Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan ehdotus oli hieman yllättävä muttei suinkaan huono. Itse asiassa se kuulosti hyvin toimivalta järjestelyltä: kun kumpikin opettaisi toista, heistä voisi tulla yhdessä parempia niin taistelussa kuin saalistuksessakin. Aaltosalama nyökäytti tummanharmaalle soturille päätään hyväksyvästi.
”Ei hullumpi idea. Se voisi jopa toimia”, hän naukui ja virnisti vähän.
Varissulka virnisti takaisin. ”Se on sitten sovittu.”
Aurinko oli melkein painunut mailleen, kun kaksikko viimein päätti palata leiriin. He sopivat keskustelevansa järjestelyistä tarkemmin paremmalla ajalla ja suuntasivat sitten kumpikin omille paikoilleen soturien pesässä.
Varissulan kanssa käyty keskustelu oli keventänyt Aaltosalaman mieltä sen verran, että hän pystyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukahtamaan hyvillä mielin.

Kylmä tuulenpuuska pörrötti Aaltosalaman turkkia. Hän ummisti silmänsä ja antoi viiman puhaltaa naamalleen. Muu partio kulki edellä rauhallisesti häiriintymättä kovasta tuulesta.
He olivat melkein leirissä, kun Kalmakuu jättäytyi kävelemään tyttärensä rinnalle. Aaltosalama vilkaisi isäänsä kulmiaan kohottaen – siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi puhuneet.
”Miten sinulla menee?” punertava soturi kysyi ja katsoi jälkikasvuaan lämpimästi. Aaltosalama tunsi sydämessään piston: Kalmakuu ja Pikkukaaos olivat pari kuuta sitten menettäneet toisenkin pennun ensimmäisestä pentueestaan, eikä hän ollut ollut isänsä tukena. Tattihalla ja hän olivat kollin ainoat jälkeläiset koko klaanissa, ja he olivat etääntyneet toisistaan sekä isästään viime aikoina.
”Ihan hyvin”, Aaltosalama vastasi hieman viiveellä ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän ei kehdannut katsoa isäänsä päin kaiken sen syyllisyyden takia.
”Hyvä kuulla.” Aaltosalama kuuli Kalmakuun äänestä, ettei hänen vastauksensa ehkä ollut sellainen, mitä tämä oli toivonut. ”Olet ollut niin kiireinen viime aikoina, ettemme ole juuri ehtineet viettää aikaa yhdessä. Vaikka oletkin jo iso soturi, voisit silloin tällöin pysähtyä vaihtamaan kuulumisia isäsi kanssa.” Kalmakuu naurahti hiljaa.
Aaltosalama pysyi vaiti. Hän tunsi möykyn kasvavan rinnassaan. Möykyn, joka oli hänen itseinhonsa ilmeellistymä. Hän oli liian kiireinen ruoskimaan itseään mielessään perheensä laiminlyömisestä, ettei kyennyt jatkamaan enää keskustelua Kalmakuun kanssa.
Leirissä naaras hyvästeli vaisusti isänsä, ennen kuin suuntasi aukion reunalla istuskelevan Varissulan luokse. He olivat eilen illalla sopineet aloittavansa harjoitukset tänään. Aaltosalama opettaisi Varissulalle ensin saalistusta, ja seuraavalla kerralla olisi kollin vuoro opettaa häntä taistelutaidoissa.
”Oletko vapaana nyt?” Aaltosalama meni suoraan asiaan päästessään kollin kohdalle. ”Voimme lähteä saman tien, jos olet valmis.”

//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

Haukotus karkasi Jääviillon suusta, kun tämä tallusteli partion hännillä eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Polun pahanhajuinen katku tunkeutui inhottavasti soturin suuhun saaden tämän irvistämään. Aurinko oli vasta nousemassa, ja eilinen ilta oli venynyt pitkäksi. Jääviilto oli ollut myöhään ulkona Henkäysvarjon ja Ruusutuikkeen kanssa. Kun Punatähti kävi päivä päivältä vanhemmaksi, Henkäysvarjo oli selvästi ottanut vauhtia suunnitelmiensa kanssa. Raidallinen kolli keräsi ympärilleen luotettavia kissoja, jotka halusivat puhdistaa Kuolonklaanin ja koko metsän erakoista ja vääräuskoisista. Kun Henkäysvarjosta tulisi päällikkö, Kuolonklaanissa alkaisivat uudet ja paremmat ajat. Jääviilto ei pitänyt siitä, miten nykyinen päällikkö oli hyväksynyt klaaniin jokaisen, joka pikkuisenkin osoitti haluaan liittyä sen riveihin. Kotikisu- ja erakkotaustaiset kissat olivat lisääntyneet kuin rutto, eikä Jääviilto voinut hyväksyä moista. Oli väärin, että erakot kulkivat Kuolonklaanin reviirillä ja omasivat samat oikeudet kuin esimerkiksi Jääviilto, jonka suku oli puhtaasti kuolonklaanilainen.
Jääviillon sukulaiset olivat eläneet ja kuolleet tämän klaanin vuoksi, ja erakot olivat vain saapuneet valmiiseen klaaniin elämään muiden siivellä ja nauttimaan ylellisyyksistä. Jääviilto ei olisi halunnut ottaa Ruusutuiketta mukaan suunnitelmiin, mutta Henkäysvarjo oli ollut toista mieltä.
”Ruusutuike on henkeen ja vereen kuolonklaanilainen ja osaa varmasti arvostaa ajatusta puhtaasta Kuolonklaanista. Jos saamme hänet puolellemme, saamme varmasti myös Kalmakuun perheineen”, Henkäysvarjo oli vakuutellut. Jääviilto oli sanonut suoran mielipiteensä emostaan ja tuon pehmeästä luonteesta, mutta sanat olivat menneet kuuroille korville. Henkäysvarjo oli jo tehnyt päätöksensä ja käski Jääviiltoa hakemaan emonsa. Kolmikko oli kuljeskellut leirin ulkopuolella pitkän tovin, ja Henkäysvarjo oli hitaasti ujuttanut keskusteluun mukaan erakot ja niiden määrän Kuolonklaanissa. Kun keskustelu oli viimein päässyt aiheeseen, Ruusutuike oli luvannut antaa tukensa varapäällikölle, kunhan tämä ei antaisi ensin Punatähden elää päällikkönä loppuunsa saakka.
Jääviilto ei ymmärtänyt, miksi kukaan halusi pitää Punatähden päällikkönä. Mitä pidempään punaturkkinen, vanha kolli toimi Kuolonklaanin johdossa, sitä huonommaksi puhdasveristen asema klaanissa kävi. Mikäli Kuolonklaani koskaan haluaisi palauttaa vanhaa loistoaan, Punatähden olisi kuoltava ja pian.
”Älä jää jälkeen, Jääviilto”, Kuuraturkki ärähti laiskasti ja pysäytti muun partion. Jääviilto nyrpisti ärsyyntyneenä nenäänsä ja kiri partion kiinni.
”Kuljen missä haluan”, punaruskea kolli murahti niin, ettei partion johdossa kulkeva musta kolli kuullut sitä. Sen sijaan toiseksi viimeisenä kulkeva Sinilintu vilkaisi hämmentyneen oloisena Jääviiltoa ja kurtisti kulmiaan. Valkoturkkinen naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa takaisin eteenpäin ja jätti suurikokoisen soturin omaan arvoonsa.

Paluumatkalla tummat pilvet olivat vallanneet taivaan ja tihkusade oli alkanut. Se oli kastellut yltä päältä Jääviillon lyhyen, mutta paksun turkin. Pääaukiolle päästyään, soturi suuntasi suorinta tietä kohti sotureiden pesää. Hän ravisteli inhoten enimmät vedet turkiltaan ja työntyi kaatuneen kuusen oksien alle. Pesä oli rakennettu niin, ettei vesi päässyt sisään pesään. Moni muukin soturi näytti paenneen sadetta pois aukiolta. Moni soturi lepäsi omalla sammalvuoteellaan, ja joidenkin katseet kääntyivät pesään saapuneeseen Jääviiltoon. Kolli tyytyi vain mulkoilemaan heitä takaisin ja lampsi päättäväisin askelin muiden petien päältä omalle vuoteelleen. Soturi otti mukavan makuuasennon ja laittoi silmänsä kiinni nukkuakseen. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun jotkut soturit alkoivat keskustelemaan ja häiritsivät punaturkkisen soturin unia.

Kirjoittaja: Saaga

Heräisin vuoteeltani pikkuisten karvakasojen viereltä. Haukottelin siristellen silmiäni valossa. Laskin katseeni pentuihinvarmistaakseni, että niillä oli kaikki hyvin. Taivaspentu ojenteli käpäliään unessaan ja Valopentu nukkui selällään. Kirkaspentu ei nukkunut vaan toljotti isoilla silmillään pesän oviaukkoa. “Hei, Kirkaspentu”, naukaisin lämpimällä äänellä. Kirkaspennun pää kääntyi kohti minua ja hänen silmänsä tutkivat turkkiani. Hän oli avannut silmänsä ensikertaa. Tämän vihreät silmät muistuttivat minua Sammakosta ja totuus siitä riipaisi syndäntäni kynsien lailla. Hymyilin lempeästi tietäen, että Kirkaspennun sisar muistuttaisi minua hänestä vieläkin enemmän turkkinsa perusteella. En tietenkään tiennyt, minkä luonteisia nämä kaksi olivat mutta luonne ei minulle ollut tärkeintä vaan se, että heistä tulisi mahdollisimman hyviä sotureita klaanille olisi pääasia. Katsoin Valopentua sanaakaan sanomatta, kunnes Kirkaspentu avasi suunsa. Hän naukui: “Näytät ihan erilaiselta, kuin Valopentu ja Taivaspentu.” Sanat saivat jotain sisälläni heräämään ja jouduin vaivoin pidättelemään kyyneliä. Nämä pennut olivat minun puolestani toivottuja mutta Sammakon mielipidettä en tiennyt vielä. Toivoin kuitenkin, että kolli antaisi minun viedä Valopennun luokseen ja elättäisi ja opettaisi tätä niin kauan kuin oli tarvis. “Tiedän”, sanoin hellästi. Tätä hetkeä olin pelännyt – pennut eivät sittenkään rakastaisi minua! “Sinun silmäsi ovat kauniit”, naaras henkäisi ja katsahti taas ulkoa pyrkiviä valon säteitä. “Kiitos, pikkuinen. Niin ovat sinunkin”, kehräsin paremmalla mielellä. “Sisko herää! Taivaspentu? Valopentu?” Kirkaspentu ravisteli sisaruksiaan vuorollaan. En puuttunut asiaan, koska jos pennut lähtisivät ulos saisin itsekin lepoa. Laskin pääni käpälilleni. Ehkä joku voisi katsoa heidän peräänsä ulkona.
//Valo tai Taivas voitte viiä koko köörin Toiveelle nii saan sen pois parantajalt kans 🙂

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tyytyväisenä, kun Pimentovarjo kertoi olevansa myös huolissaan varapäällikön käytöksestä. Naaras oli lupautunut auttamaan, mutta olin hieman pettynyt, kuinka hän tyrmäsi mahdollisuutensa saman tien. Olin kuvitellut, että Pimentovarjo jos joku olisi ottanut vastaavan tehtävän vastaan toisenlaisella asenteella.
“Hän tuntee minua ainakin sen verran, että tietää, etten ole mikään nuoleskelija”, naaras päätti puheenvuoronsa ja laski sen jälkeen sinertävän katseensa taivaalta minuun. Olin tosiaankin huomannut, että Pimentovarjo ei kuulunut Henkäysvarjon suosikkikissoihin. Mutta toisaalta kolli oli viime aikoina kerännyt ympärilleen joukon kissoja, joista kolli ei aiemmin ollut välittänyt. Yksi näistä oli Jääviilto, joka oli pörrännyt Henkäysvarjon ympärillä jo pidempään. Mietteliäs katseeni liukui tummasta naarassoturista pois leirin pääaukiolla oleskeleviin kissoihin. Kun katseeni pysähtyi aukion keskustassa Raparperipistoksen kanssa keskustelevaan Huomenkyyhkyyn, sain ajatuksen. Nopeasti vihreät silmäni siirtyivät takaisin Pimentovarjoon. Kokenut soturinaaras kallisti kysyvästi päätään:
”No? Mitä sinä suunnittelet?”
”Tiedän, miten saat Henkäysvarjon luottamaan itseesi. Mutta varoitan; et tule pitämään tästä”, nau’uin terävällä äänellä ja silmäilin Pimentovarjoa nähdäkseni tämän reaktion. Soturi siristi harmaansinisiä silmiään epäilevästi.
Ennen kuin ehdin jatkaa, sotureita alkoi yksitellen valumaan kohti sotureiden pesää. He kulkivat ohitsemme, joten olisi ollut typerää jatkaa tällaista keskustelua näin riskialttiilla paikalla. Emme rikkoneet mitään lakeja, mutta Punatähti – saati sitten Henkäysvarjo – tuskin ilahtuisi kuullessaan suunnitelmistamme. Jossain syvällä sisimmissäni toivoin vaistoni olevan väärässä, ja että Henkäysvarjolla ei olisikaan mitään meneillään.
”Tule, jatketaan keskustelua toisaalla”, sanoin ja viitoin mustan soturin perääni. Kuulin Pimentovarjon askeleiden seuraavan minua piikkihernetunnelille ja aina leirin ulkopuolelle saakka. Silmäilin hetken ympäristöä Henkäysvarjon varalta, mutta varapäällikköä ei näkynyt. Hänen hajujälkensä oli yhä selkeä ja se johti etelään päin. Siispä me suuntasimme pohjoiseen kohti metsää.
Jossain vaiheessa hidastin tahtiani asettuen Pimentovarjon vierelle. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta pian molemmat käänsimme katseemme taas eteenpäin.
”Pääset Henkäysvarjon lähelle, jos jaat hänen kanssaan saman määränpään, joka on ’puhdas Kuolonklaani’”, nau’uin rauhallisesti ja hiljaisella äänellä samalla, kun tallustelin metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin eteenpäin. Silmäilin ympäristöä herkeämättä, jotta havaitsisin jokaisen mahdollisen kuuloetäisyydellä olevan kissan. Yritin silmäillä ympärillämme lepäävien, valtavien kivenlohkareiden taakse, sillä se olisi erinomainen piilopaikka salakuuntelijalle.
”Ennen kuin sanot mitään, niin tiedän hyvin Turmaloikan olevan erakkosyntyinen. Jos ilmaisisit, ettet tahdo Kuolonklaanin ottavan vastaan enää klaanin ulkopuolisia kissoja, hän voisi hyvinkin uskoa. Yllättävän moni kuolonklaanilainen tuntuu muuttaneen kantansa, kun erakkotaustaisia kissoja on tullut aina vain lisää ja lisää”, tokaisin vakavailmeisenä. Minulla ei ollut mielipidettä asiaan lainkaan. Uskoin, että Punatähti oli varmasti harkinnut tarkkaan aina, kun klaanin ulkopuolinen kissa oli pyrkinyt Kuolonklaaniin. Toki arvostin puhdasta Kuolonklaanin verta, jota virtasi myös omissa suonissani, mutta ei veri ollut aina kaikki kaikessa. Myös oma poikani Varissulka oli puoliverinen ja silti erinomainen soturi ja kuolonklaanilainen.

//Pimento?

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin auringonvaloon. Lehdet olivat alkaneet pudota puista. Leirissä oli suhteellisen lämmin, lukuunottamatta soturien pesän nurkkaa jossa oli jäätävän kylmä. Minut oli käsketty nukkumaan sinne. Onneksi sammalet olivat ihan lämpimiä. Menin ulos pesästä. Aukiolla kävi kova kuhina. Huomasin aukion keskellä mustan nuhjuisen kissan joka mulkoili minua murhaavasti. Kissalla oli jonkin verran viiltoja. Hänen musta turkkinsa oli sotkuinen ja takussa. Jotkut kissat kuiskailivat keskenään. ”Menkää pois.” ärähti joku aukion laidalta. ”Hän ei ole mikään ihme.” Kissat hajaantuivat vähitellen omiin suuntiinsa. Mietin kuka kissa oikein oli. ”Tule, Loisketassu!” komensi Kalmakuu. ”Loisketassu!” ajattelin. Hän se oli. Henkäysvarjo ei määrännyt minua partioon tällä kertaa, joten päätin mennä saalistamaan. Pujahdin tiheiköstä. Kuulin muutamat käpälänaskelet takaani. Huomasin siellä Tuhkajuovan. Hänen vieressään oli Huomenkyyhky. Kiihdytin vauhtia. Menin metsikön läpi. Haistelin ilmaa. Muutaman hiiren häivähdys tuntui ilmassa. Hiivin lähemmäs. Halusin saada klaanille riistaa! Hyppäsin ilmaan. Jokin oli pensaassa. Kuulin rasahduksia. Esiin astui mustaturkkinen kolli. ”Loisketassu?” hämmästelin. ”En hän, hiirenaivo!” nauroi kissa. ”Etkö sitten omaa mestariasi tunnista?” ”Varjokarva?” kysyin. ”Totta kai.” Varjokarva vastasi. ”Miksi oikein säikäyttelet minua?” kysyin kiinnostuneesti. ”Enhän minä säikäyttele.” Varjokarva vastasi tyynesti. ”Se näytti siltä.” korjasin. ”Ai.” Varjokarva vastasi. Miksi Varjokarvan piti aina tuppautua mukaani! Olin jo itsenäinen soturi! Enkä enää oppilas, jota hän sai käskeä. Pian minäkin saisin oppilaan. Halusin jonkun ystävällisen ja kivan oppilaan. Ehkä välillemme voisi tulla jotain? Kun olin oppilas, mietin että saisinko kumppanin. Nyt perheen perustaminen kuulosti ihanalta. Kuitenkaan minulla ei ollut sitä kollia, jonka kanssa voisin tehdä pentuja. Huokasin. ”Voisitko Varjokarva jättää minut hetkeksi rauhaan?” kysyin. ”Hyvä on, hyvä on!” Varjokarva sanoi ja hyppäsi pois pensaista. Varjokarva lähti kai pois, sillä en huomannut häntä enää. Menin suoraan Hehkulammelle päin. Halusin käydä hiukan kokeilemassa vettä. Loikkasin ilmaan. Kuului kauhea loiskahdus ja putosin kylmään veteen. ”Apua!” huusin kaikin voimin. Yritin räpiköidä henkeni edestä. ”Apua!” huusin taas. Vettä tuli suuhuni. Vesi purskahti taas suuhuni. Putosin alemmas. Yritin saada kuononi pinnalle. Putosin veteen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sitten ainoa muistoni oli vain musta vesi. Kun heräsin, huomasin olevani parantajan pesässä. Hehkuaskel seisoi vieressäni. ”Hei.” hän sanoi rauhallisesti. ”Mitä tapahtui?” kysyin heikosti. ”Putosit veteen.” vieras ääni sanoi. Näin edessäni Varjokarvan. ”Varjokarva ja Tuhkajuova löysivät sinut.” Hehkuaskel sanoi. ”Miksi oikein lähdit sinne?” kysyi Varjokarva. ”Halusin testata vettä.” sanoin. ”Ja samalla auttaa klaaniani, sillä siellä on paljon riistaa.” ”Etkö huomannut Hehkulampea?” Hehkuaskel kysyi. ”En minä ollut tarkkana.” sanoin. ”Luulisi kissan tietävän että missä Hehkulampi on.” Varjokarva kommentoi. ”En minä tiennyt!” sanoin. ”En ole parantaja!” ”Olet jo soturi.” Varjokarva muistutti. ”Varjokarva, riittää jo.” Hehkuaskel sanoi. Varjokarva lähti ulos pesästä. ”Olet vilustunut pahasti.” Hehkuaskel sanoi. ”Sinulla on todennäköisesti valkoyskä.” Yskänpuuska iski minuun. ”Kuten näit.” Hehkuaskel totesi. ”Parempi, että pysyt täällä pari päivää.” ”Annan sinulle hunajaa.” ”Entä jos se muuttuu viheryskäksi?” kysyin hätääntyneenä ennen kuin yskin lisää. ”Sitten katsomme sitä. Älä ajattele heti pahinta.” Hehkuaskel rauhoitteli. Nukahdin uneen.

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin leirissä. Olin juuri käynyt katsomassa poikaani parantajan pesällä. Nyt voisin käydä katsomassa äkkiä Lumikkoviikseä ja tämän pentuja. Nousin syötyäni hiireni ja kävelin sisään pentutarhaan. Lumikkoviiksi lepäsi makuusijallaan vierellään kolme pientä vastasyntynyttä. Pennut olivat syntyneet aamulla, kun olin ollut partiossa. Orvokkisydän istui varjona pentuihin nähden niin en nähnyt niiden turkkien värejä. “Hei”, kuiskasin Orvokkisydämelle. “Ai hei”, mustavalkoinen naaras käännähti ympäri. “Nukkuuko hän?” kysyin heilauttaen kuonoani kohti harmaata kuningatarta. Orvokkisydän katsahti parhaaseen ystäväänsä. “Luulisin niin”, hän kohautti lapojaan. “En minä nuku. En kykenisi nukkumaan nyt”, Lumikkoviiksi kuiskasi haukotellen. “Sinun pitäisi nukkua”, Orvokkisydän huomautti. “Tulin tervehtimään mutta voin kyllä mennäkin ja palata myöhemmin”, sanoin, koska en halunnut olla vaivaksi. “Ei, ei älä mene!” Lumikkoviiksi nosti päätään. Istuuduin harmaa valkoisen naaraan viereen ja keskitin katseeni pentuihin. “Päätittekö heille nimet jo?” kysyin kallistaen päätäni hiukan. Pentuja oli kolme. Yksi valkoinen, yksi harmaa ja oranssilaikukas ja yksi kilpikonnakuvioinen. “Kilpikonnakuvioinen kolli on Valopentu, valkoinen naaras harmailla täplillä on Kirkaspentu ja harmaaturkkinen oransseilla täplillä on Taivaspentu”, Lumikkoviiksi kertoi. Hänen silmänsä lupsahtelivat sen verran, että jouduin nousemaan ja hyvästelemään kumppanini, ystäväni ja pikkuruiset pennut ja kipaisemaan partioon Sähkötuhon, Kalmakuun ja Turmaloikan kanssa.
Olimme törmänneet Eloklaanin puoleisella rajalla partioon, joka oli kaikkien meidän yllätykseksemme tuonut Loisketassun mukanaan. Olimme napanneet kollin mukaamme ja lähteneet kohti leiriä. Mieleni ei tehnyt jutella mutta avasin kuitenki suuni. “Miksi ylipäätään lähdit?” kysyin töksäyttäen kysymyksen suustani. Loisketassu näytti närkästyneeltä.
//Loiske?

Kirjoittaja: Auroora

Oloni tuntui Aaltosalaman sanojen jälkeen oudon kevyeltä. Tietenkään naaras ei ymmärtänyt ongelmiani aivan täysin. Tuntui kuitenkin hyvältä, että hän tiesi nyt, ettei elämäni ollut helppoa ollenkaan. En uskaltanut koskaan puhua murheistani kenellekään, sillä ensinnäkään minulla ei oikein ollut Tuhkajuovan lisäksi muita joille puhua ja toiseksi kukaan tuskin olisi ottanut minua tosissaan. Kaikki ajattelivat varmaan vain kuten Aaltosalama oli ajatellut, että elämäni oli vanhempieni aseman takia automaattisesti ruusuilla tanssimista.
Saatoin rentoutua lopulta täysin, kun Aaltosalamakin näytti rauhoittuvan. Tarkkailin naarasta mietteliäänä. En tiennyt, oliko hänellä ystäviä, joille puhua ongelmistaan, perhettä hänellä ainakin oli. Ajatus siitä, että olin jotenkin erityinen koska hän kertoi minulle murheistaan, tuntui hyvältä.
”Vaikuttaa siltä, että loppujen lopuksi emme olekaan niin erilaisia kuin voisi luulla”, Aaltosalama sanoi huokaisten ja kohtasin jälleen naaraan katseen. “Meidät nakattiin vasten tahtoamme pelaamaan peliä, jossa voitonmahdollisuudet ovat häviävän pienet. Ei mitenkään erityisen reilua, vai mitä?”
Hymähdin hymyillen ilottomasti.
”Ei kovin. Helpointa olisi kai luovuttaa, mutta olen siihen liian jääräpäinen. Niin kai sinäkin.”
Hiljaisuus laskeutui välillemme, mutta se ei tuntunut yhtä kiusalliselta kuin yleensä. Kenties asiaa oli auttanut se, että pääsimme paljastamaan korttimme toisillemme.
”Jos vain osaisin metsästää, elämäni helpottuisi jo huomattavasti”, sanoin hetken päästä. ”Mitä vähemmän syitä Henkäysvarjolla on inhota minua, sen parempi.”
Aaltosalama huokaisi syvään.
”Itse tekisin mitä vain, jotta oppisin taistelemaan paremmin”, soturinaaras vastasi ja sai minun aivoni raksuttamaan. Tosiaan, Aaltosalama ei ollut mikään paras taistelija ollenkaan, vaikka olikin hyvä saalistamisessa. Minä taas olin kaukana parhaasta metsästäjästä, mutta taistelijana olin aika osaava, vaikka itse sanoinkin. Tämän tajuttuani sain oivan idean, mutta en ollut varma, suostuisiko Aaltosalama missään maailmassa ehdotukseeni.
”Mitä vain? Minulle riittää vain se, että opetat minua metsästämään, niin minä koulutan sinusta kunnon taistelijan”, sanoin ja tunsin oloni oudon jännittyneeksi Aaltosalaman vastauksesta. Ehkä ideani olikin aivan typerä ja hän alkaisi nauramaan tai jotain. ”Minä olen hyvä taistelija, mutta surkea metsästäjä. Sinä olet hyvä metsästäjä, mutta surkea taistelija – ei pahalla. Minusta se olisi aivan järkevä järjestely.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Saaga

Isäni oli tullut käymään katsomassa minua parantajan pesälle ja tuonut minulle herkullisen oravankin! “Kiitos, isä”, hymyilin ja haukkasin uuden palan oravastani. “Eipä mitään”, Mäyräkynsi naukui ja hymyili hennosti minulle. Se tuntui omituiselta, koska isä ei ollut oikein huomannut minua veljeni rinnalta oikeastaan koskaan. Nielaisin loputkin oravasta ja avasin suuni sanoakseni: “Minun ei olisi pitänyt tapella Kaamostassun kanssa ja, jos tulit torumaan minua siitä niin voit suoraan lähteä ulos.” Sanoin asian suoraan sillä tiesin kollin tulleen vain torumaan minua taas varomattomasta ja huonosta käytöksestä. Huomasin yksisilmäisen suurikokoisen soturin hätkähtävän sanojani. Tämä ei oikeastaan tuntunut isältä minulle vaan oli vain kasvattajani mutta, jos hän mieli päästä suosiooni hänen täytyisi ensin näyttää, että välitti minusta. “En tullut sättimään sinua siitä vaikka ehkä pitäisi, mutta haluan sanoa olevani ylpeä siitä, että uskalsit ylipäätään pitää puoliasi”, mustavalkoharmaa kolli kissa sanoi katsellen varpaisiinsa. Käänsin katseeni seinään, koska en halunnut isäni näkevän liikutustani. Isä oli aina kohdellut minua ja veljeäni epäreilusti ja ollut aina vain ylpeä isommasta ja rotevammasta Pyörretassusta. “Olen ylpeä sinusta”, Mäyräkynis toisti ja laskeutui tasolleni. Olin jo parantunut sen verran, että pystyin lepäämään kyljelläni pää ylhäällä. Käänsin epävarman katseeni takaisin kolliin ja hymyilin vienosti. “Olen niin pahoillani, etten ole sanonut sitä aiemmin! Minun olisi todellakin pitänyt. Annathan anteeksi”, Mäyräkynsi pyysi hellästi laskien päänsä käpäliinsä kunniotukseksi.
“Tottakai annan”, sanoin, kun kolli nosti päänsä ja katseensa minuun. Tutkailimme toisiamme hetken – se tuntui erilaiselta kuin ennen, koska nyt tiesin Mäyräkynnen välittävän minusta edes vähän. Laskin pääni käpälilleni silmäluomet lupsahdellen. Tunsin isäni ainoan silmän tarkkailevan haavaani, joka oli jo arpeutumassa hyvin. Hehkuaskel ei ollut antanut minun nousta vielä ylös, koska pelkäsi haavan aukeavan uudestaan mutta tämä kävi minulle sillä kipu oli kaikonnut jo miltei olemattomiin. “Annan sinun nukkua nyt”, Mäyräkynsi sanoi ja nousi pystyyn. “Voitko odottaa, että nukahdan”, pyysin silmät suurina. Isä herahti kehräämään ja kietoutui hellästi ympärilleni. Hän silitti tassullaan minut uneen, koska hänen häntänsä oli pelkkä töpö joten sillä hän ei voinut silittää minua kuten emo oli tehnyt kun olin aivan pieni. Nukuhdin syvään ja rauhalliseen uneen isäni vierellä.

Kirjoittaja: Saaga

Kaamostassu oli tapellut poikani kanssa aamusella. Olin ylpeä Toivetassusta, kun tämä oli puolustautunut hienosti isompaa oppilasta vastaan urheasti. Nyt minulla oli sekä syy olla huolissani, että syy olla ylpeä. Tassutin sisään parantajan pesään katsomaan, mitä pojalleni kuului. Toivetassu makasi – pää kuitenkin ylhäällä – sammalissa. Hän selvästi tarkkaili perhosta, joka lennähteli pesän seinillä. Laskin tuomiseni Toivetassulle.
“Kiitos, isä”, oppilas hymyili ja haukkasi tuomastani oravasta palan. “Eipä mitään”, nau’uin hymyillen hennosti. Toivetassu pureskeli suunsa tyhjäksi ja avasi sitten suunsa taas: “Minun ei olisi pitänyt tapella Kaamostassun kanssa ja, jos tulit torumaan minua siitä niin voit suoraan lähteä ulos.” Hätkähdin poikani sanoja, koska en ollut ennen kuullut mitään tuollaista hänen suustaan. “En tullut sättimään sinua siitä vaikka ehkä pitäisi, mutta haluan sanoa olevani ylpeä siitä, että uskalsit ylipäätään pitää puoliasi”, sanoin katsellen varpaitani. Toivetassu ei vastannut. Hän katsoi kohti vastapäistä seinää. Jotenkin aistin hänen liikuttuneen sanoistani. Olin aina kohdellut poikiani epäreilusti ja nyt tekisin muutoksen. “Olen ylpeä sinusta”, toistin ja laskeuduin kyyryyn poikani vierelle. Toivetassu käänsi vaalean vihreät silmänsä minuun. Tämän katse oli epävarma ja sen näkeminen sai sydämeni särkymään. “Olen niin pahoillani, etten ole sanonut sitä aiemmin! Minun olisi todellakin pitänyt. Annathan anteeksi”, sanoin ja laskin pääni kunnioittavasti. Kun nostin päätäni Toivetassu nyökkäsi minulle varovaisesti.
“Tottakai annan”, hän sanoi hetken kuluttua. Katselimme toisiamme hetken. Se hetki ei tuntunut kiusalliselta ennemminkin hetkeltä, jolloin tutustuimme ja tutkimme toisiamme eritavalla kuin ennen. Hymyilin lempeästi. Toivetassu laski päänsä käpälilleen ja huomasin hänen olevan selvästi väsynyt. Ainoan näkevän silmäni katse kulki kollioppilaan vatsan haavaa pitkin – se oli arpeutunut hyvin ja antoi Toivetassulle varaa liikkua jo enemmän. Olin todella onnekas, kun Kaamostassun isku ei ollut tappanut häntä. “Annan sinun nukkua nyt”, sanoin ja nousin pystyyn. “Voitko odottaa, että nukahdan”, Toivetassu haukotteli. Kietouduin poikani ympärille niin, etten häirinnyt hänen untaan tai pakottanut häntä liikkumaan niin, että haava olisi auennut uudestaan. Toivetassu kehräsi ja silittelin tämän selkää tassullani kunnes tämä nukahti.
Nousin varovasti kollin viereltä, kun tiesin tämän olevan jo umpiunessa. Kävelin ja istuuduin soturien pesän ulkopuolelle syömään itsekin ennen nukkumaan menoa. Kävisin vielä huomenna katsomassa Lumikkoviiksen omia pikkuisia. Voisin myös pahoitella tälle aiempaa käytöstäni – hänen välttelyään.

Kirjoittaja: Sirius

Tassuttelin Kylmäliekin vierellä. Hän vaikutti ihan mukavalta. Tiesin hänen olevan Jääviillon veli. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut yhtään samalta kuin Jääviilto, vaan mukavalta ja avoimelta. Kuitenkin orastava nolous painoi pääni alas. ”Orava.” Kylmäliekki kuiskasi. Katsoin kollin näyttämään varjoon. Orava kierteli etsimässä terhoja. Samassa Kylmäliekki syöksähti äänettömästi oravan kimppuun. Kuului pieni vinkaisu, ja sitten Kylmäliekki kantoi suussaan lihavaa oravaa. Vatsani murahti. En ollut syönyt mitään. Pakotin itseni olemaan normaali. Yritin kiivaasti saada hajujäljen saaliista. ”Olisiko meidän parasta mennä jo leiriin?” Kylmäliekki kysyi. Hätkähdin. ”Varmaan.” sanoin hermostuneena. Kylmäliekki nyökkäsi ja kiepahti ympäri. Juoksimme kollin kanssa takaisin. Lumikkoviiksi ja Pyörretassu olivat jo leirissä. Pyörretassun suussa oli mehevä hiiri, ja Lumikkoviiksellä myyrä. Tuijotin tassuihini nolostuneena. ”Etkö saanut saalista?” paikalle tullut Varjokarva tiedusteli. ”En.” sanoin. ”Miksi sinä nyt noin harmittelet?” Varjokarva kysyi. Vilkuilin takaisin muuhun partioon. ”Oletko ihastunut?” Varjokarva kysyi pilke silmissään. ”En!” huudahdin vähän liiankin kovaa. ”Oletko?” Varjokarva jatkoi. ”Älä kerro kellekään.” kuiskasin. Varjokarva naurahti. Näytti siltä että tämä oli hänelle jo tuttua puuhaa. ”Oletko ihastunut Kylmäliekkiin?” Varjokarva kysyi. ”En pyytänyt sinua arvaamaan.” sihahdin. ”Mitä sitten?” Varjokarva kysyi ja katseli minua kiinnostuneesti. ”Olen ihastunut Pyörretassuun.” vastasin hiljaa. Varjokarva tuijotti minua. ”Älä vitsaile?” Varjokarva pyysi. ”En vitsaile!” kivahdin. Varjokarva katseli minua. ”No, onhan Pyörretassu komea kolli.” Varjokarva sanoi. ”Niin.” sanoin haaveilevasti. Tassutin ulos pesästä. Menin hakemaan jotain riistaa. Nappasin kasasta kottaraisen. Söin lintua hyvällä ruokahalulla. Lehtisade oli nyt tullut. Menin nukkumaan pesään. Kun heräsin, venyttelin hiukan. Huomasin kaikkien soturien olevan poissa. Tassutin itsekin ulos. Aurinko paistoi. Menin aukiolle. Henkäysvarjo jakoi partioita. ”Jääviilto, tule johtamaan tätä partiota.” Henkäysvarjo komensi. ”Tähän partioon tulevat.. Tuhkajuova, Nuppujuova, ja vaikkapa Kylmäliekki.” Seurasin klaanitovereitani pois leiristä.

”Kylmä?”

Kirjoittaja: Saaga

“Kuulin, että odotat pentuja! Kuka on niiden isä?” Huomenkyyhky kysyi. Värähdin ja katsahdin vatsaani. “Niin se on totta”, sopertelin hiljaa, “En halua puhua isästä.” “Ei se mitään en tietenkään pakota sanomaan mitään”, Huomenkyyhky kiirehti pahoittelemaan. “Oletko jo suunnitellut nimiä? Entä kuinka monta luulet, että niitä on?” hän kysyi selvästi pystymättä pidättelemään innostustaan. “En ole vielä ehtinyt oikein sisäistää kokoasiaa”, vastasin. “No minun pitääkin tästä jo rientää. Toivetassu odottaa varmasti jo, että lähden hänen kanssaan harjoituksiin!” naaras sanoi ja kiirehti jo uuteen paikkaan. En koskaan pysyisi perillä mitä minun täytyy tehdä seuraavaksi, jos olisin tuossa tilanteessa!
Olin siirtynyt pentutarhalle kuu sitten ja pentuni syntyisivät minähetkenä hyvänsä! Nämä päivät ovat jännittävimiä elämässäni! Vatsani oli kasvanut jättimäiseksi eikä ollut enää epäilystäkään, odotinko oikeasti pentuja vai olinko keksinyt kokojutun huomiota saadakseni. Miksi kukaan emo edes tekisi niin! Sain joskus “valesupistuksia”, jotka kuulema enteilivät tervettä pentuetta Hehkuaskelen mielestä mutta en oikein tiennyt mihin uskoa. Pelko ympäröi minua ihan kokoajan, koska pelkäsin joko itse kuolevani tai pentujeni menehtyvän jostakin syystä.
Istuin aukiolla pesemässä itseäni. Olin odottanut jo liian kauan pentujen syntymistä ja olin jo ehtinyt kyllästyä istuskelemaan päivät pitkät aukiolla. Mutta, kun Toivetassu oli tapellut Kaamostassun kanssa ja tarvinnut sen jälkeen tukea olin saanut itsekin tekemistä ja pitänyt kollille seuraa. Kun olin pesemässä vatsaani, tunsin kivun aallon pyrkivän ylitseni. En ajatellut sen olevan mitään ja nostin päätäni. “Hei, Lumikkoviiksi”, Orvokkisydän sanoi ja istuutui viereeni. “Oletko kunnossa?” hän kysyi silmät suurentuen, kun huomasi pienen kivun aaltoni. “Olen. Luulisin, että saan taas niitä “valesupistuksia” vain”, sanoin hiukan epävarmasti. “Missä olit?” kysyin aloittaakseni keskustelun jostakin muusta. “Olin metsässä saalistamassa”, mustavalkoinen naaras sanoi hymyillen. “Olisinpa minäkin päässyt sinne”, huokaisin. “Olen niin kypsä leirissä tyhjänpanttina makoiluun. “Punatähti muuten piti minulle puhuttellun ja sain kiellon poistua leiristä mutta saan kuitenkin viedä yhden pennuista Sammakolle”, madalsin ääntäni, kun sanoin pentujeni isän nimen. Uusi valesupistus kulki vatsani ylitse. Värähdin karvat pörhistyen. Luulin, että se oli vain valesupistus, mutta uusi aalto kulki ylitseni pian toisen jälkeen tajusin pentujen olevan tulossa. Hengitin syvään hätääntyneenä. “Oletko kunnossa, Lumikkoviiksi!” Orvokkisydän häätäntyi myös. “Pennut”, sanoin ähkäisten. “Oletko varma?” naaras kysyi innostuksen ja pelonsekaisen äänen kera. “Haen Hehkuaskelen! Mene pentutarhaan”, Orvokkisydän päätti nyökkäiltyäni parisen kertaa. Tassutin supistusten välissä sisään pentutarhaan. Ennen kuin Hehkuaskel ehti paikalle vielä yksi supistus ehti tulla ja kävelin ympäri makuusijaani sen aikaa kunnes kipu laantui.
Mäntyviiksi tuli luokseni myös hieman Hehkuaskeleen ja Orvokkisydämen tultua pesään. Kävin makuulle makuusijalleni ja annoin Hehkuaskeleen kosketella vatsaani käpälillään. Orvokkisydän oli pääni vieressä ja hengitin jokaisen supistuksen läpi hänen avullaan. Synnytykseni oli alkanut niin nopeasti etten ollu edes ehtinyt tajuta sitä kunnolla. Pian Hehkuaskel käskikin minun ponnistaa, kun siltä tuntui.
Yhtäkkiä yhden kivuliaan supituksen kohdalla ponnistin edes kunnolla tajuamatta sitä. Orvokkisydän auttoi minua muistamaan hengityksen tärkeyden ja niinpä hengitin jokaisen ponnistukseni jälkeen rauhassa ennen uutta.
Kipu ärtyi hirveäksi ja huusin ponnistaessani. Pian kilpikonnakuvioinen pentu tupsahti sammalille. ”Hienosti tehty!” Mäntyviiksi kehui Orvokkisydämen nuollessa pentua raivokkaasti, jotta se alkaisi hengittämään. Muistin kuinka olin tehnyt saman Pyörrepennun synnyttyä tähän maailmaan. Katsahdin nopeasti pentua. ”Se on kolli”, Orvokkisydän sanoi ääni värähtäen liikutuksesta, kun pikkupentu alkoi miukua.
Kehoni ei antanut minun levätä kauaa vaan seuraava satsi supistuksia ravisteli minua jo. Huusin kipeimpien kohdalla niin kovaa kuin pystyin, koska se lievitti oloani kummasti.
Uusi todella kivulias supistus kulki taas vatsassani joten tiesin seuraavan pennun olevan tulossa ja pian. Huusin taas ponnistaessani niin kovaa kuin pystyin. Uusi pentu liukui taas sammalille. ”Vieläkö kauan?” kysyin voipuneena. ”Luulinsin, että vielä kaksi pentua jäljellä. Sinä pystyt siihen”, Hehkuaskel rohkaisi, kun Mäntyviiksi otti tyttäreni käpäliinsä.
Yksi pentu syntyi vielä vaivatta mutta neljännen kohdalla olin jo aivan loppu. Kipeitä supistuksia sateli mutta pentu ei tahtonut tulla. Ponnistaeesani taas niin kovaa kuin kykenin ja huutaessani kipuani kuulin Hehkuaskeleen sanovan: ”Tämä pentu taitaa olla jumissa.” Hätäännyin entisestäni ja hengitykseni muuttui huohotukseksi. ”Ota rauhallisesti”, Orvokkisydän sanoi ääni väristen. Kolme jo syntynyttä pientä pentuani vikisivät vatsani kupeessa. ”Miten-” ”Hyss!” Orvokkisydän keskeytti minut, kun huomasi uuden supistuksen ravistelevan kehoani. Ponnistin hieman myöhään ja pentu liukui puoliksi esiin. Näin sen sivusilmälläni harmaan turkin palasen. Ärähdin ja ponnistin seuraavan supistuksen kohdalla pennun ulos. Käännyin heti nuolemaan sitä mutta vaikka kuinka yritin se ei hengittänyt. Sydäntäni riipaisi mutta tiesin olevani onnekas, kun sain vierelleni kolme täysin tervettä ja vain yhden kuolleen pennun.
”Nimeätkö heidät heti?” Orvokkisydän kysyi innokkaasti. ”Odota nyt, katsotaan ovatko ne kunnossa”, Hehkuaskel tyynnytteli naarasta. Hymyilin parhaalle ystävälleni ja kiersin häntäni pois kahden naaraspennun ja yhden kollipennun ympäriltä. Hehkuaskel tarkisti pennut nopeasti. “Terveitä jok’ikinen”, hän sanoi ja katsahti katuvasti harmaaseen pikkuiseen. Savun harmaa pikkuinen karvamytty olisi myös ollut kollipentu mutta se ei ollut onnistunut selviämään sisariensa tavoin. ”Haluan nimetä tämän kollin ennen kuin viette hänet haudattavaksi”, sanoin ja kosketin poikaani hännälläni. Hehkuaskel nyökkäsi ja vetäytyi kauemmas. Katselin harmaata pentua. “Haluan hänen nimekseen Huumapentu”, sanoin ja laskin pääni kunnianosoitukseksi kuollutta pentuani kohtaan ja niin teki myös Orvokkisydän.
“Voitte viedä hänet nyt”, sanoin hetken päästä ääni väristen. En voinut olla niin itsekäs, että kylpisin surussa yhden kuolleen pennun takia. Minun täytyisi ryhdistäytyä! “Nimeätkö muutkin pennut nyt?” Orvokkisydän kysyi Mäntyviiksen peräydyttyä omalle makuusialleen ja Hehkuaskeleen lähdettyä hautaamaan Huumapentua. “Tästä kollista tulee Valopentu”, sanoin sykerrellen, koska tiesin, että veisin Valopennun vielä Sammakon hoiviin, kun tämä olisi valmis. “Vietkö hänet Sammakolle?” Orvokki sydän hiljensi ääntään. Nyökkäsin hiljaa. “Olisiko tämä naaras Taivaspentu?” paras ystäväni kysyi osoittaen hännällään harmaata naarasta, jonka turkissa oli oransseja täpliä, joissa oli tummemman oransseja raitoja. Katsoin Taivaspentua lumoutuneena. Nimi sopi tälle täydellisesti! “Ja tämä naaras olisi sitten Kirkaspentu”, sanoin rakkauden täyteisellä äänellä. “Ne sopivat niille”, Orvokkisydän sanoi kehräteniloisesti. “Autatko minua niiden kanssa?” kysyin Orvokkisydämeltä ja katsahdin häneen. Uupumus painoi jo minua mutta halusin tietää vielä saavani apua pentujen kasvattamisessa.
//Orvokki?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskytassu katsoi suurin silmin Kaamostassun ja Toivetassun tappelua. Hän oli juuri rientämässä kamppailevan kaksikon väliin – se oli hänen tehtävänsä, kyseessähän oli hänen veljensä – kun Pyörretassu ja Jääviilto ehtivät ensin. Toivetassu näytti olevan huonossa kunnossa: oppilas oli menettänyt tajuntansa ja häntä lähdettiin kantamaan kohti parantajan pesää. Myrskytassu puri vihaisena hampaansa yhteen; Kaamostassu oli mennyt aivan liian pitkälle!
Harmaa naarasoppilas ei tuntunut edes kuulevan Pyräkkätassun veljeään sättiviä sanoja, kun hän lähti marssimaan kohti riitapukaria. Myrskytassu kuuli toisen oppilaan seuraavan häntä, ja oli tästä kiitollinen: kenties he saisivat yhdessä taottua Kaamostassulle järkeä päähän. Se todennäköisesti jäisi nimittäin heidän tehtäväkseen kollin mestarin ohella, heidän vanhempansa tuskin välittivät asiasta. Myrskytassu uskoi Pimentovarjon olevan vain tyytyväinen siihen, ettei Kaamostassu ollut hävinnyt oppilastoverilleen. Hänen isänsä oli varmastikin samoilla linjoilla.
Myrskytassu ei kuitenkaan hyväksynyt tällaista käytöstä. Oppilaiden ei kuulunut asettua toisiaan vastaan, heidän tehtävänsä oli yhdessä kasvaa vahvoiksi sotureiksi. Hän ei antaisi Kaamostassun sabotoida toisen tietä soturuuteen.
Kaamostassu kohotti katseensa, kun hänen siskonsa lähestyi. Myrskytassu pysähtyi kollioppilaan eteen vihaisesti häntäänsä huiskien.
”Kaamostassu, jos sinun on pakko tapella jonkun kanssa, tappele minun kanssani”, naaras puuskahti ja katsoi veljeään terävästi silmiin. ”Älä kiusaa pienempiäsi! Se on tosi säälittävää. Ihan hävettää olla sinun siskosi!”

//Kaamos tai Pyräkkä?

Kirjoittaja: Auroora

Ilmat olivat koko ajan viilentymässä; lehtisade oli viimein alkanut ja viherlehden hellesäät olivat pelkkä kaunis muisto. Kylmä maaperä olisi varmasti vaivannut minua, jos Turmaloikan turkki ei olisi ollut niin tavattoman lämmin. Suurikokoisessa ja tuuheaturkkisessa kumppanissa oli totisesti puolensa. Loikoilin hänen vierellään soturien pesässä ja odotin auringon laskevan partioon lähdön merkiksi. Pian kultaiset säteet hipoisivat mäntyjen latvoja, ja olisi minun aikani nousta. Kuuntelin Turmaloikan tasaantuvia henkäisyjä odottaen kollin pian nukahtavan. Kumppanini kohensi hiukan asentoaan niin, että hänen hengityksensä ilmavirta alkoi heilutella viiksiäni. Pyöräytin silmiäni.
Kun aurinko oli viimein painumassa metsikön taakse, nousin mahdollisimman hiljaa istumaan, jotta en herättäisi väsynyttä soturia. Yritykseni häipyä vähin äänin soturien pesästä selvästi epäonnistui, sillä pian Turmaloikka kohotti päänsä sammalista. Hän räpytteli hetken uneliaita silmiään minua katsellen.
”Minne sinä olet menossa?” kumppanini kysyi ymmällään, kenties vielä puoliksi unessa. Hymähdin huvittuneena ja venyttelin makoilemisen jäljeltä kankeaa selkääni.
”Partioon, minähän kerroin sinulle siitä”, naukaisin ja suin pari kertaa rintani turkkia siistimmäksi. Kiusoitteleva virne ilmestyi kasvoilleni. ”Oletko tulossa vanhaksi? Et jaksa pysyä hereillä ja unohtelet asioita.”
Turmaloikka tuhahti.
”Jos minä olen tulossa vanhaksi, niin sitten olet sinäkin”, hän vastasi hiukan ärsyyntyneellä äänellä. Näin kollin kuitenkin hymyilevän, kun hän painoi päänsä takaisin sammaliin. ”Ole siis onnellinen siitä, että olen vielä nuori. Nuori ja täynnä tarmoa.”
”Niinpä niin.”
Kumarruin koskettamaan kuonollani hänen otsaansa ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Lopulta pakotin itseni jättämään Turmaloikan lämmön taakseni ja astelin ulos soturien pesästä kylmään lehtisateen viimaan.
Minun oli määrä johtaa päivän viimeistä rajapartiota. Tähyilin leiriä yrittäen havaita partion jäseniä. Pikiturkki odotti jo kuuliaisesti leirin uloskäynnillä, Saukkokasvo löytyi läheltä soturien pesää. Etsin katseellani partion viimeistä jäsentä, Varissulkaa, ja odotin jo hänen jääneen torkkumaan soturien pesään, kun kolli ilmestyikin eräästä leirin nurkasta lopun partion luo. Tuhkajuovan poika ei todellakaan ollut mikään klaanin ylpeys, sillä toisinaan hän oli tavattoman laiska ja ylimielinen. Ehkä nuori soturi oli kuitenkin parantamassa tapojaan.
Otin paikkani jonon kärjestä ja lähdin kulkemaan ulos leiristä. Saukkokasvo seurasi minua Varissulan ja Pikiturkin pitäessä perää. Kun olimme poistuneet leiristä, kiihdytin nopeasti reippaaseen juoksuun; halusin saada tämän partion taputeltua mahdollisimman äkkiä.
Saukkokasvo oli kummallisen hiljaa. Olin huomannut sen jo leirissä: kun Varissulka ja Pikiturkki olivat keskustelleet niitä näitä, Saukkokasvo oli vain seurannut keskustelua suu supussa. En minäkään ollut liittynyt keskusteluun, mutta se johtui siitä, että minä olin minä. Ehkä soturilla oli huolia tai jotain.
Yhtäkkiä kuulin vinkaisun ja sitä seuraavan raskaan tömähdyksen takaani. Käännyin vaistomaisesti ympäri ennen kuin ehdin miettiäkään äänen lähdettä. Silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun näin Saukkokasvon makaavan maassa raajat sätkien ja kivusta uljahdellen. Vilkaisin kysyvästi muita partion jäseniä selityksen toivossa, mutta he näyttivät aivan yhtä hämmentyneiltä ja säikähtäneiltä.
Kumarruin hätääntyneenä Saukkokasvon puoleen. Hänen silmänsä olivat selällään ja naaraan katse ei ollut keskittynyt mihinkään.
“Saukkokasvo? Kuuletko minua?” kysyin ja tunsin oloni hiukan tyhmäksi, sillä tietysti hän kuuli, olihan soturilla korvat päässä. Hän ei vain pystynyt vastaamaan kysymykseeni: kissan keho oli jännittynyt hännästä kuononpäähän eikä hän näyttänyt saavan sanaa suustaan.
“Tiedättekö mikä häntä riivaa?” kysyin topakasti kahdelta muulta, mutta he vain pudistivat päitään kouristelevaa naarassoturia katsoen.
Puuskahdin stressaantuneena. Ehkä olisi ollut järkevää opetella hiukan parantajan taitoja, niistä olisi totisesti hyötyä tässä tilanteessa. Onneksi emme olleet ehtineet kauas leiristä.
“Meidän on vietävä hänet Hehkuaskeleen luo”, sanoin tarttuen varovasti Saukkokasvon niskaan. Naaras kuitenkin alkoi yhtäkkiä sätkiä kahta kauheammin ja raapaisi minua kipeästi kuonoon. Sihahdin astuen askeleen taaksepäin. Saukkokasvon hampaat näkyivät pureutuneen tiukasti kiinni yhteen, kaiketi kivusta. Hänen kehonsa kouristeli vielä hetken, ennen kuin se jännittyi taas täysin liikkumattomaksi. Pikiturkki oli viimein saanut naarassoturin turkista otteen, kun yhtäkkiä Saukkokasvon ruumis rentoutui kokonaan. Tiesin jo silloin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Kumarruin kuuntelemaan naaraan hengitystä hänen kuononsa viereen, mutta en erottanut pihaustakaan. Kun tarkastelin hänen kasvojaan, huomasin hänen silmiensä lasittuneen. Ainakin niiden katse oli nyt rauhallinen.
Selvästi kaksi muuta partion jäsentä ymmärsivät yskän, sillä he eivät sanoneet sanaakaan. Saukkokasvo oli noin vain kuollut. Olisin sättinyt itseäni, jos olisin luullut, että jotain olisi ollut tehtävissä. Asia oli vielä varmistettava Hehkuaskeleelta, mutta luullakseni soturi oli saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen.
“Aikamoinen partio”, Varissulka sanoi rikkoen hiljaisuuden. Minä ja Pikiturkki siirsimme katseemme Saukkokasvon ruumiista salamana suurisuiseen kolliin.
“Pidä kielesi kurissa. Menetimme juuri klaanitoverimme”, sihahdin ja katsoin nuorta soturia terävästi silmiin. Hän ei kuitenkaan vastannut katseeseeni sillä uhmakkaalla tavalla kuin yleensä; päinvastoin, noiden harmaiden silmien takana ei näkynyt mitään tunnetta. Ehkä tämä oli Varissulan tapa käsitellä tilanteen aiheuttamaa järkytystä, vaikkei se sovelias tapa ollutkaan.
Nostimme naaraan ruumiin Varissulan selkään, sillä hän oli meistä kolmesta helposti kookkain. Kuljimme takaisin leiriin hiljaisissa merkeissä. Miten minä satuinkin aina todistamaan klaanitovereideni kuolemat? Ihan kuin olisin jotenkin kirottu. En voinut olla ajattelematta, olisinko voinut auttaa Saukkokasvoa, jos olisin tiennyt jotain parantajuudesta. Tiesin, ettei se ollut soturin tehtävä, mutta tuossa tilanteessa olisimme totisesti tarvinneet parantajan taitoja taistelutaitojen sijaan.
Leirin sisäänkäynnillä oli vartiossa Raparperipistos. Huomattuaan meidän lähestyvän hän juoksi äkkiä luoksemme. Selitimme nopeasti tilanteen naaraalle ja hän auttoi Varissulkaa kantamaan Saukkohallan ruumiin leiriin. Kaiketi tulomme oli aiheuttanut aika paljon melskettä, sillä pian yksi jos toinenkin unelias naama oli työntynyt ulos pesistä aukion tapahtumia seuraamaan.
Ensimmäisenä hain Hehkuaskeleen, vaikka tiesinkin, ettei naaras voinut enää mitään tehdä. Jätin parantajanaaraan ja muut partion jäsenet Saukkokasvon ruumiin luo. Henkäysvarjo oli juuri kömpinyt sotureiden pesästä esiin ihmettelemään ja riensin ensimmäisenä hänen luokseen.
“Mitä ihmettä täällä metelöidään?” varapäällikkö murahti aukiolle tähyillen.
“Saukkokasvo kuoli, kun olimme partiossa”, selitin hiukan hengästyneenä. Henkäysvarjon silmät laajenivat hiukan, mutta muuten hän näytti tyyneltä.
“Tule, voit kertoa minulle ja Punatähdelle samalla kertaa”, hän sanoi nopeasti ja riensi kohti päällikön pesää.

Kuu oli jo huipussaan, kun viimein sallin itseni lähteä nukkumaan. Tilannetta oli puitu päällikön pesässä Hehkuaskeleenkin läsnäollessa; emme olleet kuitenkaan päässeet mihinkään päätelmään siitä, mitä Saukkokasvolle oli tapahtunut. Olin käynyt vielä tarkistamassa, että partioni jäsenet olivat kunnossa – jälkikäteen olin tajunnut, että etenkin Varissulka oli vaikuttanut aika järkyttyneeltä – ja sitten olin viimein päättänyt mennä nukkumaan. Henkäysvarjo lähetti sijastamme pienen partion, sillä hän ajatteli meidän olevan liian väsyneitä ja järkyttyneitä tapahtuneesta. Hän oli oikeassa: silmäni olivat painua väkisinkin kiinni matkalla sotureiden pesään. Kaiketi stressaava tilanne oli imenyt minusta kaikki mehut, ja nyt kun se oli ohi, väsymys vyöryi kerralla ylitseni. Sotureiden pesässä oli edelleen paljon nukkuvia kissoja, vaikka moni olikin mennyt leirin aukiolle seuraamaan tapahtumia. Saukkokasvon valvojaiset pidettäisiin kuitenkin vasta seuraavana yönä.
Rojahdin Turmaloikan viereen sammalille ja nukahdin välittömästi levottomaan uneen.

Oli kulunut muutama päivä Saukkokasvon kuolemasta. Olin toipunut tapahtuneesta aika nopeasti, sillä en ollut juuri tuntenut naarasta eikä syyllisyyskään pahemmin kaivellut. En olisi voinut tehdä enempää Saukkokasvon hyväksi.
Istuskelin nyt Tuhkajuovan vieressä leirissä. Huomasin soturin katselevan ohitsemme kulkevaa Henkäysvarjoa, joka käyttäytyi, kuin naaras olisi ollut pelkkää ilmaa. *Kummallista*, tuumin, ja niin tuumi kaiketi Tuhkajuovakin, sillä ilme hänen kasvoillaan oli hiukan hämmentynyt. Harmaa naaras huomasi jääneensä kiinni kun hänen katseensa kohtasi taas omani. Pian hän alkoikin avautua epäilyksistään kumppaniaan kohtaan; miten hän oli jälleen alkanut lähestyä Tuhkajuovaa useammin ja kuinka hänen käytöksensä oli muuttunut kylmemmäksi erakkotaustaisia kohtaan. Jälkimmäisen asian olin huomannut itsekin, nyt kun asiaa mietin. Jos Henkäysvarjolla oli minulle asiaa ja satuin olemaan Turmaloikan kanssa, varapäällikkö käyttäytyi kuin kollia ei olisi ollutkaan. Kumppanini oli myös huomannut saman: hän valitti nykyään monesti siitä, miten viileästi Henkäysvarjo käyttäytyi hänen kanssaan. En ollut tajunnut, että se voisi johtua hänen erakkotaustastaan, olin vain kuvitellut, ettei varapäällikkö pitänyt Turmaloikasta. Mikä ei olisi ollut mikään ihme. Olisi kutienkin perheeni kannalta huolestuttavaa, jos Henkäysvarjolla tosiaan oli jotain erakkotaustaisia vastaan. En enää ollutkaan yhtä iloinen siitä, että hän oli Myrskytassun mestari.
Olin hiukan yllättynyt, kun Tuhkajuova pyysi minua selvittämään Henkäysvarjon suunnitelmat. Olin iloinen siitä, että soturinaaras luotti minuun. En kuitenkaan ollut varma, olisinko oikea kissa tehtävään.
“Luulen, ettei hän luota minuunkaan”, sanoin pyöräyttäen silmiäni. “Mutta voin yrittää. Minua nimittäin myös huolestuttaa hänen käytöksensä. Ymmärrät varmaan miksi.”
Viimeinen asia, mitä halusin, oli joutua valitsemaan Henkäysvarjon ja perheeni välillä. Henkäysvarjo seuraavana päällikkönä oli minun tieni vallankahvaan, mutta en halunnut perheeni joutuvan kärsimään.
“Miten minun tulisi lähestyä häntä? Luulen, ettei mielistely toimisi”, tuumin katse mietteliäänä taivaalla. “Hän tuntee minua ainakin sen verran, että tietää, etten ole mikään nuoleskelija.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Lumikkoviiksi: 33kp! –

Myrskytassu: 22kp! –

Pyräkkätassu: 17kp –

Pyörretassu: 6kp –

Kaamostassu: 25kp! – Soturin pisteet kasassa, mutta yksi tarina oppilaana vielä kirjoittamatta!

Varissulka: 17kp –

Pimentovarjo: 23kp! – 1000kp täynnä! Ilmoita liittyneiden vieraskirjaan, mihin laitat siitä ansaitut 2tp.

Orvokkisydän: 16kp –

Aaltosalama: 17kp –

Mäyräkynsi: 26kp! –

Toivetassu: 22kp! –

Nuppujuova: 6kp –

Tuhkajuova: 18kp – 2000kp täynnä!

Kirjoittaja: Elandra

Suljin silmäni, kun hento lehtisateinen tuulenvire leikitteli turkillani. Se toi mukanaan metsän lukuisia eri tuoksuja. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja avasin hitaasti silmäni. Katselin alleni avautuvaa kaunista maisemaa aivan hiljaa. Olin antanut itselleni luvan rentoutua, mutta se ei ihan onnistunut. Korvani kääntyivät äänen suuntaan jopa silloin, kun linnut visertelivät kauempana.
Seisoin Kivikukkulalla katsellen Hehkulampea ja sen peilityyntä pintaa sekä laskevaa aurinkoa. Auringonlasku oli maalannut taivaanrannan keltaisen, punaisen ja oranssin eri sävyillä. Taivaanrannan värit heijastuivat tyynen lammen pintaan. Koko metsässä näytti vallitsevan rauha.
Olin lähtenyt karkuun leirin melua, kun auringonlaskun partiot olivat saapuneet leiriin. Olin ollut viime päivinä niin sosiaalinen, että kaipasin hetken omaa rauhaa. Olin kouluttanut Roihutassua, vaihtanut pelottavan usein kuulumisia Pimentovarjon kanssa ja joutunut sietämään minua piirittävää Henkäysvarjoa. Varapäällikkö oli jostain syystä viime aikoina pyörinyt ympärilläni aivan kuten silloin, kun olin ollut nuori soturi. Olin varma, että raidallisella kollilla oli ketunhäntä kainalossa. Hän halusi minulta jotakin, mutten ollut vielä saanut selville, mitä se oli.
Kun ajatus Henkäysvarjosta ja hänen lipevästä luonteestaan ujuttautui mieleeni, rauhallinen hetki oli rikkoutunut. Hännänpääni nyki ja lihakseni jännittyivät tahtomattani. En voinut sietää ajatusta siitä, etten tiennyt mitä harmaa kolli suunnitteli. Sen tiesin, ettei se voinut olla mitään hyvää. Henkäysvarjo oli aina ollut sosiaalinen, mutta nyt olin huomannut hänen käytöksessään entistä enemmän poikkeavuuksia. Lisäksi hänen erakkovihansa oli ottanut kollissa vallan. Varapäällikkö ei enää peitellyt inhoaan niitä kuolonklaanilaisia kohtaan, jotka itse tai joiden vanhemmat eivät olleet klaanisyntyisiä.
Ravistelin turhautuneena päätäni ja nousin ylös. Oli enää turha yrittää rentoutua, kun ajatukseni poukkoilivat tähän tapaan. Käännyin ympäri ja kuljin ripein askelin alas Kivikukkulalta. Olisin voinut käydä pulahtamassa Hehkulammessa, mutta mieleni oli liian kireä moiseen. Siispä suuntasin suorinta tietä takaisin leiriin.

Jo piikkihernetunnelissa kuulin puheensorinaa. Siitä päättelin pääaukion olevan yhä pullollaan kuolonklaanilaisia. Enkä ollut lainkaan väärässä, sillä astuessani sisään leiriin, siellä täällä värjötteli kuolonklaanilaisia joko yksin tai pienemmissä porukoissa. Etsin katseellani Varissulan tummanharmaata turkkia, muttei kollia näkynyt aukiolla. Sen sijaan katseeni käväisi Henkäysvarjossa, joka oli keskittynyt juttelemaan Latvaruusun kanssa. Kaksikko istui leirin toisella laidalla aivan kallionseinämän vieressä, hieman etäämmällä muista kissoista.
Kaatuneen kuusen tältä puolen ei näyttänyt löytyvän vähänkään rauhallista paikkaa, joten kävelin puun toiselle puolelle. Putouksen ympärillä oli muutamia kissoja, jotka juttelivat kovaan ääneen saadakseen äänensä putouksen kohinan yläpuolelle. Ei rauhallista paikkaa täälläkään, ajattelin turhautuneena ja käännyin ympäri. Lopulta päädyin istumaan sotureiden pesän eteen, joka vaikutti kaikista rauhallisimmalta paikalta.
Arvelin kuolonklaanilaisten havahtuneen siihen, että lehtisade oli täällä ja nämä olivat viimeisiä vähänkään lämpimiä päiviä. Yhtäkkiä kukaan ei halunnutkaan kyhjöttää pesissään, vaan nauttia kauniista illasta klaanitovereidensa seurassa ennen lehtikadon pimeitä ja kylmiä iltoja.
Katseeni siirtyi muista klaanitovereistani tummaan hahmoon, joka lähestyi minua. Pimentovarjon harmaansininen katse oli kohdistettu minuun, josta tiesin tumman soturin aikovan liittyä seuraani. Koska kyseessä oli juurikin Pimentovarjo, olin vastoin tapojani jopa iloinen päästessäni keskustelemaan hänen kanssaan. Soturitar tervehti minua ja istuutui vierelleni. En heti ehtinyt vastata klaanitoverilleni, sillä katseeni jumittui ohitsemme kulkevaan Henkäysvarjoon. Latvaruusu kipitti varapäällikön kintereillä ja seurasi tätä leirin uloskäynnille. Henkäysvarjo ei vilkaissutkaan minua, vaan kulki ohitseni kuin olisin ollut näkymätön. Kollin käytös sai aikaan monta kysymystä ja pienen ärsytyksen, kun en tiennyt niihin vastausta. Miksi kolli piiritti minua toisinaan jatkuvasti, mutta toisinaan näytti kuvittelevan, ettei minua ollutkaan?
Seurasin Henkäysvarjon kulkua niin pitkään, että raidallinen kolli katosi piikkihernetunnelin uumeniin. Sitten katseeni siirtyi vierelläni istuvaan Pimentovarjoon, jonka huomasin katselevan minua. Oli selvää, että tarkkaavainen soturi oli huomannut reaktioni. En halunnut enää velloa tässä epätietoisuudessa, joten päätin käyttää hyväksi sitä, että olimme lähtenyneet Pimentovarjon kanssa näinkin paljon.
”Oletko huomannut Henkäysvarjon käytöksessä jotakin omituista viime aikoina?” kysyin suoraan mustalta naaraskissalta. Pimentovarjo siristi aavistuksen verran silmiään.
”Mitä tarkoitat?” naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Oikeastaan se oli ihan hyvä, sillä tällä tavalla pääsisimme suoraan asiaan, ilman ylimääräistä jutustelua. Mietin vielä hetken, voisinko todella luottaa Pimentovarjoon. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että jos minä johonkuhun voisin luottaa, se olisi juurikin tämä vierelläni istuva kissa.
”Olet kai huomannut, että välimme.. Noh, ne viilenivät joitakin vuodenaikoja sitten. Aivan yllättäen Henkäysvarjo on alkanut hakeutumaan yhä enemmän seuraani, ja hänen käytöksensä on muuttunut aiemmasta. Hyvä että hän enää edes puhuu erakkotaustaisille sotureille, mutta sen sijaan hän on alkanut viihtymään klaanisyntyisten kuolonklaanilaisten seurassa tiiviimmin kuin ennen. Olen varma, että hän suunnittelee jotakin”, naukaisin hiljaisella äänellä, jotta muut aukiolla olevat eivät kuulisi keskusteluamme. Katseeni pysyi visusti ympärillämme häärivissä sotureissa, ja välillä vain käväisi Pimentovarjon tummissa kasvoissa. Kun sain asiani sanottua, pysäytin katseeni soturiin;
”Minä tahdon selvittää, mitä hän suunnittelee. Mutta tiedän, ettei hän ikimaailmassa paljastaisi sitä minulle. Arvelen, että myös sinä tahdot selvittää hänen salaisuutensa, ja sinulle hän sen jopa saattaisi paljastaa, jos vain osaat olla hänelle mielin kielin. Luuletko, että voisit tehdä niin?”
Kohtasin vakavailmeisenä Pimentovarjon katseen ja saatoin vain toivoa, etten ollut tehnyt isoa virhettä ottaessani asian puheeksi hänen kanssaan. Päässäni alkoi pyöriä miljoona eli variaatiota siitä, miten soturi voisi tuhota koko elämäni kertomalla ehdotuksestani Henkäysvarjolle. Pakotin ajatukset syrjään, jotta en paljastaisi heikkouttani Pimentovarjolle ja jäin odottamaan hänen vastaustaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seurasin vaikuttuneena sisareni näytöstä. Hän antoi keppikäärmeelle kyytiä ja kunnolla! Jos olisin käärme, en varmasti uskaltaisi mennä Myrskytassun lähelle.
Kun tuli minun vuoroni kokeilla, olin haljeta innosta. Olin aivan varma, että siskoni näyttämillä liikkeillä nujertaisin minkä vain käärmeen – tai Kaamostassun! Voi kuinka halusinkaan päästä näyttämään sille naaraidennaurattajalle, miten todellinen soturi taistelee. Jos vain en olisi näin pieni, olisin mennyt tekemään sen heti, mutta mieleni ei tehnyt joutua parantajan pesälle.
Myrskytassun liikkeitä jäljitellen pudottauduin vaanimiasentoon, heilutellen häntääni aivan kuten hänkin oli tehnyt. Lähestyin maassa lojuvaa, pahaa-aavistamatonta keppiä metsän mahtavimman saalistajan elkein. Kun koin olevani ihanteellisessa paikassa tehdä iskuni, loikkasin saaliini kimppuun hurjasti sähisten. Matkin Myrskytassua ja huidoin sitä villisti käpälilläni, mutta jotenkin keppi onnistui saamaan minusta yliotteen ja jouduin painimaan sen kanssa ihan toden teolla.
Yksi sen oksista tökkäsi minua silmään ja sai minut perääntymään ulvahtaen. “Käärme puri minua silmään!”
Myrskytassu loikkasi hätiin ja viskasi kepin kauemmaksi minusta. Kömmin istumaan ja hieraisin vasenta silmääni tassullani. Minua nolotti hävitä elottomalle puunkappaleelle.
Ennen kuin pentuetoverini ehti naukua minulle kannustavia sanoja, toisella puolella aukiota syttyi melkoinen rähinä. Jotenkin minua ei yllättänyt nähdä Kaamostassua sen keskipisteessä. Isokokoinen veljeni pieksi hintelämpää Toivetassua eikä antanut armoa. Nopeasti tilanteeseen puuttuivat Toivetassun veli Pyörretassu ja Kaamostassun mestari Jääviilto. Ilmeisesti Toivetassu oli menettänyt tajunsa – toivottavasti ei kuitenkaan pahempaa -, sillä hänen veltto ruumiinsa kannettiin parantajan pesälle. Jääviilto sätti oppilastaan kimmastuneena, mutta Kaamostassu ei näyttänyt katuvan tekoaan vähääkään. Katsoin veljeni suuntaan niskakarvat pörhistyneinä.
“Että Kaamostassu osaakin olla raivostuttava!” sihahdin Myrskytassulle, joka oli jäänyt katsomaan kamppailua kiinnostuneena. “Hän on aina haastamassa riitaa jonkun kanssa! Toivottavasti Toivetassulle ei käynyt pahasti. Pitäisiköhän meidän käydä katsomassa häntä?”
Toivetassun vanhemmat riensivät parantajan pesälle tuli hännän alla. Uskoin, että meidän oli parempi jättää vierailumme myöhemmäksi, sillä huolestuneet vanhemmat tuskin kaipasivat ketään ylimääräisiä hääräämään poikansa ympärille – etenkään Kaamostassun pentuetovereita.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla. Minulla oli hiiri, jonka aion syödä mutta ennen sitä halusin paikantaa isäni aukiolta. Takaani kuului ääni, jota en olisi halunnut kuulla nimittäin – Kaamostassu. ”Mitä sinä siinä toljottelet? Etsitkö raukkaa isääsi, joka ei edes syntynyt klaaniin vaan vain lampsi sisään!” Sanat iskivät kovempaa kuin ne normaalisti olisivat iskeneet, koska Kaamostassu oli harvinaisen oikeassa. ”Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin kiusata nuorempiasi”, mutisin hiljaa itsekseni. Kaamostassu katsoi minua ivallisesti. ”Toista tuo niin saat kuonoosi ja lupaan, että saat en minä lupaustani pettäisi!” hän sanoi selvästi närkästyneenä. ”Eikun nyt tiedän ajattelit syödä tuon surkean otuksen! Et varmasti saanut sitä itse! Vai oletko yhtäkkiä klaanin paras saalistaja! Enpä usko sinusta, rääpäle”, Kaamostassu nimitteli häikäilemättömästi. Sellainen hänhän oli – ilkeä ja häikäilemätön, omahyväinen, itsevarma, töykeä kirppusäkki! “Niin kyllä aioinkin…” Kaamostassu keskeytti minut varastamalla hiireni edestäni. “Hei, enkö saa edes syödä”, naukaisin uhmakkaasti. “Et, jos minä päätän niin”, Kaamostassu vastasi pyöritellen hiirtä leikikkäästi kynsissään. Katselin vihan vallassa, kun kolli piiritti minua. En ollut vain leikkikalu jolla voi leikitellä, kun tulee tylsää. Pörhistin karvani ja olin avaamassa suutani, kun Kaamostassu sihahti: “Hyss! Älä ala hankalaksi nyt, kun minulla on hauskaa!” Pomppasin pystyyn ja syöksähdin kohti hiirtä. “Sain tuon tänään aamulla harjoituksissa!” murisin ja nappasin hiiren kollin käpälästä, kun tämän huomio herpaantui siitä minuun. Kaamostassu ärähti. “Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä!” hän murisi uhkaavasti ja lähestyi minua. Yhtäkkiä hän syöksähti kiinni kurkkuuni. Väistin täpärästi iskun ja annoin kovan potkun tumman kollin kylkeen. Kaamostassu viilsi kynsillään lapaani haavan ja ulahdin kivusta. Kaamostassu nappasi kiinni niskanahastani ja heilautti minut maahan kovalla voimalla. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja yskin yrittäen saada lisää happea. Kaamostassu ei suinkaan antanut minulle armoa vaan viilsi nenäni auki. Rääkäisin kivusta. Polttava tunne tykytti haavoissani ja tiesin, että minun oli noustava. Kierähdin sivuun kollin iskun alta ja ponkaisin käpälilleni. Syöksyin tämän vatsan alle oppimallani tavalla ja viilsin tämän vatsaa kynsilläni. Kaamostassu älähti ja loikkasi pois päältäni. Kierähdin sivuun ja nousin jälleen käpälilleni. Kolli ponkaisi päälleni ja raateli vatsaani terävillä kynsillään. Huusin tuskasta ja valahdin veltoksi kivun armoilla. Tunsin Pyörretassun läsnäolon – miksei hän tehnyt mitään?! Minä kuolen varmasti! Sain juuri ja juuri kähisten henkeä. “Kaamostassu päästä hänet pois”, Jäävillon kylmä ääni tunkeutui tajuntaani. Tajusin huutavani edelleen kivusta ja tuskasta. Haavat tykyttivät ja tuntuivat palavan ihoni sisään ja syöpyvän sisuskaluihini asti. Pimeys laskeutui jo valmiiksi kivusta sokeiden silmieni ylle. Silmäni muljahtivat tunsin oksentavani kivusta ja sitten menetin tajuni.
Taisin menettää jossain kohtaa tajuni sillä heräsin yrttien tuoksuisessa parantajien pesässä. En pystynyt liikkumaan enkä tuntenut mitään. Tältäkö tuntui kuolla? Oliko ruumiini jätetty parantajan pesään ja olin itse tähtikissana sen vieressä? Raotin silmiäni hiukan ja sain huomata olevani elossa. Kipu oli melkein kokonaan kadonnut ja seesteinen olo painosti päälle. Koitin nostaa päätäni mutta voimani eivät riittäneet siihen. Tajusin olevani todella pahasti haavoittunut. Vatsaani koski hiukan nälkä mutta en pystynyt avaamaan suutani. Kaikki tuntui niin…. turralta. “Onko hän kunnossa?” emon ääni kuului jostain todella kaukaa. Haitoin hänen pelkotuoksunsa lähelläni. Mäyräkynnenkin pelkotuoksu sekoittui emoni omaan. “Hän toipuu”, Hehkuaskel sanoi hiljaa. Polttava kipu palasi vähitellen tajuntaani. “Koskee”, sain soperrettua kivun kouristusten välissä. Hehkuaskel tuli luokseni hääräämään jotakin. Kipu lieveni hieman ja sain hengitettyä. “Hän ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa mutta uskon, että hän toipuu. Tulkaa auringon laskettua takaisin”, Hehkuaskel kehotti ja vanhempieni huolestuneet äänet kaikkosivat. En muistanut mitä minulle oli tapahtunut muistan vain, kun Jääviilto kiisi paikalle ja kehotti Kaamostassua päästämään minut. Minulle oli ilmeisesti tullut suurempikin haava vatsaan sillä en pystynyt jäykistämään sen alueen lihaksia. Hehkuaskel tassutti luokseni ja nuuhkaisi kuonoani. Avasin silmiäni sen verran, että näin mustaturkkisen naaraan. “Luuletko, että pystyisit syömään?” tämä kysyi huomattuaan, että sain silmäni auki. Nyökkäsin hiljaa. “Luulen niin.” Hehkuaskel työnsi eteeni hiiren. Se oli pieni ja ajattelin pystyväni jauhamaan sen suihini. Nousin hiukan pystympään ja haukkasin hiirestä. Sain sen pureskeltua oikein hyvin ja se meni alas tuossa tuokiossa. Laskeuduin takaisin makuulle ja suljin silmäni. En ollut uskaltanut vilkaistakkaan haavojani, koska pelkäsin oksentavani taas. Lepäsin siinä ja minulle alkoi pikku hiljaa tulla tylsää. En saisi nousta vielä pitkään aikaan.
//Joku saa tulla kattomaan Toivetta parantajalle

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kahden soturin välillä säkenöivä, uhkaava jännite uhkasi kärjistyä ukkosmyrskyksi. Aaltosalama kuunteli tummanharmaan kollin kiihtynyttä puhetta karvat pörhistyneinä. Samalla hän ei voinut olla tuntematta sääliä tätä kohtaan – Varissulan elämä ei kuulostanut yhtään sen helpommalta kuin hänenkään. Siitä huolimatta naaras ei antanut tuikean katseensa pehmetä, ennen kuin hänen naamaansa edessä huutava kolli oli rauhoittunut ja ottanut pari askelta kauemmaksi.
Varissulan seuraavat lauseet saivat Aaltosalaman vihan laantumaan: ”Anteeksi, kun sanoin miten sanoin. Et ansainnut sitä. Kyllähän minä tiedän, ettei sinulla ole koskaan ollut helppoa. Mutta älä kuvittelekaan, että minulla olisi yhtään helpompaa.” Tummanharmaa soturi ei katsonut häntä silmiin.
Aaltosalama katsoi kollia hetken mitään sanomatta. Sitten hän laski katseensa alas tassuihinsa ja näki omat paljastetut kyntensä, jotka olivat liukuneet vaistomaisesti esiin Varissulan huutaessa hänelle. “Minäkin olen pahoillani siitä, mitä sanoin sinusta. En olisi saanut olettaa mitään vain sen perusteella, miltä asiat omasta mielestäni vaikuttavat. Ei ollut tarkoitus vähätellä sinun ongelmiasi.”
He pysyivät molemmat hiljaa. Jossain puun oksalla jokin lintu sirkutti surumielistä sävelmää. Pitkästä aikaa Aaltosalamasta tuntui tyhjältä: kaikki hänen ajatuksensa olivat hiljentyneet, raivo ei enää paukuttanut hänen takaraivoaan taustalla. Tuntui hyvältä saada ulos kaikki ne asiat, jotka hänen mieltään olivat vainonneet viimeisten kuiden ajan. Hän oli ollut kuin tulessa, mutta nyt viimein palo oli sammunut ja jäljellä oli hitaasti hiipuva hiillos. Helpotus ei kuitenkaan tulisi olemaan pitkäkestoinen – katkeruus ja viha olivat juurtuneet niin syvälle naaraan sydämeen, että ennen pitkää ne palaisivat vielä piinaamaan häntä. Juuri nyt hänen oli kuitenkin hieman helpompi hengittää.
“Vaikuttaa siltä, että loppujen lopuksi emme olekaan niin erilaisia kuin voisi luulla”, hän huokaisi väsyneesti ja siirsi katseensa takaisin kolliin. “Meidät nakattiin vasten tahtoamme pelaamaan peliä, jossa voitonmahdollisuudet ovat häviävän pienet. Ei mitenkään erityisen reilua, vai mitä?”

//Varis?

Kirjoittaja: Saaga

Olin edellispäivänä käynyt emoni ja isäni kanssa iltakävelyllä. Mäyräkynsi oli käyttäytynyt kummallisesti verrattuna muihin päiviin. Olin ollut aamulla hänen, Pyräkkätassun ja Huomenkyyhkyn kanssa harjoituksissa ja kokeneempi oppilas oli höykyttänyt minua kunnolla mutta olin silti oppinut joitakin liikkeitä toisia paremmin toisia huonommin. Isä oli silloin nähnyt minussa vain huonot puolet ja kilahtanut Huomenkyyhkylle vaikkakin kertonut vihastaan vain pörhistelemällä karvojaan ja mulkoilemalla naarasta. Kyllä minun täytyi myöntää, etten ollut keskittynyt hirveän hyvin, koska ajatukseni olivat harhailleet hieman joka suuntaan mutta sellaisia päiviä sattui varmasti kaikille. Itsevarmuuteni oli kuitenkin johtanut vielä suurempiin hankaluuksiin, kun olin haastanut Roihutassunkin taisteluun toivoen murskavoittoa ja taitojen kehittymistä mutta olinkin saanut vain toisen höykytyksen ja kaupan päälle vielä viillon korvaani, joka tosin oli revennyt maassa olleen karhun vatukan takia. Täydellinen korvani oli aivan pilalla ja minusta tuntui, etten olisi enää koskaan omaitseni. Korvan viilto sekä häiritsi minua todella paljon sekä toi jotain uutta minuun. Tunsin itseni taisteliaksi arven myötä mutta koska kukaan ei ollut huomannut sitä – edes rakastava emoni – se tuntui enemmikseen harmilliselta. Sekä tämä arpi mutta myös Mäyräkynnen käyttäytyminen minua kohtaan ärsytti kokoajan vain enemmän ja enemmän kun sitä ajatteli. Mäyräkynsi oli ollut niin tekopyhä ollessaan “kiltti” ja “mukava” minulle mutta tiesin vain, että hän yritti olla ylpeä minusta ja niin hänen olisi sietänyt tehdä koska olinhan hänen poikansa enkä mikään hulttio ja puoliksi erakko! Vaikka erakkoveri virtasi myös puoliksi minun suonissani. Olin myös saanut tietää Lumikkoviiksen odottavan pentuja. Se ei nyt hirveän ihmeellinen uutinen ollut sinänsä mutta olinhan minä iloinen emoni parhaan ystävän ja melkein oman perheenjäseneni puolesta. Lumikkoviiksi oli aina tuntunut puoliksi myös minun ja Pyörretassun emolta vaikka se olikin aika hurja ajatus sillä olihan meillä ihan oikeat emo ja isäkin toisin kuin esimerkiksi juuri Lumikkoviiksellä ei ollut perheenjäseniä klaanissa. Hänen emonsa oli kuollut ja isänsä luultavasti joku kotikisu. Olin kuullut kotikisuista, kun Huomenkyyhky oli vienyt minut kaksijalkalan puoleiselle rajalle. Kotikisun elämä mahtoi olla tylsää, kun vain söi jotain nappuloita ja joi pahalta maistuvaa vettä mutta kai sekin oli jonkinlaista elämää ainakin nynnyille karvaisille otuksille….

Kirjoittaja: Auroora

Ehdin jo hetken katua sanomisiani – tietysti Aaltosalamalla oli ollut elämässään vaikeaa, kun otti huomioon mitä hän oli joutunut kokemaan – mutta pyörsin päätökseni anteeksipyynnöstä, kun soturi alkoi puhumaan minun elämäni helppoudesta varapäällikön poikana.
”Sinuna vetäisin nuo sanasi takaisin tällä punaisella sekunnilla”, sanoin sihahtaen niskakarvani pörhistyessä. Miten hän kehtasi? Aaltosalama ei tiennyt ollenkaan, miten paljon vaivaa jouduin näkemään vain ollakseni Henkäysvarjolle kuin ilmaa.
”Sinä et tiedä mistään mitään. Minun elämässäni ei ole mitään helppoa!” huudahdin Aaltosalaman naamalle, mutta naaras ei hievahtanutkaan. Olisin ehkä ollut vaikuttunut, jos en olisi ollut hänelle niin vihainen.
”Isäni vihaa minua enkä edes tiedä miksi. En pysty muuttamaan hänen mieltään vaikka kuinka yritän. Hän varmasti toivoo, etten olisi koskaan syntynytkään! Ja koska isäni on varapäällikkö ja emoni haluaa minun olevan klaanin paras soturi, mikään täydellistä huonompi ei kelpaa.”
Hetken vain olimme hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Kylkeni kohoilivat kuin olisin juossut koko reviirin ympäri. Tajusin yllättäen, miten raivokkaalta varmasti näytin ja otin askeleen taaksepäin rentoutuen hiukan. Tällainen tunteiden purkaus ei ollut ollenkaan tapaistani, ja kaduin välittömästi sitä, että Aaltosalama oli päässyt näkemään minut tällaisena. Siitä huolimatta, että sain rauhoitettua itseäni aavistuksen, en ollut yhtään vähemmän vihainen naarassoturille. Hän oli mennyt liian pitkälle.
Mutta niin kai minäkin olin mennyt.
”Anteeksi, kun sanoin miten sanoin”, murahdin kohtaamatta Aaltosalaman oranssia katsetta. ”Et ansainnut sitä. Kyllähän minä tiedän, ettei sinulla ole koskaan ollut helppoa. Mutta älä kuvittelekaan, että minulla olisi yhtään helpompaa.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Sirius

Huokaisin. Viimeiset hetket viherlehteä olivat pian takana. Nousin pystyyn ja venyttelin raukeana. Huomasin Pyörretassun aukion toisella puolella. Pyörretassu ja hänen veljensä Toivetassu olivat nyt oppilaita. Minusta tuntui hiukan haikealta. Olin ollut Pyörretassun kanssa monesti kun hän oli vielä pentu. Ravistin ajatuksen mielestäni. En ollut hänen emonsa. Hän ei edes tuntenut minua. Olin vain tuntematon kissa kenellä ei ollut sukua. Niin oli kyllä moni muukin, mutta olin yksin. Tunsin auringon lämmön turkillani. Tassuttelin aukiolle. Henkäysvarjo oli nimittämässä partioita. ”Nuppujuova, ajattelin että sinä voisit johtaa tätä partiota.” Henkäysvarjo sanoi kylmästi. Nyökkäsin. Tämä oli minulle toinen kerta, kun johdin partiota. ”Saat partioosi Lumikkoviiksen ja Pyörretassun, ja Kylmäliekin.” Henkäysvarjo totesi. ”Äh!” ajattelin sisimmilläni. Kylmäliekki oli minua paljon vanhempi soturi, ja niin oli Lumikkoviiksikin. En halunnut näyttää ihan tumpelolta heidän edessään! Tassutin partion eteen. ”Menkää katsomaan Eloklaanin raja.” Henkäysvarjo sanoi.” Nyökäytin päätäni. Tassutin ulos leiristä. Pensaikot olivat tiheitä. Pujahdin tammipuitten läpi. Eloklaanin tuoksu alkoi tuntua. ”Minne menemme?” kuulin Lumikkoviiksen kysymyksen. ”Ajattelin että menemme rajalle kahdessa eri osassa.” selitin. Minulle ei ollut tuttua puuhaa johtaa partioita! ”Eli vaikka minä ja Kylmäliekki, ja sinä ja Pyörretassu.” sanoin. ”Menemmekö me sitten mille rajalle?” Kylmäliekki kysyi. ”Me menemme tuonne.” sanoin osoittaen hännälläni tiheää pensaikkoa, jonka takana oli raja. Lähdimme omiin suuntiimme. Lumikkoviiksi johdatti Pyörretassun kohti kauempaa rajaa. Tassutin Kylmäliekin vierellä. Tuntui nololta. ”Vaikutat hieman hiljaiselta.” Kylmäliekki totesi. Säpsähdin. En ollut tottunut siihen, että kukaan sanoisi minulle noin. ”Ei ollut tarkoitus loukata.” Kylmäliekki pahoitteli. Nyökkäsin häkeltyneenä. ”En vain osaa johtaa.” sanoin. Hetkessä olin kertonut Kylmäliekille jo kaiken. Kylmäliekki tuijotti minua. ”Typerä minä.” ajattelin. Enhän voinut vuodattaa kaikkia asioita!

”Kaikki tarinassa olijat saa jatkaa?”

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama ei voinut olla loukkaantumatta, kun Varissulka yhtäkkiä räikeästi väitti, ettei hänellä voinut olla minkäänlaisia oikeita ongelmia tai murheita. Naaras tunsi sisällään vihan leimahtavan jälleen liekkeihin. Vai ei voinut olla oikeita ongelmia? Hänen elämänsäkö muka helppoa? Voi, miten väärässä tuo omahyväinen kollinkuvatus saattoikaan olla!
Hän otti askelen kohti Varissulkaa, oranssien silmien palava katse naulittuna kollin harmaisiin silmiin. ”En tiedä, mikä ongelmasi on, mutta sinuna pitäisin vähän pienempää suuta”, hän ärisi karvojaan pörhistäen. ”Joillakin on huono päivä – minulla on huono elämä. Kaikki, mitä minulla on ollut, on viety minulta pois. Sukuni maine on pilalla sen sekopää Karhumyrskyn takia. Eloklaani on hajottanut perheeni, tappanut emoni. Sulkavirta jätti minut kuin en olisi koskaan merkannut hänelle yhtään mitään. Nousen ylös joka aamu vain sen tähden, että voin vielä jonakin päivänä näyttää kaikille minua vastaan rikkoneille, että he olivat väärässä – että minä olen kuolonklaanilainen henkeen ja vereen. Että minä olen jonkin arvoinen.”
Aaltosalaman viikset melkein hipoivat Varissulan kuonoa. Puhuessaan hänen äänensä oli syventynyt synkäksi murinaksi, josta paistoi läpi kaikki se suru ja viha, joita hän oli sisälleen padonnut. Varissulka oli vetänyt väärästä vivusta ja joutui nyt palamaan soturittaren raivossa.
”Joten kerropa minulle, vieläkö elämäni kuulostaa helpolta ja leppoisalta, häh? Vieläkö väität, ettei minulla ole ongelmia?” hän sihisi tummaturkkiselle kollille, tutkaillen tämän reaktiota kuin saalistaja saalistaan. ”Varapäällikön pojallahan se vasta helppo elämä onkin. Sinun ei tarvitse tehdä mitään työtä arvostuksen eteen – suonissasi virtaa veri, joka pelkästään herättää ohikulkijoissa kunnioitusta. En siis ymmärrä, miksi sinä minulle räyhäät.”

//Varis?

Kirjoittaja: Saaga

Haukottelin raukeana. Olin juuri herännyt. Aamuauringon säteet halkeilivat maahan lehtikaton lävitse. Puhdistin silmiäni unihiekasta ja nousin ylös makuusijaltani. Venyttelin jalkojani ja livahdin ulos pesästä nukkuvien kissojen ohitse.
Minun olisi nyt haettava Pyräkkätassu harjoituksiin kanssani. Hän olikin jo ylhäällä eikä minun niin ollen tarvinnut käydä herättämässä häntä joten pääsimme nopeammin matkaan.
Lähdimme kohti metsää taisteluharjoituksiin Toivetassun ja hänen mestarinsa Huomenkyyhkyn kanssa. Vanhempi naaras oli innokas puhuja mutta pystyi hallitsemaan itsensä näyttäessään liikkeitä oppilaille kanssani.
Päästyämme leiriin Pyräkkätassu riensi omiin puuhiinsa innokkaasti puhisten. Hän oli oppinut nopeasti ja olisi valmis soturiksi alta aikayksikön. Istuuduin aukion reunalle syömään hiirtä. Raastoin kaiken lihan hiiren luiden ympäriltä. Nälkäni rauhoittui ja aloin sukimaan itseäni.
Pian Orvokkisydän tassutti luokseni. “Tervehdys rakas”, kehräsin ja tervehdin kumppaniani nenien kosketuksella. Tämä istahti viereeni ja kehräsi takaisin. Hänen sydämen sykkeensä tuntui kylkeäni vasten lämpimänä. Orvokkisydän painoi päänsä kylki turkkiini. ”Pitkästä aikaa voimme viettää aikaa kahdestaan, eikä tarvitse kaitsia Pyörretassua ja Toivetassua”, naaras huokaisi onnellisena. Naurahdin kehräykseni välissä ja nuolaisin kumppanini päätä lempeästi. ”Onko kaikki hyvin? Vaikutat huolestuneelta”, huomautin huolestuneena hymyillen kuitenkin vain keventääkseni tunnelmaa. Minulla ei ollut synkistelyolo juuri nyt. ”Ei ole, olen huolissani Lumikkoviiksestä”, naaras huokaisi haikeasti, ja vilkaisi parhaan ystävänsä suuntaan. Lumikkoviiksi jutteli Huomenkyyhkyn kanssa. Miksi naaras oli niin huolissaan harmaasta toveristaan? Hänhän jutteli muille ja vaikutti oikein hyväkuntoiselta. ”Miksi olet huolissani Lumikkoviiksestä? Hän on vain ollut hiukan huonovointinen, ei se mitään vakavaa voi olla”, vähättelin heilauttaen hännäntöpöäni. Orvokkisydän jännitti lihaksiaan ja nyökkäsi hermostuneesti. ”Kävimme tänään tapaamassa Hehkuaskelta”, hän sanoi huokaisten. Käänsin atseeni naaraaseen nyt aidosti huolestuen ja silmät suurentuen. ”Mitä hän sanoi?” kysyin sydän läpättäen. Orvokkisydän viittoi minua kumartumaan jotta hän voisi pienempikokoidena ylettyä kuiskaamaan jotain korvaani. Kumarruin varovasti. ”Hän odottaa erakon pentuja, hän vei minut tänään tapaamaan sitä erakkoa, sen nimi taisi olla Sammakko. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta en tiedä mitä seuraamuksia tästä tulee Lumikkoviikselle”, Orvokkisydän värähti kuiskatessaan tämän minulle. Hämmennyin kunnolla sillä luulin olevani sen verran tärkeä, että minullekin olisi kerrottu niin olisin voinut tavata tämän kollin. Nousin pystyyn ja katsahdin Lumikkoviikseen, joka sattumalta katsahti juuri samalla hetkenä minuun – käänsin katseeni pois nopeasti. ”En olisi uskonut, Lumikkoviiksi odottaa pentuja”, sanoin ja naurahdin välinpitämättömästi. En ollut koskaan oikeasti välittänyt naaraasta vaan nähnyt hänet aina ystävänä. Ehkä meidän ei ollut tarkoitus olla sen syvemmissä väleissä. Tuntui siltä kuin naaras olisi pettänyt luottamukseni mutta eihän hän ollut koskaan mitään luvannutkaan kertoa seuraelämästään sitten klaanien ulkopuolellakaan. ”Ehkä tämä ei olekkaan niin kauheaa kuin luulin”, Orvokkisydän sanoi ja katseli parasta ystäväänsä ja hänen seuralaistaan. ”Olisiko kiva saada toinen pentue samaan aikaan Lumikkoviiksen kanssa? Minulle se kävisi ainakin”, kysyin kiinnostuneena kehräten. Orvokkisydän katsoi minuun ärtyneenä – mitä minä muka tein väärin? ”Ei käy, minä nautin nyt vapaudesta. Voit saada ehkä lisää pentuja vasta kun edelliset ovat kasvaneet sotureiksi”, hän sanoi tuhahtaen ja nuolaisi tassuaan arvotelevasti. ”Selvä selvä, älä nyt suutu, se oli vain hyvä ehdotus”, rauhoittelin, kun ärtymys paisui omassa vatsassani. Miksi en voisi saada lisää pentuja, jos kerta haluaisin! Yllätyin, kun naaras purskahti nauruun ja hymyili. ”En minä suuttunut, en vain vielä halua enempää pentuja”, naaras nauroi. Purskahdin itsekin nauruun. Tiesin, että minun olisi oltava ylpeä kumppanini ja Pimeyden Metsän minulle suoduista pennuista. ”Olen niin ylpeä pennuistani, jonain päivänä heistä tulee vielä suuria sotureita”, Orvokkisydän sanoi röyhistäen rintaansa. Katselimme pentujamme, jotka leikkivät yhdessä. Pyörretassu oli ylpeyteni arvoinen mutta hintelä ja heikko Toivetassu oli suoriutunut tänään harjoituksissa välttävästi. Musta kolli oli ollut ajatuksissaan koko harjoitusten ajan ja Huomenkyyhky – ei yhtään parempana – oli vain halunnut palata leiriin, koska ei kestänyt oppilaansa suoriutumisen katselemista. Päätin, että minun oli juteltava tälle pentuni koulutuksen etenemisestä, jotta saisin tietää olisiko Toivetassusta oikeasti “suureksi soturiksi” emonsa sanojen mukaan. Huono omatunto iski ja tiesin, että minun täytyisi myös jutella Toivetassulle vaikka vastentaihtoisestikin. “Millainen päiväsi on ollut?” kysyin hiljaa kumppaniltani. “Minä olin harjoituksissa Pyräkkätassun, Toivetassun ja Huomenkyyhkyn kanssa. Pyräkkätassu edistyy koulutuksessaan hyvin ja saan olla ylpeä hänestä”, kerroin. En maininnut Toivetassun edistymisestä mitään, koska en halunnut huolestuttaa Orvokkisydäntä – naarasta, jota oikeasti rakastin. “No minä olen vain käynyt kävelyllä en sen suurempaa mitään”, naaras sanoi viattomasti. “Mutta etkö ole ylpeä Toivetassusta”, hän pani merkille. Tiesin nyt joutuneeni ahdistavaan paikkaan. “Minun pitäisi olla mutta en ole nähnyt häneltä vielä mitään merkille pantavaa”, sanoin totuuden mukaisesti, koska tiesin ettei valehtelu veisi pitkälle. “Hänen pitäisi olla ylpeyden aiheesi, onhan hän pentusi”, Orvokkisydän ärtyi hieman. “Niin pitäisi. Pyörrepentu ainakin on todella iso ylpeyden aihe minulle”, sanoin pelastaakseni tilanteen. Juuri silloin Punatähti kajautti: “Saapukoon jokainen klaanikokoukseen.” Kissat kokoontuivat Hämypilven ja Punatähden ympärille rinkiin. “Tänään kokoonnuimme päästämään Hämypilven soturien velvollisuuksista klaaninvanhimpien pesään”, Punatähti lausui koruttomasti ja yritti selvästi päästä asian yli nopeasti. “Hämypilvi, Hämypilvi, Hämypilvi”, kissat huusivat Hämypilven nimeä. Olimme siirtyneet Orvokkisydämenkin kanssa lähemmäs aukiota. “Lähdetäänkö kävelylle? Tiedän, että kävit jo sellaisella mutta mennään silti. Voimme vaikka saalistaa samalla”, sanoin innoissani tulevasta kävelyretkestä. “Suostun, jos otamme Toivetassun ja Pyörretassun mukaamme”, Orvokkisydämen ääni oli vakaa ja tiesin, että joutuisin ottamaan pennut mukaan vaikka pakolla. Käännähdin katsomaan missä pentumme olivat ja Pyörretassu tassuttikin jo valmiiksi kohti minua. “Missä veljesi?” kysyin raidalliselta kollilta. “Toivetassu on tuolla”, Pyörretassu osoitti oppilaiden pesän edustaa tassullaan ja siellä hieman eksyneen näköinen musta oppilas istui. Kävelin tämän luokse hymyillen. “Toivetassu tule mennään kävelylle”, sanoin ja poimin Toivetassun mukaani ja vein tämän Orvokkisydämen luo. Luulin, että Pyörretassu olisi tullut myös mukaan mutta Orvokkisydän passitti tämän nukkumaan. Selittelyiksi naaras oli sapittänyt, että Pyörretassu oli selvästi liian väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi ja kolli oli vain nyökytellyt.
Lähdimme ulos illan jo häämöttäessä. Olimme sopineet, ettemme viipyisi kauaa. Toivetassu oli selvästi ryhdistäytynyt ja kulki nenä maassa ja korvat pystyssä saaliin varalle. Olin päättänyt näyttää Orvokkisydämelle kuinka rakastin Toivetassua vaikka sen näyttäminen ei ollutkaan helppoa. Kumarruin pienemmän kissan tasolle ja kuiskasin hänen korvaansa: “Tuolla noin on hiiri yritä napata se.” Nousin takaisin pystyyn ja kiersin puun takaa hiiren toiselle puolen. Toivetassu hiipi lähemmäs hiirtä toiselta puolen ja loikkasi elegantisti sen päälle saaden sen kiinni häntä kauniisti laskeutuen lähelle maata. Oppilas teki surman iskun hiirelle ja nousi pystyyn se hampaissaan. Hymyilin. Tiesin kollin oikeasti pystyvän siihen! Hän oli taitava kunhan hän jaksaisi vain keskittyä. “Hyvä”, Orvokkisydän kehui ja kiersi häntänsä pentunsa ympärille. Toivetassu kiemurteli pois emonsa otteesta ja antoi hiirensä minulle kannettavaksi, jotta voisi itse jäljittää lisää saalista.
Saimme loppujen lopuksi vielä yhden hiiren lisää ja oravan. Leiriin palattuamme jätimme saaliimme saaliskasaan. “Toivetassu”, pysäytin pentuni ennen kuin hän lähti pesään. “Sain olla ylpeä sinusta tänään. Ennen kuin menet… nuku hyvin”, sanoin ja kosketin mustan kollin korvaa nenälläni. Kolli hymyili ja puski kylkeäni lempeyden osoitukseksi. “Hyvää yötä”, Toivepentu naukaisi ja tepsutti selvästi väsyneenä päivästään oppilaiden pesälle lepäämään. Jäin seidomaan keskelle aukiota melkein yksin. Jokunen kissoista oli vielä hereillä ja aukion laidalla. Orvokkisydän tuli vierelleni ja ohjasi minut sotureiden pesälle. “Miten pärjäsin hänen kanssaan?” kysyin. Jää oli tuntunut jo heikommalta minun ja pentuni välissä mutta vielä tarvitsisimme jotain murtamaan sen kokonaan. “Yritän olla kannustava ja rakastava mutta…” en tinnyt miten jatkaa. “Oikein hyvin sinä pärjäsit”, Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Hyvä. Mennään nukkumaan olen ihan poikki”, nau’uin haukotellen. Tämäkin päivä oli kiitänyt ohi nopeasti.
Makoilimme makuusijoillamme puoliunessa. “Muistatko, kun kerroit sen tarinan minulle?” Orvokkisydän kysyi. “Muistanhan minä.” Suljin silmäni, kun niitä painoi niin kovasti etten pystynyt pitämään niitä enää auki ja sitten vaivuin uneen.
//Orvokki?

Kirjoittaja: Auroora

”Ehkäpä oletkin oikeassa”, vastasin virnistäen. ”Metsä on tähän aikaan niin kaunis, että se saa väkisinkin runosuoneni sykkimään.”
En varmasti kertoisi Aaltosalamalle todellista syytä iltakävelylleni. Ensinnäkin minua hävetti liikaa. Toiseksi asia ei kuulunut hänelle millään tavalla.
Oli nimittäin käynyt niin, että Henkäysvarjo oli huomannut epäonnistumiseni metsästyspartiossa. Hän oli sattunut juuri parahiksi leirin aukiolle kyyläämään, kun partiomme oli saapunut takaisin leiriin ja vienyt riistan tuoresaaliskasaan. Minä en tietenkään ollut vienyt mitään, sillä eihän minulla mitään viemistä ollutkaan. Henkäysvarjo selvästi pani tämän merkille, sillä hän katseensa oli näyttänyt arvostelevalta kun se kohtasi omani. Olin tuijottanut haastaen takaisin, mutta lopulta minä olin ollut se, joka oli ensimmäisenä kääntänyt katseensa pois. Vihasin sitä, miten heikko olin, kuinka en koskaan uskaltanut kohdata isääni. Minun olisi pitänyt astella hänen luokseen ja kysyä, mitä hän tuijotti, mitä minä surkeille metsästystaidoilleni mahdoin, miten se edes oli hänen asiansa. Miksi hän ei ollut itse koskaan opettanut minua saalistamaan. Henkäysvarjoa vihasin silti hiukan enemmän.
Lopulta ajatukseni olivat tehneet minut niin vihaiseksi, että olin nähnyt parhaaksi lähteä leirin ulkopuolelle tuulettamaan tunteitani. Muutenkin metsässä oli helpompi olla, isäni läsnäolo tuntui leirissä niin painavana. Onnekseni hän oli varapäällikkö ja usein kiireinen, ja siksi vietti suuren osan ajastaan joko partioissa tai päällikön pesässä piilossa.
Pelkkä asian muistaminen sai minut uudestaan suuttumaan. Aaltosalaman oli ollut aivan pakko törmätä minuun ja saada minut jälleen muistamaan tapahtunut, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa unohtaakseni koko asian.
”Tietenkään sinulla ei ole mitään murheita, anteeksi kun kysyin”, murahdin äkäisesti. ”Eihän sinulla voi mitään oikeita ongelmia olla. Elämäsi on niin helppoa.”
Oli ehkä epäreilua purkaa vihaani Aaltosalamaan, joka ei oikeastaan muuta ollut tehnyt kuin sattunut kohtaamaan minut kävelyllään. Toisaalta soturi ei muutenkaan pitänyt minusta, joten mitä väliä?

//Aalto?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskytassu harkitsi vastaustaan vain hetken.
”Tietysti olen!” hän ilmoitti ylpeänä. Ei hän ollut koskaan tappanut käärmettä. Mitä haittaa pienestä valkoisesta valheesta kuitenkaan olisi? Sitä paitsi Myrskytassu varmasti kykenisi siihen, jos tilaisuus koskaan sattuisi. Joten oikeastaan hän ei edes valehdellut.
”Kerran, kun olimme Henkäysvarjon kanssa harjoituksissa, yksi sellainen hiipi hänen taakseen! Se oli juuri puraisemassa häntä, mutta minä hyökkäsin sen kimppuun ja tein siitä selvää. Henkäysvarjo oli tosi kiitollinen!”
Myrskytassun mielestä tarina oli aika uskottava. Pyräkkätassun silmät loistivat ihailusta, joten ainakin häneen se oli uponnut.
”Kuinka suuri se käärme oli?” pienempi oppilas kysyi uteliaana. Yhtäkkiä Myrskytassun pää löi tyhjää. Kuinka suuria käärmeet oikein olivatkaan?
”Tosi suuri! Minun häntäni kokoinen!” naarasoppilas kertoi hetken asiaa mietittyään ja heilautti häntäänsä havainnollistavasti. Pyräkkätassu kurtisti kulmiaan.
”Ai, eli vähän pienempi kuin se minun tapaamani.”
”Itse asiassa, nyt kun asiaa mietin, se olikin ainakin viiden minun häntäni mittainen”, Myrskytassu naukui hätäisesti. Se ainakin kuulosti suurelta mitalta. Ehkä hänen olisi pitänyt varmuuden vuoksi sanoa, että käärme oli kymmenen hännän mittaa. Myrskytassu ei jäänyt enää kuuntelemaan Pyräkkätassun vastausta vaan kiirehti vaihtamaan puheenaihetta.
”Tiedän siis mistä puhun! Mutta nyt, tule tänne, niin näytän sinulle, miten tapoin sen käärmeen!”
Myrskytassu raahasi leirin reunalta pitkän oksan, jonka hän asetteli huolellisesti leirin aukiolle mahdollisimman käärmemäiseen asentoon.
”Katso nyt tarkkaan!” hän huikkasi Pyräkkätassulle, ja kumartui vaanimisasentoon. Naaraan häntä eli kuin omaa elämäänsä ilmassa kiemurrellessaan, kun hän odotti oikeaa hetkeä. Sen koittaessa hän loikkasi käärmettä kohti raajat villisti heiluen. Myrskytassu heitti käärmettä pari kertaa ilmaan – ihan varmuuden vuoksi – ja puraisi sitten kiinni kohtaan, jossa oletti sen niskan olevan. Puu otti ikävästi hänen hampaitaan vastaan, ja Myrskytassu löysäsi nopeasti otteensa. Sitten hän kääntyi rintaansa röyhistäen veljensä puoleen.
”Nyt sinä saat yrittää”, hän sanoi yrittäen imitoida Henkäysvarjon syvää ja asiallista mestariääntä. ”Kannattaa heilutella tassujasi mahdollisimman nopeasti, kun hyökkäät! Se harhauttaa käärmettä!”

//Pyräkkä?