Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

”Annatko sinäkin anteeksi Orvokkisydän?” Lumikkoviiksi kysyi alakuloisena. Hehkuaskel meni Mäyräkynnen luo ja laittoi kollin haavoihin salvaa. Katsoin Lumikkoviikseä myötätuntoisesti. Ei olisi pitänyt suuttua hänelle niin. Kaduin sitä kovasti.
”Ei se mitään, lupaan olla suuttumatta enää.” Sanoin hymyillen anteeksipyytävästi. Lumikkoviiksi hymyili takaisin.
”Ei kai sattunut pahasti?” Kysyin molemmilta hymyillen. He nyäkkäsivät, eli sattui. Olin huolissani molemmista, he saivat haavoja. Minä en, ainakaan mitään fyysistä. Mutta taisin saada henkisiä haavoja. He saisivat varmasti rangaistuksen, joka ärsytti minua. Sillä en itse saa todennäköisesti.
”Unohdetaanko tämä ja ollaan ikuisesti ystävät?” Kysyin Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä iloisemmin. He katsoivat toisiaan salaperäisesti, ja katsoivat minua.
”Ollaan!” He sanoivat yhteen ääneen. Henkäysvarjo odotti ulkona, hän antaa rangaistuksen molemmille. Katselin varapäällikköä joka heilautteli häntäänsä kärsimättömästi. Lumikkoviiksen ja Mäyräkynnen haavat piti parantaa ennen rangaistusta.
”Haluatteko että autan rangaistuksessa?” Kysyin hymyillen Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä. He nyökkäsivät, jos joku tarjoaa apua, siihen pitää tarttua. Mäntyviiksi oli joskus sanonut noin minulle, ja naaraan sanat lämmittivät yhä sydäntäni.

//Mäyrä? Lumikko?

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin Pimentovarjoa hiljaa, antaen hänen puhua. Koko yksinpuhelunsa ajan, katsoin kuningatarta suoraan silmiin. Hän oli vähintäänkin yhtä kipakka kuin aina ennenkin, eikä se tullut minulle yllätyksenä.
Olin hieman pettynyt siitä, miten kiintynyt Pimentovarjo oli pentuihinsa. En koskaan olisi uskonut, että olisin kuullut juuri Pimentovarjon puhuvan sillä tavalla rakkaudesta. Hän oli paljastanut heikkoutensa minulle ilman, että olin edes pyytänyt sitä. Pimentovarjo oli oikeassa, emme tosiaankaan olleet samanlaisia emoina.
En pitänyt tavasta, jolla Pimentovarjo syytti minua siitä, millaisiksi Sulkavirta, Sähkötuho ja Sinilintu olivat kasvaneet.
”Rakkaus on heikkoutta, joka voi koitua kohtaloksesi”, lausahdin rauhallisesti, kun Pimentovarjo oli viimein lopettanut.
”Minä olen laittanut aina klaanin edun kaiken muun edelle. Olen tehnyt kaikkeni kasvattaakseni jälkeläiseni hyviksi ja kuuliaisiksi sotureiksi, mutta kai sinäkin tiedät, ettei toisen luonnetta voi muuttaa. Pimeyden Metsä on luonut meidät kaikki sellaisiksi kuin olemme, joten on turhaa haaskata aikaansa siihen, että yrittäisi muuttaa hiirtä oravaksi.” Pimentovarjo siristi silmiään, mutta en ollut vielä lopettanut. Vilkaisin etäämmällä leikkiviä pentuja ja käänsin taas katseeni tummaan soturiin.
”Voit vapaasti rakastaa pentujasi ja kumppaniasi, mutta sano minun sanoneen, että jossain vaiheessa elämääsi huomaat, miten paljon ongelmia rakkaus aiheuttaa”, kylmä katseeni porautui syvälle Pimentovarjon harmaansinisiin silmiin.
Olin elämäni aikana rakastanut vain kolmea kissaa, ja heistä kaksi olin menettänyt. Jyrkänneloikan menetys oli miltei rikkonut minut, ja surusta heikkona olin hairahtunut ja rakastunut Väärävarjoon. Olin kuitenkin tullut järkiini ja pyyhkinyt hänet pois elämästäni. Rangaistukseksi Pimeyden Metsältä sain Varissulan, joka oli elämäni suurin rakkaus heti Kuolonklaanin jälkeen.

//Pimento?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki huomasi Jääviillon ärsyyntyvän entisestään ja kolli pelkäsi sanoneen jotain, mikä oli ärsyynnyttänyt Jääviillon. Kylmäliekki nielaisi ja yritti hieman hymyillä toiselle, mutta päätyi entistä hermostuneempana vain nyppimään rintaturkkiaan. Kylmäliekki siisti sen äkkiä kuonollaan ja katsoi kollia sitten toiveikkaan hermostuneena. Punaruskeaturkkinen ei selvästi arvostanut Huomenkyyhkyä, Kylmäliekki huomasi sen veljestään. Harmaaturkkinen kissa ei kuitenkaan uskaltanut puolustaa ystäväänsä, sillä halusi pysyä toisen puolella. Olisi pakko, muuten kolli suuttuisi ja siitä taas ei seuraisi mitään hyvää. Lopulta Jääviilto avasi suunsa.
”Koska olet tuollainen onneton ja avuton raukka, kai minun on sitten autettava sinua”, kolli huokaisi turhautuneena ja Kylmäliekki havaitsi toisen hännän piiskaavan ilmaa. Mitä toinen tarkoitti?
”Mitä sinä tarkoitat, sinäkö..? Autat minua? Mitä ole tehnyt ansainneeksi sinun apusi?” kolli kysyi hiljaa. Omasta mielestään hän ei tarvinnut muiden apua, mutta soturi uskoi Jääviillon tietävän paremmin.
”Tästä lähtien tulet minun luokseni aina, kun se inha muka soturi yrittää lähestyä sinua”, Jääviilto käski ja kohotti leukaansa ylväänä. Kylmäliekki rohkeni hymyilemään veljelleen, toinen oli varmasti oikeassa ja Kylmäliekki vain oli väärässä. Kuten aina. Ehkä Huomenkyyhkyssä todella olisi jotain vikaa, niin Jääviilto oli hänet saanut uskomaan.
”Totta kai Jääviilto, sinä se aina tiedät kaiken niin hyvin ja uskon, että olet tässäkin oikeassa”, harmaa soturi sopersi ujona ja tärisi hieman.
”Tietenkin olen”, Jääviilto tuhahti.
”Pitäisikö minun sitten siirtää sammaleni toisaalle? Me nukumme yleensä samoilla sammalilla, hänen turkkinsa on niin pehmeä ja nukun hyvin hänen vieressään”, kolli naukaisi varovaisesti.
”Kiitos Jääviilto, kun autat minua”, Kylmäliekki kiitti veljeään. Kuita jatkuneet manipuloinnit, kiusaamiset ja uhkailut olivat tehneet savunharmaaseen kollikissaan tehtävänsä. Enää hän ei uskaltanut edes karvallaan uhmata Jääviiltoa ja oli alkanut uskomaan toisen sanoihin. Kylmäliekki uskoi, että Jääviilto todella oli häntä parempi ja hän itse oli tehnyt jotain väärää, josta johtuen Jääviilto kohteli häntä miten kohteli. Kylmäliekki pelkäsi Jääviiltoa koko sydämeltään, mutta samalla hän taas kunnioitti, rakasti ja palvoi kollisoturia. Hän oli omistanut elämänsä Jääviillon miellyttämiselle, mitä hänen pitäisi tehdä, että Jääviilto olisi häneen tyytyväinen? Vai oliko hänen koko elämänsä tuomittu siihen, että Jääviilto tulisi vihaamaan ja halveksumaan häntä aina. Kylmäliekki nielaisi, ehkä vielä ei ollut myöhäistä. Ei voisi olla! Kylmäliekki jatkoi turkkinsa nyppimistä, sillä hän oli yhä hermostunut vallitsevasta tilanteesta. Kolli käänsi päätään aukion tappeluun, nuoret soturit olivat päättäneet pistää shown ja painia keskenään. Tilanne näytti aika pahalta ja meluisalta, sillä Henkäysvarjo ja Hehkuaskelin oli paikalla. Toivottavasti nuoriso oli kunnossa, vaikka veren löyhkästä päätellen oli sattunut ja pahasti. Olikohan heidän välillään ollut riitaa?

// Jää?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu innostui Myrskypennun ideasta Turmaloikan varalle. Heidän isänsä osaisi taatusti opettaa hienoja taisteluliikkeitä, olihan kolli ehta soturi! Kaamospentu mietti sitten miten he pääsisivät ulos leiristä. Pimentovarjolla, kolmikon emolla oli onneksi vieraana tuntematon soturi ja naaraiden keskustelu alkoikin saada aika viileän käänteen. Kaamospentu ei halunnut edes vaivata emoaan, kun naaras puhui noin! Pyräkkäpentukin oli innostunut ideasta etsiä Turmaloikka. Kaamospentu rakasti isäänsä, joka keksi aina hauskat painimisleikit.
”Miten me pääsemme täältä pois? Pimentovarjo varmasti huomaa, jos noin vain juoksemme ulos!” Myrskypentu mietti ja vilkaisi emoaan, joka jutusteli soturin kanssa. Kaamospentu oli varma, että naaras ei huomaisi heidän lähtöään!
”Ei hän mitään huomaa”, tummaturkkinen kissa pudisteli päätään ja tuuppasi sitten sisaruksiaan.
”Hiivitään vain ihan hissukseen”, kollipentu päätti ja sai idealleen tukeaan Pyräkkäpennulta. Myrskypentu järjesteli sitten heidät jonoon ja päätti urhoollisesti menevänsä viimeisenä.
”Niin, olet niin pieni Pyräkkäpentu! Sinun on hyvä mennä ensimmäisenä”, Kaamospentu miukui hiljaa ja päätti odottaa, että Pyräkkäpentu pääsisi ulos pentutarhasta. He hiippailivat pesänvierustoja pitkin ja Kaamospentu pidätteli aivastusta, jokin kutitteli hänen nenäänsä. Pesän suuaukko lähestyi ja Pyräkkäpentu syöksähti sen alitse aukiolle. Tummaturkkinen kissa kiirehti pienemmän kissan perään ja meinasi kompastua toiseen. Kaamospentu kompuroi aina pitkiin jalkoihinsa ja se ärsytti kollia kovasti. Hän muksahti päin Pyräkkäpentua ja oli sanomassa jotain kollin pehmeydestä, mutta aukion hälinä kiinnitti pennun huomion. Vau, oliko siellä meneillään oikea taistelu?
”Myrskypentu, pssst. Tule, täällä on tappelu meneillään!” Kaamospentu yritti miukua hiljaa, mutta sanat tulivatkin aika kovaa hänen suustaan.
”Mennään katsomaan, keitä nämä kissat ovat? Onkohan isäkin ollut tappelemassa? Mitäköhän on tapahtunut? Tulkaa jo, haluan tietää!” Kaamospentu hoputti sisaruksiaan kärsimättömänä.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Saaga

Pitelin Orvokkisydäntä tassuillani ettei tämä kävisi Lumikkoviiksen kimppuun. “Hän ei yrittänyt murhata minua,” kuiskasin, “ei hän voisi.” “Et tiedä mihin hän pystyy! Hän on murhaaja!” Orvokkisydän huusi ja pääsi otteestani. Hyppäsin hänet kumoon ettei hän vain kävisi Lumikkoviiksen kimppuun. Lumikkoviiksi seisoi vaiti edessämme. Katsahdin Orvokkisydämeen ja huomasin kuinka haavasta kaulassani tiputti verta tämän turkille. Sävähdin, kun kivun aalto pyyhkäisi ylitseni. Ulvahdin hiljaa. Tunsin muiden kissojen kauhistuneet katseet turkillani. “Mäyräkynsi! Heti pois hänen päältään!” Henkäysvarjo huusi ja tunki kauhistuneiden kissojen ohi. Hyppäsin heti pois Orvokkisydämen päältä ja kumarsin varapäällikölle. “Kuulin koko jutun ei tarvitse edes selittää,” varapäällikkö sanoi vihaisena. Minua pyörrytti – tiesin etten pysyisi tajuissani enää pitkään. Hengitin raskaasti ja epätasaisesti. “Henkäysvarjo,” Hehkuaskel vei kollin huomion muualle, “he ovat selvästi haavoittuneet,” hän sanoi ja viittasi käpälällään Lumikkoviikseen, joka nuoli isoa haavaa lavassaan. “Anna minun auttaa ja määrää rangaistus sitten,” hän sanoi, “säästämme henkiä jos teemme näin päin.” Henkäysvarjo suostui vastahakoisesti ja Hehkuaskel tuli tuekseni ja vei minut ja Lumikkoviiksen parantajan aukiolle. Orvokkisydän seurasi perässä, kun kuljimme aukion poikki. Lumikkoviiksi linkkasi ja minä hengitin vaivalloisesti. “Ole hyvä ja istu Lumikkoviiksi,” parantaja käski ja vei minut toiselle makuusijalle. Tiesin ettei Lumikkoviiksi voisi olla antamatta anteeksi joten kysyin: “Annatko anteeksi?” Naaraan katse pehmeni. “Tottakai,” hän sanoi. “Hyvä koska siinä tapauksessa saat itsekkin,” naurahdin mutta se vihlaisi kurkussani olevaa haavauma kohtaa. “Annatko sinäkin anteeksi Orvokkisydän?” Lumikkoviiksi kysyi alakuloisena. Hehkuaskel tuli luokseni laittamaan haavoihini jotain salvaa, joka kirveli pikkuisesti.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Auroora

En pitänyt ollenkaan Tuhkajuovan vihjailusta. Oikeastaan kyse ei ollut edes pelkästä vihjailusta, soturi sanoi ajatuksensa melko suoraan.
”Turmaloikka ei ikinä voisi pettyä heihin. Hän rakastaa pentujaan paljon”, vastasin kylmästi ja katsoin Tuhkajuovaa terävästi silmiin. Ei ollut hänen tehtävänsä kyseenalaistaa minun kumppaniani, kun Henkäysvarjokin nyt oli mitä oli.
”Eikä Turmaloikka ollut ainoa, joka halusi pentuja. Älä kuvittele, että minä olen noin vain hänen pompoteltavissaan. Halusin pentuja itsekin, vaikka en ehkä vaikuta sellaiselta kissalta.”
Oikeastaan se ei ollut täysin totta. Jos Turmaloikka ei olisi koskaan kertonut haluavansa jälkikasvua, olisin minäkin ollut samalla linjalla. En ollut edes harkinnut asiaa ennen kuin hän toi sen esille. Millään tavalla hän ei kuitenkaan ollut pakottanut minua – ei hän muutenkaan olisi siihen kyennyt. Olin vaatinut jonkin verran suostuttelua, mutta lopulta olin myöntynyt aivan omasta tahdostani. Ja nyt kun pennut olivat syntyneet, rakastin heitä aivan yhtä paljon kuin isänsä.
”Vaikka olemmekin jossain määrin samankaltaisia kissoja, emme silti ole samanlaisia emoina”, lausuin viileästi ja keskityin sukimaan mustaa turkkiani. ”Sinun pentusi olivat ehkä itsellesi pettymyksiä, mutta minä aion rakastaa omiani juuri sellaisina kuin he ovat. Enkä nyt vihjaile mitään, mutta onko sattumaa, että juuri sinun pentusi ovat häpeäksi klaanillemme? Voit vain syyttää itseäsi siitä, millaisiksi kissoiksi he kasvoivat.”

//Tuhka?
//KP-Boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En ollut varma, miten Myrskypennun kommenttiin pienuudestani ja huomaamattomuudestani olisi pitänyt suhtautua. Kun hän sanoi sen, se vaikutti enemmän hyvältä asialta kuin ivalta. Oli miten oli, meillä ei ollut aikaa jäädä miettimään jonninjoutavuuksia. Olisi toimittava vielä emon ollessa kiireinen ystävänsä kanssa.
”Hyvä on, minä menen ensin”, murahdin ja huiskaisin hännälläni hiukan närkästyneenä. ”Mennään sitten tosi hiljaa.”
Myrskypentu ja Kaamospentu nyökkäsivät samaan aikaan. Sen jälkeen oli aika laittaa suunnitelma toteutukseen; hiippailin seinänvierustoja pitkin pesän suuaukkoa kohti. Kaamospentu seurasi melkein heti kannoillani, ja Myrskypentu piti porukan perää.
Olin jo aivan suuaukon tuntumassa, kun käännyin vaivihkaa vilkaisemaan emon suuntaan. Mustaturkkinen kuningatar jutteli edelleen juovikkaan naarassoturin kanssa. Jos olisimme tarpeeksi nopeita, emo ei ehtisi huomata meidän livahtavan ulos.
Katsahdin nopeasti selkäni yli kahteen pentuetoveriini, jotka näyttivät olevan valmiita. Pidätin hengitystäni ja syöksähdin hiljaa suuaukolle ja pujahdin sen alitse aukiolle. Menetin hetkeksi tasapainoni ja kierin vähän matkaa pesän ulkopuolella, kunnes sain vauhtini pysähtymään ja onnistuin nousemaan takaisin jaloilleni.
Käännähdin ympäri ja jäin odottamaan sisaruksiani pesän edustalle. Toivoin, että heillä ei kestäisi liian pitkään.

//Kaamos?

Kirjoittaja: Ruska

Katselin henkeä pidätellen Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen tappelua. Olin aivan kauhuissani, jos yritin huutaa heitä lopettamaan, se ei auttanut. He vain jatkoivat. Sydämmeni oli pysähtyä kun näin Lumikkoviiksen purevan Mäyräkynttä kaulaan. Kolli rojahti mashan.
”Antaudun.” Kolli köhisi maassa. Syöksyin salamana Mäyräkynnen luo.
”Ei kai sattunut?” Kysyin huolissani, aloin melkein itkemään. Mäyräkynsi pudisti päätään, tiesin kollin valehtelevan. Hän nousi istumaan ja mulkaisi Lumikkoviikse. Raivostuin, Lumikkoviiksi yritti tappaa Mäyräkynnen. Elämänirakjauden, muten hän voi olla niin julma. Katseeni muuttui raivoisaksi. Käänsin vihaisen katseeni Lumikkoviikseen, naaras säpsähti kun näki raivoisan ilmeeni.
”Yritit tappaa hänet! Petturi! Ketunläjä!” Huusin hänelle ja raivon alla itkin.
”En yrittänyt! Yritin vain saada hänet alistumaan!” Lumikkoviiksi puolustautuin vihaisesti. Vedin kynteni ulos, lukitsin katseeni Lumikkoviikseen. Kuovin masta raivoisasti.
”Valehtelet! Senkin murhaaja!” Huusin cigaisesti ja syöksyin häntä kohti, kynnet kiiluen auringossa. Eteeni työntyi harmaa gahmo, Mäyräkynsi esti minua. Vesin kynteni takaisin disälle ha mulkoilin kollia.
”Hän yritti tappas sinut! Haluan kostaa!” Huusin hänelle ja yritin päästä kollin ohi.
”Älä.” Mäyrökynsi sanoi. Luovutin kun en päässyt hänen ohi. Istahdin mashan. Minussa kuohui yhä viha. Jotkut kissat tuijottivat meitä silmät ammollaan. Heilauttelin häntääni puolelta toiselle ärtyneesti.

//Mäyrä? Lumikko?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaksijalka oli sulkenut Aaltosalaman ja Varissulan hirviön sisään. He olivat yhä jumissa häkissä, ja Aaltosalamasta tuntui, että tila hänen ympärillään väheni joka hetki. Kumpikaan heistä ei voinut tietää, mihin kaksijalka tunkisi heidät seuraavaksi.
”Mitäs nyt?” Varissulka kysymys palautti Aaltosalaman huomion takaisin nykyhetkeen. Kaksijalka oli sulkenut perässään luukun ja kadonnut johonkin.
Ennen kuin punaruskea soturitar ehti vastata mitään, hän kuuli hirviön toisesta päästä uuden kolahtavan äänen ja kaksijalan vihaista puhinaa. Sitten hirviö heräsi eloon heidän ympärillään, ja Aaltosalama tunsi sen nytkähtävän liikkeelle. Hän katsahti Varissulkaan kauhuissaan.
”Me taidamme olla matkalla jonnekin”, hän kuiskasi ääni värähtäen. ”Jonnekin, joka on kaukana klaaneista.”
Varissulka vastasi hänen epätoivoiseen katseeseensa. Aaltosalama ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Sähkötuho ei ollut valmistanut häntä mihinkään tällaiseen koko koulutuksen aikana. Häkki oli liian kova pala purtavaksi, eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia hirviötä ja täysikasvuista kaksijalkaa vastaan. Toisaalta luovuttaminenkaan ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä Aaltosalama ei halunnut kuolla säälittävästi ruikuttaen – se ei ollut Kuolonklaanin soturin arvolle sopivaa.
”Ehdotan, että katsomme, miten tämä päättyy. Jossain vaiheessa kaksijalan on kuitenkin pysähdyttävä ja otettava meidät täältä ulos”, Aaltosalama arveli, vaikka ei ollutkaan siitä niin varma. Yhtä hyvin hirviö saattaisi kuljettaa heitä loputtomiin asti ja he nääntyisivät nälkään tai menehtyisivät nestehukkaan.
Kului jonkin aikaa. Aaltosalama ei osannut yhtään arvioida, kuinka kauan. Kyseessä saattoi olla vain muutama hetki tai sitten puoli päivää – jokainen hirviön sisällä vietetty sekunti tuntui ikuisuudelta. Yhtäkkiä hirviö kuitenkin hidasti, kunnes pysähtyi kokonaan. Aaltosalama odotti sydän kurkussa, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

//Varis?

Kirjoittaja: Auroora

Kaamospentu oli ehdottanut, että kolmikko lähtisi etsimään isäänsä leiristä. Myrskypentu oli jo mukana suunnitelmassa sen enempiä ajattelematta.
”Joo! Sitten isä voi opettaa meille taisteluliikkeitä!” naaraspentu hihkaisi ja demonstroi huitoen tassullaan Pyräkkäpennun pään vieressä. Suunnitelma oli hänen mielestään kerrassaan loistava! Tai, ei se oikeastaan mikään suunnitelma vielä ollut, pelkkä aie vain. Heidän pitäisi keksiä, miten isän luokse pääsisi. Ongelmana oli nimittäin se, että heidän olisi itse asiassa poistuttava pentutarhasta muualle leiriin päästäkseen. Myrskypennulla oli paha aavistus, ettei Pimentovarjo noin vain päästäisi heitä menemään.
”Miten me pääsemme täältä pois? Pimentovarjo varmasti huomaa, jos noin vain juoksemme ulos!” Myrskypentu tuumi ja vilkaisi vaivihkaa emoaan. Musta naaras näytti syventyneen keskusteluun erään tuntemattoman soturin kanssa.
”Ei hän mitään huomaa”, Kaamospentu vastasi pudistellen päätään. ”Hiivitään vain ihan hissukseen.”
”Niin”, Pyräkkäpentu myötäili vilkuillen Pimentovarjon suuntaan. ”Hänellä on jutut kesken. Mennään nyt, kun hänen huomionsa on vielä muualla.”
Myrskypentu nyökytteli innoissaan. Suunnitelma vaikutti vedenpitävältä! Emon huomio oli tosiaan muualla, joten eihän hän millään huomaisi kolmea pentuaan, jos he tosiaan osaisivat olla hipihiljaa. Myrskypentu tiesi ainakin itse osaavansa, mutta ei ollut yhtä varma kahdesta muusta.
”On parempi, että minä menen viimeisenä”, hän sanoi urhoollisesti, vakava ilme kasvoillaan. ”Huolehditaan ensin, että te kaksi pääsette ulos. Minä selviän kyllä. Pyräkkäpentu, mene sinä ensin kun kerran olet pienin. Ja huomaamattomin.”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Saaga

”Lumikkoviiksi?” Orvokkisydän aloitti hymyillen. ”Niin?” käänsin katseeni parhaaseen ystävääni kääntäen päätäni hiukan. ”Oletko ajatellut hankkia kumppania joskus?” Orvokkisydän jatkoi varovaisesti hymyillen edelleen. Mietin hetken. “Noh, en ole ajatellut sitä vielä,” hymyilin itsekkin. Sisälläni tuntui pistos, kun vilkaisin Mäyräkynteen. “Varmasti sinä löydät vielä sen oikean,” kolli sanoi säälivä katse ainoassa silmässään. Pudistin synkät ajatukset pois, kuin ne olisivat olleet lumihiutaleita pääni päällä. “Niin löydän,” sanoin itsevarmasti ja loin halveksivan katseen Mäyräkynteen – mikä häneen oli mennyt! “Turha sinun on minua noin katsoa!” Mäyräkynsi tulistui. Karvani nousivat pystyyn. “Mikä sinulla on!” huudahdin. “Viimeksi, kun puhuin sinulle se ei tuntunut siltä, että olisin puhunut ketunläjälle!” jatkoin pyörittäen simiäni vihaisesti. Mäyräkynnen katse liekehti vihaa. Murisin halveksunnasta. Yhtäkkiä kolli sivalsi etukäpälällään minuun päin. Väistin iskun ja livahdin kollin sokealle puolelle turvaan iskuilta. “Lopettakaa!” Orvokkisydän huusi karvat pystyssä ja täristen. Kumpikaan meistä ei välittänyt naaraan huudoista. Mäyräkynsi västi eikä antanut minun hyödyntää puolisokeuttaan – hän on todella taitava. Livahdin kollin vatsan alle takomaan sitä kynnet esillä. Mäyräkynsi ulahti ja hyppäsi päältäni. Tartuin kollin kylkeen kynsilläni ja revin pitkät haavat siihen. Mäyräkynsi raapaisi nenääni ja sai kiinni takajalastani hampaillaan. Luikahdin pois kollin otteesta ja puraisin tämän niskaa kovasti. Taistelu oli todella tasainen. Pääsin kiinni Mäyräkynnen selkään ja ta’oin sitä kovasti takajaloillani. Otteeni alkoi herpaantua joten hän sai minut heitettyä selästään maahan. Tömähdin selkä edellä maahan ja yskäisin. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja huohotin raskaasti. Ponkaisin kuitenkin käpälilleni ja syöksyin puraisemaan kollia kaulasta. En tehnyt sitä niin kovaa, että kolli olisi voinut kuolla mutta hän älähti ja romahti maahan raskaasti huohottaen. “Antaudun,” kolli murahti. Orvokkisydän oli perääntynyt karvat pystyssä ja silmät kauhusta pyöreinä.
// Orvokki?

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhly saapui hykerrellen leiriin. Hänellä oli taustalla onnistunut saalistusreissu, naaras oli saanut jopa kaksi varpusta ja yhden hiiren. Huomenkyyhky oli hyvin tyytyväinen reissuunsa ja iloinen siitä, että näillä ruokittaisiin useampi nälkäinen suu. Huomenkyyhky pohti menevänsä pentutarhalle, jossa majaili Nuppupennun lisäksi myös Pimentovarjo pentuineen. Hän kuitenkin kuuli pentutarhalta mekkalaa, joten päätti jättää reissunsa toiseen kertaan. Valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa vei tuomisensa tuoresaaliskasalle ja katseli sitten aukiota seuran toivossa. Olisikohan Kylmäliekki jossain? Hänen huomionsa kiinnitti mestarinsa Pikiturkin kanssa leiriin saapuva nuori oppilas, Höyhentassu. Nyt naaraalla oli oiva tilaisuus mennä tekemään uusia tuttavuuksia, Huomenkyyhkyllä ei sydänystäviä Kylmäliekin lisäksi oikein ollut ja naaras tunsi itsensä usein ulkopuoliseksi, vaikka harvoin yksin olikaan. Muut kissat eivät aina välttämättä arvostaneet hänen seuraansa, vaikka naaras ei sitä itselleen halunnutkaan myöntää. Soturi hypähteli Höyhentassua kohti ja tervehti toista iloinen hymy kasvoillaan.
”Tervehdys, Höyhentassu. Ja hei, Pikiturkki”, Huomenkyyhky tervehti kaksikkoa iloisesti ja hymyili heille lämmintä hymyään.
”Olitteko te kaksi harjoittelemassa? Voi, minä niin toivon että saisin pian oman oppilaani! Olisi mukava opettaa sellaiselle pienelle vesselille tapoja ja taitoja”, Huomenkyyhky haaveili aurinkoisesti. Antaisikohan Punatähti hänelle vielä jonain päivänä oman oppilaan? Sopi toivoa!
”Oppilaat tuntuvat kasvavan niin nopeasti, Mäyrätassusta, Lumikkotassusta ja Orvokkitassustakin tuli jo sotureita. Ja heinoja sotureita heistä kasvoikin. Ja hienot nimet he saivat, kävinkin onnittelemassa heitä heti samana päivänä”, naaraskissa hölötteli ja heilautti häntänsä selkänsä päälle.
”Tahtoisitko vaikkapa jakaa jotain? Vai onko sinulla nälkä? Minä ainakin muistan, että joskus mestarini järjesti niin rankkoja harjoituksia, että olin suorastaan kuolla nälkään, heh”, soturinaaras kertoi ja muisteli oppilasaikojaan. Samassa hän tajusi Höyhentassun olevan Kylmäliekin veljen tytär, kuinka hän ei ollut muistanut sitä!
”Niin, etkös sinä ole Kalmakuun tytär? Kalmakuun veli, Kylmäliekki on hyvä ystäväni. Sinun kannattaakin tutustua myls häneen, se harmaaturkki on takuulla koko klaanin luotettavin katti! Siitä voin pistää melkein pääni ja käpäläni pantiksi, se on saletti se!” Huomenkyyhky julisti hykerrellen.

//Höyhen?

Kirjoittaja: Ruska

Oletko kunnossa, Orvokkisydän? Olet niin kauhean hiljainen.” Lumikkoviiksi jatkoi: ”Onko kaikki hyvin?” Huomasin Mäyräkynnen ahdistuneen ilmeen, kolli katsoi käpäliinsä. Punastuin turkin alla, onneksi kukaan ei voinut nähdä sitä. Käänsin katseeni taivaalle ja yskäisin.
”Kysyin, että onko kaikki hyvin?” Lumikkoviiksi toisti ja katsoi minua odottavasti. Käänsin katseeni Lumikkoviikseen, hän odotti vastausta. Minun oli pakko sanoa jotakin.
”Tuota, puhuimme yksityis asioista. Jotka koskevat tulevaisuutta.” Sanoin ja käänsin katseeni Mäyräkynteen. Kolli nyökkäsi, hän näytti helpottuneelta, kun en paljastanut totuutta.
”Aivan, ymmärrän.” Lumikkoviiksi sanoi ja hihitti. Toivoin ettei naaras arvannut oikein, että olimme puhuneet pennuista. Hihityksestä päätellen, hän oli arvannut jotain sinnepäin. Halusin vaihtaa puheenaihetta, joten päätin keskustella jotain.
”Miktä teistä tuntuu kun saamme nukkua ensimmäisen yön sotureidenpesässä? Minua ainakin jännittää!” Sanoin onnellisesti ja katselin Mäyräkynttä ja Lumikkoviikseä. Mäyräkynnen ilme kirkastui, odotin innolla heidän vastausta.
”Jännittävää!” Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi sanoivat samaan aikaan ja nauroivat. Minäkin aloin nauramaan. Minusta heidän seurassaan oli mukava olla. Olin onnekas, kun minulla oli paras ystävä ja kumppani! Minusta tuntui että elämä hymyilee, ja niinhän se tekikin. Mieleeni juolahti kysymys jonka tahdoin kysyä Lumikkoviikseltä. Virnistin kysymykselleni, ja keräsin rohkeutta kysyä sitä.
”Lumikkoviiksi?” Aloitin hymyillen.
”Niin?” Hän vastasi ja käänsi sinisen katseensa minuun.
”Oletko ajatellut hankkia kumppania joskus?” Kysyn varovaisesti ja hymyilin.

//Lumikko? Mäyrä?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu virnisti, kun Pyräkkäpentu ei ilahtunut hänen sanoistaan.
”Olet varmaan seissyt paljon sateessa”, kollikissa maukui ja röyhisti rintaansa. Kaamospentu katseli Tuhkajuovaa, joka jutteli kolmikon emolle Pimentovarjolle. Kaamospennusta naarassoturi oli todella iso ja kolli toivoi, että hänestä kasvaisi jopa isompi! Kaamospentu halusi olla isoin kaikista, jopa isompi kuin emo. Myrskypentu sitten ehdotti leikiksi leikkiä, missä naaraan pentuetoverit olisivat Eloklaanista ja Myrskypentu itse olisi Kuolonklaanista. Kaamospennusta oli ihan tyhmää olla eloklaanilainen! Hän halusi olla Kuolonklaanin mahtavin päällikkö eikä mikään eloklaanilaishirvitys. Pyräkkäpentu sitten huijasi Myrskypentua katsomaan pentutarhan suuaukolle ja väitti siellä olevan lisää eloklaanilaisia. Kaamospentu käänsi myös päätään, hän kyllä antaisi niille köniin! Siellä ei kuitenkaan ollut ketään ja kun Kaamospentu käänsi katseensa takaisin Pyräkkäpentuun, kolli loikkasi hänen kimppuunsa.
”Mehän olemme samalla puolella!” kollipentu ulahti ja häntä ärsytti kuinka tummanharmaa kolli oli mennyt hyökkäämään hänen kimppuunsa. Kollipentu ei yhtynyt kaksikon nauruun, vaan työnsi Pyräkkäpennun tuohtuneena pois.
”Älä nyt leikistä suutu”, tummaturkkinen kolli naukaisi Kaamospennulle, joka näytti tuohtunutta naamaa sisaruksilleen.
”Minä en halua olla mikään hiirenaivoinen eloklaanilainen, vaan olen Kaamostähti ja te olette minun alamaisiani! Palvelkaa minua!” pentu vaati kaksikolta.
”Mitä hauskaa nyt tuossa leikissä olisi?” Myrskypentu kysyi ihmeissään veljeltään.
”Onhan siinä vaikka ja mitä hauskaa. No, leikitään sitten jotain muuta. Mutta en enää suostu eloklaanilaiseksi, se on varmaa”, Kaamospentu mourusi ja pyllähti sitten istumaan.
”Pitäisikö meidän mennä etsimään isä?” tummaturkkinen ehdotti lopulta ja näytti hieman iloisempaa naamaa. Isän etsiminen kuulosti Kaamospennulta aika jännittävältä asialta ja nyt kun Pimentovarjolla oli seuraa, ehkä he voisivat hiippailla pentutarhasta ulos! Se olisi tuplasti jännittävämpi leikki, jos kollilta kysyttäisiin. Kaamospentu katsoi sisaruksiaan odottavaisina ja virnisti.

//Myrsky?

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelimme Orvokkisydämen kanssa sotureidenpesän edustalla juttelemassa, kun Orvokkisydän yhtäkkiä kysyi: ”Haluatko joskus pentuja?” Hätkähdin hieman ja huomasin Orvokkisydämen huomanneen sen peitin tunteeni äkkiä ja vastasin: ”Minusta on ehkä liian aikaista sille mutta jossain vaiheessa.” Vastasin ja kaduin sanojani heti, kun huomasin Orvokkisydämen pettyneen ilmeen. ”Mutta jos sinä haluat se on minulle ihan okei,” sanoin vielä ja pehmitin tilanteen. Naaras hymyili heti. Hän oli niin luottavainen, mutta kai se oli hyväkin juttu. ”Kiitos,” hän sanoi hiljaisella äänellä. ”Teen mitä vain puolestasi,” sanoin täynnä lempeyttä ja rakkautta. Ei sittenkään olisi liian aikaista pennuille, mietin. Rakastan häntä niin paljon, totesin itsekseni ja kaavin käpälälläni lunta pois maan edestä. ”Katso,” sanoin ja näytin kohtaa käpälälläni. ”Viherlehti tekee tuloaan,” sanoin hiljaa – melkein kuiskaten. ”Niin tekee,” Lumikkoviiksi totesi ja istahti vierellemme käpälät sammal hippuja täynnä. ”Hei, Lumikkoviiksi,” kiirehdin sanomaan ja hymyilin ystävälleni. Hän hymyili takaisin. Lumikkoviiksestä oli kasvanut hieno soturi ja olin onnellinen saatuani kasvaa ja oppia hänen rinnallaan. ”Hei vain,” vaalean harmaa naaras vastasi iloisesti. ”Sain siirrettyä makuualuseni sotureidenpesään. Valitsin vuoteen teidän vuoteidenne vierestä,” hän kertoi niinkuin niin arkisista asioista yleensä. ”Oletko kunnossa, Orvokkisydän? Olet niin kauhean hiljainen,” Lumikkoviiksi jatkoi: ”Onko kaikki hyvin?” Turkkini alla kuumotti hiukan. Lumikkoviiksi oli keskeyttänyt meidän hetkemme eikä ollut huomannut katsoin nolostuneena käpäliini.
// Orvokki?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pentuetoverini heräsivät yllättäen henkiin kuin jonkin riivaamina. Kaamospentu nousi emon hännän päälle ja alkoi kailottaa isoon ääneen. Sen jälkeen hän tuli härnäämään minua ja tökki raidallista turkkiani ja kutsui minua pieneksi ja pehmeäksi, mistä en suoraan sanottuna ilahtunut. Olin hyvin tietoinen kokoerostani kahteen sisarukseeni, ja olisin antanut vaikka oman häntäni siitä hyvästä, että olisin voinut olla heidän kokoisena – tai jopa isompi!
Meno pentutarhalla alkoi mennä jo niin villiksi, etten enää pysynyt perillä siitä, missä mentiin. Jossain vaiheessa emon ystävä Tuhkajuova tuli paikalle ja Myrskypentu havahtui hereille ja syöksyi meidän luoksemme niin yllättäen, että se sai jopa emon säpsähtämään.
Jotenkin me päädyimme leikkimään taistelua, jossa Myrskypentu oli Kuolonklaanista ja minä ja Kaamospentu olimme eloklaanilaisia. Yritin parhaani mukaan pistää kampoihin suuremmalle siskolleni, mutta naaras kaatoi minut leikiten maahan. Kuulin Kaamospennun ärsyttävän räkätyksen, ja se sai veren kiehumaan suonissani. Tämä oli ihan typerä leikki!
”Hei, Myrskypentu, katso!” sanoin yllättäen ja osoitin kuonollani pentutarhan suuaukon suuntaan. ”Tuolla on lisää eloklaanilaisia!”
Myrskypentu käänsi päätään osoittamaani suuntaan suu ammollaan, ja käytin harhautuksen luoman hetken hyväkseni. Potkaisin naaraspentua lujasti vatsaan takatassuillani, mikä sai hämmästyneen pennun siirtymään pois päältäni. Sen jälkeen kierähdin takaisin tassuilleni ja ryntäsin varoittamatta Kaamospentua kohti.
”Mehän olemme samalla puolella!” tummaturkkinen kollipentu ulahti äimistyneenä.
Loikkasin suoraan hänen naamalleen ja kaadoin veljen mukanani. Kömmin pois hänen päältään turkki sekaisin ja silmät loistaen.
”Siitäs sait, senkin öykkäri!” nauroin iloisesti. Oli kiva nähdä, miten Kaamospentuakin höykkyytettiin välillä.

Kirjoittaja: Elandra

Kylmäliekki oli aivan samanlainen hiljainen hissukka ja takeltelija kuin aina. Se sai Jääviillon ärsyyntymään entisestään. Hän oli varma, että savunharmaa kolli yritti tarkoituksellisesti ärsyttää häntä, vaikka yrittikin väittää aivan muuta. Entistä enemmän Jääviilto ärsyyntyi siitä, miten hermostuneelta Kylmäliekki vaikutti. Soturi näykki rintakarvojaan kuin mikäkin hiirenaivo. Lopulta savunharmaa kolli sai taas suunsa auki. Jääviilto ei yllättynyt, kun sieltä ei tullut taaskaan mitään painokelpoista:
”Mitä minun sitten kuuluisi tehdä? Minusta Huomenkyyhky on aivan tavallinen soturi, ehkä vian vähän puheliaampaa sorttia…”
Kolli kuunteli närkästyneenä veljensä puheita ja olisi mielellään kynsinyt silmät tuon päästä kuullessaan, mitä Kylmäliekki oli juuri sanonut. Tavallinen soturi?! Huomenkyyhkykö? Pah, ajatteli Jääviilto. Huomenkyyhky oli selvästi onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla manipuloimaan Kylmäliekkiä niin, että kollin arviointikyky oli heikentynyt. Itse asiassa Kylmäliekki oli kyllä aina ollut varsin typerä, eikä hän koskaan ollut osannut ajatella omalla päällään. Kylmäliekki nyt vain ei pärjännyt yksin, ja tarvitsi Jääviillon ohjailemaan häntä oikeaan suuntaan elämässään. Niin Jääviilto ajatteli. Häntä turhautti, että Kylmäliekki oli sellainen. Taas hän joutuisi käyttämään kallisarvoista aikaansa toisen auttamiseen, ja vielä ihan hyvää hyvyyttään! Soturi ei voisi antaa asian olla, koska hänen puhdasta, arvostettua kuolonklaanilaissukuaan ei saanut tahrata erakokoverellä.
”Koska olet tuollainen onneton ja avuton raukka, kai minun on sitten autettava sinua”, Jääviilto huokaisi turhautuneena ja piiskasi hännällään ilmaa. Huomenkyyhkyn tappaminen olisi varmasti ollut paras tapa pitää naaras erossa heidän suvustaan, mutta se tuskin onnistuisi noin vain. Pahimmassa tapauksessa Punatähti tuomitsisi myös Jääviillon ja Kylmäliekin kuolemaan. Ei Kylmäliekin hengellä niin väliä, mutta punaturkkinen kolli ei ollut vielä valmis kuolemaan, ei etenkään petturiksi leimattuna.
”Tästä lähtien tulet minun luokseni aina, kun se inha muka soturi yrittää lähestyä sinua”, Jääviilto käski ja nosti ylväänä leukansa pystyyn. Hän koki olevansa suurikin hyväntekijä ja oli eritäin ylpeä itsestään. Samalla hän inhosi entistä enemmän pentuetoveriaan, joka ei osannut huolehtia edes omista asioistaan.

//Kylmä?

Kirjoittaja: Aura

Kylmäliekki loikoili väsyneenä soturien pesässä omilla sammalillaan. Hän oli ollut aiemmin Huomenkyyhkyn kanssa metsällä ja kaivannut sen jälkeen edes hetkeksi seuraa omien ajatustensa kanssa. Koll piti Huomenkyyhkystä kyllä, mutta suulas kissa oli välillä aika raskasta ja uuvuttavaa seuraa. Miten valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras ei ikinä voinut olla hiljaa? Harmaaturkkinen kissa huokaisi ja nousi lopulta ylös. Olisi varmaan paras palata tehtäviensä pariin ja lähteä huomaamattomasti metsälle. Kylmäliekki hiippaili soturien pesästä ulos ja yritti livahtaa huomaamattomasti ulos leiristä. Mutta kuitenkaan Huomenkyyhky ei keskeyttänyt häntä, vaan Jääviilto. Harmaaturkkinen säpsähti punaruskean ilmestyessä hänen taaksensa ja luimisteli raukkana korviaan. Punaruskea kysyi sitten miksi Kylmäliekki näytti siltä, kuin olisi ollut ilkeyksiä tekemässä.
”Huomenta, Jääviilto. Anteeksi, ei tietenkään ollut tarkoitus olla epäkohtelias”, Kylmäliekki naukui hiljaa ja mahdollisimman ystävällisesti, ettei kolli keksisi vain mitään valitettavaa hänen touhuistaan. Miten soturikollista olikin kasvanut noin ilkeä? Kylmäliekki ei vain ymmärtänyt, hän oli itse veljensä vastakohta. Olikohan Jääviillolla edes kavereita? Noh, kaipa toinen viihtyi kaltaistensa kanssa. Kylmäliekki yleensä vain yritti vältellä veljeään, vaikka toista kovasti rakastikin.
”Kai sinä tiedät, ettei sinun pitäisi liikkua sellaisen kissan kanssa kuin Huomenkyyhky?” Jääviilto kysyi sitten veljeltään, joka kallisti kysyvästi päätään. Mitä punaruskea meinasi? Harmaaturkki käsitti kyllä, ettei naaras ollut Jääviillon mieleen, mutta mitä tuo nyt hänestä välitti. Voisiko tuo oikeasti kuitenkin välittää Kylmäliekistä?
”Hän ei ole kuolonklaanilainen, ja sinä olet. Vaikket sinäkään ole kummoinen soturi, olette aivan eri tasoilla. Huomenkyyhky on aivan alhaalla ja tietenkin sinäkin olet, mutta olet vähän ylempänä kuin hän. Et kai tahdo tahrata minun ja sukuni mainetta toveeraamalla sellaisen kissan kanssa?” Jääviilto maukui ja naurahti sanojensa päätteeksi. Ei Kylmäliekki tietenkään halunnut tahrata heidän sukunsa mainetta, mutta Kylmäliekki oli tapansa mukaan sanaton.
”Minä, öhm. En minä tie-tietenkään halua tahrata mainettasi. Minä kuitenkin pidän Huomenkyyhkystä, eikö se ole pääasia?” Kylmäliekki yritti, mutta arvasi, ettei Jääviilto ollut hänen kanssaan samaa mieltä.
”Anteeksi, en minä tietenkään halua riidellä kanssasi”; kolli kiirehti sanomaan sitten. Jääviillon kansa riitoihin joutuminen kuulosti suorastaan painajaismaiselta idealta! Toinenhan voisi saada päähänsä ties mitä. Kylmäliekki nyppi rintaturkkiaan hermostuneena, oliko toisella mielessä vielä jotakin?
”Mitä minun sitten kuuluisi tehdä? Minusta Huomenkyyhky on aivan tavallinen soturi, ehkä vian vähän puheliaampaa sorttia..”, soturikolli sai sitten sanotuksi hiljaisella äänellä.

// Jää?

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli juuri noussut, ja partiot olivat lähteneet matkoihinsa. Jääviillon aamupäivä oli vapaa, hän joutuisi vasta aurinkohuipun aikoihin partioon.
Soturi maleksi tylsistyneenä leirin pääaukiolla ytirräen löytää arvoistaan seuraa, mutta se oli osoittautunut haastavaksi tehtäväksi. Hän olisi mielellään vaihtanut kuulumisia vaikkapa Henkäysvarjon, Harakkanaurun tai uuden tuttavuutensa Varissulan kanssa, mutta kolmikosta jokainen oli jossain omilla teillään. Jääviilto joutuisi taas tyytymään seuraan, joka olisi alemmassa kastissa, mitä punaruskea soturi itse oli.
Soturi silmäili arvostellen leirissä olevia kissoja. Hänen katseensa pysähtyi oppilaiden pesän edustalla yksin istuvaan Höyhentassuun. Valkea oppilas olisi varmasti ollut erinomainen kohde, mutta Jääviilto löysi leiristä jotakin paljon parempaa.
Kolli näki Kylmäliekin astelevan ulos sotureiden pesästä epäilyttävän varovaisesti hiipien. Savunharmaa kolli vilkuili taakseen ja näytti kumman helpottuneelta huomatessaan, ettei kukaan seurannut häntä. Niinpä tietenkin, hän varmasti pakoili sitä suulasta erakkoa, Jääviilto pohti mielessään. Kolli oli nähnyt rakkaan veljensä viettävän epäilyttävän paljon aikaa Huomenkyyhkyn kanssa viime aikoina. Kilpikonnakuvioinen naaras tuntui olevan aina siellä, missä Kylmäliekkikin oli. Jääviilto ei käsittänyt, mitä naaras näki hänen epäonnistuja-veljessään. Kylmäliekki oli tylsä ja mitään sanomaton kissa, joka sulautui varjoihin paremmin kuin varjot itse. Miten sellainen hölöttäjä kuin Huomenkyyhky oli ikinä osannut iskeä silmänsä Kylmäliekkiin?
Vaalean punaruskea kolli kulki ryhdikkäästi leirin aukion poikki veljensä luokse, lähestyen tätä takaapäin. Kuullessaan lähestyvät askeleet, Kylmäliekki säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Jääviilto oli hitusen pettynyt, kun hänen rakas veljensä ei näyttänyt lainkaan innostuneelta Jääviillon.
”No? Miksi näytät siltä kuin olisit tehnyt jotakin ilkeyksiä?” punaruskea kolli kysyi päätään pudistellen ja jatkoi tympääntyneenä pian sen jälkeen, ”etkö aio edes tervehtiä rakasta veljeäsi?”
”Huomenta, Jääviilto”, Kylmäliekki sai sanotuksi, ennen kuin Jääviilto ehti sanoa mitään. Kolli sivuutti täysin veljensä tervehdyksen ja jatkoi jo seuraavaan aiheeseen:
”Kai sinä tiedät, ettei sinun pitäisi liikkua sellaisen kissan kanssa kuin Huomenkyyhky?”
Kylmäliekki kallisti kysyvästi päätään, mutta Jääviilto ei antanut veljelleen suunvuoroa:
”Hän ei ole kuolonklaanilainen, ja sinä olet. Vaikket sinäkään ole kummoinen soturi, olette aivan eri tasoilla. Huomenkyyhky on aivan alhaalla ja tietenkin sinäkin olet, mutta olet vähän ylempänä kuin hän. Et kai tahdo tahrata minun ja sukuni mainetta toveeraamalla sellaisen kissan kanssa?”

//Kylmä?

Kirjoittaja: Elandra

Olin jokseenkin äimistynyt siitä, millä tavalla Pimentovarjon jälkeläiset käyttäytyivät minun ollessa läsnä. Pennut käyttäytyivät aivan kuin pennut. Jostain syystä olin kuvitellut, että Pimentovarjo olisi pitänyt kolmikolle tiukempaa kuria. Hän komensi pentujaan tiukasti, mutta näytti siltä, että pennut unohtaisivat komennuksen muutaman silmänräpäyksen kuluttua.
”En ymmärrä, miten jaksoit tätä vielä toisenkin kerran. Minä olen saanut kuningattarena olemisesta tarpeekseni koko loppuelämäksi”, Pimentovarjo lausahti, kun oli saanut siirrettyä katseensa pennuistaan takaisin minuun. Naaraan katseesta näki, miten väsynyt hän oli. Saatoin jopa tuntea hieman myötätuntoa mustaa naarasta kohtaan.
Olin kiitollinen siitä, etten enää koskaan joutuisi kasvattamaan yhtäkään pentua. Ensimmäinen pentueeni oli ollut täydellinen katastrofi, mutta sentään he olivat ymmärtäneet nopeasti sen, etteivät he saaneet riehua ja huutaa minun seurassani. Varissulan pentuaika oli ollut siedettävämpää. Hän oli jo pentuna osoittanut olevansa huomattavasti parempi kuin sisarensa.
”Noin minäkin ajattelin ensimmäisen pentueeni jälkeen, mutta Pimeyden Metsällä oli varalleni toisia suunnitelmia. Toisella kerralla sentään tiesin, mitä virheitä en ainakaan halunnut tehdä”, kerroin ilmeettömänä. Ellei Varissulka olisi ollut Pimeyden Metsän langettama rangaistus vääristä teoistani, tuskin olisin panostanut hänenkään kasvatukseensa, mutta Pimentovarjon ei tarvinnut tietää asiasta.
”Voisin melkeinpä vannoa, että tämä sinunkin kolmikkosi tulee tuottamaan sinulle järkyttävän määrän pettymyksiä, aivan kuten omani teki. Ensimmäisen pentueeni neljästä pennusta jäljellä on enää vain Sähkötuho, jolla on edes pienet mahdollisuudet pärjätä elämässään”, olin itsekin yllättynyt siitä, miten paljon puhuin. Kaiketi syynä oli pitkään jatkunut seuran puute.
”Mitäs sitten teet, jos Turmaloikka pettyy pentuihinne pahan päiväisesti ja tahtookin tilalle uusia, parempia pentuja? Eivätkös nämäkin pennut saaneet alkunsa vain Turmaloikan toiveesta?” tarkoitukseni ei ollut esittää asiaa ihan niin piikikkäästi kuin se tuli ulos suustani, mutta sanoja ei voinut enää vetää takaisin.

//Pimento?

Kirjoittaja: Auroora

Pennut olivat juuri herättäneet minut uniltani metelillään. Seurasin kolmikkoani katseellani hieman ärtyneenä, mutta en nähnyt, että heidän torumisestaan olisi ollut paljoa hyötyä. Olin saanut viime aikoina huomata, ettei yksikään pennuista ollut perinyt minun rauhallista, tyyntä luonnettani. Turmaloikkakaan ei ollut ollenkaan näin villi kuin tämä kolmikko, joten en tajunnut, mistä heidän energisyytensä kumpusi. Osan heidän luonteestaan pystyi varmaankin laittamaan vain pentuiän piikkiin, mutta minulla oli paha aavistus siitä, ettei ainakaan osa pennuista koskaan kasvaisi ulos tästä rämäpäisyydestä.
”Kaamospentu, pidä vähän pienempää ääntä”, tiuskaisin kollipennulle, joka yritti parhaansa mukaan innostaa sisaruksiaan leikkimään. Säpsähdin hiukan, kun Myrskypentu ponkaisi kylkeni viereltä viivana veljiensä luo; olin kuvitellut, että hän oli sikeässä unessa. Päästin syvän huokauksen; kuningattarena oleminen oli totisesti rankempaa kuin olin kuvitellut. Olin tietysti stressannut paljon sen vaikeutta, mutta en ollut osannut aavistaakaan, miten paljon energiaa se veisi. Ehkä juuri energianpuutteen vuoksi en jaksanut olla pennuille koskaan pitkään vihainen. He osasivat kyllä välillä olla jopa suloisia, minkä nyt minun piinaamiseltani ehtivät.
Askelien ääni pentutarhan sisäänkäynnillä sai minut nostamaan katseeni pentukolmikosta. Olin hiukan yllättynyt kohdatessani Tuhkajuovan vihreiden silmien katseen. En ollut nähnyt naarasta pitkään aikaan; minä en tietenkään ollut päässyt juuri poistumaan pentutarhasta, eikä Tuhkajuova ollut vaivautunut vierailemaan.
”Ajattelin tulla tarkistamaan, että oletko vielä hengissä. Onko elämäsi kuningattarena sellaista kuin olit kuvitellut?” Tuhkajuova kysyi ja asteli lähemmäs, pysyen silti kauempana kolmesta pennustani. En ihmetellyt soturin käytöstä – hän ei ollut koskaan vaikuttanut kissalta, joka erityisesti pitäisi pennuista.
”Ei”, vastasin rehellisesti. ”Paljon rankempaa, eivätkä nämä kolme paljoa auta asiaa.”
Näin juuri sopivasti, miten Myrskypentu kaatoi pienemmän Pyräkkäpennun maan pintaan. Kaamospentu nauroi kovaan ääneen vieressä.
”Olkaa varovaisia, ettette satuta toisianne”, sanoin katsoen kutakin rauhanhäiritsijää tiukasti silmiin. Oli noloa, että he käyttäytyivät tällä tavalla Tuhkajuovan edessä, mutta minkäs sille mahtoi.
”En ymmärrä, miten jaksoit tätä vielä toisenkin kerran. Minä olen saanut kuningattarena olemisesta tarpeekseni koko loppuelämäksi.”

Kirjoittaja: Untuva

Hiirenkorvan alun suurista harjoituksista oli ehtinyt jo kulumaan puolitoista kuuta. Sää oli muuttunut sillä aikaa mukavammaksi, kun lumet olivat jo melkein sulaneet kokonaan ja kaikkialla alkoi näyttämään vihreämmältä. Aurinko lämmitti turkkiani puiden lomitse, kun johdin saalistuspartiota syvemmälle metsään. Mitä tiheämmäksi havumetsä ympärillämme muuttui, sitä enemmän varjopaikoissa näkyi lunta ja sitä viileämmäksi ilma tuntui käyvän.
Viuhkaisin hännälläni ilmaa antaen muulle partiolle merkin pysähtyä. Käännyin katsomaan toisia. Raparperipistos ja Tattihalla katsoivat takaisin. Tattihalla oli päässyt soturiksi ennen suuria harjoituksia, enkä oikein ollut perillä kollin ajatuksen juoksusta. Tämä vaikutti hyvin herkältä, sillä soturi saattoi ottaa ties mitä itseensä. En oikein välittänyt sellaisista kissoista, jotka eivät pystyneet pitämään puoliaan tai ottivat itseensä jokaisesta asiasta, mitä ei välttämättä edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Raparperipistos taas oli tullut tutuksi suurissa harjoituksissa. Olimme tulleet aina toimeen, eikä minulla ollut niin inhottavaa hänen seurassaan kuin muiden. Se sentään vaati jo jotain.
“Tavataan tässä ennen aurinkohuippua, niin ehdimme viemään tuoresaaliin ennen aurinkohuipun partioiden lähtöä”, sanoin ja vilkaisin vielä erikseen keltasilmäistä kollia. Tämä säpsähti hieman tuiman katseeni alla, mutta nyökkäsi sitten pienesti.
“Aloitetaanko? Turha tässä on aikaa hukata”, Raparperipistos sanoi. Naaras oli aina ollut hyvin suorasanainen, mutta sekös ei haitannut. Kyllä jokaisen soturin olisi kuulunut puhua suoraan asiansa, ja sellaisenaan, ei kierrellen tai kaarrellen.
“Selvä, eiköhän aloiteta”, tokaisin hymähtäen. Käänsin kahdelle muulle soturille selkäni ja lähdin rauhallisin askelin havumetsän siimekseen. Hetken päästä sain jo vainun oravasta. Niitä olikin paljon juuri tällä alueella. Havupuut kasvoivat niin, että niiden oli helppo vaihtaa puuta tuosta noin vain loikkaamalla. Se tietenkin hankaloitti minun puuhiani entisestään. Pysähdyin piiloon ison kiven juurelle. Kivi oli vuorautunut vihertäväksi sammaleella, joten minun oli painuttava matalaksi, ettei orava ehtisi erottaa minua ennen kuin itse ehtisin paikantamaan sen olinpaikan. Sitten huomasin sen. Talviturkki oli lähestulkoon jo vaihtunut, joten se näytti hieman repaleiselta. Lähdin vaanien lähestymään oravaa. Onneksi tuuli oli puolellani ja se henkäisi minua vastaan viiksikarvojani värisyttäen. Muuten en olisi saanut oravasta vainua ja se olisi jo ehtinyt haistaa minut. Eläin nakersi jotain poskiinsa kuusen juurella. Raksahdus. Salamannopeasti vilkaisin käpälääni, jonka olin epähuomiossa siirtänyt oksan päälle. Oksa oli murentunut kahtia varatessa sen päälle painoani ja aiheuttaen äänen, jonka oravakin oli heti huomannut. Se nosti päänsä, vilkaisi minua ja oli lähdössä pakoon. Nopeasti lähdin kohti puuta ja kiersin sen toiselle puolelle. Orava kiirehti kovaa vauhtia latvaa kohti, minä perässä. Neulaset raapivat ikävästi kylkiäni, kun ponnistelin ylemmäs. Onneksi kiipeäminen kuului vahvuuksiini. Äkkiä kokeilin onneani ja kiersin rungon toiselle puolelle. Orava oli jo juoksemassa syliini, kunnes se nopeasti vaihtoi suuntaa. Lähdin kiitämään alas aivan oravan kannoilla. Päästessäni alas maahan kompuroin ja orava katosi kynsistäni. Olin minäkin yksi hiirenaivo, sätin itseäni. Jos jokin asia vaivasi, niin se oli saalistustaitoni. En yhtä kehno ollut mitä oppilaana, mutta siltikin olin vielä soturinakin joutunut palaamaan tyhjin tassuin takaisin leiriin. Kyllä sellainen hävetti. Lehtikadon aikaan saalistuspartioissa oli ollut erityisen hankalaa. Kuitenkin nyt, kun riistaa riitti, oli paljon paremmat mahdollisuudet saada saalista.
Palatessani muiden partion jäsenten luokse roikutin hampaissani päästäistä. Aika kehno saalis tässä ajassa, mutta ainakin se oli jotain. Raparperipistos oli saanut kiinni linnun ja kaksi hiirtä. Naaras olikin etevä saalistaja. Tattihalla taas roikutti hampaissaan jäniksen poikasta. Ne olivat helpompia saada kiinni, mitä aikuiset yksilöt. Soturi oli ilmeisemmin käynyt lähempänä Lehtikuusilaaksoa, sillä jänikset viihtyivät sillä puolella paljon paremmin, mitä täällä havumetsän siimeksessä. Ehkä siksi toisen aika olikin mennyt pelkän jäniksen metsästykseen.
“Eiköhän palata takaisin leiriin!” mumisin parhaani mukaan päästäisen edelleen roikkuessa hampaissani.
“Kappas, Tuimakatse, sinäkin sait jotain kiinni”, Raparperipistos sanoi ja nappasi saaliinsa mukaansa. Tyydyin hymähtämään vastaukseksi.
Matkalla palasin miettimään viimeistä puoltatoista kuuta. Kuolonklaani oli menettänyt kaksi oppilasta joen tulvimisen takia, ja Maustetassu oli lopulta ryhtynyt erakoksi. En voinut sietää kissoja, jotka noin vain käänsivät selkänsä Kuolonklaanille. Iljettävää. Ehkä mielipiteeni oli muodostunut enemmänkin Järkäletassun kuin minkään muun yksittäistapauksen takia. Sentään olin saanut uuden yrityksen Lumikkoviiksen kanssa. Naaras oli päässyt suurten harjoitusten jälkeen jo soturiksi, kun oli osoittautunut jo hyvin valmiiksi koulutuksensa suhteen. Joukkue oli sijoittunut kolmanneksi, mikä oli parhain tulos Kuolonklaanin oppilaiden joukossa. Se kyllä vähän inhotti, miten eloklaanilaisten joukkueet olivat pärjänneet niin hyvin. Ei siinä ollut paljoa omaa joukkuettakaan kehumista. Kyllä meidän puoleltamme olisi pitänyt parempaan pystyä. Joka tapauksessa, toivoin Punatähden suovan minulle tulevaisuudessa enemmänkin oppilaita. Tuntui, että minulla oli vielä niin paljon annettavaa ja muokattavaa sillä saralla. Ei siinä, Lumikkoviiksi oli varmasti kaksin verroin parempi soturi, mitä muista koulutettavista olisi tullut. Koin todella olevani valmis kouluttamaan muitakin oppilaita. Nyt kun mestarin velvollisuuteni olivat kadonneet arki tuntui aiempaa tyhjemmältä. Olin yrittänyt täyttää sitä partioilla. Olin jopa käynyt erikseen vihjaamassa Henkäysvarjolle, että minut saisi laittaa kunnolla hommiin. Käpälissäni oli outo kutina, mitä en ollut aikaisemmin tuntenut. Minun oli saatava olla enemmän hyödyksi klaanille tai ainakin keksittävä jotain tekemistä.
Saavuimme takaisin leiriin piikkihernetunnelin kautta peräkanaa. Saaliit kävimme jättämässä tuoresaaliskasaan, joka näyttikin todella täydeltä. Lehtikadon jälkeen varsinkin. Katsoin, kuinka aurinkohuipun partiot alkoivat kerääntymään uloskäynnin luokse tekemään lähtöä. Olimme oman partioni kanssa olleet ihan aikataulussa. Nyökkäsin Raparperipistolle ja Tattihallalle hyvästiksi. Suuntasin kohti sotureiden pesää. Samapa se kai oli levähtää hieman ennen myöhempään rajapartioon lähtöä.

Kirjoittaja: Auroora

Myrskypentu oli juuri saamassa kiinni lihavan hiiren, kun hänen unensa keskeytettiin. Syypäänä olivat ketkäpä muutkaan kuin Pyräkkäpentu ja Kaamospentu, joista etenkin jälkimmäinen piti kovaa mekkalaa. Ei sillä, että mekkala olisi muuten haitannut Myrskypentua, päinvastoin: hän kovin nautti metelistä ja melskeestä. Uni oli kuitenkin päättynyt juuri kesken hyvän kohdan.
Myrskypentu raotti silmiään ja katseli unihiekan läpi sisaruksiaan. Naaraspentu oli vielä puoliksi unten mailla, mutta pelkästään sanan ”leikki” kuuleminen sai hänet ponkaisemaan pystyyn. Pimentovarjo säpsähti hiukan, kun kookas pentu syöksähti salamana hänen viereltään sisarustensa luo.
”Sanoiko joku haluavansa leikkiä?” Myrskypentu kysyi innoissaan häntä ilosta kiemurrellen. Mikään ei ollut parempaa kuin leikkiminen! Ehkä mestareiden oppilaille pitämät harjoitukset olisivat, mutta niihin ei pentuja jostain syystä päästetty. Hiirenkorvan harjoituksista kuullessaan Myrskypentu oli ollut jo valmis livahtamaan yön turvin pentutarhasta kisailuun osallistuakseen, mutta Pimentovarjo oli kumma kyllä arvannut hänen aikeensa. Mielestänsä Myrskypentu oli hiipinyt hänen viereltään hipihiljaa, mutta jotenkin vain hänen emonsa oli saanut hänet kannettua takaisin nukkumaan.
”Sanoin. Onko sinulla sammalta korvissa?” Kaamospentu kysyi tuhahtaen. Sammalta?
”Ei tietenkään”, Myrskypentu vastasi hämmentyneenä. Hän piti korvansa puhtaina, tai jos niiden peseminen joskus unohtuikin, Pimentovarjo teki sen hänen puolestaan. Naaraspentu päätti jättää veljensä kommentin huomiotta.
”Mitä leikitään? Haluatteko leikkiä taistelua?” Myrskypentu kysyi ja laskeutui vaanimisasentoon. ”Te olette eloklaanilaisia, jotka tunkeutuvat meidän reviirillemme! Ja minä olen urhea Kuolonklaanin soturi, joka puolustaa klaaniaan viimeiseen hengenvetoon!”

//Pyräkkä?

Kirjoittaja: Auroora

Häkki keikkui kaksijalan kantaessa sitä – ja meitä sen mukana – poispäin Kuolonklaanin reviiriltä. Kaksijalka oli vaikuttanut ärtyneeltä, mikä teki hänestä arvaamattoman ja vaarallisen. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan meille vihainen, mutta tilanne ei näyttänyt osaltamme hyvältä.
Aaltosalama oli jähmettynyt paikoilleen, ilmeisesti säikähdyksestä, enkä minä ollut yhtään sen rohkeampi. Seisoin häkin nurkassa tuijottaen kaksijalkaa karvat pystyssä, peläten sen seuraavaa liikettä. Tiesimme jo, ettei tästä kapistuksesta ollut pääsemistä, sillä seinät olivat liian lujat. Henkemme olivat siis täysin kaksijalan käpälissä. En uskaltanut edes arvata mitä hän meille tekisi, jos onnistuisi viemään meidät pois kotiseudultamme omaan pesäänsä. Meidän oli yritettävä jollain tavalla päästä täältä.
”Lehtituuli! Pikkukaaos!” huusin toivoen ääneni kantavan klaanitovereidemme korviin. Ääneni sai voimakkuutta enemmänkin pelosta kuin rohkeudesta. Myös Aaltosalama yhtyi avunhuutoihin, mutta ennen kun pääsimme kunnolla ääneen, häkki heilahti yhtäkkisesti pystyasentoon. Kaaduimme molemmat luolan pohjalle koipien ja häntien epämääräiseksi kasaksi.
Kaksijalka ravisti häkkiä voimakkaasti riepotellen meitä sen sisällä. Samalla se piti kovaa mekkalaa naama punaisena, sylki suusta roiskuen. En uskaltanut hievahtaakaan, tuijotin vain silmät suurina. Tiesin, että tulisin näkemään nuo kasvot vielä pitkään painajaisissani – jos siis selviäisimme tästä ja pääsisinkin joskus vielä nukkumaan.
Viimein kaksijalka suoristi vankilamme ja pääsimme kapuamaan takaisin jaloillemme. Se lähti puhisten tarpomaan eteenpäin, vieden meitä ties minne. Tähyilin häkin raoista kaksijalan kulkusuuntaan, mutta näin vain metsää ja kauempana siintävän ukkospolun. Kun kaksijalan askeleet lähestyivät polkua ja kulkivat pian sen suuntaisesti, aloin hiukan panikoida.
”Minulla on paha aavistus tästä”, kuiskasin Aaltosalamalle, joka oli hänen katseestaan päätellen myös huomannut kaksijalan kulkusuunnan.
”Kuin myös”, soturinaaras vastasi hiljaa. Ukkospolku ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Emme joutuneet koskaan normaalipäivinä ylittämään sitä, mutta silloin tällöin joku oli sen yli kulkenut. Kun he kertoivat tapahtuneesta, kissat vaikuttivat aina hiukan jännittyneiltä. Kaksijalkojen hirviöt, jotka polulla aina juoksivat, olivat hyvin vaarallisia. Tiesin monien kuolleenkin niiden takia.
Kaksijalka ei kuitenkaan jättänyt meitä polulle, mikä oli ollut pahin pelkoni. Sen seuraava liike saattoi kuitenkin olla vielä huolestuttavampi. Kaksijalka käveli erään hirviön luo, joka lepäsi polun vieressä, aukaisi siinä olevan luukun ja tunki meidät sisään. Se kääntyi vielä äksyilemään meille ennen kuin sulki avaamansa luukun ja jäimme yksin pimeään.
”Mitäs nyt?” kysyin hetken päästä, kun kuulin kaksijalan askelten loittonevan. Olin vakuuttunut, ettei kukaan koko Kuolonklaanin historian aikana ollut joutunut yhtä pahaan pulaan.

//Aalto?

Kirjoittaja: Aura

Kaamospentu nukkua tuhisi emonsa Pimentovarjon vatsansa vierellä. Kollin pienet tassut liikkuivat hänen unensa mukana, kolli uneksi suuresta kettutaistelusta perheensä kanssa. Kolli käännähti selälleen ja tuhisi suureen ääneen. Pennun suusta kuului myös vingahduksia, sen verran jännittävää unta hän näki! Kollipentu tunsi tökkäisyjä vatsassaan ja lopulta hän heräsi. ”Pyräkkäpentu”, Kaamospentu miukaisi ja katsoi vieressä nukkuvaa Myrskypentua. Laiskuri! Kaamospentu kömpi tassuilleen ja katsoi sisaruksiaan.
”HERÄTYYYYS, KAIKKI YLÖS!!” kollipentu kuulutti ja lähti kipittelemään emonsa hännän päälle turvaan. Kaamospentu kiipesi kömpelösti Pimentovarjon hännän päälle ja katseli naaraan hännän joukosta pentutarhan muita asukkeja. Hän halusi olla muita korkeammalla.
”Katsokaa minua! Minä voitin emon hännän häntätaistelussa”, Kaamospentu kehuskeli ja leipoi tummaturkkisen naaraan häntäkarvoja. Hän oli kuullut oppilaiden palanneen hetki sitten suurista harjoituksista ja pentua harmitti. Hän olisi halunnut myös osallistua suuriin harjoituksiin!
”Minäkin haluan harjoitella. Miksi Punatähti ei voinut päästää meitä harjoittelemaan”, Kaamospentu märisi ja liukui hännän päältä alas, tupsahtaen Pyräkkäpentua päin.
”Pyräkkäpentu, olet pieni ja pehmeä”, Kaamospentu töksäytti ja tökki veljensä raidallista turkkia. Kaamospentu horjahti kuonolleen kompastuessaan Pyräkkäpentuun ja katsahti ympärilleen harmistuneena. Hän toivoi, että kukaan ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Pentu ei halunnut muiden huomaavan hänen epäonnistumisiaan! Kaamospentu hoiperteli Pimentovarjon pään puolelle ja tapitti emoaan silmiin. Pimentovarjo sukaisi poikaansa otsaa ja hymyili toiselle hennosti.
”Tahdon tehdä jotain, minulla on tylsää. Nuppupennun leikit ovat nössöjä, hän ei halua leikkiä taistelua”, Kaamospentu valitti sisaruksilleen ja emolleen. Tummapiirteinen kolli oli yrittänyt pyytää naarasta leikkimään, mutta toinen ei ollut halunnut leikkiä taistelua. Se oli Kaamospennusta tylsää ja hän oli päättänyt, että ei leikkisi ikinä nössöjä leikkejä.
”Pyräkkäpentu, Myrskypentu-”, pentu oli naukaisemassa, kunnes Tuhkajuova asteli pentutarhaan. Kaamospennun huomio kiinnittyi vanhempaan soturiin, toinen oli valtava!
”Jättiläissoturi!” Kaamospentu kiljaisi ja loikkasi sitten sisaruksiaan päin, kaataen heidät yhteen läjään.
”Tehdään jotain, minä haluan leikkiä”, Kaamospentu nurisi tyytymättömänä.
”Sen vuoksi minä herätinkin teidät, te tässä nukuitte ikuisuuden”, Pyräkkäpentu huokaisi Kaamospennulle.

//Sisarukset?