Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

Laahustin tylsistyneenä aukiolla. Häntäni riippui alhaalla. Tassutin eteenpäin. Ei minua voisi partioihinkaan ottaa, sillä olin kuningatar. Ikikuningatar nimittäin. Värisytin viiksiäni. Kierin muutaman hännänmitan. Jää oli alkanut jo hieman kasaantua lammikoihin. Ei ollut vielä täysin lehtikato, mutta kohtahan se jo oli. Silloin täytyi olla alvariinsa hakemassa lisää lämpimiä sammalia vuoteisiin. Piti nauttia viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lehtikatona tulisi taas lunta. Musta turkkini heijastui lammikosta. Eilen oli satanut rankasti. Onneksi ei ollut tulvaa kuin viime hiirenkorvana. Suin turkkiani nopein kielenvedoin. Pian se hohti kuin uusi. Loikin aukiolla ympäriinsä ja huomasin: soturien pesä oli rikottu! Yhtäkkiä muistin eilisen tapahtumat. Olin jahdannut Katajapentua soturien pesään, ja olin ajatuksissani sotkenut sen. Miten saatoin olla niin tyhmä! Rikoin lakia toistamiseen! Vaikka ei laissa ollut mitään soturien pesän rikkomisesta, oli se silti hävytön ja ajattelematon temppu. Minua alkoi hävettää. Jos tieto menisi Punatähdelle, niin saisin kuulla kunniani. Vuoteet olivat paikallaan: ne soturit olivat jo korjanneet. Muut asiat olivat minun hoidossani. Minua alkoi kismittää ja suututtaa. Kaikki oli Katajapennun syytä! Tämä oli mennyt pesään ja hyppinyt siellä. Olin vain tehnyt sen mitä vastuullisen ikikuningattaren kuuluikin: seurannut pentua ja hakenut hänet pois sieltä. Mutta Katajapentu, hän ei totellut, vaan rikkoi pesän. Jouduin sitten juoksemaan hänen perässään! Se oli ärsyttävää. Kuitenkin omatuntoni kolkutti. En voinut syyttää pentua kaikesta. Hän oli vasta nuori, ja minä jo vanha ja kokenut. Minuahan tässä piti rangaista, eikä häntä! Yhtäkkiä paikalle saapui Latvaruusu, tavallisesti häntä pystyssä. ”Mitä teet? Siivoatko pesää vai?” naaras kysyi. Hätkähdin. ”Olin juuri alkamassa.” vastasin. ”Parasta alkaakin! Soturien pesässä oli hirveää eilen! Saat tunnustaa tekosi ihan itse.” Latvaruusu kivahti. ”Anteeksi nyt vain, mutta en minä tätä itse tuhonnut. Sen teki..” yritin sanoa. Latvaruusu sihahti kiukkuisesti. ”En usko! Kaiken olet taas sotkenut!” Latvaruusu ärähti. ”Miten et voi uskoa?” ajattelin. ”Usko mitä haluat, minä alan siivoamaan tätä.” tokaisin. Latvaruusu mulkoili minua murhaavasti. Vastasin yhtä pistävällä katseella. Inhosin naarasta. En ollut aiemminkaan pitänyt hänestä, mutta nyt minulla tuli mitta täyteen. Miksi hän ei voinut ymmärtää kantaani, tai edes kuunnella? Hänelle oli vain tärkeintä löytää syypää asiaan. Eikö naaras tajunnut, että olin hoitanut häntäkin kun hän oli pentu! Olisi voinut osoittaa kunnioitusta. Puhisin kiukkuisesti. Keräsin irtosammaleet hiekalta. En tiennyt, pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle. Hänen poikansakin oli tehnyt typerästi. En kuitenkaan hennonut pienen pennun kärsiä enempää vihaa, kun hänellä oli vielä päälle uuteen paikkaan tuleminen ja isän menettäminen. ”Antaa hänen olla rauhassa.” ajattelin. Olihan asia toisaalta myös minun syytäni. Ja olikin! En tosiaan voinut syyttää pentua kaikesta. Tein uudet vuoteet, sillä nyt oli viimeinen kerta milloin minun täytyisi vaihtaa ne. Kuu oli pian kulunut. Onneksi sammalia löytyi paljon leiristäkin. Otin tassullisen piikkihernettä tukkimisaineeksi. Korjasin kaikki isot aukot. Pian soturien pesä näytti samanlaiselta kuin ennen. Kävelin pois pesästä. Omaa ulkonäköäni en voinut kehua: olin todella likainen. Turkkini oli täynnä outoja hippuja, hiekkaa, piikkihernettä, ja sammalta. Olin yhtä pesän kanssa. Ne olivat samanlaisia. Hymähdin itsekseni iloisesti. Nyt saisin olla hyvällä mielin, sillä kaikki rikkomukseni olivat suoritettu! Olisin taas ikikuningatar! Kävelin suoraa päätä pentutarhaan. Siellä oli kova kuhina. Huomasin Lumikkoviiksen pennut, ja Höyhenhallan pennut. Pentutarha oli sanomattakin täynnä. Nyt vielä puuttuisi, että pentuja tulisi lisää! Vaikka olisihan sekin ihana asia. Lisää pieniä, pikkuisia pikkupentuja! ”Jos tänne nyt tulee lisää, niin emme mahdu enää!” ajattelin. Pentutarhassa oli jo kaksi pentuetta. Venyttelin tassujani. Seurasin iloisena pentujen puuhastelua. Hyvät naurut sain, kun Untuvapentu yritti jälleen kerran heittää sammalpallon Katajapennun yli, joka kompastui palloon. Oli niin ihanaa olla ikikuningattarena! Nousin ylös vuoteeltani. ”Hei pennut, rauhoittukaa vähän.” yritin hillitä heitä. Melu laskeutui hieman. Joskus kuului kiljaisuja ja hyppimisen ääniä. Siihen ääneen olin tottunut. Laskin vasemman käpäläni vuoteeni reunalle. Nousin ylös ja kävelin pois pesästä. Aukiolla oli tungosta. Kissat söivät riistaa ja juttelivat keskenään. ”Eikö olekin mukavaa, että on pian lehtikato?” kuulin monia kysymyksiä. Kuului myös puhetta salaperäisestä kettutappelusta. Siinä oli vahingoittunut kaksi soturia. Kun saavuin kasalle, sieltä oli otettu kaikki pientä varpusta lukuunottamatta. Minua harmitti. Minulla oli nälkä, ja olisin ajatellut viedä pentutarhaankin riistaa. Pienestä varpusesta ei riittänyt monelle suulle. Otin varpusen. Laskin sen heti alas, kun näin sen katseen. Se oli outo. Pelokas ja..iloinen? ”Onpas kummallinen varpunen.” ajattelin. Yhtäkkiä kuulin askeleita. Näin metsästyspartion. Siellä olivat Tuhkajuova, Kylmäliekki ja Tattihalla. He kaikki toivat yhden saaliseläimen. Kasa oli nyt täydempi. Otin sieltä oravan ja vesimyyrän. Nostin saaliit hampaisiini ja lähdin pentutarhaan. Laskin saaliit pentutarhan keskelle. ”Oravaa ja vesimyyrä.” sanoin. Kuningattaret nyökkäsivät kiitollisina ja ottivat suupalat. Pennut söivät riistaa mutustellen. Kun saaliit olivat syöty, ja kissat olivat täynnä, minulla oli entistäkin kovempi nälkä. Katsoin saaliita. Vesimyyrästä oli jäljellä ehkä kolme suupalaa. Päätin sen riittävän minulle. Hotkaisin ne hetkessä suuhuni. Nuolaisin huuliani tyytyväisenä. Hymyilin. Tuntui siltä, että valaisin koko pentutarhan. Aloin putsaamaan vuodettani. Heitin kaikki likaisen ja oudon näköiset osat pois. Vaihdoin tilalle tuoreita ja puhtaita sammalia. ”Tulipa siistiä!” ajattelin onnellisena. Toden totta: sammalet näyttivät hienoilta. Olin niin tottunut oppilastöihin, että ne eivät enää tuntuneet kummallisilta.

Kirjoittaja: Ruska

Taivaspentu makoili sammalvuoteella emonsa, Lumikkoviiksen vierellä. Hänen pienet tassunsa olivat pedin reunalla, ja pieni Taivaspentu tiiraili jäkäläverhon läpi mietteliäänä aukiota. Taivaspennun vierellä hänen siskonsa Kirkaspentu vääntelehti unissaan. ’Kaipa sisko näkee painajaisia, kun noin vääntelehtii’, Taivaspentu mietti ja otti etäisyyttä Kirkaspentuun, kun tämä potkaisi hiljaa Taivaspentua unissaan. Taivaspentu kääntyi emonsa puoleen, jonka silmät olivat kiinni, ja kyljet kohoilivat rauhallisesti. Taivaspentu huokaisi, ja kääntyi taas katsomaan aukiota jäkäläverhon läpi. Taivaspentu halusi kovasti tutkia leiriä siskonsa kanssa, tai jonkun toisen pennun kanssa, mutta Taivaspennulla ei ollut yhtäkään ystävää. Hän oli epäonnistunut yrittäessään ystävystyä Höyhenhallan pentujen kanssa, hän ei ollut uskaltanut naukaista mitään muuta kuin ”hei”, ja lopulta oli perääntynyt takaisin pesään, takaisin Lumikkoviiksen luo.
”Mikä hätänä Taivaspentu? Näytät surulliselta? Haluatko kuulla jännän tarinan?” Taivaspentu kuuli ystävällisen äänen takaansa, nuori naaras pentu kääntyi katsomaan, kuka oli hänelle ystävällinen. Se oli vanha tummanruskea naaras, jolla oli jäänsiniset silmät, joissa oli ystävällinen pilke. Taivaspentu pudisti päätään ystävälliselle klaaninvanhimmalle.
”Kaikki on hyvin, en halua kuulla tarinaa, haluan seikkailla siskoni kanssa”, Taivaspentu vastasi mahdollisimman lyhyesti ja hiljaa. Vanha naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä.
”Tule milloin vain kuuntelemaan tarinoita, olen muuten Luminenä”, Luminenä niminen vanha naaras naukaisi ja asetteli päänsä etutassujensa päälle. Taivaspentu nyökkäsi vastaukseksi. Taivaspentu makoili jonkin aikaa hiljaisuudessa, katsellen aukiota, kunnes hän kuuli viereltään haukotuksen. Taivaspentu käänsi päätään, ja näki Kirkaspennun raottavan silmiään väsyneesti. Kirkaspentu katsahti Taivaspentua ja nousi istumaan.
”Onko auringonnousu?” Kirkaspentu naukaisi kysyvästi ja haukotteli. Taivaspentu katsahti kohti jäkäläverhoja, aurinko oli jo melkein keskellä taivasta. ”On jo melkein aurinkohuippu”, Taivaspentu naukaisi hiljaa, ja nuolaisi varovasti rintakarvojaan. Kirkaspennun vihreät silmät laajenivat suuriksi. ”Nukuimmeko niin kauan?” Kirkaspentu naukaisi hämmentyneenä, ja nousi seisaallen, hän käveli jäkäläverholle ja pisti päänsä pesän ulkopuolelle. ”Totta tosiaan!” Kirkaspentu totesi katsahdettuaan Taivasta. Kirkaspentu käänsi katseensa Taivaspentuun, joka istui yhä sammalvuoteella.
”Tule! Mennään tutkimaan leiriä kunnolla!” Kirkaspentu ehdotti Taivaspennulle, ja irvisti ilkikurisesti. Taivaspentu katsoi vuorotellen mietteliäästi Kirkaspentua, ja Lumikkoviikseä joka nukkui. Hän ei halunnut että emo suuttuu, mutta leirin tutkiminen siskon kanssa ilman valvovaaa silmäparia kuulosti houkuttelevalta. Taivaspentu päästi kasvoilleen pienen hymyn, ja käveli siskonsa luokse. ”Mennään vain”, Taivaspentu vastasi Kirkaspennulle kasvoillaan pieni hymynkaarre. Kirkaspentu naurahti iloisella sävyllä ja käveli ulos pentutarhasta. Taivaspentu seurasi siskoaan visusti tämän takana, häntä ujostutti mennä tutkimaan leiriä, kun muut katsovat. Kirkaspentu katseli silmät suurina leiriä, ja Taivaspentu uskaltautui Kirkaspennun vierelle. ’Onpas leiri suuri! Miten me tutkimme sen tämän päivän aikana?’ Taivaspentu ajatteli huolestuneena. ”Mennäänkö katsomaan ensin tuota kaatunutta puuta?” Kirkaspentu kysyi ja osoitti hännällään kaatunutta puuta. Taivaspentu epäröi, häntä huolestutti tutkia leiriä. ’Me kuitenkin joudutaan pulaan kun menemme sinne’, Taivaspentu ajatteli ja heilautteli häntäänsä hermostuneesti puolelta toiselle. ”Hyvä on, mutta jos joudumme pulaan se on sinun syytäsi!” Taivaspentu naukaisi ja huokaisi. Kuitenkin he vain joutuisivat pulaan.
”Tule! Seuraa minua!” Kirkaspentu hihkui iloisesti. Taivaspentu nyökkäsi varovaisesti, ei hän voinut enää tehdä muutakaan tässä tilanteessa, kuin seurata siskoaan. He kävelivät yhdessä kaatuneen puun luo. Kirkaspentu tutkaili sitä silmät suurina.
”Tämä taitaa olla puun latva”, Kirkaspentu naukaisi määrätietoisesti, ja katseli puuta. Taivaspentu katseli puuta, se oli paljon ohuempi siltä, missä he olivat, kuin toisesta päästä. ’Kenenköhän pesä tämä on?’ Taivaspentu mietti, ja mittaili katseellaan puuta. ”Otetaan selvää ketkä asuvat tässä puussa!” Kirkaspentu sanoi, ja käveli puun vietellä. Eräs oppilaista tuli heitä vastaan.
”Tämä on oppilaidenpesä, et täällä ole pienille pennuille mitään asiaa, tuolla toisella puolella kuusea on sotureiden pesä, eikä pennuilla ole asiaa sinnekkään”, eräs oppilas naukaisi Taivaspennulle ja Kirkaspennulle hiukan ärtyneesti, ja käveli oppilaidenpesään. Taivaspentu ei tiennyt kuka se oli, mutta katsoi hämmentyneenä oppilaan perään. ”Selvä, ei sitten mennä sinne”, Kirkaspentu naukaisi ja tuhahti, ja suuntasi eri suuntaan. Taivaspentu seurasi siskoaan häntä koipiensa välissä, he olivat jo joutuneet jonkinlaiseen pulaan. Seuraavaksi Kirkaspentu johti Taivaspennun pesälle, joka näytti pentutarhalta.
”Mikä paikka tämä on?” Kirkaspentu ihmetteli ääneen, ja käveli lähemmäs pesän sisäänkäyntiä. Kirkaspentu käveli sisälle pesään, ja Taivaspentu perässä. Pesän sisällä oli monia hajuja, jotka olivat joistakin kasveista. Musta naaras makoili lähistöllä, ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi pienille pennuille.
”Hei pennut, olen Hehkuaskel, kuinka voin auttaa teitä?” Hehkuaskel niminen naaras kysyi pennuilta ystävällisesti. Taivaspentu katsoi Kirkaspentua painostavasti, että tämä vastaisi hänen puolestaan. ”Me vain tutkimme, ja mikä tämä haju on?” Kirkaspentu naukaisi haistellen ilmaa. Vai niin, no se haju on yrtit, joilla parantajat parantavat kissojen haavoja sekä tauteja”, Hehkuaskel vastasi. Kirkaspentu nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Taivaspentu vielä käännähti katsomaan Hehkuaskelta.
”Kiitos”, Taivaspentu kuiskasi. Kirkaspentu ehti johdattaa Taivaspentua hetken, kun jotain tapahtui. Lumikkoviiksi juoksi hätäisesti ulos pentutarhasta, joka oli toisella puolella leiriä. Taivasoentu painautui maralaksi, ja hänen korvansa koskivat niskaa.
”Taivaspentu! Kirkaspentu! Missä olette! Auttakaa, pentuni katosivat!” Lumikkoviiksi huusi hädissään. Katsoin Kirkaspentua silmiin. ’Tämä on sinun syytäsi’, Taivaspentu ajatteli.
”Olemme täällä emo!” Kirkaspentu naukaisi niin lujaa kuin pystyi, Lumikkoviiksi juoksi nopeasti siskosten luokse.
”Mitä te teette? Aiheutitte minulle paniikkikohtauksen! Ette saa poistua pentutarhasta ilman lupaani!” Lumikko viiksi naukaisi, hänen silmistään vuosi kyyneliä. Hän tarttui Taivaspennun ja Kirkaspennun niskanahkoihin, ja kuljetti heidät takaisin penturarhalle. Lumikkoviiksi laski pennut sammalvuoteelle, ja istahti heidän viereensä.
”Älkää enää ikinä livahtako ulos pesästä kun nukun”, Lumikkoviiksi torui pentujaan. Taivaspentu katsoi anteeksipyytävösti Lumikkoviikkseä. ”Anteeksi emo, se oli kyllä Kirkaspennun idea”, Taivaspentu sanoi ja katsahti siskoaan. ”Eikä ollut! Ja sinä tulit mukaani!” Kirkaspentu väitti vastaan.
”Lopettakaa tappeleminen, saatte molemmat minulta rangaistuksen. Teidän täytyy pysyä puolikuuta pesässä”, Lumikkoviiksi naukaisi pennuilleen. Kirkaspentu katsoi pettyneesti emoaan, mutta asettui makaamaan tämän viereen. Taivaspentu istahti sammalvuoteelle ja huokaisi. ’Tiesin että joudumme pulaan’, Taivaspentu ajatteli.

Kirjoittaja: Käärme

Heräsin oppilaiden pesästä kun oppilaiden pesän suuaukosta tuli valo suoraan silmilleni. Avasin silmäni ärtyneenä ja nousin ylös ison venytyksen kera. Kävelin aukiolle ja katselin kohti nousevaa aurinkoa.
*Ei enää kauaa niin on jo auringon huippu. Mites minä näin kauan nukuin?* ajattelin. Tassutin ulos pesästä ja ajattelin ensiksi hakea itselleni jotain aamiaista. Loikin tuoresaaliskasalle ja otin sieltä itselleni melko laihan näköisen pienen jäniksen. Mestarini Pimentovarjo tuli luokseni juuri silloin, kun aloin syömään jänistä.
“Meillä olisi nyt saalistusharjoitukset.” musta naaras sanoi. söin nopeasti suuni tyhjäksi ja vastasin naaraalle:
“Joo joo, mutta mun täytyy saada syödä ensin tai mä kuolen siellä nälkään.” Pimentovarjo katsoi minuun kiukkuisesti.
“Syö nopeammin meillä ei ole tässä koko päivää hukattavaksi!” naaras ärähti ja jäi pienen välimatkan päähän istumaan ja odottamaan, että olisin valmis syömisessä. Ahmin jänistä rivakasti, jotta pääsisimme lähtemään mahdollisimman nopeasti. Kun olin valmis, nousin ylös ja tassutin rivakasti mestarini luokse.
“Viimeinkin! Sinulla kesti ikuisuus” Pimentovarjo sanoi äkäisesti. En vastannut naaraalle, koska en halunnut hukata sen enempää aikaa.

Kun pääsimme viimein ulos leiristä, Pimentovarjo opasti minua kohti lehtikuusilaaksoa. Näin hiiren vain muutaman ketunmitan päässä meistä. Menin kyyryyn vain, koska olin nähnyt miten muille oli opetettu saalistusta. En tienny siitä eteenpäin mitä piti tehdä, joten lähdin vain rynnimään pientä otusta kohti, joka kuuli askeleeni ja livahti nopeasti lähimpään koloon.
“Ketunläjät,” Kirosin mumisten. Olisin niin kovin halunnut tehdä vaikutuksen Pimentovarjoon sillä, että nappaisin hiiren ilman minkäänlaista harjoitusta. Pimentovarjo tassutti vierelleni ja nostin katseeni ja kohtasin mestarini katseen. Naaras näytti hieman vihaiselta ja pettyneeltä. Nousin nopeasti ylös.
”Ensi Kerralla älä rynni tuolla lailla minnekään ennen kuin olen opettanut sinulle kaikki tarvittavat asiat”, Pimentovarjo sanoi. Nyökkäsin nolostuneena ja katselin puita ympärilläni välttääkseni naaraan katseen. Näin miten parvi lintuja lensi ylitsemme ja haaveilin niiden nappaamisesta. Haaveilin siitä miten saisin iskeä hampaani niiden niin ihanaan lihaan. Haaveilin siitä että saisin tuntea sen lämpimän veren tulvahtavan suuhuni. Pimentovarjo sanoi jotain ja lähti tassuttamaan aukeammalle alueelle. Tajusin heti, että naaras aikoi opettaa vaanimista.

Kun Pimentovarjo oli opettanut minulle vaanimista enkä ollut kuunnellut puoliakaan mitä hän oli sanonut tai tehnyt puoliakaan asioista mitä hän oli käskenyt tehdä oli viimein aika lähteä takaisin leiriin. Seurasin naarasta ja laitoin pienimmätkin kivet ja puun katkenneet oksat muistiin jotta muistaisin reitin myöhemmin. Haaveilin siitä, että joku päivä olisin itsekin mestari ja opettaisin oppilastani saalistamaan ja taistelemaan. Oli päivänselvää, että tulisin joku päivä saamaan itsekin oppilaan. Minä ansaitsisin oppilaan, koska minusta piti tulla koko klaanin paras kissa. Oli päivänselvää, että minun potentiaalini tulisi vielä joku päivä viemään minut pitkälle. Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että en huomannut pientä kuoppaa ja kompastui.
*Onpa tämäkin päivä mennyt tosi hyvin!* ajattelin tympääntyneenä ja kompuroin ylös. Otin Pimentovarjon kiinni ennen kuin tämä kerkesi huomata, että olin edes kaatunut. Näinkin jo kohta leirin ja haistoin tutun niin voimakkaan kuolonklaanin tuoksun. Rynnistin sisälle ja olin niin onnellinen, että harjoitukset olivat ohi. Tassutin yhteen varjoon oppilaiden pesän lähistöllä ja menin siihen istumaan. Katselin reikää kiviseinässä, jonka olin löytänyt joskus pentuna. Reikä oli aika pieni ja ei hirmuisen syvä. Kuitenkin pääni mahtui helposti sen sisälle. Kaivoin sieltä kokoelmani esille ja varmistin, että kaikki on tallella. Levittelin kaiken siihen ja tutkiskelin niitä hetken. Siinä oli höyheniä ensimmäisestä linnusta jonka olin koskaan syönyt ja kyykäärmeen hammas jonka olin löytänyt jonkin matkan päästä leiristä, kun olin mennyt ensi kertaa ulos. Pidin hammasta erittäin tärkeänä sillä se muistutti minua kyypennusta. Siellä oli myös raidallinen kivi jonka olin ajatellut näyttävän hienolta ja muuta sälää. Tungin aarteeni takaisin koloon ja nousin ylös. Katsoin leirin suuta ja ajattelin lähteä etsimään lisää aarteita.

Kävelin pienen joen rantaan ja istahdin siihen. Vesi tosiaan oli kirkasta. Tiesin joen johtavan hehkulammelle ja ajattelin, että ehkä sieltä löytyisi jotain hienoa. Kävelin hiljaa mietiskellen asioita kohti hehkulampea ja, kun viimein näin sen se näytti paljon isommalta mitä olin sen olettanut olevan. Katsoin hehkulampea silmät ammollaan. Ravistelin päätäni.
”Muista miksi olet tullut tänne!” Muistin itseäni mumisten ja katselin lammen rantaa tarkasti. Pääasiassa siinä ei ollut, kun vain multaa ja pikkukiviä, mutta oli siellä jotain muutakin kuten vaikka pieniä risuja tai vaikka käpyjä. Löysin maasta ison höyhenen joka oli noin tassuni pituinen. Nostin sen suuhuni ja jatkoin aarteiden etsiskelyä.
”Hmm mitäs täällä olisi,” mumisin höyhen suussani ja tassutin kohti isompaa jokea joka laskeutui hehkulampeen. Katsoin hieman vettä ja värähdin.
*Tuonne sinä et halua tipahtaa,* ajattelin ja katselin maata. Näin jotain kiiltävää edessäpäin ja juoksin sen luokse. Katsoin kiiltävää vihertävää suomua maassa joen rannalla. Kyykistyin sen eteen ja nuuhkin sitä. Se haisi aivan kalalle tai sille miten klaanitoverini olivat kuvailleet kalan haisevan. Tökin sitä tassullani ja harkitsin ottaa sen mukaani, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin ja päätin jättää sen siihen. Jatkoin matkaa vielä jonkun aikaa, mutta lopulta sitten päätin kääntyä ja lähteä takaisin kohti leiriä. Ajattelin mitä kaikkea voisinkaan tehdä sitten, kun minusta tulisi soturi ja, jos tarkoitan kun minusta tulisi päällikkö. Johtaisin klaaniani pelolla ja tiedolla siitä, että olemme aina valmiita taistoon toisia kissoja vastaan. En halunnut antaa armoa kellekkään. Minun valtani alla kukaan ei ansaitsisi armoa. Näin pienen kasan lehtiä ja ajattelin sitä vihollisena. Kyykistyin ja hiivin sitä kohti. Otin kynteni esiin ja loikkasin kohti lehtikasaa. Se pöllähti ympäriinsä ja nappasin muutaman lehden kynsilläni. Hymyilin voitonriemuisesti ja ajattelin miten veri olisi purskahtanut kynsilleni ja värjännyt tassuni punaisiksi. Menin kyyryyn ja kokosin lehdet taas kasaksi. Laitoin höyhenen pienen kiven alle odottamaan ja loikkasin taas lehtikasaan. Yritin napata mahdollisimman monta lehteä kynsilläni ja suullani ja lopulta laskin kuinka monta niitä oli.
*1 2 3…* Laskin mielessäni lehdet. *…12 ja 13!* Olin saanut kiinni 13 lehteä ilmasta. Oli se melkoinen suoritus kuitenkin. Laitoin lehdet pois ja otin höyhenen maasta onnellisena. Lähdin jatkamaan matkaani kohti leiriä ja hymyilin onnellisena.

Tunkeuduin sisään leiriin ja kävelin taas kohti samaista varjo kohtaa. Istahdin siihen ja tungin höyhenen kiven koloon. Kuulin mahani murisevan ja muistin, että olin viimeksi syönyt aamulla. Nousin ylös ja tassutin ruoresaaliskasalle ja otin sieltä itselleni variksen. Päätin mennä takaisin varjo kohtaan ja söin variksen siellä. Kun olin syönyt, nyhdin varikselta sen kynnet irti ja laitoin ne kuoppaan. Nousin ylös ja vein variksen lopun pois. Katsahdin taivaalle väsyneenä ja tajusin, että aurinko oli jo vähitellen laskemassa. Kuljin jo kohti oppilaiden pesää joka sijaitsi kaatuneen kuusipuun latvustossa. Möngin sisään ja menin makuualuselleni lepäämään.

//joku häirittee?

Kirjoittaja: Auroora

Olin viime aikoina alkanut viettää yhä enemmän aikaa Henkäysvarjon kanssa. Varapäällikkö tuntui nykyään luottavan minuun, ainakin enemmän kuin ennen, mikä sekin oli mielestäni saavutus. En pitänyt erityisemmin turhasta jutustelusta, mutta tein parhaani esittääkseni kiinnostunutta, kun Henkäysvarjo höpisi joutavia ennen partioon lähtöä tai huvittunutta, kun hän kertoili sotureille mauttomia vitsejään. Oikeastaan tämä näytteleminen kävi nykyään huomattavasti helpommin kuin ennen: olin muiden kissojen kanssa rennompi, vaikka en mitään viihdyttävintä seuraa ollutkaan.
Henkäysvarjo oli juuri lähettänyt minut partioon Mäyräkynnen, Huomenkyyhkyn sekä näiden oppilaiden Pyräkkätassun ja Toivetassun kanssa. Varapäällikkö oli sanonut minulle matalalla äänellä, että hänellä olisi jotain tärkeää kerrottavaa. Olisin halunnut pakottaa hänet kakistamaan asiansa ulos jo tuolloin, sillä uteliaisuus oli tappaa minut. Henkäysvarjo oli kuitenkin vaikuttanut siltä, että halusi jutella rauhassa muiden katseilta ja korvilta, joten tyydyin pähkäilemään asiaa partiossa kulkiessamme. Tuhkajuova oli arvellut, että varapäällikkö suunnitteli jotain; ehkä olin viimein saamassa selville, mitä tämä piilotteli kumppaniltaan.
Olin niin ajatuksissani etten edes huomannut kehittyvää vaaratilannetta ylhäällä oksistossa. Säpsähdin kun yllättäen kuulin rääkäisyn ja sen perään oksien rasahtelua ja lopuksi vielä kovan tömähdyksen. Kun käännyin ympäri, näin Toivetassun maassa karvat sotkussa ja lehtien peitossa. En tarvinnut montaa sekuntia ymmärtääkseni, mitä oli todennäköisesti tapahtunut: Toivetassu oli kaiketi kiivennyt saaliin perässä puuhun ja tipahtanut sitten maahan.
Astahdin lähemmäs ja tarkastelin oppilaan kehoa vammojen varalta kulmat kurtussa. ”Oletko kunnossa?”
Toivetassu nyökkäsi pienesti.
”Olen minä”, hän ähkäisi, mutta en ollut aivan vakuuttunut. Katsahdin ylös puuhun ja katkenneista oksista päättelin korkeuden, jolta oppilas oli pudonnut. Tuolta korkeudelta kyllä voisi selvitä naarmutta, mutta Toivetassu näytti harventaneen kunnioitettavan määrän oksia matkansa varrelta. Jos yksi niistä olisi osunut oikeaan paikkaan oikeassa kulmassa, oppilas olisi voinut menettää henkensä.
”Oletko aivan varma?” kysyin siristäen silmiäni oppilasta katsoessani. Huomasin Huomenkyyhkyn lähellä ja viitoin tämän luoksemme. Mäyräkynttä ei harmikseni näkynyt lähettyvillä, kolli olisi varmasti halunnut huolehtia pojastaan.
”Jos olet varma, että tosiaan selvisit pelkillä naarmuilla, voimme jatkaa partiota. Kenties Huomenkyyhky voi antaa sinulle pienen oppitunnin turvallisesta liikkumisesta puissa”, sanoin terävästi ja vilkaisin naarassoturiin. ”Mutta sinun on parempi tosiaan olla kunnossa, jos niin sanot. En halua olla vastuussa siitä, että joku partiossani oleva loukkaantuu eikä saa tarpeellista hoitoa ajoissa. Jos tarvitset parantajaa, lähdemme heti leiriin.”

//Toive?

Kirjoittaja: Sirius

Makasin vuoteellani. Oli raskasta pitää päätä ylhäällä, koska siinä oli arpia. Orvokkisydän makasi vieressäni. Naaras oli hieman huonommassa kunnossa kuin minä. Edessäni oli toinen sairasvuode, jossa makasi tummanruskea naaras Nuppujuova. Hän oli ollut täällä jo muutaman päivän. Nuppujuovan toinen silmä näytti yhä kauhealta. Siinä oli iso arpi, ja se oli kiinni. Toivoin että naaraalle ei kävisi mitään. Nuppujuova käänsi päätään minua kohti. ”Hei, miten voitte?” hän kysyi ystävällisesti. Mieleni teki vastata naaraalle kipakasti, mutta en kehdannut. Orvokkisydän kuitenkin ehti ennen. ”Voimme ihan hyvin. Entä sinä?” Orvokkisydän naukui. ”Ihan hyvin. Tai vielä paremmin erään kissan takia.” Nuppujuova vastasi. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi. ”Ei.” hän kuiskasi. Huomasin, että hän vaikutti peittelevän sanomaansa. Yritin olla välittämättä siitä, mutta kuitenkin minua kutkutti saada tietooni se, ketä Nuppujuova tarkoitti. Olihan naaras kaunis ja mukava, mutta en tykännyt hänen kaltaisistaan kissoista. Toivoin että naaras oli saanut jonkun komean tai rohkean kissan. Itsekin haluaisin kumppanin, mutta en uskaltanut kysyä keneltäkään. Kuitenkin minua pidettäisiin ihan hiirenaivona! Eikä kukaan tekisi pentuja tälläisen kanssa, joka oli karannut klaanistaan. Hehkuaskel ilmestyi kuin tuhkasta esiin. Naaras kyseli vointejamme ja antoi meille yrttejä. Itse halveksuin jonkin verran parantajia, mutta arvostin heidän työtään. Ilman Hehkuaskelta, olisimme kuolleet kaikki. Olimme kaikki velkaa parantajille. Venyttelin. Köyristin niskaani voimakkaasti. Laskin etutassuni maahan ja hyppäsin pois vuoteeltani. Yhtäkkiä takatassuuni iski sävähtävä kipu. ”Aih!” suustani pääsi. Hehkuaskel kiirehti luokseni. ”Mikä kävi?” hän kysyi. ”Takatassuni.” kuiskasin. Hehkuaskel katsoi sitä. ”Kyllä, näyttää siltä että takatassusi on nyrjähtänyt. Luita ei onneksi mennyt poikki.” Hehkuaskel totesi. ”Annan sinulle pietaryrttiä.” Nyökkäsin. Käpäläni tuntui kipeältä. Peruutin vuoteelleni. Halusin jutella jonkun kanssa. ”Oletko hereillä?” kysyin Orvokkisydämeltä. Naaras nukkui sikeästi. Huomasin torkkuvan Nuppujuovan. Hehkuaskel lajitteli yrttejä. Käännyin katsomaan. ”Arvostatko parantajuutta?” Hehkuaskel kysyi katsomatta minuun. Häkellyin kysymyksestä. Hehkuaskel ei koskaan ollut sanonut minulle noin. ”Ööh..tietysti.” sanoin kiusaantuneena. Eihän se koko totuus ollut, mutta en todellakaan kehdannut sanoa sitä naaraalle ääneen! Millainen idioottikissa tekisi niin? Hehkuaskel katsoi minua pitkään. ”Valehteletko? Voit kertoa minulle suoraan totuuden, en loukkaannu. Katsos parantajat kuuluvat täällä Kuolonklaanissa huonoimpaan arvoon.” Hehkuaskel sanoi ihan kuin arvaten ajatukseni. ”Et loukkaannu?” varmistin. ”En, olen kokenut pahempaakin.” Hehkuaskel vastasi. Mietin hetken. Kehtaisinko sanoa hänelle sen? Vai enkö? ”No, tietysti arvostan työtäsi. En..ööh..halua erota muista kuolonklaanilaisista, joten..no pidän sinua alemmassa arvossa.” änkytin. Heti halusin viiltää minulta vaikka kuonon irti tai jotain. Sanoin kerta kaikkiaan hyvin loukkaavasti että oudosti! Hehkuaskel katsoi minua oudosti. Hänen katseestaan ei osannut sanoa mitään. Oliko se loukkaantunut? Oliko se surullinen? Oliko se ne kenties..huvittunut? En tiennyt mitään hänestä. Mutta hän tiesi kaiken minusta. ”Äh, älä välitä. Olet vasta nuori, joten tuo on varsin yleinen mielipide. Arvostan rehellisyyttä.” Hehkuaskel vastasi. Yhtäkkiä minusta tuntui helpottuneelta. Hehkuaskel ei ollutkaan loukkaantunut hirveästä kommentistani! ”Vaikka kyllähän minua ilahduttaa kuulla kiva mielipide itsestäni.” Hehkuaskel lisäsi pilke silmissään. Katsoin naarasta. Pidin Hehkuaskelesta. En tietenkään ollut ihastunut tähän, mutta saihan kissoista pitää. Hehkuaskel jatkoi yrttejen lajittelua. Mietin, miltä tuntuisi olla parantajan kumppani. Paitsi, että se oli mahdotonta. Eihän parantajalla saanut olla kumppania! Vai saiko? Se olisi ainakin soturilain vastaista, enkä haluaisi rikkoa enempää lakia. Tunsin vain pari kissaa, jotka olivat rikkoneet jollain tavalla lakia. Eihän kukaan tiennyt että olin rikkonut sitä. Paitsi tietenkin Kalmakuu. Onneksi minulla oli vielä mestarini. Hän oli ihan mukava. Ajatukseni palautuivat taas kumppani-asiaan. Kukakohan sopisi minulle kumppaniksi? Ei ainakaan Höyhenhalla, tai Lumikkoviiksi, sillä heillähän oli jo erakko-kumppanit. Ja hekin olivat rikkoneet lakia. Ja sitä paitsi heillä oli jo pennut! Toisaalta he sopisivat minulle hyvin. Jatkoin miettimistä hetken, mutta nukahdin uneen.
//Kp-boosti //

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Täydenkuun kokoontumisesta oli jo aikaa, ja koulutukseni lähenteli loppuaan. Mäyräkynsi oli pitänyt minulle jo loppuarvioinnit, mutta niiden tulokset selviäisivät vasta kun kaksi muuta pentuetoverini olivat suorittaneet omat loppukokeensa mestariensa kanssa. En tiennyt, kuinka kauan siihen vielä menisi, mutta pidin siitä, miten paljon rennompia viime päivien harjoitukset olivat olleet verrattuna niihin kertoihin, kun olin vasta aloittanut oppilaana.
Tänään Mäyräkynsi oli ottanut minut mukaansa saalistamaan. Olin saanut kiinni kaksi hiirtä, jotka varmasti ruokkisivat pari ellei kolmekin kissaa. Ulkona ollessani olin parhaani mukaan yrittänyt huomata muutoksia metsän muissa eläimissä, kuten emo oli kehottanut. Tähän mennessä olin saanut huomata vain sen, että riistaa oli metsässä huomattavasti vähemmän kuin viherlehden aikaan.
”Osallistumme illalla partioon”, Mäyräkynsi murahti minulle leiriin saavuttuamme. Puolisokea kolli pudotti saalistamansa myyrän tuoresaaliskasaan, johon minäkin pudotin omat saaliini. ”Voit pitää vapaata siihen asti.”
”Selvä juttu”, vastasin mestarilleni takaisin hieman hajamielisesti, sillä huomioni oli kiinnittynyt lähellä oppilaiden pesää itseään sukivaan Hämärätassuun. Sydämeni alkoi pamppailla rinnassani nopeammin, kun naaras nosti katseensa turkistaan ja kohtasi omani.
Hieman hermostunut hymy levisi naamalleni suunnatessani ruskeankirjavan oppilaan luo. ”Hei, Hämärätassu! Miten menee?” kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman rennolta, tuskin siinä kuitenkaan onnistumatta.
Hämärätassu naurahti. ”Ihan hyvin. Saitte näköjään saalista Mäyräkynnen kanssa”, tämä maukui ja viittasi tuoresaaliskasaan päin.
”Niin saimme.” Pidin lyhyen mietintätauon ja yritin keksiä, miten veisin keskustelua eteenpäin. Sitten sain loistotuuman: ”Oletko vielä syönyt tälle päivälle?”
”Enpä kyllä ole”, Hämärätassu hymähti päätään kallistaen. Hänen silmänsä tuikkivat hiukan ilkikurisesti. ”Oletan, että haluat jakaa kanssani tuoresaaliin.”
”En tietenkään – tai siis kyllä! Kyllä haluan!” takeltelin häkeltyneenä siitä, miten helposti naaras oli onnistunut näkemään lävitseni. En kai minä sentään niin ennalta-arvattava ollut?
Hämärätassu hymyili minulle huvittuneesti. ”Kumpi hakee?”
”Minä voin!” Kerrankin olin kiitollinen siitä, että suuni puhui ennen kuin aivoni ehtivät niitä komentaa tekemään niin. Kävin tekemässä nopean mutkan tuoresaaliskasalla ja valikoin meille yhden saalistamistani hiiristä. ”Sinä voit aloittaa.” Työnsin hiiren Hämärätassulle, joka kumartui etsimään siitä sopivaa kohtaa haukata.
Ruokaillessamme tuoresaaliskasan luona tilanne alkoi käydä kuumana: Narsissitassu oli ajautunut riitaan Jääviillon kanssa. En ollut kiinnittänyt huomiota siihen, mistä konflikti oli saanut alkunsa, mutta ilmeisesti Narsissitassu oli tehnyt jotakin niin anteeksiantamatonta, että se oli saanut Jääviillon käymään nuoremman kollin kimppuun. Seurasimme Hämärätassun kanssa etäältä kahden kissan kamppailua, joka näytti minusta hyvin epäreilulta – Jääviilto nakkeli pienempää kollia kuin mitäkin haaskaa. Lopulta Henkäysvarjo kävi erottamassa nujakoitsijat toisistaan ja rauha palasi aukiolle.
Olin aikeissa mennä katsomaan, oliko Narsissitassulle käynyt pahastikin, mutta oppilas ehti poistua leiristä Henkäysvarjon kanssa. Miksi kummassa klaanin varapäällikkö oli pyytänyt Narsissitassun mukaansa sen sijaan, että olisi lähettänyt tämän parantajalle? Perin outoa, jos minulta kysyttiin.

Jonkin ajan kuluttua Henkäysvarjo ja Narsissitassu palasivat takaisin leiriin. Kaksikko erkani heti aukiolle astuttuaan, ja päätin käyttää tilaisuuden lähestyäkseni Narsissitassua. Vaaleanoranssi kolli huomasi minut heti. Lähietäisyydeltä näin, että oppilas oli ottanut aiemmin osumaa Jääviillolta.
”Hei”, tervehdin pesätoveriani ystävällisesti. ”Mietinkin, mihin sinä katosit. Luulin, että sinun olisi pitänyt mennä parantajan pesälle sen tuoresaaliskasalla sattuneen välikohtauksen jälkeen. Mitä asiaa Henkäysvarjolla oli sinulle?” Tutkailin kollin meripihkanvärisiä silmiä ja yritin löytää niistä jotakin vihjettä siitä, mihin kaksikon käymä keskustelu olisi mahdollisesti voinut liittyä. Narsissitassu ja Henkäysvarjo eivät olleet edes sukua toisilleen, joten minusta oli hieman outoa, miksi varapäällikkö oli halunnut puhua juuri tuon kanssa.

//Narsissi?

Kirjoittaja: Ruska

Kävelin poispäin parantajan pesästä, jossa olin juuri ollut tapaamassa Nuppujuovaa,olin samalla myös vienyt tälle ruokaa. Oli jo myöhäinen ilta, ja suuntasin kohti oppilaiden pesää, jotta pääsen nukkumaan pitkän päivän jälkeen. Nuppujuova oli tälläkin kertaa käyttäytynyt kummallisesti, ja vaikutti hermostuneelta aina kun olin lähettyvillä. Aloin pikkuhiljaa jo epäillä, että kyseinen naaras on ihastunut minuun, ja se voisi selittää kummallisen käytöksen. Jos hän kerran oli ihastunut, niin miksei hän kertonut tunteitaan? Voi myös olla, että Nuppujuova kokee olonsa epämukavaksi seurassani, mutta ei vain raaskinut kertoa siitä. Vaihtoehtoja oli monia, enkä tiennyt mikä niistä oli totta, ja mikä tarua, mutta epäilin suuresti, että naaras oli ihastunut minuun. Minun on pakko myöntää, että tunnen lämpöä Nuppujuovaa kohtaan, ja toivon että naaras huomasi sen. Olin pikkuhiljaa ihastumassa häneen, mutta se ei ole sopivaa, olenhan vielä oppilas, ja minun pitää keskittyä koulutukseen, eikä kumppaniin, jos saan ikinä edes sellaista, voi olla, etten ikinä edes saa kumppania, mutta ken tietää. Olin jo oppilaiden pesässä, ja asetuin makaamaan omalle pedilleni, otin mukavan asennon, ja asettelin pääni etutassujeni varaan. Suljin silmäni. Minulla olisi taas aikaa ajatella. Mietiskelin, että miksi Toivetassu oli jotenkin tullut minulle etäiseksi, veljeni oli käyttäytynyt oudosti, aina kun Nuppujuova oli kanssani. Epäilen, ettei hän pidä Nuppujuovasta, mutta se on hänen oma asiansa. Kohautin lapojani ja tulin uneliaammaksi ja uneliaammaksi, ja pian uni otti minusta vallan.
Aamu sarasti, ja avasin silmäni. Näin juuri ja juuri pesästä taivaan punaisen värin. Oli aikainen aamu, ja muut oppilaat nukkuivat vielä. Nousin istumaan ja venyttelin etutassujani, jonka jälkeen venytin takatassuhani. Nousin ylös ja tassutin ulos. Taivas oli vieläkin kauniimpi ulkona, kuin pesässä. Rakastin aamuja, taivas oli silloin niin kaunis, ja pilvet olivat myös kauniin väriset. Huokaisin ja istahdin alas. Oli aika sukia turkkini yön jälkeen, tai, no, ainakin siistiä sitä. Nypin nopeasti sammal hiput turkistani, ja tasoitin turkkini, etten näyttäisi että olisin juuri noussut koko päivän. Mietin, että oliko Nuppujuova jo hereillä, vaistoni sanoivat, että hän on, joten kävelin varmana itsestäni kohti parantajan pesää. Olin pian sen luona ja tulin varovasti sisälle. ”Hei Hehkuaskel, tulin taas katsomaan Nuppujuovaa”, sanoin parantaja naaraalle hymyillen. Hän virnisti ja katsoi Nuppujuovaa. ”Käytpä sinä täällä usein, mutta tule peremmälle”, Hehkuaskel sanoi. Naurahdin hermostuneena ja kävelin Nuppujuovan luo. ”Huomenta Nuppujuova, miten voit?” kysyin naaraalta hyväntuulisesti.

// Nuppu?

Kirjoittaja: Sirius

Pyörretassu ojensi saalista minulle. ”K-kiitos. Tosi kivasti tehty.” nau’uin. Oikeasti olisin halunnut vaikka suoraan syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten. Pyörretassu oli maailman ihanin kolli! Ja todella hyvä klaanitoveri. Otin saaliista pienen palan ja mutustelin sitä hetken. ”Kiitos todella paljon.” henkäisin. Pyörretassu loi minuun niin ihanan katseen, että olin kuolla. Minua alkoi huimata. ”Ole hyvä.” kolli sanoi. ”Haluatko sinäkin?” kysyin. ”En, syö sinä vain.” Pyörretassu kieltäytyi. En pystynyt ajattelemaan mitään. Pyörretassu oli todellakin saanut minut ihastumaan. Kolli lumosi minut. En hädin tuskin pystynyt syömään riistaa loppuun! Söin riistaa Pyörretassun katsellessa. Kolli hymyili minulle. Vastasin hymyillen takaisin. Näin pesän nurkalla Hehkuaskelen. Hän virnisti minulle. Sitten naaras katosi varjoihin. Kun olin saanut riistan syötyä, nousin pystyyn. ”Sattuuko silmääsi yhä?” Pyörretassu kysyi. ”Ei usein. Joskus sitä jomottaa.” vastasin. Pyörretassu nyökkäsi. ”Palaan soturintehtäviin ehkä viikon päästä.” lisäsin vilkuillen hermostuneena ympärilleni. Pyörretassu huiskautti hännällään. Näin kollin silmissä ymmäryksen ja jonkun muun..jota en saanut selville. Ehkä surun? Tai..rakkauden? Ei varmasti. Se oli mahdotonta. Ei Pyörretassu minua rakastanut. Hän oli vain ajattelevainen. Vilkaisin häneen lämpimästi. Pyörretassu nousi käpälilleen. ”Alkaa olla jo myöhä.” sanoin kaihoisasti. En halunnut kollin poistuvan hetkeksikään. Minun oli kuitenkin tajuttava, että hän eli omaa elämäänsä. Hän saisi päättää kumppaninsa. Toivoin kuitenkin, että hän valitsisi minut. Huokasin hiljaa. Pyörretassu teki lähtöä pesästä. ”Hei, Pyörretassu.” kuiskasin hänelle hyvästelyiksi. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti ja kuiskasi hänkin: ”Heippa, Nuppujuova.” Katsoin kollin perään. Halusin juosta hänen luokseen, kertoa hänelle kaiken. Yhtäkkiä naamassani tuntui palava kipu. Silmääni koski. Lysähdin vuoteelleni. Juuri silloin Hehkuaskel palasi yrtinhakuretkeltään. Vieressäni torkkuvat Orvokkisydän ja Loiskevarjo eivät olleet heränneet koko päivään. He olivat haavoittuneet pahasti ketun hyökkäyksessä. Hehkuaskel laski kantamuksensa maahan. ”Miten voitte?” hän kysyi ystävällisesti. ”Silmääni sattuu, mutta muuten voin hyvin.” sanoin. Hehkuaskel nyökkäsi. ”Laitan sinulle kohta uuden hauteen.” Hehkuaskel totesi. Juuri silloin Orvokkisydän heräsi. Hehkuaskel kumartui Orvokkisydämen viereen. Katsoin ulos. Oli jo yö. Laskin häntäni jalkojeni viereen. Suljin silmäni. Nukahdin helposti. Näin unta. Siinä makasin pienet pennut vierelläni. Ne kiipeilivät päälläni. Näin katseeni olevan iloinen. Yhtäkkiä isokokoinen musta kolli tuli viemään pentuni. Yritin taistella vastaan, mutta kolli nappasi pentuni ja jätti minut yksin. Näin kollin muistuttavan hämmästyttävän paljon Loiskevarjoa. Loiskevarjoko pentuni veisi? Ei ikinä, jos minusta olisi siitä kiinni. Olisin valmis vaikka…haavoittamaan klaanitovereitani pentujeni tähden! En tuntenut kuitenkaan mitään vatsassani. Ei minulla edes olisi pentuja! Vaikka, ajatus pienistä karvakasoista kyllä houkutti. Olisihan se kivaa… Mutta kenet ottaisin kumppanikseni? En ehtinyt miettiä sitä enempää, kun heräsin. Aamu oli kaunis, ja puiden lehdet olivat punaiset. Aamurusko oli kaunis. Minusta tuntui tyhjältä. Juuri silloin Hehkuaskel palasi pesään. Mieleeni tuli taas Pyörretassu.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Siru

Ennen kuin Narsissitassu ehti huomatakaan, punaruskea soturi hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tätä hän ei todella osannut odottaa – ei edes Jääviillolta. Luonnollisesti kokemattomalla oppilaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia suurikokoista soturia vastaan, minkä hän tiesi itsekin vallan hyvin. Ainoana keinona oli koittaa päästä luikertelemaan Jääviillon tiukasta otteesta samalla, kun tuo havitteli terävillä, valkoisilla kynsillään kohti Narsissitassun kasvoja. Aina, kun nuorempi luuli pääsevänsä pakoon, harmillisen tutuksi käynyt tassupari painoi hänet takaisin maahan. Hän ei voinut loputtomiin välttyä Jääviillon iskuilta ja viimein, kun hänen voimansa alkoivat hiipua, Narsissitassu tunsi terävän kynnen uppoavan hänen kasvojensa ihoon. Oppilaan suusta päässyt parkaisu kaikui koko leirissä, jonka jälkeen hän ehti nähdä vilauksen vastustajansa voitonriemuisesta ilmeestä, ennen kuin tuo isku hampaansa hänen niskavilloihin ja lähti riepottelemaan pitkin leirin pohjaa. Narsissitassu roikkui soturin hampaissa kuolleen rusakon lailla, kun oli täysin voimaton enää rimpuilemaan. Kuonoon syntyneestä viillosta valui pieni verivana nuoren kollin suuhun, joka luuli saamansa iskun aiheuttaneen suurtakin tuhoa hänen kasvoillensa. Lopputtomalta tuntuneen retuutuksen seurauksena, Narsissitassu ei nähnyt enää eteensä ja ympäröivät äänet olivat muuttuneet huminaksi hänen korvissaan. Oppilas ei näin ollen huomannut paikalle ilmestynyttä Henkäysvarjoa, saati sitten kuullut varapäällikön käskyä Jääviillolle irrottaa hampaansa uhristaan. Hän luuli aluksi soturin pysähtymisen tarkoittavan vain voimien keräämistä viimeiseen rökitykseen, jonka olisi tarkoitus lopettaa hänet kokonaan. Vasta iskeydyttyään viimeisen kerran maahan, Narsissitassu uskalsi avata silmänsä. Helpotuksen huokaus pääsi kissan suusta, kun hän erotti punaruskean soturin loittonevan selän, jota kuitenkin seurasi koko kehon läpi kulkeva kivun aalto. Pahin jomotus tuntui niskassa, johon oli varmasti jäänyt pienet reiät Jääviillon hampaista, sekä kuonossa, jonka haavasta oli lentänyt veripisaroita leirin pohjalle.
”Mitä oikein teit, että sait Jääviillon noin kimppuusi?” varapäällikön ääni sai Narsissitassun hätkähtämään, kun hän viimein sai uudelleen käsityksen ympäristöstään ja korvien soiminen vaimeni. Oppilas hoiperteli kokonaisvaltaista särkyään peitellen takaisin jaloilleen, ravistellen samalla enimmät tomut vaaleanoranssilta turkiltaan.
”En minä tahallani ”, nuori kolli naukaisi hengästyneellä äänellään ja käänsi katseensa paikalle ilmaantuneeseen Henkäysvarjoon, jonka äänensävy oli toruvan sijasta ennemminkin huvittunut.
”Et varmasti, ellet sitten ole täysi typerys. Pystytkö kävelemään?” varapäällikön yllättävä huomio hämmensi Narsissitassua, jolle tämä oli ensimmäinen keskustelu tuon kanssa. Hän oli valehtelematta mielissään, mutta olisi toivonut sen tapahtuneen milloin tahansa muulloin, kuin täydellisen rökitetyksi tulemisen jälkeen. Katsomattakin nuori kolli tiesi, että leirin pohjalla pyöri vaaleanoransseja karvapalloja, jotka Jääviilto oli repinyt hänen turkistaan. Itsevarmana hän kuitenkin nyökkäsi ja uskalsi kohdata harmaan kollin siniset silmät.
”Hyvä, mennään sitten. Minulla olikin hieman asiaa sinulle”, Henkäysvarjo komensi ja lähti edellä kulkemaan ulos leiristä. Narsissitassu seisoi hetken suu hämmästyksestä auki, mutta juoksi varapäällikön kiinni, ennen kuin tuo katosi ulos vievään tunneliin. Hänen päässään pyöri lukuisia eri selityksiä sille, miksi Henkäysvarjo halusi puhua juuri hänen kanssaan. Ehkä hän oli joutunut ongelmiin Jääviillon ärsyttämisestä, vaikka oppilaan mielestä soturi oli enemmän vastuussa konfliktin eskaloitumisesta. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä, miksei nuhtelua olisi voinut suorittaa leirissä, missä se yleensäkin tapahtui. Vasta jonkin matkaa kuljettuaan kauemmas leiristä, varapäällikkö käänsi katseensa takanaan kulkevaan Narsissitassuun ja viittoi hänet kävelemään vierellään.
”Olet varmasti samaa mieltä siitä, että Kuolonklaanin tehtävä on huolehtia omistaan ja turvata jälkikasvumme, ja samalla koko klaanimme , tulevaisuus?” Henkäysvarjo aloitti vakavalla äänellä ja katsoi painostavasti oppilaan meripihkasilmiin. Vaaleanoranssi kolli oli saanut Aaltosalamalta perusteellisen puheen Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän arvoista, joten hän ymmärsi, miksi jotkut olivat niin fanaattisia sen suhteen. Narsissitassu päätyi vain nyökkäämään, sillä totta puhuen hän ei ollut varma, millaista vastausta varapäällikkö häneltä odotti.
”Niin arvelinkin. Joka tapauksessa, syy sille, miten klaanimme on onnistunut pysymään niin vahvana on, että arvomme ja uskomme ovat siirtyneet aina sukupolvelta toiselle. Kissat, joilla ei ole yhtä lujaa sidettä historiaamme, eivät totta puhuen osaa kunnioittaa sitä samalla tavalla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” Henkäysvarjo jatkoi ja nuorelle oppilaalle alkoi hieman valjeta, miksi tämä keskustelu oli parempi käydä kaukana leiristä.
”Ymmärrän, mutta miksi kerrot tämän minulle?” Narsissitassu uskalsi udella, vaikka uskoi saavansa tietää sen pian joka tapauksessa. Harmaan kollin kasvoille nousi pieni hymynkaltainen.
”Kaltaisillamme kissoilla on tärkeä rooli tulevaisuudessa; pidämme huolen siitä, että asemamme ja uskomme säilyy klaanissa. Voit varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi päälliköksi pääsisi nousemaan joku, joka ei kunnioita arvojamme, saati sitten Pimeyden metsää. Saattaisimme kaikki joutua suureen vaaraan, jos antaisimme sen tapahtua. Olet saattanutkin kuulla mitä tapahtui kerran, kun erakoita päästettiin klaaniimme”, varapäällikkö jatkoi vielä pitkän tovin tarinaa siitä, kuinka nuo kissat, jotka Kuolonklaani oli hyvää hyvyyttään sallinut joukkoonsa, aloittivat melkein sodan varastamalla pennun Eloklaanista. Luonnollisesti tästä syytettiin koko Kuolonklaania, jonka juonittelevat erakot olivat asettaneet syntipukiksi. Ei ollut mikään ihme, ettei Henkäysvarjo – ja tämän mukaan monet muutkaan klaanin kissat – luottanut klaanin ulkopuolisiin kissoihin. Kaikki mitä varapäällikkö sanoi, kävi Narsissitassun järkeen, sillä kuka nyt haluaisi vaarantaa lähimmäisensä ulkopuolisten kissojen takia. Viimein Henkäysvarjo ilmoitti heidän täytyvän palata takaisin leiriin, mutta haluavansa puhua oppilaan kanssa lisää hyvinkin pian. Narsissitassu vannoi vielä tuon painostuksesta olemaan kertomatta heidän keskustelusta kenellekään, ja loppumatkan he kulkivat kaikessa hiljaisuudessa.

Leiriin pästyään, Narsissitassu oli saanut prosessoitua päänsä sisällä kaiken, mitä Henkäysvarjo oli hänelle kertonut. Oppilas ei ollut aiemmin pitänyt klaanin ulkopuolisia kissoja suurena uhkana, mutta varapäällikön sana oli saanut hänen mielikuvansa horjumaan. Toki päällimmäisenä ajatuksena oli suunnaton halu päästä kerskailemaan muille oppilaille, kuinka varapäällikkö oli itse halunnut keskustella juuri hänen kanssaan, mutta se tietäisi luultavasti paljon jatkokysymyksiä, joihin hän ei osaisi keksiä luontevaa valhetta. Heidän saapuminen kahdestaan leiriin oli kuitenkin kiinnittänyt jo yhden oppilaan huomion; Pyräkkätassu lähestyi häntä kiinnostuneen näköisenä.

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

Toivetassu oli partiossa keskellä metsää. Jokaikinen haju jonka kolli sai nenäänsä ja joka ikinen saaliseläin jonka hän sai eteensä oli jonkun muun vihjaama. Kollioppilaan hermot olivat erittäin kireällä, koska hän pelkäsi isäänsä, joka oli mukana partiossa. Kaamostassu oli kertoillut Pyräkkätassun hirveistä tapahtumista Mäyräkynnen kanssa ja kuinka hänen isänsä oli antanut kuonoon Pyräkkätassu poloiselle monia kertoja. Toivetassu pelkäsi omaa kohtaloaan isänsä surkeana epäonnistuja poikana, joka ei osannut kuin kompuroida ja lyödä käpäliään puun juuriin. Onneksi Orvokkisydän suojelisi leirissä poikaansa keneltä tahansa mutta mitä nyt, kun partiossa oli Mäyräkynnen lisäksi vain Pimentovarjo, Huomenkyyhky ja Pyräkkätassu. Kukaan heistä ei heittäytyisi väliin jos Mäyräkynsi rupeaisi ahdistelevaksi. Juuri silloin kollioppilas äkkäsi oravan ja lähti hiipimään sitä kohti. Häntä maata miltei viistäen. Huomenkyyhky nosti häntää hiukan omalla käpälällään ja antoi sitten oppilaansa jatkaa. Häntä laskeutui takaisin maan tasoon ja osui lehtiin jotka, kahahtivat ja orava läksi karkuun puuhun. Toivetassu meni perään ja kiipesi jonkun verran ylemmäs kuin alaoksat olivat mutta pysähtyi siihen koska orava pääsi pakoon. Onneksi puun alla ei ollut muita kuin Huomenkyyhky ja Pimentovarjo niin Mäyräkynsi ei ollut sättimättä tätä surkeaa katin kuvatusta. Toivetassu liikahti oksalla ja rääkäisi, kun sai tikun käpäläänsä. Hän katsahti nopeasti alas ja heilahti oksalta katseensa osoittamaan suuntaan. Hän mätkähti maahan rääkäisten ja jäi makaamaan yhtenä karvakasanna ketunmitan päähän puunrungosta. Pimentovarjo oli ollut hereillä, kun taas Toivetassun mestari oli kipaissut todennäköisesti jonkun toisen saaliin perään. “Oletko kunnossa?” Pimentovarjo kysyi. “Olen minä”, mustaturkkinen oppilas ähkäisi. Hänen karvansa olivat ihan sotkussa ja oksien ja lehtien peitossa, sillä hän oli pudonnut suoraan oksien lävitse.
//Pimento?

Kirjoittaja: Sirius

Vilkaisin pentuja kohti. He olivat aika riitaisia. Nyt Katajapentu, oli jäänyt yksin. Hänen siskonsa lähtivät hieman vihaisen oloisina pois. Kävelin hiekanvärisen kollipennun luo. ”Hei, mitä teet?” kysyin varovasti. Pelkäsin että kolli aloittaisi raivonpurkauksen. Hän käännähti minua kohti. ”Mene pois.” hän murahti. Lähdin muutaman hännänmitan päähän. Katsoin hiekanväristä kollia. Hän istui paikallaan. ”Etkö leikikään siskojesi kanssa?” kysyin. ”En. He ovat ihan tyhmiä. Eivätkä he sitä paitsi halua minua mukaan.” Katajapentu murahti. ”Haluavatpas. Mene nyt vain.” kehotin. ”Enkä mene.” Katajapentu jankutti. Päätin lopettaa. Jos kolli ei halunnut, sitten ei mennyt. Antaa hänen olla rauhassa. Kuulin Katajapennun huokaisun. Pentu näytti yksinäiseltä ilman siskojaan. Olin kuullut että heillä oli neljäskin pentu, joka oli kolli. Ehkä hänestä oli Katajapennulle seuraa? Ei minusta ainakaan. Olin todella vanha, ja sitä paitsi en tajunnut mitään pentujen leikeistä. Niistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Ehkä ne olivat vain pentujen puuhaa. Menin kollin luokse ja näpäytin tätä kevyesti hännälläni. Katajapentu käännähti. Huomasin hänen mutisevan jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkaisin kollia ymmärtäväisesti. ”Haluaisitko leikkiä?” kysyin. ”Et sinäkään minua oikeasti halua. Teet tätä vain säälistä.” Katajapentu maukui, mutta hänen äänensä oli kirkastunut. ”No ehkä teenkin.” ajattelin. En kuitenkaan ikinä myöntäisi sitä kollille ääneen! ”Hyvä on.” Katajapentu myöntyi. ”Mitä tehdään?” ”Päätä sinä.” nau’uin. Katajapentu näytti miettivältä. ”Painitaan!” hän ulahti. ”Ei, ei. Emme voi, olen ihan liian suuri! Jäisit heti alleni!” naurahdin. ”Enkä jäisi.” Katajapentu mökötti. ”Ei millään pahalla siis.” korjasin. ”No entä piilosta?” Katajapentu kysyi toiveikkaasti. ”Ääh, antaa olla! Totta kai!” sanoin. Katajapentu pomppasi pystyyn. Hänen häntänsä viuhtoi vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Katajapennun silmät kimmelisivät innosta. ”Älä nyt liikaa iloitse. Tämä vanhus ei jaksa juosta sinun perässäsi.” sanoin kiusoittelevasti. Katajapentu näytti hetken aikaa säikähtäneeltä. Nauroin kollin pöllämystyneelle ilmeelle. ”No, kumpi aloittaa?” kysäisin. ”Minä haluan mennä piiloon.” Katajapentu ilmoitti. ”Siinä tapauksessa minä lasken.” nauroin. Oli todella hauskaa olla pentujen kanssa! Pennut olivat kaikki erilaisia, jokainen omanlainen. Suljin silmäni ja testasin kaikki kynteni. Laskin ne jokaisen vuorollaan maahan. Sitten avasin silmäni ja nousin ylös. Kiersin aukiota. Aukiolla ei näkynyt ketään. Ainoastaan Untuvapentu ja Hahtuvapentu. He kumpikin istuivat aukion reunustalla. Katajapentua ei näkynyt missään. Kävin tarkastamassa pentutarhan. Siellä ei ollut ketään. Näin siellä ainoastaan Lumikkoviiksen pentuineen. Tarkistin vielä kaikki makuusijat. Katsoin pentutarhan takaa. Minne Katajapentu olisi voinut mennä? Sitten keksin: soturien pesään! Vaikka sinne ei olisi saanut mennä, Katajapentu olisi varmaankin siellä. Pujahdin soturien pesään hiljaa. Hetken aikaa ei kuulunut mitään. Silmäilin pentutarhaa kiintoisasti. Yhtäkkiä näin pikkuruisen hiekanvärisen hännän. Se pilkisti esiin Mäyräkynnen vuoteesta. Hiivin matalana kollin luokse. Yhtäkkiä Katajapentu pomppasi pystyyn. Selvästi hänkin oli aistinut minut. Katajapentu päästi kiljaisun ja hyppäsi vuoteelle. Sitten hän hyppi sammalia pöllyttäen pois pesästä. Katsoin pesää: se oli järkyttävässä kunnossa. Sammalriekaleet lojuivat joka paikassa. Katajapentu näytti nololta. ”Mäntyviiksi, mikä kauheus! Kuka tämän on sotkenut!” kuului huuto. Edessäni seisoi Latvaruusu. ”E-en..” änkytin. ”Et tosiaan! Sinä tämän kai sotkit!” Latvaruusu kivahti. ”En sotkenut! Se oli..” yritin. ”Turha selittää! Mieti, kuinka vihaisia klaanitoverit ovat! Yritäpä sitten selittää heille!” Latvaruusu sähähti. ”En tehnyt tätä! Sen teki Katajapentu!” huudahdin. ”Älä selitä.” Latvaruusu sihahti. ”Miksi muuten edes olisit täällä?” Alistuin syytöksien jatkuessa. Nyt klaanitoverit luulivat, että olin tehnyt tämän!
”Kataja?”

Kirjoittaja: Sirius

Katajapentu hyppäsi pentutarhan toiseen päähän. ”Untuvapentu, hyvä heitto!” Katajapentu huudahti. Untuvapentu hymyili Katajapennulle. Katajapentu muotoili sammalesta pallon ja heitti sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. ”Ei kai se haittaa, vaikka me vähän pelataan.” Katajapentu ajatteli. ”Emo, Katajapentu heitti pallon!” Untuvapentu kertoi. ”Enkä! Itse aloitit!” Katajapentu ulahti. ”Älkää riidelkö. Kumpikin oli syypää tähän. Keksikää jotain muuta.” Höyhenhalla naukui. ”Joo emo.” Untuvapentu naukui. Katajapentua ärsytti. Miksi missään ei saanut tehdä mitään? Aina piti olla kiltisti. Jos ei ollut, menetti asioita. Katajapentu katseli, kuinka Untuvapentu lähti leikkimään Hahtuvapennun kanssa. Katajapentu potki hiekkaa ja heittelehti vuoteessaan. Yhtäkkiä hän keksi: piilosta! ”Tulkaa ulos!” Katajapentu huudahti. ”Ei, teillä täytyy olla joku mukana!” Höyhenhalla esti. Katajapentu pysähtyi ja mulkoili emoaan. ”Päästä meidät, emo! Ei meille mitään tapahdu.” Katajapentu valitti. Höyhenhalla näytti miettivältä. ”Leiri on uusi teille. Te tarvitsette mukaanne kuningattaren.” Höyhenhalla totesi ykskantaan. ”Kyllä me jo osataan!” Katajapentu kivahti. ”Ei me olla enää niitä vastasyntyneitä pikku pentuja, jotka olivat siellä metsässä!” Höyhenhalla vilkuili nolona ympärilleen. Katajapentu tajusi: hän oli paljastanut heidän salaisuutensa. Kuitenkaan kukaan ei vaikuttanut välittävän siitä. ”No minä menen heidän kanssaan.” Mäntyviiksi sanoi. ”Ei sinun tarvitse.” Höyhenhalla sanoi Mäntyviikselle ystävällisesti. ”Totta kai menen, sehän on minun tarkoitukseni. Olla pentujen kanssa. Kyllä minäkin näitä pentuja rakastan.” Mäntyviiksi vastasi. Höyhenhalla nyökkäsi, mutta vilkaisi Katajapentuun äkäisenä. Katajapentu käänsi katseensa. ”Jee!” Untuvapentu ulahti ja pomppi ulos pentutarhasta. Hahtuvapentu tuli perässä, hieman vaitonaisena. Katajapentukin käveli ulos. Katajapentu ryntäsi siskojensa viereen. ”Leikitäänkö?” Katajapentu kysyi. ”En halua leikkiä kanssasi.” Untuvapentu sanoi. ”Ei ole kivaa saada vihaa emolta.” Hahtuvapentukin myönsi. Katajapentua alkoi harmittaa. Sehän tästä vielä puuttui, että Hahtuvapentu ja Untuvapentu  alkaisivat olla vihaisia hänelle! ”Leikkikää sitten keskenänne. Minä etsin parempaa seuraa!” Katajapentu huudahti. Katajapentua ärsytti. Oli tosi ärsyttävää, että hänen mukaansa lähti vain siskot! Heillä ei ollut mitään käsitystä Katajapennun mielipiteistä! Salamanteri sentään oli ollut samanlainen ja yhtä rohkea kuin hänkin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat taas vain samanlaisia. ”Eivät yhtään minunlaisiani.” Katajapentu ajatteli.
”Untski, Mänty tai Höpö?”

Kirjoittaja: Sirius

Moi.” sanoin kun Katajapentu tupsahti päälleni. ”Kuka sinä olet? Minä olen Untuvapentu.” kysyin pennulta. ”Taivaspentu.” pentu sanoi. ”Moi!” Katajapentu ilmestyi esiin. ”Hei!” kiljaisin Katajapennulle. Pian alkoi taas leikkitaistelu. Hahtuvapentu jutteli Taivaspennun kanssa varovaisesti. Syöksyin Katajapennun kimppuun. Kollipentu väisti, mikä koitui kohtalokkaaksi. Hän lennähti suoraan päin Höyhenhallaa. ”Hei!” Höyhenhalla kivahti. Sitten hän huokaisi ja käänsi päätään Mäntyviikseä kohti. Ikikuningatar hymyili kiusoittelevasti. ”Sellaista se pentujen kanssa on.” hän naurahti. ”Katajapentu, äläpäs leiki täällä sammakkoa!” Höyhenhalla sanoi. ”En minä ole mikään sammakko.” Katajapentu kiljaisi. Huomasin Lumikkoviiksen värähtävän. ”Miten näillä on näin paljon energiaa?” Höyhenhalla päivitteli. Ryntäsin siskoni luokse ja läpsäisin häntä häntään. Hahtuvapentu ei kääntynyt. ”Äh.” murahdin ja marssin pois. Asetuin makaamaan pentutarhan reunalle. Koko pentutarha oli hyvin täynnä! Oli Höyhenhalla, Mäntyviiksi, Lumikkoviiksi, me, Lumikkoviiksen pennut. Mutta, sitten kun me lähtisimme oppilaiksi, täällä tulisi tyhjää. ”Katajapentu, tuleeko meistä kohta oppilaita?” kysyin. ”Ei kun minusta suoraan soturi!” Katajapentu tuhahti. ”Kenen oppilaaksi sinä haluat?” Katajapentu kysyi minulta. ”En tiedä. Ehkä Tuhkajuovan tai Tattihallan.” naukaisin. ”Ääh, minä haluan Kylmäliekin oppilaaksi!” Katajapentu valitti. ”Onhan klaanissa muitakin hyviä sotureita.” sanoin. ”Mutta en minä halua muuta kuin hänet.” Katajapentu murahti. ”Minä haluaisin ehkä Nuppujuovan.” nau’uin. ”Hänellä on jo oppilas!” Katajapentu sanoi. ”Ai niin, Usvatassu.” totesin. Minulla oli monia mestaritoiveita. Jokainen niistä oli hyvä. Oli vaikea valita. Vaikka, en minä sitä päättänytkään. Sen päätti Punatähti. Onneksi, en päättänyt sitä! Punatähti oli varmasti vaikean valinnan edessä. ”On tylsää.” valitin ja lysähdin maahan makaamaan.  ”Sehän on vain hyvä että on tylsää.” Höyhenhalla naukaisi. ”Miksi?” kysyin. ”Silloin oppii keksimään paremmin.” emo vastasi hymyillen. Potkaisin tassuillani sammalta. Sammalet lensivät kaaressa pentutarhan toiseen päähän. Juuri silloin Katajapentu meni hakemaan ne.
”Kataja tai muut pennut?”

Kirjoittaja: Saaga

Höyhenhallan toinen aamu klaanissa oli juuri valjennut ja pennut olivat sopeutuneet itse emon mielestä klaaniin mutta oli heillä todella paljon opittavaa klaanien säänöistä. Höyhenhalla oli itse saanut soturinimen ja siirtynyt viralliseksi Kuolonklaanin jäseneksi ja kuningattareksi. Hän oli muuttunut paljon viimekerrasta, kun oli tavannut klaanitovereitaan. Kaksi asiaa painoi Höyhenhallan mieltä: emon vointi ja veljen vointi. Hän ei nimittäin ehtinyt jutella näiden kahden perheenjäsenen kanssa eikä kyllä oikeastaan kenenkään kanssa, koska hänellä ei ole ollut aikaa muuhun kuin pentujen vahtimiseen paitsi nyt. Pienen mietiskely tuokion jälkeen Höyhenhalla päätti etsiä entisen parhaan ystävänsä – Huomenkyyhkyn – jotta he voisivat vaihtaa tuoreimmat kuulumiset ja mahdollisesti tehdä jotain. Höyhenhallasta oli helpottavaa päästä hetkeksi Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun seurasta ja päästää heidät leikkimään joidenkin muiden kanssa välillä. Huomatessaan Huomenkyyhkyn toisella puolella leiriä hän lähti innokkaasti häntä heilahdellen. “Hei karvapallo!” Huomenkyyhky kehräsi iloisena. Höyhenhalla kehräsi takaisin. “Sinä olet aina ollut perillä klaanien menoista, eikö?” Höyhenhalla naukui iloisen innostunut sävy äänessään. “En ole ehtinyt jutella Pikkukaaoksen tai Sielutassun kanssa vielä! Missä he ovat?” Huomenkyyhkyn katse muuttui sääliväksi silmänräpäyksissä. “En taida olla oikea kissa kertomaan tästä”, hän naukui. “Mitä tarkoitat?! Kerro vain olet läheisin kissa minulle täällä!” paniikki alkoi nousta muiden tunteiden ylitse ja naaraan karvat pörhistyivät. “Pikkukaaoksella on kaikki hyvin ja hän olisi varmasti iloinen, jos kävisit tapaamassa häntä mutta Sielutassun laita on toisin. Hän meni Pimeyden Metsään kuita sitten. Jo viherlehden aikaan”, suru uutiset veivät Höyhenhallan ajassa taaksepäin pentuaikoihin. Kyyneleet vierivät valkoisen naaraan poskia pitkin ja hän nyyhkytti. “Ei”, Hallahöyhen mourui. “Ei se ole mahdollista”, naaras itki. Hän ei pystynyt lisäämään mitään hetkeen vaan nojasi vain ainoaan lähimpään ystäväänsä, joka kehräsi rauhoittavasti. Kuningatar tyyntyi pikku hiljaa ja vanhemman soturin luoma turva antoi hänelle voimaa. “Haluatko kertoa matkastasi?” toinen kysyi varovasti ja Höyhenhalla varasi oman painonsa omille jaloilleen. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja selvitti kurkkuaan. “No niin. Sen kaksijalan hirviö oli todella iso ja jouduin johonkin häkkyrään, jota kissat sielläpäin kutsuivat metalli häkiksi. Matka kesti todella kauan ja menetin ajantajuni. Sitten matkan päätyttyä jouduin johonkin kaksijalan pesään jossa vietin pari auringonnousua. Sitten sinne saapui Jupiter-niminen kolli, jonka kanssa pääsimme pakenemaan sieltä. Hän kertoi kaupungin pahasta kissarankkurista ja aloitimme matkamme tänne. Koimme vaikka ja mitä ja läheisen kaksijalkalan paikkeilla rakastuimme”, Höyhen kertoili ja hengähti tarinansa lopuilla, “Huomasin olevani tiineenä ja synnytin pentumme. Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun lisäksi sain vielä yhden kollin Salamanterin mutta hän jäi elämään isänsä Jupiterin kanssa. Loput tiedätkin jo.” Päästessään tarinan loppuun Höyhenhalla huokaisi surkeana ikävästä.
//Huomen?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto pihisi raivosta katsoessaan edessään seisovaa oppilasta. Kollin sanat olivat vain merkityksetöntä sanan helinää, eikä niillä ollut enää tässä vaiheessa mitään väliä. Jääviilto oli menettämässä itsehillintänsä, ja ainoa asia mikä tämän mielessä pyöri oli Narsissitassun vahingoittaminen.
”Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?” vaaleanoranssi kolli kysyi nyt huomattavasti vähemmän pelokkaalla äänellä kuin aiemmin. Kysymykset saivat Jääviillon raivon vaihn yltymään. Luuliko oppilas, että muiden läsnäolo estäisi häntä?
Raja tuli vastaan, eikä punaturkkinen soturi kyennyt enää hillitsemään itseään. Tämä teki nopean syöksähdyksen kohti nuorta oppilasta. Vaaleanoranssi kissa yritti kiemurrella pois Jääviillon alta, jonka seurauksena soturin oli vaikeampi saada otetta kissasta. He pyörivät hetken aikaa maassa leirin pääaukiolla aivan muiden kuolonklaanilaisten silmien alla. Jääviilto ei välittänyt missä he olivat tai kuka näki, sillä hän halusi vain vahingoittaa Narsissitassua, kuten hänkin oli loukannut Jääviiltoa.
Voitonriemu leimahti Jääviillossa, kun tämän kynsi osui toivottuun paikkaan; vihollisensa kasvoihin. Narsissitassun suusta pääsi parahdus, ja tämä lopetti hetkeksi rimpuilun. Jääviilto sai otteen nuorukaisesta ja tarrasi hampaillaan toisen niskanahkaan.
Kun Narsissitassu oli toipunut pienestä kynnen iskusta, tämä alkoi räpiköidä irti soturin otteesta mutta turhaan. Jääviilto puri hampaillaan Narsissitassun niskaa ja pakotti painollaan oppilaan maahan. Vihan sokaisema Jääviilto retuutti itseään pienempää oppilasta raahaten tätä leirin kovaa maata pitkin hetken aikaa. Jääviilto aikoi väsyttää vastustajaansa – jos niin nuorta ja kokematonta kissaa sellaiseksi pystyi kutsua – niin kauan, ettei tämä kykenisi enää liikkumaan. Sen jälkeen Jääviilto olisi vapaa tekemään mitä vain, eikä Narsissitassulla olisi voimia edes ylös nousemiseen.
Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun soturi kuuli takaansa rauhallisen, mutta terävän naukaisun:
”Jääviilto. Päästä irti siitä oppilaasta.”
Punaruskea kolli luimisti korviaan ja joutui hetken harkitsemaan, tottelisiko varapäällikkönsä käskyä vai ei. Jääviilto puristi hampaitaan yhteen hieman kovempaa, miksi kaikki kiva piti aina kieltää?
”Jääviilto, irrota otteesi siitä oppilaasta heti”, Henkäysvarjo toisti vaatimuksensa, eikä Jääviilto ikäväkseen voinut kuin totella. Henkäysvarjo oli avainasemassa, jos Jääviilto pyrki varapäällikön paikalle. Turhalla niskuroinnilla soturi ei ainakaan saisi paikkaa itselleen. Jääviilto nosti Narsissitassun osittain irti maasta, ja irrotti sitten otteensa siten, että kollikissa lysähti kovalle maalle.
Empimättä Jääviilto käänsi selkänsä Narsissitassulle vilkaisemattakaan, millaista sotkua hän oli saanut oppilaan turkilla aikaiseksi. Soturi kohtasi varapäällikön kylmän katseen vähintäänkin yhtä kylmästi.
”Pentu tarvitsi opetuksen”, Jääviilto murahti ja muisti oravan, jota hän oli ollut ottamassa tuoresaaliskasasta ennen välikohtausta. Kolli kipaisi tuuheahäntäisen tuoresaaliin mukaansa ja kulki Henkäysvarjon ohitse kohti sotureiden pesää. Henkäysvarjo oli kyllä varsinainen ilonpilaaja. Kyllä kai itseään saa puolustaa, Jääviilto mietti mielessään alkaessaan syömään.
Samalla Jääviilto silmäili Narsissitassua, jonka seuraan Henkäysvarjo oli jäänyt. Nuori oppilas kampesi itsensä pystyyn. Soturi ei nähnyt toisen turkilla sen suurempia haavoja, ainoa josta saattaisi jäädä pysyvä jälki, oli kissan kuonossa oleva inhottavan näköinen viiltohaava. Jääviilto vannoi itselleen, ettei päästäisi Narsissitassua näin helpolla. Kuka tahansa ei tosiaankaan pure Jääviillon häntää ilman, että oikeasti saa katua sitä. Hänen täytyisi keksiä keino tehdä kissan elämästä kärsimystä ilman, että Henkäysvarjo tai muut huomaisivat.

Kirjoittaja: Siru

”Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!” Jääviilto raivosi Narsissitassulle karvat pystyssä, jäänsiniset silmät puhdasta raivoa leiskuen. Oppilas tiesi tehneensä pahan virheen erehdyttyään näykkäämään soturin häntää, mutta siitä seurannut vihan tulimeri tuntui hänestä siitä huolimatta kohtuuttomalta. Koska kyseessä oli juuri Jääviilto, ei raivolla ollut rajaa, eikä järkipuhe tehoaisi. Narsissitassu uskoi hetken päiviensä olleen luetut, mikäli hän ei onnistuisi tappamaan soturia ensin, mutta se ei olisi mahdollista edes hänen kauneimmissa unissaan. Oppilas laski katseensa maahan ja huomasi välittömästi rivin teräviä, paljastettuja kynsiä, jotka hänen edessään sähisevä kolli oli iskenyt kiinni leirin pohjaan. Narsissitassu aneli hiljaa mielessään tukea Pimeyden Metsältä, jonka jälkeen uskaltautui jälleen kohtaamaan Jääviillon jäänsiniset silmät.
”Tiedät varmasti itsekin hyvin, etten olisi uskaltanut tehdä niin tahallani!” oppilas avasi viimein suunsa, yrittäen estää pelon paistavan läpi hänen äänestään, niin kuin se teki jo hänen meripihkaisista silmistään.
”Olin vain menossa hakemaan syötävää ja taisin olla hieman väsynyt harjoitusten jäljiltä, enkä katsonut kunnolla eteeni. Ei ole mitään syytä kimpaantua näin pienestä erehdyksestä, eikö vain? Anteeksi vain, jos sinuun sattui pahasti…”, Narsissitassu jatkoi, mutta alkoi välittömästi katumaan sanojaan, kun punaruskean soturin jo valmiiksi ilkeään viiruun siristetyt silmät kapenivat entisestään ja tuo kumartui uhkaavasti lähemmäs pienemmän kollin kasvoja.
”Sattui pahasti? Sinä olet tässä se, johon sattuu pian pahasti!” Jäävilto sihisi paljastettujen hampaittensa välistä ja sivalsi ilmaa aivan oppilaan silmien edestä, jotka hän painoi kiinni kavahtaen samalla taaksepäin. Koska kipua ei tuntunut, Narsissitassu uskoi silmiensä olevan edelleen tallella ja helpottuneena raotti niitä pienesti. Toisaalta, sokeana hänen ei olisi tarvinnut enää ikinä nähdä tuota vastenmielistä soturia.
”Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?” Narsissitassu tivasi kerättyään itsensä jälleen. Jos tämä oli oppilaan loppu, hän ei sallisi itsensä kuolevan aivan totaalisena pelkurina.

//Jää?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli juuri ollut lähtemässä tuoresaaliskasalta mehukas orava suussaan, kun aivan yllättäen soturi tunsi jonkun ottavan kiinni hänen hännästään. Ensimmäinen ajatus punaturkkisen kollin mielessä oli, että jokin tuoresaaliskasassa lojuvista metsäneläimistä olikin yhä elossa ja oli viimeisillä voimillaan näykkäissyt kuolonklaanilaisen hännästä kiinni.
Mutta kun Jääviillon jäänsininen katse kääntyi häntänsä suuntaan, kolli joutui välittömästi raivon partaalle. Hän ei nähnytkään elossa olevaa tuoresaalista, vaan vaaleanoranssin kissan, joka piteli parhaillaan soturin häntää suussaan. Kun vaaleanoranssi kollikissa päästi viimein irti soturin hännästä, Jääviilto pudotti oravansa maahan ja käännähti kokonaan kissan suuntaan. Punaruskean soturin kasvoilla oli hurjistunut ilme, kun tämä porasi jäisen katseensa nuoren kollin meripihkaisiin silmiin.
Jääviilto tunnisti pian nuoren suurikokoisen kissan Aaltosalaman opilaaksi. Narsissitassu oli saanut oppilasnimensä vastikään, mutta käyttäytyi kuin mikäkin typerä pentu! Narsissitassun kasvoilla oleva kauhunsekainen ja anteeksipyytävä katse ei tehnyt vaikutusta Jääviiltoon, se sai soturin vain entistä vihaisemmaksi.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?!” Jääviilto murisi hampaat irvessä. Vaaleanoranssi oppilas avasi suunsa, muttei soturi antanut hänelle suunvuoroa:
”Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!” Raivonpuuska ei ottanut laantuaksen soturin räyhäämisestä huolimatta. Häntä ärsytti suunnattomasti edessään kyyhöttävä oppilas, joka oli juuri tehnyt viimeisen virheensä. Kaiken kukkuraksi Jääviilto tunsi edelleen inhottavan piston hännässään. Jääviilto ei varmasti päästäisi oppilasta kuin koira veräjästä!
Jääviillon teki mieli syöksyä nuoren kissan päälle ja alkaa kynsiä tämän inhottavaa ja rumaa naamaansa sellaiseksi, ettei edes hänen oma emonsa olisi enää tunnistanut häntä!.Vaati hurjasti itsehillintää, ettei Jääviilto olisi oikeasti syöksynyt kissan kimppuun. Punaruskea soturi seisoi nuoren Narsissitassun edessä raivosta pihisten ja niskavillat pystyssä. Kollin kynnet olivat liukuneet esiin ja tämä painoi niitä parhaillaan leirin kovaa maata vasten estääkseen itseään käymästä toisen kissan kimppuun.

//Narsissi?

Kirjoittaja: Siru

Narsissitassu raotti laiskasti silmiään aina, kun muut oppilaat lähtivät pesästä yksi toisensa jälkeen. Heistä jokainen taisi olla jo paljon häntä taitavampia niin metsästyksessä kuin taistelussakin, sillä kaikki mitä Narsissitassu osasi, oli kiertää reviirin rajaa mestarinsa hännillä. Se sai hänen tassunsa jomottamaan koko seuraavaksi päiväksi, eivätkä koleat, sateiset päivät sallineet niiden hoitamista auringon lämpimässä syleilyssä. Oranssi kolli sulki jälleen silmänsä hetkiseksi ja avattuaan huomasi, että punaruskea tassupari oli ilmestynyt hänen eteensä. Narsissitassu huokaisi syvään ja loi kysyvän katseen kohti Usvatassua, viitsimättä edes nostaa päätään raidallisten etutassujensa välistä. Koko sinä aikana, jonka hän oli asunut oppilaiden pesässä, Usvatassu ei ollut sanonut hänelle muuta kuin nimensä, jota Narsissitassun täytyi udella moneen kertaan unohdettuaan sen aina uudelleen. Jokin oppilaan mitäänsanomattomuudessa ja varjomaisessa tavassa liikkua huomaamattomasti tilassa teki hänestä niin unohdettavan. Kunnollista keskustelua ei siis ollut odotettavissa, joten oppilaan lähestyminen tarkoitti vain yhtä asiaa:
”Aaltosalama lähetti hakemaan. He vievät Nuppujuovan kanssa meidät harjoittelemaan metsästystä”, Usvatassu naukaisi kuulostaen siltä, kuin kyseessä olisi Punatähden antama rangaistus. Narsissitassu päästi toisen huokauksen, nousi viimein istumaan ja alkoi sukia pitkää, pehmeää turkkiaan, joka hänen harmikseen sojotti jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.
”He odottavat jo”, punaruskea kolli lisäsi, kun hänelle kävi selväksi, ettei toinen ollut heti liikkumassa makuupaikaltaan. Pieni hyväntahtoinen virne nousi Narsissitassun kasvoille, kun hän sai oikaistua viimeisenkin viiksikarvansa ja kohtasi jälleen Usvatassun oranssit silmät.
”Mestarit arvioivat kokonaisuutta, ystävä hyvä. Mitä sinä ajattelisit, jos oma oppilaasi ilmestyisi harjoituksiin aina sen näköisenä, kuin olisi tapellut ketun kanssa?” vaaleanoranssi oppilas naurahti lämpimällä äänellä ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä. Usvatassu ei vastannut, vaan käveli hänen perässään aina leirin uloskäynnille asti, jossa molempien mestarit istuivat puhumassa kolmannen soturin kanssa. Narsissitassu tunnisti tuon kissan Jääviilloksi. Se kävi selväksi viimeistään siitä lävistävästä, jäisestä mulkaisusta, jonka punaruskea soturi loi molempaan oppilaaseen. Jääviillon riekaleinen korva sai Narsissitassun irvistämään pienesti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Oppilasta ei ilahduttanut tieto siitä, että tuo saattoi olla myös hänen korviensa kohtalo, ja hän sattui pitämään niistä paljon. Pian myös Aaltosalama ja Nuppujuova huomasivat paikalle saapuneet oppilaat.
”Jos klaanin ruokkiminen olisi teidän vastuullanne, nääntyisimme kaikki nälkään odotellessa”, Aaltosalama torui myöhäistä saapumista. Narsissitassu nielaisi ja saattoi tuntea Usvatassun syyllistävän katseen kohdistuneen selkäänsä.
”Anteeksi. Tassuuni pisti neulanen ja kesti hetki saada se irti”, hän avasi suunsa, ennen kuin toinen ehtisi ensin. Soturi siristi oransseja silmiään, kuin arvioiden, puhuiko hänen oppilaansa totta.
”Lähdetään sitten. Pidä huoli, että olet jatkossa ajoissa, sillä joissain tilanteissa pienikin menetetty aika voi olla kohtalokas”, Aaltosalama julisti ja vaikutti siltä, että selitys meni hänelle tällä kertaa läpi. Narsissitassu kääntyi katsomaan hänen takanaan seisovaa Usvatassua pieni mutta helpottunut hymy kasvoillaan, toivoen tuon pitävän suunsa kiinni. Sen hän ainakin aiemmin näytti osanneen.

Narsissitassu hiipi matalana, kuten Aaltosalama oli neuvonut, ja koitti pitää mielessään kaikki tuhat muuta mestariltaan saamaa ohjetta:
”Älä päästä häntääsi laskeutumaan maahan. Varo kuiville lehdille astumista, Pidä katse kohteessa…”, Aaltosalaman sanat pyörivät hänen mielessään. Oppilaan päähän ei mahtunut, kuinka oli mahdollista tuijottaa saalista ja maata samaan aikaan. Aurinkohuippu oli jo kauan aikaa sitten mennyt ja väsymys alkoi painaa Narsissitassua, mitä ei auttanut harjoituksen pitkästyttävyys. Hiljaa oleminen ja paikallaan pitkiä aikoja seisominen olisivat pian kaksi oppilaan inhokkiasiaa, mutta Usvatassulla sen sijaan molemmat tuntuivat sujuvan – ainakin Nuppujuovan antamien kehujen perusteella. Asia ei yllättänyt Narsissitassua, joka viimein rojahti maahan, kun hänen jatkuvasta hiipimisestä väsyneet jalkansa antoivat viimein periksi. Aaltosalaman huomio oli oppilaan onneksi juuri silloin Nuppujuovassa, eikä hän saanut toista litaniaa siitä, kuinka olla mahdollisimman huomaamaton.
”Tämä riittää tältä päivältä. Palataan takaisin leirille!” Aaltosalama ilmoitti, kun oli saanut keskustelunsa toisen soturin kanssa päätökseen. Huojentunut henkäys vapautui Narsissikajon suusta, kun hän kapusi takaisin jaloilleen ja juoksi muun ryhmän luokse. Koko paluumatkaan ajan hän sai kuulla mestariltaan kehitettäviä kohtia hänen vaanimisasennostaan ja monesta muustakin asiasta, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Leiriin päästyään, Narsissitassu oli kuolemanväsynyt ja sitäkin nälkäisempi, joten puoliunessa hän suunnisti kohti tuoresaaliskasaa. Oppilaalle oli tuossa vaiheessa samantekevää, olivatko sitä enemmän tarvitsevat jo ruokittu, sillä hänen ajatuksissaan pyörivät vain mehukas hiiri ja hänen oma, pehmeä makuupaikkansa. Silmät lähes ummessa, Narsissitassu kumartui napatakseen mitä tahansa riistaa suuhunsa ja tarttui hampaillaan kiinni ensimmäiseen pörröiseen eläimeen, joka sattui hänen kuononsa eteen. Narsissitassu havahtui hetkessä huomatessaan, ettei kyseessä ollutkaan hiiri – tai mikään muukaan riistaeläin – vaan hänen hampaittensa välissä olikin itse asiassa kissan hännänpää. Suureksi epäonneksi, kyseisen hännän täytyi kuulua juuri Jääviillolle. Tämän tajutessaan Narsissitassu tunsi, kuinka hänen sydämensä muljahti rinnassa ja samalla silmänräpäytyksellä hän vapautti punaoranssin hännän leuoistaan. Paras vaihtoehto olisi luultavasti ollut paeta paikalta, mutta oppilas oli jähmettynyt paikoilleen ja tuijotti Jääviillon kasvoja yhtä aikaa kauhistuneena ja anteeksipyytävänä.

//Jää?

Kirjoittaja: Saaga

”Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni – tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä”, Kaamostassu mourusi huolissaan. Ivallisen kollin sanat menivät täysin täydestä viattomalle Toivetassulle. Pyyhkäistyään kuonoaan hellästi käpälällään hän jatkoi katsekontaktin pitämstä yllä, jonka ansiosta Toivetassu alkoi sääliä kollia. “Voi sinua. Joudut huolehtimaan poloisesta veljestäsi vaikka hän on selvästi sitä mieltä, että teet väärin kohdellessasi muita… no niin kuin kohtelit ennen”, Toivetassu sanoi ja katui omia sanojaan välittömästi. “Tai siis”, hän soperteli. “Tarkoitin, että olen minäkin sitä mieltä mutta teidän välinne ovat silti hyvät”, kollioppilas hämmentyi itsekin omista sanoistaan eikä hänen tarvinnut edes esittää vaan hän joutui prosessoimaan sanojaan yhtä kauan kuin niiden kuulija. “Unohda ja anteeksi jos olin töykeä”, Toivetassu pahoitteli. “Joo ei mitään”, toinen vastasi yhtä hämillään kuin itse puhuja oli. “Minäpäs menen tästä. Luulisin, että minua kaivataan auttamaan jonnekin taas”, Toivetassu sanoi punastuen turkkinsa alla. Taas hän oli pilannut mahdollisuutensa astua isompaan asemaan muiden kissojen silmissä. “Minunkin täytyy varmaan sitten kiitää taas”, Kaamostassu sanoi ja nyökkäsi hyvästeiksi, kun Toivetassu livahti etsimään tekemistä. Hän kuljeskeli hetken ympäriinsä muttei löytänyt ketään apua tarvitsevaa joten lampsi pentutarhaan vaihtamaan pentutarhan asukien makuualuset. Hän siivosi loppu iltapäivän Mäntyviiksen, Höyhenhallan ja Lumikkoviiksen makuualusia ja haki tilalle uudet. Hän tarjosi vielä apuaan Hehkuaskeleelle mutta sai vastaukseksi kipakan “en tarvitse apuasi juuri nyt” ja lähti oppilaiden pesään vaihtamaan vielä omat ja veljensä makuualuset palveluksena ja kävi sitten jo aikaisin nukkumaan. Hänen päivänsä oli ollut kiireinen ja siitä syystä hän nukahti nopeasti tuoreilla makuualusillaan.

Kirjoittaja: Ruska

”Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen”, Hehkuaskel selitti meille, nostin päätäni heikosti. Kaksi päivää!? Se on kauan, sain varmasti kovan tällin. ”Muistatteko mitä on tapahtunut?” Hehkuaskel kysyi uteliaasti. ”Joku hyökkäsi”, mutisin yrittäessäni muistaa mitä kaksi päivää sitten tapahtui. ”Kettu ehkä”, sanoin kun muistin punaruskean hahmon. ”Me haavoituttiin ja kettu kuoli”, Loiskevarjo selitti Hehkuaskeleelle. ”Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?” hän kysyi nopeasti. ”Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia”, Hehkuaskel sanoi hiukan pahoittelevasti. Voi ei, en ole enää kaunis jos minulla on arpia! Hehkuaskel ojensi Loiskevarjolle vettä, hän näytti kauhistuneelta nähdessään kuvajaisensa. ”Saanko minäkin nähdä itseni?” kysyin. Hehkuaskel ojensi veden minulle. Katsoin silmät pyöreinä kauhusta kuvajaistani. Kuonollani oli iso arpi, ja korvasta oli revennyt palanen. Selässäni puolestaan oli monta raavinta ja purema arpia. Katsoin järkyttyneenä pois kuvajaisestani, ja silmistäni valui kyyneliä. ”Ei, ei tämä ole totta! Näen unta”, huudahdin ja katselin hätääntyneenä ympärilleni. ”Valitettavasti tämä on totta”, Hehkuaskel sanoi pahoittelevasti. Käperryin pieneksi palloksi ja itkin hiljaa, miksi? Miksi? Loiskevarjo laittoi häntänsä häntäni päälle lohduttavasti. Käänsin katseeni tähän kolliin, oliko hänellä jotain sanottavaa?

// Loiske?

Kirjoittaja: Ruska

”Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa”, Nuppujuova tokaisi vastaukseksi. Katsoin kummastuneena Nuppujuovaa ja kallistin päätäni, totta kai silmä on vielä ummessa, hän satutti sen aivan äsken. ”Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman…päivän?” hän jatkoi ja hymyili hermostunutta hymyä. Nyökkäsin nopeasti, pahoitteleva ilme kasvoillani. ”Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea”, Nuppujuova sanoi hiljaa. ”Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä”, vastasin hymyillen kiusaantuneesti. Nuppujuova katsoi hetken muualle unelmoivan näköisenä, mutta havahtui pian, ja käänsi katseensa minuun. ”K-kiva että kävit”, hän änkytti hiukan hermostuksissaan. Vilkaisin nopeasti tämän silmiin, ja hymyilin tälle lämpimästi, jotenkin minusta tuntui, että Nuppujuova oli enemmän kuin ystävä. Ravistelin päätäni ja katselin pesää, sillä aikaa kun Nuppujuova taas haaveili jostakin omissa maailmoissaan. ”Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?” hän kysyi. ”Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian”, toivotin lämpimästi Nuppujuovalle. ”Heippa”, ”Nähdään, Pyörretassu”, hän vastasi hiljaa ja käänsi katseensa maahan. Loin vielä Nuppujuovalle katseen hyvästiksi, ja hän vastasi. Sitten kävelin pois heilauttaen häntääni. Nuppujuova oli taas omituinen, ihan kuin hän olisi ihastunut. Mutta ei kai minuun? Voi olla, koska hän käytäytyy niin omituisesti seurassani. Ravistin taas päätäni, ei Pyörretassu, Nuppujuova on vain ystävä, ei muuta, ehkä. Istahdin oppilaiden pesän edustalle, oli yhä loppupäivä vapaata, mutta en tiennyt mitä voisin tehdä. Ei minulla ollut ystäviä, joiden kanssa puhua. Huokaisin raskaasti, ehkä voisin vielä tänään mennä tervehtimään Nuppujuovaa, ja viedä tälle vähän tuoresaalista, mutta en vielä, vaan myöhemmin.
Oli jo myöhä, ja taivas oli jo hämärä. Ehkä on parasta mennä nyt Nuppujuovan luo. Kävelin tuoresaalis kasalla ja nappasin ison hiiren, toivottavasti hän pitää siitä. Jolkotin parantajan pesälle, ja kurkistin sisään. ”Anteeksi, tulin katsomaan Nuppujuovaa ja toin hänelle tuoresaalista”, huikkasin Hehkuaskeleelle. Naaras nyökkäsi. ”Peremmälle”, hän sanoi. Kävelin peremmälle ja laskin saaliin Nuppujuovan eteen. Naaras käänsi katseensa minuun, tämän silmän päällä oli yrtti haude. ”Toin sinulle ruokaa”, sanoin hymyillen lämpimästi.

// Nuppu?

Kirjoittaja: Sirius

Loiskevarjo!” kuulin Orvokkisydämen kirkaisun. Hoipertelin naaraan luo vaivalloisesti. Kettu makasi kuolleena maassa. Olin tappanut sen. Se oli viimeiseksi teokseen raapaissut minua päähän. Isku oli osunut syvälle, ja uskoin että se pysyisi aina. Myöskin kasvoni olivat täynnä naarmuja. Orvokkisydän makasi maassa. ”Orvokkisydän!” henkäisin. Hän kohotti päätään. Autoin hänet ylös. Olin saanut pahoja viiltoja, mutta en yhtä pahoja kuin Orvokkisydän. ”Voin kantaa sinut.” tarjouduin. ”Minä pystyn..itse. Osaan kävellä.” Orvokkisydän kähisi. Menin Orvokkisydämen avuksi. Hän otti minusta tukea. Huomasin Orvokkisydämenkin kuonossa ison viillon, josta vuosi kirkkaanpunaista verta. Hänellä oli haavoja myös selässä. Kävelimme rähjäisinä leiriin. Leirin sisäänkäynnillä kaaduin maahan kivusta. Orvokkisydän lysähti maahan huohottaen. Näin sumeasti kissan hahmon. ”Tulkaa auttamaan! Täällä on verisiä kissoja!” kuulin huudon. Näin edessäni seisovan Toivetassun. Paikalle ryntäsi heti ainakin viisitoista kissaa. ”Mitä heille on käynyt? Siinähän on Loiskevarjo ja Orvokkisydän! Mitä tapahtui?” klaani kyseli kovaa vauhtia. ”Hiljaa kaikki!” näin Punatähden ulvaisevan. ”Hehkuaskel! Tänne!” Näin sumeasti kivun vallassa Orvokkisydämen, joka huohotti kivusta. Tunsin kuinka minua nostettiin jonkun selkään. Klaanitoverit kantoivat meidät leiriin. ”Aih.” ajattelin. Meidät laskettiin pehmeille sairasvuoteille. Tunsin kuinka kipu otti vallan, enkä voinut enää taistella vastaan. Nukahdin. Kun heräsin, en ollutkaan Synkässä Metsässä. Olin yhä parantajan pesässä. Tunsin yhä pari haavaa. ”Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen.” Hehkuaskel selitti minulle ja juuri heränneelle Orvokkisydämelle. ”Muistatteko mitä on tapahtunut?” ”Joku hyökkäsi.” Orvokkisydän mutisi. ”Kettu ehkä.” ”Me haavoituttiin ja kettu kuoli.” selitin. ”Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?” kysyin. ”Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia.” Hehkuaskel naukui. Hehkuaskel ojensi minulle vettä. Vedestä näin kasvoni. Ne näyttivät suorastaan kauheilta. Minulla oli vasen korva revennyt, ja iso arpi selässä ja etutassussa.
”Orvokki?”

Kirjoittaja: Sirius

Kuulin hämärästi Hehkuaskelen jutustelevan jonkun kollin kanssa. Kuulin vain sanan: voisinko. Makasin vuoteellani. Olikohan joku tullut katsomaan minua? Henkeni salpautui, kun Pyörretassu asteli sisään. ”Hei, Nuppujuova.” hän naukaisi. ”Miten voit?” Katsoin kollia silmät pyöreinä. Pyörretassu huiskautti häntäänsä söpösti. ”Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa.” päädyin sanomaan. Olin vähällä peittää suuni hännälläni. Olisinpa sanonut mitä tahansa, niin se olisi ollut monta kertaa parempi! Enpä voinut sitten keksiä omaperäisempää vastausta! Pyörretassu katsoi minua kummastuneena. ”Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman…päivän?” naukaisin. Pyörretassu nyökkäsi hieman pahoittelevasti. ”Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea.” sanoin. ”Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä.” Pyörretassu vastasi hieman kiusaantuneena. ”Mutta kaikista kissoista paikalle osuit sinä.” ajattelin haltioituneena. Käänsin katseeni taas Pyörretassuun. ”K-kiva että kävit.” änkytin. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti. Hänen katseessaan oli ihanaa lämpöä. Minun teki mieli syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten ja kertoa, kuinka paljon tykkäsinkään hänestä. En pitänyt kenestäkään yhtä paljon kuin hänestä. En kuitenkaan, harmikseni voinut sanoa sitä hänelle. Se olisi aivan liian noloa. Ja mitä hänen perheensäkin ajattelisi? Heidän poikansa tekisi pentuja suvuttoman, tuntemattoman naaraan kanssa! Pyörretassu katseli pesää. Tajusin olleeni kauan ajatuksissani. ”Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?” kysyin yrittäen kuulostaa normaalilta. ”Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian.” Pyörretassu toivotti. ”Heippa.” ”Nähdään, Pyörretassu.” vastasin hiljaa. Pyörretassu loi minuun vielä viimeisen katseen. Vastasin hänelle. Sitten katsoin kuinka kollin häntä katosi. Minua harmitti niin paljon. Olisin voinut olla kollin kanssa vaikka koko loppuelämäni. Hän oli yksinkertaisesti paras klaanitoveri. Oli kuitenkin varmaan monia naaraita, jotka halusivat olla hänen kanssaan. Makasin vuoteessani. Silmään sattui yhä. En vielä voinut avata sitä. Hehkuaskel asteli sisään. ”Joko vieraasi lähti?” hän kysyi. Nyökkäsin surullisena. ”No, nyt laitamme sinulle sen hauteen.” Hehkuaskel ilmoitti. ”Joo.” sanoin. Ajatukseni palasivat taas asioihin jotka olivat kiinni Pyörretassussa.
”Pyörre?”

Kirjoittaja: Elandra

Nuppujuova: 7kp –

Pyräkkätassu: 15kp –

Katajapentu: 7kp –

Lumikkoviiksi: 8kp –

Kaamostassu: 5kp –

Aaltosalama: 4kp –

Taivaspentu: 5kp –

Orvokkisydän: 6kp –

Pyörretassu: 6kp –

Tuhkajuova: 40kp! –

Varissulka: 10kp –

Jääviilto: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto köpötteli partion hännillä hitaasti eteenpäin ja silmäili edellään kulkevia sotureita. Henkäysvarjo oli taktikoinut ja nimennyt partioon itsensä lisäksi Kalmakuun, Sähkötuhon, Lehtituulen ja Jääviillon. Raidallinen kolli puhui parhaillaan Jääviillon edellä kulkevien sotureiden kanssa suunnitelmastaan, jonka myötä Kuolonklaani saataisiin puhdistettua epäpuhtaista kissoista.
”Punatähti kertoi, että hänellä on enää yksi henki jäljellä. Hän alkaa käydä jo vanhaksi, joten viimeisen hengen menetys on vain ajan kysymys. Kun se tapahtuu, meidän täytyy olla valmiina. Teidän tehtävänne on puhua puhdasverisille kuolonklaanilaisille ja selvittää heidän suhtautumisensa ei-puhdasverisiin. Mitä useamman liittolaisen saamme, sitä nopeammin Kuolonklaani on puhdistettu”, harmaa kolli naukui matalalla äänellä ja vilkaisi perässään kulkevia kissoja. Jääviilto hymyili tyytyväisenä, sillä hän oli kuullut suunnitelmasta jo kauan sitten. Hän oli aivan varma, että Henkäysvarjo valitsisi hänet varapäällikökseen, sillä olihan Jääviilto tukenut häntä pidempään kuin muut kuolonklaanilaiset.
”Voimmeko kertoa suunnitelmasta muille, vai passitammeko kaikki mahdolliset liittolaiset sinun puheillesi?” Kalmakuu kysyi, ”ja ketkä kaikki tästä ovat tietoisia? Olisi ajan haaskausta lähestyä kissoja, jotka ovat jo mukana suunnitelmassa.”
”Ette. Selvitätte vain lähestymänne kissan mielipiteen, ja mikäli hän jakaa mielipiteemme, pyydätte minua lähestymään häntä”, Henkäysvarjo vastasi tällä kertaa vilkaisematta perässään kulkevia kissoja. Varapäällikön katse harhaili ympäristössä tämän puhuessa:
”Tällä hetkellä suunnitelmasta tietävät teidän lisäksenne Ruusutuike, Kuuraturkki, Pikiturkki, Latvaruusu ja Harakkanauru.”
Jääviilto alkoi kyllästyä tähän turhanpäiväiseen jaaritteluun. Kolli haukotteli kyllästyneenä ja sai Sähkötuhon mulkaisemaan häntä.
”Emmekö voisi jo alkaa tositoimiin?” punaruskea kolli murahti, ”erakot sikiävät parhaillaan Kuolonklaanissa minkä ehtivät, eikä Punatähti tee asialle mitään. Jos vitkuttelemme, pian koko klaani on täynnä pelkkiä kuraverisiä.”
Henkäysvarjo pysähtyi ja käänsi terävän katseensa Jääviiltoon. Kolli kohtasi empimättä varapäällikön katseen.
”Emme voi tehdä mitään niin kauan, kun Punatähti on päällikkömme. Toimimme niin kauan sääntöjen mukaan, kun vain on mahdollista. Päällikön tappaminen suututtaisi turhaan esi-isämme ja saisi meidät näyttämään pettureilta”, Henkäysvarjo virkkoi. Jääviilto pyöräytti silmiään. Kolli oli lopen kyllästynyt Punatähden tapaan johtaa, sillä päällikkö hyväksyi jokaisen klaaniin haluavan erakon Kuolonklaaniin noin vain. Lähes puolet kuolonklaanilaisista olivat joko täysin tai osittain erakoita.
Jääviilto ei alkanut vänkäämään enempää vastaan. Mikäli hän suututtaisi Henkäysvarjon, tuleva päällikkö ei varmasti hyväksyisi häntä varapäällikökseen.