Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Woln

Nupputassu katseli varovasti ympärilleen. Oppilaiden pesä ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin pentutarha. Kuitenkin kissat olivat paljon isompia, ja maidon tuoksua ei ollut. Nupputassulla tuli hieman ikävä pentutarhaan. Nupputassu kuitenkin halusi päästä oppilaaksi, ja jos hän niin halusi, hänen täytyisi nukkua täällä. Nupputassu tassutti varovasti pesän toiseen päähän. Hän tutki hämärässä sammalvuoteita, ja yksi oli tyhjä. ”Se on sinun vuoteesi.” joku sanoi. Nupputassu vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi pesän aukolla Mäntyviiksen. ”Mäntyviiksi!” Nupputassu henkäisi. ”Hei, Nupputassu!” Mäntyviiksi vastasi. Mäntyviiksi oli vahtinut Nupputassua hänen ollessaan vielä Nuppupentu. ”Kiva nähdä sinua.” Mäntyviiksi kehräsi. ”Niin minullakin sinua.” vastasi Nupputassu. ”No, käypäs nyt nukkumaan.” ”Huomenna pääset sitten taas ulos.” naukaisi Mäntyviiksi. ”Joo.” vastasi Nupputassu. ”Heippa, Mäntyviiksi!” Nupputassu tassutti oman vuoteensa ääreen. Siinä oli höyheniä. Ne tuntuivat sileiltä ja pehmeiltä. Nupputassu käpertyi sammalvuoteeseensa nukkumaan. Hetkessä Nupputassu oli jo unessa. Aamulla Nupputassu nukkui sikeästi. ”Herätys, Nupputassu!” huusi Varjokarva. Nupputassu nousi sammalvuoteestaan ja ravisteli sammalhiput päästään. ”Tule, Nupputassu!” Varjokarva huusi. Nupputassu juoksi Varjokarvan luo. ”Meillä on tänään aamupartio.” naukaisi Varjokarva Nupputassun tullessa paikalle. ”Saanko ottaa sitä ennen ruokaa?” kysyi Nupputassu. ”Et.” vastasi Varjokarva. ”Saat sitten aamupartion jälkeen.” Kun aamupartio lähti liikkeelle, oli vielä hieman hämärää. Aurinko alkoi pilkottamaan pilvien takana. Nupputassu käveli Varjokarvan perässä. ”Pysythän mukana, Nupputassu?” kysyi Varjokarva. ”Pysyn.” naukaisi Nupputassu. ”Minne me menemme?” ”Menemme varmaankin Eloklaanin rajalle.” vastasi Varjokarva. ”Voin opettaa sinulle rajamerkin.” Partion johtaja Jääviilto antoi merkin pysähtyä. ”Pysähdy nyt.” kuiskasi Varjokarva Nupputassulle. Nupputassu pysähtyi kiltisti heidän peräänsä. ”Nyt merkitään raja.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu oppi nopeasti rajamerkin. Hän laittoi hajuaan rajalle. ”Samalla opit mitkä ovat Eloklaanin rajamerkit.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu lähti partion perään. Muut olivat jo ehtineet vähän matkan päähän, mutta Nupputassu sai heidät nopeasti kiinni. ”Minne jäit?” kysyi Varjokarva. ”Jäin vahingossa rajalle.” naukaisi Nupputassu nolona. ”Ei se mitään.” naukaisi Varjokarva. ”Muista sitten ensi kerralla olla tarkkaavaisempi.” Nupputassu nyökäytti päätään. Partio kävi vielä tarkistamassa vielä toisen rajan ja lähti sitten takaisin leiriin. ”Oliko hauskaa tutkia reviiriä enemmän?” kysyi Varjokarva. ”Todellakin oli!” Nupputassu puuskutti. ”Rauhoitetaan kävelyksi.” päätti Varjokarva. Varjokarva hidasti vauhtiaan. Nupputassu juoksi hänet kiinni. Kun he kävelivät leiriin, oli aurinko jo noussut. ”Nyt voit ottaa riistaa tuoresaaliskasasta.” naukaisi Varjokarva. ”Kiitos!” Nupputassu huudahti innokkaasti. Nupputassu otti riistaa. Hän otti hiiren. Hiiri oli ollut hänen lempiruokaansa jo pennusta asti. Nupputassu muisteli kun oli syönyt ensimmäistä riistaansa. Se oli ollut hyvää. ”Niin tämä nytkin on.” ajatteli Nupputassu. ”Aivan saman makuista.” Syötyään Nupputassu päätti mennä kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”Varjokarva?” kysyi Nupputassu. ”Mitä?” Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. ”Onko meillä tänään vielä harjoituksia?” kysyi Nupputassu. ”Ajattelin, että voisimme mennä saalistamaan.” vastasi Varjokarva. ”Voit sitten opetella saalistamaan.” ”Se kuulostaa mahtavalta!” Nupputassu huudahti innoissaan. ”On varmasti mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa saalistamaan!” Nupputassu ajatteli. ”Entäpä jos saan saalista?” Nupputassu meni oppilaiden pesän viereen odottamaan, milloin he pääsisivät saalistamaan. Tuntui kuluvan pitkä aika, kunnes Varjokarva ilmestyi oppilaiden pesälle. ”No niin, Nupputassu!” ”Nyt me menemme saalistamaan!” Varjokarva naukaisi. Nupputassu ponkaisi heti pystyyn. ”Menemme johonkin lähistölle.” naukaisi Varjokarva. ”Ja, menemme Höyhentassun ja Pikiturkin kanssa.” ”Kivaa tutustua uusiin kavereihin!” Nupputassu ajatteli. ”En ehtinyt vielä tutustua muihin oppilaisiin.” naukaisi Nupputassu. ”No sitten sinulla on mahdollisuus tutustua!” kehräsi Varjokarva. Kun Nupputassu ja Varjokarva saapuivat paikalle, Höyhentassu ja Pikiturkki olivat jo paikalla. ”No niin, mennään sitten!” huudahti Varjokarva. Nupputassu tassutti metsäpolkua pitkin. Kun he saapuivat metsän keskelle, Varjokarva aloitti. ”Nyt te pääsette saalistamaan.” ”Nupputassu, sinä olet ollut vasta muutaman päivän oppilaana, joten aloita hieman tutkien eri riistalajeja.” Nupputassu nyökkäsi. ”Joten aloittakaa riistanetsintä!” Pikiturkki huudahti. ”Ja muistakaa, että tämä ei ole kilpailu.” muistutti Pikiturkki. Nupputassu ja Höyhentassu lähtivät juoksuun. Höyhentassu katosi hetken päästä pensaikkoon. Nupputassu päätti etsiä riistaa puiden juurakoista. Nupputassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui hieman riistainen tuoksu, jotenkin vieras. Nupputassu tassutti varovasti saniaispensaaseen. Hän huomasi oravan nakertavan pähkinää tammen juurakossa. Nupputassu muisteli mitä Varjokarva oli neuvonut. ”Hitaasti, ja varovaisesti.” muisteli Nupputassu. Kun Nupputassu alkoi olla hyvin lähellä oravaa, hän kyyristyi ponnistaakseen. Kun Nupputassu sai hyvän asennon, hän ponnisti kovaa ja korkealle. Orava lähti juoksuun. Se juoksi puunkoloon. ”Ei!” ajatteli Nupputassu. Nupputassu lennähti suoraan oksalle. Nupputassu huitaisi käpälällään. Tömähtäessään maahan Nupputassu huomasi varpusen olleen sillä oksalla. Hän oli huitaissut varpusta niin, että siitä oli tullut riistaa. Nupputassu kävi hakemassa saaliinsa. ”No, oli sekin saalistamista.” Nupputassu ajatteli. ”Aika loppui!” Nupputassu kuuli Varjokarvan huutavan. Nupputassu lähti saaliinsa kanssa kohti mestariaan. Saapuessaan paikalle hän huomasi Höyhentassun. Hän oli saanut hiiren ja rastaan. ”Hienosti meni molemmilta!” Pikiturkki kehui. ”Niin meni!” Varjokarva naukaisi. ”Nyt on tuoresaaliskasassa paljon riistaa.” naukaisi Varjokarva. Kun he lähtivät takaisin leiriin, oli ihana ilta. Aurinko paistoi vielä hetken, ja kissat olivat kokoontuneet syömään. ”Onko tuo sinun varpusesi?” kysyi Mäntyviiksi. ”On se.” vastasi Nupputassu hieman häkeltyneenä. ”Hieno!” kehui Mäntyviiksi. ”Kiitos.” Nupputassu vastasi. Nupputassu tassutti kohti pentutarhaa. Siellä olivat kaikki pennut ja kuningattaret. Nupputassu vilkaisi pentutarhaa. Sitten hän tassutti oppilaiden pesälle. ”Tämä oli kyllä yksi ihanimmista päivistäni.” ajatteli Nupputassu. ”Paras päivä ikinä.” Yöllä Nupputassu nukkui sikeästi. Hänen kylkensä kohoilivat. Nupputassu keinutti häntäänsä kevyesti tuulenvireessä. Aamulla Nupputassu heräsi. Oli jo aikainen aamu. Nupputassu päätti lähteä ulos. Ulkona oli kirkasta. Nupputassu katseli taivaalle. Taivaalla näkyi pilviä. ”Toivottavasti ei ala sataa.” Nupputassu ajatteli. ”Sitä sadetta on ollut jo liikaakin!” Nupputassu katseli kuinka pienet sadepisarat tipahtelivat leiriin. Nupputassu muisti että tänään hänellä oli vapaapäivä. Nupputassu päätti hieman kerätä sammalta, koska tänään hänen pitäisi kerätä sitä.

//Höyhentassu?

Kirjoittaja: Saaga

Nuolaisin rintaani hämilläni – mitä Orvokkisydän oikein yritti vihjailla. ”Veikkaisin, että saat kaksi kollia,” sanoin hymyillen. Mieltäni kaihersi Höyhentassun tapaus mutta en antanut sen häiritä rupatteluamme. Vatsani oli miltei täynnä vaikka olimmekin syöneet vain pienen hiirulaisen yhdessä Orvokkisydämen kanssa. Haukottelin väsyneenä. “Mitenköhän Mäyräkynsi voi?” kysyin ihan vain silkasta mielenkiinnosta. “Hän on menossa parempaan suuntaan,” Hehkuaskel, joka oli matkalla tuoresaaliskasalle huikkasi. “Kiitos!” Orvokkisydän sanoi ystävällisesti parantajalle. Huomasin valkoisen turkin vilahtavan oppilaiden pesään – se oli varmasti Höyhentassu. Hyvä, että hän saa hieman unta. Olin edelleen huolissani hänestä mutta kukapa ei olisi jos toinen tekee itselleen niinkuin Höyhentassu teki. Istuin vain sanomatta mitään koska minua väsytti ja olisin halunnut mennä nukkumaan. Orvokkisydän kuitenkin vaikutti pirteämmältä kuin miltä minusta tuntui. Nuolaisin lapaani jossa näkyi selvästi arpi Mäyräkynnen ja minun tappelustamme. “Sattuuko tuohon?” Orvokkisydän huolehti. “Ei,” sanoin lyhyesti mutta hieman ohi totuuden koska tosiasiassa sitä poltteli hieman. Nuolasin huulistani kuivuneen veren rippeet. “Oletko koskaan ajatellut mitä reviirien ulkopuolella on?” kysyin parhaalta ystävältäni haaveilevasti. Katselin kauas taivaalle, kun odotin Orvokkisydämen vastausta.
// Orvokki

Kirjoittaja: Elandra

Minun ja koko klaanin helpotukseksi Pimentovarjon suusta pääsi liuta järkeviä sanoja. Naaras vakuutti, että rakkaus klaaniaan kohtaan oli loppujen lopuksi hänelle suurempaa kuin rakkaus kumppaniaan ja jälkeläisiään kohtaan. Kuningattaren ääni oli muuttunut hiljaisemmaksi, kun tämä oli ottanut asian puheeksi. Niinpä tietysti, hän ei halunnut pentujensa tietävän, että eivät olleetkaan emolleen tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä.
”Kuulostaa siltä, että asia on sinulle henkilökohtainen. Ketä sinä sitten olet elämäsi aikana rakastanut? Pentujasi et ainakaan, enkä ole koskaan uskonut sinun rakastavan Henkäysvarjoa”, musta naaras kysyi suoraan. Minun ei pitänyt miettiä vastaustani kauaa. Olin odottanut naaraan ottavan asian puheeksi, kun keskustelu oli kääntynyt rakkauteen.
”Jyrkänneloikkaa”, kerroin Pimentovarjolle totuuden, josta tosin olin jättänyt pois kaksi muuta nimeä. En ollut kuvitellut puhuvani rakkaudesta isääni kohtaan enää koskaan kenenkään kanssa, mutta jotenkin olin onnistunut ajautumaan tähän keskusteluun tahtomattani. Oli vaikeaa myöntää itselleni rakastavani ketään, ja sen ääneen sanominen oli vielä vaikeampaa. Luottamukseni Pimentovarjoa kohtaan oli kuitenkin niin suuri, että uskoin hänen osaavan pitää salaisuuteni.
”Hän vannotti minulle aina, ettei ketään saisi rakastaa, koska luopumisen hetkellä rakastunut kissa on heikoimmillaan. Hän oli oikeassa. Kun Jyrkänneloikka kuoli, tuntui kuin osa minusta olisi kuollut hänen mukanaan. Mutta minä selvisin surusta, joskin Pimeyden Metsä rankaisi minua heikkoudestani ja antoi rangaistuksekseni Varissulan”, lausahdin vaimealla äänellä, sillä sanani eivät olleet tarkoitettu muiden kuin Pimentovarjon kuultaviksi, ”tunteet eivät ole leikin asia, etenkään jos niiden antaa hallita itseään.”
Pimentovarjo oli erinomainen soturi, josta moni saisi ottaa mallia. Hänellä oli paljon hyviä ajatuksia ja ideoita, sekä kyky ohjata ja johtaa muita. En pistäisi pahakseni, mikäli hänestä tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Hän sopisi tehtävään varmasti paremmin kuin Henkäysvarjo.

//Pimento?

Kirjoittaja: Ruska

Katselin Lumikkoviikseä ja Höyhentassua. He olivat niin suloisia yhdessä, niin kuin minä ja Mäyräkynsi. Lumikkoviiksi nuoli Höyhentassua ja tämä melkein nukahti seisaalleen.
”Minä menen nyt.” Lumikkoviiksi sanoi hiljaa. ”Tulen katsomaan minua, kun pääset täältä.” Lumikkoviiksi nousi varovaisesti ja käveli luokseni. ”Tule mennään.” Hän sanoi ja johdatti minut pois parantajanpesästä. Kävelimme siturienpesän edustalle istuskelemaan. Istahdin Lumikkoviiksen viereen, heiluttelin etutassujani. Huokaisin syvään ja katselin leiriä.
”Haenko syötävää?” Kysyin Lumikkoviikseltä ja hymyilin. Naaras käänsi katseensa minuun ja hymyili.
”Hae vain! Minulla onkin jo nälkä!” Hän sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Kävelin verkkaisesti riistakasalle, minulla ei ollut mikään kiire. Katselin vesi kielelläni saaliita, minkä minä ottaisin? Nappasin kasasta lihavan hiiren, siitä riittäisi varmasti meille molemmille. Nappasin hiiren ja kävelin Lumikkoviiksen luo. Pudotin saaliin maahan, ja istahdin taas Lumikkoviiksen viereen. Haukkasin palan ja katselin leiriä. Söimme hiiren ja nuolin käpäliäni puhtaaksi.
”Sinä ja Höyhentassu olitte yhdessä niin suloisia!” Sanoin kehräten nuolisujen välissä. Lumikkoviiksikin kehräsi.
”Varmasti!” Hän kehräsi ja sai käpälänsä puhtaaksi. Sain myös käpäläni puhtaaksi ja katselin leiriä raukeasti. Haukottelin ja katselin ympärilleni.
”Muuten Lumikkoviiksi, minulla olisi kysymys.” Sanoin hymyillen ja katsoin Lumikkoviikseä.
”Mitä?” Hän sanoi ja käänsi katseensa leiristä minuun.
”No, minä vain kysyn sitä, että jos saan pentuja, nii kuinka monta pentua luulet minun saavan? Ja mitäköhän sukupuolia?” Kysyin haaveilevasti ja katselin taivaalle.

//Lumikko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Riemastunut kiljaisu pääsi suustani, kun Turmaloikka kaatui Myrskypennun alla maahan. Sisko kutsui meidät mukaan hyökkäykseen, ja me kävimme Kaamospennun kanssa empimättä toimeen. Syöksyin isän vinhasti huiskivan hännän kimppuun ja tarrasin siitä kiinni molemmilla etutassuilla. En osannut vielä käytellä kynsiäni kunnolla, ja leikin huumassa ne unohtuivat ulos.
”Au! Kynnet piiloon, Pyräkkäpentu!” Turmaloikka huudahti tuntiessaan pikkuruisten neulojen uppoavan häntäänsä. Keskityin vetääkseni takaisin sisään, mutta en voinut olla kikattamatta isästä päässeelle äänelle. Hän oli kuulostanut aivan pikkupennulta!
Emo ei tykännyt siitä, että painimme isän kanssa. Kenties syynä oli se, että hän pelkäsi meidän jäävän hänen jalkoihinsa, tai sitten hän vain teki sitä, mitä emot aina tekivät eli kielsivät kaiken hauskan. Nyt emo ei kuitenkaan ollut täällä ja saimme temmeltää niin paljon kuin halusimme!
Myrskypentu ja Kaamospentu keikkuivat soturin vatsan päällä. Minä tappelin edelleen soturin väkivahvan hännän kanssa, joka kiemurteli kuin hurjistunut käärme. Roikuin siinä kiinni, kun se huiski pitkin maata, ja tunsin selkäni pyyhkivän leirin pohjaa liikkeen mukana. Turkkini tulisi olemaan niin sekaisin tämän jälkeen – miten huippua!
”Miten te pärjäätte siellä?” huusin pentuetoveruksilleni, jotka kävivät omaa taisteluaan kauempana hännästä. Yksin en ikinä olisi voinut taltuttaa tätä petoa, mutta onneksi minulla oli apuvoimia! Myrskypentu ja Kaamospentu olivat kummatkin hurjan vahvoja, ja heidän avullaan kellistäisimme vaikka ketun!

//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

”Jos joskus saan Mäyräkynnen kanssa pentuja, niin autatko minua? Niiden hoitamisessa? Voisitko olla paikalla kun ne syntyvät? Kaipaan silloin varmasti sinun tukeasi!” Orvokkisydän sanoi selvästi miettien tulevaisuuttamme klaanissamme. “Ei sinun olisi tarvinnut edes kysyä,” sanoin naurahtaen mutta vakavoiduin sitten, “Tottakai, en jättäisi sinua koskaan sellaiseen tilanteeseen vain parantajan kanssa. Eikä Mäyräkynnestä varmaan olisi mitään iloa tai apua siinä tilanteessa,” lopetin naurahtaen. “Kollit! Aina sekaantumassa naaraiden asioihin!” tuhahdin naurahtaen ja tehden asiani hieman epäselvksi mutta tiesin Orvokkisydämen ymmärtävän. Yhtäkkiä sisuksissani kääntyi – Höyhentassun verta! “Haistan veren!” Orvokkisydän valpastui. “Se on Höyhentassun,” sanoin silmät suurina. Lähdin tuoreimman tuoksun perään juosten. Orvokkisydän tuli kannoillani. Kuljimme kohti leiriä. “Hän on mennyt leiriin… yksin,” sanoin todella huolissani ihastuksen kohteestani ja hyvästä ystävästäni. Juoksin jo melkein täyttä vauhtia mutta varmistin, että Orvokkisydän pysyi perässäni. “Höyhentassu!” kirkaisin. Pian olimme jo leirissä ja tungimme sisään leiriin. Juoksin suoraan parantajanpesälle. “Höyhentassu?” kutsuin naarasta. Parantajanpesästä kuului murahdus. “Olen täällä Lumikkoviiksi,” Höyhentassu käänsi katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Menin hänen luokseen. Hän istui sairasaukiolla vasen etukäpälä hämähäkinseiteissä. “Kuka sinulle nuo teki?” kysyin ja istuuduin hänen ympärilleen niin, että lämmitin ja lohdutin häntä. Höyhentassu empi ja alkoi taas itkeä. “Tein ne itse,” hän kuiskasi niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut. “Et kai,” kuiskasin takaisin. “Älä sano kellekkään,” hän varmisti kuiskaten ja silmät suurina. “En voi luvata,” sanoin vaikka sydämeni sanoi toista. Nuolin naarasoppilaan päätä. “Mikä sai sinut tekemään noin?” kysyin hiljaa ja todella todella huolissani. “Olin vihainen enkä ajatellut sen enempää,” hän vastasi hiljaa itkien edelleen. “Tiedän ettet haluaisi kuulla tätä mutta et saa koskaan… koskaan… koskaan tehdä noin itsellesi,” kuiskasin ja silitin naaraan päätä kielelläni. Tiesin Orvokkisydämen katselevan meitä. “Tiedätkö mitä?” Höyhentassu kuiskasi ja antamatta aikaa vastata sanoi, “Pidän sinusta kovasti.” Hätkähdin hieman. “En ystävänä vaan kumppanimielessä,” hän sanoi hiljaa täristen. Painauduin naarasta vasten. “Se on upeaa, kun uskalsit kertoa,” sanoin, “ja voin sanoa vastaavani tunteisiisi.” Kehräsin ja jatkoin naaraan nuolemista. Karhea kieleni selvästi rauhoitti tätä ja hän melkein nukahti istuaalleen. “Minä menen nyt,” sanoin hiljaa, “tule katsomaan minua, kun pääset täältä.” Nousin varovaisesti ja menin Orvokkisydämen luokse. “Tule mennään,” sanoin ja johdatin hänet pois parantajanpesästä.
// Orvokki

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypentu katseli pää pyörien kahta veljeään, jotka juoksentelivat isän jaloissa kuin pari villiä oravaa. Hänelle tuli kiire liittyä mukaan hauskanpitoon, mutta Pyräkkäpentu ja Kaamospentu liikkuivat niin nopeasti, ettei hänelle sopivaa väliä ollut löytyä. Lopulta Myrskypentu päätti, että isän turkissa roikkuminen olisi aivan yhtä hauskaa.
”Ja nyt me löysimme sinut, näitkö sinä Myrskypentu sen tappelun lähempää? Keitä ne kissat isä olivat? Ja mitä me nyt teemme? Voidaanko painia, jooko?” Kaamospentu kyseli juostessaan kahdeksikkoa isän jaloissa. Myrskypentu keskeytti isän jalkaa pitkin kiipeämisen hetkeksi ja vilkaisi veljeään.
”En nähnyt, koska isä vei minut pois!” naaraspentu kivahti ja läimäisi tassullaan Turmaloikan lapaa. Silloin hän kuitenkin menetti tasapainonsa ja putosi kömpelösti maahan.
”Se tappelu ei ole teidän murheenne”, Turmaloikka vastasi Kaamospennun kysymykseen auttaen samalla Myrskypennun ylös maan kamarasta. Pentu ehti nähdä isänsä ilmeessä hiukan vakavuutta ennen kuin se vaihtui leveäksi hymyksi.
”Vai haluatte te painia?” hän kysyi viikset värähtäen. Myrskypentu painui innostuneena vaanimisasentoon; hän tiesi jo, että isä suostuisi. Ainoa syy, miksi hän ei olisi suostunut, olisi Pimentovarjon kielto. Emo ei kuitenkaan ollut täällä kieltämässä.
”Hahaa!” Myrskypentu huudahti ja teki yllätyshyökkäyksen. Hän loikkasi pennuksi yllättävän korkealle ja tarrasi isänsä kaulaan pienillä tassuillaan. Turmaloikka kaatui selälleen Myrskypennun mielestä aika helposti; selvästi hän oli voimakkaampi kuin isä oli osannut kuvitellakaan. Naaraspentu kiljahti ilosta, kun hänen kookas vastustajansa tömähti maahan.
”Hyökkäykseen, toverit!” Myrskypentu huusi veljilleen. ”Iskekää nyt, kun hän on maassa!”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Auroora

Kuulin sydämeni jyskytyksen hiljaisuudessa. Hirviön mörinä oli hetki sitten lakannut, samoin sen liike kun olimme tulleet pysähdyksiin. Kuuntelin korva tarkkana mitä kaksijalka seuraavaksi tekisi. Aaltosalama oli veikannut, että jossain vaiheessa se poistaisi meidät hirviön sisältä – en uskaltanut kuvitellakaan, mitä otus sen jälkeen tekisi.
Hiljaisuuden rikkui kolahtava ääni, ja pian kaksijalan askeleet kuuluivat lähestyvän. Kynnet paljastettuina olin valmiina tappeluun, kun askeleet pysähtyivät suljetun luukun taakse. Kaksijalan tassut kuuluivat haparoivan luukkua, ja pian se aukeni, paljastaen meidät sekä kirkkaalle auringon valolle että kaappaajamme punertavalle naamalle. Räpyttelin hetken pimeyteen tottuneita silmiäni yhtäkkisessä valossa. Mihin ihmeeseen tuo kaksijalka oli meidät tuonut?
Saisin kohta vastauksen kysymykseeni, kun kaksijalka tarttui häkkiin ja nosti meidät ilmaan. Aaltosalama oli selvästi samaa mieltä kanssani siitä, ettemme voineet tilanteellemme tällä hetkellä mitään, sillä hän pysyi yhtä liikkumattomana ja hiljaisena kuin minä. Oli järkevämpää odottaa sopivaa hetkeä paeta, eikä tuo hetki ollut nyt. Pahimmassa tapauksessa suututtaisimme kaksijalkaa entisestään.
Katsoin uteliaana mutta varuillani ympäristöä. Näin metsää, mutta se ei näyttänyt tutulta, Kuolonklaanin reviirin metsältä. Aaltosalama oli kaiketi oikeassa siitä, että tosiaan olimme kaukana klaaneista. Nielaisin hermostuneena. Vaikka pääsisimmekin häkistä vapaaksi, löytäisimmekö enää kotiin? Koska olimme viettäneet matkan hirviön sisällä, emme olleet voineet painaa reittiä mieleemme.
Kiertäessäni seutua katseellani huomasin kaksijalan suuntaavan jotain rakennelmaa kohti. Päättelin sen olevan tuon kummajaisen pesä, sillä se oli kooltaan – ainakin näin kissan näkökulmasta – melko suuri. En kuitenkaan haistanut enkä nähnyt muita kaksijalkoja, joten rentouduin hieman. Mutta ainoastaan hieman, sillä pian olisimme melkoisessa liemessä. Ei sillä, ettemmekö jo aiemmin olisi olleet, mutta kaksijalan pesän sisällä olisimme aivan uudenlaisessa ahdingossa.
Vilkaisin hätääntyneenä Aaltosalamaa, kun kaksijalka avasi pesän ovesta luukun ja astui sisään.
”Aikookohan se syödä meidät?” kysyin soturinaaraalta puoliksi hermostuneena vitsinä, puoliksi tosissani. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta en yllättyisi, jos kissat kuuluisivat niiden ruokavalioon. ”Mitä se sitten aikookin varallemme, meidän on juostava heti kun saamme tilaisuuden paeta – jos saamme. Toivon, että olet nopea kintuiltasi.”

//Aalto?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin metsässä eteenpäin enkä edes vaivautunut nuuskimaan riistan hajuja ilmasta. Olin partiossa mestarini Pikiturkin kanssa ja mukanamme oli isäni Kalmakuu ja kaksi muuta soturia – Hämypilvi ja Lehtituuli. Kalmakuu ja Lehtituuli olivat kääntyneet muualle saalistamaan kun taas minä Pikiturkki ja Hämypilvi etsimme riistaa Lehtikuusilaakson lähistöltä. Minua turhautti oppilaana oleminen enkä olisi jaksanut vain totella käskyjä vaan olisin halunnut viilettää metsissä ja saalistaa itsekseni tai ehkä jopa jonkun muun kissan kanssa kuten vaikka Lumikkoviiksen – hän oli todella mukavaa seuraa. Samaa en voinut sanoa kissoista partiossani. Maistelin ilmaa mutta en haistanut mitään. Pikiturkki tassutti luokseni. “Mitä haistat?” tämä kysyi iloinen pilke silmissään. “En mitään!” huudahdin. “Ei tarvitse olla äksy, kuin mikäkin klaaninvanhin!” Pikiturkki torui hämmentyneenä silmät suurina ja vetäytyi samalla hieman taaksepäin kulmat kurtussa. “Olen mestarisi minun kuuluu auttaa,” hän sanoi, “no mikä sinulla on?” Huiskaisin hännälläni raivoissani. “Ei mikään! Senkin typerä ketunläjä! En jaksa vain olla käskytettävänä kokoajan!” huusin ja sivalsin mestarini kuonoa nopealla liikkeellä. Lähdin sitten karkuun. Juoksin… juoksin ja juoksin. Pian saavutin jo Kuolonklaanin reviirin toisen päädyn. Pysähdyin juuri ennen ukkospolkua käpälät liukuen. Huohotin ja hengitykseni korisi hieman. Rää’yin ilmaan niin kovaa kuin kykenin. Minua suututti suorastaan raivostutti kaikki yliinnokkaat klaanitoverit. Raavin maata kynsilläni ja itkin. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Huusin taas niin kovaa kuin kykenin – minusta tuntui kuin keuhkoni olisivat repeytyneet kahtia. Sain käpäliini kepin ja otin sen hampaisiini purin niin kovaa kuin kykenin jotta saisin purettua raivoani siihen. Keppi katkesi rusahtaen – oloni tuntui hieman paremmalta mutta laski taas kun näin Pikiturkin tulevan minua kohti. Sylkäisin kepin pirstaleet suustani. “Mene pois!” huusin niin kovaa kuin sain huudettua edellisten huutojeni jälkeen, “Häivy karvakasa!” Minun olisi tehnyt mieli juosta pois surkean Kuolonklaanin surkealta reviiriltä ja jättää koko klaani taakseni mutta tiesin etten olisi voinut tehdä sitä. Pikiturkki oli pysähtynyt eikä selvästikkään tiennyt mitä tehdä. “Jätä minut vain rauhaan!” murisin uhkaavasti. Tiesin naaraan olevan huolissaan minusta mutten halunnut häntä hyysäämään ympärilleni. Pikiturkki perääntyi ja lähti selvästi takaisin partionsa luo. Paljastin kynteni ja raavin vasenta etukäpälääni kynnet esillä ja niin kovaa kuin kykenin. Ansaitsen tämän! ajattelin mielessäni. Teko tuotti tyydytystä raivolleni mutta myös kipua. Haava vuosi vuolaasti verta ja tajusin kuolevani verenhukkaan ellen menisi takaisin leiriin hoidettavaksi. Käännähdin ympäri ja tassutin linkaten raadeltua jalkaa. Jätin veri jäljet maahan joten pidin kiirettä niimpä olin jo pian leirin sisäänkäynillä. En haistanut tuoretta Pikiturkin tuoksua joten hän oli vieläkin partiossaan. Työnnyin sisään piikkiherne tunnelista ja menin suoraan parantajan luokse hoidettavaksi.

Kirjoittaja: Ruska

”Olemme kai ystäviä ikuisesti?” Lumikkoviiksi kysyi minulta.. ”Tai siis… et kai jätä minua koskaan oman onneni nojaan?” Hän vielä varmisti, että tajusin kysymyksen oikein. ”Edes vaikeimpina aikoina?” Hän kuiskasi vielä hiljaa. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin, miksi hän edes kysyi tuollaista? Tietysti vastaan joo!
”En tietenkään jätä, senkin hiirenaivo! En jätä sinua koskaan, ja se on lupaus!” Sanoin ja kosketin Lumikkoviiksen harmaata lapaa kuonollani. En ikinä jätä Lumikkoviikseä, hyvää ystävääni pentu ajoilta asti. Ainoastaan kuolema voi meidät erottaa, mutta se ei ollut vielä meidän ongelmamme. Olimme hetken hiljaa, ja kehräsimme onnellisesti. Vaikka mitä esteitä tulisikaan eteen, me olemme ikuisesti ystäviä. Ja minä ja Mäyräkynsi ollaan ikuisesti kumppaneita.
”Milloin saatte pentuja?” Lumikkoviiksi kysyi yllättävästi, hätkähdin hiukan yllättävää kysymystä. Hän oli kysellyt pennuista aikaisemminkin, hän oli niistä selvästikin kiinnostunut. Mutta minä ja Mäyräkynsi oltiin jo puhuttu niistä, ja hän ei oikein vielä vaikuttanut innostuneelta. Mutta tiedän, että hän haluaa niitä, ja minä haluan pentuja, joten kyllä niitä nyt joskus tulee.
”No, en tiedä edes milloin saamme niitä. Mutta kyllä me niitä saadaan joskus.” Sanoin hymyillen, ja hiukan punastuin turkkini alla. Ajatus pennuista, Mäyräkynnen kanssa oli ihana. Minä rakastin sitä kollia, ja todella paljon. Minua vain huolestutti, että tuleeko minusta huono emo. Jos en osaa hoitaa niitä? Voi tapahtua ihan mitä vaan.
”Jos joskus saan Mäyräkynnen kanssa pentuja, niin autatko minua? Niiden hoitamisessa? Voisitko olla paikalla kun ne syntyvät? Kaipaan silloin varmasti sinun tukeasi!” Sanoin miettien tulevaisuutta, toivottavasti hän suostuu.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

“Ai Höyhentassu? Hän on kyllä naaras, mutta jos sinä rakastat häntä, näytä se hänelle!” Orvokkisydän sanoi rohkaisevasti. Sydämessäni lämpeni. Orvokkisydän katsoi minua silmiin enkä sillä hetkellä epäillyt mitään meidän ystävyydessämme. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani – eivät koska sydämeeni olisi sattunut vaan koska sydämessäni tuntui niin lämpimältä niin hyvältä. “Sinua ei siis haittaa?” sanoin nyyhkäisten. Orvokkisydän vilkasi käpäliinsä. “Ei tietenkään!” hän sanoi ja katsoi minuun rakastavasti. Heilautin häntääni. “No?” sanoin ja niiskaisin. “Milloin sinusta tulee emo?” naurahdin äänekkäästi. Nauroimme hetken yhdessä – aivan kuten ennen Mäyräkynttä mutta silti Mäyräkynnen klaaniin tulon jälkeen. Kosketin nenälläni Orvokkisydämen lapaa. Ehkä joskus olin empinyt ystävystymistä tämän naaraan kanssa mutta enää en voisi edes yrittää. Orvokkisydän kehräsi. Asettelin pääni niin, että tunsin naaraan sisältä kumpuavan kehräyksen – se rauhoitti minua kummasti. Nostin pääni hetken kuluttua naaraan lavoilta. “Olemme kai ystäviä ikuisesti?” kysyin vaikka kysymys tuntui tyhmältä. “Tai siis… et kai jätä minua koskaa oman onneni nojaan?” varmistelin, että naaras tajusi kysymykseni tarkoituksen. “Edes vaikeimpina aikoin,” kuiskasin vielä – hiljaa mutta tiesin Orvokkisydämen kuulleen sen.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Ruska

”Arvaa mitä?” Lumikkoviiksi kysyi, ha ennenkuin ehdin vastata, hän jatkoi: ”Olen rakastunut.” Hän sanoi ja käänsi katseensa muualle. Hän tärisi hiukan, se johtui varmaan kylmistö väreistä. Yllätyin kun Lumikkoviiksi sanoi olevansa rakastunut, mutta kehen hän oli iskenyt silmänsä. Hän oli rakastunut oppilaana Mäyräkymteen, mutta minä voitin kollin sydämmen. Tunsin yhä hiukan surua, olin murtanut Lumikkoviiksen sydämmen, onneksi en pahasti. Mutta olimme yhä parhaita ystäviä, se oli minun mielestä tärkeintä.
”No, keneen olet iskenyt silmäsi? Onka hän komea? Kuka hän on?” Kysyin silmät suurina, halusin kovasti tietää hänen kohteensa. Lumikkoviiksi hiljentyi, ja katseli taas tassujaan. Olisi ehkä pitänyt olla kysymättä, mutta tein sen jo.
”Hän, hän… on Höyhentassu!” Lumikkoviiksi sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Hetkinen, Höyhentassu? Höyhentassuhan on naaras, ja Lumikkoviiksi on naaras? Mikä juttu tämä on? Katselin hiukan järkyttyneenä Lumikkoviikseä.
”Ai Höyhentassu? Hän on kyllä naaras, mutta jos sinä rakastat häntä, näytä se hänelle!” Sanoin rohkaisevasti, ja katselin suoraan Lumikkoviiksen sinisiä silmiä.

//Lumikko?

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu ponkaisi innokkaana sammalvuoteeseestaan. ”Nyt on se päivä, jolloin minusta tulee oppilas!” Nuppupentu ajatteli. Nuppupentu oli odottanut sitä jo kauan. Hän ei voinut uskoa, että nyt hänestä tulisi oppilas. Nuppupentu katsahti ulos. Aurinko oli jo noussut. Nuppupentu kömpi pois vuoteeltaan ja lähti kohti aukiota. Aurinko paistoi kirkkaasti. ”Nuppupentu!” kuului Mäntyviiksen huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan Mäntyviikseä. ”Hei, Mäntyviiksi!” Nuppupentu naukaisi iloisena. ”Kuulin että sinusta tulee tänään oppilas!” Mäntyviiksi naukaisi. ”Joo, totta se on!” Nuppupentu sanoi innokkaana ja jahtasi hetken häntäänsä. ”En voi vieläkään uskoa sitä!” Nuppupentu ajatteli. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Sitten hän kumartui ottamaan riistaa. Nuppupentu söi hiirtä niin, että oli melkein tukehtua. Nuppupentu huiski hännällään. Kun Nuppupentu oli saanut syötyä, hän päätti mennä suosikkipaikalleen klaaninvanhimpien pesän viereen. Hän ei kuitenkaan voinut nukahtaa, koska hänellä olisi oppilasnimitykset. Nuppupentu käpertyi auringonvaloon. Säteet loivat häneen kauniita täpliä. Nuppupentu huiskaisi hännällään pehmeää maata. Sitten Nuppupentu nousi. Hän tassutti kohti pentutarhaa. Nuppupentu vilkaisi sammalvuoteensa alle. Kaunis lehti oli siellä. Nuppupentu otti lehden tassuunsa. Hän kosketti sitä kuonollaan. Nuppupentu katsahti uudestaan vuoteensa alle. Eräs asia puuttui. Nuppupentu yritti miettiä kovasti mikä. Sitten Nuppupentu kääntyi ja meni takaisin aukiolle. Aukiolle kävellessään Nuppupentu huomasi liukkaalla seinämällä jonkun kiiltelevän. Nuppupentu ei ollut nähnyt tuollaista valoa ennen. Nuppupentu tassutti katsomaan sitä. Nuppupentu nousi takajaloilleen katsoakseen sitä. Nuppupentu loikkasi ja huiskaisi etutassullaan. Asia putosi Nuppupennun päähän. Ennen kuin Nuppupentu ehti ajatella mitään, Punatähti kutsui klaanin koolle. Nuppupentu juoksi täyttä vauhtia aukiolle. ”Nyt se tapahtuu..” Nuppupentu ajatteli. ”Meillä on uusi oppilas nimitettävänä.” naukaisi Punatähti. ”Nuppupentu, astu eteen.” Nuppupentu tassutti eteen hiljaa. Hän vilkaisi isoa kissajoukkoa jännittyneenä. ”Nuppupentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Nupputassuna.” jatkoi Punatähti. ”Mestariksesi saat Varjokarvan.” Varjokarva tassutti eteen. ”Opeta hänelle kaikki mitä tiedät.” naukaisi Punatähti. Nuppupentu katsahti Varjokarvan silmiin. Varjokarva nyökkäsi. Kokoontumisen jälkeen Varjokarva sanoi: ”Nyt lähdemme tutkimaan reviiriämme.” ”Joo.” vastasi Nupputassu innokkaana. Hän oli odottanut tätä hetkeä jo kauan. Kun he lähtivät leiristä ulos, maalima näytti kovin erilaiselta. ”Vau.” Nupputassu henkäisi. Maailma oli niin iso! Nupputassu haistoi riistan tuoksun. Sen lisäksi tuoksuun sekoittui muitakin hajuja. ”Huomaako tuon tuoksun?” kysyi Varjokarva. Nupputassu haistoi ilmaa. Sitten hän huomasi myskinhajun. ”Huomaan.” vastasi Nupputassu. ”Tiedätkö mikä se on?” kysyi Varjokarva. ”En tiedä sitä tarkkaan.” naukaisi Nupputassu. ”Voisiko se olla joku riistaeläin?” ”Aivan oikein.” vastasi Varjokarva. ”Se on hiiri.” ”Ai tuolta hiiri tuoksuu elävänä?” kysyi Nupputassu. ”Niin.” vastasi Varjokarva. Nupputassu kuuli rapinaa läheltä. ”Mikä tuo ääni on?” hän kysyi. ”Se hiiri on lähistöllä.” vastasi Varjokarva. ”Napataanko se?” hän kysyi. ”Joo!” vastasi Nupputassu. ”Mennään noiden pensaiden taakse, ettei hiiri näe meitä.” Varjokarva opetti. Nupputassu tassutti hiljaa pensaiden taakse. ”Muista olla hiljaa, ja varovainen.” sanoi Varjokarva. ”Joo.” vastasi Nupputassu. ”Miten saalistusasento olikaan?” Nupputassu kysyi. ”Mene matalaksi, ja laita häntäsi niin, että se on maassa.” opasti Varjokarva. Nupputassu yritti saada samanlaisen asennon. ”Kyyryyn…ja sitten häntä maahan…” muisteli Nupputassu. ”Onko tämä hyvä?” kysyi Nupputassu. ”Se on oikein hyvä.” vastasi Varjokarva. ”Hiivi sitten matalana ja hiljaa hiiren luo.” Nupputassu hiipi hitaasti ja varovaisesti kohti hiirtä. Hiiri nakersi pähkinää. ”Sitten, loikkaa hiiren päälle.” kuiskasi Varjokarva. Nupputassu otti hyvän asennon ja ponnisti. Nupputassu lennähti hiiren viereen. Hiiri katsoi Nupputassua säikähtäneenä. Hiiri yritti päästä pakoon, mutta ei onnistunut. Nupputassu löi hiirtä käpälällään. Hiiri vinkaisi kovaa. Sitten se jäi makaamaan maahan liikkumatta. Nupputassu tuijotti hiirtä. ”Minä sain ensimmäisen saaliini!”
Nupputassu kiljaisi innokkaana. ”Hyvä, Nupputassu!” kehui Varjokarva. ”Hienosti napattu.” naukaisi Varjokarva. ”Hautaa nyt se, niin voimme hakea sen myöhemmin.” Nupputassu kaivoi kuopan. Sitten hän laski saaliinsa kuoppaan. Nupputassu käännähti katsomaan Varjokarvaa. ”Mitä nyt?” hän kysyi. ”Nyt jatkamme matkaa.” vastasi Varjokarva. Nupputassu lähti kulkemaan Varjokarvan perään. Kun he saapuivat leiriin, ilta oli alkanut jo hämärtää. ”Käy viemässä saaliisi tuoresaaliskasaan.” naukaisi Varjokarva. Nupputassu vei saaliiinsa kasaan. ”Nyt voit alkaa syömään.” sanoi Varjokarva. Nupputassu ei ollut huomannut, että hänellä olisi yhtään nälkä. Nupputassu juoksi tuoresaaliskasalle. Siellä hän otti oravan. Nupputassu söi oravaa iloisena. Ensimmäinen päivä oppilaana oli ollut mahtava. Nupputassu oli oppinut paljon uutta. Kun Nupputassu sai syötyä, hän oli lähtemässä pentutarhaa päin, mutta tajusikin olevansa nyt oppilas, eli hänen kuuluisi mennä oppilaiden pesälle. Nupputassu tassutti oppilaiden pesälle.

Kirjoittaja: Saaga

Kävelimme Orvokkisydämen kanssa metsässä. Kevät tuuli tuiversi turkkejamme. Lumi oli melkein jo sulanut ja maa ei ollut enää jään peitossa. Heiluttelin häntääni iloisena. Mäyräkynnen ja minun tappelusta syntynyt epävarmuus oli poissa ja uskoin itseeni enemmän kuin koskaan. Olin ehkä jopa onnellinen. Mäyräkynnen ja Orvokkisydämen kumppanuus painoi vielä mieltäni mutta olin jo pikkuhiljaa pääsemässä yli siitä. ”Oletteko ajatelleet pentuja Mäyräkynnen kanssa?” kysyin hymyillen pienesti. ”Olemme puhuneet niistä paljon,” Orvokkisydän vastasi etäisesti. Punastuin turkkini alla. Olin iskenyt silmäni yhteen hyvän näköiseen kissaan – Höyhentassuun, mutta tiesin hänen olevan kiinnostunut minusta ystävänä. Värähdin ajatellessani sitä. ”Olisi ihanaa jos teillä olisi pentuja,” sanoin kylmäkiskoisesti ja oikeastaan vain jotain sanoakseni. Tassuttelimme pitkän matkaa hiljaisina. Kuu loimotti taivaalla ja tähdet syttyivät pikkuhiljaa sen ympärille – yö oli kaunis. Miksiköhän hän on niin hiljaa? mietin itsekseni mutta en sanonut mitään koska minua jännitti hieman. Lapani olivat jäykkinä. Tiesin olevani tämän naaraan ystävä… ei! Paras ystävä! Mutta en silti uskaltanut puhua tunteistani – miksi? Haukottelin mutta minua ei oikeastaan väsyttänyt tylsistytti vain – kaipasin puheenaihetta. ”Arvaa mitä,” sanoin enkä odottanut Orvokkisydämen vastausta, ”olen rakastunut.” Punastuin taas ja kylmiä väreitä kulki lävitseni.
//Orvokki

Kirjoittaja: Saaga

”Haluatteko että autan rangaistuksessa?” Orvokkisydän kysyi meiltä hymyillen Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä. Nyökkäsimme Mäyräkynnen kanssa samaan aikaan. Naurahdin sille hieman. Henkäysvarjo asteli sisään. “He eivät saa rangaistusta,” kolli urahti. “Toimikaa kunniallisesti niin varmistatte saman kohtelun jatkossa,” hän jatkoi vielä mutta käännähti ja lähti pois. Vilkaisin Mäyräkynteen. “Taidat olla pahemmassa jamassa kuin annat ymmärtää,” sanoin huolissani – nyt aivan aidosti. Kolli nyökkäsi hiljaa mutta voihkaisi ja laski päänsä sammalille. Nyt oli minun vuoroni katsoa häntä säälivästi. “Älä katso minua noin,” Mäyräkynsi sopersi mutta vaipui pian levottomaan uneen. “Luuletko, että hän kuolee?” Orvokkisydän kysyi ja tuli vierelleni. “Ei, ei tietenkään kuole,” sanoin mutta ajatuksissani toistui vain Henkäysvarjon sanat ja se kuinka Mäyräkynsi saattaisi kuolla. Laskin pääni käpälilleni. Tunsin kuinka Orvokkisydän kyyristyi vierelleni ja käpertyi ympärilleni kuitenkin valveilla ja pää ylhäällä. Kehräsin hiljaa. Takajalkani tuntui hieman turralta. “Syö nämä,” Hehkuaskel työnsi yhtäkkiä kuononi eteen joitain makealta tuoksuvia yrttejä. Haistoin niitä lähemmin. “Syö vain,” hän maanitteli, “Ne helpottavat oloasi.” Lipaisin yrtit suihini ja nielaisin. Väsymys alkoi painaa silmäluomiani ja nukahdin nopeasti.

Kirjoittaja: Saaga

”Niin, etkös sinä ole Kalmakuun tytär? Kalmakuun veli, Kylmäliekki on hyvä ystäväni. Sinun kannattaakin tutustua myös häneen, se harmaaturkki on takuulla koko klaanin luotettavin katti! Siitä voin pistää melkein pääni ja käpäläni pantiksi, se on saletti se!” Huomenkyyhky julisti hykerrellen. Nyökkäsin hymyillen. “Minun täytyy tästä jatkaa,” Pikiturkki nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. “Uskon,” sanoin hieman ujona. Tiesin ettei Huomenkyyhkyltä loppuisi jutut joten annoin hänen turista kaikesta ja myöntelin välillä. “Olin juuri taisteluharjoituksissa,” sanoin koska en halunnut vaikuttaa siltä etten osaisi itse puhua puolestani. “Mukavaa opitko paljon uutta? Olet varmaan hyvä oppilas,” naaras höpötteli. “Joo opin juuri uusia liikkeitä täytyy enää vaan testata niitä käytännössä,” totesin muistellen syöksyjä ja muita liikkeitä, joita olimme tänään harjoitelleet. “Oli mukava jutella! Minun täytyykin tästä mennä keräämään sammalia pesääni varten se on vähän vajaa,” sanoin vaikken olisi halunnut. “Joo mene vain, oli todella hauskaa jutella. Tule uudestaan niin kerron sinulle taas uusimmat käänteet!” Huomenkyyhky huikkasi vielä perääni. “Tulen!” lupasin hymyillen. Tassuttelin ulos leiristä ja suoraan lähimmälle puulle jossa oli sammalta. Raavin ne irti puunrungosta ja kun olin saanut tarpeeksi kannoin kaikki leiriin ja oppilaiden pesälle. Otin osan sammalista ja laittelin ne makuusijalleni. Kaamospentu, Myskypentu ja Pyräkkäpentu saisivat loput emonsa Pimentovarjon kanssa. Nostin loput sammalet pesän edustalta ja keikuin niiden kanssa pentutarhalle. “Pimentovarjo?” huikkasin ja kun vastausta ei kuulunut astelin sisään ja laskin kantamani sammalet maahan. Huomasin Tuhkajuovan juttelemassa naaraan kanssa. Kumarsin heille. “Toin lisää sammalia ne ovat tässä,” sanoin ja poistuin pesästä vähin äänin. “Kiitos,” Pimentovarjo huikkasi vielä perääni.

Kirjoittaja: Elandra

Nuppupentu: 38kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Varjokarvan.

Mäyräkynsi: 19kp –

Orvokkisydän: 19kp –

Tuhkajuova: 21kp! –

Kaamospentu: 26kp! –

Varissulka: 8kp –

Myrskypentu: 17kp –

Tuimakatse: 18kp –

Pimentovarjo: 17kp

Jääviilto: 41kp! –

Kylmäliekki: 32kp –

Pyräkkäpentu: 13kp –

Huomenkyyhky: 7kp –

Lumikkoviiksi: 6kp –

Aaltosalama: 5kp –

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki hoki mielessään, että pitäisi siirtää sammalet pois naaraan vierestä, mutta ei Jääviillon viereen. Keskusteltuaan Jääviillon kanssa, Kylmäliekki oli halunnut vain pois. Kollin hengitys oli kiihtynyt ja raskas, tassut tuntuivat painavilta ja päässä pyöri. Mitä hän tekisi nyt? Hänen pitäisi vältellä Huomenkyhkyä, niin tietenkin. Jääviilto tiesi aina Kylmäliekkiä paremmin, olihan toinen aina oikeassa. Kylmäliekki ihaili punaruskean kollin kysyä onnistua kaikessa ja olla aina oikeassa. Harmaaturkkinen vain voisi toivoa pystyvänsä joskus edes puoliksi samaan. Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytti Kalmakuu, joka kosketti savunharmaata kollikissaa hännänpäällään. Kylmäliekki kääntyi varovaisesti ja hänen kasvoillaan oli aluksi avuton ilme, joka vaihtui kuitenkin ilahtuneeseen hymyyn. He olivat tovi sitten sopineet Kalmakuun kanssa viettävänsä veljesaikaa, kunhan sattuisi vain sopiva hetki millon molemmilla olisi vapaata.
”Hei, Kylmäliekki. Olisiko sinulla nyt sopiva hetki sisarushetkelle? Ajattelin, että me voisimme pyytää myös Hehkuaskeleen mukaamme”, Kalmakuu ehdotti hymähtäen ja Kylmäliekistä tuntui helpottuneelta, että toinen ei ottanut puheeksi Jääviiltoa. Tuskin kollia edes kiinnostaisi tälläinen retki.
”Kalmakuu, mukava nähdä. Pyydetään ihmeessä, parantajanpesässä ei tulekaan käytyä kovin usein”, Kylmäliekki naukaisi ja tunsi pienen piston sydämessään. Hänen pitäisi ehdottomasti petrata ja vierailla useammin rakkaan siskonsa luona. Kalmakuu ohjasi savunharmaata kollia hännällään kohti parantajan pesää. Kylmäliekki toivoi, että Hehkuaskeleella olisi heille edes pieni hetki aikaa. Toisella oli varmasti tassut täynnä töitä, olihan aukiolla tapahtunut juuri tappelu. Kylmäliekki ei ymmärtänyt miksi vastanimitetyt soturit olivat noin vain käyneet toistensa kimppuun. Väkivallan ei pitäisi olla ikinä ratkaisu, jos kollilta kysyttäisiin. Kukaan ei toisaalta ikinä kysynyt.. Kylmäliekki ja Kalmakuu tassuttelivat parantajanpesälle, jossa Hehkuaskelen tassut olivat täynnä töitä. Kollit vilkaisivat toisiaan ja totesivat, että naaraasta ei ehkä olisi nyt retkelle lähtijäksi.
”Ai hei, Kylmäliekki ja Kalmakuu! Mikäs teidät tänne lennättää, ettehän vain ole loukanneet itseänne?” Hehuaskel naukui työn touhussa, mutta pysähtyi kuitenkin nuuhkimaan kollit läpi. He olivat kuitenkin kunnossa ja naaras katsoi heitä kysyvästi.
”Hei, Hehkuaskel. Me olimme ajatelleet lähteä viettämään sisarusaikaa ja ajattelimme kysyä haluaisitkohan sinä liittyä meidän seuraamme? Sinulla taitaa kuitenkin olla tassut aivan täynnä töitä”, Kalmakuu naukui rauhallisella ja pehmeällä äänellä tummaturkkiselle siskolleen, joka nyökkäsi pahoittelevana.
”Olen pahoillani, minulla menee koko ilta tässä. Olen kuitenkin iloinen, että te kysyitte. Lähdetäänkö kuitenkin jonain toisena päivänä, minusta olisi mukavaa viettää teidän kanssanne aikaa”, Hehkuaskel naukui lempeällä äänellään ja nyt vuorostaan Kylmäliekki nyökkäsi parantajalle.
”Se sopii hyvin, olen pahoillani jos me häiritsemme sinua. Tulemme jonain toisena päivänä takaisin”, savunharmaa kolli naukui ja Hehkuaskel huiskautti tassuaan.
”Ette te mitään häirinneet, minulla on aina aikaa sisaruksilleni! Mutta nyt minun on kuitenkin mentävä, aterioidaan vaikka joku ilta yhdessä?” Hehkuaskel naukaisi ja syventyi taas tehtäviensä pariin. Kollit peruuttivat pesästä ulos hiirenkorvaiselle aukiolle ja katsahtivat toisiinsa kysyvinä. Mitäs nyt?
”Mehän voisimme lähteä kaksin, jos se sopii sinulle-”, Kylmäliekki oli naukaisemassa, mutta tassun koputus keskeytti hänet. Kolli kääntyi ja nielaisi. Se oli Huomenkyyhky.
”A-ai, päivää”, savunharmaa kissa takelteli ja kohtasi naaraan kysyvän katseen.
”Mitä ihmettä on meneillään? Täälläkö oli tappelu?” Huomenkyyhky naukaisi ja Kalmakuu tuuppasi veljeään.
”Minäpä tästä poistun, pidetään sisaruspäivä jonain toisena päivänä!” Kalmakuu naukaisi ja jätti ystävykset kaksin.
Kylmäliekki ei tiennyt mitä tehdä, joten hän ei vastannut kirjavalle naaraalle mitään, vaan katsoi aukiota avuttomana. Hän huomasi ilokseen itseään pesevän Jääviillon ja lähti kipittämään toista kohti.
”Kylmäliekki, kuuroko sinusta on tullut? Haloo?” Huomenkyyhky naukui kulkiessaan ystävänsä perässä ja Kylmäliekki nielaisi. Jääviilto osaisi toimia tässä, takuulla osaisi. Kylmäliekin katse suorastaan huusi veljeltään apua ja seisahti Jääviillon eteen.
”Mikä siinä on, että sinä roikut jatkuvasti veljessäni kuin mikäkin takiainen?” kollisoturi kysyi Huomenkyyhkyltä, joka katsoi toista tulistuneena.
”Kertokaa mitä on meneillään? Miksi Kylmäliekki ei puhu minulle? Ja en ole takiainen!” Huomenkyyhky kivahti vihaisena.

//Jää?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Kuuntelin hiljaa Tuhkajuovan yksinpuhelua antaen naaraan saada kaikki sanat sanottua. Tiesin rakkauden olevan heikkoutta, olin aina tiennyt. Se oli ollut osasyynä sille, miksi Turmaloikan hyväksyminen oli alun perin ollut minulle niin vaikeaa. Rakkaus teki sokeaksi ja kyvyttömäksi monen asian suhteen. Se toi paljon heikkouksia noiden rakastamieni kissojen muodossa; heidän avullaan minua voisi kiristää ja satuttaa. Mutta ainoastaan jos antaisin sen tapahtua.
”Et taida tuntea minua niin hyvin kuin kuvittelet”, sanoin Tuhkajuovan viimein hiljennyttyä, iloton hymy huulillani. ”En ole eri mieltä kanssasi. Rakkaus voi olla heikkoutta, mutta vain jos niin itse valitsee. Se vaatii ehkä jonkin verran mielenlujuutta, mutta sitä minulta löytyy.”
Olin päättänyt jo kauan aikaa sitten, etten antaisi minkään tulla minun ja Kuolonklaanin päällikkyyden välille. En osannut kuvitella, miten Turmaloikka ja pentuni voisivat koskaan olla esteenä sille, että pääsisin varapäälliköksi. Jos kuitenkin joutuisin valitsemaan heidän ja omien tavoitteideni välillä, valintani oli selvä. Sillä hetkellä se ehkä sattuisi, mutta olin tehnyt liikaa töitä tyytyäkseni hiljaiseen perhe-elämään.
”Saatan ehkä rakastaa pentujani ja kumppaniani, mutta olen valmis päästämään heistä irti jos sitä minulta vaaditaan”, tunnustin hiljaisella äänellä. En tietenkään halunnut pentujeni kuulevan mitään tällaista. Tuhkajuovalle saatoin kertoa ajatuksistani vain siksi, että luotin häneen ja tiesin hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan.
”Kuulostaa siltä, että asia on sinulle henkilökohtainen. Ketä sinä sitten olet elämäsi aikana rakastanut? Pentujasi et ainakaan, enkä ole koskaan uskonut sinun rakastavan Henkäysvarjoa.”

//Tuhka?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu katsoi tappelun jälkimaininkeja uteliaana. Klaanin varapäällikkökin oli ilmeisesti hälinästä päätellen paikalla, vau! Kaamospentu päätti olla joskus niin korkea-arvoinen, että varapäällikkö ja päällikkö haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa. Vaikka olihan hän jo melkein sellainen, Pimentovarjon ja Turmaloikan poika kun oli! Kaamospentu röyhisteli rintaansa ja näytti hieman hassulta kuono koholla machoillessaan.
”Katso minua Pyräkkäpentu, olen melkein päällikkö. Ehkä minusta ei tule soturia lainkaan, vaan minusta tulee koko metsän päällikkö. Sitten voin nimittää teidät minun varapäälliköikseni ja emon myös! Ja isän, tietenkin. Mutta minä aion olla Kaamostähti, koko metsän mahtavin kissa”, Kaamospentu haaveili. Melkein kaikki pennut haaveilivat jossakin kohtaa elämäänsä päällikkyydestä ja parhaasta soturina olosta, kolli ei ollut siinä suhteessa mitenkään poikkeus. Kolli ei aluksi edes huomannut Myrskypennun lähteneen, mutta havahtui aika pian Pyräkkäpennun huutoihin ja alkoi sitten itse yllyttämään Myrskypentua.
”Hyvä hyvä!! Vedä niitä kuonoon”, tummaturkkinen kollikissa kiljahteli riemun huutojaan harmaaturkkiselle siskolleen. Kolli oli täysin varma, että Myrskypentu voittaisi kaikki. Ja jos ei, niin Kaamospennun tassut tulisivat kyllä apuun. Sisaruksille hyvinkin tuttu kissa ilmestyi väkijoukosta ja kaappasi räpiköivän naaraan leukoihinsa. Kaamospentu hihkui iloisena nähdessään isänsä pitkästä aikaa. Kolli hihitti nähdessään naaraan, joka oli jäänyt kiinni soturille.
”Mitä te kolme täällä teette? Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?” kuului isokokoisen soturin suusta. Turmaloikka yritti kuulostaa toruvalta, mutta Kaamospennun korvaan toinen ei ollut lähelläkään Pimentovarjon äänensävyä. Tummaturkkinen naaras oli pahimmillaan tosi hurja toruessaan jälkikasvuaan, pelottavan hurja! Pyräkkäpentu juoksi soturin jalkojen ali ja hihkaisi heidän tulleen etsineen toista, sillä Pimentovarjo oli ollut liian kiireinen ystävänsä kanssa.
”Niiiiin! Ja idea oli minun, eikö ollutkin hyvä”, Kaamospentu miukui ja haki isältänsä tukea idealleen.
”Ja nyt me löysimme sinut, näitkö sinä Myrskypentu sen tappelun lähempää? Keitä ne kissat isä olivat? Ja mitä me nyt teemme? Voidaanko painia, jooko?” Kaamospentu miukui häntä tomerasti pörhöllä ja kierteli kahdeksikkoa isänsä tassujen välissä. Hän yritti näyttää mahdollisimman suloiselta, jotta Turmaloikka myöntyisi hänen ehdotukseensa painimatsista.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu katsoi höyhentä. Siinä oli jotain outoa, joka sai Nuppupennun pelokkaaksi. Nuppupentu laski sammalvuoteensa alas. Sitten hän käpertyi nukkumaan. Nuppupentu heittelehti vuoteessaan. Nuppupentu näki unta. Unessa höyhen yritti käydä Nuppupennun kimppuun. Nuppupentu yritti taistella sitä vastaan, mutta siinä oli jotain joka esti häntä. Nuppupentu oli kauhuissaan. Nuppupentu heräsi. Hän oli hikinen. Nuppupentu huitoi tassuillaan ilmaa. Sitten hän hengitti syvään, ja nousi istumaan. Nuppupentu kurkisti ulos. Siellä oli pimeää. Hän kuuli rasahduksia. Nuppupentu kierähti takaisin sammalvuoteeseensa. Sitten Nuppupentu vajosi rauhattomaan uneen. Kun Nuppupentu heräsi, hän oli ihmeissään. Pentutarha oli tyhjä. Nuppupentu kurkisti ulos. Aurinko oli jo noussut korkealle puiden yläpuolelle. Nuppupentu ravisti ssammalhiput turkistaan. Sitten Nuppupentu loikkasi vuoteeltaan. Nuppupentu tassutteli jäkäläverhon läpi. Vesipisarat tipahtelivat hänen turkkiinsa. Nuppupentu tassutteli innoissaan ulos. Ulkona oli lämmintä. Nuppupentu kieri hetken aikaa aukiolla. Nuppupentu tutkaili näkyikö jäälammikoita enää. ”Ei näy.” ajatteli Nuppupentu hieman pettyneenä. Nuppupentu ei kuitenkaan surrut sitä pitkään. ”Vau!” Nuppupentu mietti. Hän huomasi kauniin lehden. ”Mikäköhän tämä on?” Nuppupentu mietti. Hän kosketti lehteä. Se tuntui nahkaiselta ja vetiseltä. Nuppupentu katseli kuinka lehti lennähti aukion poikki. Nuppupentu juoksi lehden perään. ”Odota!” huusi Nuppupentu hengästyneenä. Lehti leijaili kauas leirin toiseen päähän. Sitten se jäi kiinni liukkaaseen seinämään. Nuppupentu katsoi ylös. Lehti oli jäänyt kiinni. Nuppupentu nousi takajaloilleen. Hän yritti huitaista lehteä. Nuppupentu ei yltänyt, joten hän päätti hakea jonkun oksan avuksi. Nuppupentu silmäili leiriä. Sitten Nuppupentu huomasi pentutarhan vieressä kepin. Nuppupentu otti kepin hampaisiinsa. Keppi oli painava. Nuppupentu kiskoi keppiä kaikin voimin. Kun Nuppupentu sai sen liikkumaan, hänen voimansa alkoivat jo loppua. ”En saa tätä!” ajatteli Nuppupentu turhautuneena. Nuppupentu päätti etsiä pienempää keppiä. Nuppupentu katseli koko leirin läpi, mutta ei nähnyt mitään sopivaa. Yhtäkkiä Nuppupentu muisti. ”Se höyhen!” ”Olisiko siitä apua?” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu juoksi pentutarhaan. Hän tassutti omalle makuusijalleen. Nuppupentu nosti makuusijan. Siellä oli höyhen. Nuppupentu otti sen hampaisiinsa. Sitten hän vei sen lehden luo. Nuppupentu kurotti takajaloillaan. Hän otti höyhenen tassuunsa ja huitoi sillä lehteä. Lehti huojui. Sitten Nuppupentu loikkasi korkealle ja kiljaisi. Nuppupentu tömähti maahan. Lehti leijaili hänen otsalleen. Nuppupentu huomasi lehden.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Saavuimme aukiolle juuri sopivasti kahden soturin yhteenoton jälkimaininkeihin. Klaanin varapäällikkö oli parhaillaan selvittelemässä tilannetta, kun Myrskypentu yllättäen säntäsi tilanteen keskelle. Yritimme huutaa häntä pysähtymään – tai ainakin minä yritin, nimittäin oli vaikea tulkita, käskikö Kaamospentu huudoillaan sisartaan palaamaan takaisin vai yrittikö hän pikemminkin yllyttää tätä.
Vaikka sisareni oli varsin isokokoinen – ja poikkeuksellisen paksukalloinen -, en uskonut hänen pärjäävän täysikasvuisille sotureille. Kissat olivat saaneet toisilleen aikaan melko pahaa jälkeä, ja minua huoletti, että Myrskypentu saattaisi vahingossa saada kuonoonsa asettuessaan riikapukareiden väliin.
Yhtäkkiä tuttu kissa ilmestyi jostakin ja nappasi pentuetoverimme hampaisiinsa. Naamalleni levisi leveä hymy, kun isä tassutteli meitä kohti räpiköivä Myrskypentu mukanaan. Raidallinen kolli laski vaaleaturkkisen pennun maahan ja katsoi meitä tuimasti.
”Mitä te kolme täällä teette? Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?” Isä oli lähinnä huvittava, kun hän yritti kuulostella meitä vakavissaan. Yleensä torumisen hoiti emo, ja ihan syystäkin.
”Tulimme etsimään sinua!” hihkaisin ja juoksin soturin jalkojen ali. ”Meillä oli tylsää pentutarhalla, ja emo oli liian kiireinen jutellessaan ystävänsä kanssa, ettei huomannut meidän poistuvan.” Mielestäni meillä oli tarpeeksi hyvät perusteet lähteä pesästä omin luvin. Jos siitä ei jäänyt kiinni, niin mikä meitä oli estämään?

//Kaamos?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto paransi ryhtiään entisestään, näyttääkseen veljensä edessä mahdollisimman suurelta ja kunniakkaalta kissalta. Kolli näytti täysin rinnoin siitä, miten Kylmäliekki taipui hänen tahtoonsa ja oli siitä vielä kiitollinen. Sietikin olla, sillä Kylmäliekki oli hankaloittanut hänen elämäänsä syntymästään saakka. Kolli oli aina ollut avuton, ja Jääviillon oli ohjattava häntä oikeaan suuntaan kuten nytkin.
Punaruskea kolli oli iloinen siitä, että Kylmäliekki tiesi itsekin, ettei pärjäisi ilman veljeään. Soturin kasvoille hiipi omahyväinen virne Kylmäliekin kertoessa Jääviillon olevan aina oikeassa. Voi, ymmärtäisivätpä muutkin sen, Jääviilto ajatteli mielessään. Oli raskasta olla aina oikeassa, etenkin kun kukaan muu ei suostunut uskomaan sitä.
”Pitäisikö minun sitten siirtää sammaleni toisaalle? Me nukumme yleensä samoilla sammalilla, hänen turkkinsa on niin pehmeä ja nukun hyvin hänen vieressään”, Kylmäliekki totesi varovaisesti. Jääviilto kurtisti pettyneenä kulmiaan, ihanko tosissaan hän kysyi tuota? Kylmäliekki ei antanut veljelleen vielä suunvuoroa:
”Kiitos Jääviilto, kun autat minua.”
”Tässä se taas nähdään, et sinä osaa ajatella omalla päälläsi. Tietysti siirrät vuoteesi pois sen saastan luota! Mitä kauemmaksi, sen parempi. Mutta pidäkin huoli, ettet tule liian lähelle minun vuodettani. En kestä nähdä sinua aina ensimmäisenä, kun herään”, punaruskea kolli murahti ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki nyökytteli nopeasti päätään.
”Niin, totta kai. Siirrän vuoteeni heti tänään, kunhan Huomenkyyhky lähtee partioon”, Kylmäliekki lupasi ja painoi kunnioittavasti päänsä alas.
”Hyvä. Nyt ole hyvä ja katoa silmistäni”, Jääviilto komensi, ja Kylmäliekki teki työtä käskettyä. Savunharmaa soturi liukeni paikalta kaatuneen kuusen taakse. Jääviilto huokaisi, oli toden totta raskasta auttaa muita. Hän ja hänen avuliaisuus olisi ansainnut paljon enemmän huomiota. Kukaan ei tuntunut arvostavan sitä, miten paljon Jääviilto oli klaaninsa vuoksi tehnyt töitä.

Aurinkohuipun hetki oli tullut, ja Jääviilto oli valmis lähtemään partioon. Joukon johdossa oli Varjokarva, ja mukana olivat myös Ruusutuike, Saukkokasvo ja Tattihalla. Kun kaikki olivat koossa, Varjokarva johdatti partion ulos leiristä.
Ilma leirin ulkopuolella oli raikas. Hento tuulenvire kulki vapaasti avoimella maastolla, se iskeytyi vasten Jääviillon turkkia ja jatkoi matkaansa. Taivas oli pilvetön, ja Jääviilto tunsi auringon lämmön turkillaan. Mitä lähemmäs viherlehteä mentiin, sitä lämpimämmin aurinko paistoi. Varissulka vei partion kuusimetsään päin.
Jääviilto tarkasteli mietteliäänä edessään kulkevaa Ruusutuiketta. Savunharmaa naaras oli hänen emonsa, mutta Jääviilto ei voinut sietää häntä. Hän ei voinut käsittää, miten Liekkihäntä oli ikinä päätynyt yhteen Ruusutuikkeen kaltaisen kissan kanssa. Liekkihäntä oli ollut armoton ja arvostettu soturi, ja Ruusutuike sen sijaan oli kiltti ja niin epäkuolonklaanilaismainen kuin vain saattoi olla. Jääviillon puolesta naaras olisi saanut kuolla jo aikoja sitten. Kuolonklaani ei kaivannut riveihinsä kissoja, jotka hymyilivät ja varoivat loukkaamasta toisiaan. Klaani tarvitsi vahvoja sotureita, jotka sanoivat asiat miten ne oli.
Aivan yllättäen Ruusutuike hidasti tahtiaan, ja Jääviilto oli vähällä törmätä itseään pienempään naaraaseen. Estääkseen törmäyksen, punaruskea kolli joutui astumaan syrjään polulta. Kolli astui suoraan polun vierellä olevaan vesilätäkköön ja oli kaiken kukkuraksi vähällä kaatua säikähtäessään kylmää vettä. Soturin karvat nousivat pystyyn, kun tämä sähisten loikkasi pois vesilammikosta takaisin polulle ja ravisteli märkiä etukäpäliään. Raivoisa ilme kasvoillaan hän käänsi jäisen katseensa emoonsa, joka näytti säikähtäneen tilannetta. Partion muutkin jäsenet olivat nyt pysähtyneet.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä luulet tekeväsi, senkin hiirenaivo?!” Jääviilto murisi. Kolli oli niin raivoissaan, että hänen teki mieli hyökätä emonsa kimppuun.
”Voi kamala, anteeksi Jääviilto! Olisi pitänyt varoittaa sinua ennen kuin hidastan. Kuulin lähistöltä rasahduksen ja se vei kokonaan huomioni”, savunharmaa naaras pahoitteli. Ruusutuike tiesi, miten räjähdysherkkä hänen poikansa oli. Sanat eivät saaneet Jääviillon vihaa laantumaan, vaan edelleen kolli tuijotti murhaavalla katseella emoaan. Hän piiskasi hännällään ilmaa ja painoi esiin liukuneet kyntensä kosteaan maahan. Hän oli jo päättänyt hyökätä Ruusutuikkeen kimppuun, mutta Varjokarva esti hänen aikeensa:
”Anna olla, Jääviilto. Ei meillä ole koko päivää aikaa jäädä seisoskelemaan tähän.”
Murhaava katse liukui Ruusutuikkeesta hänen takanaan seisovaan pieneen, mustaan kolliin. Jos partion johdossa olisi ollut kuka tahansa muu kuin Varjokarva, Jääviilto ei olisi totellut. Hän olisi hyökännyt emonsa kimppuun ja painanut hänen kasvonsa vesilammikkoon. Vaikka Jääviilto usein kuvittelikin itsestään liikoja, hän tiesi Varjokarvan voivan halutessaan tappaa hänet. Siispä punaruskea kolli väläytti hampaitaan emolleen ja sähisi:
”Katsokin, että tuo ei toistu enää ikinä tai minä en takaa mitä tapahtuu.”
Ruusutuike väläytti pojalleen hymyn ja lupasi, ettei enää toistaisi virhettään. Koko loppupartion Jääviilto oli normaalia pahemmalla tuulella. Hän vannoi mielessään kostavansa Ruusutuikkeelle vielä jotenkin.

Leiriin palattuaan, Jääviilto ei sanonut sanaakaan partion muille jäsenille. Hän käveli tylysti kissojen ohi niin, että hänen häntänsä sipaisi Ruusutuikkeen kasvoja. Punaruskea kolli käveli suoraan tuoresaaliskasalle. Hänen vatsansa kurni. Tuoresaaliskasan ympärillä parveili muitakin nälkäisiä kuolonklaanilaisia, mutta Jääviilto käveli tylysti heidän ohitseen. Kasassa oli yllättävän paljon tuoresaaliita. Kollille iski valinnanvaikeus oravan ja varpusen välillä. Kolli teki nopeasti päätöksensä ja kumartui tarttuakseen oravan hännästä kiinni. Kun kolli oli vetämässä saalistaan pois kasasta, hän tunsi jonkun vetävän vastaan. Vaaleanruskea Latvaruusu oli tarttunut oravasta kiinni tismalleen samaan aikaan, ja nyt naaras tuijotti Jääviiltoa herkeämättä keltaisilla silmillään. Kumpikaan ei irrottanut otettaan saaliista. Jääviilto oli edelleen pahalla tuulella partion jäljiltä, joten kolli ei aikonut luovuttaa.
”Päästä irti”, kolli murisi oravan häntä yhä suussaan, mutta Latvaruusu pudisteli päätään ja yritti kiskaista oravaa irti Jääviillon hampaista.
”Tämä on minun saaliini, minä näin sen ensin!” Latvaruusu mutisi epäselvästi orava yhä hampaissaan. Jääviillon kärsivällisyys loppui ja kolli irrotti otteensa. Latvaruusun kasvoille kohosi tyytyväinen virne, kun naaras luuli voittaneensa. Yllättäen Jääviilto kuitenkin nosti käpälänsä ilmaan ja läimäytti vaaleanruskeaa naarasta kasvoille. Iskusta yllättynyt Latvaruusu onnistui pudottamaan oravan maahan ja kavahti taaksepäin. Punaruskea kolli syöksyi oravan luokse ja nappasi sen hampaisiinsa.
”Hiirenaivo”, Jääviilto murahti ja astui kauemmas Latvaruususta. Kolli ei antanut naaraalle mahdollisuutta sanoa enää mitään, kun hän käänsi tuolle selkänsä ja käveli pois. Riskinä tietysti oli se, että Latvaruusu olisi hyökännyt hänen kimppuunsa takaapäin, mutta Jääviilto pysyi valppaana. Omaksi onnekseen naaras ymmärsi jättää asian sikseen, ja Jääviilto pääsi syömään kaikessa rauhassa.

Ruokailun jälkeen Jääviilto alkoi siistiä turkkiaan, joka oli partion aikana mennyt sotkuiseksi. Hän pesi erityisen tarkasti vesilammikossa sotkeentuneet etukäpälänsä. Täysi vatsa oli saanut kollin hieman paremmalle tuulelle. Edelleen hän toisinaan mulkoili aukiolla oleskelevia Ruusutuiketta ja Latvaruusua, sekä tietysti jokaista muuta kissaa, jonka pelkkä olemassaolo häntä ärsytti.
Kollin pesuhetki keskeytyi, kun hän kuuli sotureiden pesän suunnalta lähestyviä askeleita. Punaruskea kolli nosti katseensa Kylmäliekkiin, joka käveli ripein askelin kohti veljeään. Savunharmaan kollin kintereillä kulki kilpikonnakuvioinen naaras. Jääviilto paransi ryhtiään ja kohtasi veljensä ja tätä ahdistelevan Huomenkyyhkyn tylyllä katseella. Kylmäliekin katse suorastaan huusi veljensä pyyteetöntä apua. Hän oli oikein hienosti tehnyt juuri kuten Jääviilto oli ohjeistanut, eli tullut hänen luokseen. Kylmäliekki todellakin oli surkea hoitamaan omia asioitaan. Oli säälittävää, miten kolli suorastaan juoksi Huomenkyyhkyä karkuun. Kilpikonnakuvioinen naaras pysähtyi Kylmäliekin vierelle ja silmäili kysyvästi vuorotellen Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa.
”No?” Jääviilto kysyi murahtaen ja kohdisti katseensa Huomenkyyhkyyn, ”mikä siinä on, että sinä roikut jatkuvasti veljessäni kuin mikäkin takiainen?”

//Kylmä?
//KP-boosti

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypennulle tuli kiire ulos kuultuaan veljensä sanat. Tappelu leirissä oli ehkä jännittävintä mitä saattoi tapahtua, eikä hän aikonut jättää sitä näkemättä. Harmaa naaraspentu ei enää jäänyt vilkuilemaan emonsa suuntaan, vaan kipitti veljiensä perässä pentutarhasta ulos.
Aukiolla oli täysi tohina käynnissä. Keskellä aukiota seisoi muutama kissa, joista Myrskypentu tunnisti ainoastaan klaanin varapäällikön, Henkäysvarjon. Kaksi harmaaturkkista kissaa näyttivät haavoittuneelta, ja Myrskypentu päätteli, että tappelu oli käyty heidän välillään.
”Vau”, naaraspentu henkäisi. Miten jännittävää! Myrskypentu uskoi vahvasti, että jos vain olisi ollut noiden kahden jättilaiskissan kokoinen, hän olisi pessyt heidät mennen tullen. Emokin oli monesti kehunut hänen taistelutaitojaan, vaikka Myrskypentu olikin vasta pentu. Toisaalta koolla ei aina ollut väliä; Pimentovarjokin oli pienikokoinen, mutta ilmeisesti yksi klaanin parhaista taistelijoista.
Tämä ajatus antoi Myrskypennulle tarpeeksi rohkeutta juosta aukion halki tapahtumien keskiöön. Tappelu näytti olevan ohi, mutta hän halusi varmistaa, ettei se puhkeaisi uudelleen. Hän tekisi kaikkensa estääkseen noita kahta kissaa taistelemasta, oli hän sitten kuinka pieni tahansa.
Myrskypentu kuuli veljiensä äänet takaansa, muttei katsonut taakseen vaan jatkoi juoksemista. Hän asettui seisomaan kahden riitapukarin väliin karvat pörhistettyinä valmiina taisteluun. Se musta naaras, jonka hän oli aiemmin tunnistanut, näytti hämmentyneeltä naaraspennun huomatessaan. Myrskypentu ehti nähdä, miten naaraan katse siirtyi jonnekin hänen taakseen, ennen kuin jokin voima nosti hänet maasta niskaturkista.
”Hei! Päästä minut alas!” Myrskypentu huusi vihaisesti ja yritti parhaansa mukaan pyristellä kissan otteesta. Yritykset osua hänen hyökkääjäänsä olivat kuitenkin hedelmättömiä, sillä kissan ote ei hellittänyt, vaikka Myrskypentu kuinka huitoi ja potki. Hän näki, miten Kaamospennun ja Pyräkkäpennun hahmot lähenivät jokaisella häntä roikottavan kissan askeleella. Kun hän erotti kaksikon kasvot, ne eivät kuitenkaan näyttäneet säikähtäneiltä tai edes katuvilta – päinvastoin, kollipennut näyttivät olevan innoissaan.
Viimein kissa laski Myrskypennun maahan. Harmaa naaraspentu kääntyi ympäri valmiina sättimään kaappaajaansa, mutta kissan tunnistaessaan hänen ilmeensä kirkastui.
”Mitä te kolme täällä teette?” Turmaloikka kysyi ja yritti kuulostaa tiukalta ja toruvalta siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Woln

Nuppupentu lepäsi ulkona. Hiirenkorva ei ollut enää alussa. Pienet vesipurot virtasivat leirissä. ”Ei ole enää kylmää!” ajatteli Nuppupentu innokkaana. ”Oli kyllä ihanaa leikkiä lumessa.” mietti Nuppupentu hieman haikeana. ”Mutta viherlehti koittaa pian, ja sitten pääsen ehkä uimaan järveen!” Nuppupentu mietti millaista olisi uida. Nuppupentu ei ollut kokeillut. ”Tai minä kyllä melkein uin silloin kun tipuin siihen lätäkköön.” mietiskeli Nuppupentu. Nuppupentu ajatteli kuinka ihanaa olisi uida lämpimässä vedessä ja nauttia auringosta. ”Kunhan en uisi liian syvälle.” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu oli kuullut kaloista. Jotkut olivat isoja, isompia kuin Nuppupentu, mutta toiset olivat pieniä. ”Uikohan järvissä kaloja?” mietti Nuppupentu. Nuppupentu muisti että Kuolonklaanin reviirillä ei ollutkaan järveä. Siellä oli lampi. ”Mikäköhän sen lammen nimi olikaan?” mietti Nuppupentu. ”Ai niin, hehkulampi!” Nuppupentu muisteli että siellä parantajat kävivät. ”Siellä ei varmaan voi käydä uimassa.” mietti Nuppupentu. Nuppupentu oli kuullut uintipaikasta. Se oli kuulemma Eloklaanin reviirillä. Nuppupentu käpertyi kerälle auringonvaloon. Auringonsäteet osuivat Nuppupennun turkkiin ja saivat sen hohtamaan. Nuppupentu kierähti auringonläikkään. ”Ihanan lämmintä!” Nuppupentu ajatteli iloisena. Nuppupentu mietti sitä kuinka joet olivat tulvineet. Se oli ollut kovaa aikaa, ja monet olivat vahingoittuneet. ”Onneksi se ei jatkunut pidempään.” mietti Nuppupentu. Nuppupentu lähti kohti aukiota. Liukkaista seinämistä heijastui auringonvalo. Tuoresaaliskasassa oli riistaa. Nuppupentu ei tuntenut itseään nälkäiseksi, joten hän päätti odottaa vielä. Nuppupentu yritti katsella leiriä. Sitten hän huomasi leirin toisella puolella kauniin höyhenen. Nuppupentu tassutti höyhenen luo. ”Hieno!” mietti Nuppupentu. Nuppupentu tutki höyhentä. Siinä oli kauniita värejä. ”Minun täytyy säilyttää tämä!” ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu lähti pentutarhalle katsomaan olisiko siellä paikkaa sille. Pentutarhalle tullessaan hän tutki jäkäläverhoa. Siinä ei näkynyt mitään jonne hän voisi sen laittaa. Nuppupentu katseli pentutarhaa. Siellä oli sammalvuoteita. Nuppupentu tassutti omaan sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi höyhenen vuoteensa alle. Nuppupentu varmisti että se oli siellä. Sitten Nuppupentu loikkasi ulos. Ulkona alkoi olla hieman hämärää. Nuppupentu siristi silmiään. Hänen vatsansa murisi. ”Ehkä nyt olisi aika syödä.” päätti Nuppupentu. Nuppupentu lähti tuoresaaliskasaa kohti. Kun hän pääsi kasalle, hän mietti mitä ottaisi. Nuppupentu päätti ottaa hiiren. Nuppupentu nosti hiiren kasasta. Sitten hän laski sen maahan. Nuppupentu kumartui haukkaamaan hiirtä. Hiiri maistui hyvälle. Nuppupentu söi sen kokonaan. Kun hiiri loppui, Nuppupentu tassutti pentutarhaan. Pentutarhassa oli pimeää. Nuppupentu huomasi oman makuusijansa varjoissa. Nuppupentu nosti vuodettaan katsoakseen höyhentä. Se oli siellä.

//359 sanaa.