Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu säikähti Pimentovarjon saarnaa, mutta ilokseen naaras antoi pennuilleen karkaamisesta vain varoituksen ja kolmikko sai jatkaa leikkejään Turmaloikan kanssa. Myrskypentu huuti mäyräkyytiä ja Kaamospentua ei tarvinnut kahdesti houkutella. Kolli odotti kärsimättömänä, että Pyräkkäpentu kiipesi ensin kollin häntää pitkin ja sen jälkeen tummaturkkinen kolli noudatti sisarensa esimerkkiä. Kaamospentu vihdoin pääsi Turmaloikan takaliston päälle istumaan ja katsoi alas. Vau, kaikki oli hänestä niin suurta ylhäältä päin katsottuna!
”Pitäkää tiukasti kiinni!” Turmaloikka naukui mäyrämäistä mörinää jäljitellen ja kollikissa huudahteli pentumaisia taisteluhuutojaan.
”Kovempaa!” Kaamospentu kiljaisi ja säikähti Pyräkkäpennun kiljaisua. Kolli oli meinannut pudota, mutta oli saanut pidettyä otteen. Kaamospentu yhtyi Myrskypennun huudahduksiin, kolmikolla oli hyvin hauskaa leikkiessään mäyräkyytiä!
”Myrskypentu, eikö kaikki näytäkin suuremmalta täältä käsin?” Kaamospentu ihasteli maailman menoa siskolleen eikä huomannut Pyräkkäpennun pudonneen matkasta. Hän keskittyi täysillä vain leikkiin.
”Olemme nyt voittamattomia!” Kaamospentu huusi silmät innosta kiiluen, kunnes Pyräkkäpennun kiljaisu keskeytti kaiken. Turmaloikka kääntyi ja Kaamospentukin huomasi Pyräkkäpennun tipahtaneen matkasta. Kolli yritti pidättää naurua, mutta lopulta purskahti äänekkääseen nauruun.
”Pyräkkäpentu, näytät niin hassulta, kun sinä olet tuollainen!” Kaamospentu hihitteli ja laskeutui sitten varovaisesti samaa reittiä alas. Hän tarrasi neulan terävillä kynsillään isänsä häntään ja sai Turmaloikan mulkaisemaan. Turmaloikka keskittyi pudonneeseen poikaansa, joka kertoi oudosta sattumuksesta.
”Pyräkkäpentu, taisit todella pudota päällesi! Ei tuollaisia eläimiä voi olla, sinä näit varmasti unta. Miksi sinä yrität aina huijata meitä?” Kaamospentu kiukustui ja tuli lähemmäs. Pimentovarjokin oli tullut pentujensa luokse ja Kaamospentu mulkaisi sisartaan. Yrittikö tuo varastaa kaiken huomion? Pah, hän ei sitä ainakaan antaisi Pyräkkäpennulle! Kaamospentu lähti marssimaan kohti pentutarhaa ja jätti muun perheensä selvittämään Pyräkkäpennun tilannetta. Hän ei vilkaissutkaan pentutarhan toista perhettä, vaan jätti heidät täysin huomiotta. Hän piti heitä muutenkin hieman outoina, ainakin Kaamospennun oma perhe oli parempi. Kaamospentu lysähti kiukkuisena sammalilleen ja jäi siihen selälleen makaamaan. Leikin tuoma väsymys ja pieni kiukku siivitti hänet tahattomasti uneen.

Kaamospentu räpäytti silmiään muutaman kerran unisena. Aukiolta kuului mekkalaa ja hän oli vastaherännyt päiväuniltaan. Kuka kumma häiritsi heidän uniaan. Aukiolta huudettiin kettua ja ääni sai kollipentuun vipinää. Ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, Pimentovarjo tarrasi poikaansa tiukasti niskanahasta.
”Uskallakin ottaa edes yksi askel”, naaras varoitti poikaansa niin pelottavalla äänellä, että kolli puikahti naaraan vatsan suojiin.
”Mutta minä olisin vain halunnut käydä katsomassa”, kolli nurisi, mutta tiesi hävinneensä jo alkujaan emolleen. Ei naaras päästäisi häntä katsomaan kettutaistelua. Kaamospentu huokaisi ja painautui Pimentovarjon vatsaan. Kaamospentu sulki silmänsä ja otti parempaa asentoa nukkuakseen emonsa vieressä.

”Haa, voitan sinut senkin kurja sammalpallo! Olet hävinnyt minulle”, Kaamospentu ärhenteli pyöreähkölle leikkikalulle ja loikkasi kömpelösti sen perään. Kolli tarrasi kynsillään siihen ja silppusi palloa pieneksi sammalsilpuksi. Kollin häntä heilahteli leikkisästi ja iloinen hymy koristi hänen kasvojaan. Pentu piti pientä leikkistä murinaa ja nosti sitten katseensa sammalpallosta.
”Tulkaa joku leikkimään, minulla on tylsää!” Kaamospentu kailotti.

//Joku saa jatkaa?

Kirjoittaja: Saaga

TW (sairaus ja kohtaukset)
Heräsin taas kipuihini. Sätkin hillittömästi enkä voinut yhtään hallita kehoani. Tunsin Hehkuaskeleen vahvat käpälät jotka pitivät minua paikoillaan. Kun kohtaus oli ohi, retkahdin taas rennoksi. Huohotin kauheissa kivuissa. Päätäni ja jokaista muuta raajaani särki. Hengitykseni kulki vaivalloisesti ja tunsin kuumeen sisälläni. En pystynyt ajattelemaan selkeästi ja päässäni kulki vaikka ja mitä mutten pystynyt tarkentamaan ajatuksiani mihinkään selkeästi. Tärisin kylmästä, kivusta ja kuumeesta. En tiennyt miten hallita enää käpäliäni. Menetin taas tajuntani.

Heräsin hieman paremmassa kunnossa. Pystyin jo ajattelemaan hieman selkeämmin ja pystyin tarkentamaan katseeni Hehkuaskeleeseen, joka puuhaili yrttiensä parissa. ”Onko jo aamu?” kähisin vaivalloisesti. ”On,” sanoi tuttuakin tutumpi ääni. Katsahdin parantajan pesän suuaukolle kääntäen päätäni vain hiukan. Mäyräkynsi oli tullut katsomaan minua. Rinnassani leimahti rakkaus kollia kohtaan. Yritin nousta istumaan mutta käpäläni pettivät. En saanut taas hetkeen henkeä ja kun kohtaus hellitti hengitin vaivalloisesti. ”Älä yritä puhua,” Hehkuaskel neuvoi. ”En tiedä mitä siinä tapahtui mutta vaikuttaisi siltä, että hänen keuhkonsa ovat saaneet osumaa,” Hehkuaskel sanoi synkkänä. ”Kai hän parantuu?” Mäyräkynsi selvästi luki ilmeeni kasvoiltani. ”En tiedä,” parantaja katsoi huolestuneena minuun. Tärähdin. Mitä jos en enää pystyisi olla soturi? Mäyräkynsi poistui pesäsyä vähin äänin ja pää alhaalla

Kirjoittaja: Saaga

Murahdin kiukkuisesti. Oppilaat olivat kiskoneet kaikki soturit ulos pesästä katsomaan “kettuja”. Pörhistin karvani, kun huomasin etteivät oppilaat olleet puhuneet pelkkiä valheita. Leirissä todella oli kettu. Huomasin Lumikkoviiksen raapivan kettua kyljistä ja kun otus huomasi naaraan se yritti tappaa Lumikkoviikseä monta kertaa kuolettavalla puraisullaan. Loikkasin ja tönäisin Lumikkoviiksen pois ärhäkästi murahtaen. Huomasin Toivepennun kurkkivan pentutarhasta ulos. Karvani pörhistyivät ja jähmetyin hetkeksi. Hetki kostautui minulle kun sain pari kovaa iskua kehooni mutten tuntenut kipua. Kauhu tulvi kaikkialle. Pinkaisin pentutarhalle ja nostin Toivepennun niskanahasta mukaani. Pentu vinkui ja potki minua. “Halusin vain katsella taistelua!” Toivepentu vinkui. Tiputin pennun makuusijalle, jossa kumppanini Orvokkisydänkin nukkui. Hän nosti päätään, kun Toivepentu inisi vihaisena. “Olisit voinut vaikka kuolla!” raivosin, “Älä enää ikinä tee noin!” Ryntäsin ulos pentutarhasta juuri parahiksi näkemään, kun Lumikkoviiksi sai iskun ja lensi päin kiviseinämää. Hän kolautti päänsä siihen kovaäänisesti huutaen ja paiskautui sitten maahan velttona. Hän ei saa kuolla! Ryntäsin naaraan rentona retkottavan ruumiin luokse. Katsahdin aukiolle. Kettu oli nyt tapettu mutta nyt se olikin vienyt mukanaan yhden soturin hengen. “Lumikkoviiksi!!” rää’yin taivasta kohti epätoivoisena. Kosketin nenälläni naaraan päälakea. Kyyneleiden täyteisillä silmilläkin erotin, että Lumikkoviiksen kylki kohoili. Se kohoili epäsäännöllisesti ja erittäin vaivalloisesti mutta hän hengitti eikä ollutkaan kuollut. Veri lammikko jossa naaras makasi ei enteillyt hyvää ja sen takia kutsuin Hehkuaskelen paikalle niin nopeasti kuin kykenin. “Hän selviää kyllä,” Hehkuaskel oli sanonut. Kuljin ympyrää Parantajan pesän edustalla karvat pystyssä. Olin liian hermostunut lepäämään juuri nyt. “Hän on hereillä,” Hehkuaskel kuiskasi. Kävelin hänen perässään sisään pesään. Lumikkoviiksi retkotti repo rankana makuusijallaan. “Miltä tuntuu?” kysyin hiljaa. “Kaikkialle koskee,” Lumikkoviiksi mutisi ja vaipui taas tiedottomuuteen. “Menen nukkumaan. Tiedän, että hän on hyvissä käpälissä nyt,” sanoin ja poistuin pesästä. Kävelin takaisin soturien pesälle ja suoraan pehkuihin.

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky kuljeskeli Lehtikuusilaakson tienoilla ja keräsi kukkasia hiljakseltaan hyräillen. Kylmäliekki oli pettänyt hänet totaalisesti eikä naaras tiennyt voisiko hän antaa sitä enää anteeksi. Naaras ei kuitenkaan halunnut sen antaa pilata hänen hyvää päiväänsä, joten Huomenkyyhky oli tullut keräilemään kukkasia. Naaras poimi myös muutaman kävyn ja laski ne kukkien kanssa samaan kasaan. Hän oli kuullut oravien syövän käpyjä ja ajatteli voivansa antaa muutaman oraville lahjaksi. Kuolonklaani saalisti viattomia oravia ja ei edes antanut niille syötävää. Jos Huomenkyyhky vain voisi, hän söisi vaikka ruohoa! Ruoholla kissa ei kuitenkaan pysynyt elossa ja naaras halusi uskoa oravien ja muiden pikkueläinten olevan Pimeyden metsän siunaamia. Naaras poimi sinertävän kasvin varovaisesti suuhunsa ja asetteli sen hellästi pinoonsa. Naaras oli ajatellut koristella sammalpetinsä höyhenien ja saniaisten lisäksi myös kukilla, sekä muilla kauniilla kasveilla. Huomenkyyhky oli ajatellut, että se voisi piristää häntä ja ehkä Kylmäliekkikin tajuaisi kuinka hiirenaivoinen oli ollut. Naaras nyppäisi vielä kellertävän kukkasen ja laski sen samaan kasaan. Kävyn hän nappasi leukoihinsa ja asetteli sen puun juurelle, jonka oksilla hän oli ennen nähnyt oravia. Naaras katsoi puun oksastoon hymyillen ja avasi sitten suunsa:
”Juhuu, oravat! Minä toin teille ruokaa, toivottavasti te pidätte valitsemastani kävystä. Olen Huomenkyyhky, haluan tietää että olen teidän puolellanne!” naaras kuulutti yläilmoihin. Huomenkyyhky kääntyi sitten ja palasi kukkasiensa luokse. Hän nappasi kukat leukoihinsa ja lähti sitten kohti leiriä. Pedin koristelussa olisi tarpeeksi puuhaa tälle päivälle, sitä mieltä naaras oli. Hän oli käynyt partiossa auringonnousun aikaan ja saanut saaliikseen muutaman hiiren, vaikka kyse olikin ollut rajapartiosta. Naaraalla oli vain käynyt tuuri ja hän oli saanut hajujäljen.

Huomenkyyhky hypähteli hyväntuulisesti leiriin ja sinne saapuessaan hän suuntasi välittömästi soturien pesään. Olikohan Ruusutuike siellä? Huomenkyyhkyllä oli asiaa naaraalle, joka oli myös sattumalta Kylmäliekin ja Jääviillon emo. Ehkä toisella olisi tiedossa mikä ihme Kylmäliekkiä vaivasi! Naaras ohitti pentutarhan ja klaaninvanhimpien pesän, ja jatkoi matkaansa soturien pesälle. Naaras hyppelehti pedilleen ja laski kukkasensa sammalpedin viereen. Eilen hän oli kerännyt saniaisia, höyheniä ja lisää sammalia. Huomenkyyhky oli päättänyt tehdä koko metsän hienoimman pedin itselleen. Huomenkyyhky tarttui vanhasta pedistä ja lähti peruuttamaan sen kanssa ulos. Naaras peruutti piikkihernetunnelista ulos ja heitti vanhat, jo hieman ummehtuneet ja kuivahtaneet sammaleet muiden roskien joukkoon. Naaras siisti itsestään sammalhiput ja palasi sitten samaa reittiä takaisin leiriin. Naaras hykerteli itsekseen ja mietti jo kuinka hienoksi hän saisi uuden petinsä tehtyä. Jos hän olisi päällikkö, leirissä kiinnitettäisiin muutenkin enemmän huomiota asioiden ulkonäköön! Värit toisivat niin mukavaa piristettä, ehkä kissat olisivat silloin iloisempia. Soturinaaras kohautti olkiaan ja palasi petinsä pariin. Hän aloitti muovaamaan tuoreista sammalista pediksi sopivaa pehkoa. Huomenkyyhkyltä homma kävi joutuisasti, olihan hän sammalpetejä ennenkin tehnyt. Naaras teki pedistään tarkoituksella hieman pienemmän, jotta se olisi kotoisampi. Huomenkyyhky ei pitänyt leveällä nukkumisesta, vaan enemmänkin pienellä alueella ja kerällä oli hänen tyylinsä. Naaras ravisteli jälleen tassuistaan sammalhippuset ja nosti sitten höyhenet petiinsä. Hän heitteli niitä sinne tänne ja katseli työnsä jälkeä tyytyväisenä. Huomenkyyhky lisäsi vielä saniaisia petiinsä tehdäkseen siitä entistä mukavamman ja hymyillen nosteli kukkansa vielä petiin. Naaras tökki kauniit kukkaset ja muutamat muut kasvit petiin tehden siitä värikkäämmän. Kukat ja kasvit liiskaantuivat hieman naaraan käsittelyssä, mutta se ei häntä haitannut.

Kissan työnjäljellä peti ei ollut ehkä kaikista siistein ja symmetrisin, mutta Huomenkyyhky oli siihen kuitenkin hyvin tyytyväinen. Ainakin hän oli edes yrittänyt!
”Huomenkyyhky, hei? Mitä pedillesi on tapahtunut?” Ruusutuike keskeytti hänet ystävällisellä äänellä ja katseli ystävänsä petiä hymyillen. Valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa kääntyi vanhemman kissan puoleen ja väläytti savunharmaalle kissalle ilahtuneen hymyn.
”Ajattelin laittaa elämääni hieman uusiksi! Värit tuovat iloa, eivätkö? Mutta hyvä kun me törmättiin, minulla onkin sinulle asiaa! Se koskee poikaasi, tarkemmin poikiasi. Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa. Olisiko sinulla hetki? Me voisimme vaikkapa samalla syödä?” Huomenkyyhky naukaisi ja puhua pälpätti hieman pidemmän kaavan mukaan, joka sai Ruusutuikkeen naurahtamaan lempeästi.
”Itse asiassa, kyllä minulla voisi olla hetki. Lupauduin kyllä iltapartioon ja se lähtee pian, joten en taida vielä aterioida. Mitä asiaa sinulla on? Ja olen pistänytkin merkille, että viihdyt Kylmäliekin kanssa hyvin. Oletteko te kumppaneita?” soturinaaras uteli hyväntuulisena ja viittoi Huomenkyyhkyä istahtamaan sivummalle. Nuorempi kissa huokaisi ja pudisteli päätään. Salaa hän ainakin ennen oli toivonut, että voisi kutsua harmahtavaa kissaa kumppanikseen. Enää hän ei tiennyt.. Tosin, hän oli Huomenkyyhky! Muutamat vastoinkäymiset eivät kaataisi tätä naarasta, vaan hän selvittäisi mitä oli meneillään.
”Ei aivan. Itse asiassa Kylmäliekki on käyttäytynyt todella kummallisesti. Ajattelin jos hän olisi puhunut sinulle jotain? Olethan sinä kuitenkin Kylmäliekin emo?” Huomenkyyhky naukui toiveikkaana, mutta hänen harmikseen soturitar pudisteli päätään pahoitellen.
”Anteeksi, emme me hetkeen ole jutelleet. Jääviillon kanssa toki hetki sitten partiossa, mutta tiedäthän hänet, ei Jääviilto mikään kohteliain ja mukavin kissa ole. Onko teillä ollut hankaluuksia? Olette aikuisia kissoja, kannustan teitä selvittämään ne keskenään. Voin toki yrittää parhaani mukaan auttaa, mutta en viitsisi sotkeentua aikuisten kissojen väleihin”, Ruusutuike naukui lempeähköllä äänellä ja kosketti Huomenkyyhkyä toverillisesti hännänpäällään.
”Niin voisi sanoa, Kylmäliekki nimittäin välttelee minua. Hän on viime aikoina vain kipittänyt Jääviillon kannoilla ja Jääviilto käski minua häipymään. Minä en sitten ymmärrä häntä, anteeksi nyt vain! Olen kuitenkin yhtälailla soturi kuin hänkin, vaikka olenkin entinen erakko”, valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa tuhahti. Ruusutuike oli naukaisemassa jotain, mutta aukion huuto keskeytti naaraan. Tilanne oli hänelle hieman vaikean oloinen, olihan Jääviilto kuitenkin naaraan poika.
”Kuule, jutellaan jonain toisena kertana enemmän. Minun pitää nyt mennä, partio odottaa. Annan sinulle yhden vinkin, selvittäkää välinne. Mykkäkoulu ei ole ratkaisu”, savunharmaa kissa ohjeisti ystäväänsä ja kipitti sitten aukiolle. Huomenkyyhky jäi katsomaan naaraan perään turhautuneena, mutta loikkasi sitten pedilleen. Kaipa naaras oli oikeassa, hänen olisi pakotettava Kylmäliekki puhumaan. Ja sitten hän ripittäisi Jääviillon ihan kunnolla, jättäisi tuon kollin retkun kerrankin sanattomaksi. Huomenkyyhky piti kollia epämiellyttävänä tapauksena, ajattelikohan kukaan koskaan hyvää tuosta? Ruusutuike ehkä ja ilmeisesti myös Kylmäliekkikin, vaikka naaras oli pitänyt punaruskeaa kollia kaksikon yhteisenä vihollisena.

Huomenkyyhky siirtyi pedilleen makaamaan ja kiepsautti kroppansa kerälle. Naaras laski päänsä häntänsä joukkoon ja tuhahteli vielä muutaman kerran. Ilta oli jo aika pitkällä ja moni kissa oli saapunut soturien pesään nukkumaan. Naaraan päässä risteilivät useat ajatukset ja hänestä tuntui, ettei uni tulisi aivan hetkeen. Huomenkyyhkyllä kesti pitkään saada unen päästä kiinni ja lopulta, kun hän sai, uni oli katkonaista ja huonoa. Naaraan hännänpää nyki unissaan, kunnes ulvaisu keskeytti senkin unen. Joku huusi kettua ja aluksi naaras luuli tätä oppilaiden huonoksi pilaksi.

Kissat nousivat äreinä pedeiltään ja Huomenkyyhkykin kampesi itsensä pystyyn. Kettu? Miten ihmeessä leiriin oli päätynyt kettu? Pian kissoille selvisi, että kukaan oppilas ei ollut vitsaillut, vaan leiriin oli oikeasti löytänyt kettu. Naaras nielaisi pelokkaana, hän ei ollut taistelijatyyppiä. Tositilanteessa ei kuitenkaan ollut varaa miettiä, vaan oli toimittava. Aukiolle tullut Punatähti jakoi kissoille toimintaohjeita. Osa kissoista suuntasi pentutarhalle suojelemaan pentuja ja vanhuksia, kun taas suurin osa valmistautui ottamaan ketun kanssa yhteen. Rauhallinen yö oli vaihtunut yhtäkkiä täydeksi hälinäksi. Jääviilto syöksähti ketun kimppuun ja viilsi kettua kynsillään vatsasta. Huomenkyyhky räpäytti silmiään ja samassa Loisketassu, klaanin nuorin oppilas oli jäänyt hönöttämään aukiolle. Mitä tuon oppilaan päässä liikkui, oliko tuo liittymässä taisteluun? Eihän tuon ikäinen oppilas osannut vielä taistellakaan kunnolla. Kettu teki loikkaavaan liikkeen Loisketassua kohti, mutta Raparperipistos tarrasi petoa hännästä ja sai ketun huomion itseensä. Huomenkyyhky vilkaisi nopeasti kettutaistelua, ketun kimpussa oli Jääviillon lisäksi myös Henkäysvarjo, Aaltosalama ja Tuimakatse. Kuolonklaanissa oli monia hyviä taistelijoita, kettu oli kieltämättä eksynyt väärään leiriin. Huomenkyyhkyn kävi jopa hieman petoa sääliksi, mutta sääli vaihtui neutraaliin tunteeseen, vahingoittihan tuo punaturkkinen otus parhaillaan hänen klaanitovereitaan! Kettu vaikutti naaraan silmiin aika nuorelta ja taistelutaidottomalta, sillä pitkäkuonoinen otus yritti vain leikkiä ”saaliillaan”. Kaiken lisäksi mikään aikuinen kettu ei olisi koskaan noin uhkarohkea, ellei olisi päästään aivan vialla. Kuolonklaanin reviirillä oli tovi sitten liikkunut häiriintynyt kettu eikä tämä yksilö naaraan silmiin vaikuttanut sellaiselta.
”Loisketassu! Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä kuvittelet tekeväsi aukiolla?” Huomenkyyhky naukaisi kollille hieman huolestuneena ja tuuppi oppilasta kohti parantajanpesää.
”Käy tarkastuttamassa itsesi ja palaa sitten oppilaiden pesälle. Tilanne on pian ohi”, Huomenkyyhky naukaisi emollisen oloisena ja katsoi toista hieman tiukasti. Kollihan olisi voinut vaikka kuolla! Eikö oppilaan päässä liikkunut mitään? Henkäysvarjo sivalsi kettua taitavasti kuonoon ja punaturkin silmissä välähti pelko, ja epätoivo. Huomenkyyhky oli varma, että kettu tiesi nyt kuolevansa.
”Olisit tehnyt elämässäsi parempia valintoja”, valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa naukaisi hiljaa ja ummisti silmänsä. Hän ei kestänyt ajatusta kuolemasta, joten hän ei myöskään tahtonut nähdä sitä. Aukion äänet vaihtuivat muutamiin riemunkiljahduksiin ja naaras uskalsi avata silmänsä. Ensimmäinen asia mitä hän näki oli Henkäysvarjo. Kolli seisoi ketun edustalla tyytyväisenä ja vilkaisi punaturkkista otusta happamana. Mokoma oli keskeyttänyt kuolonklaanilaisten yöunet. Huomenkyyhky oli kiitollinen, että ainakaan pikaisella silmäyksellä kukaan ei ollut vahingoittunut pahasti. Soturi otti muutaman askeleen katsoakseen kettua, mutta peruutti sitten pian. Pedon lasittuneet silmät ja veri nosti oksennuksen naaraan kurkkuun. Hänen jokainen karva pörhistyi ja Huomenkyyhkylle tuli huono olo. Sitten ivallinen ääni keskeytti hänet.
”Tiesin että olet surkea soturi, mutta että kuollutta kettua kammoat? Jos minulta kysytään, sinä et ole soturi laisinkaan. Et edes uskaltanut taistella”, Jääviilto kuiskasi ivallisesti ja naurahti sanojensa päätteeksi ivallisesti. Huomenkyyhky oli näpäyttämässä toista, mutta kissat alkoivat valmistautumaan ketun ruumiin raahaamiseen. Punatähti määräsi muutamat kissat viemään ketun pois leiristä eikä Huomenkyyhky kuulunut siihen joukkoon, joten hän kääntyi ja lompsi takaisin soturien pesään. Jääviillon sanat tuntuivat kissan sydämessä, ajattelivatkohan myös muut noin? Huomenkyyhky pyörähti kerälle, vaikka tiesi että unessa kestäisi entistä pidempään. Muutamat kissat supisivat ketusta, mutta hän ei jaksanut osallistua keskusteluun.

Pesä hiljentyi yllättävän pian välikohtauksen jälkeen, sillä kukaan ei tainnut olla kovinkaan mielissään lyhyemmistä yöunista. Huomenkyyhky huokaisi hiljaa ja muutamien tovien jälkeen vaipui heikkoon uneen.
Seuraavana päivänä Huomenkyyhky heräsi vaitonaisena ja hänen korviin kiiri nau’untaa ketusta. Miten ihmeessä se oli päässyt leiriin asti? Naaraskissa huomasi Loisketassun, Nupputassun, Roihutassun ja Sielutassun puuhastelevan jotain keskenään. Huomenkyyhky kiinnostui oppilaiden touhuista ja tassutteli hieman lähemmäs. Hän huomasi oppilaiden keräävään risuja ja tyrskähdys pääsi naaraan suusta. Purkivatko oppilaat leiriä?
”Hei hei, mitä te neljä puuhastelette? Miksi ihmeessä te puratte ja sotkette leiriä?” valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa naukaisi hämmästyneellä äänellä ja kallisti päätään. Hän vilkaisi sitten Loisketassua.
”Sinuun ei ilmeisesti sattunut? Vaikka meinasitkin saada osumaa ketusta”, Huomenkyyhky varmisteli ja väläytti sitten pienen hymyn nelikolle. Hän ei ollut lainkaan varma oliko tämä oppilaiden pila vai mikä ihmeellinen jekku.

//Loiske?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu kantoi kasansa leirin ulkopuolelle. Hän huomasi Sielutassun ja Roihutassun kasojen olevan jo maassa. Nupputassu laski kasansa. Sitten hän lähti leiriin. ”Mitä nyt teemme?” kysyi Roihutassu. ”Odotetaan Loisketassua.” naukaisi Nupputassu. Pian Loisketassu saapui. ”Hienoa, olettekin saaneet siivottua leirin!” Varjokarva kehui katsellessaan leiriä. ”Voisittekin ruveta nyt keräämään sammalia makuusijoja varten.” Oppilaat lähtivät hakemaan sammalia. Nupputassu tassutti sammalenkeruupaikalle. Siellä oli paljon sammalta. Nupputassu katseli kuinka Sielutassu ja Roihutassu repäisivät sammalia ja tekivät niistä kasan. Nupputassu nousi takajaloilleen ja repäisi sammalia niin että niistä tuli pieni keko. Nupputassu huomasi Loisketassun katselevan epäröiden sammalia. ”Mikä hätänä, Loisketassu?” kysyi Nupputassu. ”Ei mikään.” Loisketassu vastasi vältellen Nupputassun katsetta. Nupputassu huomasi että kolli valehteli. ”Etkö osaa ottaa sammalia?” kysyi Nupputassu. ”Osaan minä kyllä.” naukaisi Loisketassu. ”Ei siinä mitään pahaa ole että ei osaa jotain.” ”Minäkin olen ollut tässä samassa vaiheessa.” naukaisi Nupputassu rauhoittavasti. ”Eli otat sammalesta kiinni näin, ja sitten vedät sen irti.” Loisketassu yritti matkia Nupputassua. ”Ei, älä kynsi sitä.” Nupputassu opetti. Pian Loisketassu osasi oikean tavan. ”Hienoa!” ”Nyt sinä osaat!” kehui Nupputassu. ”Kiitos.” Loisketassu ynähti. Nupputassu vilkaisi Loisketassua. Kolli oli tehnyt suuren kasan. ”Nyt minunkin on parasta olla nopea.” ajatteli Nupputassu. Kun he olivat saaneet sammalet kerättyä, he lähtivät kohti leiriä. Nupputassu kompuroi sammaliensa kanssa. He olivat saaneet kerättyä ison kasan. Nupputassu varoi että sammalet eivät likaantuisi. Kun he pääsivät leiriin, Nupputassu tassutti sammaliensa kanssa kohti paikkaa jossa sammalia säilytetään. Nupputassu laski sammalensa maahan. Sitten hän tunki ne kasaan. Sammalhippuja täynnä Nupputassu käveli ulos pesästä. Nupputassu ravisteli itseään. Pienet hiput tipahtelivat maahan. Pian maa oli vihreistä hipuista täysi. Nupputassu tassutti muiden oppilaiden perään aukiolle. Nupputassu istahti paikalleen. Pian Varjokarva tuli tarkistamaan sammalet. ”Hienoa!” Varjokarva kehui. ”Nyt voitte ottaa hieman tuoresaalista.” Nupputassu tassutti tuoresaaliskasalle. Hän ei ollut huomannut että hän olisi nälkäinen, koska päivä oli ollut täynnä tekemistä. Nupputassu nappasi myyrän. ”Voisimmeko jakaa tuon myyrän?” ehdotti Roihutassu. Nupputassu nyökkäsi. ”Voimme.” Nupputassu naukaisi. Nupputassu haukkasi myyrää. Hän söi sitä kunnes se loppui. Nupputassu nuolaisi huuliaan. Hän tassutti Varjokarvan luo. ”Varjokarva, onko meillä vielä jotain?” kysyi Nupputassu. ”Ei ole.” ”Nyt on hieman vapaata aikaa.” vastasi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi ja lähti kertomaan muille oppilaille. Nupputassu asettui auringonvaloon makaamaan. Lämpimät säteet valaisivat hänen turkkiaan. Muut oppilaat leikkivät piiloutumista. Nupputassu meni mukaan. ”Nyt sinä piiloudut!” Loisketassu ulvaisi Roihutassulle. Roihutassu pujahti pensaikkoon. Kun Nupputassu lähti etsimään, saniaispensaikossa oli iso rako. Nupputassu tunkeutui läpi pensaasta. Hän huomasi hännän vilahduksen.

Kirjoittaja: Auroora

Vilkaisin vierelläni kulkevaa Aaltosalamaa. Olin täysin samaa mieltä, tämä tapaus ei ainakaan parantanut suhtautumistani kaksijalkoihin. Muutenkin kissat näkivät ne vaarallisina ja arvaamattomina, mutta nyt lisäsin mielessäni ”ärsyttävän” otusten kuvaukseen.
”Parempi olisikin ihmetellä”, mutisin tarpoessani ojassa eteenpäin. Sen pohja oli kostea, ja irvistin aina kun jouduin upottamaan tassuni märkään ja kylmään maahan. ”Jos kotona ei odota meitä varten järjestetty etsintäpartio, en edes halua palata sinne. Sen verran tärkeä kissa olen, että koko klaanin on syytä huolestua.”
Koko tämä kaappaustapaus oli ollut syvältä, mutta saattoi tästä jotain hyvääkin seurata. Ehkä Henkäysvarjo huolestuisi katoamisestani ja tajuaisi viimein, että oikeasti välitti minusta. Kun palaisimme leiriin, hän rientäisi luokseni ja pyytelisi vuolaasti anteeksi isän velvollisuuksien laiminlyömistä. Sitten voisimme jatkaa elämää oikeana perheenä.
En kuitenkaan enää ollut niin naiivi kuvitellakseni, että näin tulisi tapahtumaan. Soturinimitykseni jälkeen olin tajunnut, ettei Henkäysvarjo välittänyt minusta pätkääkään. Tuntui, että joskus hän jopa inhosi minua, vaikka se saattoikin olla vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta aina oli pieni mahdollisuus, että olisinkin arvioinut soturin väärin.
Päätin karistaa ajatukset Henkäysvarjosta muualle, mutta se osoittautuikin melko vaikeaksi. Aika tuntui matelevan kovin hitaasti, ja välillemme laskeutuneessa hiljaisuudessa olin yksin ajatusteni kanssa. Vaikka kuinka yritin pohtia muita asioita – mikä kaksijalan tavoite oli ollut, missä me olimme, mitä söisin kun pääsisin takaisin leiriin, mikä oli roolini tässä maailmassa – varapäällikön harmaat kasvot ponnahtivat aina mieleni perukoilta takaisin etualalle. Tässä tilanteessa ainoa viihdykkeeni olisi Aaltosalaman ärsyttäminen, ja vaikka en oikeastaan halunnut saada häntä pahemmalle tuulelle, ei minulla ollut muita vaihtoehtoja.
”Jaksatko varmasti kävellä leiriin asti?” kysyin härnäten, vaikka omat askeleeni alkoivat tuntua raskailta. ”Jos kuvittelet, että aion kantaa sinua loppumatkan, olet väärässä. Töppöstä toisen eteen.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Woln

Loisketassu katseli auringonlaskua. Sitten hän huokaisi. ”Miten täällä voi olla näin kaunista!” Loisketassu ajatteli. ”Loisketassu!” kuului ulvaisu. Roihutassun pää ilmestyi oppilaiden pesästä. ”Tule sisälle.” Roihutassu naukaisi. Loisketassu laahusti sisälle. Hän huomasi muut oppilaat vuoteessaan. Loisketassu nukahti nopeasti. Loisketassu näki unta siitä, että hän oli taistelussa itseään vahvempia kissoja vastaan. Loisketassu taisteli hurjasti ja kynsi nopeasti. Pian muut kissat jäivät maahan makaamaan ja Loisketassu jäi seisomaan ylpeänä ruumiiden vierelle. Loisketassu sivalteli sammalia. Hän murisi ja puri niitä kovasti. ”Loisketassu!” kuului kipakka sihahdus. Loisketassu käännähti katsomaan. ”Älä metelöi!” Nupputassu sihahti ja tassutti vuoteensa päälle. Loisketassu katseli hämärää pesää. Kuului tuhinaa ja rapinaa. Loisketassu valpastui. ”Mikä se on?” Loisketassu ihmetteli. Loisketassu pujahti varovasti vuoteestaan. Hän tiesi ettei saisi mennä ulos, joten hän päätti pysyä pesässä. Loisketassu kurkisti varovasti pesän aukosta. Oli hämärää. Kuu paistoi kirkkaasti leiriin ja loi kaunista valkoista valoa. Loisketassun musta turkki heijastui kuunvalosta. Loisketassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui riista ja kissojen tuoksu. Myöskin joku vieras tuoksu. ”Mikä tämä tuoksu on?” ajatteli Loisketassu. ”Kalmakuu ei ole kertonut minulle siitä.” Kuului matala murahdus. Sitten jossain jyrähti. ”Tämä ei ole mahdollista!” ajatteli Loisketassu. ”Ei kai hirviö?” ”Tuskin ne tänne tulisivat.” Kuului karjaisu ja iso otus loikkasi pois pensaikosta. Se oli punaruskea ja sillä oli pitkä häntä. ”Kettu!” ulvaisi Loisketassu. ”Leirissä on kettu!” Kissat tulivat pesistään. ”Mitä sinä huudat?” Kalmakuu kysyi. ”Katso tuota!” Loisketassu huudahti. Kalmakuu kääntyi katsomaan. ”Kettu!” ”Ei ihmekään että huusit sillä tavalla!” Kalmakuu naukaisi. Kettu murisi ja yritti huitoa kissoja. Kissat väistelivät kettua ja kynsivät sitä. Pian kettu huomasi Loisketassun. Kettu murisi matalasti ja loikkasi Loisketassua kohti. Kuului suhadus kun Huomenkyyhky heitti ketun pois ja puri sitä niin että veri pulppusi ulos. Kettu jäi makaamaan maahan liikkumatta. Kissat katselivat toisiaan. Sitten kuului naukaisu. ”Leirissämme ollut kettu on voitettu.” kuului Punatähden ulvaisu. ”Haudatkaa kettu tänne.” Kissat kaivoivat ketulle kuopan. Loisketassu sai olla mukana ketun laskemisessa kuoppaan. Kun kettu oli haudattu, Loisketassu laittoi mullat takaisin kuoppaan. Sitten hän laahusti pesäänsä takaisin. Loisketassu lepäsi vuoteessaan. Hän mietti kettua. Se oli näyttänyt hyvin pelokkaalta. ”Entä jos se ei halunnutkaan meille pahaa?” ajatteli Loisketassu. ”Entä jos se kulki vain leirin läpi?” ”Entä jos sillä olisi poikasia jossain?” Loisketassua hermostutti. Oliko hän tehnyt väärin? ”Mitä siitä ketusta.” ajatteli Loisketassu. ”Sehän oli vain kettu.” Loisketassu nukahti uudelleen. Herättyessään Loisketassu säpsähti. Kalmakuu ei ollut tullut herättämään häntä. Loisketassu katseli ympärilleen. Pesä oli tyhjä. Kun Loisketassu tuli ulos, hän huomasi muut oppilaat siivoamassa leiriä. ”Vihdoinkin.” Nupputassu murahti. ”Hei!” ”Mitä tänään teemme?” kysyi Loisketassu. ”Siivoamme leiriä.” vastasi Roihutassu. ”Mestareilla on tänään vapaapäivä.” naukaisi Sielutassu. Loisketassu nyökkäsi. Hän otti risuja hampaisiinsa ja kasasi ne kasaan. ”Varjokarva antoi meille luvan käydä viemässä oksat leirin ulkopuolelle.” naukaisi Nupputassu. He ottivat kukin oman kasansa ja kantoivat sen ulos.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Säikähdin vähän, kun emo yllättäen ilmestyi aukiolle ja alkoi sättiä isää – kuningatar osasi olla pelottava saarnatessaan. Tällä kertaa selvisimme kuitenkin vain varoituksella ja saimme jatkaa leikkejämme isän kanssa aukiolla.
”Nyt se mäyräkyyti!” Myrskypentu huudahti isän pään vierestä, mikä sai raidallisen soturin hätkähtämään. ”Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!”
Kiipesin isän häntää pitkin tämän takaliston päälle istumaan ja odotin, että myös Kaamospentu saisi hilattua itsensä soturin selkään.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” Turmaloikka mörisi jo leikille antautuneena ja otti ensimmäisen, mahtipontisen askelen. Kiljahdin, kun tunsin, että otteeni oli aikeissa pettää. Vahingossa upotin kynteni isän takalistoon, mikä sai soturin liikkumaan entistä hurjemmin.
Myrskypentu ja Kaamospentu huusivat ja kikattivat ja roikkuivat kiinni Turmaloikan turkista, kun tämä köntysteli tarkoituksellisen epätasaisesti eteenpäin. Pidin parhaani mukaan kiinni ja yritin olla putoamatta kyydistä.
Kesken leikin huomioni kiinnittyi kuitenkin johonkin perin eriskummalliseen. Auringon lämmittämässä läikässä, pienen kiven päällä leiriaukion reunassa, kökötti jokin piskuruinen, hassun näköinen otus. Olin niin keskittynyt sen vahtaamiseen, että en tajunnut pitää kunnolla kiinni isästä, ja yhtäkkiä seuraavan pompahtavan askeleen kohdalla lensin pois kyydistä.
Mätkähdin kiviselle maalle vinkaisten. Myrskypentu ja Kaamospentu olivat yhä isän selässä, katse menosuuntaan suunnattuna. Turmaloikka piti sellaista meteliä mennessään eteenpäin, ettei tämä tuntunut vielä huomanneen yhden pennun puuttumista.
Kömmin istumaan ja tunsin vihlaisun oikeassa etutassussani. Kipu tuntui niin inhottavalta, että olin jo hetken ajan aikeissa parkua jotakuta hätiin, kunnes katseeni osui jälleen siihen outoon eläimeen kiven päällä. Nieleskelin kyyneleeni ja lähdin linkuttamaan sitä kohti uteliaana.
Yhtäkkiä eläin liikahti. Pysähdyin siihen paikkaan. Tuijottelimme toisiamme silmästä silmään, kumpikaan uskaltamatta liikahtaa. Tarkastelin pikkuotusta korvat valppaasti pystyssä: sillä ei ollut turkkia tai korvia, mutta sillä oli sen ruumiiseen nähden pitkä häntä. Lähestyin sitä uudelleen.
Tällä kertaa pääsin melko lähelle sitä, kun jotakin odottamatonta tapahtui äkisti: otuksen häntä putosi ja jäi sätkimään kiven päälle. Kirkaisin kauhistuneena ja kompuroin kauemmaksi kiemurtelevasta hännänlopusta. Sillä välin eläin itse oli ehtinyt häipyä johonkin.
”Pyräkkäpentu!” Turmaloikan ääni kuului takaani, ja käännähdin ympäri katsomaan minua kohti hölkyttävää soturia. Myrskypentu kuikisteli soturin pään yli ja Kaamospentu kurkki selästä suuntaani.
Vilkaisin kivellä yhä heikosti nykivää häntää ja sitten isää ja sisaruksiani, jotka tulivat luokseni, ja pillahdin sitten itkuun.
Turmaloikka katse minua huolestuneena ja kumartui tasolleni nuollakseen lohduttavasti korviani. ”Ei mitään hätää. Sattuuko sinua johonkin?”
Minulta meni hetki, ennen kuin pystyin puhumaan kunnolla itkun seasta: ”Ensin minä tipuin” – haukkasin välissä happea ja niiskaisin – ”ja tassuuni sattui. Sitten minä näin oudon näköisen eläimen tuossa kiven päällä, ja kun menin sen luo, sen häntä yhtäkkiä putosi!” Katsahdin hännän suuntaan edelleen hieman poissa tolaltani. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa, ja se samaan aikaan kiehtoi ja järkytti minua. Tällä hetkellä se kuitenkin järkytti enemmän.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

Juoksin piiloon. Kuulin Lumikkoviiksen laskevan ja huomasin kuinka veljeni livahti Mäntyviiksen taakse. Pinkaisin kohti pentutarhaa ja piilouduin minun, emon ja Pyörrepennun makuusijalle. Kaivauduin syvälle sammaliin. Kuulin Lumikkoviiksen pohtivan ääneen: “Mihinköhän pennut oikein menivät?” Sydämeni läpätti pikavauhtia. Minua jännitti jäänkö ensimmäisenä. Kuulin Lumikkoviiksen tulevan pesään. Hän nappasi hännästäni ja veti minut sammalista esiin. “Löysinpäs!” hän hihkaisi iloisena. “Olinko ensimmäinen?” kysyin huolissani – halusin veljeni jäävän ensiksi jotta ehtisin nähdä pääsenkö parempaan piiloon kuin hän. Lumikkoviiksi nyökkäsi harmikseni. “Sinun vuorosi laskea kunhan löydämme veljesi,” hän sanoi ja johdatti minut ulos pentutarhasta. “Tiedän mihin hän meni!” huudahdin ja osoitin veljeni piiloa. Hän hyppäsi juuri parahiksi esiin Mäntyviiksen takaa. “Voitin! Sinä siis lasket,” Pyörrepentu hihkaisi. Menin paikalle, jossa Lumikkoviiksikin oli laskenut ja aloitin laskemaan kynsien avulla. Yksi… kaksi… kolme… neljä… Kun olin saanut laskettua, hihkaisin: “Täältä tullaan!” Lumikkoviiksikin oli tehnyt näin. Mietin mihin Pyörrepentu olisi voinut mennä. Halusin löytää veljeni ensin, koska en haluaisi olla huonompi tässäkin asiassa. Nuuhkin jälkiä. Huomasin veljeni jäljet ja lähdin seuraaman niitä. Ne veivät minut Mäntyviiksen luokse. “Se on edellisen leikin haju, pikkuinen,” hän sanoi ystävällisesti. Etsin vielä hetken kunnes löysin veljeni leirin keskellä olevan kaatuneen puunrungon takaa. “Sinun vuorosi laskea Pyörrepentu,” sanoin iloisena. Lumikkoviiksi tuli esiin parantajan pesän takaa kyyristelemästä, kun huutelimme häntä paikalle. “Pyörrepennun vuoro laskea,” sanoin selventääkseni sen vielä naaraalle. Pyörrepentu alkoi laskea ja säntäsin oppilaiden pesälle piiloon. Työnnyin oksistoon niin, ettei minua näkynyt ja toivoin parasta.
//Pyörre 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Mitä haluaisitte leikkiä?” Lumikkoviiksi vaihtoi puheenaihetta pokkana. Hän katsoi minua päin. Täytyykö minun keksiä jotain? Veljeni katsoi minua odottavasti. Hermoilin hiukan mutta yritin keksiä jotain.
”Leikitään vaikka piilosta, mitä se nyt onkaan.” Sanoin iloisesti, kun muistin leikin minkä nimen emo sanoi joskus. Lumikkoviiksi nyökkäsi.
”Tiedättekö miten sitä leikitään?” Hän kysyi lempeästi hymyillen. Katsoin veljeäni, ja hän katsoi minua. Pudistimme päitämme, tiesin vain piilosen nimen.
”Piilosessa yksi laskee, eikä saa nähdä minne muut menivät. Jos ette osaa laskea, voitte käyttää kynsiä apuna. Ne jotka eivät laske, lähtevät piiloon. Kun laskija on valmis, hän menee etsimään muut. Se joka jää ensimmäisenä, laskee seuraavana. Tajusitteko?” Lumikkoviiksi kysyi enemmän rakastavasti. Nyökyttelin päätäni innoissani, saisin leikkiä jotain! Laskee, piiloon, löydetään, helppoa! Kyllä minä osaan!
”Minä voin laskea ensin, ja te menette piiloon. Toivottavasti löydätte hyvät piilot!” Lumikkoviiksi sanoi ja kääntyi ympäri ja alkoi laskemaan. Katselin hädissäni minne menisin piiloon. Veljeni oli jo lähtenyt jonnekkin. Emo istui katselemassa minua. Juoksin hänen luokseen niin lujaa kuin pystyin töppöjaloillani.
”Emo! Tarvitsen piilon!” Sanoin hätääntyneenä ja katsahdin laskevaa Lumikkoviikseä. Emo naurahti ja silitti minua.
”Mene Mäntyviiksen taakse piiloon, se on hyvä piilo.” Hän kuiskasi rakastavasti. Hymyilin leveästi ja kävelin pentutarhaan. Mäntyviiksi makasi vuoteellaan. Menin hänen taakse piiloon. Mäntyviiksi katsahti minuun hiukan oudosti.
”Mitä sinä teet nuori kolli?” Hän kysyi kehräten.
”Leikin piilosta.” Vastasin nopeasti mutta hiljaa. Mäntyviiksi nyökkäsi ja otti mukavamman asennon. Kuulin Lumikkoviiksen huudon, hän sai laskettua, minua jännitti että löytääkö hän minut. Menin pienelle kippuralle, ettei minua huomattaisi. Onneksi olin vielä pieni, ja en näkynyt Mäntyviiksen takaa. Nyt vain toivoin, etten jää ensin.

//Lumikko? Toive?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin leiriä hetken. ”Mennään!” sanoin sitten ja kipitin kohti soturien pesää. Pyörrepentu tuli perästäni mutta Orvokkisydän jäi katselemaan meidän menoamme pentutarhan edustalta. Nuuhkin ilmaa. Haistoin etäisesti tutun tuoksun – isä! ”Haistan isän!” sanoin. ”Se on vanha tuoksu. Isänne oli täällä hetki sitten mutta lähti äskettäin partioon,” kuului uusi ääni. Katsahdin äkkiä Pyörrepennun viereen ehtinyttä naarasta. “Kuka sinä olet?” Pyörrepentu kysyi harmaavalkoiselta naaraalta. “Olen L-” kissa oli sanomassa mutta keskeytin hänet. “Olet Lumikkoviiksi! Eikö niin?” huudahdin tietäväisesti. Olin kuullut emon puhuvan hänestä kun minulla oli veilä silmät kiinni. “Olen Lumikkoviiksi,” naaras hymyili. Tunsin ylpeyttä itsestäni, kun olin tinnyt jotain mitä veljeni ei. “Voitko veidä meidät ulos?” kysyin ja veljeni nyökytteli. “En. Pentuja ei saa viedä ulos ilman hyvää syytä,” Lumikkoviiksi sanoi mutta myönsi sitten, “Voin kyllä leikkiä teidän kanssa juuri nyt jos haluatte.” Katsahdin Pyörrepentuun. “Ei me osata vielä mitään leikkejä,” hän sanoi surullisena. “Minä opetan teitä,” Lumikkoviiksi sanoi itsestään selvyyden, “sen takia olette täällä.” “Minkä takia?” kysyin. “Oppimisen,” Lumikkoviiksi kehräsi rakastava ilme kasvoillaan. “Tunnetko emomme?” kysyin taas uuden kysymyksen. “Vai tunnenko? Hän on paras ystäväni samoin kuin isännekin,” naaras sanoi. “Minulla ei ole parasta ystävää,” Pyörrepentu totesi pää alhaalla. “Sinulla on minut, höpsö,” sanoin ja siirryin töykkäämään veljeäni kylkeen. “Mitä haluaisitte leikkiä?” Lumikkoviiksi vaihtoi puheenaihetta pokkana. Katsoin veljeeni. Toivoin hänen keksivän jotain.
// Pyörre?

Kirjoittaja: Ruska

”Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!” Hihkaisin innoissani, halusin kovasti tutkia leiriä. Vaikka avasinkin silmäni vasta äsken.
”Voidaanko me mennä jookoo?” Toivepentu aneli. Emo katsoi meitä hymyillen.
”Totta kai pääsette kullanmurut, tulen vain mukaanne. Ettei käy mitään.” Emo sanoi ystävällisesti, ja hänen äänessä oli rakkautta. ”Mutta ennen kuin lähdette ulos, suin turkkinne.” Hän jatkoi ja veti meidät lähemmäs. Minä jouduin ensin, emon karhea kieli liukui pitkin turkkiani. Katselin närkästyneenä, kun Toivepentu katseli vierestä. Emo oli kaunis, Kuolonklaanin kaunein kissa. Mietin vain miltä isä näyttää. Emo työnsi minut sivummalle, ja veti Toivepennun lähemmäs.
”Emo ei! Olen jo puhdas!” Hän valitti närkästyneenä. Emo pudisti päätän ja jatkoi nuolemista. Pian Toivepentukin oli valmis, hän käveli nopeasti pois emon luota.
”Nyt voidaan mennä, katselen teitä pentutarhan edustalta.” Emo sanoi ja käveli ulos pesästä. Köpöttelin emon perään, ja Toivepentu perässäni. Siristin silmiäni kun aurinko häikäisi, katselin suurilla silmilläni leiriä.
”Onpa valtava!” Hehkäisin hämmästyneenä. Toivepentu katseli ympärilleen suu ammollaan. Emo katsoi meitä lempeästi.
”Onpa leiri iso!” Toivepentu sanoi hämmästyneenä ja katseli ympärilleen.
”Haluatteko kuulla missä on mitäkin?” Emo kysyi ystävällisesti hymyillen, hän näytti ylpeältä. Nyökkäsin, kävelin emon viereen. Toivepentu tuli perässäni ja istahti viereeni.
”Asumme nyt pentutarhassa, siellä asuu pennut ja kuningattaret. Samassa pesässä asuu myös klaaninvanhimmat. He ovat vanhoja, ja viettävät täällä vanhuudenpäiviään. Tuo pesä on parantajanpesä, siellä asuu parantajat. Parantajat hoitavat haavojamme, ja hoitavat meitä muutenkin. Tuolla on oppilaidenpesä, siellä asuu oppilaat. Teistä tulee oppilaita, kunhan täytätte kuusi kuuta. Oppilaat opettelevat taistelemaan ja saalistamaan, ja soturit opettavat heitä. Oppilaat eivät saa lähteä leiristä ilman mestarin lupaa. Tuolla on taas sotureidenpesä, minä ja isänne ollaan sotureita. Soturit saalistavat ja suojelevat leiriä. He saavat poistua leiristä milloin tahtovat. Tuolla on päällikönpesä, siellä asuu päällikkö. Päällikkö jahtaa Kuolonklaania, hän on klaanin tärkein kissa. Meidän päällikkö on Punatähti.” Emo selitti ja osoitteli eri pesiä. Menin jo sekaisin missä oli mitäkin, nyt tahdoin tutkia paikkoja itse.
”Toivepentu? Mennäänkö tutkimaan? Ehkä nähdään isäkin.” Sanoin iloisesti hyppien. Olin niin innoissani, ensimmäinen tutkimusretkeni!

//Toive?

Kirjoittaja: Saaga

Pentutarhan maidon tuoksut tulvivat aisteihin. Inahdin kun veljeni kömpi päälleni. Karistin hänet päältäni ja kierähdin selälleni. Raotin silmiäni. Näin emoni mustapilkkuisen turkin. Hän oli kaunis. Katsahdin veljeeni hänen turkissaan oli mustia pyörteitä harmaalla taustalla. Katsoin isoilla silmilläni Orvokkisydämen taivaan sinisiin kauniisiin silmiin. Minkäköhän väriset silmät minulla oli? Katsahdin omaa turkkiani. Se oli musta ainakin rinnasta. Katsoin vielä selkääkin ja tajusin olevani kokonaan pikimusta. ”Hei pikkuinen,” Orvokkisydän leperteli, ”Avasiko veljesi jo silmänsä?” Katsoin veljeäni. Hän oli todella komea. Pudistin päätäni, mutta en sanonut mitään. Juuri silloin Pyörrepentu nosti päätään. ”Avasinpas!” hän kehräsi. Näin Orvokkisydämen silmissä rakkauden. Hän syöksähti Pyörrepennun luokse ja lipoi tämän turkkia hurjasti. ”Emo älä,” veljeni kehräsi mutta ei edes yrittänyt pyristellä pakoon. Emo päästi hänet ja nuolasi sitten tassuaan ja sipaisi päälakeani. ”Noin nyt olette paremmassa kuosissa,” hän kehräsi onnellisena. Katsoin veljeäni. Olisipa minulla komea turkki, ajattelin katkerana hänen kauniista turkkiaan. ”Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!” Pyörrepentu hihkaisi. ”Voidaanko me mennä jookoo?” ruinasin.
// Pyörre tai Orvokki 😀

Kirjoittaja: Ruska

”Uskotko sinä niin?” Lumikkoviiksi kysyi kyyneleet silmistä valuen, minun kävi sääliksi Lumikkoviikseä. Höyhentassu paran vei kaksijalka, minä vain mietin minne hänet vietiin.
”En usko, Höyhentassu on sisukas kissa. Hän selviää ihan missä vain, jopa hirviön sisällä.” Sanoin lohduttavasti ja silitin Lumikkoviiksen lapaa hellästi. Lumikkoviiksen naamalle tuli pieni hymy, hän piristyi hiukan.
”Uskotko että hän ei enää palaa?” Hän kysyi ja kyyneleet valuivat yhä silmistä. Huokaisin hiljaa, ja silitin hänen lapaansa.
”Uskon että hän palaa joskus, hän on niin urhea, että pystyy mihin vain.” Sanoin rohkeisevasti ja hymyilin lempeästi. Lumikkoviiksi hymyili jo leveämmin, mutta ilme muuttui pian.
”Mitä jos Höyhentassu kuolee? Hän ei ehtinyt käydä koulutusta loppuun?” Lumikkoviiksi kysyi paniikissa. Rauhoittelin häntä ja katsoin suoraan silmiin.
”Höyhentassu selviää kaikkien petojen kynsistä, ei taistellen, vaan miettien. Hän on niin urhea, että hän pääse ihanmihin vain. Ja nyt, lopetetaan murehtiminen. Tuletko katsomaan pentuja piristykseksi? Minun pitäisi jo muutenkin mennä hoitamaan niitä, pennuilla on jo varmasti nälkä.” Sanoin lempeästi hymyillen, minusta oli ihanaa olla Lumikkoviiksen tukena, ja hän oli minun tukena, vaikeina aikoina. Ikuisesti.
”Joo,mennään vain!” Lumikkoviiksi sanoi iloisemmin. Kuivasin vielä tassuillani kyyneleet, ja hymyilin. Lumikkoviiksi nousi ylös, hän oli itkemisen jäljiltä aika hutera. Menin hänen viereensä ja pidin pystyssä, ettei hän kaadu. Kävelin sisään pentutarhaan, jossa pentuni mönkivät pitkin lattiaa.
”Onko nälkä? Emo palasi!” Sanoin pennuille lempeästi hymyillen. Kävin makuulleni vuoteelle, ja Lumikkoviiksi istui melkein vieressäni. Pennut tulivat luokseni.
”Pian ne avaavat silmät, ja kävelevät. Ja kun ne osaa kävellä, voit leikkeiä heidän kanssaan.” Sanoin kun pennut aloittivat aterioinnin. Lumikkoviiksi hymyili lempeästi. Katsahdin pentujani, ne olivat täydellisiä.
”Hae itsellesi syötävää, näytät nälkäiseltä.” Sanoin iloisesti ja naurahdin.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katsoi Loisketassua vihaisesti. ”Entä sitten?” kysyi Loisketassu. Nupputassu katsahti Varjokarvaan. ”En minä kyllä nähnyt Loisketassun tekevän mitään sellaista.” naukaisi Kalmakuu. ”Niin ja miksi hän edes tekisi niin?” kysyi Varjokarva. ”Uskokaa minua!” Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu painoi päänsä alas nolona. ”Ehkä hän ei tehnytkään niin.” ajatteli Nupputassu. ”Mutta tunsin sen kyllä.” ”Loisketassu ei ole päässyt vaikeuksista.” Leiriin tullessaan Nupputassu huomasi pentujen olevan tutkimusretkellä. Pennut olivat syntyneet vasta muutama auringonnousu sitten. ”Ovatpa ihania!” ajatteli Nupputassu. Yksi pennuista lähti Nupputassua kohti. ”Hei!” ”Kuka sinä olet?” pentu kysyi. ”Olen Nupputassu, mukava tavata!”Nupputassu naukaisi kohteliaasti. Pentu lähti kohti pentutarhaa. Nupputassu huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. ”Nupputassu, tuletko sinä?” kysyi Sielutassu. Nupputassu tassutti Sielutassun perässä kohti aukiota. Nupputassu huomasi Loisketassun olevan aukiolla. Hän näytti odottelevan jotain. Nupputassu katsahti Loisketassuun. ”Siinähän sinä!” Loisketassu huudahti. Nupputassu pyöritteli silmiään Loisketassulle. ”Mitä sinä minusta välität?” kysyi Nupputassu. Loisketassu hiljentyi. ”Haluan pyytää anteeksi.” Loisketassu naukaisi hiljaa. ”En ole ollut sinulle ystävällinen tänään.” naukaisi Loisketassu vältellen Nupputassun katsetta. Nupputassu oli hetken hiljaa. ”Kerro miksi satutit minua.” naukaisi Nupputassu. ”Minä en osaa hallita itseäni.” Loisketassu tunnusti. ”Olen joskus liian hallitsematon.” ”Mikset sitten yritä?” kysyi Nupputassu. ”En halua että kukaan tietää siitä.” Loisketassu naukaisi. ”Entä minä?” kysyi Nupputassu. Loisketassu käänsi päänsä. ”En minä sinuun ole ihastunut.” naukaisi Nupputassu varovaisesti. ”En tarkoittanut sitä.” naukaisi Loisketassu. ”Tarkoitan että voisitko antaa anteeksi?” Loisketassu kysyi. Hetken aikaa Nupputassu epäröi. ”Onkohan tämä hyvä päätös?” Nupputassu ajatteli. ”Annan sinulle anteeksi.” naukaisi Nupputassu. Loisketassu syöksyi Nupputassun viereen. ”Nupputassu!” hän huudahti. Nupputassusta tuntui kiusalliselta. ”Äläs nyt.” naukaisi Nupputassu kiusoittelevasti. ”Turha yrittää.” Loisketassu kehräsi. Nupputassu meni Varjokarvan luokse. ”Saanko ottaa riistaa?” kysyi Nupputassu. ”Hyvä on.” vastasi Varjokarva. ”Kiitos.” naukaisi Nupputassu ja kumartui tuoresaaliskasalle. Riistaa oli paljon. Nupputassu nappasi kottaraisen. ”Tämä on varmaankin kottarainen.” ajatteli Nupputassu. ”Kottarainen.” Sana tuntui Nupputassun suuhun vieraalta. ”Hieman kuin mustarastas.” ajatteli Nupputassu. Nupputassu haukkasi palan kottaraisesta. ”Ihan hyvää.” ajatteli Nupputassu. Syötyään Nupputassu meni kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”Varjokarva?” kysyi Nupputassu. ”Mitä?” Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. ”Onko meillä tänään vielä jotain?” kysyi Nupputassu. ”On, yksi partio.” vastasi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi. ”Itse asiassa partio alkaa ihan kohta.” Varjokarva naukaisi. ”Eli mennään aukiolle?” kysyi Nupputassu. ”Niin.” Varjokarva vastasi ja tassutteli aukion keskelle. Pian Kalmakuu ja Loisketassu tulivat paikalle. ”No niin, mennään sitten!” huudahti Varjokarva. Partio lähti liikkeelle. He kulkivat kohti Eloklaanin rajaa. Rajamerkit erottuivat tuoreina Kuolonklaanin ja Eloklaanin puolella. Nupputassu suihkautti hajua rajalle. Kalmakuu opetti Loisketassua tekemään samoin. Nupputassu oli oppinut sen jo kuita sitten. Kun he lähtivät kohti seuraavaa rajaa, Nupputassu muisti lähteä ajoissa. Hän kulki Kalmakuun perässä. Seuraavalla rajalla Nupputassu suihkautti hajua. Se raja ei tuoksunut tuoreelta. ”Milloin tällä rajalla on viimeksi käyty?” kysyi Nupputassu. ”Ai tällä?” ”Tämä merkittiin viimeksi eilen.” naukaisi Varjokarva. ”Siksi sitten se ei haissut tuoreelta.” Nupputassu naukaisi. ”Kaikki rajat eivät aina ole niin tuoreita.” naukaisi Varjokarva. ”Mutta niitä merkitään joka päivä.” Kalmakuu naukaisi. ”Se on soturilaki.” ”Niin.” nyökkäsi Nupputassu.

Kirjoittaja: Elandra

”Älä unta näe”, sanoin kylmästi Pimentovarjolle, joka oli juuri ehdottanut paikkojen vaihtoa niin, että olisin kuningattarena hänen käydessään partiossa, ”pyydä Mäntyviikseltä apua. Hän varmasti vahtii enemmän kuin mielellään pentujasi.” Pimentovarjo vilkaisi minua ja kohautti lapojaan. Olin itse hyödyntänyt Mäntyviikseä ollessani kuningattarena niin, että hän vahti pentuja aina silloin, kun kävin itse haukkaamassa vähän happea. Mäntyviiksi oli omasta mielestäni turhan höveli pentujen kanssa, mutta kyllä hänelle uskalsi hetkeksi pennut antaa hoitoon.
Saavuimme Kivikukkulalle ennen eloklaanilaisia. Muistutin Roihutassua vielä kerran siitä, miten kokoontumisessa tuli käyttäytyä. Tämä oli oppilaani ensimmäinen kokoontuminen, joten halusin hänen käyttäytyvän moitteettomasti. En halunnut, että kukaan pitäisi minua mestarina, joka ei osannut asettaa rajoja oppilaalleen.
Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla pilvettömällä taivaalla, kun Eloklaani saapui kukkulalle pian meidän jälkeemme. Vieraan klaanin jäsenet alkoivat hetimmiten etsiä sopivia paikkoja kukkulan päältä. Mesitähti ja Punatähti kertoivat viime kuun tapahtumista kuten joka kokoontumisessa. Mesitähti puhui empimättä klaaninsa jäsenten kuolemista, ja näytti niistä puhuessaan surulliselta. Punatähti sen sijaan meni suoraan asiaan ja kertoi asiat kuten ne olivat. Punaruskea päällikkö ei jaaritellut turhuuksia.
Päälliköiden puheiden jälkeen viivyimme vielä hyvän tovin kukkulalla eloklaanilaisten seurassa. Osa kuolonklaanilaisista oli siirtynyt vaihtamaan kuulumisia vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta itse pysyttelin visusti poissa heidän seurastaan. Istuimme Pimentovarjon kanssa melko likeellä Puhujankiveä. Katseeni harhautui mustasta naaraasta valkeaan eloklaanilaissoturiin, joka oli keskittynyt juttelemaan jonkun klaanitoverinsa kanssa. Pakotin itseni kääntämään katseeni pois soturista toisaalle, sillä arvelin Pimentovarjon huomaavan, jos alkaisin käyttäytyä oudosti. Sydämeni takoi, kun katseeni liukui valkeasta soturista vain parin ketunmitan päässä hänestä istuvaan Varissulkaan. Ajatukseni alkoivat harhailla epämiellyttävästi. Pentuetoverit istuivat aivan toistensa lähellä tietämättä toisistaan mitään. Se tuntui inhottavalta ja sai ihoni kihelmöimään. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjoa. Pimeyden Metsälle kiitos, naaras oli kääntänyt katseensa pois minusta.

Kokoontumisen jälkeisenä aamuna olisin saanut nukkua pitkään, mutta uni katkesi jo ennen auringonnousua. Kyllästyin pyörimään vuoteessani, joten nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Ajatukseni olivat koko ajan vähällä kääntyä valkeaan eloklaanilaissoturiin, jonka olin nähnyt edellisyönä kokoontumisessa. Jouduin toistamaan mielessäni monet kerrat, ettei hän on ollut minun poikani, ennen kuin ajatukset jättivät minut rauhaan. Pohjaharha oli vihollisklaanin jäsen, eikä millään tapaa minun poikani tai Varissulan veli. Hän oli Väärävarjon poika.
Huomioni kiinnittyi Henkäysvarjoon, joka keskusteli Latvaruusun kanssa piikkihernemuurin vierellä. En ollut aiemmin nähnyt kaksikkoa toistensa seurassa, jonka vuoksi näky oli varsin mielenkiintoinen. Kaksikon ilmeiden ja eleiden perusteella keskustelu oli rauhallinen. En kuullut heidän puheitaan tänne saakka, mutta vaikutti siltä, että he puhuivat vain niitä näitä. Hetken kuluttua Latvaruusu nousi ylös ja naukaisi jotakin varapäällikölle. Henkäysvarjo siristi silmiään ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi jotakin, jonka jälkeen Latvaruusu lähti tiehensä. Varapäällikön katse alkoi käydä läpi pääaukiolla olevia kissoja, joten katsoin parhaakseni kääntää katseeni toisaalle. En vahingossakaan halunnut katseemme kohtaavan. Henkäysvarjo lähestyi minua enää vain harvoin, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin. Pysyttelin mieluusti etäällä raidallisesta kollista, vaikka tämä olikin kumppanini.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varissulan idea ei ollut hullumpi: seuraamalla hirviön jättämiä jälkiä heillä olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet löytää reitti takaisin kotiin.
”Ainahan voi kokeilla”, Aaltosalama tokaisi ja tassutti hirviön luo varoen. Se vaikutti olevan unessa, mutta hän ei halunnut ottaa mitään turhia riskejä.
Hiekkainen maa oli vettynyttä ja pehmeää, ja raskasrakenteisen hirviön käpälistä jäi selvät painaumat maahan. Jälki näytti melkein siltä kuin kaksi jätti käärmettä olisi luikerrellut rinta rinnan.
He lähtivät seuraamaan jälkiä siihen suuntaan, mistä hirviö oli oletettavasti tullut. Hiekkatietä jatkui jonkin matkaa, mutta sitten Ukkospolun katkera katku pisti Aaltosalaman nenään. Heidän seuraamansa kapeampi tie katkesi yhtäkkiä harmaaseen kivipintaan.
Tilanne ei ollut kuitenkaan täysin toivoton: jäljistä pystyi päättelemään, mistä suunnasta hirviö oli kääntynyt hiekkatielle. Heidän täytyisi kääntyä vasemmalle ja kulkea Ukkospolun laitaa niin pitkään, kunnes maisemat alkaisivat näyttämään tutummilta tai he näkisivät jonkin muun vihjeen klaaneista.
Aaltosalama kiitti Pimeyden Metsää hiljaa mielessään, ennen kuin kääntyi katsomaan Varissulkaan. ”Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi päästä kotiin, jos menemme tuohon suuntaan” – hän osoitti hännällään vasemmalle – ”ja välttelemme jäämästä hirviön alle.”
Varissulka huokaisi. ”Ei meillä taida olla parempaakaan suunnitelmaa.”
Niinpä kissat loikkasivat ojaan, joka kulki Ukkospolun vieressä. Ojassa he olivat paremmin suojassa hirviöiltä ja kaksijaloilta, joten mikään välitön vaara ei uhannut heitä juuri nyt. Aaltosalaman jalkoja väsytti ja hänellä oli kamala nälkä.
”Minä sitten inhoan kaksijalkoja”, hän nurisi ääneen. ”Kaapata nyt kissoja ilman mitään syytä. Pikkukaaos ja Lehtituulikin varmasti ihmettelevät, mihin me katosimme.”

//Varis?

Kirjoittaja: Auroora

Hyviä mestariehdokkaita oli melko vähän, mikä saattoi johtua korkeista vaatimuksistani. Tietysti olisin itse halunnut yhden pennuista oppilaakseni, mutta se ei tainnut olla mahdollista. Onneksi se tarkoitti myös sitä, ettei Turmaloikastakaan voisi tulla pentumme mestaria. Uskoin, että hän olisi ollut aivan liian lepsu. Meitä kokeneempia tai edes yhtä kokeneita sotureita ei ollut kovin montaa, ja kun otti huomioon, että Tuhkajuovalla, Varjokarvalla ja Kalmakuulla oli jo oppilaat, ei vaihtoehtoja jäänyt paljoa. Hämypilvi ehkä, mutta Ruusutuikkeen lempeälle asenteelle en näissä asioissa laittanut kovin paljoa arvoa. Oli minun tehtäväni kasvattaa pennut ja hoitaa heitä, heidän mestarinsa ei saisi olla kuin toinen emo.
Jääviiltoa ja Kylmäliekkiä en kumpaakaan kelpuuttaisi, jos itse saisin päättää. Ensimmäinen oli ollut kenties Kuolonklaanin ärsyttävin kissa aina oppilasajoistamme asti. Hänen veljensä taas oli täysin selkärangaton. Kuuraturkki ja Pikiturkki ehkä osaisivat hoitaa hommansa, vaikka kumpikaan ei edustanut Kuolonklaanin parhaimmistoa. Heitä nuoremmat alkoivat olla mielestäni jo liian kokemattomia, vaikka heidänkin joukostaan löytyi ihan kelpo vaihtoehtoja, kuten Tuimakatse ja Sähkötuho.
”Aion”, vastasin hetken päästä. ”Vaikka kenties olisi helpompaa toivoa, kenestä ei tulisi heidän mestariaan. Ehkä toivon Punatähteä itseään jonkun mestariksi, tai Henkäysvarjoa. Muuten vaihtoehdot ovat aika vähissä. Sinullakin on oppilas, samoin Varjokarvalla.”
Tuhkajuova nyökkäsi vastaukseksi. Seurasin katseellani kolmen pennun leikkiä isänsä kanssa. He olivat kasvaneet niin kovin nopeasti – tuntui, että he olivat aivan vasta syntyneet. Ei kestäisi kauaakaan, kunnes heistä tulisi oppilaita. Silloin minunkin työni kuningattarena loppuisi. Toivoin kuitenkin, että saisin aina olla heidän emonsa.

Täysikuu loisti taivaalla kuolonklaanilaisten suunnatessa Hehkulammelle klaanien kokoontumiseen. Mukaan olivat lisäkseni päässeet myös Turmaloikka ja Tuhkajuova, joten seurasta ei minulla olisi puutetta. Oletin kyllä, että kaksikko saattaisi jonkin verran käyttää aikaa oppilaidensa opastamiseen, mutta yksin oleminenkin tietysti sujui minulta. Tärkeintä oli, että pääsin ainakin hetkeksi pois pentutarhan melusta. Tarvitsin kipeästi omaa rauhaa, jota pennut eivät minulle kovin monesti suoneet.
”Kokoontumiseen pääseminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä”, sanoin edelläni kulkevalle Tuhkajuovalle. ”Ilma on niin raikasta. Ja täällä on niin rauhallista. Ehkä voimme vaihtaa paikkoja, sinä voit olla hetken kuningattarena kun minä käyn partioissa.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Saaga

Kaksijalka oli napannut Höyhetassun hirviön sisään! Olin ihan paniikissa. Kuulin naaraan huutavan jotain mutta hirviö pyyhälsi jo kaukana. “Höyhentassu! Eiii!” kirkaisin. Sydämeni tuntui murtuvan käpäliini. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Päässäni pyöri. Minua oksetti hirviön katku ja kaksijalkojen itsekkyys. Seisoin jähmettyneenä pensaan edessä johon olin paennut. Olin pelkuri! En edes yrittänyt pelastaa häntä! Pinkaisin juoksuun kohti leiriä. Huohotin, kun pääsin piikkiherne tunnelille. Tungin joidenkin kissojen ohi piittaamatta keitä he olivat. “Höyhentassu on viety!” huusin. Minua oksetti vielä pahemmin. “Kaksijalka nappasi hänet,” henkäisin ja lyyhistyin maahan.

“Höyhentassu!” huusin taas. Näin Höyhentassun katoavan kiiltävän sileän laatikon sisään. “Hän on shokissa,” kuulin Hehkuaskelen äänen sanovan. “Höyhentassu oli hänelle tärkeä,” kuulin liiankin tutun äänen Orvokkisydän oli jalkeilla ensimmäistä kertaa sitten poikimisensa. Räväytin silmäni auki kauhistuneena. “Orvokkisydän!” sanoin pöyristyneenä, “Missä pennut ovat?” vilkuilin ympärilleni. “Heidätkin on vie-” Orvokkisydän keskeytti minut. “Mäyräkynsi vahtii heitä,” hän sanoi, “sitä paitsi he eivät ole avanneet silmiään vielä joten he eivät karkaa hetkeen.” Hehkuaskel työnsi jotakin makealta tuoksuvaa yrttiä kuononi eteen. “Syö nämä. Ne auttavat shokkiin,” hän sanoi hiljaa. Lipaisin ne suihini nopeasti. Lämpö valtasi minut ja tunsin kuinka shokki laantui. Aloin vasta sisäistämään Höyhentassun kaappausta. “Uskon…” yritin sanoa, “uskon, että s-se kaksijalka…” Minun ei tarvinnut sanoa mitään – sillä tiesin, että muut ymmärsivät ajatukseni jota en pystynyt lausumaan ääneen: Höyhentassu oli kuollut. “Uskotko sinä niin?” kysyin Orvokkisydämeltä kyyneleet silmistäni valuen.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin oppilaiden pesän ulkopuolella odottamassa Lumikkoviikseä. Hän oli luvannut lähteä kanssani ulos kävelylle. Halusin mennä joen rantaan koska joen solina tuntui rauhoittavalta korvissani. Lumikkoviiksi tuli innoissaan luokseni. ”Mennään!” hän sanoi iloisena. Lumikkoviiksi oli muuttunut todella iloiseksi ja onnelliseksi Orvokkisydämen synnytettyä kaksi pientä kolli pentua – Toivepennun ja Pyörrepennun. Ne kaksi olivat todella suloisia ja ihania karvakasoja. Nousin ylös istumapaikaltani ja lähdimme yhdessä kävelemään. Tassutimme yhdessä läpi piikkihernetunnelin. “No miten menee?” kysyin hymyillen. “Hyvin en tiedä milloin olisi mennyt yhtään paremmin,” Lumikkoviiksi vastasi onnellisena. Kävelimme reviirin poikki kohti ukkospolkua reviirin reunamilla. “Minullakin menee oikein hyvin,” sanoin kääntäen päätäni taivaalle päin. “Kävin katsomassa Toivepentua ja Pyörrepentua eilen,” sanoin iloisena mutta edelleen yksi käpälä haavemaailmassa. “He ovat suloisin parivaljakko sitten sinun ja veljesi,” Lumikkoviiksi hihkaisi naurahtaen kiusoittelevasti mutta iloisesti. “He ovat paljon söpömpiä kuin me kaksi nuijapäätä!” naurahdin puolustelevasti. Olimme pian ukkospolun lähimailla. Tassutin Lumikkoviiksen rinnalla. Hän on todellinen ystävä kuten Sielutassu on todellinen veli. “Olet ihana,” kuiskasin hiljaa. “Sinä olet paljon ihanampi!” Lumikkoviiksi katsoi minua kuin olisi juuri sanonut itsestään selvän asian ääneen. Astelimme ukkospolun reunalle. “Jotenkin minun sisälläni on tunne, joka vetää minua noiden hirviöiden alle,” kuiskasin ja istuuduin Lumikkoviiksen kanssa sen reunalle. “Minäkin olen tuntenut omituista halua hypätä puusta alas tai hypätä jokeen,” Lumikkoviiksi sanoi ja kallisti päätään hienostuneesti. Yksi hirviö pysähtyi kohdallamme. Hyppäsin pystyy. “Juokse!” Lumikkoviiksi kirkaisi ja pinkaisi lähimpään pensaaseen. Jähmetyin täysin ja en pystynyt edes panemaan hanttiin, kun kaksijalka astui ulos hirviön sisältä. Kaksijalka otti minusta kiinni ja vaikka yritin rimpuilla sen vahvat käpälät pitivät minusta kiinni niin etten pystynyt purra sitä. Lumikkoviiksi juoksi ulos pensaasta. “Ei älä!” huusin, “Ei pelasta itsesi!” Lumikkoviiksi pysähtyi epäilevästi. “Höyhentassu! Höyhentassu!!” Lumikkoviiksi kirkui, kun katosin hänen näköpiiristään. Kaksijalka paiskasi minut sisään johonkin kiiltävään ja sileään. Rämistelin sitä kynsilläni. Kaksijalka löi häkkiäni nyrkillään ja nousi sitten itsekin hirviön sisään. Kuulin Lumikkoviiksen kirkunan: “Höyhentassu! Ei!” “Olen elossa!” huusin niin kovaa kuin kykenin mutta tiesin ääneni hukkuvan hirviön ääniin, kun se lähti liikkeelle. Kauhu velloi sisälläni. Kuinka kauas minut vietäisiin? Kuulin hirviön ärinän ja haistoin sen katkun sisälle asti. Minua pelotti enkä uskaltanut pitää ääntäkään. Nahka allani oli kylmä ja pehmeä. Päätin kyyristyä sen perälle. Laskin pääni käpälilleni mutta pidin jännityksen lavoissani jotta saisin karattua heti kun kaksijalka avaisi kiiltävästä aineesta tehdyn jutun, jonka sisällä olin.

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katseli Loisketassua huvittuneena. Kolli vaikutti hieman liiankin innokkaalta opettelemaan asioita. ”Mitä me teemme ensimmäisenä?” Nupputassu kysyi. ”Ajattelimme että voisit ottaa pienen harjoitustaistelun Loisketassun kanssa.” naukaisi Varjokarva. ”Muista että Loisketassu on vasta tuore oppilas.” muistutti Varjokarva. ”Tuoreeksi oppilaaksi aika taistelunhimoinen.” ajatteli Nupputassu. ”Voisimme harjoitella taisteluliikkeitä nyt ensimmäisenä.” Kalmakuu naukaisi. ”Niin.” Varjokarva nyökkäsi ja viittoi hännällään Nupputassulle. Nupputassu juoksi Varjokarvan perään. ”Yritetään vaanimista.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu painautui matalaksi nopeasti ja laski päänsä alas. ”Hyökkää nyt.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu loikkasi Varjokarvaa päin. Hän tarrasi tassuillaan Varjokarvan lavoista ja kiepahti nopeasti ympäri. Nupputassu vilkaisi miten Loisketassulla meni. Hän huomasi mustan oppilaan harjoittelemassa yllätyshyökkäystä. Nupputassu loikkasi Varjokarvan päälle. Varjokarva kiepahti nopeasti, mutta Nupputassu loikkasi saniaisten sekaan. Sitten hän ryntäsi päin Varjokarvaa ja he molemmat kierivät aukion poikki. Hiekka pöllysi niin että Nupputassu ei nähnyt mitään. Kun pöly laskeutui, Varjokarva nousi ja pudisteli tomut turkistaan. ”Sinunkin olisi hyvä putsata turkkisi.” naukaisi Varjokarva ja katsahti Nupputassun pölyiseen turkkiin. Nupputassu kääntyi nolona ja pudisteli turkkiaan. Varjokarva vilkaisi Nupputassuun. ”Ehkäpä nyt voisimme aloittaa harjoitustaistelun.” naukaisi Varjokarva. ”Se olisi hyvä.” ”Loisketassu oppi paljon uutta.” sanoi Kalmakuu. ”Loisketassu, mene sinä vasemmalle puolelle, ja Nupputassu menee Loisketassua vastapäätä.” sanoi Kalmakuu. Nupputassu asettui Loisketassua vastapäätä ja kyyristyi. Loisketassun häntä viuhui korkealla ylhäällä. Loisketassu pörhisti karvojaan. ”Hyökätkää nyt!” Varjokarvan huuto kaikui aukiolla. Loisketassu singahti nopeasti ja iski Nupputassua nopeasti. Nupputassu ärähti. Hän huiskaisi Loisketassua mutta ei osunut. Loisketassu takoi Nupputassun selkää. Nupputassu sihahti ja loikkasi Loisketassua päin. Loisketassu taisteli jotenkin oudosti. Yhtäkkiä Nupputassu huomasi Loisketassun kynsien olevan esillä. ”Loisketassu!” huudahti Nupputassu. Loisketassu irrotti otteensa ja katsahti Nupputassuun ihmetellen. ”Mitä nyt?” kysyi Loisketassu. ”Loisketassu piti kynsiä esillä!” huudahti Nupputassu

Kirjoittaja: Saaga

Nousin hiljaa ylös. Olin aivan jäykkänä kun olin istunut kokoyön katselemassa pentuja. Venyttelin hieman pienessä tilassa ja kävelin sitten ulos hämärstä pentutarhasta. Olin ollut sisällä hirveän kauan ja ulkoilma tuntui kirpeältä turkillani. Juuri nousseen auringon säteet häikäisivät silmiäni ja minulla meni hetki tottua siihen mutta heti kun silmäni olivat totutelleet kirkkaaseen valoon hyppelin kohti tuoresaaliiden kasaa. Poimin kaksi hiirtä ja hain sitten Hehkuaskeleen pesän edestä hieman sammalta. Kastelin sammalen veteen ja asettelin sen leuakani alle. Nostin hiiret niiden hännistä ja vein ne pentutarhalle. Asettelin sammalet Orvokkisydämen eteen niin että ne eivät kastelleet hänen makuualusiaan. Kuningatar alkoi juoda vettä janoisena. “Tässä,” sanoin hilpeästi ja työnsin hiiret häntä kohti. Orvokkisydän oli saanut juotua ja alkoi syömään hiiriään. Minullekin tuli vesi kielelle mutta pidin suuni kiinni ja käperryin kerälle pentutarhan seinän vierelle. Asettelin pääni käpälilleni ja tuhahdin kun tomua laskeutui nenälleni. Katselin pikkuisia pentuja haaveilevasti. “Kiitos Lumikkoviiksi, olet todellinen ystävä,” Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Se on vähintä mitä voin tehdä ollakseni avuksi,” sanoin vähättelevästi.
// Orvokkinen?

Kirjoittaja: Ruska

”Oletko tyytyväinen pentujen nimiin?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Emme halunneet herättää muita. Otin mukavamman asennon ja katselin uupuneena Lumikkoviikseä. Haukottelin, ja katsoin pentujani.
”Olen, olen tyytyväinen. Nimet sopivat heille hyvin.” Sanoin uupuneena ja katsoin Lumikkoviikseä. Tuntui ihanalta, kun mista oli tullut kaksi uutta kissaa. Se tunne oli niin, ihana. Pennut tuntuivat lämpimiltä vasten vatsaani.
”Miltä se tuntui?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, mutta uteliaasti. Katsahdin häneen väsyneenä, mitä hän tarkoitti.
”Siis mikä tuntui?” Kysyin hiljaa, hyvin uupuneena. Synnytys oli vienyt melkein kaikki voimani.
”Siis miltä synnytys tuntui?” Lumikkoviiksi kysyi hiljaa uudestaan. Katselin hajamielisesti pentutarhan kattoon. Miltä se tuntui?
”No se sattui, mutta kun se oli ohi, kipu hellitti.” Selitin hiljaa ja vilkuilin Pimentovarjoa, joka oli pentuineen vieressämme. Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän katseli pentuja hymyillen. Painoin pääni käpällilleni, levuutin päätäni. Olin aika väsynyt. Haukottelin, Pyörrepentu käänsi kylkeä inisten. Nuolaisin pennun pää lakea. Hymyilin lempeästi Lumikkoviikselle.
”Minulla on nälkä, saankohan syödä nyt?” Kysyin nälkäisesti, minua janottikin jo paljon.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypentu innostui, kun Kaamospentu ilmoitti heidän voittaneen kamppailun. Ei hän kyllä ollut epäillytkään heidän häviävän, Myrskypentu itse oli hyvin voimakas kissa, ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentukin olivat taistelleet erinomaisesti. He eivät kuitenkaan ehtineet juhlia voittoaan kauaa tumma hahmon astellessa heidän luokseen. Myrskypentu kerkesi juuri tunnistamaan Pimentovarjon äkäiset kasvot kun Turmaloikka hypähti pentukolmikon alla seisomaan.
”Pimentovarjo!” isä huudahti hiukan säikähtäneenä, ja Myrskypentu ymmärsi häntä. Hän tiesi, ettei emo koskaan tarkoittanut mitään pahaa, mutta välillä tämä osasi olla pelottava suuttuessaan. Onneksi kuningattaren viha näytti kohdistuvan Turmaloikkaan eikä Myrskypentuun sisaruksineen.
Turmaloikka yritti selitellä emolle, miksi ei ollut rientänyt heidän kanssaan suoraan takaisin pentutarhalle. Myrskypentukin osasi tulkita, ettei isä onnistunut tässä kovin hyvin, mutta Pimentovarjo näytti viimein tyyntyvän.
”Jatkakaa sitten”, musta naaraskissa sanoi lopulta Myrskypennun iloksi. Emon katse, joka hetken oli ollut lämmin, muuttui kuitenkin äkkiä tiukaksi. Myrskypentu nielaisi.
”Mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?”
Myrskypentu nyökytteli empimättä; oppilaaksi pääsemisen viivästyminen olisi varmasti pahinta, mitä elämässä voisi tapahtua! Muutenkin hän ymmärsi heidän olleen väärässä, eikä naaraspentu halunnut huolestuttaa emoaan turhaan. Olisi ehkä parempi, jos tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun hän sisaruksineen livahtaisi Pimentovarjon nenän alta. Myrskypentu seurasi katseellaan kuningattaren kulkua ystävänsä luokse. Kun hän oli varma tilanteen rauhoittuneen, harmaa naaraspentu saattoi rentoutua.
”Nyt se mäyräkyyti!” Myrskypentu huudahti niin lähellä isänsä korvaa, että soturi hätkähti. ”Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!”

Kirjoittaja: Auroora

Seisoin hetken hämmästyksestä paikoillani, avointa häkin luukkua tuijottaen. Mitä ihmettä kaksijalka oikein ajatteli? Eikö se ollut halunnut nimenomaan pitää meidät vankinaan? Tokenin yllätyksestäni vasta kun Aaltosalama syöksähti häkistä ulos punaisena salamana. Ilmeisesti olin ollut kaksijalalle liian hidas, sillä se puuskahti vihaisesti ja potkaisi voimalla häkin kylkeä. Horjahdin hiukan kömpelösti ulos, kun häkki heilahti. Noustessani seisomaan mutaisesta maasta kirosin kaksijalkaa vihaisesti sähisten, mutta otus ei näyttänyt välittävän vaan paineli takaisin pesänsä turvaan. Sen luukku paukahti kovaäänisesti kiinni, minkä jälkeen hiljaisuus laskeutui tienoon ylle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”En tule ikinä ymmärtämään kaksijalkoja”, päivittelin pudistellen päätäni. ”Mikä pointti oli tuoda meidät tänne asti vain siksi, että pääsisimme heti takaisin vapauteen?”
Aaltosalama kohautti lapojaan.
”Ei kaksijaloista koskaan tiedä”, hän vastasi vilkaisten rakennuksen suuntaan. ”Ehkä se halusi vain olla ärsyttävä. Nyt ei ole kuitenkaan aika miettiä sen pään menoja, meidän on päästävä takaisin kotiin.”
Ai niin. Meidän tosiaan olisi päästävä pikimmiten takaisin Kuolonklaaniin. Vilkaisin taivaalle; aurinko näytti olevan jo laskemassa. Olisi parempi jos ehtisimme leiriin ennen pimeää, mutta en ollut ollenkaan varma, olisiko se edes mahdollista. En tiennyt, kuinka kauas kaksijalka oli meidät tuonut. Veikkasin kuitenkin, ettei edessä oleva vaellus takaisin tulisi olemaan kovin lyhyt. Ennen kuin masentuisimme matkan pituudesta oli kuitenkin löydettävä oikea suunta.
Silmäni osuivat kaksijalan hirviöön, joka seisoi sen pesän vieressä hiljaisena. Sen kyydissä kaksijalka oli meidät tänne kuljettanut, joten ehkä se voisi tarjota jonkin vihjeen klaanien suunnasta. Kun katselin maata tarkemmin, huomasin pedon jättäneen maahan jälkiä. Ehkä voisimme seurata niitä takaisin, aivan kuten partioissa jäljitimme saaliseläimet niiden jalanjäljistä.
”Jos seuraamme näitä jälkiä, saatamme löytää oikean suunnan”, ehdotin punertavalle soturinaaraalle osoittaen kummallisen muotoisia painalluksia pään nyökkäyksellä. ”En tiedä, onko se jättänyt ukkospolulle jälkiä, mutta näillä pääsemme ainakin alkuun.”
Ukkospolun pohja oli kummallista, mustaa kiveä. Siihen eivät jalanjäljet jääneet, mutta täällä maa oli tavallista hiekkaa. Auttaisi varmasti paljon, jos löytäisimme edes Kuolonklaanin reviirin läheisen ukkospolun. Sen avulla voisimme sitten löytää myös reviirin. Toisaalta jäljet saattaisivat päättyä jo lyhyen matkan päähän, ja sitten olisimme jälleen pulassa.

//Aalto?