Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

”Ensimmäinen käskymme sinulle on etsiä meille koko pentutarhan hienoin sammalpallo”, Virtapentu sanoi, kumartuen uhkaavan näköisenä yläpuolelleni. Toivoin, että tämä kaikki olisi vain ollut unta, eikä totta. ”Onko ymmärretty?” Katsoin vuorotellen Virtapentua, ja Kyyhkypentua, jotka katsoivat minua odottavasti, ja samaan aikaan painostavasti. Nyökkäsin varovaisesti, pelkäsin, että teen väärin, Virtapentu oli vain niin pelottava!
”Ymmärrän Virtapentu”, sanoin hiljaa ja katselin tassujani. ”Sano selvemmin!” Virtapentu tiuskaisi. Hätkähdin ja katsoin tassujani, mieleni teki itkeä. ”Ymmärrän Virtapentu!” sanoin kovemmalla äänellä. Virtapennun kasvoille levisi tyytyväinen hymy.
”Hae sitten meille se sammalpallo!” Kyyhkypentu käski. Nyökkäsin hiljaa, ja vilkaisin emoa, joka jutteli Orvokkisydämmen kanssa, naaras oli siirtynyt juuri puutarhaan. Pitäisikö minun mennä emon luo? Ettei minun tarvitse leikkiä tätä kamalaa leikkiä Virtapennun ja Kyyhkypennun kanssa. Ei, minun pitäisi leikkiä heidän kanssaan. En halua, että he alkavat piinaamaan minua, koska en halunnut leikkiä heidän kanssaan, he voisivat tehdä minulle kauheita asioita. Nousin seisomaan, ja korvani olivat kiinni takaraivossani, ja syy oli pelko.
”Etsin teille parhaimman sammalpallon”, sanoin hiljaa, ja katselin pentutarhaa. Sisarukset nyökkäsivät tyytyväisen näköisinä, kun aloin etsimään sammalpalloa. Löysin pian ison ja tiiviin pallon, nostin sen suuhuni ja kannoin Virtapennun ja Kyyhkypennun luo. Tiputin sammalpallon Virtapennun jalkojen juureen, ja katsoin tassujani. Toivoin vain, ettei minun tarvitsisi leikkiä tätä leikkiä pitkään.
”Onko tämä hyvä?” kysyin hiljaa.

// Virta?

Kirjoittaja: Auroora

Henkäysvarjo oli reagoinut uutiseen erakoista juuri kuten olin uumoillutkin. Varapäällikkö oli vaikuttanut siltä, että olisi saattanut asettua Punatähteä vastaan; en ollut koskaan nähnyt Henkäysvarjoa niin vihaisena. Harmaa kolli oli ilmaissut eriävän mielipiteensä, mutta helpotuksekseni hän oli lopulta näyttänyt taipuvan päällikön tahtoon. Kun tarkkailin varapäällikköä katseellani, hänen kylmä ja uhmakas katseensa kertoi, ettei asia kuitenkaan jäisi tähän.
Pian huomasin Jääviillon astelevan luokseni ja mielialani laski pelkästään siitä ajatuksesta, että joutuisin sietämään soturin seuraa. Hän kertoi, että minut oli valittu Henkäysvarjon johtamaan partioon. Kun Jääviilto mainitsi jotain erakoiden tappamisesta, kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Olin kovasti toivonut, ettei tilanne yltyisi tähän. Ehkä Jääviilto vain liioitteli; hänen pahansuopa virneensä ei kuitenkaan luvannut mitään hyvää.
Partiossa oli mukana myös Kalmakuu, Sähkötuho, Aaltosalama, Tuimakatse ja Narsissitassu. Pistin merkille, että kaikki olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Ilma tuntui sähköiseltä jännityksestä, kun kuljimme hiljaisuudessa Henkäysvarjon johdattamina kohti Ukkospolkua. Pian varapäällikkö pysähtyi ja kääntyi partion puoleen vakava ilme kasvoillaan ja alkoi esitellä suunnitelmaansa.
Jääviilto olikin ollut oikeassa: Henkäysvarjo tosiaan aikoi tappaa erakot. Hän järjestäisi partion, joka ensi yönä teloittaisi viisikon.
”Jos jollakulla on jotakin sitä vastaan, sanokoot sen nyt”, harmaa soturi sanoi silmäillen kissoja vakavana. Epäröin hetken miettien, olisiko järkevää asettua Henkäysvarjoa vastaan. En kuitenkaan voinut olla hiljaa – tämä suunnitelma oli hullu ja tarpeeton.
”Emmekö voi vain häätää heitä reviiriltämme? Meillä ei ole mitään syytä tappaa heitä”, tuhahdin katsoen varapäällikköä viileästi silmiin. ”He ovat vasta oppilasikäisiä, eivät he mahda mitään meille jos pakotamme heidät lähtemään.”
Henkäysvarjo kohtasi katseeni vakaasti. En osannut ollenkaan tulkita hänen ilmettään, mutta ainakaan hän ei näyttänyt myöntyväiseltä.
”Tunnetko paljonkin myötätuntoa heitä kohtaan?” hän kysyi hetken päästä. Siristin silmiäni kollinkuvatukselle; tietenkin tunsin, oli minullakin sydän. Ymmärsin kuitenkin, mitä varapäällikkö vihjasi. Minun oli selvästi tehtävä paljon töitä todistaakseni uskollisuuteni hänelle.
”En vain pidä turhasta verenvuodatuksesta”, sanoin vakava ilme kasvoillani. ”Mutta jos koet, että tämä on oikea ratkaisu, olkoon niin.”

//Jää, Tuima, Aalto, Narsissi?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto ei ollut uskoa korviaan, kun Punatähti oli ilmoittanut edes harkitsevansa erakoiden ottamista klaaniin! Ellei Henkäysvarjo olisi hoitanut puhumista, Jääviilto olisi sanonut päällikölle suorat sanat ja kertonut, miten hiirenaivoinen päällikkö oli. Noin vain Punatähti tylytti Henkäysvarjoa ja siirtyi omaan pesäänsä. Ettäs kehtasi!
Kun tilanne oli ohi ja kuolonklaanilaiset olivat siirtyneet takaisin omiin touhuihinsa, Jääviilto kiiruhti Henkäysvarjon luokse. Varapäällikkö oli asettunut kallionseinämän eteen ja silmäili mietteliäänä pääaukiota. Kun punaruskea soturi lähestyi, varapäällikkö käänsi katseensa tämän suuntaan.
”Et voi jättää asiaa sikseen, meidän on tehtävä jotakin”, Jääviilto ärähti ja piiskasi hännällään vihaisena ilmaa, ”ne erakot eivät saa liittyä Kuolonklaaniin!” Henkäysvarjo käänsi katseensa pois soturista, mutta nyökytteli hitaasti päätään.
”Pysy rauhallisena, Jääviilto. Minulla on kyllä suunnitelma, ja sinä saat auttaa minua siinä”, raidallinen kolli tokaisi vilkaisemattakaan toisen suuntaan.
”No? Käynkö tappamassa ne erakot niiden nukkuessa?” Jääviilto myhäili virnuillen, mutta Henkäysvarjon ilme pysyi vakavana. Kolli pudisti päätään.
”Kerää partio kasaan, niin kerron kaikille yhtä aikaa. Meidän on tarkastettava eteläraja siltä varalta, että siellä on enemmänkin erakoita”, Henkäysvarjo tokaisi ja tämän kasvoille piirtyi pieni virne, ”partioon lähtevät meidän lisäksemme Kalmakuu, Sähkötuho, Pimentovarjo, Aaltosalama, Tuimakatse ja Narsissitassu.”
Jääviilto ei pitänyt siitä, että Henkäysvarjo käskytti häntä, mutta punaturkkisella kollilla ei tainnut olla varaa kieltäytyä. Niinpä hän alkoi etsiä leiristä partioon lähteviä kissoja. Ensimmäisenä kolli näki Pimentovarjon, joka istuskeli yksin piikkihernemuurin liepeillä. Musta soturi ei näyttänyt ilahtuvan, kun Jääviilto lähestyi häntä ilkikurinen virne kasvoillaan.
”Onnittelut, pääset mukaan Henkäysvarjon johtamaan partioon. Me taidamme tappaa ne erakot”, Jääviilto kuiskasi virnuillen, ennen kuin käänsi mustalle kissalle selkänsä ja lähti haalimaan kasaan muita partion jäseniä.

Viimein partio oli kasassa, ja Henkäysvarjo johdatti sen ulos leiristä. Vain muutama auringonsäde pilkisti enää puiden takaa, ja metsässä oli hämärää. Toisin kuin Jääviilto oli toivonut, varapäällikkö oikeasti suuntasi kohti etelää eikä Lehtikuusilaaksoa. Tunnelma partiossa oli melko kireä, eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki varmasti tiesivät, että Henkäysvarjolla olisi jotakin painavaa sanottavaa.
Ukkospolun tuntumassa Henkäysvarjo pysäytti partion. He jäivät seisoskelemaan puiden kantojen keskelle ja odottamaan, että varapäällikkö kertoisi suunnitelmastaan.
”Meidän on tapettava ne erakot ensi yönä. Jos päästämme ne Kuolonklaaniin, ne lisääntyvät ja koko klaani on pian pelkkä vitsi, kun puhdasverisiä on vain murto-osa. Aion järjestää partion, joka hoitaa erakoiden telottamisen ja keksii kanssani selityksen sille, miksi partion oli tapettava erakot”, raidallinen kolli naukui vakavalla äänellä, ”jos jollakulla on jotakin sitä vastaan, sanokoot sen nyt.”

//Pimento, Aalto, Tuima tai Narsissi?

Kirjoittaja: Elandra

Kuten olin arvellut, Punatähti oli luvannut harkita erakoiden ottamista klaaniin. Henkäysvarjo oli varmasti jo palannut leiriin ja kuullut muilta kuolonklaanilaisilta päällikön päätöksestä. Olin varma, että varapäällikkö oli raivoissaan.
En luottanut lainkaan näihin viiteen, täysin tuntematomaan nuoreen kissaan, mutta Punatähti oli päättänyt jättää heidät keskenään Lehtikuusilaaksoon. Vaikka se tuntui haastavalta, minun oli kuitenkin luotettava siihen, että kokenut päällikkö tiesi mitä oli tekemässä. Punatähti ei koskaan ollut tehnyt huonoja päätöksiä, hän oli viisain kissa kenet tunsin.
”Kiitos paljon. Me jäämme odottamaan vastaustasi”, Taaviksi esittäytynyt kissa naukui kiitollisena ja laski päänsä alas kunnioituksen merkkinä. Punatähden katse oli varsin ilmeetön, kun tämä nyökäytti päätään ottaen kiitokset vastaan.
”Voitte saalistaa reviirillämme, kunhan ette tapa saalista turhaan vaan syötte kaiken mitä saatte kiinni”, punaturkkinen päällikkö lupasi vakavailmeisenä. Erakot nyökyttelivät kiitollisina päitään. Sitten Punatähti vilkaisi minua ja Pimentovarjoa ja käänsi taas katseensa erakoihin.
”Meidän on aika palata takaisin leiriin. Palataan asiaan taas huomenna”, päällikkö lupasi ja kääntyi lähteäkseen. Erakot kiittivät vielä kerran päällikköämme, ennen kuin lähdimme Pimentovarjon kanssa hänen perässään takaisin kohti leiriä.

Leirissä tunnelma oli kireä. Aurinko oli jo laskemassa ja metsä alkoi hämärtää. Henkäysvarjo seisoi piikkihernetunnelin edustalla ja kohtasi Punatähden vakava ilme kasvoillaan.
”Jätitkö sinä erakot vahtimatta meidän reviirillemme?” varapäällikkö kysyi ärähtäen. Vaikka Henkäysvarjo ilmaisi sanoillaan ettei pitänyt Punatähden tavasta toimia, varapäällikön katse oli kunnioittava, kun tämä katsoi päällikköä silmiin. Punatähti reagoi kollin kysymykseen rauhallisesti.
”Kyllä jätin. Minä en usko, että heistä on meille mitään harmia. Lupasin harkita yön yli asiaa ja päättää huomenna, otammeko viisikon Kuolonklaanin jäseniksi. Minä uskon, että päästän heidät klaaniin, sillä Kuolonklaani kaipaa vahvistusta”, punaruskea päällikkö sanoi. Henkäysvarjo pudisteli pettyneenä päätään. Kolli näytti siltä, että hän olisi halunnut sanoa jotakin todella rumaa, mutta pakotti itsensä pysymään hiljaa. Kun raidallinen soturi oli vetänyt syvään henkeä, hän kohtasi taas Punatähden katseen:
”Minun mielestäni ei ole hyvä idea päästää enempää erakoita klaaniin.” Siirryin askeleen sivuummas, jotta näkisin paremmin päällikön ilmeen. Se oli vakava ja hyvin vaikeasti tulkittava.
”Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, ja tämä on minun päätökseni. Sinun tehtäväsi on noudattaa minun käskyjäni, ethän unohda sitä, Henkäysvarjo?” päällikkö kysyi rauhallisella äänellä. Huomasin, miten vaikeaa Henkäysvarjon oli hillitä itseään. Kaipa hän kuitenkin kunnioitti päällikköään niin paljon, että raidallinen soturi joutui myöntymään.
”En unohda. Olet oikeassa”, kolli huokaisi selvästi pettyneenä ja laski päänsä hetkeksi alas.
”Hyvä. Minä siirryn nyt lepäämään. Toivon, että huomenna myös sinä näet hyvät puolet tässä asiassa, Henkäysvarjo”, päällikkö lausahti ja käänsi selkänsä Henkäysvarjolle. Punaturkkinen kolli suuntasi kohti tuoresaaliskasaa, nappasi sieltä saaliin ja tassutteli kaatuneen kuusen ohi putouksen takana sijaitsevalle pesälleen. Punatähti kulki ylväästi hyvässä ryhdissä ja häntä pystyssä. En voinut muuta kuin ihailla häntä. Vilkaisin vierelläni seisovaa Pimentovarjoa. Tämän ilme oli vakava. Pimentovarjokin varmasti tiesi, että tästä saattaisi koitua jotain todella pahaa. Henkäysvarjo ei sanonut mitään, vaan siirtyi itsekseen tuhahdellen kauemmas meistä. Kun varapäällikkö oli lähtenyt, käänsin vihreät silmäni taas Pimentovarjoon.
”On ollut väsyttävä päivä. Minä taidan siirtyä nukkumaan, jotta jaksan herätä aikaisin aamulla”, tokaisin ja vastausta odottamatta lähdin kulkemaan kohti sotureiden pesää. Halusin aamulla olla virkeänä, jos Henkäysvarjo keksisikin jotakin hullua. Hän ei varmasti katsoisi hyvällä, jos erakot asettuisivat oikeasti leiriimme asumaan ja saisivat kutsua itseään kuolonklaanilaisiksi.

Kirjoittaja: Aura

Harmaaturkkinen kollikissa närppi laihaa ja ruipeloa hiirtä vaiteliaana. Kollin silmät olivat uneliaat, hän ei ollut saanut nukutuksi kovinkaan hyvin ja hän oli myös käynyt partiossa. Kylmäliekki ummisti kellertävän vihreät silmänsä uneliaana ja antoi sateen ropista hiljakseen turkkiinsa. Sateet olivat vähentyneet ja lyhentyneet huomattavasti, mutta niitä esiintyi edelleen; tosin harvakseltaan. Sadepäivät tekivät valmiiksi rauhallisesta kollista suorastaan tahmean rauhallisen ja uneliaan. Siispä kollikissa meinasi nukahtaa pystyyn, kerta hänellä oli taustalla vielä huonosti nukuttu yökin. Kylmäliekki hätkähti muutaman sekunnin välein takaisin tähän maailmaan ja ravisteli päätään. Hän repi hiiren sitkeästä lihasta itselleen pienen palasen ja pureskeli sitä verkkaisesti. Yöllinen partio oli todella jättänyt häneen jälkensä. Kylmäliekki huokaisi hiljaa ja haukotteli kita ammollaan. Kolli heilautti pitkän häntänsä suojakseen ja räpäytti silmiään. Aluksi hän ei edes tajunnut, että joku puhui hänelle. Kylmäliekki ei vastannut huudahdukseen, mutta vasta nostaessaan katseensa hiirestään, tajusi kollikissa Myrskytassun liittyneen hänen seuraansa.
”Huhuu, maa kutsuu Kylmäliekkiä! Mitä sinä täällä aukiolla nuokut?” harmaakissa ihmetteli ja pukkasi vanhempaa soturikollia.
”Öh, anteeksi. Pyräkkätassuko se oli? Mitä sinä sanoitkaan?” Kylmäliekki maukaisi pahoittelevalla äänensävyllä ja välläytti toiselle sovittelevan hymyn. Tällä päällä hän ei meinannut muistaa edes klaanitovereidensa nimiä! Oliko naaras kuitenkaan ollut Pyräkkätassu? Pimentovarjon tytär toinen ainakin oli, siitä hän oli varma; ainakin osittain.
”Myrskytassu ilmoittautuu palvelukseesi auttamaan sinua! Tälläisiä onnenpäiviä ei kuule kovin usein satu kissojen kohdalle, joten kannattaa kiittää Pimeyden metsää – tai suoraan minua -, tästä ainutlaatuisesta tarjouksesta! Olen pistänyt merkille kuinka Jääviilto kohtelee sinua etkä voi antaa sen jatkua!” Myrskytassu maukui rintaansa röyhistäen ja sai Kylmäliekin katselemaan vaisusti tassujaan. Hän oli ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja kaiken lisäksi hän oli muistanut Myrskytassun nimenkin väärin. Kuinka noloa! Kollista tuntui, että hän voisi hautautua maanrakoon ja jäädä sinne loppuiäkseen.
”Kuinka sinä sitten, öh. Ajattelit auttaa minua? Ja ota toki tuosta”, Kylmäliekki kysyi varovaisesti ja kallisti ujosti päätään. Hän työnsi ruipelon hiiren Myrskytassun käpäliin. Oli harmaaturkki ainakin utelias kuulemaan mitä Myrskytassulla oli mielessä. Ainakin naaraskissa oli kovin innokas auttamaan häntä. Ei siitä varmaankaan olisi haittaakaan, jos hän kuuntelisi naaraan ehdotukset ja kiittäisi sitten kohteliaasta. Jääviilto ei varmaankaan arvostanut hänen toimintaa kovinkaan, sillä eihän punaturkin toiminnassa mitään vikaa ikinä koskaan ollut.

// Myrsky?

Kirjoittaja: Auroora

Taavi-niminen kissa esitti asiansa Punatähdelle samalla kun seurasin tilannetta vierestä. Katsoin päällikköä epäillen silmät siristettyinä. Toivoin kovasti, ettei kolli suostuisi ottamaan tulokkaita klaaniimme, sillä se olisi kaikkien kannalta kehnoin vaihtoehto. Pelkäsin, ettei Henkäysvarjo noin vain sulattaisi viittä uutta erakkotaustaista klaanissamme. Uusien jäsenten hyväksyminen klaaniin ei muutenkaan ollut hyvä idea; lehtikato lähestyi, emmekä tarvinneet yhtään enempää suita ruokittavaksi. Kaiken kukkuraksi kissat olivat nuoria, ja heidät pitäisi kouluttaa saalistamaan ja taistelemaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut varaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen.
Aavistelin kuitenkin, että Punatähti olisi liian hyväsydäminen hylätäkseen erakkojoukkoa oman onnensa nojaan. Päällikkö ei ainakaan heti tyrmännyt Taavin ehdotusta, mikä ei ollut hyvä merkki. Punatähti silmäili kaksikkoa mietteliäästi selvästi harkiten asiaa. Hän oli pitkään hiljaa, kunnes näytti tulleen päätökseensä.
”Minun on vielä mietittävä asiaa. Ymmärrätte varmasti, etten noin vain voi hyväksyä uusia jäseniä klaaniimme”, punaruskea kolli selitti kahdelle tulokkaalle. Uskalsin hiukan rentoutua; vielä olisi mahdollista kääntää päällikön pää.
”Palataan asiaan huomenna. Voitte majoittautua reviirillemme siksi aikaa.”
Punatähti kääntyi minun ja Tuhkajuovan puoleen ja puhui hiukan hiljaisemmalla äänellä.
”Viedään heidät Lehtikuusilaaksoon”, päällikkö sanoi. ”Mietin asiaa yön yli. Luulen kuitenkin, että tälle joukolle löytyy klaanistamme sija.”
Olisin halunnut kysyä Punatähdeltä, oliko hän nyt aivan varma asiasta, mutta en mieluiten rikkoisi Kuolonklaanin lakeja. Oli vain toivottava, että päällikkö tulisi järkiinsä – tai vaihtoehtoisesti Henkäysvarjo.
Lähdimme matkaan leiristä Punatähden johdolla. Minä ja Tuhkajuova pysyttelimme Inton ja Taavin takana varmistaen, etteivät he karkaisi. Vaikutti kuitenkin siltä, että heidän vahtimisensa oli turhaa; kaksikko ei ollut millään tavalla osoittanut harkitsevansakaan päällikön käskyjen vastustamista. Heidän tottelevaisuutensa kieli siitä, että he olivat hyvin halukkaita liittymään klaaniin. Jos tilanne klaanissa olisi ollut helpompi, olisin kannattanut heidän liittymistään – noin motivoituneista kissoista voisi kasvaa uskollisia ja taitavia sotureita.
Haimme matkan varrelta kolme muuta tulokasta mukaamme ja suuntasimme Lehtikuusilaaksoon. Tahtimme hiukan hidastui, sillä joukkion pentuikäinen jäsen ei aivan pysynyt nopeiden askeltemme perässä. Seurasin katseellani, miten eräs suurikokoinen naaras tuuppasi pelokasta pentua lempeästi eteenpäin. Vaikka toivoin, että Punatähti ei suostuisi ottamaan näitä kissoja klaanin jäseniksi, tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. He olivat kulkeneet pitkän matkan, ja halusivat vain löytää turvallisen kodin itselleen. Näin nuorten kissojen olisi vaikeaa selviytyä yksinään – he tarvitsivat kipeästi ympärilleen kokeneempia ja vanhempia kissoja, jotka voisivat opettaa ja ohjeistaa heitä elämässä.
Saavuimme Lehtikuusilaaksoon. Punatähti johdatti meitä vielä hiukan syvemmälle kuusien keskelle, kunnes pysähtyi ja katsoi kissajoukkoa ystävällinen ilme kasvoillaan.
”Voitte jäädä tänne seuraavaksi yöksi. Kerron päätöksestäni huomenna.”

//Tuhka tai Into?

Kirjoittaja: Sirius

Olin lähes pomppia ulos turkistani. Ihastukseni, ystäväni, ja kaiken lisäksi nyt koko maailman ihanin kissa, oli juuri sanonut tykkäävänsä minusta! Olin pyörtyä keskelle aukiota. Teki mieli loikkia koko leirin ympäri. Kipeä silmä tuntui nyt vähäiseltä. ”O-oikeastiko?” kysyin hämmästyneenä ja samaan aikaan ihastuneena. ”Kyllä.” Pyörretassu vastasi. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa mutta en välittänyt. ”Minulla kai on aika kertoa sinulle eräs asia.” kuiskasin salaperäisesti. Pyörretassu tuli lähemmäs kuuntelemaan. Kolli oli minua isompi, joten hädin tuskin ylsin hänen korvaansa. ”Oletko ihmetellyt, miksi olin sinun ja Toivetassun kanssa niin paljon?” kysäisin.
”Joskus vähän.” Pyörretassu vastasi. ”No, saat kuulla vastauksen siihen miksi olin! Syy siihen oli se että..” aloitin hieman jännittyneenä. Pystyisinkö kertoa hänelle sen, että rakastin häntä jo hänen pentuajoiltaan asti? ”Syy oli, että pidin sinusta jo silloin. Tunsin vain pientä rakkautta ensimmäisenä, mutta tajusin että minulla oli joitain suurempiakin tunteita. Kun sinusta tuli oppilas, rakkaus vain nousi. En uskaltanut kertoa koska..” vilkuilin ympärilleni hetkellisesti,”mutta nyt uskallan. Pyörretassu, minäkin rakastan sinua. Ja kumppaniasiasta puheenollen, suostun ehdottomasti jos vain haluat.” nau’uin rakastavasti. Hetken aikaa tuli hiljaista. Pyörretassu tuijotti minua silmiin. Mietin, mitä hän oli mahtanut ajatella tarinastani. Oliko se hänen mielestään kummallinen? Vai valehtelinko minä hänen mielestään? Taaskaan en tiennyt. Hetken päästä, löysin itseni syöksymässä Pyörretassun viereen. Kosketin Pyörretassun kuonoa omallani. Kuulin kaukaa mustarastaan laulun. ’Unelmani kävivät toteen. En koskaan saa parempaa päivää kuin tämä.’ ajattelin. ’Paitsi silloin kun pentumme syntyvät..tai ehkä eivät.’ Irrottauduin Pyörretassusta. Katsoin taivaalle. ”Oho, alkaa tulla jo pimeä.” nau’uin. ”Moikka, Pyörretassu. Nähdään huomenna!” sanoin lempeästi ja loin kolliin vielä viimeisen rakastavan silmäyksen. Pyörretassu vastasi värisyttämällä viiksiään söpösti. Huiskautin häntääni vielä viimeisen kerran. Pujahdin parantajan pesään. ”Hei, Hehkuaskel.” sanoin ajatuksissani. Naaras loi minuun hämmästyneen katseen. Arvelin että hän ihmetteli sitä, että olin oudon ajatuksissani, vaikka yleensä kiinnitin huomiota kaikkeen. ”Hei Nuppujuova. Miten menee?” Hehkuaskel tiedusteli.
”Hyvin. Tai no vielä paremmin.” vastasin unelmoiden.
”No mitä on käynyt? Luulisin että olisit surullinen kun silmäsi meni umpeen?” Hehkuaskel kysyi.
”E-ei mitään. Vain…eräs aika mukava juttu.” vastasin. Hyväksi onneksi Hehkuaskel jätti minut rauhaan. En nyt jaksanut kertoa hänelle, tai ylipäätänsä kenellekään tästä asiasta. Toivoin että siitä tulisi vain minun ja Pyörretassun välinen. Menin vuoteelleni. Ajattelin Pyörretassua. Oli ollut niin ihanaa olla siinä, kuonot yhteen painettuina. Mietin, mitä kävisi jos joku saisi tietää siitä. Siitä tulisi varmasti isokin juoru. En varsinaisesti ollut klaanin suosituimpia kissoja, vaikka yrtinhakuryhmässä joskus olinkin. Ja mitäköhän Pyörretassun perhe tästä ajatteli? Hänellä sentään oli sukua, minun sukuni taas oli ihan sumussa. Lysähdin vuoteelleni tassut epämääräisessä kasassa. ”Hehkuaskel, milloin saisin palata soturintehtäviini?” kysyin.
”Siitä minun pitikin ottaa puheeksi. Ajattelin, että jos silmäsi ei ole enää kovin kipeä, voisit siirtyä sinne jo tämän yön, ja seuraavan päivän jälkeen. Joudut kyllä nukkumaan seuraavankin yön täällä.” Hehkuaskel selitti. Nyökkäsin kiivaasti. Pian jo pääsisin täältä! Minun täytyisi kertoa Pyörretassulle huomenna. Kolli varmasti ilahtuisi. Kävin nukkumaan.

Katselin unessa itseäni. Se oli outoa. Seurasin samaa tapahtumaa, kun olin ollut Pyörretassun kanssa aukiolla. Katsoin kuinka silmäni tulvivat rakkautta. Minun teki mieli mennä taas tilanteeseen mukaan. Tuijotin tilannetta hetken, sitten se sumeni pois. Yhtäkkiä kuului pauhua. Näin itseni pesässä. Pentutarhassa. Olin synnyttämässä pentuja, ja yhtäkkiä välähti salama. Pennut syntyivät, ja sitten olin rauhassa. ’Mitä yrität minulle näyttää? Mitä tapahtuu?’ ajattelin. ’Kuinka minulle käy?’

Heräsin unesta. Kömmin pystyyn. ”Päivä on jo pitkällä.” Loiskevarjo huomautti takaani. ”Miten niin? Olenko muka nukkunut kauankin?” kysyin. ”Et tietenkään. On vasta aamu.” kolli nauroi. Pyörittelin silmiäni. ”Hehkuaskel, saanko mennä ulos?” kysyin. ”Kaikin mokomin. En minä sinua voi estääkään.” Hehkuaskel kehräsi. ”Samalla ota jotain riistaa.” Minun ei tehnyt mieli syödä, mutta päätin alistua hänen tahtoonsa. Tämän kerran. Kävelin ulos pesästä. Näin tuoresaaliskasalla Pyörretassun. Kuten tavallista, olin taas pyörtyä. Hoipertelin hädin tuskin hänen luokseen. ”Moi!” Pyörretassu tervehti. ”Hei!” sanoin iloisesti. ”Otatko riistaa?” Pyörretassu kysyi.
”Joo. Jos siitä ei ole vaivaa. Hehkuaskel käski minun ottaa riistaa.” nau’uin. Pyörretassu nyökkäsi. Nojauduin lähemmäs häntä. Pyörretassu nosti kasasta kanin. ”Käykö tämä?” hän kysyi.
”Käy.” hymyilin. Aloimme syömään kania yhdessä.

”Pyrski<3"

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli tehnyt päätöksen, joka oli kaikista vaihtoehdoista eniten myös minun mieleeni. Kolme muuta erakkoa oli ajettu pois reviiriltä, kun lähdimme saattelemaan kahta kohti leiriä. Korviani poltteli inhottavasti, sillä tiesin, ettei Henkäysvarjo tulisi pitämään siitä, että veisimme tuntemattomat erakot leiriin.
Punatähti oli niin hyväsydäminen, että hän tuskin kieltäisi reilusti alle soturi-ikäisiä erakoita liittymästä Kuolonklaaniin. En syyttänyt päällikköä kultaisesta sydämestään, vaan ihailin sitä suuresti. Hän ei luottanut keneenkään sokeasti, mutta päällikkö oli aina antanut kissoille mahdollisuuden todistaa olevansa Kuolonklaanin luottamuksen arvoisia.
Pimentovarjo kulki kahden kissan edellä ja minä olin ottanut paikan heidän perästään. Silmäilin herkeämättä edelläni kulkevia kollikissoja. Toinen heistä oli väriltään tummanruskea ja toisen valkeaa turkkia koristivat suuret, mustat laikut. Laikukas kissa vaikutti luonteeltaan paljon kypsemmältä mitä toinen. Hän oli kertonut nimensä olevan Taavi, ja kissan huudahduksen perusteella ruskea kolli oli nimeltään Into. Jälkimmäisen kissan nimi sopi erinomaisesti tämän epämääräisen innostuneeseen luonteeseensa.
Matka leiriin tuntui kestävän ikuisuuden. Pyörittelin päässäni lukuisia vaihtoehtoja, mitä erakoiden viemisestä leiriin voisi seurata. Jos Punatähti hyväksyisi erakot osaksi Kuolonklaania, Henkäysvarjo ei tulisi pitämään siitä. Puhtaiden ja ”epäpuhtaiden” kuolonklaanilaisten välille voisi syntyä riitoja, jotka pahimmillaan saattaisivat äityä taisteluiksi ja klaanin jakautumiseen. Jos Punatähti ajaisi erakot tiehensä, heistä voisi koitua myöhemmin ongelmia Kuolonklaanille. Jotkut kissat pystyivät kantamaan kaunaa koko elämänsäkin ajan.

Leiri häämötti viimein edessäni. Emme olleet Pimentovarjon kanssa puhuneet matkan aikana mitään, mutta kaksi välissämme kulkevaa kissaa olivat supisseet jotakin keskenään. Musta naarassoturi asteli rennoin askelin sisään leiriin. Kun saavuin viimeisenä leirin pääaukiolle, vilkaisin Pimentovarjoa. Naaras oli taitava peittelemään tunteitaan, mutta hänen kasvoillaan oleva vakava ilme oli hieman kireä. Epäilemättä myös musta kissa oli jännittynyt, sillä erakoiden tuominen leiriin ei ilahduttaisi Henkäysvarjoa.
”Odottakaa tässä”, soturi käski kahta muuta kissaa ja lähti itse painelemaan kohti kaatuneen kuusen takana sijaitsevaa vesiputousta ja päällikön pesää. Kuolonklaanin leirin pääaukiolla oleskelevat kissat olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Onnekseni Henkäysvarjo ei ollut pääaukiolla, sillä en olisi halunnut kohdata raidallista kollia juuri nyt. Kului hetki, ja Pimentovarjo talsi takaisin kuusen takaa Punatähti vierellään. Punaturkkisen päällikön ilme oli vakava, kun tämä kohtasi tuntemattomat kissat.
”Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, Punatähti. Pimentovarjo kertoi, että halusitte tavata minut”, punaruskea kolli naukaisi rohisevalla äänellä ja silmäili arvioiden tulokkaita, ”mitä asianne koskee?”

//Into?

Kirjoittaja: Siru

Narsissitassu ei ymmärtänyt, miksi juuri hänet oli määrätty metsästyspartioon, johon hänen mestarinsa ei ollut lähdössä. Aaltosalama oli yrittänyt parhaansa mukaan saada oppilaansa nappaamaan edes myyrän, mutta toistaiseksi tulokset olivat olemattomat. Ehkä soturi oli viimein luovuttanut ja päättänyt antaa hänet jonkun muun ongelmaksi, minkä takia vaaleanoranssi kolli laahusti nyt Varissulan perässä kohti Eloklaanin rajaa. Narsissitassu havahtui soturin esittämiin kysymyksiin, joista hän oli erottanut vain Aaltosalaman nimen ja jotakin koulutuksesta.
”Hän osaa olla vaativa, mutta taidan olla sitäkin vaativampi oppilas. Siksi hän varmaan jäi leiriin ja laittoi minut sinun vastuullesi”, oppilas naurahti kuivasti omalle vitsilleen ja kiri Varissulan rinnalle, joka harppoi nopeaa tahtia eteenpäin. Vanhempi kolli vilkaisi häneen kysyvästi.
”Mitä, heitteletkö häntä kivillä vai?”tuo kysyi hieman huvittuneella äänellä. Narsissitassu virnisti ja pudisti päätään.
”Aaltosalama on selvästi osaava saalistaja, mutta jostain syystä hän ei onnistu välittämään juuri sitä taitoa minulle”, oppilas selitti, saaden samalla idean, jota ei voinut olla esittämättä toiselle.
”Hän on hyvä mestari, joten älä ymmärrä tätä väärin, mutta ehkä ongelma on hänen opetustavassaan. En varmaankaan ymmärrä hänen neuvojaan, mutta ehkä joku toinen osaisi opettaa niin, että minäkin tajuaisin”, Narsissitassu yritti selkeästi vihjata toivovansa Varissulan opettavan häntä, olettaen tuon olevan otettu ehdotuksesta. Soturi näytti kuitenkin epäröivän pitkään, ennen kuin avasi viimein suunsa.

//Varis?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Untuvapentu: 8kp –

Pimentovarjo: 9kp –

Virtapentu: 51kp! – Pisteet oppilaaksi kasassa!

Jääviilto: 8kp –

Katajapentu: 5kp –

Myrkkytassu: 21kp! –

Nuppujuova: 23kp! –

Pyörretassu: 6kp –

Tuhkajuova: 8kp –

Orvokkisydän: 6kp –

Kirjoittaja: Auroora

Siristin silmiäni kahdelle vieraalle kissalle, jotka olivat luvatta tunkeutuneet reviirillemme. He eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, päinvastoin: tunkeilijat käyttäytyivät aika kohteliaasti. Kauempana heidän takanaan norkoili kolme muuta; kaikki vaikuttivat melko nuorilta, yksi oli vasta pentu. Kohotin hiukan kulmiani, kun toinen rohkeammasta kaksikosta ilmaisi haluavansa liittyä klaaniimme. Tiesin erään, joka tuskin riemastuisi asiasta.
”Olet oikeassa. Päällikkömme päättää, mitä tunkeilijoille tehdään”, vastasin kylmästi mittaillen samalla laikukasta kollia katseellani. Hän vaikutti joukkion johtajalta, ainakin innokkaampi tummanruskea kolli oli rauhoittunut hänen käskystään. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän tiesi ainakin jollain tasolla, millainen hierarkia klaanissamme oli. Toisaalta näillä seuduilla liikkui paljon erakoita, jotka olivat varmasti kuulleet klaaneista.
Vilkaisin Tuhkajuovaa vain huomatakseni soturin katseen jo kiinnittyneen minuun, aivan kuin hän odottaisi, että tekisin jotain. Tiesimme molemmat, että Henkäysvarjo ei katsoisi ollenkaan hyvällä, jos toisimme joukon erakoita leiriin. Heidän liittymisaikeensa eivät tietenkään parantaneet tilannetta, ja pelkäsin mitä tapahtuisi, jos Punatähti suostuisikin hyväksymään heidät klaaniin.
Meillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan muita vaihtoehtoja kuin suostua heidän pyyntöönsä. Vaikka kissat olivat meitä nuorempia – ja todennäköisesti aika paljon kehnompia taistelijoita – heillä oli silti suuri ylivoima. Minun ja Tuhkajuovan pienikokoisuus ei auttanut asiaa. Ei olisi järkevää lähteä heidän kanssa taisteluun, jota tuskin voittaisimme. Kaksistaan emme muutenkaan olisi voineet pysäyttää viittä kissaa kirmaamasta leiriin.
”Selvä, saatte tavata päällikkömme. Mutta vain te kaksi tulette mukaamme”, murahdin nyökäten lähempänä seisovan kaksikon suuntaan. Käännyin sitten kolmen muun kissan puoleen terävä katse silmissäni. ”Te muut odotatte reviirimme ulkopuolella.”
Kohtasin Tuhkajuovan katseen. Olimme varmasti yhtä mieltä siitä, ettei tämä päättyisi hyvin – emme kuitenkaan voineet tehdä tässä tilanteessa muuta.
”Älkää kuitenkaan odottako lämmintä vastaanottoa”, tuhahdin kahdelle erakolle naurahtaen ilottomasti.

//Tuhka tai Into?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Makoilin Kyyhkypennun vieressä pitkästyneenä. Olin vasta herännyt nokosilta, ja kaipasin kuollakseni jotakin tekemistä. Pentutarhassa oli poikkeuksellisen hiljaista, sillä Höyhenhalla oli vienyt Mäntyviiksen kanssa pentunsa ulos. Myös Lumikkoviiksen Kirkaspentu oli lähtenyt mukaan, mikä tarkoitti sitä, että pesään oli jäänyt minun ja siskoni lisäksi ainoastaan Taivaspentu.
Katseeni lipui laiskasti muutaman hännänmitan päässä omalla pedillään nukkuvaan naaraspentuun, joka ei ollut yhtä innokas seikkailija kuin sisarensa. Taivaspentu oli varsin säälittävä näky – aina luimistelemassa pelokkaasti Kirkaspennun takana. Mikäli minulta kysyttiin, hänenlaisiaan kissoja ei olisi tarvittu Kuolonklaaniin – paitsi tietenkin tekemään kaikki likaiset hommat, joita meidän oman arvomme tuntevien kissojen ei tarvinnut tehdä. Samassa minulla välähti.
”Kyyhkypentu”, sihahdin siskoni korvaan, ja vaaleanharmaa pentu nosti päätään unenpöpperöisenä.
”Älä sihise korvaani. Se tuntuu inhottavalta”, naaras haukotteli.
”Vähät siitä. Keksin meille juuri tekemistä”, myhäilin ja ohjasin siskon katseen Taivaspentuun. Kyyhkypentu kurtisti kysyvästi kulmiaan.
”Mitä me Taivaspennusta? Hänhän on aivan täysi nössö.”
”Niin on, ja juuri siksi sopiva leikkiimme.”
”Mihin leikkiin?”
Viekas hymy nousi kasvoilleni. ”Leikki menee niin, että sinä ja minä olemme arvostettuja sotureita, ja Taivaspentu on surkeaa roskasakkia, jonka täytyy totella meitä.”
Kyyhkypennunkin naama vääntyi virnistykseen. ”Kuulostaa kivalta.”
”Eiköhän sitten käydä noutamassa uusi leikkitoverimme mukaan”, hihitin ilkeästi, ja kömmin pois vuoteesta Kyyhkypentu kintereilläni.
Suuntasimme nukkuvan Taivaspennun luo. Vilkaisin vaivihkaa vähän matkan päässä makoilevaan Lumikkoviikseen, joka näytti kuitenkin olevan sen verran syventynyt keskusteluunsa Orvokkisydämen kanssa, ettei huomannut meitä. Parempi niin – emme kaivanneet komentelevaa kuningatarta pilaamaan leikkejämme.
Kyyhkypentu tassutti ohitseni Taivaspennun luo ja tökki tätä niin kauan, että pentu heräsi. Taivaspentu avasi kirkkaansiniset silmänsä ja pelästyi meidät nähdessään. Katsoin häntä kylmästi hymyillen.
”Hei, Taivaspentu”, mau’uin, ”sinä pääset osallistumaan tänään leikkiimme. Eikö olekin kivaa?”
Taivaspentu ei vastannut mitään, joten Kyyhkypentu jatkoi väliin: ”Leikki menee niin, että minä ja Virtapentu olemme arvostettuja sotureita. Sinä puolestasi olet vähemmän arvostettu, mistä syystä sinun täytyy tehdä kuten me sanomme. Hauskaa, eikö vain?”
”Ensimmäinen käskymme sinulle on etsiä meille koko pentutarhan hienoin sammalpallo”, sanoin kumartuen laikukkaan pennun yläpuolelle uhkaavasti. ”Onko ymmärretty?”

//Taivas?

Kirjoittaja: Ruska

Orvokkisydän avasi silmänsä ja haukotteli. Hänellä oli eriskummallinen olo. Naaras nousi istumaan, ja tunsi, että hänen vatsansa oli painavampi. Orvokkisydän hihkaisi onnesta, hän tiesi kokemuksella jo, että odotti pentuja. Naaras nousi hyväntuulisesti seisomaan ja käveli Mäyräkynnen luo, joka kuorsasi vuoteellaan. Naaras tökki kumppaninsa kuonoa tassullaan ja hymyili. Mäyräkynsi nosti päätään ärtyneenä, mutta nähtyään Orvokkisydämmen aurinkoisen hymyn, tämä katsoi toista kysyvästi.
”On tapahtunut jotain ihanaa!” Orvokkisydän hihkui ja hyppi innoissaan ympärää. ”No mitä tämä ihana on?” Mäyräkynsi kysyi naurahtean. Orvokkisydän nuolaisi kumppaninsa päälakea ja kehräsi.
”Odotan pentuja! Minä tunnen sen!” Orvokkisydän kehräsi ja nuolaisi Mäyräkynnen poskea. Mäyräkynnen kasvoilla oli aluksi hänmentynyt ilme, mutta tämän ilme lämpeni nopeasti.
”Odotatko? Sehän on mahtavaa!” Mäyräkynsi naukaisi kehräten, ja kosketti hellästi kounollaan Orvokkisydämmen kuonoa.
”Menen ilmoittamaan tästä Hehkuaskeleelle”, Orvokkisydän totesi, ja tassutti ulos sotureiden pesästä. Hän käveli nopeasti parantajan pesälle, ja pujahti sisään.
”Hehkuaskel?” Orvokkisydän kysäisi, kun näki mustan naaraan. Hehkuaskel kääntyi kohti Orvokkisydäntä ja katsoi tätä kysyvästi.
”Tulin vain ilmoittamaan että odotan Mäyräkynnen pentuja”, Orvokkisydän naukaisi kehräten. Hehkuaskel hymyili.
”Hyvä tietää, sinun olisi paras mennä jo pentutarhaan”, Hehkuaskel totesi, ja hoputti Orvokkisydäntä. Orvokkisydän jolkotteli pentutarhaan, ja Lumikkoviiksi katsoi naarasta iloisesti.
”Tulitko tervehtimään minua ja pentuja?” Lumikkoviiksi kysyi. Orvokkisydän pudisti päätään ja hymyili salaperäisesti. Lumikkoviiksen pennut katsoivat hölmistyneinä toisiaan.
”Minä odotan pentuja!” Orvokkisydän ilmoitti kehräten. Lumikkoviiksi pomppasi pystyyn ja syöksyi Orvokkisydämmen vierelle.
”Paljon onnea! Olen niin iloinen!” Lumikkoviiksi sanoi kehräten, myös Kirkaspentu näytti olevan iloinen.
”Jee! Saadaan kivoja kavereita”, Kirkaspentu hihkui Taivaspennulle, joka hymyili ujosti. Orvokkisydän kävi makuulleen sammalvuoteelle ha katseli Lumikkoviikseä hymyillen.
”Pentusi saavat hyvää leikkiseuraa”, Orvokkisydän sanoi hymyillen. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja asettui makuulleen takaisin omalle vuoteelleen. Orvokkisydän ja Lumikkoviiksi vaihtoivat vielä hetken kieliä. Orvokkisydän päätti ottaa tirsat, ja asettui mukavaan asentoon, ja nukahti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Myrkkytassun äkillinen tunteellisuus sai minut hämilleni. Oliko tämä olevinaan jotakin pilaa? Yrittikö oppilas taas petkuttaa minua jotenkin ja saattaa naurunalaiseksi? Ei, tässä oli kyse jostain muusta – jostain sellaisesta, mihin en itse halunnut olla osallisena.
Kolli oli lysähtänyt sammalille lannistuneen näköisenä, aivan kuin sisaruksista puhuminen olisi imenyt kaiken elinvoiman hänestä. Tämä oli maininnut jonkun Kyypennun, joka ei kollin puheista päätellen ollut enää keskuudessamme. Sääli – elämä mahtoi olla masentavaa, kun ei ollut elossa olevia sisaruksia. Minulla oli sentään Kyyhkypentu pitämässä puoliani.
Päätin jättää Myrkkytassun rauhaan tältä erää, sillä minun ei tehnyt mieli tonkia syvemmälle oppilaan synkiksi muuttuneisiin ajatuksiin. Nyt kuitenkin tiesin, että hänelläkin oli heikko kohta, jota voisin kenties tulevaisuudessa hyödyntää häntä vastaan, mikäli hän ryhtyisi vaikeaksi.

Seuraavana aamuna heräsin varhain. Muut pesässä olevat potilaat nukkuivat yhä sikeästi, ja nautin kaikessa rauhassa hiljaisuudesta. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli kuitenkin tylsää ja nälkäkin alkoi kalvaa, joten menin herättämään Hehkuaskelen.
”Ai hei, Virtapentu”, parantajanaaras haukotteli, kun tökin häntä naamaan tassullani. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ei ole”, tuhahdin nälkäkiukkuisena, ”minulla on nälkä ja täällä on tylsää. Voinko mennä takaisin pentutarhalle?”
Hehkuaskel tutkaili minua yhä hieman väsyneellä katseellaan ja nyökkäsi sitten hitaasti. ”Vaikutat kyllä olevan ihan kunnossa. Noita poskessa olevia haavoja sinun kannattaa kuitenkin tulla näyttämään minulle parin päivän päästä uudestaan, jotta näen, etteivät ne ole tulehtuneet.”
Katseeni kirkastui. ”Eli pääsen siis jo pois?”
”Eiköhän se käy. Minä saatan sinut pentutarhalle.” Hehkuaskel nousi ylös vuoteestaan ja tassutti ohitseni sairasaukiolle, jossa muut vielä nukkuivat. Olisin päässyt pentutarhalle ihan omin voiminkin, mutta en jaksanut ruveta väittämään vastaan parantajan kanssa, jotta lähteminen sujuisi mutkattomammin.
Kävellessämme nukkuvan Myrkkytassun ohi vilkaisin tämän suuntaan virnistellen ja näytin tälle kieltä, vaikka tämä ei sitä nähnytkään. Seurasin Hehkuaskelta ulos pesästä ja aukiolle, jonne oli kokoontunut jonkin verran sotureita järjestäytymään partioihin. Näin vilaukselta isoisäni sanelemassa kissojen keskellä, mihin partioon kukakin oli tämän päivän aikana osallistumassa, ja tunsin ylpeyden läikähtävän sisälläni. Perheessäni toden totta oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia kissoja, ja minä olin yksi heistä.
Kun tulimme pentutarhan eteen, syöksyin Hehkuaskelen ohi sisälle ja suoraan siihen pesän osaan, jossa Lehtituuli ja Kyyhkypentu nukkuivat. Loikkasin Kyyhkypennun päälle, ja vaaleanharmaa naaras heräsi rääkäisten. Pyörimme hetken maassa, kunnes sisareni tunnisti minut ja rauhoittui.
”Sinä pääsit pois!” hän hihkaisi iloisena.
”Niin pääsin”, vastasin virnistäen. ”Teitkö eilen sen, mitä pyysin?”
Kyyhkypentu nyökytteli. ”Joo! Piilotin Myrkkytassun petiin terävimmät pikkukivet, jotka aukiolta löytyi”, hän hykerteli.
”Tiesin, että sinuun voi luottaa”, kikatin tyytyväisenä ja jatkoin leikkimielistä painimista siskoni kanssa. Olisin niin kovasti halunnut olla kärpäsenä katossa oppilaiden pesällä, kun Myrkkytassu pääsisi pois parantajan pesältä ja menisi nukkumaan omaan vuoteeseensa, joka oli ansoitettu kivillä!
Kosto oli suloinen.

Kirjoittaja: Käärme

Olin puoliunessa, mutta kuitenkin kuulin kuinka joku tuli sisään pesään ja, että viereisellä pedillä ollut pentu lähti makuualuseltaan supattelemaan sisälle tulleen kissan kanssa jotain. En uskonut asian kuuluvan minulle tai olevan tärkeä joten en välittänyt. Hetken päästä vaaleanharmaa pentu siirtyi taas viereiselle pedille lepäämään.
”Sinulla tuskin on sisaruksia. Jo yhdessä sinunkaltaisessasi pennussa on ollut riittävästi haastetta vanhemmillesi”, naaras sanoi minulle heilautin korviani ja nostin katseeni kohti pentua. Pupillini suurenivat surusta, kun ajattelin kuollutta sisartani. En tykännyt aiheesta puhumisesta lainkaan.
”Kukas täällä kävi ja et edes esitellyt itseäsi”, sanoin ja yritin vältellä kysymykseen vastausta. Katsoin pennusta poispäin, koska en voinut kohdata pienen naaraan katsetta.
”Miksi kysyt sitä nyt?” hän naukaisi. ”Kysyin sinulta kysymyksen”, katselin edelleen muualle.
”Noh siis…” yritin edelleen vältellä kysymystä. Naaras kohotti kulmiaan odottavasti. Huokaisin hyvin hiljaa ja nousin istumaan.
”No oli minulla sisko… Kyypentu, mutta hän ei ole täällä enää…” naukaisin hiljaa ja yritin estää kyynelten tuloa silmäkulmiini. Olisin niin toivonut kauniin harmaan naaraan olevan edelleen luonani auttamassa minua kestävään kaikkia näitä ympärilläni olevia typeryksiä. Muistin naaraan pirteänä vaikkakin erittäin heikkona ja osasin arvata, että hänestä olisi tullut mainio soturi.
Aloin repiä sammaltuppoja makuusijalta. *Miksi parantaja olivat niin turhia. Eivät osanneet edes pitää yhtä pentua hengissä!* ajattelin raivoissani ja tunsin kuinka karvani alkoivat nousta pystyyn ja pupillini alkoivat kaveta pieniksi ohuiksi viiruiksi. Lopulta vain ärähdin ja lysähdin sammalille korvat luimussa ja kaikki elämänhalu pois imeytyneenä.

//virta

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Loppuillasta Myrkkytassusta ei ollut minulle enää harmia. Kolli oli – ainakin toistaiseksi – jättänyt minut rauhaan. Vaikka janosin kovasti kostoa, maltoin mieleni – halusin ensin päästä juonittelemaan rauhassa Kyyhkypennun kanssa, ennen kuin ryhtyisin vastatoimenpiteisiin.
Makoilin sammalilla kyllästyneenä, kun yhtäkkiä Kyyhkypentu tupsahti pesään kuin ajatukseni lukeneena. Vaaleanharmaan pennun pää pyöri villisti ympäri, kun tämä etsi minua katseellaan. Nousin ylös ilahtuneena rakkaan pentuetoverini näkemisestä ja kutsuin tätä naukumalla. Kyyhkypentu huomasi minut ja loikki luokseni.
”Olimme emon kanssa aukiolla. Sain luvan tulla katsomaan sinua”, naaras selitti hymyssä suin.
”Miten ikävä minulla onkaan jo takaisin pentutarhalle! En ole ollut täällä edes päivää, ja alan jo menettää järkeni.” Vilkuilin viereisellä pedillä pötköttävän Myrkkytassun suuntaan vihjailevasti. Kyyhkypentu tuntui tajuavan yskän.
”Kuka tuo on?” hän kysyi ja madalsi ääntään, jotta kolli ei kuulisi meitä. Siirryimme Kyyhkypennun kanssa vähän kauemmaksi oppilaasta, jotta keskustelumme ei kuuluisi ylimääräisille korvapareille.
”Hän on Myrkkytassu”, sylkäisin nimen ulos suustani kuin pilaantuneen lihanpalan, ”ja minä inhoan häntä jo nyt. En yhtä paljon kuin Jääviiltoa, mutta inhoan silti. Hän kutsui minua rotaksi ja peitti minut nukkuessani sammalilla.”
Kyyhkypentu katsoi minua tyrmistynyt ilme naamallaan. ”Oikeasti? Onpa tympeä tyyppi!” naaras sihahti ja kurkkasi selkänsä yli Myrkkytassun suuntaan.
”Älä muuta sano”, huokaisin silmiäni pyöritellen. ”Joten on kai sanomattakin selvää, että hän on samalla listalla Jääviillon kanssa. Hän ei selviä pilkkaamisestani rangaistuksetta.”
”Joko sinulla on kostosuunnitelma mielessä?” Kyyhkypentu kysyi silmät pahansuovasti tuikkien. Naamalleni levisi ilkeä virne.
”Sinä saat luvan käydä piilottamassa Myrkkytassun petiin oppilaiden pesässä jotakin terävää – vaikka kiviä – sillä välin, kun olemme jumissa täällä”, supatin siskolleni, joka nyökytteli päätään ymmärtämisen merkiksi. ”Luuletko, että onnistut livahtamaan emon ohi sinne?”
Kyyhkypentu heilutteli häntäänsä puolelta toiselle mietteliäästi. ”Uskoisin niin. Minun on kuitenkin tehtävä se ennen kuin meidän on mentävä takaisin pentutarhalle.”
Nyökkäsin. ”Selvä. Mene nyt – emo luulee, että olet yhä täällä, joten pystyt liikkumaan huomaamatta.”
Sisko nyökytteli takaisin. ”Nähdään huomenna”, Kyyhkypentu maukui hymyillen ja kosketti nopeasti nenällään omaani. Sen jälkeen hän loikki sammalien yli pesän suuaukolle. Kapusin takaisin omaan vuoteeseeni ja jäin katsomaan hänen peräänsä tyytyväisenä myhäillen.
Katseeni lipui viereisellä pedillä yhä makoilevaan Myrkkytassuun. Siristin silmiäni katsoessani häntä. ”Sinulla tuskin on sisaruksia – jo yhdessä sinunlaisessasi pennussa on varmasti ollut riittävästi haastetta vanhemmillesi”, nau’uin oppilaalle osittain testatakseni, oliko tämä yhä hereillä.

//Myrkky?

Kirjoittaja: Elandra

”Sinun perheesi on sentään puhtaasti kuolonklaanilainen.”
Pimentovarjon lausahdus sai aikaan piston rinnassani. Voi, hän ei tosiaankaan tiennyt totuutta, eikä hän koskaan saisi tietääkään. Oli vaikeaa pitää naamani peruslukemilla, kun soturin sanoma lause soi päässäni yhä uudestaan ja uudestaan. Pimentovarjo oli väärässä: Varissulka oli puoliverinen, ja Henkäysvarjo tiesi sen oikein hyvin. Huoli poikani kohtalosta sai minut voimaan pahoin. En voinut sietää ajatusta siitä, että tulevana päällikkönä Henkäysvarjo saattaisi paljastaa synkimmän salaisuuteni kaikille ja tuhoaisi minun – sekä Varissulan – elämän. Jos hän olisi päällikkö, en voisi tehdä mitään. En ollut varma, oliko rakkauteni Varissulkaan riittävän vahva, että voisin koskaan vastustaa päällikköni käskyä.
”Henkäysvarjo ei ole hiirenaivoinen”, sain sanottua kasattuani ajatukseni. Kohtasin Pimentovarjon harmahtavan katseen mahdollisimman ilmeettömänä.
”Minä uskon, että sinun pentusi ovat turvassa. Jos Henkäysvarjo alkaisi tappamaan puoliverisiä ilman syytä, harva kuolonklaanilainen tuskin hyväksyisi moista. En usko, että hänen tarkoituksenaan on ajaa Kuolonklaania sisällissotaan, kerta hänen tavoitteenaan on kukistaa Eloklaani. Sellaista ei tehdä puolikkaalla klaanilla tai sen rippeillä”, lausahdin, vaikka uskoin Pimentovarjon miettineen asiaa tältäkin kantilta. Olisi erittäin typerä veto Henkäysvarjolta alkaa surmaamaan oman klaaninsa jäseniä syyttä, olivat he puoliverisiä tai ei.
Pimentovarjo ei ehtinyt vastata mitään, kun tuuli toi mukanaan usean tuntemattoman kissan tuoksut. Toverini oli huomannut saman, ja käännyimme molemmat valppaina hajun suuntaan kohti pohjoista. Oli ehkä uhkarohkeaa kohdata niin moni klaanin ulkopuolinen jäsen vain kahdestaan, mutta pakoon lähteminen olisi ollut klaanille varmasti isompi riski. Emme voisi johdattaa muukalaisia suoraan Kuolonklaanin leiriin.
Kun kissajoukko oli saapunut näköetäisyydelle, huomasin heidän kaikkien olevan hyvin nuoria. Yksikään kissoista tuskin oli edes kaheksaa kuuta vanhempia, ja pienin muukalaisista näytti olevan vielä aivan pentu. Siitä huolimatta en voinut olla pitämättä tulijoita uhkana. He olivat noin vain ylittäneet Kuolonklaanin rajamerkit ja lähestyivät nyt parhaillaan meitä. Karvani nousivat pystyyn, kun yksi kissoista lähti rynnistämään meitä kohti:
”Tervehdys! Missä teidän pesä sijaitsee?” Tummanruskean kollikissan kasvoilla oli iloinen hymy, joka hyytyi nopeasti, kun toinen kissa käski häntä pysähtymään. Kissa teki työtä käskettyä ja pysähtyi aloilleen. Vilkaisin epäröiden Pimentovarjoa, joka ei myöskään tuntunut olevan kovin iloinen nähdessään läjän tuntemattomia kissoja Kuolonklaanin reviirillä.
Vakavailmeinen laikukas kolli kertoi toiveistaan liittyä klaaniimme. Hänen sanojensa mukaan kissat olivat kuulleet klaaneista enemmän kuin moni erakko. Vilkaisin mietteliäänä Pimentovarjoa toivoen, että tämä ottaisi tästä ohjat käsiinsä. Tiesin, että Henkäysvarjo ei ilahtuisi lainkaan, jos veisimme viisi erakkoa Punatähden juttusille ja ilmoittaisimme, että he halusivat liittyä Kuolonklaaniin.

//Pimento tai Into?

Kirjoittaja: Ruska

Pyörretassu käveli mestarinsa Turhamyrskyn vierellä. Henkäysvarjo oli määrännyt Pyörretassun, Turhamyrskyn, Aaltosalaman ja Kylmäliekin aamupartioon. Pyörretassu katsoi hymyillen mestariaan, kun partio tassutti eteenpäin.
”Haistatko mitään Pyörretassu?” Turhamyrsky kysäisi Pylrretassulta. Pyörretassu haisteli ilmaa, hänen nenäänsä leijaili rastaan tuoksu.
”Haistan rastaan hajun”, Pyörretassu sanoi mestarilleen, Turhamyrsky nyökkäsi tyytyväinen ilme kasvoillaan. ”Hyvä, nyt mene nappaamaan se”, Turhamyrsky sanoi, ja nosti häntäänsä että partio hiljentäisi kävelyvauhtiaan. Pyörretassu pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi eteenpäin vatsakarvat hipoen maata. Pyörretassun näkökenttään tuli pulska rastas, joka söi jyviä. Pyörretassu hiipi lähemmäs, ja valmistautui hyppäämään. Kolli loikkasi kaaressa rastaan niskaan, joka kirkaisi kovalla äänellä. Pyörretassu puraisi nopeasti tappo pureman linnun kurkkuun, ja nosti sen maasta. Pyörretassu tassutti takaisin metarinsa luo.
”Hyvin napattu Pyörretassu!” Turhamyrsky kehui. Pyörretassu katsoi ylpeänä mestariaan. Partio lähti pian leiriin, kun jokainen oli saanut tuore saalista. Partio tassutteli leiriin, ja jokainen vei riistansa tuoresaalis kasaan. Pyörretassu tassutti kohti oppilaiden pesää, mutta Nuppujuova yllätti hänet.
”Tervehdys, Pyörretassu!” Nuopujuova tervehti Pyörretassua ystävällisesti. ”Hei Nuppujuova!” Pyörretassu vastasi. Nuppujuova hymyili Pyörretassulle aurinkoista hymyään, ja avasi suunsa. ”No, tuliko saalista?” naaras kysyi. Pyörretassu nyökkäsi iloisesti hymyillen ja käänsi katseensa tuoresaalis kasaan.
”Kyllä vain, sain hiiren ja tuon pulskan rastaan!” Pyörretassu kertoi ja röyhisti rintakarvojaan ylpeänä. Nuppujuova päästi kurkustaan hiljaisen kehyksen.
”Vau! Olet taitava saalistaja”, Nuppujuova kehui. Pyörretassu nyökkäsi hymyillen, ja katsoi Nuopujuovaa lämpimästi.
”Minulla on sinulle kerrottavaa”, Pyörretassu kertoi ja hymyili lempeästi Nuopujuovalle. Nuppujuovan silmät pyöristyivät ja tämä höristi korviaan. ”Mitä asiaa?” naaras kysyi uteliaana, ja hyvin odottavan näköisenä. Pyörretassu kumartui hiukan, koska Nuppujuova oli pienempi kuin hän, että pääsisi kuiskaamaan Nuppujuovan korvaan asiansa.
”Olen halunnut jo kauan kertoa tämän sinulle, mutta en ole uskaltanut. Olet kaunis, kiva ja mukava, ja mitä tykkään sinusta, kumppani mielessä”, Pyörretassu kuiskasi, ja punastui hiukan turkkinsa alla.

// Nuppunen <3

Kirjoittaja: Käärme

Näin miten pieni naaras mönki sammaleiden alta ja se sai minut nauramaan kahta kauheammin. Pentu näytti erittäin äreältä joka sai minut entistäkin huvittuneemmaksi. Hehkuaskel tuli siihen häsläämään jotain pennun luokse ja tämä vastasi parantajalle lyhyesti ja napakkaasti. *Sentään hänellä on asennetta*, ajattelin. Hehkuaskel kääntyi hetkeksi minua kohti.
”Haen sinulle markiä sammalia niin viileys laskee tassun turvotusta”, hän sanoi ja lähti rivakasti sammaltupon kanssa ulos pesästä. Jäin hetkeksi katsomaan parantajan pesään ja sitten asetuin mukavaan asentoon.
”Kuules pirpana. Voisit yrittää olla hieman positiivisempi. Ei tarvitsisi hiiltyä pienestä pilasta”, huikkasin vaaleanharmaalle pennulle. *Jos hän osaisi tulevaisuudessa käyttäytyä meistä voisi ehkä jopa tulla ystäviä* ajattelin, mutta pudistelin päätäni. *Tuo kakara ei varmasti tule käytöstapoja oppimaan*,

Kuulin miten Hehkuaskel tuli viimein takaisin sammaleensa kanssa ja laski sen minun eteeni.
”Viimeinkin”, tuhahdin vain ja laitoin sen tassuani vasten. *Mitä parantaja oli tehnyt, jotta tällä oli kestänyt niin kauan?* mietiskelin. Tunsin, että tassu ei ollut enään niin kipeä. *Kohta pääsen täältä pois*, ajattelin. En halunnut olla yhtään sen kauemmin siinä karmean hajuisessa pesässä ja päätin siis vain ottaa hyvän asennon ja laittaa silmät kiinni. Kuitenkin pidin koko ajan korvani höröllä, jotta kuulisin jos se rotalta näyttävä säälittävä pikkupentu yrittäisi mitään.

//virtapentu

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun heräsin nokosiltani, en heti muistanut, missä olin. Muistamista ei ainakaan helpottanut se, että hirsiä vedellessäni päälleni oli mystisesti ilmestynyt kasa sammalta ja kaikkea muuta pikku sälää. Jouduin kaivautumaan pois sammalten alta kuin mikäkin pahainen kontiainen.
Korviini kantautui maanista naurua, joka epäilemättä oli peräisin siitä typeryksestä, joka oli pitänyt hautaamistani sammalilla hauskanakin juttuna. Terävä, kylmä katseeni siirtyi hitaasti viereisellä pedillä räkättävään Myrkkytasuun, joka ilmiselvästi oli pilan takana. Tuo hölmö ei tiennyt, kenet oli mennyt haastamaan – hän oli juuri varmistanut itselleen paikan inhokkikissojeni listalla aivan Jääviillon alapuolelta. He molemmat saisivat vielä katua pahanpäiväisesti loukkauksiaan minua kohtaan.
”Millainen on olosi?” Hehkuaskel nappasi pääni päällä olleen sammaleen riekaleen pois hampaillaan. Katsoin parantajanaarasta happamasti – en ollut kyseisellä hetkellä mitenkään erityisesti juttutuulella, etenkin, kun Myrkkytassu jatkoi hysteeristä nauruaan viereisellä pedillä. Tuolla oppilaalla viirasi päässä pahemman kerran, ja odotin toiveikkaana, että tämä tukehtuisi omaan nauruunsa.
”Ei kai sinulla ole vilu?” Hehkuaskel jatkoi tiedustelemista, ja se alkoi käydä vähitellen hermoilleni. Ilman Jääviiltoa en olisi ollut täällä alkuunkaan!
”Ei ole vilu”, vastasin töykeästi, ja toivoin naaraan ymmärtävän jättää minut rauhaan, ennen kuin kimmastuisin toden teolla. ”Ainoa ongelmani on tuo ruma, äänekäs kasa variksenruokaa, jolla ei ole minkäänlaisia tapoja.” Osoitin sanani Hehkuaskeleen takana hirnuvalle Myrkkytassulle.

//Myrkky?

Kirjoittaja: Sirius

Laskin häntäni kollin lavoille. Huomasin pienen nolostumisen hänen kasvoissaan. Katsoin häntä lämpimästi. Hymyilin onnellisena. ”Sano sinä, näytänkö oudolta?” kysyin Pyörretassulta. Pyörretassu vilkaisi silmääni muutaman kerran. ”Et, hän totesi. Kollin katseessa oli sellaista vilpittömyyttä, että uskalsin ehdottomasti uskoa häntä. ”Kuitenkin on kiva päästä hieman jaloittelemaan ulos, nau’uin. ’Etenkin näin hyvän seuran kanssa’, lisäsin mielessäni. Hymähdin iloisena. Maailman tylsimmästä lehtikatopäivästä tulikin elämäni ihanin! Pidin silmääni auki, mutta se oli vieläkin hieman turvonnut. ”Miten näet silmälläsi?” Pyörretassu tiedusteli. ”Se vaihtelee. Joskus en nähnyt ollenkaan, joskus taas näen. Ei minusta kuitenkaan sokeaa tule, se on varmaa. Hehkuaskel parantaa minut, vakuutin. Pyörretassu nyökkäsi. Nojauduin kollia vasten varovasti, peläten että painoni olisi liian suuri. Pyörretassu kuitenkin käveli normaalisti vaikka nojasinkin häneen. Edessämme tassuttava Turhamyrsky kääntyi meitä kohti. ”Eikö meidän pitäisi palata kohta jo leiriin? Alkaa tulla pimeä, Turhamyrsky urahti. Katsoin ylös taivaalle. Tottahan se tietysti oli, olihan nyt lehtisateen loppu. Meillä oli ollut niin kivaa ettemme olleet huomanneet asiaa. Käännyin toisinpäin. Katselin ympärilleni kiinnostuneena. Lehdet putosivat puista, eikä lumen tulokaan ollut enää kaukana. Maisema oli kieltämättä…erikoinen. Ei hieno mutta ei kauhean rumakaan. Tunnelma taas oli ihana. Saavuimme leirin sisäänkäynnille. Leirin sisältä kuului supinaa. Pujahdin sisään. ”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin. ”En tiedä, Pyörretassu vastasi. ”Saapukaa kaikki tänne!” Punatähti ulvaisi. ”Jäädäänkö katsomaan?” Pyörretassu kysyi. ”Mikä ettei.” vastasin kiinnostuneena. Asetuin istumaan Pyörretassun viereen. ”Meillä on uusi soturi nimitettävänä, Punatähti julisti. Häkellyin. Kuka se olisi? Sitten tajusin: Usvatassu! Oma oppilaani. Häpesin että jouduin jättämään hänen koulutuksensa kesken. Olimme kuitenkin saaneet olla mestari ja oppilas-suhteessa muutaman kerran. ”Usvatassu, astu eteen, Punatähti käski. Katsoin Usvatassun menemistä. Hänen päänsä oli yhä alhaalla, mutta ilme hieman kirkkaampi. ”Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Usvakatseena, Punatähti julisti. ”Eikös tuo ollut sinun oppilaasi?” Pyörretassu kysyi. ”Oli, vastasin. Menin joukon läpi onnittelemaan Usvakatsetta. Muistin omat soturimenoni. Ne olivat olleet todella mukavat! Kun pääsin kollin luo, hän tuijotti minua hämmästyneenä. ”Nuppujuova, hän totesi. ”Onnea, Usvakatse! Anteeksi että koulutuksesi jäivät kesken. Autan sinua soturiksi sopeutumiseen kunhan pääsen pois parantajan pesältä, lupasin. Muistin Varjokarvan. Hän oli tehnyt saman minulle. Menin takaisin Pyörretassun luo. ”En olisi uskonutkaan, henkäisin.
”Sinunkin soturimenosi ovat pian, sanoin kollille lempeästi.
”Varmaan, Pyörretassu vastasi iloisena.
”Haluatko mennä oppilaiden pesään? Minun täytyy varmaan mennä nukkumaan, sanoin. Oikeasti en halunnut että kolli lähtisi. Toivoin oikeastaan, että hänkin olisi parantajan pesällä kanssani. Mutta eihän sellaista voinut toivoa, koska muuten hänen pitäisi loukkaantua! Ja sitä en olisi ikinä kestänyt! Odotin Pyörretassun vastausta. Hetken päästä hän avasi suunsa.
”Minunkin täytyy varmaan mennä. Nähdään, Nuppujuova, vaikka huomenna?” Pyörretassu kysyi.
”Käy se, hyvää yötä, sanoin. Pyörretassu katsoi minua silmiin. En tiennyt katseesta mitään, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää. Ehkä voisin vain pitää tunteeni salassa? Tai sitten en. Laahustin parantajan pesälle häntääni riiputtaen. Astelin sisään. Hehkuaskel oli sisällä, tavalliseen tapaansa lajitteli yrttejä eri pinoihin. Katsoin kiinnostuneena hänen puuhiaan. ”Pitääkö ratamonlehdet ja kirvelit laittaa samaan pinoon?” kysyin. Hehkuaskel säikähti päivänselvästi. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. ”Nuppujuova? Ai hei, minä tässä lajittelen yrttejä, Hehkuaskel naukui.
”Selvä, nau’uin. Katselin hieman ympärilleni. Jossain tuoksui riista! Tuoresaalis! Kävelin vuoteelleni. ”Siinä on orava, tuoresaaliskasasta, Hehkuaskel sanoi.
”Kiitos paljon, Hehkuaskel!” kiitin. En ollut huomannut kuinka nälkä minulla oikeasti oli ollut. En ollut syönyt koko päivään! Kävin ahnaasti oravan kimppuun. ”Mitä olet tehnyt?” Hehkuaskel kysyi minulta.
”Olin ulkona Pyörretassun ja Turhamyrskyn kanssa, vastasin.
”Mukavaa. Muuten, Loiskevarjo kävi tänään pesän ulkopuolella. En minä häntä kyennyt estämäänkään, Hehkuaskel totesi.
Päästin mrrau-naurahduksen. Hyvä että jotain oli sentään tapahtunut tavallisesti ankeassa pesässä! Jotain mukavaa oli sentään tapahtunut. Venyttelin vuoteellani. Söin lopun oravan ahnaasti ja nuolaisin huuliani onnellisena. Lysähdin vuoteelleni. Katselin pesän seinämiä. Uni ei tullut. Yritin ajatella tylsiä asioita, kuten vaikkapa sammalien vaihtamista, aukion siivoamista, mutta uni ei tullut. Muut potilaat nukkuivat jo. Hehkuaskelkin oli käynyt nukkumaan. En kehdannut pyytää naaraalta unikonsiemeniä nukahtamiseen. Hehkuaskel oli tehnyt tänään jo paljon: olisi ollut itsekästä pyytää häneltä jotain. Enkä voinut itsekään niitä ottaa: vaikka tiesin että tunnistaisin ne päivänvalossa, mutta näköni saattaisi tehdä tepposet pimeässä. Enkä edes saisi ottaa niitä! En ainakaan ilman Hehkuaskelen lupaa. Yritin nousta ylös. Kuuntelin tarkasti. Jokin liikkui pensaikossa. Tajusin se olevan vain yöpartio, joka ilmestyi esiin. Venyttelin vuoteellani ja käperryin kerälle. Laskin häntäni pääni päälle. Pian olinkin jo unessa. Näin unta. Näin kuinka olin harjoituskentällä jonkun vanhemman kollin kanssa. Harjoittelin liikkeitä. Olin vasta oppilasikäinen. Kolli näytti Varjokarvalta. ’Ei ihme että näytti tutulta’, ajattelin. Katselin kuinka harjoittelin liikettä. Näin että yritin ahkerasti. Olin surkea taistelija, ja sen Varjokarva varmaan oli tiennyt. Kiipeily ja metsästys oli eniten juttuni, ja niiden harjoituksia Varjokarva oli eniten minulla teettänyt. Varjokarva oli ollut paras mestari ikinä! Kolli oli opettanut minulle perusasiat, ja minä olin yrittänyt opettaa samat asiat Usvatassulle. En tietenkään ollut ollut yhtä kauan soturina kuin Varjokarva oli ollut, joten opetukseni oli huonompaa.

Heräsin aamulla. Nousin ylös kirkkaaseen aamuun. Raikas ilma vaelsi turkkiini. Kömmin ylös lämpimästä vuoteestani. Räpyttelin silmiäni. Kukaan muu ei ollut vielä herännyt, paitsi Hehkuaskel. ”Nukuitko hyvin?” Hehkuaskel kysäisi. ”Ihan hyvin. Entä sinä?” kysyin. ”No, nukuinpa minäkin ihan hyvin, Hehkuaskel totesi. Nyökkäsin. Minulla ei ollut yhtään nälkä, ja metsästyspartioden palaamiseenkin oli vielä kauan. Päätin mennä käymään ulkona. ”Hehkuaskel, saisinko mennä ulos?” kysyin. ”Taas? No, hyvä on, sehän tekee sinulle hyvää. Ei sinun kannata olla koko ajan tunkkaisessa pesässä, Hehkuaskel sanoi. Nyökkäsin nopeasti. Nousin vuoteestani parantajan pesän kylmälle hiekalle. Kävelin ulos pesästä huiskauttaen häntääni Hehkuaskelelle. En jäänyt odottelemaan kauemmin. Mietin hetken minne menisin. Voisin mennä soturien pesään, tervehtimään Usvakatsetta, tai sitten oppilaiden pesään. Päätin mennä oppilaiden pesään, katsomaan olisiko Pyörretassu paikalla. Tai sitten hän olisi aamupartiossa. Kurkistin sisään. Näin siellä muutamia oppilaita, jotkut vuoteet olivat tyhjinä. Huomasin Pyörretassun veljen Toivetassun kävelevän suuaukolle. ”Hei, oletko nähnyt Pyörretassua, Toivetassu?” kysyin. ”Hän meni aamupartioon joka lähti hetki sitten, Toivetassu vastasi. Nyökkäsin hieman harmistuneena. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan. Lähdin pesästä. Aukiolla oli tylsää. Katselin herkeämättä sisäänkäyntiä, että tulisiko Pyörretassu paikalle. Yhtäkkiä tajusin: en voinut olla koko ajan Pyörretassun kanssa! Minun täytyi ymmärtää että hänellä oli perhe, jonka kanssa hän varmasti halusi viettää aikaa. En ollut hänen perhettään. Tulisinko edes olemaan? Tuskinpa. Se oli kuitenkin niin vaikeaa pysyä erossa hänestä. Pyörretassu oli yksinkertaisesti niin taitava kissa. En halunnut vaikuttaa kuitenkaan hännystelijältä. Se olisi outoa ja hieman ärsyttävääkin. Vilkaisin sisäänkäyntiin. Juuri silloin sen ulkopuolelta kuului käpälänaskelia. Huomasin partion tulevan. Partiossa olleet Turhamyrsky, Pyörretassu, Aaltosalama ja Kylmäliekki olivat tuoneet riistaa. Kaikilla oli mukana yksi saaliseläin. Menin tervehtimään Pyörretassua. Huiskautin häntääni leppoisasti tervehdykseksi. Pyörretassu vastasi viiksiään värisyttämällä. ”Tervehdys, Pyörretassu!” tervehdin ystävällisesti. ”Hei Nuppujuova!” Pyörretassu sanoi. Hymyilin kuin aurinko. Lämmin valo tuntui palavan sisälläni. ”No, tuliko saalista?” kysyin.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Käärme

Pentu alkoi ladella solvauksia takaisin kuten olin jo osannut arvata. Jostain syystä kukaan tässä klaanissa ei osannut kunnioittaa minua. Olin juuri aloittamassa kauhean saarnan kunnioituksesta, mutta Hehkuaskel tuli juuri silloin paikalle. Parantaja alkoi levitellä jotain pahanhajuista töhnää tassuuni ja se tuhannenkin kakara vain meni maaten. Pyöräytin silmiäni ja vetäisin tassuni rivakasti pois parantajalta, kun tämä oli valmis töhnänsä kanssa. Näin maassa kasan maakuualuselta irronnutta sammalta ja aloin peittää sillä koko pennun aivan hiljaa. Otin aina yhden pienen tupon kerrallaan ja laskin pennun päälle. Jatkoin tätä niin kauan, että koko pentu oli peitetty. Katsoin vain sammalkasaa jonka alle pentu oli pari silmänräpäystä sitten kadonnut ja aloin nauraa hysteerisesti. Tuntui siltä, että kaikki pesässä tuijottivat minua kuin pähkähullua, mutta en välittänyt. Pentu ei selvästikään ollut nukkunut vähään aikaan sillä tämä ei herännyt nauruuni ainakaan heti. Nousin ylös ja lähdin ontumalla etsimään lisää tuppoja. Keräilin pieniä palleroita ympäri pesää ja kasasin ne pennun päälle. Kohta tämä näytti siltä, että siinä olisi vain epämukava möykky keskellä makuualustaa. Purskahdin taas kerran nauruun kun tuijotin hiljaa kohoilevaa sammalkasaa.

//virtsu

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Uskoni Kuolonklaanin kolleihin laski joka kerta lisää, kun törmäsin Jääviillon kaltaisiin törppöihin – laskuihin oli päässyt mukaan myös tämä nimetön, laikukas kolli, joka oli aloittanut armottoman pilkanteon sillä hetkellä, kun olin avannut suuni ja puhunut hänelle. Todellisuudessa minulla ei ollut voimia tapella myös tämän tumpelon kanssa, mutta tänään moneen otteeseen loukattu ylpeyteni ei suostunut taipumaan enää enempää.
”Sinusta tuskin olisi vastusta edes pennulle”, tuhahdin halveksivasti huomatessani kollin aristavan yhtä jalkaansa. ”Millainen säälittävä surkimus menee loukkaamaan tassunsa? Kai Hehkuaskel muisti puhaltaa pipiisi, jotta siihen ei sattuisi niin paljon?” Katsoin vanhempaa kissaa pilkkaavasti irvistellen.
Kolli oli ilmeisesti aikeissa vastata jotakin vähintäänkin yhtä nasevaa takaisin, kun Hehkuaskel ilmestyi väliimme. Parantaja tuli tuomaan tälle jotakin salvaa tämän tassuun. Kuulin hänen mainitsevan nimen ’Myrkkytassu’, ja oletin sen olevan suulaan kollin nimi. Olisihan se pitänyt arvata, että hän oli vasta oppilas – soturi ei olisi tullut parantajalle jonkin mitättömän tassuun tulleen haavan vuoksi.
Päätin käyttää Hehkuaskelen keskeytyksen hyväksi ja käpertyä levolle. Jääviillon takia minulta oli jäänyt yhdet päiväunet väliin, ja se alkoi pikkuhiljaa painaa päälle. Kunhan olisin levännyt hyvin, jaksaisin taas keksiä lisää nokkelia sutkauksia Myrkkytassun kaltaisten typerysten varalle.

//Myrkky?

Kirjoittaja: Käärme

Makoilin siinä mietiskellen untani. *Onneksi se ei ollut ollut totta*, ajattelin. Niin kamalaa unta en ollutkaan nähnyt hetkeen. Katsoin tassuuni. Piikki oli otettu pois, mutta se oli edelleen tosi kipeä ja, kun nousin ylös vaihtamaan asentoa se oli niin puutunut, että meinasin moksahtaa naamalleni. Sain kuitenkin löydettyä tasapainon juuri ja juuri ja menin parempaan asentoon makaamaan.

Näin miten joku pentu tuotiin parantajan pesään ja tämä näytti aivan toivottoman surkealta. Pentu katsoi minua vihaisena ja kaiken lisäksi valitti siitä, että katsoin häntä.
”Ajattelin vain katsella ympärilleni, jos se ei ole nykyään kiellettyä”, sanoin pennulle närkästyneenä. Kävin mielessäni läpi pentujen nimiä ja ulkonäköjä, mutta en jaksanut yrittää muistella kuka hänkin oli. ”Ja mitä ihmettä olet tehny jotta olet päätynyt tuollaiseen kuntoon. Kun sinut tuotiin tänne luulin, että meille tuotiin tuoresaaliiksi rotta”, nauroin ärtyneelle pennulle. Tämä katsoi minua tuimasti.
”Ole sinäkin hiljaa”, hän ärähti.
”Tai mitä? Meinaatko puraista minua hännänpäästä? Voi kun minua pelottaa. Hehkuaskel auta tämä pentu aikoo puraista kynteni katki”, nauroin. Pentu näytti niin säälittävältä, kun tämän turkki oli aivan läpimärkä.
”Yrititkös oppia uimaan, kun tuohon kuntoon päädyit rotta”, ilkuin. *Tämä on niin hauskaa* ajattelin. Muunsin hieman asentoani ja irvistin, kun vahingossa laskin painoa kipeälle tassulleni. Nuolin tassua rivakasti. Se oli turvonnut hieman. Laskin sen kohta taas maahan enkä välittänyt tassussa olevasta kirvelystä.

//virta

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin kertakaikkisen raivoissani kuunnellessani Jääviillon solvauksia, joita kolli syyti minusta emolleni. Ilman Kyyhkypentua olisin varmaankin jo käynyt kollin kimppuun ja möläyttänyt ulos totuuden. En ymmärtänyt, mikä siskooni oli mennyt, mutta minun ei auttanut kuin leikkiä mukana, kunnes saisin tilaisuuden keskustella kahdestaan hänen kanssaan.
”Virtapentu, kiitä Jääviiltoa, niin asia voidaan unohtaa.” Lehtituulen sanat kolahtivat korviini. Murhaava, anteeksiantamaton katseeni oli nauliutunut Jääviillon omahyväisesti virnistelevään naamaan, ja mielessäni pyöri tuhat muuta asiaa, jotka halusin sylkeä soturin naamalle kiitoksen sijaan.
Kyyhkypentu tuuppasi minua kevyesti. Vilkaisin häntä vihaisesti, ja vedin sitten syvään henkeä, ennen kuin pusersin väkinäisesti sanat ulos suustani: ”Kiitos, Jääviilto, kun pelastit minut.”
”Sietääkin kiittää”, punaruskea soturi tuhahti, eikä itsetyytyväinen virne hävinnyt hänen naamaltaan.
”Mennään sitten”, Lehtituuli maukui happaman näköisenä ja tarttui minua niskasta kiinni. Loin Jääviiltoon viimeisen, syyttävän katseen, ennen kuin emo kiersi kuusen toiselle puolelle ja oksat peittivät näkyvyyden.
Sen sijaan, että olisimme menneet takaisin pentutarhalle, kuningatar suuntasikin toista kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Muistelin sen olevan parantajan pesä, josta olin kuullut vanhempieni mainitsevan joskus, mutta jossa en ollut käynyt sisällä vielä kertaakaan.
”Miksi me tuonne menemme?” kysyin emolta hieman nyreänä. Lehtituuli ei vastannut, vaan työntyi sisälle hämärään pesään, jossa haisi omituiselta. Kuulin Kyyhkypennun tepsuttelevan yhä naaraan kintereillä.
Emo laski minut maahan, ja Kyyhkypentu loikki vierelleni. Mulkoilin häntä edelleen hieman vihaisesti – hänen takiaan me olimme saaneet syyt niskoillemme tapahtuneesta. Kyyhkypentu ei näyttänyt olevan moksiskaan ärtymyksestäni.
”Mikä sinua oikein riivaa?” sihahdin hänelle, kun Lehtituuli meni puhumaan erään mustaturkkisen kissan kanssa. ”Olisimme voineet kertoa hänelle emosta!”
Kyyhkypentu hyssytteli minua laittamalla taas tassunsa suuni eteen. Ärähdin ärsyyntyneenä ja työnsin tassun pois suuni edestä.
”Se oli ainoa vaihtoehto”, Kyyhkypentu maukui madaltaen ääntään, jotta muut eivät kuulisi. ”Hän olisi voinut satuttaa sinua pahasti. Älä kuitenkaan luule, että annan asian jäädä tähän. Ehei – me kyllä kostamme hänelle, siskoseni, mutta ei tänään, ei nyt.”
Kiukkuni laantui hieman kuullessani, ettei siskollani ollut aikomusta antaa Jäävillon päästä pälkähästä niin helpolla. ”Miten me sen teemme?” kysyin, vilkaisten sitten nopeasti ympärillemme siltä varalta, että joku kuunteli.
”Kaikki aikanaan”, Kyyhkypentu lupasi. ”Annetaan pölyn ensin laskeutua, ja tehdään sitten siirtomme.”
”Taisit käydä pienellä uinnilla”, vieras ääni sai meidät molemmat säpsähtämään. Kiepsahdin katsomaan taaksemme ilmestynyttä pikimustaa naarasta, jolla oli keltaiset silmät ja vitivalkoiset tassut. ”Minä olen Hehkuaskel, parantaja. Juttelimme juuri emosi kanssa siitä, että olisi parasta, jos jäät tänne ainakin täksi päiväksi tarkkailua varten. Tähän vuodenaikaan vesi on jo tosi kylmää, ja siihen pulahtamisesta saattaa seurata vilustuminen.”
”En minä vilustu!” intin takaisin, mutta Lehtituulen tuima katse sai minut vaikenemaan.
”Joka tapauksessa tuo sinun poskessasi oleva ruhje olisi hyvä hoitaa kuntoon”, Hehkuaskel jatkoi hyväntahtoisesti.
Huokaisin isosti. ”Ihan miten vain…” tupisin puoliääneen.
”Tule, Kyyhkypentu”, Lehtituuli sanoi siskolleni, joka ilmeestä päätellen olisi mieluummin jäänyt tänne kanssani kuin palannut takaisin pentutarhalle. Vaaleanharmaa naaraspentu väläytti minulle kannustavan hymyn, ennen kuin kiiruhti emon perään.
Hehkuaskel ohjasi minut pesän perälle, jossa oli pienempi tila, jossa puolestaan oli paljon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Hän käski minun odottaa vähän aikaa, ja minä istuin kärsimättömänä paikallani. Pesässä oli meidän kahden lisäksi neljä muuta kissaa, joiden nimiä en tiennyt. Voi noita onnettomia, jotka olivat joutuneet homehtumaan tässä Pimeyden Metsän hylkäämässä onkalossa ties kuinka kauan.
Parantaja palasi yrttitukon kanssa takaisin. Hän pudotti lehdet maahan ja ryhtyi nuolemaan poskeani puhtaaksi. Minua inhotti, miten iholle naaras tuli, ja yritin päästä kauemmaksi, mutta Hehkuaskel piti minut paikoillaan. Lopuksi naaras siveli poskelleni jonkinlaista pahalta haisevaa tahnaa, joka kirveli vähän. Sen jälkeen hän näytti minulle tyhjää petiä laikukkaan kollin vierestä. Parantajan oli turha odottaa minulta kiitosta moisen tungettelun ja lääppimisen jälkeen.
”Yritä nuolla turkkiasi, jotta se kuivuu nopeammin. Jos tarvitset apua, kutsu minua”, Hehkuaskel maukui ystävällisesti ja kääntyi sitten toisen potilaan puoleen.
Turkkini oli edelleen paikoin kostea, mutta ei sentään tiputtanut enää vettä. Minua yökötti nuolla märkiä karvoja, jotka olivat osittain liimautuneet ihoon kiinni. Päässäni kuulin yhä Jääviillon oksettavan omahyväisen äänen, ja se sai minut uudestaan miltei raivon partaalle.
Huomasin viereisellä pedillä makaavan kollin katsovan minua. Katsoin häntä takaisin närkästyneenä. Juuri nyt vähiten kaipasin jotakuta kutaletta todistamaan surkeaa olotilaani.
”Mitä sinä siinä tuijotat?” sihahdin kollille kiukkuisesti.

//Myrkky?