Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Tipu

”Kun olette valmiita, antakaa sitten joku merkki”, Ei mitäään kunnioitusta, halua osallistua. Se vain huokui hänestä. Mutta kai sain pidettyä itseni yhtenä kappaleena näyttämättä pisaraakaan siitä. En aikonut kiukutella kun mikäkin pentu hänen peräänsä. En tarvitsisi aikaa enää lainkaan, olin nähnyt tarpeeksi reagtioita. Oli aivan sama lähdinkö suoraan toisen perään kertomaan asian olleen pelkkä vitsi vai odotinko kertoisiko toinen jotain jollekulle. Ehkä oli vain asemallemme vahvempaa että lähtisin suoraan toisen perään. Kuulin sentään minne suuntaan hän lähti, sekä uskoin hänen menevän pentutarhaan. Tai no, niin. Mutta sitten oli siskoni vierelläni, hän tuntui itsekkin hengittelevän syvään jottei viiltäisi keltään leirissä olevalta kaulavaltimoa auki. No antaisi mennä mutta.. En nostanut kumminkaan ”katsettani” häneen, se oli turhaa. Hän kyllä tiesin että olin jatkuvasti kuulolla ja läsnä tässä hetkessä.
”Ei puhuta täällä, liian paljon potentiaalisia salakuuntelijoita. Tule, mennään leirin reunamille”, siskoni supatti korvaani. Reilua, kyllä. Hän ohjasi minua tapansa omaan oikeaan paikkaan, paikkaan jonka hän valitsi. Ei tämä nyt niin super salaista ollut. Tietty jos toinen halusi antaa nootia minulle käytöksestäni niin sitten ymmärsin, mutta.. muuten ei minulla oikein ollut mitään mistä pelätä kissoja kuulemasta. Tietty jos toinen alkoi lempeilemään siskonani sitten ymmärsin maineen menon mahdollisuuden. Siskoni istahti alas, se kuului tömähdyksenä. Tein niin itsekkin ollen toista vastapäätä.
”Sinulla on paljon selitettävää, veliseni”, Hän tokaisi, melkein naurahdin huojennuksesta, ai niinkö luulet hiirenaivo? Se on oikeastaan simppeliä. Kyllä sinä minut tunnet sen verran. Puhuin täysin suuni ohi äskeisessä tilanteessa, olin valehdellut enemmän kuin koko ikänäni, enkä katunut sitä lainkaan. En toisaalta tietänyt täsmälleen mitä siskoni tunsi, oliko toinen huolissaan tai peloissaan. Kaikki olisi ymmärrettävää, olihan toinen tavallaan menettänyt kaiken itse leiristä karkaamalla.
”Mitä tuo äskeinen oli? kai oikeasti halua karata leiristä Mustikkatassun, Sinitassun ja Tuimapennun kanssa?”, Hän ei oikeastaan antanut minulle suun vuoroa josta en yllättynyt. Olin kuitenkin rauhoittunut jo ja naamassani ei näkynyt mitään. Olin tyyni, kohotin hieman kulmiani. Olisihan sinun pitänyt tietää ketun papana, oletko nähnyt minun juonivan mitään? Olenko kertonut suunnitelmasta? Olihan siinä varmasti hiirenaukkoja ja se varmasti ei ollut parhaiten suunniteltu mutta olin ihan ylpeä siitä hetken oivalluksena ja tajuamuksena.
”Et kai taas halua karata? Muistatko, mitä viime kerralla tapahtui?”, hän melkeinpä sortui siihen paikkaan. Jos omaisin häntäni silittäisin varmasti toisen selkää, mutten voinut. Se oli fyysisesti aika mahdotonta. Huokaisin kuitenkin syvään, ennen kuin aloitin.
”Rakas hiiren aivoni, oletko nähnyt minun puhuvan kenellekkään muulle kuin sinulle saati suunnittelevan tuota silmänräpäystä enemmän. En minä niin ketun aivoinen ole. Kalastelin hänen reagtioitaan, voiko häneen luottaa. Kuten näit, hän ei ole aivan nimanuljaskan arvoinen, mutta lähes tulkoot. Ei sen arvoinen kuitenkaan”, En edes aloittanut siitä kerrasta, koska tunsin jo sydämmessäni viiltaisun. Tietty minä muistin, siitä oli jäänyt ikuisia arpia liian monelle kissalle ja se oli sattunut liikaa liian monta – se sattui yhä Lehtipentua, sekä halusin korjata sen. Mikä olisi päällikkö joka yhä pelkäisi yhtä kettu hyökkäystä, niin, ei mikään. Kyllä hänenkin kipunsa saatiin pois.
”Ja minullahan niitä fyysisiä vammoja on ihan sen takia. Kyllä sinun, sekä tuimapennun sen verran pitäisi tajuta etten enää koskaan ehdota sellaista”, käänsin katseeni muualle, vaikka se ei paljoa auttanut. En siltikään kohtaisi koskaan siskoni silmiä, tai näkisi mitään. Oli tosin ainoastaan loogista jos toinen katsoi minua. En tietänyt miten lohduttaa toista sen enempää, joten kai tasapaksut tyynet sanani osasivat merkata jotain. Kai lehtipentu osasi sen kaiken alta onkia lempeyden pisaroita joita tarkoitin oikeasti. Yritin ainakin kätkeä häneltä kaiken syyllisyyden jota yhä tunnin emon ja isän pois menosta. Ei Lehtipentu ollut siitä syyllinen, sekä tämä kipu oli pelkkää heikkoutta. Ei hänen tarvinnut tietää syyllisyydestä. Kuulin siskoni huokaisevan huojentuneena. Niin, kohta saisimme kertoa Tuimapennulle kaiken olevan pelkkää ketun papanaa.

//574 sanaa
//Lehtipentu?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin tavallaan yllättynyt sisareni intoilusta Eloklaania kohtaan, mutta toisaalta en olleenkaan. Sulkatassu oli tunnettu innostuneisuudestaan kaikkea uutta ja salaperäistä kohtaan, mutten silti olisi uskonut, että se ulottuisi Eloklaaniin saakka. Minun mielessäni klaanissa ei ollut mitään maailmaa mullistavaa. Kai he samanlainen klaani olisivat kuin mikä tahansa klaanikin? Uskoi vain johonkin muuhun.
Kun sisareni päähän pulpahti ajatus seikkailun mahdollisuudesta, yritin oitis jarrutella tätä, sillä idea ei tosiaankaan olisi hyvä. Jos Sulkatassu jäisi kiinni, voisi Eloklaani syyttää tätä vakoilusta tai vaikkapa jopa Pimeyden metsän uskon levittelystä. Se olisi vakavaa, enkä haluaisi sisareni joutuvan ongelmiin. Tiesin kuitenkin, ettei hänen mieltänsä saisi muuttumaan, vaikka uhkaisi klaanillisella kissoja ja niinpä osasin nähdä seuraavan lauseen tulevan, joka viestitti edelleen siitä, että suunnitelmat eivät olleet muuttuneet pienen toppuutteluni seurauksena.
“Olisin kyllä halunnut sinut mukaan seikkailulle, mutta pärjään minä yksinkin”, Sulkatassu viestitti minulle vakavan ilmeen, joka sai minut ymmärtämään, kuinka tosissaan hän oli. Hän ei ollut aikeissa perääntyä ideansa toteuttamisesta. Tuhahdin turhautuneena ja katseeni nousi mietteliäästi hieman Sulkatassun pään yli. Häntäni piiskasi vetistä lunta muutaman kerran, ennen kuin käännyin takaisin naaraan puoleen.
“Selvä. Tulen sinun mukaasi, mutta vain siksi, etten halua antaa sinun mennä yksin. Vaikka se klaani uskoisikin Tähtiklaaniin ja olisi lempeä ja ystävällinen, voisit silti joutua vaaraan”, ääneni oli kireä ja lihakseni jännittyneet. En halunnut missään tapauksessa Sulkatassun loukkaantuvan. Jos minä olisin mukana, voisin olla valmiina suojelemaan sisartani tarpeen tullessa. Ei siksi, että hän olisi heikko ja aliarvioisin hänet, vaan siksi, että jos sellainen tilanne tulisi, että joutuisimme taisteluun, minä halusin turvata häntä viimeiseen henkäykseeni saakka. Mieluummin vaara tulisi ensin minua päin, joka pehmentäisi sen iskua Sulkatassuun. Perheeni merkkasi minulle enemmän kuin mikään. En paljon näyttänyt tunteitani muulle maailmalle, mutta niin se oli.
Sulkatassun kasvojen ilme oli hieman kapinallinen, eikä hän tuntunut pitävän ajatuksesta, että lähdin mukaan hänen turvakseen. Silti niissä oli myös mielihyvää siitä, että oli saanut minut houkuteltua mukaan suurelle seikkailulleen.
“Koska aiot toteuttaa suuren suunnitelmasi?” kysyin ja katsoin Sulkatassua vieläkin hieman turhautuneena siitä, mihin olisimme joutumassa. Jos joku saisi meidät kiinni, odottaisi meitä varmasti jokin rangaistus. Ties vaikka oppilasaikamme pidentyisi. Jos näin kävisi, tuntuisi kuin kaikki tekemäni työ valuisi hiekkana varpaitteni välistä tyhjyyteen. Meidän olisi paras olla jäämättä kiinni, ihan sama mitä se merkitsisi.

//Sulka?
360 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harjoitukset olivat päättyneet, ja oppilaat saapuneet leiriin mestareiden saattelemana. Sähkötassu oli jatkanut keskustelua Eloklaanista, sillä aiemmin soturit olivat keskeyttäneet juttuhetken harjoitusten alettua. Kaksikko puhui hiljaa, sillä kuolonklaanilaiset ja etenkään heidän vanhempansa eivät pitäneet siitä, että Eloklaanista puhuttiin. He halusivat vaieta asiasta.
”Haluan tietää siitä enemmän”, Sulkatassu kuiskasi hiljaisella äänellä ja kohtasi veljebsä katseen. Kolli katsoi sisartaan kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mieti nyt, se on meille kokonaan uusi maailma. Eloklaanilaiset ovat ilmeisesti kovinkin erilaisia kuin me, ja heidän reviirinsä olisi täydellinen seikkailun kohde!” Sulkatassu hihkaisi niin hiljaa kuin vain pystyn, mutta huomasi Sinitassun vilkaisevan heidän suuntaansa oppilaiden pesältä. Yksinäinen oppilas kuitenkin käänsi nopeasti päänsä takaisin kohti taivasta. Myös harmaanruskea Sulkatassu vilkaisi sinne suuntaan, ja huomasi kolme lintua. Ne näyttivät leikkivän keskenään leirin yläpuolella.
”Et saisi ikinä anteeksi jos tekisit niin. Koko ajatus on ihan liian riskialtis”, Sähkötassu pudisteli päätään, mutta Sulkatassu ei luovuttanut.
”Olisin kyllä halunnut sinut mukaan seikkailulle, mutta pärjään minä yksinkin”, Sulkatassu murahti ja katsoi veljeään ilmeellä, joka kertoi tämän olevan vakavissaan. Sähkötassu huokaisi turhautuneesti ja pudisteli edelleen päätään.

//Sähkö? En tienny oliks nää leirissä vai missä mut nyt ne on xdd Sori mini
// 169 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin vaeltanut rajan tuntumassa jo ties kuinka kauan. Aurinko oli jo laskemaan päin, mikä rauhoitti mieltäni siitä, että voisin mahdollisesti Minttuliekin tavatessani olla vain hänen kanssaan. Tuskin kukaan tervejärkinen klaanikissa partioisi rajalla yöllä ilman mitään syytä. Tämän ajattelu tuotti epäilyksen tuntumaa rinnassani. Olinko vain epätoivoinen ja tyhmä? Tunnistaisiko Minttuliekki minua, jos hän yllättäen eteeni tupsahtaisi? Muistaisiko hän edes Pähkinäkorvaa? Jos muistaisi, olisiko muistot kielteissävytteisiä? Inhotusta tuottavia, likaisia mielikuvia?

Olenko minä enää se Pähkinäkorva, Minttuliekin kontrollifriikki, mutta hieman hönähtävä ystävä? Ehkä nimenomaan torjutuksi tuleminen, painava ikävä ja mahdollinen katkeroituminen on tehnyt minusta vain toisen kissan perään kuolaavan haisevan kääkän. Olo ei ainakaan tuntunut samalta, kuin mitä ennen. Jäseniäni olisi alkanut jomottaa kylmästä ajat sitten niin, etten olisi kyennyt enää kävelemään päättömästi rajalla. En kuitenkaan tuntenut mitään sen kummempaa, muuta kuin tyhjää ja ehkä vienon tuulenvireen tuivertavan päälakeni yli. Enhän minä ole edes syönyt, miten minä enää pysyn jalkeilla? Kuinka minusta tuli tällainen? Voi minua haaskalintua. Nyt pääni oli sekoittamassa minua, niinkuin entisaikaan. En edes ollut osannut iloita siitä, että yliajattelevat aivoni olivat pysähtyneet, ken tietää kuinka pitkäksi aikaa.

Sitten kuulin jotain. Kuulin äänen etäältä, ja valpastuin. Ääni kuului todennäköisimmin kissalle. Se kuului läheltä rajan tuntumaa, eikä se muistuttanut ainakaan linnun kaavanmukaista sirkutusta tai laulua tai toisten otusten hurjia huuteluita. Ääni oli kysyvä, epätasainen. Se kutsui minua nimellä, jonka olin jo ollut unohtaa.
”Pähkinäkorva?”
Jokin viluinen kulki selkärankaani pitkin. Se herätti uinuksissa olleet lihakseni, haukoin happea, valmiina kiihtymään onnesta.
”Oletko täällä?”

Minttuliekki. Hänen äänestään en voinut erehtyä.

Olin lähteä juoksuun, mutta ponkaiseminen eteenpäin ei tuntunut kelpaavan turtuneen tuntoisille jäsenilleni. Lähdin siis varmaan kävelyyn. Tullessani lähemmäs varmistuin enemmän ja enemmän siitä, että kuulin Minttuliekin. Lopulta pääsin näkemään hänet. Sen paksun punertavan karvapeitteen. Vilaukselta ne lumoavat, syvänsiniset silmät. Hän näytti upealta, juuri sellaisena millaisena olin hänet onnistunut muistamaan. Kun hän näki minut, pysähtyneenä aloilleni jonkin matkan päähän hänestä, naaras hätkähti. Hänen selkänsä miltei meni käyrälle.
”Minttuliekki”, Nostin hänelle korviani. Kurkkuani kirpaisi hieman, kun tervehdin Minttuliekkiä, mutta olin liian häkeltynyt välittääkseni. Minttuliekki näytti nyt rentoutuvan hitusen.

//Minttu?
331 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Vahingossa kirjotin ehkä moneenkin otteeseen, että Raparperipentu enkä – tassu xd syvät pahoittelut

Kirjoittaja: Felicity

Mestarini äkinäinen reaktio sai minut säpsähtämään, mutta yritin pudistella ajtuksen pois mielestäni. Tuhkajuova ei vain tahtonut minun kyselevän Elonklaanista.

”Olisin vain todennut, että tämä metsä ei kaivannut heitä”, naukaisin erittäin hiljaa. Minua ei kiinnostanut kuuliko mestarini minua vai ei. Toistaiseksi en tuntenut Elonklaania millään tasoa, joten minun silmissäni he olivat aivan turha lisä. Minua vain kiinnosti se, miksi he ylipäätänsä tänne tulivat. Metsässä meni aivan hyvin ilman heitä. Kuulin jonkun soturinkin kerran murisevan, että erakoistakin oli aivan tarpeeksi riesaa.

Vedin henkeä syvään sisään ja otin Tuhkajuovan kiinni, sillä tajusin jääneeni mestaristani hiukan jälkeen. Nopein askelin olikin jo mestarini rinnalla, toki pitäen kunnioittavan etäisyyden häneen. Hetken ajan halusin tietää, mitä mestarini olisi ajatellut, jos olisin kiilannut hänen kylkeensä. En tosin äsköisen jälkeen tohtinut kokeilla onneani. En tahtoisi heti huonoihin väleihin mestarini kanssa tai en pääsisi soturiksi normaaliin vauhtiin. Tai sitten… Entäpä, jos hän haluaisikin minusta eroon ja kouluttaisi minut nopeasti alta pois?

”Ja tämä on ukkospolku”, Tuhkajuova sanoi ja keskeytti ainaisen pääni sisäisen ajattelukehän. Pysähdyin kuin seinään Tuhkajuovan sanottua edessäni olevantumman polun nimen. Katsoin sitä erittäin epävarmasti. Jokin siinä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Otin muutaman varautuneen askeleen lähemmäs polkua. Painauduin aivan sen reunalla kylmää ja kosteaa maata vasten. Sen tumma pinta oli hiukan valkean aineen peitossa, mutta vain vähän. Se näytti sulavan auringon osuttua siihen joidenkin puiden lomasta.

*Kuuraa*, ajattelin. Normaalisti se olisi jo sulanut pois, mutta ilma oli tänään kirpsakampi, joten kuura oli sinnetellyt varjossa vielä auringonhuippuun asti. Pian senkin tarina olisi tosin ohitse. Kurkotin varovasti tassullani ukkospolun pintaa. Asetettuani tassun siihen, kuura suli käpäläni alta ja paljasti pikimustan pinnan. Peräänyin ukkospolulta, sillä en todennut tarvetta mennä lähemmäksi.

”Hirviöt käyttävät tätä polkua”, Tuhkajuova maukaisi. Käännyin katsomaan häntä enkä voinut olla kallistamatta päätäni. ”Kohtaat sellaisen kyllä joskus. Ne harvoin poikkeavat polultaan, mutta ovat tappavia. Sinuna olisin siis varovainen ukkospolkua tutkiessa. Moni kissa on menettänyt sillä tiellä henkensä.”

En sanonut Tuhkajuovalle mitään, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Käännyin vielä kerran katsomaan ukkospolkua ja omaa tassuni jälkeä kuuraisella pinnalla, kunnes jatkoimme matkaa ukkospolun vierustaa. Pidin jatkuvasti aistini huipussa, sillä hirviö voisi vilistää ohitseni milloin vain ja tahtoisin nähdä sen. Ihan vain, että tietäisin miltä se näyttää. Tuttavuudeen tekeminen ei Tuhkajuovan sanojen perusteella kuullostanut vaihtoehdolta ja ehkä ihan hyvä niin. Hirviöt eivät edes kuullostaneet siltä, että ne tahtoisivat sopia rauhan kissojen kanssa.

Lopulta lopetin ukkospolulle vilkuilemisen, jotta Tuhkajuova ei saisi uutta aihetta huomauttaa jostakin aiheesta. Jatkoin pientä hölkkääni mestarini takana, mutta tarkkailin silti ympäristöä korvillani. Sille en mahtanut mitään. Tahdoin vain tietää mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki oli niin uutta ja hämmentävää!

// 419 sanaa
// Tuhka?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Mitä mieltä sinä olet Eloklaanista?” Sulkatassu kysäisi vaihtaen sulavasti aihetta. Uskoin tällä olevan jonkinlainen mielipide itselläänkin, sillä harvoin aihe muuten tulisi puheeksi. Hmm… Eloklaani oli tosiaan kerrassaan mielenkiintoinen aihe. Se oli uusi tuntematon vihollinen. Klaanista löytyi varmasti sen ääripäisiä vastustajia ja niitä, joille klaani oli ihan hyväksyttävä, mutta entäs ne, jotka asettuivat janan keskelle ilman mitään mielipidettä. Minua hieman huolestutti se, kuinka klaani saattaisi jakautua ryhmiin mielipiteidensä perusteella jossakin vaiheessa. Kuolonklaani oli tottunut olemaan yksin metsän valtias, muutamia erakkoporukoiden muodostumista lukuun ottamatta. Mielestäni Punatähden kannattaisi tällä hetkellä panostaa yhteishenkeen. Jos taistelu koittaisi, yhteishenki olisi se, joka pitäisi klaanin koossa.
“Mielipiteeni ei ole oikein vastaan, eikä puolesta. Olen sitä mieltä, ettei klaanin tule missään nimessä ainakaan katsoa Eloklaania alaspäin, sillä muuten keskuuteemme juurtuu ajatus heikosta erakkoklaanista, vaikka tosiasiassa Eloklaani kehittyy ajan myötä ja tulee vahvaksi ja tavallisen klaanin vertaiseksi. Vihollisen aliarvioiminen on hengenvaarallista. En silti sano, että meidän tulisi alkaa nöyristelemään Eloklaanille, ei tietenkään, siinä menettäisimme kunniamme, vaan meidän tulisi kohdella heitä tasavertaisesti. Viholliset tulee pitää lähellä”, selitin. Vilkaisin Sulkatassuun reaktion toivossa, jotta saisin vihiä tämän mielipiteestä. Sisareni ei edes ehtinyt avaamaan suutaan, kun kuulin Jyrkänneloikan äänen.
“Aloitetaan. Pulinat pois.” Mestarini ääni oli terävä ja se sai tosiaan haluamaan totella hänen sanomisiaan.

Mestarimme olivat juuri päättäneet harjoituksemme. Sulkatassu oli taistellut oikeastaan ihan hyvin. Kyllä minä voisin häntä ylpeänä sisareksi kutsua. Oma suoritukseni ei kuitenkaan ollut virheetön, vaan olin tehnyt kerrassaan raivostuttavan kömmähdyksen. Jyrkänneloikan katse oli tuntunut porautuvan sen jälkeen minun lävitseni ja sanoen, että en ole tarpeeksi hyvä. Minun pitäisi harjoitella lisää. Minun täytyisi päästä täydellisyyteen. Siirsin ajatuksen väliaikaisesti sivuun, jotta voisin keskittyä Sulkatassun läsnäoloon täysin, mikä olisi soveliasta. En halunnut antaa tälle sellaista kuvaa, ettei hän olisi täyden huomioni arvoinen.
“Voimme jatkaa kesken jääneestä aiheesta”, naukaisin huomaavaisesti sisarelleni samalla huolettomasti korviani heilauttaen, “Mitä sinä ajattelet metsää asuttavasta uudesta klaanista?” Olin oikeasti erittäin kiinnostunut Sulkatassun ajatuksista klaanin suhteen.

//Sulka? 😀

Kirjoittaja: Rita

”Kun olette valmiita, antakaa sitten joku merkki”, Tuimapentu lähti kävelemään, ja mieleni teki kovasti sännätä tuon perään ja viiltää toista kynnellä tai jotain. Tuo ei selvästikään kunnioittanut meitä, vaan pikemminkin tuon asenne osoitti, että hän koki olevansa niin paljon vanhempi ja hienompi! En kuitenkaan lähtenyt kollin perään, vaan hengitin rauhassa sisään ja ulos, ja keskitin huomioni veljeeni, joka näytti myös ärtyneeltä vanhemman pennun reaktiosta. Mitä ihmettä oli tapahtunut äskeisen keskustelun aikana? Hänen suunnitelmassaan ei ollut mitään järkeä, eikä siinäkään, että hän vain sepitteli tarinoita Tuimapennulle ilman mitään syytä. Jokin salainen motiivi hänellä varmasti oli. Mutta mikä? Halusin vastauksia. Tipupennulla olisi seliteltävää.
”Ei puhuta täällä, liian paljon potentiaalisia salakuuntelijoita. Tule, mennään leirin reunamille”, sihahdin Tipupennun korvaan, ja rupesimme tassuttelemaan yhdessä valitsemaani suuntaan. Kun olimme päässeet suhteellisen suojaisaan kivinurkkaukseen leiristä, ja olin varmistanut, ettei lähistöllä ollut muita, käänsin katseeni veljeeni. Istahdin alas, ja kohotin toista kulmaani aavistuksen, mutta muistin kuitenkin pian ettei toinen voinut nähdä elettäni.
”Sinulla on paljon selitettävää, veliseni”, huokaisin. En ollut vihainen, vaan utelias.
”Mitä tuo äskeinen oli? kai oikeasti halua karata leiristä Mustikkatassun, Sinitassun ja Tuimapennun kanssa?” ääneni ei taaskaan ollut varsinaisesti vihainen, vaan enemminkin vain vastauksia haluava. Puhuin melko hiljaisesti, vaikka lähistöllä ei näkynyt ketään. En halunnut ottaa sitä riskiä, että Tuimapentu vahingossakaan kuulisi meidät, sillä kuka tietää missä hän oli nyt.
Yhtäkkiä tunsin kylmän värähdyksen selkäpiissäni, kun muistin viime kerran kun olimme karanneet.
”Et kai taas halua karata? Muistatko, mitä viime kerralla tapahtui?” ääneni melkein sortui, mutta onnistuin pitämään itseni kasassa.

//Tipu?
//245 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu käänsi katseensa veljeensä ja hidasti hieman tahtiaan. Sähkötassu oli juuri kysynyt, kuinka hänen sisarellaan oli viime aikoina mennyt.
”Päivät ovat menneet pääasiassa harjoituksissa tai partioissa. Varjokarvan mukaan olen edistynyt hurjasti viimeisten kuiden aikana”, harmaanruskea naaras ilmoitti tyytyväisellä äänellä. Sähkötassu nyökytteli hitaasti päätään.
”Pian on hiirenkorva, ja mekin pääsemme osallistumaan suuriin harjoituksiin. Onko Jyrkänneloikka kertonut sinulle niistä?” naaraskissa kysyi veljeltään, joka nyökkäsi.
”Kaikki tietävät hiirenkorvan harjoituksista”, Sähkötassu vastasi rauhallisesti. Sulkatassu kohautti lapojaan.
”Mutta miten sinulla menee? Millainen mestari Jyrkänneloikka on?” Sulkatassu yritti ylläpitää keskustelua, joka oli vähällä jo hiipua. Sähkötassu käänsi katseensa kohti edellä kulkevaa mestaria. Sisaruksilla oli käynyt tuuri, sillä molemmat olivat saaneet mestarikseen kokeneet soturit. Varjokarva oli ihan mukava, mutta Sulkatassu inhosi sitä, kun mestari käskytti oppilastaan kuin mitäkin orjaa.
”Hän on hyvä mestari, ja hän opettaa minulle todellakin kaiken mitä vain osaa. Entäs Varjokarva, mitä mieltä olet hänestä?” veli kysyi. Kaksikko oli hiljentänyt ääntään, koska olisi jotenkin outoa, jos mestarit kuulisivat heidän keskustelunsa.
”No onhan hän ihan okei, mutta välillä turhan tiukka. Miksi jokaikinen asia pitää aikatauluttaa? Minä haluaisin elää vapaammin, enkä olla mikään orja soturille, joka kerää kaiken kunnian siitä, että minusta tulee jonakin päivänä soturi hänen ansiostaan, vaikka minähän se kaiken työn teen!” Sulkatassu sihahti vaimealla äänellä ja hidasti yhä vain tahtiaan. Sähkötassu kohautti lapojaan. Oliko veli eri mieltä asiasta? Sulkatassu huomasi, kuinka mestarin korvat kääntyivät taaksepäin. Varjokarva selkeästi yritti saada selvää kaksikon puheista, joka sai Sulkatassun ärsyyntyneeksi. Eikö pentuetoverit saaneet hetkeäkään omaa rauhaa?
”Mitä mieltä sinä olet Eloklaanista?” Sulkatassu vaihtoi aihetta nopeasti. Eloklaani oli kuolonklaanilaisille täysin uusi tuttavuus, jonka vuoksi Sulkatassu halusi tietää veljensä mielipiteen asiaan. Uusi ja tuntematon reviiri veti nuorta oppilasta oudolla tavalla puoleensa. Vielä kiinnostavamman Eloklaanista teki se, että jokainen Kuolonklaanin soturi kielsi ankarasti reviirille menemisen tai eloklaanilaisille juttelemisen. Sulkatassu halusi ottaa selvää, mikä siitä klaanista teki niin kielletyn ja vihatun.

//Sähkö?
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Klaanikokous oli juuri päättynyt, ja vastanimetty oppilas seisoi yksinään pääaukion keskellä. Hän etsi jotakin, kenties minua. Muutaman kerran nuoren kissan katse kävi minun suunnassani, mutta naaras ei tuntunut tunnistavan minua mestarikseen. Lopulta kyllästyin ja kävelin mustaoranssin oppilaan luokse. Raparperitassu säpsähti ja suoristi selkänsä, kun hän näki minun tulevan luokseen. Naaras ei ollut kooltaan kovinkaan iso, mutta ei mikään maailman pieninkään. Hänen ruumiinrakenteensa oli pienehkö, mutta pitkät jalat tekivät hänestä yhtä korkean kuin muista ikäisistään.
”Hei Raparperitassu”, tervehtin oppilasta tasaisella äänellä.
”Hei. Sinähän olet Tuhkajuova, etkös vain?” naaras varmisti. Vastasin nyökkäyksellä. En ehtinyt sanoa enempää, kun vaalean kermanvärinen kolli tassutti oppilaani luokse.
”Onnittelut, Raparperitassu”, Mahlahalla hymyili veikeästi onnitellessaan nuorta oppilasta. Raparperitassu hymyili soturille, mutta minua ei hymyilyttänyt. Samassa Mahlahalla huomasi minun yhä seisovan oppilaani vierellä, jolloin kolli nosti katseensa minuun.
”Jatkankin tästä matkaani”, hän ilmoitti nopeasti ja ohitti meidät suunnaten kohti sotureiden pesää. Käänsin katseeni takaisin mustaoranssiin naaraskissaan. Raparperitassu vaikutti ihan hyvältä oppilaalta, vaikka en häntä sen koommin tuntenutkaan. Naaras istui rauhallisesti paikoillaan ja odotti, että sanoisin jotakin.
”Ensimmäinen tehtäväsi oppilaana on tehdä vuode oppilaiden pesään. Hae parantajan pesältä sammalia. Älä kuluta siihen loppupäivää, sillä lähdemme aurinkohuipun aikaan kiertämään rajoja”, ilmoitin naaraalle. Raparperitassu kuunteli tarkasti ja nyökkäsi. Naaras katseli hetken ympärilleen, kunnes hänen katseensa pysähtyi parantajan pesään. Kissa poistui pesän suuntaan.

Kun Raparperitassu oli saanut vuoteensa tehtyä, hän palasi luokseni. Olin parhaillani syömässä Henkäysvarjon kanssa aukion laidalla. Raparperitassu otti hitaasti askeleita lähemmäs meitä, ja naukui sitten melko varautuneella äänellä:
”Tuhkajuova, sain vuoteeni valmiiksi.” Naaraan katse siirtyi nopeasti minusta kumppaniini. Pelkäsikö kissa Henkäysvarjoa, vai yrittikö hän vain olla kohtelias? Vilkaisin Henkäysvarjoa ja työnsin loput saaliista hänelle.
”Lupasin näyttää Raparperitassulle rajoja”, totesin ja nousin ylös. Henkäysvarjo hyvästeli minut, mutta minä en vastannut.
”Mennään”, sanoin ja viitoin oppilaani ulos leiristä. Piikkihernetunnelissa hidastin vähän tahtiani. Tämä olisi oppilaani ensimmäinen kerta leirin ulkopuolella, joten ei ollut mikään kiire. Raparperitassu tuntui tarkkailevan ihan kaikkea. Piikkihernetunnelin toisella puolella eteemme aukeni Kuolonklaanin reviiri. Täällä päin puita kasvoi vain harvakseltaan. Olimme hetken paikoillamme, kun annoin oppilaalle aikaa tarkkailla ympäristöämme. Raparperitassu ei sanonut mitään, hänen päänsä kääntyili joka suuntaan kuin pöllöllä. Kenties oppilaan nimeksi olisi pitänyt antaa Pöllötassu, sekin olisi nimittäin sopinut erittäin hyvin.
”Suuntaamme aluksi kohti Lehtikuusilaaksoa ja sen takaista rajaa. Kuljemme rajoja pitkin aina Ukkospolulle, siitä Hehkulammelle ja Eloklaanin rajalle, jonka jälkeen ylitämme joen ja palaamme metsän halki takaisin leiriin”, selostin, vaikka en olettanut oppilaan tietävän kaikkia paikkoja. Kenties joku kuningattarista tai klaaninvanhimmista oli niistä maininnut. Lähdin johdattamaan oppilasta eteenpäin. Kuljimme polkua pitkin, sillä pehmeä lumi upotti helposti pienimmänkin kissan. Päivät olivat lämmenneet, ja hiirenkorvan aika olisi pian täällä.
”Kun kuljet leirin ulkopuolella, sinun täytyy koko ajan keskittyä ympäristöösi. Haistele, kuuntele ja katsele. Vihollinen voi yllättää sinut koska tahansa”, sanoin vilkaisematta Raparperitassun suuntaan. Oppilas kulki perässäni polkua pitkin.
”Miten metsässä voi olla enemmän kuin yksi klaani?” Raparperitassu kysyi, mutta kysymys ei yllättänyt minua. Enemmänkin se ärsytti. Miksi kissojen pitikään olla niin kiinnostuneita koko Eloklaanista?
”Ympärillämme on paljon asuttamatonta aluetta. Eloklaani lupautui pysymään omalla reviirillään ja saalistamaan omia saaliitaan, joten Punatähti hyväksyi heidät toiseksi klaaniksi”, kerroin, vaikkakaan en välttämättä ihan oikeaa tarinaa. Punatähti ei ollut päättänyt Eloklaanin synnystä, vaan Tähtiklaani. Siitä Raparperitassun ei kuitenkaan tarvitsisi tietää mitään. Tähtiklaani oli pelkureiden paikka, ja kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkureita. Raparperitassu oli kysymässä vielä jatkokysymyksen, mutta keskeytin hänet:
”Jos tahdot kysyä jotakin Eloklaanista, tee se myöhemmin. Sinä olet kuolonklaanilainen, eikä sinun tarvitse tietää siitä klaanista mitään muuta juuri nyt.” Raparperitassu vaikeni nopeasti. Ehkä olin kiihtynyt turhan nopeasti, mutta ainakin sain tietää, että oppilas totteli minua.

//Rapsu? Sori jos hittasin xd
// 571 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Kaikella on rajansa, klaanilla sekä tunteilla. Ja juuri nyt onnellisuudellani ei ollut mitään rajoja. Kuulin jonkun lipsauttavan leirissä, että joku pentutarhan pennuista nimettäisiin soturioppilaaksi. Olin yksi vanhimmista pennuista, joten olin erittäin varma, että he tarkoittivat minua. Tietenkään tietoni tai epäilykseni eivät olleet aivan varmoja, mutta uskoin erittäin paljon mahdollisuuksiini. Olin sitä paitsi ollut erittäin varteenotettava pentutarhan asukki. En ollut karkaillut tai rikkonut mitään sääntöjä. Ainakaan kenenkään silmien alla. Tulihan sitä välillä vaellettua lupaa kauempana, mutta en koskaan kuitenkaan poistunut leiristä. Punatähdellä ei ollut siis mitään syytä lykätä seremoniaani.

Olin leirissä samoillessani kuullut myös toisen huhun tai pikemminkin tarinan. Metsään oli saapunut uusi klaani nimeltä Elonklaani. En osannut sanoa yhtään mitä mieltä olisin tästä klaanista. Tuntui erittäin oudolta, että metsässä oli yhtäkkiä kaksi klaania. Niitä on aina ennenkin ollut vain yksi. Ajatus kummastutti minua ja toivoin, että voisin pian saada joltakin vastauksia. Esimerkiksi Mahlahallalta, jota en tosin ollut hetkeen tavannut. Hän oli ollut kuulemma kiireinen. Muihin sotureihin en oikein ollut saanut vielä mitään kontaktia. Kyllä minä jollekkin soturille juttelin eräänä päivänä, mutta hänen nimeään en koskaan oppinut. Saattoi tosin olla, että kyseessä oli klaanivanhinkin. Kyseinen kissa oli vaikuttanut aivan liian rauhalliselta ja ärhäkältä samaan aikaan ollakseen soturi. Tai sitten kyseessä oli erittäin kokenut soturi.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!” kuului Punatähden kajahdus leirissä. Sillä sekunnilla Mäntyviiksi nosti päänsä Lehtipennun ja Tipupennun menosta minuun. ”Äkkiä! Sui nuo sojottavat karvat rinnaltasi ja kyljeltäsi suoraksi!” Se oli selvä merkki. Minusta tulisi oppilas!

Suin turkkini niin nopeasti kuin kykenin, sillä kaikki kissat eivät kuitenkaan olisi salamana paikalla. Tosin minun ehkä olisi pitänyt, mutta teeskentelisin etten tiennyt tulevani nimetyksi. Mäntyviiksen nyökättyä minulle hyväksynnän merkiksi, tassuttelin tyynesti pentutarhan ulkopuolelle, hiukan kauemmas muista pennuista.

”Raparperipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä lähtien Raparperipentu tunnetaan Raparperitassuna. Hänen mestarinaan toimii Tuhkajuova”, Punatähti sanoi. Röyhistin rintaani tämän kuullessani ja kohensin ryhtiäni, sillä tiesin joidenkin kuitenkin katsovan minua päin, vaikka Kuolonklaanissa ei nimityksiä kovinkaan ihmeellisinä pidetty. Tästä huolimatta tunsin ylpeyttä ja minulla oli siihen oikeus. Pääsin pois pentutarhalta ja Mäntyviiksen silmien alta! Saisin vihdoinkin vastata kunnolla omista teoistani. Saisin vihdoin enemmän vastuuta.

”Ei muuta ilmoitettavaa”, Punatähti maukaisi ja poistui paikalta. Sillä samaisella hetkellä ryhdyin etsimään katseellani Tuhkajuovaa. Muistelin hänen olleen hopeaharmaa ja tabbykuvioinen, mutta silmien väriä en muistanut. Katsahdin vasemmalle ja sitten oikealle, mutta en muun kissaliikkeen takaa huomannut häntä. Tai sitten keskityin samalla etsimään Mahlahallaa, en osannut sanoa, mieleni laukkasi tällä hetkellä niin moneen suuntaan innostuksen takia.

// 404 sanaa
// Tuhka? Mahla?

Kirjoittaja: Untuva

Aamupartio valmisteli lähtöä. Viime aikoina oli tapahtunut paljon Kuolonklaanin ulkopuolella. Kaikki oli hyvin outoa, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea. En kuitenkaan vaivannut päätäni turhilla kysymyksillä, sillä klaani piti ruokkia. Olin ollut taas onnekas päästyäni metsästyspartioon. Ne olivat parasta tällä hetkellä, mitä tiesin. Oli hieman yksinäistä, kun olin eristäytynyt muista kuolonklaanilaisista, vaikka se olikin vain oma syyni. Olin kuitenkin saanut itselleni ahkeran oppilaan, Lintutassun. Hänellä oli vielä paljon opittavaa ennen soturiksi pääsyä, mutta hän edistyi ahkeruutensa kanssa ja pääsisi vielä pitkälle. Lintutassu oli osoittautunut muutamien harjoituskertojen jälkeen oivaksi taistelijaksi, joka oli kyllä ihme minun opetuksessani. Minun pitäisi varmasti hankkia soturioppilaalle vielä joku muukin opettamaan liikkeitä, sillä taisteluliikkeet eivät olleet vahvuuteni. Osasin kyllä perusteet, mutta halusin Lintutassun oppivan enemmän, kun hän siihen selkeästi kykeni. Olisi harmi, jos Lintutassu jäisi keskinkertaiseksi taistelijaksi vain minun taitojeni takia. Luotin kyllä siihen, että Lintutassu oppisi kaiken, minkä entinen mestarini oli minulle opettanut. Ihme kyllä oppilaani oli melko hyvä myös saalistamisessa, missä tietenkin pystyin opettamaan hänelle parhaimmat saalistusmenetelmäni. En ollut Kuolonklaanin parhain saalistaja, mutta tiesin saalistamisen olevan vahvuuksiani.
Jääviilto vilkaisi minuun, ja käski partion liikkeelle. Jääviilto oli ehkä inhottavin kissa koko klaanissa. Ei, hän ei ehkä ollut, vaan hän oli. Aina leveilemässä taidoillaan, varsinkin pienikokoisimmille. Hiutaleviiksi oli samassa partiossa. Onneksi hän ei sentään ollut samanlainen kuin Jääviilto. Silti, ei ollut järin mahtavaa olla heidän kanssaan partiossa. Valkea naaras oli nimittäin aina hiljainen, eikä hänellä ollut sanavaltaa Jääviiltoa vastaan.
”Ei tässä ole koko päivää aikaa!” Jääviilto murahti edellä poraten jäänsinisen katseensa minuun. Hymyilin mahdollisimman lempeästi kollille takaisin, ihan vain ärsyttääkseni häntä. Siitäkös soturi laittoi jalkoihinsa vain enemmän vauhtia. Oli vaikea pysytellä suurikokoisemman perässä, myös Hiutaleviiksellä oli pienesti vaikeuksia, muttei sentään niin paljon kuin minulla. Ihan kuin Jääviilto olisi halunnut laittaa minut juoksemaan itseni täysin uuvuksiin ennen kuin pääsisin edes saalistamaan. Ei sillä ollut väliä, sillä olinhan kohtalaisen hyvä juoksija. Minulta ei noin vain kunto loppunut, vaikka kuinka joku olisi sitä halunnut.
”Tavataan tässä kannon luona, hajaannutaan nyt”, punaruskea kolli naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin heti mahdollisimman kauas kaksikosta. Aukaisin leukani ja aloin maistelemaan ilmaa. En löytänyt mitään tuoretta hajujälkeä. Kaikki olivat tällä kohdin päivän tai pari vanhoja. Jotkin olivat täysin hukkuneet joidenkin hajujen alle. Lähdin eteenpäin, ja onnekseni haistoin jo hiiren. Ja vielä selkeät jäljet, joita lähdin vaanien seuraamaan. Hiivin jälkiä pitkin, ja aloin jo kuulla rapinaa edessäpäin. Olin erittäin varovainen, etten vain päästäisi lainkaan ääniä. Tältä etäisyydeltä hiiri varmasti kuulisi jo kovemman äänen.
”Sainpas!” kuului jostain läheltä, ja kuulin kuinka vaanimani hiiri lähti vikisten karkuun. Lähdin nopeasti sen perään ja huomasin, kuinka se oli pakenemassa koloonsa. Kololle ehdittyäni hiiren häntä oli vielä näkyvissä, ja näppärästi nappasin siitä kiinni. Viskasin pieneläimen maahan, ja nopealla puraisulla se lopetti hengittämästä ja vikisemästä. Katselin ympärilleni, ja huomasinkin Jääviillon astelevan luokseni orava suussaan.
”Etkö osaa olla hetkeäkään hiljaa?” tuhahdin pyöritellen silmiäni. Jääviilto murahti, mutta ei vastannut mitään. Palasimme pian kannolle, jonka luona meidän kuului tavata. Hiutaleviiksi saapui vasta vähän myöhemmin paikalle, kuitenkin ilman saalista. Jääviilto ei sanonut hänelle tietenkään mitään.
”Parempi onni ensi kerralla”, kuiskasin nopeasti Hiutaleviikselle lähdettyämme takaisin leiriä kohti. Hiiri roikkui hännästään hampaissani ja sain pian laskettua sen tuoresaaliskasaan, jonkun syötäväksi. Aamupartion jälkeen tassujani hieman painoi uupumus, joten päätin mennä lepäämään sotureiden pesään, jonne seuraavaksi suunnistinkin.

// 524 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

“Katsos, Mustikkatassu on yövartiossa, en nyt muista kuka soturi siinä oli hänen kanssaan, mutta joku siinä oli hänen kanssaan. Yövartiossa on kumminkin tänään kaksi kissaa. Sinitassu tulee kertomaan, kuinka muisti haistaneensa leirin ulkopuolella hajun, johdattaen Mustikkatassun apulaisen etsimään hajua. Sillä välin Minä ja Lehtipentu hiivimme ulos. Kaksikolla puolestaan on oma suunnitelmansa. Joten meidän pitää olla hereillä silloin, kun muut nukkuvat, hiipiä vaikka ulos pesästä juuri oikeaan aikaan, ja sitten kadota yön pimeyteen. Eihän kuulosta liian monimutkaiselta hiiren aivoillesi?” Tipupentu selitti suunnitelmansa. Koko juttu kuulosti yhä epätodennäköisemmältä, mitä pidemmälle asiaa selvitin. Mustikkatassuko muka vartiossa yhden soturin kanssa? Jos se oli totta, oli ihme, että tässä itsekään oli vielä elossa. En ollut ainakaan kuullut, että soturioppilaat vartioivat öisin leiriä. En todella tiennyt, puhuiko kollipentu totta vai ei. Mutta koska halusin ottaa siitä selvää, minun oli pakko suostua suunnitelmaan mukaan. Tietenkin hoitaisin asiat niin, ettei missään tilanteessa syntyisi hankaluuksia minulle. Ja mikä oikeus Tipupennulla oli kutsua minua hiirenaivoksi? Tilanne ei saanut minua ärtymään, vaan se enemmänkin huvitti. Lähenin oppilasikää kovaa vauhtia, ja jopa istuessani kaksikon edessä koko ero oli huomattava. Pennut olivat pieniä ja avuttomia minun silmissäni, vaikka vielä nukuinkin pentutarhassa heidän kanssaan. Hymähdin kyllästyneenä, ja nousin tassuilleni tehden selväksi sen, kuinka paljon isokokoisempi olin. Katsoin Lehtipentua ja Tipupentua alaspäin.
“Kun olette valmiita, antakaa sitten jokin merkki”, lausuin tyynenä ja kiepahdin ympäri valmiina palaamaan pentutarhaan. En jäänyt keskustelemaan siitä, minkälainen merkin pitäisi olla, mutta uskoin kaksikolta löytyvän sen verran älyä, että he sen keksisivät. En jaksanut tuhlata aikaani turhaan keskusteluun suunnitelmasta, sillä sitä ei selvästi ollut suunniteltu loppuun asti. Sai nähdä, mitä he keksisivät auringonlaskuun mennessä. Jos edes keksisivät. Suunnitelmassa tuntui olevan niin paljon aukkoja, että niiden selvittämiseen menisi kyllä aikaa. Tai sitten Lehtipennun ja Tipupennun puhe oli vain sekavaa, eikä heistä sen takia ottanut kunnolla selvää ja suunnitelma olikin loppuun suunniteltu. Siitä piti joka tapauksessa ottaa selvää. Sujahdin sammalverhon läpi hämärään pentutarhaan, ja suuntasin suoraan omalle vuoteelleni. Pitihän minun nyt levätä, jotta jaksaisin hortoilla yöllä kaksikon perässä. Huokaisten asetuin mukavasti ja suljin silmäni.

// Lehti? Tipu?
// 331 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Vaikka taivasalla ujelsi hyytävän kylmä tuuli, oppilaiden pesä oli lämmin ja kotoisa. Kovettuneen pihkan ummehtunut löyhkä ja pakkasenpuremien sammalten vedensekainen tuoksu tunkeutuivat kilpaa harmahtavaan nenääni, saaden minut raottamaan aavistuksen verran unihiekkaa rapisevia silmäluomiani. Se osoittautui virheeksi, sillä totuuden hetkellä pesän ulkopuolelta kajastava kirkas valo sokaisi ja sai minut vetäytymään syvemmälle onkalon levolliseen hämärään. Tuntui siltä, kuin silmäni olisivat roihahtaneet liekkeihin ja palaneet kuoppiinsa, niin kovasti äkillinen valo sai ne kirvelemään. Hetken vimmatusti räpyteltyäni ja pari kyyneltä tihrustettuani huomasin pettymyksekseni äskeisen uupumukseni olevan tipotiessään – itse asiassa tunsin oloni virkeämmäksi kuin aikoihin. Päivien lyheneminen oli vaikuttanut minuun harmillisen paljon, mutta mikäli tahdoin yhä intohimoisesti soturiksi, jouduin päivästä toiseen pakottamaan itseni jaloilleni muiden klaanilaisten seuraan. Silloin tällöin Henkäysvarjo vei minut harjoittelemaan joko kaksinkamppailua tai metsästämistä, vaikka toisinaan varapäälliköllä tuntui olevan käpälät täynnä tekemistä Kuolonklaanin länsinaapuriksi perustetun uuden klaanin kanssa. Sitä kutsuttiin Eloklaaniksi, tai niin olin rajapartioon osallistuineilta sotureilta ja oppilailta ohimennen kuullut, vaivaamatta sen kummemmin päätäni noilla kuulemma naurettavan hyväsydämisillä kissoilla. En näet uskonut heistä olevan ainakaan merkittävästi harmia, ja vaikka olisikin, poljettaisiin nousukkaat nopeasti takaisin maan mutaan joko Kuolonklaanin tai jonkin muun pysäyttämättömän voiman toimesta. Nälän kouraistua julmasti sisuskalujani olin autuaasti venytellen raahautunut ulkosalle oppilaiden pesän suuaukkoa verhoavan sammaleen lävitse. En vieläkään pitänyt siitä, miten kirkasta kaikki aukiolla oli, mutten ollut uskaltautunut panemaan vastaan vatsalleni, joka murisi syvään ja vaativasti kuin äkäinen karhuemo. Vaikka lähemmäs olemattomia lihaksiani särki, luitani kolotti ja matka tuoresaaliskasalle tuntui naurettavan pitkältä, pääsin kuin pääsinkin lopulta valitsemaan itselleni kirjavan sulkapeitteen omaavan varpusen. Se oli tympeän näköinen, vaikkakin omalla tavallaan kaunis lintu, mutta sitäkin herkullisempi. Nappasin siivekkään epäröimättä leukoihini ja kiikutin sen hännänpää nykien aukion reunalle, jotta saattaisin aterioida rauhassa vailla keskeytyksiä. Toisaalta, kukapa minun luokseni eksyisi, sillä enhän ollut ollut järin halukas tutustumaan sen paremmin yhtään kehenkään.
// 289 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kylmä tuuli osui turkkiini vaaniessani piskuista hiirtä, mutta en antanut sen häiritä. Otin askeleen lähemmäs, hiiri ei aavistanut mitään vaan jatkoi toimiaan. Virnistin itsekseni elukan tyhmyydelle hypähtäessäni viimein eteenpäin hiiren kimppuun.
Saaliini ei ollut kummoinen. Oikeastaan se oli surkea, sillä se koostui pelkästään tästä hiirestä. Aina ei kuitenkaan käynyt tuuri, tämä hiiri oli suunnilleen ainoa riistaeläin, jonka olin lähistöstä havainnut. Tiesin kuitenkin, että tämä tietty partionjohtaja heittäisi siitä loputtomasti kuraa niskaani.
Saavuin takaisin paikalle, jossa meidän oli määrä tavata. Tuttu, harmaa kolli olikin jo täällä. Turmaloikka loi katseen pienehköön saaliiseeni ja virnisti.
”Tuossako kaikki?” hän kysyi ärsyttävästi. Soturin edessä lojui orava, varpunen ja hiiri. Pudotin hiireni maahan puhuakseni.
”Aina ei onnista”, tuhahdin ja istuin odottamaan muuta partiota. Turmaloikka istuutui viereeni, siirryin kauemmas.
”Partion johtajanahan voisin vain lähettää sinut takaisin”, kolli murahti kuin oikeasti harkitsisi asiaa. Tiesin kuitenkin, ettei hän tekisi niin. Partiossa oli mukana kokeneempiakin sotureita, jotka eivät katsoisi hyvällä turhaa viivytystä takaisin leiriin pääsemiselle.
”Etkä voisi”, vastasin siristäen silmiäni. Turmaloikka virnisti jälleen.
”Voisinpas.”
”Etkä voisi.”
Kuulin kahinaa läheisestä pensaikosta, ja Varjokarva saapui, Jyrkänneloikka pian hänen perässään. Viimeisenä paikalle saapui nuorempi naarassoturi, Pilvihalla. He olivat onneksi saaneet paljon saalista, mikä korvasi minun puutteeni.
”Selvä. Lähdetään sitten”, Turmaloikka sanoi hetken päästä. Kaikki poimivat saaliinsa mukaan. Päätin, että oli parasta jäädä kauemmas harmaasga kollista, joten annoin Pilvihallan asettua väliimme. Varjokarva ja Jyrkänneloikka seurasivat perässä omaan keskusteluunsa syventyneenä.
Kulkiessamme takaisin leiriä kohti en voinut olla huomaamatta, miten Pilvihalla kiristi tahtiaan pysyäkseen Turmaloikan rinnalla. Naaras näytti hymyilevän ihailevasti kokeneemmalle soturille puhuessaan. Tuhahdin hiljaa, joskus tuntui siltä, että Turmaloikka eli muiden huomiolla. Hän näytti omahyväiseltä naaraan kanssa keskustellessaan ja loi nopeasti ärsyttävän katseen taakseen minuun. En tiennyt, miksi Pilvihallan toiminta häiritsi minua, mutta tuntui, etten voinut keskittyä muuhun.
Kun naaras napautti kollin kylkeä ilkikurisesti hännällään, päätin, että oli aika puuttua peliin. Kaksikko näytti olevan aivan liian hyvissä väleissä keskenään.
”Pilvihalla”, kutsuin nuorempaa soturia, joka kääntyi puoleeni, ”vaihdetaan paikkoja, minulla on asiaa Turmaloikalle.”
Viimeksi mainittu katsoi minuun joskin yllättyneenä ottaessani Pilvihallan paikan kollin takaa. Kuljimme hetken hiljaisuudessa, kunnes Turmaloikka kuului naurahtavan huvittuneena.
”Eikö sinulla ollut minulle jotain asiaa?” soturi kysyi ja hidasti tahtiaan kulkeakseen rinnallani. *Ai niin.* En ollut ehkä ajatellut tarpeeksi pitkälle, mikä ei ollut ollenkaan tapaistani. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta Turmaloikka ehti ensin.
”Ai, ei sinulla tainnutkaan olla mitään asiaa, olet vain mustasukkainen.”
Käänsin vihaisen katseeni salamannopeasti vierelläni kulkevan soturin puoleen, joka virnisteli jälleen ilkikurisesti.
”En ole mustasukkainen”, vastasin yrittäessäni pysyä tyynenä. ”Halusin vain puhua… riistasta.”
”Riistasta? No, mitä asiaa riistan suhteen?”
Katsoin ympärilleni etsien jotain puhuttavaa.
”Ei, haistoin vain äsken jäniksiä, mutta saatoin erehtyä.”
”Jaa”, Turmaloikka vastasi tuumien. ”minusta tuntuu kyllä, että halusit vain kulkea vierelläni.”
Korvanpääni tuntuivat olevan tulessa, mutta pystyin pysymään kylmänviileänä.
”Älä luule itsestäsi liikoja.”

//446 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tuimapentu oli lähtenyt heti sitten seurastani, mutta huomasin sivusilmällä, että ulos pentutarhasta päässyt pentukaksikko oli napannut tämän seuraansa. Jäin hetkeksi istuskelemaan yksikseni ja miettimään mitä olisi seuraavaksi ohjelmassa. Jyrkänneloikka ja Varjokarva olivat suunnitelleet myöhemmälle taisteluharjoitukset yhdessä Sulkatassun kanssa. Olin innoissani siitä, että pääsisin harjoittelemaan sisareni kanssa.
Jäin hetkeksi tarkkailemaan, kuinka Lehtipentu ja Tipupentu selittivät jotain Tuimapennulle. En tiedä mitä heillä oli mielessään, mutta oikeastaan minua ei hirveästi kiinnostanutkaan. Jotain pentuhömppää varmaan. Ei sillä, että katsoisin heitä alaspäin tai mitään, vaan en jaksanut kiinnostua päättömästä hulinasta. Olihan minulla ja pentuetovereillanikin ollut omat hömpötyksemme.
Nousin ylös ja suin muutaman kerran rintaturkkiani, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan syvemmälle leirin varjoihin, jotta voisin tarkkailla leirin tapahtumia kaikessa rauhassa ilman seuraa.

Nelistin hieman kiiruhtaen leirin suuaukolle, jonne Jyrkänneloikka oli minut kutsunut. Olisi vihdoin harjoitusten aika ja vieläpä Sulkatassun kanssa!
Kun saavuin paikalle, tunnistin oitis sisareni raidallisen hahmon.
“Hei Sulkatassu”, naukaisin äänessäni ilahdusta ja kasvoillani loistaen pieni lämmin hymähdys, “Olen odottanut harjoituksiamme koko päivän.”
“Minäkin olen odottanut, että pääsen pieksemään sinut”, sisareni vitsaili hieman, ennen kuin vakavoitui kuuntelemaan, mitä Varjokarvalla oli sanottavaa.
“Nyt lähdetään. Suuntaamme reviirin keskusosaan, jotta voimme harjoitella hieman vaikeammassa maastossa taistelemista”, pieni musta kolli naukaisi ja heilautti korviaan lähtömerkiksi, sen jälkeen kolli lähti johtamaan joukkoamme.
Tunnelin seinämä hipoi harmaaraidallista karvaani jättäen samalla muutaman karvatupsun paksusta turkistani kiinni kasvustoon. Raikas metsäilma leijui kuonooni ja soi oloni virkeäksi. Vaalea lehtikadon taivas oli painavana yllämme taaten lähes varman lumisateen illaksi. Jo valmiiksi satanutkin lumi alkoi tarttua puolipitkään ja paksuun turkkiini inhottaviksi kököiksi, joita joutuisin selvittelemään taas aivan liian pitkään. Hyvässä lykyssä ne vielä sulaisivat ruumiinlämpöni takia ja kylmä vesi tunkeutuisi turkkini alle ja minua alkaisi paleltaa. Siinä tassuttaessani, käännyin Sulkatassun puoleen.
“Miten sinulla on muuten nyt mennyt? Emme ole ehtineet juurikaan puhua”, kysyin ja vilkaisin Sulkatassua. Toivoin, että hän oli päässyt mukaan oppilasarkeen yhtä hyvin kuin minä ja edistynyt opinnoissaan.

//Sulka?
303 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Hetken päässäni oli kaikki suht selvää, tiesin siis mitä tehdä, mikä oli suunnitelma kokonaisuudessaan saati mitä halusin toisen vastaavan. Mutta todellisuus tuntuikin lopulta olevan vain hämmentävämpää kuin muistinkaan. Aloitin heti juonen, joka oli ollut yllättävän vähän harkinnassa, en kuitenkaan ollut niin papanakasa etten osannut improvisoida. Kuitenkin tämä kolli.. En tiennyt yhtään mitä hänen reagtioiltaan odottaa, saati uskoa. Mitä hän tekisi edes? joutuisimmeko oikeasti ongelmiin pikku testini takia. Puollustukseni oli hyvä etten tiennyt kissoja kuin nimeltä, he tuskin edes olivat puhuneet minulle, saati se että he tietäisivät suunnitelmastani – joka oli siis täysin silmänräpäyksen pituisen harkinnan takana. Kaikki kuitenkin muotoutui päässäni. Kun ei ollut värejä ja kuvia päässä häiritsemässä oli helpompaa ajatella ja keskittyä siihen mitä muuta aisti. ”Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?”, Mieleni teki ensimmäisenä naurahtaa hänelle kysymyksen typeryydestä. HÄN NÄKI! Että edessään oli sokea, arpinen, orpo pentukaksikko, joka menetti kaiken ihan vain yhden PIKKU karkureissun takia. Luimistin korviani hieman. Toisen reagtio ei ollut sitä mitä halusin, ei mitään merkkiä välityksestä, tai lojaaliudesta Sähötassulle, mutta ehkä sitä olisi tämän jälkeen, kaikki riippui siitä miten asettelin asiat juttelun jälkeen. Ehkä ei ollut järkevää antaa toisen luulla meidän oikeasti menevän sinne, saati lähtevän jonnekkin. Hänen olisi ehkä antaa parasta antaa tietää kaiken olevan koe. Hän voisi muuten lähettä sanaa asiasta tai valittaa Punatähdelle. Mutta taas miten asetella asia niin ettei se kuulostanut aivan limaniljakkaan pennun leikiltä, niin että meille jäisi vielä mainettakin jäljelle siskoni kanssa. Saati että kolli pystyisi joskus vielä luottamaan meihin kahteen jos keskustelu meni vielä suuntaan. En nimittäin tiennyt miten pitkänahkainen Tuimapentu todella oli. Mutta tyhmä hän ei ollut, hän ei lähtenyt mihinkään ajattelematta selvästi, mikä oli suorastaan loistavaa. Kuitenkaan pelkkä tuo ei riittänyt minulle. Siskoni ei selvästikään ollut niin hidasälyinen kun olin viha päissäni muistanut, hän oli tosissaan mukana, kiitos Lehtipentu, kiitos. Voisimme aina vetää “Me vain leikimme eikä tuo niljaskasa tajunnut sitä” -vähä älyinen pentu kortin Mäntyviikselle, mutta Punatähdelle se ei varmasti toimisi. Kaikki kuitenkin vielä sujuisi. Olin niin keskittynyt ajatuksiini etten kuullut tömähdystä kun kolli asettui istumaan, siskoni teki samoin. Heräsin vasta siinä vaiheessa kun siskoni asetti häntänsä lavalleni. Istahdinkin, miettien seuraavaa siirtoani. Minä en kylläkään joutunut tekemään siirtoa kun siskoni teki sen. ”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, Siskoni sanoi, hänen äänessään oli tietty vietos joka sanoi hänen tietävän mitä halusi, ”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma.” ”Miltä kuulostaa?”, Hymähdin, olin aivan tyytyväinen siskoni suoritukseen. Olimme tarpeeksi samalla aaltopituudella jotta hän tiesi täsmälleen mitä tehdä. Etten ollut tyytyväinen, janosin lisää. Mutta katseeni ei näyttänyt mitään siitä. Pokerinaama oli taito, jota jokainen ei omannut, ne heikot eivät varsinkaan. Ajatuskin sai minut vihaiseksi. “Missä sitten tapaamme”, Osaisinpa lukea hänen naamaansa vain niin näkisin tarkoittiko hän tätä todella. Minua ei niinkään innostanut olla hereillä siihen aikaan jolloin puhuimme “Karkaamisesta”, saati en innostunut kokeeni hyvästä tartunnasta, mutta hän nyt mukamas olisi mukana karkaamassa. Tai sitten ilmiantamassa kaiken. En voinut lopettaa tätä vielä siihen. “Katsos, Mustikkatassu on yövartiossa, en nyt muista kuka soturi siinä oli hänen kanssaan, mutta joku siinä oli hänen kanssaan. yövartiossa on kumminkin tänään kaksi kissaa. Sinitassu tulee kertomaan kuinka muisti haistaneensa leirin ulkopuolella hajun, johdattaen mustikkatassun apulaisen etsimään hajua. Sillä välin Minä ja lehtipentu hiivimme ulos. Kaksikolla puolestaan on oma suunnitelmansa. Joten meidän pitää olla hereillä silloin kun muut nukkuvat, hiipiä vaikka ulos pesästä juuri oikeaan aikaan, ja sitten kadota yön pimeyteen. Eihän kuulosta liian monimutkaiselta hiiren aivoillesi?”, Tokaisin. Toivoin suunnitelman olevan edes jotenkin tarpeeksi vakuuttava. kunhan toinen ei kysyisi takaisin tulemisesta. En tiennyt myöskään mitä siskoni uskoi suunnitelman toimivuudesta. Olisi ehkä ollut kätevää ajatella asiaa ennen juuri keskustelua mutta nah. Lupasin itselleni etten enää tämän tiedon jälkeen jatkaisi tätä. Tai no.. Varmasti jatkaisin! Tästä kollista ei saanut mitään irti. Jos hän puhuisi enemmän, edes pieni äänen vävähde olisi tarpeeksi. Nyt aistin ilmassa ja hänen puheessa vain ärsyyntymästymystä, ehkä vävähdyksen vihaa, turhautumista? Se ei sanonut paljoa mitään. Hänen koko olemuksensa sanoi että hän voisi vain murista joka vastaantulijalta vastaukseksi. Joten se voisi olla hänen normi ilmapiirinsä. En myöskään tietänyt oikeasti kaksikon oikeaa rutiinia, saati että tiesikö Tuimapentu niistä, mutta toivoin ettei hän tiennyt niistä mitään

//674 sanaa
//Tuima? Lehti?

Kirjoittaja: Untuva

Lehtipentu istui myös alas ja pian hänen jälkeensä Tipupentukin teki samoin. Huomasin, että Lehtipentu oli asettanut häntänsä kollin lavalle, jonka jälkeen tämä oli tajunnut istua. En osannut kuvitella minkälaista oli elää ilman näkökykyä. Sen jälkeen, kun olin avannut silmäni, en ollut osannut kuvitella elämistä ilman näköä. Tulin kiitolliseksi omista terveistä silmistäni, mutta uskoin, ettei sokeus voinut haitata elämää liiaksi. Tipupentu sai kuitenkin totutella elämään, ja näköjään hänen siskonsa oli suuri apu. Se varmasti myös lähensi kaksikkoa entisestään.
”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, Lehtipentu naukui ovelaan sävyyn. Ihan kuin en olisi tiennyt naaraan sanomaa asiaa. Tietenkin ongelmia tulisi vain, jos jäisi kiinni. Mutta kiinnijäämisen riski oli aivan liian suuri. Ei teosta varmasti mitään Kuolonklaanista karkotusta seuraisi, mutta rangaistus silti. Klaaninvanhimpien jorinoita kuunnellessa oli tullut selväksi, että jokaisesta leiristä poistumisesta seuraisi rangaistus.
”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma”, vihreäsilmäinen naaras lisäsi vielä. Kaksikon idea ei pelkästään kuulostanut riskialttiilta vaan sitä se myös oli. En tiennyt kuka oli tarpeeksi typerä tekemään jotain sellaista, millä saattaisi itsensä päällikön, ja muiden kuolonklaanilaisen, silmissä huonoon valoon ja kärsisi kaiken lisäksi vielä rangaistuksen teoistaan. Suunnitelmassa ei tuntunut olevan mitään järkevää ideaa. Se kuulosti suorastaan turhalta. Siinä kuulosti myös olevan enemmän aukkoja kuin itse suunnitelmaa. En edelleenkään uskonut Sinitassun kuuluvan mitenkään suunnitelmaan. Miksi Sinitassu ei olisi kertonut veljelleen mitään? Mustikkatassusta en tiennyt mitään, joten hänestä en osannut sanoa. Mutta oli outoa, että oppilas halusi liittyä johonkin suunnitelmaan, josta seuraisi varmasti hänellekin jotain kiinnijäämisestä.
”Miltä kuulostaa?” Tipupentu keskeytti ajatustyöni hymähdyksellään. Käänsin pääni kollin suuntaan poraten tuiman katseeni häneen. Tipupentu ei sitä nähnyt, mutta naaras hänen vierellään kylläkin. Mieleni teki vastata suoraan, että idea oli typerin, mitä olin koskaan kuullut. En kuitenkaan voinut. Kaiken tämän takana oli pakko olla jotain muuta. Se häiritsi, ja minun oli saatava tietää, mitä se jotain muuta oli. Mutta liian pitkälle en menisi. Vaikka pentuna tepastelisinkin yöllä leirissä, ei siitä voisi seurata minulle rangaistusta. Ja näiden kissojen mukana en leiristä poistuisi, mutta ainakin voisin aluksi leikkiä mukana.
“Missä sitten tapaamme?” kysyin tyynenä. Ilmaisin sanoissani osallistumiseni, mutta halusin myös tietää tarkemmin tästä kehnosta suunnitelmasta. Mitä ihmettä sisarusten päässä oikein liikkui, ja mistä moinen suunnitelma? Se oli selvästi selvittämisen arvoinen kysymys.

// Tipu? Lehti?
// 360 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Mutta on selvää, että he haluavat jotain sinusta, eivät välttämättä minusta, mutta sinusta kylläkin”, veljeni sanat saivat minut ajattelemaan. Ehkä olin ollut liian sinisilmäinen kollioppilaiden suhteen. Ironisesti Tipupentu joskus havaitsi enemmän kuin minä sokeudestaan huolimatta. Täytyisi vielä tarkkailla kolleja tarkemmin. Osa minusta ei silti halunnut luopua ajatuksesta, että he saattaisivat olla luotettavia. Yritin silti kuitenkin olla olematta liian luottavainen. Muista kriittinen ajattelu, Lehtipentu. Luottamuksesi pitää ansaita. Tällä hetkellä ainoa johon luotin, oli veljeni. Olin juuri vastaamassa ’taidat olla oikeassa’, kun Tipupennun pää kääntyi odottamattomasti.
”Tuimapentu! Tule tänne!” veljeni huikkasi, ja näin kyseisen pennun kääntävän askeleensa meidän suuntaamme. Miksi, Tipupentu, miksi?
”Leiki mukana”, tuo sihahti minulle. Selvä. Leiki mukana missä? No, saisin sen varmaan kohta selville.
”Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa. Mitäs sanot? Sähkötassulle ei saa kertoa koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiirenaivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?” Mitä ihmettä veljeni haki tällä? Pidin ilmeeni kuitenkin täysin lukemattomana.
”Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla”, Tipupentu maukui vielä.
”Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?” Tuimapennun kysymys oli hankala. Yritin tulkita vanhemman pennun vastausta parhaani mukaan, mutta tuon äänensävy ja ilme pysyivät kumpikin lukemattomina. No, ainakin tuli testattua että Tuimapennulla oli aivot; vain tyhmä olisi lähtenyt mukaan suunnitelmaan kyseenalaistamatta mitään. Vilkaisin nopeasti veljeni suuntaan katsoakseni haluaisiko hän sanoa jotain, mutta tuon ilmeessä näkyi vain vienoa ärsyyntymistä, jota kuka tahansa kissa ei olisi ehkä aluksi erottanut. Olin kuitenkin oppinut lukemaan veljeni ilmeitä harvinaisen hyvin, sillä olimme viettäneet kirjaimellisesti koko elämämme yhdessä.
Päätin avata suuni. Pysyisinkö juonessa, vai myöntäisinkö koko jutun olevan joku Tipupennun testi? Ei. Emme olleet vielä saaneet juuri mitään irti Tuimapennusta, ja oletin -ei, tiesin- veljeni haluavan lisää tietoa. En ollut aivan varma, mitä Tipupentu yritti ottaa irti tästä, mutta mitä ikinä se olikin, sille oli varmasti hyvä syy. Luotin veljeeni. Riskinä tässä tosin olisi, että toinen menisi kantelemaan meistä Puuviikselle tai jopa Kuolonklaanin päällikölle, mutta olin valmis saamaan meidät pois ongelmista koska tahansa. Tipupentu voisi luottaa minuun. Minulla ei ollut hajuakaan, missä välissä veljeni halusi paljastaa juonen olevan huijausta. Aikoiko hän mennä niin pitkälle, ettei kertoisi juonen olevan valetta vaan saattaisi Tuimapennun ongelmiin, koska tuo olisi yksin illalla harhailemassa leirissä ja etsimässä meitä? Toivoin vain, että homman olisi tarkoitus loppua ennen kuin se menisi liian pitkälle. Olisihan se ihan hauskaa saattaa kolli vaikeuksiin, mutta en ollut varma, saisimmeko toista mahdollisuutta ansaita tämän luottamus, mikäli se tulisi tarpeen. No, päätin antaa Tipupennun lopettaa tämä, mutta jos asia lähtisi totaalisesti käsistä, puuttuisin siihen. Uskoin kyllä veljelläni olevan homma kontrollissa.
Näin Tuimapennun istuneen alas, ja tein itsekin samoin. Asetin häntäni veljeni lavalle merkiksi, että hänkin voisi istuutua, ja näin tuon tekevän niin. Käänsin katseeni takaisin Tuimapentuun.
”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, nau’uin ovelasti katsoen kollia suoraan silmiin, ”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma.”
”Miltä kuulostaa?” veljeni hymähti viereltäni.

//Tuima? Tipu?
//475 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sähkötassu oli juuri näyttänyt, miten iskusta saisi tarpeeksi voimakkaan. Huomasin selvän eron oppilaan näyttämien esimerkkien välillä. Minun piti saada iskuun voimaa koko kehollani, ei vain pelkällä tassulla. Asetuin seuraavasti tukevasti ja tällä kertaa asento oli Sähkötassun ohjeiden mukainen. En uskonut sen olevan mikään täydellinen, mutta uskoin sen riittävän tasapainon pitämiseen. Tiedostin itsekin, että tulisin tarvitsemaan vielä useamman harjoituskerran liikkeen täydelliseen osaamiseen. En ollut niitä, jotka ajattelivat olevansa parhaita kaikessa. Olisi ollut vain typerää ajatella niin. Ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen isku kuitenkin onnistui mielestäni varsin hyvin, en ainakaan kaatunut tällä kertaa. Tiesin silti, että parannettavaa oli jonkin verran. Parin harjoittelu iskun jälkeen käännyin takaisin kollioppilaan puoleen. Hän nyökkäsi harjoitteluni päätteeksi. En malttaisi odottaa, että pääsisin oppilaaksi. Vielä vähiten maltoin odottaa soturiksi pääsyä. Oppilasaika oli kuitenkin myös tärkeä, sillä sotureiden taidot koostuivat pitkälti siitä, mitä heidän mestarinsa olivat heille opettaneet. Pentutarhassa taas ei ollut lainkaan hyödyllinen. Onnekseni omaa aikaani pentutarhassa ei ollut enää kovin paljon jäljellä.
“Lopetetaan tähän. Voit palata takaisin pentutarhaan”, Sähkötassu ilmoitti, johon vastasin hyvästiksi pienellä nyökkäyksellä. Käännyin ympäri ja lähdin kulkemaan pentutarhaa kohti. Tavallaan olisin halunnut Sähkötassun tulevan mukaan, sillä en tiennyt minkälaista vastaanottoa odottaa. Toivoin vain saavani olla rauhassa, ja että Lehtipentu ja Tipupentu olisivat keksineet jotain puuhaa keskenään.
”Tuimapentu! Tule tänne!” kuulin jo tutuksi tulleen äänen. Tipupentu ja Lehtipentu olivat tulleet ulos pentutarhasta ties minkä syyn takia. Mietin hetken, kannattaisiko kuunnella kollia. Jatkoin kuitenkin koko ajan matkaani sisaruksia kohti. En tiennyt, mitä Tipupentu ajoi takaa, mutta päätin ottaa siitä selvää. Hän nimittäin sanoi jotain siskolleen, mutta niin hiljaa, etten voinut mitenkään saada sanoista selvää. Jotain hämärää jutussa oli, siitä olin varma.
”Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa? Mitä sanot? Sähkötassulle ei saa kertoa saa kertoa, koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiirenaivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?” Tipupentu kertoi heti vakavana, kun olin päässyt kuuloetäisyydelle. Ennen kuin ehdin edes miettiä kollipennun sanoja sen enempää, tämä lisäsi vielä:
”Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla.” En oikein ymmärtänyt, mihin Tipupentu pyrki. Katsahdin Lehtipennun suuntaan, mutta naaras näytti olevan Tipupennun sanojen takana. Koko suunnitelma kuulosti typerältä. Miksi Sinitassu tekisi mitään veljensä selän takana? Hän ei vaikuttanut sellaiselta, joka suostuisi Tipupennun suunnitelmiin. Varsinkaan, jos kollin mielipide Sähkötassusta oli vastaava. Mielestäni oli muutenkin tarpeetonta kutsua Sähkötassua haukkumanimillä. En ollut soturioppilaan kaveri, eikä hän minun, mutta silti haukkumiset olisi voinut jättää pois. Se oli vain turhaa suunsoittoa, juuri sellaista, mistä en välittänyt. En kuitenkaan puuttunut haukkumiseen, sillä ne eivät kertoneet kollioppilaasta mitään. Turha sellaiseen olisi reagoida mitenkään. Sitä paitsi Sähkötassu ei tarvinnut ketään puolustamaan itseään.
“Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?” avasin suuni ensimmäistä kertaa, mutta en vastannut suoraan Tipupennun kysymykseen, enkä varmasti vastannut hänen haluamallaan tavalla. Tiesin varsin hyvin, ettei leiriä vartioivien sotureiden ohitse pääsisi. Hyvällä suunnitelmalla se olisi kyllä mahdollista, mutta silti hyvin riskialtista. Ja minkä takia riskeerata jotain ties minkä typerän syyn takia? Istahdin alas, sillä halusin todellakin kuulla, olisiko kaksikolla edes hyvää selitystä suunnitelmalle. Pidin kasvoillani mitään sanomattoman ilmeen, mutta katsoin kumpaakin pentua vuorotellen, odottaen kumpi heistä vastaisi kysymykseeni.

// Lehti? Tipu?
// 502 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Heräsin sotureiden pesästä, omalta tutulta paikaltani. Silmien avaaminen tuntui raskaalta, ja sitä tunnetta seurasi ilkeä rinnassa tuntuva henkisen kivun kouraisu. Ei taas niitä unia. Unimaailmani oli täyttynyt Minttuliekistä viime päivinä. Hatarat kuvat unien tapahtumista olivat estää nousemiseni pediltä. Jotain oli käynyt meidän välillämme sen jälkeen, kun kerroin Minttuliekille, että saatan rakastaa tätä. Hän oli torjunut minut, ja oli pian sen jälkeen hylännyt klaanin. Muistan yhä, kuinka Minttuliekin sanojen jälkeen olin avannut suuni, sanoakseni ettei se haitannut, mutta Minttuliekki lähti ennenkuin ehdin tehdä mitään. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä, mutten kyennyt. Ehkä olin ollut jotenkin pelottava hänestä, ehkä olin hänestä yököttävä. Olin häntä vain muutaman kuun vanhempi, mutta ehkä olin vain liian omituinen hänen makuunsa.

Kaikki mitä oli juuri tapahtunut ei vain tehnyt minusta mitään järkeä. Minttuliekki ja Lauhalaukka olivat lyöttäytyneet joittenkin erakoitten kanssa yhteen ja perustaneet uuden klaanin. Kuolonklaanilaiset tuntuivat olevan siitä kaikki hyvin näreissään, ja minä kyllä pidin niitä erakoita vähintäänkin epäilyttävinä. Mutta en Minttuliekin tähden osannut olla kovin vihainen. Kenties hän on onnellisempi Eloklaanissa. Minä todella ikävöin häntä. Jos olisin tiennyt hänen lähtevän, vaikkakin vihollisklaaniin, olisin halunnut järjestää hänelle edes kunnon läksiäiset. En ollut kuullut hänestä oikeastaan mitään. Toivottavasti hän sentään oli kunnossa.

Läksin ulos Kuolonklaanin leiristä. Jos joku tulisi kysymään minne, niin saalistamaan. Jos kysyjä oli minä, en ollut varma. Lehtikadon aikaan saalista on ollut hyvin niukasti, tuskinpa sitä saisin, vaikka olisin hakemassa. Yritin parhaani teeskennellessäni olevani oikeasti hyödyksi klaanille. Eloklaanin tulon jälkeen en nimittäin ole tehnyt juuri mitään. Lopetin muille puhumisen kokonaan, siitä taisi olla pieni ikuisuus, kun olin viimeksi syönyt kunnolla, ja hyvä jos edes jaksoin turkkiani sukia. Olin jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt, enkä jaksanut tehdä mitään. Jaksoin juuri ja juuri hortoilla pitkin Kuolonklaanin reviiriä, ja kävellä takaisin leiriin illan tullen. Olin jopa hämmentynyt siitä, ettei kukaan kuolonklaanilaisista ollut ehtinyt huomata minun laistaamistani. Keräsin leirissä toisinaan katseita, mutta se todennäköisesti johtui siitä, että näytin varmasti heistä puoliksi pois syöpyneeltä.

Jos ja kun joku viimein lähettää minulle kielellisen viestin, sanon vain oloni olleen hieman hutera viimeiset päivät. Se ei olisi valetta, mutta ilmaisisin sen siihen sävyyn, että saatan olla tulossa kipeäksi. Mutta toisaalta en haluaisi maata parantajan pesässä päivät pitkät. Kylmässä ulkoilmassa löntystely esti minua menettämästä kaikkea identiteettiäni kerralla.
”Voisit etsiä Eloklaanin rajan”, joku sanoi pääni sisällä.
Tämä sai minut pysähtymään, ja todella avaamaan silmäni ensimmäistä kertaa aikoihin.
”Varmaan Minttuliekki käy toisinaan rajapartiossa. Vai käykö hän iltakävelyillä?” sisäinen äänesi jatkaa. ”Ei se tyhmää ole toivoa, että näet hänet vielä joskus.”
Ajatuskin sai minun ryhtini nousemaan toiveikkuudesta. En muuta halunnutkaan kuin puhua asiat läpi Minttuliekin kanssa. Halusin pyytää anteeksi, kysyä hänen vointiaan ja viihtymistään. Halusin toivottaa hänelle onnea ja hyviä jatkoja, ja sitten petiin painuessani nukahtaa ikävän ja hepotuksen kyyneliin. Minä rakastin häntä, sen tunteen yli tai ali en päässyt. Mutta ennen kaikkea kunnioitin häntä. Hän oli jotain muuta, todellakin. Hänessä oli kaikki hyvän ja tasapainoisen kissan ainekset, hän oli minua nuorempi, mutta ainakin kymmenen kertaa minua viisaampi ja kypsempi. Minä tiesin, että vaikka hän inhoaisi minua nyt niin paljon että minut nähdessään haluaisi sähistä minulle, hän kävisi kanssani perus-ystävällisen dialogin. Hän olisi ollut loistava päällikkö meille.

Lähdin reippaaseen puolijuoksuun. Minun täytyi etsiä se raja, vaikka minut otettaisiin vangiksi Eloklaaniin. Minun täytyi puhdistaa omatuntoni ja suuni tavoittamattomissani olevan unelmieni naaraan edessä. Minun täytyi nähdä Minttuliekki.

538 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Hän ei reagoinut, ei sitten tippaakaan sanoihini, joka oli sinänsä raivostuttavaa, koska yleensä puhuessa vastattiin kumminkin kun kysyttiin, saati puhuttiin. Hän ei vain sanonut asiaan juuta eikä jaata eikä tajunnut etten sokeana voinut lukea hänen kasvoiltaan paljoakaan mitään. Pelkästään kuulin asioita, joka oli joskus hyödyksi joskus haitaksi. Joskus oli parempi ettei edes pystynyt näkemään kaikkea, ei kaikkea halunnutkaan nähdä, mutta todellakaan kaikkea ei halunnut kuulla myöskään. En osannut päättää olinko mielummin kuuro vai sokea, mutta joskus olisi ihan kiva ehkäpä ketun papanat soikoon olla normaali kissa. Tuimapentukaan ei vastannut kysymykseen ja mietin mihin tämä oli menossa. Olisi sentään normaalia vastata sokealle kun puhutaan eikä juonia selän takana. Onneksi siskoni astui viereeni jatkamaan keskustelua. Hän tuntui olevan tässä paljon parempi, sai sentään kollit puhumaan itselleen. Tympäännyin koko tilanteesta. Yrittäisivät edes kuten minä. Äänet päässänikään eivät antaneet helpottaa, enkä ollut aivan tässä hetkessä pinnalla. Oli ongelmallista tehdä lainkaan kontaktia kun kissat eivät osanneet lainkaan puhua. Siskoni puhui parhaimmillaan Sähkötassun kanssa, saaden keskustelun hyvälle tahdolle. En lainkaan pitänyt siitä miten hyvin nämä kaksi tulivat toimeen, he olivat aivan liian läheisiä minun makuuni heti alkuun. Lehtipennun pitäisi silti pitää varansa tai pian totuus iskisi häntä päin naamaa kuten kivilattia konsonaan. Olisi hänen ongelmansa jos hän liitoutuisi väärien kissojen kanssa ja joutuisi katumaan sitä myöhemmin kun nämä olivat hyötyneet siskosta kaiken. Mutta oli minun tehtäväni isoveljenä kertoa hänelle olla luottamatta joka silmää vinkkaavaan kolliin heti ensi kerralla. Sillä tavoin ei olisi kuin heikko erakko. Lopulta kaksikko nousi ylös sanomatta sanaakaan. Herra hyvä-poika-käytöstavoilla ei siis omannut niinkään hyviä käytöstapoja. He vielä hyvästelivät mäntyviikesen, halusin tassuttaa heidän peräänsä ja käskeä odottamaan, halusin itsekin oppia jotain enkä vain istua kököttää paikallani. Heräsin viimein kunnolla tähän maailmaan, kun siskoni ehdotti lenkkiä leirissä.
”Vaikka”, Tokaisin, kosken omannut muutakaan tehtävää pentutarhan sisäpuolella. Samalla olisi oiva tilaisuus mainita toisen käytöksestä. Niin paljon asia minua tympi. Lähdimme turkit hipoen kulkemaan ulos pentutarhasta. En käyttänyt siskoani paljoakaan apuna, vaikka hän oli jatkuvasti siinä vara tassunani. Tunsin kuinka melkein halvaannuin äkkinäisestä kylmästä ilmasta, ja sain kylmiä väreitä ympäri kehoa. Turkkini pörhistyi samassa kun lämmin aalto kulki läpi kehoank. Tietty kunnioitin sähkötassua, mutta jos tuo todella oli niin ääliö ettei lähtenyt puhumaan muulle kuin siskolleni, saati mitä hän siskostani sitten halusi tai luuli hyötyvänsä, hänestä ei ollut muuta kuin harmia. Harmeja kohdattiin joko kynnet valmiina tappeluun tai vältettiin normi tavan mukaan. Minulle toinen vaihtoehto ei ollut koskaan mieluisa. Saati Tuimapentu, hän ei edes jaksanut avata suutaan, hän ei pitkälle pääsisi istuessa suu kiinni nurkassa. Uskoin meidän kyllä pärjäävän kahdestaan jos halusimme, mutta tosiasia oli se että tuskin Lehtipentua kiinnosti paljoltikaat. Hän etsisi aina vain jotain seuraa johon luottaa ja uskoutua, eikä pieni seura kelpaisi.
”Saati pieni tipu kuten sinä”, Harhani sanoi lehden suunnasta. Niin, kuten pieni tipu kuten minä. Luimistin kulmiani luottaen nyt siskoni näkökykyyn ohjata meitä. Painauduin takaisin mieleeni miettimään sitä mitä Sähkötassu ja Tuimapentu halusivat Lehtipennusta. Kerran he puhuivat hänelle ehkä siskostani oli hyötyä heille enemmän kuin minusta. Niin kait. Ei siskoni ollut mikään terävin katti klaanista, eikä uskollisin. Hän laittaisi aina itsensä etusijalle. Jos todella mietti hänestä ei hyötynyt liittoumassa. Vaikka hän osasikin paljoa kaikkea, hän olisi varmasti pelastamassa oman nahkansa tappelussa. Siinä meissä oli ero. Minä olin aina valmiina syöksymään kivun eteen ottaakseni pois sen toisilta, kun taas Lehtipentu oli antamassa kivun toisilleen itseltään. En ollut varma antaisiko tuo minullekin samanlaisen kohtalon kuin muille. Pelastaisiko tuo edes veljensä nahkaa ennen omaansa?
”Miksi pelastaisin?”, Ääni jatkoi. Lopeta, sanoin sille heti päässäni. Kai keskustelut äänen kanssa olivat todella näin huomaamattomia kun siskonikaan ei huomannut minussa mitään. Kai olin tosissani aina vain näyttämässä ilmalle hampaita tai murisemassa satunnaisesti. Kuuntelin puoli korvalla kun siskoni hymähti, heilautin korvaani merkiksi että olin jotenkuten kuulolla jos hänellä olisi jotain den arvoista sanottavaa.
”Luuletko Sähkötassun ja Tuimapennun olevan luotettavia?”, Siskoni aloitti, nostin katseeni toiseen. Oikeastikko? Luottaisiko hän jokaiseen kolliin yhden päivän kokemuksella? Sellainen olisi heikkoutta, eikä sellaiseen olisi tarve nojata. Näytin siskolleni vähäsen hampaitani. Lima aivoinen, oliko hänellä edes mitään aivojen sijalla?
”Kehenkään ei pidä luottaa päivän perusteella Limanuljaska. Heidän pitää ansaita luottamus”, Sihahdin ehkä normaalia äkäisempään tapaani naaraalle. Hän tuhahti miettien sana järjestelyään uudelleen. Niin hän saisikin miettiä, tuo oli täysin haaveita heittelevää.
”Mutta pidemmän ajan päälle”, Hän korjasi. No nyt oli parempi sanajärjestely. Niin, pidemmän ajan päälle? Tietty ei. Asia oli ilmiselvä. En luottanut heihin pätkääkään.
”Puhumme Kuolonklaanilaisista, he tavoittelevat vain omaa etuaan ja sitten lähtevät. En usko heidän olevan lainkaan eroavia siitä”, Tokaisin. Miksi he edes olisivat erilaisia, mitä he tavoittelivat? Olisiko järkeä aloittaa jos koko idea on tuhoon tuomittu. Kyllä, Sähkötassulla oli arvokkaan tuntuinen ”aura”, ilmapiiri. Hän sai itsensä näyttämään arvokkaalta, joten hän olisi varmasti limanuljaska. Hän ei ollut ansainnut luottamusta vielä, ei todellakaan, mutta mielenkiintoni he olivat herättäneet.
”Mutta on selvää että he haluavat jotain sinusta, eivät välttämättä minusta, mutta sinusta kylläkin”, Tokaisin. Me molemmat kuuluimme pakettiin eikä meitä niin vain erotellut jos halusi vain toisen. Halusin ainakin uskoa asian olevan näin. Tuimapentu oli selvästi lopettanut harjoituksensa lyhyeen, sillä kuulin askeleet lähestyvän meitä. Ne tutut askeleet. Lukitsin katseeni suuntaan jossa hän meni.
”Tuimapentu! Tule tänne!”, Sain hyvän idean. Siinä näkisi minkälainen kissa hän olisi luonteeltaan oikeasti. Tiesin täsmälleen mitä tekisin, sekä miten saada selville mitä oikeasti olisi meneillään.
”Leiki mukana”, Sanoin tasapaksusti hiljaisesti siskolleni, pidin katseeni lähestyvässä Tuimapennussa, päätellen kaiken täsmälleen askelista. Jos tämä toimisi,voisin miettiä toiseen luottamista jonkin verran.
”Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa? Mitä sanot? Sähkötassolle ei saa kertoa saa kertoa koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiiren aivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?”, Sanoin, yritin muka pitää ääneni vakavana.
”Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla”,Se oli juoni. Toisen reagtio. Antaisiko hän minun haukkua Sähkötassun huolitta, sanoisiko hän mitään, levittäisikö hän sanaakaan, kuulisiko koko klaani asiasta. Miten hän arvosti pentuja saati Sähkötassun sisarusta. En tiennyt mitä odottaa toiselta, en ainakaan malli vastausta, ehkä toisin päin. Odotin ennemmin että seuraavaksi meidän pitäisi olla selittämässä Punatähdelle kuinka koko asia oli ”leikki” eivätkä kyseiset oppilaat edes tienneet asiasta mitään. En kuitenkaan antanut tämän naurettavan skenaarion näkyä ilmeessäni, toivoin ettei se näkynyt siskonikaan ilmeessä. Vastaisi nyt edes jotain, eikä olisi vain hiljaa pyörittäisi silmiään ympäri.

//1014 sanaa
//Tuima? Lehti?

Kirjoittaja: Rita

”Hyvä kysymys, mutta sitä kannattaisi kysyä itse varapäälliköltä. Muistahan, että tuoreet oppilaatkin olivat ennen pentuja, eikä heidän tietämyksensä ole rajaton”, Sähkötassu naukaisi, ”Mutta kannattaa ainakin aloittaa siitä, että tekee kaikkensa.” Tehdä kaikkensa. Selvä. Niin minä tekisin. Kasvoilleni meinasi puhjeta pieni hymy, mutta pysäytin sen ajoissa. En tiennyt mitä tässä kissassa oli, mutta jotenkin hän herätti minussa samaan aikaan kiinnostusta, kyseenalaistusta, mutta myös hiukkasen arvostusta. Sähkötassu kääntyi Tuimapennun puoleen, huikkasi jotain Puuviikselle ja he lähtivät yhdessä ulos opettelemaan taisteluliikkeitä. Osa minusta paloi halusta mennä heidän mukaansa, mutten halunnut näyttää epätoivoiselta huomionkerääjältä, ja sitä paitsi tiesin taistelutaitojeni olevan surkeat, enkä halunnut nolata itseäni vanhempien kissojen edessä. Minulla olisi varmasti tarpeeksi aikaa opetella taistelua sitten, kun minusta tulisi oppilas. Päätin jo nyt mielessäni opetella taistelemaan mahdollisimman ahkerasti. Se olisi varmasti hyödyllinen taito. Toivoin vain, että saisin hyvän mestarin, joka ei olisi liian epävarma ja osaisi oikeasti opettaa.
Sähkötassu nyökkäsi meille hyvästiksi, ennen kuin katosi oviaukosta leiriin.
”Kiitos”, nyökkäsin kollille takaisin kunnioittavaan äänensävyyn, mutten ollut varma kuuliko hän enää minua. Käännyin Tipupennun puoleen.
”Taidan mennä kävelemään leiriin. Tuletko sinäkin?” kysyin veljeltäni hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Vaikka”, Tipupentu maukui, ja niin mekin lähdimme leiristä ulos odotettuamme hetken, että Sähkötassu ja Tuimapentu olisivat varmasti leirin ulkopuolella. Pujahdin pentutarhan suuaukon läpi leiriin väristen hiukan, kun tarhan lämmin maidontuoksuinen ilma vaihtui kylmempään. Paksummasta turkista olisi talvella tosiaan hyötyä. Aloin kävelemään pois pentutarhalta päin Tipupentu rinnallani, asetellen sirot tassuni varmanoloisesti toisensa eteen. Kylkemme hipoivat toisiaan tuoden minulle lämpöä, ja Tipupennulle jonkin sortin suunnistusapua. En totta puhuen ollut aivan varma, kuinka paljon ihokontakti auttoi veljeäni loppupeleissä kulkemaan, mutta olimme tottuneet kulkemaan näin. Se tuntui luonnolliselta. Tunsin veljeni kylkien kohoilun hengityksensä mukana, ja huomaamattani oma hengitykseni otti saman rytmin.

Ajatukseni hakeutuivat miltei heti äskeiseen keskusteluun vanhempien kollien kanssa. Jos totta puhutaan, ihailuni Sähkötassua kohtaan oli jo herännyt. Se ei ollut mitään romanttista nähnytkään, vaan oli pikemminkin ihan vain arvostusta ja kiinnostusta kollia kohtaan, sillä olihan tuo varapäällikön poika. Hyvä niin. Olin tarkkaillut Tuimapentua jonkin verran pentutarhassa, ja vaikken tiennyt juuri paljoa vanhemmasta pennusta, hän vaikutti myös mielenkiintoiselta, joskin jurolta kissalta. Paloin halusta selvittää, olivatko he luotettavia tai ylipäänsä aikani arvoisia. Minun ja Tipupennun kannattaisi yrittää päästä heidän suosioonsa saadaksemme heistä mahdollisesti liittolaisia. Joidenkin korviin saattaisi kuulostaa hupsulta, että halusin liittolaisia, mutta nyt emon ja isän mentyä pois halusin kissoja, jotka pitäisivät puoliani. Etenkin Kuolonklaanissa jossa elämä saattoi välillä olla hyvinkin julmaa, oli hyvä olla hyvissä väleissä tiettyjen kissojen kanssa. Sähkötassu ja Tuimapentu olisivat erinomaisia; Sähkötassu oli varapäällikön pentu, ja Tuimapentu oli isokokoinen ja vahvanoloinen, joten oletin hänen olevan hyvä tappeluissa. Lisäksi hän näytti vähän pelottavalta tuimine katseineen, joka olisi hyvä piirre jos toisten uhkailu tulisi tarpeen. Yrittäisin vielä arvioida koko tilannetta parhaan kykyni mukaan, sillä en halunnut hypätä johtopäätöksiin. Halusin varmistaa, että Sähkötassu ja Tuimapentu olivat luottamuksen arvoisia ennen kuin yrittäisimme saada heidät liittolaisiksemme.

Hymähdin itsekseni. Ehkä analysoin tilannetta liikaa. Saattaisi olisi parempi, että Tipupentu tutustuisi heihin ensin. Koska he kaikki olivat kolleja, ehkä he ymmärsivät toisiaan paremmin tai jotain. Ehkä sillä ei tosin olisi merkitystä. Ja sitä paitsi pelkäsin veljeni temperamentin pilaavan suunnitelmani. Tipupennun temperamentti ei haitannut minua pätkän vertaa, asia oli oikeastaan päinvastoin, mutta vaatisi ehkä vähän aikaa, että muut tottuisivat siihen. Toisaalta hän tekisi ainakin vaikutuksen. Pitäisi muistaa miettiä asiaa yhdessä veljeni kanssa. Katsahdin vierelläni kävelevään Tipupentuun, joka näytti myös olevan ajatuksissaan.
”Luuletko Sähkötassun ja Tuimapennun olevan luotettavia?” avasin keskustelun veljeni kanssa suoralla kysymyksellä.

//Tipu?
//sanoja 555

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tuimapennun kokeillessaan esittämääni liikettä, hän muksahti kuonolleen, mutta nousi ihailtavan sisukkaasti ylös, eikä jäänyt vaan rypemään epäonnistumiseensa. Kolli kääntyi pikaisesti minun suuntaani keltaiset silmät kiiluen.
“Mitä sanoitkaan tasapainosta?” kolli sanoi ja hänen äänessään oli kuultavissa melkein olematon huvittuneisuuden sävy, mutta siellä se oli.
Pyöräytin silmiäni kasvoillani hieman huvittunut hymähdys vilahtaen ja nousin ylös. Viitoin Tuimapennun takaisin seisomaan, jotta voisin ohjeistaa häntä.
Minua vähän häiritsi kollin koko, sillä hän oli minua jo aavistuksen suurempi. Hän oli selkeästi suurempi kuin muut ikäisensä. Tunsin tarvetta kohentaa ryhtiäni ja nostaa leukaani ylöspäin, sillä en olisi halunnut jäädä kakkoseksi pennulle. No melkein oppilaalle, mutta silti.
Seisoin Tuimapennun vierellä, kun tämä otti tukevan asennon. Asento oli tukeva niin kauan, kunnes nostaisi tassun ylös, sillä silloin painon olisi jakauduttava uudestaan vähemmälle määrälle tassuja ja jos siihen ei ollut valmistautunut, niin kävin niin kuin Tuimapennulle oli juuri käynyt.
Laskin valkopäisen häntäni kollin selän takaosaan. Häntäni näytti vähän salamaniskeneeltä, kuten aina.
“Siirrä painoasi hieman enemmän taaksepäin. Kun paino on pääosin takajaloillasi, sinun on helpompi käyttää etutassujasi hukkamatta tasapainoasi”, naukaisin tyynesti ja vedin häntäni pois. Istahdin vähän kauemmas ja annoin Tuimapennun hakea asentonsa uudestaan. Se näytti jo aivan kelvolliselta. Kun kolli nosti suurehkon käpälänsä ilmaan, hän sai kuin saikin pidettyä tasapainonsa kurissa ilman sen suurempia horjumisia.
Tuimat silmät vilkaisivat minuun. Räpäytin silmiäni hyväksynnän merkiksi. Pennulla ei ollut mennyt kauaa ymmärtää taitoon vaadittua tekniikkaa, kun sen vain oli selittänyt. Uskoin, että kollista saattaisi kuoriutua vielä jonkinmoinen taistelija.
“Nyt keskitymme siihen, miten iskusta saa voimakkaan. Kaikki lähtee kehosta. Sinun ei tule iskeä pelkällä tassullasi, vaan käytä voimaa kehostasi. Ensiksi näytän, kuinka ei pidä tehdä ja sen jälkeen, miten kuuluu”, mau’uin matalasti.
Asetuin Tuimapennun äskön oppimaan asentoon, nostin tassuni ja heilautin sitä säälittävän näköisesti. Iskuni oli ollut tarpeettoman nopea, mutta sitäkin heikompi. Se näytti vähintäänkin sähläykseltä. Sen jälkeen toistin liikkeen siten, että iskun voima tuli kehostani. Silloin isku oli siisti ja helposti hallittava. Eikä pidä unohtaa voimakasta. Nyt antaisin vielä Tuimapennun kokeilla ja jos hän olisi viisas, hän yksin harjoittelisi opettamaani ja loistaisi oppilaana.
Tämän jälkeen päästäisin kollin takaisin omiin puuhiinsa. Luultavasti pyytäisin Tuimapentua menemään itse takaisin pentutarhaan, sillä en jaksaisi kohdata muita pentuja tällä hetkellä uudestaan.
Tuimapennun seura oli ihan siedettävää. Toisin kuin suurin osa muista, hän osasi olla hiljaa, kun ei ollut asiaa. En minä silti mikään ystävä hänen kanssaan ollut.
Jos saisin valita, hioisin varmaan itse omassa yksinäisyydessäni Jyrkänneloikan näyttämiä taisteluliikkeitä joka päivä. Välillä kuitenkin piti astua yli oman mukavuusalueensa ja ottaa selvää, mitä klaanissa oli meneillään. Halusin tietää jokaisesta kissasta perusasiat, joiden perusteella voisin arvioida heitä ja asettaa heidät mielessäni niihin, jotka olivat uskollisia ja joista saattaisin hyötyä joskus, hyödyttömiin tai niihin, jotka olivat vain liian ärsyttäviä. Ei kukaan mistään ryhmästä riippumatta mitään erikoiskohtelua saisi, olin kaikille samanlainen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. En halunnut hankkia turhia vihollisia, niinkuin ei kukaan järkevä kissa. Viholliset vain hankaloittaisivat matkaasi kohti omia päämääriäsi, sillä haluavat sinun epäonnistuvan.

//Tuima?
474 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Astelin edellä ulos pentutarhasta miettien, mihin hankaluuksiin Tipupentu vielä suunsa kanssa joutuisi. Oli paras sanoa vain tarpeellinen, ja pitää muuten suunsa kiinni. En voisi kuvitella viihtyväni pidempään puheliaan kissan seurassa, jolla oli vain turhuuksia sanottavana. Toisaalta joku ujompi kissa saattaisikin pelätä kollin sanoja, joten siinä mielessä piirre oli ehkä hivenen hyödyllinen. Lehtipennusta taas en oikein ottanut selvää. Minua kuitenkin kiinnosti tietyllä tapaa ottaa selvää siitä, millainen naaras todella oli. Ehkäpä kaksikko ei ollut aivan niin ärsyttävä, mitä olin aluksi ajatellut. En siltikään tiennyt, halusinko olla heidän kanssaan tuon enempää tekemisissä. Olin hieman helpottunut päästessäni ulos pentutarhasta, ja seuraavaksi mahassani kihisi pieni jännitys. Piilotin jännityksen parhaani mukaan, sillä en halunnut Sähkötassun huomaavan. Jännitys johtui siitä, etten halunnut missään nimessä vaikuttaa surkealta kollin silmissä. En vain voisi epäonnistua. Sähkötassu oli tällä hetkellä ainoa siedettävä kissa koko klaanissa. Oikeastaan arvostin todella paljon sitä, että kolli halusi näyttää minulle oppimiaan liikkeitä.
“Näytän sinulle ensin malliksi ja sitten voit yrittää sitä itse. Sitten sanon mitä kannattaa korjata”, Sähkötassu keskeytti ajatukseni, ja keskityin katsomaan tarkasti, mitä kolli ensimmäisenä näyttäisi. Hän näytti liikkeen, ja yritin parhaani mukaan painaa mieleeni, mitä Sähkötassu missäkin vaiheessa teki.
“Ensiksi sinun täytyy hallita tasapaino, jotta voit opetella yhtäkään liikettä”, soturioppilas selitti ja antoi minulle merkin kokeilla perässä. Nyökkäsin merkiksi siitä, että olin valmis. Nostin etutassuni ylös, ja kuten Sähkötassukin oli tehnyt, huitaisin voimakkaasti eteenpäin seinämästä sojottaa kortta, jollaista oppilas oli myös huitaissut. Unohdin kuitenkin tärkeimmän asian, tasapainon. Sähkötassu oli vasta sanonut, että ensin täytyi hallita tasapaino, ja minä olin lähtenyt suorittamaan liikettä sivuuttaen ohjeen täysin. Muksahdin nenälleni, mutta nousin salamannopeasti ylös. Käännyin hitaasti katsomaan vaaleanharmaaraidallisen kollin suuntaan, sillä halusin nähdä tämän ilmeen. Juuri tämän olisin halunnut välttää. Olin epäonnistunut ehkä kaikista helpoimmassa liikkeessä. Tiesin, että minun olisi vain pitänyt ottaa tukeva asento ja ladata huitaisuun vähemmän voimaa, niin en olisi kaatunut niin herkästi.
“Mitä sanoitkaan tasapainosta?” hymähdin naama peruslukemilla, mutta pieni huvittuneisuus saattoi erottua äänestäni.

// Sähkö?
// 313 sanaa