Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Auroora

Suuntasin katseeni tiukasti eteenpäin Jääviillon kiriessä kulkemaan rinnallani. Toivoni siitä, ettei soturi avaisi suutaan, sai kadota nopeasti.
”Oletko kuullut, että Eloklaani sairastutti tarkoituksellisesti Punatähden viheryskään, jotta tauti leviäisi klaanissamme ja heikentäisi meitä?” Jääviilto kysyi vilkaisten suuntaani. Kurtistin kulmiani. *Mitä ihmettä.* En ollut varma, oliko kolli tosissaan vai yrittikö vain saada minusta reaktiota irti noin provosoivalla kysymyksellä. En ollut itse miettinyt viheryskän alkuperää sen kummemmin. Olin kuullut, että Eloklaani oli ensin joutunut sen uhriksi, minkä jälkeen tauti oli saapunut Kuolonklaaniin. Ei kuitenkaan ollut mitään syytä olettaa, että tauti oli ensinnäkään levinnyt Eloklaanista, saati sitten heidän tahallaan levittämänä. Viheryskä oli pelätty sairaus, josta Kuolonklaani kärsi joka lehtikato ja oli kuulemani mukaan kärsinyt jo ennen Eloklaanin syntyä.
”En. Ihmettelen kyllä, mistä sinä olet moista kuullut”, vastasin piikikkäästi. ”Todennäköisesti viheryskä olisi saapunut klaaniimme joka tapauksessa. Luuletko, että eloklaanilaisilla riittäisi oveluutta tuollaiseen?”
Eloklaani oli silmissäni aina vaikuttanut klaanilta, jolle rauha oli tärkeää. En uskonut, että klaani tahallaan haluaisi sorkkia ampiaispesää. Välimme olivat muutenkin jo tarpeeksi kireät. Silti olin kiinnostunut kuulemaan lisää Jääviillon teoriasta. Hän ei vaikuttanut olevan kovinkaan tyhmä, joten jotain perää hänen väitteellään oli oltava.

//Jää?
//181 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Tuintui ihan kuin aivan äsken Orvokkitassu ja minä olimme leikkimässä pentuina. Nyt minäkin pääsen oppilaaksi! “Lumikkopentu tästä lähtien olet Lumikkotassu ja mestarisi on Tuimakatse,” Punatähti sanoi aukion keskellä edessäni. Olin räjähtää ylpeydestä ja innosta. Pääsemme harjoittelemaan yhdessä Orvokkitassun ja hänen mestarinsa Varissulan kanssa. “Lumikkotassu!” Orvokkitassu huudahti innokkaasti. Kehräsin mutta mielialani laski hieman, kun huomasin kissojen hälvenevän aukiolta. Tuimakatse asteli luokseni. Orvokkitassu heilautti häntäänsä. “Mene oitis Tuimakatseen luo,” hän hoputti ja jäi katselemaan kun astelin ujona suuren kollin luo. “Hei,” sanoin hiljaa ja kaduin sitä heti, koska minua alkoi pelottamaan, että tein huonon ensivaikutelman. Siirtelin tassujani ujona, kun kolli mittaili minua päästä hännänpäähän asti. “Olet kai ihan kelvollinen mutta tuon ujouden ja hiljaisuuden voisi kitkeä ja valjastaa vaikka taistelutaitoihin,” hän sanoi. Kauhistuin, koska en halunnut muuttaa itseäni. “En ole ujo enkä hiljainen,” sanoin ja nostin pääni pystyyn urheana. “Tuon halusinkin kuulla,” Tuimakatseen silmät välähtivät ylpeydestä. “Lähdetäänpäs sitten katsomaan reviiriä,” hän sanoi. Nyökkäsin ja lähdin kollin perään. Ensimmäistä kertaa astelin itse piikkiherne tunnelista ulos. Jalkani tärisivät innosta ja onnesta. Toivoin, että Orvokkitassukin olisi ollut mukana. Näin Mäyrätassun mestarinsa Sähkötuhon kanssa. Kollit olivat juuri tulossa metsältä. Tervehdin Mäyrätassua hännän heilautuksella ja jatkoimme matkaa eri suuntiin. Päästyämme lammelle jonka arvelin olevan Hehkulampi pysähdyimme. “Tässä on Hehkulampi raja kulkee tuolla toisella puolella. Jatketaa,” hän naukui. Jatkoimme matkaa. Kävelimme parin männyn luokse ja siitä ukkospolulle. “Tässä on ukkospolku. Se on hyvin vaarallinen eikä meidän yleensä tarvitse ylittää sitä,” hän kertoi ja ajatukseni alkoivat harhailla. Kurkottelin koskettamaan mustaakiveä, josta ukkospolku oli tehty. “Odotetaan het-” hänen lauseensa katkesi, kun hänen oli pakko työntää minua kauemmas ukkospolulta. Hirviö vilahti ohitseni ja sydämeni läpätti lujaa. “Olisit voinut jäädä alle niinkuin tuo,” Tuimakatse sanoi hieman hermostuneena osoittaen kania, joka lojui maassa omituisessa asennossa. Värähdin hiljaa. “Uteliaisuus ei ole huono asia mutta se voi johtaa huonoihin asioihin,” mestarini sanoi ja värisin edelleen kauhistuneena. “Jatketaa,” kolli sanoi kömpelösti eikä osannut lohduttaa minua. Jatkoimme matkaa rajoja pitkin kunnes pääsimme laaksoon. “Tämä tässä on Lehtikuusilaakso,” Tuimakatse sanoi kuin ohi mennen ja jatkoimme matkaa metsään. Tassutimme hiljaisina metsän halki ja leirille päin. Minulla ja Tuimakatseella on joitakin yhteneväisyyksiä: kummallakaan ei ole perhettä ja kummatkin haluavat olla suuria sotureita. Tietenkin toinen on jo, lisäsin syyllisyyden tuntoisena. Pian olimmekin jo leirillä ja pujahdimme sisään tunnelista josta olimme lähteneet. “Nyt voit mennä tekemään makuusijan oppilaiden pesään,” Tuimakatse sanoi. Tein työtä käskettyä ja lähdin valitsemaan pesääni.
//386 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Makasin pentutarhassa, minulka oli hyvin tylsää. Milloin pääsen oppilaaksi? Pohdin asioita. Olin jo ainakin kuusikuuta vanha, milloin Punatähti oikein ajatteli nimetä minut? Nousin ylös, ja kävelin ulos pentutarhasta. Katselin ympärilleni, kaikki tekivät omia päivä askareitaan. Päätin leikkiä jotain, katsoin leirin seinää. Ahaa! Voisin harjoitella kiipeilyä tuita seinää vasten. Kävelin seinämän luo ja mittailin sitä katseellani. hyppäsin ja yritin kiivetä, mutta tipuin maahan. Auts! Se sattui, ravistelin päätäni, miksi tein noin tyhmiä asioita? Päätin rakentaa seuraavaksi lumikissan! Rakensin sen nopeasti ja etsin kiviä. Olin aika tyytyväinen tulokseen. Käänsin katseeni ja näin Mäyrätassun, hän oli kyllä komea. Pääsen varmasti ihan näillä hetkillä oppilasksi, ajattelin. Näin Punatähden kävelevän leirin keskustaan.
”Kaikki tänne klaanikokoukseen!” Punatähti ulvaisi kovaan ääneen. Kissat kokoontuvat Punatähden ympärille, kävelin kissojen joukkoon. Nimittikö Punatähti nyt minut!
”Orvokkipennusta tulee tänään oppilas. Hänen oppilas nimensä on Orvokkitassu ja mestarina toimii Varissulka.” Punatähti ilmoitti kissoille.
”Orvokkitassu! Orvokkitassu” kissat hurrasivat uutta nimeäni, olin pakahtua ylpeydestä! Tätä hetkeä olin toivonut koko elämäni. Punatähti lähti ja kissat hajaantuivat tekemään omia asioita. Näin Varissulan, kävelin kollin luokse.
”Hei, olet mestarini” sanoin Varissulalle ja hymyilin hänelle.

//177 sanaa
//Varis?

Kirjoittaja: Elandra

Lumikkopentu: 48kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Saat mestariksesi Tuimakatseen.

Jääviilto: 6kp –

Aaltosalama: 14kp –

Huomenkyyhky: 23kp! –

Orvokkipentu: 13kp – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Saat mestariksesi Varissulan.

Mäyrätassu: 8kp –

Kirjoittaja: Ruska

Nukuin sikeästi, mutta heräsin melkein heti, ei huvittanut nukkua. Nousin uneliiana istumaan, Lumikkopentu nukkui yhä pedillään sikeästi. Hymyilin ja nousin seisomaan, kävelin vatukkaverholle ja katselin haikaillen aukiolle. Tänään Kuolonklaaniin oli liittynyt Mäyrätassu, hän oli aika komea, eikun siis ei mitään. En halunnut kenenkään tietävän että olin ihastunut oppilaaseen, vaikka näin hänet ensi kerran hetki sitten. Hän vain oli… ihana. Mutta eihän pennut voi ihastua? Eihän? Ravistelin nuo tyhmät ajatukset pois päästäni ja tiirailin yhä aukiolle. Minua kiinnosti mitä Punatähti tekee, mutta en nähnyt kollia missään. Huokaisin ja katsoin riustakasaa, voisin käydä hakemassa jotain riistaa itselleni. Kävelin riistakasan luo ja nappasin pienen hiiren, eihän minulla edes ollut kova nälkä. Jolkotin takaisin pentutarhalle ja söin hiiren nopeasti, oli jo alkanut hämärtyä enkä halunnut vielä mennä nukkumaan. Toivottavasti ehdin vielä tänään leikkiä Lumikkopennun kanssa, ja nähdä Mäyrätassun, ei kun siis ei mitään. Hei, kohta pääsen oppilaiden pesään nukkumaan ja toivottavasti voin laittaa petini lähelle Mäyrätassua. Miksi? Lopeta nuo ajatukset Orvokkipentu! Lopeta! Hoin itselleni mielessäni, ei auttanut, vaikka kuinka yritän ajattelin vain Mäyrätassua. Huomasin pientä liikettä eräällä vuoteella, Lumikkopentu! Käännyin ympäri ja suuntasin naaraan vuoteelle. Hän vain käänsi kylkeä, höh. Tökin Lumikkopentua ja lopulta tämä ärähti ja nousi istumaan, hän näytti väsyneeltä.
”Leikitäänkö?” Kysyin ja hymyilin hänelle herttaisesti.

//204 sanaa
//Lumikko?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin, kun Punatähti ja se kolli tulivat pesästä Henkäysvarjo perässään. “Kissat! Haluan kertoa klaanimme uudesta jäsenestä,” Punatähti huusi kovalla äänellä. Kissat kokoontuivat aukion keskelle ja minä tungin muiden välistä eteen, jotta näkisin kollin lähempää. Kissa katseli meitä ja hänen katseensa osui minuun. Hymyilin, ja hän katseli minua tutkivasti. Yritin näyttää mahdollisimman isolta ja vaikuttavalta. Kolli näytti urhealta, itsevarmalta ja ihailtavan jäätävältä. Kissa ikäänkuin huokui itsevarmuutta ympärilleen. Haluaisin olla kuten hän, aivan varma itsestäni ja kuitenkin sen verran kiltin näköinen etteikö minua voisi lähestyä. Unohduin katselemaan häntä. “Mäyrä on esittänyt toiveen päästä Kuolonklaanin jäseneksi ja olen hyväksynyt tämän,” Kuolonklaanin päällikkö sanoi ylväänä ja itsevarmana sellaisena kissana jollainen haluaisin olla. “Tästä lähtien häntä kutsutaan Mäyrätassuksi ja hänen mestarinaan toimii Sähkötuho, koska Aaltosalama on nyt soturi joten Sähkötuho kelpaa sinulle hyvin,” Punatähti sanoi ja poistui aukiolta. Minä jäin Mäyrätassun ja Sähkötuhon kanssa painanteeseen, kun muut kissat lähtivät omiin puuhiinsa. “Hei, Mäyrätassu,” sanoin tuttavallisesti. Mäyrätassu… Mäyrätassu sopii hänelle… Tuleekohan hänestä Mäyräturkki? mietin uteliaana. “Hei, Lumikkopentu,” kolli toisti kömpelösti. Se huvitti minua joten kehräsin ja huomasin hänen ilmeestään, että se oli ollut hänenkin mielestään hauskaa. Nyökkäsin kunnioittavasti uudelle oppilaalle, koska hänen uusi mestarinsa Sähkötuho oli aikeissa avata suunsa. “Aloitetaan,” hän sanoi oppilaalleen ja nyökkäsin Sähkötuhollekkin kunniottavasti mutta jäykemmin kuin Mäyrätassulle. Lähdin tepsuttamaan kauemmas. “Tuo tuossa on pentutarha, siellä nukkuvat pennut, heidän emonsa ja klaaninvanhimmat. Tuolla on parantajanpesä ja tuolla on sotureiden- ja tässä oppilaidenpesät. Lähdemme ensin keräämään sammalia uutta pesääsi varten sitten saat tutustua muihin kissoihin ja leiriimme,” ehdin kuulla, kun kolli kertoi oppilaalleen. Menin sisään pentutarhaan huomasin Orvokkipennun ja yllätin hänet takaapäin hyökkäämällä. Syöksyin hänen selkäänsä. “Arvaa kuka palasi parantajalta!” kiljahdin kehräten. Orvokkipentu tappeli vastaan kehräten myös. Syöksyin Orvokkipennun vatsan alle ja nostin häntä selälläni ylemmäs. Naaras takoi selkääni käpälillään vahvasti mutta kuitenkin hellästi ettei satuttaisi minua. Kehräsin vieläkin iloisempana ystävästäni. Puraisin Orvokkipennun lapaa niin etten satuttanut häntä. Orvokkipentu kuitenkin kiljahti ja tarttui käpälillään selkääni. Yritin riuhtoa itseni irti hänestä mutta tajusin paremman keinon ja vedin toiselta pennulta jalat alta. Hyppäsin Orvokkipennun päälle ja rääkäisin voittoni merkiksi. Orvokkipentu ei kuitenkaan hellittänyt allani vaan hyödynsi tilanteen ja liukui altani. “Et voittanutkaan!” hän huudahti. “Tasapeli,” sanoin huohottaen mutta kehräten. “En malta odottaa, että saamme harjoitella yhdessä!” hänen ystävänsä kehräsi. “En minäkään,” sanoin onnellisena. Hymyilin ja kävin pitkäkseni omalle makuusijalleeni. Orvokkipentu kävi makuulle omaansa kehräten edelleen. Painoin silmäni kiinni ja nukahdin nopeasti, koska olin todella uupunut.

Kirjoittaja: Saaga

Istahdin Punatähden pesään josta Kylmäliekki ja Huomenkyyhky livahtivat pois. Pian pesään ilmestyi uusi kissa. “Tässä on Henkäysvarjo,” Punatähti kertoi jatkaen pikaisesti, “Soturini löysivät sinut meidän reviiriltämme. Emme hyväksy erakkoja reviirillemme.” Heilautin häntääni vaivautuneena. “Anteeksi, en tiennyt reviireistä vielä silloin, kun löysin tänne,” sanoin ja vaihdoin asentoa Henkäysvarjon halveksivan katseen alla. “Selvä. Mutta minun on pyydettävä sinua poistumaan välittömästi leiristämme ja reviiriltämme,” Punatähti jatkoi itsevarmasti. “Haluaisin itseasiassa liittyä klaaniinne,” sanoi vähän epävarmemmin. “Missä emosi tai isäsi sitten on?” hän kysyi hämmästyneenä kysymyksestäni, mikä lisäsi itsevarmuuttani hiukan. “Isäni katosi ennen syntymääni ja emoni… hän hylkäsi minut ja sisareni,” sanoin hiukan surullisena perheeni kohtalosta. “Missä sisaresi on nyt?” Punatähti jatkoi kyselemistä, mikä ei haitannut minua. “Hän on kuollut,” sanoin sen enempiä selittelemättä. “Ymmärrän. Miksi haluaisit liittyä juuri Kuolonklaaniin?” Punatähti kysyi ystävälliseen mutta hieman pikaiseen sävyyn. “Haluisin vain elää jossain tietyssä paikassa ja emoni kertoi klaaneista minulle ja sisarelleni ennen kuin lähti,” kerroin. “Jos liittyisit sinun pitäisi noudattaa klaanimme sääntöjä ja hylätä erakkoelämäsi taaksesi,” hän sanoi tiukasti. Nyökkäsin empimättä ja innoissani mutta peitin jokaisen tunteeni paitsi kunnioituksen ja itsevarmuuden. “Tule sitten klaanin eteen niin teemme sinusta kuolonklaanin oppilaan,” kolli sanoi ja lähti pesästä. Seurasin häntä hiljaisena ja pidin tunteeni edelleen piilossa. “Kissat! Haluan kertoa klaanimme uudesta jäsenestä,” Punatähti huusi kovalla äänellä. Kissat kokoontuivat ympärillemme aukion keskelle. Katsoin kissoja hieman yllättyneenä heidän määrästään mutta valkeanharmaa turkki pisti silmääni erityisenä. Lumikkopentu hymyili minulle katsellen minua hieman ylöspäin. Pentu ei ollut edes hirveän paljon nuorempi kuin itse olin. “Mäyrä on esittänyt toiveen päästä Kuolonklaanin jäseneksi ja olen hyväksynyt tämän,” Kuolonklaanin päällikkö sanoi ylväänä ja itsevarmana sellaisena kissana jollainen haluaisin olla. “Tästä lähtien häntä kutsutaan Mäyrätassuksi ja hänen mestarinaan toimii Sähkötuho, koska Aaltosalama on nyt soturi joten Sähkötuho kelpaa sinulle hyvin,” Punatähti sanoi ja poistui aukiolta jättäen minut ja mestarini katselemaan toisiamme. Muut kissat lähtivät omiin askareihinsa paitsi Lumikkopentu. “Hei, Mäyrätassu,” pentu sanoi ystävälliseen sävyyn. “Hei, Lumikkopentu,” sanoi takaisin tökerösti, mikä selvästi huvitti naarasta. Pentu kehräsi ja nyökkäsi kunniottavasti minulle. “Aloitetaan,” Sähkötuho sanoi minulle arvokkaasti. Lumikkopentu nyökkäsi taas ja tepsutti yhteen pesistä. “Tuo tuossa on pentutarha, siellä nukkuvat pennut, heidän emonsa ja klaaninvanhimmat. Tuolla on parantajanpesä ja tuolla on sotureiden- ja tässä oppilaidenpesät. Lähdemme ensin keräämään sammalia uutta pesääsi varten sitten saat tutustua muihin kissoihin ja leiriimme,” kolli kertoi.
//373 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Minulla oli tylsää, Lumikkopentu oli joutunut parantajalle kun hän loukkasi itsensä. Huomasin kepin jonka naaras pentu oli laittanut. Haluaisin kovasti kokeilla tasapainottelua, mutta Mäntyviiksi kielsi etten loukkaisi itseäni. Voisin leikkiä Maustepennun kanssa, mutta hän oli hiukan pelottava. Näin mustan pennun pentutarhan sisäpuolella, kävelin hänen luokse.
”Hei, tahtoisitko leikkiä kanssani?” kysyin ujosti ja katselin käpäliini.
Maustepentu katseli minua hämmentyneenä.
”Joo! Voidaan! Jos leikitään kamppailua!” Maustepentu hihkaisi ja hyppäsi päälleni.
Minut oli painettu maata vasten, koitin päästä pois pennun alta, mutta en onnistunut. Löin hiljaa takarassuillani Maustepennun vatsaa, joka leikki haavoittuvansa ja horjahti taaksepäin. Löin hiljaa tassullani Maustepennun päätä. Hän löi minua rakaisin rintaan. Leikki tapoelimme kunnes minun oli myönnettävä tappioni.
”Okei, sinä voitit” sanoin ja Maustepentu päästi minut otteestaan.
Hyvästelin hänet hännän heilautuksella ja kävelin ulos. Näin Hehkuaskeleen touhuamassa pesässään ja Routatassun poistumasta sieltä. Hän oli varmaan auttanut Hehkuaskelta. Näin silmäkulmastani taas sen kepin, jos nyt tämän kerran. Ei Mäntyviiksi huomaa! Kävelin kepin luo ja vilkuilin ympärilleni, laitoin varovasti toisen tassuni kepin päälle. Se kesti painoani, sitten laitoin toisen tassun. Lopulta seisoin kepin päällä ja kävelin varovasti eteenpäin. Kävelin neljä askelta ja kun koitin viidettä, kaaduin. Horjahdin kepin päältä maahan ja löin itseni lumeen. Se ei sattunut yhtään, onneksi! Nousin ylös ja ravistelin lunta turkistani, en kokeile toista kertaa, sen voin sanoa. Täytyy keksiä jotain muuta, parempaa tekemistä. Katselin ympärilleni, ei mitään kiinnostavaa. Niskasni tippui lunta, ei kai taas se kirottu lintu!? Katsoin vihaisena ylös, ja siellä se oli LINTU! Katselin sitä vohaisesti ja kävelin pois päin, se katseli minua. Säikähdin kauheasti, juoksin äkkiä takaisin oesään. Sitten kun olen oppilas, niin lintu saa kyytiä! Ihan varmasti! Käoerryin Mäntyviiksen viereen, hänen lämpönsä tuntui ihanalta. Otin mukavamman asennon ja tiirailin vatukkaverhon läpi aukiota. Näin oppilaita ja sotureita. Jotkut poistuivat leiristä ja jotkut harjoittelivat aukiolla, en malta odottaa että pääsen oppilaaksi. Niin pääsen kostamaan sille hiirenaivoiselle linnulle! Ja sen jälkeen minusta tulee soturi, ja ehkä löydän kumppanin ja saan pentuja. Se on unelmani, enkä toivo mitään muuta. Toivon itselleni vain hyvän elämän ja rakastavan perheen, muuta en tarvitsekkaan tässä maailmassa. Ajattelin itsekseni ja lopulta nukahdin.

//341 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

*Unessa*
Juoksin pitkin mäntymetsää Kuolonklaanin reviirillä. Pysähdyin liukuen korkean puun vierelle. Haistoin hiiren jossain lähellä. Sivuutin riistan tuoksun, koska haistoin kissan. Jonkun vieraan kissan. Huiskaisin häntääni ja kiipesin puuhun. Yritin paikallistaa toista kissaa ja hyppelin puusta toiseen. Löysin vieraan kissan jonka rähjäinen turkki ja isokokoisuus sai minut ajattelemaan. Onkohan hän erakko? mietin. Kissa vaani hiirtä harmaamusta turkki väreillen. Vieras kolli hyppäsi oravan kimppuun ja tappoi sen. Se oli meidän riistaamme! värähdin närkästyksestä. Tiesin etten saisi edes olla ulkona mutta se ei nyt haitannut. Tassuni lipsahti oksalta ja vinkaisin mutta sain onneksi tasapainoni takaisin. Kissa säikähti ääntäni ja hyppäsi pystyyn. Lumi kissan alla narahti. Painauduin oksaa vasten toivoen ettei vieras kolli huomaisi minua. Oksa jolla makasin oli liukas jäästä ja lumesta. Kissa nosti valkoista päätään korvat pystyssä valppaana uhkaavien vaarojen varalta. Kissan pään keskellä meni musta raita. Nousin oksalla pystyyn ja lipsahdin oksalta tippuen hankeen.

Heräsin hätkähtäen turkki aivan lumessa. Se kissa unessani… Se kissa, joka näytti aivan mäyrältä. Pudistin päätäni. Ei, mieti jotain muuta se oli pelkkä uni, mietin mutta ajatukseni hyppivät kokoajan mäyränturkkiseen kissaan. Tassutin ulos pentutarhasta jäkäläverhon läpi ja ravistin turkkiani lumesta jota siihen oli pakkautunut kuin kovaksi kuoreksi. Venyttelin jalkojani ja haukottelin. Auringonvalo häikäisi silmiäni ja kylmä lumi pisteli polkuanturoideni alla. Nostelin jalkojani etteivät ne jäätyisi maahan kiinni. Katselin hetken leirin menoja siinä pentutarhan edessä. Kissat kiirehtivät aamun askareissaan ja tuskin edes huomasivat minua, kun aloin pesemään lunta turkistani. Se vieras kissa palasi uudelleen mieleeni vaikken halunnut ajatella häntä. Mitäköhän hän tekee juuri nyt? Mietin hiljaa ja nostin katseeni taivaalle. Minulle oli muodostunut outo tunne siitä kissasta. Vilkaisin leirin sisäänkäynnille, koska kuulin sieltä rapinaa. Yhtäkkiä sieltä tuliva esiin Huomenkyyhky, Kylmäliekki ja se mäyräkuvionen kissa! Hämmästyin ja katsoin kollia silmiin ja hetken ajan hän katsoi takaisin kunnes vilkaisi Kylmäliekkiin, joka sanoi kissalle jotain. Kissat tassuttivat päällikön pesälle ja näin Punatähden kutsuvan heidät sisään pesäänsä. Onpa kummallinen sattuma, mietin ja katselin tiiviisti, kun vieras kolli ja Kylmäliekki menivät pesään Huomenkyyhkyn perässä. Tuleekohan hän asumaan klaaniin vai onkohan hän hankaluuksissa? mietin ja katselin päällikönpesälle ajatuksissani.

//335 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Huomenkyyhky nukkui Kylmäliekin vieressä, Hehkulammen kupeessa olevan puun kolossa. Hän oli löytänyt kolosen sattumalta ja vuorannut sen sammalilla, sekä sulilla. Nyt se oli tarpeeksi pehmeä ja mukava satunnaisiin päiväunihetkiin. Punatähti ei todennäköisesti katsoisi hyvällä, jos hän ottaisi tavaksi nukkua siellä useammin. Kylmäliekki kuorsasi ja tuhisi hiljaa, mutta Huomenkyyhky oli hätkähtänyt hereille. Naaras katsoi harmaaturkkista ystäväänsä hento, uninen hymy huulillaan. Huomenkyyhky haukotteli kita ammollaan ja laski päänsä kollikissan lavoille.
”Kylmäliekki, herätys”, valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras herätteli toista hellästi. Naaras suki harmaata turkkia ja piti silmiään puoliksi kiinni. Häntäkin väsytti edelleen, sillä Huomenkyyhky oli nukkunut viime yön huonosti. Se olikin syy hänen päiväunilleen. Kylmäliekille naaras oli halunnut vain näyttää pesänsä, mutta oli jättäytynyt mielellään hänen seurakseen. Huomenkyyhkyn sydän lepatteli, kun hän ajatteli kollia. Kylmäliekki oli hyvä kissa, sitä mieltä hän oli. Huomenkyyhky töytäisi toista kuonollaan, mutta kolli vain käänsi kylkeään ja jatkoi tuhinaansa. Naaras hihitti lempeäti ja nousi varovaisesti ylös. Antaa toisen nukkua, naaras voisi metsästää itse sillä välin. Tai loikkia vaikka lumikasoissa ja etsiä lintuparvia. Huomenkyyhky asteli Kylmäliekin turkin seasta varsin varovaisesti pesän suuaukolle ja katsoi alas. Pesä oli puunkolossa ja matkaa alas oli hieman. Korkeat paikat pelottivat naarasta hieman, mutta tämä oli hyvää vaihtelua. Naaas lähti pudottautumaan alas puusta varovaisesti. Runko oli liukas ja hänellä oli täysi työ pysyä siinä kiinni. Kun Huomenkyyhky pääsi tarpeeksi lähelle maanpintaa, hän pudottautui alas puusta lyhkäisille koivilleen. Kuolonklaanilainen soturi hymähti tyytyväisenä ja räpäytti silmiään. Kylmä ja routainen maa tuntui inhottavalta varpaiden välissä. Sen vuoksi hän hypähteli muutaman kerran ja antoi auringon lämmittää hänen turkkiaan. Ilma oli kirpakka ja viileä. Aurinko oli valaissut kirkkaan taivaan ja kaikki oli hyvin valkoista hänen mielestään. Valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa aivasti valon kirkkaudesta johtuen ja pyyhkäisi käpälällään kuonoaan. Huomenkyyhkyn päässä alkoi raksuttamaan, kun naaras alkoi miettimään mitä ihmettä hän puuhastelisi odotellessaan ystävänsä heräilyä. Hiirenpapanat, olisi pitänyt vain kiskoa Kylmäliekki hereille! Vaikka sitten hännästä kiskoen. Miten kolli edes pääsisi alas puusta? Toisella oli ollut täysi työ päästä ylös asti, Kylmäliekki oli nimittäin umpimaisen surkea kiipeilijä. Naaras vain pelkäsi korkeita paikkoja, harmaaturkkinen kolli ei vain osannut kiipeillä. Huomenkyyhky katseli valkeaa maisemaa innostuen ja alkoi miettimään mitä kaikkea nämä puut olivat nähneet. Huomenkyyhky vilkaisi Hehkulammen suuntaan, se oli jäätynyt aika päiviä sitten. Lyhyt naaras lähti tassuttelemaan kohti lampea ja lumi narskui hänen käpäliensä alla. Hänellä oli laiska olo, tänään hän ei takuulla tekisi yhtään mitään järkevää! Sanoisivat Punatähti ja Henkäysvarjo aivan mitä tahansa, kissat saisivat pitää välillä laiskoja päiviä. Huomenkyyhky asteli varovaisesti jäälle, sillä oli kuullut sen kestävän kissojen painon. Ja hänhän oli vain yksi kissa, joten se kestäisi naaraan painon kuin vettä vain. Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras katseli peilikuvansa hentoa heijastusta jään pinnalta ja hymyili. Huomenkyyhkyllä meni oikeastaan aika kivasti. Hän vietti usein aikaa Kylmäliekin kanssa ja oikeastaan, hän tunsi omaavansa pieniä tunteita kollia kohtaan. Soturi ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään, sillä oli aika varma, että ne olivat vain yksipuoleisia. Huomenkyyhkyn suusta pääsi pieni huokaus ja hän jatkoi tassutteluaan. Jää tuntui inhottavan kylmältä ja terävältä, hänen tassunsa eivät olleet tottuneet tälläiseen.

”Huomenkyyhky? Mitä sinä täällä teet, aivan yksin?” kuului lempeä ja ehkä hieman ihmettelevä naukaisu. Naukuja oli Ruusutuike, yksi Huomenkyyhkyn ystävättäristä. Naaraskissa käännähti ympäri ja hymyili. Ruusutuike katseli Huomenkyyhkyä lempeällä katseella ja nuorempi naaras lähti astelemaan kohti rantaa, missä savunharmaa kissa seisoskeli.
”Ai hei, Ruusutuike! Mitä sinulle kuuluu? Minä vain tapan aikaani täällä seisoskellessa. Kylmäliekki nimittäin nukkuu ja tassuni sanoivat, ettemme saalista tänään”, soturi naurahti huvittuneena ja pukkasi vanhempaa kissaa tervehdykseksi. Ruusutuike kallisti päätään ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Huomenkyyhky istahti vaaleanpunaisen nenän omaavan kissan viereen ja katseli kirkasta, täysin pilvetöntä taivasta mietteliäänä. Naaras ei oikeastaan miettinyt paljoa mitään, sillä hänellä ei ollut mielensä päällä oikeastaan mitään.
”Huomenkyyhky, kuulitko sinä?” Ruusutuike havahdutti nuoremman olemattomista ajatuksistaan ja hänen kasvoilleen levisi huvittunut hymy.
”Kysyin, että haluaisitkohan sinä oppilaan? Luuletko että Punatähti antaisi sinulle sellaisen? Onhan meillä Maustepentu, Lumikkopentu ja Orvokkipentu kasvamassa”, soturinaaras toisti sanansa ja virnisti. Toisen kysymys sai Huomenkyyhkyn miettimään hetkeksi, mutta puheliaana kissana hiljaisuus ei kestänyt kovinkaan kauaa, sillä olihan hän tottunut jutustelemaan.
”Kyllä minä haluaisin oppilaan. En vain ole varma luottaako Punatähti minuun tarpeeksi”, valkokirjokilpikonnakissa pohdiskeli hieman. Hän ei ollut luottokissoja, sillä hänen luonteensa sopisi enemmän Eloklaanin riveihin.
”Minä toivon kuitenkin, että saisin! Päivisin olisi enemmän tekemistä ja ei tulisi tylsiä hetkiä, kun voisi keskittyä oppilaan koulutukseen. Sen lisäksi voisin vaikuttaa kissan arvoihin. Olisi mahtavaa, jos sinulla ja minulla olisi samaan aikaan oppilaat. Tai minulla ja Kylmäliekillä. Voih, se olisi upeaa!” Huomenkyyhky haaveili ja hänen kasvoilleen levisi leveä, toiveikas hymy. Ruusutuike hymyili hieman ja rapsutti kylkeään.
”Minun pitäisi näyttää sinulle joskus pesäni. Löysin sen hetki sitten, se on aivan tässä lähellä. Tuolla, katso!” kuolonklaanilainen hihkaisi ja osoitti tuttua puuta ystävälleen.
”Aivan, niin. Mihinkäs minä jäinkään? Ainiin! Sisustin sen todella pehmeäksi ja mukavaksi. En pidä korkeista paikoista, mutta ehkä minä nyt opin pitämään, heh. Se on vain niin pelottavaa, jos ajattelee putoamista. Byrrrh, se tekisi kipeää. Minä olen vienyt sinne kaikenlaisia aarteita. Siellä on tällä hetkellä kaksi keppiä ja yksi kivi, mutta kyllä minust vielä keräilijä tulee!” Huomenkyyhky höpötteli Ruusutuikkeelle, joka kuunteli kärsivällisesti kilpikonnakuvioisen hölötyksiä.
”Se olisi oikein mukavaa, jos näyttäisit sen jonain päivänä. Mutta nyt minun kyllä pitää mennä! Lupasin mennä partioimaan”, savunharmaa naarassoturi maukui ja pukkasi Huomenkyyhkyä toverillisesti.
”Nähdään taas Ruusutuike! Minäpäs lähden herättelemään Kylmäliekkiä”, kirjoturkkinen naukaisi toiselle hyväntuulisesti ja lähti loikkimaan lyhkäsillä koivillaan kohti tuttua pesäpuuta. Hän antoi lumen pöllytä käpäliensä alla ja nautti pienestä sprintistä. Huomenkyyhky katsoi suoraan ylöspäin korkeuksiin ja viikset väpättäen naurahti. Nukkuikohan kolli edelleen? Mokoma laiskuri!
”Ohoi, laiskuri! Tule alas. Meidän on palattava leiriin tai olemme Kuolonklaanin seuraava lounas”, Huomenkyyhky huudahti ja antoi häntänsä heilahdella. Huomenkyyhky koputteli puunrunkoa tassullaan ja mietti miten saisi Kylmäliekin alas. Pian tuttu naama pilkisti pesäkolosta ja naarasta alkoi naurattamaan. Kylmäliekin naamakarvat olivat pörrössä ja kolli näytti todella hassulta. ”Heräsithän sinä!” kissa kikatti suureen ääneen ja jäi katsomaan, kun harmaaturkkinen jäi empimään. Kylmäliekki lähti hivuttautumaan alas. Lopulta, pienen säädön jälkeen kolli pääsi alas ja ravisteli pörröistä päätään uneliaana.
”Mokoma naaras”, kolli tuhahti huvittuneena. Huomenkyyhky hihitti hiljaisella äänellä ja näpäytti kollikissaa hännällään.
”Alahan joutua jo, Punatähti repii meidät kappaleiksi, kun emme palaa riistojen kanssa. Mutta laiskottelupäivät, ne tekevät aina välillä terää”, Huomenkyyhky naukaisi autuaalla äänellä ja venytteli koipiaan autuaasti. Uneliaisuus paistoi Kylmäliekin muminasta, sillä kolli olisi halunnut jatkaa unia lämpimässä eikä palata kylmään ilmaan.

// 1017 sanaa
// Saa lyöttäytyä Huomenen seuraan, sen voi hitata leiriin

Kirjoittaja: Saaga

Huiskin häntääni kärsimättömänä. Täällä on hirveän tylsää! ajattelin. Istuin siinä pentutarhan edessä miettien mitä voisin tehdä. Huomasin paksun kepin maassa ja ryntäsin sen luokse. Käänsin sen ympäri ja asettelin lumeen niin, että se pysyi paikallaan. Asetin etutassuni sen päälle kokeillen pysyisikö se paikallaan jos sen päälle astuisi. Se ei kellahtanut kumoon vaikka asetin molemmat etutassut sen päälle. Kun olin päättänyt uskaltaa, astuin kokonaan sen päälle. Pysyin juuri ja juuri tasapainossa ja huiskin häntääni vimmatusti. Mäntyviiksi tuli paikalle ja nappasi hännästäni kiinni käpälällään. “Pidä se paikallaan ja tasapainoile sen avulla,” hän sanoi. Tein niinkuin hän käski ja se tuntui paljon helpommalta. Uskalsin kävellä pari askelta eteenpäin mutta kaaduin kesken neljännen askelen. Mäntyviiksi naurahti ja tuuppasi minut ylös. “Menen nyt mutta jatka harjoittelua,” Mäntyviiksi rohkaisi ja tassutti pois. Jäin taas yksin mutta enää minulla ei ollut niin tylsää. Tasapainoilin kepillä kolmella käpälällä. Kulutin aikaa hypähtelemällä kepin yli ja sen päälle. Niiskaisin ylimielisesti, kun en onnistunutkaan hyppäämään kepin ylitse vaan tuiskahdin nenälleni lumeen. Sitten sain hyvän ajatuksen. Harjoittelisin vaanimista kepin päällä kuin vaanisin puussa. Kyyristyin kepin päälle ja hiivin sirosti sen päällä edestakaisin. Kun sain tarpeekseni harjoittelusta, päätin harjoittaa hajuaistiani ja hiiviskelin ympäri leiriä nenä maassa. Haistelin maata ja haistoin Keltapilkkeen, Liekkimyrskyn ja Pikiturkin tuoksut. Haistoin myös muut Kuolonklaanin kissat leirissä. Tiputassun hajukin oli siellä mutta laimeana. Painoin pääni kunnioittavasti muistaessani parantajaoppilaan, joka kuoli pari auringonnousua sitten viheryskään jota olin itsekin sairastanut mutta paranin siitä todella nopeasti. Ravistin päätäni ja päätin olla ajattelematta surullisia asioita. Hyppäsin ilmaan ja kuvittelin repiväni viholliselta korvat irti. Rojahdin maahan suurella voimalla ja pölläytin lunta kaikkialle ympärilleni. Takakäpälääni iski suuri kipu ja vinkaisin äänekkäästi. Yritin nousta maasta mutta käpäläni pettivät ja vaivuin pimeyteen.

“Oletko hereillä?” kuulin Hehkuaskeleen sanovan. “Olen, mutta mitä tapahtui?” sanoin hiljaa miettien miten päädyin parantajanpesään. Viimeksi muistan vain kuinka takakäpälässäni tykytti kipu nyt se tuntui… tuntui oudolta. “Takaäpäläsi on pois paikoiltaan, mutta älä huoli saamme sen kuntoon tuossa tuokiossa. Pidätkö häntä paikallaan?” Hehkuaskel sanoi jollekin kissalle, joka otti minusta tukevan otteen. Yritin rimpuilla irti mutta kissan käpälät estivät sen. Avatessani silmiäni hieman huomasin sen olevan Routatassu. “Tämä saattaa tuntua pahalta pikkuinen,” Hehkuaskel sanoi ja tarttui takatassuuni jossa tykytti edelleen se sama kipu, joka ei tuntunut lähtevän mihinkään. Yhtäkkiä Hehkuaskel veti käpälääni kovaa ja vinkaisin kivusta. “Tuntuuko nyt paremmalta?” hän kysyi ystävällisesti ja nyökkäsi oppilaalle merkiksi lähteä. Nyökkäsin vastaukseksi, mutta juuri kun olin avaamassa suuni parantaja keskeytti minut. “Routatassu huomasi sinut, kun pyörryit ja hän toi sinut tänne,” Hehkuaskel kertoi keskittyneenä yrtteihinsä. “Pääset kyllä leikkimään taas mutta vaadin, että et rasita jalkaasi hirveästi ennen ensi auringonhuippua,” hän jatkoi, kun katsoin häntä kysyvästi. Tyydyin siihen vastaukseen joten painoin pääni käpälilleni ja katselin kun hän lajitteli yrttejään. “Pitääkö minun syödä jotain noista?” kysyin ja yökkäsin ajatuksesta. “Ei, ei tarvitse,” Hehkuaskel sanoi kehräten huvittuneena. “Hyvä,” kehräsin itsekin. Kellahdin selälleni. “Onko tylsää?” Hehkuaskel kysyi katsoen vihdoin minuun eikä yrtteihinsä. Nyökkäsin ja käännyin takaisin vatsalleni.
//475 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu tutkaili Sulkavirtaa viileästi katseellaan. Naaras oli hänen paras ja luotetuin ystävänsä, eikä hän halunnut riidellä turhan takia. Eloklaanin kohdalla eriävistä mielipiteistään huolimatta Aaltotassu arvosti soturitarta syvästi.
”Hyvä on”, hän vastasi lopulta, ja hänen katseensa lämpeni. ”Kävi mitä tahansa, en halua antaa Eloklaanin tulla väliimme.”
Sulkavirta vastasi hänen hymyynsä, mutta Aaltotassu oli näkevinään hänen katseessaan jotain outoa – kuin arveluttavan ajatuksen varjon, jonka naaras halusi kätkeä häneltä. Aaltotassu ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän luotti Sulkavirtaan ja uskoi tämän kertovan hänelle, jos jokin vaivasi häntä.
”Juostaan kilpaa takaisin leiriin”, hän naukaisi sitten varoittamatta ja näpäytti hännällään Sulkavirtaa kuonolle samalla, kun pyrähti juoksuun tämän viereltä. Raidallinen soturi älähti yllättyneenä ja säntäsi hänen peräänsä.
Heidän naurunsa kiiri lumisessa metsässä ja peitti alleen kaiken muun.

Muutaman päivän kuluttua Aaltotassu seisoi leirin keskellä klaanitoveriensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä oli Punatähti, jonka ilme oli arvokas ja tyyni. Aaltotassu katsoi häntä pää aavistuksen kumarassa, odottaen hänen lausuvan sanat, joiden myötä hän ei olisi enää -tassu vaan klaanin täysivaltainen jäsen. Tämä oli se hetki, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
”Aaltotassu, olet suorittanut soturikoulutuksesi onnistuneesti. Tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Aaltosalamana”, päällikkö julisti, ja kissat toistivat kuorossa hänen uutta nimeään pari kertaa, kunnes tuli hiljaista.
Aaltosalama näki isänsä ja veljensä eturivissä. Kalmakuun kasvot loistivat ylpeydestä, ja sen näkeminen riipaisi Aaltosalaman sydäntä. Hän toivoi, että Ruostekukkakin olisi ollut täällä tänään.
”Onnea, sisko!” Tattitassu asteli hänen luokseen heidän isänsä hänen perässään. Aaltosalama katsoi veljeään hymyillen ja kurkotti koskettamaan tämän nenää omallaan.
”Sinäkin saat varmasti pian oman soturinimesi”, hän maukui ja virnisti. Tattitassun kasvoille nousi vieno hymy – sen leveämpää hymyä kollilta ei voinut odottaakaan saavan.
”Emosi olisi sinusta kovin ylpeä”, Kalmakuu sanoi ja kosketti nenällään Aaltosalaman otsaa. Aaltosalama sulki silmänsä ja yritti kuvitella Ruostekukan isänsä tilalle, yritti kuvitella naaraan tuoksun leijailemaan hänen ympärillään. Kuitenkin, kun hän avasi silmänsä, hänen edessään oli yhä Kalmakuu. Suru läikähti hänen sisällään, mutta hän ei antanut sen latistaa tunnelmaa.
”Ja tietysti myös minä olen sinusta ylpeä”, punaruskea kolli murahti lempeästi. Aaltosalama katsoi häntä silmiin ja hymyili.
”Kiitos, isä.”
Aaltosalama kuuli takaansa lähestyvien askelten äänen ja käännähti ympäri kohtaamaan Sulkavirran. Hän väräytti viiksiään innostuneena.
”Nyt et pääse minusta eroon edes nukkumaan mennessäsi”, Aaltosalama härnäsi naarasta. ”Joudut sietämään kuorsaustani vastedes joka yö!”

//Sulka?
//363 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon surkeasti alkanut päivä tuntui jatkuvan yhtä surkeana, kun hänet oli määrätty rajapartioon. Soturi oli näreissään, sillä Henkäysvarjo oli hänen sijastaan laittanut partion johtoon Kuuraturkin. Musta kolli oli laiska kuin mato ja ylipäätään surkea soturi. Jääviillon mielestä partion johtajan paikka olisi kuulunut hänelle.
Mukaan olivat lähteneet myös Henkäysvarjon nuorin poika Varissulka sekä Tuhopoltto. Jääviilto ei juurikaan tuntenut näistä kissoista kumpaakaan. Hän oli kylläkin kuullut muutamia kertoja Tuhopolton suuttuvan jollekin klaanitoverilleen, ja se oli kieltämättä tehnyt Jääviiltoon pienen vaikutuksen. Harva kuolonklaanilainen tänä päivänä uskalsi sanoa suoraan asioita. Liian moni yritti olla helläsanainen, jotta ei vahingossakaan loukkaisi toisen tunteita. Jääviilto ei voinut sitä ymmärtää, sillä jos joku otti liikaa itseensä suorasta puheesta, oli vika hänessä itsessään, ei puhujassa.
Kuuraturkki käski pitämään silmät auki Lehtikuusilaaksossa ja sen ympäristössä, sillä toinen partio oli aiemmin kohdannut reviirin siinä osassa ketun. Mokomat surkimukset eivät olleet saaneet edes yhtä kettua tapettua, vaan olivat päästäneet sen karkuun. Jääviilto tiesi, että hän saisi tapettua ketun vaikka silmät kiinni, mikäli se tulisi häntä vastaan.
Jääviilto tylsistyi miltei heti, kun partio pääsi ulos leiristä. Kolli silmäili edellään kulkevaa Varissulkaa mietteliäänä, yrittäen keksiä tapaa jolla lähestyä varapäällikön ja Tuhkajuovan poikaa. Tummanharmaa kolli oli Jääviillolle uusi tuttavuus, eikä hän tiennyt kissasta ennestään juuri mitään. Siispä hän päätti yrittää aihetta, joka oli mieluinen ainakin Henkäysvarjolle. Mikäli poika oli yhtään tullut isäänsä, tämä kiinnostaisi myös häntäkin.
Jääviilto kiristi tahtiaan päästäkseen Varissulan rinnalle. Ennen kuin nuori soturi ehti sanomaan mitään, Jääviilto aloitti:
”Oletko kuullut, että Eloklaani sairastutti tarkoituksellisesti Punatähden viheryskään, jotta tauti leviäisi klaanissamme ja heikentäisi meitä?”

// Varis?
// 251 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Lumikkopennun huomasi Orvokkipennun leikkimässä yksin pentutarhan edustalla. Lumikkopentu oli juuri tullut lämpimästä pesästään ja kavahti kylmää ulkoilmaa. Orvokkipennulla näyttää olevan hauskaa, hän tuumi ja asteli naaraspennun luokse. “Mitä teet?” Lumikkopentu kysyi muinakissoina Orvokkipennulta. “En mitään,” toinen pentu sanoi kujeilevasti ja jatkoi äkkiä ystävällisesti, “Leikitäänkö?” Lumikkopentu nyökkäsi ja mietti hetken. “Mitä leikimme?” hän kysyi. “Sammalpalloa?” Orvokkipentu ehdotti ja Lumikkopentu suostui ehdoukseen. “Haen sammalta Hehkuaskelelta,” hän sanoi ja kipaisi parantajanpesään. Hehkuaskel oli lajittelemassa yrttejään. Lumikkopentu otti hieman sammalta pesästä jossa hän oli nukkunut ollessaan parantajanpesässä viime yönä. Hän livahti hiljaa ulos pesästä nopein kevyin askelin Orvokkipennun luokse. Tehtyään sammalesta pallon he alkoivat kopittelemaan sitä. Orvokkipentu tylsistyi nopeasti kopitteluun ja pyysi Lumikkotassua heittämään pallon ja sanoi, että se oli kani jonka he nappaisivat yhdessä. Lumikkopentu lähti vaanimaan kania pehmeä vatsa melkein viistäen maata. Hän piti häntäänsä hitusen verran maan yläpuolella niinkuin yksi oppilaista oli näyttänyt toiselle. Kun hän oli ehtinyt sammalpallo “kanin” taakse, Orvokkipentu juoksi “kanin” etupuolelta ajaen sen Lumikkopennun käpäliin. “Hieno nappaus,” Pikiturkki kehui ohi mennen ja pennut nyökkäsivät kiitokseksi. “No mitä seuraavaksi?” Lumikkopentu kysyi Orvokkipennulta. Orvokkipentu nappasi sammalpallon häneltä ja kirkaisi: “Ota kiinni jos saat!” Lumikkopentu innostui ja lähti jahtaamaan toveriaan ympäri leiriä. Lumikkopentu saavutti Orvokkipentua ja loikkasi tämän kimppuun vieden pehmeän pallon häneltä nyt oli Lumikkopennun vuoro juosta mutta ennenkuin hän oli kunnolla ehtinyt edes päästä vauhtiin hän törmäsi Kaaostuhoon. Kaaostuho tupsahti kyljelleen lumeen törmäyksen voimasta. Voi ei, Lumikkopennun silmät suurenivat. “Varokin tekemästä tuota uudelleen!” kolli suorastaan murisi. Lumikkopentu säikähti ja panautui vasten maata toivoen, että voisi kadota olemattomiin. “Kynsisin sinulta korvat jos et olisi pentu!” klaaninvanhin mutisi ilkeästi. “Olen pahoillani hänen puolestaan,” Mäntyviiksi saapui Lumikkopennun suojaksi. Kaaostuho murahti vielä jotain ilkeää mutta katosi sitten pentutarhaan omaan pesäänsä. “Älkää juosko noin päättömästi leirissä pennut!” Mäntyviiksi nuhteli, mutta päätti jättää pennut tärisemään säikähtäneinä. “Oletko kunnossa?” Orvokkipentu sopersi. “Olen, oletko sinä?” Lumikkopentu vastasi vähän itevarmemmin kuin toverinsa. “Ei hätää,” hän vastasi mutta tärisi hieman vieläkin. Lumikkopentu viskasi sammalpallon kauemmas. “Kuvittele, että se on hiiri ja nappaa se!” hän sanoi ystävälleen. Orvokkipentu hihkaisi ja ryntäsi sammalpallon luo ja heitti sen taas Lumikkopennun tavoiteltavaksi. Lumikkopentu nappasi pallon ilmasta kynsiinsä ja heitti sen taas. Orvokkipentu sai myös hienon kopin siitä. Heiteltyään palloa taas hetkisen he päättivät mennä sisään pentutarhan lämpimään.
//365 sanaa
//Orvokki?

Kirjoittaja: Saaga

Lumikkopentu yskäisi heikosti. Hehkuaskelella oli käpälät täynnä työtä sairaiden kanssa. Hän toivoi, että edes joku olisi pitämässä hänelle seuraa koska eihän hän ollut edes niin kipeä ettei olisi voinut vaikka kävelläkin vähän. Siinä samassa Hehkuaskel tassutti hänen vuoteensa luo. “Saanko tutkia sinut nyt?” hän kysyi ja antamatta aikaa vastata hän tutki Lumikkopennun nopeasti. “Pääset pian pois täältä lupaan sen,” parantaja sanoi ja antoi kissanminttua hänelle. Lumikkopentu kiitti ja söi herkulliset yrtit. Hän käpertyi kerälle ja nukahti.

Aamulla hänen herättyään Hehkuaskel tuli taas hänen luokseen tutkimaan hänet. “Olet tarpeeksi hyvässä kunnossa mutta älä riehu liikaa pariin päivään,” hän sanoi. Lumikkopentu nousi käpälilleen ja venytteli jäykkiä lihaksiaan. “Voinko auttaa sinua jotenkin?” hän kysyi parantajalta. “Itseasiassa voisit kerätä vanhat makuualuset pois ja laittaa nuo uudet tilalle,” Hehkuaskel kehräsi hyvillään Lumikkopennun avusta. Lumikkopentu keräsi ensin omat ja sitten Kettutassun, Jokimielen, Raparperipistoksen ja Luminenän makuualuset kasaan. Hänen topatessaan uusia alusia Raparperipistoksen pesään Hehkuaskel laittoi Kettutassun pesää. He työskentelivät pitkään hiljaisina ja heidän opetettuaan Hehkuaskel sanoi: “Nyt voit mennä ja kiitos avustasi,” hän sanoi lempeästi. Lumikkopentu nyökkäsi kunniottavasti ja poistui pesästä. En malta odottaa, että pääsen oppilaaksi, hän ajatteli hiljaa mielessään. Kun Lumikkopentu oli matkalla pentutarhaan Mäntyviiksi pysäytti tämän. “Antoiko Hehkuaskel sinulle luvan lähteä pesästään jo nyt?” kuningatar kysyi. Lumikkopentu nyökkäsi. “Antoi koska olen parantunut,” hän heilautti häntäänsä innoissaan. Mäntyviiksi nyökkäsi ja jatkoi matkaansa sinne minne olikaan menossa. Lumikkotassu tassutti pentutrhan edustalle mutta kääntyi sittenkin ympäri. Hän päätti rakentaa jotain lumesta nyt kerrankin kun sitä riitti. Hän teki lumesta alustan jolle sitten hyppäsi kuvittellen sen olevan jonkillainen koroke jolta päällikkö puhuu. Hän leikki suurta ja mahtavaa päällikköä hetkisen kunnes kyllästyi ja tuhosi alustansa. Nälkä kurni Lumikkopennun sisällä ja hän asteli tuoresaaliskasan luokse ja valitsi pienimmän ja kevyimmän hiiren jonka löysi. Napattuaan saaliinsa hän asteli pentutarhan eteen syömään. Lämmin hiiri oli maukas ja Lumikkopentu nautti jokaisesta haukusta.
300 sanaa//

Kirjoittaja: Saaga

Lumikkopentu tassutti ympäri leiriä hiljaisena. Tuoresaaliskasa oli kohtalaisen täynnä mutta Lumikkopennulla ei ollut nälkä. Hän yskähti heikosti ja värähti. Lumikkopennulla oli ollut yskää jo vähän aikaa mutta kukaan klaanitovereista ei tuntunut välittävän se tuntui oudolta. Lumikkopentu päätti mennä sisään lämpimään pentutarhaan takaisin makuusijalleen. Hän pakkasi makuualusiaan tiukemmin kuoppaan ja yskähti taas. Lumikkopentu kellahti selälleen ja huitoi tassuillaan pentutarhan kattoa kohti kuvitellen sinne jonkun saaliseläimen. Yhtäkkiä hän sai yskän puuskan, joka ravisteli hänen koko kehoaan ja hän retkahti voimattomana kyljelleen. “Oletko kunnossa?” Mäntyviiksi tuli hänen lähelleen. Naaraan läsnäolo tuntui Lumikkopennusta hyvältä. “O-” uusi yskän puuska keskeytti hänen lauseensa. Mäntyviiksi kampesi hänet käpälilleen. “Tule mennään Hehkuaskeleen luokse tarkistuttamaan sinut,” hän sanoi lempeästi. He tassuttivat leirin poikki parantajan sairasaukiolle. “Hehkuaskel?” Mäntyviiksi kutsui parantajaa, joka pujahti esiin varjoista pesän perältä. “Mitä nyt Mäntyviiksi?” parantaja kysyi ystävällisesti. “Lumikkopennulla on yskä,” kuningatar madalsi ääntään hiukan. Joku sairaina olevista yski hiljaisesti. Hehkuaskel tutki Lumikkopennun nopeasti kuuntelemalla tämän hengitystä. “Sekin taitaa olla viheryskää,” hän huokaisi. Lumikkopennun vatsassa muljahti epämukavasti. “En halua olla vaivaksi voin kyllä jäädä pentutarhaan,” Lumikkopentu vakuutteli. Hehkuaskel pudisti päätään. “Se ei ole ehtinyt vakavaksi mutta et voi ottaa riskiä muiden tartuttamisesta,” hän kumosi Lumikkopennun vakuuttelut. Lumikkopennun häntä valahti maahan. Mäntyviiksi nuolaisi pennun korvaa ja livahti ulos pesästä. “Voit asettua tänne,” Hehkuaskel viittasi tassullaan tyhjää pesää. Lumikkopentu tassutti sen luo ja pöyhi sitä niin että sammalet pöllysivät. Hehkuaskel katsoi huvittuneena ja toi uudet makuualuset pesäkuoppaan. Lumikkopentu laittoi makuualuset kuoppaan ja käveli pari kierrosta siinä ennen maate panoa. “Ota hieman kissanminttua niin pääset aikaisemmin pois täältä,” Hehkuaskel antoi hänelle yrttiä, kun hän oli asettunut lepäämään. Lumikkopentu lipoi herkulliset yrtit suihinsa. Hehkuaskel oli laittanut kissanmintun sekaan hieman unikonsiemeniä joiden ansiosta Lumikkopentu vaipui uneen.
275 sanaa//

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassu: 16kp –

Sulkavirta: 14kp –

Jääviilto: 16kp –

Orvokkipentu: 24kp! –

Pimentovarjo: 40kp! –

Varissulka: 7kp –

Lumikkopentu: 3kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta oli äimistynyt siitä, miten Aaltotassu suhtautui eloklaanilaisiin. Ystävykset eivät olleet koskaan jutelleet naapuriklaanista tällä tavalla, mutta jostain syystä Sulkavirta oli kuvitellut punaruskean kissan ajattelevan hieman neutraalimmin. Aaltotassun syytökset Eloklaania kohtaan olivat perättömiä, Sulkavirta oli varma siitä. Joku oli varmastikin syöttänyt moisia ajatuksia nuoren naaraan päähän, kun tämä oli etsinyt syyllistä emonsa kuolemaan.
Sulkavirta tiesi, ettei hän saisi käännettyä Aaltotassun päätä noin vain. Ajatukset oli istutettu jo liian tiukasti Aaltotassun mieleen, eikä Sulkavirralla olisi aikaa muuttaa kissan mielipiteitä. Hän joutuisi todennäköisesti itse lähtemään klaanista ennen sitä, eikä hän halunnut erota Aaltotassusta riidoissa.
”En ole kanssasi samaa mieltä, mutta en tahdo sen tulevan ystävyytemme tielle”, Sulkavirta sanoi mahdollisimman rauhallisella äänellä samalla kun hän kohtasi Aaltotassun oranssien silmien katseen. Katse kertoi, miten tosissaan Aaltotassu oli ajatustensa kanssa.
”En aio yrittää käännyttää sinua tai muuttaa mielipiteitäsi, mutta minulla on yksi pyyntö”, raidallinen naaras totesi mietittyään sanojaan hetken aikaa. Hän halusi varmistaa, ettei Aaltotassu tuhoaisi tulevaisuuttaan vihan sokaisemana. Nuori naaras siristi silmiään.
”No?” hän tokaisi lyhyesti, jääden odottamaan taas Sulkavirran vastausta. Soturi yritti muotoilla sanat päässään niin, ettei Aaltotassu vahingossakaan ymmärtäisi häntä väärin.
”Älä tapaa enää eloklaanilaisia. Sinä voit inhota heitä, mutta älä riko sääntöjä heidän vuokseen. Jos he oikeasti ovat niin pahoja kuin uskot, Pimeyden Metsä hoitelee heidät kyllä”, Sulkavirta vakuutteli ja katsoi Aaltotassua syvälle silmiin.

//Aalto?
// 213 sanaa

Kirjoittaja: Saaga

Pentutarhassa oli hiljaista. Lumikkopentu käännähti selälleen makuusijallaan. Olisipa minullakin perhe… hän ajattelee surullisena ja raotti silmiään. Pentutarhan hämäryyteen kesti tottua mutta kun hänen silmänsä siihen tottuivat hän vilkaisi muita pesän asukkaita. Muut pennun, kuningattaret ja klaaninvanhimmat nukkuivat rauhallisina. Lämmin maidontuoksu leijui ilmassa ja klaaninvanhimmat tuhisivat nukkuessaan. Lumikkopentu ei saanut nukutuksi joten hän lähti ulos pesästä vaivihkaa. Pujahtaessaan ulos hän huomasi Orvokkipennun pentutarhan edustalla. “Hei,” hän tervehti pesätoveriaan. “Hei,” Orvokkipentu sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Lumikkopentu nyökkäsi toverilleen ja jatkoi matkaansa leirin toiselle puolen lähelle piikkiherne tunnelia. Hän hyppäsi leirin kiviseinää vasten toivoen pääsevänsä kiipeämään sitä pitkin ylös mutta kiviseinä oli liian liukas ja hän liukui alas tupsahtaen takamus edellä maahan. Auts! Ei tästä tule mitään. hän päätti harjoittelun siihen. Kun hän kääntyi ympäri hän huomasi saattueen, joka kantoi Tiputassua aukion keskelle. Voi ei! hänen häntänsä lerpahti maahan. Onkohan hän kuollut? Lumikkotassun päässä liikkui. Siinä samassa hänen mielialansa laski hurjasti. Toivottavasti Synkkä Metsä pitää hänestä huolen.
155 sanaa//

Kirjoittaja: Ruska

Säikähdin Jääviillon matalaa murinaa. Olinko jotenkin häiriöksi?
”Mitä minä olen tehnyt?” Kysyin varovasti ja kallistin päätäni. Jääviilto tuijotti vihaisesti.
”Herätit minut!” Kolli murisi ja siristi silmiä.
”Anteeksi, en tarkoittanut” sanoin ja katselin tassujani. Jääviilto vilkaisi lumesta tehtyä leiriä.
”Mikä tuo on?” Jääviilto kysyi ja osoitti hännällä leiriä.
”Se on lumileiri, jonka rakensin ihan itse! Minun pitäisi vielä leikkiä!” Sanoin ylpeädti hymyillen.
Jääviilto tönäisi minut sivuun ja tasoitti leirin.
”No mene leikkimään muualle kakara!” Hän murahti ja poistui pesäänsä. Katsoin järkyttyneenä hänen perään, minun leirini. No, ei se haittaa. Voin siirtyä muuallekin jos Jääviltoa haittaa minun läsnä olo noin paljon. Kävelin pois päin, Jääviilto oli kyllä inhottava, mutta ei minun pitäisi suuttua siitä kun hän vain pyyhki leirin pois. Katsoin taakseni, Jääviilto oli siirtynyt pesän aukolle ja katsoi että varmasti kipittäisin pentutarhaan. Kävelin sisälle pentutarhaan, ajattelin myöhemmin päivällä mennä takaisin leikkimään. Ja ehkä ärsyttämään Jääviiltoa, heh heh. Istahdin pentutarhan edustalle. Jääviilto oli poistunut jo takaisin pesään. Varmaan nukkumaan, jos kerran herätin hänet. Näin keskellä aukiota jonkin karvamytyn, hetkinen sehän oli Tiputasdu! Kolli makasi liikkumatta keskellä aukiota, hänhän oli kuollut… Käänsin katseeni äkkiä pois kuolleesta kissasta, en kestänyt katsoa sitä. Miksi masilma oli niin julma meitä kissoja kohtaan?

// 196 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin herännyt Kuuraturkin äkäiseen sihahdukseen korvani juurella. Ilmeisesti minun oli määrä lähteä soturin johtamaan rajapartioon, joka olisi lähdössä hetken päästä. Minun ei ollut onneksi tarvinnut osallistua aamun partioihin, joten olin ottanut vapaudestani kaiken irti ja nukkunut pitkään. Noustuani ylös huomasin soturien pesän olevan muuten tyhjä. Kaiketi minun olisi pitänyt herätä hiukan aikaisemmin, mutta viime yön partion jälkeen koin ansaitsevani pitkät unet.
Astelin ulos pesästä ja värähdin kylmästä. Lehtikato oli armoton. Lähes joka päivä sää oli kylmää ja karua ja riistasta oli alati puutetta. Monet soturit jättivät usein syömättä tarjotakseen nuoremmille mahdollisuuden saada vatsan täytettä. Koin olevani yksi näistä nuoremmista, joten olen nälkäinen oikeastaan melko harvoin. Tunsin kuitenkin oloni syylliseksi aina, kun näin vanhemman soturin jättävän aterian välistä samalla kun itse nautin omastani. Kaiken kukkuraksi viheryskä oli saapunut Kuolonklaaniin ja vaatinut jo ensimmäisen uhrinsa, Tiputassun. Oli vaarallista, että klaanin parantajaoppilas oli kuollut juuri nyt tappavan taudin riehuessa klaanilaisten keskuudessa.
Suuntasin leirin uloskäynnille, jonka luona Kuuraturkki odotti muun partion kanssa. Mukaan lähtisivät lisäkseni Jääviilto ja Tuhopoltto. *Tästä tulee pitkä partio*, tuumin astellessani kolmikon luo. Jääviilto ja Tuhopoltto olivat kumpikin omilla tavoillaan ärsyttäviä. Toivoin, ettei kumpikaan noista kahdesta erehtyisi puhumaan minulle. Minä sentään heräsin juuri.
”Kierrämme Lehtikuusilaakson kautta ukkospolun puoleisen rajan”, Kuuraturkki kertoi. ”Meidän on oltava varovaisia, sillä Lehtikuusilaaksossa on tavattu kettu. Jos kohtaamme ketun, se on tapettava. Emme halua sen kulkevan reviirillämme vapaana, kuten varmasti tiedätte.”
Kuuraturkki silmäili meitä hetken, nyökkäsi ja pujahti ensimmäisenä leiristä ulos. Päätin ottaa paikkani jonossa hänen jälkeensä; viimeisenä halusin jäädä Jääviillon ja Tuhopolton väliin. Vilkaisin taakseni ja näin ensimmäisenä mainitun kulkevan takanani, toinen piti jonon perää. Ainakin partiossa oli mukana hyviä taistelijoita. Itse tietenkin olin heistä yksi, mutta olin kuullut myös Jääviillon olevan taitava sillä alalla. Siksi melkein toivoin, että sattuisimme tapaamaan tuon ketun. Jos – tai kun – onnistuisimme tappamaan sen, voisimme palata leiriin sankareina. Parhaassa tapauksessa löytäisin otuksen yksin, jolloin koko kunnia kuuluisi minulle.

//Jää? jatka vaan sit kun kerkeet 🙂
//309 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jääviillon uni oli katkennut, kun aamupartioon lähteneet soturit eivät olleet osanneet herätä hiljaa. Vaalean punaruskea soturi oli itselleen ominaiseen tapaan äksyillyt hänet herättäneille Pikiturkille ja Keltapilkkeelle, muttei kumpikaan sotureista tuntunut ottavan heränneen soturin valitusta tosissaan.
Ärsytys oli ollut niin suuri, ettei Jääviilto saanut enää millään unen päästä kiinni. Hän pyöriskeli sammalvuoteellaan turhautuneena, koska ei halunnut lähteä pesän lämmöstä pakkasilmaan.
Soturi pyöritteli päässään viime päivien tapahtumia. Noin neljäsosakuu sitten Punatähti oli sairastunut viheryskään, eikä mennyt kauaakaan, kun sairastuneita tuli lisää. Jokimieli, Raparperipistos, Kettutassu ja Luminenä olivat siirtyneet kukin vuorollaan parantajan pesälle sairastamaan. Kuolemilta ei oltu vältytty, sillä itse klaanin parantajaoppilas, Tiputassu oli menettänyt arvottoman henkensä viheryskän seurauksena. Kun ruumis oli raahattu keskelle leirin pääaukiota, Jääviilto oli kiertänyt sen kaukaa. Kilpikonnakuvioinen kolli oli Jääviillon mielestä aina ollut parantajaksi aivan liian koppava, joten kolli ei ollut lainkaan harmissaan kissan kuolemasta.
Punatähti sen sijaan oli päästetty jo pois sairastuvalta. Hän oli vakuutellut puhuessaan klaanille, ettei ollut enää sairas. Sotureiden kesken kiersi huhuja siitä, että päällikkö olisi menettänyt yhden hengistään, ja siksi oli toipunut niin nopeasti.
Oli miten oli, Jääviilto syytti kaikesta Eloklaania. Kapisia kotikisuja, klaanipettureita ja erakoita täynnä oleva klaani oli takuuvarmasti suunnitellut tämän kaiken. He halusivat heikentää Kuolonklaania johdattelemalla klaanipäällikön leiriinsä, jossa jylläsi viheryskä. Jääviilto olisi halunnut kertoa ajatuksistaan Henkäysvarjolle, mutta hän oli katsonut parhaaksi pysyä kaukana varapäälliköstä hetken aikaa, sillä myös tämä oli käynyt Eloklaanin leirissä Punatähden kanssa. Kun aika olisi oikea, Jääviilto ottaisi asian puheeksi varapäällikön kanssa.
Juuri kun lämpimät ajatukset olivat tuudittamassa Jääviillon uneen, ääni pesän ulkopuolelta repi hänet takaisin sotureiden pesään. Soturi puri hampaansa yhteen ja nousi seisomaan, piiskaten hännällään ilmaa. Kuka ikinä hänen alkavaa untaan oli häirinnyt, sai luvan maksaa teoistaan.
Vaikka pesä oli edelleen täynnä nukkuvia sotureita, Jääviilto ei edes yrittänyt kulkea hiljaa. Hän talloi muiden vuoteita armottomasti ja suuntasi pesän uloskäynnille. Kärttyinen soturi astui ulos pesästä. Aurinko oli noussut, ja sen ensisäteet heijastuivat valkeaan hankeen, saaden sen näyttämään entistäkin kirkkaammalta. Jääviilto siristeli väsyneitä silmiään ja silmäili pesän ympäristöä, yrittäen löytää syyllisen. Syyllinen löytyi nopeasti kaatuneen kuusen viereltä. Pieni, valkomusta karvamytty touhusi omiaan lumessa varsin keskittyneen oloisena. Jääviilto liikkui empimättä lähemmäs pentua. Pakkaslumi narisi hänen käpäliensä alla, ja pentu kuuli hänet. Naaras käännähti ympäri ja kohtasi ensin vain Jääviillon jalat, ennen kuin nosti taivaansinisen katseensa itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Jääviillon kasvoilla oli nyrpeä ilme, pentu oli hänen silmissään alinta kastia koko klaanissa.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” punaruskea kolli kysyi päästäen kurkustaan hiljaista, matalaa murinaa.

//Orvokki?
// 397 sanaa

Kirjoittaja: Ruska

Yöllä oli taas satanut lunta, ihanaa! Menin tapani mukaan tarkastamaan oliko se hiirenaivoinen lintu istumassa oksalla. Onneksi ei ollut, ei se minua muutenkaan pelännyt ja se oli tyhmää. Ihastelin lunta joka kimmelsi kuin timantti. Minä niin rakastin lehtikatoa. Juoksin aukiolle, ja aloin leikkimään. Pompin lumessa ja kierin lumessa. Se oli niin ihanaa. Lopulta päädyin rakentamaan lumikissaa, rakensin kehon lumesta ja etsin sille kivi silmät ja kuonon. Pienistä oksista tein viikset. Minusta siitä tuli oikein hieno. Hyppäsin lumikissan selkään ja leikin ratsastavani sillä, minulla oli oikein hauskaa. Hyppäsin alas lumikissan päältä ja katselin aukiota. Oli aika hiljaista, voisin mennä leikkimään tuonne sotureiden pesälle! Jos sieltä löytyisi joku kiva leikkikaveri. Kävelin pesälle ja katselin ympärilleni. Ei ketään. Hivuttauduin kauemmas pesöstä ja aloin rakentaa lumileiriä, ja hei! Kissat voisivat olla kiviä. Rakensin pientä leiriä innolla ja lähdin etsimään kiviä, löysin muutaman kiven ja vein ne leirille. Tämä on Mäntyviiksi, ja tämä on Maustepentu. Sitten tässä on Punatähti ja tämä on minä. Sitten vielä yksi, vaikka vihollinen. Laitoin vihollisen leirin ulkopuolelle. Aloitin leikkimään ja kuulin takaani askelia.

//173 sanaa
//Jää?

Kirjoittaja: Auroora

Taivas oli tylsän harmaa ja aurinko paistoi sen takaa himmeänä ja vaimennettuna. Pilvet roikkuivat matalalla, mikä yleensä tarkoitti lumisadetta. Vesisateelle ilma olikin liian kylmä, ja vaikka kuinka vihasin lunta, oli se monen monta kertaa tervetulleempaa kuin kolea sade. Vielä näitä kylmiä, lumisia ilmoja enemmän inhosin lehtikadon loppua, jolloin oli märkää ja maa liukkaan jään peitossa. En ollut optimistista tyyppiä, mutta ehkä tällaisestakin säästä tulisi olla kiitollinen.
Vilkaisin taakseni johtamani partion jäseniin. Henkäysvarjo oli lähettänyt mukaani Tuhkajuovan, Kalmakuun sekä Turmaloikan, joista jälkimmäinen kulki takanani yrittäen vähän väliä saada minuun kontaktia. Tiesin, mistä soturi halusi keskustella, sillä hän ei ollut paljoa muusta viime aikoina puhunutkaan. Tiesin kumppanini haluavan jälkikasvua, mutta itse en ollut ollenkaan varma, halusinko pentuja. Olin miettinyt asiaa paljon aina siitä asti, kun Turmaloikasta oli tullut kumppanini, sillä tiesin sen olevan seuraava askel. Rehellisesti sanottuna emona oleminen pelotti minua enemmän kuin yksikään peto jota maa päällään kantoi. Turmaloikka kunnioitti minua tarpeeksi, että olisi jättänyt asian sikseen, jos olisin vastannut kieltävästi. Vastaukseni hänen kysymyksiinsä pennuista olivat kuitenkin aina olleet epämääräisiä, joten hän varmaankin uskoi minun ennen pitkää myöntyvän. Nyt en kuitenkaan jaksanut käydä samaa keskustelua, jota olimme suunnilleen joka päivä viimeisen kuun ajan käyneet. Kun soturi seuraavan kerran yritti kiriä jonossa rinnalleni, läpsäisin häntä napakasti kuonolle, jolloin kolli jätti antautuneena hiukan välimatkaa.
Partiomme oli määrä suunnata Lehtikuusilaaksoon metsästämään. En pitänyt metsässä saalistamisesta, sillä olin siinä melko kehno. Olisin mieluummin metsästänyt avoimilla nummilla, jolloin nopeudestani olisi ollut hyötyä. Toisaalta Tuhkajuova, joka oli klaanin parhaita metsästäjiä, pärjäsi hitautensa vuoksi nummia paremmin juuri metsässä. Olisi ollut typerää suunnata sinne minne itse halusin, sillä parhaimmissakin olosuhteissa en yltäisi Tuhkajuovan tasolle.
Jouduin siristämään silmiäni, kun tuuli yllättäen yltyi. Siihen ei onneksi liittynyt lumipyryä. *Ainakaan vielä*, tuumin katsoessani taivaalle harmaaseen pilvimassaan. Meidän olisi selvittävä nopeasti partiosta, jotta emme saapuisi leiriin neljänä jääkalikkana. En millään halunnut lopettaa metsästysretkeä ennen aikojaan, mutta vastuullisena partion johtajana tarvittaessa tekisin niin. Kiristin tahtiani kiitollisena lumeen muodostuneesta polusta, joka helpotti huomattavasti kulkemista.

Pian saavuimme Lehtikuusilaaksoon ja kaikeksi onneksi sää ei ollut juuri huonontunut. Haistelin vaistomaisesti ilmaa saaliseläinten varalta, ja ilokseni havaitsin paljon hajujälkiä. Kuvittelin jo mielessäni sen kasan saalista, jonka tulisimme partion aikana keräämään.
Katsoin partion jäseniä arvioiden. Meidän olisi parempi jakautua kahteen ryhmään, sillä se olisi tehokkainta. Turmaloikan kanssa en juuri nyt halunnut olla tekemisissä, joten otin omaksi parikseni Tuhkajuovan. Kalmakuu ja Turmaloikka katosivat pian nietosten taakse minun ja Tuhkajuovan jäädessä kahden.
”Kuvittelin, että olisit halunnut viettää laatuaikaa rakkaan kumppanisi kanssa”, Tuhkajuova sanoi piikikkäästi, kun kaksi muuta olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. ”Alkavatko välinne rakoilla?”
Pyöräytin silmiäni ja keskityin paikantamaan hajujälkiä.
”Asia ei sinulle kuulu, mutta kumppaneillakin voi joskus olla erimielisyyksiä.”
Harmaa soturinaaras ei enää vastannut, vaan suuntasi huomionsa itsekin ympäristön tuoksuihin. Meillä oli käynyt tuuri, sillä juuri tänään riistaeläimiä oli selvästi paljon liikkeellä. Hajujäljet olivat tuoreita ja niitä oli paljon. Näin silmäkulmastani Tuhkajuovan lähteneen seuraamaan yhtä niistä, ja nyökkäsin katseidemme kohdatessa. Lähdin seuraamaan omaa, oravalle kuuluvaa hajujälkeä. Toivoin, etten joutuisi kiipeämään, mutta valitettavasti nuo tuuheahäntäiset paholaiset viettivät suuren osan ajastaan korkealla puissa. Kiipeilyssä olin vielä huonompi kuin saalistamisessa. Olisin pulassa, jos joutuisin yhdistämään nämä kaksi taitoa.
Pahaksi onnekseni hajujälki johdatti minut lehtikuusen juurelle. Vilkuilin ylöspäin latvustoon, ja koska oksat olivat lehtisateen jäljiltä paljaat, silmäni osuivat nopeasti jäljittämääni oravaan. *Pahus vieköön.* Joutuisin siis kiipeilemään. Voisin vaihtoehtoisesti odottaa oravaa turvallisesti maan kamaralla. Elukka saattaisi kuitenkin viettää puussa liian kauan aikaa, jota minulla ei ollut tänään tuhlattavana. Tai se saattaisi yksinkertaisesti loikata seuraavan puun latvaan. Ei auttaisi kuin kiivetä.
Olin juuri ponnistamassa ensimmäiseen loikkaan, kun nenääni osui kummallinen haju. Kummallinen siinä mielessä, että se sai karvani nousemaan pystyyn ja aistini virittymään äärimmilleen jo ennen kuin tunnistin hajun lähteen. Eläin, jolle haju kuului, ei ollut saaliseläin – se oli saalistaja. Minun kesti hetki tunnistaa eläin, sillä en ollut tavannut tämän lajin edustajaa pitkään aikaan. Kun tajusin, että kyseessä oli kettu, riensin takaisin Tuhkajuovan luo.
Soturi ei onneksi ollut kadonnut kauas, vaan löysin hänet vaanimassa lumen alle peittyneen pensaan takana. Katseeni kohtasi ilmaan pyrähtäneen rastaan sekä Tuhkajuovan ärtyneen ilmeen.
”Sinulla on paras olla jokin hyvä syy säikäyttää riistani tiehensä”, naaras murahti, mutta näytti ilmeeni nähdessään unohtavan asian nopeasti.
”Kettu”, vastasin lyhyesti ja viitoin Tuhkajuovaa mukaani. Kuulin naaraan kiireiset askeleet takaani, kun astelin varuillani hajun suuntaan.
”Yksikö vain?”
”Luulen niin”, sanoin vilkaisten taakseni. ”En usko, että tarvitsemme Turmaloikkaa ja Kalmakuuta. Selviämme tästä kahdestaankin. Tai ainakin minä selviän.”
Tuhkajuova jätti huomiotta napautukseni.
”Sinun olisi parempi olla varma siitä, että kyseessä on tosiaan vain kettu, eikä kettuja”, harmaa soturi sanoi haistellen ilmaa. ”En haluaisi heittää henkeäni sinun virhearviointisi takia.”
Virnistin tilanteen vakavuudesta huolimatta.
”Älä huoli, en anna sen tapahtua.”
Tuhkajuova ei ollut mitään klaanin parhaimmistoa taistelussa, mutta minä olin. Hoitelisimme helposti kahdestaan yhden pahaisen ketun. Johdatin soturin paikalle, jossa hajun olin kohdannut. Ketun tuoksu oli tuore mutta ei niin voimakas, että sillä olisi voinut päätellä olevan kavereita mukana. Seurasin hajujälkeä pensaikkoa kohti. Kirosin jälleen lunta, sillä se peitti tehokkaasti näkyvyyden pensaiden toiselle puolelle. Haju oli kuitenkin voimakas, joten ketun oli oltava lähellä. Kiersin pusikon taakse, mutta jokin tuntematon voima paiskasi minut välittömästi taaksepäin. Kesti hetken, että tunnistin voiman lähteen olevan juuri tuo pahainen kettu, joka nyt oli keskittynyt kynsimään ja puremaan minua mistä nyt vain kerkesikin. Sihahdin kun punaturkkinen pirulainen kynsäisi kipeästi kuonoani, ja vihan voimalla potkaisin sen kauemmas. Tuhkajuovakin oli ehtinyt paikalle ja vilkuili nyt vuoroin kettua, vuoroin minua tilannetta arvioiden. Meidän olisi parempi saada tapettua tunkeilija nyt; en halunnut jättää sitä muiden riesaksi. Kettu oli kookkaampi kuin tavallisesti ja olin iloinen siitä, etten ollut yksin.
Tuhkajuova syöksähti pedon kimppuun ja seurasin häntä hetken päästä. Kettu oli villi ja reagoi nopeasti iskuihimme omillaan. Olin enemmänkin ärtynyt kuin peloissani; tiesin, että turkkini olisi tämän kahakan jäljiltä resuisen ja epäsiistin näköinen, mutta pahempaan kettu tuskin pystyisi. Lisäsin voimaa iskuihini, mutta kettu ei näyttänyt välittävän. Se vaikutti jotenkin vauhkolta, mikä oli aina huono asia minkä tahansa eläimen tapauksessa: se tarkoitti, että ne olivat arvaamattomia. Kohtasin Tuhkajuovan katseen ja yritin tuona silmänräpäyksen aikana viestiä hänelle telepaattisesti suunnitelmastani. Kumma kyllä Tuhkajuova näytti ymmärtävän viestini – tai sitten hän vain arvioi itse tilanteen samoin kuin minä – ja soturi kiinnitti ketun huomion itseensä puremalla kiinni sen korvaan. Tunsin melkein sääliä, kun näin miten rajusti naaras repi pedon korvaa. En kuitenkaan jäänyt sen enempää epäröimään vaan riensin ketun taakse ja tarrasin hampaillani sen häntään nykäisten sitä kaikin voimin. Kettu kaatui maahan ja Tuhkajuova oli jo valmiina käymään sen kaulan kimppuun. Itse asetuin koko painollani punaturkkisen otuksen päälle. Oudosti se lopetti otteestani rimpuilun, kuin hyväksyen kohtalonsa Tuhkajuovan lukitessa leukansa sen kurkkuun. Tummaa verta alkoi pulputa, ja se värjäsi lumisen maan punaiseksi.
Luulin, että tilanne oli jo ohi, kun yhtäkkiä kettu alkoi riehua allamme tuhannen auringon voimalla. Yllättyen pedon yhtäkkisestä ja voimakkaasta liikkumisesta horjahdimme molemmat pois sen päältä. Punainen paholainen ei jäänyt arvioimaan tilannetta kummemmin vaan syöksähti paikalta oranssina salamana. Katsoin hengästyneenä sen perään, silmät hämmästyksestä levällään. Tuhkajuovan kasvoilla oli samanlainen ilme; mikä ihme tuota kettua riivasi?
”Pimeyden Metsä soikoon”, kirosin pudistellessani lunta turkiltani. ”Kuvittelin, että tuo pirulainen oli jo mennyttä.”
”Kuvittelit väärin”, Tuhkajuova vastasi huohottaen. ”Sillä viiraa jotenkin päässä. Näitkö miten suurina sen silmät olivat? On vaarallista, että tuollainen otus kulkee reviirillämme.”
”Tiedän. Tule.”
Kiirehdimme ketun perään, mutta vaikka kuinka etsimme sitä, peto oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Juuri parahiksi tunsin turkillani lumipyryn ensimmäiset hiutaleet ja vilkaisin vihaisena taivaalle. Tuulikaan ei ollut hellittänyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksemme jäi leiriin palaaminen. Olisi vaarallista jäädä tänne, etenkin, kun taivas oli jo alkanut pimentyä. Tässä lumimyrskyssä emme muutenkaan olisi kettua enää löytäneet.
Tapasimme Turmaloikan ja Kalmakuun, jotka ihmettelivät heti ärtyneitä olemuksiamme. Selitimme nopeasti, mistä oli kyse, ja suuntasimme sitten takaisin leiriin. Kirosin mielessäni kettua ja lumipyryä koko matkan takaisin. Miten olimmekin olleet näin epäonnisia? Ei riittänyt, että kohtasimme partiossamme ketunpaholaisen, sen piti lisäksi olla jotenkin hullu. Eikä riittänyt, että vauhko petoeläin karkasi tassuistamme, ei, kaiken lisäksi sään oli käännyttävä näin huonoksi. Kaiketi Turmaloikka aisti vihaisuuteni, sillä hän ei maininnut pentuja sanallakaan koko loppupäivänä.

//1291 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran kysymys herätti Aaltotassussa muistoja, joista hänen alati palava vihansa eloklaanilaisia kohtaan sai lisää polttoainetta. Punaturkkinen naaras tuijotti raidallista ystäväänsä kylmästi, yrittäen hillitä sisällään roihuavaa vihan liekkiä.
”Olet oikeassa: Eloklaani on liian heikko ollakseen uhka meille”, hän maukui hyytävästi. Hän porasi katseensa syvälle Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin tehostaakseen sanomaansa. Hän halusi soturin ymmärtävän, miten paljon hän inhosi ja väheksyi Eloklaania ja sen kissoja. ”Heikoille ei kuitenkaan ole paikkaa tässä metsässä. On heidän syytään, että minun emoni kuoli. Jos he olisivat käyttäytyneet kuin oikeat klaanikissat, he olisivat tappaneet sen ketun omalla reviirillään, ja Ruostekukka olisi yhä elossa! Mutta ei – sen sijaan he johdattivat sen suoraan meidän partiomme kimppuun!”
Aaltotassu pystyi yhä kuvittelemaan sen, miltä Ruostekukan lämmin veri tuntui, kun sitä oli ryöpsähtänyt hänen päälleen. Hän näki yhä mielessään ruosteenruskean naaraan lasittuneet silmät, joiden katse seurasi häntä, minne ikinä hän menikin. Kaikki se tuska ja suru, jota hänen perheensä oli joutunut kokemaan, johtui yksin Eloklaanista. Ilman Eloklaania Lauhalaukka ei olisi koskaan loikannut, Karhumyrsky ei olisi seonnut eikä Ruostekukka kuollut.
”Eloklaanilaiset ovat valehtelijoita ja esittäjiä, Sulkavirta”, Aaltotassu maukui, tällä kertaa hänen äänensä oli kuitenkin menettänyt pistävimmän teränsä ja jäljellä oli murheen murtama kuiskaus. ”He eivät kuulu tänne. He ovat saattaneet omaksua klaanikissojen piirteitä ja ottaa klaanikissojen nimet, mutta pohjimmiltaan he ovat silti vain joukko kulkukissoja, jotka Mesitähti onnistui houkuttelemaan lupauksillaan puolelleen.” Hän huokaisi syvään ja antoi jännittyneiden lihastensa rentoutua. ”Kuolonklaanilla menisi paremmin, jos he eivät koskaan olisi tulleet tänne. Niin se vain on.”

//Sulka?
//240 sanaa