Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Hotkaisin tyytyväisenä viimeisen palasen ateriastani. Tänään oli hyvä päivä: en ollut joutunut yhteenkään metsästyspartioon ja päivän ainoa rajapartioni oli ajallisesti sijoittunut oikein kätevästi auringonhuippuun, joten minun ei ollut tarvinnut herätä aikaisin. Luvassa olisi vapaa ilta partioista, ja voisin rauhassa rentoutua leirissä ja nukkua seuraavan yön hyvin.
Suunnitelmani kuitenkin kääntyivät päälaelleen, kun eräs punaruskea, minulle viime aikoina aivan liian tutuksi tullut soturinaaras asteli luokseni.
”Oletko vapaa nyt?” Aaltosalama kysyi tervehtimättä. ”Voimme lähteä saman tien, jos olet valmis.”
Melkein ehdin kysyä soturilta, mitä ihmettä tämä tarkoitti, kun muistinkin eiliset suunnitelmamme. Vihasin outoa innostuneisuuden tunnetta, joka valtasi minut asian muistettuani. Saalistusharjoitukset Aaltosalaman kanssa tarkoittaisivat todennäköisesti loputonta sanaharkkaa ja kinastelua, joten järkeilin intoni johtuvan ennemminkin halusta oppia saalistamaan kuin soturin seurasta.
”Sinua varten olen aina valmis”, vastasin virnistäen ja nousin seisomaan korostetun hitaasti venytellen. Aaltosalama vain pyöräytti silmiään ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä taakseen katsomatta.
”Mennään sitten”, kuului naaraan huikkaus. Kiirehdin hänen peräänsä, kun soturi ei näyttänyt jäävän odottamaan. Onnekseni Aaltosalama oli minua hiukan hitaampi, joten kirin hänet pian kiinni.
”Mitä olet suunnitellut varalleni täksi päiväksi? Odotan innolla”, sanoin vilkaisten vierelläni kulkevaa soturia. Yritin kuulostaa tuttuun tapaani sarkastiselta, sillä olisi parasta jos Aaltosalama kuvittelisi minun suhtautuvan harjoituksiin hiukan välinpitämättömästi. Toisaalta minä olin ollut se, joka harjoituksia oli alun perin ehdottanut, joten kenties hän näkisi tekaistun piittaamattomuuteni lävitse.
”Saat tietää aivan pian”, Aaltosalama vastasi ja katsahti nopeasti minuun. Kiersimme erään suuren kiven ja saavuimme pienelle aukiolle. Seurasin soturinaarasta uteliaasti katseellani, kun hän asteli aukean keskelle. Oli kiinnostavaa nähdä, miten Aaltosalama toimisi mestarina. Hän ei ollut vielä kouluttanut yhtäkään oppilasta. Itse olin toiminut mestarina Orvokkisydämelle, ja mielestäni olin hoitanut tehtäväni varsin mallikkaasti; kenties voisin antaa Aaltosalamalle vähän vinkkejä, jos hän niitä tarvitsisi. En aikonut kyllä olla mikään helppo opetettava, oli parempi hiukan haastaa häntä.
Astelin punaruskean soturin eteen virnettäni peitellen ja viritin kasvoilleni oikein nöyrän ilmeen. Painoin pääni kunnioittavaan kumarrukseen.
”Oi suuri mestari, pyydän sinua jakamaan viisautesi”, naukaisin liioitellun mahtipontisesti. ”Olen pelkkänä korvana.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Untuva

Huomenkyyhkyn tullessa aivan kylkeeni kiinni siirryin kauemmaksi antaen välillemme enemmän tilaa. Toisen kissan läheisempi läsnäolo tuntui oudolta, ja se oli jopa enemmänkin inhottavaa. En kuitenkaan lähtenyt reagoimaan siihen sen suuremmin.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minun oppilaani, niin siis Toivetassu, on sairaana ja minun päiväni ovat olleet huoh, niin tylsiä! Oppilaan kanssa on kyllä sitten mukava touhuilla, se tuo niin paljon sisältöä arkeen”, Huomenkyyhky antoi sanojen pulputa ulos. Annoin kasvoilleni piirtyä kyseenalaistavan ilmeen, ja olin hetken vain hiljaa. Sitten rykäisin pikaisesti aikeenani vastata.
”Päivääni kuului hyvää”, hymähdin ja katsahdin Huomenkyyhkyyn kulmieni alta. Paksuturkkinen naaras ei kuitenkaan näkynyt ottavan katsettani tai sanojani pahakseen. ”Minulle ei ole nyt suotu oppilasta Lumikkoviiksen jälkeen. Joku päivä sitten.”
En ymmärtänyt, miksi Punatähti antoi oppilaita täysin muille kuin minulle. Hän jakoi niitä paljon kokemattomimmille sotureille. Toki mestarina oleminen koulisi kokemattomista parempia sotureita, mutta rajansa kaikella. Olisi ollut hyödyllistä päästä välittämään omaa tietotaitoa vihdoinkin eteenpäin. Kertasin itse edelleen paremmaksi taistelijaksi, jotta voisin välittää oppini parhaiten seuraavalle oppilaalleni – kunhan sellaisen nyt ensin edes saisi.
”Kohtasin Kylmäliekin aamupartiossa. Että yksi kolli voi saada tunteeni niin kiehahtamaan! Hän on välillä todellinen maanvaiva, ei omaa omaa tahtoa sitten lainkaan. Uskomatonta, eikö? Me olimme ennen parhaita ystäviä, emme tosin enää lainkaan. Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus tulla parhaiksi ystäviksi!” Huomenkyyhky kertoi, kun en oman vastaukseni jälkeen ollut kysynyt häneltä mitään. Kylmäliekin tiesi kyllä kaikki. Oppilasaikoinani häntä saattoi käydä enemmänkin sääliksi, olihan hän melko säälittävä reppana. Vanhemmiten olin kuitenkin alkanut ajattelemaan, että jos hän ei pysty itse omia puoliaan pitämään, niin oma vikahan tuo on. Toisaalta ei hänen veljensä Jääviilto yhtään sen parempi ollut.
”Kyllä, kerrassaan uskomatonta”, tokaisin tympeästi. Huomenkyyhky ei kuitenkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Olisikohan toisella partiota lähiaikoina, mihin hän voisi häipyä?
”Onko mitään suunnitelmia myöhemmälle?” kysyin kasvot peruslukemilla, vaikka mieleni teki irvistää sanoille, jotka olivat päässeet ulos suustani. Kyllä minä osasin keskustella, jos tilanne sitä vaati. Yleensä se vain tuntui turhalta ajanhukalta. Sitä paitsi se oli paljon järkevämpää silloin, jos halusi kerätä toiselta jotain tärkeämpää tietoa tai halusi tietää sellaisia yksityiskohtia, mitä ei muuten kuulisi. Keskustelun ideana oli mielestäni muutenkin aina jokin tavoite, johon pyrki pääsemään. Tällainen Huomenkyyhkyn harjoittama kuulumisien vaihto ei kuulunut järkevien keskustelujen kategoriaan. Tummankeltaisia silmiä tarkastellessani en meinannut keksiä naarassoturista mitään sellaista, mistä voisin hyötyä. Hän oli kaiken lisäksi alkujaan erakko. Erakoilla monesti oli omat käsityksensä asioista ja heistä saattoi kuvitellakin Huomenkyyhkyn kaltaisia. Naaraan kasvoilla oli tälläkin hetkellä niin lempeä ilme, että hän erottui sen avulla jo kaukaa suurimmasta osasta kuolonklaanilaisia. Itse asiassa minun teki mieli kysyä mihin asti soturi oli päässyt oppilaansa kanssa. Hänellä oli varmasti ihan omanlaisensa tapa opettaa.
”Missä vaiheessa Toivetassun koulutus on?” töksäytin kysymyksen ulos, mutta tällä kertaa kasvojani koristi hieman kiinnostuneempi ilme. Kai tästä tilanteesta joku hyöty oli yritettävä ottaa.

// Huomen?

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky oli käynyt viemässä oppilaalleen Toivetassulle syötävää. Kollikissa oli tuntemattoman sairauden sairastuttamana parantajanpesän vankina ja Huomenkyyhkyn päivät olivat täyttyneet taas pelkistä partioinneista. Naaras kaipasi itselleen seuraa ja ystäviä, ehkä hänen pitäisi hankkia sellaisia! Huomenkyyhky oli jutustellut iltapartiossa Hämärätassun kanssa ja naaras oli vaikuttanut mukavalta kissalta. Hänen pitäisi tutustua oppilaaseen paremmin! Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras sukaisi käpäläänsä ja lähti loikkimaan pienillä koivillaan kohti soturien pesää. Naaras teki kuitenkin äkkijarrutuksen, kun pesästä asteli tummanharmaa kissa leiriaukiolle. Huomenkyyhky katseli Tuimakatsetta tarkasti, kollihan vaikutti oikeastaan… varsin hyvältä ystäväehdokkaalta! Huomenkyyhky teki täyskäännöksen ja jäi katselemaan kokeneempaa kollisoturia uteliaana. Kolli nappasi tuoresaaliskasasta itselleen jäniksen ja Huomenkyyhky tunsi vatsansa kurnivan. Kaipaisikohan juron oloinen soturi itselleen ruokaseuraa? Toistaiseksi Tuimakatse ei kuitenkaan edes huomannut häntä. Huomenkyyhky sukaisi rintaturkkinsa takkua vähemmän takkuisemmaksi ja hänen kasvolleen piirtyi hyväntuulinen hymy. Huomenkyyhky suorastaan loisti auringon lailla, kun hän asteli vanhemman kollisoturin eteen. Naaras tapitti toista pirteänä ja hymyili Tuimakatseelle iloisesti.
”Iltapäivää, Tuimakatse, kuinka hieno päivä tänään onkaan! Kuinka mukava nähdä sinua”, Huomenkyyhky kujersi pirteänä ja istahti aivan kiinni Tuimakatseeseen. Kolli nyökkäsi Huomenkyyhkyn tervehdykselle hiljaisena. Tummanharmaa kolli katsoi häneen ilmeettömästi ja siirtyi kauemmaksi Huomenkyyhkystä. Naaras katsoi kollia hieman pettyneenä, mutta ei antanut sen pilata fiilistään aivan täysin.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minun oppilaani, niin siis Toivetassu, on sairaana ja minun päiväni ovat olleet huoh, niin tylsiä! Oppilaan kanssa on kyllä sitten mukava touhuilla, se tuo niin paljon sisältöä arkeen”, naaraskissa höpötti ja antoi häntänsä heilahdella iloisesti.
”Kohtasin Kylmäliekin aamupartiossa. Että yksi kolli voi saada tunteeni niin kiehahtamaan! Hän on välillä todellinen maanvaiva, ei omaa omaa tahtoa sitten lainkaan. Uskomatonta, eikö? Me olimme ennen parhaita ystäviä, emme tosin enää lainkaan. Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus tulla parhaiksi ystäviksi!” Huomenkyyhky maukui ja katsoi Tuimakatsetta suoraan silmiin. Naaraan katseessa oli lämpöä, uteliaisuutta ja innostusta. Hän todellakin halusi tutustua tummanharmaaseen klaanitoveriinsa paljon paremmin ja tulla hyviksi ystäviksi tuon kanssa!

//Tuima?

Kirjoittaja: Sirius

(Yrtin hakija)
Kävelin eteenpäin. Mäyräkynsi käveli vierelläni. Olimme löytäneet yrttejä paljon, ja pian oli kotiinlähdön aika. ”Mitenköhän klaanitoverimme voivat?” kysyi Kultasiipi-niminen kissa Eloklaanista. ”Toivottavasti hyvin.” Hallavarjo sanoi hänelle. ”Onkohan kissoja kuollut?” kysyin huolestuneena. ”Äh, tuskin.” Mäyräkynsi tuhahti. Huomasin hänen kasvoillaan kuitenkin surullisen ilmeen. ”Missä me nukumme?” Helmipilkku kysyi. ”En tiedä.” Leimusilmä vastasi. Sydämeni tykytti. Minua pelotti, kuka kissa voisi olla kuollut. Ehkä…Varjokarva? Hänen menettämisensä tuntui niin pahalta, jos ajattelinkin sitä. Tai no, eihän hän ollut kuollut? Ehkä? Mieltäni viilsi se, että joku pennuista olisi kuollut. Klaanissa ei ollut minulle varsinaisesti sukua, mutta olin saanut ystäviä ja melkein sukulaisia. Minulla oli Varjokarva, joka oli auttanut minua vaikka missä, ja kouluttanut minut. Minulla oli..Mäntyviiksi, joka toimi pentujen hoitajana, mutta eihän hän virallisesti ollut minulle sukua. Niin..ja Pyörretassu. Hänen menettämisensä olisi tuntunut hyvin, hyvin pahalta. Ehkä meistä tulisikin vielä jotain? ”Nuppujuova!” huudahti Mäyräkynsi. ”Uppoat kohta suohon, jos et tule nyt!” Pudistin ajatukset mielestäni ja kiirehdin perään. Huomasin yllätyksekseni, että olinkin vajonnut hieman suohon. Kävelin korkein askelin suolla. ”Milloin tämä suo loppuu?” kysyin. ”Sitten kun loppuu.” Tuhkajuova vastasi minulle. Edessä oli hirveännäköinen puurämeikkö. Se oli täynnä kantoja ja oksia. Tuhkajuova ja Leimusilmä kulkivat joukon kärjessä. Näin kuinka he mutkittelevat puiden välistä. Hyppäsin oksan yli. Astuin märälle maalle. Näin kun kissat kompuroivat. Horjahdin maahan. Turkkini oli suosta märkä ja niljainen. Yhtäkkiä keräsin rohkeuteni. Aloin hyppimään ketterästi puiden yli. Huomasin muutaman kissan katsovan minua silmät ällistyksestä pyöreinä. Hyppäsin viimeisen oksan yli. Laskeuduin soiselle maastolle. Pian olikin aika käydä jo nukkumaan, joten meidän piti etsiä pesäpaikka. ”Hei, täällä on hyvä!” Hallavarjo huudahti. Kissat kiirehtivät paikalle. Kolo näytti hylätyltä, varmaan oli ollut ketunkolo.
”Muut matkalaiset?”

Kirjoittaja: Untuva

Siristelin unenpöpperöisenä silmiäni hämärässä sotureiden pesässä. Uni ei maittanut enää samalla tavalla, ja tuskin tulisikaan, kunnes tämä sairausaalto päättyisi. Se niistä päiväunista. Parantajan pesältä kantautuvat kovat yskänpuuskat kantautuivat vaimeina ympäri leiriä. Pesän seinä ei onnistunut eristämään ääntä kokonaan, jos jonkun riistävät yskäisyt eivät ottaneet loppua. Edelleen silmäluomet painavina pakotin itseni ylös sammalvuoteestani ja puikkelehdin vuoteiden välistä ulos leiriaukiolle. Oli erikoista, miten väsynyt sitä pystyi olemaan, muttei kuitenkaan saanut levätyksi. Tavalliseen tapaani jolkottelin tuoresaaliskasalle valikoiden rotevan oloisen kaniinin. Nälkä kurni vatsassani, joten kaipa oli ihan hyvä idea syödä, jotta jaksaisin myöhemmin tehdä tarpeellisen klaanin eteen. Uusia sairastuneita ilmaantui jatkuvasti, eikä sairausaalto tahtonut saada loppua. Mokoma parantajakaan osannut hoitaa hommaansa. Ajatukseni harhaantuivat miettimään, olisiko Tiputassu pärjännyt paremmin vastaavassa tilanteessa. Ainakin hän olisi haistatellut potilaille useaan kertaan ja kironnut itse jokaisen uuden sairastuneen. Haukkasin palasen ateriastani ja hymähdin mielessäni poukkoileville mielikuville. Muistoni Tiputassusta olivat jo alkaneet hiljalleen haalistua, mutta aina silloin tällöin hän palasi mieleeni. Yleensä sitä ei kyllä tapahtunut näin. Yleensä siihen tarvittiin Lehtituulta. Katsahdin tassuihini, ravistelin päätäni ja jatkoin syömistä. Mitä sitä miettimään sellaisia, jotka olisivat tuskin uhranneet ajatustakaan omalle poismenolle. Aloin olemaan puolivälissä kaniinia, kun aloin ajautumaan yhä pidemmälle ajatusteni syövereihin. Olisin jatkanut pidempäänkin, mutta havaitsin valkean tassuparin näköpiirissäni. Kohotin katsettani ja loin tuiman katseen häneen, joka uskalsi ruokarauhaani häiritä. Edessäni seisoi pienikokoinen naaras, joka tapitti minua suurilla tummankeltaisilla silmillään. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt liiankin pirteä ilme, enkä voinut kuvitella tästä seuraavan mitään hyvää. Heti ensimmäiseksi sain Huomenkyyhkyltä iloisen tervehdyksen. Nyökkäsin siihen takaisin. Katsoin parhaimmaksi antaa toisen tokaista asiansa ennen kuin itse edes yrittäisin avata suutani.

Kirjoittaja: Sirius

Tassuttelin pesästä ulos nyrpeänä. Kuten tavallista, aamu ei alkanut mukavasti. Ensinnäkin, olin taas saanut kuulla että olisin pelkuri. Huokaisin ja menin Kalmakuun luokse, joka tavalliseen tapaansa seisoskeli aukiolla. Kalmakuu vilkaisi minuun hieman salaperäisen näköisenä. ”Mennään nyt taisteluharjoituksiin.” Kalmakuu sanoi. ”Varmasti yllätyt, tänään tapahtuu asia, josta sinä tykkäät.” Nyökkäsin iloisena. Vihdoinkin taisteluliikkeitä! Kalmakuu oli selvästi tajunnut, että taistelu oli lempiasiani! Kuitenkin Kalmakuu vaikutti salaavan jotain muutakin. Päätin antaa asian olla. Mitä se muka voisi olla, nimityskö? Tuskin nyt sentään. Kaiken tämän kriisin keskellä ei tuntunut olevan mitään hyvää. Ja sitä paitsi, soturinimitykseni olivat vielä kaukana. Kalmakuu tuntui olevan tavallista pirteämpi. Hän viittoi minut taisteluaukion keskelle. ”No, näytähän minulle mitä osaat.” Kalmakuu naukaisi. Katsoin Kalmakuuta hämmästyneenä. Yleensä hän opetti minulle liikkeitä? Kuitenkin päätin näyttää hänelle liikkeen, jonka olin oppinut erakkoaikoinani. Astuin pari askelta taaksepäin. Sitten ampaisin vauhtiin. Kalmakuu näytti vaistoavan sen ja lennähti luokseni. Hyppäsin sivuun ja huitaisin Kalmakuuta. Kalmakuu syöksähti kimppuuni. Hyppäsin sivuun ja loikkasin Kalmakuun selkään. Kalmakuu yritti hyppiä saadakseen minut pois. Pidin lujasti kiinni. Lopulta Kalmakuu lyyhistyi maahan. Kalmakuu katsoi minuun hyväksyvästi. ”Kiva liike.” hän virkkoi iloisesti. Mieltäni lämmitti mestarin kehut. ”Okei, no olemme kai valmiita tässä osuudessa.” hän naukaisi. ”Missä osuudessa?” kysyin. ”Ei missään. Nyt menemme saalistamaan.” Kalmakuu sanoi nopeasti ja hetkessä hän seisoikin jo harjoituskuopan reunalla. Menin Kalmakuun luokse. En uskonut asian olevan kovin tärkeää. Kalmakuu nyt vain oli sellainen. ”Ajattelin nyt vain että menisin hetkeksi pois. Saalista tällä kertaa itse.” Kalmakuu sanoi. Nyökkäsin. Yleensä Kalmakuu tuli mukanani, mutta näin kuinka hän katosi pensaisiin. Huokasin. Kai minun sitten pitäisi aloittaa itse. Aloitin saaliin vaistoamisella. Sain pian vainun oravasta. Hiivin hitaasti lähemmäs. Huomasin oravan pörröhännän. Sitten laskeuduin matalaksi. Hyppäsin hurjasti oravan niskaan ja puraisin sitä niin, että se kuoli. Orava jä makaamaan maahan liikkumatta. Kaivoin kuopan ja päätin mennä hakemaan sen myöhemmin. Hetken päästä olin saanut kiinni jo variksen ja hiiren. Kalmakuu käveli ulos pensaasta. Säikähdin. ”Hei.” hän naukaisi. ”H-hei.” vastasin. ”No, miten sujui? Oletko valmis soturiksi?” Kalmakuu kysyi. ”Mitä?” kysyin. ”Minusta sinulla näytti menevän hyvin.” Kalmakuu sanoi lämmin katse silmissään. Hymyilin Kalmakuulle. ”No, haepas saaliisi.” hän käski. Laahustin kohti kuoppaa, johon saaliit olin jättänyt. Otin ne suuhuni, ja lähdin leiriin. Kävelin vaivalloisesti iso tuoresaaliskasa suussani. Jossain vaiheessa Kalmakuu kysyi minulta, voisiko hän auttaa, mutta kieltäydyin. Halusin selvitä itse. Kun pääsin leiriin, asetin huokaisten saaliit kasaan. ”Ota ihmeessä saalista.” Kalmakuu sanoi. ”Metsästyspartiokin palasi.” Metsästyspartio tiputti saaliinsa kasaan. Nappasin tuoreen myyrän, joka näytti herkulliselta. Haukkasin sitä. Söin sen loppuun, nuolaisin huuliani, ja vein rippeet pois. Huomasin Punatähden kauempana. Hän keskusteli Kalmakuun ja Henkäysvarjon kanssa. Vilkaisin heihin päin. Näin että Kalmakuu madalsi ääntään. Heilautin vain häntääni sille. Ei se minulle kuulunut. Minua kyllä kutkutti ajatus, että he juttelivat jotain minusta. Hetken päästä Punatähti hypähti esiin ja huudahti: ”Tulkaa kaikki tänne!” Kipitin paikalle ja istahdin alas. Mitäköhän Punatähdellä oli asiaa? Liittyikö se siihen, mitä he olivat äsken puhuneet? Kalmakuu näytti merkitsevältä. Kun hän käveli ohitseni, hän kuiskasi: ”Sinusta tulee soturi, Loisketassu.” Tuntui että sydämeni hyppäsi ulos. Olin niin innoissani ja järkyttynyt. ”Meillä on uusi soturi nimitettävänä.” Punatähti sanoi. Samalla hän viittoi minut paikalle. Tassutin yhä häkeltyneenä paikalle. ”Loisketassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loiskevarjona.” Punatähti julisti. Hetken aikaa oli ihan, ihan hiljaista. Kukaan ei ulvonut nimeäni. ”Loiskevarjo!” kuului huuto. Jotkut kissat olivat yhä hiljaa, mutta klaani huusi nimeäni. Huomasin Kalmakuun joukon kärjessä, kun laskeuduin alas. ”Hienosti meni.” hän kehui. ”Paitsi että, sinähän olet nyt soturi, etkä oppilaani!” Hymyilin yhä hämmentyneenä tapahtuneesta. Huomasin muutaman kissan mulkoilevan minua happamasti. Väläytin heille iloisen ivallisen hymyn. Nyt minä olin soturi!

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki istui soturienpesässä hiljaisena, kuin pieni hiiri. Siltä kolli näyttikin, sen verran reppanana hän oli. Kollikissan silmistä näkyi pieni harmistus. Huomenkyyhky oli ripittänyt hänet aiemmin päivällä partiossa ja naaraskissan vaativa katse kiilui edelleen hänen silmissä. Kylmäliekki ravisteli päätään, Huomenkyyhky osasi olla ehkä maailman pelottavin tapaus! Kylmäliekki halusi vain olla kaikille mieliksi, etenkin veljelleen. Sen takia hän ei voisi kaveerata valkokirjokilpikonnan naaraan kanssa. Ei vain voisi, vaikka sydämessään hän halusi edelleen olla Huomenkyyhkyn ystävä. Kolli kuitenkin järkeili, että Jääviilto tiesi asioista aina paremmin, joten hänen olisi vain kuunneltava veljeään, kuten aina. Sitä kautta kolli voisi olla vähemmän häpeäksi suvulleen, kuten punaruskea soturi oli joskus hänelle selittänyt. Kylmäliekki kävi makuulle ja katseli pesän muita kissoja hyvin hiljaisena. Tuntematon erakko oli tuonut Kuolonklaaniin uuden ja tuntemattoman sairauden, jota harmaaturkki pelkäsi. Hän pelkäsi, että Ruusutuike menehtyisi siihen. Kolli painoi päänsä tassujensa väliin ja antoi kyynelten hitaasti pudota poskelleen. Ruusutuikkeen olisi pakko selvitä. Kylmäliekki ei tiennyt miten hän voisi selvitä ilman emoaan, joka oli hänen elämänsä yksiä tärkeimpiä kissoja.

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky istui kylmällä ja sateisella aukiolla ärsyyntyneenä. Tihkusade kasteli naaraan turkkia hiljakseen märäksi ja kosteaksi, mutta vedessä viihtyvä kissa ei siitä välittänyt. Naarasta ärsytti Kylmäliekki ja erityisesti Jääviilto. Miksi Kylmäliekki ei vain voinut omistaa omaa tahtoaan ja olla taas naaraan ystävä? Huomenkyyhky kaipasi harmaaturkkista kissaa, mutta sitäpä hän ei soturille sanoisi ääneen. Naaras nielaisi ja mutristi suutaan. Kylmäliekki saisi aivan itse pyytää häneltä anteeksi, vasta sitten hän voisi olla toisen ystävä. Naaras ei tasan alkaisi anelemaan toista takaisin hänen luokseen, siitäkös hän saisi kuulla aina. Naaras vilkaisi parantajanpesälle, josta kuului voimakasta yskimistä. Huomenkyyhkyn rintaa painoi huoli kaikista sairastuneista kissoista ja heidän läheisistään. Kissoja oli myös menehtynyt ja he olivat siirtyneet Pimeyden Metsän hoivaan. Pimeyden Metsä taatusti huolehtisi heistä, ainakin jotenkin. Naaraan usko oli Pimeyden Metsää kohtaan voimakas, vaikka se kuulostikin hänestä ikävältä paikalta. Huomenkyyhky ravisteli päätään ja kääri häntänsä suojakseen. Hänen olisi nyt keskityttävä täysillä Kuolonklaanin palvelemiseen, jotta voisi auttaa parhaalla mahdollisella tavalla kaikkia sairastuneita ja heidän läheisiään. Sen hän oli Kuolonklaanille velkaa.

Kirjoittaja: Sirius

(Yrtin hakija) ”Meidän pitää saalistaa.” Leimusilmä sanoi. Hallavarjo ja Tuhkajuova olivat samaa mieltä ja keskustelivat parhaista saalispaikoista. ”Onko täällä mitään?” Mäyräkynsi kysyi. ”On on.” Tuhkajuova sanoi. Lähdin etsimään riistaa. Tassuttelin puulaudalla. Aistin hiiren. Tassutin silmä kovana ympäriinsä. Hiiri pysyi vain paikallaan. Hyppäsin sen päälle, mutta se lipsahti otteestani. Hiiri katosi vikisten pois. ”Äh!” ähkäisin. Huomasin Helmipilkun ja Hallavarjon. Heillä molemmilla oli jo pari hiirtä. ”Nyt tarkkana.” ajattelin. Seuraavan kerran kun hiiri tuli viereeni, niin syöksyin sen kimppuun. Sieppasin sen hampaisiini. Vein sen muiden luo. Pian alkaisi uusi päivä, joten meidän pitäisi olla valmiita. Söimme hiiret ja kävimme nukkumaan. Kun heräsin, oli aamu. Muut olivat jo ehtineet herätä, ja odottivat minua selvästi kärsimättömän näköisinä. ”Hei.” sanoin. ”Meidän pitää lähteä nyt matkaan!” Tuhkajuova sanoi. ”Me muut söimme jo.” ”Ai. Okei.” naukaisin lyhyesti. Lähdimme pois. Kävelimme jonkin matkaa. Maasto alkoi muuttua yhä vaikeakulkuisemmaksi. Oli puunrunkoja, oksia, vaikka mitä. Hetken päästä esiin tuli puunrunkosilta. ”Pitääkö meidän ylittää tuo?” kysyin hermostuneena. ”Joo, pitää.” Leimusilmä vastasi. Sydämeni jätti välistä ainakin viisi lyöntiä. En, en, en, todellakaan suostuisi vaarantamaan henkeäni tuollaiselle hääppöiselle sillalle! Kuitenkaan minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Pudistelin päätäni. Tuhkajuova oli jo astunut sillalle. Hallavarjo oli kävellyt sillan puoliväliin. Minua pelotti. Miten ihmeessä Hallavarjo pystyi siihen? Astuin sillalle varovasti. Tassuni tärisivät. ”Yli vain.” rohkaisi Mäyräkynsi. Vilkaisin kolliin ja jatkoin matkaa. Kävelin huterasti. Yhtäkkiä tassuni lipesi. ”Ei! Apua!” huusin. Näin Mäyräkynnen syöksyvän luokseni. Roikuin tassuni varassa sillalla. Tai, vaihtoehtona oli myös tippua suohon. Tunsin kuinka muutama kissa kiskoi minut ylös. Tärisin järkytyksestä. Lyyhistyin uudelleen puusillalle. Yritin nousta ylös. Hallavarjo tuli viereeni ja auttoi minua pääsemään toiselle puolelle. Huokaisin helpottuneena ja lyyhistyin suohon. ”Hyi!” älähdin.
”Muut matkalaiset?”

Kirjoittaja: Sirius

Musta, arpinen turkkini vajosi sammalvuoteeseen. Nukahdin. Ensimmäinen päivä vanhassa klaanissani oli tuntunut kummalliselta. Jotkut kissat pelästyivät minua, toiset taas katselivat halveksivasti ja kuiskalivat keskenään. Kestin sen. Kun menin pentutarhan lähellekään, niin sain vastaani Mäntyviiksen, joka hämmästyksekseni käski minut pois. Potkaisin sammalia. Kesti aikansa, kun klaani tottuisi minuun, että olisin taas heidän kanssaan. Kumppania minun oli toivoton saada. Ei kukaan halunnut olla pienen, arpisen, ränsistyneen, kauhean petturin kumppani! Kävelin hitaasti ulos uneksittuani vähän. Halusin olla hyvää pataa Kalmakuulle, joten menin soturien pesän eteen odottamaan. Aurinko oli noussut jo hieman. Yleensä Kalmakuu herätti minut viimeistään aurinkohuipun aikaan. Istuin jonkin aikaa kylmällä maalla odottamassa. Jossain vaiheessa Henkäysvarjo tuli ulos. ”Oletko nähnyt mestariasi?” hän kysyi viileästi minua tarkkaillen. ”Minä odotan häntä tässä.” vastasin. ”Kalmakuuta? Hän on tuolla.” Henkäysvarjo naukaisi samalla kuin viittasi Kalmakuuhun, joka kierteli aukiolla. Ampaisin Kalmakuun luokse. ”Kalmakuu!” älähdin. Kalmakuu tuijotti minua ajatuksissaan. ”Kalmakuu! Herää!” kivahdin. Tiesin Kalmakuun olevan Punatähden sukua, joten en halunnut olla liian töykeä. Kuitenkin, jossain kohdassa, minusta tulisi päällikkö. Loisketähti. ”Ei, Loisketassu. Sinusta ei tule koskaan päällikköä.” ääni pääni sisällä naukaisi hellästi. ”Miksi ei? Miksi ei muka tulisi?” heitin takaisin. ”Sinä, Loisketassu. Henkäysvarjo, Loisketassu. Et voi. Henkäysvarjo tulee ennen sinua. Olet hyvin nuori. Et voi, Loisketassu!” ääni huusi jäätävästi. Pudistin ajatuksen pois mielestäni. Kalmakuu oli havahtunut ja selvästikin hän oli kysynyt minulta jotain. ”Niin, mitä?” hän kysyi. ”Mikä oli kysymys?” sanoin hiljaa. ”Ei mikään. Sanoisin vain, että menemme aamupartioon.” Kalmakuu totesi. Toden totta: Henkäysvarjo seisoi vieressään Jääviilto. Pyörittelin turhautuneena silmiäni. ”Klaani tarvitsee riistaa. Kissat ovat sairaita.” Kalmakuu selitti. Vilkaisin samalla parantajan pesää kohti. Sieltä kuului epämääräistä yskintää. ”Tulepas, Loisketassu.” Kalmakuu sanoi reippaasti. Nyökkäsin hieman ärsyyntyneenä. Kävelin Kalmakuun perässä. Jääviilto meni edellä, mutta minua kismitti se, miten hän katsoi minua. Kalmakuu ei huomannut sitä, hän vain kierteli ympäriinsä ajatuksissaan. ”Loisketassu, mene Jääviillon mukaan.” Kalmakuu naukaisi. ”Miksi?” kysyin. ”Sinun tekee hyvää olla myös muiden klaanikissojen kanssa. Muut oppivat luottamaan sinuun.” Kalmakuu selitti hieman kiusaantuneena. ”Luotatko sinä?” ajattelin mielessäni. Kalmakuu loi minuun vielä merkitsevän katseen kun harppoi lehtien taakse. Juoksin Jääviillon perään. Hän katsoi minua halveksivasti. ”Tiedän, mitä haluat sanoa.” ajattelin. ”Olet idiootti, Loisketassu.” ”No, miten sujui pelkurikoulutuksessa?” Jääviillon ensimmäinen pilkka oli. ”Ihan hyvin.” naukaisin vinoillen. ”Älä vinoile minulle.” Jääviilto ärähti. Kun olimme saaneet rajat tarkistettua, oli aika lähteä leiriin. Kalmakuu ilmestyi pensaiden välistä. Menin Kalmakuun seuraan. Vaikka tämä ei ollut metsästyspartio, olimme kuitenkin saaneet saalista. Jääviillolla oli mehevä myyrä, Kalmakuulla kani, ja minulla kaksi oravaa. Kalmakuu kehui minua jäykästi. Menimme leiriin. ”Voisitko viedä saaliin parantajan pesään?” Kalmakuu kysyi. ”Joo.” naukaisin. Raahasin oravat parantajan pesälle. Hehkuaskel oli kiireinen. Kissat yskivät verta. ”Hehkuaskel.” sanoin. Hehkuaskel käänsi katseensa minuun. ”Mitä nyt? Anteeksi, minulla on hirveä kiire.” Hehkuaskel sanoi nopeasti. Annoin saaliit Hehkuaskelelle ja lähdin pesästä.
”Jää?”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Käänsin varovasti tassullani pientä kiveä ja kurkistin sen alle. Pettymyksekseni sen alta löytyi vain nuutunutta ruohoa. Huokaisin ja laskin kiven takaisin paikoilleen. Taas huti – aivan kuten kaksikymmentä kivenkääntöä aiemmin.
”Montako kertaa sinua pitää kieltää pysähtymästä ilman lupaa?” Käännyin katsomaan Aaltosalamaa, joka tassutti minua kohti turhautuneen näköisenä. Naaras oli ilmeisesti ehtinyt kulkea hyvän matkaa huomaamatta minun puuttuvan perästään.
Kohautin vain lapojani. ”Mäyräkynsi joutuu tekemään niin aika useasti, mutta kyllä sinä siihen totut pian”, vakuutin huolettomasti ja annoin huomioni siirtyä punaturkkisesta naaraasta ylitsemme lentävään lintujen muuttoauraan. Kurjet olivat sitten eriskummallisen näköisiä otuksia.
Aaltosalama huokaisi äänekkäästi, eikä hän enää edes peitellyt närkästystään. Olin yllättynyt, miten soturitar oli onnistunut pitämään päänsä kylmänä seurassani näinkin pitkään. Oma veikkaukseni oli ollut, että tämä olisi menettänyt malttinsa heti kun pääsisimme ulos leiristä.
”En ymmärrä, miten Mäyräkynsi voi opettaa sinulle yhtään mitään, kun olet tuollainen”, naaras puuskahti ja antoi paheksunnan näkyä katseestaan. Katsoin häntä kulmat kurtussa.
”Miten niin ’tuollainen’? Millainen minun sitten pitäisi olla?”
”No ensinnäkin, voisit edes yrittää kuunnella, kun yritän opettaa sinua ja lakata tuhlaamasta aikaasi joihinkin typeriin kiviin.” Aaltosalama potkaisi jalkansa vieressä lojuvaa pikkukiveä kuin vastalauseena aiemmalle toiminnalleni.
Pyörittelin silmiäni. ”En minä kivistä ole kiinnostunut, vaan siitä, mitä niiden alla saattaa piilotella! Liskot ovat hävinneet aivan mystisesti, ja yritän keksiä, mihin ne ovat menneet”, vastasin hieman tympääntyneenä naaraan äänensävystä. Ihan kuin kivet muka olisivat kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin pysähdellyt niiden vuoksi. Minulla oli paljon tärkeämpiä asioita mielessä, kuten esimerkiksi kadonneiden liskojen mysteeri.
Aaltosalama toljotti minua kuin tyhmää. Pitikö hän minua tyhmänä? Se sai minut pitämään hänestä entistä vähemmän. Minä en nimittäin ollut tyhmä, en alkuunkaan.
”Liskojako sinä etsit?” Soturitar kuulosti siltä, että hänellä oli vaikeuksia uskoa kuulemaansa. Tuijotin häntä takaisin tuikeasti ja nyökkäsin. ”Voi Pimeyden Metsän tähden, on meillä parempaakin riistaa saatavilla kuin jotkin ällöttävät lierot, jotka asuvat kivenkoloissa. Sitä paitsi, et sinä mitään liskoja löydä enää tähän aikaan vuodesta. Ne ovat vaipuneet horrokseen ja tulevat esiin seuraavan kerran vasta ensi hiirenkorvana.”
Nyt oli minun vuoroni äimistyä naaraan puheista. Miten niin tulisivat esiin vasta ensi hiirenkorvana? Ei se voinut olla niin! Olin uutisesta liian järkyttynyt oikaistakseni Aaltosalaman loukkaavaa oletusta siitä, että etsin liskoja syödäkseni niitä. Mäyräkynsi olisi varmasti ymmärtänyt minua. Hän ei kuitenkaan ollut nyt täällä, vaan jossakin kaukana reviirien ulkopuolella etsimässä jotakin rehua, jolla voitaisiin parantaa sairastuneet kissat, mukaan lukien siskoni.
Vaikka olikin mälsää joutua toisten soturien pomputeltavaksi mestarini ollessa matkoilla, en voinut olla kaipaamatta juroa soturia. Olisin paljon mieluummin lähtenyt kollin mukaan kuin jäänyt tänne kuuntelemaan Aaltosalaman ja muiden valitusta.
”No niin, jatketaan. Ei meillä koko päivää ole”, Aaltosalama murahti ja huiskaisi hännällään. Hän lähti tassuttamaan eteenpäin, ja minä nykäisin itseni vaivalloisesti liikkeelle pysyäkseni hänen perässään.

Katseeni osui lähellä oppilaiden pesää istuskelevaan Hämärätassuun. Sydämeni alkoi pamppailla jo pelkästä hänen näkemisestään. Pidin hänen itsevarmasta, jopa vähän tulisesta luonteestaan. Hän vaikutti sellaiselta kissalta, joka ei antanut muiden määräillä itseään, ja se sai minut ihailemaan häntä entistä enemmän. Olin varma, ettei edes Kaamostassu voinut komennella häntä mielensä mukaan.
Lähestyin ruskeankirjavaa oppilasta hermostuneena. Kurkkuani kuivasi, ja tunsin korvannipukoitani polttelevan aivan kuin ne olisivat olleet tulessa.
”Hei, Hämärätassu.” Tervehdys lipsahti suustani ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä olin sanomassa.
Hämärätassun sininen katse siirtyi minuun. Hän mittaili minua terävästi katseellaan, kuin yrittäen selvittää, millä asialla liikuin. Lopulta hän naukui: ”Hei vain. Etkö sinä olekin Kaamostassun veli?”
Häkellyin hieman naaraan kysymyksestä. Miksi hän oli ottanut Kaamostassun puheeksi? Tunsivatko kaikki minut vain Kaamostassun veljenä? Ei se ollut reilua! Minä olin oma veljeni – itse asiassa olisi ollut parempi, jos muut olisivat tunteneet Kaamostassun minun veljenäni eikä toisinpäin.
”Ikävä kyllä”, mutisin vastaukseksi ja käänsin katseeni hetkeksi toisaalle, sillä uskoin menettäneeni jo mahdollisuuteni Hämärätassun kanssa. Hänkin varmasti piti veljeäni paljon siistimpänä.
Hämärätassu kallisti päätään, ja hänen silmiensä tuima, arvosteleva katse oli vaihtunut uteliaaksi. ”Vaikutat mukavammalta kuin veljesi”, naaras tokaisi, ja se sai minut katsahtamaan häneen yllättyneenä.
”Hämärätassu, mennään!” Joku kutsui Hämärätassua. Oppilas lipaisi vielä nopeasti rintakarvojaan ja nousi sitten ylös. Hän vilkaisi minuun vaivihkaa, ja hänen naamalleen levinnyt huvittunut virne sai sydämeni laukkaamaan.
”Törmäillään taas, Pyräkkätassu.” Sen jälkeen naaras käveli pois paikalta. Jäin istumaan paikoilleni hämmästyneenä.
”Hän tietää nimeni…” kuiskasin itsekseni.

Lehtisateen aikaan hämärä tuli nopeammin kuin valoisana viherlehtenä. Taivas oli tummunut, mutta kissoja oli yhä lähdössä ulos harjoittelemaan tai saalistamaan. Kyyristelin oppilaiden pesän suuaukolla ja katselin aukiolle, jossa liikkuvien kissojen tummat hahmot näyttivät aivan kuin eloon heränneiltä varjoilta.
Korvia raastava yskintä kantautui korviini parantajan pesän suunnalta. Käänsin katseeni sen suuntaan ja siristelin silmiäni hämärässä yrittäen nähdä pesälle paremmin, vaikka tiesin sen turhaksi. Myrskytassu oli siellä muiden sairastuneiden kanssa. Olin huolissani pentuetoverini puolesta, sillä kuulemani mukaan Pihkatassu oli kuollut tautiin viime yönä. Jos tauti oli todellakin niin paha, eikä siihen ollut edes saatavilla lääkettä juuri nyt, oli hyvin mahdollista, että useampikin kissa menehtyisi siihen – pahimmassa tapauksessa myös siskoni.
Leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului uusia ääniä. Käänsin päätäni äänten suuntaan ja huomasin emoni tulijoiden joukossa. Nousin ylös ja kiirehdin tassuttamaan naarasta vastaan.
”Hei!” tervehdin häntä kehräten ja kaarsin häntäni kippuralle selkäni ylle. ”Missä olit?” En ollut viettänyt emon kanssa aikaa pitkään aikaan, ja nyt jos koskaan kaipasin juttukaveria. Oli niin kamalan yksinäistä ilman Myrskytassua ja Mäyräkynttä.

//Pimento?

Kirjoittaja: Untuva

Sitä ei aina uskoisi, millaisiin tilanteisiin sitä päätyisi. Kun jokin vaikea asia näkyy edessä hyvin sumeana ja vaikeaselkoisena, sitä ei tiedä miten kuuluisi toimia. Oloni oli hyvin voimaton. Ei sen takia, että olisin itse ollut jotenkin ruumiillisesti huonossa kunnossa. Se johtui kuolonklaanilaisista. Kuolonklaani ei voinut hyvin. Klaanistamme oli lähetetty Tuhkajuova, Mäyräkynsi ja Nuppujuova etsimään parannuskeinoa ympärillämme vallitsevaan sairauteen. Toivottavasti he palaisivat takaisin. Tuhkajuova oli jo yksi Kuolonklaanin kokeneimpia sotureita, ja olisi sääli tuhlata moinen lahjakkuus turhan reissun takia. Kuolonklaanissa tuskin katsottaisiin sitä hyvällä, jos matkasta ei seuraisi mitään hyötyä tai jos toisille kävisi jotain. Oli eri asia kulkea yksin reviirillä, kun tiesi sen maastot ja jokaisen puunrungon. Toiset joutuivat kohtaamaan ulkomaailman, ja samalla myös sen monet vaarat. Mäyräkynsi ja Nuppujuova olivat melko nuoria, eikä heillä ollut vielä samanlaista painoarvoa klaanin keskuudessa. Heistä en niin välittänyt, mutta kuolonklaanilaisina kyllä. Emme voisi menettää enempää jäseniä, jos haluaisimme klaanin pysyvän vahvana. Olin ärtynyt. Ärtynyt tähän kaikkeen. Entinen oppilaani Lumikkoviiksi oli hänkin sairastunut. Nyt jos koskaan tuntui siltä, että minun panostani todella tarvittiin. Olin aikaisemmin käynyt jo partiossa merkkaamassa rajoja niiden kanssa, jotka siihen kykenivät. Olin silti halukas tekemään enemmän. Sitä paitsi, leiri ei ollut tällä hetkellä otollinen paikka viettää aikaa. Aika ajoin, välillä myös jatkuvasti, kuului jatkuvaa yskimistä ja köhimistä. Verkkokalvolle palasi näkymä siitä, kun ensimmäinen vakavampi tapaus havaittiin, kun yskän mukana lensi ulos verta. Taistelun aiheuttama veri oli jollain tavalla oikeutettua, sen tiesi, mistä se johtui. Kun toiselta sivalsi kurkun auki, se pulppuaisi suoriltaan kuiviin. Tämä oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Jotain paljon hirveämpää. Kun keho oli itse sinua vastaan, mitä silloin oli enää edes tehtävissä. Viheryskäkin vaikutti lempeältä tähän verrattuna. En halunnut ajatella enempää. Yskiminen kuulosti iljettävältä ja sitä oli päästävä pakoon. Niinpä nousin ylös paikaltani ja verkkaisin askelin kiiruhdin ulos leirin jännittyneestä hälinästä. En ollut nopea juoksemaan, mutta juoksin niin lujaa, mitä tassuistani pääsin. Jokin tässä sairaudessa nostatti niskakarvat pystyyn. Ulkopuolelle olin oma itseni, mutta pään sisälläni myllersi. Pelkäsin itseni puolesta. En halunnut luovuttaa elämääni vielä, minulla oli niin paljon tehtävää. Vaikken etevä saalistaja ollutkaan, yritin silti saada jotain kiinni. Terveenä halusin olla mahdollisimman hyödyllinen. Nyt oli toimittava, kun siihen vielä pystyi. Mistä sitä tiesi, jos jo seuraavana päivänä makaisin itse henkihieverissä parantajan pesällä ja taistelisin kynsin hampain hengissä pysymisestä. Jotain rauhoittavaa saalistamisessa oli. Lehtisade oli kastellut maaston ja laimentanut hajuja vaikeuttaen työtä. Kaikki näytti samalla hyvin ankealta harmaana taivaan tihkuttaessa päälle sadetta, mutta kaikkialla vallitseva rauha sai minut pitämään näystä. Kun olin päästänyt myyrän pakoon omaa kömpelyyttäni päädyin istahtamaan erään kuusen juurelle. Sen neulasilta tipahteli vähän väliä muutama pisara turkilleni. Olisin toivonut voivani jäädä tähän paikkaan, pakoon kaikelta siltä, mitä leirissä tapahtui. Minä sovin keskelle taistelua kylmine päineni, mutta tällaiset asiat, jotka menivät yli hilseen, olivat ehkä hieman liikaa. Tuijotin tyhjyyteen tuimasti kuin etsien kaiken aiheuttajaa, syypäätä tähän sairauteen. Todellisuudessa sillä ei ollut väliä. Kuolonklaanilaisten tulisi olla vahvoja. Se olisi ainut keino selviytyä. Emme voisi jäädä murehtimaan pidemmäksi aikaa. Oli tärkeää saada klaanin arki pyörimään, jotta voisimme jotenkin selvitä tilanteesta. Kun pieni koleus alkoi jo iskeytymään jäseniini, liikahdin alkaen etsimään uutta saalista. Leiriin palaisin vasta, kun minulla olisi jotakin viemistä. Sen olin muille velkaa.

Kirjoittaja: Ruska

Olin ollut harjoituksissa juuri Toivetassun kanssa, minua hiukan huimasi mutten antanut asian häiritä. Katselin aukiota ja huokaisin, niin monta kissaa joita en tunne hyvin! Katselin aukiota, ja etsin tuttuja kissoja, joiden kanssa voisin jutustella. Virnistin kun näin emoni, Orvokkisydämmen, istuvan sotureiden pesällä. Jolkottelin tämän luokse iloinen hymy kasvoillani. ”Päivää”, tervehdin emoa hymyillen, ja istuuduin tämän viereen. Päätäni särki hieman, mutta luulen että se johtuu vain harjoituksista. ”Hei rakas”, emo vastasi lempeä hymy kasvoillaan, ja nuolaisi korvan nipukkaani. Hymyilin hänelle takaisin ja avasin suuni. ”Olin äsken harjoituksissa”, sanoin Orvokkisydämmelle hymyillen. Orvokkisydän nyökkäsi ja katseli aukiota. ”Sehän on hienoa, sinusta tulee mahatava soturi klaanillemme”, emo sanoi ylpeästi ja katseli aukiota. Tunsin huimausta ja painauduin maata vasten. Orvokkisydän katsahti minua huolestunut pilke silmissään. ”Onko kaikki hyvin? Oletko juonut tarpeeksi? Tai syönyt? Oletko kipeä? Et kai ole saanut sitä kamalaa tautia?” Orvokkisydän kysyi huolestuneesti ja hyppäsi seisomaan. ”Kaikki on hyvin, ei tässä mitään, pientä päänsärkyä harjoituksista”, sanoin rauhoittelevasti remolleni ja samalla kova päänsärky ja huimaus iski. ”Oletko varma? Et näytä terveeltä?” Orvokkisydän varmisti. ”Ei, ei ole, huimaa”, sanoin ja yskäisin, muutama veripisara lennähti kurkustani Orvokkisydämmen kauniin valkoiselle turkille, samalla Orvokkisydän hyppäsi pystyyn hädissään. ”Sinulla on se! Äkkiä Hehkuaskeleen luo!” Orvokkisydän huudahti kauhuissaan. Nousin huterin jaloin seisomaan, ja nojasin vasten pienikokoisen Orvokkisydämmen kylkeä. Jalat eivät kantaneet hyvin, huimasi, päätä särki ja yskitti. Orvokkisydän saattoi minut parantajan pesälle, ja Hehkuaskel otti meidät vastaan. ”Rakastan sinua, toivon että sinulle ei käy mitään”, Orvokkisydän sanoi hyvästiksi ja lähti. Hehkuaskel saattoi minut vuoteelle ja huokaisi raskaasti. ”Päivä päivältä vain enemmän sairaita”, hän totesi ja antoi muutaman yrtin. ”Näiden pitäisi auttaa, mutta ne eivät paranna sinua”, Hehkuaskel totesi ja antoi muutaman lehden. Söin ne ja yskin, nyt vasta tajusin, millaisessa vaarassa olen.

Kirjoittaja: Saaga

Olin näyttänyt Lumikkoviiksen pennuille noin puolet leiristä ja sitten nämä olivat menneet päivä unille. Nyt minun pitäisi mennä harjoituksiin Pyörretassun, Huomenkyyhkyn ja Turhamyrskyn kanssa. Liitelin loikkien leirin sisäänkäynnille. Kun muu porukka pääsi paikalle, lähdimme matkaan. Tervehdin veljeäni iloisin mielin ja juttelimme koko matkan.
Mestarimme veivät minut ja velipoikani lähelle Lehtikuusilaaksoa harjoituksiin. ”Opetan tänään teille uuden liikkeen”, Huomenkyyhky kertoi silmät loistaen innosta. ”Se on nimeltään epätasapaino. Se tehdään hyökkäämällä johonkin vihollisen ruumiin osaan ja järisytetään toisen tasapainoa niin että toinen kaatuu”, valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras jatkoi. ”Pyörretassu kokeile sinä ensin”, Turhamyrsky kehotti oppilastaan laimealla äänen sävyllä. Pyörretassu kyyristyi mestarinsa ohjeiden mukaisesti ja itse valmistauduin ottamaan iskun vastaan. Pyörretassun katse tarkentui oikeaan etukäpälääni ja sen tähden osasin varautua ja loikata sivuun, kun oppilastoverini syöksyi kohti juuri sitä oikeaa etukäpälää. Herähdin kehräämään iloisesti onnistumisestani mutta se tunne laantui nopeasti, kun sain itse yrittää hyökätä. “Älä näytä toiselle mihin aioit hyökätä. Tee jotain ennalta arvaamatonta”, Huomenkyyhky oli ohjeistanut. Skarppasin aivoni ja keskityin katsomaan kohti Pyörretassua. Keskityin tämän silmiin enkä näyttänyt minne aioin hyökätä. Tähtäsin kollin toiseen etutassuun mutta hyökkäys meni täpärästi huti, kun kolli vetäisi käpälän sivuun. Sujahdin harmaamustaraidallisen veljeni kyljen viereen ja yllätin hänet tönäisemällä hänet kumoon lavallani. Meinasin itsekin menettää tasapainon mutta pelastin tilanteen loikkaamalla sivuun. “Hyvin tehty Toivetassu”, Huomenkyyhky kehui.
Taistelimme vielä hetken ja myös tappioita kertyi isoksi kasaksi minun kohdalleni mutta kyllä minä veljeni päihitin montakin kertaa. Palasimme leiriin väsyneinä emmekä jaksaneet jutella sen enempää.
Minua heikotti hieman mutta en ajatellut sitä sen enempää, koska huimaus häiveni heti, kun pääsin makuulle. Lepäsin hetken oppilaiden pesän vierellä syöden oravaa, jonka olin tuoresaaliskasasta itselleni valinnut. Päätäni silti särki kummallisesti mutta luulin sen johtuvan rasituksesta. Yhtenä päivänä yksi erakko oli löytänyt tiensä klaaniin ja aloittanut jonkun tuntemattoman taudin, joka raivosi klaanissa. Pääni oli kipuillut jo ihan ikuisuuksia, joten se oli kuin arkipäivää, mutta jotkut klaanin jäsenet olivat todella kovissa kivuissa. En halunnut huolestuttaa ketään eikä oireiluni häirinnyt normaalia elämääni joten annoin asian taas olla. Nousin, kun Hämärätassu tassutti luokseni utelias pilke silmissään. “Hei, Hämärätassu”, nau’uin ja kaduin heti päätöstäni nousta makuuasennostani joten istuuduin jotten vaikuttaisi epäilyttävältä. “Hei vain”, Hämärätassu naukui.
Juttelimme naaraan kanssa hetken ja sain hänet jopa nauramaan vitsilläni ja se tuntui mahtavalta. Kerroin, että minun täytyisi mennä nukkumaan, koska heräsin aamulla aikaisin. Oli ollut aamupartio vuoroni ja olin hoitanut sen kunniallisesti ajallaan! Kehräsin kävellessäni oppilaiden pesään sisään ja käpertyessäni nukkumaan makuusijalleni. Pyörretassu ei ollut vielä tullut, mutta en jäänyt odottamaan tätä vaan painoin kuononi käpälilleni ja pian nukahdinkin jo syvään uneen.
Aamulla herätessäni yskänpuuska ravisteli minua ja päänsärky oli pahentunut. Tassutin huterin askelin parantajan pesää kohti. Vuoteilla oli monta uutta potilasta mukaan lukien Lumikkoviiksi. Hänen tilansa näytti aika huonolta ja minun oli pakko myöntää itselleni olevani huolissani hänestä.
Hehkuaskel otti minut vastaan ja antoi minun mennä lepäämään parin yrtin jälkeen. Minulla oli kuulemma kova kuume. Päänsärkyni yltyi mutta yskäni seassa ei ollut verta – onneksi. Toivoin, että joku kertoisi Pyörretassulle tilastani. Nukahdin pian unikonsiementen voimasta.
​

Kirjoittaja: Sirius

(Yrtin hakija)
Minua suorastaan karmi kävellä inhan Ukkospolun yli. Astuin sille varovasti, ja toivoin että hirviö ei ajaisi siitä. ”Tule jo, Nuppujuova!” Tuhkajuova älähti. Tassutin polun pelokkaana läpi ja yritin näyttää tyyneltä. Leimusilmä katseli eteenpäin. ”Mennään.” hän sanoi. Menin Mäyräkynnen luo. Hän nyökkäsi minulle. Tuhkajuova ja Hallavarjo keskustelivat nukkumispaikoista ja muista. Painoin pääni ja tuijottelin alas. ”Mitäköhän klaanitovereillemme kuuluu?” Mäyräkynsi kysyi. ”En tiedä.” Tuhkajuova sanoi lyhyesti. ”Toivottavasti he voivat hyvin.” sanoin ääni väristen. Koko hakijaryhmä myönteli olevansa samaa mieltä. ”Kukakohan se erakko oli?” yksi eloklaanilaisista kysyi. ”En ainakaan minä häntä tunne.” naukaisin. Tuhkajuova ja Mäyräkynsi totesivat, että parempi jos ei olisi tullutkaan. Olin samaa mieltä heidän kanssaan. Vaikka erakon tila oli ollut huolestuttava, omat klaanitoverini menivät aina edelle. Minusta oli hyvä, että Punatähti käännytti erakon pois. ”Minne se erakko sitten meni?” kysyin. ”Meidän leiriimme.” Leimusilmä sanoi. ”Ja se kuoli, heikkohan se oli.” Mietin, mikä tauti sillä erakolla olisi. Siihen ei ollut löytynyt apukeinoa, vaikka olimme kokeilleet. Eloklaanin yrttitilanne oli vähäinen, joten siellä kissat saattaisivat jopa kuolla. Ehkä omassa klaanissani kuolisi myös? Nopeutin vauhtia. Leimusilmä oli nähnyt unen, jossa oli ollut kai parannuskeino tautiin. Mielestäni yrtti, jota Leimusilmä kuvaili, vaikutti suopursulta. ”Suopursuako me etsimme?” kysyin hiljaa. Kuitenkin Leimusilmä kuuli sen. ”Ei se ole suopursua.” hän sanoi. Nyökkäsin nolona. Kävelimme hetken aikaa, kunnes Hallavarjo käski meidän pysähtyä. Pysähdyin paikalleni ja haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui riista. Hallavarjo johti meidät kuusenoksista rakennettuun pesään. ”Menisittekö saalistamaan?” hän kysyi katsellen minua, ja paria muuta kissaa. ”Sopii minulle.” sanoin myöntävästi. Lähdin saalistamaan. Tuntui oudolta liikkua pimeässä metsässä yksin. Hetken päästä silmäni tottuivat hämärään. Kuulin rapinaa viereisestä lehtikasasta. Aistin oravan vieressäni. Hyppäsin sen päälle ja hups, se olikin jo saalista. Nappasin sen suuhuni ja lähdin leiriimme. Matkalla sain vielä kaksi hiirtä. Kannoin saaliita suu täynnä. Muut kissat tulivat paikalle. Toiset saalistajat olivat jo palanneet. ”Ja vielä viimeinen.” totesi Tuhkajuova. Laskin saaliit maahan. Turkkini oli huomattavan likainen. Aloin sukimaan sitä. Pian se hohti. Haukkasin myyrästä. Kun olimme syöneet, kävimme nukkumaan. Nukahdin neulasten päälle. Olin jo aivan uupunut. Kun heräsin, metsässä oli hiljaista. En tiennyt oliko joku jo hereillä. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Metsä näytti niin oudolta valoisaan aikaan! Kuulin käpälänaskelia. Huomasin jonkun eloklaanilaisen tulevan ulos. ”Hei.” tervehdin. ”Hei.” hän sanoi. ”Kuka olet?” kysyin, vaikka tiesin kyllä kuka hän oli. ”Helmipilkku.” hän naukaisi. ”Ja sinä olet kai Nuppujuova, oletan?” ”Joo.” sanoin. Katselin kiivaasti Tuhkajuovaa ja Hallavarjoa. Yhtäkkiä kuului rasahdus. Rapina voimistui. ”Kuka siellä?” kysyin hiljaa. Helmipilkku asteli viereeni. ”Kuka olet?” hän sanoi. Pensas rasahti ja esiin astui siili. ”Ööh..” naurahdin. ”Tuo ei ole kettu.” ”Sopisikohan se saaliseläimeksi?” kysyin. ”Jos haluat piikkejä.” Helmipilkku kohautti olkiaan. Siinä samassa Hallavarjo ja Tuhkajuova olivat jo heränneet. ”Ai, te olettekin jo hereillä.” Hallavarjo tokaisi. ”Joo.” vastasin. ”Me löydettiin siili.” Tuhkajuova kömpi pois vuoteestaan. Hetken päästä muut eloklaanilaiset ja Mäyräkynsi tulivat pesästä. ”Matka jatkuu.” Leimusilmä naukaisi. Lähdimme matkaan. ”Mikä on määränpää?” kysyin Leimusilmältä. ”En tiedä.” hän naukaisi. Minua alkoi pelottaa. Mikä se paikka olisi? Ja selviäisimmekö me tästä?
”Muut yrtin hakijat?”

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 33kp! –

Myrskytassu: 4kp –

Lumikkoviiksi: 25kp! –

Nuppujuova: 47kp! –

Mäyräkynsi: 18kp –

Toivetassu: 7kp – Soturin pisteet kasassa, mutta yksi tarina ja harjoituksista kirjoittaminen uupuvat vielä.

Varissulka: 7kp –

Tuhkajuova: 30kp! –

Jääviilto: 10kp –

Aaltosalama: 8kp –

Mäntyviiksi: 7kp –

Roihumarja: 3kp –

Kaamostassu: 9kp – Oppilaana viisi tarinaa+harjoituksista kirjoitettu ja 150kp täynnä, joten olet nyt valmis soturiksi.

Valopentu: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

(yrtin hakija)

Miltei koko eilinen päivä ja ilta olivat menneet kaksijalkalan ylittämisessä. Mikäli päätösvalta olisi ollut minulla, olisimme kiertäneet kaksijalkalan. Kyseinen matka kaksijalkalan läpi oli koko elämäni ensimmäinen käynti kaksijalkojen, koirien ja hirviöiden asuttamassa kaksijalkalassa. Arvioni mukaan myöskään muut matkalaiset eivät olleet olleet kovinkaan innoissaan siitä, että olimme joutuneet kulkemaan kaksijalkalan suurien kivipesien varjoissa ja väistelemään milloin mitäkin kaksijalkalan vaaroja aina kaksijaloista vieraisiin kissoihin.
Vasta illan tullen olimme päässeet takaisin luonnon ääreen, ja olin kyennyt taas hieman rentoutumaan. Olimme nukkuneet yön suuren kuusen juurella, tietysti eloklaanilaiset omassa porukassaan ja kuolonklaanilaiset omassaan. Nukahtaminen vieraassa ympäristössä ja vieraiden kissojen lähettyvillä oli ollut oletettua vaikeampaa. En tosiaankaan ollut mukavuusalueellani tämän matkan aikana. Jos se olisi ollut minusta kiinni, olisin jäänyt enemmän kuin mielelläni leirin muurien turvaan ja joku toinen – vaikkapa Pimentovarjo – olisi lähtenyt matkaan minun puolestani. Mutta Punatähti oli lähettänyt minut, joten valittamisen varaa ei ollut. Kunniallinen soturi luotti päällikköönsä, hänen valintoihinsa ja toimi hänen käskyjensä mukaisesti mukisematta.
Aamulla olimme lähteneet saalistamaan, ja olin vetänyt klaanitoverini etäämmälle eloklaanilaisista syömään aamiaistaan. Olin iloinen, kun matka jatkui taas.
Kohtasimme paikan, jollaista en ollut aiemmin nähnyt. Kaksijalat olivat repineet koko metsän alas ja jäljellä oli vain karu muisto siitä, että paikalla oli aikoinaan ollut metsää. Puut oli kaadettu ja siellä täällä lojui kaatuneita puita, kantoja, risuja ja muuta. Nopeasti katseeni oli siirtynyt maasta taivaalle, jossa liihotteli suurikokoinen haukka. Katsoin parhaaksi varoittaa matkalaisia siitä, sillä kukaan tuskin halusi tulla petolinnun nappaamaksi. Suojanamme ei ollut lainkaan puita, joten vaara joutua haukan kynsiin oli kohtalaisen suuri. Sain pian kiittää tarkkaavaisuuttani, sillä haukka lähti kynnet ojossa syöksymään meitä kohti.
”Varo!” huudahdin hunajanväriselle naaraalle, joka näytti olevan haukan kohde. Onneksemme en ollut ainoa valppaana ollut kissa, sillä Mäyräkynsi syöksähti kanssani tismalleen samaan aikaan kohti eloklaanilaisnaarasta lähestyvää haukkaa. Petolintu ehti upottaa kyntensä Kultasiiveksi kutsutun soturinaaraan turkkiin, mutta kun minä ja Mäyräkynsi tartuimme kiinni linnun höyheniin, lintu päästi ilmoille kovan huudon. Sen ote irtosi eloklaanilaisnaaraasta ja lintu putosi maahan. Voimamme eivät riittäneet pitämään lintua aisoissa. Se pakotti meidät etäämmälle ravistellessaan valtavia siipiään. Sitten haukka ponkaisi itsensä ilmaan ja pyrähti ulottumattomiin. Käännähdin matkatovereideni suuntaan. Leimusilmä oli kiiruhtanut hunajanvärisen naaraan luokse.
”Oletko kunnossa?” eloklaanilaiskolli kysyi ja silmäili naaraan turkkia. Se oli ottanut hieman osumaa, mutta omaan silmääni suuremmilta vammoilta oli säästytty. Naaras nyökkäsi:
”Ei mitään hätää, olen ihan kunnossa.” Katseeni vaelsi taas taivaalle, jossa haukka edelleen liihotteli.
”Ei ole aikaa jäädä istuskelemaan, ellette halua tulla haukan ruuaksi”, lausahdin kylmäkiskoisesti.

//Matkalaiset saavat vapaasti jatkaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valopennusta tuntui kuin hänen koko kehonsa olisi ollut tulessa. Hän makasi tiukassa kippurassa paksun sammalpeiton alla ja puristi silmiään kiinni. Tuntiessaan uuden yskänpuuskan nousevan kurkustaan, hän nosti päätään ja yski niin, että kylkiin sattui. Pieniä, punaisia pisaroita lenteli sammalille. Kuin kaikuna viereiseltä pediltä kuului toisen kissan rahiseva yskä, joka päättyi vaivalloisen kuuloiseen hengen haukkomiseen. Valopentu kuuli Hehkuaskeleen kiireelliset askeleet, kun parantajakissa pyyhälsi hänen vuoteensa ohitse oranssin kollin luokse. Kolli piti hetken kammottavaa, korisevaa ääntä, ennen kuin aukiolle laskeutui painostava hiljaisuus. Joku toinen alkoi yskiä vähän kauempana Valopennun makuupaikasta.
Tätä oli kestänyt jo päiviä. Jollei Valopentu olisi ollut niin kipeä, hän olisi kaivannut emoaan ja sisaruksiaan armottomasti. Tämä oli pisin aika, jonka hän oli ollut erossa perheestään. Nyt hän kuitenkin oli niin huonossa kunnossa, että hän ei tajunnut nauttia niistä lyhyistä hetkistä, joina emo sai käydä katsomassa häntä imettämisen ajan. Edes maito ei maistunut samalta kuin yleensä, eikä Valopennun tehnyt mieli syödä oikeastaan yhtään mitään.
Yhtäkkiä kuumuus vaihtui kylmiksi väreiksi, jotka saivat hänet käpertymään yhä tiukemmin kerälle. Hänen hengityksensä tuntui tulikuumina aaltoina hänen vatsassaan, kun hän painoi leukaansa alemmas rintaansa vasten.

Kirjoittaja: Saaga

(Yrtin hakija) 😀
Minut oli valittu partioon hakemaan jotakin yrttiä jostakin kaukaa. Olimme lähteneet yhdessä Nuppujuovan ja Tuhkajuovan kanssa tapaamaan Eloklaanista lähtevää joukkoa. Heidän joukossaan oli vanhimpana ja kokeneimpana Hallavarjo ja toiset Kultasiipi ja viehkeä Helmipilkku. Unohduin nopeasti katselemaan toisen klaanin soturitarta mutta havahduin pilvilinnoistani, kun Hallavarjo tökkäsi hellästi kylkeäni. “Muut ovat jo lähdössä. Tulisitko sinäkin voisimme mennä nyt”, valkoturkkinen kolli kehotti ystävällisesti. Säpsähdin ja pomppasin pystyyn. “Joo öö mennään vain”, änkytin sekavasti. Eloklaanin soturi nyökkäsi ja otti edessä kulkevan Tuhkajuovan kiinni. Jättäydyin itse jälkeen, koska en halunnut jutella juuri nyt. Huoli perheestäni omista pojistani, Orvokkisydämestä ja tietenkin myös muusta klaanista.
Lähdimme matkaan pikaisin askelin. Helmipilkku jättäytyi jälkeen vierelleni muttei sanonut mitään. Tervehdin häntä nopealla nyökkäyksellä. Naaraan kauneus sai sydämeni pamppailemaan lujempaa mutta yritin olla huomioimatta sitä sillä olihan minulla jo kumppani ja kaiken lisäksi tämä oli tehtävä ei hupireissu niinkuin Hallavarjo oli hiljaa todennut. “Onko sinun perheesi sairastunut?” kysyin vastahakoisesti, jotta saisimme naaraan kanssa jotain juteltavaa. “Ei minulla oikein ole perhettä Eloklaanissa paitsi veljeni ja tämä ei ole vielä saanut tartuntaa”, Helmipilkku sanoi hiljaisella sointuvalla äänellä.
Pian olimme jo ukkospolun kohdalla. Olin ylittänyt sen aivan pienenä ennen tuloani Kuolonklaaniin. “Pitääkö meidän ylittää tuo?” Nuppujuova värähti ajatuksesta. “Pitää”, Hallavarjo totesi. “Oletko ennen ylittänyt ukkospolkua?” kysyin Helmipilkulta.
//Yrtin hakijat? Helmi?

Kirjoittaja: Aura

Kaamostassun katse oli Hämärätassussa, häntä hieman nuoremmassa soturioppilaassa. Naaras kikatteli Toivetassun kertomalle vitsille ja se sai tummaturkkisen kissan silmät kaventumaan viiruiksi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tuijottelujaan sen enempää, vaan syventyi sukimaan etukäpäläänsä. Hänellä oli täydellinen suunnitelma Hämärätassun varalle. Naaras oli kaunis ja klaanisyntyinen, siis omijaan nostattamaan Kaamostassun asemaa klaanissa. Hienoinen virne piirtyi kollikissan kasvoille ja hän räpäytti omahyväisesti silmiään. Kaamostassu vilkaisi taas Hämärätassua ja heidän katseensa kohtasivat epäonnen lailla.
”Mitä sinä siinä tuijotat?” naaras napautti takaisin ja siirsi taas siniset silmänsä Toivetassuun. Kaamostassu tuhahti äänekkäästi, mutta hänen sisällään kuohuvat tunteet kehittelivät jo juonia. Kaamostassu paljasti yhden kyntensä ja kävi sillä läpi pesän pohjaa mietteliäänä. Hän halusi sammuttaa Hämärätassun sinisten silmien itsevarman ja jopa paikoin hieman röyhkeänkin palon. Kaamostassu halusi tietää miltä kissa näytti, kun kaikki sen ympärillä oli tuhottu yksi kerrallaan; hitaasti, tuskallisen hitaasti. Kaamostassu tunsi pehmeän turkin omassaan ja vilkaisi tulijaa. Se oli Hämärätassu.
”En saanut vastausta, mitä sinä siinä tuijotit?” Hämärätassu tivasi kimakalla äänellä ja Kaamostassu piti silmiään puoliksi ummessa. Hän kääräisi häntänsä naaraan oman ympärille, mutta Hämärätassu heilautti omansa heti pois.
”Veikö kissa kielesi?” naaras kysyi kummastuneena.
”Harvoin sitä näin sanattomaksi menee, sokeuduin vain silmistäsi. Tiesitkö Hämärätassu, että ne ovat…” Kaamostassu aloitti ja vilkaisi sitten naarasta hurmaava hymy kasvoillaan.
”Kauniit”, kolli lopetti lauseensa kuiskaten sen naaraan korvaan. Hämärätassu värähti Kaamostassun kosketuksen voimasta ja vilkaisi tassujaan. Naaraan katse nousi kuitenkin nopeasti takaisin Kaamostassuun ja tällä kertaa entistä kipakampana.
”Niin ne ovatkin! Sokea kissa voi kuitenkin puhua”, pienikokoinen naaras vastasi tyynesti.
”Tyrmääntynyt kissa ei”, Kaamostassu vastasi matalalla äänellä ja nousi sitten ylös. Hän kiersi pienen naaraan ympäri muutaman kerran ja jokaisella kerralla kosketti toisen eri ruumiinosaa. Milloin käpälää, milloin niskaa tai korvaa. Hämärätassu värähti jokaisella kerralla, mutta sitten hänen katseensa vaihtui epäuskoiseksi.
”Mitä sinä haluat?” ruskeankirjava naaras kysyi jo hieman turhautuneena, kun ei saanut Kaamostassulta selkeitä vastauksia. Tummaturkkinen kollikissa ei niitä kuitenkaan tarjoilisi, se olisi aivan liian tylsää ja helppoa.
”Eikö se ole ilmiselvää? Haluan sinut”, Kaamostassu kuiskasi ja kosketti käpälällään naaraan selkää. Kolli nautti Hämärätassun viettelystä ja siitä, että toisessa oli vastusta. Mikään ei kuitenkaan olisi kollille liian haastavaa tai mahdotonta. Ei mikään.
”Nyt, nyt riittää!” Hämärätassu kivahti ja nousi ylös.
”Minulla on oikeitakin hommia, lopeta se minun tuijotteluni. Se on outoa”, ruskeankirjava naaras napautti vielä ja vilkaisi Kaamostassua tuimasti. Kaamostassu istahti sukimaan turkkiaan.
”Voi Hämärätassu, sinä olet jo minun. Et vain vielä itse tiedä sitä”, raitaturkki kuiskasi lähes äänettömästi ja hymyili ylimielisesti.

Kirjoittaja: Ansku

Roihutassun päivä oli kerrassaan jännittävä kun tänään olisi se päivä kun toinen nimitetään soturiksi olihan tumma naaras kokenut vaikka mitä oppilaana, naaras oli kokenut metsästykset että kuin ärsyttävää oli kun lumi tarttui neitokaisen pitkiin tassu karvoihin. Roihutassu oli myös auttanut klaanissa pentuja joilla oli ollut huono mieli ja myös kuunnellut myös mestariaan hyvin tarkoin kun tuo oli naarasta opettanut alussa, tunnistamaan kuolonklaanin rajat ja paikat minne ei saanut mennä kuten ukkospolku oli vaarallinen, toki ulkopuoliset kissojakin piti varo sekä koiria että kettuja. Roihutassu oli muutamaan otteeseen kohdannut ketun jota oli onnistunut huitaisemaan kynsillä nenään ja sillä tavalla päässyt tuota karkuun puuhun. Roihutassu muisteli mitä kaikkea oli oppilaana oppinut kunnes näki päällikön joka tuli leirin keskustaan seisomaan päällikkö joka avasi suunsa ja kutsui tumman naaraan keskelle leiriä “Roihutassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja ansainnut soturinimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Roihumarjana.” Klaanilaisten alkoivat hurraamaan Roihumarjan uutta nimeä ja muutama kissa kävi onnittelemassa naarasta.

Kirjoittaja: Elandra

(Yrtin hakija)

”Entä sinä? Oletko samaa mieltä hänen kanssaan erakoista?” Pimentovarjo kysyi katsoessaan samalla minua silmiin. Kohautin lapojani:
”Ei minulla ole mielipidettä asiaan, eikä sillä muutenkaan olisi mitään väliä. Minun tehtäväni ei ole ilmaista mielipidettäni asiaan, johon minulla ei ole päätösvaltaa.” Pimentovarjo siristi silmiään mietteliään oloisena. En halunnut naaraan kyselevän enempää mielipiteitäni, joten parhaalta vaihtoehdolta tuntui tilanteesta lähteminen.
”Olisi varmaankin paras palata leiriin, ettei kukaan ala epäillä mitään. Olisin otettu, jos pitäisit minut ajan tasalla, jos pääset lähestymään Henkäysvarjoa”, tokaisin ja käännyin ympäri. Tumma naarassoturi lähti perässäni takaisin leiriä kohti. Emme puhuneet mitään koko paluumatkan aikana, ja leiriinkin saavuttuamme lähdimme eri teille; minä tuoresaalista hakemaan ja Pimentovarjo sotureiden pesälle.

Minun ja Pimentovarjon välisestä keskustelusta oli kulunut jo lähes puoli kuuta. Muutamaa päivää aiemmin tuntematon kissa oli saapunut Kuolonklaanin reviirille ja hänet oli saateltu leiriin. Muukalainen oli saapunut luoksemme hakemaan apua parantajalta, sillä kissa oli pahasti sairas. Mutta kuten Punatähti oli sanonut, Kuolonklaanilla ei ollut varaa auttaa jokaista klaanin ulkopuolista jäsentä. Kissa oli lähetetty matkoihinsa ja elämä Kuolonklaanissa oli jatkunut kuten ennenkin, tai niin kaikki olivat kuvitelleet. Seuraavana päivänä muutamat kuolonklaanilaiset olivat saaneet ihmeellisiä oireita. Hehkuaskel oli nopeasti kertonut Punatähdelle, ettei ollut nähnyt vastaavaa koskaan aiemmin.
Saman päivän aikana eloklaanilaiset olivat saapuneet leiriimme ja he olivat käyneet päällikön puheilla. Pitkän keskusteluhetken päätteeksi päällikkömme oli ilmoittanut lähettävänsä kolme kissaa etsimään yrttejä mystiseen sairauteen. Epäonnekseni punaturkkinen päällikkö oli nimennyt minut yhdeksi lähtijöistä, ja kaiken lisäksi olisin vielä vastuussa kahdesta muusta soturista. Klaanikokouksen jälkeen olin lähestynyt Punatähteä hermostuneena.
”Mitä minun tehtäviini kuuluu matkan aikana?” olin esittänyt kysymyksen päällikölle. Punatähti oli kohteliaasti vienyt minut sivummalle ja selittänyt vastuualueeni:
”Sinun on huolehdittava, että klaanitoverisi eivät riko klaanien lakeja. Voitte keskustella eloklaanilaisten kanssa, mutta Kuolonklaanin asioiden levittäminen tai eloklaanilaisten kanssa ystävystyminen on ehdottomasti kiellettyä. Lisäksi sinun tehtäväsi on huolehtia, että kuolonklaanilaiset saavat syödäkseen ja lepäävät tarpeeksi.”

Kun olimme lähteneet matkaan, kuljin kahden muun kissan edellä kohti Kivikukkulaa, jossa tapaisimme eloklaanilaiset. Punatähti oli laittanut matkaan lisäkseni Mäyräkynnen ja Nuppujuovan, jotka molemmat kuuluivat klaanin nuorimpiin sotureihin. Toivoin, että molemmat osaisivat käyttäytyä matkan ajan kunnolla.
Kivikukkulalla kohtasimme neljä eloklaanilaista; kolme soturia ja heidän parantajaoppilaansa Leimusilmän. Parantajaoppilas esitteli itsensä ja mukanaan tuomat soturit, jotka olivat nimiltään Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku. Minulle ainoastaan vanhempi soturi oli nimeltään tuttu ja olin nähnyt hunajanvärisen naaraan ennenkin, mutten ollut tiennyt hänen nimeään.
”Niin”, vastasin Leimusilmän toteamukseen, joka oli omaan makuuni melko turha. Tietysti me olimme Punatähden lähettämät soturit, ketkä muutkaan täällä odottelisivat heitä?
”Minä olen Tuhkajuova, ja tässä ovat Mäyräkynsi ja Nuppujuova”, esittelin matkatoverini rauhallisella äänellä, pitäen hymyn visusti poissa kasvoiltani. En halunnut antaa naapuriklaanin jäsenille liian tuttavallista kuvaa itsestäni tai kuolonklaanilaisista.
”Sinä kuulemma tiedät reitin yrttien luokse, joten oletan sinun olevan johdossa. Minä ehdottaisin, että sinä kuljet edeltä eloklaanilaisten kanssa ja minä ja klaanitoverini kuljemme aivan perässänne. Vaikka olemmekin matkalla yhdessä, tahdomme varmasti noudattaa klaanien yhteisiä lakeja”, lausahdin vakavailmeisenä ja silmäilin vuorotellen jokaista eloklaanilaista.

//Joku matkaajista?

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin. Kaamea tunne valtasi minut. Jotain oli tekeillä. Olivatkohan Lumikkoviiksen pennut karanneet? Kurkistin vuoteeni yli. Lumikkoviiksi kuitenkin nukkui pennut vierellään. Nousin ylös haparoiden. Klaaniimme oli tullut jokin erakko eilen. En tuntenut häntä, enkä osannut auttaa. Minua harmitti erakon tila, mutta miksi minun olisi pitänyt häntä auttaa? Ei miksikään. Lopulta Punatähti oli käännyttänyt hänet pois. Halusin kovasti, että hän olisi löytänyt tiensä Eloklaaniin. Kissa oli ollut niin sairaan näköinen, että emme halunneet tautia tännekin. Kuitenkin, turha oli enää miettiä. Sairaus oli tullut klaaneihin. Kuolonklaanissa oli sairastunut muutama kissa. Nyt koko klaani pelkäsi tautia. Hehkuaskel yritti ja yritti, mutta se ei riittänyt. Punatähden luokse oli tullut muutama kissa, Eloklaanilaisia varmaan, pyytämään apua. Mukaan oli valittu Tuhkajuova, Mäyräkynsi, ja Nuppujuova. Mietin hermostuneena Punatähden päätöstä. Mäyräkynsi ja Nuppujuova eivät olleet kokeineita sotureita. Ei ainakaan Nuppujuova! Hän oli ehkä kaksikymmentä kuuta vanha. Lakkasin miettimästä asiaa, kuin Lumikkoviiksi pyysi minua hakemaan riistaa. Hain oravan. Itse en halunnut mennä hakemaan mitään. Nyt oli tärkeintä, että klaani saataisiin ruokittua. Kuuntelin Lumikkoviiksen syöntiä ja menim ulos. Kierähdin aukiolla. Olin tyystin unohtanut sen, miten oltaisiin rennosti. Olin hoitanut pentuja jo monia, lukemattomia kuita. Vaikka minulla oli vain tytär, Sammalvarjo, hänkin oli jo kuollut. Jotenkin se tuntui pahalta. Olihan siitä jo paljon aikaa, mutta silti hänen menettämisensä ei tuntunut mukavalta. Rakastin jokaista Kuolonklaaniin syntynyttä pentua. En halunnut toimia ottoemona, mutta en myöskään jättää heitteille, en todellakaan. Vaikka mestarini oli ollut itse Punatähti, en silti halunnut olla soturi. Mieluummin kuningatar. Mietin omien pentujen hankintaa, taas. Mutta minun täytyisi löytää kolli, joka tykkäisi minusta. Ja jota rakastaisin aidosti. Mietin saatavilla olevia kolleja. No, oli Kylmäliekki, Jääviilto.. mutta oliko heillä kumppanit? En tiennyt. Sitten oli Loisketassu.. Kalmakuu. Loisketassu olisi varmasti ihan hirveä kumppani. Enkä Kalmakuustakaan erityisesti tykännyt. Huokasin ja seurasin perhosta joka liiteli yläpuolellani. Yritin huitaista sitä. Lopulta päätin tassuttaa pentutarhaan.

Kirjoittaja: Auroora

En erityisemmin pitänyt Tuhkajuovan ehdotuksesta. En todellakaan ollut samaa mieltä Henkäysvarjon kanssa: mielestäni erakot vain vahvistaisivat Kuolonklaania. Ei ollut järkevää syrjiä heitä tai estää heitä liittymästä klaaniin, kun Eloklaani oli niin erakkomyönteinen. Jäisimme helposti jälkeen, jos vihollisklaanimme toivottaisi yhä enemmän erakoita joukkoihinsa samalla kun me vaalisimme Kuolonklaanin verta. Lisäksi klaanitausta ei todellakaan tehnyt kenestäkään erakkotaustaista kykenevämpää soturia, monilla erakoilla oli taitoja, joista emme edes Kuolonklaanissa tienneet.
Tajusin kuitenkin, että tämä saattaisi olla ainoa mahdollisuuteni päästä varapäällikön lähelle. Hän ei luottanut minuun, mutta ehkä asia korjaantuisi, jos esittäisin olevani hyvinkin intomielinen hänen mielipiteidensä suhteen. Olisi tietysti vaikeaa vakuutella, että tosiaan olin hänen kanssaan samaa mieltä erakoista, kun kumppanini oli entinen erakko ja pentunikin puoliksi erakkotaustaisia.
”Olet oikeassa, en pidä tästä. Mutta ideassasi voi olla perää”, sanoin kääntäen katseeni hetkeksi vierelläni kulkevaan soturiin. ”Näyttelijän taitoni joutuvat kuitenkin koetukselle, sillä en ole ollenkaan tuolla kannalla. Minusta erakot vain vahvistavat klaaniamme.”
En tiennyt, mitä mieltä Tuhkajuova oli asiasta. Tuskin hän kuitenkaan oli aivan yhtä intohimoinen erakkokysymyksen suhteen kuin kumppaninsa.
”Luulen, että ehdotuksesi on järkevin vaihtoehto. Henkäysvarjo tuskin päästää minua muuten lähelleen”, vastasin huokaisten. Katsoin sitten Tuhkajuovaa terävästi silmiin.
”Entä sinä? Oletko samaa mieltä hänen kanssaan erakoista?”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Sirius

Kampeuduin ylös vuoteestani raskaasti. En ollut päässyt pitkiin aikoihin soturintehtäviin. Siltä se ainakin tuntui. Tuntui kummalliselta. Ihan kuin klaani olisi huolestunut. ”Nuppujuova, haenko sinulle jotain tuoresaaliskasasta?” Hehkuaskel kysyi. Yskänpuuska vei minut taas mukanaan. Yskin hetken aikaa ja kohotin katseeni. ”E-ehkä.” kähisin. Hehkuaskel hypähti eteenpäin ja sujahti aukiolle. Odotin hetken aikaa. Pian Hehkuaskel tuli kantaen varista. ”Ota tästä.” Hehkuaskel sanoi. Haukkasin varista vaivalloisesti. Se maistui herkulliselta, sillä en ollut syönyt pariin päivään. Nuolin huuliani. Hehkuaskel irrottautui minusta ja meni takaisin yrttiensä ääreen. Nyökkäsin hänelle kiitollisena. Kävin nukkumaan hetkeksi. Kun heräsin oli ilta. Aurinko oli painunut puiden taakse. Iltarusko oli puiden lehdissä. Huokasin ja nousin vuoteestani. Olo tuntui helpottavalta. Oli ihanaa maata siinä. Tassutin ulos. Hehkuaskelta ei näkynyt pesässä. En ollut varma antaisiko hän minulle lupaa. Kuitenkin innostus voitti minut ja kävelin soturien pesän aukolle. Pentutarhasta kuului vielä vikinää. Madalsin askeliani ja kyyristyin. Tunsin kissojen lämmön. Kurkistin sisään. Huomasin sisällä muutaman soturin. Syöksyin heti pentutarhaan. Pentutarhan aukolla kuulin askelia. Huomasin Mäntyviiksen olevan tulossa. Hänen keltaiset silmänsä loistivat valossa. Yhtäkkiä hän käänsi katseensa minuun. ”Nuppujuova?” hän kysyi. ”En tunnista sinua selvästi.” ”Joo, olen Nuppujuova.” kuiskasin. ”Eikö sinun täytyisi olla parantajan pesällä?” Mäntyviiksi kysyi. ”Minä kuulin Tuhkajuovalta.” ”Joo, no..” aloitin nolona. Mietin kovasti mitä keksisin. En voinut sanoa, että Hehkuaskel olisi päästänyt minut. Huokasin syvään. ”Halusin mennä ulos.” sanoin vain. Mäntyviiksi näytti haluavan sanoa jotain mutta vaikeni, kun Hehkuaskel tuli ulos. ”Mäntyviiksi, hei! Nuppujuova?” Hehkuaskel älähti. ”Joo, sain hänet kiinni tuossa pentutarhan sisäänkäynnillä.” Mäntyviiksi totesi. ”Tulepas parantajan pesälle.” Hehkuaskel määräsi. Kävelin pää painuksissa parantajan pesälle. Olin kuin kiinni jäänyt pentu! Hehkuaskel tassutti edelläni. Hän ei vaikuttanut kovin vihaiselta. Hänen silmänsä kiilsivät. Astuin sisään parantajan pesään. Hehkuaskel asettui makaamaan vuoteelleen. ”Miksi lähdit pesästä ilman lupaani?” Hehkuaskel tiedusteli. ”Halusin mennä vain ulos.” sanoin. Tyhmä minä! Olisi pitänyt tietää, että se ei olisi ollut kannattavaa! ”Ja miksi pentutarhaan?” Hehkuaskel jatkoi. ”En minä halunnut mennä sinne. Halusin mennä katsomaan soturien pesää. Ja ulos. Kuitenkin en halunnut että kukaan näkisi minua. Sen takia pakenin.” selitin hiljaa. Hehkuaskel tuijotti minua merkitsevästi. ”Ymmärräthän, että emme halua tänne lisää potilaita.” Hehkuaskel sanoi rauhallisesti. Hän piti pienen tauon ja jatkoi. ”Lehtisade tuo niitä jo tarpeeksi. Kaikki mahdolliset valkoyskät ja nuhat alkavat.” Nyökkäsin nolona. ”Tiedän.” vastasin. ”En vain voinut vastustaa kiusausta.” ”No, ehkäpä siinä tapauksessa voinkin päästää sinut soturien pesälle huomenna!” Hehkuaskel naukaisi. Hänen silmissään oli pilkettä. Nyökkäsin. ”Mutta nyt menet nukkumaan.” Hehkuaskel käski. Laahustin vuoteeseeni. Toivetassu nukkui jo. Käperryin nukkumaan. Hetkessä olin jo unessa. Näin unta siitä, että pieniä pentuja oli joka paikassa. Ne tappelivat ja kynsivät toisiaan. Niiden seassa oli tummanruskea kissa joka yritti päästä pois. Pennut repivät sen turkkia, raastoivat sitä kynsillään. Kissa huitoi voimattomasti mutta hukkui pentujen määrään. Heräsin huohottaen. Olin yltä päältä hiessä. Nousin ylös ja marssin soturien pesälle. Henkäysvarjo jakoi partioita. Hehkuaskel huomasi minut matkalla. Hän ei sanonut mitään. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Hehkuaskel vastasi nostamalla häntänsä kippuraan. ”Nuppujuova, tule Eloklaanin partioon.” Henkäysvarjo naukaisi. Menin muiden kissojen joukkoon. Siellä oli Mäyräkynsi, Kalmakuu oppilaansa Loisketassun kanssa ja minä. Mäyräkynsi heilautti häntäänsä merkiksi lähteä. Menimme yhdessä metsää pitkin. Jossain vaiheessa Loisketassu nurisi jotain mutta piti kuononsa kiinni suurimman osan matkasta. Minua jotenkin pelotti olla hänen seurassaan. Vaikka olin häntä vanhempi, hänellä oli pelottavan sysimusta turkki, ja viiltoja turkissaan. Hän oli myös paljon kookkaampi kuin minä. Kävelin hiukan pitkästyneenä Mäyräkynnen takana. Silmäilin pensaikkoa odottaen että tapahtuisi jotain. Ei tapahtunut. Katselin puiden lehtiä. Ne olivat kellastuneet viime kerrasta, kun olin ollut partiossa. Potkaisin ohimennessäni sammalmöykkyä. ”Tarkistetaan raja.” Mäyräkynsi ilmoitti. Suihkautin rajamerkin. Huomasin hiukan kauempana Eloklaanin partion. Siellä näkyi muutama oppilas. Huomasin Loisketassun katselevan kiihkeästi sinne päin. Minulle ei tekisi mieleenkään kiusata häntä. Hän voisi viiltää minulta korvat poikki! Mietin hiukan huvittuneena, että joidenkin kissojen mielestä oli siistiä jos oli raadeltu ja viillelty. ”Lakkaa nyt jo mietiskelemästä.” tokaisin Kalmakuulle joka katseli taivaalle. Kalmakuu loi minuun viileän katseen ja hypähti pois. Mäyräkynsi johti meidät kohti leiriä. Harpoin vaahteroiden välistä. Pujahdin leiriin. Kävelin tuoresaaliskasalle. Nappasin oravan. ”Se on minun nappaamani.” Pyörretassu naukaisi. Nyökkäsin. ”Hieno.” vastasin jäykästi. Pyörretassu vilkaisi minuun ehkä hieman kummastuneena mutta kyselemättä. Haukkasin oravasta palasen. Se maistui mehukkaalta. Olipa hyvä orava! Omat saaliini olivat ruipeloita. ”Haluatko tulla syömään?” kysyin Kylmäliekiltä. Kylmäliekki katsahti minuun. Siinä samassa Jääviilto tassutti paikalle. ”En tietenkään!” Kylmäliekki sanoi ilkeällä äänensävyllä. Huomasin hänen katseessaan anteeksipyytävän pilkkeen. Jääviilto tuijotti omahyväisenä meitä. Sitten Kylmäliekki poistui Jääviillon seuraan. Minua hämmästytti. Miten Jääviilto oli onnistunut saamaan Kylmäliekin tuollaiseksi? Tai no toisaalta: he olivat veljiä. Minusta tuntui nykyään, että Loisketassu oli riidoissa jokaisen ilkeän kissan kanssa. Minusta hän osasi kuitenkin napauttaa sopivasti takaisin. Hän oli saanut vaiennettua jopa Jääviillonkin hetkeksi. Lakkasin miettimästä sitä ja lähdin hakemaan vuodettani. Päätin mennä hakemaan lisää sammalta. ”Oletko menossa sammalpaikalle?” Mäntyviiksi kysyi ohimennessäni. ”Joo.” vastasin. ”Haetko samalla pennuille uutta sammalta?” hän kysyi. ”Voin hakea.” vastasin kohauttaen olkapäitäni. ”Kiitos!” Mäntyviiksi huudahti ennen kuin katosi pentutarhaan. Hyppelehdin aukion poikki. Oli hiukan tylsää mennä yksin hakemaan sammalia. Oppilaana siinä oli ollut aina oppilastoverit seurana. Minulla oli ollut hyvät välit oppilasaikojeni oppilaiden kanssa. Tämänhetkisillä oppilailla ei tuntunut olevan kovin hyvät välit. Kuulin jopa, että joillakin oli ollut tappelu! Kävelin ulos leiristä. Toivoin että joku tulisi kysymään minua. Toivoin että se olisi Kylmäliekki. Kuitenkaan takanani ei kuulunut risaustakaan. Potkaisin lehtiä tieltäni. Menin sammalpaikalle. Hyppäsin ilmaan ja nappasin kasan sammalta. Oppilaana tuli aina käytyä hakemassa uusia sammalia vuoteisiin. Kiskaisin sammalet irti. Kasasin ne suuhuni ja lähdin viemään niitä. Tassutin leiriin. Leirissä alkoi olla vähitellen hiljaista. Tein sammalesta vuoteen ja vein soturien pesän nurkkaan. Vein myös itsetekemäni sammalvuoteet pennuille ja Mäntyviikselle. Sain kiitokset Lumikkoviikseltä ja Mäntyviikseltä, jotka kertoivat, että heidän vuoteessaan oli ollut ennen uusia vuoteita piikkejä. ”Ne pistelivät ikävästi käpäliä.” Lumikkoviiksi oli kertonut. Menin soturien pesään. Siellä kävi kova pulina. Hymähdin itsekseni ja hyppäsin vuoteeseeni. Liukastuin sammalreunaan ja lennähdin muutaman ketunmitan päähän. Kuulin takanani tirskuntaa. ”Etkö osaa sitten vuoteelle mennä?” kuului ivallinen kysymys. ”Ei nähtävästi.” toinen ääni nauroi väkinäisesti. Käänsin katseeni ja näin Jääviilon ja Kylmäliekin. ”Ja eikös teillä kahdella ole oppilaidenkin kanssa vähän tiukassa?” ajattelin ärtyneenä. Tyydyin vain luomaan heihin murhaavan katseen. ”No voi, miten pelottaa.” Jääviilto tuhahti. Murahdin hiljaa itsekseni. Miksi he aina ehtivät keksiä jotain ilkeää minusta tai jostain toisesta? Mieltäni teki napauttaa jotain sopivaa takaisin. Olin hiljaa. Käperryin nukkumaan. ”Nuppujuova.” joku kuiskasi. Katsoin ylös. Huomasin Huomenkyyhkyn pään yläpuolellani. ”Älä anna noiden lannistaa.” Huomenkyyhky kuiskasi. ”Kylmäliekki ei ole ilkeä, mutta hän alentuu usein Jääviillon tahtoon. Äläkä huoli, jos et osaa sanoa nille vastaan. Ei suurinkaan osa osaa. Ja mitä haittaa, vaikka ei osaisikaan? He ovat sitä paitsi ärsyttäviä.” Huomenkyyhky tuhahti. ”Samat sanat.” huokaisin. Huomenkyyhky sujahti vuoteensa ääreen ja vilkaisi minuun hymyillen. Vastasin hymyyn. Nukahdin tällä kertaa nopeasti ja onnellisesti. Herättyäni hymähdin iloisena. Pesä oli tyhjä, eli kukaan ei pääsisi ilkkumaan! Kävelin matalana pesän poikki. Pujahdin jäkäläverhon lävitse. Seisoskelin hetken aikaa leirin keskellä. Mietin, mitä voisin tehdä. Voisinko mennä saalistamaan? Tuoresaaliskasa ei ollut kovin täysi nyt, kun oli vasta aikainen aamu. Suurin osa kissoista oli partioissa. En nähnyt paikalla ketään muuta kuin Mäntyviiksen ja pennut. Hehkuaskel oli myös pesässään. En tiennyt oppilaista, mutta kun menin katsomaan oli sekin pesä tyhjä. Henkäysvarjo itse oli lähtenyt metsästyspartioon. ”Nuppujuova!” Hehkuaskel huudahti. ”Haluaisitko etsiä pari yrttiä?” ”Ne ovat siis ratamo, hierakka, ja kehäkukka.” Hehkuaskel selitti. Vilkaisin häneen kummastuneena. ”Älä tietenkään mene, jos et halua. Voinhan itsekin hakea ne.” Hehkuaskel sanoi jännittyneesti. ”Menen tietenkin, jos haluat.” sanoin. ”Kiitos!” Hehkuaskel huudahti. Lähdin ulos leiristä. Nyt oli minullakin puuhaa! ”Ratamo, hierakka, kehäkukka.” kertasin mielessäni. Muistin yhä osan Hehkuaskelen yrttiopetuksesta. Olin kerran pentuna löytänyt jopa kissanminttua leiristä hänelle! Olinpa silloin ollut taitava. Vanhempani olisivat olleet ylpeitä minusta. Kyyneleet nousivat silmiini, kun ajattelin heitä. Karistin ajatuksen pois päästäni. Nyt minun täytyisi ryhdistäytyä. Lähdin etsimään yrttejä. Matkalla mietin, että olisi niin noloa, jos unohtaisin yhden. ”Ratamo, ratamo..” mietiskelin. Yhtäkkiä näin kauempana ratamoa. Juoksin heti hurjaa vauhtia sen luo. Kitkin heti pari vartta ja otin ne suuhuni. Sitten oli vuorossa hierakka. Muistin missä se kasvoi. Hierakkapensas kasvoi leirin lähettyvillä. Suuntasin leiriä kohti. Ohitseni tuli kolmen kissan metsästyspartio. ”Moi, Nuppujuova.” sanoi Varjokarva. ”Hei vaan.” vastasin miettivänä. Nappasin hierakkapensaasta pari vartta. Suussani oli jo vaikka kuinka ja paljon yrttejä. ”Vielä kehäkukka.” muistin. Suuntasin Hehkulammelle päin. Päätin olla varovainen. Enhän halunnut pudota lampeen taas! Kävelin hitaasti. Hehkulammen reunalla näin sen: kehäkukkia kasvoi Hehkulammen toisella puolella! Käännyin ja lähdin hakemaan niitä. Tassutin hetken ja nappasin mukaan! Nappasin ilahtuneena kissojen kiusalliset katseet turkillani. Mitä he luulivat, hiiriäkö? Kohotin päätäni ja harpoin leiriin. Yrtit heiluivat. Menin Hehkuaskeleen pesälle. Olin aivan uupunut. Hehkuaskel otti yrtit vastaan iloisena. ”Tästä oli hurjasti apua.” hän naukaisi.
”Kaikki tarinassa olijat saa jatkaa?”