Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Närkästys levisi minussa ja lähdin jahtaamaan veljeäni. Olin häntä hitaampi mutta aivoni toimivat ihan yhtä hyvin ehkä jopa paremmin kuin veljeni omat toimivat. Jarrutin ja lopetin kollin jahtaamisen. Pyörrepentu hämmentyi ja pysähtyi. Hän käveli lähemmäs. “Mihin sinä jäit?” hän kysyi. Seisoin hiljaa ja odotin, kun veljeni asteli lähemmäs. Sitten hyökkäsin hänen kimppuunsa. “Sainpas!” “Ei hippaleikki toimi noin!” veljeni tukahtunut ääni kuului altani. “Nyt toimii”, hihkaisin ja “raastoin” hänen vatsaansa tassuillani ilman kynsiä tietenkin! Pyörrepentu taisteli takaisin ja kierimme karvakasana ympäriinsä. Murahdin ja iskin tassullani veljeäni kylkeen. “Hei!” hän rääkäisi ja hypähti kauemmas. Nauroin mmrrau-naurun ilmoille. “Sattuiko sinuun?” kysyin hilpeänä. Suunnitelmani oli onnistunut! “Ei”, Pyörrepentu sanoi. “Menen nyt emon luokse”, sanoin hymyillen. “Haluan jutella hänen kanssaan”, selitelin vielä mutta käännyin sitten ja menin sisään pentutarhaan. Se oli tyhjä lukuunottamatta emoani. “Hei Toivepentu, onko kaikki hyvin, rakas?” emo kysyi heti. “On kaikki on hyvin”, sanoin hymyillen ja istuuduin makuusijan reunalle, missä emo lepäsi.
// Orvokkinen <3

Kirjoittaja: Ruska

Juoksin metsässä, turkillani tuntui mukava tuuli. Olin päihittänyt jo monta kissaa, mäyrää ja kettua. Olin voittanut kaikki ylivoimaisesti. Minua vastaan oli tulossa Punätähti, voitin hänet ylivoimaisesti. Nyt hän antaa minulle oman arvonsa, minusta tulee nyt päällikkö.

Kiemurtelin unissani vimmatusti, näin juuri unta minun ja Punatähden kamppailusta. Raotin hitaasti silmäni auki. Lumikkoviiksi peseytyi makuusijamme reunalla. ”Huomenta.” hän sanoi lipaisujensa välissä. ”Huomenta.” Mutisin unisena ja nostin pääni ylös. ”Nukuitteko hyvin?” Lumikkoviiksi kysyi hymyillen ystävällisesti. Toivepentu nyökkäsi raukeasti.
”Nukuin mainiosti! Näin unta että taistelin Punatähteä vastaan! Ja voitin! Ja sitten minusta tuli päällikkö!” Kerroin innoissani unestani. Lumikkoviiksi naurahti ja pörrötti päälakeani.
”Valvoitko koko yön?” Kysyin Lumikkoviikseltä ihmeissäni, hän oli hereillä kun heräsin. Lumikkoviiksi pudisti päätään.
”En valvonut, minä vain nukuin vähemmän kuin te.” Hän selitti ystävällisesti. Emo säpsähti hereille, hän katsahti hymyillen Lumikkoviikseä.
”Ai olettekin jo hereillä.” Emo sanoi ja haukotteli. Nyökkäsin emolle innoissani.
”Saadaanko mennä ulos leikkimään?” Toivepentu kysyi itsevarmana ja nousi jaloilleen. Harmikseni emo pudisti päätään.
”Ei käy pikkuiset, ensin syötte ja peseydytte. Sitten saatte mennä ulos.” Emo sanoi lempeästi hymyillen. Mutisin ärtyneenä itsekseni, ei taas pesulle ja syömään. En ole likainen, eikä minulla ole nälkä. Mahani murisi, ehkä minulla olikin nälkä.
”Emo minulla onkin nälkä.” Sanoin nälkäisenä. Emo nyökkäsi.
”Menkää sitten syömään.” Hän sanoi lempeästi. Menin emon luo, ja join maitoa. Se maistui paremmalta kuin hiiri, mutta pian en enää juo lainkaan maitoa. Joimme vatsamme täyteen, tiesin että emo ja Lumikkoviiksi pesevät meidät, se ärsytti minua.
”Pesisitkö Lumikkoviiksi Pyörrepennun?” Emo kysyi parhaalta ystävältään hymyillen. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja veti minut luokseen pestäväksi. Karhea kieli ei tuntunut kivalta, halusin pestä itse itseni.
”Minä osaan kyllä itsekkin!” Tiuskaisin ärtyneenä ja suin turkkiani miten osasin. Lumikkoviiksi kuitenkin jatkoi. Pian olimme valmiita, lähtemään ulos.
”Mennään!” Huudahdin iloisesti Toivepennulle, hän juoksi perääni. Hengitin ulkoilmaa. Kosketin tassullani Toivepentua.
”Hippa!” Hihkaisin ja juoksin karkuun kohti aukiota, Toivepentu juoksi perääni.

//Toive?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin, kuinka Kaamospentu harjoitteli emon kanssa taisteluliikkeitä. Samaan aikaan Myrskypentu tappeli oksan kanssa toisella puolella pesää, ja Orvokkisydämen pennut, Toivepentu ja Pyörrepentu, puuhasivat jotakin keskenään omalla nukkumapaikallaan. Minä istuin lähellä pesän seiniä myrtynyt ilme naamallani. Oli niin kauhean turhauttavaa olla näin kamalan pieni! Olin ihan varma, että vielä soturinakin olisin tällainen sintti, kun taas sisarukseni olisivat siihen mennessä kasvaneet varmaan jo ketun kokoisiksi.
Katseeni harhautui pentutarhan oviaukon suuntaan. Ulkoa kajasti lämmin valo, joka suorastaan houkutteli tulemaan luokseen. Päässäni alkoi raksuttaa idea ulos karkaamisesta sillä välin, kun Pimentovarjo oli kiireinen Kaamospennun kanssa. Tiesin, ettei emo ollut ilahtunut viime kerralla, kun olimme karanneet sisarusteni kanssa etsimään isää, mutta tämä oli eri juttu. Koska oli epäreilua, että Kaamospentu ja Myrskypentu olivat niin isoja verrattuna minuun, niin minusta oli vain reilua, että saisin tehdä retkiä pentutarhan ulkopuolelle omin nokkineni.
Uhkarohkea suunnitelmani oli enää toteutusta vailla. Lähdin hiipimään seinän vierustoja pitkin oviaukkoa kohti. Vilkuilin aina välillä emon ja veljeni suuntaan, mutta he olivat liian kiireisiä huomatakseen aikeitani. Karkaaminen kävi vähän liiankin helposti – toisaalta siitä saatoin kiittää pienuuttani. Pienenä oleminen ei ollut aina niin kamalaa, etenkään silloin, kun tehtiin jotakin sääntöjen vastaista.
Jouduin siristelemään silmiäni kirkkaassa auringonvalossa hetken verran, ennen kuin ne tottuivat siihen. Sen jälkeen suuntasin takaisin niiden pikkukivien luo, joiden päällä olin useampana päivänä nähnyt niiden pienten otusten ottavan aurinkoa. Isä oli kutsunut niitä sisiliskoiksi. Minulla oli mennyt jonkin aikaa oppia lausumaan niin vaikea sana, mutta nyt kun osasin sen, kaikki saivat kuulla siitä taukoamatta.
”Heippa, sisiliskot!” mau’uin tassutellessani kivien luo. Tällä kertaa kivillä ei näkynyt kuitenkaan yhden ainutta sisiliskoa. Kurtistin kulmiani pettyneenä – juuri tänään minun olisi tehnyt mieli katsella sisiliskoja.
Naama edelleen mutrulla rupesin kaivelemaan vanhaa sisiliskon häntää erään kiven alta. Se oli jo kuivahtanut ja kova, mutta pidin sitä tallessa siitä huolimatta. Minusta se oli aluksi ollut vähän ällöttävä, mutta nyt kun olin saanut rauhassa tutkia sitä, se ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä. Minua kiinnosti tietää, miten sisiliskot osasivat tiputtaa oman häntänsä ja miksi ne tekivät niin.
”Hei, pikkuinen.” Takaa kuuluva naukaisu sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri silmät suurina kohtaamaan kilpikonnakuvioisen naaraskissan, jolla oli keltaiset silmät. ”Mitä sinä täällä yksin teet?”
Tuijotin kissaa hetken jähmettyneenä, miettien, mitä minun kannattaisi sanoa seuraavaksi. En halunnut palata pentutarhalle vielä, enkä varsinkaan jonkun toisen soturin saattelemana.
”Tutkin sisiliskoja”, vastasin sitten hitaasti. ”Se on määräys päälliköltä. Niistä voi olla meille tulevaisuudessa paljon hyötyä. Ne voivat toimia esimerkiksi vakoojina ja sitä rataa. Tiedäthän. Katso: minulla on tässä häntä! Eikö olekin hieno?” Puhetulvan lomassa työnsin kuivunutta sisiliskon häntää vähän lähemmäksi kissaa, ja toivoin, että se harhauttaisi häntä. Hetkinen – harhauttaisi! Liskot varmaankin pudottivat häntänsä hämätäkseen saalistajia!

//Huomen?

Kirjoittaja: Saaga

”Kumpi maistaa ensin?” Pyörrepentu kysyi ja haistoi hiirtä uudestaan. Haistelin itsekkin – se tuoksui myskiselle. “Minä voin”, sanoin ja haukkasin palan hiirtä. Se oli maukasta. Pureskelin lihan suussani. “Se on tosi maukasta”, sanoin yllättyneenä, suu täynnä hiirtä ja silmät suurina. Pyörrepentukin haukkasi sitä hieman epäluuloinen katse silmissään loistaen. “Niinpä onkin”, Pyörrepennun silmät loistivat nyt vuorostaan yllätyksestä. Itse olin jo tottunut lihaisaan makuun ja haukannut toisenkin palasen. Söimme sen yhdessä loppuun asti eikä Lumikkoviiksen tarvinnut uhrautua. Kun soturitkin olivat syöneet, Lumikkoviiksi jatkoi leikkiä meidän kanssamme mutta isämme ja emomme menivät sivumpaan istumaan ja vaihtamaan kieliä. Leikimme tovin erilaisia leikkejä muunmuassa kissaa ja kahta hiirtä ja sitten kahta kissaa ja yhtä hiirtä. Pyörrepentu oli jo hieman väsyneennäköinen eikä omaolonikaan ollut mikään maailman virkein. “Nyt teidän olisi aika mennä nukkumaan”, Lumikkoviiksi sanoi ja lähti johdattamaan meitä pentutarhalle. Kumpikaan meistä ei pannut vastaan, koska väsymys painoi jo minunkin silmiäni. Orvokkisydän oli jo kippuralla makuusijallaan ja Lumikkoviiksi asetti meidät hänen luokseen. Oli kuin Lumikkoviiksi olisi ollut toinen emo meille kahdelle. Katsoin häneen. Pyörrepentu oli jo sikeässä unessa. “Mihin sinä menet?” kysyin hiljaa. “En oikeastaan minnekkään”, hän vastasi. “Jää sitten meidän kanssa tänne”, sanoin. Silmäni meinasivat jo sulkeutua itsekseen. Lumikkoviiksi hymyili ja käpertyi sitten samaan pesään meidän kanssamme.

Räväytin silmäni auki. Pyörrepentu kiemurteli vieressäni ja Orvokkisydänkin oli vielä unessa. Lumikkoviiksi peseytyi makuusijamme reunalla. “Huomenta”, hän naukaisi lipaisujensa välissä. Oliko naaras nukkunut ollenkaan? mietin. “Huomenta”, Pyörrepentu mumisi ja nosti päätään unisena. “Nukuitteko hyvin?” naaras kysyi hymyillen. Nyökkäsin raukeana. Olin nukkunut todella hyvin.
//Pyörre?

Kirjoittaja: Ruska

”Tule vain!” Hihkaisin innoissani. ”Olemme sammalpalloa ja Toivepentu on keskellä ensin!” Toivepentu nyökkäsi Lumikkoviikselle ja hymyili. Isä heitti pallon emolle ja, kun hän oli heittämässä sitä Lumikkoviikselle Toivepentu jatkaisi heiton loikalla. Toivepentu nappasi pallon ilmasta, ja näytti hyvin ylpeältä itseensä. ”Emo on nyt keskellä!” Toivepentu huudahti pallon takaa.
”Olitpa taitava, sinusta tulee hyvä oppilas.” Emo sanoi ylpeästi, kun Toivepentu otti hänen paikkansa piirissä. Veljeni hymyili ylpeästi ja heitti pallon, minua kohti. Hyppäsin ja nappasin pallon, emo ei saanut palloa tällä kertaa.
”Jee! Sain pallon!” Hihkuin iloisesti ja aion heittää sen isälle. Heitin pallon kaikilla voimillani, ja isä nappasi sen taitavasti. Isä hymyili ylpeästi, röyhistin rintaani ylpeänä, isän pitää olla ylpeä minusta! Isä heitti pallon Lumikkoviikseä kohti, mutta emo katkaisi heiton ja nappasi pallon. Emo näytti voitonriemuiselta, kun hän mene usän paikalle piiriin. Nyt emo heitti pallon Lumikkoviikselle, ja naaras nappasi sen. Lumikkoviiksi katsoi hetken meitä molempia, hän jai mietti minne heittää seuraavaksi. Hän heitti pallon minulle, ja otin sen kiinni nopeasti. Nyt halusin heittää Toivepennulle, heitin pallon, mutta isä nappasi sen. Katsoin häntä hiukan pettyneenä, mutta kävelin keskelle.
”Ei se mitään, ei aina voi onnistua.” Emo sanoi lohduttavasti. Hymyilin hänelle piristyneenä ja keskityin palloon. Isä heitti pallon emolle, hyppäsin ylös, murra vain jynteni koski palloa. Luulin että tämä olisi helpompaa. Emo heitti Toivepennulle, ja tällä kertaa en osunut palloon lainkaan. Toivepentu heitti pallon Lumikkoviikselle, ja en osunut palloon vieläkään. Aloin jo menettämään malttini, mutta joskus vain täytyy kestää. Lumikkoviiksi heitti pallon isää kohti, hyppäsin niin korkealle kuin pystyin, ja bappasin pallon. Hymyilin ylpeänä.
”Lumikkoviiksi menee nyt keskelle!” Sanoin iloisesti ja hypin ylös ja alas.
”Nyt lopetetaan, olette jo varmasti väsyneitä.” Emo sanoi lempeästi. Pudistimme päitämme, minulla ei ollut yhtään väsynyt olo.
”Jos nyt kuitenkin kerron tarinan tässä välissä, niin voitte hengähtää. Jatketaan leikkimistä sen jälkeen.” Emo sanoi ja istahti maahan. Kävelimme emon viereen, isä ja Lumikkoviiksikin tulivat kuuntelemaan emoa.
”Kerron tarinan, jonka isänne kertoi minulle joskus. Kun olimme vielä oppilaita. Olimme jo silloin rakastuneita toisiimme, mutta nyt tarinaan. Tämä ei ole täysin samanlainen tarina, kerron sen minkä muistan. Olettteko koskaan nähneet tähtiä? Tähdet ovat kissojen henkiä, kun uusi tähti syttyy, maailmaan syntyy uusi kissa, kun se sammuu, joku kissa on kuollut. Valitettavasti en muista enempää, siitä on niin kauan.” Emo kertoi ja hymyili.
”Minä muistan kun kerroin sen sinulle.” Isä sanoi rakastavasti ja kosketti emon kuonoa omalla kuonollaan.
”Meidän täytyy mennä syömään, minulla on nälkä.” Emo sanoi meille ja nuolaisi huuliaan nälkäisesti. Katsahdin innokkaana Toivepentua.
”Saadaanko maistaa riistaa?” Veljeni aneli ja hymyili herttaisesti. Emo, isä ja Lumikkoviiksi vilkaisivst toisiaan.
”No, kai te voitte maistaa, mutta teidän pitää juoda vielä maitoa.” Isä sanoi ja käveli riistakasalle. Katselin kun isä kantoi eteemme hiiren, he söivät kolmistaan jänistä.
”Jos ette tahdo syödä sitä, niin minä voin syödä sen.” Lumikkoviiksi sanoi suu täynnä kania. Haistoin hiirtä, se haisi oudolle.
”Kumpi maistaa ensin?” Kysyin Toivepennulta ja haistoin hiirtä uudestaan.

//Toive?

Kirjoittaja: Auroora

Kuu oli vierähtänyt siitä, kun kaksijalka oli kaapannut minut ja Aaltosalaman. Loppujen lopuksi tapaus ei ollut Kuolonklaanissa herättänyt toivomaani paniikkia. Saavuttuamme leiriin emme olleet kohdanneet suurta vastaanottoa, vain surkean Kuuraturkin – edes etsintäpartiota ei varallemme ollut järjestetty. Punatähti oli kuitenkin ollut katoamistapauksestamme kiinnostunut, olivathan reviirillemme piilotetut ansat suuri uhka klaanin jäsenille. Sentään sain hetken tuntea oloni tärkeäksi kun pääsimme raportoimaan löydöstämme.
Muuta minulle ei tassuun tuosta seikkailusta jäänytkään. En edes voinut todeta minun ja Aaltosalaman ystävystyneen yhteisen koettelemuksen parissa, sillä välimme tuntuivat vain huonommilta. Kaappausta ennen olimme olleet vain tavallisia soturitovereita, jotka välillä kävivät partioissa ja kenties silloin tällöin jopa puhuivat säästä keskenään. Tapauksen jälkeen olin saanut huomata, etten oikeastaan pitänyt Aaltosalamasta. Minua ärsytti se, miten soturilla tuntui aina olevan jokin naseva vastaus omaan kuittailuuni. Pidin muiden härnäämisestä tavattomasti, mutta Aaltosalamassa provosointiyritykseni eivät herättäneet toivomaani reaktiota. Tavallaan se oli kiinnostavaa, mutta enemmän se otti päähän. En tiennyt, mitä Aaltosalama minusta ajatteli. En kuitenkaan ollut ihan niin täynnä itseäni kuvitellakseni, että hän pitäisi minusta.
Tänään minulla oli käynyt aivan tavattoman hieno tuuri, kun pääsisin partioon sekä Aaltosalaman että Henkäysvarjon kanssa! Kaksi kissaa, joiden kanssa kaikista vähiten halusin olla tekemisissä. Henkäysvarjon kanssa partioiminen tuntui aina jotenkin kiusalliselta. Varapäällikkö ei välittänyt puhua minulle enkä minäkään hänelle, mutta välillä isäni sanoi minulle jotain yhdentekevää kaiketi näön vuoksi. Vastasin aina lyhyesti ja välinpitämättömästi, sillä tiesin, että kumpikin meistä halusi pitää keskustelun niin lyhyenä kuin mahdollista. Uskoin vahvasti, ettei normaalin isä-poikasuhteen kuulunut toimia näin, mutta minä en asialle paljoa voinut. Toivoin, että vielä jokin päivä voisimme puhua normaaleista asioista normaalilla tavalla, mutta tänään tuskin olisi tuo päivä.
Saavuin partioon kerrankin kunnolla ajoissa, sillä isäni edessä halusin käyttäytyä kunnon soturin lailla. Aaltosalama oli jo paikalla; hän katsoi suuntaani ilmeettömin kasvoin ja tervehti sitten nyökkäyksellä. Harkitsin hetken, jättäisinkö eleen täysin huomiotta, mutta päädyin sitten vastaamaan nyökkäämällä takaisin.
Emme ehtineet kauaa istua hiljaisuudessa, kun Henkäysvarjo sekä partion kaksi muuta jäsentä, Liekkimyrsky ja Keltapilke, saapuivat. Välttelin isäni katsetta parhaani mukaan, mikä olikin helppoa, sillä varapäällikkö ei vilkaissutkaan suuntaani silmänräpäystä pidempään. Henkäysvarjo ilmoitti, että lähtisimme Lehtikuusilaakson suuntaan ja pian olimmekin astelemassa jonona ulos leiristä.
”Toivottavasti olemme vähän onnekkaampia kuin viimeksi”, sanoin Aaltosalamalle, kun soturinaaras otti paikkansa jonossa Keltapilkkeen ja Henkäysvarjon takaa. Minua ei ollenkaan haitannut jäädä Liekkimyrskyn kanssa partion hännille; koska Henkäysvarjo oli kaukana jonon päässä, saisin rauhassa löysäillä.

//Aalto?

Kirjoittaja: Woln

Liu’tin kynsiäni sisään ja ulos. Olin hyvin jännittynyt. ”Tänään minusta tulee soturi!” ajattelin innokkaana. ”Minun täytyy muistaa käyttäytyä.” Tassutin aukiolle. Matkalla näin Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi!” huudahdin ihan kuin joskus pentuna. Mäntyviiksi syöksyi viereeni. ”Hei, Nupputassu!” hän tervehti innoissaan. ”Paitsi että ethän sinä ole enää kauan-tassu.” naukaisi Mäntyviiksi. Nyökkäsin, koska en osannut vastata muutakaan. Olin hieman kiusaantunut. ”Tulkaa kaikki tänne aukiolle!” kuului Punatähden ulvaisu. Juoksin aukiolle. ”Minun täytyy mennä.” naukaisin Mäntyviikselle. Mäntyviiksi heilautti häntäänsä vastaukseksi. ”Meillä on uusi soturi nimitettävänä.” naukaisi Punatähti. ”Nupputassu, astu eteen.” Astuin eteen hermostuneena. Vilkuilin ympärilleni jännittyneenä. Klaani oli hiljaa. ”Nupputassu, tästä lähtien sinä olet Nuppujuova.” Punatähti julisti. Klaani oli hetken hiljaa. Huomasin Loisketassun kateellisen katseen. Hän kuiskasi jotain Sielutassulle. Käänsin katseeni muihin. ”Nuppujuova!” huusi Mäntyviiksi. ”Nuppujuova!” huusi koko klaani. Vilkaisin kaikkia hämmästyneenä. Huomasin Roihutassun, Sielutassun, ja Loisketassun ulvovan nimeäni. ”Kokoontuminen on päättynyt.” naukaisi Punatähti. Tassutin yhä hieman hämmästyneenä kohti tuoresaaliskasaa. Nappasin hiiren. ”Onnea, Nuppujuova!” kehui Varjokarva. ”Kiitos.” vastasin ja painoin pääni alas. Söin hiirtä tyytyväisenä. Hämärän laskeutuessa olin kävelemässä oppilaiden pesälle kunnes kuulin Roihutassun äänen. ”Et kai sinä tänne enää tule?” hän kysyi. ”Ai niin.” ajattelin. ”Anteeksi.” naukaisin nolona ja tassutin soturien pesälle. Kun kävelin pesästä sisään, huomasin monen soturin puhuvan keskenään. ”Kappas, sieltähän Nuppupentukin saapui!” ulvaisi joku kissa ilkeästi. Arvasin hänen olevan Jääviilto. ”Älä viitsi, Jääviilto!” kivahti joku naaras. Tassutin pesään. Huomasin naaraan yhä mulkoilevan Jääviiltoa. Asetuin vuoteelleni hieman pelokkaana. ”Tervetuloa soturin elämään!” Varjokarva naukaisi. Minusta tuntui turvalliselta. Mestarini ja ystävieni mestarit olivat pesässä. Vaikka minulla ei ollutkaan sukulaisia klaanissa, niin tunsin oloni turvalliseksi. Katselin hetken pesää. Se näytti oppilaiden pesältä, mutta se oli paljon isompi ja siellä tuntui monen kissan tuoksu. Huomasin että Jääviilto katseli minua ivallisesti. En uskaltanut sanoa mitään. Minua paljon vanhemmat kissat voisivat repiä minut kappaleiksi. Päätin olla vain hiljaa ja nukkua. Nukahdin helposti. Aamulla huomasin nukkuneeni pitkään. ”Sieltähän se unikeko saapuu!” kehräsi Varjokarva iloisesti. ”Unikeko?” tuhahdin muka loukkaantuneena. ”Meillä on nyt partio.” naukaisi Varjokarva. ”Siihen tulevat minä, Tuhkajuova, Mäyräkynsi, ja sinä.” Huomasin sen naaraan joka oli sihissyt Jääviillolle olevan Tuhkajuova. Mäyräkynsi oli taas kolli joka vaikutti mukavalta. Tassutin leiristä ulos. Ulkona oli hieman kylmää, mutta aurinko nousi hiljalleen ylös taivaalle. Kävelimme kohti Eloklaanin rajaa. Olin käynyt siinä jo muutaman kerran, oppilaana. Suihkautin hajua rajalle. Eloklaanin tuoksu oli voimakas. Raja oli varmaankin merkitty äsken. Partion tuoksu oli tuore. Tassutimme seuraavalle rajalle. Suihkautin hajua joka paikkaan, kunnes Tuhkajuova antoi merkin palata takaisin leiriin. Tassutin vanhempien soturien perässä kohti leiriä. Pujahdin sisään. Kissat olivat partiossa, tai metsästämässä. Huomasin Roihutassun ja Sielutassun leikkivän leirin toisella puolella. Katselin heitä hetken. ”Missäköhän Loisketassu on?” ajattelin. ”Varmasti harjoittelemassa taisteluliikkeitä.”

Kirjoittaja: Ravn

Lehtikadon jälkeinen aika oli ollut yhtä painajaista. Yli äyräidensä tulvineet joet olivat koituneet monen kuolonklaanilaisen kohtaloksi, ja itseäni olivat piinanneet jäinen loska ja muta, joka tarttui kokkareina käpäliin ja vatsaan. Viimeisin oppilaani, kylmäkiskoinen Minkkitassu, oli lähemmäs puolikuu sitten mennyt liian lähelle virtaavaa vettä, liukastunut lumeen ja vajonnut sysimustan pinnan alle kuolemaansa. Se naaras oli ollut totaalinen pölkkypää, sitä mieltä minä olin ja olin melkein hyvilläni siitä, että enää minun ei tarvinnut katsoa vaaleanharmaan oppilaan perään. Mielestäni oli kuitenkin ehdottoman väärin, että olin jo kaksi kertaa saanut koulittavakseni nuoren kissan, josta ei ollut mihinkään, ei ainakaan soturiksi. Ensiksi vaitelias ja pelkurimainen Sirpalepisara oli menettänyt henkensä ketun hampaissa ja nyt Minkkitassu oli toikkaroinut tiensä jokeen harkitsemattomasti kuin pentu. Kaksikon epäonnistumiset vihastuttivat minua, sillä uskoin opettaneeni heidät paremmin.

Kuolonklaanin leirissä oli verrattain hiljaista lukuun ottamatta pentutarhalta kantautuvaa ilakointia. Suin keskittyneesti valkeaa turkkiani ja siristelin silmiäni keskipäivän helottavassa auringossa. Minä inhosin hiirenkorvaa. Kaikki oli niin vastenmielisen märkää, jäljellä olevista luminietoksista heijastuva auringonpaiste oli sokaisevaa ja lintujen kuorolaulu ja säksätys sai herkät korvani särkemään. Onneksi viherlehti oli vain parin kuun päässä. Mielialani kohoaisi varmasti, kunhan pääsisin taas istuskelemaan Hehkulammen rannalle ja nauttimaan sen lämpimästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Ja tukahduttavan kuumat hellepäivät voisin viettää varjossa lonkkaa vetäen. Ellei sitten Henkäysvarjo seuraajineen aikonut lähitulevaisuudessa toimia, mikä todennäköisesti johtaisi pieniin levottomuuksiin Kuolonklaanin sisällä. Siitä tulikin mieleeni, että minun pitäisi puhua taas Jääviillon kanssa ja ottaa selvää, oliko varapäällikön suunnitelma ylipäätään edennyt.

Kirjoittaja: Saaga

Hyppelehdin innokkaasti ulos pentutarhasta jäkäläverhon läpi Pyörrepennun kanssa. Veljeni kihisi samaa intoa kuin minäkin. Emo ja isä tulivat perästämme ulos. ”Noh mitä haluatte leikkiä, pikkuiset? Minä ja isä leikimme kanssanne,” Orvokkisydän sanoi hymyillen lempeästi pennuilleen. ”Piilosta!” sanoin hymyillen. ”Vai sammalpalloa?” Mäyräkynsi ehdotti. ”Kokeillaan sitä vain!” Pyörrepentu sanoi ilosta hyppien. ”Joo minulle käy”, sanoin nyökäten. ”Emme vain tiedä miten sitä ollaan”, Pyörrepentu sanoi sitten jo rauhallisemmin. ”Se on helppoa! Palottelemme sammalesta tehtyä palloa kolmisin ja yksi on keskellä ja yrittää napata sen”, emomme selitti. Nyökkäsin. En ollut varma ymmärsinkö mutta päätin kokeilla. ”Voin olla ensin keskellä”, ehdotin. “Joo mene tuohon niin me alamme kopitella yhdessä”, isä sanoi ja ohjasi minut heidän keskelleen. Lumikkoviiksi tassutti luoksemme hymyillen valoisasti. “Saanko tulla mukaan?” hän kysyi. Orvokkisydän kääntyi koskettaakseen parhaan ystävänsä kanssa neniä. “Tule vain!” Pyörrepentu hihkaisi, “Olemme sammalpalloa ja Toivepentu on keskellä ensin!” Nyökkäsin naaraalle hymyillen itsekin. Mäyräkynsi heitti pallon Orvokkisydämelle ja, kun hän oli heittämässä sitä Lumikkoviikselle katkaisin heiton loikalla. Nappasin sammalpallon ilmasta kinni ja nostin sen ylpeänä. “Emo on nyt keskellä!” huudahdin sen takaa.
// Pyörre?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu katsoi hiirtä nälkäisenä, hänkin halusi oman hiiren ja jaksaisi taatusti syödä sen ilman apua! Naaras kuitenkin asteli vaitonaisena makuualustensa luokse ja laski ateriansa petinsä viereen. Naaraan katse oli mietteliäs, kun hän katsoi poikaansa, mutta lopulta Pimentovarjo huokaisi.
”Selvä sitten”, kuului huokaisu ja tummaturkkinen kissa asteli pentunsa luokse.
”Voin opettaa sinulle jotain helppoa. Mutta oppilaaksi et kyllä etuajassa pääse, vaikka mitä tekisit”, Pimentovarjo kommentoi hieman tylsistyneenä raidallisen pennun ainaiseen ruikutukseen oppilasaikansa aikaistamisesta.
”Ihan mälsää! Minä olen jo valmis”, Kaamospentu miukaisi turhautuneena, mutta tiesi emonsa vain kyllästyvän tähän, joten hän hiljeni. Naaras oli keskittynyt mietiskelemään, kunnes lopulta aloitti.
”Taistelussa tärkeintä on olla tehokas”, Pimentovarjo aloitti ja asettui matalaan asentoon. Kolli yritti matkia emonsa asentoa, mutta se muistutti enemmän kissanpentua, joka oli jäällä. Pennun jalat olivat hara-asennossa ja hänen oli vaikea pitää tasapainonsa.
”Se ei tarkoita sitä, että kannattaisi hutkia sinne tänne mahdollisimman voimakkaasti. Iskujen on oltava tarkkoja, nopeita ja tarpeeksi vahvoja. Yksikin isku riittää voittoon, jos sen tekee kunnolla. Näin säästää voimiaan. Hyvä taistelija voittaa vähillä liikkeillä, huono tarvitsee useamman”, Pimentovarjo selitti Kaamospennulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Kolli ei halunnut liata turkkiaan, joten tarkat ja nopeat iskut kuulostivat hyvältä. Paremmalta kuin voimalla tempoilu ja itsensä sotkeminen. Pimentovarjo nakkasi pentujensa tekemän sammalpallon ilmaan ja naukaisi:
”Kuvittele, että tämä on vastustajasi. Lyö sitä mahdollisimman tarkasti ja käytä vain tarvittava määrä voimaasi ja energiaasi.”
Kaamospennun silmiin syttyi taistelutahtoinen pilke ja hän näki jo sammalpallon tilalla eloklaanilaisen kissan.
”Minä, Kaamostähti olen tullut paikalle ja sinä tulet kohtaamaan tässä loppusi”, Kaamospentu kajautti tarmokkaana ja läpsäisi sammalpalloa etukäpälällään. Kolli perääntyi, teki loikan ja läimäisi palloa uudestaan kynsillään.
”Miten minulla meni? Olinko hyvä?” pentu miukui ja pomppi tasajalkaa innokkaana. Tarmon lisäksi kollin katseeseen oli ilmestynyt ripaus toiveikkuutta, hän halusi tehdä emonsa Pimentovarjon tyytyväiseksi. Kaamospentu läimäisi sammalpalloa vielä kerran etutassullaan ja pallo vieri Pimentovarjon tassuihin. Kollikissa katsoi emoaan odottavaisena ja virnisti sitten.

//Pimento?

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky katsahti Loisketassuun kysyvänä, sillä oppilaiden välillä vaikutti olevan sähkö ilmassa. Oliko kaksikolle tullut riitaa? Naaras kuitenkin piti katseensa Loisketassussa ja kohotti kulmaansa, kun kolli naukaisi voivansa jo paremmin.
”Emme me pura leiriä!” kollikissa huudahti ja sai osakseen Nupputassulta mulkaisun.
”Emme me pura leiriä. Meidät käskettiin siivoamaan tätä”, naaras väitti ja sai Huomenkyyhkyn hieman epäilemään toisen sanojaan. Oppilasporukkahan näytti purkavan tätä leiriä.
”Leiri ei vaikuta tarvitsevan siivoamista, kuka teidät käski siivoamaan?” valkokirjokilpikonnakuvioinen tiedusteli oppilailta hieman epäileväisenä. Taka-alalla ollut Sielutassu astui esiin ja naukaisi nopeasti:
”Nupputassun mestari Varjokarva.”
Huomenkyyhky kohotti kulmaansa, mutta päätti ettei puuttuisi naaraan toimintatapoihin enempää. Pienikokoinen naaras oli aika pelätty taistelutaitojensa takia ja Huomenkyyhky halusi välttää mahdollisen taistelutilanteen. Jääviillossa oli jo tarpeeksi pelättävää, vaikka hänestä tuntuikin, että kolli vain soitti suutaan. Niin sen oli oltava.
”Selvä, mutta niille löytyisi parempiakin käyttötarkoituksia”, Huomenkyyhky naukaisi ja kohautti olkiaan. Loisketassu katsoi vanhempaa naarasta ärtyneenä ja kysyi:
”Esimerkiksi mitä?”
Huomenkyyhky mietti hetken.
”Leirin ehostamiseen ja vahvistamiseen niitä voidaan tarvita”, naaraskissa naukaisi ystävällisesti ja kohautti uudelleen olkiaan, kun kollikissa maukaisi ettei heitä käsketty korjaamaan leiriä. Huomenkyyhkyn katse oli huvittunut, oppilas vaikutti niin vakavalta.
”Selvä, minäpä tästä lähdenkin. Katsokaakin, ettette pura leiriä”, naarassoturi ja jätti oppilaat keskenään. Sivukorvalla hän kuuli oppilaiden keskustelen soturimenoistaan. Huomenkyyhky tassutteli sitten soturien pesälle ja lysähti omalle, koristellulle pedilleen. Naaras sukaisi laiskasti etukäpäläänsä ja haukotteli vielä sukimisiensa päätteeksi kuuluvasti.

// Kuka vaan saa jatkaa, Huomenen voi hitata muualle.

Kirjoittaja: Auroora

Yritin parhaani mukaan väistellä pikkuruista Kaamospentua, joka innokkaasti kierteli jalkojeni ympärillä. Kollipentu oli pyytänyt minua opettamaan hänelle taistelua. Juuri kun olin saanut haetuksi itselleni syötävää ja olin valmis rentoutumaan edes pieneksi hetkeksi. Astelin vaitonaisena makuualusteni luo, sillä suustani roikkuva hiiri esti tehokkaasti sekä Kaamospennun torumisen että hänen ehdotukseensa suostumisen, kumpaan sitten päätyisinkään. Laskin ateriani sammalteni viereen ja katsoin sitten tummaa pentua mietiskellen.
Ehkei hänen opettamisestaan olisi haittaa. Tiesin Turmaloikankin opettaneen Myrskypennulle jotain. Kenties olisi hyvä, että ainakin yksi pennuistamme oppisi taistelemaan muullakin kuin koollaan ja lihaksillaan. Minulla ei kumpaakaan juuri ollut, joten oma taistelutyylini nojasi paljolti nopeuteeni ja nokkeluuteeni.
”Selvä sitten”, huokaisin lopulta ja astelin Kaamospennun luo. ”Voin opettaa sinulle jotain helppoa. Mutta oppilaaksi et kyllä etuajassa pääse, vaikka mitä tekisit.”
Muistelin, mitä yleensä opetin oppilaille ensimmäisenä. Meidän pitäisi harjoitella tietysti jotain vielä helpompaa, mutta oppilaiden taistelukoulutukset voisivat antaa hiukan suuntaa.
”Taistelussa tärkeintä on olla tehokas”, aloitin ja asetuin matalampaan asentoon, kuvitellen eteeni vastustajan. ”Se ei tarkoita sitä, että kannattaisi hutkia sinne tänne mahdollisimman voimakkaasti. Iskujen on oltava tarkkoja, nopeita ja tarpeeksi vahvoja. Yksikin isku riittää voittoon, jos sen tekee kunnolla. Näin säästää voimiaan. Hyvä taistelija voittaa vähillä liikkeillä, huono tarvitsee useamman.”
Tartuin yhteen pentujen pyörittämistä sammalpalloista ja nakkasin sen ilmaan.
”Kuvittele, että tämä on vastustajasi. Lyö sitä mahdollisimman tarkasti ja käytä vain tarvittava määrä voimaasi ja energiaasi.”

//Kaamos?

Kirjoittaja: Ruska

”Saitte minut.” Mäyräkynsi sanoi antautuvasti ja naurahti. ”Vienkö heidät ulos?” Hän kysyi ja katsoi minua silmissään loistaen rakkaus. Naurahdin ja poimin pennut pois Mäyräkynnen päältä.
”Ei vielä, ensin heidän pitää syödä ja peseytyä.” Sanoin rakastavasti mutta topakasti. Pyörrepentu ja Toive pentu näyttivät närkästyneiltä.
”Emo! Ei minulla ole nälkä ja olen ihan puhdas!” Pyörrepentu marisi ja katsoi närkästyneenä ulos pesästä. Pudistin päätäni kun näin Pyörrepennun takkuisen ja sammaleisen turkin, sama pätee myös Toivepentuun.
”Ensin pesu, sitten syötte. Teille tulee kuitenkin nälkä kun leikitte ulkona, joten paras syödä nyt.” Sanoin rakastavasti ja katsahdin hymyillen Mäyräkynttä. Vedin Pyörrepennun lähemmäs pestäväksi, työnsin Toivepennun Mäyräkynnen pesettäväksi.
”Pesisitkö hänet? Tulisi nopeammin valmista.” Sanoin hänelle kehräten rakkaudesta. Mäyräkynsi kehräsi ja nyökkäsi. Aloin nuolemaan pitkin vedoin Pyörrepennun turkkia, sain kieleeni paljon sammalia, yskäisin muutaman kerran. Pennut olivat pian puhtaita, mutta he olivat edelleen närkästyneitä.
”Voidaanko nyt mennä ulos?” Toivepentu aneli ja heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Mäyräkynsi pudisti päätään ja naurahti.
”Ette vielä, emonne sanoi että teidän pitää syödä.” Mäyräkynsi sanoi ja työnsi pennut luokseni. Pian he saisivat tuoresaalista, mutta vielä heidän piti juoda maitoa. Pennut aloittivat ruokailun vastahakoisesti, mutta pian he söivät innostuneesti. Kosketin kuonollani Mäyräkynnen kuonoa.
”Mitä mieltä olet heistä?” Kysyin rakastavasti ja katsahdin ruokailevia pentuja.
”Ne ovat maailman ihanimpia, ja muistuttavat meitä paljon.” Hän sanoi ja katseli pentuja rakastavasti.
”Toivepentu on perinyt silmänsä sinulta, ja turkin värityksen meiltä kummaltakin. Ruumiinrakeenteen hän on kyllä perinyt enemmän minulta, kuin sinulta.” Sanoin katsellessani Toivepentua. Mäyräkynsi nyökkäsi ja hymyili lempeästi.
”Pyörrepentu on perinyt silmänsä meiltä molemmilta, sinisen ja vihreän yhdistelmä. Turkin pohjaväri on peritty minulta, ja kuviointi enemmän sinulta. Ruumiinrakenne on peritty minulta, hän on suurikokoinen niin kuin minä.” Mäyräkynsi sanoi ja katseli Pyörrepentua. Istuimme hetken hiljaa, odotellen pentujen olevan valmiita.
”Olemme valmiita!” Toivepentu ja Pyörrepentu sanoivat samaan aikaan. Nyökkäsin kehräten ja nousin ylös. Venyttelin makoilusta kankeita raajojani ja kävelin Mäyräkynnen perässä ulos pentutarhasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinko paistoi täyttä mittää, mutta ilma oli hiukan kostea.
”Mitä haluatte leikkiä? Minä ja isä leikitään kanssanne.” Sanoin kehräten rakastavasti ja nuolaisin Mäyräkynnen poskea.

//Mäyrä? Toive?

Kirjoittaja: Woln

Pörhistin hieman karvojani. Olin juuri sanomassa hänelle jotain kipakkaa mutta Nupputassu ehti ensin. ”Hei, Huomenkyyhky!” hän naukaisi kohteliaasti. Huomenkyyhky ei kiinnittänyt huomiota Nupputassuun vain käänsi katseensa Loisketassuun. ”Miten voit?” hän kysyi. ”Paremmin.” sanoin ja huiskaisin hännälläni. Tunsin ikävää kipua vielä etutassussani, mutta en kehdannut sanoa sitä. ”Mitä te teette?” ”Puratte leiriä vai?” kysyi Huomenkyyhky. ”Emme pura!” huudahdin. Nupputassu mulkaisi minua vihaisesti ja naukaisi: ”Emme pura leiriä.” ”Meidät käskettiin siivoamaan tätä.” ”Ahaa.” Huomenkyyhky katseli heitä epäröiden. ”Kuka teidät käski siivoamaan?” hän kysyi. ”Varjokarva.” naukaisi Sielutassu nopeasti. ”Selvä, mutta kyllä niille löytyisi parempaakin tekemistä.” naukaisi Huomenkyyhky. ”Esimerkiksi mitä?” kysyin hieman ärtyneesti. ”Leirin korjaamiseen niitä voidaan tarvita.” naukaisi Huomenkyyhky. ”Meitä ei käsketty korjaamaan leiriä.” naukaisin. Huomenkyyhky vilkaisi minuun huvittuneena. Katsahdin takaisin. ”Selvä, minäpä tästä lähdenkin.” Huomenkyyhky vastasi ja tassutti soturien pesälle pilke silmissään. ”Minäkin pääsen pian nukkumaan tuolla!” Nupputassu ulvaisi ja pyöri ympäri. ”Mitä?” kysyin hämmentyneenä. ”Minusta tulee pian soturi!” ulvaisi Nupputassu. Vilkaisin Nupputassua hieman kateellisena. Huomasin Sielutassun kuiskaavan jotain Roihutassulle. Roihutassu pudisti päätään. Sielutassu kiepahti nopeasti ympäri. ”Hienoa!” huudahti Roihutassu. Minä en sanonut mitään. Oli toisaalta hienoa että Nupputassu pääsisi soturiksi, mutta toisaalta se oli epäreilua. Lähdin oppilaiden pesää kohti. ”Hei Loisketassu, kisa pesälle?” kysyi Sielutassu. Loisketassu ampaisi heti juoksuun. Hän rakasti kisoja. Loisketassu ryntäsi oppilaiden pesälle. Sielutassu ponkaisi Loisketassun yli ja oli ennen Loisketassua paikalla. Katsahdin Sielutassua. Sielutassu tassutti sisään pesään ja tutki sitä. ”Meidän pitäisi siivota tämä.” naukaisi Sielutassu. Vilkaisin pesälle: ja totta tosiaan! Pesä oli kauheassa kunnossa. Ryntäsin heti viemään vanhoja sammalia pois. ”Hei tulkaa tekin!” huusi Sielutassu Roihutassulle ja Nupputassulle. ”Mitäs te nyt teette?” kysyi Huomenkyyhky soturien pesältä. ”Siivoamme pesäämme.” vastasin. Huomenkyyhky tassutti esiin pesästä. ”Onko teillä lupa siihen?” hän kysyi. ”Menemme juuri kysymään lupaa.” Roihutassu naukaisi. ”Hyvä on.” vastasi Huomenkyyhky. Kalmakuu tassutti pesästä ulos. ”Kas hei, Loisketassu ja muut!” hän huudahti huomatessaan heidät. ”Voimmeko siivota pesämme?” kysyin. ”Siivota?” ”Voitte!” ”Se ei ole kauhean hyvässä kunnossa nyt.” vastasi Kalmakuu. Nyökkäsin. ”Me menemme nyt siivoamaan!” Nupputassu naukaisi. Veimme sammalet sammalpaikalle ja otimme uudet. Kun revin sammalta irti, nappasin samalla jotain muutakin. ”Mitä tämä on?” kysyin hämmästyneenä. ”Hiirensappea.” vastasi Sielutassu. ”Hiiren..mitä?” kysyin. ”Hiirensappea.” Nupputassu naukaisi. ”Se on sellaista jolla hoidetaan punkkeja.” En ymmärtänyt. Hoidammeko me siis punkkeja, kysyin. ”Emme ehkä sillä tavalla kun saatat luulla.” naukaisi Nupputassu. ”Eli me otamme punkit irti.” Huomasin että oudosta nesteestä lähti paha ja voimakas haju. ”Ja tämä haiseekin pahalle, eikö?” kysyin. Nupputassu ja Roihutassu vilkaisivat toisiinsa. ”Totta kai se haisee.” naukaisi Roihutassu. ”Ei kai se muuten olisi hiirensappea.” ”Oletteko jo valmiita?” kysyi Sielutassu. ”Emme vielä.” vastasin. Otin sammalia irti.

//Kuka vaan saa jatkaa?

Kirjoittaja: Saaga

Nostin päätäni. Hehkuaskel puuhaili taas yrttiensä parissa. Tunsin oloni jo todella hyväksi. “Milloin pääsen pois täältä?” kysyin kärsimättömän huvittuneesti. “Olet varmasti pian valmis,” naaras kääntyi ja tassutti luokseni. Hän istahti eteeni. “Nousehan istumaan.” Tottelin mukisematta ja kömmin istumaan hieman kömpelösti. “Hyvä,” parantaja maukaisi ja kehotti sitten minua kävelemään luoksensa. En ollut kävellyt hetkeen ja käpäläni tuntuivat väsyneiltä ja virkeiltä samaan aikaan. Nousin hieman huterasti ylös ja tassutin sitten parantajan luo itsevarmasti. Hymyilin ja istahdin toisen kissan eteen. “Olet valmis lähtemään mutta muista tulla joka päivä tutkituttamaan itsesi,” parantaja muistutti lempeästi. Nyökkäsin ja lähdin pesästä häntä heilahdellen iloisesti. Tassutin kohti leirinuloskäyntiä. Tattihalla, Saukkokasvo ja Pikiturkki olivat lähdössä saalistamaan joten liityin näiden seuraan. ”Saanko tulla mukaanne?” Kuuraturkki maukui vierestäni. Katsahdin kollia hermostuneesti – Kuuraturkki oli hyvin äkkipikainen ja minua todella hermostutti hänen seurassaan. ”Tottakai. Mennään,” Saukkokasvo sanoi ja lähti johdattamaan meitä Lehtikuusilaaksoa kohti. Maistelin ilmaa matkalla. Varhainen aamu oli parasta aikaa olla ulkona. Pieni tuulenvire kävi turkissani ja kaste oli kastellut metsän kasvuston. Aurinko paistoi ja soi meille ihanaa lämpöä. Haistoin hiiren ja lähdin vaanimaan sitä käpälät jäykkinä ja jännitettyinä. Otin käpälät hyvin alleni ja loikkasin ison loikan sen kimppuun. Kynteni kuitenkin löivät kerran tyhjää. Läimin äkkiä maata toivoen että saisin hiiren vielä kiinni. Sain kuin sainkin sen kiinni loppujen lopuksi. Nostin kuolleen hiiren hampaisiini. Se oli ruipelo eikä ruokkisi kunnolla edes Pyörrepennun kokoista pentua. Kannoin sen puunjuurelle ja piilotin sen hyvin. Lähdin etsimään lisää saalista ja palasin mukanani myyrä ja kaksi lisä hiirtä. Nappasin kaikki saaliini mukaani ja kannoin ne muun partion kanssa leiriin ja tuoresaaliiden kasaan. Istuuduin aukiolle hyvään auringon läikkään lähelle pentutarhaa ja aloin peseytyä.

Kirjoittaja: Elandra

Nupputassu: 32kp! – Voit halutessasi nimittää itsesi soturiksi! Ilmoita nimitystarinan jälkeen nimityksestä ilmoituksiin.

Orvokkisydän: 19kp –

Mäyräkynsi: 17kp –

Lumikkoviiksi: 17kp –

Varissulka: 13kp –

Myrskypentu: 5kp –

Höyhentassu: 8kp –

Pimentovarjo: 7kp –

Aaltosalama: 19kp –

Tuhkajuova: 25kp! –

Toivepentu: 14kp –

Pyörrepentu: 13kp –

Pyräkkäpentu: 9kp –

Loisketassu: 10kp –

Huomenkyyhky: 36kp! –

Kaamospentu: 19kp – Pisteet oppilaaksi kasassa.

Kylmäliekki: 19kp –

Jääviilto: 15kp –

Kirjoittaja: Elandra

Istuskelin Hehkulammen rannalla ja katselin sinisen veden tasaista pintaa. Aurinkohuipun aurinko lämmitti mukavasti tabbykuvioista turkkiani, ja hiirenkorvan tuoksut leijailivat ilmassa. Viherlehti oli jo aivan käsillä, ja olin päättänyt tulla Hehkulammelle uimaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tiesin veden olevan yhä kylmää, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Tassuttelin rantahiekkaa pitkin aivan veden äärelle. Astuin epäröimättä kylmään veteen yksi käpälä kerrallaan. Heikoimmat kissat olisivat tässä vaiheessa perääntyneet pois vedestä, sillä kylmä vesi tuntui hyvin epämiellyttävältä. Hengitin rauhallisesti ja astelin hitaasti niin pitkälle, että vesi kasteli kylkeni. Sydän jyskytti rinnassani lujaa, kun kylmyys yritti turruttaa kehoni. Vaati paljon tahtoa, etten olisi luovuttanut ja palannut takaisin rannalle.
Käpäliäni pisteli, mutta jatkoin vielä muutaman askeleen verran. Vedin syvään henkeä, kun irrotin jalkani lammen hiekkaisesta pohjasta. Kauhoin etukäpälilläni vettä pysyäkseni pinnalla ja potkin rauhallisesti takajaloilla vauhtia. Pidin pääni visusti vedenpinnan yläpuolella ja keskityin hengittämiseen. Uin niin syvälle, etteivät jalkani yltäneet pohjaan, ennen kuin käännyin takaisin kohti rantaa. Hiljalleen kehoni alkoi tottua kylmyyteen, eikä vedessä oleminen tuntunut enää lainkaan yhtä kamalalta kuin aluksi.
Vuoden ensimmäinen uintikerta oli aina tietynlaista kamppailua omaa mieltään vastaan. Edellisestä uintikerrasta oli kulunut rutkasti aikaa. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja pulahdin veden alle. Pidätin hengitystäni ja uin parin ketunmitan verran eteenpäin, ennen kuin nousin taas ylös pinnan alta. Huomasin heti, miten ruosteessa olinkaan, sillä hengityksen pidättäminen niinkin vähän aikaa oli tuntunut vaivalloiselta. Tiesinpä ainakin, mitä harjoittelisin tänä viherlehtenä, nimittäin hengityksen pidättämistä.

Kun olin polskinut vedessä tarpeeksi ja koetellut uintitaitojani, palasin takaisin rantaan. Vedestä noustessani aiemmin lämpimältä tuntunut ilma tuntui nyt kylmältä. Hento tuulenvire tuntui hyiseltä puuskalta. Ravistelin enimmät vedet turkiltani ja kävelin pois hiekalta nurmelle. Aloin nuolla märkää turkkiani kuivaksi pitkin kielenvedoin.
Lähestyvät askeleet saivat minut nostamaan katseeni tulijaan. Henkäysvarjo käveli ylväin askelin minua kohti. Raidallisen soturin kasvoilla oli omahyväinen ilme, kuten yleensä. Ensimmäisenä ajattelin, että Henkäysvarjo oli seurannut minua. Nousin ylös ja kohtasin kollin sinisen katseen.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin piikikkäästi. Henkäysvarjo istui alas parin hiirenmitan päähän minusta. Hänen sininen katseensa siirtyi minusta Hehkulampeen. Kolli oli nykyään seurassani raivostuttavan ylimielinen. Hän piti itseään paljon parempana kissana minuun verrattuna.
”Olin vain kävelyllä ja huomasin sinut. Oliko vesi kylmää?” raidallinen kolli kysyi ja vilkaisi sivusilmällään minua. Siristin epäluuloisena silmiäni tietämättä, valehteliko kolli vai puhuiko hän totta. Henkäysvarjo ei juurikaan ollut hakeutunut seuraani viime aikoina, joten oli syytä epäillä, että hänellä oli jotakin mielessään.
”Oli, kuten aina tähän aikaan vuodesta”, vastasin rauhallisesti ja jatkoin turkkini nuolemista. Henkäysvarjon katse oli edelleen suunnattu Hehkulammen suuntaan. Kolli pysyi hetken vaiti, ennen kuin käänsi päänsä pois lammelta ja laski katseensa minuun.
”Aiotko taas kuluttaa viherlehden opettaen kuolonklaanilaisille tuota hyödytöntä taitoasi?” raidallinen kolli tiuskaisi ja pudisteli päätään arvostellen. Kohtasin Henkäysvarjon katseen.
”Kuten tiedät, uiminen ei suinkaan ole hyödytön taito. Ja kyllä, jos joku haluaa oppia uimaan ihan tosissaan, koen velvollisuudekseni opettaa”, vastasin kylmästi ja jatkoin taas turkkini nuolemista. Kuulin Henkäysvarjon tuhahtavan. Mikäli Kuolonklaanissa arvostettaisiin uintitaitoa, tänä hiirenkorvana kuolleet oppilaat olisivat varmasti yhä elossa. Routatassu ja Minkkitassu olivat molemmat pudonneet eri aikoihin jokeen. Mikäli paikalla olisi ollut uintitaitoinen soturi tai he olisivat itse osanneet uida, heidät olisi voitu pelastaa. En käsittänyt, miten kuolonklaanilaiset eivät nähneet asiaa niin kuin minä sen näin. Edelleen monta kuolemaa myöhemmin, kukaan ei arvostanut uintitaitoa sen enempää kuin koskaan aiemmin.
”Oliko sinulla muuta asiaa?” kysyin koppavasti kääntämättä katsettani kumppaniini. Liittomme ei tosiaankaan ollut mikään rakkausliitto. Ennen Varissulan syntymää Henkäysvarjo oli vannonut rakastavansa minua, mutta pentu toisen kollin kanssa oli saanut varapäällikön kaiketi inhoamaan minua. Se ei ollut minulle ongelma, sillä olin ennemminkin tyytyväinen, kun Henkäysvarjo pysytteli kaukana minusta.
”Ajattelin vain vaihtaa kuulumisia, emme ole jutelleet kunnolla aikoihin”, vaaleanharmaa kolli murahti. Vilkaisin häntä nopeasti, mutta käänsin katseeni taas muualle.
”Ei meillä ole mitään juteltavaa”, vastasin kollille. Kuulin Henkäysvarjon nousevan ylös. Käänsin taas pääni hänen suuntaansa ja katseemme kohtasivat.
”Ei sitten. Ajattelin vain, että meidän olisi parempi tulla toimeen keskenämme, mutta jos et tahdo, niin antaa olla”, varapäällikkö kivahti ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei tuntunut ymmärtävän, että toimeen tuleminen ei tarkoittanut sitä, että meidän piti keskustella turhanpäiväisyyksiä ja viettää aikaa toistemme seurassa. Kyllä minä tulin Henkäysvarjon kanssa toimeen aivan kuten jokaisen klaanitoverini kanssa. Katsoin, kuinka kolli käveli ripein askelin poispäin minusta kohti leiriä. Toivoin, ettei hän enää hetkeen lähestyisi minua ilman mitään oikeaa asiaa.

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto katsoi tarkkaavaisesti Kylmäliekin esitystä. Edelleen savunharmaa kolli takelteli sanoissaan, mutta jopa Jääviillon oli myönnettävä, että kolli oli edistynyt edes vähän. Kylmäliekin kaltaiselle kissalle sekin oli valtava saavutus, muttei punaruskea soturi ollut edelleenkään vakuuttunut siitä, että Huomenkyyhky voisi koskaan ottaa Kylmäliekin käskyä tosissaan. Harmaaturkkinen kolli uteli veljeltään, miten hänellä oli mennyt. Kylmäliekki oli selvästi rentoutunut, sillä tämä alkoi kiehnätä veljensä ympärillä kuin mikäkin pikkupentu. Jääviilto viilsi ärsyyntyneenä ilmaa kynsillään aivan Kylmäliekin kuonon edestä. Se sai savunharmaan kollin säikähtämään, ja tuo loikkasi askeleen taaksepäin väistääkseen veljensä terävät kynnet.
”Ei kovin hyvin”, Jääviilto murahti päätään pudistellen, ”mutta kai se olisi voinut mennä huonomminkin.” Kylmäliekin kasvoille levisi pieni hymynkaltainen, kun tuo kuuli Jääviillon lisäyksen. Jääviilto alkoi turhautua veljeensä ja hänen seuraansa, joten punaruskea soturi nousi ylös.
”Minua kyllästyttää. Hatketaan joskus toiste, mutta ihan tosi: lopeta se änkyttäminen. Yrittäisit edes käyttäytyä kuin aito kuolonklaanilainen”, roteva kolli ärähti ja lähti astelemaan kohti leiriä samaa reittiä kuin he olivat aiemmin kulkeneet. Soturi kuuli veljensä askeleet perässään.
”Minä lupaan yrittää”, kolli kuuli veljensä sanovan. Jääviilto tunsi suurta ylpeyttä itsestään, kun hän käytti aikaansa veljensä ojentamiseen. Hän toivoi muiden huomaavan, miten kovasti soturi teki töitä tehdäkseen veljestään edes kohtalaisen kuolonklaanilaisen. Kylmäliekki oli aina ollut sellainen nyhverö, joka ei omannut lainkaan omaa tahtoa. Veli oli melko toivoton tapaus, mutta Jääviilto uskoi, että hänen opastuksellaan Kylmäliekistä saattaisi kuitenkin tulla edes jotain.

Kun veljekset saapuivat piikkihernetunnelille, aurinkohuippuun oli vielä rutkasti aikaa. Jääviilto asteli sisään hämärään tunneliin Kylmäliekin edellä. Jo tunnelissa soturi kuuli puheensorinaa pääaukiolta. Aukiolle päästessään, kolli ei vaivautunut edes vilkaisemaan veljensä suuntaan. Hän jatkoi matkaansa kohti tuoresaaliskasaa, jossa näytti olevan runsaasti saalista. Soturi valikoi mieleisensä tuoresaaliin, jonka hän kiikutti kaatuneen kuusen edustalle. Punaruskea kolli silmäili hetken pääaukiota, ennen kuin aloitti syömisen. Kylmäliekki oli jäänyt yksikseen piikkihernemuurin lähelle, eikä Huomenkyyhkyä – Pimeyden Metsälle kiitos – näkynyt aukiolla. Jääviilto oli yhä epävarma siitä, pystyisikö Kylmäliekki tosiaan karkottamaan kilpikonnakuvioisen naaraan luotaan mikäli tämä päättäisi lähestyä häntä. Soturi kuitenkin uskoi, että Kylmäliekki oli nyt itsekin ymmärtänyt, mikä hänelle oli parasta. Jääviilto oli pelastanut veljensä ja sukunsa tulevaisuuden. Yksikään erakko ei menisi ja pilaisi hänen puhdasta sukuaan.

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki huomasi kuinka Jääviilto ärsyyntyi hänen vastaukseensa. Se sai kollin yhä epävarmemmaksi kaikesta ja Kylmäliekin polvet alkoivat tutista.
”Niin”, Jääviilto aloitti murahduksella ja jatkoi:
”Mutta jos änkytät noin, ei kukaan ota sinua tosissaan. Heti alkuun sinä opettelet puhumaan kunnolla.”
Kolli raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta hiljeni. Mitä hän voisi tuohon sanoa? Että änkyttäminen tuli häneltä hieman liiankin luonnostaan ja Jääviillon läsnäolo lisäsi sitä.
”Niin tietysti”, kollikissa naukui voimattomalla ja värisevällä äänellä, mutta ei änkyttänyt. Kylmäliekki tunsi sydämensä pamppailevan tiuhaan tahtiin ja nuolaisi huoliaan hermostuneena.
”Oliko se muka niin vaikeaa?” Jääviilto murahti ilkkuen ja sai Kylmäliekin pudistamaan päätään. Kylmäliekki mietti hetken, jotta saisi naukaistua jotain, mikä olisi Jääviillon mieleen. Toisaalta, olisiko mikään hänen sanomisistaan Jääviillon mieleen?
”Ei se ollut. Luuletko, että Huomenkyyhky voi nyt ottaa minut tosissaan?” Kylmäliekki naukui hitaasti ja väläytti toiveikkaan hymyn.
”Ei varmasti ota, ei kukaan ota sinua tosissaan, ellet näytä olevasi tosissasi. Korjaa tuo surkea ryhtisi ja pyyhi tuo surkea ilme kasvoiltasi. Katso nyt, ottaisitko minua tosissani jos näyttäisin tältä?” Jääviilto murahti ja matki Kylmäliekin tyyliä puhua, ja olla. Jääviilto lyhisti sitten ryhtinsä ja katsoi veljeään samalla surkealla ilmeellään. Kollikissa pudisteli päätään, ei hän ollut tajunnut näyttävänsä tuolta.
”Ja kun kävelet, pidä pääsi ja häntäsi pystyssä. Kai sinä sen verran edes osaat? Ja nyt, kuvittele että minä olen Huomenkyyhky ja olen juuri tullut luoksesi. Mitä sinä teet?” Jääviilto esitti tutun kysymyksen jälleen kerran ja Kylmäliekki sitten nosti päätään. Myös kollin harmaa häntä nousi vaisusti ilmaan ja Kylmäliekki paransi ryhtiään. Olisiko tämä parempi?
”Mene, mene pois. En.. halua nähdä sinua täällä”, savunharmaa kissa mourui kuvitellulle Huomenkyyhkylle ja henkäisi sitten toiveikkaana.
”Miten minulla meni? Menikö minulla hyvin?” Kylmäliekki mourui innostuen ja kiehnäsi sitten Jääviillon ympärillä kuin palvoen tuota. Kylmäliekin suurin toive oli, että Jääviilto olisi häneen edes joskus ylpeä ja tyytyväinen. Ehkä se hetki olisi nyt?

//Jää?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu tuijotti Pihkatassua, joka makasi muiden klaaninvanhimpien kanssa. Pennusta kolli oli outo, tuo oli kuulemma hänen emonsa ikäinen ja silti oppilas! Kollipentu oli kuullut, että tuo oli oppilas halvaantuneen jalan takia, mutta Kaamospentu oli varma, että kyse oli vain tekosyystä. Tuo oli vain niin huono! Pentu hihitti itsekseen ja kääntyi sitten takaisin sammalpallonsa puoleen. Kaamospentu loikkasi sammaleisen leikkikalunsa kimppuun ja kynsi sitä neulan terävillä kynsillään. Pentu repi sammalpalloa hampaillaan ja ärisi.
”Lähde Kuolonklaanin reviiriltä kurja eloklaanilainen, grr!” Kaamospentu murisi leikkimurinaansa ja heitti pallon rippeet ilmaan. Sammalhiput satoivat kollin päälle ja Kaamospentu heittäytyi selälleen. Leikkiminen oli hänestä kaikista hauskinta, mitä hän tiesi. Pentu sylkäisi suuhunsa lentäneen sammalhipun pesän lattialle ja ravisteli itseään. Yök, se maistui pahalta! Onneksi hän ei ollut mikään saaliseläin, joka söisi tälläisiä kasveja. Hän oli kuolonklaanilainen ja kaikista mahtavin soturi, ainakin tulevaisuudessa. Kaamospentu odotti oppilasaikaansa kovin, sillä hän ei malttanut odottaa kaikkia tulevia seikkailuita. Kolli haaveili siitä, että pääsisi seikkailemaan metsässä sisaruksiensa kanssa. Harjoittelemaan taistelua ja saalistamista. Saalistaminen ei niinkään Kaamospentua kiinnostanut, sillä se tuntui tylsältä. Muut voisivat saalistaa Kaamospennulle, ei hänen tarvitsisi osata sitä. Tummaturkkinen kissa räpäytti silmiään ja pörhisti turkkiaan näyttääkseen suuremmalta, mitä hän oli. Sammalpallo saisi katua, että oli eksynyt pentutarhaan, missä Kaamospentu majaili!
”Haa!” pentu miukaisi ja hyppäsi uudelleen sammalpallonsa kimppuun. Pentu kieriskeli sammalpallon kanssa ja meinasi törmätä pesän muihin asukkeihin. Kaamospentua ärsytti, että pesässä asui hänen perheensä lisäksi myös Orvokkisydän, Toivepentu ja Pyörrepentu. He olivat tulleet tunkeilemaan heidän pesäänsä, saisivat kalppia sinne minne aurinko ei paistaisi! Kaamospentu potkaisi sammalmyttyä turhautuneena ja pyllähti sitten paikoilleen. Kaamospennun pieni häntä heilahteli edes takaisin hermostuneena, missä Pimentovarjo oli? Naaras oli lähtenyt hakemaan aukiolta syötävää ja Kaamospentu kurkki pentutarhan suuaukolta aukiolle. Kuningatar oli vannottanut, että hänen pentunsa eivät saisi poistua pentutarhasta ja Kaamospentu ei halunnut oppilasaikansa viivästyvän, joten hän totteli kiltisti emoaan. Pentu nousi pystyyn innostuneena, kun tummaturkkinen kuningatar asteli takaisin pentutarhaan.
”Emo, emo! Minulla on tylsää, voitko opettaa minulle jotain siistiä? Kuten taistelemista, haluan oppia, jotta voin päästä oppilaaksi etuajassa!” Kaamospentu intoii ja pyöri emonsa jaloissa niin, että meinasi kompastuttaa naaraan. Kaamospennun pieni keho tärisi innosta, kun hän odotteli Pimentovarjon vastausta. Hän halusi voittaa jatkossa kaikki taisteluleikit, sillä viimeksi hän oli hävinnyt sisaruksilleen! Enää hän ei häviäisi, jos hän saisi oppia parhaimmalta. Kollipennun katse oli täynnä ihailua, kun hän katsoi emoaan. Kaamospentu todella katsoi emoaan ylöspäin, olihan naaras Kuolonklaanin mahtavimpia sotureita ja kuului hänen perheeseensä! Turmaloikka myös oli mahtava kissa, kaikki hänen suvussaan takuulla oli! Ainakin niin kolli uskoi.

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltosalama oli liian väsynyt sietääkseen Varissulan härnäämistä. Hänen olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja antaa kollille sellainen opetus, jota tämä ei hevillä unohtaisi, mutta se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Sen sijaan hän päättikin vastata tummaturkkisen soturin naljailuun hieman hienovaraisemmalla tavalla ja alkoi yllättäen hölkätä reipasta tahtia.
Hän kuuli Varissulan kompuroivan vähän askelissaan yllättävästä vauhdinmuutoksesta johtuen ja kiroavan vaimeasti ääneen. Aaltosalama tunsi omahyväisen virneen leviävän naamalleen.
”Töppöstä toisen eteen! En aio kantaa sinua loppumatkaa”, soturitar huikkasi selkänsä yli perässään tulevalle kollille matkien tämän ääntä. Hän ei aikonut jäädä odottamaan Varissulan vastaiskua, vaan jatkoi hölkkäämistä pysähtymättä.

Vähitellen alkoi tulla yhä hämärämpää, ja hirviöiden loistavat silmät näyttivät paljon uhkaavammilta kuin päivänvalossa. Kissat liikkuivat edelleen ojan pohjaa pitkin köpötellen, mikä alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää Aaltosalamaa. Oja oli täynnä haisevia kaksijalkojen jätteitä ja rapalammikoita, joista jäi turkkiin inha haju. Häntä kuvotti pelkkä ajatus siitä, että joutuisi pesemään kielellään turkkinsa tämän retken jälkeen.
”Hei, katso!” Varissulan ääni sai Aaltosalaman ajatukset palaamaan takaisin nykyhetkeen. ”Olemme pian kotona!” kolli naukaisi selvästi huojentuneen kuuloisena.
Aaltosalama pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen: Varissulka oli kavunnut penkereelle tähystämään. Aaltosalama loikki hänen luokseen ja katsoi samaan suuntaan kollin kanssa – ja toden totta, he olivat melkein kotona! Edessä avautui kaatuneiden puiden aukea, jonka jälkeen alkaisi nummi, jonka jälkeen he tulisivat metsään.
”Toivottavasti muut ovat olleet kovasti huolissaan, kun emme tulleetkaan takaisin metsästyspartiosta”, Aaltosalama tuhahti, mutta ei pystynyt estämään äänessään kuuluvaa hymyä. Hän oli vain iloinen, että he olisivat pian kotona ja hän pääsisi nukkumaan omiin sammaleisiinsa.
Kissat ylittivät Ukkospolun, kun hirviöitä ei kuulunut eikä näkynyt. He jatkoivat matkaa puolijuosten, sillä ajatus kotiin pääsemisestä ylitti jäseniä painavan väsymyksen.
Viimein he saapuivat metsään, jossa oli aivan hiljaista. He kävelivät loppumatkan leiriin, jossa heitä ei ollut harmi kyllä vastassa huolesta suunniltaan oleva joukko klaanitovereita, vaan yövartioon asetettu Kuuraturkki. Mustavalkoinen kolli silmäili heitä välinpitämättömän oloisesti, kun he raahautuivat leiriaukiolle turkit sottaisina ja uupuneen näköisinä.
Aaltosalama oli ensin aikeissa kävellä soturin ohi muina kissoina ja mennä suorinta tietä nukkumaan, mutta häntä vaivasi, miten soturi ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta heidän paluutaan kohtaan.
”Kai sinä tajuat, että me olimme kadoksissa koko päivän?” hän kysyi terävästi ja seisahtui kollin eteen häntä vispaten. Kuuraturkki vain tuijotti häntä. ”Lähetettiinkö meidän peräämme edes etsintäpartiota?” punaruskea naaras jatkoi tivaamista.
Kuuraturkki kohautti lapojaan. ”Mistä minä tietäisin. Siinähän te nyt kuitenkin olette, joten mitä sitä suotta meuhkaamaan”, kolli totesi kylmähermoisesti, eikä osoittanut minkäänlaisia empatian merkkejä kaksikkoa kohtaan. Aaltosalama oli tyrmistynyt.
”Typeryksiä koko sakki!” hän puuskahti kiukuissaan ja marssi tämän ja tilannetta seuraamaan jääneen Varissulan ohi kaatuneelle kuuselle, jonka alla soturit nukkuivat.
Hän käveli omalle vuotelleen ärtyneenä ja rojahti pitkäkseen. Hän ei voinut käsittää, miten kukaan ei ollut lähtenyt heidän peräänsä. Aivan järjetöntä!
Kiukusta puhisten naaras suki turkkiaan vähän puhtaammaksi, kunnes lopulta väsymys vei voiton ja hän nukahti yllättäen.

Siitä oli kulunut jo lähes kuu, kun Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet kaksijalkojen ansaan. Tapausta seuranneena aamuna he olivat raportoineet asiasta Punatähdelle, joka oli luvannut lähettää kissoja etsimään lisää mahdollisia ansoja reviiriltä ja merkitsemään ne, jotta kukaan ei erehdyksissä menisi niiden sisään.
Täydenkuun kokoontuminenkin oli ehtinyt olla noin puoli kuuta sitten, ja Aaltosalama oli päässyt mukaan. Myös Varissulka oli ollut mukana kokoontumisessa, mikä ei yksinään riittänyt hämmentämään naarasta, mutta heidän yhteisen ”seikkailunsa” jälkeen soturitar oli alkanut näkemään tummaturkkista kollia kaikkialla. Tänäänkin heidät oli laitettu samaan partioon – ketunläjät!
Aaltosalama istuskeli aukiolla odottelemassa muuta partiota saapuvaksi. Hänen itsensä ja Varissulan lisäksi mukaan oli määrä tulla ainakin Liekkimyrsky, Keltapilke sekä itse Henkäysvarjo. Varapäällikön kanssa partioiminen oli suuri kunnia!
Lähestyvien askelten äänestä Aaltosalama osasi kääntää katseensa Varissulan suuntaan. Soturitar silmäili tuota ilmeettömästi, mutta nyökkäsi sitten tervehdykseksi. Varissulka oli Henkäysvarjon poika, eikä naaras voinut olla tuntematta pientä kateutta siitä. Varissulka kuului yhteen ehkä Kuolonklaanin parhaimmista suvuista, ja siitä huolimatta hän oli tuollainen tollo. Luonnonvalinta oli julma.

//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

”A-apua, tuota.. Mi-minä käsken hänet po-pois?”
Kylmäliekin vastaus oli kieltämättä parempi kuin eilinen, mutta soturin änkytys sai Jääviillon taas ärsyyntymään. Vaati paljon, ettei punaruskea soturi olisi iskenyt kynsiään toisen kasvoille. Kylmäliekki olisi tosiaan ansainnut sen. Jääviillosta tuntui, että hänen tehtävänsä oli mahdoton. Miten ikinä Kylmäliekin kaltaisesta surkimuksesta saisi tehtyä enää tässä vaiheessa kovamielistä soturia? Ei varmasti mitenkään, Jääviilto totesi mielessään.
”Niin”, vaalean punaruskea kolli murahti, ”mutta jos änkytät noin, ei kukaan ota sinua tosissaan. Heti alkuun sinä opettelet puhumaan kunnolla.” Soturi katsoi Kylmäliekkiä syvälle hänen kellertävän vihreisiin silmiinsä. Harmaa kolli avasi raotti suutaan, mutta oli hetken hiljaa ennen kuin sai mitään sanottua. Kylmäliekki sulki hetkeksi suunsa ja nielaisi.
”Niin tietysti”, hän sai sanottua. Edelleen soturin ääni värisi ja oli aivan yhtä voimaton kuin aiemminkin, mutta Jääviilto ei ollut odottanut veljeltään edes näin paljoa.
”Oliko se muka niin vaikeaa?” Jääviillon murahdus oli tarkoitettu kehuna, mutta se kuulosti lähinnä vain ilkkumiselta. Kylmäliekki pudisti päätään. Punaruskea soturi huomasi, miten keskittyneesti hänen pentuetoverinsa joutui miettimään sanojaan.
”Ei se ollut. Luuletko, että Huomenkyyhky voi nyt ottaa minut tosissaan?” Kylmäliekki puhui hitaasti. Jääviilto pudisti päätään.
”Ei varmasti ota, ei kukaan ota sinua tosissaan, ellet näytä olevasi tosissasi. Korjaa tuo surkea ryhtisi ja pyyhi tuo surkea ilme kasvoiltasi. Katso nyt, ottaisitko minua tosissani jos näyttäisin tältä?” Jääviilto murahti ja matki Kylmäliekkiä ivallisesti. Hän painautui matalammaksi ja väänsi kasvoilleen liioitellun surkean ilmeen. Kylmäliekki pudisti päätään ja Jääviillon yllätykseksi ymmärsi itse korjata ryhtiään.
”Ja kun kävelet, pidä pääsi ja häntäsi pystyssä. Kai sinä sen verran edes osaat? Ja nyt, kuvittele että minä olen Huomenkyyhky ja olen juuri tullut luoksesi. Mitä sinä teet?” punaruskea kolli esitti saman kysymyksen taas kerran. Mitä pidempään hän jatkoi Kylmäliekin opetusta, sitä paremmalta ajatukselta Huomenkyyhkyn tappaminen kuulosti. Se olisi varmasti ollut huomattavasti helpompi keino pitää kaksikko erossa toisistaan.

//Kylmä?

Kirjoittaja: Saaga

Olin käynyt katsomassa Lumikkoviikseä. Hän toipui pikkuhiljaa mutta oli vielä aika sairaanloinen. Tassutin kohti pentutarhaa katsomaan pikkuisiani. “Pyörrepentu, sainpas!” kuului Toivepennun kimeä kirkaisu. “Varokaa vähän,” Orvokkisydän kehräsi. Työnnyin sisään pesään. Minua jännitti jutella pentujeni kanssa ensimmäistä kertaa. Mitä jos he eivät pidä minusta? “Katsokaas, isänne tuli katsomaan teitä,” Orvokkisydän kehräsi huomatessaan minut. Kehräsin itsekkin hiljaa. “Hei pikkuiset,” sanoin lempeästi. En edes odottanut, että Toivepentu olisi niin innoissaan mutta hän loikkasi käpäliini ja kierähti toista etutassuani kohti. Nostin sen pois tieltä nopeasti näyttääkseni pikku vintiölle. “Miten teillä menee?” kysyin hymyillen huvittuneena. Nostin Toivepennun niskanahasta jaloilleen. “Hyvin,” Pyörrepentu hihkaisi. Toivepentu ponkaisi selkääni suurella loikalla. Hämmästyin ja horjahdin mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Kollista tulisi hyvä taistelija jonain päivänä. Katsoin toista pentuani, hän oli perinyt vankan ruumiinrakenteeni – olin ylpeä kummastakin. Pyörrepentu jysähti päin kylkeäni ja sai minut harhautettua kun ajatukseni kohdistuivat hyppyyn joten Toivepentu pääsi niskalleni. “Yritättekö tappaa minua vai?” kysyin huvittuneena. Toivepentu kierähti pois selästäni ja näykkäisi pienesti kaulaani. Retkahdin teatraallisesti maahan ähkäisten huvittuneena. “Saitte minut,” sanoin antautuvasti ja naurahdin. “Vienkö heidät ulos?” kysyin katsoen Orvokkisydäntä rakastavasti.
// Orvokki tai joku?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki riiputti päätään surkeana, kun Jääviilto pudisti päätään ja murahti Kylmäliekin olevan aivan toivoton tapaus, jota edes itse Jääviilto ei voisi pelastaa. Savunharmaa kolli pelästyi ja hänen kasvoilleen piirtyi hyvin pahoitteleva, huolestunut ilme. Mitä hänelle sitten tapahtuisi, olisiko hän tuhon oma?
”Ky-kyllä minä opin vielä!” kollikissa vakuutteli ja nyppi rintaturkkiaan hermostuneena. Kolli talloi etukäpälillään maata samasta syystä ja siirsi varovaisesti katseensa veljeensä.
”Lupaan että opin, jos sinä a-annat minulle vain mahdollisuuden”, harmaaturkki vannoi toiselle, joka kohautti olkiaan kyllästyneenä. Kylmäliekki siirsi katseensa taas maahan ja haukotteli hermostuneena.
”Katsotaan sitä uudelleen huomenna, en jaksa sinua tänään enää. Katsokin, että pysyt kaukana siitä naaraasta”, Jääviilto murahti ja siristeli hyytäviä silmiään. Kylmäliekkiä nuo silmät olivat aina pelottaneet, mutta nyt hän oli onneksi tullut järkiinsä ja tajunnut, että niissähän piili kaikki maailman viisaus.
”Selvä. O-odotan että ehdit auttamaan minua. Mi-minulle käy koska vain”, Kylmäliekki kiirehti naukaisemaan ja katsoi kollikissaa, joka ei edes vaivautunut vastaamaan. Ei tietenkään, olihan toinen ylempiarvoisempi. Miksi Jääviillon kaltainen kissa hyvästelisi Kylmäliekin kaltaisen hiirulaisen? Kylmäliekki katsoi toisen menoa ja tassutteli sitten aukion reunamille makoilemaan. Hän halusi olla nyt vain yksin ja toivoi, että Huomenkyyhky ei ilmaantuisi mistään. Kylmäliekki kietaisi häntänsä suojakseen ja niiskaisi hiljaa. Haluaisikohan Jääviilto enää auttaa häntä? Kylmäliekki ei tiennyt. Hän jäi auringon lämpöön lämmittelemään ja värähti, kun auringon lempeät säteet osuivat kollin turkkiin.

Kylmäliekki oli jossakin vaiheessa mennyt soturien pesään nukkumaan ja herännyt hyvin aikaisin aamulla aamupartioon. Kolli istui piikkihernetunnelin lähistöllä korvat luimussa ja katseli koleaa taivasta, jota peitti harmaat pilvet. Kollikissa värähti viileydestä ja silmäili aukiota. Henkäysvarjo järjesteli partioita ja Kylmäliekki havaitsi myös emonsa Ruusutuikkeen keskustelevan Kalmakuun kanssa. Kalmakuu oli saanut hetki sitten oppilaakseen Loisketassun, joka oli hänestä varsin mukavaa. Kylmäliekistä kolli oli varsin pätevä mestariksi. Antaisikohan Punatähti hänelle joskus uuden oppilaan? Savunharmaa kissa oli tosin varma, että hän ei ollut tarpeeksi sopiva. Jääviilto taas saisi varmasti pian oppilaan, Jääviilto ansaitsisi sen. Kylmäliekki havaitsi myös Jääviillon saapuneen aukiolle ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kylmäliekki laski pian oman, varovaisen ja aran katseensa maahan, olikohan Jääviillolla muuta puuhaa? Punaruskea kolli kuitenkin tassutteli hänen luokseen ja pysähtyi pentuetoverinsa eteen.
”Me lähdemme nyt leirin ulkopuolelle harjoittelemaan, miten oikeat soturit käyttäytyvät”, soturi ärähti ja suuntasi välittömästi piikkihernetunneliin veljensä vastausta odottamatta. Kylmäliekki kiirehti ylös ja meinasi kompuroida tassuihinsa kiireessä, mutta onneksi Jääviilto ei katsonut taakseen.
”O-odota, täältä tullaan. Mihin me olemme menossa?” Kylmäliekki sopersi, mutta ei kuullut Jääviillon vastausta. Oliko hän kaiken lisäksi kuurokin vai eikö punaruskea kissa vain ollut vaivautunut vastaamaan hänelle? Veljeskaksikko pääsi ulos leiristä, mutta Jääviilto ei jäänyt odottamaan savunharmaata kissaa, vaan suuntasi kauemmaksi leiristä. Kylmäliekki harppoi toisen perässä mahdollisimman nopeasti ja meinasi törmätä Jääviiltoon, joka pysähtyi yhtäkkiä. Kylmäliekki tunsi Jääviillon pehmeän turkin naamassaan ja kavahti heti muutamat askeleet taaksepäin. Jääviilto vilkaisi veljeään äreällä ja kylmällä katseellaan.
”A-a-anteeksi”, kolli sopersi pahoillaan ja hänen korvansa lerpahtivat.
”Pidä turkkisi erossa omastani!” Jääviilto ärähti ja tuijotti pentuetoveriaan hieman tympääntyneenä.
”Mitä sinä teet, jos Huomenkyyhky lähestyy sinua?” Jääviilto esitti tutun kysymyksen pentuetoverilleen, joka jäi hieman miettimään. Edellinen vastaus ei ainakaan ollut ollut Jääviillon mieleen, joten..
”A-apua, tuota.. Mi-minä käsken hänet po-pois?” Kylmäliekki naukui hermostuneena ja niiskaisi. Kylmäliekki toivoi vastanneensa Jääviillon kysymykseen tarpeeksi oikein. Entä jos Jääviilto suuttuisi hänelle, jälleen? Tai kyllästyisi ja hylkäisi Kylmäliekin? Se oli kollikissan ehdottomasti pahin pelko…

//Jää?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu säikähti Pimentovarjon saarnaa, mutta ilokseen naaras antoi pennuilleen karkaamisesta vain varoituksen ja kolmikko sai jatkaa leikkejään Turmaloikan kanssa. Myrskypentu huuti mäyräkyytiä ja Kaamospentua ei tarvinnut kahdesti houkutella. Kolli odotti kärsimättömänä, että Pyräkkäpentu kiipesi ensin kollin häntää pitkin ja sen jälkeen tummaturkkinen kolli noudatti sisarensa esimerkkiä. Kaamospentu vihdoin pääsi Turmaloikan takaliston päälle istumaan ja katsoi alas. Vau, kaikki oli hänestä niin suurta ylhäältä päin katsottuna!
”Pitäkää tiukasti kiinni!” Turmaloikka naukui mäyrämäistä mörinää jäljitellen ja kollikissa huudahteli pentumaisia taisteluhuutojaan.
”Kovempaa!” Kaamospentu kiljaisi ja säikähti Pyräkkäpennun kiljaisua. Kolli oli meinannut pudota, mutta oli saanut pidettyä otteen. Kaamospentu yhtyi Myrskypennun huudahduksiin, kolmikolla oli hyvin hauskaa leikkiessään mäyräkyytiä!
”Myrskypentu, eikö kaikki näytäkin suuremmalta täältä käsin?” Kaamospentu ihasteli maailman menoa siskolleen eikä huomannut Pyräkkäpennun pudonneen matkasta. Hän keskittyi täysillä vain leikkiin.
”Olemme nyt voittamattomia!” Kaamospentu huusi silmät innosta kiiluen, kunnes Pyräkkäpennun kiljaisu keskeytti kaiken. Turmaloikka kääntyi ja Kaamospentukin huomasi Pyräkkäpennun tipahtaneen matkasta. Kolli yritti pidättää naurua, mutta lopulta purskahti äänekkääseen nauruun.
”Pyräkkäpentu, näytät niin hassulta, kun sinä olet tuollainen!” Kaamospentu hihitteli ja laskeutui sitten varovaisesti samaa reittiä alas. Hän tarrasi neulan terävillä kynsillään isänsä häntään ja sai Turmaloikan mulkaisemaan. Turmaloikka keskittyi pudonneeseen poikaansa, joka kertoi oudosta sattumuksesta.
”Pyräkkäpentu, taisit todella pudota päällesi! Ei tuollaisia eläimiä voi olla, sinä näit varmasti unta. Miksi sinä yrität aina huijata meitä?” Kaamospentu kiukustui ja tuli lähemmäs. Pimentovarjokin oli tullut pentujensa luokse ja Kaamospentu mulkaisi sisartaan. Yrittikö tuo varastaa kaiken huomion? Pah, hän ei sitä ainakaan antaisi Pyräkkäpennulle! Kaamospentu lähti marssimaan kohti pentutarhaa ja jätti muun perheensä selvittämään Pyräkkäpennun tilannetta. Hän ei vilkaissutkaan pentutarhan toista perhettä, vaan jätti heidät täysin huomiotta. Hän piti heitä muutenkin hieman outoina, ainakin Kaamospennun oma perhe oli parempi. Kaamospentu lysähti kiukkuisena sammalilleen ja jäi siihen selälleen makaamaan. Leikin tuoma väsymys ja pieni kiukku siivitti hänet tahattomasti uneen.

Kaamospentu räpäytti silmiään muutaman kerran unisena. Aukiolta kuului mekkalaa ja hän oli vastaherännyt päiväuniltaan. Kuka kumma häiritsi heidän uniaan. Aukiolta huudettiin kettua ja ääni sai kollipentuun vipinää. Ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, Pimentovarjo tarrasi poikaansa tiukasti niskanahasta.
”Uskallakin ottaa edes yksi askel”, naaras varoitti poikaansa niin pelottavalla äänellä, että kolli puikahti naaraan vatsan suojiin.
”Mutta minä olisin vain halunnut käydä katsomassa”, kolli nurisi, mutta tiesi hävinneensä jo alkujaan emolleen. Ei naaras päästäisi häntä katsomaan kettutaistelua. Kaamospentu huokaisi ja painautui Pimentovarjon vatsaan. Kaamospentu sulki silmänsä ja otti parempaa asentoa nukkuakseen emonsa vieressä.

”Haa, voitan sinut senkin kurja sammalpallo! Olet hävinnyt minulle”, Kaamospentu ärhenteli pyöreähkölle leikkikalulle ja loikkasi kömpelösti sen perään. Kolli tarrasi kynsillään siihen ja silppusi palloa pieneksi sammalsilpuksi. Kollin häntä heilahteli leikkisästi ja iloinen hymy koristi hänen kasvojaan. Pentu piti pientä leikkistä murinaa ja nosti sitten katseensa sammalpallosta.
”Tulkaa joku leikkimään, minulla on tylsää!” Kaamospentu kailotti.

//Joku saa jatkaa?