Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Blakey

Routatassu kyhjötti Kuolonklaanin leirissä, tarkennettuna oppilaiden pesän ulkopuolella. Kaatunut kuusi loi sekä oppilaille että sotureille oikein hyvän suojan, ja sitä jopa Routatassu saattoi arvostaa. Nuori oppilas katseli leiriä terävästi tutkaillen. Häntä kiinnosti kovin, miten kaikki siellä toimi. Toki Routatassu oli vasta nuori, mutta päässä pyörivien kysymysten määrä lisääntyi päivä päivältä, ja Routatassu halusi vastauksia. Kenties hän kysyisi joltakulta, tai sitten hän selvittäisi asiat itse. Naaraan tuuhea häntä heilahti hänen kylkeensä kiinni. Ehkäpä Pimentovarjo olisi halukas vastaamaan muutamaan kysymykseen? Routatassu mietti hetken, ja pudisti päätään. Pimentovarjo oli kylmä kissa, ja tuskin jaksaisi Routatassun loputtomia kysymyksiä. Mutta sitten taas, jos Routatassu valikoisi kysymyksensä tarkasti ja juuri Pimentovarjoa varten, voisi hän tyydyttää tiedonjanonsa edes hetkellisesti – tosin, se oli aika epätodennäköistä. Routatassu halusi tietää kaiken, ja kaikkeus oli laaja alue. Kiharaturkkinen räpäytti sinisiä silmiään mietteliäänä. Millaisia kysymyksiä hän sitten kysyisi? Tai mitä niistä? Routatassulla oli sellainen tunne, että Pimentovarjo osaisi vastata ainakin niihin kysymyksiin, jotka liittyivät valtaan ja vallan tavoitteluun. Routatassu oli huomannut pitävänsä siitä tunteesta, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan kokenut. Ainoa, missä Routatassu oli kokenut jonkinlaista vallantunnetta, oli ehkäpä pentutarhan leikit, joissa hän muutamaan kertaan oli niin sanotusti puhunut itsensä kasan ylimmäiseksi. Routatassu oli yhä kokeiluvaiheessa, eikä hän tiennyt mitä mukamas halusi – eikä hänen tarvinnutkaan tietää, olihan hän vasta nuori oppilas.
Harmaaturkkinen naaras kohensi ryhtiään ja istui suorassa. Olisikohan tänään harjoituksia? Routatassu tiesi, ettei hän näin nuorena oppilaana saanut poistua leiristä yksin, joten hänen pitäisi vain toivoa, että joko Pimentovarjo tai joku muu soturi olisi halukas viemään hänet havuiseen metsään. Routatassu ei loistanut taitolajeissa vielä, mutta hän oli nopea ja hyvä kiipeilemään. Varmasti hän kehittyisi paremmaksi saalistajaksi ja taistelijaksi ajan myötä, olihan hän ollut oppilaanakin vasta päivän tai kaksi. Tosin, Routatassu ei oikein kokenut minkäänlaista kiinnostusta kumpaakaan taitoa kohtaan. Hän luotti enemmän älyynsä ja oli hyvin itsevarma siitä, että älyllä pärjäsi paremmin kuin millään opittavalla taidolla. Mutta Routatassu voisi olla väärässä, ja vain aika tämän näyttäisi. Routatassu tyytyi sukimaan turkkiaan puhtaammaksi, vaikka aika liaton se jo oli. Samalla hän jatkoi leirin tarkkailua omassa hiljaisuudessaan.

//sanamäärä: 331

Kirjoittaja: Elandra

Roihutassun kunnioittava tapa puhua minulle sai minut toiveikkaaksi. En kaihtanut haasteita, mutta kieltämättä olisi huomattavasti mielekkäämpää saada oppilas, jolle käytöstapoja ei pitänyt erikseen opettaa. Edellisin oppilaani, Latvaruusu, oli ollut täysi vastakohta Roihutassulle. Ensimmäisen kerran kohdatessamme, Latvaruusu oli puhunut töykeästi ja epäkunnioittavasti, eikä puhetapa juurikaan koulutuksen aikana muuttunut. Edelleen nuori soturi näki vain itsensä, eikä piitannut muista lainkaan.
Johdatin Roihutassun piikkihernetunneliin ja sitä kautta ulos leiristä. Kirpsakka tuuli tervehti minua, kun pääsin ulos piikkihernetunnelista. Tässä osassa reviiriä ei kasvanut juurikaan puita, joten tuuli pääsi vapaasti seikkailemaan missä vain. Roihutassu asteli ryhdikkäästi perässäni leirin ulkopuolelle. Pysähdyin hetkeksi, jotta oppilas sai katsella ympärilleen. Muistin hyvin, miten ihmeellistä oli päästä ensimmäistä kertaa ulos leiristä. Se oli tuntunut siltä kuin koko maailma olisi kasvanut hetkessä suuremmaksi.
”Aloitamme rajakierroksen pohjoisrajasta. Juuri nyt sinun ainoa tehtäväsi on kulkea perässäni ja kuunnella tarkasti mitä sanon”, selitin nopeasti ennen kuin lähdimme matkaan. Ohitimme leirin kupeessa kasvavat alastomat lehtipuut ja johdatin Roihutassun kohti kuusimetsää. Pehmeä nurmi muuttui mullaksi ja harvassa kasvaviksi varvuiksi. Puut kasvoivat lähekkäin ja siellä täällä lojui suuria kivenlohkareita. Tummien kivien päälle oli vuodenaikojen saatossa kasvanut paksuja ja liukkaita sammalkerroksia.
Kuulin perässäni Roihutassun askeleet. Kuten nuoret oppilaat aina, myös tumma naaras käveli huomattavan kovaäänisesti. Päätin antaa asian olla tällä kertaa ja olla armollinen oppilaalle. Roihutassulla ei ollut vielä mitään kiirettä oppia, olihan tämä vasta hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana. Pidin tärkeämpänä sitä, että hän muistaisi kierroksen jälkeen mahdollisimman paljon reviiristämme.
”Tätä leirin pohjoispuolella sijaitsevaa kuusimetsää kutsutaan Kuolonmetsäksi. Jos kuuntelet tarkasti, voit kuulla joen solinan. Joki virtaa metsän läpi ja laskee vetensä Hehkulampeen”, puhuessani käänsin katseeni Roihutassun puoleen. Naaras kipitti eteenpäin ripein askelin pysyäkseen tahdissani. Oppilas kohtasi katseeni puhuessani hänelle, ja vastasi päätään nyökytellen.

Matka jatkui kohti pohjoista rajaa joen vartta pitkin. Kehotin Roihutassua pitämään etäisyyttä jokeen, jottei hän vahingossakaan putoaisi veteen. Saavutettuamme pohjoisrajan, pysähdyimme hetkeksi joen äärelle.
”Joen toisella puolen on vielä vähän matkaa Kuolonklaanin reviiriä, mutta pian sen jälkeen alkaa Eloklaanin reviiri. Kuten varmasti tiedät, meidän täytyy pysytellä Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella. Käymme tulevaisuudessa tarkemmin läpi Kuolonklaanin rajamerkit”, selostin Roihutassulle rauhallisella äänellä. Naaras nosti katseensa voimakkaasti virtaavasta joesta metsään, joka jatkui silmänkantamattomiin asti joen toisella puolen. Sitten oppilas vilkaisi minua ja nyökkäsi taas merkiksi siitä, että oli kuunnellut minua.
Matka jatkui pohjoisrajaa pitkin hiljaisuuden vallitessa. Jossain vaiheessa kuusipuut harvenivat ja metsä vaihtui nummimaisemaan. Oikealle puolellemme jäi Lehtikuusilaakso, josta kerroin Roihutassulle. Laaksossa kasvavat lehtikuuset olivat pudottaneet neulasensa lehtisateen myötä. Ohitimme laakson ja saavuimme itäiselle rajalle.
Kulkiessamme rajaa pitkin, selitin Roihutassulle erilaisista vaaroista, joita klaanin reviirillä saattoi kohdata. Ketut, mäyrät ja muut petoeläimet häiritsivät klaanin rauhaa aina silloin tällöin. Mainitsin myös klaanin ulkopuoliset kissat, kaksijalat ja niiden koirat. Niistäkin oli haittaa aina joskus, joskin harvemmin kuin petoeläimistä.

Ennen eteläiselle rajalle saapumista, kiristin tahtimme rentoon juoksuun. Roihutassu pysyi kohtuullisen hyvin kannoillani. Eteläisellä rajalla kerroin Roihutassulle kannoista, jotka olivat aikoinaan olleet puita, mutta kaksijalat olivat kaataneet ne. Ukkospolun löyhkä voimistui, mitä lähemmäs polkua pääsimme. Roihutassu nyrpisti nenäänsä, jolloin kerroin hajun tulevan ukkospolusta.
”Ukkospolku toimii yhtenä Kuolonklaanin rajana. Tuo katku tulee hirviöistä, jotka juoksevat ukkospolkua pitkin. Kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana tuosta polusta, sillä hirviöt eivät välitä kissoista. Jos satut olemaan niiden tiellä, ne juoksevat ylitsesi pysähtymättä. Moni kissa on menettänyt henkensä jäätyään hirviöiden alle”, toivoin, että Roihutassu otti sanani tosissaan. Moni huolimaton kuolonklaanilainen oli jäänyt hirviön alle juostuaan ukkospolulle saaliin perässä.
”Jatketaan sitten matkaa kohti Eloklaanin rajaa”, tokaisin ja viitoin paikoilleen pysähtyneen Roihutassun perääni.

//Roihu?
// 550 sanaa

Kirjoittaja: Ansku

Roihupentu oli seurannut kun leirissä alkoi tapahtumaan kun veristassu sai uuden nimen ja pääsi soturiksi, pentu seurasi tilannetta pentu alueen ovella kiinnostuneesti muutama muukin pentu oli tullut seuraamaan tilannetta mutta olivat lopulta menneet takaisin leikkimään. Roihupentu odotti sitä päivää innolla että pääsisi itse oppilaaksi ja siitä soturiksi ja siitä ehkä varapääliköksi, tämä tumma pentu oli ainut tiennyt mitä halusi ja vaikka tämä puolusti pienempiä niin tämä silti tiesi että huipulle ei pääsisi niin helposti. Pitäisi olla suhteita joiden kautta pääsisi kapuamaan sinne korkeuksiin minne pentu tavoitteli pääsyään, lopulta kun varissulka sai uuden nimensä osa hurrasi tuon nimeä kovaan ääneen. Roihupentu meni takaisin muiden pentujen luokse ja katseli toisten leikkejä.

Muutamien päivien kuluttua Roihupentu oli katselemassa aurinkoa joka oli puolessavälissä kohti taivaanrantaa, pentu kutsuttiin paikkaan jossa uudet nimeämiset tehtäisiin Roihupentu katsoi päällikköä joka piti lyhyen mutta napakan puheen. Ruihupennusta tuli nytten Roihutassa joka hymyili pienesti kun muut kuolonklaanilaiset alkoivat hurraamaan uutta nimeä jonka Roihutassu oli saanut itselleen, tämän jälkeen naaras katseli että missä tämän mestari oikein oli kunnes TuhkaJuova tuli toisen luokse. Roihutassu ei edes ehtinyt tervehtiä mestariaan kun toinen sanoi että toivottavasti toinen oli syönyt ja levännyt hyvin ”Olen tietenkin ja olen otettu kun saan teidät Tuhkajuova mestarikseni.” Roihutassu sanoi ja nyökkäsi toiselle päätään kunnioittavasti, naaras odotti että kaksikko lähtisi liikkeelle.

//211 sanaa
//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle, tiesin heti mistä oli kyse. Muutaman päivän takainen, lyhyt ja kylmä keskustelu Henkäysvarjon kanssa oli paljastanut, että päällikkö oli aikeissa nimittää Varistassun pian soturiksi. Varapäällikkö ei tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut kollista, jota kaikki luulivat hänen pojakseen. Kukaan ei varmasti voinut olla huomaamatta, miten kylmä raidallinen kolli oli ollut nuorinta poikaansa kohtaan. Varistassu hädin tuskin oli koskaan päässyt keskustelemaan isäksi luulemansa kissan kanssa, mutta se oli mielestäni vain parempi.
Ylläpitääkseen kulissia, Henkäysvarjo oli käynyt pikaisesti onnittelemassa soturinimen ansainnutta Varissulkaa. Seurasin sivusta, kun Varissulka jäi tapittamaan isänsä perään. Pienen hetken tuoreen soturin kasvoilla oli ollut hämmentynyt ilme. Kaiketi hän oli odottanut enemmän.
Vasta kun kaikki halukkaat olivat onnitelleet poikaani, minä astelin hänen luokseen. Olin seurannut kokousta syrjemmältä kallionseinämän varjosta. Varissulka kuuli minun lähestyvän, ja kolli käänsi päänsä suuntaani. Väläytin tummanharmaalle kissalle hymyn, jota ei normaalisti kasvoillani nähty.
”Onnea uudesta nimestä ja asemasta Kuolonklaanissa”, lausahdin asiallisesti, ”vaikka et enää joudukaan päivittäin harjoittelemaan uusia asioita, älä oleta olevasi valmis soturi. Kehitä itseäsi ja taitojasi aina kun vain voit, jotta voin vanhana olla ylpeä pojastani.” Vaikka olinkin ylpeä siitä, että Varissulka oli saanut kohtuullisessa ajassa soturikoulutuksensa päätökseen, en halunnut hänen jäävän vain tavalliseksi rivisoturiksi. Olin kuluttanut niin monta vuodenaikaa hänen kasvattamiseensa, että hän sai luvan tehdä kovasti töitä tullakseen parhaaksi soturiksi. Halusin sukuni kunnian säilyvän Varissulan ansiosta, sillä muista jälkeläisistäni tuskin olisi mihinkään.
”Kiitos”, Varissulka vastasi hitaasti päätään nyökäyttäen.
Siinä oli kaikki, mitä minun piti pojalleni tässä hetkessä sanoa. En halunnut jaaritella turhuuksia. Siispä nousin ylös ja sanattomasti hyvästelin Varissulan hännän heilautuksella. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä aurinko oli jo ajat sitten ohittanut huippunsa, ja auringonlaskun hetki oli käsillä. Leirissä hämärsi jo, kun kallion varjot peittivät miltei koko leirin. Halusin nukkua hyvin, jotta voisin olla virkeänä aamun ensimmäisessä rajapartiossa.

Kului muutama päivä Varissulan nimityksestä, kun Punatähti liittyi yllättäen seuraani istuskellessani yksin leirin pääaukiolla. Aurinko oli vasta noussut, joten leirin pääaukio oli hiljainen. Lehtisade oli historiaa, kun lehtikato oli saapunut metsään. Ensilumi oli tullut ja mennyt, sillä valkea lumipeite oli sulanut samana päivänä kun oli satanutkin. Vaikkei maassa ollutkaan lunta, sää oli muuten hyvin tyypillinen lehtikadolle. Sää oli kylmentynyt, ja puut olivat nyt täysin lehdettömät.
”Vaikutat siltä, että kaipaat enemmän tekemistä päiviisi”, Punatähti aloitti keskustelun rennosti. Katsahdin punaturkkista kissaa peittelemättä hämmennystäni.
”Miten niin?” kysyessäni äänensävyni oli kunnioittava, kuten aina päällikölle puhuessani.
”Kunhan vain vitsailin, kun olet istuskellut niin paljon yksiksesi leirin pääaukiolla viime aikoina. Halusin vain kysyä mielipiteesi siitä, jos saisit koulutettavaksesi uuden oppilaan”, Punatähti käänsi vihreän katseensa pentutarhan suuntaan. Seurasin päällikön katsetta, joka pysähtyi harmaaseen naaraspentuun, joka oli saavuttanut kuuden kuun iän. En tiennyt pennusta juuri muuta kuin nimen, mutta ajattelin sen olevan vain hyvä asia. Se tarkoitti sitä, ettei Roihupentu ollut ajanut itseään ongelmiin, vaan oli elänyt kuten pentujen täytyy, huomaamattomasti ja sääntöjä noudattaen.
Siirsin katseeni pennusta Punatähteen.
”Jos se on sinun mielestäsi hyvä ajatus, niin on myös minun”, totesin kohdatessani päällikön katseen. Punatähti nyökäytti päätään pienesti ja piti viisaan katseensa vielä hetken minussa. Olin otettu siitä, että Punatähti luotti minuun. Mikäli saisin Roihupennun oppilaakseni, tästä tulisi neljäs kouluttamani soturi.
”Niin minä arvelinkin. Mutta nyt minun on mentävä, Rapakynsi odottelee minua kävelylle kanssaan. Nähdään taas, Tuhkajuova”, Punatähti totesi matalalla, mutta aavistuksen leikkisällä äänellä. Punaturkkinen kolli nousi ylös ja poistui luotani piikkihernetunneliin. Hänen ja Rapakynnen rakkaus vaikutti aidolta, toisin kuin omani Henkäysvarjon kanssa.

Seurailin sivusta leirin tapahtumia aina aurinkohuipun hetkeen saakka, jolloin päätin lähteä saalistamaan. Henkäysvarjo ei ollut laittanut minua loppupäivänä yhteenkään partioon, joten minun oli täytynyt keksiä tekemistä itse. En halunnut olla koko päivää leirissä tyhjän panttina.
Saalisonni ei ollut tänään puolellani, sillä metsä tuntui normaaliakin hiljaisemmalta. Se oli selvä merkki siitä, että lehtikato oli saapunut. En suostunut palaamaan leiriin tyhjin tassuin, joten seuraavaksi olin löytänyt itseni joen ääreltä. Koska vesi ei ollut vielä jäässä, kalastaminen onnistui vielä. Lehtikadon ja kylmenevien vesien myötä kalatkin liikkuivat hitaammin, joten kalastaminen oli helpompaa. Joskin jouduin odottelemaan pitkän tovin, ennen kuin onni potki.
Kun aurinko oli ollut puolessavälin matkallaan kohti taivaanrantaa, olin saanut kalastettua kaksi kalaa.
Olin vienyt saaliini leiriin, jättänyt toisen tuoresaaliskasalle ja toisen syönyt itse, kun Punatähti kutsui klaanin koolle. Varmasti lähes jokainen klaanin asioista perillä oleva kissa tiesi, että oli Roihupennun nimityksen aika. Kissat ilmaantuivat pääaukiolle, mutta suurin osa jättäytyi syrjemmälle kuuntelemaan päällikköä. Vain muutama innokkain soturi kerääntyi aivan pääaukion keskustaan lähelle Punatähteä.
Koska olin melko varma siitä, että Punatähti nimittäisi minut Roihupennun mestariksi, jätin syrjäisen istumapaikkani ja siirryin hieman likemmäs päällikön puhepaikkaa.
Punatähti oli lyhytsanainen, kuten aina. Hän ei turhia jaaritellut, vaan meni suoraan asiaan.
”Roihupentu on nyt kuusikuinen, joten hän ansaitsee oppilasnimensä. Roihupentu, uusi nimesi on Roihutassu, ja soturikoulutuksestasi vastaa Tuhkajuova”, päällikkö sanoi voimakkaalla äänellä koko klaanille, vaikka lähinnä hän puhuttelikin vain Roihutassua. Juuri nimitetty oppilas käänteli päätään etsiessään katseellaan minua. Kun meripihkainen katse osui minuun, kuolonklaanilaiset alkoivat sillä hetkellä hurrata hänen uutta nimeään:
”Roihutassu! Roihutassu!”
Mäntyviiksi, Saukkotassu ja muutama soturi välittivät ohimennen pikaiset onnittelut Roihutassulle. Kun naaras jäi yksikseen seisomaan keskelle pääaukiota, katsoin parhaaksi lähestyä häntä. Roihutassu käännähti minun suuntaani, kun pääsin hänen lähelleen.
”Toivottavasti olet syönyt ja levännyt tänään hyvin, sillä lähdemme heti ensimmäiselle rajakierroksellesi”, sanoin ennen kuin Roihutassu ennätti edes tervehtiä minua.

//Roihu?
// 838 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Lehtikato teki tuloaan. Se näkyi siinä, miten tuuli oli muuttunut lämpimästä hyytäväksi, miten riistaeläimet vaihtoivat turkkiaan, ja miten lumisade nyt hiljalleen peitti mustaa turkkiani. Kurtistin kulmiani ärtymyksestä, pyyhkäisten muutaman sulamaan alkaneen hiutaleen otsaltani. Lämpimät, helpot ajat olivat takana. Moni klaanin kissoista tulisi kuolemaan lehtikadon aikana. Viheryskä vei aina pari kissaa uhrinaan, samoin nälkä. Riistasta oli pulaa, mikä lisäsi jännitteitä klaanien välillä. Muistelin, että ennen Eloklaania riistasta ei ollut ollut samanlaista pulaa, elämä oli muutenkin ollut rauhallisempaa.
Turmaloikka ja Tuhkajuova olivat molemmat partiossa tai ties missä, joten istuin yksin soturien pesän edessä. Minun oli määrä lähteä metsästyspartioon auringon huipun jälkeen. En kuitenkaan johtaisi sitä, sillä Henkäysvarjo hoitaisi tuon tehtävän. Mukaan lähtisivät myös Lehtituuli ja Haukkasiipi.
Aurinko erottui vain himmeästi pilviverho takaa, mutta näin, että partion olisi pian aika lähteä. Henkäysvarjo seisoi leirin toisella puolella Punatähden kanssa; kaksikko näytti käyvän tärkeää keskustelua. En kuullut tänne saakka, mitä he puhuivat, joten tyydyin vain tarkkailemaan kaksikkoa. Vasta heitä tarkemmin katsellessani huomasin, miten iäkkäältä päällikkö näytti. Hän ei ollut enää yhtä lihaksikas kuin muistin, eivätkä hänen silmänsä kiiltäneet enää samalla tavalla. Päällikkö, jota olin ihaillut oppilaana, oli nykyään vain varjo entisestä itsestään. Tietysti hän oli edelleen vahva ja taitava johtaja, mutta nuori hän ei enää ollut.
Henkäysvarjokin oli ollut jo melko pitkään varapäällikkönä. Siristin silmiäni katsellessani, miten harmaa kolli kurottui sanomaan jotain päällikkönsä korvaan. Olikohan Henkäysvarjo turhautunut siitä, ettei vieläkään ollut päässyt klaanin johtoon? En tiennyt, paljonko henkiä Punatähdellä oli jäljellä, mutta ei hän vaikuttanut olevan kuolemassa hetkeen. Tiesin, että Henkäysvarjo oli kunnianhimoinen ja oli jo pitkään havitellut Kuolonklaanin päällikön asemaa. Jos Punatähti ei pian kupsahtaisi omia aikojaan, ottaisikohan kolli ohjat omiin tassuihinsa?
Kuolisi Punatähti nyt tai vasta monien kuiden päästä, Henkäysvarjo tulisi jossain vaiheessa nimittämään varapäällikön. Olin jo päättänyt, että se olisin minä. En vain ollut tehnyt paljoa asian eteen. Tiesin, että olisin hyvä ehdokas. Olin kouluttanut jo kaksi oppilasta ja kuuluin klaanin parhaimpiin sotureihin. Lisäksi olin yksi klaanin parhaista taistelijoista. En ollut kuitenkaan ainoa hyvä ehdokas. Klaanissa oli monia minuakin kokeneempia sotureita, ja useat minua nuoremmat ylsivät tasolleni taistelemisessa. Ja kaikista tärkeimpänä, Henkäysvarjo tuskin luotti minuun samalla tavalla kuin paremmin tuntemiinsa sotureihin.
Jos voisin päästä varapäällikön lähelle, mahdollisuuteni paranisivat huomattavasti. Tietenkin olin tajunnut tämän jo aikoja sitten. Miksi siis en ollut tehnyt asialle mitään? Koska en pitänyt muiden kissojen kanssa seurustelemisesta. Ja vielä vähemmän pidin muihin kissoihin tutustumisesta. En halunnut oppia tuntemaan Henkäysvarjoa, en halunnut hänestä ystävää tai mitään sinne päinkään. Se saattaisi kuitenkin olla ainoa mahdollisuuteni päästä varapäälliköksi ja sitä kautta päälliköksi. Minun olisi vain voitettava luonteeni.
Huomasin jääneeni tuijottamaan kaksikkoa, kun kohtasin yhtäkkiä Henkäysvarjon katseen. Kauanko katsekontaktimme olikaan kestänyt? Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Punatähdenkin jo lähteneen paikalta. Säpsähdin hiukan kuin unesta heränneenä, ja kun viimein siirsin katseeni muualle, näin silmäkulmastani Henkäysvarjon lähestyvän.
”Mitä katselet?” hän kysyi, ei kiusoitellen eikä uhkaillen, kaiketi vain uteliaisuudesta tai jotain sanoakseen. Käänsin hitaasti katseeni takaisin harmaaseen kolliin ja pudistin päätäni.
”Huomasin vain, että Punatähti on käymässä vanhaksi”, vastasin äänensävyllä, joka ei paljastanut sen enempää ajatuksistani tai tunteistani. Henkäysvarjo katsoi minua hetken ja kääntyi sitten ympäri leirin uloskäyntiä kohti.
”Emmekö me kaikki?”
Pyöräytin silmiäni varapäällikön heitolle, vaikka hän olikin oikeassa. En minäkään ollut enää nuori, mutta ikääntymisen myötä olin kartuttanut kokemustani. Ja Pimeyden Metsän nimeen, en minä vanhakaan ollut.
”Lähdetään, käy hakemassa Lehtituuli ja Haukkasiipi, minä odotan tässä”, Henkäysvarjo sanoi seisahtuen leirin suuaukolle. En pitänyt siitä, että minua käskytettiin – ehkä se olikin yksi syistä, miksi halusin päälliköksi. Siitä huolimatta tottelin varapäällikköä, olinhan kunnon kuolonklaanilainen.
Lehtituuli löytyi soturien pesästä, Haukkasiipi tuoresaaliskasan lähellä. Minusta tuntui melkein pahalta pyytää kollia mukaan, sillä hän oli selvästi pettynyt joutuessaan lykkäämään ateriointiaan. Illan tullessa tuoresaaliskasakin pienenisi, ja palatessamme saisimme syödäksemme hyvällä tuurilla yhden hiiren kukin.
Lehtituuli ja Haukkasiipi kulkivat jäljessäni, kun palasin Henkäysvarjon luo suuaukolle. Varapäällikkö kiersi partionsa nopeasti katseellaan ja suuntasi sitten aukosta ulos. Otin paikkani hänen takanaan, sillä halusin tämän partion aikana päästä keskustelemaan soturin kanssa.
Kuljimme läpi Kuolonklaanin routaisen reviirin. Lumisadetta ei ollut vielä tähän mennessä kestänyt koskaan niin kauaa, että maahan olisi jäänyt pysyvä valkoinen kerros. Tunsin kuitenkin luissani, ettei menisi enää kauaa ennen kuin nummia peittäisivät jää ja kinokset. Pelkkä ajatuskin sai minut värähtämään kylmästä.
Matka jatkui vielä siihen asti, kun Henkäysvarjo pysähtyi edessäni ja kääntyi ympäri partionsa puoleen.
”Jakaudutaan kahteen joukkoon”, varapäällikkö sanoi. ”Minä ja Pimentovarjo jatkamme nummille, Lehtituuli ja Haukkasiipi metsästäköön lähellä metsikössä.”
Vilkaisin sivusilmällä Henkäysvarjoa jatkaessamme matkaamme kahdestaan nummia kohti. Hän siis tiesi, että olin nopea. Muuten kolli ei olisi ehdottanut avoimia nummia. Se oli hyvä; ainakin hän tiesi vahvuuksistani. Tiesin Henkäysvarjonkin olevan melko nopea, vaikkei yltänytkään aivan tasolleni. *Toisaalta*, tuumasin hetken päästä, *ehkä hän halusi minut nummille koska metsässä olen kehno saalistaja.*
Olimme pitkään hiljaa. Olisin halunnut keskustella Henkäysvarjon kanssa jostain, oikeastaan mistä vain, kunhan vain pääsisin jotenkin tutustumaan häneen. Olin kuitenkin kehno aloittamaan keskusteluja. Onneksi minun ei tarvinnut, sillä hetken päästä Henkäysvarjo viimein avasi suunsa.
”Miksi kiinnitit huomiota Punatähden ikään? Oletko huolissasi hänestä?” varapäällikkö kysyi tarkkaillessaan samalla ympäristöä riistan varalta. ”Toisaalta se ei taida olla luonteesi mukaista. Mitä nyt olen sinusta kuullut.”
Tosiaan, olin melko tuntematon kissa klaanissa, vaikka en ollutkaan enää nuori. Se johtui siitä, etten välittänyt tutustua muihin. Jotkut tunsivat minut paremmin, kuten vanhat oppilastoverini – muutkin kuin Tuhkajuova ja Turmaloikka – mutta Henkäysvarjon kanssa puhuin hyvin harvoin.
”Ja mitähän olet minusta kuullut?” kysyin kuulostaen korvaani enemmän uteliaalta kuin piikikkäältä. Harmaa kolli vilkaisi minua sinisillä silmillään, harkiten hetken sanojaan.
”Monet sanovat sinua kylmäksi ja kokevat yhteistyön kanssasi hankalaksi. Toiset arvostavat hillittyä ja viileää luonnettasi, toiset eivät”, hän kertoi, enkä yllättynyt varapäällikön sanoista. Jotain tuollaista odotinkin.
”Toisaalta sinun kerrotaan olevan älykäs ja soturina luotettava ja kyvykäs. Klaanin keskuudessa oletkin juuri soturina arvostettu, klaanitoverina et niinkään.”
Henkäysvarjo loi minuun terävän silmäyksen sanojensa päätteeksi, mutta se ei hetkauttanut minua. Ei ainakaan yhtä paljon kuin klaanilaisten käsitys minusta, vaikka nyt kun mietin, se kävikin järkeen. Toivuin kuitenkin nopeasti.
”No, en muuta olettanutkaan”, vastasin hymyillen ilottomasti. ”Mutta osaan olla muutakin kuin kylmä ja hankala, jos minuun tutustuu. Kysy vaikka kumppaniltasi.”
Henkäysvarjo ei reagoinut kummemmin Tuhkajuovan mainitsemiseen.
”Ehkäpä. Tiedän sinusta vielä yhden asian”, Henkäysvarjo sanoi, ja piti dramaattisen tauon kuin odottaen, että alkaisin kyselemään. Kun pysyin hiljaa, hän tyytyi jatkamaan: ”Olet kunnianhimoinen. Tiedän, että haluat varapäällikökseni Punatähden kuoltua ja minun noustua päälliköksi.”
Jos Henkäysvarjo olisi nyt katsonut suuntaani, hän olisi nähnyt hämmästyksen silmissäni. En ollut odottanut, että Henkäysvarjo tiesi aikeistani ja toiveistani. Ehkä olin aliarvioinut hänen älykkyytensä. Tai vastaavasti yliarvioinut oman hienovaraisuuteni.
”Kuka ei haluaisi?” kysyin välinpitämättömästi.
”Eivät kaikki halua. Ja halukkaidenkin joukossa on niitä, jotka haluavat sitä aivan eri tasolla. Sinun olisi hyvä tietää, että jos nyt nimittäisin varapäällikköä, se et olisi sinä. Ei pelkästään siksi, etten tunne sinua – luulenkin sinun jo tiedostavan tämän seikan. Oletko kuitenkaan tajunnut, että varapäällikön on oltava kissa, jota klaanin jäsenet arvostavat juurikin klaanitoverina, ei pelkästään soturina?”
En vastannut. Hän oli nimittäin oikeassa – en ollut ajatellut asiaa lainkaan. Jos minusta tulisi varapäällikkö, miksi kukaan haluaisi totella käskyjäni? Jos minusta tulisi päällikkö, miksi kukaan haluaisi seurata minua taisteluun? Minä arvostin Henkäysvarjoa pelkästään soturina, en klaanitoverina – sen takia suostuin hänen käskytettäväkseen. Muut klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet samanlaisia, korkeintaan harvat. He arvostivat Henkäysvarjoa toverina, jopa ystävänä. Ja Punatähdestä pitivät kaikki. Heillä oli jotain, mitä minulla ei ollut. Heillä oli karismaa. Heistä pidettiin. He olivat molemmat vakuuttavia ja luotettavia, sellaisia kissoja, joiden puolesta voisi kuolla.
”Niin arvelinkin”, Henkäysvarjo sanoi, kun vastaustani ei kuulunut. ”Heität hukkaan kaiken kokemuksesi ja taitosi olemalla kylmä ja vaikeasti lähestyttävä. Suoraan sanottuna, en pidä sinusta. Harva pitää. Korjaa asia ennen kuin harkitsetkaan varapäällikön paikan havittelua.”
Henkäysvarjon sanoissa oli sellaista painoa, että tiesin keskustelun loppuneen. Vihasin sitä, että hänellä oli niin paljon auktoriteettia minunkin ylitseni, että annoin hänen sanoa sanottavansa vastustelematta ollenkaan. Minun oli tyydyttävä seuraamaan varapäällikköä hiljaisuudessa suunnatessamme syvemmälle nummelle.

Keskustelumme jälkeen emme puhua pukahtaneet. Toisaalta se oli vain hyvä, sillä saatoin miettiä enemmän Henkäysvarjon sanoja. Tiesin hänen olevan oikeassa. Minusta ei pidetty tarpeeksi, jotta kukaan olisi halunnut minua varapäälliköksi. Miten muuttaisin asian? Vastaus oli helppo, mutta välttelin sitä mielessäni viimeisen päälle. Yritin keksiä jotain taktiikkaa, jotain strategiaa, jolla voisin päästä klaanilaisten suosioon. Keksin tilanteita, joita voisin keinotekoisesti synnyttää tehdäkseni itsestäni pidettävämmän. Pohdin tapoja manipuloida muita luottamaan minuun. Ajatukset risteilivät päässäni epämääräisenä sotkuna, kunnes olin menettää hermoni. Ei – en voinut lähestyä asiaa samalla tavalla kuin kaikkea muuta elämässäni. Loogisesti ajatteleminen ei auttaisi, kun oli kyse muista kissoista. Oliko minun ja Turmaloikan kumppanuudessa mitään järkeä? Ei oikeastaan. Olimme hyvin erilaisia kissoja ja halusimme erilaisia asioita. Jotenkin kuitenkin olimme päätyneet olemaan yhdessä. Minun ja Tuhkajuovankaan suhteen laatu ei käynyt järkeen. Miksi uskalsin olla avoimempi Tuhkajuovan kanssa, kun hän voisi helposti käyttää heikkouksiani edukseen?
Nämä ajatukset päässäni kiertäen kuroin jäniksen etumatkaa kiinni jokaisella harppauksella. Mitä erilaista Turmaloikassa ja Tuhkajuovassa oli muihin klaanilaisiin verrattuna? Miksi he sietivät seuraani, kun muut eivät? Käytöksessäni heidän kanssaan oli pakko olla jotain erilaista. Tuhkajuova ainakaan ei ollut kissa, joka tuhlaisi ollenkaan energiaansa minuun, jos ei edes vähän pitäisi minusta. Ja Turmaloikan oli pidettävä minusta aika paljon, jos oli halunnut minut kumppanikseen.
Jäniksen huitovat takajalat näkyivät koko ajan lähempänä edessäni; pian olisin tarpeeksi lähellä ponnistaakseni loikkaan pitkäkorvaa kohti. Turhautuminen itseeni toi lisää voimaa jalkoihini. Mitä olin tehnyt eri tavalla Tuhkajuovan ja Turmaloikan kanssa? Minun oli keksittävä syy sille, miksi Turmaloikasta oli tullut kumppanini ja Tuhkajuovasta ystäväni.
Kun loikkasin jänistä kohti ja tartuin hampaillani sen niskaan, keksin viimein tuon syyn. He olivat ainoat kissat, joiden kanssaan koskaan olin ollut aito. Ainoat, joiden kanssa olin koskaan antanut kylmän kuoreni murtua, edes hiukan.
Vastaus oli selvä – minun olisi uskallettava luottaa muihin.

Viedessäni jänistä takaisin Henkäysvarjon luo pääni oli edelleen ajatusten myrsky. Myrsky oli nyt kuitenkin tyynempi, sillä minulla oli jokin suunta, jota seurata. Tiesin, mitä tehdä.
Pudotin jäniksen varapäällikön eteen.
”Olet oikeassa. Minusta ei pidetä”, sanoin kohdaten Henkäysvarjon sinisen katseen. ”Mutta minusta tullaan pitämään. Sinä tulet pitämään minusta. Ja arvostamaan minua. Haluan tulla kissaksi, jota voit harkita seuraajaksesi.”
Henkäysvarjo näytti hetken hämmästyneeltä. Ehkä hän oli kuvitellut, etten uskaltaisi myöntää totuutta. Tai että olisin jo niin juurtunut rooliini, etten koskaan voisi toivoa muuttuvani kissana. Ilme kuitenkin katosi hänen kasvoiltaan nopeasti.
”Hyvä. Mitä enemmän vaihtoehtoja minulla on, sen parempi. Sinulla on paljon töitä edessäsi. Mutta jos se yhtään lohduttaa”, Henkäysvarjo sanoi, ja hänen kasvoillaan häivähti jokin hymyn tapainen, ”pidän sinusta jo nyt enemmän.”
Virnistin hyvin epäpimentovarjomaisesti, ja nostin jäniksen lumesta. Henkäysvarjo tarttui omaansa, ja lähdimme yhdessä takaisin tapaamaan muut partion jäsenet. Tietysti minun olisi tehtävä paljon töitä, jotta saisin muutettua klaanilaisten käsitykset itsestäni. Olinhan koko elämäni ajan työntänyt heitä pois luotani. Minun oli luotettava siihen, että he olivat minua hyvätahtoisempia ja avoimempia. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, jos halusin koskaan olla mitään suurempaa.

//1737 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Viimein. Viimein oli koittanut se päivä, kun minut nimitettäisiin soturiksi. Olin harjoitellut nämä pitkät kuut ahkerasti, oppilaista olin kaikista kykeneväisin useimmilla alueilla. Taistelussa olin jo klaanin parhaimmistoa, kokeneimmatkin soturit mukaan lukien. Saalistuksessa en ehkä yltänyt aivan huipulle, mutta siinäkin olin kehittynyt paljon – metsästäjänä olin vähintään hyvä. Minulla oli myös taitoja, joita muilla ei ollut. Tuhkajuova oli nimittäin opettanut minulle uintia, ja vaikka en ehkä loistanut siinä, pysyin kun pysyinkin pinnalla.
Näin emoni klaanin kissojen joukossa odottamassa nimitystäni. Toivoin, että hän oli minusta ylpeä. Vielä enemmän kuitenkin odotin, että isäni näkisi, miten hyvä soturi minusta oli kasvanut. Henkäysvarjo puhui minulle harvoin – oikeastaan tuntui, että hän välillä käyttäytyi kuin minua ei olisi olemassakaan. Nyt kun minusta tulisi soturi, olisimme tekemisissä päivittäin, vaikka se tapahtuisikin vain klaanivelvollisuuksien merkeissä.
Punatähti seisoi jo leirin keskellä, odottaen viimeistenkin klaanin jäsenten saapumista paikalle. Tietysti vanhempieni ohella halusin tehdä myös päällikön ylpeäksi. Halusin olla arvostettu jäsen klaanissa, mikä tietysti vaatisi sitä, että klaanin tärkein kissa hyväksyisi minut.
Kun klaaninvanhimmatkin olivat valuneet paikalle pesästään, Punatähti oli valmis ilmoittamaan nimityksestäni. Kerrottuaan nimeni klaanin kissat hurrasivat sitä muutaman kerran.
”Varissulka! Varissulka!”
Pidin nimestäni, mutta ehkä olisin itse valinnut jotain omaperäisempää. Varisvarjo tai Varismyrsky kuulostivat ehkä paremmilta. Tähän minun oli kuitenkin tyydyttävä, olisi nimeni voinut olla huonompikin. Vaihdoin pari sanaa entisen mestarini Lehtituulen kanssa, jonka jälkeen etsin katseellani Henkäysvarjoa. Olin oikeastaan yllättynyt, kun näin varapäällikön astelevan suuntaani. Olin odottanut, että hän ehkä täysin jättäisi minut huomiotta, vaikka tuntuikin pahalta ajatella niin.
”Onnittelut soturiksi pääsemisestä”, harmaa kolli sanoi lyhyesti, nyökkäsi ja suuntasi soturien pesään. Seisoin hetken paikoillani katsoen hänen peräänsä hämmentyneenä. Siinäkö se oli? Tätäkö varten minä olin harjoitellut kaiken sen ajan? Toisaalta, mitä muutakaan oli odottanut? Ehkä olin halunnut Henkäysvarjon pahoittelevan minuun koko elämäni ajan kohdistunutta kylmää käytöstään. Tai ehkä olin halunnut hänen sanovan, että hän oli ylpeä minusta, tai että voisimme jatkossa olla kuin ketkä tahansa isä ja poika. Ehkei se ollut Henkäysvarjon luonteeseen sopivaa; en oikeastaan tiennyt, mikä oli. Isäni sanat niiden merkityksestä huolimatta olivat kuulostaneet kuitenkin kylmiltä ja kuin pakotetuilta.

//Tuhka? 333 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanauru: 22kp! –

Jääviilto: 27kp! –

Minkkitassu: 14kp –

Aaltotassu: 4kp –

Sulkavirta: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

Nelikko saapui mestareiden johdolla Lehtikuusilaaksoon. He kävelivät laaksoon vievää mäkeä alas ja jatkoivat matkaa syvemmälle metsään kaikessa hiljaisuudessa. Sulkavirta silmäili metsää. Lehtikuuset olivat pudottaneet havunneulasensa, ja ne näyttivät varsin alastomilta.
Sulkavirta hidasti tahtiaan ja vilkaisi vierellään kulkevaa veljeään. Sähkötuho katsahti sisareensa, ja kaksikko pysähtyi tismalleen samaan aikaan. He kääntyivät oppilaidensa puoleen. Koska Sulkavirta oli ehdottanut harjoitusten luonteen muuttamista, hän päätti jakaa oppilaille ohjeet.
”Kuten sanoin, leikimme hieman loppuharjoitusten ajan. Vuorollaan jokainen meistä toimii etsijänä, jonka tehtävänä on löytää muut piiloistaan. Etsijä ei saa juosta, vaan hänen täytyy etsiä kävellen, jotta piiloutujat ehtivät varmasti piiloon. Lehtikuusilaaksosta ei saa poistua harjoitusten aikana. Hyödyntäkää etsiessänne jokaista aistianne, sekä mielikuvitusta piiloutuessanne”, Sulkavirta selosti silmäillen vuorotellen Aaltotassua ja Tattitassua. Naaraan oma oppilas ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta. Aaltotassu sen sijaan kuunteli korva tarkkana, päätään innoissaan nyökytellen.
”Aaltotassu, sinä voit aloittaa etsijänä. Laske hitaasti kahteenkymmeneen, niin me muut piiloudumme sillä välin”, raidallinen naaras ohjeisti punaruskeaa oppilasta. Aaltotassu ei aikaillut, vaan painautui maata vasten ja painoi päänsä maahan, alkaen ääneen laskemaan.
Sulkavirta, Sähkötuho ja Tattitassu lähtivät kukin omille teilleen juoksuaskelin. Tattitassu ei näyttänyt edelleenkään paikalta poistuessaan innostuneelta leikistä, mutta onneksi oppilas ei alkanut vaikeaksi. Sulkavirta juoksi samoja jälkiä eteenpäin, mistä he olivat saapuneet. Häntä etsiessään Aaltotassu ei voisi aloittaa hajua seuraamalla, koska Sulkavirran hajujäljet sekoittuivat heidän aiempiin jälkiinsä.
Hyvän matkan päässä, melko lähellä laakson rajaa, Sulkavirta pysähtyi ja katseli ympärilleen. Naaras etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Lopulta soturi päätti piiloutua lähellä kasvavien saniaisten alle. Kellertävät ja punertavat lehdet piilottivat Sulkavirran alleen.

//Aalto tai Sähkö?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanaurun sanat saivat Jääviillon empimään. Ellei kyse olisi ollut niin isosta asiasta, hän olisi kertonut miettimättä kaiken suunnitelmasta, josta itsekin tiesi loppujen lopuksi hyvin vähän. Henkäysvarjo tappaisi hänet, jos Jääviilto lavertelisi varapäällikön suunnitelmista ulkopuolisille. Mutta olisiko Harakkanauru ulkopuolinen, jos hän olisi suunnitelmassa mukana?
Jääviilto punnitsi hetken vaihtoehtojaan. Vaikka hän luottikin Harakkanauruun, kolli ei ollut valmis saamaan Henkäysvarjon vihoja niskaansa.
”En voi kertoa sinulle nimiä, en ainakaan vielä. Mutta voin keskustella erään kanssa, joka ehkä voisikin kertoa sinulle enemmän, jos siis olet oikeasti kiinnostunut”, Jääviilto sanoi ja katsoi Harakkanaurua niin syvälle silmiin, että toivoi näkevänsä, jos tämä olisi valehdellut.
”Olen minä”, mustavalkoinen kissa vastasi pitäen katseensa tiukasti Jääviillon silmissä. Punaruskea kolli ei nähnyt mitään merkkejä siitä, että Harakkanauru olisi valehdellut. Hetken vielä soturi tuijotti Harakkanaurun harmaita silmiä, kunnes kyllästyi. Ei toisen silmien tuijottelu ollut Jääviillon juttu. Oikeastaan hän ei ollut itse edes varma, olisiko huomannut, jos Harakkanauru olisikin valehdellut. Hän kuitenkin luotti kissaan, jonka laski jo toverikseen.
”Hyvä. Palataan asiaan myöhemmin”, soturi lausahti kylmästi ja nousi ylös. Keskustelu loppui siihen. Jääviilto käänsi Harakkanaurulle selkänsä ja suuntasi sotureiden pesälle. Partiointi, syöminen ja pitkä keskustelu Harakkanaurun kanssa olivat saaneet Jääviillon väsymään. Soturin suunnitelma oli seuraavanlainen: ensin pitkät yöunet, ja huomenna hän vaihtaisi Henkäysvarjon kanssa pari sanaa suunnitelmasta.

Jääviilto nukkui koko yön sikeästi kertaakaan heräämättä. Kolli heräsi virkeänä ensimmäisten joukossa ennen auringonnousua. Hän hiipi hiljaa ulos sotureiden pesästä, väistellen nukkuvia sotureita. Hetkeksi punaruskean soturin katse pysähtyi Harakkanauruun. Kolli näytti nukkuvan sikeästi. Sen sijaan Henkäysvarjon vuode oli tyhjillään, ja siitäkös Jääviilto riemastui. Hän toivoi pääsevänsä heti aamusta varapäällikön juttusille, kun leirin pääaukiolla ei ollut ylimääräisiä korvia kuuntelemassa.
Kolli astui ulos pesästä kirpsakkaan lehtisateen aamuun. Kissa notkisti selkänsä ja suoristi etukäpälänsä venytellessään. Aamu näytti kirkkaalta. Juuri nyt taivas leirin yläpuolella oli pilvetön, mutta kuusten latvojen takaa lähestyivät tummat pilvet. Jääviilto arveli, että auringonnousun jälkeen olisi jälleen luvassa sadetta.
Punaturkkinen kolli silmäili leirin pääaukiota. Varjokarva, Tuhkajuova, Kettutassu ja Henkäysvarjo oleskelivat kukin pääaukiolla jokainen omissa oloissaan, kaukana toisistaan. Jääviilto suuntasi Henkäysvarjon luokse. Varapäällikkö istui ajatuksiinsa uppoutuneena leirin kallioseinämän edustalla. Nähdessään Jääviillon lähestyvän, varapäällikkö nosti katseensa maasta soturiin. Katse oli kylmä ja luotaantyöntävä, mutta Jääviilto ei välittänyt.
”Huomenta”, soturi aloitti. Raidallinen kolli vastasi epämääräisesti murahtaen jotakin huomenen kaltaista.
”Sinähän muistat sen suunnitelman Kuolonklaanin puhdistamisesta, eikö niin?” punaruskea kolli meni suoraan asiaan. Henkäysvarjon välinpitämätön ilme muuttui heti. Varapäällikkö siristi silmiään ja nyökkäsi pienesti, mutta pysyi vaiti. Jääviilto oletti, että varapäällikkö halusi hänen jatkavan.
”Olen löytänyt kissan, joka takuuvarmasti haluaisi olla mukana siinä, jos sinua siis kiinnostaa”, punaturkkinen soturi sanoi. Nyt hän ei pitänyt tärkeänä ympäristönsä tarkkailua, koska soturi huomasi Henkäysvarjon tekevän sen hänen puolestaan. Varapäällikön katse irtaantui vähän väliä Jääviillosta jonnekin soturin taakse, kaiketi muihin pääaukiolla oleviin kissoihin.
”Oletko puhunut siitä jollekin?” Henkäysvarjo kysyi ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs Jääviiltoa.
”No en! Kunhan vain vaihdoin noin ylipäätään kuulumisia yhden ystävän kanssa, joka tuntuu ajattelevan ulkopuolisista kissoista samalla tavalla”, Jääviiltoa ärsytti se, ettei Henkäysvarjo luottanut häneen ollenkaan. Hän oli vannonut pitävänsä suunsa kiinni suunnitelmasta, ja heti piti epäillä! Varapäällikkö oli hetken hiljaa, Jääviilto arveli hänen miettivän asiaa.
”Kuka se kissa on?” raidallinen kolli kysyi. Jääviilto kääntyi hetkeksi ympäri, nähdäkseen jos Harakkanauru olisi herännyt. Luisevaa, valkoturkkista soturia ei näkynyt pääaukiolla, joten kolli kääntyi taas Henkäysvarjon puoleen.
”Harakkanauru”, Jääviilto kertoi. Henkäysvarjo siristi silmiään, mutta Jääviillolla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä varapäällikkö mietti. Saattoi olla, että hänkin oli miettinyt Harakkanaurua mukaan suunnitelmaan, tai ehkä Henkäysvarjo olikin asiasta aivan toista mieltä.
Henkäysvarjo nousi ylös sanaakaan sanomatta. Hän lähti kävelemään kauemmas Jääviillosta. Varapäällikön tapa päättää keskustelu sai Jääviillon ärsyyntymään.
”Mitä sinä aiot nyt?” punaturkkinen kissa kysyi ennen kuin Henkäysvarjo ehti ketunmittaa kauemmaksi. Varapäällikkö vilkaisi lapansa yli Jääviiltoa, mutta käänsi katseensa taas pois. Jääviilto jäi seisomaan aloilleen yksin. Hän ei ollut ihan varma, mitä juuri oli tapahtunut. Soturi inhosi, kun hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

//Harakka?
// 619 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkavirran ehdotus harjoituksen vaihtamisesta ravisteli Aaltotassun hereille ajatuksistaan. Lehtikuusilaaksoon leikkimään piilosta? Todellakin! Harjoittelu oli paljon hauskempaa, kun siinä samalla sai vähän leikkiä.
Sähkötuho murahti hyväksyvästi sisarensa idealle. Lyhyen sananvaihdon jälkeen mestarit viittoivat oppilaat mukaansa, ja he lähtivät kulkemaan tasaista vauhtia kohti Lehtikuusilaaksoa. Aaltotassu tassutteli rauhallisesti Tattitassun rinnalla; hän oli onnistunut unohtamaan hetkeksi tapaamisensa Lauhalaukan ja Mahlahallan kanssa, mutta ajatus siitä yritti jälleen hiipiä hänen mieleensä. Hän tunsi olonsa petturiksi vehkeiltyään klaanitoveriensa selän takana. Jos joku saisi tietää hänen tavanneen veljeään useammin kuin vain yhden kerran, hänet voitaisiin karkottaa tai – vielä pahempaa – tappaa. Aaltotassu ei halunnut ottaa sitä riskiä, että jälleen yksi jälkikasvu Ruostekukan perheestä tuottaisi häpeää sukujuurilleen. Karhumyrsky ja Lauhalaukka olivat molemmat suvun mustia lampaita, eikä Aaltotassu aikonut antaa heille anteeksi. Vain yksin hän ja Tattitassu voisivat vielä pelastaa perheensä maineen.
Kirkkaan väriset lehdet kahisivat Aaltotassun jalkojen alla. Kun hän kohotti katseensa, hän tajusi heidän saapuneen Lehtikuusilaaksoon. Innostunut virne levisi hänen kasvoilleen, kun hän kääntyi katsomaan veljeään jakaakseen tunteen. Tattitassu ei kuitenkaan vaikuttanut asiasta yhtä iloiselta kuin hän; hänen silmissään oli huolestunut kiilto.
Ennen kuin Aaltotassu ehti kysyä, mikä pentuetoveria vaivasi, Sulkavirta ja Sähkötuho pysähtyivät ja kääntyivät kahden nuoren kissan puoleen. Aaltotassu sulki suunsa ja vastasi soturien katseeseen vastaanottavaisena.

//Sulka tai Sähkö?
//199 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Osaatko pitää salaisuuden?” Noiden sanojen myötä Jääviilto sai kaiken huomioni. Sinisilmäinen kolli nojautui lähemmäs, asiaa ei selvästikään oltu tarkoitettu kenenkään ulkopuolisen korville. Se, mitä Jääviilto sanoi seuraavaksi sai hopeanharmaat silmäni kiilumaan, mutta muuten pidin kasvojeni ilmeen tyynenä.
“Niinkö tosiaan”, tuumasin, värittäen äänensävyäni hivenellä tekaistua ihmetystä. En olisi voinut olla tyytyväisempi. Jääviilto oli möläyttänyt melkoisen salaisuuden, vaikka olimme tunteneet toisemme paremmin vasta yhden iltapäivän. “Kerro ihmeessä lisää.”
Hetkessä olin tyystin unohtanut Eloklaanin ja klaanien reviirejä piirittävät erakot, sillä mitä ilmeisimmin Kuolonklaanin sisällä saattaisi hetkenä minä hyvänsä kuohahtaa. En odottanut, että Jääviilto paljastaisi aivan kaikkea, sentään niin typerä punaruskea kolli ei ollut, mutta ehkäpä tämä suostuisi kertomaan edes joitakin yksityiskohtia. Loppujen lopuksi yksityiskohdat olivat niitä, joiden avulla vakuuttaisin Punatähden salaliiton olemassaolosta, jos siihen koskaan tulisi tarvetta. Ja se tarve tulisi, jos joku juonittelijoista keksisi pitää minua epäaitona soturina, joka oli kelvoton Kuolonklaaniin. Sellaisena minä ainakin itseäni pidin, vaikka en haikaillutkaan Eloklaaniin saati ottanut erakoita avosylin vastaan, mutta en myöskään ollut pahemmin uskollinen Kuolonklaanille. Empimättä olisin uhrannut kenet tahansa nykyisistä klaanitovereistani, mikäli se olisi auttanut pelastamaan oman nahkani – vaarallinen ajatusmaailma, jos klaanissa oli todella alkamassa eräänlainen puhdistus, vallankaappaus.
“En usko, että voit kertoa minulle kuka tämän suunnitelman takana on”, tokaisin, tutkaillen Jääviiltoa katseellani siinä toivossa, että ehkä soturi luottikin minuun enemmän kuin oli antanut ymmärtää. “Paitsi jos sanoisin olevani kiinnostunut ottamaan siihen osaa.”
Rehellisesti sanottuna en ollut aivan niin innoissani Jääviillon mainitsemasta suunnitelmasta, koska loppujen lopuksi minä en hyötyisi siitä yhtään mitään. Se todennäköisesti vain syöksisi Kuolonklaanin kaaokseen, hetkellisesti heikentäisi sitä, mutta parempaakaan tapaa ei ollut, jos tahdoin tietää lisää salajuonesta.

// Jää?
// 258 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mitä enemmän Jääviilto keskusteli Harakkanaurun kanssa, sitä enemmän hän alkoi pitämään luisevasta kollista. Erakkotaustaiset soturit tai erakot eivät koskaan olleet olleet punaruskean soturin suosiossa, joten oli huojentavaa, ettei Harakkanaurukaan välittänyt niistä. Oli epäreilua asettaa erakot ja erakkotaustaiset soturit samalle viivalle niiden kanssa, joiden esi-isät olivat kautta aikojen puolustaneet näitä maita. Erakoiden tarvitsi vain saapua paikalle ja nauttia klaanin antimista.
Reviirin ympärillä risteili pelottavan paljon erakoita. Erakot eivät kunnioittaneet Kuolonklaanin rajoja, vaan kulkivat toisinaan klaanin metsissä kuin mitkäkin maailmanvaltiaat.
”Niinpä”, Jääviilto murahti päätään nyökytellen ja sitten taas jatkaen, ”mutta eloklaanilaisia ei saa unohtaa. Olen varma, että heistä koituu meille vielä paljon vaivaa, sano minun sanoneen.”
Harakkanauru siristi hopeanharmaita silmiään niin, että ne kapenivat ohuiksi viiruiksi. Kuin hyväksyen Jääviillon sanat, hän nyökäytti pienesti päätään, mutta ei kommentoinut enempää.
”Osaatko pitää salaisuuden?” Jääviilto vaihtoi taas aihetta lennosta. Kolli kumartui itseään aavistuksen matalamman soturin tasolle ja tuijotti tuota herkeämättä silmiin. Harakkanauru kohtasi katseen ilmeettömänä. Kollin ilme ei värähtänytkään, kun tämä nyökkäsi.
”Olen kuullut huhuja, että pieni joukko kuolonklaanilaisia tahtoisi puhdistaa Kuolonklaanin epäaidoista sotureista”, kolli kuiskasi hiljaa. Henkäysvarjo oli vannottanut Jääviiltoa pitämään suunsa kiinni asiasta. Soturi kuitenkin uskoi Harakkanaurun pysyvän hiljaa, eikä hän paljastaisi valkomustalle kollille nimiä. Henkäysvarjon suunnitelma oli junnannut paikallaan Karhumyrskyn tuhoista saakka, eikä punaruskea kolli ollut edes varma, aikoiko varapäällikkö toteuttaa sitä. Tuskin ainakaan ennen Punatähden kuolemaa, Jääviilto pohti.

//Harakka?
//217 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Tietenkin Jääviilto ilmoitti olevansa sitä mieltä, että Eloklaanin läsnäolo heikensi Kuolonklaania. Minun täytyi myöntää kollin puheessa olevan itua, sillä kourallinen kuolonklaanilaisia oli todellakin vaihtanut klaania, luikkinut häntä koipien välissä Mesitähden helmoihin. En voinut muuta kuin pohtia, miksi niin moni soturi oli päättänyt lähteä synnyinklaanistaan. Ehkä päätöksellä livistää oli jotain tekemistä sen kanssa, että kuolonklaanilaisten elämäntapa oli vaativa ja klaanin langettamat rangaistukset kovia – moni herkkäluontoisempi saattoi tuntea tasapainoilevansa veitsenterällä. Tavallaan ymmärsin, mikä Eloklaanissa veti kissoja niin kovasti puoleensa ja vastaavasti miksi Kuolonklaanista tahdottiin päästä pois.
Jääviillon todettua, että hän uskoi eloklaanilaisten juonivan jotakin Kuolonklaanin pään menoksi, katsoin punaruskeaa kollia hieman epäilevästi. Salajuonet eivät olleet Eloklaanin tapaista, joten pidin yllätyshyökkäystä Kuolonklaanin reviirille tai vastaavaa sattumusta hyvin epätodennäköisenä. En kuitenkaan sanonut mitään, ei sillä että Jääviilto olisi edes antanut minulle tilaisuuden, vaan nyökkäsin hitaasti ja annoin kollin jatkaa paatostaan.
Kun Jääviilto otti puheeksi ketun, joka oli surmannut Ruostekukan ja Sirpalepisaran, minun entisen oppilaani, siristin kysyvästi silmiäni. Vaikka en pahemmin ollut välittänyt hiljaisesta Sirpalepisarasta, olin yhä aavistuksen näreissäni siitä, että ketun takia kova työ naaraan koulutuksen parissa oli mennyt hukkaan. Olin tietoinen siitä, että kettu oli tullut Eloklaanin puolelta, mutta että eloklaanilaiset olisivat tahallaan ajaneet sen Kuolonklaanin reviirille, ehkä jopa suoraan partion kimppuun, sitä minun oli vaikea uskoa todeksi.
“Sellaisia tapauksia sattuu sen verran harvoin, että kyse tuskin on mistään juonesta”, tokaisin hajamielisesti ja käänsin mietteliään katseeni välkehtivän vesiputouksen puoleen. “Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Jääviillon kertomus oli antanut minulle uutta ajateltavaa. Ehkä minun pitäisikin pitää Eloklaania hieman tarkemmin silmällä, jotta tietäisin ensimmäisten joukossa jos jokin yllättäen muuttuisi.
“Minun mielestäni erakot ovat eloklaanilaisia isompi ongelma. Ne eivät kunnioita mitään lakeja ja ovat siksi arvaamattomia”, sanoin sitten ja katsoin taas Jääviiltoa. En olisi halunnut kertoa kollille paljon itsestäni ja mielipiteistäni, mutta niiden avulla toivoin saavani punaruskean soturin luottamaan minuun enemmän ja sokeammin.

// Jää?
// 297 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pieni pettymys valtasi Jääviillon levottoman mielen, kun Harakkanauru ei kertonutkaan omaa mielipidettään Eloklaanista, vaan esitti kysymyksen. Hetken emmittyään, punaruskea kolli päätyi kuitenkin vastaamaan toisen kysymykseen.
”Eloklaani heikentää Kuolonklaania, enkä käsitä miten kukaan ei huomaa sitä. Heti kättelyssä he veivät meiltä Minttuliekin ja Lauhalaukan, sitten pian sen jälkeen Hopeaputouksen, Mahlahallan ja varmasti aikovat viedä vielä monia muita”, Jääviilto lausahti päätään pudistellen.
”On häpeällistä, että minun entinen oppilaani, Punatähden tytär Minttuliekki elää nyt Eloklaanissa opettamassa kaikkia oppejani eteenpäin meidän vihollisillemme. Tilanne ei ole lainkaan reilu. Olen varma, että eloklaanilaiset esittävät vain kilttejä ja ystävällisiä, mutta todellisuudessa he juonivat jotain”, punaruskea kolli vilkaisi ympärilleen, jottei kukaan varmasti kuullut hänen puheitaan. Putouksen pauhu piti siitä huolen, eikä kuuloetäisyydellä ollut muita kuin Harakkanauru. Kolli nosti hetkeksi jäänsinisen katseensa Harakkanauruun, joka näytti kuuntelevan tarkasti. Jääviilto ei antanut hänelle vieläkään suunvuoroa, vaan jatkoi itse:
”Sitä paitsi, joitain kuita sitten eloklaanilaispartio oli ajanut ketun suoraan Kuolonklaanin reviirille. Ei siitä hirveästi huudeltu, mutta on eloklaanilaisten syytä, että Sirpalepisara ja Ruostekukka kuolivat.”
Jääviilto ei koskaan ollut arvostanut etenkään hiljaista Sirpalepisaraa, eikä hänen kuolemallaan ollut niinkään väliä. Mutta kuitenkin nyt kun kuolema oli Eloklaanin syytä, se ei ollut enää yhdentekevä. Jääviilto hiljeni viimein ja siirsi katseensa luisevaan kolliin antaen tälle puhevuoron.

//Harakka?
// 200 sanaa

Kirjoittaja: Kulta

Aiemmasta kohtaamisesta Saukkotassun kanssa oli jäänyt minulle inhottava, melkein syyllinen olo. Tiesin varsin hyvin ettei naaras tarkoittanut mitään pahaa, päinvastoin halusi vain olla minulle seuraksi. Huokaisin syvään ja lähdin tassuttelemaan naarasta kohti, joka nyt istui yksinään tuoresaaliskasan luona. Hän nosti katseensa ilmeettömänä, kun pysähdyin muutaman metrin päähän tästä.
”Ehditkö puhua hetken?” Kysyin Saukkotassulta, joka vain katsoi minua nyt miltei tyrmistyneen näköisenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen naaraan suu kuitenkin kääntyi hymyyn, josta paistoi voiton ilo.
”Minkkitassu haluaa puhua minun, hänen ei-ystävänsä kanssa?” ruskea naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä ja virnisti vielä suuremmin. Pyöräytin silmiäni ja astelin tämän eteen.
”Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, joskus sanat vain tulevat ulos ennen kuin ehdin edes tajuta” selitin ja heiluttelin hännänpäätäni vähän hermostuneena. Naurettavaa että oloni oli tällainen.
”Tiedän. Olen varma että tiedän aika pitkälti millainen kissa sinä olet” Saukkotassu totesi lapojaan kohauttaen. Olin hyvin yllättynyt lauseesta ja hetken vain katselin naarasta, joka ei vaikuttanutkaan olevan moksiskaan aiemmasta pienestä välikohtauksesta.
”Emme ole niin erilaisia kuin luulet, Minkkitassu.” pieni naaras maukui ja katsoi minua suoraan silmiin, kumman itsevarman oloisena. En tiennyt mitä sanoa, koko keskustelu oli lähtenyt aivan toiseen suuntaan kuin odotin.
”Tiedän että olet yksinäinen, tiedän että olet kylmä ja tiedän että muut eivät lähesty sinua. Oletko nähnyt minua isoissa porukoissa? Et tietenkään, koska minä en sellaisissa viihdy. Olen ihan syystäkin jatkuvasti hakeutunut nimenomaan sinun seuraasi.” Saukkotassu jatkoi selittelyään, joka hetki hetkeltä alkoikin kuulostaa järkevämmältä. Ehkä meillä olikin potentiaalia ystävystyä.
”Ymmärrän. On oikeastaan ihan mukavaa, että joku pitää seuraa vaihteeksi.” Vaihdon hymyn Saukkotassun kanssa ja istuin nyt tämän vierelle. Ystävyys ei ehkä päivän päätteeksi olisikaan aivan kamala konsepti.

// 261 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Olin tyytyväinen, kun Jääviilto ilmoitti olevansa kanssani samaa mieltä. En olisi halunnut ryhtyä väittelemään kollin kanssa, sillä arvelin soturin olevan sen verran omapäinen, ettei tämä varmaankaan olisi suostunut edes kuuntelemaan omasta mielipiteestään eroavia näkemyksiä.
Seuraavaksi punaruskea kolli sanoi jotain sangen mielenkiintoista, nimittäin olevansa tyytymätön Punatähden päätökseen sallia Eloklaanin asettua Kuolonklaanin rajanaapuriksi nummelle. Hyvä, juuri tällaisia paljastuksia olin Jääviillolta odottanutkin. Kasvoillani käväisi katala virne ajatellessani, että Punatähteä varmasti kiinnostaisi tietää kookkaan soturin arvostelevan häntä ja hänen tapaansa johtaa klaania – ja jos vielä hieman kärjistäisin Jääviillon sanoja, tilanne saattaisi kehkeytyä hyvinkin nopeasti vallan mielenkiintoiseksi ja suloisen kaoottiseksi. Ravistin kuitenkin kieron suunnitelmani pois mielestäni, sillä ainakaan vielä minulla ei varsinaisesti ollut mitään syytä käyttää punaruskean kissan puheita tuota itseään vastaan, mutta nyt minulla ainakin oli tapa suojella itseäni Jääviillon raivolta, mikäli se ikinä syystä tai toisesta minuun kohdistuisi.
“Kuinka niin?” kysäisin viimein, sillä halusin tietää lisää siitä, mitä mieltä Jääviilto oli Eloklaanista. Itse en oikeastaan kokenut naapuriklaania ongelmaksi, en ainakaan vielä, sillä sen kissat olivat pysytelleet pääasiassa omalla reviirillään ja käyttäytyneet verrattain hyvin kuolonklaanilaisia kohtaan. Sen sijaan minun kaunani kohdistui erakoihin, vaikka ne olivatkin luonnoltaan hieman samanlaisia kuin minä – kekseliäitä selviytyjiä, jotka ymmärsivät pitää huolen vain itsestään. Tai ehkä juuri siksi en pitänyt erakoista, koska ne muistuttivat minua liiaksi itsestäni.

// Jää?
// 207 sanaa

Kirjoittaja: Kulta

Raotin silmiäni havahduttuani aamun kirkkauteen joka tunkeili pesän sisäänkäynniltä. Siristelin hetken edelleen maaten paikallani ja nousin sitten istumaan, venyttäen leukaani ylöspäin ja haukotellen. Katselin ympärilleni oppilaidenpesässä ja huomasin että olimme Saukkotassun kanssa ainoat jotka eivät olleet vielä nousseet. Naaras vaikutti olevan edelleen unessa. Tämä oli kaunis, huomattavasti kooltaan pienempi kuin minä itse. Tutkiskelin Saukkotassua katseellani, hänen kylkensä kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Ruskea turkki oli sileää ja valo kiilsi karvoissa aivan eri tavalla kuin omissani. Naaraan korvat värähtelivät tämän todennäköisesti nähdessä unta. Huokaisin syvään, edelleen hieman unisena ja siirsin katseeni pesän suulle. Istuin vielä hetken rauhassa, kuunnellen vain Saukkotassun tasaista hengitystä.
Kun vihdoin nousin, suuntasin ulos pesästä ja tarkkailin ympäristöäni. Leiri oli rauhallinen, pari soturia istui tuoresaaliskasan luona keskustellen ties mistä. Tassuttelin tavalliseen, rauhalliseen tapaani pitkin leirin kylmää ja kivistä maata kohti sammaleen peittämää kiveä lammen rannassa. Loikkasin kivelle ja istuuduin kietaisten häntäni etutassujeni ympärille. Laskin katseeni veteen ja katselin heijastusta. Kohtasin pistävät, meripihkaiset silmät ja tiukaksi viivaksi kiristyneen suun.
-olenko aina näin kireän näköinen? mietin ja kurtistin kulmiani peilikuvalle. Hiljalleen pieni hymy kuitenkin levisi kasvoilleni. Ilkeä ulkomuoto oli tässä klaanissa ylpeyden aihe, jopa hyöty. Hymähdin itsekseni ja käännyin katsomaan taivasta, joka näytti hetki hetkeltä tummuvan. Tänään saattaisi sataa. Itse pidin sateesta, etenkin sen jättämästä raikkaasta tuoksusta ja rentouttavasta äänestä joka tuli pisaroiden osuessa kovaan maahan. Samassa selkäni takaa kuuluva tuttu ääni keskeytti haaveiluni.
”Huomenta! Olisit herättänyt minutkin, tunnuin nukkuvan jotenkin epätavallisen syvää unta.” Saukkotassu jaaritteli, tämän äänen lähestyessä. Niin paljon kun halusinkin pitää naaraasta, tähän aikaan aamusta tuo takertuvainen säheltäjä vain ärsytti.
”Emme ole ystäviä.” Totesin turhankin kylmään sävyyn, siirtämättä katsettani taivaan tummuudesta. Naaras istui kiven viereen eikä enää hetkeen puhunut. Ilmapiiri oli kiusallinen, mutta kumpikaan meistä ei noussut.
”En tarvitse ystäviä.” Sanoin hieman edellistä hiljempaa, se tuli ulos melkein kuiskauksena. Tunsin Saukkotassun katseen kääntyvän minuun.
”Olet aina yksin. Pennusta asti. Miksi?” Ruskeaturkkinen naaras kysyi. Huokaisin jälleen ja vastasin nyt tämän katseeseen.
”Niinkuin juuri sanoin, en tarvitse ystäviä. Minulla on klaanini ja Pimeydenmetsä.” vastasin miltei monotonisella äänellä. Saukkotassun korvat kääntyivät hieman ja tämän ilme synkkeni. Hän nousi, nyökkäsi minulle ja poistui.
Olinko ollut turhan ilkeä? Se oli toisaalta piirre joka minulla oli veressä. Se oli luonnollista. Siitäkin huolimatta rinnassani säteili pieni inhottava tunne.

// 364 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto hymyili maireasti kuunnellessaan Harakkanaurua. Hän mietti mielessään, miksei koskaan aiemmin ollut tutustunut kolliin. Toki Harakkanaurun ulkonäkö ja olemus olivat harvinaisen luotaantyöntäviä, joka taisi olla syy. Jääviilto oli aina pitänyt valkomustaa kollia epäsiistinä ja sellaisena, jonka mielipiteet muovautuivat muiden mukaan.
”Olen samaa mieltä sinun kanssasi”, Jääviilto totesi päätään nyökytellen. Hänen jäänsinisten silmiensä katse harhautui pois luisevasta kollista ympäristöön. Vesiputouksen pauhu piti huolen siitä, etteivät ulkopuoliset kuulleet heidän keskusteluaan. Päällikön kritisointia ei katsottu hyvällä Kuolonklaanissa.
”Punatähti teki myös ison virheen antaessaan Eloklaanin jäädä asumaan rajanaapuriksemme”, punaturkkinen kolli ärähti päätään pudistellen. Hän kumartui taas kyyhkysen äärelle haukaten siitä suullisen. Vaikka Punatähti pitikin pääasiassa hyvää huolta Kuolonklaanista ja toimi lähes aina sen parhaaksi, Jääviilto piti joitain päällikön valintoja huonoina. Päällikkö suhtautui liian lempeästi kaikkiin, joista ei oikeasti olisi ollut tällaisen klaanin sotureiksi.
Soturin mieli palasi vuodenaikojen takaiseen piinaan, kun kuolonklaanilaisia oli mystisesti tapettu ympäri metsää. Lopulta syylliseksi oli paljastunut Karhumyrsky. Vaikka Jääviilto olikin äärimmäisen uskollinen synnyinklaanilleen, salaa hän arvosti Karhumyrskyn tekoa. Kaikki Karhumyrskyn tappavat kissat olivat nimittäin olleet juurikin niitä, jotka eivät ansainneet olla Kuolonklaanin sotureita. Mukaan lukien Jääviillon sisar Hiutaleviiksi. Se typerä pehmo ansaitsi kohtalonsa.

//Harakka?
// 183 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kun olimme löytäneet sopivan syrjäisen paikan sotureiden pesän lähettyviltä, Jääviilto kävi ahnaasti kiinni harmaankirjavaan kyyhkyseen ja alkoi näykkiä irti sen höyheniä – kunhan minun ei tarvinnut syljeskellä loppuiltaa untuvia, en ollut moksiskaan punaruskean kollin itseriittoisesta etuilusta. Kun Jääviilto oli saanut mehevän linnun kynittyä ja repinyt itselleen ensimmäisen, lihaisan suupalan, kumarruin minäkin tuoresaaliin ylle ja ryhdyin herkuttelemaan pehmeällä, tummalla kyyhkynlihalla.
“Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?” Jääviilto kysyi sitten, suorasukaisesti, kun minä vielä makustelin suussani riittoisaa lihanpalaa. Otsani rypistyi hieman kollin kysymyksen myötä. Kookas soturi ei todellakaan ollut sellainen, jolla oli tapana jaaritella turhia, enkä ollut minäkään. Ikäväkseni sain huomata alkavani pitää Jääviillosta hetki hetkeltä yhä enemmän. Kollin esittämä kysymys olikin vaikea, ja jouduin olemaan kauan aikaa vaiti pohtiessani sopivaa vastausta kysymykseen, jota en ollut aikaisemmin sen syvemmin ruotinut.
“Punatähti pitää hyvää huolta kuolonklaanilaisista”, lausahdin viimein ja nyökkäsin sanojeni vakuudeksi. Katseeni harhaili hitaasti Jääviillosta vesiputoukseen, jonka takana olevassa luolassa Kuolonklaanin päällikkö piti majaansa, ja sitten takaisin punaruskeaan kolliin, joka siristeli kirkkaansinisiä silmiään. “Mutta hänen suhtautumisensa klaanin ulkopuolisiin kissoihin on mielestäni liian lepsua. Entä sinä, mitä mieltä sinä olet?”

// Jää?
// 178 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkanauru: 25kp! –

Jääviilto: 16kp –

Varistassu: 6kp –

Tuhkajuova: 3kp –

Sulkavirta: 6kp –

Minkkitassu: 5kp –

Kirjoittaja: Kulta

Seurasin katseellani kun illan viimeiset auringonsäteet tanssivat hiljalleen harmaalla turkillani. Päivä oli kulunut hyvin hiljaisissa merkeissä, melkein jopa tylsissä. Pitkin päivää olin seuraillut soturien toimia leirissä, kuunnellut ohimennen keskusteluja ja piipahtanut pentutarhallakin siinä toivossa että klaaninvanhimmat olisivat tarinankerronta päällä. Molemmat vanhukset olivat kuitenkin vaikuttaneet väsyneiltä, enkä viitsinyt häiritä heidän rauhaansa.
Nostin katseeni turkistani, vain säikähtääkseni yllättävän lähellä seisovaa ruskeaturkkista naarasta.
”Hei Minkkitassu, oletko kiireinen?” Saukkotassu kysyi ja otti askeleen taaksepäin, istuen alas minua vastapäätä.
”No miltä näyttää?” murahdin takaisin hieman ärtyneenä yllättävän seuran johdosta. Oppilaaksi nimitykseni jälkeen naaras tuntui jatkuvasti roikkuvan perässäni. Toisaalta, ehkä seura ei olisi hitaasti kuluneen päivän päätteeksi sittenkään kovin huono asia.
”Olen tässä viimeaikoina miettinyt, miksi kuljet niin usein pentutarhalla? Näen sinut melkein päivittäin sujahtamassa sinne.” Saukkotassu sanoi ja tutki minua suurilla silmillään. Mietin hetken ennen vastausta.
”Suurimmaksi osaksi käyn siellä pitämässä seuraa klaaninvanhimmille. Varsinkin Kaaostuholla on paljon tarinoita nuoruudestaan, usko tai älä.” totesin ja nousin jaloilleni, lähtien hidasta tahtia kävelemään kohti oppilaiden pesää. Saukkotassu nousi myös paikaltaan ja tassutteli tasaisesti vierelläni.
”Minusta hän on vähän turhankin pimeän oloinen, aina äreä” Naaras kommentoi ja vilkaisi minuun päin. Minä vain pudistin hieman päätäni ja naurahdin. Kaaostuho oli ehkä välinpitämätön ja kylmä, mutta kerrottavaa hänellä riitti.
”Kukin tehköön omat mielipiteensä.” vastasin lyhyesti sujahtaessani pesän suulta sisään, Saukkotassu aivan perässäni.
Kummallinen pieni naaras. Hyvin seurallinen toki, mutta kummallinen.

// 219 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ilta hämärsi jo, kun partio saapui leiriin Jääviillon johdolla. Vaalean punaruskea soturi tepasteli suorinta reittiä tuoresaaliskasalle ja valikoi puolitäydestä kasasta parhaan näköisen saaliin. Kolli viittoi perässään kulkeneen Harakkanaurun mukaansa sotureiden pesän edustalle. Kaatuneen kuusen ympärille oli kerääntynyt muitakin illalliselle. Siispä Jääviilto valitsi kaksikolle paikan sopivan etäisyyden päästä muista syöjistä.
Koska Jääviilto tiesi – tai ainakin luuli tietävänsä – olevansa Harakkanaurua korkeammassa asemassa, hän katsoi oikeudekseen aloittaa syömisen. Ennen kuin hän pääsi käsiksi kyyhkysen lihaan, piti lintua kyniä hieman. Jääviilto nyki linnun höyheniä tieltään ja sylki ne ympärilleen.
Kun Jääviilto lopulta pääsi aloittamaan aterioinnin, hän ei peitellyt nautintoaan. Pehmeä, vielä aavistuksen lämmin liha oli mitä loistavin ateria. Kolli antoi vuoron Harakkanaurulle, joka upotti hampaansa kyyhkyseen. Jääviilto kohotti katseensa mustavalkeaan soturiin ja nielaisi hyvin pureskellun lihan palan.
”Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?” Jääviilto esitti luisevalle klaanitoverilleen suoran kysymyksen. Soturi koki, että he olivat tutustuneet jo tarpeeksi partion aikana, joten nyt oli aika siirtyä keskustelemaan oikeasti tärkeistä asioista.

//Harakka?
// 156 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Sydämenlyönnin ajan ehdin jo kuvitella, että Jääviilto aikoi sivaltaa minua kynsillään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi puhumista, ja pian kolli leppyi ja tämän hurjistuneen katseen korvasi leveä, itsetyytyväinen virnistys.
Keskustelumme hiipui jälleen, kun ukkospolun karvas katku saartoi partion. Maiseman poikki matelevan mustan käärmeen lemu oli pistävä ja sen pinnalla juoksevien hirviöiden jylinä kumisi korvissa kuin raivoisa ukkospuuska. Löyhkän tunkeutuessa silmiin ja sieraimiin kaikki partion jäsenet tuntuivat tietävän, että rajakierros oli tullut päätökseen ja että olisi aika palata leiriin. Kuuraturkki, Keltapilke ja Sinilintu kääntyivätkin kiireen vilkkaa kannoillaan, ja Jääviillon johdolla partiomme lähti raivaamaan tietään takaisin reviirin siimekseen.
Lähemmäs matkan puolivälissä Jääviilto kääntyi taas puoleeni ja ehdotti, että meidän tulisi jakaa leiriin päästyämme saalis ja jatkaa pientä keskusteluamme. Ehdotus kuulosti tässä tapauksessa pikemminkin käskyltä, mistä en lainkaan pitänyt, mutta punaruskea kolli ei antanut minulle tilaisuutta inttää vastaan saati kieltäytyä. Hetken harkittuani päätin kuitenkin suostua mukisematta, sillä Jääviilto oli alkanut vaikuttamaan sangen mielenkiintoiselta ja tahdoin tietää kookkaasta soturista lisää – ehkä siitä olisi vastaisuudessa hyötyä.

Pujahdin leiriaukiolle aivan Jääviillon kannoilla ja seurasin sivusilmällä, kun partion muut jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Jääviilto sen sijaan marssi suorinta tietä tuoresaaliskasalle ja valikoi kantoonsa muhkean, mehevän kyyhkysen. Hännällään kolli viittoi minua seuraamaan, ja jolkotin silmiäni siristellen punaruskean kissan jäljessä sotureiden pesän edustalle. Jääviilto pudotti tuoresaaliin maahan ja kyyristyimme molemmat sen äärelle aterioimaan. Toivoin todella, että kookas kolli antaisi minun syödä rauhassa, ennen kuin alkaisi jälleen puhumaan, todennäköisesti itsestään.

// Jää?
// 229 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Harakkanauru kielsi Jääviillon kysymyksen raukkamaisuuteen liittyen, kolli oli vähällä raivostua. Pienen hiljaisuuden ajan Jääviilto oli varma, että potentiaaliselta ystävävaihtoehdolta vaikuttanut Harakkanauru olikin pehmo, joka itki kuolleiden perään. Mutta luisevan kollin seuraavat sanat saivat punaruskean soturin rauhoittumaan. Tyytyväinen virne paistoi Jääviillon kasvoilta, kun hän saikin kuulla Harakkanaurun ajattelevan pitkälti amoin kuin hän itse.
Keskustelu keskeytyi jälleen. Ukkospolku häämötti viisihenkisen partion edessä. Se kertoi, että oli aika palata takaisin leiriin. Itäinen raja oli tarkastettu, eikä partiolla ollut tällä erää muuta tehtävää. Ukkospolun katku voimistui, mitä likemmäs kissat kulkivat. Partionjohtaja nyrpisti nenäänsä, hän inhosi ukkospolulta tulevaa katkua ja hirviöiden melua yli kaiken.
Jääviillon ei pitänyt komentaa muita partion jäseniä, vaan jokainen tuntui tietävän, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keltapilke, Sinilintu ja Kuuraturkki jättivät aiemman tehtävänsä ja palasivat Jääviillon ja Harakkanaurun luokse. Kun Jääviilto heilautti ohutta häntäänsä, muut lähtivät hänen perässään kulkemaan kohti leiriä.
Kun Ukkospolun katku oli jäänyt taakse, Jääviilto kääntyi jälleen kannoillaan kulkevan Harakkanaurun puoleen.
”Sinä taidat olla yksi harvoista kuolonklaanilaisista, joka tänä päivänä ajattelee noin. Minun mielestäni meidän ei pitäisi jättää juuri alkanutta tuttavuuttamme tähän. Jaetaan saalis leirissä ja jatketaan keskustelua sitten”, kookas kolli lausahti, muttei antanut Harakkanaurulle tilaa vastata. Johdossa oleva soturi käänsi katseensa pois Harakkanaurusta ja kiristi tahtiaan kävelystä kevyeksi juoksuksi. Hän kuuli partion muiden jäsenten tekevän samoin, mutta ei vaivautunut vilkaisemaan, pysyivätkö kaikki perässä.

// 215 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

En voinut muuta kuin irvistää Jääviillon itseluottamukselle. Kuitenkin, kun kookas kolli puhui ja puhui, huomasinkin yllättäen ja suureksi harmikseni pitäväni tämän tavasta ajatella. Olin tyytyväinen, että joku muukin käsitti miten vähäpätöinen oli yhden kissan henki. Hetken mielihyvästä huolimatta pidin kasvoni ilmeettöminä, sillä en halunnut Jääviillon tajuavan esittäneensä aidosti kelvollisen näkemyksen ja saaneensa minussa aikaan jonkinlaisen reaktion, vieläpä positiivisen – se olisi varmasti vain entisestään lisännyt soturin koppavuutta, mikäli moinen oli edes mahdollista. Vaikka olin täysin samaa mieltä punaruskean soturin kanssa yksittäisten elämien mitättömyydestä, en pitänyt siitä miten uskollinen Jääviiltokin oli Kuolonklaanille. Minä sentään ymmärsin olla uskollinen vain itselleni, sillä kukaan muu ei minua ruokkisi, auttaisi tai pelastaisi, ei toinen kissa eikä kokonainen klaani. Ajattelutavassani oli varjopuolensa, koska se kosketti myös minua – myös minä olin vain yksi kissa ja siitä minä en pitänyt.
“Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?” Jääviilto päätti puheensa arvoitukselliseen kysymykseen.
“Raukkamaisuudesta? Ei suinkaan” tuumasin ja hymyilin kylmästi. “Kyse on pikemminkin kiintymyksestä. Se on paljon raukkamaisuutta vastenmielisempi piirre, koska se vie kyvyn ajatella. Raukkamainen soturi ainakin tietää pelastavansa oman henkensä.”
Joku olisi saattanut kuvailla minua raukkamaiseksi. En kuitenkaan ollut koskaan itkenyt toisen kissan kylmenevän ruumiin äärellä, enkä tulisi koskaan itkemäänkään. Sen sijaan olisin milloin tahansa valmis taktisesti vetäytymään taistelukentältä, jopa ennen taistelun alkua, sille itsensä tapattaminen ehdoin tahdoin oli vain sulaa hulluutta ja typeryyttä. Ja minkä tähden? Minä en suostuisi kuolemaan sellaisen klaanin ja kissojen eteen, jotka eivät kuitenkaan välittäneet minusta, eivät välittäneet kenestäkään – sellaisia me kaikki pohjimmiltaan olimme, itsekkäitä ja pelkurimaisia. Tuhahdin hivenen huvittuneena omille ajatuksilleni ja käänsin katseeni Jääviiltoon. Soturi näytti kuumeisesti miettivän, mitä sanoisi seuraavaksi.

// Jää?
// 263 sanaa