Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” Harakkanauru esitti kysymyksen, johon Jääviillon mielestä oli naurettavan helppoa keksiä vastaus tai useampikin. Punaruskea soturi ei pelännyt itsensä kehumista, sillä olihan hän itse täydellisyys – ainakin omasta mielestään.
”Montako syytä sinä tahdot?” Jääviilto heitti valkoturkkiselle klaanitoverilleen kysymyksen. Harakkanauru kohautti luisevia lapojaan.
”Määrällä ei ole väliä. Vakuuta minut”, soturi tokaisi heilauttaen tummaa häntäänsä. Jääviilto otti Harakkanaurun sanat haasteena.
”Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, päihitän kenet tahansa koska tahansa. Itse Punatähti luotti minuun niin paljon, että antoi ainoan tyttärensä koulutettavakseni. Harmi vain, että Minttuliekki päätti pettää synnyinklaaninsa ja varmasti jakaa minun oppejani nyt vihollisille”, puhuessaan entisestä oppilaastaan, Jääviillon hännänpää alkoi nykiä ärsytyksestä. Jos hän olisi saanut päättää, Minttuliekki olisi jo kuollut, jokainen eloklaanilainen olisi.
”Olen myös mieleltäni aito soturi: minä en välitä yhdestäkään yksilöstä. Vain Kuolonklaanilla on väliä, eikä yhden kissan henki ole koskaan iso menetys klaanille. Harvat osaavat suhtautua kuolemaan yhtä kypsästi kuin minä. Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?” vaaleaturkkinen kolli esitti ksysymyksen Harakkanaurulle. Samalla se oli testi, jonka oli tarkoitus paljastaa, millainen tämä luiseva mustavalkoinen kolli pohjimmiltaan oli. Jääviilto ei hyväksyisi pehmoja tarkasti valittuun ystäväpiiriinsä.

//Harakka?
// 187 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Sinä suoriuduit moitteettomasti. En missään vaiheessa huomannut, että vaihdoit paikkaa”, Sulkavirta vastasi kysymykseen, jonka Aaltotassu oli selvästi osoittanut Sähkötuholle. Tällä kertaa veli oli ollut liian hidas, ja Sulkavirta saikin soturilta tuiman katseen. Oppilaiden näkökulmasta kookkaan soturin katse saattoi vaikuttaa vihaiselta, mutta Sulkavirta näki sen pikemminkin lempeänä huomautuksena siitä, että Sähkötuho olisi halunnut itse kommentoida oppilaansa suoritusta.
”Tattitassu, sinun täytyy vielä hieman harjoitella hiipimistä. Jos tarkoituksenasi on yllättää vastustaja, ääneti liikkuminen on tärkeä osa hyökkäystä. Vaikka en katsonut sinuun päin, kuulin koko ajan kuinka liikuit”, Sähkötuho kommentoi puolestaan Sulkavirran oppilaan hyökkäystä. Raidallinen naaras oli oikeastaan huojentunut, että veli oli tehnyt niin. Sulkavirta inhosi antaa Tattitassulle negatiivista palautetta, sillä koskaan ei voinut olla varma, mikä kollilla menisi ihon alle. Eniten Sulkavirta pelkäsi sitä, että Tattitassu alkaisi inhoamaan omaa mestariaan, eikä koulutuksesta tulisi mitään. Naaras kuitenkin halusi tulla toimeen jokaisen kuolonklaanilaisen kanssa, joten turha arvostelu ja negatiivinen kommentointi vain ärsytti Sulkavirtaa. Ne latistivat tunnelman aina, oli tilanne mikä tahansa.
”Kun Lehtisade tulee, voitte hyödyntää turkkejanne piiloutuessa”, Sulkavirta keksi katsellessaan sisaruksia, joiden turkit muistuttivat ruskan värejä.
”Niin, ainakin Lehtikuusilaaksossa ja alueilla, joissa kasvaa lähinnä lehtipuita”, Sähkötuho lisäsi. Sulkavirta kohautti lapojaan. Veli oli oikeassa, mutta niin oli ollut Sulkavirtakin. Eli siis tasapeli, naaras ajatteli mielessään.
Tavalliset harjoitukset saivat Sulkavirran pitkästymään. Hän keksi keinon, jolla päivään saisi vähän piristystä ja samalla oppilaat saisivat harjoitusta.
”Ehkä voisimmekin vaihtaa lennosta harjoitusten ideaa ja leikkiä vähän”, Sulkavirta ehdotti ja vilkaisi kysyvästi veljeään, ”Tattitassukin saisi samalla harjoitusta hiipimiselleen, jos leikkisimme piilosta Lehtikuusilaaksossa. Molemmat oppilaat voisivat myös kehittää sen ohessa jäljittämistaitojaan.”

//Aalto tai Sähkö?
// 250 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“Mistä sinä olet sellaista kuullut?”
Olin aikeissa avata suuni ladellakseni napakan vastauksen punaruskean kollin typerään, vaikkakin retoriseen kysymykseen. Jääviilto ei kuitenkaan antanut siihen tilaisuutta vaan jatkoi itse sanelemista.
Köykäisesti alkanut keskustelumme tyrehtyi hetkeksi partion saavuttaessa reviirin itärajan ja Jääviillon alkaessa jakaa käskyjä partion jäsenille. Kun kolli määräsi muut soturit tarkistamaan rajamerkit ja minä sain jäädä pitämään silmällä ympäristöä, olin suorastaan huojentunut – edes Jääviillon seura ei haitannut, kunhan minun ei tarvinnut rämpiä enää yhtään pidemmälle kostealle suolle. Keltapilke näytti hetken aikaa tyytymättömältä punaruskean kollin käskyyn, mutta päätti kuitenkin lopulta antaa asian olla ja liittyi hivenen vastahakoisen oloisena Sinilinnun ja Kuuraturkin seuraan tarkastamaan rajaa.
Partion edetessä hitaasti rajaa pitkin melko avaralla niityllä, jossa kasvoi vain harvakseltaan puita, minä ja Jääviilto astelimme hieman etäämmällä muista silmäillen tarkkaavaisesti ympäristöä, tuulessa huojuvia heinänkorsia ja hiljalleen kellertämään alkaneita koivuja ja leppiä, jotka valmistautuivat jo kovaa vauhtia lehtikadon ja pakkasten tuloon. Hiljaisuus aukiolla oli miellyttävä, kunnes Jääviilto ilmoitti epäsuorasti haluavansa jatkaa aiemmin aloittamaamme jutustelua. Aavistuksen kyllästyneenä vedin syvään henkeä ja käänsin katseeni kookkaaseen soturiin, kasvoni niin ilmeettöminä kuin vain suinkin kykenin ne pitämään. Katseeni sen sijaan oli yhtä pistävä kuin aina, mutta sille en voinut mitään.
“Sinä olit juuri kertomassa, miten muut ovat vain kateellisia sinulle”, muistutin Jääviiltoa, joka nyökytteli päätään kasvoillaan leveä virne.
“Niin, niin ovatkin”, kookas kolli vakuutti itsepintaisesti ja leuka ylimielisesti korkealla. “Erinomaista soturia kadehditaan aina.”
Siristin jokseenkin epäuskoisena silmiäni ja pohdin hetken Jääviillon melko rohkeita sanoja. Myönnettäköön, että kollin sanottiin olevan erinomainen taistelija, mutta soturiuteen kuului niin paljon muutakin kuin se, miten nopeasti ja verisesti saattoi repiä vastustajan riekaleiksi. Hyvät soturit olivat uskollisia ja rohkeita, valmiita uhraamaan itsensä klaanin edun tähden. Minä en ollut hyvä soturi. Sen sijaan minä olin jotain muuta, jotain parempaa kuin Jääviillon kaltaiset omahyväiset räyhääjät.
“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” kysäisin sitten palatakseni keskustelun alkuperäiseen aiheeseen ja estääkseni ajatuksiani karkaamasta omille teilleen. Minua kiinnosti tietää, miten pitkälle Jääviilto saattoi viedä itsensä ihannoinnin.

// Jää?
// 316 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Varistassu otti puheeksi isäkseen luulemansa Henkäysvarjon, tunsin oloni epämukavaksi. Oppilas tuskin oli koskaan edes jutellut Henkäysvarjon kanssa ja takuulla ajatteli, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä. Nytkö hän kuitenkin tahtoi tehdä vaikutuksen varapäällikköön? Turha toivo, mietin mielessäni.
”Ei hän osaa. Minä uskon, että Henkäysvarjo arvostaa jokaista kuolonklaanilaista, joka osaa uida. Se on klaanille eduksi, jos kissoja ei enää hukkuisi jokeen tai Hehkulampeen”, vastasin tummanharmaalle pojalleni. Oli ollut oikea ratkaisu valehdella pennun isästä muille, mutta Varistassulle valehteleminen ei enää tuntunutkaan niin hyvältä. Pelkäsin, että hän alkaisi kaivata elämäänsä isää ja yrittäisi lähentyä Henkäysvarjon kanssa. En tiennyt, paljastaisiko varapäällikkö salaisuuteni Varistassulle. Olin varma, että se tuhoaisi välimme pitkäksi aikaa. Yritin kuvitella itseni hänen tilanteeseensa. Jos Jyrkänneloikka olisi eläessään kertonut, ettei ollutkaan isäni, koko minäkuvani olisi tuhoutunut. Niin ei saisi käydä Varistassulle.
”Palataan takaisin leiriin ennen pimeää”, vaihdoin aihetta, jotta Varistassu ei pääsisi kyselemään Henkäysvarjosta enempää. Kolli veti kielellään vielä muutaman pitkän vedon tummaa turkkiaan pitkin, kunnes oli valmis lähtemään.

//Varis?
// 157 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tuhkajuovan oppitunnin loppupuolella räpiköimiseni alkoi jo vähän muistuttaa uimista. Huomasin, että pysyin pinnalla pidempiä aikoja ja välillä pääsin liikkumaankin melko nopeasti. Siltikin jokainen yritykseni päättyi siihen, että sekosin liikkeissäni ja aloin upota, jolloin minun oli pakko laskeutua seisomaan takaisin pohjaan. Ainakaan en enää ollut veden varassa täysin avuton, vaikken mikään vesipeto ollutkaan. Ja tuskin koskaan tulisinkaan olemaan; en uskonut, että minulla riittäisi motivaatiota tulla hyväksi uimariksi. Missään ei voisi olla mestari ilman kiinnostusta ja intohimoa asiaa kohtaan. *Tuo kuulosti viisaalta*, ajattelin röyhistäen rintaani. Harmi, etten ollut sanonut oivallustani ääneen, Tuhkajuova olisi varmaan ihaillut minua.
Tuhkajuova oli hetki sitten antanut minulle luvan lopettaa uintituokioni ja kuivasin nyt turkkiani nurmella lähellä rantaa. En ollut edes tajunnut ajatella tätä puolta – inhosin uintia seuraavaa kylmyyttä ja märkyyttä.
”No, mitä mieltä olit uintiharjoituksista?” emoni kysyi sukiessaan omaa harmaata turkkiaan. Mitäköhän Tuhkajuova halusi minun sanovan? Halusiko hän minun vastaavan, että ehkä uiminen sittenkin oli ihan tähdellistä tekemistä?
”Suoraan sanottuna ne olivat aika syvältä”, vastasin rehellisesti. ”Uiminen on hankalaa enkä pidä vedestä. Jäljelle ei jää paljoa, mistä pitää. Paitsi olet ihan hyvä opettaja.”
Minun oli pakko sanoa jotain hyvää harjoituksista, sillä vaikka rehellisesti sanottuna olisin mieluummin siivonnut klaaninvanhimpien makuualusia, en halunnut pahoittaa emoni mieltä. Välitin paljon siitä, miten Tuhkajuova näki minut. Halusin hänen olevan minusta ylpeä, mikä ei tietenkään onnistuisi, jos hän ei pitäisi minusta. Halusin ainakin toisen vanhempani olevan iloinen siitä, että olin hänen poikansa.
”Osaako Henkäysvarjo uida?” kysyin, kun ajatukseni harhailivat isääni. Ehkä jos oppisin uimaan, hän huomaisi kyvykkyyteni. ”Olisiko hän tyytyväinen siihen, että opettelen uimaan?”

//Tuhka?
//252 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tyytyväinen virne hiipi Jääviillon kasvoille, kun Harakkanauru jatkoi keskustelua omatoimisesti. Tylsä partio saattaisi sittenkin muuttua ihan mukavaksi, soturi ajatteli.
”Mistä sinä olet sellaista kuullut?” punaruskea kolli kysyi antamatta klaanitoverilleen aikaa vastata kysymykseen, ”tietenkin olen tutustumisen arvoinen, pahaa puhuvat kissat ovat varmaankin vain kateellisia minulle.”
Keskustelu keskeytyi hetkeksi, kun partio saavutti rajamerkit.
”Tarkastakaa te rajat, niin me Harakkanaurun kanssa tarkkailemme ympäristöä”, Jääviilto komensi kolmea muuta soturia. Keltapilke vilkaisi partion johtajaa ja näytti hetken ajan siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Naaras avasi suunsa, mutta se sulkeutui nopeasti ja naaras tyytyi noudattamaan Jääviillon käskyä. Se tuntui punaturkkisesta kissasta todella hyvältä. Jääviilto rakasti sitä, kun muut tottelivat häntä.
Kun partio eteni hitaasti rajaa pitkin, Jääviilto silmäili ympäristöään. Tässä osassa reviiriä puita kasvoi vain harvakseltaan, joten näkyvyys joka suuntaan oli moitteeton. Alkavan lehtisateen merkit olivat selvät. Ne harvat lehtipuut, joita Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, olivat alkaneet valmistautua kylmään Lehtikatoon. Lehdet värjäytyisivät pian vihreästä ruskan sävyihin ja putoaisivat lopulta kokonaan.
Partiointi oli tylsää, ja Jääviilto sai nopeasti tarpeekseen ympäristön tarkkailusta. Hän kääntyi vierellään kulkevan Harakkanaurun puoleen jatkaakseen aiemmin alkanutta keskustelua.
”No niin, mihin me jäimmekään?” Jääviilto esitti kysymyksen, antaen tällä kertaa Harakkanaurulle aikaa vastata siihen.

//Harakka?
// 189 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Minulla oli ollut hyvä päivä. Aamutuimaan olin herkutellut mehevällä varpusella, päivällä käynyt kävelyllä aina joella asti ja iltapäivän loikoillut leiriä ympäröivän kiviseinämän vilvoittavassa varjossa. Kun minut sitten hämärän alkaessa sulkemaan metsää syleilyynsä komennettiin osaksi auringonlaskun rajapartiota, en olisi voinut olla närkästyneempi. Minä vihasin partiointia, se pilasi hyvän päiväni.
Saapuessani piikkihernetunnelin edustalle paikalla olivat jo Kuuraturkki, Jääviilto ja Sinilintu. Keltapilke saapui hieman minun jälkeeni ja Jääviilto lähti johdattamaan partiota kohti itää.

Matka lehtikuusien verhoamaan laaksoon taittui nopeasti ja miellyttävän hiljaisuuden vallitessa. Pian lähdettyämme olin kiilannut joukkion eteen, etunenässä marssivan Jääviillon kintereille, sillä en tahtonut keskustella ainakaan partion muiden jäsenten kanssa. Muussa tapauksessa olisin mieluummin jättäytynyt jonon hännille, mutta tällä kertaa perää piti Sinilintu, jonka seuraa tahdoin välttää. Kuka tietää, mistä kummallisesta aiheesta omalaatuinen naaras olisi tällä kertaa alkanut tarinoida, mikäli tätä erehtyisi katsomaan silmiin. Kuuraturkki ja Keltapilke taas olivat niin tavattoman tavallisia, ettei heidänkään seuransa onnistunut minua houkuttelemaan. Jääviilto sen sijaan johti partiota, joten en viitsinyt ravata hänen ohitseen, mutta toivoin todella, ettei punaruskea kollikaan olisi juttutuulella. Kookas soturi oli vihastuttava tapaus, kaikki sen tiesivät. Minäkin, vaikka olin kaikkea muuta kuin helposti ärsyyntyvää sorttia.
Matkan puolessavälissä ehdin jo uskoa, että saisin viettää koko partiointikierroksen syvässä hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissani, mutta Jääviillon jättäydyttyä yllättäen aivan rinnalleni kävelemään, tiesin toiveeni turhaksi ja kurtistin happamana kulmiani.
“Kuules Harakkanauru”, joukkiota johtanut kolli aloitti leveästi ja silmäili minua kasvoillaan jotain omahyväistä. “miksi me emme ole koskaan tutustuneet toisiimme?”
“En tiedä”, vastasin ja mulkoilin punaruskeaa kissaa sivusilmällä, vaivautumatta kohtaamaan tämän hyistä katsetta. “Oletko sinä tutustumisen arvoinen? Olen nimittäin saanut sellaisen kuvan, että kovin monet eivät sinusta pidä.”
Hetken hiljaisuudessa huomasin pohtivani, että onnistuisinkohan vielä ennen partion loppua suututtamaan Jääviillon. Moisessa pelissä oli aina riskinsä, mutta enhän minä ollut kookkaasta kollista ystävää hakemassakaan. Pieni huvitus sen sijaan saattaisi vielä pelastaa iltani.

// Jää?
// 293 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Varistassu: 11kp –

Aaltotassu: 9kp –

Sähkötuho: 6kp –

Tuhkajuova: 11kp –

Jääviilto: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto loikoili leirin pääaukiolla nauttien viherlehden viimeisistä lämpimistä päivistä. Aukio oli rauhallinen, sillä aurinkohuipun partiot olivat lähteneet hetki sitten. Jääviilto nautti hiljaisuudesta ja rauhasta, kun oppilaatkaan eivät olleet riehumassa pesänsä liepeillä.
Jääviilto painoi korvansa luimuun kuullessaan lähestyviä askeleita. Kuka kehtasi häiritä hänen rentoutumishetkeään? Vaalean punaruskea kolli avasi jäänsiniset silmänsä ja kohtasi murhaavalla katseellaan raidallisen kissan. Henkäysvarjo ei näyttänyt otetulta vastaanotosta, jonka oli saanut soturilta.
”Saat kunnian johtaa auringonlaskun rajapartiota”, Henkäysvarjo lausahti välittämättä Jääviillon katseesta, ”kunhan pidät huolen siitä, että käyttäydyt kuin soturi.”
Varapäällikön sanat saivat punaturkkisen kissan ärsyyntymään. Tämä nousi hitaasti ylös, jottei olisi Henkäysvarjon alapuolella. Raidallinen kolli ei ollut klaanin kookkaimpia, joten Jääviillon seistessä vastakkain, jäi Henkäysvarjo koossa kakkoseksi.
”Minä käyttäydyn aina kuin soturi. Ilman minua, Kuolonklaani ei olisi mitään”, Jääviilto tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa. Henkäysvarjo kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
”Ihan miten vain. Kunhan pidät kaikki hengissä ja tarkastat itäisen rajan, kaikki on hyvin”, varapäällikkö sanoi ja käänsi selkänsä Jääviillolle. Henkäysvarjo käveli leirin aukiolla sijaitsevan kaatuneen kuusen taakse, mitä ilmeisimmin Punatähden pesälle.
Jääviiltoa ärsytti. Hän istui alas ja katsoi tympiintyneenä eteensä. Kollin häntä heilui ärsytyksen merkiksi, lakaisten leirin kivistä maata. Hiekanmurut pöllysivät soturin ympärillä ja sotkivat hänen turkkinsa, mutta Jääviilto ei välittänyt. Jonain päivänä hän näyttäisi kaikille häntä epäileville ja nousisi Kuolonklaanin päälliköksi.

Auringonlaskun aika koitti, ja Jääviilto suuntasi ensimmäisenä piikkihernetunnelille odottamaan muita partion jäseniä. Hän odotti näkevänsä, keitä kaikkia Henkäysvarjo oli partioon tunkenut. Hienoinen pettymys valtasi punaruskean kissan, kun partioon ilmoittautuivat tylsääkin tylsempi Kuuraturkki, kajahtanut Sinilintu, hiljainen hissukka Keltapilke ja naseva Harakkanauru.
Henkäysvarjo oli varmasti tehnyt sen tahallaan, Jääviilto ajatteli. Kaikki partioon osallistuvat kissat olivat sellaisia, joiden ärsyttäminen olisi käytännössä mahdotonta. Jääviilto tiesi sen, koska hän oli kokeillut. Soturi oli koetellut jokaisen klaanitoverinsa hermoja ja saanut mielihyvää nähdessään, kuinka joku tarttui syöttiin ja menetti hermonsa.
”Lähdetään”, Jääviilto ärähti, kun partio oli koossa. Soturi johdatti neljä muuta soturia piikkihernetunnelin läpi leirin ulkopuolelle, josta partion johtaja jatkoi matkaa kohti Lehtikuusilaaksoa. Sitä kautta pääsisi nopeiten koilliseen, josta rajojen tarkastus alkaisi.
Kun partio oli kulkenut hyvän matkaa kaikessa hiljaisuudessa, Jääviiltoa alkoi ärsyttää. Hän oli koko päivän viihtynyt omissa oloissaan, joten hän kaipasi edes jotakin juttuseuraa. Kolli mietti hetken vaihtoehtojaan, joista mikään ei houkutellut. Sinilinnusta hän pysyisi kaukana, siitä hän oli varma. Jos sekopäälle erehtyi puhumaan, koko päivä menisi pilalle, kun joutuisi kuuntelemaan ties mitä hölynpölyä linnuista ja niiden elämästään. Kuuraturkki ja Keltapilke todennäköisesti lopettaisivat keskustelun siihen paikkaan, mutta Harakkanaurusta Jääviilto ei ollut varma.
Hän ei kovinkaan paljoa ollut keskustellut luisevan valkomustan kissan kanssa. Hän taisi siis olla nyt ainoa varteenotettava vaihtoehto, Jääviilto pohdiskeli mielessään.
”Kuules Harakkanauru”, punaturkkinen soturi aloitti ja käänsi katseensa luisevaan kissaan, ”miksi me emme ole koskaan tutustuneet toisiimme?”

//Harakka?
// 429 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Tuo muistutti jo vähän enemmän uimista”, sanoin Varistassulle ilmeettömänä, ”nyt sinun täytyy vain uida enemmän ja enemmän, jotta pääsemme hiomaan tekniikkaasi ja oppimaan uusia asioita. Uiskentele tässä rantavedessä loppuharjoitusten ajan. Jatkamme jonain toisena päivänä uusilla asioilla.”
Varistassu ei näyttänyt järin innostuneelta, mutta kolli tyytyi nyökkäämään. Hän näytti harkitsevan hetken, ennen kuin irrotti jalat hiekkapohjasta ja antoi veden kannatella itseään. Varistassun uiminen oli hidasta ja jokainen liikkeet harkittuja, välillä kolli sekosi niissä ja alkoi upota pinnan alle. Silloin hän löi jalat takaisin pohjaan ja yritti uudestaan.
Seurasin poikani toimia sivusta. Pieni pettymys kaihersi rinnassani, kun jouduin myöntämään, että harmaasta kissasta tuskin tulisi taitavaa uimaria. Saatoin vain toivoa, että Varistassu tajuaisi jonain päivänä uimisen tärkeyden ja tahtoisi sen myötä opiskella ahkerammin. Nyt kollin työskentely näytti väkinäiseltä, eikä kissan turhautumista voinut olla huomaamatta.
Oloni oli hyvin ristiriitainen, sillä normaalisti olisin halveksinut kissaa, jota jouduin opettamaan vasten kissan omaa tahtoa. Nyt tahdoin vain yrittää kovemmin, halusin saada Varistassun ymmärtämään, miten tärkeää taitoa hän parhaillaan opetteli. Halusin, että Varistassusta tulisi koko klaanin taitavin ja kunnioitetuin soturi. Minä olin päättänyt tehdä hänestä sellaisen, halusi hän itse sitä tai ei. Sellaista emon rakkaus pentuaan kohtaan oli. Olisin valmis tekemään Varistassun vuoksi mitä vain, jopa kuolemaan.
”Eiköhän se riitä jo tältä päivältä”, sanoin ravisteltuani päästäni pois häiritsevät ajatukset kuolemasta ja rakkaudesta. Varistassu lopetti uimisen heti ja käveli rantaan.
”Kun nouset vedestä, on tärkeää kuivata turkkisi jottet vilustu. Ravistele enimmät vedet pois, ja kuivaa nuolemalla sen verran, että pystyt kävelemään leiriin”, ohjeistin kissaa, joka oli kuullut ohjeeni aiemminkin. Varistassu seurasi esimerkkiäni ja ravisteli turkkiaan kuivaksi. Vesipisarat lensivät rantahietikolle. Poikani seurasi perässäni pois hiekalta. Nurmella turkin kuivaaminen oli miellyttävämpää, sillä hiekka sotki inhottavasti koko turkin.
”No, mitä mieltä olit uintiharjoituksista?” esitin Varistassulle kysymyksen, johon uskoin tietäväni jo vastauksen.

//Varis?`
// 288 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Päästin dramaattisen huokauksen ja lähdin uuteen yritykseen. Vaikka en ollut koskaan kuvitellutkaan uimisen olevan helppoa, se oli paljon vaikeampaa kuin olin olettanut. Etu- ja takaruumiini tuntuivat olevan kykenemättömiä toimimaan yhdessä – äsken yrittäessäni uida olin vajonnut pää edellä kohti pohjaa. Onneksi räpellystäni katsomassa oli vain Tuhkajuova, muuten itsetuntoni olisi ottanut hieman kovemman iskun.
Tuhkajuova kehotti minua liikkumaan voimakkaammin. Se kai kävi järkeen – tänä lyhyenäkin aikana olin ehtinyt oppia, että liian heiveröisillä liikkeillä vaivuin herkästi pinnan alle. Laskin tassuni hetkeksi pohjaan ja seisahduin, mutten ehtinyt nauttia maanpinnan tuomasta turvasta kauaa ennen kuin lähdin seuraavaan yritykseen. Voimakkaammin siis. Aloin huitoa villisti koivillani, yrittäen kauhoa vettä mahdollisimman paljon kerralla. Hetken tunsin voiton tunteen, sillä pysyin pinnalla; olinko tosiaan näin nopeasti oppinut uimaan? Veden kanssa taistelu kävi kuitenkin raskaaksi, ja aloin epäillä, teinkö sittenkään oikein, eihän uiminen näin voinut ottaa voimille. Sain epäilyksiini vahvistuksen, kun jälleen kerran aloin upota.
”Pelkkä voima ei riitä, jalkasi pitää liikkua tahdissa. Et voi vain huitoa ympäriinsä”, emoni sanoi kun seisahduin ja katsoin häntä nyrpeänä. ”Katso mallia.”
Seurasin katseellani, miten Tuhkajuova solahti veden varaan. En halunnut myöntää emolleni, että jotenkin ihailin sitä, miten hän oli yhtä veden kanssa; Tuhkajuovan harmaa turkki sulautui veden hopeaan pintaan naaraan liikkeiden synnyttäessä siihen hentoja aaltoja. Kaipa jokaisella oli oltava jokin ”juttu”, ja Tuhkajuovalle se oli kaiketi uiminen. Minun juttuni se ei kuitenkaan koskaan tulisi olemaan.
Tuhkajuovan liikkeet näyttivät huolellisilta ja harkituilta, vaikka ne hänelle todennäköisesti tuntuivat automaattisilta. Pian soturi seisahtui ja katsoi sitten odottavaisesti minuun. Huokaisin syvään. Ehkä tällä kertaa minua lykästäisi ja onnistuisin. Kun Tuhkajuova oli lähtenyt uimaan, vesi oli kuin toivottanut hänet tervetulleeksi; minä molskahdin veteen raskaan kiven lailla. Vielä ei kuitenkaan ollut hienosäädön aika, ensin minun oli ylipäätään opittava uimaan.
Aloin jälleen kauhoa vettä, mutta tällä kertaa yritin voiman käytön lisäksi keskittyä liikkeideni ajoitukseen. Ensin vasen etujalka, sitten oikea takajalka, Tuhkajuovan mallin mukaan. Vähän kuin kävelisin vedessä. Aloin edetä, joskin hitaasti, mutta sekin oli parempi kuin uppoaminen. Muutaman hiirenmitan etenemän jälkeen katsahdin odottavaisesti Tuhkajuovaan. Mitähän taas tein väärin?

//Tuhka?
//329 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassu kyyristeli pensaan takana, yrittäen kovasti keksiä, mikä olisi parhain tapa toteuttaa yllätyshyökkäys. Hän näki sivusilmällä Tattitassun kauempana saman pensasmuurin kohdalla. Kolli näkyi vilkuilevan hänen suuntaansa vähän väliä, ikään kuin odottaen lupaa hyökätä. Aaltotassu huiskaisi hänelle häntäänsä närkästyneenä – kumpikin suorittaisi oman yllätyshyökkäyksensä, eikä hän todellakaan aikonut ryhtyä lapsenvahdiksi enää tässä kohtaa. Tattitassu saisi selviytyä tästä yksinään.
Lehtien läpi Aaltotassu näki Sähkötuhon ja Sulkavirran hahmot. Hän päätti kiertää veljensä näkymättömiin, jotta tämä ei pilaisi hänen hyökkäystään. Tattitassu ei onneksi seurannut, joten hän sai rauhassa pohtia seuraavaa siirtoaan.
Mestarit olivat hänestä parin hännänmitan päässä. Joko he eivät olleet vielä huomanneet hänen piilottelevan aivan lähistöllä tai sitten vain yrittivät esittää, etteivät huomanneet. Aaltotassu päätti odottaa Tattitassun iskua ja improvisoida sen jälkeen. Suora hyökkäys nyt, kun he tiesivät odottaa sitä, ei kuulostanut kovin järkevältä.
Kuin hänen ajatuksensa lukien, Tattitassu pölähti esiin toiselta puolelta aukiota, käyden suoraan Sulkavirran kimppuun. Naaras oli kuitenkin vikkelämpi ja onnistui väistämään oppilaan hyökkäyksen. Nyt kun Sähkötuhon katse oli hetkeksi suunnattuna muualle, Aaltotassu iski. Hän syöksähti esiin pensaasta, loikaten mestarinsa selän päälle. Suurikokoinen kolli horjahti ja päästi yllättyneen älähdyksen. Aaltotassu mourusi voitokkaana.
Hän pudottautui alas soturin päältä ja tassutti tämän eteen tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Hänen mielestään se oli mennyt paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Kiitos Tattitassun, joka oli luonut hänelle tietämättään hyvän harhautuksen.
”Eikö se mennytkin hyvin?” hän tiedusteli malttamattomana mestariltaan, toivoen ja odottaen saavansa tältä jonkinlaisia kehuja. Hänen katseensa käväisi myös Sulkavirrassa, jolta hän erityisesti toivoi saavansa jonkinlaista palautetta, olihan naaras hänen esikuvansa ja hyvä ystävä.

//Sähkö tai Sulka?
//246 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Varistassun veteentulo oli aluksi vaikuttanut pelkältä empimiseltä, mutta pienen kannustamisen jälkeen harmaa oppilas oli päässyt leukaa myöten veteen. Pettymyksekseni huomasin, ettei jälkeläiseni nauttinut vedessä olemisesta samalla tavalla kuin minä. Olin kuitenkin iloinen, että Varistassu suostui harjoittelemaan, ja kenties nautinto vedessä olemisesta heräisi vasta myöhemmin.
”Sitten alamme hioa uintitekniikkaasi. Tärkeintä on, että kaikki jalkasi tekevät yhteistyötä, muuten uppoat. Takajalkojen tehtävä on potkia vettä ja työntää sinua eteenpäin. Etujalkojen liike auttaa liikkumisessa, mutta ennen kaikkea pitää sinut ja pääsi pinnalla. Aluksi kun uit ja opettelet oikeaa tekniikkaa, suosittelen pitämään leuan ylhäällä, silloin hörppäät vettä pienemmällä todennäköisyydellä”, selostin Varistassulle, näyttäen samalla esimerkkiä, miten kollin tulee tehdä. Varistassu kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi.
”Sitten voit yrittää. Ui aina rantaan päin, jotta yllät varmasti pohjaan koko ajan”, opastin ja kehotin kollia yrittämään.
Tumma kolli näytti keskittyvän, kun hän alkoi ensin ohjeideni mukaan kauhoa vettä etukäpälillään. Huomasin ensimmäisen vian, kun Varistassu kauhoi liian voimattomasti ja hitaasti. Pysyin kuitenkin vaiti, koska oppilaan täytyi kokea epäonnistumisia, jotta hän voisi oppia niistä. Sitten Varistassu nosti leukansa ylös ja irrotti takajalkansa lammen hiekkapohjasta. Hän potki vauhtia kuin sammakko, mutta ennen kuin ehti huomatakaan, hänen etuvartalonsa alkoi vajota pinnan alle. Ennen kuin Varistassu katosi kokonaan näkyvistä, hän lopetti yrittämisen ja laittoi jalkansa takaisin pohjaan, nousten ylös pinnan yläpuolelle taas.
”Kun kauhot etukäpälilläsi, tee se voimakkaammin. Voimattomalla räpellyksellä ei tapahdu mitään”, sanoin ja nyökkäsin kollille merkiksi yrittää uudestaan. Olin kärsivällinen poikani suhteen. Olin valmis harjoittelemaan alkeita vaikka koko loppuviherlehden ajan, kunhan Varistassu vain oppisi uimaan.

//Varis?
// 242 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Tänään harjoittelemme yllätyshyökkäyksiä ja sitä, kuinka sellaisen iskiessä sinulla on mahdollisuus saada yliote takaisin itsellesi”, vastasin Aaltotassulle, mutta katsoin myös Tattitassua silmiin hänen huomionsa takaamiseksi, sillä en toistaisi sanojani enää.
Sulkavirta oli asettunut rinnalleni ja silmäili myöskin oppilaita kuten minäkin, vaikkakin jokseenkin rennommalla olemuksella.
“Aloitetaan heti. Haluan, että te piiloudutte molemmat aukion reunoille ja teette niin hyvän yllätyshyökkäyksen mitä osaatte. Sen jälkeen katsomme mikä on paras tapa jalostaa teille luonnollisimpia hyökkäystyylejä paremmiksi ja toimivimmiksi”, selitin ja pidin katseeni vuoroin Tattitassussa ja vuoroin Aaltotassussa huomatakseni heti jos heidän keskittymisensä lipuisi jonnekin muualle. “Kysymyksiä?”
Kaksikko pudisti päätään. Heilautin häntääni sen merkiksi, että voitaisiin ryhtyä tositoimiin. Oppilaat nousivat ylös ja lähtivät etsimään sopivaa piilopaikkaa. Käännyin Sulkavirran puoleen ja sitten vasta ymmärsin jättäneeni hänelle hyvin vähän tilaa harjoitusten johtamiseen.
“Anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus jyrätä sinua”, pahoittelin. Sulkavirta pudisti päätään:
“Älä huoli. Minä kyllä osaan pitää puoleni. Sinulla vain näytti niin hoituvan se käskyttäminen.” Sisareni kasvoilla kävi hymähdys ja hänen silmänsä kiiluivat auringossa. Nyökkäsin.
Muutaman päivän päästä tapaisin Sulkavirran esittelemän Ruskalinnun. Naaras oli viime keskustelukerrallamme kertonut sydämensä valloittaneesta kollista ja heidän suunnitelmistaan lopulta jättää klaani. Olin suhtautunut ulkoisesti asiaan tyynen rauhallisesti, mutta olin oikeastaan hieman loukkaantunut – mikä oli typerää. Minusta tuntui siltä, kuin Ruskalintu astuisi kuvioihin ja veisi Sulkavirran kokonaan luotani. Samaan aikaan olin kuitenkin onnellinen sisareni puolesta, että hänelle aukenisi juuri sellainen elämä josta hän oli unelmoinut. Minua hävetti, kun edes annoin itseni tuntea oloni surulliseksi. Minä en voisi vaatia Sulkavirtaa ajattelemaan minua hänen onnensa ylitse, enkä tekisi niin. Sellaisen vaatiminen oli halveksittavaa.
Palautin itseni maanpinnalle ja valmistauduin odottamaan jommankumman oppilaan iskua. Nyt ei olisi aikaa tunteilulle.

//Aalto? Sulka?
264 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassun ajatukset vaeltelivat toisaalla, kun tämä käveli muiden mukana harjoituspaikkaa kohti. Hän vastasi hajamielisesti Tattitassun kysymyksiin, joita kaikkia hän ei edes kuunnellut kunnolla. Pian kolli tuntui tajuavan, ettei sisaren keskittyminen ollut mukana keskustelussa, ja tämä lopetti kyselemisen.
Sähkötuho ja Sulkavirta kävelivät heidän edellään puhellen keskenään jostakin. Aaltotassu kuuli vain epäselviä sanoja ja pieniä pätkiä jostakin syvemmästä keskustelusta, mutta ei kiinnittänyt niihin sen kummemmin huomiota. Hänen päänsä sisällä oli melkoinen myllerrys, jonka keskellä kummitteli tämän iltainen tapaaminen eloklaanilaisten kanssa, johon hän itse ei aikonut osallistua.
Ongelmana oli vain, miten hän saisi klaanitoverinsa houkuteltua Kuuluolalle ilman, että se saattaisi häntä itseään epäilyksen alaiseksi. Jos hän vain marssisi suoraan Henkäysvarjon tai Punatähden puheille ja kertoisi tapaamisistaan Kuuluolassa sekä eloklaanilaisten sinne löytämästä reitistä, hänen lojaaliutensa epäilemättä kyseenalaistettaisiin.
Hän vilkaisi taivaalle, jonne oli alkanut kerääntyä vaaleanharmaita pilviä. Aikaa oli iltaan asti. Hän ehtisi vielä keksiä jotakin suunnitelmansa toteuttamiseksi.
Kun kahdesta oppilaasta ja näiden mestareista muodostuva ryhmä lopulta pääsi määränpäähänsä, Aaltotassunkin oli alettava kiinnittää enemmän huomiota olennaiseen. Hänen olisi yritettävä näyttää normaalilta muille, jotta häntä uskottaisiin paremmin myöhemmin, kun hän toisi eloklaanilaiset puheeksi.
”Mitä me tänään harjoittelemme?” hän kysyi Sähkötuholta, yrittäen kuulostaa mahdollisimman skarpilta.

//Sähkö?
//188 sana

Kirjoittaja: Auroora

Oli helppo luvata, etten koskaan menisi veteen yksin ilman Tuhkajuovan suostumusta, sillä en ikinä menisi veteen muuten kuin hänen pakottamanaan. Hehkulammelle saapuessamme minua kadutti, että olin suostunut tähän. Ainakin Tuhkajuova vaikutti olevan hyvällä tuulella.
Tuhkajuova asteli veteen varmalla ja tottuneella tavalla. Hän sai veden näyttämään melkein lämpimältä ja mukavalta, mutta tuo kuva särkyi heti, kun kokeilin tassullani veden pintaa. Se oli jäätävää. En edes halunnut kuvitella, miten kylmää vesi olisi lehtikadon aikaan; nyt aurinko sentään oli lämmittänyt sitä jonkin verran.
Kirosin mielessäni ja otin varovaisen askeleen veteen. Minuakin heikommat kissat olivat selvinneet tästä, joten yhden uintiretken ei pitäisi olla haaste eikä mikään. Laskin toisenkin etutassuni veteen.
”Helpointa on, jos astut veteen vain kerralla rohkeasti, etkä mieti liikaa kylmyyttä”, Tuhkajuova sanoi huomattuaan verkkaisen tahtini. Hän oli todennäköisesti oikeassa, mutta ajatus tuntui erittäin epämukavalta. *Kaikki ei voi aina olla mukavaa*, tuumin. Soturina joutuisin tekemään asioita, jotka olivat vastenmielisiä. En voinut ajatella olevani valmis soturiksi, jos en selviäisi edes tästä.
Otin Tuhkajuovan neuvosta vaarin ja pulahdin veteen. Se oli tasan niin inhottavaa kuin olin kuvitellutkin, mutta ainakin olin viimein vedessä.
”Mitä seuraavaksi?” kysyin toivoen, että Tuhkajuova sanoisi tämän riittävän tältä päivältä.

//Tuhka?
//188 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova: 16kp –

Pimentovarjo: 20kp! –

Huomenkyyhky: 10kp –

Sulkavirta: 21kp! –

Aaltotassu: 29kp! –

Harakkanauru: 8kp –

Sähkötuho: 23kp! –

Varistassu: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

Varistassun haluttomuus lähteä uintiharjoituksiin ei tuntunut erityisen hyvältä. Harmaa kolli tiesi, että jokainen sukumme jäsen osasi uida, joten se oli myös hänen velvollisuutensa. Kun Varistassu myöntyi, olin helpottunut. Hän tiesi varmasti itsekin, että niskurointi ei tässä tilanteessa auttaisi.
”Menee niin kauan kuin menee. Se riippuu siitä, miten kovasti sinä yrität”, vastasin ja viitoin oppilaan perässäni kohti piikkihernetunnelia. Leirin lammessakin olisi voinut harjoitella, mutta putouksen pauhu oli niin kova, että olisin joutunut huutamaan. Hehkulammen ranta oli nyt paras vaihtoehto. Siellä muutkin opetuksessani olleet olivat harjoitelleet uimista pääsääntöisesti. Varistassu käveli perässäni, välilä jääden hieman jälkeen, mutta aina kirien minut taas kiinni. Tummanharmaa kissa piti huolen, että pysyi visusti takanani. En sietänyt sitä, että oppilaat kirmasivat soturin rinnalle heidän kävellessään.
Päivä oli lämmin, vaikka viherlehti läheni loppuaan. Pian saisimme taas heittää hyvästit tällaisille säille ja toivottaa kylmät ja sateiset lehtisateen päivät tervetulleiksi.
Matka Hehkulammelle sujui ripeästi. Yllätyksekseni olimme matkalla kohdanneet Aaltotassun, jonka suuntana näytti olevan leiri. Olin yrittänyt etsiä katseellani Sähkötuhoa, mutta raidallista soturia ei ollut näkynyt oppilaansa seurassa. Kenties hän oli laittanut Aaltotassun saalistamaan.
”Olet jo totutellut olemaan vedessä, joten voimme siirtyä suoraan itse uimiseen. Ennen sitä sinun täytyy luvata, ettet koskaan mene veteen ilman minua, ennen kuin olen sanonut, että olet kyllin hyvä pärjätäksesi vedessä yksin”, kohdistin vihreän katseeni Varistassun vaaleanharmaisiin silmiin. Oppilaan katse siirtyi nopeasti kirkkaansinisestä vedestä minuun.
”Minä lupaan”, hän vastasi nyökytellen päätään.
”Hyvä. Ensimmäisten uintikertojen tavoitteena on oppia pysymään pinnalla ja löytää oikea tekniikka. Kaikkien jalkojesi tulee tehdä töitä yhdessä hallitusti. Aluksi oikean rytmin löytäminen voi olla vaikeaa, mutta onneksi sinä et helpolla luovuta”, totesin aluksi vakavailmeisenä, mutta väläyttäen sitten kollille hennon hymyn, joka kesti silmänräpäyksen ajan. Minä nautin Varistassun seurasta ja halusin luottaa siihen, että hänestä tulisi Kuolonklaanin paras soturi kautta aikojen. Hänen kanssaan olin löytänyt sen rakkauden kaltaisen tunteen, jota emo normaalisti tunsi pentuaan kohtaan.
Kävelin Varistassun edellä rantaveteen. Vesi kasteli hitaasti jalkani, sitten vatsakarvani ja lopulta pääsi jo kyljilleni. Käännyin ympäri Varistassua kohti, viittoen hänet perässäni veteen.

//Varis?
// 322 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Tunsin Lehtituulen tarkan katseen niskassani silloinkin, kun hän ei ollut lähettyvillä. Ehkä se oli hyvä asia; ainakin keskityin kunnolla ottaessani vaanimisasennon. En pitänyt metsästämisestä enkä ollut siinä hyvä. Tämä aiheutti typerän kierteen: koska en pitänyt metsästämisestä, en halunnut kehittyä siinä, mutta toisaalta pidin siitä vähemmän huonojen taitojeni takia. Lehtituuli oli kuitenkin viime taisteluharjoitusten jälkeen huomauttanut epätasapainosta taitojeni välillä, joten nyt minulle helpon taistelun sijaan keskityimme lähes pelkästään saalistamiseen, jossa oikein loistin surkeudellani.
Jos en saisi tätä hiirtä kiinni, Lehtituuli ei varmaan koskaan päästäisi minua soturiksi. Hiiri oli tyhmä, mutta se oli nopea ja valmis säntäämään pakoon sillä hetkellä kun huomaisi minut. Tässä metsästyspartiossa olin saanut kiinni jo yhden päästäisen, mutta se oli ollut nuori ja surullisen pieni. Voisin yhtä hyvin palata leiriin tyhjin tassuin; tähän mennessä keräämäni saalis riittäisi ehkä pennun välipalaksi.
Otin varovaisen askeleen eteenpäin ja epähuomiossa astuin kuivan lehden päälle. Rapina sai hiiren jähmettymään paikoilleen ja katsomaan suoraan minuun. Kumpikaan meistä ei liikahtanut, tyydyimme vain arvioimaan tilannetta omista näkökulmistamme. Tiesin, että pikku otus loikkisi tiehensä jos vain värähtäisin sitä kohti. Minun olisi oltava nopea. Silmänräpäyksessä olin ponnistanut loikkaan saalistani kohti, mutta tällä kertaa jäin vikkelyydessä toiseksi. Hiiri oli kadonnut kuin salaman iskemänä.
Sadattelin tuuriani kulkiessani takaisin paikalle, jossa partion oli määrä tavata. En joutunut odottelemaan kauaa, sillä Lehtituuli asteli pian esiin pensaikon syövereistä, pari hiirtä ja rastas suustaan roikkuen. Hän laski ne maahan huolellisesti, silmäili minua hetken arvioiden ja huokaisi sitten kyllästyneenä.
”Missäs sinun saaliisi on?” mestarini kysyi. En varmasti myöntäisi, että pahainen hiiri oli päässyt minulta karkuun.
”En löytänyt mitään”, valehtelin vaivattomasti. ”Yritin seurailla hajujälkiä, mutta yksikään niistä ei johtanut minua minnekään.”
”Noinko valehtelet mestarillesi päin naamaa?” Lehtituuli kysyi, muttei kuulostanut vihaiselta. Ehkä hän oli jo tottunut käytökseeni.
”Metsä on näinä aikoina pullollaan riistaa. Sinun pitäisi tosissasi yrittää vältellä saalista, ettet törmäisi siihen. Oikeastaan se kuulostaa asialta, jota sinä voisit tehdä.”
Pyöräytin silmiäni. Lehtituuli oli kyllä oikeassa; heti kun pääsisin soturiksi, lopettaisin metsästämisen kokonaan. Minua ei oltu luotu siihen. Tiesin, että oli minun tehtäväni tulevana soturina huolehtia siitä, että klaanilla riitti syötävää. Minusta olisi kuitenkin enemmän hyötyä, jos voisin keskittää kaiken aikani taistelemiseen tai sen harjoittelemiseen. Sitä paitsi voisin saalistaa itse oman riistani, ehkä muut voisivat tehdä saman.
Pian Kuuraturkki ja Keltapilke ilmestyivät myös paikalle ja pääsimme viimein lähtemään. Päivä ei ollut vielä pitkällä, aurinko oli vasta saavuttanut huippunsa. Metsästyspartiomme oli nimittäin lähtenyt jo auringonnousun aikaan leiristä. Lehtituulikaan ei olisi niin ankara, ettei antaisi minulle loppupäivää vapaaksi. Halusin nauttia lämpimästä säästä auringossa loikoillen.
Tuhkajuova oli selvästi eri mieltä suunnitelmieni kanssa, sillä emoni pysäytti minut heti, kun ehdin astua sisääntulosta leirin aukiolle.
”Mitä sinä haluat?” kysyin pahaa enteillen. Jos minulla kävisi tuuri, Tuhkajuova haluaisi vain viettää aikaa kanssani ja kenties kysellä kuulumisiani. Sekään ei ollut järin hyvä vaihtoehto, mutta paljon parempi kuin se, että emoni opettaisi minulle jonkun taisteluliikkeen tai pyytäisi metsästämään kanssaan. Tuhkajuova jätti ärsyyntyneen äänensävyni huomiotta ja meni suoraan asiaan.
”Opetan sinut uimaan”, hän sanoi, ja tunsin mielialani romahtavan. Miksi emoni oletti, että mieluummin pärskisin jääkylmässä vedessä kuin loikoilisin auringon ihanan kuumaksi lämmittämillä kivillä?
”Onko pakko? Tulin juuri partiosta”, sanoin valmiina suuntaamaan oppilaiden pesään murjottamaan.
”Nyt on hyvä sää uimiselle”, Tuhkajuova puolusteli. ”Opettelisitko uimaan mieluummin sateessa ja kylmässä?”
Olin astumassa jo pesän suuntaan, mutta pysähdyin sitten. Tiesin, että Tuhkajuova halusi minun oppivan uimaan – se oli hänelle tärkeää. Siksi emoni ei varmaankaan lopettaisi asialla ahdistelua ennen kuin suostuisin hänen uintioppilaakseen. Jos joka tapauksessa jossain vaiheessa joutuisin uimaan, ehkä oli järkevämpää tehdä se mahdollisimman mukavissa olosuhteissa.
”Selvä sitten”, sanoin hetken päästä. ”Mutta en halua, että tässä menee koko päivä.”

//Tuhka?
//582 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mahlahallan kertoman mukaan Karhumyrsky oli kylvänyt paljon tuhoa Kuolonklaanissa elinaikanaan. Aaltotassu saattoi vain kuvitella, miten suurta häpeää kolli oli toiminnallaan tuonut heidän suvulleen – eritoten heidän emolleen. Totta puhuen hän ei tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Luopio oli kuitenkin ollut sukua sekä hänelle että tuolle eloklaanilaiselle ja ollut ilmeisesti myös hyvin läheisissä väleissä tämän Mahlahallan kanssa. Mikään kaksikon olemuksessa ei antanut vihjata siihen suuntaan, että nämä olisivat yrittäneet vetää häntä höplästä, joten Aaltotassu uskoi kuulemansa.
”Tässä on varmasti paljon sulattelemista”, Lauhalaukka naukaisi, ja hänen äänensä oli… myötätuntoinen? Eloklaanilaiset olivat varsinaisia pehmokissoja. Aina näyttämässä vihollisille heikoimmat puolensa – kuitenkaan tässä tapauksessa Aaltotassu ei osannut sanoa, mitä Lauhalaukka hänelle oikeastaan merkitsi. He olivat kyllä sukua, mutta että perhettä? Hän hädin tuskin tunsi tuota!
”Miksi kerrotte minulle tämän?” hän kysyi lopulta, ensi kertaa antaen jonkin tunteen – tässä tapauksessa hämmennyksen – kuulua äänessään. Kollikaksikon logiikka oli olematon. Viime kohtaamisen jälkeen he olisivat vain voineet yrittää unohtaa tapauksen ja leikkiä kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta Lauhalaukka oli kuitenkin päättänyt pyytää häntä uuteen tapaamiseen. Miksi? Siihen ei kovalla pähkäilylläkään ollut onnistunut saamaan vastausta.
Lauhalaukka vilkaisi vaivihkaa ystäväänsä. Sitten siniset silmät kääntyivät taas Aaltotassua kohti. ”Siksi, koska sinä ansaitset tietää totuuden. Jossain vaiheessa asia olisi kuitenkin tullut taas esille, ja olisit joutunut käsittelemään koko asian yksinäsi”, tämä selitti pehmeällä äänellä puhuen. ”Nyt sinä voit keskustella siitä minun – meidän – kanssamme. Me kaksi olemme ne, jotka tietävät Karhumyrskystä ja hänen teoistaan parhaiten.”
Toisaalta Aaltotassua vietteli ajatus siitä, että vastaukset hänen mieltään puolen kuun ajan kaihertaneisiin kysymyksiin olivat niin helposti saatavilla. Hänen olisi tarvinnut vain kysyä, ja nuo kaksi olisivat epäilemättä kertoneet kaiken juurta jaksaen. Samaan aikaan kuitenkin hänen takaraivossaan kyti epävarmuus, joka johtui klaanitovereilta salaa vehkeilystä vihollisklaanin jäsenten kanssa. Eikö tämä tapaaminen käytännössä tehnyt hänestä petturin? Puhuihan hän parhaillaan kahden klaanista lähteneen entisen kuolonklaanilaisen kanssa, jotka eivät olleet mitenkään erityisemmin suosiossa Kuolonklaanissa. Mikäli Aaltotassu jäisi kiinni, alettaisiinko häntäkin epäillä? Vai oltiinko häntä aina epäilty, koska hän oli sukua Karhumyrskylle?
Aaltotassu nousi seisomaan. ”Minun on nyt mentävä”, hän sanoi ilmeettömänä. ”Muuten muut alkavat epäillä, missä viivyn. Mutta ensi kerralla voisin haluta kuulla lisää. Vaikka kolmen päivän päästä samaan aikaan?”
Mahlahalla ja Lauhalaukka nyökkäilivät.
”Se sopii”, Lauhalaukka hymyili.
Aaltotassu ei hymyillyt takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja lähti tassuttamaan tunnelia kohti. Turkissaan hän tunsi yhä kaksikon katseet. Hän työnsi tunteen syrjään ja keskittyi kävelyyn.
Klaanin pettäminen ei tullut kuuloonkaan. Ruostekukka oli tehnyt parhaansa kasvattaakseen hänestä hyvän soturin Kuolonklaanille, ja sen odotuksen Aaltotassu aikoi myös täyttää.
Kolmen päivän päästä eloklaanilaisten uusi tunneli paljastuisi Kuolonklaanille, ja petturit napattaisiin verekseltään rikkomasta klaanien välisiä rajoja. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää epäillä Aaltotassun lojaaliutta, ei kukaan. Ei, jos se hänestä itsestään riippui.

//Mahla?
//436 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkavirta hämmentyi kuullessaan veljensä pehmeät sanat. Hämmennystä seurasi helpotus. Naaras huokaisi hiljaa, kun kuuli, miten veli lupasi olla kertomatta Ruskalinnusta kenellekään.
Sähkötuho jatkoi sisarensa yllättämistä, kun seuraavaksi hän kertoi haluavansa tavata Ruskalinnun. Sulkavirta ei epäröinyt hetkeäkään. Hän luotti Sähkötuhoon täysin.
”Me tapaamme neljäsosakuun kuluttua keskiyöllä Eloklaanin rajalla. Sinä voit tulla mukaamme silloin”, Sulkavirta sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi ympärilleen taas siltä varalta, että paikalle olisi sattunut ylimääräisiä korvapareja, ”Ruskalintu on aivan mahtava. Kuolonklaanissa ei ole yhtäkään hänenkaltaistaan kissaa, hän on aivan erityinen.”
Sulkavirran kasvoille levisi hymy, kun hän puhui oranssiturkkisesta kollista. Pelkkä ajatuskin Ruskalinnusta poisti kaikki negatiiviset ajatukset noin vain. Soturi tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi pamppailla, mitä enemmän hän ajatteli eloklaanilaiskollia ja heidän tapaamisiaan.
Sulkavirran oli kuitenkin palattava takaisin maanpinnalle ja harmaaseen kuolonklaanilaiselämäänsä, kun Sähkötuho esitti kysymyksen:
”Mitä sinä aiot tehdä?”
Nyt soturin sydän alkoi pamppailla taas holtittomasti, mutta aivan eri syystä. Naaras nosti kellertävän vihreät silmänsä Sähkötuhoon. Hän tiesi, että veljen ymmärrys oli nyt jo äärirajoilla, eikä naaras tiennyt miten hän kestäisi seuraavan uutisen.
”En ole vielä ehdottanut Ruskalinnulle, mutta minä ajattelin lähteä hänen kanssaan klaanista. Aion odottaa ainakin siihen asti, että Tattitassusta tulee soturi”, Sulkavirta sanoi ja nosti nopeasti katseensa taivaaseen. Hän pelkäsi veljensä reaktiota. Sulkavirta olisi halunnut sulkea silmänsä ja kadota jonnekin muualle, mutta hän tiesi sen olevan mahdotonta. Siispä hän vain tyytyi katselemaan kirkkaansinistä taivasta, joka toi mieleen Ruskalinnun lumoavan katseen. Se rauhoitti häntä.

//Sähkö?
// 229 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista kun hallittu ulkokuoreni särkyi täysin. Kasvoiltani paistoi puhtaasti tuntemani häkeltyneisyys. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päädyin vain vetämään henkeä ja sulkemaan sen oitis. Olin hetken ihan täysin sanaton.
Käänsin katseeni vesiputouksen pauhuun. Sulkavirta oli rakastunut. En ymmärtänyt tuollaista rakkautta, koska en ollut koskaan kokenut sitä. Rakkauden perhettä kohtaan käsitin paremmin kuin hyvin, mutta en saanut siitä johdettua tarvitsemaani käsitystä tähän tilanteeseen. Tämä tilanne oli minulle uusi ja vaikea. Olin kuitenkin tietoinen siitä, kuinka rakkaus teki osan kissoista onnelliseksi, mutta samalla se myös satutti monia.
Kuviossa oli myös mukana elementti laittomuutta. Kielletty rakkaus vai miten se menikään. Olin huolissani seuraamuksista, jotka kohtaisivat sisareni, jos tämä tieto pääsisi leviämään. En tiedä mitä tekisin, jos Sulkavirta karkotettaisiin lopullisesti.
Käännyin sisareni puoleen, mutta hän ei vieläkään nostanut katsettaan ylös minuun.
“Sulkavirta”, sanoin rauhallisesti, “en tietenkään kerro, enkä varsinkaan inhoa.”
Sulkavirran pää nousi varovasti ylös ja hänen suuret silmänsä kohtasivat tavallista aremmin omani. Olin näkevinäni hänen kasvoillaan tietynlaista helpotusta.
“Sinä siis.. rakastat häntä?”
Sulkavirta nyökkäsi. Naaras kietaisi häntänsä lähemmäs itseään, kuin rauhoittavana eleenä.
Yritin kaivaa muistini kätköistä Ruskalinnun kuvaa. Kolli oli se sama, jonka kimppuun Karhumyrsky oli hyökännyt siinä samaisessa partiossa, jossa olimme saaneet ruskean kollin kukistettua.
Hiljaisuus oli laskeutunut ympärillemme. Minun piti punnita hetken seuraavia sanojani. Tunsin kuinka auringon kuumat säteet nuolivat turkkiani miltei liian polttavina. Mietin Ruskalintua ja sitä, kuinka en tiennyt hänestä juuri mitään. Se, että hän kuului Eloklaaniin teki hänestä oletusarvoisesti kunnon kissan. Kuitenkin kyllä Eloklaaniinkin mahtui kaikenlaisia käärmeitä. Ei Sulkavirta ollut sokea. Kyllä minä luotin hänen arvostelukykyynsä, mutta en halunnut häneen sattuvan.
“Onko hän tarpeeksi hyvä sinulle?” kysyin ja ennen kuin sisareni ehti sanoa mitään, jatkoin, “Minä haluaisin tavata hänet.”

//Sulka?
276 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aaltotassun viiltävä katse siirtyi kermanväriseen kolliin, joka oli tuonut Lauhalaukan hänen luokseen. Eloklaanilainen oli ottanut puheeksi Aaltotassun toisen veljen, josta hän tiesi aivan yhtä paljon kuin tiesi tästä petturistakaan – ei mitään. Karhumyrsky oli tuttu nimi. Hän oli kuullut kissasta puhuttavan vaivihkaa ja halveksuen, aivan kuin nimen pelkkä mainitseminenkin olisi avannut uudelleen märkivän haavan, jota kukaan ei ollut halukas hoitamaan. Mutta ettäkö Karhumyrsky oli ollut hänen veljensä? Hänen ja tuon ei edes kuolonklaanilaiselta näyttävän Lauhalaukan veli? Tieto tuli järkytyksenä, ja hetken Aaltotassusta tuntui, että koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää petosta ja kieroja valheita, joilla oltiin yritetty kätkeä perheen kurja salaisuus petturipennuista.
”Etkö sinä tiennyt, että Karhumyrsky on veljesi?” Lauhalaukka katsoi Aaltotassua yllättyneenä. Kolli oli kaiketi osannut tulkita oppilaan järkyttyneestä ilmeestä, että hän ei ollut tiennyt mitään toisesta veljestään ennen kuin tuon kermanvärinen ystävä oli ottanut asian puheeksi.
Aaltotassun kurkusta kohosi epäystävällinen murina. ”Ilmeisesti minulle on jätetty kertomatta monia asioita. Koko sukuni on joukko halpamaisia selkäänpuukottajia, joista koko klaani kuiskii ivaten selkäni takanat”, sanat putosivat hänen suustaan ulos kuin katkerat myrkkypisarat. ”Onko minunkin tulevaisuuteni kirjoitettu etukäteen? Onko minunkin tarkoitus olla täydellinen epäonnistuminen, kuten sinä ja se Karhumyrsky olitte?”
Lauhalaukka pysyi hiljaa. Ilma oli muuttunut painostavaksi, eikä se johtunut pelkästään tästä tulenarasta tilanteesta. Yhtäkkiä taivaan halkaisi kirkas valojuova, josta levisi haaroja pitkin poikin. Näky kesti vain silmänräpäyksen ajan, ja sen sokaiseva kirkkaus sokaisi Aaltotassun hetkellisesti. Kului jonkin aikaa, ja sitten taivas alkoi mylviä. Jyrinä tuntui luissa ja ytimissä asti.
”Aaltotassu!” Metsästä hänen takaansa kuului Sähkötuhon ääni. Mestari etsi häntä. Aaltotassu vilkaisi epävarmana olkansa yli, mutta kääntyi sitten vielä katsomaan kahta eloklaanilaista, joiden turkit olivat pörhistyneet joko säikähdyksestä tai ilman sähköisyydestä.
”Tämä ei jää tähän.” Sen sanottuaan Aaltotassu otti jalat alleen ja katosi tiheään metsään etsimään mestariaan. Leirissä hän aikoi etsiä käsiinsä jonkun, joka osaisi vastata hänen kysymyksiinsä. Hänen olisi myös kerrottava Tattitassulle inha totuus heidän perheensä menneisyydestä.

//Mahla?
//305 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Edellisestä tapaamisesta Ruskalinnun kanssa oli kulunut jo neljäsosakuu. Sulkavirta tunsi jatkuvasti suunnatonta ikävää. Aina partioidessaan Eloklaanin rajalla, naaras toivoi näkevänsä edes vilauksen soturin oranssista turkista. Muttei hän ollut nähnyt mitään. Sulkavirta oli onnistunut välttelemään Sähkötuhoa partioiden ja harjoitusten verukkeella, Sulkavirta esitti hyvin kiireistä kissaa aina veljensä nähdessään.
Päivä oli lämmin, ja aurinko porotti korkealta taivaalta klaanien reviirien yllä. Se lämmitti turhankin paljon Sulkavirran raidallista turkkia. Pääaukiolla ei juurikaan ollut varjoja, koska aurinko oli niin ylhäällä. Sulkavirta oli ollut aamun partiossa Tattitassun kanssa. Oppilas oli edistynyt, ja Sulkavirta oli onnekseen löytänyt jonkinlaisen yhteyden tähän. Ei menisi montaakaan kuuta, kunnes Tattitassu ansaitsisi jo soturinimensä.
Raitaturkkinen soturi oli päättänyt elää klaanissa ainakin siihen saakka, että Tattitassun soturikoulutus olisi ohitse.
Sulkavirta istuskeli lammen vieressä ja katseli ajatuksissaan, miten vesi putosi korkealta lampeen. Vesipisaroita roiskahteli naaraan turkille, mutta tällaisena lämpimänä päivänä se teki vain hyvää.
”Miksi olet pakoillut minua?” takaa kuuluva kysymys sai Sulkavirran säikähtämään. Naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan tuttua tulijaa. Sähkötuho oli onnistunut hiipimään sisarensa taakse, kun vesiputouksen pauhu peitti askeleet alleen. Sulkavirta oli hetken hämillään, eikä osannut vastata veljensä suoraan kysymykseen. Naaras tiesi, että nyt hänen olisi viimein kohdattava veljensä ja kerrottava tälle kaikki Ruskalinnun ja hänen tapaamisistaan. Soturitar rentoutui ja kääntyi taas veden puoleen. Sähkötuho istuutui sisarensa vierelle valmiina kuulemaan, mitä tällä oli sanottavana.
”Olen tavannut Ruskalintua”, naaras kuiskasi hiljaa, ”minä taidan rakastaa häntä.”
Sen sanoessaan Sulkavirta tunsi suunnatonta häpeää. Hän pelkäsi Sähkötuhon reaktiota. Naaras tiesi, miten tarkasti veli noudatti sääntöjä ja ei koskaan pitänyt siitä, kun Sulkavirta rikkoi niitä. Mutta nyt naaras tiesi menneensä niin pitkälle, ettei Sähkötuho välttämättä enää jakaisi ymmärystään. Sulkavirta oli rikkonut sääntöä, josta rangaistuksena olisi ikuinen karkotus. Klaanista lähteminen ei pelottanut, mutta se, ettei hän voisi koskaan enää nähdä pentuetovereitaan, teki Sulkavirran olon lohduttomaksi.
”Inhoatko sinä minua? Aiotko kertoa Punatähdelle?” Sulkavirta kysyi edelleenkään uskaltamatta nostaa katsettaan Sähkötuhoon. Hän varautui siihen, että raidallinen kolli hyökkäisi hänen kimppuunsa ja hukuttaisi hänet lampeen.

//Sähkö?
// 314 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Aamulla avatessa silmäni aurinko ei ollut vielä noussut, mutta silti jo oli mahdollista tuntea sen säteiden vaikutus paahtavaksi muuttuvassa ilmassa. Ilma oli matta ja painostavalla tavalla lämmin jo päivän ensitunneista saakka, enteillen fyysisesti rankkaa päivää kissalle kuin kissalle.
Aamupartion jäsenet alkoivat hiljalleen kerääntyä paikalle; itse Punatähti oli päättänyt lähteä mukaan johtamaan partiota. Minun lisäkseni mukana olivat myös Kalmakuu ja Lehtituuli.
Kun partio viimein työntyi ulos varjoisaan havumetsikköön, loin katseeni taivaalle. Se oli aivan odotusteni lailla pilvetön ja kirkkaan sininen.
Jättäydyin pitämään partion perää, sillä mielestäni kyseinen tehtävä jäi liian usein ilman minkäänlaista arvoa. Monet soturit pyrkivät niin eteen kuin mahdollista, sillä paikat nähtiin portaina lähemmäs itse partion johtamista. Häntäpäässä kulkeminen oli kuitenkin turvallisuuden kannalta aivan oma lukunsa. Jos kissat eivät pitäneet selustaansa silmällä, turvallisuus oli uhattuna.
Hätkähdin, kun edessäni kulkeva Lehtituuli pysähtyi hetkeksi ja törmäys oli hyvin lähellä. Sain kuitenkin hidastettua ennen kuin olin tömähtänyt honteloon naaraaseen kivenmurikan lailla.
“Varoittaisitko ensi kerralla, ennen kuin pysähdyt?” ehdotin ja loin tasaisen ilmeettömän silmäyksen minun suuntaani vilkaisevaan naaraaseen. Hän kohotti kulmiaan ja katseli hetken minua, kuin arvioiden olinko tarpeeksi tärkeä, jotta voisi ottaa sanani kuuleviin korviinsa. Lopulta kirjavaturkkinen kissa päätyi vastaamaan:
“Totta kai, mutta pidäthän sinäkin huomiosi eteen yhtäkkiä ilmenevistä esteistä.” Naaraan äänensävy oli kuin vasta teroitetut kynnet: terävä ja kaiken tielle tulevan helposti leikkaava. Hän ei ollut muuttunut yhtään oppilasajoista. Muistin yhä elävästi kaiken Karhumyrskyn aiheuttaman kaaoksen ja sen, kuinka se oli pakottanut meidät tutustumaan toisiimme. Kaikesta yhdessä kokemastamme huolimatta, emme olleet juurikaan enää tekemisissä. Lehtituuli oli veljensä kanssa samaa maata. Molemmat omasivat terävääkin terävämmän kielen. Kaksikko oli kuitenkin kiinnostava, sillä tuntui, etteivät he missään nimessä halunneet elää valtavirran mukana.
En vastannut enää mitään ja päädyimme vain jatkamaan matkaa. Kuulin, kuinka Kalmakuu ja Punatähti juttelivat edemmällä keskenään jostain yhtä hyödyllisestä kuin säätilasta. Jokainen keskustelun yksityiskohta nimittäin ei kantautunut aivan korviini asti ympärilläni kovaan ääneen surisevan ötökän takia. Sen kummemmin miettimättä huiskautin hännälläni ilmaa karkottaakseni pörriäisen tiehensä, mutta samalla tulin suututtaneeksi sen oikein kunnolla. Ennen kuin ehdin edes ajatella sen pidemmälle tunsin pistävää kipua lavassani. Ärähdin ja ravistin turkkiani kunnolla, jotta viheliäinen pistiäinen lentäisi tiehensä. Kun viimein se pörisi tiehensä, huomasin Lehtituulen vihreät laskelmoivat silmät vähän matkan päästä. Lehtituulen pokerinaamalta oli kuitenkin havaittavissa mietteliäisyyttä. Aavistin kuitenkin, että jokainen tunteen murunen, mitä minä pääsin arvioimaan oli tarkkaan harkittu ja naaras hallitsi tunteensa täysin.
“Ampiainen pisti”, vastasin kissan kysyvään ilmeeseen ja lähdin tassuttamaan eteenpäin muun partion perään, ennen kuin se katoaisi näkyvistä kokonaan. Irvistin kuitenkin vähän liian näkyvästi, kun liikkuessa polttava, sykähtelevä kipu pahentui.
“Sinun pitäisi varmaan palata leiriin”, Lehtituuli sanoi ja vilkaisi partion perään, kuin valmiina nelistämään heidän luokseen asiasta ilmoittaakseen.
“En vuoda verta tai ole muutenkaan kuoleman partaalla, joten kaikki on ihan hyvin”, vastasin ja katsoin tyynesti kilpikonnakuvioisen naaraan silmiin. Naaras näytti kuitenkin epäilevältä ja se ärsytti minua.
“Sinusta ei ole muuta kuin haittaa tuon pistoksesi kanssa. En halua partion jäävän jälkeen aikataulusta tuollaisen jääräpäisyyden takia”, naaras sanoi ja ei jäänyt odottamaan mielipidettäni, vaan käveli reippain askelin Punatähden ja Kalmakuun luokse. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, olisin ollut samaa mieltä Lehtituulen kanssa ja patistanut kissan leiriin hoidettavaksi, mutta minä en halunnut laiminlyödä velvollisuuksiani tällaisen asian takia. Ei pienen pieni vamma vaikuttaisi työni laatuun millään tavalla. Eikä tässä ollut kyse mistään voimakkaan ja tuhoutumattoman olemuksen pönkittämisestä, vaan en oikeasti halunnut olla tekemättä omaa osaani.
Hetken päästä Lehtituuli tuli takaisin ja ilmoitti, että lähtisi kanssani takaisin leiriin. Katsoin naarasta ilmeettömästi, mutta lopulta lähdin hänen kanssaan kohti leiriä. Mietin, oliko naaras junaillut kaiken tarkoituksella sillä tavalla, että pääsisi livistämään veljensä luokse.
Matka taittui hiljaisuudessa. Kummallakaan ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa toiselle ja se kävi minulle erinomaisen hyvin.
Kun saavuimme leiriin, suuntasimme heti suoraan parantajan pesälle. Hehkuaskel oli ilmeisesti tarkistamassa klaaninvanhimpien vointia ja Tiputassu oli yksin paikalla.
“Hei”, olin kuulevinani pienen lämpimän sävyn naaraan äänessä tämän puhuessa parantajakollille, “häntä pisti ampiainen.” Kun Lehtituuli alkoi puhua minusta, hänen äänessään oli taas puhdas kylmyys ja kasvoilla loisti särkymätön tyyneys. En voinut olla ihailematta naaraan taitoa kätkeä tunteensa. Se oli jopa niin vaikuttavaa, että minulla kesti hetki hätkähtää takaisin tähän hetkeen.
“Kerrotko minne? En minä osaa lukea ajatuksia”, Tiputassu ärähti ja loi melko tarkasti minun suunnalleni katseen.
Tein työtä käskettyä ja kerroin parantajaoppilaalle mihin ampiainen oli pistänyt. Tiputassu aloitti vetämällä piikin irti, jonka jälkeen hän sekoitti jotain haudetta. Kun kolli asetteli mönjän pistoskohdan päälle, sen viileys tuntui taivaalliselta. Sitten Tiputassu käski minun levätä lopun päivää ja huomenna minun pitäisi olla jo kunnossa. Onneksi pistos kohta oli niin mitättömässä kohtaa, eikä haittaisi elämääni juurikaan.
“Kiitos.” Kiitokseni taisi häkellyttää parantajaoppilaan hetkeksi, mutta pian hän kuitenkin nyökkäsi tuimasti. Toisaalta, kissan reaktio ei ollut mikään yllätys, sillä oli ihan yleisesti tiedostettu asia, ettei parantajat saaneet parasta kohtelua Kuolonklaanissa.
Loin vielä nopean silmäyksen Lehtituuleen ja Tiputassuun, ennen kuin nousin ylös ja poistuin pesästä.

//780 sanaa