Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?” Tuimapennuksi esittäytynyt tummanharmaa kolli pentu naukui, keltaiset silmät tuimasti kiiluen. En tiennyt oliko pennun lause vain toteamus vai kysymys. Silti nyökkäsin tälle vastaukseksi.
”Oletat oikein”, maukaisin ääneni tasaisena, eikä siitä voinut lukea tunteitani. En ollut aivan varma pennun suhtautumisesta minuun, sillä hän vaikutti ihailtavan tyyneltä. Hiljaisuus vallitsi välillämme, mutta se ei tuntunut mielestäni epämukavalta. Kumpikin vain käytti hiljaisuuden hyväkseen tutkiakseen toinen toistaan. Päätin suhtautua kolliin omalla tavallani hyväntahtoisesti, sillä oli pakko tunnustaa, että olin aika vaikuttunut hänestä jo, vaikka olimme vasta tavanneetkin.
”Oletko käynyt jo leirissä?” kysyin ja räpäytin silmiäni vähemmän tyly ilme kasvoillani kuin alun perin. Pidin silti kuitenkin muurin välillämme yllä, sillä en halunnut, että vielä minulle puoli tuntematon kolli saisi minusta irti jotain mitä voisi käyttää myöhemmin hyväkseen. Olin viime aikoina kasvanut henkisesti ja aloin jo lähentelemään oppilasikää. En ollut enää niin sinisilmäinen ja osasin jo ajatella itse.
”En”, Tuimapentu naukui kuivasti, eikä suonut minulle yhtäkään ylimääräistä sanaa. Nyökkäsin oivaltavasti samalla seisomaan nousten.
”Sitten mennään. Leiri ei ole mikään kovin kiinnostava paikka, mutta kyllä nyt kissan kotinsa pitää tuntea”, murahdin jollain tavalla ystävällinen vire kaiken tuon kovuuden takana. Heilautin korviani vielä merkiksi seurata ja käännyin ympäri, ottaen suunnaksi pentutarhan uloskäynnin ja sitä koristavan tummanvihreän sammalverhon. En vilkaissut taakseni, kuin en välittäisi seuraisiko Tuimapentu minua, mutta toivoin kyllä, että hän tulisi. Työnnyin läpi turkkiani viistävän sammalverhon ja näin tutun jokapäiväisen leirin, jossa jokainen kissat hoiti omia askareitaan tai vietti kalliita vapaa tuntejaan kieliä vaihdellen ja torkkuen. Se näytti aivan samalta kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä, paitsi että sulava ensilumi koristi leirin maata vielä hetken, ennen kuin se katoaisi lopullisesti. Pysähdyin suuaukolle odottamaan uutta tummanharmaata tuttavuuttani ja ilokseni näin hetken päästä hänen tassuttavan vierelleni. Huomasin hänen askeltensa vielä horjuvan hieman, mutta olihan se ymmärrettävää vielä. Ei kukaan pentu syntynyt valmiina kävelemään. En kuitenkaan halunnut huomauttaa Tuimapennulle mitään hänen vielä hieman heikosta kävelystään, sillä mielestäni siinä ei ollut mitään pahaa. En halunnut ilkkua muiden puutteilla. Vilkaisin kollia ja huomasin hänen katseensa liikkuvan ympäri leiriä tasaista tahtia, kuin suoden kaikelle samanlaisen tuiman silmäyksen.
”Mihin haluat mennä ensin? Tunnen leirin jo melkein läpikotaisin. Voidaan koittaa löytää vaikka jotain pakotunneleita kierroksen jälkeen. Jos vain kiinnostaa”, tarjouduin ja siristelin silmiäni pilvenraosta kurkistavalle auringolle, joka ei suostunut enää lämmittämään maatamme yhtä lämpimästi kuin ennen.

//Tuima? c:
375 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sähköpennun sanat kuulostivat ärsyttäviltä korvaani. Totta kai osasin puhua. Ja kolli tiesi sen itsekin. Hänellä oli outo tapa hieroa tuttavuutta. Tai niin ainakin oletin, sillä Sähköpentu halusi tietää nimeni. Tosin nimellä pystyi tekemään muutakin, ei sitä aina tutustumismielessä kysytty tai niin ainakin oletin. Rauhassa kuitenkin seisoin vaaleanharmaaraidallisen kollin edessä. En hievahtanutkaan. Katsoin vain syvälle toisen pennun silmiin. Minulla ei ollut mikään kiire vastata, ja jos Sähköpentu todella halusi kuulla vastaukseni, hän sai luvan myös hieman odottaa.
“Olen Tuimapentu”, vastasin viimein napakan hännän heilautuksen kera. Oikeastaan Sähköpentu oli tähän astisista tapaamistani kissoista mielenkiintoisin. Se ei ollut kuitenkaan vaikeaa, tiesinhän kunnolla vasta Mäntyviiksen, ja jokainen vähänkin järkeä omaava kissa päihittäisi hänet. Kollipentu ei vaikuttanut samanlaiselta kuin musta kuningatar. Hänessä ei näkynyt lempeitä piirteitä tai mitään muutakaan turhaa, josta en pitänyt. Tietenkin hän vaikutti hieman ärsyttävältä näin alkuun, mutta en osannut vielä sanoa varmaksi oliko hän oikeasti alkuvaikutelman tapainen.
“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?” lausahdin pienen hiljaisen hetken jälkeen. Halusin tietenkin esittää Sähköpennusta tietämiäni faktoja, jotta vaikuttaisin oikeasti olevani jo tietoinen kaikesta. Sisimmässäni oli kuitenkin tunne siitä, että minulla oli vielä paljon enemmän opittavaa kuin pentutarhan asukkaiden nimien muistaminen. Mäntyviikseltä ei vain viitsinyt aina kysellä kaikkea, sillä naaras kertoi kaiken niin ystävällisesti, enkä jaksanut sen jälkeen enää kuunnella. Tiesin jotenkin, miltä Tuhkajuova näytti, jos vain muistin oikein. Sähköpentu ei ainakaan ulkonäöllisesti tainnut muistuttaa emoaan, mutta heidän silmänsä taisivat olla hieman samaa sävyä. Molemmat vihreitä, mutta kuitenkin jotain eri sävyjä niissä oli toistensa kanssa. Saatoin toisaalta myös olla pahasti väärässä ja olin luullut Sähköpentua joksikin aivan muuksi. En kuitenkaan halunnut ajatella niin, sillä erehdyksen jälkeen näyttäisin melko typerältä. Tästä lähtien harkitsisin paljon paremmin, mitä päästäisin ulos suustani. Se olisi varmaa.

//Sähkö?
// 276 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Käännyin kasvomaan Raparperipentua mietteliäänä. Kasvoilleni piirtyi haikea hymy, kun mieleeni palautui muisto pentuajoiltani. Olin livahtanut yöllä pääaukiolle ja kohdannut Minttuvarjon. Keskustelu oli jotenkin siirtynyt päällikkyyteen. Olin todennut, etten koskaan haluaisi olla päällikkö.
”En oikeastaan tiedä. Päällikkyys ei ole koskaan ollut sellainen asia, jota olisin tavoitellut. Minusta tuntuu, ettei kuolonklaanilaiset pitäisivät minun tavastani johtaa. En halua vuodattaa turhaan verta tai ottaa niin suurta vastuuta klaanista. Oppilaan kouluttaminen ja partioiden johtaminen on ihan mukavaa, mutta päälliköksi minusta ei olisi”, totesin tasaisella äänellä. Raparperipentu kummasteli vastaustani ja kallisti pientä päätään.
”Mutta jos sinusta tulisi päällikkö, eikö klaanilaisten olisi pakko kunnioittaa sinua?” Raparperipentu kysyi hämillään. Ilmeisesti Mäntyviiksi oli selittänyt pennulle päällikkyydestä.
”Kyllä kai, mutta jos enemmistö klaanista ei ole tyytyväinen päällikköönsä, he voivat syrjäyttää tämän”, selitin nopeasti. Mustaoranssi pentu nyökytteli päätään.
”Onko niin joskus tapahtunut?” pentu kysyi uteliaana. Kohautin lapojani. Punatähti oli ollut päällikkönä koko ikäni, joten minulla ei ollut kokemusta muunlaisista päälliköistä. Huhut kertoivat, että kauan sitten Kuolonklaanista olisi karkoitettu päällikkö, joka ei soveltunut tehtävään.
”Kenties, mutta siitä on jo pitkä aika. Kuten varmaan tiedätkin, niin useimmiten päälliköt ovat päällikkönä kuolemaan saakka. Toisinaan he voivat myös siirtyä klaaninvanhimpiin, mutta niin tapahtuu vain harvoin”, selitin rauhallisella äänellä, jotta Raparperipentu ei putoaisi kärryiltä. Nämä päällikköasiat hän ilmeisesti tiesikin jo varsin hyvin.
”Ai niin kuin pentutarhan klaaninvanhimmat?” pentu varmisti, ja minä nyökkäsin.
”Hekin ovat joskus olleet sotureita, aivan kuten minä nyt”, hymähdin pienesti.
”Mitä partioissa tehdään?” Raparperipentu kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin taas katseeni pentuun ja mietin hetken vastaustani.
”Se riippuu partiosta. Rajapartiossa partio tarkastaa rajat ja varmistaa, ettei ulkopuoliset kissat tai petoeläimet ole tulleet reviirillemme. Saalistuspartiossa taas saalistetaan riistaa klaanille”, selitin mahdollisimman yksinkertaisesti. Raparperipenu nyökytteli jälleen.
”Haluatko kysyä vielä jotakin? Vastaan mielelläni kaikkeen niin hyvin kuin osaan”, hymyilin pennulle leveästi. Oli mahtavaa, että sain opettaa klaanimme uudelle tulokkaalle tavoistamme. Vielä joku päivä Raparperipentu olisi itse Kuolonklaanin soturi ja opettaisi nämä asiat tuleville sukupolville.

//Rapsu? Sori jos hittasin, en oikee keksiny mitää XD
// 308 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Okei, nyt on Sähköpennun vuoro käydä vedessä. Teidän täytyy tottua siihen, että turkkinne kastuvat. Sen jälkeen nuolkaa ne kuiviksi”, emo ohjeisti tiukka ja vakava katse silmissään. Hänestä ei oikein voinut aistia samanlaista hellyyttä ja lämpöä, jotka toimivat merkkinä mieltymyksestä, kuin monista muista kissoista. Otin sen haasteena. Minä halusin saada emoni niin tyytyväiseksi itseeni, että hänen kasvonsa oikein hehkuisivat ylpeinä ja onnellisina. Niin minä tekisin. Kävelin arvokkaasti, mutten kuitenkaan ylimielisesti. Leuka korkealla etenin kohti lampea ja varoin menemästä liian lujaa, etten yhtäkkiä löytäisi itseäni äkkisyvästä. Sulkapentu ei ollut kuunnellut emon ohjeita kunnolla ja emon oli pitänyt pelastaa hänet ja nyt hän nuoli turkkiaan hieman tympääntyneenä hänen vuoronsa päättymisestä. Kosketin ensin vettä varovasti raidallisella etukäpälälläni, jotta saisin jonkinlaisen aistimuksen veden lämpötilasta. Vesi tuntui kylmältä ja se aaltoili pienesti, kun olin työntänyt tassuni sinne rikkoen sileän ja minun kasvoni heijastavan pinnan. Ei minua pieni kylmä haitannut, vaan kävelin varoen hieman pitemmälle siten, että loputkin tassuni olivat vedessä. Irvistin hieman, kun kylmä neste ulottui vatsaani asti. En näyttäisi heikkouden merkkejä. Vähän aikaa rannassa värjöteltyäni vesi ei tuntunut enää niin vilposelta, kuin aluksi vaan se alkoi tuntua miellyttävältä. Käänsin katseeni emoon, kuin anoen tuomiota suorituksestani. Tabbykuvioisen naaraan vaaleanvihreät silmät katselivat minua hetken mahdottomina lukea, mutta sen jälkeen näin emon nyökkäävän. Turkkini pörhistyi tyytyväisenä, kun tassutin pois vedestä. Yllätyin siitä, kuinka ilma tuntui nyt niin paljon kylmemmältä niistä kohdin, mistä olin kastunut. Muistin kuitenkin emon käskyn siitä, että piti nuolla kastuneet kohdat kuiviksi. Aloin sukimaan itseäni karhealla kielelläni.
”Sinipentu, tule tänne. Nyt on sinun vuorosi”, kuulin emon kylmän äänen, joka patisti Sinipentua veteen. En keskittynyt sisareni suoritukseen sen enempää, vaan suin turkkiani parhaani mukaan. Jalkani tuntuivat kylmiltä lämmintä kieltäni vasten. Olin niin syventynyt turkkiini, että miltei säikähdin, kun emo naukui kova sävy äänessään:
”No niin. Katsokaa tänne ja keskittykää. Kerron teille nyt, miten uidaan.” Tapitin tabbykuvioista emoani tiukasti ja kasvoillani ilme, joka yritti jäljitellä emon vakavaa ilmettä, joka ei vuodattanut tunteita julki. Sisälläni tunsin suurta kunnioitusta emoa kohtaan.
”Kaiken a ja o, on se, että osaat kellua. Kellut kyllä, kunhan et panikoi”, Tuhkajuova selitti vihreä katse kiertäen meitä kolmea tasaisen yhdenvertaisesti, kenessäkään pitempään viipymättä. Imin tietoa sisälleni niin paljon kuin ehdin. Halusin päästä pitkälle ja tiesin, että jotta pääsisin sinne tarvittaisiin osaamista.
”Kun osaatte kellua, tarvitsee enää vain osata liikkua. Se onnistuu kauhomalla vettä tassuillanne”, emo kertoi ja näytti sen jälkeen tassullaan asennon, jossa sen pitäisi olla kauhoessa vettä, että liike olisi tehokasta.
Aika kului ja kului ja mieleni täyttyi uimistaitoon vaaditusta tiedosta. Loppujen lopuksi pääsimme kokeilemaan myös uimista emo turvanamme ja apunamme. Olin ylpeä itsestäni, sillä olin suoriutunut yllättävän hyvin. Ehkä minusta vielä tulisi kunnon uimari jonakin päivänä.

Oli kulunut jo aikaa ensimmäisitä uimisharjoituksitamme ja ilma oli viilentynyt sen verran, että uiminen ei enää ollut niin mukavaa.
Olimme oleskelleet ulkona, kun olimme huomanneet lumisateen alkavan. Isä oli kertonut, että sitä sataisi joka lehtikato ja se peittäisi maat valkeudellaan. Kuulemma oli vielä niin aikaista, että se sulaisi pois, mutta pian jo huomaisin valkoiset lumivaipat. Ajatukseni harhautuivat kuitenkin pian lumesta, jota olin ihmetellyt hetken. Pentutarhassa oli uusi pentu. Olin nähnyt hänet muutamaan kertaan ja janosin päästä tutustumaan tähän ja kartoittamaan tämän olemuksen. Halusin keinolla millä hyvänsä ylös arvojärjestyksessä ja se vaatisi verkostoitumista. Saattoi olla kaukaista ajatella pentuna niin kaukaista tulevaisuuttaan, mutta kyllä minä sitä välillä tein. Halusin olla kuin isä. Hän oli klaanin varapäällikkö ja joskus hamassa tulevaisuudessa koko klaanin johtaja. Sinne minäkin aikanani halusin. Kuolonklaanista tulisi parempi kuin koskaan ja vanhempani olisivat ylpeitä. Ravistin ajatukset kuitenkin päästäni ja keskityin olennaiseen. Vilkaisin sisaruksiani, jotka peuhasivat keskenään. Tassutin isän luo, joka toimi tällä hetkellä kaitsijanamme. Emo halusi välillä omaa aikaansa ja olihan se ymmärrettävää, että ei koko ajan jaksanut olla hälinän keskellä. Käänsin sinivihreän katseeni isään, joka pian huomasikin minun tassutelleen hänen luokseen.
”Onko sinulla jotain asiaa Sähköpentu?” isä kysyi ja kumartui vähän alemmas, jotta olisi lähempänä minua. Nyökkäsin ja räpäytin silmiäni hitaasti.
”Ajattelin mennä katsomaan muita pentuja pentutarhalle, sopiiko se? En jakaisi enää ulkoilla”, miukaisin. Isä nyökkäsi:
”Mene vain, tulemme kohta perässä. Löydät meiltä täältä jos tulee jotain asiaa, missä Mäntyviiksi ei osaa auttaa.” Hymähdin isälle kiitollisena ja lähdin oitis kipittämään pentutarhan varjoihin.
Kun saavuin pesään, erotin oitis tummanharmaan pennun hahmon. Tarkkailin kollia tarkasti ja huomasin oitis minua ärsyttävän piirteen. Kolli oli minua paljon nuorempi, muttei silti kovinkaan paljoa minun pienempi, joka tarkoitti hänen luultavasti kasvavan minua isommaksi. Minun pitäisi nyt niellä ylpeyteni. Pennun keltaiset silmät olivat kiinnittyneet tiukasti minuun, mutta hän ei pihahtanutkaan. Kohotin kulmiani samalla tuijottaen hievahtamatta kissan silmiin, kuin kilpailuna, kumpi kääntäisi katseensa ensin.
”Oletan, että osaat puhuakin?” tuhahdin ja istahdin alas sotkuisen häntäni etutassujeni edestä vieden. Silmäilin kollia ja odotin vastausta. Kun pentu ei antanut vastausta vaan katseli minua tuimilla silmillään, huokaisin ja räpäytin silmiäni.
”Olen Sähköpentu, mutta sen saatatkin jo tietää. En kuitenkaan tiedä sinun nimeäsi, joten olisi kiva jos esittäytyisit”, naukaisin kollille. Jos tämä nuori pentu alkaisi hyppiä minun tai sisarteni tassuille, hän kyllä saisi opetuksen minun käpälästäni. Kolli sai valita tarkkaan sanansa, jos ei halunnut suututtaa minua.

//Tuima? 😀
817 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Olin ehkä enemmänkin kuin hiukan pettynyt siihen, että emme olisi kyenneet enää Mahlahallan kanssa löytämään minkäänlaisia jälkiä Lauhalaukasta ja hänen katoamisestaan. Olisin halunnut väittää vastaan ja sanoa, että tahdoin yrittää, mutta huomioni kiinnittyi kanssani saman väriseen lehteen. Olin tyytyväinen saaliiseeni. Minusta tulisi vielä loistava metsästäjä ellei jopa klaanin paras! Tekisin kaikkeni, jotta oppisin mahdollisimman paljon ja voisin olla klaanilleni hyödyksi. Mahlahalla tarjosi minulle mahdollisuutta leirin esittelyyn ennen kuin ehdin avata suuni ja kysyä häneltä enemmän metsästyksestä ja kuinka voisin itse tulla siinä hyväksi. Heilautin häntääni innostuneena.

”Totta kai!” hihkaisin ja kipitin Mahlahallan perässä eteenpäin leirissä. Katselin uteliaana ympärilleni. Valtavan kokoiset kiviseinämät tuntuivat ympäröivän minua joka suunnasta. Pohdin hetken ajan mahtoiko leiristä edes päästä pois, mutta sitten näin aukon sammaleiden peittämissä kiviseinämissä. Pysähdyin hetkeksi ja jäin tuijottamaan aukkoa, sillä sen toisella puolella sijaitsisi vielä enemmän Kuolonklaanin reviiriä ja enemmän alueita tutkittavaksi. Käännyin ympäri ja katseeni kohdistui pieneen lampeen. Kuulin myös kuinka Mahlahalla asteli vierelleni. Hän oli ilmeisesti tajunnut, että en ollutkaan enää hänen perässään.

”Leirin lammen takana sijaitsee päällikön pesä”, Mahlahalla sanoi pysähtyessään vasemmalle puolelleni. Nyökkäsin hitaasti. Näin pääni sisällä kuinka Punatähti olisi lepäämässä pesässä, odottaen seuraavia uutisia reviirinsä tapahtumista. Ottikohan hänkin päiväunia yhtä useasti kuin pennut? Ehkä ei… Olihan hän kuitenkin varmasti paljon isompi ja vahvempi kuin yksikään tämän klaanin pennuista. Yhtäkkiä ajatus alkoi puistattamaan minua ja päätin keskittyä lampeen.

”Mistä lammen vesi tulee? Eihä sekään voi aivan tyhjästä tulla tuolta kivien yläpuolelta. Miksi se muuten virtaa noin paljon voimakkaammin kuin lammen vesi? Lampi on miltein tyyni, mutta putoava vesi ei millään halua rauhoittua”, kysyin Mahlahallalta sekä pohdin taas osittain ääneen. Tunsin itseni hiukan typeräksi puhuttuani ääneen ajatuksia, jotka olivat todennäköisesti aivan itsestään selvyyksiä.

”Vesi laskeutuu ylhäältä alas voimakkaammin, joten se virtaa niin sanotusti levottomammin kuin lammen vesi. Tuota kutsutaan vesiputoukseksi. Se ei ole niin iso kuin jotkin legendojen vesiputoukset, mutta riittää meille. Ja leiriin tuleva vesi on peräisin Hehkulammelta, joka on leirin ulkopuolella Kuolonklaanin reviirillä. Näet sen varmasti jokin päivä”, Mahlahalla selitti tyynesti. Olin tyytyväinen, että kolli jaksoi selittää minulle joitakin asioita niin perusteellisesti ja rauhallisesti. Välillä minusta tuntui, että Mäntyviiksellä meni vain hermot minun kysymyksiini.

”Kenen muiden pesiä leiristä löytyy? Pentujen, kuningatarien ja klaanivanhinten totta kai minullekin tutun sammalverhon takaa, mutta jossakin täytyy olla vielä parantajien, sotureiden ja oppilaiden pesät. Eihän heitä tai siis… teitä voi laittaa taivasalle nukkumaan. Entä jos sataa?” jatkoin kyselyäni ja haravoin katseellani leiriä. Kasvoni pysähtyivät kohti isoa kaatunutta puuta, oletettavasti kuusta. Mäntyviiksi oli ainakin joskus sanonut että kuuset olivat tuuheita ja että niissä oksia sijaitsi pitkin koko puuta. Toisin kuin Mäntyviiksen mukaan nimetyt puut, männyt, eivät kasvattaneet itsellensä oksia aivan alas asti vaan enemmänkin ylös. Vai… Oliko Mäntyviiksi sittenkin nimetty puun mukaan eikä toisin päin? Käänsin katseeni odottavasti hiukan taka-alalle jääneesee Mahlahallaan.

”Olet oikeilla jäljillä. Tuon kaatuneen kuusen luona sijaitsevat oppilaiden sekä sotureiden pesät. Kukaan ei siis joudu nukkumaan paljaan taivaan alla. Sotureiden ja oppilaiden pesät erottaa seinämä, joka on rakennettu kuusen sisälle”, Mahlahalla selitti taas. Tämän jälkeen huomasin kuinka kollin katse siirtyi kahteen kiveen hiukan kauempana leirin reunamalla.

”Ja tuolla”, kolli viittasi päällänsä kivien suuntaan, ”asuvat klaanin parantaja sekä parantajaoppilas. Klaanin varapäällikkö taas nukkuu muiden sotureiden kanssa kuusen luona. Hänelle ei ole mitään erityissijaa päällikön pesällä tai missään muualla.”

”Varapäällikkö?” kysyin hiljaa.

”Niin. Uusi päällikkö valitsee aina klaanille varapäällikön, josta tulee päällikön kuoltua tai eläköidyttyä klaanin seuraava päällikkö”, Mahlahalla kertoi. Jännittävää!

”Onko klaanissa vielä muitakin eri arvossa olevia sotureita? Sotureita, joille olisi suotuna jokin aivan erityinen tehtävä niin kuin esimerkiksi varapäällikölle?” kysyin nyt hiukan kovempaan ja innostuneempaan ääneen. Minäkin tahtoisin joskus erityistehtävän!

Mahlahalla jatkoi: ”Päällikkö voi ottaa itsellensä luottosotureita, jotka esimerkiksi vartioivat hänen pesäänsä ja pitävät huolta turvallisuudesta, mutta klaani ei tiedä ketä he ovat. Päällikkö on itse valinnut heidät tai jättänyt valitsematta. Kaikki päälliköt eivät tahdo rinnalleen luottosotureita vaan tukeutuvat enemmän koko klaanin suojeluun tai sen suojeluun omalla hengellänsä. Kaikki riippuu aina päälliköstä ja hänen tyylistänsä.”

Sulattelin tietoa hetken ajan ja yritin painaa kaiken muistiin. Päälliköt olivat myös kissoja siinä missä kaikki muutkin ja hekin olivat erilaisia. Nostin katseeni sen valahdettua tassuihini ja kohtasin jälleen Mahlahallan vihreät silmät kierrettyäni suoraan kollin eteen. ”Millainen päällikkö sinä olisit, jos olisit tämän klaanin päällikkö?”

// Mahla?
// 680 sanaa

Kirjoittaja: Summer s

”Herätys Lintutassu”, Pikkukaahos huusi minulle pesän ulkopuolelta. Venyttelin, ennen kun nousin pystyyn.
”Tullaan Pikkukaaos!”, huusin pesän seinän läpi.
”Tänään lähdetään metsälle”, Pikkukaaos huikkasi minulle kun astelin ulos.
”Taasko? Kävimme eilenkin metsällä. Ja sitä edellisenä päivänä”, sopersin mestarilleni.
”Jos minä sanon että lähdemme metsälle, silloin me lähdemme metsälle”, Pikkukaaos maukui, selvästi ärsyyntyneenä. ”Mennään nyt”, hän hoputti.

Metsässä kävi tuuli, ja sade pauhasi kovaa.
”Olisit kertonut että tänään sataa”, nurisin mestarilleni, joka ei ollut kuulevinaankaan. Sen siaan hän hoputti minua hiomaan saaliiseni taistelutekniikoita.
”On varmasti ihanaa taistella”, hän muka ”kannusti” minua. Loin häneen vihaisen katseen. Oli selvä, ettei meidän suhteemme toimisi. Ainakaan tavallinen mestari-oppilas suhde. ”Noniin kaikki”, Varjokarva maukui, selvästi meidän kiistan nähtyään.”Mennään nyt kotiin”

Leirissäkään ei ollut mukava tunnelma. En ollut tuonut saalista, joten muut oppilaat olivat jakaneet osuuteni.
”Mitä nyt Lintutassu?”, Mahlalhalla uteli. ”Ei mitään sinulle kuuluvaa”, vastasin hieman närkästyneenä. ”No ei sitten”, Mahlahalla vastasi, selvästi kummastuneena. Olin onnekas kun Mahlahalla ei ollut mestarini. Nukahdin vielä kummeksuen kaikkien käytöstä.

// 160 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne kuullessani Raparperipennun sanat.
”Usko pois, veisin sinut sinne jos vain voisin. Pennut eivät kuitenkaan saa poistua leiristä, ja Lehtikuusilaakso on leirin ulkopuolella”, selitin nopeasti, jotta pentu ymmärtäisi, miksei hän voinut päästä Lehtikuusilaaksoon. Minusta oli hellyyttävää, miten kovasti oranssimusta pentu halusi ratkaista Lauhalaukan katoamisen.
”Emmekä me valitettavasti löytäisi Lauhalaukkaa Lehtikuusilaaksosta. Siitä on niin pitkä aika, että kaikki hajujäljet ja jalanjäljet ovat jo kadonneet. Partiot yrittivät etsiä Lauhalaukkaa, mutta hän vain katosi”, jatkoin hiljaisemmalla äänellä. Yllemme lankeutui nyt se kiusallinen hiljaisuus, jota olin vältellyt koko ajan. Keksin kuitenkin nopeasti tavan, jolla saisin sen rikottua.
”Oletko koskaan käynyt leirissä?” kysyin ja kohtasin jälleen pennun katseen. Raparperipennun silmät suurenivat, ja hänen kasvoilleen piirtyi innostunut ilme.
”Leirissäkö? Pesän ulkopuolella? En ole”, naaraskissa sanoi ja katsoi minua silmät säihkyen. Hän kai arvasi, mitä minä suunnittelin. Mäntyviiksi katsoi meidän suuntaan. Hän oli havahtunut unestaan ja kuullut kai Raparperipennun sanat. Kehotin pentua odottamaan hetken, ja astelin mustan kuningattaren luokse.
”Kyllä se minulle sopii, kunhan pidät hänestä huolen”, kuningatar vastasi ennen kuin ehdin edes esittää kysymykseni. Hymyilin tälle lempeästi ja kiitin naarasta luvasta.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, lupasin ja viitoin Raparperipennun perääni. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan pinkaisi juoksuun. Naaras oli vähällä kompastua jalkoihinsa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Pentu hidasti tahtiaan ja kipitti perässäni jäkäläverhon luokse. Raparperipentu asteli pääaukiolle vierelläni. Tuo katseli haltioituneena ensin putousta, sitten kaatunutta kuusta ja lopulta pentu antoi katseensa kiertää aukion halki korkeuksiin, jonne leiriä ympäröivä kallio kohosi.
”En tiennyt että leiri on näin suuri!” pentu hihkaisi. En voinut kuin hymyillä pennun innokkuudelle. Mieleeni muistui oma ensimmäinen kertani penmtutarhan ulkopuolella. Olin kohdannut silloin Minttuvarjon, josta oli myöhemmin tullut mestarini. Kun muistin naaraan julman kuoleman, pakotin ajatukset toisaalle. Raparperipentu oli kumartunut maata vasten. Pentu vaani selkeästi jotakin. Oranssimusta pentu loikkasi ilmaan ja syöksyi huterin askelin kohti oranssia lehteä, joka oli leijaillut leiriin jostain metsästä. Kun Raparperipentu sai lehden kiinni, tuo katsoi sitä hämmästellen.
”Tämä lehtihän on minun väriseni!” pentu hihkaisi ja tarkasteli lehteä. Kävelin pennun luokse ja hymyilin. Tuo ei onnekseni ollut huomannut haikeaa ilmettä, joka oli ollut hetken ajan kasvoillani äskettäin.
”Lehtisateen aikaan lehdet vaihtavat värinsä vihreästä ruskan eri väreihin”, selitin. Raparperipentu nyökkäsi ja nosti katseensa minuun.
”Haluatko, että esittelen sinulle leiriä?” kysyin pennulta ystävällisellä äänellä. Toivoin, etteivät kuolonklaanilaissoturit pilaisi Raprperipennun luonnetta ilkeyksillään. Toisinaan soturit olivat nuorille kissoille niin ilkeitä, että he oppivat olemaan juuri samanlaisia. Toiset taas syntyivät ilkeiksi, mutta Raparperipentu ei vaikuttanut päällisin puolin sellaiselta.

//Raparperi?
// 396 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Kuuntelin korvat höröllä Mahlahallaksi esittäytynyttä kollia. Hänen kertomansa asiat kiehtoivat minua kovasti. Käännyin yhdessä kohdassa ympäri katsoakseni oliko kukaan muu pentutarhan pennuista tullut kuuntelemaan kollia vai olinko ainoa, jota hänen kertomuksensa kiinnostivat. Muita ei näkynyt lähistöllä ja kaikilla tuntui olevan muuta ajateltavaa kuin meidän kahden välinen keskustelumme. Sehän ei tietenkään haitannut minua, sillä olin ainakin saanut Mahlahallan huomion yksin itselleni. Katsoin kollia silmät tuikkien ja heilautin häntääni hänen kysyessä halusinko minä tietää vielä jotakin muuta. Pohdin asiaa pienen hetken ja vajosin ajatuksiini. Yhtäkkiä huomasinkin kuvittelemassa itseni keskellä metsikköä oman oppilaan kanssa, kouluttamassa hänestä yhtä Kuolonklaanin parhaimmista sotureista. Hän oppisi minun tyylini metsästää, taistella ja suojella klaania. Hän olisi aivan täydellinen kopio minusta. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä typerämmältä se alkoi vaikuttaa. Tahdoin olla uniikki enkä kenenkään kopio tai kenenkään kopiovan minua. Yhtäkkiä nykäisin itseni pois ajatuksistani ja kohtasin uudestaan Mahlahallan vihreät silmät.

”Kaikki soturithan eivät voi olla samanlaisia eiväthän? Eihän esimerkiksi taistelemisessakaan olisi mitään järkeä, jos kaikki olisivat yhtä hyviä? Taistelu ei koskaan loppuisi!” maukaisin hämmentyneenä Mahlahallalle. Kolli nyökkäsi minulle. Kallistin päätäni vastausta odottaessani.

”Kaikki kissat eivät ole yhtä hyviä kaikissa taidoissa. Esimerkiksi jotkut tässä klaanissa osaavat uida, mutta eivät läheskään kaikki, vain muutama. Sama pätee taistelemiseen tai metsästykseen. Toiset ovat hyviä toisessa ja toiset toisessa”, Mahlahalla kertoi, mutta meni hiukan hiljaisemmaksi. ”Paras ystäväni Lauhalaukka oli yksi muutamasta klaanin hyvistä uimareista, mutta hän on tällä hetkellä kadonnut”, Mahlahalla jatkoi, mutta haikeammin kuin äsken. Hänkin tuntui katoavan ajatuksiinsa aivan kuten minäkin äsken. Haikeus leijui keskustelumme yllä. Päätin ottaa yhden askeleen lähemmäs Mahlahallaa.

”Suretko sinä Lauhalaukkaa?” kysyin hiljaa. Sain vastaukseksi vain haikean katseen, sillä ehdin jo esittämään jatkokysymykseni: ”Miksi?”

”Hän oli paras ystäväni ja olen edelleen sitä mieltä, että hän oli paras kissa, jonka tämä klaani oli nähnyt”, Mahlahalla vastasi. Nyrpistin hiukan nenääni. En ymmärtänyt mitä kolli sanoi minulle. Olivatko he todella niin läheisiä? Oliko se mahdollista? Pohdin asiaa hetken. Toki olin nähnyt pentutarhalla pentuja ja kuningataria, jotka jakoivat aivat erilaisen siteen kuin minä ja Mäntyviiksi.

”Välititkö hänestä paljonkin?” kysyin hitaasti. Syvempi muista kissoista välittäminen oli minulle uutta aivan kuten klaanin rakennekin ja se saattoi aivan hyvin olla myös yhtä tärkeä taito, joten tahdoin tietää enemmän Lauhlaukan tapauksesta ja Mahlahallan tuntemuksista.

Kollisoturi nyökkäsi minulle. ”Erittäin. Pystyin puhumaan hänelle mistä vain ja hän minulle. Sellaista luottamusta ei rakenneta aivan hetkessä. Se vaatii aikaa ja oikean kissan.”

Vastasin itsekin nyökkäämällä. Aloin ymmärtämään. Ehkä en ollut vain tavannut vielä ketään, jolle uskaltaisin luottaa omat asiani. Ehkä se taito puuttui minulta aivan samalla tavalla kuin emokin. Nostin kuitenkin päätäni rohkaisevasti, sillä olin päättänyt oppia sen taidon sekä piristää samalla Mahlahallaa.

”Mitä hänelle kävi?” kysyin rohkeasti. En ollut varma halusinko oikeasti tietää, mutta kysyin silti.

Kysymykseni ei selvästikään piristänyt Mahlahallaa, mutta hän alkoi silti kertoa tapahtuman kulkua: ”Kaksijalat nappasivat hänet Lehtikuusilaaksossa, sillä hän oli liian huolimaton. Kukaan soturi tässä klaanissa ei ole täydellinen ja kaikille sattuu virheitä, mutta Lauhalaukan virhee takia hän jäi kiinni.”

Ymmärsin enemmän Mahlahallan syytä haikeuteen. Olin kuullut ohimennen kaksijaloista eivätkä he kuullostaneet kovinkaan mukavilta, saati heidän hirviönsä. Uskoin kuitenkin soturin sanojen perusteella, että yksi klaanin parhaimmista kissoista ei luovuttaisi taisteluitta. Kenties hän voisi uida pakoon! Varsinkin, jos lähistöllä olisi joki. Lauhalaukkahan oli ollut Mahlahallan sanojen mukaan yksi klaanin ehyvistä uimareista.

”Uskon kyllä, että Lauhalaukka päihittää ne kaksijalat. Vaikka olen kuulut vain heistä vähän, väitän että klaanikissoissa on paljon enemmän sisua!” miukaisin innostuneena. Sitten muistin jotakin mitä Mahlahalla oli maininnut kertoessaan Lauhalaukan katoamisesta. Mikä paikka se olikaan… Joku metsä. Jostakin tietystä puulajista. Ei, se ei ollut pelkkä kuusi. Lehtikuusilaakso!

”Mainitsit muuten Lehtikuusilaakson”, ilmoitin iloisempaan sävyyn ja heilautin häntääni innostuneena. ”Haluan nähdä sen! Viethän minut sinne? Voimme yhdessä ratkaista Lauhalaukan katoamisen!”

// Mahla?
// 596 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leirin pääaukio alkoi jo käydä tylsäksi, sillä olin auringonnoususta saakka istuskellut välillä paikkaa vaihtaen ja katsellut kissojen arkisia toimia. Nyt aurinko oli jo noussut korkealle, mutta aurinkohuippuun olisi vielä jonkin verran aikaa. Karhumyrsky nukkui yhä. Ilmeisesti soturi oli valvonut myöhään, jonka vuoksi en halunnut herättää tätä. Yritin kuumeisesti keksiä tekemistä. Liekkitassulla oli tänään vapaapäivä harjoituksista, joten oppilas saisi olla tämän päivän ihan rauhassa. Pääaukiolla oli paljon kissoja, mutta kaikki tuttavani juttelivat jo jollekin. Kaaostuho oli yksin, mutta hänelle en kyllä puhuisi vaikka kuolisin tylsyyteen.
Lopulta päätin käydä pentutarhalla. Kenties törmäisin Mustikkapentuun. Astuessani sisään, jäkäläverho heilahti osuessaan päähäni. Pentutarha oli hämärä, joten totuttelin hetken siihen. Kun katselin ympärilleni, erotinkin Mustikkapennun siniharmaan turkin hänen emonsa viereltä. Villisielu nukkui sikeästi pentunsa kanssa. Olin hieman pettynyt, mutta päätin kuitenkin jäädä pentutarhalle. Voisin vaikka jututtaa Tuhkajuovan ja Henkäysvarjon pentuja.
”Hei”, pieni naukaisu sai minut käännähtämään kohti tulokasta.
”Olen Raparperipentu ja tahdon tietää kaiken soturiudesta. Kuka sinä olet ja mitä teet pentutarhalla?” pienehkö mustaoranssi naaraspentu kysyi ja katsoi minua pienillä pennun silmillään. Pennun siniharmaat silmät olivat jo alkaneet etsiä omaa väriään. Näytti kovasti siltä, että Raparperipentu saisi oranssit tai ruskeat silmät, mutta mistä sitä ikinä tiesi. Väri saattaisi vaihtua vaikkapa vihreäksi vielä.
”Hei”, tervehdin pentua ennen kuin kiusallinen hiljaisuus laskeutui yllemme. Olin hieman yllättynyt siitä, että tämä oli tullut puhumaan minulle. Hymyilin lempeästi, jotta pentu ei luulisi, etten haluaisi jutella hänelle.
”Olen Mahlahalla, Kuolonklaanin soturi. Tulin tervehtimään pentuja, kuningattaria ja klaaninvanhimpia, koska minulla on vapaapäivä, eli minun ei tänään tarvitse tehdä mitään soturin tehtäviä”, kerroin pentutarhan nuorimmalle pennulle. Tämä tuntui kiinnostuvan entistä enemmän aiheesta.
”Mitä ne soturin tehtävät sitten ovat? Miksi sotureita tarvitaan?” pentu kysyi uteliaana. En voinut olla hymyilemättä pennun uteliaisuudelle. Istahdin alas Raparperipennun eteen.
”Soturit pitävä huolta klaanista ja reviiristämme. Me saalistamme ja partioimme rajoja, koulutamme oppilaita ja vartioimme leiriä. Ilman sotureita Kuolonklaani olisi pulassa nopeasti”, virnistin pienesti. Raparperipentu kuunteli keskittyneesti.
”Tahdotko tietää jotakin muuta?” kysyin ennen kuin Raparperipentu ehti sanoa mitään. Kasvoillani oli leveä, lämmin hymy, kun kohtasin pienen pennun katseen. Pennut olivat kaikista kissoista aidoimpia. He eivät osanneet esittää vielä mitään, vaan olivat juuri sitä mitä olivat.

//Raparperi?
// 345 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Sammalverhon läpi pääsi valoa muuten hämärään pentutarhaan. Mäntyviiksi oli kertonut aikaisemmin pentutarhan ulkopuolella olevan elämää. En osannut yhtään kuvitella minkälaista ulkopuolella oli. En ollut halunnut kysellä mustalta naaraalta enempää, koska kuningatar oli hyvin tylsää seuraa. Hän kelpasi seuraksi vain, jos halusin oikein kovasti tietää jotain. Mäntyviiksi osasi aina vastata kysymyksiini, jos viitsin niitä hänelle esittää.
“Tuimapentu, tule lähemmäs”, viereiseltä sammalvuoteelta kuului kuningattaren lempeä ääni. Tuhahdin pienesti tallustaessani vastahakoisesti Mäntyviiksen luokse. Naaras alkoi sukimaan turkkiani pitkin vedoin karkealla kielellään. Annoin hampaideni näkyä irvistyksessä kuningattaren siistiessä turkkiani.
“Näytät ihan räjähtäneeltä, saisit pitää parempaa huolta-”, annoin Mäntyviiksen sanojen lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskityin paljon mieluummin tarkkailemaan pentutarhan muuta elämää. Oli mielenkiintoista, kuinka muut olivat niin keskittyneitä omiin puuhiinsa, etteivät huomanneet tarkkailuani. Kaikki olivat minua vanhempia, lukuun ottamatta Raparperipentua. Mäntyviiksi katsoi lisäkseni myös mustaoranssin naaraan perään. Olimme kummatkin pentuja, joilla ei ollut vanhempia. Muilla pentutarhan pennuilla ilmeisesti oli perhe. En tiennyt miksi minulla ei ollut vanhempia tai mitä heille oli käynyt, mutta en oikeastaan edes halunnut tietää. En halunnut kysyä sellaisia asioita keneltäkään, enkä olisi edes halunnut vastausta. Asiat olivat, miten olivat. Kysymykset eivät olisi muuttaneet mitään.
“Valmista! Jatka vain leikkejäsi”, keltasilmäinen naaras totesi. Hänen ei tarvinnut edes pyytää minua poistumaan luotaan, sillä vikkelästi siirryin pentutarhan toiselle seinustalle. Lysähdin istumaan ja kallistelin hieman päätäni tarkkaillessani jälleen muita. Pentutarhassa ei vaikuttanut olevan ainuttakaan mielenkiintoista kissaa. Olivatko kaikki samanlaisia turhanpäiväisiä hempeilijöitä niin kuin Mäntyviiksi? En ollut halunnut tutustua muihin, sillä en jaksanut yhtään enempää hymyilyä tai muuta vastaavaa. Miksi joku tuhlasi edes aikaansa sellaiseen, kun oli paljon muutakin mielenkiintoisempaa tekemistä? Vilkaisin lähistöllä olevaa sammalpalleroa, mutta hylkäsin ajatuksen heti. Halusin tehdä jotain kivempaa kuin vain pelata yksin. Kohottaessa katseeni sammalpallerosta huomasin jonkun lähestyvän. Kukaan ei ollut vielä lähestynyt minua, enkä tiennyt mitä siitä piti ajatella. Mitä toisella oli oikein mielessä? Kurtistin kulmiani ja porasin katseeni lähestyvään kissaan. Hän omasi paksun vaaleanharmaaraidallisen turkin. Kollin silmät taas olivat sinivihreät. Ellen väärin muistanut, Mäntyviiksi oli kutsunut joskus tulijaa Sähköpennuksi. Saatoin myös sekoittaa kollin johonkin toiseen. Mäntyviiksi oli kuitenkin kertonut kaikkien pentutarhan asukkaiden nimet, ja osoittanut aina hännällään sitä kissaa, jota tarkoitti. OIin yrittänyt painaa mieleeni jokaisen nimet, koska ajattelin siitä olevan joskus hyötyä. Ja nyt siitä olikin, sillä tiesin jo valmiiksi minua lähestyvän kissan nimen. Ehkä, mikäli muistin oikein. En aikonut avata suutani ennen kollia, sillä halusin kuulla syyn sille, miksi toinen minua lähestyi. Tilanne oli minulle uusi, joten käyttäydyin sen mukaisesti. Nousin tassuilleni seisomaan, mikä antoi varmasti huonon vaikutelman, sillä horjahdin hieman. Katseeni muuttui entistä tuimemmaksi, sillä horjahdus ärsytti sisimmässäni. Nyt vanhempi kolli luuli vaikka mitä! Otin leveämmän ja tukevamman asennon, sillä en halunnut näyttää miltään heikolta pikku pennulta, mitä en todellakaan ollut. Olin vielä pienempi kuin Sähköpentu, mikäli muistin nimen oikein, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että se johtui vain ikäerosta. Olisi kamalaa jäädä näin pieneksi, joten minun olisi aivan pakko kasvaa! Sitä ennen minun piti kuitenkin selvittää uusi tilanne, vaikka oikeastaan laitoin kaiken toisen pennun vastuulle. Hän saisi aloittaa, kun kerran oli päättänyt minua lähestyä.

//Sähkö? c:
// 492 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Viimeisimmät viikkoni pentutarhalla olivat olleet erittäin hektisiä. Kuka olisikaan arvannut syntyessään, että hänen elämänsä ensimmäiset viikot ja kuut olisivat käytännössä ne tärkeimmät. Paljon oli tapahtunut kuun ja seuraavan aikana. Olin oppinut taitoja hurjaa vauhtia sekä imenyt tietoa itseeni kuin sieni, mikäli se sanonta meni noin. Aivan ensimmäiseksi olin avannut silmäni totta kai kunhan olin syntymältäni oppinut hengittämään. En ollut pitänyt yksinäni hengittämisestä sen enempää kuin kylmästä ilmasta ympärilläni. Emoni lämpö säilyi vieläki muistoissani. Harmi vain, että ainoastaan muistoissani. Emoni oli nimittäin kuollut syntymässäni tai hylännyt minut, en ollut varma eikä sillä loppujen lopuksi ollut enään väliä. Olin orpo ja hyväksynyt asian. Ainakaan minulla ei olisi ketään, jolle minun tulisi todistaa olevani jonkin rakkauden ja kiintymyksen arvoinen. Se oli ollut asia, jonka olin Kuolonklaanissa lähiaikoina hoitoemoltani Mäntyviikseltä. Tai oikeastaan hänkin vain katsoi perääni eikä sen enempää, joten minun ei tarvinnut todistella edes hänelle olevani mitään mitä en ollut.

Muuta mitä pidin tärkeänä oli totta kai käveleminen. Kuka tietää missä kissat olisivat, jos eivät osaisi kävellä! Makaisivat varmasti paikoillansa kuin kuolleet kalat tai mönkisivät maassa kuin madot. Loppujen lopuksi meistäkään ei olisi kyllä jäljellä paljoa mitään. Kuolisimme sukupuuttoon, olisimme avuttomia ja yksinäisiä. Emme voisi tehdä mitään itsemme saati muiden hyväksi. Se olikin seuraava asia, jonka Mäntyviiksi oli minulle opettanut: yhteisön tärkeys. Olin osa Kuolonklaania ja saisin olla ylpeä siitä. Yksinäni ei olisi kukaan. Olisin vain mustaoranssi kissa ilman nimeä vailla päämäärää. Nyt sentään toimin jonkun yhteisen hyväksi. Tai ainakin tulisin toimimaan, kunhan pääsisin pentutarhalta pois ja voisin liittyä muiden oppilaiden riviin. Siihen tosin olisi vielä useampi kuu matkaa. Sillä välin voisin hyvin opetella kuinka klaani toimii ja miksi se toimii juuri niin kuin se toimii.

Tällä hetkellä olin päässyt jyvälle siitä kuka klaanista oli vastuussa. Tämän hetkisenä päällikkönä toimi Punatähti, mutta päällikkö ei ollut ikuisuutta pestissään, toisin kuin olin muutaman viikon ikäisenä luullut. Hänkään ei elänyt ikuisesti, vaikka omistikin yhdeksän elämää. Ennen pitkään hänkin kuolisi ja tulisi osaksi elämän virtaa. Elämä haihtuisi hänestä yhtä nopeasti kuin oli häneen siirtynytkin. Niin kävisi meille kaikille. Niin oli todennäköisesti käynyt emollenikin. Pidin tosissaan enemmän siitä ajatuksesta, että emoni oli kuollut, sillä sillä tavoin hänet oli helpompi sulkea ulos ajatuksistani, vaikka se ei lopulta ollut edes vaikeaa. Millainen hirviö edes pitäisi vaihtoehtona hylätä oma pentunsa jonnekkin metsään? Pieni raivo sävähti sisälläni ja tunsin kuinka pikkuruiset kynteni uppoutuivat sammaliin allani. Huokasin syvään ja nostin katseeni kohti Mäntyviikseä.

”Voitko kertoa minulle jotakin parantajista? Tekevätkö he yhtään mitään muuta kuin keräävät yrttejä ja toimivat klaanilaisten käskytettävänä?” kysyin tyynesti heilauttaessa tuuhean häntäni tassujeni peitteeksi. Ihailin hetken ajan kerrankin sileätä ja takutonta häntääni ja kohdistin sitten katseeni takaisin mustaan, keltasilmäiseen naaraaseen. Mäntyviiksi naurahti. Olin tainnut osua suhteellisen oikeaan, sillä hän hymyili lempeästi takaisin.

”He myös parantajat kissoja ja hoitavat heitä. Parantajia ei tule vähätellä, ilman heitä emme välttämättä selviäisi esimerkiksi pienestä viheryskästäkään”, Mäntyviiksi vastasi. Kallistin päätäni hiukan. Taas uusi tiedon hippunen, jonka lisäisin kokoelmaani.

”Entäpä soturit, millainen heidän polkunsa on? Ensin pennusta oppilaaksi ja oppilaasta soturiksi, mutta eihän heidän hommakaan siihe voi loppua? Mitä soturit tekevät? Mikä on heidän syvempi tarkoituksensa?” jatkoin kyselyä. En ollut kuunnellut edellisellä kerralla Mäntyviikseä tarpeeksi tarkkaan, jotta olisin kuullut mitä hän kertoi sotureista minulle ja Tuimapennulle, jota hän myös vahti. Jostakin syystä pesään lehahtanut koiperhonen oli ollut mielenkiintoisempi ja tahdoin silloin pyydystää sen. Olin hiukan pettynyt jälkikäteen, että en ollut kuullut Mäntyviiksen kertomusta loppuun, sillä hän oli lähtenyt hakemaan itsellensä jotakin syötävää eikä asiasta oltu keskusteltu asian jälkeen enää. Nyt kuitenkin otin asian taas esille ja näin kuinka Mäntyviiksi oli jo aikeissa sanoa minulle, että minun olisi pitänyt kuunnella edellisellä kerralla.

*Mutta kun koiperhonen piti saada kiinni!* varauduin inahtamaan jo pääni sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä pesään ilmestyi vaalea kerman värinen kolli hiukan tummemmilla kohdilla. Hänen vihreät silmänsä osuivat ensin Mäntyviikseen ja sitten minuun.

”Entäpä jos esittäisitkin kysymyksesi kissalle, joka toimii tällä hetkelläkin soturina? Saisitte juttua varmasti enemmän irti kuin minun kanssani keskustellessa”, Mäntyviiksi ehdotti ja nyökkäsi tervehdyksensä tälle uudelle kissalle. Katsoin häntä hiukan hämilläni ja siirsin katseeni takaisin kuningatareen. Tahtoiko Mäntyviiksi eroon seurastani? Miksi? Eikö utelias pentu ollut joka ikisen kuningataren unelma? Hämmästyksen vaihduttua pyöristykseksi, käänsin katseeni pois hänestä. En voisi näyttäytyä soturille ensimmäistä kertaa tälläsena. Siispä suoristin selkäni ja otin muutaman itsevarman askeleen kohti soturia. Tuijotin häntä suoraan vihreisiin silmiin ja astelin vielä hiukan lähemmäs. Lopulta istuin aivan hännänmitan päähän hänen tassuistaan. Hän oli niin kamalan iso!

”Hei”, miukaisin pienesti. ”Olen Raparperipentu ja tahdon tietää kaiken soturiudesta. Kuka sinä olet ja mitä teet pentutarhalla?”

// Mahla?
// 731 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkapentu istui sisaruksiensa vierellä leirin lammen edessä ja kuunteli, kuinka Tuhkajuova selitti pennuille uimisesta.
”On tärkeää tietää se, mihin pystyt. Jos et osaa uida, et mene syvään veteen. Et saa mennä paniikkiin ollessasi vedessä tai hukut”, emo selitti kylmällä äänellään. Tuhkajuova oli häätänyt pentujensa kanssa hääräilevän Mustikkapennun tiehensä, koska naaras halusi opettaa pennuilleen uimisen perusteet. Sulkapentua harmitti emon koppava käytös heidän ystäväänsä kohtaan, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Harmaanruskea raidallinen pentu halusi opetella uimaan, koska emon mukaan jokainen heidän suvustaan osasi uida.
”Sulkapentu, sinä saat kokeilla ensin. Astu veteen ja totuttele siihen hetken. Vesi voi olla vähän kylmää, mutta kyllä sinä siihen totut”, emo vakuutteli ja kohtasi katseellaan Sulkapennun katseen. Raidallinen naaraspentu vilkaisi pentuetovereitaan, jotka katseillaan kehottivat tätä menemään veteen.
Epäröimättä Sulkapentu juoksi suoraan lampeen. Naaras ei ajatellut sitä sen kummemmin, mutta virhe paljastui myös hänelle itselleen varsin pian. Sulkapentu oli ottanut liian kovan vauhdin. Nyt pentu upposi pinnan alle näkymättömiin. Hyinen vesi suorastaan imaisi harmaanruskean pennun. Hädissään Sulkapentu yritti hengittää, mutta onnistui vain vetämään vettä keuhkoihinsa. Hampaat repivät pärskivän pennun ylös vedestä takaisin kuivalle maalle. Sulkapentu yski hetken, ja huomasi sitten emonsa pettyneen katseen.
”Mitä minä juuri sanoin?” Tuhkajuova kysyi päätään pudistellen. Sulkapentu katsoi emoaan ja nolostui hurjasti. Hän ei ollut kuunnellut tarpeeksi tarkasti emonsa sanoja.
”Anteeksi emo.. Voinko yrittää uudelleen? Lupaan olla rauhallisempi, kiltti!” Sulkapennun katseesta paistoi epätoivoisuus. Hän halusi oppia uimaan. Pentu ei osannut lukea emonsa katsetta. Tuhkajuova katsoi tytärtään hetken ajan silmiin.
”Hyvä on, mutta nyt teet sen rauhassa. Menet veteen ja seisot matalikossa. Älä ota yhtäkään askelta eteenpäin, koska matalan osuuden jälkeen tulee äkkisyvää. Ettekä koskaan saa yrittää hengittää, kun olette veden alla. Jos teette niin, vesi pääsee keuhkoihinne ja te hukutte”, emo sanoi tuhahtaen. Sulkapentua harmitti vähän se, että hän oli mokannut. Naaras yritti kuitenkin uudelleen. Hän astui veteen ja varoi astumasta liian kauas. Hän liikutti etukäpäläänsä vähän eteenpäin ja saattoi tuntea, kuinka maa katosi hänen käpälänsä alta. Soturit eivät pystyisi seisomaan tässä kohdassa, koska matala osuus oli todella pieni.
Vesi oli kylmää, mutta märän turkin kanssa ilma tuntui kylmemmältä. Sulkapentu painautui matalaksi ja katseli veden pintaa. Keskemmällä lampea naaras näki siihen iskeytyvän vesiputouksen. Hän ei enää edes kiinnittänyt huomiota sen pauhuun, koska pentu oli tottunut siihen.
”Okei, nyt on Sähköpennun vuoro käydä vedessä. Teidän täytyy tottua siihen, että turkkinne kastuvat. Sen jälkeen nuolkaa ne kuiviksi”, Tuhkajuova sanoi ja hätisteli Sulkapennun pois vedestä. Harmaanruskea pentu vastusteli, mutta ei voinut väittää vastaan. Hän katsoi sivusta, kuinka Sähköpentu käveli rauhallisesti kohti lampea. Sulkapentu alkoi emon ohjeiden mukaisesti sukia turkkiaan, joka oli joka kohdasta ihan läpimärkä.

//Sähkö tai Sini? Tuhka kertoo näille myös vielä että miten uidaan ja voi vaikka antaa noitten yksitellen yrittää sitä sillee et se on siinä koko ajan mukana ite.
// 420 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harkitsin hetken vastausta Karhumyrskyn esittämään kysymykseen. Palasin takaisin niihin muistoihin, joissa olin oppilas. Olimme olleet Lauhalaukan kanssa läheisiä silloinkin. Muistoja oli paljon, enkä voinut enää edes muistaa niitä kaikkia. Ikävä Lauhalaukkaa kohtaan palasi hetkeksi taas, mutta työnsin sen syrjään.
”Kaikki muistot, jossa olin Lauhalaukan kanssa. Ilman häntä, oppilasaikani olisi varmasti ollut aika syvältä”, virnistin Karhumyrskylle leikkisästi. Kolli väläytti minulle pienen hymyn ja nyökkäsi.

Seuraavat päivät kuluivat nopeasti. Päivät olivat täynnä Liekkitassun koulutusta, partioita ja Karhumyrskyn kanssa käytyjä keskusteluita. Lehtisade eteni vauhdilla. Lehtikuusilaakson puut olivat pudottaneet aiemmmin niin kirkkaanvihreät havuneulasensa, eikä mestän lehtipuissakaan niitä ollut paljoa jäljellä. Kuun valossa alastomat puut näyttivät ehkä hieman kammottavilta. Olimme saapumassa Liekkitassun kanssa leiriin kiipeilyharjoituksista. Aurinko oli jo laskenut, ja pilvinen taivas vaikutti uhkaavalta. Olin varma, että yöllä sataisi taas.
Astuimme sisään leiriin.
”Syö jotain ja mene nukkumaan. Yritän saada meidät johonkin päiväpartioon huomenna”, sanoin oranssille naaraalle, joka nyökkäsi ja käveli tuoresaaliskasalle. Etsin katseellani Karhumyrskyn kastanjanruskeaa turkkia, mutta en löytänyt soturia leirin pääaukiolta. Kenties tämä oli pentutarhalla tai jossakin kävelyllä leirin ulkopuolella. Tyydyin siis omaan seuraani. Kävelin sotureiden pesän liepeille ja istahdin alas. En halunnut mennä vielä nukkumaan, joten jäin seurailemaan leirissä häärääviä kissoja.

// 189 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Istuin Minttutassu vierelläni Hehkulammen luona, apaattisen yön valitessa ympärillämme. Minttutassu oli aamulla suostunut tulemaan kanssani tänne yöllä, ollen tästä vähintäänkin mielissään. Tämä oli synnyttänyt sisälläni äärimmäisen helpotuksen tunteen. En ollut epäröinyt sanojani, saati saanut kielteistä vastausta. Naaras oli vieläpä tarjoutunut auttamaan uuden pesäni tekemisessä soturien pesään. Hänen kanssaan minulle oli ilmestynyt silmänräpäyksessä oma, mukava ja sopivan kokoinen peti soturien pesän suojiin. Sen jälkeen oli päivä valunut ohitseni löysästi, kunnes viimein olin illansuussa noukkinut Minttutassun leiristä mukaani, lyhyen illallishetken jälkeen.

Olin halunnut viedä Minttutassun mahdollisimman kauniiseen paikkaan. Paikkaan, jolla olisi voimakas tunnelma josta nauttia. Tämä ajatus oli johdatellut minut Hehkulammen äärelle. Vaikka vierastinkin vesiä, en voinut kieltää itseltäni sitä faktaa, miten kaunis paikka Hehkulampi oli. Jopa nyt, synkeässä yössä ja tyhjän, tähdettömän taivaan alla oli paikka erityisellä tavalla lumoava. Vaikka kaunista olikin, pidin silti erityisen tarkkaan huolen siitä, ettemme menneet liian lähelle vettä. Paikan selittämätön kauneus ja lumoavavaisuus muistutti minua Minttutassusta, joka sai sisälläni majailevan omituisen tunteen jälleen heräämään.
Tämä yö oli osoittautunut hieman minun odottamaani kylmemmäksi. Meitä kohti tuuli aika ajoin, mikä teki kylmää minulle, huolimatta tiheästä turkistani. Olisin alkanut pian tärisemään, ellen olisi pakottanut itseäni hivuttautumaan hivenen lähemmäs Minttutassua, joka katsahti minuun hieman yllättyneenä minun tehtyä näin. Mutta vihaiselta tai epämukavalta naaras ei näyttänyt, eikä hän yrittänyt minusta poispäin.

Ääni pääni sisällä viittoi minua avaamaan suuni. Olimme jutelleet tämän aikaa Minttutassun kanssa, mutta nyt olimme molemmat hiljentyneet hetkeksi. Kertasin vielä kerran päässäni sanat, jotka olin aikeissa sanoa. Siitä, että olen alkanut kokea omituista tunteentapaista, ikäänkuin lämpöä rinnuksissani, sekoitettuna lievään jännitystä muistuttavaan tuntuun vatsani pohjalla. Ja en tiennyt, mikä se tarkalleen oli, tai mistä se johtui. Sekä sen, että olin huomannut kokevani sitä eritoten Minttutassun seurassa. Kyllä, näin minä sanoisin. Kaikki kuulosti ainakin suht järkeenkäyvältä. Nyt olin valmis rikkomaan pienen hiljaisuutemme, ja avasin suuni, aloittaen puhumisen.

//Minttu?
296 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sinipentu huomasi sisarustensa saaneen kierroksensa päätökseen. Hän nousi ylös paikaltaan ja kiskoi Mustikkapennun mukaansa.
Kaksikko käveli aukion poikki lammelle, jonka luona Sulkapentu ja Sähköpentu ihastelivat putousta. Sähköpentu huomasi heidän tulonsa ensimmäisenä ja tuuppasi siskoaan, jotta tämä havahtuisi.
”Me löysimme pari hyvää tarinaa”, Mustikkapentu sanoi ja hänen kasvoilleen levisi hyvin itsevarma hymy. Sinipentu ei kuitenkaan ollut kovin kauhean vakuuttunut heidän voitonmahdollisuuksistaan, sillä myös Sulkapentu ja Sähköpentu vaikuttivat melko itsevarmoilta tilanteessa. ”Kumpi kertoo ensin?”
Koska kukaan ei halunnut kertoa omaa tarinaansa ensin, pennut päätyivät vetämään pitkää tikkua. Arpaonni suosi tällä kertaa Sulkapentua ja Sähköpentua, ja Sinipentu ja Mustikkapentu joutuivat kertomaan ensimmäisenä kuulemistaan tarinoista.
Heistä kahdesta Mustikkapentu sai toimia kertojana. Siniharmaa kolli yritti kuulostaa mahdollisimman uskottavalta kertoessaan tarinoitaan Sulkapennulle ja Sähköpennulle, mutta Sinipentu tiesi syvällä sisimmässään, että tämä kilpailu oli jo hävitty.
Kun myös Sulkapentu ja Sähköpentu olivat kertoneet keräämänsä tarinat, tuli uusi pulma. Miten voittaja valittaisiin? Kukaan heistä ei halunnut hävitä – paitsi Sinipentu, jolle koko kilpailu oli ollut alusta alkaenkin yksi lysti.
Lopulta Sinipentu sai taivuteltua itsepäisen Mustikkapennun luopumaan voitonhaaveistaan ja myöntämään, että Sulkapentu ja Sähköpentu olivat löytäneet paljon kiinnostavampia tarinoita kuin he.

Tuhkajuova kutsui kaikki pennut takaisin pentutarhalle. Sulkapentu ja Sähköpentu menivät päiväunille, Sinipentu liittyi heidän seuraansa, mutta Mustikkapentu jäi istuskelemaan yksin lähelle pesän sisäänkäyntiä. Villisielua ei näkynyt taaskaan missään.
Onneksi Mäntyviiksi kutsui lopulta pennun luokseen, ja kollipentu käpertyi tyytyväisenä mustan kuningattaren karvoihin.

Herätessään nokosiltaan, Sinipentu tajusi Sulkapennun olevan jo ylhäällä. Sähköpentu nukkui yhä hänen kyljessään kiinni. Naaras nousi itsekin ylös ja tuuppasi sitten veljensä hereille. Sen jälkeen he lähtivät yhdessä etsimään Sulkapentua.
Sisarukset löysivät harmaanruskean naaraspennun vähän matkan päästä. Hän leikki itsekseen sammalpallolla, mutta huomatessaan heidät, tämä keskeytti puuhansa.
”Mitä tehdään?” Sulkapentu kysyi.
Sinipentu kohautti lapojaan. ”En minä vain tiedä. Yleensä sinä keksit ideat”, hän naukaisi.
Samassa Mustikkapentu loikki esiin Mäntyviiksen takaa. Pentu oli tainnut odottaa heidän heräämistään koko tämän ajan, ja nyt hän suorastaan pursusi energiaa.
”Minä tiedän! Ollaan piilosta!” Mustikkapentu hihkaisi innoissaan ja kipitti pentukolmikon luokse.
Sinipentu kohautti uudemman kerran lapojaan. Hänestä oli kiva tehdä niin. ”Sopii minulle. Ellei teillä ole parempia ideoita?” Sinipentu katsahti sisaruksiinsa odottavasti. Hyvällä tuurilla hän saattaisi löytää niin hyvän piilon, että hän saisi olla siellä rauhassa muilta koko loppupäivän.

//Sisarukset?
//356 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Katsoin pentujen temmellystä, he olivat niin.. nuoria ja viattomia. Haluaisin takaisin aikaan kun olin itse ollut noin viaton, halusin antaa Mustikalle jo seuraavan opetuksen. En kuitenkaan tehnyt liikettäkään häätääkseni naarasta viereltäni, jotta saisin poikani kanssa laatu aikaa, ehkä voisin hyötyä tästä. Rakastin toki poikaani, kumppaniani, mutta.. jokin ei tulisi koskaan olemaan kohdallaan niin kauan kuin olin Karhumyrskyn kanssa yhdessä. Hän oli minulle aina Lauhalaukan murhaaja mielestäni. olisin halunnut ottaa oikeuden siitä teosta, tehdä jotain palauttamatonta. En ehkä halunnut kollia mestata, mutta se että hän oli vienyt minulta rakkaan.. Entä jos antaisin hänelle saman kivun, veisin häneltä jonkun rakkaan? Mutta kuka oli rakas Karhumyrskylle niin rakas? Villisielu typerä! Sinä olet hänelle rakas! Entä jos en enää välittäisi kollista, antaisin hänen anella minua takaisin, huomiotaan, sitä rakkauttaan, mutta entä minä? Sattuisiko minuun? Tai pentuun? Oliko se sen arvoista. Täytyihän jonkun tehdä oikeus toteen, jos se maksaisi kipua.. Olkoot, mitä vain se maksaisi. Naaras puhkaisi kuplani, kun hän kertoi haluavansa perheen, nyökkäsin vain. Käänsin äskettäin naaraseen kääntyneen katseeni takaisin pentuun, pitäen kyllä kuulolla jos toinen sanoisi jotain. Kuuntelin kuinka kaksikolla tuli jotain kinaa siitä kuinka Mustikkapentu ei saisi koskea kiviin, alistuneena kolli luovutti pian kinassa, eikä minun täten tarvinnut mennä väliin, vaikka kolli tosiaan ei koskaan tuntunut aiheuttavan suurempaa kinaa pentutarhalla, kuten olin tälle opettanut, tuon ei pitäisi tehdä niin, se ei ollut soveliasta. Kuuntelin naaraan sanoja hämilläni. Miten sen kiltisti sanoisi.
“Ei kiitos, olen oikeastaan väsynyt”, Tokaisin, katsoen pahoittelevalla katseella naaraalla. Toivoin etten esittänyt kaamean tylysti asiaa, yritin enemmän olla poliittininen naaraalle. Tuo katsoi minuun vähän yllättyneenä, mutta ei vihaisen oloisena.
“Ai toki, minät tästä menen”, naaras tokaisi ymmärtävänä. Nyökkäsin vielä kiitokseksi naaraalle, ennen kuin asettauduin makuulle sammalpedille. Katsoin vielä hetken pentujen telmimistä, ennen kuin yritin ottaa torkut.

Uni oli siepannut toki minut, mutta sen jälkeen oli sattunut. Punatähti oli ärsyyntynyt Fetuksen teoksista, joten tuo oli lähettänyt partion rajalle, tuhoamaan naaraan pesän. Päivä oli kääntynyt vain huonompaan suuntaan, tai parempaan. Olin saanut Taivaslaululle kuljetettua Ruskapennun, joka olisi kollin.. Ottoemo.. Toki naaras oli luvannut että saisin tavata pikkuistani, mutta mieleni sopukoissa tiesin etten koskaan palaisi, nuo olisivat olleet hyvästit. Olin pentutarhalla melkein sortunut kyyneliin, turkki kosteana, pentu vatsan suojissa.
“Emo miksi itket?”, Tuon hento ääni kysyi. Pudistin päätäni eiksi, painaen itseni kollia vasten. Tuo oli liian kaukana, joten nostin kollia niskanahasta lähemmäs itseäni, korjaten asentoani. Miten selittäisin tämän. Ei pentu tyhmä ollut, eikä minulla varaa kertoa totuus. Kolli kömpi kauemmas, painaen tassunsa kuononi päälle, katsoen murjottavin silmin silmiini, kuin käskien totuutta tulemaan ulos. Huokaisin syvään, kun kolli laskeutui alas, kuitenkin aivan tuijottaen minua silmiin. Hän vaati selitystä.
“Asetu takaisin niin voin kertoakkin.. Tarinan”, Tokaisin. Mustikkapennun silmät syttyivät, hän katsoi minua uteliaana, valmis kuulemaan asian. Purskahdin uuten itku pyrskähdykseen, hän oli niin isänsä! Tämä oli niin väärin! En tosin voinut olla vihainen Karhumyrskylle.. Hänen hymynsä toi maailmani häneen takaisin, takaisin pinnalle, tai pilviin. Hän tukahdutti vihani, rakastin häntä silti, vaikka pystyin rankaisemaan hänet aina kipuun. Se ei ollut helppoa. Painoin nenäni takaisin ryömineeseen kolliin, jota vain rakastin. Hän olisi maaailmani, vaikken koskaan voisi unohtamaan Lauhalaukkaa tai Ruskapentua.
“Älä kerro isälle että kerroin tämän, hän inhoaa tätä kissaa. Mutta minulla oli joskus kaveri, joka oli läheinen. Hän oli isäsi velipuoli, isäsi ei pitänyt hänestä.. Hän katosi pari kuuta sitten, ja emolla on ikävä häntä”, Tokaisin sukaisten kollia. Mustikkapentu katsoi minua hämillään, mutta jokin päättäväisyyden pilke oli hänen silmissään. Rauhoitun hiljalleen.
“Kerro Enemmän! Miksi en tiennyt tuota?”, kolli kysyi, katsoin innokasta pantua joka halusi tietää lisää. Huokaisin katsoen pikkuiseen, ja aloin sukimaan häntä, sillä kolli oli saanut turkkinsa jotenkin aivan sekaisin. Olin jo aivan varma etten sanoisi mitään, mutta pian huokaisin ja annoin periksi siniselle pennulleni.
“Häntä ei moni kunnioittanut, hän oli positiivinen, iloinen, hyväksyi kaikki, huokui positiivisuutta. Tiedäthän, useat kuoloklaanilaiset ovat yleensä.. Hyvin murisevia, kärttyisiä. Hän ei ollut kuin muut. Hänen nimensä oli Lauhalaukka”, Tokaisin, Mustikkapennun silmät kiilsivät. Tuo näky sai minut kehräämään, joten laskin pääni tassujen päälle. Kolli oli avaamassa taas suunsa.
“En kerro enempää tällä kertaa, nyt on Päikkäri aika, isukki tulee varmasti pian”, tokaisin. Mustikkapentu mutristi suutaan, kuitenkin mutisten jotain olkoot tapaista. painauduin kollin piestä kehoa vasten, kuunnellen tuhinaa. Hän oli ainut pentuni.. olin niin onnekas että minulle oli jäänyt edes yksi, olisi hyvin voinut olla niin ettei minulle ollut jäänyt ketään.

Kun heräsin, satoi viimeistä päivää, toivoin ettei myrsky tulisi. Katsoin hämilläni pesää, sillä Mustikkapentu ollut vieressäni, se ei ollut epänormaalia, pian katseeni osui kolliin, joka leikki taas Tuhkajuovan pentujen kanssa. Mäntyviiksi tasutti luokseni.
“Nukuit pitkään, on aikainen aamu. Karhumyrsky kävi eilen jo sanomassa öitä mutta et herännyt, häädin hänet lopulta. Näytit kaipaavan niitä unia, hoidin pentua kun se heräili. Tiedän miten rankkaa se osaa olla”, Naaras tokaisi. Ties miten monta yötä olin ollut hereillä koska kolli kaipaisi maitoa, tai inisi unissaan, saati mitä. Huokaisin helpotuksesta, nyökäten naraalle miettien sanojani.
“Kiitos”, Sanoin lyhyesti katsoen turkkiani, joka oli aivan sekaisin. Aloin siistimään tuota huoletta. Katsoin vähän väliä leikkivää untuvikkoani. Hän tosiaan omasi pennun normaalin turkin joka oli pehmeää kuin silkki. Se olisi ollut varmaan oma nimi valintani kollille, tosin omasinhan minä nimivaihtoehtoja lisääki, mutta siltä toinen vakuutti eniten. Kuulin askeleita suuaukolta, odotin jo Karhumyrskyä. Kuitenkin sain yllätyksen kun näin puna väritteisen kollin, ison sellaisen, vihreillä silmillä. Minun täytyi katsoa kahdesti, ennen kuin tajusin oikeasti katsovani klaani päällikköä. Kolli kiinnitti yllätyksekseni katseensa minuun. Punatähti. Kolli kulki minua kohti. Mitä tämä oli?
“Villisielu”, Hän tervehti, katsoin ällistyneenä kissaa aluksi hetken, kunnes nyökkäsin.
“Punatähti, mistä tämä kunnia?”, Kysyin. Tiesin kollin haluavan tutustua uusiin tulokkaisiin aina henkilökohtaisesti. Kömmin istumaan hämilläni, katsomaan päällikköä silti hämilläni. Niin, ehkä tämä oli pennuista kyse, mutta toki tuo ei ollut sen kummemmin minun kanssaninkaan puhunut.
“Halusin tulla tutustumaan klaanin uusiin tulokkaisiin, kun löysin vapaan aukon aikataulustani päätin piipahtaa”, kolli kertoi. Nyökkäsin, hakien katseeni Mustikkapentuun. Päällikkö oli kunnioitettu, vaikkei kaikkien silmissä, joidenkin mielestä hän oli liian pehmo. itse olin kiitollinen kollille, joka oli saanut mielessäni suuren kunnioituksen, hän oli päästänyt minut aikoinaan klaaniin.
“Tosiaan, olit läheinen Lauhalaukan kanssa läheinen aikoinaan?”, Kolli kysyi. Vähän turhankin läheinen, tuhahdin mielessäni. Et tiedäkkään, jatkoin katsoen pentuani. Mietin taas mitä kertoa kollille. Liian vaikeaa oli nykyään muodostaa sanoja, oli yliarvostettua muodostaa puhua.
“Niin olin, mutta hän on menneisyydessä.. Nykyään minulla on Karhumyrsky ja pentu hänen kanssaan”, kerroin. Kolli katsahti minuun, katsoen Mustikkapentuun. Hän tutkaili pentua turhankin tarkkaan.
“Eikö hän ollutkin mustikkapentu nimeltään?”, Päällikkö kysyi, käääntäen katseensa minuun. oli kuin olisin unohtanut miten puhua taas. Miksi noin voimakas valtainen kolli tuli juttelemaan minulle? Eikö hänellä ollut muta tekemistä? Minulla meni ehkä turhan kauan vastata.
“Kyllä hän on mustikkapentu nimeltään”, tokaisin lopulta rauhalliselle kollille. Punatähti nyökkäsi katsoen taas pentuani. Hetken me kummatkin pysyimme vain hiljaa ja katsoimme pennun telmimistä.
”Minä taidan tästä mennä, oli ilo puhua kanssasi”, Punatähti tokaisi. Nyökkäsin kollille kiitokseksi, katsoen kuinka hän katosi pesästä. Ikävöikö hän koskaan sitä aikaa kun Minttupentu oli pentu? Itse en ainakaan olisi halunnut Mustikkapennun ikinä kasvavan. Asettauduin takaisin makuulle, katsoen Mustikkapentua, sekä kuunnellen sateen ropinaa. Odotin että sade loppuisi, jotta pääsisin hakemaan itselleni aamu riistan. Jos Mustikkapentu olisi sillä päällä hänkin saisi aamuriistasta palan.

Kun sade helpotti, joku toinen melkein luki ajatukseni. Ruskeaturkkinen kolli, karhumyrsky kantoi minulle linnun pesään. Tuo laski sen eteeni. Aloin automaattisesti kehräämään kollille, ja kiehnäisin tämän rintaa. Nostin sitten katseeni kohdatakseni Karhumyrskyn.
”Olit kuullemma eilen pitkään ulkona?”, Kolli kysäisi. Mietin miten asian selittäisin. Kumarruin nappaamaan palasen linnun lihaa. Karhumyrsky istahti eteeni, kun minä tapani mukaan tuijotin häntä.
”Yritin saalistaa, tuloksetta”, Tokaisin, toivoen että kolli ottaisi valheen todeksi, sekä etten valehdellut aivan surkeasti. Häntäni heilui hermoissaan toki kun puhuin, enemmän se toki nyki, kuten hermoissaan se teki. Mustikkapentu kipitti pian ottamaan isänsä vastaan vähän myöhässä, kiehnäisten kollin jalkaa.
”Tule ensi kerralla vähän aikaisemmin takaisin, ei sinulla ole velvollisuutta saalistaa, sinulla on pentukin hoidettavana”, Karhumyrsky torui. Huokaisin pitkään, nyökäten. Tiesin ettei kolliin tehonnut ”mutta ikävöin soturin tehtäviä” en voinut väittää että en väsyisi helpommin kuin aikaisemmin, sillä eillinen oli hyvä todiste siitä.
”Olen ajatellut.. Emona olo on ollut rauhoittavaa, kun Mustikkapentu siirtyy oppilaaksi entä jos hankkisimme toisen pentueen?”, Kysyin yllättäen. Halusin jotain jutun juurta kollin kanssa. Olihan tietty aikaista puhua Mustikkapennun olevan oppilas, mutta silti halusin tuoda kollille ajatukseni selviksi. Ei minulla ollut muita joille puhua, joten tässä se kostautui. Katsoin kumppaniani kysyvästi. Toki siinä oli sekin että hän ei ollut näiden pentujen isä, eikä mustikkapentu ollut ainut, mutta hän ei tiennyt sitä.

//1364 sanaa
//Karhu? Mustikka ehkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pahus! Mahlahalla se vasta sai minut aina ajattelemaan syntyjä syviä – ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti! Inhotti myöntää, mutta pidin tällaisesta syvällisestä pohdiskelusta kaverusten kesken.
”Ehkä Pimeyden Metsä ajatteli, että Kuolonklaani on jo tarpeeksi mahtava klaani yksinään, eikä se tarvitse muita klaaneja rinnalleen”, vastasin melkein saman tien. Minun ei ollut tarvinnut miettiä vastaustani kauaa, sillä jotenkin syvällä alitajuntani syövereissä tiesin, että Kuolonklaani oli tarkoitettu ainoaksi klaaniksi, eikä muita klaaneja tulisi koskaan olemaan.
Mahlahalla nyökkäsi. ”Kenties.”
Yllemme laskeutui jälleen hiljaisuus, joka tuntui minusta aina välillä vaivaannuttavalta, sillä vaikka tunsimmekin nyt toisemme vähän paremmin, emme siltikään olleet vielä samalla tasolla ystävyyssuhteessamme kuin mitä kolli oli ollut aikanaan Lauhalaukan kanssa.
Käänsin katseeni taivaalle. Se oli synkkä ja väritön. Ainoa asia, joka toi valoa yksinäisiin yön hetkiin, oli kuu. Kuu kajasti heikosti pilvireunan takaa, mutta se riitti valaisemaan pimeydessä kylpevän leirin niin, että siellä näki edes jotenkin eteensä.
Laskiessa katseeni taas Mahlahallaan, huomasin hänen vaalean kermanvärisen turkkinsa hopeutuineen heikossa kuunkajossa. Minusta hän näytti aivan kuin joltain henkikissalta, mutten tietenkään tuonut hullua kuvitelmaani hänen korviensa kuultavaksi. Kolli oli saattanut tehdä minusta enemmän tai vähemmän pehmon, mutta niin pehmo en ollut vielä, että alkaisin puhua ihan höpöjä. Minullakin oli oma itsekunnioitukseni – tai ainakin rippeitä siitä.
Yritin keksiä meille jostain jutunjuurtua, samalla olin unohtunut tuijottamaan vähän matkan päässä edessäni istuvaa Liekkitassua. Oranssi naaras otti hänelle suodun tehtävän vakavasti, eikä ainakaan vielä ollut osoittanut väsymisen merkkejä kesken yövartiovuoron.
”Mikä on paras muistosi oppilasajoiltasi?” kysyin sitten. Katsahdin uudemman kerran Mahlahallaan, joka katsoi myös minua. Hänen vihreissä silmissään oli hieman etäinen katse. Ehkä hän oli uppoutunut muistoihinsa etsimään suosikkiaan?

//Mahla?
//257 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sähköpentu: 29kp! –

Pikkukaaos: 29kp! –

Karhumyrsky: 49kp! –

Pähkinäkorva: 14kp –

Villisielu: 15kp –

Mustikkapentu: 24kp! – Oppilaaksi vaaditut pisteet on kasassa, ja pääset oppilaaksi sitten, kun Ruskapennustakin tulee oppilasikäinen.

Minttutassu: 35kp! –

Mahlahalla: 47kp! –

Pimentovarjo: 4kp –

Sulkapentu: 19kp –

Sinipentu: 11kp –

Tuhkajuova: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Sulkapentu katseli ympärilleen ja yritti etsiä uutta uhria. Hän yritti etsiä kissaa, joka olisi aiempaa punaruskeaa kissaa ystävällisempi. Ilkeät kissat nimittäin tuskin suostuisivat kertomaan ainuttakaan tarinaa. Naaraspennun katse pysähtyi suureen punaruskeaan kollikissaan. Tämän toinen korva oli revennyt, ja kirkkaanvihreät silmät suorastaan hehkuivat rohkeutta. Isä oli kuvaillut Punatähden juuri tuollaiseksi. Sulkapentu ei sanonut mitään, vaan lähti kipittämään kohti päällikköä. Hän halusi ehtiä sinne ennen kuin Sinipentu ja Mustikkapentu ehtisivät.
”Hei arvon päällikkö Punatähti!” harmaanruskea pentu hihkaisi päästessään päällikön luokse. Hän kumarsi kohteliaasti painamalla päänsä kohti maata. Sisarensa vierelle tullut Sähköpentu teki samoin.
”Älkää suotta kumarrelko, olette aivan yhtä arvokkaita kuolonklaanilaisia kuin minäkin”, päällikön tasainen ääni sanoi. Sulkapentu meinasi nolostua hieman, mutta hän unohti sen nopeasti. Pennun silmät säihkyivät, kun tämä katsoi suorastaan valtavaa kollia. Punatähti oli kookkaampi kuin Henkäysvarjo, mutta siitä huolimatta isä oli Sulkapennun mielestä paras soturi koskaan. Punatähtikin oli kai ihan okei, mutta ei yhtä hyvä kuin isä!
”Voisitko kertoa meille jonkun hurjan tarinan? Meillä on kilpailu menossa, ja haluamme voittaa Sinipennun ja Mustikkapennun!” raidallinen pentu hihkaisi ja pomppasi ilmaan. Punatähti hymyili leveästi. Päällikkö mietti hetken, kunnes hän keksi sopivan tarinan:
”Joitakin vuodenaikoja sitten partio huomasi, että erakot vievät Kuolonklaanilta riistaa. Oli lehtikato, joten meillä ei ollut varaa antaa riistaamme toisille kissoille. Kokosin partion häätämään erakot pois reviiriltämme. Jos en muista ihan väärin, myös teidän emonne oli mukana taistelussa. Hän oli silloin nuori oppilas.” Punatähti piti tauon. Sulkapentu vilkaisi innoissaan veljeään.
”Viimein löysimme erakkojoukon, ja käskin heidän poistua. Heidän johtajansa ei kuitenkaan suostunut lähtemään, vaan hän aloitti kamalan taistelun. Partio taisteli raivokkaasti ja kaikki tekivät parhaansa. Lopulta tein pienen virheen, ja erakkojoukon johtaja onnistui viemään minulta yhden hengistäni. Hän luuli voittaneensa, ja alkoi jo riemuita. Kun heräsin taas henkiin, kävin hänen kimppuunsa ja riistin hänen henkensä. Sen jälkeen sitä erakkojoukkoa ei ole nähty. He pelkäävät meitä”, Punatähden ääni oli vakava, kun hän kertoi tarinaansa. Tarina oli saanut Sulkapennun karvat nousemaan pystyyn.
”Loukkaantuiko kukaan?” Sähköpentu kysyi. Päällikkö mietti hetken.
”Jyrkänneloikka loukkaantui. Hän vietti muistaakseni miltei kuun parantajan pesällä vammojensa vuoksi”, Punatähti sanoi. Pennut hyväksyivät tarinan.
”Kiitos Punatähti”, Sulkapentu sanoi, ja Sähköpentukin kiitti päällikköä. Punaruskea kolli hymyili lämpimästi kaksikolle.
”Kiitos teille, että olette kiinnostuneet tarinoistani”, päällikkö totesi, ja pennut lähtivät. Sulkapentu kääntyi innoissaan veljensä puoleen.
”Tämä on takuulla paras tarina koskaan! Pitäisiköhän meidän lähteä etsimään sitä erakkojoukkoa?” Sulkapentu pohti osittain vitsinä, mutta samalla hän oikeasti halusi lähteä. Ongelma oli kuitenkin se, ettei pennut saaneet poistua leiristä, eikä Sulkapentu edes tietäisi minne mennä. Kenties joukon voisi tuoda jotenkin mukaan pentutarhan leikkeihin.
”Palataan odottamaan Sinipentua ja Mustikkapentua”, Sähköpentu sanoi ja sivuutti sisarensa kysymyksen. Harmaanruskea raidallinen pentu loikki veljensä vierellä paikkaan, jossa he olivat viimeksi tavanneet Sinipennun ja Mustikkapennun. Sulkapentu katseli haltioituneena putousta. Vesi tippui nätisti korkealta lampeen.

//Sähkö, Sini tai Mustikka?
// 444 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Itse asiassa minä en tiedä. Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin ilman perhettäkin, mutta ehkä se olisi mukava lisä tulevaisuudessa. Ennen kaikkea haluan vain olla onnellinen, perheellä tai ilman”, vastasin Karhumyrskyn kysymykseen epäröimättä. En ollut odottanut kollin kysyvän sitä, mutta ei se minua häirinnyt lainkaan. Itse asiassa oli ihan mukavaa, että kastanjanruskea kolli kysyi minun elämästäni ja oli kiinnostunut siitä.
Tunsin, kuinka väsymys valtasi kehoni. En ollut nukkunut päivällä pesässä paljoa. Haukottelin ja räpyttelin silmiäni muutaman kerran. Mieleni teki mennä pesään kaatuneen kuusen alle ja nukahtaa omalle vuoteelleni. En kuitenkaan voisi tehdä niin, koska kaikki luottivat siihen, että pitäisin huolta leiristä heidän nukkuessaan.
”Väsyttääkö?” Karhumyrsky virnisti vierelläni. Kolli tönäisi hellästi kylkeäni. Käänsin vihreät silmäni soturiin.
”Voit vain kuvitella. En ole aikoihin ollut yövartiossa. En muistanut tämän olevan näin väsyttävää puuhaa”, sanoin ja yritin piristyä. Kasvoillani oli leveä virne, joka tarttui myös Karhumyrskyn suupielille.
”Kyllä se siitä”, Karhumyrsky lupasi. Yritin pakonomaisesti keksiä jotakin juteltavaa. Lauhalaukan kanssa tällaista ongelmaa ei ollut. Kolli oli niin hyvä ystävä, ettei minun tarvinnut suodattaa sanojani tai ajatuksiani hänen kanssaan lainkaan. Karhumyrskyn kanssa se ei ainakaan toistaiseksi sujunut yhtä hyvin.
”Oletko miettinyt koskaan, että miksi on olemassa vain yksi klaani? Täällä ympärillä on pyörinyt ties mitä erakkojoukkoja, mutta miksi Kuolonklaani on ainut klaani?” kysyin Karhumyrskyltä. Pimeyden Metsään takuulla olisi mahtunut enemmän kissoja kuin vain yhden klaanin verran. Miksi se oli perustanut vain yhden klaanin, eikä vaikka kahta?

//Karhu? Sori tönkkö XD
// 231 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin Sulkapennun vierellä ylpeänä siististä turkistani, jonka olin osittain sukinut itse. Olimme ottaneet suunnan kohti leirin uloskäyntiä, sillä olin ehdottanut sen olevan hyvä paikka, sillä sieltä tulisivat kaikki palaavat partiot ja ties vaikka partio olisi juuri kokenut jonkun hurjan seikkailun. Ja jos ei, niin ainakin voisimme kysyä jotain muita hurjia kokemuksia tai tarinoita metsästä palaavilta sotureilta, sillä en halunnut, että me olisimme löytäneet saman tarinan joltakin leirissä oleskelevalta kissalta kuin vastakkainen tiimimme. Halusin niin kovasti, että voittaisimme. Jos emme löytäisi mitään hyvää, meidän pitäisi keksiä joku pelottavan hurja tarina itse. Emo oli opettanut, että piti aina tähdätä korkealla eikä tarvitse välittää minkälaisia keinoja käyttäisi. Asettauduimme vahtiin uloskäynnin suulle siten, että minä olin toisella puolella tunnelia ja Sulkapennun harmaanruskea hahmo toisella puolella.
Aika kului ja kului ja partiota ei ollut vieläkään kuulunut. Aloimme turhautua.
”Oliko tämä sittenkään hyvä idea?” Sulkapentu mutisi ja irvisti tylsistyneenä. Sisareni oli oikeassa, kohta meille ei jäisi aikaa ollenkaan kerätä tarinoita. Korjasin lysähtäneen ryhtini ja nousin seisomaan.
”Mennään sitten, etsi…”, en ehtinyt edes lausettani sano loppuun, kun kuulin tunnelin toisesta päästä puhetta.
”Partio tulee!” hihkaisin ja asettauduin kyyryyn aivan piikkihernetunnelin reunalle. Suuret askeleet lähestyivät rauhalliseen tahtiin ja kuonooni leijui lämmin ja herkullinen riistan tuoksu. Joukon johdossa asteli valtava punaruskea kolli, jonka jäisissä silmissä kiilui itsevarmuus, joka muuttui inhoksi, kun hän huomasi meidät. En osannut ottaa vielä tuota katsetta loukkauksena, sillä uskoin, että hän oli nähnyt jotakin muuta, mikä ei ollut miellyttänyt häntä. Emme huomanneet enää keskittyä muihin partion kissoihin, sillä olimme alkaneet parveilemaan tämän kylmäsilmäisen kollin ympärillä. Hän vilkuili meitä ilkeästi. En vieläkään ymmärtänyt loukkaantua.
”Tapahtuiko partiossa mitään jännää? Onko sinulla mitään hyviä tarinoita?” Sulkapentu kysyi pulputen kysymyksiä. Katsoin ulkoa saapunutta kollia vilpittömän innokkaana, mutta ilmeeni lysähti, kun kuulin tämän herjaavat sanat.
”Ai pikkupennutkin ovat uskaltautuneet ulos. Minun puolestani voisitte kasvaa siellä pentutarhalla vähän pitempään, että ymmärtäisitte olla häiritsemättä arvostettuja sotureita typerillä kysymyksillänne. Häipykää tuhlaamasta aikaani kakarat.” Näin kollin kasvoilla käyvän ilmeen, joka viesti mielihyvää. Hän oli tyytyväinen sanoihinsa?! Pian hän vilkaisi meitä uudestaan, nyt muristen.
”Ettekö kuulleet? Oletko kuuro?” Hän oli kumartunut Sulkapennun kasvojen tasolle ja jatkoi, ”Osaan olla oikein ilkeä, jos ette nyt ala laputtaa.” Kolli laittoi vihan liekin sisälläni syttymään ja se sai minut tekemään jotain uhkarohkeaa.
”Pidä kuonosi kiinni hiirenaivo”, miukaisin niin tylysti kuin osasin. Paksu ja vastasuittu turkkini oli pörhistynyt pentumaisesti, mutta kasvoillani loisti oikeasti viha. Tassutin Sulkapennun luokse, mutta pidin sinivihreän katseeni tiukasti tuossa itsetietoisessa kollissa. Kollin silmät siristyivät.
”Voi kun nyt pelottaa. Uskallatkin vielä avata tuon suuren suusi ja käskeä minua, niin saat tuntea nämä nahassasi, ” kolli naukui jäätävän kylmästi, silmissään ilkeä kiilto. Hän esitteli samalla teräviä kynsiään. Kolli oli kokoajan pitänyt äänensä matalana, jottei muut aukiolla olevat kissat olisivat kiinnittäneet häneen huomiota.
”Sinähän, et minun siskoani hauku kuuroksi. Ja jos vielä jatkat, lupaan, että saat vielä joskus sellaisen opetuksen, että muistat sen lopun ikääsi”, sihisin, mutta kuulostin edelleen aivan pentumaiselta. Sen jälkeen kolli vain naurahti ivallisesti ja kohotti kulmiaan, kääntäen katseensa Sulkapentuun.
”Kuuro.”
”Muista, että olemme varapäällikön pentuja, meillä on valtaa siihen, miten isä näkee sinut lopun elämääsi. Me tästä lähdemmekin, katsellaan sitten kenestä tulee hänen varapäällikkönsä, kun hän on päällikkö”, naukaisin ja viitoin Sulkapennulle, että nyt lähdettäisiin. Kolli kihisi selkeästi raivosta. Meillä oli se ässä hihassamme Isä ei kuuna päivänä olisi niin tyhmä, että ottaisi hänet varapäällikökseen. Kipitimme nopeasti hieman kauemmas ja tunsin Sulkapennun tökkäyksen kyljessäni.
”Olisin minä itsekin osannut puolustaa itseäni!” tämä naukui, ”Selkeästi noussut ylös väärällä tassulla, emmehän me edes sanoneet mitään suuttumisen arvoista.” Kyllä minä siihen luotin, että sisareni olisi osannut pitää omia puoliaan, mutta jokin kollin halveksivassa olemuksessa oli saanut karvani pystyyn.
”Vaikutti ihan siltä, että ärsyttäminen on hänen harrastuksensa. Mistä vetoa hän pompottelee pienempiään haluamansa mukaan”, irvistin, ”Mutta nyt mennään nopeasti keräämään niitä tarinoita. Näitkö ketään muuta sen partion mukana tulleita?” Sulkapentu vilkuili ympärilleen ja sen jälkeen viittoi kohti hopeanvalkeaa kollia, jonka etutassuja raidoittivat vaaleanharmaat raidat. Nyökkäsin.
”Mennäänkö kysymään häneltä?” kysyin Sulkapennulta. Halusin hänen sanovan mielipiteensä siitä, että tulisiko tästä samanlainen katastrofi kuin äsköisestä tarinansaamisyrityksestä.
”Mennään vain. Hän ei näytä yhtä kärttyisältä”, sisareni tokaisi ja lähti oitis loikkimaan kohti turkkiaan sukivaa kollia. Kun saavuimme tämän luokse, päätti harmaanruskea sisareni aloittaa keskustelumme tällä kertaa hieman rauhallisemmin.
”Hei olen Sulkapentu ja tuo on Sähköpentu, kuka sinä olet?” sisareni kysyi ja istahti viereeni katsoen samalla kollia. Kun kissa käänsi katseensa meihin, hämmästyin hänen silmiensä haaleudesta. Ne olivat niin haaleat, että näytti siltä, ettei hänen silmissään ollut melkein yhtään väriä.
”Olen Hopeaputous”, kolli naukui matalasti, samalla meille ystävällisesti hymyillen. Nyökkäsin, jonka jälkeen vilkaisin Sulkapentuun. Hänen ilmeensä näytti hyväksyvältä. Tämä olisi siis uusi kohteemme.
”Onko sinulla mitään jännää tarinaa?” kysyin intoa puhkuen. Hopeaputous käänsi katseensa taivaalle miettien hetken ja sen jälkeen hänen haalea katseensa palasi meihin ja hän nyökkäsi.
”On minulla yksi tarina..”, tämä naukui hitaasti, pitäen meitä jännityksessä. Pörröinen häntäni poukkoili puolelta toiselle ja olin kumartunut kiinnostuneena eteenpäin. Soturi naurahti innostuksellemme.
”Kerran kun olin vielä oppilasikäinen, olin mukana eräässä partiossa, joka kohtasi koiran. Koira ei ollut mikään tavallinen koira vaan se oli kerrassaan valtava. Sillä oli luppakorvat ja sen suusta valui valtavasti kuolaa sen paljastellessa meille hampaitansa. Voin vannoa, että se oli melkein yhden ketunmitan korkuinen, ihan todella! Se oli niin suuri että valtavinkin kissa kalpenisi sille, enkä ollenkaan liioittele. Kun se otus näki meidät, ensimmäinen ajatuksemme oli heti tietysti ryhtyä ajamaan sitä pois ja niin teimmekin. Siitä syntyi hurja taistelu ja minut lähetettiin hakemaan apujoukkoja, mutta silloin koira lähti jahtaamaan juuri minua, eikä huomioinut enää ketään muuta. Juoksin läpi metsien koira kintereilläni ja juuri kun se oli saamassa minut kiinni… loikkasin puunrunkoon kiinni ja lähdin kiipeämään hurjaa vauhtia ylös. Siellä minä sitten kyhjötin niin kauan, että muut kissat olivat saaneet apujoukkoja paikalle. Olin ihan varma, että se puu kaatuisi kun se rakki hyppi sitä vasten”, Hopeaputous selitti. Leukani loksahti auki ja suustani pääsi ylistävä ”vau!”. Vilkaisin Sulkapentua aivan ymmyrkäisenä tästä hurjasta tarinasta.
”Tuo oli tosi hyvä tarina! Ehdimme vielä käydä yhden kissan luona, saat valita tällä kertaa”, selitin vieläkin ihaillen Hopeaputouksen rohkeutta. Käännyin vielä nopeasti Hopeaputouksen suunnalle:
”Kiitos!” Kolli hymyili ja sen jälkeen hyvästeli meidät ja suuntasi Kylmäliekin luo.
”No minne mennään?” kysyin sisareltani korviani malttamattoman innostuneena luimistellen.

//Sulka? 😀 Toivoittavasti en hitannu Sulkaa liikaa
1002 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohdin vastaustani tarkkaan. Tosiaan, Tuhkajuovan pennuista tulisi oppilaita samaan aikaan Mustikkapennun kanssa. Ja jos hyvin kävisi, joku heistä kolmesta saattaisi olla minun tuleva oppilaani.
Ikävöin mestarina olemista. Siitä oli jo pitkä aika, kun olin saanut käydä herättelemässä Villisielua oppilaiden pesällä ennen auringonnousua ja suunnitella sitten iltamyöhään seuraavan päivän harjoituksia. Mutta se kaikki oli ollut vaivan arvoista: oppilaastani oli tullut hieno lisä sotureihin, ja vielä hienompi emo.
En tuntenut Tuhkajuovaa tai tämän pentuja kovin hyvin. Mutta mikäli pennut tulivat yhtään emoonsa, heiltä odotettaisiin suuria asioita. Erityisesti Sulkapentu ja Sähköpentu vaikuttivat lupaavilta tapauksilta, ei hiljaisemmassa Sinipennussakaan ollut mitään moitittavaa, hän vain ajatteli ennen toimimista ja luotti älyynsä voiman sijasta.
”Hankala sanoa”, tokaisin lopulta. ”Ehkä Sähköpennun. Yleensä naaraat ovat turhan tuliluontoisia, ja haluan päästä helpolla.” Sanani oli osittain tarkoitettu vitsiksi, mutta niissä piili myös totuuden siemen. Villisielu oli omana aikanaan ollut hyvin vaikea tapaus. Jos nyt saisin oppilaan, halusin mahdollisimman tasaluontoisen ja kuuliaisen nuoren kissan työstettäväkseni, enkä mitään itsepäistä nipottajaa.
Mahlahalla nyökkäsi ja vilkaisi sitten nopeasti omaa oppilastaan, joka istui vähän matkan päässä, lähempänä sisäänkäyntiä. Olin ollut aikeissa kysyä häneltä saman kysymyksen, jonka hän oli esittänyt minulle, mutta muistin vasta Liekkitassun nähdessäni, että kollilla oli jo oppilas.
”Toivon todella, että Mustikkapentu saa jonkun osaavan kissan mestarikseen”, sanoin hieman mietteliäänä. ”Sinä olisit hyvä mestari. Harmi vain, että sinulla on jo yksi nuori koulutettavana.” Ehkä olin sanonut sen vain mielistelläkseni kollia, mutta jos totta puhuttiin, kyllä minä olisin saattanut antaa poikani hänen siipiensä suojaan, etenkin nyt, kun tunsimme toisemme paremmin.
”Klaanissa on monia osaavia kissoja”, Mahlahalla naukaisi ja hymyili hennosti. ”Eiköhän Mustikkapentu pääse hyviin tassuihin.” Hymyilin vähän takaisin. Se ei oikeastaan tuntunut enää niin kauhean pakonomaiselta kuin joinakin kertoina. Olin alkanut todella pitää Mahlahallasta, ja uskoin, että olin saanut soturista itselleni elinikäisen ystävän.
”Jos saisit valita, eläisitkö koko loppuikäsi perheettömänä mutta muuten elämässä menestyneenä soturina, vai sinulla olisi rinnallasi joku, jota rakastat, ja monta jälkikasvua?” tunsin itseni jälleen oppilasikäiseksi esittäessäni näinkin lapsellisen kysymyksen. Minua alkoi kaduttaa, että olin mennyt kysymään jotain niin typerää, ja pelkäsin Mahlahallan alkavan pilkata minua. Purin kevyesti hammasta ja odotin jonkinlaista vastausta.

//Mahla?
//341 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Villisielu kysyi haluaisinko perhettä. Kysymykseen olisi helppo vastata. Olin aina halunnut jossain vaiheessa pentuja. Jo oppilasikäisenä huomasin pitäväni pennuista ja haluavani tulevaisuudessa myös itse niitä. En pelkästään klaanin vuoksi, vaikka jokainen pentu toi Kuolonklaanille oman vahvistuksensa. Koska itselläni ei ollut perhettä, eikä oikein ketään kehen turvautua pahan paikan tullen, halusin mahdollistaa perheen jollekin. Jos saisin pentuja, pitäisin heistä huolta. Pitäisin huolta siitä, että he saisivat ansaitsemansa perheen, eikä heidän tarvitsisi elää yhtä yksin niin kuin minä. Kai halusin pentuja ja mielellään myös kokonaisen perheen senkin takia, ettei minun tarvitsisi aina jaksaa yksin. Oli raskasta, kun ei oikein ollut ketään, johon olisi voinut turvautua. Tietenkin pystyin puhumaan kenelle tahansa ja keskustelemaan mistä tahansa, mutta se ei tarkoittanut, että kukaan oikeasti olisi välittänyt minusta. En voi uskoa asioitani kissoille, jotka voisivat mahdollisesti levittää niitä ympäriinsä. Varsinkin klaanin keskuudessa kaikki levisi aina nopeasti, vaikka tuskin elämäni ketään kiinnostikaan.
“Haluaisin, todella paljon”, vastasin viimein kuningattarelle. Hän oli niin onnekas, kun hänellä oli Mustikkapentu. Voi kunpa voisin itsekin joskus katsella pentujen telmimistä tietäen, että olisin saattanut jotain tähän maailmaan. Siihen kuitenkin tarvittiin muutakin kuin vain se, että piti pennuista. Pitäisi löytää ensin toinen osapuoli, joka onkin sitten se haastavin osuus.
“Olisitko tarvinnut jotain? Nälkä? Ovatko oppilaat jo tuoneet tuoresaalista?” suustani pursusi kysymyksiä toisensa perään. Halusin tehdä jotain hyödyllistä, etten vain olisi vahingossakaan tullut vain häiritsemään pentutarhan arkea. Villisielu ei vaikuttanut siltä, että olisin häirinnyt häntä, mutta ajattelin pelata varman päälle. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun edes puhuin naaraalle, joten en halunnut antaa huonoa kuvaa itsestäni. Kukapa tietäisi, jos vaikka ajautuisimme keskustelemaan toisenkin kerran. Tai sitten vaikutin vain typerältä kuningattaren silmissä kysymyksieni kanssa, joita en tajunnut ajatella etukäteen vaan möläytin vain ulos suustani.

//Villi?
// 277 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli laskenut ja ilta oli vaihtunut yöksi. Kuuhuippuun olisi vielä aikaa, mutta lähes täysi kuu loisti jo kirkkaana taivaalla. Pilvet olivat väistyneet taivaalta, joka oli nyt kirkas. Kuolonklaanilaiset olivat kadonneet pääaukiolta pesiinsä. Seisoimme nyt kolmistaan Karhumyrskyn ja Liekkitassun kanssa typötyhjällä pääaukiolla. Käännyin Liekkitassun puoleen. Tämä oli oppilaani ensimmäinen yövartio, joten naaras tuskin tiesi täysin, mitä me tekisimme.
”Kuten tiedät, meidän tehtävänämme on valvoa tämä yö ja varmistaa, että nukkuvat klaanitoverimme ovat turvassa. Pysyttelemme pääosin leirissä, mutta on hyvä käydä myös kiertämässä leirin ulkopuolella välillä. Uloskäynnin tarkkailu on äärimmäisen tärkeää. Toisinaan pennut tai tottelemattomat oppilaat saattavat yrittää karata öisin. Ei myöskään ole tavatonta, että vihollinen astelisi suoraan sisään leiriin”, selitin tasaisella äänellä ja pidin katseeni oranssinpunaisessa oppilaassa, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
”Koska meitä on täällä nyt kolme, voisin käydä sinun kanssasi kiertämässä leirin nopeasti ympäri. Palaamme sitten tänne takaisin ja tarkkailemme leiriä. Sopiihan se sinulle, Karhumyrsky?” kysyin kääntäen katseeni kastanjanruskeaan soturiin. Karhumyrsky oli kuunnellut minua, joten hän nyökkäsi. Johdatin oppilaani ulos leiristä. Piikkihernetunnelin toisella puolella oli huomattavasti tuulisempaa kuin leirissä. Leirissä piikkihernemuuri sekä suuret kivet estivät tuulen kulkemisen leirin halki. Lähdin kävelemään uloskäynnistä vasemmalle.
”Anna katseesi kiertää rauhassa ympäristössä, ja kuuntele tarkkaavaisesti koko ajan ympäristöäsi. Älä unohda haistella. Kuten tiedätkin, moni vihollinen kulkee täällä äänettä ja näkymättömänä”, ohjeistin Liekkitassua, joka teki kuin käskin.
Kiersimme leirin melko nopeasti. Kun olimme kiivenneet korkeampaan maastoon leirin yläpuolelle, olimme hetkeksi pysähtyneet kivien päälle katselemaan alas leiristä. Karhumyrsky kohdisti katseensa meihin. Jos olisimme yrittäneet tulla alas tästä, olisimme takuulla vähintäänkin murtaneet jalkamme. Niinpä olimme jatkaneet matkaa, ylittäneet leiriin vievän pienen joen ja palanneet takaisin sisäänkäynnille. Mitään poikkeavaa ei ollut näkynyt, kuulunut tai haissut. Kaikki tuntui olevan normaalisti.
Leirissä Liekkitassu otti paikan aivan piikkihernetunnelin suulta. Minä ja Karhumyrsky asetuimme hieman kauemmaksi. Kenties oli riski laittaa oppilas lähimmäksi sisäänkäyntiä, mutta ehtisimme nopeasti hätiin, jos vihollinen hyökkäisi leiriin. Käänsin katseeni Karhumyrskyyn, joka kohtasi sen. Yö menisi nopeasti keskustelun ääressä.
”Liekkitassu kehittyy nopeasti”, totesin. Oppilas oli ollut jo jonkin aikaa oppilaana, eikä hänen edistymsiessään ollut mitään moitittavaa. Karhumyrsky nyökkäsi.
”Mestarina olo on rankempaa mitä kuvittelin. Alussa ehkä jopa pelkäsin Liekkitassulle puhumista, niin naurettavalta kuin se kuulostaakaan. Lauhalaukan avulla onnistuin pääsemään pelosta yli, ja nyt meillä menee oikein hyvin”, totesin hymyillen. Karhumyrsky vastasi jälleen vain nyökäten.
”Kukapa tietää, jos joku Tuhkajuovan pennuista olisi sinun tuleva oppilaasi. Jos saisit päättää, kenet heistä ottaisit mieluiten?” kysyin yrittäen saada keskustelua etenemään. Mustikkapennusta ei voisi tulla Karhumyrskyn oppilasta, koska hän oli pennun isä. Tuhkajuovan kolme pentua saisivat todennäköisesti lehtikadon aikaan oppilasnimensä suurin piirtein samaan aikaan Mustikkapennun kanssa. Siihen olisi vielä aikaa.

//Karhu?
// 416 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamu valkeni sateisena. Henkäysvarjo oli laittanut minut aamupartioon. Minun lisäkseni partiossa oli kolme muuta kissaa: Varjokarva, Kylmäliekki ja Ruostekukka. Varjokarva ja Kylmäliekki olivat toivottaneet minulle vaisut huomenet ennen lähtöä, mutta Ruostekukka ei ollut suostunut katsomaankaan minuun päin. Vihoitteliko naaras yhä minulle Lauhalaukan katoamisesta? Jos asia oli niin, siihen oli tultava muutos.
Kiersimme tuttua reittiä ja aina välillä joku pysähtyi jättämään uudet hajumerkit. Kun tuli Ruostekukan vuoro, hidastin vauhtiani ja jäin kävelemään vanhemman soturin rinnalle. Ruosteenruskea kissa oli naulinnut oranssin katseensa johonkin, jota minä en voinut nähdä.
”Olet varmaankin ylpeä itsestäsi”, Ruostekukka sanoi yhtäkkiä. Se sai minut yllättymään. En ollut osannut odottaa, että naaras avaisi keskustelun. ”Hän on nyt poissa, ja sinä sait naaraan ja terveen pennun. Onnitteluni.”
”Jos kerran olet ylpeä minusta, miksi sitten kuulen katkeruutta äänessäsi?” murahdin.
”Sanoinko muka olevani ylpeä sinusta? Totesin vain, että olet varmaankin itse ylpeä itsestäsi.” Kätkin ärtymykseni kivetettyjen kasvojeni taa. En saanut antaa soturin päästä pääni sisään. En ollut samanlainen idiootti kuin veljeni: helposti manipuloitavissa, liian sinisilmäinen, hyväuskoinen – heikko. Vaan olin häntä parempi, ja sen minä aioin todistaa emollemme.
”Mitä niin hienoa Lauhalaukka sai koskaan tehtyä lyhyen elämänsä aikana, että se kummittelee yhä mielessäsi? Siitä on jo monta kuuta, muisteleminen ei tuo häntä takaisin”, sihahdin hampaitteni takaa. Pidin katseeni edessäpäin, en halunnut hermostuttaa muita partion jäseniä käyttäytymällä aggressiivisesti.
Ruostekukka käänsi katseensa minuun, ensimmäistä kertaa koko partion aikana. Hänen katseensa oli täynnä palavaa, sanatonta raivoa. ”Jos luulet, että olen ylpeä pojasta, joka on tullut enemmän minuun, olet väärässä”, hän puhui pelottavan tasaisella äänellä. ”Ennen kaikkea Lauhalaukasta kasvoi kissa, joka on monin verroin parempi kuin sinä koskaan olet ollut tai tulet olemaan.” Naaraan tukahdutetun vihan kylvämät sanat saivat minut hiljenemään. Vatsani tuntui muljahtavan ympäri, ja minua alkoi heikottaa. Oliko emo pitänyt aina enemmän Lauhalaukasta kuin minusta? Se oli… epäreilua! Niin kauhean epäreilua! Minä olin täydellinen malliesimerkki kuolonklaanilaisesta, voimaa uhkuva ja häikäilemättömän kiero, ja silti Ruostekukka valitsi velipuoleni minun sijaani? Sitä en voinut sulattaa. Tämä oli viimeinen tikki.

Palattuani leiriin, hakeuduin heti Mahlahallan seuraan. Tuntui hyvältä, kun oli joku, jonka luokse pystyi mennä ja puhua omatuntonsa puhtaaksi. Tosin minun omatuntoni oli niin täynnä valonarkoja asioita, joista en voisi luultavasti koskaan puhua kellekään. Se oli taakka, jonka vain minä yksin saatoin kantaa lavoillani.
Mahlahalla vaihtoi muutaman sanan oppilaansa kanssa tämän yön yövartiosta, johon minutkin oltiin haluttu mukaan. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi, miten partiossa oli mennyt.
Hetken jo mietin, että kertoisin hänelle Ruostekukan ja minun välisestä sanallisesta kahakasta, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin. Uusi minäni oli liian arvokas tahrittavaksi. Jos kolli saisi tietää mitään Ruostekukan syytöksistä, hän saattaisi alkaa epäillä viattomuuttani koko Lauhalaukan katoamistapaukseen. Todellisuudessa kolli oli joutunut kaksijalkojen sieppaamaksi minun vuokseni: olin antanut velipuolelleni väärää informaatiota ja johdattanut tämän suoraan ansaan. Tai no, tavallaan. En minä ollut osannut odottaa, että ne veisivät hänet mukanaan. Olin korkeintaan olettanut niiden höykyttävän Lauhalaukkaa sen verran, ettei hän olisi enää minulle harmiksi, mutta juoneni olikin käynyt paljon paremmin – siis minun osaltani.
”Ihan hyvin. Tosin Ruostekukka syyttää minua yhä Lauhalaukan katoamisesta. Hänen mukaansa minun olisi pitänyt tehdä jotakin, sen sijaan, että lähdin hakemaan apua”, huokasin ja pudistelin päätäni. Mahlahalla kosketti minua myötätuntoisesti selkään hännällänsä. Vaikka äsken lausumani sanat olivat olleet vain osa vääristettyä totuutta, toisen kissan läsnäolo ja välittäminen tuntuivat minusta hyvältä.
”Et olisi voinut tehdä enempää”, kermanvärinen kolli sanoi. ”Kaksijalkoja oli liian monta. Ne olisivat saattaneet viedä myös sinut, tai tulla tänne leiriin. Tavallaan Lauhalaukka pelasti meidät. Kun kaksijalat saivat hänet, ne eivät vaivautuneet tutkimaan reviiriämme pitemmälle.” Minua alkoi ärsyttää, että Mahlahalla oli kääntänyt jutun taas Lauhalaukan eduksi, mutta jos se kerran helpotti hänen oloaan, hyväksyin sen mukisematta. Juuri nyt minulla ei ollut varaa menettää ainoaa ystävääni ryhtymällä vaikeaksi. Tarvitsin Mahlahallaa enemmän kuin koskaan, vaikkakin vain vasta vähän aikaa sitten hän oli ollut minulle pelkkää ilmaa.

Kissat siirtyivät pesiinsä ja valmistautuivat yöpuulle, kun minä ja Mahlahalla jäimme vielä seisoskelemaan ulos. Olihan meidän tarkoituksenamme sentään vahtia leiriä.
Liekkitassu, Mahlahallan oppilas, tuli ulos pesästä juuri sopivalla hetkellä. Naaras nyökkäsi minut lyhyesti, mutta kääntyi sitten mestarinsa puoleen odottamaan jatko-ohjeita.
Olin ollut yövartiossa monet kerrat, mutta tämä poikkesi jonkin verran aikaisemmista. Odotin mielenkiinnolla, mitä Mahlahalla keksisi kertoa ohjattavalleen yövartioinnista.

//Mahla?
//677 sanaa