Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Onkohan Eloklaani yhtään samanlainen kuin Kuolonklaani? Ovatkohan heidänkin oppilaansa käyneet salaa Kuolonklaanin reviirillä?” Sulkatassu mietiskeli. En oikein pitänyt siitä, kuinka huolettomasti hän oli Eloklaanin reviirillä. Minun tehtäväkseni jäi tarkkailla mahdollisia lähestyviä ongelmia ja vaaroja – tai siltä ainakin minusta tuntui. Tässä ei ollut kyse mistään rohkeudesta. Ei se osoittanut rohkeutta, että kulki uhkarohkean rennosti vihollisklaanin alueella. Tässä oli kysymys järjestä, enkä tiedä missä Sulkatassun järki tällä hetkellä oli. Hänen seikkailunhalunsa tuntui sivuuttavan hänen muut ajatuksensa.
”Uskon, että Eloklaanissa on loppujen lopuksi melko paljonkin samanlaisuuksia Kuolonklaanin kanssa, lukuun ottamatta perusluonnetta. Muistat varmaan, että yksi klaanin perustajista oli itse Kuolonklaanilainen ja hän oli oppinut kaikki tapansa ja perinteensä meiltä. Tämän takia uskon, että elämä Eloklaanissa ei ole kovin erilaista, mutta ei sitä voi loppujen lopuksi tietää, jos ei ole itse Eloklaanilainen tai muulla tavalla asianomainen”, vastasin ääntäni madaltaen. Jokainen askel ja raksahdus, kuulosti sillä hetkellä kymmenen kertaa kovemmalta ja jokainen sana tuntui kaikuvan taivaalla pidemmän ajan, kuin yleensä. Sen aiheutti metsässä piinaava hiljaisuus sekä tietämättömyys. Lyhyen tauon jälkeen sanoin vielä:
”Enkä usko, että Eloklaanin oppilaat uskaltavat käpälällään astua meidän maillemme. He saisivat kunnon selkäsaunan.” Sulkatassu vilkaisi minua sivusilmällään. Keskustelumme taukosi, sillä naaras ei enää sanonut mitään, enkä minä turhan takia jatkanut. Jäin miettimään sanojani. Koska yksi klaanin perustajista oli Kuolonklaanilainen, se tarkoitti sitä, että he tiesivät perustaisteluliikkeitämme. Se ajatus kiusasi minua hieman.
Matkalla länsirajalle sisareni keskittyi kaikkeen epäolennaiseen – niin kuin seikkailuilla yleensä tehtiin. Hän katseli kiinnostuneena kaikkea uutta. Kyllähän se kaikki oli uutta, mutta silti aivan tavanomaista. Mikään ei omassa mielessäni vetänyt vertoja Hehkulammen kauneudelle yöaikaan, ja onnekseni se oli Kuolonklaanin reviirillä. En uskonut, että koskaan löytäisin mitään sen kauniimpaa. Sen jälkeen suuntasin ajatukseni takaisin raidalliseen sisareeni ja mieleen nousi kysymys, jonka vastausta en tiennyt halusinko oikeasti kuulla.
”Miten käy, kun seikkailunnälkä iskee seuraavan kerran ja Eloklaanin reviiri on jo koluttu? Voit olla varma, etten lähde yhtään tätä pidemmälle”, sanoin heilauttaen paksua häntääni ja vilkaisten melko vakavalla ilmeellä Sulkatassua. Meillä olisi velvollisuuksia klaanissa, emmekä me voisi sivuuttaa niitä seikkailujen tähden.

//Sulka?
327 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

”Hei villisielu, voidaanko lähteä kävelylle?”, Kuulin turhan tutun äänen takaani. Täytyi sanoa että oli aina vaikea olla vihainen hänelle kun näki hänen naamansa, tai kuuli sen äänen. Mutta en koskaan syvällä voinut enää antaa anteeksi ja sitten kaikki menikin niin vaikeaksi että äh.. Niin, ei vain pitäisi yli ajatella. Minulla olisi illalla vielä partio, mutta en uskonut ellei kollilla ollut oikein pitkää asiaa että meillä venyisi. Ei hänellä yleensä ollut, mitä muka hänen hiiren aivonsa edes keksisivät minulle valittaa. Olin juuri ollut aukion laidalla sukimassa turkkiani, eikä se ollut edes enää pahassa kunnossa.
”Toki”, Tokaisin kollille pienen tekohymyn toiselle suoden. Hän oli sentään kumppanini joissain arvoissa, vaikka kuinka väärää se olisikin. Noh, olihan meillä jo Mustikkatassu, hänessä meni kaikki toivo suku juuren jatkamiseen. En edes halunnut ajatella Ruskaa.. Miten toisella meni? Kerran Mustikkatassukin läheni soturi ikää niin lähenisi hänen pentutoverinsa. Voih.. olikohan kollilla jo kumppania? Saati miten toisen elämä edes meni. Kyllä minä olin huomannut kollin tukeutuvansa esi isiinsä vaikeina aikoina, mutta miten Mustikkatassu pärjäisi? Olisiko hän oikeasti turvassa tässä klaanissa.. Karhumyrskyn kanssa. Olinko tehnyt virheen kun olin antanut vain toisen pennun pois? Tai kun olin antanut Ruskan elää? Olivathan Taivaslaulu ja Merkurius pitäneet nimestä kiinni.. Niin, en pystynyt tietämään oliko hän enää minun ruskani.
”Olet käyttätynyt hyvin.. hermostuneesti lähi aikoina? Onko kaikki kunnossa?”, Kolli kysyi. Niin, olimme leirin ulkopuolella. Oikeastaan en edes hätkähtänyt hänen ääneensä, vaan aivan sitä ennen olevaan turkin kosketukseen. Ai oliko Karhumyrsky huomannut? Hän ei ollut edes huomannut pahaa oloani kun olin käynyt ruokkimassa pentuani silloin, mutta nyt jokin näytti olevan huonosti. Mustikkatassukin osasi helpommin huomannut tunteeni.
”Ei? Kaikki on kunnossa”, Tokaisin. Niin, klaanissa ei ollut edes käynyt mitään mullistavaa. Karhumyrsky oli tosin ollut aivan tarpeeksi muiden kissojen kanssa. Kyllä olin lapsellinen ja omistava! Mutta niin oli hänkin, hän oli ajanut ihan sen takia Lauhalaukan pois klaanista. Tai en minä tiennyt. Oli hyvin.. vaikea sanoa. Vaikea sanoa mitä? Mikä oli enää totta tässä valheiden verkossa, klaanissa jossa olin. Sitten tajusin asian. Ei hän minua tarkoittanut, hän puhui itsestään. Hän oli hermoissaan! Aloin miettimään mitä olin nähnyt lähi aikoina, mutta en vain saanut päähäni mitä kolli olisi voinut tehdä. En tiennyt mitä pelätä, sillä kukaan ei ollut kuollut vielä.
”Mitä sinä siis aiot?”, Aloitin. Olimme pian saapumassa Hehkulammelle, tietty menimme tänne. En ihmetellyt enää minne menisimme, se olisi aina tänne. Vaikka sen vesi aina muistuttaisi minua Lauhalaukasta.. ajastamme täällä, sekä hänen silmistään. Niin, ei se ollut ohi. Ei olisi kauan kun hiirenkorva saapuisi taas laaksoon.
”Mitä meinaat?”, Hän kääntyi minuun muka hämillään, katsoin häntä pitkään ja hän tiesi että olin voittanut tämän erän. Kolli huokaisi, pudistaen päätään eiksi kääntäen katseensa veteen. Niin kamalia ja kauniita muistoja yhdestä lammesta. Lopulta minäkin laskin analysoivat silmäni veteen. Se ei hyödyttänyt mitään katsoa häntä jos hän ei puhuisi.
”Aion tuhota elo klaanin pohjimmiltaan, pala palalta”, Niin, siinä se tuli, se tuli joka hänessä paloi. Kollin murina tuli jostain niin syvältä kurkusta. Kukaan ei ollut vielä kuollut.. nimen omaa vielä. Nostin toiseen hitaasti katseeni, oikeasti? Ei? Menin jumiin aivan paniikkiin. Kun olin hetki sitten miettinyt lähettäväni Mustikkatassun Eloklaaniin.
”Sinä, mitä?”, Murisin. Kerrankaan kolli ei nostanut niljakkaita silmiään vedestä. Ensinnäkin jos kolli sai aloittaa klaanin tuhoamisen hän aloittaisi varmasti Lauhalaukasta. Enkä voinut sallia sitä. En pennun takia.. jos Ruska oikeasti pääsisi viimeinkin Eloklaaniin hän ei olisi orpo.. hän ei ehkä edes pääsisi eloklaaniin jos kukaan ei olisi löytämässä toista klaaniin. Turkkini pörhistyi, kun painauduin matalaksi. Tämä oli vain jotain niin luonteeni vastaista. Kaikkineen osineen.
”Kuuletko mitä sinä sanot? Kuuletko edes miten järjetön ideasi on?!”, Murisin. Kolli käänsi minuun katseensa, yritti etsiä jotain naamaltani. Mutta nyt tiesin napsahtaneeni kunnolla. Olin valmis tappamaan kollin siihen ja juoksemaan sen jälkeen. En ollut enää hänelle mitään velkaa.
”Villisielu ajattele nyt! Olet aina ollut uskollinen klaanille ja varmasti ymmärtäisit jos olisit täysissä järissä! Koko klaani on pilkka pimeyden metsälle ihan vain elämällä! Se kaikki on pian poissa ja poikammekin on turvassa!-”, Sitä enempää en kuullut, olisi kuin sumu olisi peittänyt kaiken järkevän ajattelun. Tiesin kollin heikkoudet, olin häntä jopa parempi. Pystysin helpolla tekemään kaiken, niin kauan kun kukaan ei tullut väliin. En pelännyt käyttää kynsiä, kun hyppäsin suoraan Karhumyrskyn kimppuun. Yritin heti päästä kollin kurkun kimppuun, mutta toki se ei toiminut. Hän tiesi myös omat heikkouteni. Hän tosissaan yritti vältellä satuttamasta minua ja päästä pois kynsien välinästä kun pyörimme. Kunnes tunsin veden ympäröivän itseäni. Olimme tulleet liian rantaan ja nyt minä olin selkä veteen painettuna. Kolli otti hetkellisen kylmän shokistani kaiken irti. Olin osunut juuri kohtaan jossa jää ei ollut kestävää joten olin tosissani selkä nyt märkänä. Hän painoi tassullaan päätäni taaemmaksi, ja yritin todellakin räpiköidä. Yritin. Mutta kaikki mitä näin oli kuplia. Hän itse oli perääntynyt, piteli enää rintakehästäni kiinni. Hän oli ajanut minut rannikkoon, niin rantaan että jos oikeasti saisin päätäni edes yhtään ylös pääsisin pintaan. Sainhan minä pari kertaa sen pintaan, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan hän painoi minut veden varaan, kunnes kaikki pimeni.

Kun heräsin tunsin pitkät kielen vedot turkillani. Olisin halunnut vain olla Pentutarhassa jo takaisin. Mutta kun tajusin missä olin rimpultelin irti. Tai, no, en minä tajunnut. Tajuntani.. oli heikkoa, näkö sumea, mutta sana Karhumyrsky oli tarpeeksi saamaan minut liikeelle, juoksemaan. En tiennyt minne juoksin. Näin sen verran sumeasti että osasin väistää puita, mutta olin aivan varma että kolli olisi tappanut minut siihen. Hän ei löhtenyt perääni, joten voisin ehkä jopa hidastaa joskus. Mutta en vielä. Jatkoin hetken matkaa kunnes en enää nähnyt kollia missään sumealla katseellani. Räpyttelin silmiäni kun kuulin outoa sumeaa ääntä, joka läheni. Näkökenttäni alkoi palautua, kunnes tajusin mitä tapahtui. Hirviö lähestyi. Sitten se kävi. Räks.

//918 sanaa
//Karhu palaa tuosta leiriin ja luulee että villi juoksi sinne vaan edeltä suutus päissään ihan tällä kertaa todella niin luullen. Kertoen klaanille niillä ollen jokin riita tai jotain xd
//Rapsu?

Kirjoittaja: Elandra

Pähkinäkorva: 5kp –

Sähkötassu: 39kp! –

Sulkatassu: 46kp! –

Tuimatassu: 49kp! -1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tiputassu: 23kp! –

Mahlahalla: 38kp! –

Lehtitassu: 10kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Raparperitassu: 32kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkajuova: 40kp! –

Villisielu: 6kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hiivin hiljaa lähes olemattoman aluskasvillisuuden seassa. Nenääni oli leijaillut tuore oravan tuoksu, ja jäljitin sitä parhaillaan. Orava oli kulkenut maata pitkin jo joitakin kymmeniä ketunmittoja. Haju voimistui askel askeleelta, joten minun täytyi kulkea hiljempaa. Tuuhea häntä vilahti jonkin matkan päässä erään pensaan juurikossa. Alaston pensas ei suojannut oravaa vihollisten katseilta. Kaikki lähietäisyydellä olevat takuulla olisivat nähneet oravan tuuhean hännän jo kaukaa. Painauduin maata vasten ja lähdin hiipimään eteenpäin kohti oravaa. Se kaiveli maasta jotakin, kenties lehtisateen aikaan piilottamiaan varastoruokia. Pidätin hengitystäni, sillä mokasin aina tässä kohdassa.
Olin surkea hiipijä, sillä kaikki kuulivat lähestyvät askeleeni lähes aina. En halunnut ottaa sitä riskiä, että orava pääsisi juoksemaan puuhun, sillä sinne minä en sitä seuraisi. Lähes olemattomat kiipeilytaitoni eivät nimittäin olisi auttaneet, vaikka lähtisinkin oravan perään. Oravat nimittäin liikkuivat ketterästi puissa, ja minä olin täysin vastakohta sille.
Olin juuri lähtemässä syöksymään kohti oravaa, mutta viimeisen askeleen kohdalla kuului rasahdus. Kirosin mielessäni, kun huomasin jalkani alla olevan oksan. Orava kääntyi salamana minun suuntaani. Sen silmät suurenivat kauhusta, kun pörröhäntäinen otus lähti juoksemaan täyttä vauhtia karkuun. Lähdin perään, mutta nopeasti oranssi eläin kiipesi lähimmän kuusen runkoa pitkin ylös.
”En olisi halunnutkaan saada sinua kiinni!” huusin oravan perään ärsyyntyneenä. Kaikki tiesivät, etten minä ollut hyvä saalistaja. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti laittaa minut kerta toisensa jälkeen saalistuspartioon. Halusiko varapäällikkö vain ja ainoastaan kiusata minua? Epätodennäköisesti, mutta siltikin minua ärsytti.
”Orava ei taida ymmärtää sinun puhettasi”, ääni sai minut säikähtämään. Olin vähällä loikata ilmaan, mutta onnistuin pitämään jalkani maan pinnalla. Siitä huolimatta säpsähdin erittäin selkeästi. Käännyin kohti Raparperitassua. Naaras oli ilmestynyt taakseni kuin tyhjästä. Tuon kasvoilla oli huvittunut virne.
”En oikein saa kiinni tästä saalistamisen ilosta”, naukaisin kiusaantuneesti naurahtaen. Raparperitassu tuntui huomaavan sen. Naaras ei voinut lopettaa hymyilemistä. Olihan se toki outoa ja samaan aikaan melko huvittavaa, että joku huusi oravan perään. Tai olisi ollut, jos se joku en olisi ollut minä. Minun olisi soturina pitänyt näyttää nuorelle Raparperitassulle esimerkkiä, eikä huudella typeryyksiä saaliseläinten perään.
”Onneksi minä en ole sinun mestarisi. Minusta tuntuu, ettei yhdestäkään kouluttamastani kissasta vain voi tulla hyvää saalistajaa, jos mestarina on tällainen kissa. Tuhkajuova on hyvä saalistaja, eikö vain?” kysyin naaraalta. Tuskin ketään haittaisi, jos hetken aikaa keskustelisimme. Voisin aina sanoa, että opetin Raparperitassulle jotakin oravan saalistamisesta. Muutakin kuin sen perään huutamista..

//Rapsu?
// 369 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu maisteli ilmaa Eloklaanin reviirillä. Sama sekametsä, joka alkoi Kuolonklaanin reviiriltä, jatkui myös rajan tällä puolen. Naaraskissa haistoi lähinnä vain voimakkaan ketun jätöksen, mutta myös hieman Eloklaanin metsän tuoksua. Naaras tunsi olonsa vapaaksi. Hänestä tuntui, ettei mikään voisi enää ikinä pysäyttää häntä. Vapaus tuntui hyvältä. Sulkatassu poistui ensimmäistä kertaa Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle. Toki naaras oli kokeillut rajan ylitystä aiemminkin, mutta ei kahta ketunmittaa kauemmaksi. Naaras halusi nähdä ja kokea ihan kaiken. Hän halusi nähdä Eloklaanin reviirin ja tietää tästä täysin tuntemattomasta klaanista ihan kaiken.
”Onko mitään parempaa kuin pieni seikkailu? Mieti nyt, me olemme Eloklaanin reviirillä! Ihan kuin koko maailma olisi auki vain meitä varten”, Sulkatassu ei voinut lopettaa intoilua. Sähkötassu vilkaisi epävarmasti siskoaan, joka ei välittänyt veljen mulkoilusta.
”Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella pysyminen on ainakin paljon parempaa ajanvietettä”, paksuturkkinen oppilas vastasi. Sulkatassu sivuutti veljensä sanat. Sähkötassu oli aina vähän tylsä. Hän halusi vain tehdä kuten vanhemmat käskivät, eikä koskaan kuunnella omia ajatuksiaan. Olikohan Sähkötassulla edes sellaisia?
”Täällä päin eloklaanilaisten hajut ovat aika vahvoja. Käydäänkö reviirin länsirajalla ja palataan sitten samaa reittiä takaisin?” Sulkatassu ehdotti veljelleen. Sähkötassu katseli koko ajan tarkkaavaisesti ympärilleen. Veli kohautti lapojaan.
”Meillä ei ole hirveästi aikaa, mutta voimmehan me yrittää”, veli vastasi hiljaisella äänellä. Kun Sulkatassu käveli eteenpäin häntä pystyssä, hänen pentuetoverinsa kulki perässä aivan matalana.
”Onkohan Eloklaani yhtään samanlainen kuin Kuolonklaani? Ovatkohan heidänkin oppilaansa käyneet salaa Kuolonklaanin reviirillä?” Sulkatassu mietti ääneen ja käänsi katseensa Sähkötassuun ikään kuin odottaen tuon vastausta. Hän ei ollut aivan varma kuunteliko veli, sillä Sähkötassun pää kääntyili koko ajan puolelta toiselle. Veli tarkkaili ympäristöään Sulkatassun mielestä aivan liian tarkasti.

//Sähkö?
// 258 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Nelistimme kohti pohjoisrajaa, jossa löytämäni ketunjätökset toivon mukaan vielä olisivat. Minulla oli pieni pelko takaraivossa kiinni jäämisestä, sillä en halunnut rangaistusta, joka vaikuttaisi matkaani kohti soturiutta. Ravistin ajatukset päästäni, jotta voisin keskittyä täysin siihen, että niin ei kävisi. Kaiken a ja o oli peittää jälkemme tarpeeksi hyvin.
Korvani pyörivät siinä hölkätessämme ylimääräisten kissojen varalta ja pysyin muutenkin hiljaa, vaikkei vähäsanaisuuteni uusi asia ollutkaan. Sulkatassu pysyi myös hiljaa, joka oli yllättävä saavutus, sillä tiesin minkälainen innostus poreili hänen sisällään.
Rauhallinen viima nuoli turkkiani virkistävästi. Edessämme alkoi jo häämöttämää kohteemme. Hidastimme, kun pohjoisraja oli tassujemme juurella.
”Tuo kivi tuolla”, naukaisin ja viitoin hännälläni noin viiden ketunmitan päässä olevaa melko suurta kiveä. Sen juurella pitäisi olla avaimemme anonyymiin tuoksuun. Ei, ei tuoksuun vaan lemuun. Minua hieman inhotti ajatus siitä, että sotkisin itseni ketun ulosteisiin. Ja ei, en ole mikään hienohelma. Minulle ei ole ongelma liata itseäni, mutta tämä asia inhottaisi kissaa kuin kissaa.
Tassutimme kiven juurelle ja laskin kuononi maahan etsien kohdan, jossa jätökset olivat – eikä se ollut vaikeaa. Tarjouduin likaamaan itseni ensin ja Sulkatassu suostui hieman ihmetellen intoani. Halusin vain saada sen pois alta. Homman hoidettuani tein Sulkatassulle tilaa ja hän toisi sen, mitä olin hetki sitten tehnyt. Vaikka kumpikin omaksuimme saman ajatuksen ulosteiden inhottavuudesta, emme valittaneet ääneen.
”Lähdetään sitten, ei ole aikaa hidastella”, naukaisin puoliksi murahtaen, sillä en ollut kaikista vapaaehtoisin tähän koko seikkailuun. Kyllä minua aivan vähän kiinnosti Eloklaani ja sen reviiri, muttei niin paljon, että olisin kehitellyt suunnitelman, jonka avulla pääsisin tutkimusmatkalle, jonka paljastumisesta meille seuraisi vain hankaluuksia. Eloklaani voisi vaikka luulla meitä Kuolonklaanin lähettämiksi vakoojiksi ja käydä kimppuumme. Naapuriklaanimme voisi myös purkaa kaikki klaanien väliset sopimukset tempauksemme takia. En haluaisi tosiaan olla vastuussa siitä, mutta vielä vähemmän halusin sitä, että Sulkatassu vaeltelisi yksin vieraan klaanin reviirillä ja tuli yksin hyökkäyksen kohteeksi.
Matkamme Eloklaanin rajalle meni pääosin hiljaisuudessa, mutta vaihdoimme myös muutaman sanan. Kun saavuimme rajalle pysähdyimme ja katselimme eteenpäin hetken. Ympärillämme ei leijunut vasta kulkeneen partion hajua, joka oli hyvä ja huono samaan aikaan. Emme tienneet, koska partio tulisi, sillä emme tienneet partiointiaikatauluista, mutta toisaalta emme ainakaan aivan heti jäisi kiinni, sillä partiota ei ollut juuri nyt lähimailla.
Vilkaisimme toisiamme, jonka jälkeen Sulkatassu astui päättäväisesti rajan yli ja minä menin hänen perässään. Tuntui jotenkin oudolta astu tuon näkymättömän linjan yli. Se tuntui niin… väärältä. Tähän oikeutemme loppuivat.
Laskin vielä häntäni Sulkatassun selän päälle saadakseni tämän huomion. Tuntui myös siltä, että jos en tekisi niin, hän pinkaisisi innokkaasti tutkimaan. Käännyin katsomaan sisartani vakavasti.
”Ja jos kuulemme partion, poistumme välittömästi. Eikö?” naukaisin ja silmäni kaventuivat hieman odottaen vastausta. Sukatassu pyöräytti silmiään hänen mielestään turhalle varovaisuudelleni.
”Joo joo”, hän tokaisi,”Päästätkö nyt irti ja mennään.” Huokaisin ja annoin Sulkatassun kulkea edellä. Saisi nähdä, mitä tästäkin tulisi.

//Sulka?
445 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Saalistaminen, se vasta hankalaa olikin. Yritin parhaani vaania hiirtä. Hiirenkorva oli vasta tuloillaan, joka toki tarkoitti että riista oli palaamassa, mutta sitäkin ettei riistaa vielä ollut tarpeeksi jotta tämä partio missä minä olin syöttäisi lähes tulkoot mitään. Kirosin kun otin väärän askeleen ja saalis pääsi karkuun. Tietty se pääsi karkuun! Tämä oli minun tuuriani eikä mitään unelmaa. Lauhalaukkakin oli poissa.. oli ollut jo tovin. Inhosin sitä faktaa, mutta ymmärsin kyllä että minun oli enää turha haaveilla, kolli olisi todella pois. Ja minä olin jäänyt niin sanotun lohdutus palkinnon kanssa, tai ainakin niin minusta tuntui. Olin yhä läheinen Karhumyrskyn kanssa vaikka mikään ei ollut enää samaa kuin silloin joskus. Joskus mietin oliko sitä ”kaikki meni hyvin ja olin onnellinen” aikaa edes olemassa. Piina, oikeuden halu, kosto piinasi turkkini alla jatkuvasti. Meille oli myös nimitetty uusia oppilaita sekä uusi parantajan oppilas. Olin kuullut pentu kaksikosta paljon puhetta mutta vielä koskaan en ollut kohdannut heitä.. sitten oli se kolmas josta en tiennyt paljoa myöskään. Olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan heihin ajallaan. Hiutaleviiksi keskeytti riistan etsintäni, kiikuttaen suussaan vaivaista päästäistä.
”Löysitkö mitään?”, naaras kysyi. Huokaisin ja pudistin päätäni eiksi. En aikonut kertoa kuinka surkeasti saalis olin päässyt suoraan tassuistani menemään.
”En, en juurikaan mitään”, Totesin siihen vielä päälle. Naaras selitti vielä pari sanaa ennen kuin palasimme loppu partion luo ja siitä leiriin.

//217 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Haukottelin unisena sammalilla kuunnellen toisten rauhallista tuhinaa tai turkin sukimista ja muuta rapinaa. Suurin osa nukkui edelleen, mutta osa oppilaista oli jo hereillä minä mukaan lukien. Täytyi sanoa, että herääminen ja yöunien nipistäminen saalistuspartion vuoksi, ei ollut houkuttelevaa. En oikein välittänyt saalistuksesta. Olimme ehtineet harjoittelemaan sitä pariin otteeseen mestarini kanssa, mutta tuntui niin kamalan tylsältä opetella jotain vaanimista. Olin minä jo ensimmäisen oravani saanut kiinni, mutta kauhean laajaa saalisskaalaa ei ollut vielä näkynyt. Tuoresaaliin hankkiminen klaanille oli kuitenkin hyvin tärkeää, joten taito olisi vain pakko opetella jotenkin. Mutta enemmän panostusta kannattaisi laittaa sellaisiin taitoihin, joista olisi enemmän hyötyä, kuten taisteleminen.
”Lintutassu? Tuimatassu? Tulkaa”, oppilaiden pesän suulta kuului naarassoturille kuuluva ääni. Kissa oli Lintutassun mestari Pikkukaaos, jonka oli määrä viedä minut ja Lintutassu aamupartioon hänen ja Kaaostuhon seuraksi. Pimentovarjo veisi minut tänään myöhemmin harjoittelemaan jotain uutta, sitä en tiennyt vielä, että mitä.
”Ala tulla”, kuului pesän suulta tiukempi Kaaostuhon ääni. Vanhempaa soturi ei kannattanut laittaa odottamaan, joten nousin ylös ja kiiruhdin Lintutassun tassun jäljissä leirin aukiolle. Huomasi, että Kaaostuho ja Pikkukaaos olivat sotureina aivan erilaisia. Eivätkä vain ikänsä puolesta. Kaaostuhosta olin saanut tietynlaisen kuvan heti ensimmäiseksi hänet nähtyäni, sillä hän lähettää jonkinlaista viestiä, että on pakko totella. Kaipa minä voisin vastaankin laittaa, mutta varsinkin oppilaana nousisi toisten silmissä hieman ylemmäs, jos kunnioittaisi vanhempia sotureita. Pikkukaaos taas vaikutti turhan ystävälliseltä, mitä olin häntä leirissä ruokaillessa tarkkaillut. Onneksi en ollut joutunut hänen oppilaakseen.
”Mennään!” vaaleanharmaan kollin ilmoitus sai kaikille vauhtia tassuihin. Lähdin heti hänen peräänsä jättäen kahden muun partion jäsenen perääni. Lintutassu kuitenkin loikki pian vierelleni ja loi minuun katseen selvästi aikeenaan sanoa jotakin.
”Oletko hyvä tässä?” naarasoppilas kysyi. Jouduin kiristämään vauhtia pysyäkseni Kaaostuhon perässä, jonka jälkeen keskityin paremmin toisen kysymykseen. Uskoakseni oppilas tarkoitti saalistamista. En minä nyt voinut sanoa olevani hyvä, muttei sitä pitäisi mennä kutsumaan itseään huonoksikaan. Niinpä päätin vastata niinkin epämääräisesti kuin:
”Ihan hyvä kai.” Lintutassu otti tämän ehkä merkkinä siitä, etten jaksaisi keskustella hänen kanssaan, mitä en jaksaisikaan tehdä, ja palasi takaisin mestarinsa vierelle. Heillä näytti juttu luistavan paremmin, enkä osannut sanoa kumpi heistä oli se puheliaampi ja kiinnostuneempi persoona. Pysyin Kaaostuhon takana, ja varoin menemästä liian lähelle. Hän oli partion johdossa, joten hän sai johtaa reilusti. Enkä kyllä olisi pysynytkään aivan perässä.
”Pikkukaaos mene oppilaasi kanssa tuonne”, kolli osoitti hännällään kahdelle muulle suunnan, ”tavataan myöhemmin tässä.” Ihmettelin, miksei soturi maininnut nimeäni, kunnes ymmärsin meneväni saalistamaan Kaaostuhon kanssa. Ai kuinka ihanaa, saisin näyttää heti, kuinka en onnistuisi saamaan edes nukkuvaa hiirtä kiinni.
”Tuimatassu, tulet mukaani”, Kaaostuho murahti. Tulihan se nimi sieltä viimein. Lähdin astelemaan vihreäsilmäisen kollin perään samalla ilmaa maistellen suu raollaan. En edes huomannut toisen pysähtyneen, joten törmäsin suoraan häneen, ja jäin vain pöllämystyneenä tuijottamaan Kaaostuhoa. Kolli kääntyi minuun päin ja hetken hänen silmissään loisti hämmennys, joka kuitenkin nopeasti haihtui savuna ilmaan. Onneksi kolli taisi kuitenkin vaania saalista, joka ei ollut vielä huomannut toimiani. Niinpä säästyin mahdollisilta sanoilta, kun Kaaostuho jatkoi. Syvään huokaisten ja itseäni soimaten kiiruhdin pois paikalta yrittämään metsästysonneani. Olin haistanut hiiren, ja lähdin seuraamaan hajuvanaa. Se oli melko tuore haju, joten hiiri oli vasta vähän aikaa sitten ollut lähistöllä. Pian huomasin jonkun möyrimässä maassa, ja päätin hyödyntää tilaisuuden, jossa saalis olisi keskittynyt tekemään jotain. Vaanien lähestyin koko ajan, ja tiesin, että pian olisi loikattava ja hyökättävä hiiren kimppuun. Se kuitenkin jäi mahdottomuudeksi astuttuani voimakkaammin ja tassuni alta kuuluvan ääntä. Tuhahtaen katsoin, kuinka hiiri nopeasti katosi onkaloonsa kokonaan näkyvistä. Kiirehdin jo partion tapaamispaikalle, vaikka olinkin tyhjin tassuin. Tuntui kuin olisin edelleen ollut jossain unen pöpperössä, eikä aamupartio ollut onnistunut alkuunkaan. Klaanin vanhin soturi ei varmasti pitänyt minua enää missään arvossa, mutta tuskin hän puhuisi asiasta muulle. Yritin parhaani mukaan jo unohtaa tapahtuneen, vaikka Kaaostuhon katse minut nähdessään olikin melko ärtynyt. Hänestä huomasi, että kolli olisi halunnut sanoa pari valittua sanaa, mutta ehkäpä Pikkukaaoksen läsnäolo esti sen. Hän ei varmasti halunnut klaanin tietävän räyhäämisestä oppilaalle. Saalistuspartion paluu leiriin kului omalta osaltani hiljaisuudessa, vaikka Pikkukaaos ja Lintutassu keskustelivat ihan huolellisesti asioista maan ja taivaan välillä. Leirissä kaikkien neljän tiet erosivat, ja toivon, etten tulisi enää törmäämään, kirjaimellisesti tai sen vähemmässäkään muodossa, Kaaostuhoon kahden kesken.

// 666 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu ei ollut koskaan ollut näin innoissaan. Seikkailupäivä oli viimeinkin tullut, ja naaras oli koko aamun odottanut lähtöä ”saalistamaan”, eli tutkimaan Eloklaanin reviiriä. Naaras oli sopinut pentuetovereidensa kanssa, että he tapaisivat oppilaiden pesän edustalla ennen lähtöä. Naarasta ei niinkään jännittänyt, vaan hän oli vain innoissaan. Kiinnijääminen ja rangaistus olivat pientä siihen nähden, että naaras pääsisi tutkimaan täysin uutta reviiriä, jota tuskin yksikään kuolonklaanilainen tunsi. Sulkatassu oli pysytellyt koko aamupäivän leirin laitamilla. Hän ei halunnut vahingossakaan herättää huomiota, joten varjoissa pysyminen oli paras vaihtoehto. Huomattuaan Sähkötassun oppilaiden pesän edustalla, Sulkatassu nousi ylös ja käveli veljensä luokse leveä hymy kasvoillaan.
”Hei Sähkötassu, oletko valmis saalistusretkellemme?” Sulkatassu kysyi virnistäen. Veljen katse pysyi vakavana, eikä siinä ollut lainkaan hymyä. Jännittikö häntä? Sulkatassu ei voinut lopettaa hymyilemistä, joka sivullisten näkökulmasta näytti takuulla oudolta. Tai ehkä he vain ajattelivat, että naaras oli innoissaan nähdessään veljensä.
”Missä Sinitassu on?” Sähkötassu kysyi pysyen yhä ilmeettömänä. Sulkatassu katseli ympärilleen löytääkseen sisarensa valkean turkin, mutta sitä ei näkynyt. Pääaukiolla oli melko paljon kissoja, mutta olisi pieni Sinitassu erottunut joukosta helposti.
”Ehkä hän on oppilaiden pesässä. Minä voin katsoa”, Sulkatassu tarjoutui ja kipitti jo kohti oppilaiden pesän sisäänkäyntiä. Sähkötassu jäi aloilleen. Harmaanruskea raidallinen naaras työnsi päänsä pesään ja katseli hetken ympärilleen. Nopeasti hänen katseensa kohdistui sammalvuoteella nukkuvaan kissaan. Sinitassun kylki kohoili hitaasti. Oppilas oli sikeässä unessa. Sulkatassu huokaisi turhautuneena ja sanoi kovalla äänellä niin, että pesän ainoa nukkuva kissa ei voisi enää jatkaa uniaan:
”Sinitassu! Saalistusretki alkaa!” Valkea naaras säpsähti hereille heti ja nosti unisena päänsä ylös vuoteesta. Hetken aikaa Sinitassu katseli ympärilleen ihmeissään, mutta Sulkatassu huomasi tuon katseen kirkastuvan, kun naaras muisti mitä oli edessä.
”Minä tulen ihan heti”, naaras lupasi nopeasti ja nousi istumaan. Sulkatassu vetäytyi pois sisäänkäynniltä ja palasi taas veljensä luokse.
”Hän tulee ihan pian”, naaras huokaisi turhautuneena.

Kun kolmikko oli käynyt ilmoittautumassa Jyrkänneloikalle, he saivat tältä luvan poistua leiristä. Varjokarva ja Ruusutuike olivat partioissa, joten heiltä ei lupaa voinut nyt kysyä. Mestarit olivat kuitenkin jo joitakin päiviä sitten sopineet retkestä, joten lupa riitti yhdeltä soturilta.
Sulkatassu loikki innoissaan pentuetovereidensa edellä. Kolmikko suuntasi kohti pohjoisrajaa, sillä siellä Sähkötassun löytämät ketun jätökset sijaitsivat.
”Miettikää nyt! Minä pääsen Eloklaanin reviirille!” Sulkatassu intoili.
”Puhu vähän hiljempaa”, Sähkötassu kuiskasi ja vilkuili ympärilleen. Naaras ymmärsi nopeasti virheensä, muttei into laantunut lainkaan. Hän päätti intoilla hiljempaa.
”Okei, eli Sinitassu, sinä jäät tänne saalistamaan. Saalista aurinkohuippuun mennessä niin paljon kuin voit, niin minä ja Sähkötassu käymme sotkemassa turkkimme. Jätä saamasi saaliit tähän paikkaan, niin me tuomme ne sitten leiriin”, Sulkatassu kertasi vielä kerran suunnitelman läpi siskolleen. Sinitassu nyökkäsi ilmeettömänä.
”Te sitten hoidatte ne pesät minun puolestani”, sisko varmisti.
”Totta kai, luvattu mikä luvattu”, Sulkatassu vastasi tuhahtaen, ”Sähkötassu, lähdetään nyt hakemaan niitä ketun jätöksiä.”
Sulkatassusta tuntui hyvältä olla kerrankin se, joka määrää. Varjokarva komenteli koko ajan oppilastaan, eikä Sulkatassu pitänyt siitä. Nyt kaikki oli toisin, sillä tämä oli hänen ihan oma suunnitelmansa, johon sisarukset olivat tulleet mukaan.

//Sähkö?
// 472 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Raparperitassun koulutus eteni hitaasti. Naaras ei ollut oppilas surkeimmasta päästä, mutta jälleen kerran olin saanut oppilaakseni kissan, joka ei arvostanut soturikoulutusta kuten minä. Tietenkin Raparperitassukin yritti, mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan olin ylpeä Sähkötassun edistymisestä. Jyrkänneloikka oli kertonut, että kolli opetteli taisteluliikkeitä myös vapaa-ajallaan. Olin jo luopunut toivosta Sinitassun suhteen. Jos hän olisi saanut oikean soturin mestarikseen, olisi naaraasta voinut vielä tullakin jotakin. Mutta Ruusutuike mestarina Sinitassun kaltaiselle kissalle takasi sen, ettei naaraasta tulisi muuta kuin takarivin soturi, jos edes sitä. Sulkatassun edistymisestä en tiennyt ollenkaan. Varjokarvan koulutuksessa naaras saisi hyvän pohjan soturiuteen, mutta loppu olisi hänestä itsestään kiinni.
Jo pentutarhalla Sulkatassu oli ollut liian huolimaton ja välinpitämätön. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään omasta mielestään tylsään asiaan, ja kaikki kielletty tuntui vetävän naarasta puoleensa.
Päivä oli jo pitkällä, ja olimme saapuneet Raparperitassun kanssa leiriin. Päivä oli suhteellisen lämmin. Pääaukiolla oli paljon kissoja, mutta mitään sen suurempaa ei tuntunut olevan meneillään.
Katseeni siirtyi piikkihernetunnelille, kun huomasin Henkäysvarjon astelevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Varapäällikö sanoi jotain soturille, joka vastasi nyökäten. Tämän jälkeen kaksikko lähti eri teille, kuin he eivät olisi edes tunteneet toisiaan.
”Hei”, kumppanini tervehti minua ja istui vierelleni. Käänsin pääni kohti raidallista soturia ja nyökkäsin pienesti tervehdykseksi.
”Mitä sinä suunnittelet?” kysyin kollilta suoraan. Henkäysvarjo vilkaisi minua kuin ei tietäisi mistä puhun.
”Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa, kun näen sinun tulevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Mitä teillä on meneillään?” asia täytyi vääntää vaikeimman kautta. Henkäysvarjo kohautti pienesti lapojaan ja käänsi katseensa pois. Minua alkoi ärsyttää varapäällikön käytös.
”Voin kysyä asiaa myös Punatähdeltä”, vastasin kylmästi. Henkäysvarjo kääntyi katsomaan minua. Jo hänen ilmeensä kertoi, että kolli suunnitteli jotakin päällikön selän takana. Minä en pitänyt siitä ollenkaan. Pudistelin päätäni pettyneenä. Henkäysvarjo huomasi sen, ja hän alkoi selittämään:
”En minä tee mitään kiellettyä. Olemme vain vaihtaneet ideoita Karhumyrskyn kanssa Kuolonklaanin tulevaisuudesta. Me emme pidä Eloklaanista, ja olemme lähinnä keskustelleet siitä.” Selitys olisi ollut vakuuttava, jos en olisi tuntenut kollia paremmin. Henkäysvarjo inhosi pelkkää ajatustakin Eloklaanista. keskustelleet siitä.” Jos en olisi tuntenut Henkäysvarjoa niin hyvin, olisin uskonut tuon. Nyt en kuitenkaan niin tehnyt. Jo pelkästään kollin olemuksesta saatoin aistia valheen. Minua alkoi ärsyttämään, ja häntäni alkoi heilua sen merkiksi.
”Punatähti on laatinut selvät säännöt. Miksi sinun täytyy rikkoa niitä? Etkö ajattele yhtään omaa perhettäsi. Jos jäät kiinni tuosta, pilaat myös minun ja pentujemme maineet”, tuhahdin turhautuneena. Henkäysvarjo oli viisas kissa, mutta toisinaan aivan liian kunnianhimoinen. Hän halusi saada kaiken säännöistä piittaamatta.
”En minä ole jäämässä kiinni, Karhumyrsky hoitaa kaikki likaiset työt”, Henkäysvarjo totesi hiljaisella äänellä. Se oli helpottavaa kuulla, mutta ei poistanut sitä tosiasiaa, että kumppanini teki suunnitelmia vastoin päällikkömme käskyä. Olisin halunnut kieltää häntä, mutta tiesin sen olevan silkka mahdottomuus.
”Minä en halua tietää tästä mitään. Sinä voit pettää klaanisi, mutta minusta ei ole sellaiseen”, sanoin.
”En minä ole Kuolonklaania pettämässä. Se on Eloklaani, joka kohtaa pian loppunsa”, kolli lupasi. Hän oli sanomassa vielä jotain, mutta vakavan katseeni huomattuaan, kolli päätti vaieta.
”Kai sinä tiedät, että minun pitäisi kertoa tästä Punatähdelle?” kysyin vielä. Jos petturi olisi ollut kuka tahansa kuin oma kumppanini, olisin kertonut päällikölle tällä sekunnilla. Henkäysvarjo katsoi minua pahoitellen.
”Siksi en halunnut kertoa sinulle tästä. Joudut ikävään välikäpälään, mutta toivon sinun pysyvän hiljaa”, varapäällikkö sanoi. Päätin olla kertomatta Punatähdelle, mutta en vain suojellakseni Henkäysvarjoa, vaan myös oman maineeni vuoksi.
”Älä jää kiinni, mitä ikinä suunnitteletkaan”, päätin keskustelun ja kohtasin kollin sinisen katseen. Henkäysvarjo nyökkäsi lupaukseksi.
”Oletko nälkäinen?” Henkäysvarjo vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Nyt vasta huomasin, kuinka nälkäinen olin. Aamiainen oli jäänyt välistä, sillä tuoresaaliskasa oli ollut herättyäni tyhjillään.
”Käyn hakemassa jotain jaettavaa”, sanoin ja nousin ylös. Kävelin leirin halki tuoresaaliskasalle, ja nappasin kasasta pienen jäniksen. Kannoin sen hampaissani Henkäysvarjon luokse. Kolli nyökkäsi kiitokseksi. Haukkasin ensimmäisen palan tuoresaaliista, ja työnsin sen kohti varapäällikköä.

”Keskity”, sanoin Raparperitassulle vakavalla äänellä, ”ota se asento nyt uudelleen.” Raparperitassu teki työtä käskettyä. Naaras painautui maata vasten. Hän piti huolen siitä, ettei häntä laahannut maassa tai ollut liian korkealla.
”Sitten hiivi eteenpäin”, käskin. Raparperitassu alkoi ottaa hitaasti askeleita eteenpäin. Nuorukainen tarkkaili koko ajan askeleitaan ja varoi astumasta oksien tai muiden ääntä aiheuttavien asioiden päälle. Hanki oli kova, joten se ei narahdellut oppilaan jalkojen alla. Huomasin, että nopeasti naaraan asento muuttui korkeammaksi. Hän huomaamattaan suoristi jalkansa ja unohti kulkea maata vasten. Pudistelin turhautuneena päätäni, kun oppilas ei nähnyt minua. Hänen nähden en halunnut näyttää turhautumistani. Raparperitassu ei ollut ainoa asia joka mieltäni painoi, vaan myös Henkäysvarjo ja hänen salaiset suunnitelmansa. Tajusin ajattelevani niitä taas, joten pakotin ne pois mielestäni ja keskityin harjoituksiin.
”Pysy matalana”, sanoin. Raparperitassu säpsähti ja painautui jälleen matalaksi. Naaras lähti taas eteenpäin, ja nyt kaikki sujui moitteettomasti. Hän piti asentonsa, häntä ei laahannut tai ollut liian korkealla, ja kissa pysyi hiljaa.
”Kun muistat vaaniessasi kaiken tämän, saalis ei kuule sinua. Jos jostain syystä saalis havaitsee sinut, etsi aina pieleen mennyt kohta. Se voi olla myös tuulen suunta, sillä jotkut eläimet myös haistavat sinut, jos tuuli vie hajusi niiden luokse”, selitin. Oppilas kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäsi.
”Seuraavaksi saat jäljittää ensimmäisen saaliisi. Kuljeskele hiljaa ympäriinsä, ja haistele ilmaa. Seuraa löytämääsi hajujälkeä niin kauan, että näet saaliin. Ota se sitten kiinni”, käskin. Oppilaan kouluttaminen ei ollut pyytelyä ja kehumista. Me menimme minun ehdoillani, emme Raparperitassun. Minun tehtäväni oli opettaa, ja Raparperitassun tehtävä oli kuunnella ja tehdä kaikki mitä käskin. Tapanani ei ollut turhaan käskyttää oppilasta, vaan tein sen kaiken hänen oppimisensa vuoksi. En pitänyt sellaisesta, että oppilasta käskytettiin turhan takia. Pelkkä sammalten vaihtaminen ei tehnyt kissasta hyvää soturia, vaan mestarin täytyi tehdä selväksi, miksi sammalet piti vaihtaa. Syy oli yksinkertaisesti Kuolonklaani. Kun oppilaat olisivat myöhemmin klaaninvanhimpia, heidän ei enää pitäisi murehtia sammalten vaihtamisesta, vaan uudet sukupolvet hoitaisivat ne. Sammalten vaihtaminen oli osoitus kunnioituksesta ja kiitos siitä, että klaaninvanhimmat ovat aikanaan puolustaneet klaaniamme. He ovat omistaneet koko elämänsä Kuolonklaanin puolustamiselle. Minäkin halusin olla sellainen soturi. Halusin olla soturi, joka kunnioittaa klaaniaan ja palvelee sitä ylpeänä. Halusin olla paras, jotta nuoremmat ja kaikki muutkin voisivat katsoa minua ihaillen. Tiesin, että se kaikki lähti vain ja ainoastaan minusta itsestäni. Olin onnistunut luomaan klaanille itsestäni sellaisen kuvan, että olin vastuullinen naaras, joka on tehnyt oman osuutensa klaanin kasvun suhteen. Kolme pentuani tulisivat palvelemaan Kuolonklaania lukuisten vuodenaikojen ajan, ja heidän jälkeläisensä jatkaisivat sitä tarinaa.
Tai ainakin Sähkötassun jälkeläiset, näin minä uskoin. Sinitassu tuskin sellaisia onnistuisi koskaan saamaan. Sulkatassussa oli potentiaalia saada pentuja, mutta tuskin niistä kummoisia tulisi. Sulkatassu oli liian huolimaton ja kunnioitti liian vähän omaa synnyinklaaniaan. Toivoin, että naaraskin löytäisi uskollisuutensa ja kunnioituksensa jostain. Hänestäkin voisi tulla keskiverto soturi, jos hän vain olisi uskollinen omalle klaanilleen.

Pidin seuraavana päivänä vapaa-aamun, joten minulla oli aikaa olla itsekseen jonkin aikaa. Olin päättänyt lähteä saalistamaan. Se oli erinomainen tapa rentouttaa mieltä ja unohtaa kaikki sitä painavat asiat. En liiotellut, kun väitin olevani yksi klaanin parhaimmista saalistajista. Lähes aina vein leiriin takaisin jotakin. Vain joinain lehtikadon vaikeimpina päivinä edes minä en ollut saanut mitään leiriin vietävää. Loppupeleissä saalistaminen oli vähän taitoa, ja paljon tuuria. Jos saaliseläimiä ei ollut, ei taidoistakaan ollut siinä vaiheessa mitään hyötyä.
Astuin ulos leiristä. Leirin ympärillä oli aukeaa aluetta. Havumetsä sijaitsi pohjoisessa päin, mutta halusin nyt pysytellä nummilla. Aukea alue piti mielenkin avoimempana. Aloin heti etsimään eläinten hajujälkiä. Leirin lähettyvillä niitä oli vain harvoin. Kuten olin arvellutkin, ei ihan pian hajujälkeä löytynyt. Jonkin matkan päästä kuitenkin voimakas jäniksen tuoksu leijaili sieraimiini. Hetken mietin sen perään lähtemistä, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti. En ollut jaloistani erityisen nopea, joten etenkin hangessa jänis juoksisi minua nopeampaa.
Matka jatkui eteenpäin. Käännyin jossain vaiheessa länteen päin, sillä Ukkospolku olisi muuten tullut vastaan. Sen lähettyviltä ei saalista kannattanut edes etsiä. Aika nopeasti käännöksen jälkeen löysin hiiren hajujäljen. Se oli tarpeeksi tuore, eli jäljittäminen oli järkevää. Saalistustani häiritsi toisinaan ainoastaan hieman heikonpuoleinen hajuaistini, mutta toisaalta se ei ollut kovinkaan iso häiriötekijä. Minun ei tarvinnut haistaa laimeimpia hajuja saalistaessani, vain ainoastaan tuoreimmat. Kuljin pientä polkua pitkin eteenpäin. Ilmeisesti partio oli kulkenut tästä muutamiakin kertoja, sillä jalanjälkien sijaan lumeen oli painautunut ihan kunnon polku, jota pitkin saattoi kulkea ilman pelkoa uppoamisesta.
Hiiren haju voimistui, mitä pidemmälle kävelin. Olin painautunut maata vasten, vaikka matkaa olisi vielä jäljellä jonkun verran. Hiiri oli kulkenut myös polkua pitkin. Joidenkin ketunmittojen päässä haju alkoi olla jo niin voimakas, että hidastin huomattavasti tahtiani. Laskin häntäni lähes maahan ja tarkkailin ympäristöäni. Hiiri oli poistunut polulta oikealle, niin sen hajujälki kertoi. Lumi oli räntäsateen jäljiltä kovaa, joten hiiri ei ollut jättänyt yhtäkään jälkeä taakseen. Nousin varovasti pois polulta hangelle. Kiitin onneani, sillä se ei rasahtanut rikki allani, vaan jaksoi kantaa minua. Pienestä koosta oli juuri tällaisissa tilanteissa paljon apua. Suurempi soturi olisi uponnut jo hankeen.
Hiivin hiljaa eteenpäin kohti hiiren voimistuvaa hajua. Hetken kuluttua erotin harmaan otuksen kipittämässä joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Se kulki pienin askelein eteenpäin katsomatta taakseen. Lähdin hiipimään hiirtä kohti ja kiristin hieman tahtiani, ettei eläin pääsisi karkuun. Hiivin aivan hiljaa, eikä hiiri edes tajunnut mitään, kun loikkasin sitä kohti hampaat irvessä. Se vinkaisi vasta silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Upotin hampaani eläimen pehmeään kaulaan, ja taitoin sen niskat nurin. Kuului uusi vinkaisu, jota seurasi napsahdus, kun eläimen niskat murtuivat. Lämmin hiiri putosi hampaistani hankeen. Katsoin sitä hieman pettyneenä. Luiseva, pieni hiiri tuskin täyttäisi edes oppilaan vatsaa. Päätin piilottaa hiiren ja jatkaa saalistamista. Olisi suorastaan häpeällistä palata leiriin ainoastaan tällaisen saaliin kanssa.

// 1504 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Kuuntelin vaiti Mahlahallan sanoja. Kolli ainakin osasi kertoa minulle Elonklaanista enemmän kuin mestarini Tuhkajuova ja se oli varma asia. Mutta toisaalta kollinkaan sanat eivät tuntuneet tyydyttävän aivan täysin tiedonhaluani. Ymmärsin kuitenkin, kun vastaan tuli toinenkin kissa, jolla ei ollut enempää sanottavaa, että ehkä asiaa ei pitäisi udella enempää. Kovinkaan paljoa tietoa ei nimittäin näyttänyt olevan kellään eikä varsinkaan Punatähdeltä ollut mitään asiaa mennä klaanista kyselemään. Annoin asian siis suosiolla olla.
Sitä paitsi kuulin Punatähden aikaisemmin kertovan kuinka joka kuu kokoontuisimme kahden klaanin kesken. En uskonut, että tulisin valituksi ainakaan ensimmäiseen kokoontumiseen. Voi olla, että en edes oppilaana tulisi pääsemään sellaiseen. Uskoin kuitenkin mahdollisuuksiini vielä joskus päästä mukaan sellaiseen. Minun tulisi vain osoittaa olevani klaanin luottamuksen arvoinen. En saisi ehkä kaverustua elonklaanilaisen kanssa, mutta heille puhuminen ei ollut kiellettyä. Sitä paitsi, voisin aina vedota siihen, että yritin vain strategisesti saada lisätietoja klaanista ja sen heikkouksista. Tuskin Tuhkajuova hyväksyisi tuotamaan vastauksta aivan täysin, mutta ainakin välttäisin klaanitovereideni täydellisen mulkoilun. Sitä paitsi, eti uteliaisuus ollut petos.
Tajusin yhtäkkiä mitenkä hiljaiseksi keskustelumme Mahlahallan kanssa oli muuttunut. Kolli ei ollut hetkeen sanonut mitään ja aloin jo huolestua, että minulta olisi mennyt jotakin tärkeää. Olin juuri avaamassa suuni ja sanomassa jotakin, joka oikeuttasi vaitonaisen läsnäoloni, kunnes Mahlahalla päätti vaihtaa puheenaihetta.
”Sinähän muuten pääset osallistumaan hiirenkorvan suuriin harjoituksiin. Jännittääkö sinua?” kolli kysyi minulta. Kasvoilleni muuttui yhtäkkiä pienen hölmistyneisyyden ja sisäisen paniikin tilalle mietteliäs ilme. Olimme keskustelleet aiheesta erittäin ohimennen Lintutassun ja Sinitassun kanssa. Tai oikeastaan valkeat naaraat olivat keskustelleet siitä keskenänsä ja olin sattunut tuppautumaan keskustelun väliin. Kaksikko vaikutti olevan erittäin innoissaan, kun he selittivät minulle mistä suurista harjoituksista oli kyse. Molemmat olivat niin valmiita näyttämään omia taitojaan muiden oppilaiden sekä useamman mestarin edessä. Olin hymyillyt heille itsevarmasti, mutta pieni pistos tuntui siitä huolimatta sisälläni. Olin vasta alottanut oppilaana enkä oikein ollut varma kuinka tulisin pärjäämään. Olin loihtinut kasvoilleni kuitenkin kaikkein itsevarmimman ilmeen ja toivottanut onnea minua vastaan kisaamiseen kiipeilyssä, jos sellainen laji sattuisi tulemaan tällä kertaa.
”Totta puhuen… Hiukan”, myönsin mietittäni asiaa tovin ja kelattuani Lintutassun ja Sinitassun kanssa käytyä keskustelua. ”Olen kyllä kilpailijasielu ja luotan taitoihini, mutta olen nuorimpana altavastaava.”
Tuon sanottuani painoin katseeni maahan. Kuolonklaanin kissan ei pitäisi puhua omista heikkouksistaan vaan korostaa omia vahvuuksiaan. Siispä nostin leukani pystyyyn tyytyväisenä ja hymyilin Mahlahallalle.
”Mutta Pimeyden metsä niitä kissoja auttakoon, jotka ovat minua vastassa kiipeilyssä. Olen itseasiassa huomannut olevani erittäin etevä kiipeilijä”, virnistin uudestaan tällä kertaa itsevarmemmin. En ehtinyt sanoa Mahlahallalle mitään muuta koskien suuria harjoituksia, kunnes Henkäysvarjo käveli luoksemme.
”Hyvä, teillä ei ole mitään tekemistä. Ruostekukka on lähdössä Kalmakuun kanssa saalistamaan ja tarvitsee enemmän kissoja mukaan partioonsa”, Kuolonklaanin varapäällikkö ilmoitti ja viittoi meitä kohti ruosteenruskeaa naarasta ja suurta, mutta nuorempaa punaruskeaa kollia. Katsahdin nopeasti Henkäysvarjoa sinisiin silmiin.
”Entä Tuhkajuova?” kysyin nopeasti.
”Hänellä on muuta”, kolli vastasi lyhyesti ja poistui. Häntäni laski hiukan lähemmäs maata, mutta nostin sen melkein heti takaisin ylös tajutessani, että olisin Mahlahallan kanssa samassa partiossa. Ja sitä paitsi, jos saisin jotakin kiinni ja toisin sen takaisin leiriin, näyttäisin hyvältä Tuhkajuovan silmissä. Ei sillä, että se olisi välttämätöntä, mutta se olisi vain bonusta.

Partiomme lähti liikkeelle heti, kun olimme Mahlahallan kanssa kävelleet Ruostekukan ja Kalmakuun luokse. Etenimme ripeällä tahdilla kohti metsää, jossa erkanimme toisistamme. Minä myös. Tuntui oudolta olla liikkeellä yksin, ilman että kukaan katsoisi jokaisen askeleeni perään. Toisaalta se loi kyllä omia paineitaan, mutta ainakaan kukaan ei näkisi, jos epäonnistuisin.
Hetken kuluttua päästäisen tuoksu leijaili luokseni. Se oli lähellä, sillä päästä löytyi muutama pieni tassunjälki. Kumarruin alaspäin ja lähdin hiipimään varovasti tuoksua kohden. Yritin liikkua niin hiljaa kuin vain pystyin, mutta se tuntui välillä hiukan hankalalta pitkien raajojeni takia. Matkakin tuntui kestävän ikuisuuden.
Lopulta kuitenkin näin saaliini. En saanut hämärtyvässä valossa selvää mitä se teki, mutta se oli yhdentekevää. Ainakaan sen huomio ei ollut kinnittyneenä minuun ja se oli kaikkein tärkein asia tällä hetkellä. Otin vielä muutaman askeleen läemmäs, jotta ei joutuisi loikata kovinkaan kaukaa sen kimppuun. Jokin kuitenkin kiinnitti päästäisen huomion ja se lähti kipittämään pois päin. Tilaisuuteni olisi nyt tai ei koskaan. Siispä loikkasin eteenpäin välimatkasta huolimatta. Ainoastaan päästäisen häntä jäi tassuni alle, joten se livahti karkuun. Pieni olento sukelsi suoraan lumen sekaan ja hävitin tuoksuni siinä samassa.
”Hiirenpapanat”, sihahdin hiljaa. Huokasin ja käännyin ympäri. Kohotin kuononi ilmaan ja yritin saada uuden hajujäljen, jota seurata. Jälkiä ja hajuja etsiessäni toivoin, että Mahlahallalla oli parempi metsästysonni kuin minulla.

// 708 sanaa
// Mahla?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme sopineet eilen Sulkatassun kanssa siitä, että minä kävisin tutkimassa löytäisinkö pohjoisrajan liepeiltä ketunjätöksiä jälkiemme peittämiseen. Sisareni oli luvannut hoitaa sillä välin sen, että pääsisimme rauhassa ulos leiristä ilman turhia silmäpareja.
Olin herännyt hetki sitten. Oli vielä aikainen aamu. Pohdin vaihtoehtojani tehtäväni suorittamiseen. Olin päättänyt hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Tiesin, etten pääsisi sisäänkäyntiä vartioivan kissan ohi herättämättä suurempia kysymyksiä, kuten että kenen lupa minulla oli. En olisi oikein viitsinyt vastata turhiin kysymyksiin, jotka luultavasti saisivat aikaan kissan mielessä ajatusprosessin ja hän ymmärtäisi minun tekevän jotain, mistä en halunnut kissojen kiinnostuvan. Muutenkin leiristä ilman lupaa lähteminen oli kielletty, enkä pitänyt sääntöjen turhasta rikkomisesta. Kunnioitin sääntöjä, sillä ne tekivät elämästä helpompaa ja turvallisempaa.
Vilkaisin sisäänkäynnille ja huomasin vartiossa istuvan Hopeaputouksen hopeanvalkean hahmon. Kolli ei ollut kaikista epäluuloisinta laatua, mutta hän oli melko tiukka, eikä varmasti päästäisi minua menemään ilman kunnon selitystä. Sen takia mietin muita vaihtoehtoja. Parhaimpana mielessäni kohosi saalistamaan lähteminen, sillä se oli melko itsenäistä toimintaa ja siinä saisin hyvän tilaisuuden tutkia maastoa ketunjätöksien varalta.
Tarkkailin aukiota tiiviisti isän varalta. Voisin pyytää häneltä, että hän lähettäisi minut seuraavan metsästyspartion mukaan jos siitä ei vain olisi ongelmaa. Ajauduin hetkeksi ajatuksiini, kunnes huomasin isän harmaaraidallisen hahmon. Nousin ylös ja tassutin tämän luokse hieman tavallista rivakammin, mutten kuitenkaan liian kiireisesti. Isän huomasi minut ja kääntyi minun suuntaani. Kun saavuin Henkäysvarjon luokse, hän nyökkäsi minulle tervehdykseksi ja tein samoin.
”Tulin vain kysymään, onko aamun metsästyspartiossa vielä tilaa?” ääneni oli rauhallinen ja kaikin puolin melko tasainen. Isä katsahti hetkeksi jonnekin tyhjyyteen, jonka jälkeen hän sanoi:
”Kyllä sinä vielä mahdut mukaan. Partio kokoontuu hetken päästä sisäänkäynnillä. Jokimieli johtaa partiota”, kolli naukaisi samalla heilauttaen häntäänsä kevyesti vetistä maata vasten. Nyökkäsin.
”Loistavaa. Minäpä tästä alankin valmistautumaan lähtöön”, naukaisin ja heitin hyvästit. Lähdin tassuttamaan lähemmäs sisäänkäyntiä, jotta näkisin Jokimielen saapumisen.

Partio oli lähtenyt joku aika sitten ja olimme päättäneet jakautua. Partiossa minun ja Jokimielen lisäksi olivat olleet Pikkukaaos sekä tämän oppilas Lintutassu. Minä ja Jokimieli olimme lähteneet samaan suuntaan, mutta olin sanonut naaraalle metsästäväni mieluummin yksin.
Jolkottelin pohjoisrajan läheisyydessä nuuhkien välillä ilmaa ja välillä maata etsien edes pientä häivähdystä ketun jätöksistä. Sitten tuulen mukana leijui rajan toiselta puolelta laimea haju, jonka tunnisti laimeudesta huolimatta kitkeräksi ketun hajuksi. Tunsin pientä riemua sisälläni. Vilkaisin ympärilleni ja sitten loikkasin rajan toiselle puolelle etsien hajun alkuperää ja pian se löytyikin. Erään vanhan sammaloidun kiven juurella komeili juuri se mitä etsinkin. Irvistin jätöksien hajulle, vaikka se olikin mieto. Lähdin nopeasti pois, jotta ehtisin vielä saalistaa jotain. En halunnut palata tyhjin tassuin. Painoin jätösten paikan tarkasti mieleeni, jotta voisin raportoida Sulkatassulle.

Oli auringonlaskun aika ja saavuimme juuri leiriin mestarini kanssa. Hän oli opettanut minulle tänään muutamia uusia taisteluliikkeitä. Vaihdoin vielä muutaman sanan Jyrkänneloikan kanssa, ennen kuin tassutin tapaamispaikallemme, jossa Sulkatassu näyttikin jo istuskelevan.
Heti kun saavuin sisareni luokse, hän heitti kysymyksensä ilmoille malttamattomana vastausta odotellessa:
”No, miten kävi?” Minua huvitti sisareni innokkuus. Hän tuntui olevan niin kovin tohkeissaan koko seikkailusta. Kasvoilleni piirtyi salaperäinen hymy, kun katsoin Sulkatassua. Pidättelin häntä vielä hetken jännityksessä ja annoin hänen arvuutelle eleistäni miten oli käynyt.
”Löytyi. Muutama ketunmitta pohjoisrajan yli suuren sammaloituneen kiven juurella. Vanhoja, mutta haju ei kyllä ollut yhtään parantunut”, selitin. Sulkatassun silmiin syttyi riemu.
”Eikä kukaan epäillyt mitään?” hän vielä varmisti hiljaisella äänellä. Pudistin päätäni tyytyväisenä.

Tänään olisi se päivä, kun minä ja Sulkatassu tunkeutuisimme Eloklaanin reviirille seikkailun toivossa. En pitänyt siitä, mutta sille ei enää mitään voinut kun olin lupaukseni jo tehnyt. Olimme sopineet, että tapaamme oppilaiden pesän edessä.
Ohitseni käveli Pimentovarjo ja hänen uusi oppilaansa Tuimatassu. Kolli oli nimitetty neljänneskuu sitten. Tänään oli ollut myös yhdet nimittäjäiset. Tipupentu ja Lehtipentu olivat saaneet oppilasnimensä. Tiputassu oli joutunut parantajaoppilaaksi menetetyn näkönsä takia. Kaikki olivat aina hänen loukkaantumisestaan asti tietäneet, ettei hänestä soturia tulisi.
Jäin odottelemaan Sulkatassun ja Sinitassun saapumista sisälläni pieni jännitys kipristellen. En pitänyt siitä tunteesta.

//Sulka? (Sori kuin tönkkö xd)
621 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En voinut peitellä yllättyneisyyttäni, kun kuulin Raparperitassun sanat.
”Eloklaanistako?” vaistomaisesti ääneni vaimeni normaalia huomattavasti hiljaisemmaksi. Vilkaisin ympärilleni varovaisesti. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt jotakin väärää ja kiellettyä. Eloklaanista puhumista ei varsinaisesti oltu kielletty Kuolonklaanissa, mutta kukaan ei pitänyt vieraasta klaanista, joka oli muuttanut rajanaapuriksemme. Harva tiesi siitä klaanista oikeastaan mitään, ja ne jotka tiesivät, eivät avanneet suutaan. Tiesin, että Raparperitassun mestari oli käynyt Henkäysvarjon kanssa Eloklaanin reviirillä, kenties heidän leirissäänkin. Punatähti oli määrännyt kaksikon matkaan vain vähän sen jälkeen, kun Eloklaani oli asettunut rajanaapuriksemme.
”Niin. Tuhkajuova ei halunnut puhua siitä”, Raparperitassu vastasi ja heilautti häntäänsä pari kertaa puolelta toiselle. Tiesiköhän oppilas, miksi Eloklaanista ei puhuttu? Itse asiassa minäkään en ollut asiasta ihan täysin varma, mutta kai se liittyi siihen niiden uskontoon. Lauhalaukka oli maininnut siitä ennen lähtöään. Tähtiklaaniko se nyt oli. Pelkkä ajatus siitä, että he uskoivat muuhun kuin Pimeyden Metsään, kuulosti huvittavalta. Jos sellainen paikka oli, miksi me emme tienneet siitä? Kenties Eloklaani oli täynnä höpsähtäneitä kissoja, jotka olivat saaneet traumoja jostakin ja alkaneet uskoa olemattomaan. Paitsi että en minäkään voinut täysin varmaksi sanoa, että myöskään Pimeyden Metsä oli totta. Säpsähdin, kun tajusin ajatukseni harhailevan ties missä. Kohdistin katseeni taas mustaoranssiin oppilaaseen, ja vakavoiduin.
”Kuolonklaanissa ei haluta puhua Eloklaanista. En tiedä miksi, mutta ilmeisesti siihen on joku syy. Kaikki mitä minä tiedän on se, että Eloklaanissa kissat eivät ole.. Noh, tällaisia kuin täällä. He ovat kohteliaita ja avuliaita, tai niin olen kuullut. Enhän minä oikeastaan tiedä Eloklaanista muuta, mutta ehkä se on parempi niin. Kuolonklaani on minun kotini, ja minun ystäväni asuvat täällä. Minun puolestani Eloklaani voi olla rajanaapurimme, sillä emme me heidän kanssaan ole tekemisissä”, selostin Raparperitassulle. Oppilas kuunteli tarkkaavaisesti. En ollut varma, hyväksyikö naaras vastaukseni. Ehkä nuorukainen olisi halunnut tietää enemmän. Tietää jotakin, jota minä en hänelle voinut kertoa.
”Pieni vinkki; sinun ei kannata udella Tuhkajuovalta liikoja. Hän oli Lauhalaukan mestari, ja kuulemma erittäin vaativa. Lauhalaukka kertoi, että Tuhkajuovasta sai eniten irti, jos ei mennyt asioiden edelle. Jos hän haluaa kertoa sinulle Eloklaanista, hän tekee sen kyllä. Tai sitten ei, mutta ei kannata olla liian utelias”, virnistin pienesti. Raparperitassun kasvoilla käväisi hento hymynkaltainen.
”Taisin huomata sen jo tänään”, naaras ilmoitti.
Emme ehtineet sanoa enää mitään, kun Punatähti astui pääaukiolle ja käveli ohitsemme leirin keskelle. Haaskamielen ruumis makasi edelleen pääaukiolla, mutta se oli siirretty etäämmälle. Soturi saisi valvojaiset, joihin tuskin osallistuisi kukaan. Punatähdellä oli tapana valvoa jokaisen klaanitoverinsa ruumiin yllä, mutta en ollut koskaan nähnyt Haaskamielen juttelevan kenellekään. Hän oli sellainen oman tiensä kulkija, joka viihtyi itsekseen. Punatähti aikoi kai ilmoittaa Haaskamielen kuolemasta vielä koko klaanille, vaikka kaikki varmaan olivat sen jo huomanneet.
”Minulla on teille kerrottavaa”, punaruskea päällikkö aloitti, kun kissat olivat tulleet pääaukiolle kuuntelemaan. Kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki odottivat päällikön jatkavan.
”Eloklaanin päällikkö, Mesitähti kävi jokin aika sitten leirissämme. Koska on hyvä olla hyvissä väleissä rajanaapurimme kanssa, sovimme tapaavamme joka täysikuun aikaan Kivikukkulalla ja vaihdamme siellä kuun tärkeimmät kuulumiset. Molemmista klaaneista mukaan lähtee jonkin verran kissoja, jotta mahdollisimman moni voi kuulla vieraan klaanin tapahtumia. Ilmoitan ensimmäiseen kokoontumiseen lähtijät lähempänä täysikuuta, mutta kertaan säännöt vielä kerran: eloklaanilaisen kanssa ei saa ystävystyä. Kokoontumisessa voit jutella eloklaanilaiselle, mutta ystävystyminen katsotaan petoksena. Yksikään kissa ei saa kertoa kokoontumisessa mitään, joka saa Kuolonklaanin näyttämään heikolta. Mesitähden toive on edelleen, ettei Pimeyden Metsästä puhuta eloklaanilaisille. Minä aion pitää huolta, että jokainen noudattaa näitä sääntöjä, ja olen valmis rankaisemaan sääntöjä rikkovaa”, päällikön ääni oli vakava, mutta voimakas. Hänen katseensa kiersi puheen aikana muutaman kerran pääaukion halki.
”Lisäksi haluan ilmoittaa kaikille yhteisesti Haaskamielen kuolemasta. Soturimme kuoli sairauskohtaukseen, ja hän vaeltaa nyt Pimeyden Metsän luona. Valvomme yöllä hänen ruumiinsa yllä ja kunnioitamme hänen elämäänsä ja kuolemaansa”, päällikkö lisäsi ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että kokous oli ohi. Kissat lähtivät nopeasti omille teilleen. Raparperitassu oli pysynyt vierelläni koko kokouksen ajan. Käännyin kohti nuorta naarasta.
”Tuota en kyllä odottanut kuulevani. Kokoontumisessa väkisinkin kerrotaan enemmän Eloklaanista”, mutisin osittain itsekseni, osittain Raparperitassulle. En ollut varma, halusinko päästä mukaan kokoontumiseen. Kokemuksena se voisi olla ihan mielenkiintoinen, mutta sitten toisaalta.. Mukana olisi paljon eloklaanilaisia, ja kenties myös Lauhalaukka. Soturi tuskin halusi nähdä minua. Olisin itse kyllä halunnut sopia Lauhalaukan kanssa ja saada hänet ymmärtämään, ettei Karhumyrsky ole paha kissa, muttei hän kuuntelisi minua. Lauhalaukka oli liian syvällä harhojensa kanssa. Kenties Eloklaani syvensi harhoja, kun he kertoivat uskovansa soturia. Toivoin kovasti, ettei Lauhalaukka olisi koskaan kadonnut. Sillä tavalla soturi voisi edelleen olla minun paras ystäväni.
”Sinähän muuten pääset osallistumaan hiirenkorvan suuriin harjoituksiin. Jännittääkö sinua?” päätin suosiolla vaihtaa aiheen täysin uuteen asiaan. Harjoituksiin olisi vielä aikaa, sillä hiirenkorva ei ollut vielä täällä.

//Rapsu? Sori, tää on aika paljon Mahlan omia ajatuksia ja neki hyppi vähän sinne tänne XD toivottavasti ei ollu liian sekava.
// 741 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

”Kerro tilanne, jolloin saat ylittää Eloklaanin rajan rangaistuksetta”, Tuhkajuova naukaisi minulle äkkinäisesti hiljennettyään ensin tahtia. Äänensävy oli enemmänkin käskevä kuin kysyvä.
”Käsittääkseni sanoit, että vain päällikön käskystä tai erikoisella luvalla, mutta jos tarkoitat millainen tilanne voisi olla päällä, että saisin ylittää rajan, en totta puhuen osaa sanoa. Ehkä jokin sotatilanne?” vastasin mestarilleni hiukan ryhtiäni suoristaen. Eihän vastaukseni kovinkaan kummoinen ollut, mutta en osannut sanoa Tuhkajuovasta testasiko hän minun soveltamiskykyä vai kuuntelutaitoa. Kenties molempia, mutta toivoin hartaasti että jälkimmäistä. Kuuntelin kyllä, vaikka näytin suurimmaksi osaksi olevan ajatuksissani kävellessämme klaanin rajaa. Kuuntelin itseasiassa yllättävän paljon myös leirissä mitä tapahtui. Korvani olivat jatkuvasti valmiusasennossa joka ikisen äänenlähteen kohdalla. Ikinä ei voisi tietää milloin jokin sattumalta kuuntu tieto voisi hyödyttää minua elämässä.
Tuhkajuovan vastauksessa keski yllättävän kauan ja aloin sisäisesti jo hermostua hitusen mestarini hiljaisuuden takia. Häntäni heilahti hermostuneesti puolelta toiselle. En olisi tahtonut näyttää hermostuneisuutta mestarini edessä, mutta se vain tapahtui.
”Esimerkiksi”, Tuhkajuova vastasi lopulta. Aloin jo ajatella, että hän venytti vastaamistaan aivan tarkoituksella. Ehkä hän tahtoi myös testata hermojeni rajoja. Tai sitten aloin vain tulla hetki hetkeltä vainoharhaisemmaksi Tuhkajuovan seurassa ja jokainen hetki vain tuntui minusta erittäin pitkältä. Joka tapauksessa voisin nyt huokaista helpotuksesta.
”Punatähti voi käskyä sinut myös välittämään jonkin kiireellisen asian Elonklaaniin. Lisäksi kissan ollessa hengenhädässä saat ylittää rajan.”
”Vaikka kyseessä olisi Elonklaanin kissa?” kysyin. Tuhkajuova vaikutti kireämmältä kysymykseni jälkeen.
”Vaikka kyseessä olisi Elonklaanin kissa”, mestarini vastasi hitaasti.
”Vaikka…”, aloitin, mutta Tuhkajuova katkaisi puheeni napakalla sihahduksella. Ymmärsin hiljentyä. Kysyisin kysymykseni sitten joskus toiste tai joltakin toiselta. Selvästi Elonklaanin esitlle tuominen ei innostanut mestariani kovinkaan paljoa.
Lopun matkastamme jatkoimme melko syvässä hiljaisuudessa. Välillä Tuhkajuova esitteli minulle jonkin yksittäisen kohdan metsästä, mutta ei ksyynyt minulta enää mitään muita jatkokysymyksiä.

En tuntenut oloani loppujen lopuksi kovinkaan lämpimäksi, kun pääsimme leiriin. Tuhkajuova lähti heti omille menoilleen päästyämme leiriin. Sain kyllä luvan hakea itselleni jotakin syötävää, mutta en tuntenut oloani kovinkaan nälkäiseksi. En siis nähnyt millään tasoa järkeväksi hakea itselleni syötävää, jos en söisi sitä kokonaan. En ollut myöskään leirin sosiaalisimpia kissoja tällä hetkellä enkä tahtoisi tuppautua yhdenkään kissajoukon keskelle kysymään, kuka tahtoisi syödän puolet päästäisestäni. Ehkä kävisin joskus myöhemmin syömässä sanoi Tuhkajuova mitä tahansa.
Huomasin kuitenkin ilokseni Mahlahallan hiiren kanssa leirin laitamalla. Otin muutaman pentumaisen laukka-askeleen kollia kohden, kunnes tajusin olevani oppilas. Punastuin hiukan ja hiljensin vauhtiani. Toivoin syvästi, että Mahlahalla ei ollut tajunnu pentumaista innostustani.
”Hei!” maukaisin päästyäni lähemmäs kollisoturia. Mahlahalla nosti katseensa hiirestään, vaikka olin aivan varma, että hän oli nähnyt minut. Tunsin korvieni kuumotuksen vieläkin, vaikka olin varma, että hän ei ollut nähnyt laukka-askeliani. Soturi tervehti minua kuitenkin tyynesti enkä ainakaan huomannut hänen kasvoillaan minkään tyyppistä huvittuneisuutta. Huokasin pääni sisällä jälleen helpostuksesta. Vastaisin mieluummin väärin Tuhkajuovan kysymyksiin ja näyttäisin mestarini edessä typerältä kuin nolaisin itseni vihdoin oppilaaksi päästyäni suoraan Mahlahallan edessä.
”Tulin juuri kiertämästä Kuolonklaanin reviiriä”, ilmoitin. En ollut varautunut yhtään siihen, että tapaisin kollin, joten sanavarastoni tuntui olevan jotenkin normaalia kapeampi. ”Se on isompi kuin ajattelin.”
”Yllätyin itsekin ollessani oppilas. Olen melko varma, että myös Punatähti on yllättynyt asiasta ollessaan ensimmäistä kertaa oppilas”, Mahlahalla vastasi tyynesti hymyillen. Tunsin itseni jotenkin pennuksi.
Huokasin ja naukaisin hiljaa:”Ei, olisi minun pitänyt tajuta sen olleen niin iso… Äh.”
”No mutta”, sanoin sen jälkeen kovempaa ja napakammin. ”Voinko kysyä sinulta Elonklaanista?”
Puheeni hiljeni hyvin pitkälti loppua kohden, sillä Tuhkajuova ei ollut pitänyt aiheesta, mutta tahdoin tietää klaanista enemmän. En voinut sietää sitä ajatuksta, että metsässä asui toinen klaani, mutta en saanut tietää siitä enempää kuin missä heidän rajansa meni ja mikä klaanin nimi oli. Istahdin hitaasti maahan ja varauduin huonoimpaan mahdolliseen vastaukseen, mutta pidin silti toivoa yllä sisälläni.

// 584 sanaa
// Mahla? Sori Rapsu on nyt vähän outona, kunnon sisäinen pentu :’)

Kirjoittaja: Untuva

Heräsin varhain aamulla, sillä olin nukkunut eilen ennen auringonlaskua sen verran, ettei ollut toivoakaan nukkua tämän pidempään. Sammalverhon takaa ei näkynyt kuin hieman valoa, josta päättelin, ettei aurinko ollut vielä noussut kovin ylös. Katsahdin ympärilleni ja huomasin pentutarhan toisella puolella Tipupennun ja Lehtipennun nukkumassa vierekkäin. Eilen tavatessani kaksikon, Tipupentu oli keksinyt mitä oudoimpia haukkumanimiä minulle, ja käskenyt unohtamaan karkauksen. Olin kysellyt vielä kollilta, että mitä tämä tarkoitti, ihan vain ärsyttääkseni häntä. Oli ollut alusta asti melko ilmeistä, että suunnitelmassa oli melko paljon aukkoja. Sen jälkeen olin painellut suoraan nukkumaan. Havahduin mietteistäni siihen, että Mäntyviiksi tuli hääräämään ympärilleni. Hän supatteli hiljaisella äänellä jotakin turkin siistimisestä, hiljaa varmasti sen takia, että muut vielä nukkuivat. Mielestäni turkkini oli kuitenkin ihan tarpeeksi siisti, eikä tullut kuuloonkaan tehdä Mäntyviiksen sanoman mukaan. Sain istuskella mietteisiini syventyneenä täysin rauhassa, kunnes kuulin pentutarhan ulkopuolelta päällikön kutsuvan klaanin koolle. Suurin osa pennuista nukkui vielä, joten olin yksi ainoista, joka lähti tarkastelemaan, mitä päälliköllä oli sanottavana. Sujahdettuani sammalverhon ohi huomasin suurikokoisen punaruskean kollin leirin keskustassa. Sotureita ja oppilaita oli jo ilmaantunut hänen ympärilleen. Päällikkö kohdisti pian katseensa minuun, ja nostin samassa ryhtiäni paremmaksi.
“Tuimatassu, olet täyttänyt kuusikuuta, ja pääset oppilaaksi. Mestarinasi toimii tästä lähtien Pimentovarjo”, Punatähti kajautti kuuluvasti. Pieneksi hetkeksi ensimmäistä kertaa ikinä, sain osakseni suuren määrän huomiota. Mutta se kesti vain hetken, sen ajan kun minut nimitettiin oppilaaksi. Tuntui kuin olisin kasvanut hetkessä hiirenmitan verran. Mutta pian kuolonklaanilaiset palasivat tekemään askareitaan. Huomasin yhden kissan jääneen paikalle, ja uskoin hänen olevan Pimentovarjo. Naaras omasi mustan turkin, mutta hänellä oli valkeita kohtia. Muistelin jonkun klaaninvanhimman joskus kertoneen Punatähden oppilaista, joista yksi oli ollut Pimentovarjo. Täytyi sanoa, että olin jotenkin otettu saadessani noinkin hyvän mestarin. Pimentovarjon täytyi olla hyvä, jos Punatähti oli hänet kouluttanut. Tuskin päällikön entinen oppilas voisi kovin huonokaan olla. Pimentovarjo ilmeisesti odotti minun tulevan hänen luokseen, joten astelin soturin lähelle.
“Kierrämme tänään reviirin, ja jos olet valmis, lähdemme heti”, naaraan äänessä kuului tyyneys. Hänen koko olemuksensa, ja se mitä jo valmiiksi hänestä tiesin, kertoi siitä, kuinka hyvän mestarin olin saanut. Mutta se, minkälaiset taidot naaras omasi, oli eri asia. Jos hän ei osaisi opettaa perustaitoja vaativampia asioita, etsisin varmasti jonkun joka osaisi. Tiesin taistelutaidoista jo jotain perusasioita, sillä pentuaikoina Sähkötassu oli näyttänyt minulle muutamia. Uskoin siitä olevan suurikin apu ensimmäisissä taisteluharjoituksissani. Olin ehtinyt harjoittelemaan liikettä itsenäisestikin pentutarhassa, vaikka osa klaaninvanhimmista ei perustanut ollenkaan harjoitteluistani heidän päiväuniensa aikaan. Pimentovarjolle tyydyin nyökkäämään, sillä mitäpä sitä turhia selittelemään olisinko valmis vai en. En ollut kyllä syönyt tänään ollenkaan, mutta uskoin edellisen päivän hiiren riittävän, kunnes ehtisin syömään seuraavan kerran. Päivä oli vielä aluillaan, joten en uskonut nälän yllättävän vielä pitkään aikaan.
“Mennään sitten!” naaras kääntyi samalla kohti leirin uloskäyntiä. Tunsin pientä jännitystä vatsanpohjassani, mutten missään nimessä antanut sen näkyä ulospäin. Oli tärkeää antaa mestarille hyvä kuva itsestään. Lähdinkin heti kulkemaan Pimentovarjon perässä, sillä halusin todella nähdä, mitä kaikkea leirin ulkopuolella odotti. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt näkemään reviiriä, tämä oli vasta ensimmäinen kertani. Sujahdin piikkihernetunneliin naaraan perässä, ja odotus muuttui lähes sietämättömäksi, vaikka tiesin hetken olevan pian edessä. Viimein edessäni avautui maisema, jota en olisi voinut ikinä osata kuvitella. Huomasin pysähtyneeni hetkeksi, mutta pian tajusin lähteä mestarini perään.
“Seurataan tätä jokea Hehkulammelle”, Pimentovarjo ilmoitti. Hänen askeleensa olivat varmat, ja näki selvästi, että hän tiesi minne oli menossa. Kaikki polut olivat varmasti tuttuja naaraalle.
“Selvä”, avasin suuni sanoakseni edes jotakin. Halusin antaa hieman paremman kuvan, mutta minun oli pakostakin tarkkailtava ympäristöä ja haahuilla hieman tavallista enemmän, jotta reviiri tulisi tutummaksi nopeammin. Se kuitenkin tuntui jo hyvin tutulta, sillä siellä täällä risteili samoja hajuja kuin leirissäkin.

Palasimme leiriin, kun Pimentovarjo oli omasta mielestään näyttänyt minulle reviirin olennaisimmat paikat sekä kertonut niistä enemmän. Kiertäisimme vielä seuraavana päivänä rajat läpi, mutta tältä kerralta reviiriä oli mestarini mukaan nähty jo tarpeeksi. Minun piti vielä tutustua oppilaiden pesään ja tehdä sinne itselleni vuode. Hyvästelin Pimentovarjon ja jatkoin matkaani suoraan tuoresaaliskasalle, kun olin saanut naarassoturilta luvan syödä. Onnekseni minua ei laitettu heti viemään tuoresaalista pentutarhaan, sillä en olisi jaksanut nähdä tällaisena positiivisena päivänä Tipupentua tai Lehtipentua. Olisi tietenkin ollut mukava käydä pyörähtämässä pesässä näin oppilaana, mutten jaksanut alentua sille tasolle. Niinpä kävin nappaamassa laihan oloisen hiiren, ja se suussani astelin leirin laitamille syömään. Nälkä oli sitten kuitenkin yllättänyt minut aikaisemmin, mutta ei onneksi pahemmin. Söin hiiren hyvällä ruokahalulla samalla tarkkaillen leirin menoa. Oppilaaksi pääseminen oli juuri sellaista kuin olin olettanutkin. Nyt suuntasin katseeni ensimmäisiin taisteluharjoituksiini, sillä niissä halusin loistaa. Ei olisi myöskään pahitteeksi, jos kävisin ennen niitä läpi Sähkötassun opettaman liikkeen. Ehkäpä tulisi mahdollisuus esitellä sekin Pimentovarjolle. Alkoi olemaan jo hämärä, joten käväisin nopeasti parantajan pesällä hakemassa sammalta. Sammalten kanssa suuntasin oppilaiden pesälle, joka sijaitsi kaatuneen kuusipuun luona. Oli hieman outoa kävellä sisään ensimmäistä kertaa. Pesässä oli vain pari oppilasta, joiden nimiä en juuri sillä hetkellä muistanut. Toisen, puhtaanvalkoisen sinisilmäisen naaraan, olin nähnyt tuovan joskus pentutarhaan tuoresaalista. Naaras katsahti minuun ja nyökkäsi tervehdykseksi. Päätin nyökätä takaisin.
“Tuore oppilas, vai mitä?” oppilas naukaisi ja siirsi katseensa minusta vierellään olevaan tyhjään paikkaan. Kohautin lapojani ja päätin tehdä vuoteen oppilaan viereen. En tiennyt ollenkaan, kuka toisella puolella sijaitsi, mutta väliäkö sillä. En minä muuta pesässä tulisi tekemään kuin nukkumaan. Yllättävän nopeasti sain vuoteen valmiiksi, vaikka tassujani painoikin jo väsymys kaikesta tämän päiväisestä.
“Lintutassu, tuletko?” kuului pesän uloskäynniltä kutsu, ja sain samalla selville vierelläni istuvan naaraan nimen. Lintutassu huikkasi nopean myönteisen vastauksen ja katosi pesästä. Itse asetuin mukavasti ja kävin nukkumaan.

Olin ehtinyt olemaan oppilaana jo neljänneskuun, kun Punatähti kutsui klaanin jälleen koolle. Muiden mukana kokoonnuin leirin keskustaan kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli asianaan. Yllätyin hieman, kun punaruskea kolli päätti nimittää Lehtipennun ja Tipupennun. Lehtitassusta tuli soturioppilas, mutta Tiputassu nimitettiin parantajaoppilaaksi. Lehtitassu sai mestarikseen Pähkinäkorvan, joka oli kuitenkin melko uusi soturi kuolonklaanissa, vaikka oli soturinimensä jo jokin aika sitten ansainnutkin. Häneltä ei varmasti löytynyt vastaavaa kokemusta, mitä esimerkiksi omalta mestariltani Pimentovarjolta. Mutta toisaalta, mihin Lehtitassu olisi kokenutta mestaria tarvinnutkaan. Hymähtäen käännyin ja lähdin kohti tuoresaaliskasaa aikeenani viedä jotain pentutarhaan, ja sen jälkeen voisin syödä itsekin jotain. Nyt pentutarha olisi varmasti hivenen mukavampi kokemus ilman sisaruksia. Ei kaksikossa mitään pahaa ollut, mutta Tiputassun kanssa ei olisi jaksanut alkaa väittelemään mistään. Tai no, väittely olisi ollut vain yksipuolista, mutta oli se silti hieman rasittavaa välillä. Piti toivoa, etten teloisi itseäni ja joutuisi nimiteltäväksi parantajan pesälle. Ei sillä mitään väliä ollut, mutta ei sellaista koko päivää jaksaisi. Se tästä vielä puuttuisikin.

// 1033 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” korviini kantautui Punatähden voimakas ulvahdus, ja ympärilläni näin klaanin kerääntyvän ympärillemme. Olimme jo valmiiksi aika lähellä Punatähteä, joten emme liikkuneet paljoakaan. Halusin kysyä, mitä veljeni luuli tämän olevan, mutta sitten päähäni välkähti ajatus: tämä saattaisi olla nimityksemme. Mehän olimme jo suunnilleen kuuden kuun ikäisiä. Päällikön seuraava lausahdus vahvisti epäilykseni.
”Lehtipentu ja Tipupentu olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja olette valmiina koulutukseen. Tästä lähtien Lehtipentu tunnetaan Lehtitassuna, ja hänen mestarinaan toimii Pähkinäkorva. Tipupentu tunnetaan Tiputassuna, ja hän tulee olemaan seuraava parantajan oppilas, mikä tarkoittaa että Hehkuaskel tulee olemaan hänen mestarinsa”, Punatähti naukui. Veljestänikö oikeasti parantajaoppilas? Minusta tuntui… kummalliselta. Minun oli tarkoitus olla onnellinen itseni ja veljeni puolesta, mutta osa minusta oli jännittynyt. Sisimmässäni tiesin, ettei Tipupent- Tiputassu voisi selvitä tavallisen soturioppilaan koulutuksesta menneen näkönsä vuoksi, mutta ajatus kouluttautumisesta ilman veljeäni rinnallani tuntui silti väärältä. Tunsin olevani jotenkin yksin, vaikka tiesin veljeni silti olevan kanssani. Emme vain pystyisi viettää yhtä paljon aikaa yhdessä kuin pentuina. En kuitenkaan näyttänyt tunteitani ulospäin, vaan keskityin mestarini etsimiseen. Pähkinäkorva? Olin kuullut nimen aikaisemminkin, ja minulla oli etäinen mielikuva kollista. Onnekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut ruveta suunnistamaan mestarini luokse väkijoukon keskeltä, vaan ruskea kolli tassutteli luokseni. Nyökkäsin tervehdykseksi tyyni ilme kasvoillani.
”Päivää”, Pähkinäkorva nyökkäsi takaisin. Tuhlaamatta sanojani menin suoraan asiaan.
”Mitä haluat minun tekevän ensimmäisenä?” kysäisin heilauttaen häntääni. Olin aistivissani mestarissani hetkellistä epävarmuutta ennen kuin hän avasi suunsa. Ehkä se oli kuitenkin vain oman jännittyneisyyteni tuotosta. Kenties olin itse vähä epävarma, jonka vuoksi halusin havaita muissakin epävarmuutta.
”Käy tekemässä itsellesi peti oppilaiden pesään, ja mennään sen jälkeen pieniin taisteluharjoituksiin. Haluan nähdä taitotasosi”, kolli lausahti.
”Selvä”, nyökkäsin taas. Onnistuin väläyttämään pienen hymyn, sillä olisi kaikin puolin hyödyllistä minulle, jos olisin hyvissä väleissä mestarini kanssa. Käännyin ympäri ja aloin astelemaan kohti oppilaidenpesää, jonka tiesin olevan kaatuneen kuusen alla. Luikahdin kuusen oksiston alta sisälle pesään, ja eri hajut tulvahtivat nenääni. Oppilaiden pesä vaikutti melko täydeltä, mutta onnistuin löytämään tyhjän nurkkauksen. Puikkelehdin pesien läpi varoen, etten tuhoaisi muiden pesiä. Ei se muuten olisi minua haitannut, mutta en ollut vielä varma, kenen kanssa minun kannattaisi pysyä hyvissä väleissä. Päästyäni tyhjään nurkkaukseen ryhdyin kaapimaan ympäriltäni pedintekoaineita, joita lojui pesässä. Sain kokoon kasaan jonkinlaisen keon sammaletta, ja pudonneista kuusenneulasista sai myös jotain pehmustetta sammaleiden alle. Pyörähdin muutaman kerran vuoteellani, kunnes siitä tuli jokseenkin hyvä. Ei sen tarvinnut vielä olla täydellinen, ja parantelisin sitä jos se olisi liian epämukava. Nuuhkaisin ympärilläni olevia vuoteita tietääkseni kuka nukkui vieressäni, ja nenääni tulvi yllättäen tuttu haju; Sähkötassu. Tuhahdin itsekseni, mutta tunsin pienen hymyn leviävän kasvoilleni. Haistoin myös samantyyppisen hajun viereisessä vuoteessa. Saattaisiko se olla Sulkatassu? En tuhlannut enempää aikaa ajatukselle, vaan astelin parilla askeleella oppilaiden pesän halki ja luikahdin suuaukosta pihalle. Lähdin tassuttelemaan Pähkinäkorvaa kohti.

//444 sanaa
//Pähkinä? (tai joku muuki saa napata lehen pikasee keskusteluu)

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja lämmitti vaaleaa turkkiani. Suljin silmäni ja nostin pääni kohti aurinkoa. Viherlehti oli juuri alkanut, ja olin nauttimassa kauniista päivästä Hehkulammen rannalla.
”Mahlahalla, tule mukaan! Tämä on hauskaa!” kissa huusi rantavedessä. Raotin silmiäni ja vilkaisin oranssi-valkeaa kollikissaa. Vesi inhotti minua, ja Lauhalaukka tiesi sen hyvin.
”Minun on hyvä näin”, vastasin irvistäen.
”No ei sitten. Katso, kun minä sukellan”, Lauhalaukka pyysi. Käännyin kohti ystävääni, ja katsoin kuinka kolli sukelsi pinnan alle. Hymähdin itsekseni ja käänsin pääni poispäin. Odotin Lauhalaukan huutavan jotakin, mutta en kuullut mitään. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.
”Mitä sinä siellä oikein teet?” kysyin huvittuneena ja käännyin ystävääni kohti. Yllätyksekseni huomasin, ettei soturia näkynytkään missään. Veden pinta kupli hetken aikaa, mutta sitten kuplat katosivat.
Paniikki valtasi koko kehoni, ja tuskaisesti odotin Lauhalaukan palaavan pintaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Lauhalaukka!” huusin kollin nimeä saamatta vastausta. Juoksin vedenrajalle, mutta jalkani eivät totelleet minua enää. En päässyt eteenpäin. En päässyt pelastamaan Lauhalaukkaa.

”Herätys!” joku ärähti vieressäni saaden minut säpsähtämään hereille. Räväytin silmäni auki vain nähdäkseni Haahkasurman jäänsiniset silmät. Ravistelin päätäni työntääkseni unen pois mielestäni. Se ei onnistunut, vaan tapahtumat Hehkulammella pyörivät edelleen päässäni.
”Olet myöhässä, partiosi odottaa sinua jo”, kellanpunainen kolli murahti ja lähti tiehensä. Nousin ylös ja tasasin hengitykseni, joka oli unen aikana muuttunut raskaaksi. Lauhalaukka tuli uniini yhä vain uudestaan ja uudestaan, vaikka kolli oli lähtenyt Kuolonklaanista Eloklaaniin jo joitakin kuita sitten. Mieltäni kalvoi ajatus siitä, että Lauhalaukka vihasi minua. Mutta toisaalta, kolli syytti Karhumyrskyä valehtelusta. Toki minä ymmärsin sen, että kaksijalkojen kaappaamaksi tuleminen takuulla sai kenen tahansa etsimään syyllisyyttä omalle huolimattomuudelleen, mutta ei se silti oikein ollut. Karhumyrsky oli päässyt yli Lauhalaukasta, ja kolli eli kuin hänellä ei veljeä olisi koskaan ollutkaan. En ymmärtänyt, kuinka kolli pystyi elämään niin. Minä en saanut ystävääni, tai entistä ystävääni, pois mielestäni millään. Kun en päivisin ajatellut häntä, Lauhalaukka tuli uniini.
Nousin nopeasti ylös siistimättä sotkuista turkkiani. Astuin pääaukion raikkaaseen ilmaan ja tassutin piikkihernetunnelin suulle. Jääviilto katsoi minua ylimielisesti.
”Olet myöhässä”, punaruskea kolli sanoi ja kohdisti jäänsinisen katseensa minuun.
”Olisit tullut herättämään”, vastasin nopeasti. Minua ärsytti Jääviillon asenne. Hän ei välittänyt mistään, paitsi muiden kiusaamisesta. Soturi osasi toki taistella, mutta siihen se sitten jäikin. Hän ajatteli vain valtaa.
Kolli ei vastannut mitään, vaan poistuimme leiristä partioon.

Kun palasimme leiriin, tunnelma siellä oli synkkä. Kissat olivat kerääntyneet pääaukiolle jonkin ympärille. Pian huomasin, että se jokin olikin joku. Musta mytty makasi kissojen keskellä liikkumattomana. Palaneista kasvoista ja etujaloista tunnistin kissan nopeasti Haaskamieleksi. Kollin ruumiissa ei näkynyt ainakaan tänne mitään merkkejä haavoittumisesta. Vain vanhat arvet olivat. Hehkuaskel kiiruhti pääaukiolle mytyn luokse. Hetken aikaa parantajakissa tarkkaili Haaskamielen kehoa, mutta astui sitten askeleen taaksepäin.
Kiiruhdin nopeasti lähemmäksi, ja kuulin parantajan sanat selvästi:
”Hän on kuollut. Liekö jokin sairaskohtaus. Hän vaeltaa nyt Pimeyden Metsän metsissä.” Hehkuaskel ei sanonut enää muuta. Hän poistui paikalta takaisin pesäänsä. Katseeni lukittui Haaskasurman elottomaan ruumiseen. Partio oli saanut minut unohtamaan unen Lauhalaukasta, mutta nyt se palasi taas mieleeni. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun edes ajattelin sitä, kuinka Lauhalaukka oli unessani hukkunut.
”Onko kaikki hyvin?” ääni kysyi. Käännyin kohti Karhumyrskyä, kun viimeinkin onnistuin irrottamaan katseeni soturin elottomasta ruumiista.
”On, näin vain viime yönä pahaa unta viime yönä, ja Haaskamielen kuolema toi sen taas mieleeni”, huokaisin hiljaa. Karhumyrsky katsoi minua pahoitellen.
”Haluatko puhua siitä?” soturi kysyi. Pudistin päätäni. Tiesin, että Karhumyrsky ei pitänyt siitä, kun puhuin Lauhalaukasta. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja lakkasi kyselemästä enempää.
”Täytyy mennä”, ystäväni tokaisi. Hyvästelin hänet nopeasti. Karhumyrsky katosi piikkihernetunneliin. En tiennyt minne hän oli menossa, mutta en viitsinyt kyselläkään.
Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta yhä lämpimän hiiren, jota menin syömään sotureiden pesän liepeille. Loppupäiväni olisi vapaa, ja todennäköisesti vain istuskelisin yksin pääaukiolla nakertamassa hiiren luita. Ajatus kuulosti varsin tylsältä, mutta sitä päiväni tätä nykyä olivat. Raparperitassusta oli ollut iloa, mutta nyt naaras oli juuri päässyt oppilaaksi, joten aikataulumme tuntuivat menevän ristiin.

//Rapsu voi jatkaa tästä xd
// 622 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Niin, päädyimme tassuttamaan kohti pentutarhaa pienen juttutuokiomme ollessamme ohi. Lehtipentu oli tajunnut pointin, ei kenenkään voinut luottaa ilman kunnollisia testejä. Eikä edelleenkään Tuimapennun testi tuottanut paljoa tuloksia. Mikä oli sinänsä hyvä tulos. Hän osasi jotain, olla hiljaa, käyttäytyä, olla asiallinen ja omasi ehkä harkinta kykyä. Eikä ollut turhan kiintynyt kehenkään saati tunteellinen asioista. Se olisi Kuolonklaanin ihannekuvan kannalta turhaa. Tunteiden kautta vetoavia kissoja oli turha edes harkita liittolaisiksi. Ei ollut logiikkaa vedota tunteisiin, ne olivat vain heikkouksia. Minä vain testaillessani pidin oman selustani, logiikka oli tärkeintä. Siskoni piti häntäänsä jatkuvasti turkillani, että tiesin missä mentiin. Pysähdyimme. Silmänräpäyksen ajan haistelin ympärilleni. Tuimapentu, hän oli edessämme.
”Ai, hei vain sinullekkin ketun papana. Muuten unohda koko karkaus juttu”, Tokaisin. En tiennyt miksi siskoni oli pysähtynyt, kai kolli oli luonut meihin tiukan katse kontaktin? Mikä se olikin en minä pystynyt sitä aistimaan.
”Mitä tarkoitat?”, Kolli kysyi hieman.. Ärtymystä? Hämmennystä? Äänessään. En jaksanut istahtaa alas koska asia oli helposti sanottu.
”U-noh-da ko-ko kar-kaus”, sihisin tavuttain. Miten ääliö? Pitäisikö vielä taputtaa päälaelle ja todeta että vielä opit. En kuitenkaan jäänyt paikalle vaan livahdin Lehtipennun ohi Pentutarhaan. Haistelin pesää heti ensimmäisenä erottaakseni keitä siellä oli, todeten ettei mitään epätavallista ollut käynyt. Lehtipentu tuli heti perässäni. Rypistin kulmiani kun huomasin yhden pointin. Hän oli ollut erittäin hiljaa? Outoa? Siis, se ääni. Ei lehtipentu. Tämä oli aivan tavallista hänelle.
”Mitä teemme seuraavaksi?”, Lehtipentu kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien sitä.
”Niin, miten olisi vaikka vanhempien murha?”, ääni viimein kysyi. Lämmin viima koski turkkiani, sekä tällä kertaa minun oli vaikea erottaa oliko ääni todella tuntemuksineen olematon. Mutta ainakaan Lehtipentu ei reagoinut mitenkään mihinkään. Hänen turkkinsa ei pörhistynyt viimasta, eikä hän vastannut äänelle.
”Taidan vain mennä nukkumaan jo, nimanuljaskien läksytys vie virtaa”, Tuhahdin kun tassutin sammalilleni Lehtipentu vierelläni. Hän tuhahti huvittuneena.
”Äläkä edes jaksa väittää auringon olevan liian ylhäällä siihen ketun papana, ei varmana ole”, Murisin turhautuneena. Hän pystyi ja olikin väittänyt auringon olevan joskus ylhäällä kiusatakseen minua. Että olin nukkunut auringon huippuun vaikka soturit puhuivat ympärilläni vasta aikaisesta auringon nousu vaiheesta. Kömmin sammaleilleni, ottaen mukavan asennon.

Seuraavan kerran kun heräsin sain kuulla Tuimapennun olleen nimitetty jo Tuimatassuksi. Ihan sama, hän ei ansainnut sitä niin kovasti kuin minä ja Lehtipentu ansaitsimme. Päivämme kuluivat ihan mukavasti, suunnittelimme silloin mitäkin. Emme tosin puhuneet enää Tuimatassulle saati Sähkötassulle. Pystyin vain kuvittelemaan miten kiireistä heillä oli oppilaina, varsinkin Tuimatassulla opetella olemaan oppilas. Minulle hän oli yhä niljakas ketun papana jos sen ääneen sanoisi. Olin kuitenkin pari kertaa käynyt parantajan pesällä, ihan vain uteliaisuuttani kyselemässä asioita, niin kuin ennenkin. En koskaan ottanut Lehtipentua mukaan kysely retkiini, vaan lähdin kyselemään häneltä itsekseni. En muistanut parantajamme oikeaa nimeä, Hehkuaivo hän minulle oli. Hän haisi aina lehdille joka ei ollut aivan paha. Koko pesä vain rauhoitti minua tavalla jolla en koskaan myöntäisi. ”Monta potilasta sinulla on ollut viime päivinä”, ”mihin sitä yrttiä käytetään?”, ”Minkälaisen annoksen hän saisi vaikka hinkuvaan hengitykseen?”, ”Montako kissaa on kuollut tassuihisi”, Lisäksi alku aikoina hän hoiti haavojani joten sain syyn olla täällä. Tietty en ollut hetkeen täällä käynyt, vaan keskittynyt siskooni, mutta nyt olin. Joku nimanuljaskaisista klaaninvanhimmista tuli parantajan pesään joten Hehkuaivo lähetti minut tiehensä.
”Taasko kävit parantajan pesällä, eikö sinun pitäisi jättää se paikka rauhaan kerran haavasikin ovat parantuneet”, Lehtipentu kysyi kun palasin takaisin. Hän oli noukkinut meille saaliin jota syödä. Päästin kurkustani enteilevän murahduksen.
”Se ei kuulu pätkän vertaakaan mitä minä haluan tehdä vapaa ajallani sinulle senkin ketun aivo”, Sihisin. Otin silti hänen riistastaan palan, koska ei se todella hänen ateriansa ollut kun olin paikalla, se oli meidän kummankin ateriamme.
”Oletko siis kiinnostunut parantajuudesta? Kerran käyt siellä?”, Siskoni jatkoi kiusoittelua. Nyt suljin kokonaan silmäni, antaen kurkustani murinan vain tulla availlen kynsiäni. Eikö hän tajunnut, se ei kuulunut pätkääkään hänelle. Ei sitten mitenkään.
”Voi kyllä”, Murisin vain hänelle, ottaen palan hänen riistastaan taas. Oli niin lähellä etten vetänyt hänelle kirolitaniaa. Mistä hän saisi nauttia. Se saattaisi korkeintaan kääntää pari katsetta meihin päin mutta koko asiaan oltiin hiljalleen alettu tottua. Siis minusta huutamassa milloin mistäkin kenelle vain.

Ja hiljalleen neljänneskuu olikin mennyt Tuimapennun nimityksestä, hitaasti mutta varmasti. Olin kahdesti käynyt Parantajan pesällä, kysellyt aina vain enemmän. Siskoltani olin taas puolestani saanut välillä kannustavia kommentteja ja välillä leikki mielistä irvaa. Koko neljänneskuu oli sinänsä ollut rauhallinen ilman häiriöitä. Pentutarhaan oli tosin tuotu uusi pentu, johon en edes ollut vaivautunut tutustumaan. Olihan se aina ollut selvää että olin kiinnostunut olemaan parantajana klaanissa, en vain aina tuonut sitä ilmi. Nyt se oli tullut enemmän vain ilmi. Istuimme nyt aukiolla tylsyyttämme pohtimassa. Oli selvää että olimme klaanin isoimmat pennut, tai, no, Lehtipentu oli.
”Miksi haluaisit olla parantaja oikeasti? Laiskottelu? Eiväthän he edes tee mitään”, Lehtipentu tokaisi. Hän tiesi etten ottanut noita tokaisuja niin sisäänsä. Ei se ollut niin etteivät he tehneet mitään. Hehkuaivo oli ollut siellä pelastamassa minut, sekä hän olisi pelastanut minut uudestaan. Hänen työnsä oli varmasti hankalaa jatkuvasti kohdata kuolemaa. Olin myös sivistänyt itseäni eloklaanista sen minkä sain kuulla.
”Haluan korjata tuon ajatuksen, etteivät he tee mitään. Mitä olen kuullut eloklaanissa se on paremmin, enkä sitä paitsi voisi sietää ajatusta Hehkuaivon antavan sinun kitua kun hän ei oaaa hoitaa sinua kunnolla. Saati ketään muuta kivussa olevaa”, Murisin. Halusin keskustelun nopeasti jonnekkin muualle, tämä lähinnä tuotti minulle vain ahdistusta. Kesken keskustelumme tapahtui kuitenkin jotain.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!”, Punatähti ulvaisi. Siristin silmiäni, mitä se voisi olla. Olimme aika etu linjassa jo muutenkin nyt istuma paikassamme joten emme liikkuneet paljoa. Odotimme vain kissojen tuloa. Kun kissat viimein tuntuivat olevan paikalla, odotin tylsistyneenä päällikköä. Aloittaisi jo, ei kenelläkään ollut aikaa odottaa hiiren aivoisia ajatuksiasi.
”Lehtipentu ja Tipupentu olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja olette valmiita koulutukseen. Tästä lähtien Lehtipentu tunnetaan Lehtitassuna, hänen mestarinaan toimii Pähkinäkorva. Tipupentu tunnetan Tiputassuna, hän tulee olemaan seuraava parantajan oppilas joka tarkoittaa että Hehkuaskel tulee olemaan hänen mestarinsa”, Sydämeni otti pari ilon hyppyä nopeammin. Minä- todella- oikeasti! Jes! Kyllä kyllä kyllä! Tietty en antanut sen näkyä. Harvat kissat ulvoivat nimiämme, kun minä seisoin siinä tumput suorassa. Lehtitassun mestarin nimi ei sanonut mitään minulle. Pähkinäkorva. Hän varmasti oli yksi tavallisista niljaskaisista kuoloklaanilaisita. Toivoin että hän käyttäytyisi siskoani kihtaan kunnolla tai muuten hän saisi kuulla. Olin melkein jäätynyt siihen paikkaan ennen kuin kuulin tutun äänen. Sisareni oli hävinnyt viereltäni ja päällikkö päättänyt kokoontumisen.
”Nähtävästi saat kysellä vielä lisää minulta joka päivä”, Hehkuaivo tokaisi. Murahdin vastaukseksi ensi alkuun, hetken hakien siskoni turvallista hajua avukseni sosiaalisessa tilanteessa.
”Ennemmin minä joudun sietämään sinua lima aivo”, Mutisin.

//1047
//Lehti? Tuima? Kuka vaan periaatteessa.

Kirjoittaja: Untuva

Heräsin haukotellen pitkiksi venähtäneiltä uniltani, joiden tarkoituksena oli levätä Tipupennun ja Lehtipennun kohtaamista varten. Minua kiinnosti jonkun verran, itse asiassa melko paljon, mitä kaksikolla oli mielessä, ja mikä heidän ideassaan muka hyödyttäisi minua. Tavallaan minua ei kiinnostanut, mutta sisaruksista molemmat olivat sellaisia, että halusin sentään nähdä tämän mahtavan suunnitelman. En oikein edelleenkään tiennyt, mitä mieltä olin heistä. Tipupentu omasi ainakin melkoisen rääväsuun, mikä ei välttämättä tulisi viemään kollia muiden kissojen keskuudessa pitkälle. Ominaisuus olisi hyvä joissain tapauksissa, mutta jos aikoi puhua samalla tavalla jokaiselle kuolonklaanilaiselle, ei tulisi saavuttamaan paljoa. Korkeintaan saisi useamman kissan vihat päällensä. Mutta ehkäpä vanhemmalla iällä kollipentu ymmärtäisi senkin. Ellei Tipupentu sitten tehnyt tätä kaikkea tarkoituksella. Lehtipennusta taas välittyi hivenen viisaampi olemus tai sitten sain sellaisen kuvan vain hänen ollessaan veljensä kanssa. Ehkäpä Lehtipentu vaikuttaisikin erilaiselta ilman rääväsuuta vierellään. Vaikka kaksikon käytös oli hieman epäilyttävää ja jopa meni ärsyttävän puolelle, saattoi olla hyödyllistä pitää jonkin sortin neutraalit välit sisaruksiin. Heistä voisi olla tulevaisuudessa hyötyä. Tai sitten ei. Hieman lisää haukotellen nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Etäämmällä Mäntyviiksi ja Sirpalepentu keskustelivat jotain, mutta en jaksanut kiinnittää heidän sanoihinsa huomiota. Klaaninvanhimmista Luminenä nukkui ja Naarmunenä sekä Sumusilmä rupattelivat jotain joutavia omista oppilasajoistaan. Se sai minut miettimään, oliko sittenkään järkeä hiippailla ulos pentutarhasta ja antaa kuva siitä, että olisin oikeasti poistumassa leiristä muiden mukana. En halunnut tehdä mitään sellaista, josta ei olisi minulle mitään hyötyä, ja joka saattaisi vaikuttaa tulevaisuuteni huonosti. Mäntyviiksen mukaan olisin pian tarpeeksi vanha oppilaaksi, joten olisi inhottavaa vaikkapa jäädä pidemmäksi aikaa pentutarhaan. En kuitenkaan voisi sanoa Tipupennulle ja Lehtipennulle ei. Se olisi pelkurimaista käytöstä.
“Mitä sinä mietit noin ahkerasti?” kysymys oli selvästi osoitettu minulle. Luminenä oli ilmeisesti herännyt nokosiltaan, ja koska Sumusilmällä ja Naarmunenällä oli keskustelu käynnissä, hän päätti keskittää huomionsa minuun. Käänsin päätäni tabbykuvioisen naaraan suuntaan.
“En mitään”, hymähdin ja nousin ylös. Luminenä kääntyi vihdoin ja yritti liittyä kahden muun vanhuksen keskusteluun. Tassuttelin ulos pentutarhasta aikeenani etsiä Lehtipentu ja Tipupentu tassuihini. Alkoi olla jo myöhä, enkä ollut kuullut kaksikosta mitään. Ehkäpä he itse voisivat vähän valaista suunnitelmaansa enemmän, jos sellaista edes enää oli. Joka tapauksessa ottaisin siitä selvää. Katselin hieman ympärilleni, ja onneksi minun ei tarvinnut hukata kaksikon etsimiseen aikaa. Lehtipentu ja Tipupentu olivat juuri tulossa kohti pentutarhaa. Heillä oli varmasti jotain kerrottavana minulle, joten odottelin rauhassa, että sisarukset pääsivät kohdalleni.

// Tipu? Lehti?
// 376 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Hän selitti jotakin omasta nuoruudestaan, ja hetken jaarittelun jälkeen kertoi viimeinkin tavan, jolla hajujäljen voi peittää. Karhunlaukka peittää hajujäljen hyvin, mutta Varjokarva suositteli hyvin lämpimästi ketun jätöksiä”, Sulkatassun kasvoilta paistoi inho, kun tämä ajatteli kierivänsä ketun jätöksissä. Sähkötassu irvisti kuullessaan sisarensa sanat.
”Pitäisiköhän meidän yrittää etsiä sitä karhunlaukkaa? Se voi kyllä olla hieman hankalaa, jos emme tiedä edes miltä se näyttää. Voisimme kysyä asiasta Hehkuaskeleelta!” harmaanruskea naaras ehdotti, mutta Sähkötassu pudisteli päätään.
”Hehkuaskel varmasti älyäisi heti, miksi etsimme yrttiä, joka peittää hajujälkemme”, veli totesi rauhallisella äänellä. Sulkatassu ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, joten hän kohautti vain lapojaan.
”Sitten ainoa vaihtoehtomme lienee ketun jätökset”, oppilas totesi viileästi. Hän hyväksyi asian nopeasti, koska Eloklaanin reviirille pääseminen oli sen arvoista. Turkin saisi aina puhtaaksi, vaikka haju saattaisikin seurata oppilasta muutaman päivän ajan.
”Eli ketun jätökset. Mistä me löydämme niitä? Reviirillä tuskin pyörii paljon kettuja. Minä en ainakaan ole nähnyt yhtäkään”, veli huomautti. Tätäkään asiaa Sulkatassu ei ollut tullut miettineeksi. Oppilaasta alkoi tuntua, että koko maailma oli heidän suunnitelmaansa vastaan. Samassa oppilas keksi:
”Pohjoisrajan toisella puolen on kettuja! Varjokarva kertoi, että ketut tulevat useimmiten sieltä reviirille jos ovat tullakseen. Voisimme etsiä sieltä.” Sähkötassu nyökytteli päätään. Nyt piti vain toivoa, että ketun jätöksiä löytyy.
”Okei. Sinä hoidit aiemman tehtävän, joten minä voin etsiä jätöksiä”, Sähkötassu lupasi. Sulkatassu hymyili kiitollisena veljelleen. Naaras tiesi, ettei veli pitänyt sääntöjen rikkomisesta. Sulkatassu oli aivan varma, että salaa Sähkötassukin halusi päästä seikkailulle.
”Kun jätökset löytyvät, meidän täytyy päästä kahdestaan ulos leiristä niin kauaksi aikaa, että kerkeämme tutkia Eloklaanin reviiriä”, Sulkatassu sanoi mietteliäänä. Mestarit eivät saisi alkaa ihmetellä, mikä oppilailla kestää ja lähteä heidän peräänsä.
”Lähdetään saalistamaan, ja pyydetään Sinitassu pitämään Varjokarvaa ja Jyrkänneloikkaa silmällä. Hän varmasti tekee sen mielellään”, Sähkötassu ehdotti. Aivan, ajatus oli ihan hyvä, mutta olisiko Sinitassusta siihen? Siskon ajatukset harhailivat yleensä oleellisista asioista kaiken maailman ötököihin ja lintuihin.
”Sinitassu voisi sitten yrittää pitää heidät leirissä. Olisikohan hänetkin pitänyt pyytää mukaan?” Sulkatassu pohti. Sähkötassu kohautti lapojaan.
”En usko, että hän olisi innostunut ajatuksesta”, veli sanoi.
”Minä pyydän Sinitassua katsomaan heidän peräänsä, niin hoida sinä se kettujuttu. Jos kettuja ei löydy, kysytään siitä karhunlaukasta joltakin. Voisin myös kysyä Varjokarvalta siitä saalistusretkestä. Tavataanko tässä huomenna auringonlaskun jälkeen, vai ehditkö sinä?” raidallinen naaras kysyi. Sähkötassu mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Tavataan silloin.”

Seuraava aamu oli synkkä. Sulkatassu istuskeli leirin pääaukiolla ja odotti Sinitassun heräävän. Aurinkohuipun aikaan Varjokarva veisi oppilaansa saalistusharjoituksiin. Silloin naaras voisi kysyä, pääsisikö oppilas veljensä kanssa saalistamaan. Aika kävi pitkäksi, kun joutui vain odotella ja tarkkailla oppilaiden pesää kaiken aikaa.
Naaras päätti lähestyä pentuetoveriaan ystävällisesti, eikä siis halunnut käydä herättämässä tätä. Pääaukio oli melko rauhallinen. Aurinko oli juuri noussut paksun pilviverhon takana, joten kissat olivat lähteneet omille teilleen leirin ulkopuolelle. Punatähti keskusteli Henkäysvarjon kanssa kaatuneen kuusen liepeillä. Sulkatassu olisi halunnut mennä kuuntelemaan, mutta oppilaiden pesän tarkkailu oli nyt tärkeämpää. Naaras kuuli pentujen keskustelevan hänen takanaan pentutarhan edustalla. Ikuisuuden odottelun jälkeen valkea naaras astui ulos oppilaiden pesästä. Sulkatassu suorastaan pomppasi pystyyn ja ravasi sisarensa luokse. Sinitassu oli siskoaan jonkin verran pienempi. Naaras katsoi hieman ihmeissään Sulkatassua.
”Tule, minulla on sinulle asiaa”, Sulkatassu sanoi salamyhkäisesti, eikä Sinitassu voinut olla seuraamatta. Kaksikko löysi rauhallisen paikan kallion varjosta. He näkivät joka suuntaan, jos joku sattuisi lähestymään kaksikkoa.
”Minä ja Sähkötassu aiomme käydä Eloklaanin reviirillä”, Sulkatassu aloitti. Hän luotti siihen, ettei Sinitassu kantelisi asiasta muille. Sisko kohotti kulmiaan kysyvästi. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, miksi Sulkatassu kertoi tämän.
”Minä en halua tulla mukaan”, sisko totesi nopeasti äänellään, jossa ei ollut mukana yhtään minkäänlaista tunnetta.
”Ei sinun tarvitsekaan. Me tarvitsemme sinun apuasi, ettei Varjokarva ja Jyrkänneloikka tule peräämme”, Sulkatassu selitti.
”Mitä minun pitäisi sitten tehdä?” sisko kysyi epäröiden. Sulkatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, sillä Sinitassu ei heti kieltäytynyt.
”Voisit tulla aluksi mukaamme muka saalistamaan. Saalistaisit jonkin aikaa ja jättäisit saaliit sitten niin, että minä ja Sähkötassu voimme tuoda ne mukanamme. Sen jälkeen palaat leiriin ja ilmoitat mestareille, että riistaa löytyi todella huonosti, etkä jaksanut enää etsiä. Minä ja Sähkötassu jäimme vielä saalistamaan, ja saalistaisimme niin kauan, että saamme jotakin kiinni. Sitten paluumatkalla ottaisimme saaliit mukaan, niin kukaan ei epäilisi yhtään mitään!” Sulkatassu hihkaisi innoissaan. Hän oli kehitellyt suunnitelman odotellessaan, eikä ollut kysynyt Sähkötassun mielipidettä asiaan. Tuskin veljellä olisi mitään sitä vastaan, että Sinitassu lähtisi leiristä heidän kanssaan, jos sisko ei tulisi mukaan.
”Mitä minä siitä sitten hyödyn?” Sinitassu uteli. Sulkatassu kirosi mielessään. Hän ei ollut odottanut, että Sinitassu haluaisi hyötyä tehtävästä jotenkin. Hetken ajan Sulkatassu mietti, ja hän keksi vastauksen nopeasti:
”Kun sinun pitäisi seuraavan kerran siivota pentutarha, minä ja Sähkötassu teemme sen puolestasi. Saat silloin koko päivän aikaa tutkia kiviäsi ja lintujasi.” Sinitassun ei tarvinut miettiä kauaa, kun hän nyökkäsi.
”Sovittu.”

Auringon ollessa huipussaan, Sulkatassu poistui leiristä mestarinsa kanssa. Onnekseen naaras oli ehtinyt syödä saalistuspartion saavuttua, sillä naaras oli ollut hurjan nälkäinen. Taivaan paksu pilviverho oli alkanut rakoilla, ja auringon säteet siivilöityivät niiden lävitse. Ilma oli viileä ja raikas. Hento tuulenvire takertui oppilaan turkkiin.
”Harjoittelemme tänään lintujen saalistamista. Kerro minulle, mitä sinun täytyy tietää ennen kuin lähdet saalistamaan lintuja”, Varjokarva käski, kun kaksikko pääsi rauhaisaan paikkaan kuusimetsän keskelle. Sulkatassu pohti hetken. Hänen oli vaikea keskittyä, kun mielessä pyöri vain tuleva retki Eloklaanin reviirille.
”Linnut lentävät, joten täytyy olla nopea”, oppilas sanoi. Varjokarva hyväksyi vastauksen.
”Kyllä. Linnut lähtevät nopeasti lentoon huomatessaan sinut. Siksi sinun täytyy olla äärimmäisen hiljaa, ja hyökätä juuri oikealla hetkellä. Jos lintu lähtee lentoon, voit yrittää loikata sen perään. Vahvoista takajaloista voi olla siinä hyötyä”, mestari sanoi.
”Tehtäväsi on nyt etsiä lintu ja saada se kiinni. Huomioi se, että jotkut linnut voivat hyökätä sinun kimppuusi, jos häiritset niitä. Pienikokoiset linnut tuskin sitä tekevät, mutta esimerkiksi pesäänsä vahtivat suuremmat emolinnut voivat tehdä niin”, Varjokarva huomautti ennen kuin päästi oppilaansa etsimään lintua.
Sulkatassu hiipi hiljaa metsässä ja katseli ympärilleen. Hän kuuli välillä lintujen viserryksen, mutta ei nähnyt niitä. Linnut tuntuivat viihtyvän puissa, etenkin niiden latvoissa. Hän näki yhden variksen istuvan kuusen latvassa. Sitä olisi edes turha yrittää saada kiinni. Lintu olisi jo kaukana ennen kuin naaras ehtisi latvaan.
Viimein Sulkatassu näki talitiaisen. Oppilas oli kävellyt lähes joelle saakka. Keltarintainen pikkulintu pomppi maassa ja tutkiskeli sitä. Sulkatassu painautui märkää hankea vasten ja lähti hiipimään eteenpäin. Hän painoi käpälänsä varovasti maahan, jotta lintu ei kuulisi häntä. Päästyään ketunmitan päähän linnusta, Sulkatassu pysähtyi. Hän ei uskonut pääsevänsä enää lähemmäksi, sillä lintu varmasti kuulisi hänet. Talitiainen piti katseensa koko ajan toisaalle, eikä onneksi kääntynyt lähestyvää saalistajaa kohti. Sulkatassu jännitti lihaksiaan, ja ponkaisi itsensä liikkeelle. Lumi oli hiukan liukas, joten lähtö ei ollut täydellinen. Naaras oli hieman liian hidas, ja lintu huomasi hänet. Silmänräpäyksessä talitiainen nousi siivilleen ja lähti lentoon. Sulkatassu ei halunnut luovuttaa, vaan soturioppilas ponkaisi itsensä ilmaan linnun perään. Käpälät ojossa oppilas lähestyi ilmassa lentävää lintua. Hän onnistui iskemään sitä oikealla etukäpälällään. Se sai linnun putoamaan maahan. Talitiainen visersi hullun lailla ja pyöri hetken pökkyräisenä hangessa. Päästyään jaloilleen, se yritti nousta jälleen siivilleen, mutta vasen siipi oli haavoittunut. Sulkatassu loikkasi linnun päälle ja väänsi siltä sulavalla liikkeellä niskat nurin.
Naaras katsoi elotonta lintua ja tunsi ylpeyttä onnistuttuaan mestarin määräämässä tehtävässä. Sulkatassu kääntyi Varjokarvaan, joka oli ilmestynyt naaraan taakse äänettä. Varjokarva nyökkäsi.
”Kuten huomasit, peli ei ole menetetty vaikka lintu pääsisikin lentoon. Jos reagoit kyllin nopeasti, voit vielä saada sen ilmasta kiinni. Kerrataan sitten isompien lintujen saalistuksesta, ja yritetään löytää sellainen. Sen jälkeen palataan leiriin, koska minä menen auringonlaskun partioon”, Varjokarva tokaisi.

Sulkatassu oli tyytyväinen, että hän oli jo leirissä auringonlaskun aikaan. Oppilas ei ollut löytänyt suurempaa lintua, mutta hän oli tyytyväinen saalistamaansa talitiaiseen. Oppilas ei näytellyt sitä leirissä, koska hän tiesi Sinitassun suuttuvan siitä, että sisko oli tappanut linnun. Sinitassulla tuntui olevan jokin pakkomielle lintuihin. NIitä ei hänen mukaansa saanut tappaa tai syödä, koska lintu oli naaraalle jotenkin pyhä eläin. Sulkatassu ei ymmärtänyt Sinitassua, eikä oikein kukaan muukaan. Kaikki pitivät häntä vähän outona. Vaikka Sinitassu olikin vähän erilainen, Sulkatassu välitti hänestä. Jos joku oppilaista haukkui Sinitassua kummajaiseksi, Sulkatassu ei voinut hyväksyä sitä.
Matkalla leiriin naaras oli muistanut onnekseen kysyä saalistusretkestä sisariensa kanssa. Varjokarva oli luvannut puhua asiasta Jyrkänneloikan ja Ruusutuikkeen kanssa.
Nyt naaras odotteli, että Sähkötassu palaisi leiriin. Juuri auringonlaskun partion lähdön jälkeen veli astui mestarinsa perässä piikkihernetunnelista sisään. Sähkötassu keskusteli hetken Jyrkänneloikan kanssa, jonka jälkeen veli tuli Sulkatassun luokse.
”No, miten kävi?” naaras kysyi, eikä malttanut odottaa veljensä vastausta.

//Sähkö?
// 1343 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Oli yksikseni hieman sivummalla leirissä. Aamu oli vasta aluillaan ja vain muutama kissa oli hereillä minun lisäkseni, mikä oli loistavaa. Minun oli tapana aamuisin hioa liikkeitäni kohti täydellisyyttä, ennen kuin kukaan muu heräisi. En halunnut liikaa yleisöä, joten siksi aamun aikaiset tunnit vetivät minua puoleensa.
Tänään harjoittelin sitä, kuinka kesken iskun voisin sulavasti vaihtaa iskuni suuntaa. Sen hallitakseni minun pitäisi opetella tuntemaan tasapainoani ja painopisteitäni parhaani mukaan, jotta en kesken suunnanvaihdoksen kaatuisi kömpelösti maahan. Käytin kohteenani pientä kitukasvuista puskaa, jonka lehtiä peitti öinen kuura. Märkä räntä lotisi niskaani inhottavasti, kun kumarruin valmistautumaan loikkaan.
Lihakseni kiristyivät ja ponkaisin itseni kohti puskan vasenta puolta, mutta kesken loikan yritin häntäni ja kehoni asennon avulla vaihtaa suuntaani huomaamattoman sulavasti kohti sen oikeaa reunaa. Keskittymiseni herpaantui ja lysähdin oudon kiemuran seurauksena maahan. Kirosin hiljaa, mutta sitäkin vihaisemmin itselleni muutaman halveksivan sanan ja nousin ylös turkkiani siistiksi sukien. En tyytyisi keskivertoon. Toistaisin liikkeen niin monta kertaa, että osaisin sen. Vaikka henkihieveriin asti. Olisi typerää luovuttaa. Tassutin takaisin aloituspaikalleni, kyyristyin ja ponkaisin uuteen loikkaan. Tällä kertaa kaikki sujui paremmin, mutten päässyt silti aivan tavoitteeseeni. Iskin käpälälläni puskaan ja sain epäonnekseni huomata sen piikikkään luonteen. Vetäisin tassuni pois ja huomasin polkuanturaani painuneen kivuliaan piikin. Yritin nykiä sitä hampaillani pois, mutta se oli liian syvällä. Kohautin olkiani ja painoin määrätietoisesti tassun maahan ja soin sille aivan yhtä paljon painoa, kuin ehjälle tassulle, vaikka kipu olikin saada minut irvistämään. Turha sitä olisi nyt mennä poistattamaan, kun olisi mahdollisuus saada toinenkin.

Olin harjoitellut melko kauan vielä sen jälkeen, kun olin saanut piikin tassuuni. Olin lopettanut, kun suurin osa kissoista oli jo ollut hereillä, eikä sen takia minua huvittanut enää harjoitella. Olin jonkin verran tyytyväinen suoritukseeni. Tällä hetkellä olin tassuttamassa Hehkuaskeleen pesään, jotta saisin sen ketunmielisen piikin tassustani ulos. Koko tassuani melkein tuntui jomottavan. Turkkini oli myöskin litimärkä ulkona satavan rännän takia.
Työnnyin kahden kiven välissä olevaan pesään ja annoin silmieni hetken tottua hämärään. Pian kuulinkin iloisen äänen pesästä ja erotin nuoren pikimustan naaraan.
“Hei Sähkötassu, mitä saisi olla tänään?” Nyökkäsin tervehdyksen parantajakissalle, jonka jälkeen tassutin hieman lähemmäs, jonka jälkeen nostin oikean etutassuni ylös, käänsin sen ja sanoin:
“Sain jonkin sortin tikun. En saanut sitä itse pois, se on melko syvällä”, naukaisin hiljaa, mutta pidin huolen siitä, ettei ääneni ollut tyly. Halusin olla kohtelias parantajakissalle, joka teki parhaansa klaanitoveriensa hoitamisessa. Moni ei Kuolonklaanissa arvostanut hänen työtään, mutta minä arvostin, sillä se oli elintärkeä tehtävä klaanille. Muutenkin olin huomannut kohtelevani naaraita hieman kohteliaammin, kuin kolleja. En kuitenkaan siksi, että ajattelisin, etteivätkö naaraat kestäisi kovaakin kohtelua. Se vain sattui olemaan minulla verissäni.
Hehkuaskel sipsutti lähemmäs ja tutkaili vammaani keskittyneenä, jonka jälkeen viittoi minua istumaan. Hänen nostaessaan keltaisen katseensa ylös, huomasin niissä mietteliäisyyttä.
“Missä sinä olet käynyt tämän saamassa? Nythän on vasta aamu, etkä tietääkseni ollut aamupartion mukana”, naaras uteli hienovaraisesti. Parantajakissan ajatuksissa varmaan punoutui juuri tällä hetkellä kuvitelmat jostain aivan muusta, kuin taisteluharjoituksista itsekseni. En kuitenkaan viitsinyt ruveta tarinoimaan, joten vastasin vain:
“Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.” Parantajakissa kurtisti kulmiaan, mutta jätti asian sikseen. Hän aloitti toimenpiteen tikun ulos saamiseksi ja hetken väännön jälkeen homma olikin hoidettu. Naaras vielä siveli tassuuni jotain nestettä, jonka jälkeen muistutteli minua siitä, että pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin, kun tassuni oli vielä ärtynyt. Nyökkäsin vielä hyvästit ja poistuin pesästä ja otin suunnakseni oppilaiden pesän. Työnnyin suojaan ja aloin kuivaamaan turkkiani. En halunnut vilustua.
Hetken siinä värjöteltyäni Jyrkänneloikka tuli ilmoittamaan minulle, että lähtisin myöhemmin päivällä partioon. Päätin kuitenkin jättää kipeän tassuni mainitsematta, sillä en halunnut, että mestarini ajattelisi, että minut saisi niin helposti horjumaan. Kyllä minä yhteen partioon kykenisin.

Päivä oli jo valjennut, kun huomasin Sulkatassu raidallisen hahmon kipittävän kohti minua, tyytyväisyys silmissään kiiluen. Kun sisareni oli istahtanut viereeni kysyin:
“No, miten meni?” Vaikka tiesinkin Sulkatassun loisteliaasta katseesta tämän onnistuneen.
“Onnistuin ja se oli helppoa kuin mikä. Varjokarva ei epäile yhtään”, Sulkatassu intoili. Nyökkäsin. Minua eniten innostutti se osa, ettei naaraan mestari epäillyt mitään.
“Loistavaa. Mitä Varjokarva sanoi? Ja mikä on suunnitelman seuraava vaihe?” kysyin, sillä suunnitelma oli Sulkatassun ja uskoin tällä olevan jokin suuri suunnitelma mielessään. Olin kuitenkin valmiina muokkaamaan sisareni toteutusideoita paremmiksi, jos ne olivat liian mahtipontisia.

//Sulka?
668 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin kuin jäätynyt aloilleni. Minttuliekin suusta oli päässyt sellainen sanojen virta, ettei toista. Hän oli sanonut kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt sanoa hänelle. Hän oli pyytänyt anteeksi. Ei, hän oli anonut minulta anteeksiantoa. Jotain, mitä minä olisin tehnyt, jos olisin vain tajunnut puhua ensin. Minttuliekki oli sanonut ikävöineensä minua, hän olisi halunut jättää hyvästit. Nielaisin jotain, joka oli yrittänyt hiipiä kurkustani suuhuni ja takertua hampaitani vasten. Nuolaisin huuliani, olin täynnä hermostuneisuutta ja hämmentyneisyyttä. Mutta ennen kaikkea olin liikuttunut. Olin sanaton. Kurkunpäätäni poltteli, silmäni kostuivat. Minttuliekki pyytää anteeksi asioita, jotka olisivat olleet minun kontollani. Miten voisin vastata? Ilman että pelottelen hänet pois? Tämä saa minut muistamaan, kuinka turkasen huono olen stressaavien ja/tai yllättävien tilanteiden kanssa.
”Minttuliekki, minä..” aloin takellella rikkoakseni hiljaisuuden. En ollut vieläkään varma, miten vastaisin. Minua painosti löytää ja käyttää juuri oikeat sanat. Lopulta minä vain naurahdin laiskasti ja jatkoin:
”..en tiedä, mitä sanoa. Minullakin on ollut…” nielaisen taas sen jonkin kurkusta alas. ”erittäin kova ikävä. L-luulin, etten näkisi sinua enää. Luulin, että olet vihainen. Luulin, että sinulle oli käynyt jotain. Luulin…”
Minttuliekki näytti huokaisevan iloisen raskaasti. Hän laski katseensa hetkeksi, ja tuon hymyn näkeminen niin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen oli saada minutkin itkemään. Oli kuin olisin uudelleensyntynyt ja saanut takaisin kaikkea, jota en edes muistanut menettäneeni.
”..olen vain luullut paljon, Minttuliekki. Typerän paljon”, puuskahdin ja virnistin omille sanoilleni. ”Tekee todella hyvää taas nähdä sinut. Ja se, että olet kunnossa, merkitsee minulle enemmän kuin saatat ajatella..”

//Minttu?
239 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tuhkajuova: 72kp! –

Tipupentu: 99kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Pähkinäkorvan. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Mahlahalla: 23kp! –

Lehtipentu: 64kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Mahlahallan. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Sähkötassu: 62kp! –

Sulkatassu: 34kp! –

Villisielu: 22kp! –

Tuimapentu: 39kp! – Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Pimentovarjon. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Pähkinäkorva: 19kp –

Pimentovarjo: 10kp –

Harakkatassu: 6kp –

Pikkukaaos: 12kp –

Raparperitassu: 18kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Kirjoittaja: Elandra

Sulkatassu harkitsi hetken ja käänsi katseensa taivaalle. Se helpotti ajattelua, vaikka kuulostikin hölmöltä.
”Neljäsosakuun kuluttua. Meidän täytyy valmistella tätä retkeä vähän, koska minä en aio jäädä kiinni”, harmaanruskean naaraan kasvoille piirtyi virne, joka huokui itseluottamusta. Sähkötassu nyökkäsi pienesti, ja kehotti samalla pentuetoveriaan jatkamaan.
”Ehkä voisimme lähteä leiristä ja kertoa Jyrkänneloikalle ja Varjokarvalle, että menemme saalistamaan. Meidän täytyy peittää hajujälkemme, jotta kukaan ei haista meitä. Pitää löytää ennen sitä jotakin todella pahanhajuista, ja viedä se lähelle rajaa. Siitä on helppo sotkea turkkimme ja ylittää raja kenenkään huomaamatta. Vai pitäisiköhän meidän tehdä tämä keskellä yötä?” Sulkatassun ajatus tuntui harhailevan asiasta toiseen. Sähkötassu mietti nyt vuorostaan hetken. Oppilas katsoi koko miettimisen ajan Sulkatassua suoraan silmiin.
”Oppilaat eivät saa poistua öisin leiristä yksin. Jos jäämme kiinni, joutuisimme vain isompiin ongelmiin”, vaaleanharmaa raidallinen kolli huomautti mietteliäänä.
”Okei, eli siis päivällä. Mikä haisee pahalta? Hmm.. Voisimme kysyä Hehkuaskeleelta, jos joku yrtti voisi peittää hajujälkemme. Ei tietenkään suoraan, vaan keksiä joku syy, miksi haluamme tietää”, Sulkatassu pohti innoissaan. Naaraalla tuntui olevan vaikeuksia pitää äänensä niin hiljaisena, ettei kukaan ulkopuolinen kuulisi sitä. Nuori naaras oli liian innoissaan tulevasta seikkailusta. Sähkötassukin tuntui ottavan asian vakavissaan, sillä veli varmasti halusi olla jäämättä kiinni. Sulkatassua ei kiinnijääminen kamalasti pelottanut, sillä seikkailu olisi varmasti sen arvoinen. Muutama kuu lisää oppilaana ei nuorukaista haittaisi, eikä heitä varmasti karkotettaisi, sillä olihan itse varapäällikkö heidän isänsä.
”Ei Hehkuaskeleelta, se olisi liian epäilyttävää. Kysy Varjokarvalta seuraavissa taisteluharjoituksissa, kuinka voit peittää hajujälkesi niin, ettei vastustajasi haista sinua”, Sähkötassu sanoi. Sulkatassu kohautti lapojaan. Veljen idea oli parempi, mutta Sulkatassu ei halunnut myöntää sitä ääneen.
”Toimii kai se noinkin”, naaras virnisti. Sulkatassu tunsi, kuinka hänen vatsansa alkoi kurnia. Aamiaisesta oli jo tovi aikaa.
”Tahdotko jakaa saaliin kanssani?” Sulkatassu ehdotti. Suunnitteleminen oli haastavampaa täydellä vatsalla. Sähkötassu nyökkäsi, ja kaksikko suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Sulkatassu valikoi kasasta rusakon, jonka hän raahasi takaisin leirin laitamille. Sähkötassu seurasi perässä.
Sisarukset alkoivat syödä kaikessa rauhassa. He eivät keskustelleet enää suunnitelmasta. Huomenna Sulkatassun pitäisi selvittää, kuinka he voisivat peittää hajujälkensä.

Seuraavana päivänä Varjokarva herätti oppilaansa nopeasti. Mestarin ääni veti Sulkatassun pois unesta. Naaras oli juuri ollut ylittämässä Eloklaanin rajaa, kun mestarin ääni oli keskeyttänyt sen. Aluksi oppilas oli säikähtänyt sitä, että hän oli jäänyt kiinni, mutta avattuaan silmänsä naaras oli ymmärtänyt Eloklaanin rajan olleen vain unta.
”Sulkatassu! Herää”, Varjokarva toisti jo kolmannen kerran, saaden nuoren naaraan ärsyyntymään.
”Joo joo, ei tarvitse miljoonaa kertaa sanoa”, naaras ärähti tuohtuneena.
”Nouse ylös niin lähdetään harjoituksiin”, tumma soturi sanoi ja katosi pesän sisäänkäynniltä. Sulkatassu huokaisi turhautuneena ja nousi istumaan. Oppilas suki hetken ajan turkkiaan. Hän oli taas pyörinyt vuoteessa ihan miten sattuu, ja sammalten palaset olivat tarttuneet lyhyeen turkkiin. Sulkatassu huomasi, että Sähkötassun vuode oli tyhjä. Se ei oikeastaan ollut ihme, koska Sähkötassu heräsi lähes aina ensimmäisenä. Sinitassu sen sijaan nukkui sikeästi omalla vuoteellaan Sulkatassun vieressä. Harmaanruskea raidallinen naaras hiipi muiden oppilaiden ohitse uloskäynnille.
Pääaukiolla ilma oli mitä epämiellyttävin. Tummalta taivaalta satoi maahan räntää. Sulkatassua inhotti. Häntä ei haitannut kastuminen, mutta räntäsade sai lumen pehmeäksi ja helposti upottavaksi. Varjokarva odotteli oppilastaan leirin uloskäynnillä. Aamiainen olisi ollut ihan kiva, mutta Sulkatassu pärjäisi hyvin ilmankin. Hän seurasi Varjokarvaa piikkihernetunnelin toiselle puolelle.
”Harjoitellaan tänään taistelemista. Kerrataan vähän sitä, mitä opit eilen Sähkötassun kanssa”, Varjokarva sanoin kovalla äänellä, sillä sateen läpi sanat helposti sekoittuivat toisiinsa.
”Joo. Voisitko muuten kertoa minulle yhden asian”, Sulkatassu päätti hoitaa asian pois alta, ja kysyä kysymyksensä heti. Varjokarva vilkaisi kysyvästi nuorta oppilasta ja nyökkäsi.
”Me mietimme Sähkötassun kanssa harjoitusten jälkeen, että miten hajujäljen voi peittää. Eikö soturit tee niin, jos he haluavat pysyä piilossa esimerkiksi seuratessaan vihollista pidemmän matkan ajan”, naaras sanoi, ja katui jo nyt sanavalintojaan. Olisi ehkä ollut järkevämpää kysyä, kuinka vihollisen seuraaminen ja tarkkailu toteutetaan huomaamatta, ja mestari olisi itse saanut ottaa puheeksi hajujäljen peittämisen.
”Hyvä kysymys. Minä olen itse tehnyt tuota nuorempana, kun olen seurannut erakkokissoja, jotka ovat varastaneet Kuolonklaanilta riistaa. Ketun jätökset haisevat pahalle, ja niissä kieriminen varmasti peittää hajujälkesi. Se ei ole mitään puhdasta puuhaa, mutta toimii kuitenkin. On myös olemassa voimakkaan tuoksuisia yrttejä, kuten esimerkiksi karhunlaukka”, Varjokarva kertoi. Sulkatassu oli huomannut, että mestari kertoi mielellään tarinoita omasta elämästään. Hän oli varma, että mestari ei epäillyt mitään. Sulkatassu ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Sähkötassulle onnistuneensa tehtävän ensimmäisessä vaiheessa.

//Sähkö voi jatkaa vaikka siitä, ku nää tapaa harjotusten jälkeen xd
// 686 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Reviirin kietäminen oli hyvä tapa tutustua oppilaaseen ja hänen käytökseensä. En halunnut tutustua Raparperitassuun sillä tavalla, miten monet kissat ystävystyivät keskenään, vaan halusin lähinnä tutustua hänen kykyihinsä. Lauhalaukka oli oppilaana ollut varsin raivostuttava tapaus suuren suunsa ja liian innokkuutensa vuoksi, mutta Raparperitassu vaikutti ihan kelvolta oppilaalta. Toki miinusta oli Eloklaanista kyseleminen, mutta nuoret kissat olivat kiinnostuneita ihan kaikesta, vaikka sille ei olisi mitään aihetta.
Olimme jättäneet Ukkospolun katkut taaksemme, ja suuntasimme nyt kohti Hehkulampea. Sen pinta oli alkanut hiljalleen sulamaan, ja muutaman kuun kuluttua pääsisin jo uimaan ja kalastamaan sitäkin aiemmin.
”Tuon kivisen kukkulan alla on tunneli, joka vie Hehkulammen keskiosaan. Päälliköt saavat sieltä yhteyden Pimeyden Metsään, joka antaa päällikölle hänen yhdeksän henkeään”, selitin tasaisella äänellä ja viitoin katseellani kohti korkeaa kukkulaa, joka oli tällä hetkellä lumen peitossa. Kivipinta pilkotti sieltä täältä lumen alta, ja auringon säteet takertuivat mustiin pilkkuihin. Ei menisi kauaa, kun koko kukkula olisi vapaa valkeasta lumesta.
”Onko Hehkulampi jäässä, vai miksi se on noin pieni?” oppilas kysyi varovasti ja tuijotti lammen keskiosaa, josta jäät olivat jo sulaneet.
”Se on jäässä. Hiirenkorvan saavuttua se sulaa”, vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni eteenpäin kohti Eloklaanin rajaa. Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä enemmän rajalta leijaili eloklaanilaisten hajuja.
”Tässä on Eloklaanin raja. Et ikinä, koskaan saa ylittää sitä ilman päällikkösi lupaa tai erittäin hyvää syytä”, nau’uin ja kohdistin vakavan katseeni kohti mustaoranssia oppilasta. Raparperitassu nyökkäsi.
Jatkoimme kierrosta parin ketunmitan päässä rajasta. Raparperitassun katse oli aluksi nauliintunut Eloklaanin nummille, mutta huomatessaan minun katsovan häntä, naaras oli kääntänyt katseensa jalkoihinsa. Hiljaisuus jatkui pitkään, joten päätin keskeyttää sen varmistamalla, oliko Raparperitassu kuunnellut sanojani tarkasti. Hidastin tahtiani ja käänsin pääni kohti mustaoranssia kissaa. Raparperitassu katsoi minua kysyvästi.
”Kerro tilanne, jolloin saat ylittää Eloklaanin rajan rangaistuksetta”, pyysin, tai ennemminkin käskin.

//Rapsu? Sori, tää on jotenki kauheen tönkkö xdd
// 283 sanaa