan näki, ettei naaras ollut iloinen komentaessaan pentuaan. Se jos jokin sai Jääviillon kasvoille piirtymään mitä tyytyväisimmän virnistyksen.

//Virta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Soturi oli painanut minut maata vasten. Hän painoi kynsiään poskeni päällä, ja tunsin kirpaisevan kivun kasvoissani. Suustani pääsi vinkaisu. Ensimmäistä kertaa tunsin aitoa pelkoa, enkä pitänyt siitä. Oloni oli niin voimaton.
”Lopeta! Sinä satutat häntä!” Kyyhkypentu henkäisi ja irvisti kimpussani olevalle kissalle varoittavasti, mutta tätä ei siskoni pelottelu näyttänyt hetkauttavan. Lopulta Kyyhkypentu teki jotain, mitä en ollut odottanut hänen koskaan tekevän: ”Me luovutamme! Päästä hänet menemään, niin emme kerro sinusta kellekään!”
Kolli silmäili siskoani kuin arvioiden, puhuiko tämä totta. Olisin halunnut käskeä Kyyhkypentua perumaan sanomansa, mutta kipu ja pelko olivat lamaannuttaneet minut paikoilleni. En sallinut tällaisen vääryyden menevän läpi ilman minkäänlaisia seuraamuksia.
”Jääviilto, mitä täällä tapahtuu?” Näin punaruskean soturin – jonka nimi ilmeisesti oli Jääviilto – jalkojen välistä emon hahmon, joka oli ilmestynyt kollin taakse. Jos naamaani ei olisi sattunut niin paljon, olisin virnistänyt vahingoniloisesti – nyt se kutale sai maistaa omaa lääkettään!
Jääviilto astui pois päältäni, ja Kyyhkypentu riensi oitis luokseni. Lehtituuli asteli lähemmäksi hyvin kireän näköisenä, selvästikin kaivaten selitystä sille, miksi olin läpimärkä ja naamani ruhjeilla. Olin aikeissa kertoa koko jutun juurta jaksaen, mutta Kyyhkypentu laittoi tassunsa suuni eteeni ja pudisti päätään. Katsoin häntä epäuskoisena – oliko sisko menettänyt viimeisenkin järjen rippeensä?
Siirsin kyräilevän katseeni Jääviiltoon, joka arvatenkin sepittäisi tilanteesta oman versionsa.

//Jää?

Kirjoittaja: Auroora

Siristin silmiäni. Uskoin pystyväni luottamaan siihen, ettei Tuhkajuova menisi kertomaan Henkäysvarjon suunnitelmista Punatähdelle. Jos hän kertoisi, Kuolonklaani voisi pahimmassa tapauksessa jakautua kahtia sisällissodan eri puolille. Tiesin kuitenkin, miten uskollinen soturinaaras oli päällikölle ja soturilaille. Minulla ei ollut mitään varmuutta siitä, että hän tosiaan pitäisi suunsa supussa.
”Sinun on vain kestettävä se. Niin kuin minunkin”, naukaisin tyynesti ja kohautin lapojani. ”Tiedät kyllä, ettei Punatähdelle lörpöttely ole vaihtoehto.”
Suunnitelmien salaaminen Punatähdeltä olikin vaikein asia, jonka Tuhkajuova joutuisi kestämään. Hän oli aika helpossa asemassa minuun verrattuna: hänen perheensä kaikki jäsenet olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia, ja Henkäysvarjon kumppanina hän olisi muutenkin turvassa kaikelta. Kenties hän pääsisi jopa seuraavaksi varapäälliköksi. Meistä kahdesta hän oli selvästi ollut oikeassa kumppanin valinnan suhteen; toisaalta Henkäysvarjo oli niin vastenmielinen, että hänessäkin oli haasteensa.
”Sinun perheesi on sentään puhtaasti kuolonklaanilainen”, puuskahdin soturille. ”Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? En voi asettua Henkäysvarjoa vastaan, mutta mitä minun pennuilleni tapahtuu, jos myötäilen hänen hulluja suunnitelmiaan?”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Sirius

Leikin Hahtuvapennun kanssa. ”Mitä mieltä olet, haluatko olla Hehkuaskelen oppilas?” kysyin Hahtuvapennulta. Kuitenkaan Hahtuvapentu ei kuullut sitä, sillä hän oli aukion toisella laidalla. Katajapennun ja Mäntyviiksen kanssa. Kipitin heidän luoksensa. ”Mitä te teette?” kysyin ujosti. ”Leikitään piilosta.” Katajapentu maukui. Minua pelotti Katajapennun terävä kieli. Kolli osasi olla halutessaan vaikka kuinka ilkeä. Yleensä hän oli kuitenkin kiltti. Kuitenkin häneltä löytyi aina vastaus kaikkeen, mitä sanoikin. Oli vastaus ilkeä tai ei, ei häntä kiinnostanut. Jos Katajapentu häviäisi, mitä hän tekisi? Suuttuisi minulle? Sekin olisi vaihtoehto. Astuin yhden tai muutaman askelen lähemmäs. ”Ööh..saisinko minäkin tulla mukaan?” kysäisin varovasti. Katajapentu käännähti minua kohti. Minua alkoi pelottaa. Vaikka kolli ei ollut paljonkaan minua isompi, oli hän taitavampi väittelijä. Näin Katajapennun avaavan suutaan, mutta Mäntyviiksi ehti ensin. ”Tietenkin saat.” hän naukui. Nyökkäsin kiitollisena Mäntyviikselle. Ikikuningatar tiesi mitä teki. Katajapentu näytti hetken aikaa myrtyneeltä. Sitten Hahtuvapentu kuiskasi hänelle jotain. Katajapennun katse kirkastui. Hahtuvapentu hypähti sivummalle. ”Aloitetaan!” sanoin epävarmasti. ”Kuka laskee?” ”Minä!” Katajapentu kiljaisi. Nyökkäsin rivakasti. Katajapentu alkoi laskea. Juoksin niin kovaa kuin pienistä tassuistani pääsi. Hahtuvapentu käveli rauhallisesti. ”Minne mennään?” kuiskasin. ”Voikohan parantajan pesään? Eikun ei, ei sinne saa.” Hahtuvapentu mietti. ”Ehkä soturien pesään..tai ei. Emme tiedä saako sinne edes mennä! Tai pentutarhaan..ei, aivan liian itsestään selvää.” ajattelin. ”Vauhtia nyt!” suhahdin. Hahtuvapentu nyökkäsi kohti pentutarhan takana olevaa pientä pesän näköistä kohtaa. ”Tuonne!” hän sanoi. Ampaisin pieneen lehtikasaan. Ei se ollutkaan pesä. Kasasin lehtiä päälleni. Pian minä ja Hahtuvapentu olimme yltä päältä lehdissä! Kuulin Katajapennun äänen. ”Nyt tulen!” hän huudahti. Kuulin käpälänaskelia. ”Katajapentu lähti.” kuiskasin Hahtuvapennulle. ”Joo.” Hahtuvapennun vastaus oli niin hiljainen, että siitä oli vaikeaa saada selvää. Tunsin Katajapennun hajun. Se oli lähistöllä. Yhtäkkiä vaistosin Katajapennun olevan pentutarhassa. Säikähdin hieman. ”Minä niin löydän teidät..” kuulin Katajapennun mutinan. Yritin pidätellä naurua, mutten pystynyt estämään pientä tyrskähdystä. Tunsin Katajapennun valpastuvan. Tajusin olla hiljaa. Yritin ajatella jotain hyvin, hyvin surullista. Vaikka ei niin surullista, että alkaisin itkemään! Ajattelin..sitä että joutuisimme elämään metsässä ilman ruokaa. ”Ihan kauheaa! Miten me voitaisiin selvitä hengissä? Ei!” ajattelin. Huomasin pentutarhan alta pilkottavan käpälän. Näytin sitä Hahtuvapennulle. ”Mitä me tehdään?” kuiskasin Hahtuvapennun korvaan niin hiljaa kun osasin. Hahtuvapentu viestitti minulle katseellaan, että meidän pitäisi pysytellä piilossa. Nyökkäsin hieman epäluuloisesti. En tiennyt mitä tehdä. Pidätin hengitystäni. Saattoi olla, että Katajapentu tulisi tänne! Huomasin lehtikasan pienenpienestä raosta, että se oli lähellä.
”Katska?”

Kirjoittaja: Elandra

Nuppujuova: 14kp –

Narsissitassu: 8kp –

Myrkkytassu: 15kp –

Virtapentu: 20kp! –

Jääviilto: 26kp! –

Aaltosalama: 6kp –

Loiskevarjo: 21kp! –

Varissulka: 7kp –

Toivetassu: 5kp –

Pyörretassu: 5kp –

Pimentovarjo: 23kp! –

Tuhkajuova: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto katsoi yhä vihaisena raidallista pentua, joka jaksoi edelleen uhota. Pennun turkki oli läpimärkä äskeisestä pulikoinnista johtuen. Kun Jääviilto oli pudottanut pennun lampeen, soturi oli saanut tietää pennun nimen. Vaaleanharmaa naaraspentu oli kutsunut raidallista pentua Virtapennuksi. Pennuista vaaleampi kertoi Jääviillon olevan hirveä kissa, ja se jos jokin sai soturin tyytyväiseksi.
”On siinäkin soturi! Tiputtaa pentuja lampeen, kun ei parempaakaan keksi! Ihmekös olet aina yksin, kun kukaan ei halua olla tuollaisen surkimuksen kanssa!” Virtapentu raivosi vihaisena. Jääviilto ei voinut käsittää, miten pentu kehtasi yhä ärsyttää kunniallista soturia!
”Kaikki haluavat olla minun kanssani! Minä en vain kelpuuta seuraani ketä tahansa nössöjä, likaisia pikkukakaroita, mitä suuri osa kuolonklaanilaisista – sinä ja ruma sisaresi mukaan lukien – ovat!” Jääviilto ärisi paljastellen valkeita hampaitaan. Soturi ei kestänyt enää, vaan tämä teki nopean syöksyn kohti raidallista pentua. Pentu päästi vinkaisun, kun Jääviilto painoi tämän maahan ja siirsi toisen käpälänsä pennun poskelle kynnet esillä.
”On teidän onnenne, että Kuolonklaani tarvitsee puhdasverisiä kuolonklaanilaisia ja satutte olemaan sellaisia”, Jääviilto sähisi ja vilkaisi vaaleanharmaata pentua, joka oli ottanut askeleen lähemmäs soturia ja katsoi tätä uhkaavasti. Punaruskea soturi painoi kynsiään maassa makaavan Virtapennun poskea vasten.
”Mutta se ei estä minua pilaamasta teidän elämäänne, jos ette opi kunnioittamaan minua!” Jääviilto ärisi.
”Me kerromme muille, mitä sinä teit!” vaaleanharmaa pentu uhosi ja otti taas askeleen lähemmäs soturia, joka käänsi murhaavan katseen hänen suuntaansa.
”Ette muuten kerro! Te lupaatte nyt, ettette koskaan puhu tästä kenellekään, niin minä voin jättää tämän asian sikseen. Muussa tapauksessa lupaan, että elämästänne tulee hyvin, hyvin vaikeaa”, Jääviilto ärähti. Jos Henkäysvarjo saisi tietää tästä, hän tuskin katsoisi asiaa hyvällä. Jääviilto ei normaalisti välittänyt muiden mielipiteistä, mutta ilman Henkäysvarjon luottamusta Jääviillosta ei ikipäivänä tulisi varapäällikköä.

//Virta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Soturi oli tarttunut minua niskanahasta kiinni ja roikotti nyt lammen yläpuolella. Rimpuilin kollin otteessa raivokkaasti, mutta se ei tuottanut tulosta – olin hänelle kuin ilmaa.
”Katsotaanko, osaako pikkupentu uida?!” kuulin ketkun mutisevan epäselvästi samalla, kun tämä laski minua alemmaksi. Hännänpääni hipoi veden pintaa, ja kylmät väreet kulkivat lävitseni tuntiessani sen jäätävyyden.
”Laske minut maahan heti paikalla!” huusin täyttä kurkkua. ”Minä kerron sinusta kaikille, kuulitko?!” Uhkaukseni ei tuntunut tehoavan, sillä tunsin laskeutuvani alaspäin yhä enemmän.
”Virtapentu!” Kyyhkypentu parkui soturin vierestä ja tuuppi tämän jalkaa kaikin voimin. ”Laske hänet alas!”
”Kuten haluat.” Samassa tunsin putoavani alaspäin vauhdilla, ja kylmä, kova vesi otti minut vastaan. Upposin pinnan alle parin sydämenlyönnin ajaksi kokonaan, kunnes onnistuin nostamaan pääni ylös vedestä.
”Virtapentu, oletko kunnossa?” Kyyhkypentu syöksyi luokseni ja auttoi minut kuivalle maalle. Puklasin suustani ulos vettä, jota olin ehtinyt nielemään jonkin verran.
”Sinä olet hirveä kissa!” Kyyhkypentu kääntyi sähisemään tyytyväisenä myhäilevälle soturille, joka oli astunut kauemmaksi lammesta pudotettuaan minut siihen – arvatenkin välttyäkseen itse kastumiselta.
Tärisin siskoni vieressä turkki vettä valuvana ja kylmissäni. Sisälläni kuumina kiehuvat tunteet antoivat minulle kuitenkin tarpeeksi voimaa raivota minua kaltoin kohdelleelle öykkärille:
”On siinäkin soturi! Tiputtaa pentuja lampeen, kun ei parempaakaan keksi! Ihmekös olet aina yksin, kun kukaan ei halua olla tuollaisen surkimuksen kanssa!”

//Jää?

Kirjoittaja: Käärme

Heräsin metsästä. Huomasin, etten ollut siellä kenenkään kanssa mietin mitä tein siellä yksin. Olinko kävellyt unissani. Oliko minut raahattu sinne. Miten olin päätynyt sinne. Kävelin takaisin leiriin ja, kun pääsin sisälle näin kuinka Hehkuaskel oli kyselemässä kaikilta oliko heillä mitään haavoja tai huolia. Heti kun parantaja näki minut, hän rynnisti luokseni.
”Toitko sinä ne yrtit mitä pyysin?” Naaras kysyi kireänä. Pudistin päätäni hämmentyneenä. Naaras huokaisi ja pyöritti silmiään. Hän vain lähti jatkamaan kierrostaan. Katsoin parantajan perään hämmentyneenä. Näin Pimentovarjon juttelemassa Aaltosalamalle ja loikin naaraiden luo.
”Milloin olisi seuraava harjoituksemme?” Kysyin. Naaraat katsahtivat toisiinsa.
”Onko kaikki hyvin Myrkkymarja?” Aaltosalama sanoi.
”Tiedät hyvin, että ei ole meidän hommamme kouluttaa parantajaa”, Pimentovarjo jatkoi. Haukkasin henkeä.
”En minä ole parantaja eikä minun nimeni ole Myrkkymarja. Olen Myrkkytassu sinun oppilaasi!” Huusin järkyttyneenä. Naaraat katsoivat minua myötätuntoisena. Mihin se kaikki happamuus oli kadonnut jota meidän välillemme oli syntynyt.
”Taasko sinä hourailet. Oletko lyönyt pääsi?” Pimentovarjo kysyi.
”Pitäisikö meidän kertoa Hehkuaskeleelle? Ehkä hän on nähnyt näyn ja on nyt aivan sekaisin”, Aaltosalama ehdotti Pimentovarjolle. Peruutin aluksi hitaasti ja sitten juoksin äkkiä ulos leiristä haukkoen henkeä ja silmät kauhusta vettä vuotaen. *Olen aina vihannut parantajia. Olen halveksunut heidän työtään. Mikä minussa on. Onko tämä todellinen minäni!* kriisi mielessäni kasvoi ja en huomannut juurta ja kaaduin naamalleni maaha. Parkaisin ja kömmin ylös. Minusta tuntui, että maa jalkojeni alla olisi juuri pettänyt ja taivas pääni yläpuolella tippunut niskaani. Tuntui siltä, että puristuisin kasaan. Makasin siinä enkä liikkunut mihinkään. Aika tuntui vain pysähtyvän siinä maatessa. Miten maailma oli voinut pettää minut tällä tavalla.

Haukkasin henkeä ja avasin silmäni. Olin parantajan pesässä makaamassa tassu kipeänä. Nousin istumaan ja huomasin, että kaikki karvani sojottivat pystyssä, että olin aivan kylmästä hiestä märkä ja hengitin hyvin raskaasti. Nuolin itseni puhtaaksi ja varmistin, että kukaan ei ollut nähnyt. *Olipa tuo karmea uni* ajattelin mielessäni.

Kirjoittaja: Elandra

Olin seurannut katseellani, kun Pimentovarjo saapui leiriin. Soturin siniharmaa katse kohdistautui nopeasti minuun, ja tumma soturi harppoi luokseni nopein askelin. Hän oli aiemmin poistunut leiristä Henkäysvarjon kanssa, mutta nyt naaras oli palannut yksin. Oliko Henkäysvarjolle sattunut jotain? Sydämeni tykytti nopeasti, kun Pimentovarjo sanoi, että meidän oli puhuttava. Hän johdatti minut sanaakaan sanomatta ulos leiristä ja jatkoi matkaa niin pitkälle, etteivät leirin piikkihernemuurit olleet enää näköpiirissämme. Mustaturkkinen naaras tarkasti katseellaan ympäristöämme, ennen kuin hän kertoi asiansa vakava ilme kasvoillaan:
”Henkäysvarjo haluaa puhdistaa Kuolonklaanin erakoista. Hän haluaa klaaniin lisää puhdasverisiä ja hän haluaa vähentää erakkosyntyisten määrää. Eikä tämä koske pelkästään Kuolonklaania, Eloklaani on myös hänen tähtäimessään.” Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun kuulin soturin sanat ja sydämeni alkoi laukata entistä kovempaa rinnassani. Korvissani humisi. Olin ollut varma, että varapäällikkö oli punonut juoniaan, mutta että hän halusi puhdistaa Kuolonklaanin erakkotaustaisista? Kaikki palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, mitä enemmän ajattelin asiaa. Henkäysvarjo oli kerännyt ympärilleen jo kiitettävän määrän puhdasverisiä kuolonklaanilaisia, jos jokainen hänen seurassaan viime aikoina viihtynyt kissa tosiaankin oli mukana suunnitelmassa. Laskujeni mukaan Henkäysvarjon takana seisoi jo lähes puolet kaikista Kuolonklaanin sotureista.
”Tietääkö Punatähti tästä?” esitin kysymyksen, vaikka tiesin jo aika varmasti vastauksen. Jos oikeudenmukainen päällikkömme olisi tiennyt asiasta, hän olisi takuulla erottanut Henkäysvarjon varapäällikön paikalta ja antanut hänelle tuntuvan rangaistuksen siitä, että kolli juoni tällä tavalla päällikkönsä selän takana ja suunnitteli klaanien välisten sääntöjen rikkomista. Pimentovarjo kohautti lapojaan.
”Ei Henkäysvarjo kertonut, mutta oletettavasti Punatähti ei tiedä tästä mitään. Etkä sinäkään voi kertoa hänelle tai Henkäysvarjo arvaa heti, että olen mennyt kertomaan sinulle tästä”, tummaturkkinen soturi katsoi minua vakavissaan. Hännänpääni alkoi nykiä ja korvani tuntuivat olevan tulessa. Jos en kertoisi Punatähdelle Henkäysvarjon aikeista, pettäisin päällikköni pahimmalla mahdollisella tavalla. Mutta jos kertoisin, Kuolonklaani ajautuisi satavarmasti sotaan, sillä Henkäysvarjo ei luopuisi noin vain vallastaan ja aikeistaan.
”En pidä tästä yhtään”, nielaisin päätäni pudistellen, ”kuinka voin katsoa Punatähteä silmiin tämän jälkeen, kun tiedän mitä hänen selkänsä takana juonitaan?”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin peloissani. Pelkäsin, että Pimeyden Metsä rankaisisi minua taas, aivan sama mitä tekisin. Henkäysvarjo oli vaarallinen kissa, mutta toisaalta hän oli tuleva päällikköni, ja olin luvannut noudattaa ja kunnioittaa päällikköäni ihan aina. Punatähti ei pysyisi vallankahvassa kovinkaan kauaa korkean ikänsä vuoksi, enkä voisi koskaan kuvitella Henkäysvarjon riistävän edeltäjänsä henkeä. Jos nyt vastustaisin Henkäysvarjoa, hän takuuvarmasti tekisi elämästäni hyvin vaikeaa päästessään päälliköksi. Vaikka se tuntuikin inhottavalta ja väärältä Punatähteä kohtaan, ehkä paras vaihtoehto oli pysyä vaiti Henkäysvarjon suunnitelmista.

//Pimento?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Toivetassu olikin loukkaantunut, kuten olin arvellut. Ilmeisesti hän oli loukannut jalkansa pudotessaan, ainakin päätellen siitä, miten hän vältti asettamasta sille liikaa painoa. Oppilas lähti Huomenkyyhkyn kanssa parantajan pesälle, kun minä, Mäyräkynsi ja Pyräkkätassu jatkoimme partion loppuun.

Johdatin partion takaisin leiriin. Tunsin oikein kihelmöiväni odotuksesta: olin kärsimätön kuulemaan, mitä Henkäysvarjolla oli sanottavana. Leirissä minun ei tarvinnut kauaakaan etsiä varapäällikköä, sillä pian hän asteli luokseni. Hän vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta; mikään hänen käytöksessään ei kielinyt siitä, että kolli olisi pian kertomassa minulle jotain suurta salaisuutta. Se sai minut hiukan epäilemään. Ehkei varapäälliköllä ollutkaan mitään kovin salaista tai painavaa kerrottavaa.
Ehdittyään luokseni Henkäysvarjo nojautui lähemmäs ja puhui hiukan matalammalla äänellä.
”Puhutaan leirin ulkopuolella”, kolli sanoi ja lähti minua odottamatta astelemaan uloskäynnille. Pyöräytin silmiäni ja seurasin häntä ulos leiristä.
Henkäysvarjo ei katsonut taakseen tarkistaakseen seurasinko häntä, vaan jatkoi matkaansa kauemmas leiristä. Hänen askeleensa olivat kiireiset mutta varmat kun kuljimme mutaisella polulla eteenpäin. Pian varapäällikkö kääntyi polulta ja istuutui hetken käveltyään erään männyn juurelle.
”Haluan ensin kertoa sinulle, että luotan sinuun”, Henkäysvarjo aloitti ja katsoi minua vakavasti silmiin. ”Luotan siihen, ettet jaa kenellekään mitään mitä kohta kerron sinulle.”
Nyökkäsin hilliten innokkuuteni vain vaivoin. Hän siis tosiaan luotti minuun, kuten olin uumoillutkin.
”Tietysti. Voit luottaa minuun.”
Henkäysvarjo katsoi minua hetken hiljaa, kuin puntaroiden sanojeni aitoutta.
”Hyvä”, hän sanoi ja näytti rentoutuvan. ”Istu alas. Tässä menee hetki.”
Kohotin hiukan kulmiani ja istuuduin maahan hänen eteensä. En ollut aivan tajunnut, miten suuresta asiasta oli kyse. Tämä olisi selvästi parempaa kuin olin kuvitellutkaan.
Varapäällikkö henkäisi syvään ja aloitti sitten.
”Tiedän, että se mitä aion kertoa, voi perheesi takia olla vaikeaa kuulla. Mutta luotan siihen, että haluat Kuolonklaanin parasta”, Henkäysvarjo kertoi. Muistin kyllä, että Tuhkajuova oli puhunut Henkäysvarjon oudosta suhtautumisesta erakkosyntyisiin – osasin siis odottaa, että asia liittyisi heihin. Siltikään en pitänyt tästä.
”Haluan puhdistaa Kuolonklaanin ja lopulta koko metsän erakoista.”
Suuni raottui hiukan hämmästyksestä. Henkäysvarjon sanat eivät kuulostaneet todellisilta, ja vaikka tiesin hänen erakkovastaisuudestaan, en ollut kuvitellut hänen haluavan mennä näin pitkälle. Kuulin sydämen sykkeen korvissani ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun kuvittelin mahdollisia merkityksiä varapäällikön sanoille. Mikään niistä ei vaikuttanut kovin hyvältä perheeni kannalta; ainoa toivoni oli, että Henkäysvarjo tosiaan puhui erakoista eikä erakkosyntyisistä. Hänen epämääräiset sanansa saattoivat tarkoittaa mitä hyvänsä. Hengitin syvään muutaman kerran peitellen parhaani mukaan kauhistunutta reaktiotani.
”Mitä tarkoitat? Miten niin haluat ’puhdistaa’ Kuolonklaanin erakoista?”
Henkäysvarjo katsoi minua jälleen pitkään, selvästi hiukan pettyneenä siitä, etten heti kannattanut hänen tavoitettaan.
”Aion toimia maltillisemmin kuin reaktiostasi päätellen ehkä kuvittelet. Ensinnäkään ketään ei olla tappamassa, joten voit rentoutua”, Henkäysvarjo sanoi ja yritti näyttää hiukan lohduttavalta. Siristin vain silmiäni hänelle.
”Erakoita ei tietenkään enää hyväksyttäisi Kuolonklaaniin, ja se sinunkin on varmasti helppo sulattaa. Emme halua muuttua samanlaiseksi klaaniksi kuin Eloklaani”, Henkäysvarjo murahti. ”Tiedän, ettet pidä tästä, mutta seuraava askel olisi erakkosyntyisten vähentäminen.”
”Jos kosket minun pentuihini, revin sinulta silmät päästä”, sihahdin ennen kuin ehdin pidättelemään itseäni. Henkäysvarjo ei hätkähtänytkään.
”Kuten sanoin, ketään ei olla tappamassa”, varapäällikkö vastasi epämääräisesti. Vastaus ei ollut tyydyttävä, mutta pakotin itseni rauhoittumaan hiukan. Jos Henkäysvarjo päättäisi, ettei enää luottaisi minuun, olisin hankalassa tilanteessa.
”Sen lisäksi, että hankkiudumme erakoista eroon, meidän on lisättävä puhdasveristen kuolonklaanilaisten määrää. Tiedät varmaan, mitä tämä tarkoittaa sinun kannaltasi.”
Huokaisin syvään.
”Haluatko, että hankin uuden kumppanin Turmaloikan tilalle?” kysyin tietäen jo Henkäysvarjon vastauksen. En ollut koskaan kuvitellut joutuvani luopumaan kumppanistani, ja tekisin melkein mitä tahansa, ettei niin tapahtuisi. Melkein.
”Suosittelen lämpimästi”, harmaa kolli vastasi nyökäten. ”Olet puhdasverinen kuolonklaanilainen, joten olisi parempi, että myös kumppanisi on puhdas. Emme tarvitse enempää likaisia pentueita.”
Minun oli purtava kieltäni, jotta en olisi sanonut jotain harkitsematonta. En ollut koskaan kokenut tunteideni peittelyä yhtä vaikeaksi kuin nyt. Olin kuitenkin aivan liian lähellä päästäkseni Henkäysvarjon suosioon, mikä olisi minun tieni päällikkyyteen. Ja se oli kaikista tärkeintä, vaikka kuinka olisin halunnut laittaa kollin nielemään sanansa.
”En lupaa mitään”, huokaisin ja pudistin päätäni. Henkäysvarjo ei sanonut mitään, mutta vaikutti tyytyväiseltä siihen, että edes harkitsin asiaa.
”Kun Kuolonklaani on vahvistunut tarpeeksi, Eloklaani on seuraava kohteemme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?”
Kohautin lapojani. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä Eloklaanille tapahtuisi. Miten olisi voinutkaan, kun kaikki energiani kuluisi perheeni puolesta murehtimiseen? Eloklaanilaisten kohtalo oli mielessäni aivan yhdentekevä, kun mahdollisuutena oli, että menettäisin kumppanini ja pentuni.
”Minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä Eloklaanille tapahtuu”, vastasin empimättä. ”Se ei ole minulle ongelma.”
Henkäysvarjo nyökkäsi tyytyväisen näköisenä.
”Hienoa. No, miten on, oletko mukana?”
Harkitsin asiaa vain hetken.
”Tietysti.”

Astelin takaisin leiriin ajatuksissani. Henkäysvarjo oli lähtenyt kävelylle, jotta emme palaisi leiriin yhtä aikaa, mikä olisi voinut näyttää epäilyttävältä. Olin suostunut olemaan mukana hänen suunnitelmissaan, mutta en vielä tiennyt, kuinka totta sanani tulisivat olemaan. Miten voisin kannattaa Henkäysvarjon tavoitteita, kun kumppanini ja pentuni olivat erakkosyntyisiä? En ikimaailmassa tekisi mitään, mikä satuttaisi heitä. He olivat minulle tärkeintä maailmassa, ja tekisin kaikkeni, jotta he selviäisivät tästä hengissä.
Toisaalta halusin päälliköksi. Mitään muuta en ollut elämässäni halunnutkaan. Valitettavasti tällä hetkellä kaikista varmin tie Kuolonklaanin johtoon olisi seurata Henkäysvarjoa, vaikka Punatähti saattaisi toimia päällikkönä vielä monen monta kuuta. Jos asettuisin nyt Henkäysvarjoa vastaan, hän ei varmasti harkitsisi minua seuraajakseen – ja se tuskin olisi vakavin seuraus hänen luottamuksensa menettämisestä. Ei, jos halusin turvata oman sekä läheisteni turvallisuuden, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata häntä. Mahdollinen varapäällikön paikka olisi pelkästään mukava lisä, vakuuttelin itselleni. Se ei todellakaan ollut syy sille, miksi suostuin.
Etsin leirissä katseellani Tuhkajuovaa ennen kuin olin mielessäni päättänytkään tekeväni niin. Halusin päästä puhumaan soturille heti, enkä pelkästään siksi, että olin kärsimätön toimittamaan naaraalle hänen pyytämänsä tiedot Henkäysvarjosta. Tunsin nimittäin olevani itse hiukan hukassa, ja minun oli päästävä selvittämään ajatuksiani jonkun kanssa. En olisi missään tapauksessa voinut puhua tästä Turmaloikalle.
Tuhkajuova oli istuskelemassa soturien pesän ulkopuolella. Heti hänet huomattuani riensin naaraan luo, enkä täysin onnistunut hillitsemään askeleideni kiireisyyttä. Soturinaaras katsoi minua kysyvästi kun ehdin hänen luokseen.
”Meidän pitää puhua”, sanoin hiljaa ja riensin leiristä ulos harmaa naaras kannoillani. Onneksi Henkäysvarjo oli muualla eikä nähnyt meidän poistuvan leiristä yhdessä; se olisi laittanut hälytyskellot soimaan kollin päässä. Kuljettuamme mielestäni tarpeeksi kauas, vilkaisin nopeasti ympärilleni varmistaen, ettei yksikään utelias korvapari ollut kuulemassa. Sitten käännyin Tuhkajuovan puoleen enkä turhaan haaskannut aikaa vaan menin suoraan asiaan.
”Henkäysvarjo haluaa puhdistaa Kuolonklaanin erakoista”, sanoin vakava ilme kasvoillani. ”Hän haluaa klaaniin lisää puhdasverisiä ja hän haluaa vähentää erakkosyntyisten määrää. Eikä tämä koske pelkästään Kuolonklaania, Eloklaani on myös hänen tähtäimessään.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon uhkaukset eivät olleet pelottaneet pentuja sitten lainkaan. He olivat ottaneet puheeksi sukunsa ja yrittivät kiristää soturia kohtelemaan heitä hyvin. Jääviilto tiesi, että sellaiseen hän ei suostuisi. Hän ei mielistelisi mitään pentuja vain siksi, että he sattuivat olemaan Henkäysvarjon pennun pentuja.
”Olette selvästi yhtä typeriä kuin miltä näytätte”, Jääviilto sihahti huultaan nostaen niin, että hänen valkeat hampaansa tulivat selvästi näkyviin. Kolli otti pienen askelen lähemmäs kaksikkoa ja kumartui matalemmaksi.
”Sattumoisin minä olen Kuolonklaanin paras ja kunnioitetuin soturi, ja sukuni on yksi puhtaimmista ja arvostetuimmista suvuista kautta aikojen”, soturi sähisi vihaisena ja sivalsi kynsillään ilmaa aivan pentujen kasvojen edestä. Liike sai pennut kavahtamaan karvat pystyssä taaksepäin. Se tuntui vain yllyttävän heitä entisestään, sillä nyt heidän kasvoillaan oli entistä hurjistuneemmat ilmeet. Jääviilto ei kuitenkaan ollut peloissaan, eivätkä edes pentujen uhkaukset saaneet soturia pelkäämään.
Kolli oli haljeta raivosta. Pennut sen kun pilkkasivat häntä, eikä Jääviilto voinut sietää sellaista. Hetken mielijohteesta tämä syöksähti eteenpäin raidallisen pennun vierelle ja tarttui hampaillaan pentua niskasta kiinni.
”Lopeta! Päästä minut alas!” pentu rääkäisi, kun Jääviilto nosti hänet ilmaan. Vaaleanharmaa pentu ei myöskään pysynyt hiljaa, vaan tämäkin yritti komennella punaturkkista soturia. Pentu räpiköi raivoissaan samalla, kun Jääviilto kiikutti tätä lähemmäs lampea. Soturi heilautti muutaman kerran rajusti päätään riepotellen pentua hampaissaan. Vaaleanharmaa pentu yritti tarttua kynsillään Jääviillon jalkaan pysäyttääkseen tämän, mutta soturi potkaisi vaivattomasti pennun irti itsestään. Sitten hän kurottautui lammen ylle.
”Katsotaanko, osaako pikkupentu uida?!” soturi naukui epäselvästi päästämättä irti pennun niskanahasta.

//Virta?

Kirjoittaja: Ruska

Minulle kuuluu oikein hyvää Nuppujuova, koulutukseni edistyy, ja epäilen että pääsen pian soturiksi! Ja nyt olen vielä onnellisempi, kun sinä olet täällä!” Pyörretassu naukui iloisesti Nuppujuovalle. Pyörretassu oli iloinen, koska hänen hyvä ystävänsä oli vihdoin päässyt kävelylle ulos parantajanpesästä. Pyörretassu halusi kertoa Nuppujuovalle, kuinka paljon piti hänestä, mutta nyt ei ollut aika, kun Pyörretassu oli vielä oppilas, ja oppilaiden piti keskittyä koulutukseensa.
”Hyvä, hyvä”, Nuppujuova naukaisi kun Pyörretassu oli sanonut kuulumisensa. ”Mennäänkö metsään kävelylle? Se voisi virkistää sinua, ja auttaa kankeita jalkojasi”, Pyörretassu ehdotti ja katsahti Nuppujuovan kankeita jalkoja. Nuppujuova käänsi katseensa Pyörretassusta jalkaansa, ja jalastaan Pyörretassuun. ”Selvä, mutta sinun mestarisi olisi hyvä tulla mukaan, olet oppilas, ja minä loukkaantunut soturi”, Nuppujuova sanoi, ja viittasi kohti Turhamyrskyä. Pyörretassu nyökkäsi, hän käveli Turhamyrskyn luo.
”Turhamyrsky?” Pyörretassu kysyi kollilta joka makasi maassa hyvän näköisessä asennossa. ”No mitä?” Turhamyrsky murahti ja käänsi katseensa Pyörretassuun. ”Voitko tulla minun ja Nuppujuovan kanssa ulos? Kun Nuppujuova on loukkaantunut, ja minä olen oppilas, joten me tarvitaan sinut”, Pyörretassu pyysi ystävällisesti Turhamyrskyltä. Pyörretassun mestari huokaisi, ja nousi ylös. ”No hyvä on, mutta olen teistä muutaman ketunmitan päässä”, Turhamyrsky sanoi, ja kävelin kohti Nuppujuovaa. Kun kaikki oli valmista, kolmikko lähti ulos leiristä. Turhamyrsky pudottautui melkein heti kahden ketunmitan päähän kaksikosta. Nuppujuova katsoi Pyörretassua kysyvästi, mutta Pyörretassu vain kohautti lapojaan.
”Mukavaa että vihdoin pääsit sieltä!” Pyörretassu sanoi katsessaan lempeä tuike, ja katsoi Nuppujuovaa silmiin. Sen jälkeen Pyörretassu nuolaisi rintakarvojaan. ’Miksi tein noin!’ Pyörretassu mietti.

// Nuppu?

Kirjoittaja: Käärme

Kun naaras oli lopettanut valittamisen, hän tassutti Pimentovarjon luokse. *Oi vau hän jopa kertoo minusta* ajattelin sarkastisesti. Katsoin Narsissitassua. Hän keskittyi johonkin muuhun enkä jaksanut alkaa hänelle juttelemaan. Jättäydyin partion aivan perälle ja tulin viimeisenä perässä. Kohta tunsi vihlaisun polkuanturassani. Pysähdyin ja katsoin tassua. Siihen oli tarttunut terävä piikki. Yritin vetäistä piikin irti, mutta se oli liian syvällä. Pyöräytin silmiäni ja päätin olla huomioimatta sitä hetkeen. Kipu kasvoi ja kasvoi koko ajan. Irvistin ja jatkoin matkaa edelleen välittämättä siitä. Aaltosalama kurkkasi kysyvästi minuun, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään. Pyöräytin silmiäni. *ihme draamakuningatar*,

Kun pääsimme takaisin leiriin istahdin samaiseen varjo kohtaan nuolemaan tassuani. Se oli hieman turvonnut piikin ympäriltä ja siihen sattui pieninkin kosketus. Yritin taas vetää sitä omin voimin, mutta nyt se oli vieläkin tiukemmassa. Nousin ylös ja onnuin kohti parantajan pesää. Änkesin sisään ja meinasin kaatua heti ensi askeleella pesän sisällä. ”Ketunläjät!” Murahdin itsekseni. ”Ala tulla tänne Hehkuaskel!” Huusin. Parantaja tuli pikaisesti paikalle luokseni. ”Mikä on hätänä?” Musta naaras kysyi huolissaan. Näytin polkuanturaani tälle ja hän viittoi minut istumaan. Istahdin ja katselin miten naaras teki rohdoksiaan. Menin makuulle ja suljin silmäni ja annoin naaraan tehdä työnsä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tilanne eskaloitui, kun soturi yhtäkkiä potkaisi käpymme viereiseen lampeen. Tein epätoivoisen syöksyn sen perään, mutta käpy oli jo ehtinyt molskahtaa veteen. Katsoin järkyttyneenä, miten se jäi kellumaan ulottumattomiini.
Kyyhkypentu jakoi järkytyksen kanssani. Kohtasimme vanhemman kollin karvat pystyssä ja hurjasti sihisten, mutta vihamme ei tuntunut hetkauttavan soturia edes hivenen vertaa. Tiesin inhoavani tätä kissaa jo nyt.
”Pidäs kuule vähän pienempää suuta, hyypiö!” urisin meitä uhkailemaan ruvenneelle kollille vihaisesti. ”Minun perheelläni on tässä klaanissa hyvin korkea asema, ja olen varma, etteivät he katso hyvällä, kun saavat kuulla, miten kohtelet heidän jälkeläisiään.” Todellisuudessa en ollut kovinkaan hyvin perillä siitä, miten arvojärjestys klaanissa toimi. Tiesin vain sen verran, että isoisäni oli toiseksi korkeimmassa asemassa Punatähden jälkeen, joten uskoin myös muidenkin perheenjäsenteni sijoittuvan hierarkiassa melko korkealle.
”Niin juuri!” Kyyhkypentu vahvisti sanomani. ”Jos taitat meiltä karvaakaan, perheemme pitää huolen siitä, että sinut potkitaan pihalle!”
”Jos sinä et opi kohtelemaan meitä hyvin, me kyllä annamme kaikkien tietää siitä, ja sitten sinä olet pulassa”, lisäsin hymyillen juonittelevasti. ”Niin kuin tooosi isossa pulassa.”

//Jää?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto joutui odottamaan hetken, ennen kuin kaksi pentua kipittivät hänen luokseen kaatuneen kuusen taakse. Paikka oli rauhallinen tähän aikaan illasta, eikä kuusen takana ollut muita kissoja. Jos pennut alkaisivat metelöidä, vesiputouksen pauhu hyvällä tuurilla peittäisi ainakin osan huudoista alleen. Se oli erinomainen paikka antaa pentujen oppia, etteivät heidänlaisensa kakarat saaneet komennella Jääviiltoa. Kolli pudotti kävyn jalkojensa juureen ja katseli kahta pentua. Harmaaraidallinen pentu istui alas vaaleanharmaan sisarensa vierelle. Punaruskea soturi ei tiennyt kaksikon nimiä, eikä hän oikeastaan edes välittänyt tietää. Jatkossa pennut oppisivat varmasti pysymään kaukana hänestä!
”Se on meidän käpymme, anna se takaisin”, raidallinen pentu sanoi uhmakkaasti ja luimisti korviaan. Pennun säälittävä yritys komennella Jääviiltoa sai soturin ärsyyntymään entisestään. Toki pennun esitys oli äärimmäisen huvittavaa, mutta myös raivostuttavaa. Pentujen olisi pitänyt osoittaa kunnioitusta Jääviillolle, joka sentään oli klaanin parhain soturi!
”Tule hakemaan”, Jääviilto toisti jo aiemmin sanomansa tyytyväisesti myhäillen. Kun raidallinen pentu lähti harppomaan vihaisena punaruskeaa soturia kohti, Jääviilto heilautti etukäpäläänsä niin, että se osui käpyyn. Käpy lähti kierimään vauhdilla leirin tasaista kivipohjaa pitkin kohti lampea. Raidallinen pentu jähmettyi hetkeksi, mutta tuo sai pian vauhtia käpäliinsä. Pentu teki säälittävän syöksyn kohti käpyä, joka oli arvatenkin häntä nopeampi ja molskahti lampeen.
Jääviilto silmäili tyytyväisesti virnuillen pentujen reaktioita. Raidallinen naaras oli yhä selkä Jääviiltoa päin, joten soturi ei kyennyt näkemään tämän ilmettä. Vaaleanharmaa pennun ilmeen kolli sen sijaan näki – ja oikein hyvin näkikin. Pentu katsoi äimistyneenä suu auki lammen suuntaan. Aivan yllättäen raidallinen pentu käännähti ympäri ja katsoi järkyttyneenä Jääviiltoa.
”Voi ei, miten siinä noin pääsi käymään?” soturi huokaisi muka harmissaan, muttei voinut lakata virnuilemasta.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?!” pentu sihisi karvat ja häntä pystyssä, ”hae se takaisin, nyt heti!” Näytti siltä, että myös toinen pentu oli saanut kerättyä itsensä ja tämän kasvoille oli piirtynyt vihainen ilme.
Jääviillon ilme vakavoitui, tuo otti harppauksen lähemmäs raidallista pentua ja kumartui uhkaavasti tätä kohti.
”Niin siinä käy, kun pienet kakarat luulevat itsestään liikoja. Tämä oli vasta alkua! Jos enää koskaan, ikinä milloinkaan yritätte komennella minua, lupaan lopettaa lyhyet elämänne siihen paikkaan”, Jääviilto ärisi hampaidensa välistä.

//Virta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En saattanut uskoa punaruskean soturin röhkeyttä. Miten hän kehtasi viedä meidän käpymme ja sen jälkeen vielä nimitellä minua kakaraksi? Suorastaan anteeksiantamatonta!
”Näitkö tuon, sisko?” käännyin kysymään Kyyhkypennulta, joka ilmeestä päätellen oli nähnyt. Vaaleanharmaa naaras tepasteli vierelleni kiukustuneena.
”No näin! Kehtasikin ottaa sen nenämme edestä!” sisko puhahti loukkaantuneena. Hän vei sanat suustani – moinen käytös ei käynyt laatuun. Soturin olisi pitänyt tietää antaa käpy meille eikä vohkia sitä itselleen. Mitä täysikasvuinen kissa muka edes kävyllä tekisi? Luulisi sen ikäisellä kollilla olevan jotakin tähdellisempääkin tekemistä.
”Mennään hakemaan se takaisin”, päätin lopulta, ja Kyyhkypentu nyökytteli olevansa samalla kannalla kanssani.
”Näytetään sille öykkärille, että meille ei kannata ryttyillä”, Kyyhkypentu miukui rintaansa röyhistäen. Virnistimme toisillemme nopeasti, ennen kuin lähdimme vaappumaan kaatunutta kuusta kohti, jonka taakse rosvo oli paennut käpymme kanssa.
Matka kuusen taakse kesti kauemmin kuin olin olettanut. Puu oli tajuttoman pitkä, ja matkan varrella meidän oli väisteltävä ohi kulkevien kissojen pitkiä koipia. Kunhan saisin sen korston tassuihini, hän saisi kuulla kunniansa!
Lopulta pääsimme perille, ja löysimme punaruskean varkaan kuusen takaa käpymme kera. Tallustin lähemmäksi leuka uhmakkaasti ylhäällä ja kulmat kurtussa. Kyyhkypentukin oli ottanut naamalleen hyvin, hyvin vihaisen ilmeen, jollaista ei joka päivä nähnyt. Jopa minusta se oli aika pelottava.
”No niin, ryökäle”, murisin kollille vaativasti, ”anna nyt meille se käpy, tai saat katua.”

//Jää?

Kirjoittaja: Saaga

”Olen aivan kunnossa niinkuin jo sanoin”, Toivetassu vakuutteli sekä vanhemmalle Pimentovarjolle ja itselleen. Kipu lavassa pisti, kun hän liikutti sitä mutta hän arveli pystyvänsä elämään sen kanssa. Olihan lapa kuitenkin ihan kunnossa eikä hän sille astunut vaan jalalle.
”Hyvä niin”, vanhempi soturi ilmoitti ja nyökkäsi ja otti Huomenkyyhkyn kiinni. He mutisivat jotain keskenään ja Huomenkyyhky nyökkäisi toiselle ja asteli oppilaansa luo.
”Sain käskyn viedä sinut parantajalle”, hän naukui.
”Sanoin Pimentovarjolle, että olen kunnossa mut-” Huomenkyyhky leskeytti Toivetassun sanatulvan. ”Mennään silti tarkistuttamaan asia vielä Hehkuaskeleella”, hän naukui rauhallisesti. Toivetassu nyökkäsi alistuen ja lähti askeltamaan kohti leiriä. Jokainen askel kipeälle tassulle oli kuin joku olisi raadellut kynsillä kollioppilaan lapaa mutta sitä hän ei aikonut myöntää.

Huomenkyyhky johdatti hänet leiriin ja parantajan pesälle. Parantajan pesällä oli kiirettä ja vilinää joten Huomenkyyhky jätti oppilaansa hoitamaan itsensä itse, koska neljä hoidettavaa kissaa täyttivät sairasaukion ja siellä tuntui olevan ahdasta. Orvokkisydän hänen emonsa oli loukkaantunut samassa kettuhyökkäyksessä kuin ystävänsä Loiskevarjo. Nuppuvarjo taas oli loukkaantunut jäniksen ansiosta saalistaessaan tai niin hän kertoi parhaillaan, kun Toivetassu odotti Hehkuaskelta paikalle.

Hehkuaskeleen tarkistettua lavan tilanne hän antoi Toivetassulle luvan mennä ja sanoi, että tämän täytyisi levätä ja antaa jalan olla ilman painoa hetken ennen uusia harjoituksia tai partiota joten tämä päätti levätä aukion reunalla katsellen klaanin menoa.

Kirjoittaja: Auroora

Aika harvoin lähdin partioon hyvillä mielin. En pitänyt ympäri reviiriä jolkottamisesta, etenkään näin kurjalla säällä. Pilvet yläpuolellamme olivat tummanharmaita ja riippuivat uhkaavan matalalla kielien lähestyvästä sadekuurosta. Kylmä tuuli osui ikävästi kasvoihini ja tassuni olivat märkiä aamukasteesta. Kaiken kukkuraksi kyseessä oli metsästyspartio.
En kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hiukan. Henkäysvarjo oli laittanut minut partion johtoon, mitä tapahtui melko harvoin – ei pelkästään siksi, miten hän minuun suhtautui, hiukan hankala luonteeni varmaan vaikutti asiaan. Tänään varapäällikkö oli kuitenkin vaikuttanut olevan kummallisen hyvällä tuulella. Olin tottunut hänen kylmään katseeseensa ja jännittyneeseen olemukseensa seurassani, mutta kun hän oli nimittänyt minut partion johtoon, oli isäni näyttänyt melkein ystävälliseltä. Lämpö hänen silmissään oli kenties tuntunut hiukan väkinäiseltä ja pakotetulta, mutta köyhällä ei ole varaa nirsoilla. Otin ilomielin vastaan pienimmätkin muruset hänen huomiostaan ja yritin parhaani mukaan jättää huomiotta kaikki epäilykset isäni käytöksen aitoudesta.
Harmikseni en kuitenkaan ollut saanut valita partioon lähtijöitä. Pikkukaaos oli täysin kykenemätön olemaan hetkeäkään hiljaa. Tunsin Pimentovarjon arvioivan katseen koko ajan niskassani; naaras vaikutti siltä, että olisi mieluummin itse johtanut partiota. Kaiken kukkuraksi mukana oli Aaltosalaman uusi oppilas. Tietysti minun oletettiin olevan vastuussa mokomasta.
Oli kuitenkin hyvä, ettei Aaltosalama ollut mukana. Henkäysvarjo oli määrännyt partioni juuri oikeaan suuntaan Eloklaanin rajan tuntumaan, joten voisin hakea Kultasiiven rajalle jättämän riistan samalla kertaa. Aaltosalama oli varmasti viimeinen kissa isäni jälkeen jonka halusin tietävän minun ja eloklaanilaisen järjestelystä, vaikkakin eri syistä.
Lähestyimme Eloklaanin rajaa. Hidastin tahtiani kunnes seisahduin ja käännyin partion puoleen.
”Jakaannutaan pareihin”, sanoin mittaillen partiolaisia katseellani. ”Minä ja Narsissitassu menemme lähemmäs rajaa metsästämään. Pikkukaaos ja Pimentovarjo lähteköön toiseen suuntaan.”
Jälkimmäisenä mainittu soturi siristi hiukan silmiään ja kertoi eleellään, että olin tehnyt oikean päätöksen. En todellakaan kaivannut yhtään epäileviä katseita suuntaani tänään. Narsissitassu oli vielä nuori ja toivottavasti tarpeeksi höpsö, ettei huomaisi mitään.
Odotin, että kaksi kokeneempaa soturia katosi pensaikkoon ja lähdin sitten johdattamaan oppilasta lähemmäs rajaa.
”Noh, miten sinun koulutuksesi on alkanut?” kysyin ihan vain jotain sanoakseni. ”Aaltosalama osaa välillä olla vaikea. Onko hän ihan kelvollinen mestari?”

//Narsissi?

Kirjoittaja: Sirius

Makasin vuoteellani musta sileä turkki loistaen. Olin nukkunut jonkin verran. Nukuin yleensä jopa päivällä, koska haavat ja kipu uuvuttivat minut. Vieressäni nukkuva Orvokkisydän käänsi kylkeä. Räpyttelin silmiäni pesässä. Yritin nousta pystyyn, mutta se oli mahdotonta. Ihan kuin minuun olisi langetettu jonkinlainen kokovartalolukko. Tassuihini sattui. Myöskin vatsassani oli ammottavia haavoja. Selkäni oli myös kärsinyt. En pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan. Näin tummanruskean hahmon tulevan sisään pesään. Näin naaraan olevan Nuppujuova. ”Hei, Loiskevarjo. Oletko kunnossa?” naaras kysyi. Minua ihmetytti kissan kysymys. ’No, mitäs luulet? Olen vasta palannut taistelusta, niin totta ihmeessä olen parantunut, ajattelin. Naaras tuijotti minua kysyvästi. Tajusin etten ollut vastannut ääneen. ”Ööh..no en kunnolla, nau’uin. ”Entä sinä?” ”No, kyllähän tässä vielä parantamista on, Nuppujuova totesi. ”Mutta ulkona pystyn käymään.” ’Kivat sinulle. Itse en pysty edes nousemaan! Vaikka eihän se ole syytäsi, ajattelin. Nuppujuova katsoi minua kummastuneena. Tajusin olleeni hiljaa ja mutissut outoja. ”Joo, sanoin hätäisesti. Nuppujuova nyökkäsi ja meni takaisin vuoteeseensa. Katsoin hetken aikaa pesää. Seurasin nukkuvaa Orvokkisydäntä, ja pidin silmällä pesän suuaukkoa. Ettei vain pennut pääsisi sisään sotkemaan asioita. Juuri silloin kuulin askelia pesän suulta. Näin Hehkuaskelen tulevan sisälle. Naaras mutisi jotain ärtyneesti itsekseen ja kääntyi sitten minuun päin. ”Hei, Loiskevarjo! Miten nukuit?” Hehkuaskelen ääni kuulosti paljon kirkkaammalta. ”Hyvin..auh!” älähdin. Hehkuaskel kumartui ylleni. Sitten hän käänsi minua varovasti käpälillään. Tunsin pahan niksahduksen selässäni. Makasin vatsallani sammalien päällä. Tunsin Hehkuaskelen kylmät käpälät. Naaras tutki selkääni. Kuulin epäselvää mutinaa. ”Hmm..” Hehkuaskel pohti. ”Mitä siellä on?” kysyin. Hehkuaskel laski häntänsä lavoilleni. Sävähdin kivusta. ”Sattuuko se?” Hehkuaskel tiedusteli asiallisesti. ”E-ei, valehtelin. ”Oikeastiko? Ettet vain huijaa?” Hehkuaskel kysyi. ’Tunnet minut liian hyvin, ajattelin. ”Ääh, no ei se koko totuus ole. Kyllä siihen sattuu. Niin selkäänikin, vatsaan ja korvaan, vastasin ja pyöräytin silmäni kohti pesän kattoa. Hehkuaskel vilkaisi minua merkitsevästi. Hän olisi voinut sanoa: ”Mitäs minä sanoin”, mutta ei sanonut. Huokaisin. Hehkuaskel laski häntänsä pois. Sitten hän jatkoi selkäni tunnustelemista. ”Sattuuko tämä?” hän kysyi painellen häntäni kohdalta. ”Ei, vastasin. ”Entä tämä?” Hehkuaskel kysyi ja paineli selkäni keskeltä. Yhtäkkiä tunsin kylmän kivun, yhtä kylmän kuin jäätävä vuoristoilma. Se salpasi hengen. Hetken minun teki mieli valehdella taas, mutta ymmärsin että Hehkuaskel näkisi lävitseni. Naaras oli yksinkertaisesti taitava työssään. Irvistin kivusta. Puristin kynteni sammaliin. ”S-sattuu! Päästä irti!” huudahdin. Hehkuaskel päästi nopeasti irti. ”Eli siis tämä kohta?” Hehkuaskel kysyi ja kosketti sitä kevyesti tassullaan. ”J-joo, änkytin. Näin kuinka Hehkuaskel haki ison ratamonlehden. Hän laski sen kevyesti selkäni päälle. Sitten hän painoi. Tunsin taas kivun. Potkaisin jalallani sammalia. Toivoin ja anelin että hän päästäisi irti, ja vaikka..vaikka kuolisi! Teki mieli rääkyä kivusta. Avasin suuni, mutta sieltä ei tullut pihaustakaan. Yhtäkkiä tunsin kivun lakkaavan. Sydämeni tykytti kovaa. Huohotin hikisenä. Laskin tassuni epämääräiseen pinoon. Katselin ympärilleni. Hehkuaskel tuli luokseni ja antoi unikonsiemeniä. Otin ne varovasti. Laitoin ne suuhuni. Tunsin kuinka silmäni painuivat hitaasti kiinni. Yhtäkkiä unen maailma otti minusta vallan. Tuntui ihanalta. Unessa olin vahva, roteva ja voimakas. Sellainen kuin joskus ennen. Nyt olin riutunut laihaksi ja väsyneeksi. Unessa kuului pauhetta ja rääyntää. Näin itseni taistelemassa kissoja vastaan. Heittelemässä heitä sivuun ja tappelemassa. Klaanitoverini hurrasivat minulle ja kannustivat. Kaikkien silmissä paloi kunnioittava loiste. Taistelin kynnet sauhuten. Näin mielessäni, kun taistelin jotain eloklaanilaisia vastaan. Taistelussa oli hirveä meteli. Yhtäkkiä esiin astui Eloklaanin päällikkö, Mesitähti. Hän yritti taistella minua vastaan ja melkein onnistuikin siinä, mutta sivalsin häneltä toisen korvan poikki. Katsoin kuinka korvan riekale jäi roikkumaan. Unessa kävelin pois klaanitoverieni piirittämänä. ”Tämäkö on sinun unelmasi? Tuhota toiset ja voittaa itse?” ääni pääni sisällä kysyi. En pystynyt vastaamaan mitään. En voinut vastata mitään. Tuntui siltä, että itse olisin satuttamassa itseäni. Se oli hurja tunne. ”Mitä minulle käy?” ajattelin taistelun jatkuessa. Katsoin itseäni ihan kuin jostain toisesta maailmasta. Näin itseni: kyllä se olin minä. Katsoin ihan kuin sivustakatsojana kun tappelin kissoja vastaan. Yritin päästä pois. Yritin avata silmiäni. Se oli vaikeaa. Yhtäkkiä huomasin pienen asian, joka erotti minut muista. Kiiltävän kulmikkaan valkoisen esineen. Se oli vasemmassa korvassani. Yhtäkkiä tunsin kuinka minut revittiin pimeyteen. Lensin kohti ääretöntä. Yhä ylemmäs ja ylemmäs. Kaikkialla oli pimeää, eikä yhtään valon välähdystäkään. Yritin epätoivoisesti päästä pois. Yhtäkkiä vain lensin kauemmas kohti äärentöntä. Näin alhaalla vaikka mitä. Jokia, kaksijalkaloita, metsiä, leirejä. Tunsin kuinka osasin lentää. Ilman huolta. Yhtäkkiä tunsin kovan vetäisyn. Se pudotti minut alaspäin. Putosin kovaa kyytiä alas. Turkkini oli aivan pörrössä. Putosin alaspäin, yhä alemmas, että pystyin näkemään tarkasti kaikki pesät. Sitten tuntui kova kiskaisu ja tipahdin maahan. Putosin maahan makaamaan. Näin edessäni Kuolonklaanin leirin ja kaiken, missä olin syntynytkin. ”Loiskevarjo, tämä on sinun paikkasi. Älä koskaan unohda, mitä he ovat tehneet sinulle.” ääni kuiskasi. Yhtäkkiä kuvat haalenivat ja huomasin olevani taas parantajan pesässä. ”M-mitä tapahtui?” kysyin. ”Nukahdit. Puhuit jotain sellaista unissasi kuin..” Hehkuaskel mietti hetken. ”Ei, älä, en halua kuulla, anelin. Hehkuaskel katsoi minua kysyvästi. ”Miten niin?” hän kysyi. ”En vain halua, vastasin. Hehkuaskel nyökkäsi ja kohautti olkiaan. En halunnut miettiä unen tapahtumia. ”Loiskevarjo, tämä on sinun paikkasi. Älä koskaan unohda, mitä he ovat tehneet sinulle, ääni kaikui päässäni. ”Niin. En koskaan unohda, vaikka mitä tapahtuisi, sanoin ääneen ja löin tassuni yhteen.
//Kp-boosti//

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harvoin Aaltosalama kilahti niin pahasti, että korottaisi ääntään jollekin tuntemattomalle. Myrkkytassu oli kuitenkin juuri mennyt ylittämään hänen sietokykynsä rajan ja nakannut häntä kivellä selkään, mitä naaras ei katsonut todellakaan hyvällä. Hän ei voinut sietää kurittomia oppilaita, joilla ei ollut tarpeeksi älliä omasta takaa kunnioittaa vanhempiaan.
Ruskealaikkuisen kollin räkäinen nauru pisteli Aaltosalaman aivoja. Soturitar kamppaili itsensä kanssa sisäisesti ja yritti hillitä yltyvän raivonsa – Myrkkytassun rankaiseminen kuului Pimentovarjolle, ei hänelle. Mutta jos Myrkkytassu olisi ollut hänen oppilaansa, hän olisi laittanut tämän tekemään kaikista likaisimpia ja inhottavimpia hommia koko loppukoulutuksensa ajaksi.
”Harmi että sinulla ei ole taitoja mitä arvostaa”, Aaltosalama kääntyi sihisemään kollille. Hänen oranssien silmiensä polttava katse tutki oppilasta tarkkaan. ”Enkä usko, että kivi lensi maasta asti aina selkääni aivan itsestään. Mestarisikin kuulee tästä varmaan ihan mielellään.” Naaras ei uskonut pelottelujensa tepsivän Myrkkytassuun, mutta hän tosiaan aikoi kertoa tapahtuneesta Pimentovarjolle. Musta naaras oli yksi klaanin kokeneimmista ja arvostetuimmista sotureista, eikä Aaltosalama uskonut, että tämä katsoi hyvällä oppilaansa rienaavaa käytöstä.
”Toivottavasti hän kohtelee sinua hellästi”, hän hymähti Myrkkytassulle kuivasti. ”Olisi sääli, jos et koskaan pääsisikään soturiksi.”
Sen jälkeen hän jätti oppilaan omaan arvoonsa ja hölkytti partion kärjessä kävelevän Pimentovarjon kiinni. Kokeneempi soturi katsahti häneen hieman kysyvästi.
”Halusin tulla vain ilmoittamaan, että oppilaasi nakkasi minua juuri kivellä”, Aaltosalama kertoi naaraalle vakavana.
Pimentovarjo nyökäytti hitaasti päätään ja käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. ”Vai niin. Kiitos kun kerroit. Ei hätää, pidän huolen siitä että saan kitkettyä tuollaisen käytöksen hänestä.”
”Hyvä tietää.” Aaltosalama nyökkäsi vanhemmalle soturille vielä kunnioittavasti, ennen kuin jättäytyi kävelemään heidän takanaan tulevan Ruusutuikkeen rinnalle. Aivan viimeisenä tulivat Myrkkytassu ja Narsissitassu. Aaltosalama toivoi, ettei hänen oma oppilaansa ottanut vaikutteita Myrkkytassun kaltaisilta taliaivoilta.

//Myrkky?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon päivä oli ollut vielä ankeampi kuin tavallisesti: partiointia ja Kaamostassun hyvin raskaat koulutukset. Päivän oli tehnyt huonommaksi aamuinen sade, joka oli pilannut Jääviillon partion. Kaamostassukin vain tuntui niskuroivan, eikä mikään sujunut kuten piti. Soturi oli jättänyt harjoitukset kesken, kun tämä oli kyllästynyt ja ollut vähällä menettää malttinsa. Punaruskea kolli olisi ollut valmis siirtymään vuoteeseensa ja pysymään siellä koko loppupäivän. Hän oli normaalia kärttyisempi. Juuri kun Jääviilto oli suuntaamassa sotureiden pesään, ärsytys vain kasvoi hänen tuntiessaan vatsansa murisevan tyhjyyttään. Ärsyyntyneen soturin häntä piiskasi vauhdilla ilmaa, kun tämä kääntyi ympäri kävelläkseen tuoresaaliskasalle. Aivan yllättäen kuin tyhjästä, kolli kuuli pientä piipitystä lähettyviltään:
”Sinä siellä! Tuo minulle tuo käpy sieltä!” Aluksi Jääviilto oli hämmentynyt, kuka kimitti noin ja kenelle kimittäjä oikein puhui? Mutta kun soturi käänsi päätään vasemmalle, hän erotti kaksi pentua, joista toinen istui vesilätäkön edessä ja toinen vähän matkan päässä hänestä. Kun kolli huomasi raidallisen pennun katsovan häntä uhmakkaasti ja vaatien, raivo leimahti jo valmiiksi pahalla tuleella olevan soturin sisällä. Yrittikö pentu tosiaankin pompotella häntä?!
”Mitä sinä piipität, karvapallo?” kolli onnistui vielä ainakin hetken verran pitämään itsensä kurissa ottaessaan askeleen lähemmäs pentua. Hän vilkaisi silmällään käpälänsä vierellä olevaa käpyä, jonka pentu kaiketi halusi. Soturin ja pennun välissä oli vesilätäkkö, joka oli ilmestynyt siihen aamuisen sateen aikana.
”Niin, että tuo minulle se käpy sieltä”, pentu, jonka Jääviilto oli tunnistanut Henkäysvarjon pennunpennuksi, käski. Jääviilto ei voinut uskoa kuulemaansa, ihanko tosissaan pentu komenteli häntä? Soturin onneksi tämä oli pitänyt itsensä kurissa, sillä kun tämä vilkaisi ympärilleen, hän näki Henkäysvarjon katselevan heidän suuntaansa. Kolli kirosi mielessään ja puri hampaitaan yhteen. Hän halusi tehdä pennulle selväksi, ettei häntä komenneltaisi! Ensimmäinen ajatus oli lyödä käpälällä käpyä niin kovasti, että se kopsahtaisi pikkupennun päähän, mutta Henkäysvarjo tuskin arvostaisi moista. Jääviilto saisi heittää hyvästit haaveelleen päästä varapäälliköksi.
”Tule itse hakemaan, kakara”, Jääviilto tuhahti ja nappasi kävyn hampaisiinsa. Soturi kääntyi ympäri ja lähti lompsimaan pentujen ohi ja kulki aina kaatuneen kuusen taakse. Hänen katseensa käväisi pentujen emossa, Lehtituulessa, joka näytti keskittyvän turkkinsa pesemiseen. Jääviilto jäi malttamattomana odottamaan pentuja kuusen taakse. Raidallinen naaraspentu oppisi pian, ettei tälle soturille kannattanut ryttyillä!

//Virta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jatkuvaa huutoa ja kitinää – pentutarhassa ei saanut hetken rauhaa. Raotin laiskasti silmiäni ja näin vilaukselta, miten Katajapentu sisaruksineen rynnisti minun ja Kyyhkypennun ohi. Puoliksi allani makaava Kyyhkypentu kohotti päätään ja mulkoili äänekkäiden pentujen suuntaan närkästyneesti.
”Että nuo osaavat olla rasittavia”, vaaleanharmaa naaras tuhahti nenäänsä nyrpistäen.
”Älä muuta sano”, vastasin haukotellen, nousten sen jälkeen pois siskoni päältä. Venyttelin nopeasti ja käännyin vieressä lepäävän emon puoleen. Kuningattaren silmät olivat kiinni, mutta aktiivisesti äänten suuntaan kääntyilevät korvat kertoivat tämän olevan hereillä.
”Emo”, nau’uin venyttäen anelevasti viimeistä O-kirjainta, ”voidaanko mennä ulos? Täällä on ihan liian meluisaa ja päätäni särkee.”
Lehtituuli huokaisi ja avasi silmänsä. ”Mennään vain. Minunkin päätäni alkaa särkeä tämä meteli”, emo murahti, ja huomasin, miten puhuessaan hänen kylmän syyttävä katseensa kohdistui kolmeen muuhun kuningattareen, joiden jälkikasvuja pesässä mellastavat maanvaivat olivat.
Kyyhkypentukin kömpi tassuilleen kuullessaan meidän olevan menossa ulos. Emo nousi varovasti omalta paikaltaan ja asteli uloskäynnille. Lyhyiden jalkojemme takia tulimme siskoni kanssa vähän hitaammin perässä. Omasta mielestäni olin kuitenkin ikäistäni nopeampi ja taitavampia, ja jahka jalkani tästä pitenisivät, harppoisin emon takuulla helposti kiinni.
Ulkona oli kurjan harmaa keli. Emo sanoi hakevansa tuoresaalista, joten me jäimme odottamaan pentutarhan edustalle häntä. Sillä välin tarkkailimme aukion vilinää: Sotureita tuli ja meni, ja kaikilla tuntui olevan koko ajan kova kiire johonkin. Voi reppanoita – mahtoivat he kadehtia meitä pentuja, jotka saimme päivät pitkät loikoilla lokoisasti pentutarhassa ilman huolia ja murheita. Tai olisimme saaneet, jollei pesässä olisi ollut muutamia nimeltä mainitsemattomia kiusankappaleita riehumassa.
”Minulla on tylsää”, Kyyhkypentu valitti vieressäni ja nojasi päällään lapaani vasten. Katselin nopeasti ympärilleni ja huomasin vähän matkan päässä kävyn.
”Älä huoli, siskokulta”, vakuutin sisarelleni hymyssä suin, ”keksin meille tekemistä.” Tassutin käpyä kohti, kunnes huomasin, että tiellä oli iso lätäkkö. En todellakaan aikonut kulkea sen läpi ja kastella tassujani, mutta ei minua juuri houkutellut lähteä kiertämäänkään sitä.
Näkökenttääni ilmestyi suuri, punaruskea kissa, joka sattui olemaan juuri sopivasti ohikulkumatkalla kävyn kohdalla. Nostin päätäni ylemmäksi näyttääkseni vakavastiotettavammalta vanhemman kissan silmissä.
”Sinä siellä!” kutsuin kissaa uhmakkaasti. ”Tuo minulle tuo käpy sieltä!”

//Jää?

Kirjoittaja: Käärme

Minut oli määrätty aamupartioon jossa olin Pimentovarjon, Aaltosalaman, Narsisitassun ja Ruusutuikkeen kanssa. Utelin Aaltosalamalta soturina olosta ja siitä haluaisiko tämä tulla itse joskus soturiksi, mutta tämä ei arvostanut uteliaisuuttani.
”Vai niin. Yrität esittää niin paljonkin parempaa”, ärisin soturille. ”Halusin vain vähän jutella, mutta sinulle on selvästikin niin hirveän tärkeää, että en poistu oman mestarini luota. En minä ole mikään pikkupentu!” Huusin tälle vielä raivoisasti ja lampsin pois minkäänlaista vastausta odottamatta. Loikin Pimentovarjon luo hermot kireällä. Naaras katsoi minua selvästi hämillään miksi olin niin vihainen, mutta ei vastannut mitään. Kun kaikki hajumerkit oli jätetty partio kokoontui taas yhteen. Pimentovarjo meni partion kärkipäähän joka ei haitannut minua ollenkaan. Katsoin Aaltosalamaa kostonhaluisesti. Olisi mukavaa luoda hieman draamaa tähänkin reissuun. Otin noin polkuanturani kokoisen kiven ja heitin tämän naarasta kohti. Kivi kopsahti naaraan selkään ja hän käännähti nopeasti ympäri korvat luimussa. ”Mitä hiirenpapanaa? Onko sinulla mehiläisiä aivojen tilalla? Jos et kohta rupea käyttäytymään, otan tämän kiven ja tungen sen alas kurkustasi henkilökohtaisesti.” Naaras ärisi vihaisesti minulle. Nauroin räkäisesti naaraalle. *Mitäs itse oli minulle niin törkeä,* ajattelin vino hymy kasvoillani.
”Voisit sinä arvostaa minunkin tahtojani ja se oli vain vahinko”, mäkätin ja pyörittelin silmiäni.

//aalto

Kirjoittaja: Siru

Narsissitassu tuijotti epäilyttävän pitkän ajan Pyräkkätassua sanomatta sanaakaan, hänen päänsä lyödessä aivan tyhjää. Tuo oli aivan oikeassa; hänen olisi pitänyt mennä parantajan pesälle, saamansa löylytyksen jälkeen, mutta sen sijaan hän käveli ulos leiristä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totta kai häntä särki edelleenkin joka puolelle kehoa, mutta loppujen lopuksi merkittävin vamma oppilaan mielestä oli haava hänen kuonossaan, josta varmasti jäisi arpi muistuttamaan häntä elämänsä virheestä. Kenties, Pimeyden Metsä oli ollut hänen kanssaan tänä päivänä – ainakin Pyräkkätassun saapumiseen asti. Narsissitassun oli keksittävä vakuuttava valhe hänen ja Henkäysvarjon kävelystä.
” Toivottavasti kovin moni ei nähnyt sitä välikohtausta”, vaaleanoranssi oppilas huokaisi. Se oli ollut kieltämättä hänen tähänastisen elämänsä nöyryyttävin hetki, jonka – ainakin toisen oppilaan ilmeestä päätellen – oli päässyt todistamaan isokin yleisö.
”Ei minuun käynyt kovin pahasti. Se näytti varmasti hurjemmalta, mitä loppujen lopuksi oli. En kuitenkaan voi suositella Jääviillon suututtamista mistään hinnasta. Oikeastaan, jos olisin sinä, välttelisin sitä sekopäätä viimeiseen asti”, katkeruus punaruskeaa soturia kohtaan varmasti paistoi Narsissitassun äänestä. Heti sinä päivänä, kun hänestä tulisi klaanin päällikkö, koittaisi Jääviillon loppu. Narsissitassulla oli kärsivällisyyttää odottaa niin kauan kuin vain täytyi, jos palkintona hän näkisi vihaamansa kollin katuvan, että edes katsoi häntä päinkään.
”Entä Henkäysvarjo? Mitä asiaa hänellä oli?” Pyräkkätassu toisti kysymyksensä, jonka nuorempi oppilas oli toivonut tuon jo unohtaneen.
”Ei mitään erityistä. Puhuimme vain koulutuksestani. Olen kaiketi Aaltosalaman ensimmäinen oppilas, joten varapäällikköä varmaan vain kiinnosti, kuinka hän pärjännyt mestarina”, Narsissitassu selitti, kuin Henkäysvarjon kanssa käyty keskustelu olisi ollut vähiten kiinnostava asia hänen elämässään.
”Kaikkeen hänelläkin on aikaa”, Pyräkkätassu naurahti, ja vaaleanoranssi kolli oli kuulevinaan epäilyksen tuon äänensävyssä. Hän kohautti lapojaan ja pakotti kasvoilleen huvittuneen hymyn.
”Usko pois, Henkäysvarjo ei ole läheskään niin jännittävä, kuin voisi luulla”, Narsissitassu naukaisi ja päätti, että keskustelun olisi loputtava, jottei hän herättäisi yhtään enempää epäilystä toisessa. Tai ehkä hän sittenkin oli vain vainoharhainen, eikä Pyräkkätassu ajatellut koko asiaa sen suuremmin, mutta oli vain uteliasta sorttia.
”Älä sano tuota hänen kuullen!” harmaa kolli huudahti. Narsissitassu virnisti pienesti ja lähti tassuttelemaan kohti tuoresaaliskasaa, joka oli pienentynyt sitten viime näkemän. Oppilaalle kelpasi kuitenkin mikä tahansa, mitä ei tarvinnut itse enää jahdata.