Kuolonklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Pidin katseeni käpälissäni, kun kuuntelin Karhumyrskyn sanoja. Suoraan sanottuna, en olisi koskaan uskonut soturin puhuvan tuolla tavalla. Mutta olin varma, että hän oli kuitenkin oikeassa. Lauhalaukka ei haluaisi, että uhraisin henkeni ja lähtisin etsimään häntä. Hänen katoamisestaan oli kuitenkin kulunut jo monia kuita. Hän olisi jo kaukana täältä, jos hän oli edes hengissä. Ajatus sai minut voimaan pahoin. Entä jos paras ystäväni olikin jo kuollut? Ravistin päätäni ja pakotin kamalat ajatukset pois mielestäni. Nostin katseeni Karhumyrskyyn ja väläytin tuolle hennon hymyn.
”Kiitos”, hymyilin kollille, joka vaikutti hieman yllättyneeltä.
”Mistä sinä kiität minua?” soturi kysyi.
”Siitä, että yrität auttaa puhumalla minulle järkeä”, sanoin hymyillen yhä vain leveämmin. Nyt myös Karhumyrsky väänsi kasvoilleen hymynkaltaisen.
”Totta kai”, hän vastasi. Hetken vain istuimme vieretysten syödyn saaliin edessä sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen tummua. Auringonlasku oli parhaillaan käynnissä, ja pian tulisi pimeää. Vatsani oli täysi, jonka vuoksi minua väsytti. Karhumyrskykin huomasi sen, sillä haukottelin vähän väliä.
”Sinun kannattaisi varmaan mennä nukkumaan”, kolli sanoi virnistäen. Hymähdin pienesti ja kohautin lapojani.
”Tuletko sinäkin?” kysyin. Karhumyrsky kuitenkin pudisteli päätään.
”Minua ei vielä väsytä”, hän ilmoitti matalalla äänellä. Hyväksyin vastauksen ja kävelin sisään sotureiden pesään. Pääaukiolla vaelteli edelleen paljon kissoja, mutta pesä ei silti ollut tyhjillään. Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni siihen kohtaan, jossa Lauhalaukka oli aina nukkunut. Hänen petinsä oli viety pois, ja yksi uusimmista sotureista oli tehnyt oman vuoteensa siihen. Olin yrittänyt saada aiemmin keskustelua aikaan Kuuraturkin kanssa, mutta laiskahko soturi ei ollut halunnut puhua. Hän oli vain kääntänyt kylkeä ja tuhahtanut jotakin. Hetken ajan katselin tyhjää petiä, mutta väsymys sai pian vallan. Vajosin uneen.

Uni loppui jo ennen auringonnousua, joten päätin nousta ylös hetken pyörimisen jälkeen. En halunnut herättää muita sotureita sen vuoksi, etten itse saanut nukuttua. Alkava päivä näytti synkältä, ja yöllä oli satanut vettä. Sen huomasi pääaukiolla olevista vesilammikoista. Henkäysvarjo oli jo jalkeilla, ja varapäällikkö istuskeli pääaukiolla yksinään. Hän huomasi minun tulevan ulos sotureiden pesästä, ja kolli pyysi minut luokseen.
”Mitä asiaa, Henkäysvarjo?” kysyin.
”Pääset yövartioon tänä yönä”, raidallinen kolli ilmoitti hyisellä äänellään.
”Liekkitassun kanssako?” vastasin soturille jälleen kysymyksellä. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Koska joudut yövartioinnin keskellä opettamaan oppilastasi, Karhumyrsky tulkoot mukaan vartiointiin. Leiri ei saa olla hetkeäkään turvaton edes öisin”, Henkäysvarjo sanoi. Olin yllättynyt, että juuri Karhumyrsky oli valittu mukaan yövartioon. Olimme olleet edellisten päivien aikana melko paljon tekemisissä. Kenties tämä oli vain sattumaa, tai sitten kohtalo halusi meidän olevan ystäviä. Koska Henkäysvarjolla ei ollut muuta sanottavaa, palasin takaisin sotureiden pesälle väistellen samalla vesilätäköitä. Pieni tihkusade alkoi pian uudelleen, joten palasin pesään. En pitänyt lainkaan kastumisesta. Pesästä oli tehty vesitiivis. Vanhan kuusen päälle oli aseteltu erilaisia oksia, lehtiä ja kaikkea mitä keksiä saattoi. Toisinaan sitä piti vähän korjailla, mutta nyt katto piti hyvin vettä. Saimme nukkua kastumatta.

Aamun aikana tihkusade voimistui, ja vapaana olevat soturit pysyttelivät pesän suojassa. Karhumyrsky oli herännyt aikaisin, ja olin kertonut tälle Henkäysvarjon käskystä. Kollilla ei ollut ollut mitään yövartiota vastaan. Hän oli poistunut pesästä ja käynyt tervehtimässä Mustikkapentua ja Villisielua. Tämän jälkeen kastanjanruskea kissa oli lähtenyt aamupartioon.
”Kuinkakohan kauan tuo sade oikein jatkuu?” kuulin Huurreliljan kysyvän närkästyneenä pesän toiselta laidalta. Minua vanhempi soturi istuskeli omalla vuoteellaan Ruusutuikkeen vierellä. Kaunis savunharmaa naaras kohautti lapojaan.
”Onneksi vielä sataa vettä, eikä lunta”, soturi totesi rauhallisella äänellään. Olin aina arvostanut sitä, millainen Ruusutuike oli luonteeltaan. Naaras oli lempeä, kohtelias ja ystävällinen. Hän vaikutti nykyään melko yksinäiseltä, koska hänen kumppaninsa Liekkihäntä oli kuollut joitakin vuodenaikoja sitten. Minä olin ollut mukana taistelemassa sitä kammottavaa mäyrää vastaan. Olin silloin jopa hetken ajatellut, että Liekkihännän kuolema oli ollut minun vikani. Niin ei kuitenkaan ollut. Se oli täysin sattumaa, jolle ei vain voinut mitään. Tiesin Liekkihännän ja Ruusutuikkeen olevan Lauhalaukan isovanhemmat. Tiesiköhän Ruusutuike sitä edes itse? Jos tiesi, ikäviköhän hän Lauhalaukkaa yhtä paljon kuin minä?
Sadepäivät saivat minut aina ajattelemaan ihan liikaa. Ennen olisin jakanut ajatukseni parhaan ystäväni kanssa, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Kenties voisin tulevaisuudessa jakaa kaikki aatteeni Karhumyrskyn kanssa. Hän ei ollutkaan niin paha, millaiseksi olin hänet aina kuvitellut. Soturi osasikin olla ihan mukava. Kenties Lauhalaukan katoaminen oli saanut hänet ymmärtämään, että joskus oli ihan mukavaa olla ystävällinen.

Illan tultua sade oli hellittänyt täysin. Kissat olivat jättäneet sotureiden pesän, ja he olivat siirtyneet pääaukiolle. Myös minä olin tullut aukiolle syömään hiirtä, jonka olin hakenut tuoresaaliskasasta. Olin ilmoittanut Liekkitassulle yövartiosta, eikä naaraalla ollut ollut mitään sitä vastaan.
”Saat pitää tämän päivän vapaana, koska ensimmäinen yövartio voi viedä voimia yllättävän paljon. Tulee olla pitkään hereillä, joten ota vaikka päiväunet ennen sitä”, sanoin Liekkitassulle, joka oli luvannut harkita asiaa. Sitten naaras oli kadonnut pois luotani. Karhumyrsky oli palannut partiosta, ja hän istui vierelläni.
”Miten partio sujui?” kysyin ja käänsin katseeni kolliin.

//Karhu?
// 758 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Pimentovarjoa ja yritin keksiä, miksi Turmaloikka oli alkanut käyttäytymään oudosti. Jos kissan luonne yllättäen muuttuu, siihen liittyy yleensä jotakin. Mielessäni kävi, että Turmaloikka haluaisi päästä Pimentovarjon lähipiiriin ja kenties surmata tämän. Ajatus oli kuitenkin naurettava. Miksi ihmeessä Turmaloikka haluaisi tappaa Pimentovarjon? Vaihtoehto numero kaksi oli loogisempi.
”Ehkä hän haluaa kanssasi pentuja”, vastasin lapojani kohauttaen. Tumman soturin katseesta huomasi, ettei tämä ollut odottanut minun sanovan niin. Henkäysvarjo oli ollut minulle mukava, vaikka hän käyttäytyikin montaa muuta kissaa kohtaan kylmästi ja välinpitämättömästi. Pimentovarjo oli nuori ja etevä soturi, joten ei olisi ihmeellistä, jos Turmaloikka haluaisikin perustaa perheen hänen kanssaan.
”Ja hiiretkin lentävät”, Pimentovarjo sanoi. Käänsin pääni pois ja jatkoin matkaa. Pimentovarjokin pysyi vaiti. Metsä tuoksui hyvältä. Tuoksu oli selkeästi erilainen kuin viherlehden aikaan. Nyt ilmassa leijaili sateen tuoksu. Kuulin variksen raakkuvan lähettyvillä, ja haistoin eläinten tuoksuja. Osa hajujäljistä oli voimakkaampia kuin toiset. Olisin mielelläni lähtenyt kulkemaan jälkien perässä, mutta en halunnut olla liian töykeä. Pimentovarjo tuskin arvostaisi sitä, että lähtisinkin yhtäkkiä saalistamaan. Joen solina voimistui, mitä syvemmälle metsään pääsimme.
”En ymmärrä, miksei kuningatar voi käydä partioissa ja tehdä muita soturin tehtäviä. Miksi kukaan täysijärkinen haluaisi istua kuutta kuuta pentutarhan pimeydessä vikisevien pentujen kanssa?” esitin kysymyksen, johon en oikeastaan odottanut edes vastausta. Vaikka olin hetkeksi unohtanut olevani pentutarhan vanki, nyt en voinut enää työntää ajatusta sivuun. Olisin halunnut olla kuten kuka tahansa ikäiseni soturi. En halunnut myöntää sitä, mutta olin kateellinen Pimentovarjolle. Naaras sai tulla ja mennä miten halusi, koska hänellä ei ollut pentuja.
”Joillekin on ilo kuunnella niitä vikiseviä pentuja”, naaras huomautti ja virnisti. Pyöräytin silmiäni. Minun puolestani Mäntyviiksi olisi voinut hyvin hoitaa jokaisen kuolonklaanilaisnaaraan pennut, kerta kissa halusi elää koko loppuikänsä pentujen kanssa pentutarhalla.
Piiskasin hännälläni ilmaa ärsyyntyneenä. En halunnut kävelyretken menevän täysin pilalle, joten yritin keksiä muuta ajateltavaa. Mieleeni muistui Turmaloikka ja se, mitä Pimentovarjo oli kollista kertonut. Soturi oli alkanut kuulemma käyttäytymään vähemmän hiirenaivoisesti.
”Siitä Turmaloikasta vielä”, aloitin, ja tumma soturi kääntyi puoleeni kysyvästi. Ennen kuin jatkoin, pysähdyimme joen rantaan istumaan.
”Ei kai hän yritä mitään vallankaappausta? Ehkä hän yrittää ystävällisemmällä käytöksellä saada sinut ja kaikki muut puolelleen. Oletko nähnyt, että hän olisi tehnyt mitään tällaiseen viittaavaa?” kysyin varovasti. Kaikki eivät pitäneet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania. Osa kuolonklaanilaisista halusi päällikön oleman julma, tunteeton ja murhanhimoinen. Minusta Punatähti pärjäsi ihan hyvin. Oli hänessäkin paljon parannettavaa, mutta ainakin Punatähti osasi ajatella järkevästi. Hän teki ratkaisunsa vain Kuolonklaanin hyväksi.

//Pimento? Sori tästä tuli ihan tosi tönkkö xd
// 388 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ehdottomasti sitä mieltä, että isän tarina olisi kaikista paras. Mutta jotta tätä voitaisiin kutsua oikeaksi kilpailuksi, tarvittaisiin vielä lisää osanottajia isäni lisäksi. Ja minulla oli mielessäni muutama.
Kuljin Sinipennun edellä soturien pesälle, josta etsimäni varmaankin löytyisi. Kuusen oksien alla olimme mukavasti suojassa tuulelta ja pieneltä tihkusateelta, joka oli jo ehtinyt kastelemaan vähän turkkiani.
”Mustikka, mitä me täältä etsimme?” Sinipentu puhui melkein kuiskaamalla, ja huomasin hänen äänessään kireyttä. Normaalisti valkea naaras oli tyyni kuin lammen pinta leudolla säällä, mutta nyt hän oli pörhistänyt turkkinsa ja pälyili ympärilleen varautuneena. Huiskaisin hännälläni vähättelevästi, ei tässä mitään hätää ollut. Eivät soturit saaneet käydä pentujen kimppuun, vaikka nämä olisivatkin soturien omalla alueella – siitä oli varmasti säädetty jossain laissa. Ja sitä paitsi, isä oli lähestöllä, eikä hän antaisi minkään pahan sattua minulle.
”Kappas. Meillä taitaa olla täällä kutsumattomia vieraita”, maukui ruosteenruskea naaraskissa, jolla oli samanlaiset oranssit silmät kuin minun isälläni. Jo pelkästään siitä tiesin kissan olevan Ruostekukka, soturi, joka oli verisukulaiseni ja isäni emo. Ruostekukka nousi istumaan paikallaan, irrottamatta läpitunkevaa tuijotustaan minusta ja Sinipennusta. ”Sinä olet varmaankin poikani jälkeläinen. Mustikkapentu, oletan?”
Nyökkäsin myöntävästi. ”Niin olen. Ja tässä on paras ystäväni, Sinipentu. Me tulimme kysymään, sattuisitko sinä tietämään jonkin jännittävän tarinan, ja olisit halukas kertomaan siitä meille”, esitin asiani änkyttämättä. Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin oloni itsevarmaksi. Ehkä se johtui siitä, että pidin tätä Sulkapennun keksimää leikkiä jonkinlaisena kilpailuna, jossa vain yksi saattoi voittaa. Ja minä aioin olla se yksi.
Ruostekukka katsoi minuun mietteliäänä. Sitten hän taipui nuolaisemaan rintaansa. ”Ehkä minulla onkin yksi jännittävä tarina kerrottavanani”, hän sanoi hieman salamyhkäisesti. Oranssit silmät tavoittivat omani jälleen ja naulitsivat huomioni. ”Mutta en ole varma, oletteko vielä tarpeeksi vanhoja kuulemaan siitä.”
Vaihdoin Sinipennun kanssa uteliaita katseita. Katsahdin taas Ruostekukkaan ja röyhistin rintaani aivan kuten isä, silloin kun hän oli kertonut meille taistelustaan erakkolaumaa vastaan. Yritin näyttää tarpeeksi vanhalta ja rohkealta Ruostekukan silmissä, jotta voisin kuunnella tarinan. Sinipentu vain tuijotti vanhaa soturia, hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
”Hyvä on sitten. Minä kerron”, Ruostekukka naukaisi lopulta ja viittasi meidät istumaan. Tein hänen mielikseen, ja istuin aivan Sinipennun kylkeen kiinni, mutta pienempi naaras otti minuun heti hiirenmitalla etäisyyttä – arvelin hänen kaipaavan vähän omaa tilaa, enkä ottanut siitä itseeni.
”Monta vuodenaikaa sitten oli kissa, joka oli hyvin uskollinen klaanilleen”, soturi aloitti ja katsoi meitä tiiviisti. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja pörhistin karvani, mutten antanut pienen jännittyneisyyteni näkyä kasvoiltani. ”Hän harjoitteli ahkerasti mestarinsa ankarien oppien alaisena, kunnes hän viimein ansaitsi soturinarvon ja oli valmis näyttämään klaanilleen todelliset kykynsä. Kävi kuitenkin niin, että nuori kissa tapasi ihastuttavan naaraan, johon hän rakastui heti ensisilmäyksellä.” Tarina kiinnosti minua paljon, mutta heti kun Ruostekukka otti rakkauden puheeksi, Sinipentu alkoi nyrpistellä nenäänsä, ikään kuin pelkkä ajatus olisi inhottanut häntä. Ruostekukka ei välittänyt pennusta, vaan jatkoi: ”Kaksikko jakoi toisilleen kaikki salaisuutensa. Nuori soturi meni erehdyksissään puhumaan pahaa Pimeyden Metsästä, hän sanoi, ettei uskonut sen olevan todellinen, ja että kaikki siihen uskovat olivat tekopyhiä. Se oli virhe, sillä naaras kertoi kaiken kuulemansa päällikölle, ja päällikkö mestautti kylmäverisesti nuoren soturin, petturin ja esi-isiemme herjaajan. Sen pituinen se.” Tarinan kuultuani olin lievästi sanottuna järkyttynyt. En ollut osannut odottaa sen loppuvan tällä tavoin. Emo oli kertonut minulle tarinoita, jotka loppuivat aina onnellisesti, mutta Ruostekukan kertomus pursusi raakuutta.
”Onko tällä tarinalla jokin opetus?” Sinipentu viereltäni kysyi ja rypisti otsaansa. Ruostekukan silmät välkähtivät.
”Älä koskaan puhu pilkkaa esi-isistämme, Pimeyden Metsän hengistä, sillä muutoin sinut korjaa kuolema, ja kuoleman jälkeen ikuinen kadotus.” Sen jälkeen naaras jatkoi turkkinsa pesua, ja ikään kuin unohti meidät. Haparoin itseni takaisin tassuilleni ja kiitin soturia vaisusti tarinasta. Sitten luikimme nopeasti ulos pesästä, turvaan valoisalle aukiolle.
Vilkaistessani ympärilleni, huomasin Sulkapennun ja Sähköpennun olevan vielä kierroksellaan. Tuhkajuova suki turkkiaan pentutarhan edustalla ja piti samalla jälkikasvujaan silmällä. Säpsähdin vähän hänen vaaleanvihreiden silmiensä osuessa minuun. En pitänyt niiden kylmästä, tunteettomasta katseesta. Se ei ollut yhtään samanlainen kuin emolla, joka katsoi minua aina lämpimästi ja rakastavasti. Ei ihme, että Sinipennusta oli tullut tuollainen tosikko, kun hänen emonsakin oli yhtä viileä kuin jää.

Jututimme vielä muutamaa kissaa aukiolla, mutta emme saaneet kuulla pilalle menneestä metsästysreissusta kertovaa tarinaa jännittävempiä juttuja, joten palasimme pentutarhan lähistölle odottamaan Sulkapentua ja Sähköpentua. Kenties heitä oli onnistanut ja saisimme sittenkin kuulla jotain jännittävää.
Ainakin olimme saaneet kuulla Kuolonklaanin ja erakkolauman välisestä kahakasta, sekä siitä kissasta, joka oltiin surmattu, koska hän oli puhunut pahaa Pimeyden Metsästä. Kyllä Sulkapennun ja Sähköpennun leuat loksahtaisivat, kunhan se saisivat kuulla Karhumyrskyn ja Ruostekukan tarinat.
Ruostekukan tarinaa ajatellessani minulle tuli hiukan epämukava olo. En halunnut tulla tapetuksi. Siksi minun pitäisi uskoa Pimeyden Metsään järkähtämättä. Pimeyden Metsä palkitsisi kyllä uskollisuuteni. Sillä jos ryhtyisin syntiseksi sen tarinan kissan tavoin, minua odottaisi ikuinen kadotus, kuten Ruostekukka oli sen kuvannut.
Parempi uskoa kuin katua.

//Sulka ja Sähkö?
//759 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Naaras kysyi minkälaista oli olla kunigatar. Noh, mitä siitä sanoisi? Pohdin asiaa hetken, sillä oma kunigatar elämäni ei ollut aivan normaaleimmasta päästä. Niin, no, ajan riittävyys, pesähulluus, ja oma puuttuva aika.
”Rauhallista, riittää omaa aikaa”, Tokaisin, katsoen pentuani. Olihan se toli kyseenalaista, mutta jos olisin halunnut olisin voinut vain jättää pennun vain huitteille ja tehdä mitä huvittaa. Olihan Mäntyviiksi silti puolellani, vaikka kyseenalaisti menoja harvinaisen usein. Tokin kaipasin sorturin elämää, sitä tekemisen määrää, mutta en niin paljon etten voisi kasvattaaa Mustikkapentua. En todellisuudessa omannut Karhumyrskyn kanssa pentuja, ehkä kun Mustikkapentu pääsisi oppilaaksi voisimme ajatella toista pentuetta? Olihan nyt liian aikaista. Pikkukaaos oli tietääkseni klaani peräinen, sekä naaras oli minua vanhempi, en tiennyt muuta toisesta. Oliko hän koskaan tullut juttuun kumppanini kanssa, saati puhunut hänelle?
”Haluaisitko sinä perhettä?”, Kysyin. Asiaa pidettiin melkein joka soturin velvollisuutena hankkia pentuja perhe ja muuta, minä pisin asiaa vain typeränä että jokaisen pitäisi muka olla pentujen emo, jokainen saisi mielestäni päättää halusiko liikkuvia ja puhuvia pörrökasoja jalkoihinsa ilman että häntä tuomittaisiin. Tuhkajuova näytti siltä ainakin ettei häntä voinut vähempääkään kiinnostaa pentujen kasvatus tai näille osoitettava emon rakkaus. Tai siis, se emon rakkaus tuntui puuttuvan kokonaan pelistä. Miksi pennut kunnioittivat moista? Minä tosin en kunnoittanut lainkaan vanhempiani, sillä miksi kunnioittaa kissoja jotka eivät koskaan käyttäytyneet kuin emo ja isä, ei veresi ja sen alkuperä loppujen lopuksi mitään merkinnyt. Olisi hauskaa joku päivä törmätä emooni ja isääni, sekä kysyä mitä noilla päässä liikkui kun tekivät minulle moisen tempun.

//240 sanaa
//Pikku?

Kirjoittaja: Untuva

Kerroin Villisielulle, että olin tullut katsomaan pentuja. Pidin paljon pennuista, mutta itselleni ei ollut suotu vielä ainuttakaan. Se harmitti, ja paljon, sillä olin paljon Villisielua vanhempi. En edes ymmärtänyt, miten olin pystynyt sivuuttamaan kaiken muun paitsi soturin tehtävät heti soturinimeni ansaitsemisen jälkeen. Olin ollut niin huono ystävä Taivaslaululle, enkä Haahkasurman kanssa ollut vaihtanut montaakaan sanaa pentutarhan jälkeen. Olin sulkenut kaikki ulkopuolelle, minkä ymmärsin nyt myöhemmin vääräksi tavaksi. Huomasin tuntevani nykyään usein kateutta, mikä oli täysin uusi tunne minulle. Tiesin vielä olevan runsaasti aikaa kaikelle, mutta muiden eteenpäin siirtyminen sai minut tuntemaan, että olisin pysynyt päivä toisen perään paikallaan. Siirsin katseeni pentutarhan seinämästä, johon olin suunnannut katseeni pohdintani ajaksi, pentuun lähellä Villisielun sammalvuodetta. Siniharmaa kollikissa taisi olla Villisielun pentu, ja ellen väärin ollut kuullut, pentu omasi nimen Mustikkapentu. Vaikka en paljon keskustellut kuolonklaanilaisten kanssa, kuulin silti paljon asioita ihan tuoresaaliskasan läheisyydessä istuen. Se oli ihan hyvä, että asiat kiirivät minunkin korviini, vaikka en niitä erityisemmin udellut. Samalla syödessä tuoresaalista pystyi helposti pitämään korvat tarkkana. Eikä sille mitään voinut, että jotkut eivät osanneet puhua hiljaa. Tuskin klaanin keskuudessa edes uskallettiin vaihtaa isompia ja salaisimpia asioita, niille löytyi varmasti parempikin paikka leirin ulkopuolella, missä kukaan ei todennäköisesti olisi kuuntelemassa.
“Minkälaista kuningattarena oikein on?” lausahdin kysymyksen ilmoille sen enempää ajattelematta, mikä oli selvästi virhe. Minulle oli normaalia laukoa välillä suustani täysin typeriä kysymyksiä, jotka olisin voinut estää ajattelemalla ensin. En voinut kuitenkaan enää perääntyä, enkä halunnut näyttää typerältä, joten annoin juuri kysytyn kysymyksen jäämään leijumaan ilmaan. Ehkä kysymys tuli siitä, että olisin kovasti itsekin halunnut pentuja ja kuningattareksi, mutta mielenkiinnolla olisin kuullut minkälaista se oikein oli. Minulla ei ollut vanhempia, eikä minulla ollut ollut emoa huolehtimassa, joten en oikein tiennyt minkälaista oli pitää omista pennuistaan huolta. Minun emoni ei ollut voinut pitää minusta huolta pentuna, en ollut edes ollut tekemisissä vanhempieni kanssa. Oli välillä hyvin raskasta nähdä muiden perheet, kun itsellä ei ollut ketään. Sen asian halusin korjata, mutta ei se ollut niin yksinkertaista. Siirsin katseeni valkeaan naaraaseen odottaen tämän vastausta.

//Villi? 😀
// 327 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin tukehtua tähteeseen kuullessani Mahlahallan ajatuksen. Aloin kakoa ja yritin saada kurkkuuni jumittuneen palan irtoamaan, kunnes Mahlahalla tajusi taputtaa minua selkään, ja luu lennähti ulos suustani. Mutisin kollille vaivaantuneen kiitokseni samalla, kun yritin saada vettyneitä silmiäni kuiviksi.
Ei! Me emme lähtisi etsimään Lauhalaukkaa enää näin monen kuun jälkeen, ja vaikka löytäisimmekin hänet, en halunnut häntä tänne taas pilaamaan asioita ja viemään sitä, mikä minulle kuului. En tietenkään voinut sanoa oikeita ajatuksiani ääneen ja kaunistelematta Mahlahallalle – menettäisin hänen luottamuksensa oitis. Mutta jotakin minun oli keksittävä, sillä muuten kollin epäilykset uudesta minästäni saattaisivat herätä.
”Voi Mahlahalla, ties kuinka monet kerrat olen yhä vain uudelleen palannut siihen paikkaan, jossa näin hänet viimeisen kerran, ennen kuin kaksijalat veivät hänet”, huokaisin ja käänsin pääni poispäin, ikään kuin en olisi voinut kestää koko ajatusta. ”Mutta siitä on jo kauan. Kenties, jos olisimme lähteneet matkaan heti, saattaisimme ehkä nyt viettää aikaa kolmisin, jutella niitä näitä, olla kuin menneitä ei olisikaan, mutta nyt? Nyt jos lähtisimme, päätyisimme lopulta itsekin kokemaan Lauhalaukan kohtalon, enkä usko, että hänkään olisi halunnut sitä, vai mitä luulet?” Nostin nyt katseeni maasta ja siirsin sen Mahlahallaan, joka katsoi minua hetken aikaa tekemättä elettäkään, kunnes lopulta pudisti päätään ja laski katseensa alas tassuihinsa.
”Ethän syylistä itseäsi tästä, et voinut sille mitään”, nau’uin hiljaisella äänellä, kuin voisin muka jotenkin ymmärtää soturin sanatonta tuskaa. ”Uskon Lauhalaukan olevan onnellinen siellä missä ikinä onkaan, kunhan vain sinä osaat jatkaa elämääsi ja irrottaa menneistä. Teillä kahdella oli erityinen side, varmasti jokainen tässä klaanissa huomasi sen, mutta et voi koskaan nauttia elämästä samalla tavalla, jos elät ikävöiden häntä.” Puhuin matalalla, rauhoittavalla äänellä, ja katsoin kollia lämpimästi, yrittäen vaikuttaa edes jollain lailla myötätuntoiselta, vaikka se olikin kovan työn takana. Koska sitähän ystävät tekivät: jakoivat toisilleen kaikki murheet ja huolet.

//Mahla?
//287 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkapentu selitti muille innoissaan ideaa, jonka hän oli juuri saanut päähänsä. Sinipentu kuunteli siskonsa ehdotusta Mustikkapennun viereltä, vaikkakin hänen ajatuksensa harhailivat koko ajan ihan jossain muussa. Ennemmin hän olisi etsinyt jostain lahon puun ja yrittänyt löytää sen rungon kätköistä uusia ötökkälajeja, joita hän ei ollut vielä nähnyt. Mutta ilmeisesti hän saisi taas tänään tyytyä toisenlaiseen tekemiseen, koska Sulkapennun idea oli saanut myös Sähköpennulta ja Mustikkapennulta kannatusta.
”Jos hajaannutaan pareittain, saadaan kuulla kaksinkertainen määrä tarinoita”, Mustikkapentu laskeskeli. ”Ja kunhan olemme kuulleet tarpeeksi, tai kun meidän pitää palata takaisin pentutarhaan, kerromme toisillemme kaikki tarinat, jotka saimme kuulla, ja päätämme niistä sitten parhaimman.” Sinipennusta Mustikkapennun selitys kuulosti monimutkaiselta, mutta ilmeisesti muut olivat ymmärtäneet siitä ainakin sen osan, jossa ehdotettiin pareiksi jakaantumista. Sulkapentu ja Sähkäpentu muodostivat yhden parin, Sinipentu olisi – kuten tavallista – Mustikkapennun kanssa. Ei hänen seurassaan mitään vikaa ollut, mutta joskus kollin innokkuus kävi hänen hermoilleen.
”No, keltä kysytään ensiksi? Kysytäänkö isältäni – hän on koko klaanin mahtavin kissa!” Mustikkapennun pälpättäessä Sinipentu ehti tuskailla, eikö tuo koskaan sulkisi suutaan. Koska hän halusi saada pennun hiljentymään, naaras suostui ystävänsä ehdotukseen käydä kysymässä Karhumyrskyltä ensin, vaikka hän olikin sitä mieltä, että Henkäysvarjo oli koko klaanin mahtavin kissa, eikä Mustikkapennun isä.
Karhumyrsky näkyi tulevan juuri metsästyspartiosta. Hän kantoi hampaissaan pulskaa jänistä, jonka kastanjanruskea soturi vei ylpeänä poikansa katsellessa tuoresaaliskasalle, ennen kuin kääntyi kohtaamaan pennut kasvotusten. Sinipentu antoi Mustikkapennun hoitaa puhumisen, hän itse keskittyi tiirailemaan taivaalle siltä varalta, jos siellä olisi sattunut näkymään lintuja lentelemässä.
”Hei, poika – ja Sinipentu”, Karhumyrsky mörisi hyväntuulisena ja soi kummallekin pennulle lempeän, karhumaisen hymyn. Hänen nimensä oli sattunut juuri sopivasti, Sinipentu ajatteli laskiessaan katseensa jälleen soturiin.
”Isä! Onko sinulla kerrottavana mitään jännittävää tarinaa? Meillä on kilpailu!” Mustikkapentu intoili. Sinipentu ei ollut varma, oliko kolli täysin tajunnut Sulkapennun ideaa, mutta hän ei viitsinyt huomauttaa asiasta.
Karhumyrsky räpäytti oransseja silmiään. ”Vai jännittävää tarinaa…” Hän istahti alas ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen haaveksivasti. ”En ole tainnut kertoa teille taistelustani erakkolaumaa vastaan, enhän?” hän naukaisi sitten ja virnisti viekkaan näköisenä kuin kettu. Mustikkapentu ja Sinipentu pudistelivat päätään. ”Niin arvelinkin. No, kerran Punatähti lähetti partion häätämään liian lähelle rajaa asettuneita erakkoja pois. Minä olin mukana siinä partiossa yhdessä jo poismenneen mestarini Surmakynnen kanssa. Olin vasta oppilas, ja kamalan innoissani päästessäni mukaan niin jännittävälle tehtävälle. Punatähti yritti saada erakot lähtemään puhumalla, mutta he eivät kuunnelleet järkipuhetta, vaan hyökkäsivät kimppuumme. Jokainen kuolonklaanilainen taisteli kuin vimmattu, eikä kellekään jäänyt epäselväksi, kuka sen taistelun ylivoimainen voittaja oli.” Karhumyrsky röyhisti rintaansa ja otti mukavamman asennon vaipuessaan yhä syvemmälle muistoihinsa. ”Erakoiden johtaja taisi kuolla silloin, en ole ihan varma, mutta ainakin ne raukat pakenivat häntä koipien välissä kauaksi reviiristämme, eikä niistä ole sen koommin kuultu.”
”Vau!” Mustikkapentu haukkoi henkeä tarinan pauloissa. Sinipentu kyseenalaisti syvästi kaiken kuulemansa, vaikka täytyikin myöntää, että Karhumyrskyn tarina oli ollut aika hurja. ”Kiitos isä!” Siniharmaa pentu pukkasi nopeasti päällään isänsä pitkää jalkaa, kunnes lähti loikkimaan seuraavan kissan luo. Sinipentu huokasi ja yritti pysytellä seuralaisensa kintereillä. Hän toivoi mielessään, että Tuhkajuova patistaisi kaikki pennut piakkoin takaisin pentutarhaan päiväunille.

//Sisarukset? Toittis ei haittaa jos jaoin nää pareittan xd
//486 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Karhumyrskyn sanat saivat minut aina vain enemmän yllättyneeksi. En olisi koskaan kuvitellut kuulevani tämän soturin suusta mitään vastaavaa. Karhumyrsky toivoi, että meistä tulisi joskus jopa ystäviä. Ajatus vaikutti varsin etäiseltä, koska tiesin, että Lauhalaukka ei ollut koskaan ollut soturin suosiossa. Tekisinkö väärin parasta ystävääni kohtaan, jos alkaisin kaveeraamaan Karhumyrskyn kanssa? Mieleni synkkeni muistaessani, että Lauhalaukka oli kadonnut. En tiennyt missä hän oli, vai oliko hän edes hengissä. Keskeytin syömisen hetkeksi ja nostin katseeni Karhumyrskyn oranssiin silmiin.
”Ei kai ystäviä voi olla koskaan liikaa”, totesin ja kohautin lapojani. Väläytin kastanjanruskealle kissalle hennon hymyn. Lauhalaukka tuskin pahastuisi, vaikka hankkisinkin ystäviä klaanistamme. Lauhalaukka tulisi olemaan paras ystäväni nyt ja aina, ja kolli takuuvarmasti tiesi sen. Karhumyrsky nyökkäsi. Jatkoimme syömistä kaikessa rauhassa ja juttelimme niitä näitä partioinnista ja ihan tavanomaisista asioista. Ehkä Karhumyrsky ei ollutkaan niin kamala. Mitä pidempään juttelimme, sitä enemmän Karhumyrsky vaikutti kissalta, josta oikeasti voisi tulla minun ystäväni.
”Voi, olisitpa ollut tuollainen jo silloin, kun Lauhalaukka oli yhä täällä! Meillä kolmella olisi takuulla ollut aivan mahtavaa”, naurahdin ja päästin kurkustani kehräyksen. Olin rentoutunut täysin, enkä miettinyt enää niin tarkasti sanojani. Karhumyrsky vaikutti hyväksyvän minut tällaisena kuin olen, joten en kokenut sille tarvetta. Katseeni muuttui jälleen haikeaksi, kun muistin Lauhalaukan. Lauhalaukka olisi takuulla pitänyt Karhumyrskystä, jos hän olisi tullut leikkimään kanssamme ollessamme nuoria. Kenties silloin kaksikon välit olisivat voineet lämmetä.
”Pitäisiköhän häntä lähteä etsimään?” kysyin nopeasti ennen kuin kastanjanruskea kissa ehti vastata. Kysymys oli lähinnä vain ajaus, joka oli leijaillut päässäni tovin. En minä voisi lähteä Lauhalaukan perään, koska en tiennyt lainkaan minne hänet oli viety. Jos lähtisin, pahimmassa tapauksessa eksyisin Kuolonklaanista ja menettäisin henkeni. Kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä, että olin vain hyväksynyt ystäväni katoamisen tekemättä asialle mitään. Taisin olla todella huono ystävä, koska Lauhalaukka olisi takuuvarmasti lähtenyt minun perääni, jos olisin kadonnut.

//Karhu?
// 291 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkapentu pentuetovereineen kasvoi kovaa vauhtia. Pentujen tasapaino kehittyi, ja he olivat saaneet maistaa ensimmäistä kertaa tuoresaalista. Sulkapentu oli pitänyt mausta, mutta vaikka liha oli ollut pehmeää, sen syöminen oli pienelle pennulle haastavaa. Mustikkapentu oli ajan myötä tullut osaksi kolmikon leikkejä. Se ei haitannut Sulkapentua, koska naaras halusi tutustua jokaiseen klaanitoveriinsa. Harmaanruskea raidallinen pentu loikoili emonsa vatsan vieressä pentutarhan perällä. Hän tiesi Sinipennun olevan hereillä, mutta sisko pysytteli siitä huolimatta emon kehon luona suojassa. Pennut tiesivät, että he pääsisivät vasta auringonnousun jälkeen jaloittelemaan pesän ulkopuolelle. Usein Mäntyviiksi tai Villisielu lähti katsomaan pentujen perään, mutta tänä aamuna Tuhkajuova oli lupautunut vahdiksi. Koska pesä oli täysin hiljainen, Sulkapentu kuunteli tarkkaavaisesti pesän ulkopuolelta kuuluvia ääniä.
Joku soturi oli huutanut äsken, että auringonnousun partio lähtisi pian matkaan. Sulkapentu nousi varovasti ylös pediltä ja hiipi kohti pesän uloskäyntiä. Hän vilkaisi jäkäläverhon alta pääaukiota. Aukio tyhjeni nopeasti, kun kissat loikkivat partioihin. Naaras saattoi nähdä taivaanrannassa siintävät auringonsäteet, jotka tarkoittivat auringonnousun olevan juuri nyt meneillään. Pentu loikki takaisin emonsa luokse ja puski tuota pienellä kuonollaan. Tabbykuvioinen kuningatar säpsähti hereille ja katsoi tytärtään kysyvästi.
”Aurinko nousee, voimmeko mennä ulos?” Sulkapentu kysyi ja katsoi emoaan toiveikkaasti. Tuhkajuova herätti kaksi muuta pentua ja nousi istumaan. Se tarkoitti, että he pääsisivät pian ulos.
”Teidän täytyy siistiytyä sitä ennen”, Tuhkajuova totesi tunteettomalla äänellä. Sulkapentu irvisti. Emo oli kertonut, että jokaisen kissan tulisi osata pestä oma turkkinsa. Niinpä kolmikko alkoi vaivalloisesti nuolla pienillä, karheilla kielillään karvojaan. Sulkapennun turkki oli pehmeää ja pörröistä. Emon mukaan turkin laatu muuttuisi, kun pentue kasvaisi isommiksi. Kun emo oli sukinut oman turkkinsa, hän auttoi pentujaan. Tuhkajuova nuoli pitkin vedoin Sulkapennun päälakea ja selkää. Sähköpennun turkki oli siistiytymisestä huolimatta sotkuisen oloinen. Hännän karvat sojottivat joka suuntaan, mutta olisi se kamalampikin voinut olla.
”Toivo vain, että tämä pentukarva katoaa nopeasti”, emo sihahti Sähköpennulle, kun hän yritti siistiä ainoan poikansa turkkia. Sulkapentu odotti jo malttamattomana pesän uloskäynnillä, että he pääsisivät ulos. Mustikkapentukin oli juuri herännyt, ja pentu tiesi mitä oli edessä. Viimein emo oli valmis, ja hän nousi ylös sammalvuoteeltaan. Sulkapentu antoi tabbykuvioisen naaraan astella ensimmäisenä pääaukiolle. Sitten harmaanruskea pentu loikki innoissaan emonsa käpälien ohitse aukiolle.
Aamu oli pilvetön ja melko lämmin. Eilinen päivä oli ollut sateinen ja synkkä. Sulkapentu halusi nauttia lehtisateen viimeisistä lämpimistä päivistä täysillä.
”Mitä me teemme tänään?” Sulkapentu hihkaisi kolmelle ystävälleen, joista kaksi olivat hänen sisaruksiaan. Kukaan ei tuntunut keksivän mitään, joten Sulkapennun täytyi miettiä itse.
”Voisimme tutustua klaanin kissoihin! Käydään kysymässä kissoilta jännittäviä tarinoita, ja päätetään sitten, kenen kissan tarina oli jännittävin!” Sulkapentu ehdotti silmät säihkyen. Hän katsoi vuorollaan jokaista pentua odottava ilme kasvoillaan ja toivoi, että muut innostuisivat ideasta.

//Sini, Sähkö tai Mustikka?
// 424 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

”No, miten sinulla menee?” Tuhkajuova kysyi kulkiessaan vierelläni. Naaras vaikutti siltä, ettei halunnut puhua pennuistaan ja yritti vaihtaa puheenaihetta minun elämääni. Ymmärsin kyllä häntä. En ollut koskaan ajatellut hankkivani pentuja, en nähnyt itseäni emona. En ainakaan vielä kun olin nuori, kun minulla oli tärkeämpiä asioita joihin keskittyä.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. En ollut oikein rupattelutuulella, mutta toisaalta enhän minä koskaan ollut. Kuljimme eteenpäin verkkaiseen tahtiin Kuolonklaanin reviirillä viileän tuulen osuessa turkkeihimme, hiljaisuuden vallitessa. Yksi asia kuitenkin mietitytti minua, ja jos kenenkään kanssa pystyisin siitä keskustelemaan, se oli Tuhkajuova.
”Turmaloikka on käyttäytynyt oudosti”, naukaisin seuratessani katseellani puustossa liiteleviä lintuja. Kuulin Tuhkajuovan puuskahtavan viereltäni.
”Ainahan hän on ollut hiirenaivoinen.”
Vilkaisin ohimennen vierelläni kulkevaa naarasta. Olimme saaneet sietää kollin kiusantekoa koko oppilasaikamme, silloinkin, kun hänestä oli jo tullut soturi.
”Niin, mutta viime aikoina hän on käyttäytynyt vähemmän hiirenaivoisesti”, selitin naaraalle. ”En voi olla ajattelematta, että hän juonii jotain minun varalleni. Tiedän, että voittaisin hänet taistelussa. Mutta en pidä siitä, kun en tiedä mitä hänen päässään liikkuu.”

//Tuhka?
// 162 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minun ei edes tarvinnut harkita Mahlahallan ehdotusta. Partion jälkeen minulla oli koko loppupäivä vapaata, ja jossain vaiheessa tekemisen puute olisi saattanut käydä ikäväksi.
”Tietysti tahdon.” Mahlahalla ei joutunut odottamaan vastaustani kauaa. ”Milloin lähdemme?”
Kermanvärinen soturi vilkaisi nopeasti oppilaiden pesän suuntaan. Seurasin hänen katsettaan ja näin Liekkitassun siistimässä oranssinpunaista turkkiaan kaatuneen kuusipuun lähellä. ”Ihan kohta. Käyn vain hakemassa hänet ja kerron ensin vähän tämän päivän harjoituksista”, Mahlahalla sanoi ja kääntyi katsomaan taas minuun päin. Nyökkäsin kuitatakseni asian ymmärretyksi. Heti sen jälkeen Mahlahalla lähti kulkemaan oppilastaan kohti, ja koska en keksinyt järkevämpääkään tekemistä, siirryin odottamaan heitä leirin uloskäynnin läheisyyteen.
Kohta kaksikko jo tulikin luokseni. Mahlahallan johdolla lähdimme liikkumaan leiristä poispäin, kohti kollin valitsemaa harjoituspaikkaa. Emme juuri puhuneet matkan aikana, vaikka kävelinkin ihan hänen vieressään. Liekkitassukaan ei avannut suutaan, mutta se nyt oli täysin ymmärrettävää, kun oli nuori ja halusi jostain kumman syystä eristäytyä muista ja osoittaa kaikille mieltään.
Mahlahalla oli valinnut meille rauhallisen kolkan metsästä. Kolli ohjeisti oppilastaan tulevaa harjoitusta varten, kuuntelin häntä toisella korvallani ja yritin päästä jyvälle siitä, mihin olin itseni laittanut osalliseksi. Enhän toki halunnut käyttää liikaa voimaa ja murskata nuorempaa kissaa painollani jo heti kättelyssä vain koska en ollut tajunnut jotakin.
Asetuin seisomaan vähän matkan päähän Liekkitassusta, joka sai kuulla vielä mestariltaan viime hetken neuvoja. Kun Mahlahalla antoi hännällään merkin, oranssinpunainen oppilas syöksähti minua kohti gepardin nopeudella. Väistöin hänen iskunsa hiukan kömpelösti, koska en ollut osannut odottaa näin sähäkkää lähtöä. No, nytpä tiesin, millainen kissa minulla oli vastassani, vaikkakin vain oppilas.

Harjoitukset sujuivat hyvin. Oli selvää, että vanhempana ja kokeneempana soturina minulla oli etulyöntiasema, enkä ollut yhtä huolimaton liikkeissäni, mutta Liekkitassu oli pärjännyt odottamaani paremmin. Mahlahalla vaikutti myös tyytyväiseltä oppilaansa suoritukseen.
Palattuamme leiriin tarjosin Mahlahallalle yhteistä ateriaa. Kermanvärinen kolli oli tuntunut tilanteessa hiukan hermostuneelta, mutta hän oli suostunut kumminkin.
Olin valikoinut meille tuoresaaliskasasta variksen. Siitä riittäisi syötävää meille molemmille, eikä ruoka loppuisi heti. Mitä pidempään yhteinen ruokailumme kestäisi, sitä paremmin aikaa minulla olisi tutustua hänen kanssaan.
”Huomaan, että olet ehkä hiukan hämmästynyt ystävällisyydestäni sinua kohtaan. Saatoin vaikuttaa velipuoleni läsnäollessa… no, vähän tylyltä. Mutta en minä oikeasti tarkoittanut mitään pahaa, minua vain harmitti, miten hyvän ystävän hän oli onnistunut löytämään”, nau’uin ruokailun välissä. Mahlahalla katsahti minuun hieman yllättyneen näköisenä. ”Tosiasiassa haluaisin päästä tutustumaan sinuun paremmin. Kuka tietää, kuinka paljon yhteistä meillä kahdella on ollut koko tämän ajan, ilman, että edes itse tiedostimme sitä. Voisimme olla hyvätkin ystävykset – tietenkin, jos se siis vain sopii sinulle.” Nuolaisin suupieliäni, enkä odottanut Mahlahallan vastaavan mitään. En halunnut painostaa häntä mihinkään, en vielä. Minun olisi ensin ansaittava kollin luottamus päästäkseni hänen lähipiiriinsä.

//Mahla?
//418 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin häkeltyneenä Karhumyrskyä. En ollut uskonut, että kolli olisi ikävöinyt Lauhalaukkaa. Niin hän kuitenkin sanojensa mukaan teki, ja kai minun oli se uskottava. Jotenkin vanhemman soturin läsnäolo hermostutti minua. Hän oli aina ollut Lauhalaukalle kovin ilkeä, jonka vuoksi en pitänyt siitä, että hän oli ystävällinen minulle. Olin varma, että kissa huomasi levottomuuden.
”En ole löytänyt. Olen päättänyt keskittyä nyt vain soturina olemiseen ja Liekkitassun koulutukseen”, vastasin Karhumyrskyn kysymykseen ja rikoin yllemme lankeutuneen hiljaisuuden. Partio merkkasi rajoja, jonka vuoksi keskustelumme keskeytyi taas hetkeksi.
Partio eteni nopeaa tahtia. Hämypilvi pysytteli partion johdossa, ja minä ja Karhumyrsky pidimme perää.
”Ehkä voisit tulla joku päivä käymään pentutarhalla. Mustikkapennun täytyy tutustua klaanitovereihinsa”, Karhumyrsky sanoi palatessamme takaisin leiriin. Katsoin yllättyneenä soturia. En ollut odottanut tämän kutsuvan minua pentutarhalle.
”Toki. Se olisi mukavaa”, totesin pikaisesti, koska en viitsinyt kieltäytyäkään. Minunkin olisi hyvä tavata klaanimme tuoreimpia jäseniä, jotka olivat toistaiseksi pysytelleet melko visusti pentutarhan suojassa. Karhumyrsky nyökkäsi ja käveli sotureiden pesään. Minä jäin vielä hetkeksi istuskelemaan pimeälle pääaukiolle. Käänsin katseeni tähdettömälle taivaalle. Taivas vaikutti kovin koruttomalta nyt, kun tähdet olivat kadonneet. Kukaan ei ollut osannut kertoa, mistä se oli johtunut. Aiemmin olin nauttinut yötaivaan katselusta, mutta nyt en saanut siitä mitään irti. Kuu oli kadonnut pilvien taakse, joten pääaukio oli lähes pilkkopimeänä. Muutama kissa vaelsi kuitenkin yhä pääaukiolla tuoresaaliskasalle hakemaan viimeisiä saaliita siitä.

Seuraavana aamuna heräsin vasta auringonnousun jälkeen. Siistiydyin ja pujahdin ulos sotureiden pesästä. Liekkitassu istui yksin oppilaiden pesän lähettyvillä ja söi hiirtä. Naaras oli ilmeisesti juuri aloittanut aamiaisensa, joten en vaivautunut häiritsemään häntä. Kävelin itsekin tuoresaaliskasalle ja nappasin siitä tuuheahäntäisen oravan. Etsin rauhaisan paikan pääaukiolta, jonne menin syömään saalista.
Samalla katselin kissojen arkipäiväisiä touhuja. Niissä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa, kaikki tuntui olevan hyvin. Päivä oli pilvinen, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Saatoin erottaa lännestä tänne päin lipuvat tummat pilvet. Tänään varmaankin sataisi vettä.
Syötyäni istuskelin hetken ajan kaikessa rauhassa pääaukion laidalla ja mietin eilistä partiota. Karhumyrsky oli ollut pelottavan ystävällinen minua kohtaan. Olinkohan ollut liian tyly kollille? Samassa sain idean, joka voisi korvata mahdollisen tylyn käytökseni. Kysyisin Karhumyrskyä mukaan Liekkitassun harjoituksiin. Kollilla ei ollut tällä hetkellä omaa oppilasta, joten hän saattaisi jopa tulla mukaan. Etsin katseellani kastanjanruskeaa soturia. Karhumyrsky ei ollut pääaukiolla. Hän ei ollut myöskään ollut sotureiden pesässä herättyäni, eikä sinne ollut mennyt syömiseni aikana muita kuin Hiutaleviiksi ja Kuuraturkki. Kenties Karhumyrsky oli partiossa. Juuri kun olin kävelemässä kohti Liekkitassua, kuulin puhetta piikkihernetunnelin suunnalta. Käännähdin ympäri, ja huomasin Karhumyrskyn kävelevän sisään leiriin. Kolli keskusteli Varjokarvan kanssa. Kun kastanjanruskea soturi huomasi minun katsovan hänen suuntaansa, hän hyvästeli kokeneen soturin ja tuli luokseni.
”Tahdotko lähteä minun ja Liekkitassun mukaan harjoituksiin? Ajattelin opettaa hänelle tänään taistelua itseään suuremman kissan kanssa, ja sinä voisit olla siihen hyvä vastustaja”, sanoin sanat, jotka olin miettinyt jo valmiiksi päässäni.

//Karhu? Sori jos hittasin xd
// 447 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katsoin silmät suurina minulle täysin vierasta metsää ja täysin vieraita kissoja. Näin aukion, jossa komeili neljä suurta puuta ja suuri kivi, jonka päällä näin viisi kissaa. Yksi heistä – kooltaan suurempi kuin kukaan muu- avasi suunsa ja sanoi julistavalla ja kauaskantoisella äänellä:
”Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan.” Karvani nousivat pystyyn kun katsoin herkeämättä arpista kollia, jonka smaragdinvihreät silmät loistivat kylminä ja tunteettomina.
”Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut.” Huomasin, kuinka suuri joukko aukiolla olevista kissoista näyttivät järkyttyneiltä. Monen turkki oli pörhistynyt ja toiset taas tuijottivat kiven päälle silmät suurena. Osien kissojen reaktio oli kuitenkin mitään sanomaton. Oletin heidän olevan tuon suuren tummanharmaan kollin puolella. Sodan julistanut kolli sai minut aavistuksen verran pelkäämään, mutta jollain tavalla myös kunnioittamaan häntä. Ei siksi, että hän aloitti sodan, vaan jotenkin hän osasi näyttää niin… hän näytti aivan johtajalta. Minäkin halusin saada samanlaisen auktoriteetin. En voisi sanoa sitä kuitenkaan Kettuaskelelle, sillä tiesin minkälaisen läksytyksen hän minulle pitäisi. Näkihän sen, ettei tuolla kissalla ollut puhtaat jauhot pussissa ja hän hallitsi muita pelon avulla. Uskoin, että muita auttamalla ja hyvää tekemällä pääsisi ihan samanlaiseen – ellei jopa parempaankin – arvostukseen klaanin keskuudessa. Pudistin päätäni ja huomasin tilanteen katoavan hiljalleen ympäriltäni. Kissojen hälinä alkoi haihtua ja kaikki näkemäni leijui sumuna pois. Sumun takaa paljastui Kettuaskelen tummanpunaruskea hahmo. Kolli oli ollut tänään yksin, sillä käsittelimme aikaa, jolloin hän oli ollut elossa ja kuka olisikaan parempi kertomaan siitä, kuin jollain tasolla tilanteet kokenut kissa itse.
”No niin Minttutassu. Toivoin, että keskityit näyttämääni hetkeen, sillä nyt kerron sinulle tarkemmin mistä oli kyse”, Kettuaskel selitti ottaen tiukan ja mestarillisen katseen minuun. Punaruskea kolli tuntui minusta enemmän mestariltani Laineloiskeen kanssa, kuin Jääviilto koskaan.
”Tietenkin keskityin”, vakuutin Kettuaskeleelle silmiäni turhautuneena pyöräyttäen. Epäilikö hän todellakin kiinnostustani tähän tehtävään? Totta kai halusin imeä kaiken hänen näyttämänsä ja kertomansa tiedon sisääni, sillä koko Tähtiklaani oli jo jotain niin kiinnostavaa. Ja vaikka en tiennytkään vielä Tähtiklaanista kaikkea, niin silti se veti sydäntäni niin kovasti puoleensa.
”Näit hetken klaanien historiasta, kun kaikki alkoi hiljalleen lähteä alamäkeen. Viiltotähden julistettua sodan, alkoivat Viiltoklaani ja Metsäklaani tasaisin väliajoin hyökätä toistensa kimppuun. Uhreilta ei voitu säästyä. Viiltoklaaniin kuuluivat Kuolonklaani ja Varjoklaani. Metsäklaaniin taas Jokiklaani, Tuuliklaani ja Myrskyklaani”, kolli selitti huomiota herättävän sähkönsiniset silmät epämukavasti minuun kohdistettuina. Kettuaskelen katse oli melkein aina hyväntahtoinen, vähän ehkä synkkä ja täynnä jostain syvältä kumpuavia tunteita, muttei hänen katseensa pelottava ollut. Uskoin hänen kuitenkin kykenevän siihenkin, hänestä tuntui kumpuavan sellainen tunnelataus, että sellaisella kykenisi mihin vain. Patoutuneita tunteita.
”Eli siis sinäkin olit osa Viiltoklaania?” utelin kulmat korkealle hämmästyksestä kohonneina. Kettuaskel huokaisi.
”Olin. Silloinen klaaninpäällikkömme teki valinnan tukea Kuolonklaania. Hän näki sen parhaana vaihtoehtona”, Kettuaskelen silmät hapuilivat kauempana minusta, jollain oudolla tapaa. Mumisin jotain merkityksetöntä ja nyökkäsin silmät tiedonjanoisina kiiluen.
”Nyt siirrymme hieman ajassa eteenpäin. Näytän sinulle sodan lopun. Ole tarkkana.” Kettuaskelen muistutus ärsytti minua. Hän kohteli minua niin kuin pentua. Muistutti koko ajan kaikesta ja käski, ihan kuin en itse olisi muistanut. Ajatteliko hän, että olin joku vajakki? Pian Kettuaskel ja Tähtiklaanin tutut ja rauhoittavat maisemat katosivat ja vaihtuivat selkeästi jonkun klaanin leiriin – tai siltä se ainakin näytti. Vähitellen aloin hahmottamaan lukuisia kissoja ja tunnistinkin osan. ensimmäinen kissa, jonka tunnistin oli se sodanjulistanut kissa. Viiltotähti. Tummanharmaan kollin smaragdinvihreä katse, oli kääntynyt oletettavasti leirin sisäänkäyntiä kohti, ikään kuin odottaen jotain. Niinpä käänsin itsekin katseeni siihen suuntaan, samalla lailla kuin kuka tahansa leirin kissoista. Pian näin leiriin astuvat neljä kissaa. Joukkoa johti punaruskea naaras, jonka siniset silmät hohtivat itsevarmuutta. Seuraavaksi leiriin asteli ylväs ja arvokkaan näköinen oranssi valkea kolli ja tämän perässä vielä rinnakkain tassuttava kaksikko; tummanruskeaturkkinen kolli valkeilla merkeillä ja pähkinänruskean turkin omaava kolli astetta tummemmilla raidoilla. Seurasin kiinnostuneena etenevää tilannetta. Saapunut nelikko vaikutti myöskin jollain tavalla aivan yhtä hohdokkaan johtajamaisilta, kuin Viiltotähti. Tunnistin kissat edellisessä kohtauksessa näkemikseni kivellä istuviksi muiden klaanien päälliköiksi.
“Tulemme rauhassa ilmoittamaan, että sota on päättynyt. Kuolleet ovat taas kuolleita, ja Varjoklaani on liitetty osaksi Metsäklaania. Kuolonklaani on lyöty”, punaruskea naaras julisti. Sen jälkeen oranssi valkea kolli jatkoi, etteivät he vahingoittaisi Kuolonklaania, sillä he eivät olleet sydämettömiä. Kollin viimeinen lause sai jotkin palat mielessäni loksahtamaan paikoilleen.
”Kuolonklaani poistuu metsästämme välittömästi.” Kaikki kävi nyt niin hyvin järkeen. Tässä oli syy, miksi Kuolonklaani ei asunut enää muiden klaanien luona. Tämän takia olimme yksin nykyisessä metsässämme. Samalla myös ymmärsin klaanin juuret murhaajina. Minua kylmäsi. En tiennyt halusinko olla enää osa tätä klaania, en halunnut pitää pahan perintöä yllä, vaikka Kuolonklaani olikin menettänyt osan pahuudestaan ja klaanin keskuudessa kukki hyväntahtoisiakin kissoja. *Eloklaani.* Sana pompahti mieleeni. Eloklaani, sinne minun kohtaloni oli asetettu. Nyt se vastahakoisuus Kuolonklaanin jättämisestä oli poissa, mutta silti en haluaisi missään nimessä jättää perhettäni. Koko ympäristöni pimeni hetkeksi ja pian näin uuden kohtauksen. Näin saman arpisen tummanharmaan kollin johdattamassa suurta kissa laumaa pois tutusta kodistaan, muiden klaanien luota. Ja sitten kaikki pysähtyi. Päädyin takaisin Kettuaskelen vierelle ja annoin vahingossa pörhistyneen turkkini silottua.
”Ymmärrät varmaan tämän itsekin, eikö niin Minttutassu”, kolli naukui rauhoittavalla äänellään ja katsoi minua lempeästi silmiin. Nyökkäsin. Nyökkäykseni sai Kettuaskelen kasvoille aikaan tyytyväisen hymyn:
”Hyvä. Nyt saat mennä takaisin nukkumaan. Seuraavalla kerralla Laineloiske kertoo sinulle muiden klaanien kohtalosta ja Tähtiklaanin kuihtumisesta, mutta nyt, nuku hyvin”, tummanpunaruskea kolli naukui ja pian hän ja paikka jossa olimme olleet, olivat vaihtuneet mielikuvitukseni luomiksi unimaailmojen maisemiksi.

Seuraavana yönä, näinkin kuin näinkin Laineloiskeen yksin minua vastaanottamassa. Tassutin sinikilpikonnakuvioisen naaraan luokse ja hymyilin tälle ystävällisesti.
”Tervehdys Laineloiske!” naukaisin hymyillen. Minulla oli ollut hyvä päivä. Olin saanut peräti kaksi hiirtä yhdellä saalistusreissulla, joka oli minulle harvinaista, sillä en ollut kovin etevä saalistaja.
”Mukava nähdä taas, Minttutassu”, Laineloiskeen kaunis naarasmaisen helisevä ääni tervehti ja hän väläytti minulle aurinkoisen hymyn. Istahdin nuoren naaraan viereen ja asettelin etutassuni siististi eteeni. Otin mukavan asennon päivän oppituntia varten.
”Kettuaskel varmaan mainitsikin jo viimeksi jotain tämän päivän aiheesta?” naaras käänsi haaleanvihreät silmänsä kohtaamaan minun tummansiniset silmäni. Nyökkäsin. Laineloiske mietti hetken ja sen jälkeen aloitti kiinnostavan tarinansa:
”Kuolonklaanin lähdettyä metsästä, klaanit elivät rauhallista ja onnellista elämää sukupolvien ajan. Kuten jo arvaat, tämä onni ja autuus loppuvat, mutta sitä kissat eivät osanneet aavistaakaan, kuinka paljon seuraavat tapahtumat vaikuttaisivat jokaisen elämään”, naaraan ääni kuulosti haikealta. Samalla eteeni alkoi ilmestyä minulle jo tuttu paikka, jossa ne suuret neljä puuta kasvoivat, missä monia vuodenaikoja sitten Viiltotähti oli julistanut sodan. Aukio näytti kuitenkin oudolta ilman kissan kissaa. Ehdin jo alkaa miettiä, että mistä suunnasta tämän kohtauksen kissa tulisi, kun yhtäkkiä alkoi jyristä. Maailma alkoi heilua…. ei vaan maa järisi! Tärisin sen mukana. Kivet lentelivät ympäriinsä, mutta yksikään ei osunut minuun. Olin yksin tämän järisevän maan keskellä. Pakokauhu alkoi vallata minut.
”Laineloiske?! Laineloiske!” kiljuin jyrinän yli ja pian kaikki pysähtyi ja oli kuolemanhiljaista. Sydäntäni särki, kun kuvittelin kissoja, jotka tosiaan olivat eläneet täällä. Niitä, jotka olivat kuolleet tai loukkaantuneet tämän keskellä tai menettäneet perheen jäseniään. Seuraavaksi hyppäsin aivan uuteen paikkaan ja maa alkoi järistä uudestaan. Tällä kertaa näin suuren kiven halkeavan keskeltä maan järisemisen seurauksena. Jokin minussa sanoi, että se oli huono juttu. Kivi ei olisi saanut haljeta. Pian aika hyppäsi eteenpäin ja näin muutamien kissojen tassuttavan huolettomasti jutustellen sisälle kammioon, missä olin nähnyt kiven halkeavan. Kuulin järkyttyneen kiljaisun ja sen jälkeen näin tutun sinikilpikonnakuvioisen kissan edessäni, silmät huolestuneina loistaen.
”Onko kaikki hyvin? Huusit peloissasi”, naaras varmisti ja katsoi minua lempeästi. Nielaisin ja nyökkäsin vakuuttavasti:
”Kaikki hyvin.”
”Selvä. Näit hetki sitten, kuinka kuukivi, maanjäristyksen seurauksena, halkesi ja klaanit menettivät ainoan keinonsa saada yhteyden Tähtiklaaniin. Tämän jälkeen metsää alkoi piinata kissoja tappavat sairaudet ja riistan vähyys. Usko Tähtiklaaniin alkoi hiipua, sillä kissoilla ei ollut enää toivoa, metsää joka toisensa jälkeen piinaavien katastrofien jälkeen. Osan usko kuitenkin säilyi. Klaanit alkoivat hiljalleen hajota. Tähtiklaani elää kissojen uskon avulla. Kuitenkin, sinä ja kaksi muuta, teidän kohtalonne on pelastaa Tähtiklaani”, Laineloiskeen ääni oli kova. Tämä oli hänelle sydämen asia. Tunsin oloni tärkeäksi, sillä tehtäväni oli tärkeämpi kuin mikään.
”Teen parhaani”, lupasin ja se sai aikaan Laineloiskeen kasvoille ylpeän hymyn. Tämä nyökkäsi ja sen seurauksena yöllinen tapaamisemme oli päättynyt.

Oli vierähtänyt kuu siitä, kun Laineloiske oli kertonut minulle Tähtiklaanin haavoittuvaisesta tilasta. Olin käynyt joka yö tähtikissa kaksikon opetuksissa ja joka päivä uskoni vain kasvoi. Minun ja niiden toisten – joiden nimiä en tiennyt- tehtävä suoritettaisiin. Taistelisin siitä vaikka viimeiseen hengenvetooni saakka.
Olin edistynyt oppilaskoulutuksessani viime aikoina kovaa vauhtia, kiitos isän kommentin Jääviillolle. Kolli tosin usein nakitti muiden asioiden opettamisen jollekin muulle, hankkimalla toisen oppilas ja mestari parin mukaamme harjoituksiin. Se oli ihan se ja sama kuka minua opetti, kunhan minusta tulisi hyvä soturi, joka voisi palvella klaaniaan parhaimmiten.
”Saapukoon jokainen klaaninkokoukseen!” kuulin isäni leirissä kaikuvan kutsun ja nostin katseeni kiinnostuneena ylös. Kissat alkoivat kerääntyä yhdessä jutustellen hieman lähemmäs leirin keskustaa, missä isäni seisoi aivan yhtä juhlallisena, kuin yleensäkin.
”Tänään, minulla on kunnia nimittää uusi soturi. On aika vaihtaa erään oppilaan nimi. Pähkinätassu on Kalmakuun mukaan valmis soturiksi”, isäni naukui ja sen jälkeen jatkoi, ”Astu eteen.” Etsin katseellani Pähkinätassua ja löysinkin tämän kirkkaanruskean hahmon. Näin hänen hätkähtävän ajatusmaailmastaan ja tassutavan eteen. Olin niin ylpeä hänestä!
”Pähkinätassu, tästä päivästä lähtien tunnemme sinut Pähkinäkorvana.” Hurrasin muun klaanin mukana Pähkinätassun uutta nimeä ja lähdin nopeasti pujottelemaan kissojen ohitse, jotta pääsisin Pähkinäkorvan luokse. Kasvoni syttyivät lämpimään hymyyn, kun huomasin kollin hahmon. Lähdin nopeasti laukaten tätä kohti ja kun pääsin tämän luo puskin tämän rintaa onnitellen.
”Onnea Pähkinäkorva! Olen niin ylpeä sinusta”, kehräsin ja astuin kauemmas. Tuoreen soturin tummanvihreissä silmissä paloi uudenlainen tuli. Sellainen minkä sai kun pääsi soturiksi. Hän näytti jotenkin minua nyt paljon vanhemmalta ja minä pidin siitä. Hän näytti aikuisemmalta. Katsoin häntä silmät loistaen. En voinut muuta kuin hymyillä.
”Minttutassu muuten, minun piti kysyä, että haluaisitko lähteä kävelemään illalla kanssani?” Pähkinäkorvan äänessä oli aistittavassa hienoinen jännitys, jos oikein kuuntelin. Pähkinäkorvan ehdotus kuulosti mukavalta.
”Tietenkin haluan!” hihkaisin iloisena, ”Haluatko apua sinun uuden vuoteesi sijaamiseen soturienpesässä, arvon soturi?”

//Pähkinä?
1576 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sammalpallo oli Sähköpennulla. Kellekään ei jäänyt epäselväksi, kuka oli tämän leikin ylivoimainen voittaja. Mutta koska kollin kaksi muuta sisarusta olivat myös kovin kunnianhimoisia, hän ei saanut nauttia voittoisasta hetkestään pitkään.
Seurasin vähän kauempaa, miten Sulkapentu ja Sinipentu vyöryivät veljensä päälle ja yrittivät tavoitella pikku tassuillaan saalista. Loikin heidän kintereillään ja yritin nähdä pelipallon edes vilaukselta, mutta edessäni oli sellainen nujakka, ettei sen läpi voinut päästä mitenkään. Kiertelin pentukolmikon ympärillä turhautuneena, en uskaltanut hypätä heidän sekaansa, koska pelkäsin jonkun huitaisevan minua epähuomiossaan silmään.
Pennut painivat keskenään lyhyen tovin. Kaikkien yllätykseksi pallo sinkosi jalkojeni juureen, ja kaikki kolme kääntyivät katsomaan minua katseessaan samanlainen tappava kiilto kuin petolinnun silmässä. Vinkaisin kauhuissani ja nappasin sammalpallon nopeasti hampaisiini ja lähdin juoksemaan kömpelösti kauemmaksi verenhimoisista vintiöistä. En uskaltanut edes ajatella, mitä tapahtuisi, kun he saavuttaisivat minut.
Sitä ei tarvinnut pelätä kauaa: Sulkapentu tarrasi neulanterävillä hampaillaan hännästäni kiinni, ja minä pudotin pallon ulvahtaen. Raidallinen naaras juoksi edelleni ja koukkasi samalla kallisarvoisen aarteeni mukaansa. Sähköpentu ja Sinipentu rynnistivät siskonsa perään. Paitsi että Sinipentu pysähtyi ja jäi jälkeen veljestään. Valkea naaras käännähti ympäri kannoillaan ja tassutti luokseni hiukan ärtyneen näköisenä.
”Ylös siitä, Mustikka!” pentu tuhahti ja huitoi hännällään kärsimättömänä. Katsoin naarasta suu auki. Oliko hän juuri kutsunut minua Mustikaksi, eikä käyttänyt koko nimeäni? Tarkoittiko se siis, että me olimme ystäviä? Yleensä vain hyvät ystävät puhuttelivat toisiaan lempinimillä. Leveä hymy levisi kasvoilleni, kun kömmin takaisin tassuilleni ja säntäsin Sinipennun perässä kahta muuta pentua kohti.
Tällä hetkellä peliä johti Sulkapentu, joka puolusti saalistaan hurjalla vimmalla, vaikka leikkiähän tämä vain oli. Sinipentu pomppasi viereltäni sisarensa niskaan ja yritti saada pallon hyppysiinsä, mutta hänen otteensa irtosi ja pieni naaras mätkähti maahan. Olin aikeissa rientää hänen avukseen, mutta tuima katse Sinipennulta riitti kertomaan minulle, että hän oli kunnossa.
Pallo oli yhä Sulkapennulla. Nyt myös minä yritin saada palloa itselleni, vaikka ajatus oli tuntunutkin minusta alkuun vähän vieraalta. Halu voittaa kasvoi nopeasti. Ehkä jos onnistuisin saamaan pallon ja pitämään sen itselläni pisimpään, Sulkapentu ja Sähköpentu hyväksyisivät minut porukkaansa ja voisimme leikkiä joka päivä yhdessä – aivan kuin me neljä olisimme pentuetovereita.

//Sulka ja Sähkö?
//335 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Taas vain tavan omainen kerta pennun ruokintaa, ei mitään sen erikoisempaa. Tuo oli taas saanut kyyneleet vierimään. Olin väsynyt jatkuvasti itkemään, olemaan surullinen. Kaikki oli omaa syytäni.. Jos olisin vain valinnut Lauhalaukan aikaisemmin Karhunyrsky ei olisi koskaan hankkiutunut hänestä eroon ja minun ei tarvitisi salailla! Voi hiirenpapanat sentään… En minä vihannut Karhumyrskyä siitä.. Rakastin häntä yhä, mutta ei ollut päivää jona en ajatellut Lauhalaukkaa. Ehkä se johtui siitä kirotun pennusta joka oli aivan isänsä näköinen? Ehkä hänestä pitäisi hankkiututa vain eroon suorinta tietä. Taas olin tilanteessa, jossa olin tuominnut Ruskapennun suiraan kuolemaan. Vaikka pentu oli kaikki mitä halusin, hänen ilonsa ja rakkautensa.. Oli kuin hän olisi ollut puhdas sielu. Rakastin häntä. Kunpa tämä ei olisi niin vaikeaa aina. Painauduin sammaliini, katsoen pentujen temmellystä. Mustikkapentu tutki ujosti Sinipennun kanssa Sinipennun kiviä aika lähellä omaa sammal petiäni. En kiinnittänyt melkeinpä lainkaan huomiota siihen mitä Tuhkajuovan pennut tekivät, sillä en niinkään välittänyt. Suljin vain silmäni hetkeksi väsyneenä. En niinkään tiennyt auttaisiko uni tähäm väsymykseen, vai oliko se mieleni viimeinen kolkka joka ei jaksanut. Pian koolin rapinaa, käänsin katseeni pentutarhan suulle, ensin en tunnistanut naarasta, sillä en koskaan sinänsä ollut puhunut toiselle mitenkään erityisen paljon, saati lainkaan, mikä ei ollut minulta edes niinkään outoa. Pian kuitenkin tunnistin pienokaisen naaraan Pikkukaaokseksi. Sarkastista, naaras ei kuulemani mukaan edes ollut mitenkään kaottinen. Käänsin katseeni takaisin pentuihin, kun kömmin istumaan. Yllätyksekseni naaras tuli viereeni. Mitä hän halusi? En omannut muita läheisiä, enkä ystäviä kuin Karhumyrsky, sekä toisen kissan lähestyminen yleensä sai minut yliajattelemaan. Naulitsin katseeni toiseen, tuijottaen. Paha tapani. Ehkä naaras oli vain tullut katsomaan klaanin uusia tulokkaita? Niin sen täytyi olla. Sain kuitenkin vaikean kysymyksen, miten voin. Noh, niin, yleinen valhe siis naaraallekkin, en voisi kertoa totuutta. Käänsin katseeni pentuuni, vältellen toista. Pian hajoaisin tässä valheiden verkossa jota inhosin. Saisin itseni teloitettua, saati mitä muuta.
”Ihan hyvin, entä sinä? Mitä teet täällä?”, Kysyin yllättävän paljon, mutta olin kiinnostunut miksi Pikkukaaos oli vaivautunut tulemaan pentutarhalle, moni soturi piti pentutarhaa loukkuna, sinne ei haluttu, jonka ymmärsin. Itsekkin tunsin syyllisyyttä kun en tehnyt mitään klaanin puolesta, tai no tein, mutten saalistanut tai tapellut, en ollut.. Minä.
”Tulin katsomaan pentuja, sää on vähän kurja, mutta ei kai minulla muuta valittamista ole”, Naaras kertoi, nyökkäsin, katsoen pentuja. Niin, olivathan uutukaiset aina tervetulleita, mutta olivatko he valmiita Kuoloklaanin kurjuteen. Tietty olin opettanut mustikkapennulle ettei hänen koskaan pitäisi kuunnella mktä muut sanoivat, sekä että maailma oli julma, mutta oliko Kuoloklaani sen kaiken arvoinen? Sen kaiken surun väsymyksen tuhon.. Sen kaiken. Pikkukaaos oli sentään sotureista rauhallisemmasta sekä kilteimmästä päästä, tuo ei ollut tuomitsija, mitä minä olin. En tosin hävennyt itsessäni sitä piirrettä, mutta moni kissa ei tiennyt siitä. Pysyttäydyin vain hiljaa katsoen Mustikkapennun touhuja. Jos omaisin mahdollisuuden lähteä klaanista lähtisinkö? Enää en tiennyt. Toki klaani oli turva, koti, sekä suoja, mutta se osasi olla myöskin hyvin julma.

//462 Sanaa
//Pikku?

Kirjoittaja: Untuva

Kolea tuulenvire sotki turkkini, jonka olin vasta äskettäin sukinut. Ilma oli viilentynyt paljon viherlehdestä, sillä lehtisade oli jo melko pitkällä. Lähes olematon aluskasvillisuus kasteli tassut ja hieman karvaa vatsan alta. Korkeammassa ja tiheämmässä aluskasvillisuudessa olisin kastunut huomattavasti helpommin ja pahemmin, joten olin erittäin tyytyväinen pysyessäni edes lähes kuivana. Ennen auringonnousua pieni sadekuuro oli osunut reviirille, jonka vuoksi rajapartioitakin piti lähettää useampi. Sade huuhteli aina suurimman osan hajumerkeistä, joka lisäsi rajapartioiden töitä. Normaalia pidemmät rajapartiot eivät olleet mieleeni, sillä en pitänyt niistä muutenkaan. Hiutaleviiksi merkkasi rajaa edelläni. Naaraan valkea turkki oli kastunut märäksi soturin törmättyä oksaan, josta sadepisarat olivat tipahdelleet alas. Turkki oli liimautunut ihoon kiinni ja sai näyttämään Hiutaleviiksen normaalia pienemmältä. Olin silti naarasta paljon pienikokoisempi.
“Oletteko jo valmiita?” Varjokarva kysyi vähän matkan päästä kuuluvalla äänensävyllä. Katsahdin ruskeasilmäiseen kissaan, joka selvästi oli jo hoitanut oman osuutensa.
“Täällä on ainakin valmista”, ilmoitin mustalle kollikissalle ensin vilkaistuani Hiutaleviiksen suuntaan, jos naaraskin olisi valmis. Haahkasurma asteli oksat tassujensa alla rapisten paikalle. Suurikokoinen kolli oli myös valmis, joten Varjokarva lähti johdattamaan partiota takaisin leiriin. Kiristin hieman vauhtiani päästäkseni Haahkasurman vierelle. Kellanpunainen kolli viihtyi yleensä vain omissa oloissaan, ja harvoin viitsin häntä häiritä. Haahkasurmasta oli kuitenkin vasta tullut soturi, joten tuskin kollia haittasi pari sanaa vaihtaa.
“Miltä nyt on tuntunut, näin soturina?” kysyin ystävällisen äänensävyn kera, jonka tarkoitus oli viestittää Haahkasurmalle, että oikeasti halusin keskustella hänen kanssaan. Kolli näytti miettivän vastaustaan useammankin tovin.
“Mikään ei ole muuttunut paljoa. Enemmän vastuuta ja vapautta vain”, nuori soturi vastasi. Ehdin vain nyökkäämään hänelle, kunnes sujahdin jo Varjokarvan perässä piikkihernetunneliin. Matka olikin taittunut yllättävän nopeasti. Hyvästelin Haahkasurman pikaisesti, etten vaikuttaisi kollista liian töykeältä, ja päätin suunnata askeleeni pentutarhaa kohti. Kuolonklaaniin oli syntynyt viime aikoina pentuja, ja koska pidin niin paljon pennuista, uudet klaanin vahvistukset oli pakko nähdä! Olin käynyt pentutarhassa viimeksi oppilasaikana viemässä tuoresaalista, mutta en ollut sen koommin eksynyt paikan päälle soturiaikana. Se tuntui oudolta ajatukselta, kun oli kuitenkin pentuna viettänyt päivät pitkät pentutarhassa. Sujahdin pesän hämäryyteen ja jouduin aluksi räpyttelemään silmiäni. Katselin ensin vain ympärilleni, kunnes päätin siirtyä erään kuningattaren viereen istumaan. Naaras oli pohjaväriltään valkea, mutta omasi myös mustia pilkkuja. Huomasin sinisten silmien kiinnittyvän minuun, kun en ollut tajunnut vielä päästää suustani sanaakaan.
“Kuinka voit, Villisielu?” lausuin kysyvästi ja kasvoilleni hiipi ystävällinen ilme. Villisielu oli nuorempi, mutta silti hänelle oli jo siunaantunut perhe. Pieni kateus vihlaisi sisintäni, mutta en antanut sen näkyä kasvoillani. Karistin kaikki inhottavat ajatukset mielestäni ja keskityin kuuntelemaan kuningattaren vastausta.

// Villi? c:
// 397 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Minttutassu oli alkanut käyttäytyä hieman erilaisesti. Hän vaikutti nyt edellistä jonkin verran pirteämmältä ja valoisammalta, kun Punatähti viimein tajusi vaihtaa lahonneen puukuoren, Jääviillon oikeaan soturiin. Olin iki-iloinen ja ennenkaikkea helpottunut Minttutassun tähden. Osittain ehkä myös siksi, että olin itsekin saanut uuden mestarin jokin aika sitten. Villisielu oli nääs omituisen äkkiä toipunut Lauhalaukan kuolemasta ja tehnyt Karhumyrskylle kakaroita. Toivottavasti eivät perisi emonsa ilmavaa pääkoppaa. Uusi mestarini Kalmakuu vaikutti ja tuntui hyvältä. Hän oli ihan rento, joskin hieman omissa maailmoissaan matkaava, mutta käypä mentori. Muuta en olisi kysyttäessä osannut sanoa. Hän oli ihan okei. Ja Villisielun jälkeen ´ihan okei´-mestari oli oikein tervetullut uudistus oppilasarkeeni.
Sentään hänellä on selkärankaa ja varaa moraaleille, olin löytänyt itseni pohdiskelemasta. Tällä olin tietysti viitannut Jääviiltoon.

Kaikki oli tuntunut etenevän kuin jäniksen laukkaa. Ennenkuin tajusinkaan, osasin liutana erinäisiä tekniikoita joita hyödyntää taisteluissa, onnekkaimpina päivinäni saatoin saada napattua myyrän. Välillä sitä toivoisi, että myyrä tai hiiri olisi jo valmiiksi kuollut, tai vähintäänkin liikkumaton, ettei se pääsisi minulta niin nopeasti karkuun.
”Mutta miten se pääsisi karkuun, jos se olisi jo eloton?”, ääni päässäni kysyi humoristisen hämillään.
Kohautin hänelle vain lapojani.
”Montako kertaa olet nähnyt kuolleen hiiren kierivän omin nokkinensa keon päältä ja ulos leiristä?”
Silloin minua alkoi naurattaa. Silmiini heijastui välittömästi näky hiirestä kierimässä velttona ulos leiristä, perässään puoli klaania kissoja. Ravistin päätäni hymyillen. Halvat on minun huvit, en olisi odottanut huumorintajuni vajoavan näinkin alas jyrkänteen reunaa.

Ennenkaikkea Minttutassu oli saanut minut heräämään ja tajuamaan, millaista vauhtia aika valui ohitseni. Vielä eilen Minttutassu oli ollut vain pieni, surkea mytty, jolta puuttui jalat. Nyt hän oli nuori, lumoavan kaunis naaraskissa, jonka läsnäollessa sain sisälläni kumpuamaan turvallisen lämmön tunnun, jota en kyennyt selittämään kunnolla. En ollut varma, tuliko se Minttutassusta vai jostain muusta. Kenties enteilevästä lihaskadosta? En ollut koennut samankaltaista tunnetta ennen, tai en ainakaan muistanut sellaista. Myöskin se hetki sitten niin todelliselta ja vaaralliselta tuntunut painajaisuni Minttutassusta katoamassa synkän veden alle oli jo alkanut hälvetä alitajuntani pohjattujen muistojen verkostoon. Se olisi silti siellä tallessa, voisin sen muiston kaivaa halutessani esiin.

Se lämpöisä tunne, jonka olin tuntenut Minttutassun ollessa paikalla alkoi ajan myötä tavallaan vaivaamaan minua. Ainakin sen verran, että halusin kertoa siitä Minttutassulle, parhaimmalle ystävälleni. Ehkä hän osaisi sanoa, mitä se tarkoitti? Vaikka hän olikin minua kuita nuorempi, oli naaras kynnenterävä, ja ainakin minun silmissäni paljon ikäistään viisaampi. En kuitenkaan tuntunut haluavan jutella tälle siitä normaalisti leirissä. Halusin tehdä sen yöllä, tai edes illansuussa. Lähteä hänen kanssaan kävelylle, hävitä pimeän tunnelmalliseen yöhön ja ihailla lehtisateen luonnonmuutosten tuomaa atmosfääriä.

Olisin pyytänyt häntä heti illalla mukaani, mutta olin ollut päivän jälkeen niin uupunut, että painelin miltei suoraan petiini. Lupasin itselleni varaavani tämän heti aamulla. Odottaisin häntä pesämme suulla, katsoisin tämän kauniisiin silmiin ja kysyisin hältä, josko lähtisi illalla kanssani pienelle kävelylle, mikäli tällä olisi aikaa. En voinut luvata itselleni tämän suostuvan, mutta parempi minun oli yrittää, kuin ei mitään.
Kuitenkin, astuessani oppilaiden pesästä ulos oli Punatähti miltei heti kutsunut klaaninsa kokoon. Olin tästä vähän näreissäni, kun olin vieläkin ollut aikeissa jutella Minttutassun kanssa, mutta tiesin etten vain voinut luistaa klaanikokouksesta, joten lampsin hieman kasaan painuneena leirin keskustalle.
Pälä pälä pälä, on aika vaihtaa nimeä, pälä pälä, Pähkinätassu, pälä pälä…
Ai mitä?
”Astu eteenpäin”, Punatähti käski.
Katsoin pienen hetken päällikköä. Kuulinko minä väärin? Vai katsoiko hän todella minua? Kehoni astui esiin juokkion keskeltä, ennenkuin aivoni ehtivät antaa siihen lupaa. Olin erottavinani Punatähden tekemän hennon nyökkäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:
”Pähkinätassu, tästä päivästä lähtien tunnemme sinut Pähkinäkorvana.”
Korvani hätkähtivät, klaanikokous päättyi siihen. Minustako muka soturi? Enhän minä ole siihen läheskään valmis! Minulla on vielä paljon opeteltavaa ja hiottavaa Kalmakuun siiven alla! Herätin itseni mieleni sisältä, ja huomasin sivusilmältä Minttutassun kävelemässä minua kohti. Hänen kasvoillaan oli ystävällinen, lämmin hymy. Hymy, joka sai minutkin hymyilemään. Seuraavaksi muistin, että tämä olisi täydellinen tilaisuus kysyä Minttutassua tänään illalla ulos. Tunnistin itsessäni lievän jännityksen tunteen, toivoen Minttutassun suostuvan pyyntööni.

//Minttu?
629 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mahlahalla tuntui yrittävän aloittaa keskustelua kanssani – miten herttainen ajatus, kun otti huomioon, että olin kohdellut häntä viimeiset kuut kuin häntä ei olisikaan. Kermanvärinen kolli oli ollut velipuoleni yksi läheisimmistä ystävistä; kaverukset olivat aina tehneet kaiken yhdessä. Olin joskus ollut jopa kateellinen kaksikon hyvistä väleistä, koska minulla ei ollut ollut juuri ystäviä oppilasaikoinani, mutta Lauhalaukan jouduttua kaksijalkojen kaappaamaksi, en ollut suonut tämän suremaan jääneelle ystävälle ajatustakaan. Asiat olivat kuitenkin nyt toisin, ja minun oli jälleen aika laajentaa valtauksiani Lauhalaukan mailla.
”Oikein hyvin”, kehräsin vastaukseksi. ”En voisi olla enää onnellisempi. Villisielu ja Mustikkapentu ovat kaikki, mitä tarvitsen.” Ja se oli totta. Ainakin osittain. Minulla oli nyt hyvä asema klaanissa ja perhe. Mitä muuta vaikutusvaltainen kissa saattoi vielä haluta? Valtaa. Niin, nyt kun entinen mestarini Surmakynsi, joka oli myös Kuolonklaanin varapäällikkö, oli kuollut, hänen seuraajastaan Henkäysvarjosta tulisi Punatähden jälkeen uusi päällikkö. Henkäysvarjo oli nuori, helposti höynäytettävissä oleva kissa, ja jos osaisin pelata korttini hyvin, saattaisin pystyä keplottelemaan itseni hänen lähipiiriinsä. Jos kolli ei valitsisi minua varapäällikökseen, ainakin minulla olisi hyvät mahdollisuudet päästä hänen luottokissakseen.
”Kuinka Liekkitassun koulutus etenee?” kysyin puolestani, enhän halunnut antaa uudesta minästäni huonoa kuvaa mahdolliselle uudelle ystävälleni – ystävälle, jonka veisin Lauhalaukalta. Kostaisin hänen hengelleen kaikki kokemani vääryydet ja otin itselleni sen, mikä minulle kuului.
”Hän kehittyy tasaista vauhtia”, kolli vastasi. Hän oli kääntänyt katseensa eteenpäin. Tein niin myös, en halunnut näyttää typerältä muiden silmissä. Mahlahalla pysyi hetken hiljaa, sitten hän avasi suunsa uudemman kerran ja tokaisi: ”Minulla on ikävä Lauhalaukkaa.”
Korvani värähti hänen suuntaansa ja tunsin selkäkarvojen pörhistyvän, mutta en antanut sisäisen tunnekuohuni näkyä kasvoiltani. Luulin pääseeni yli tuosta nimestä. Nimestä, jonka yhdistin aina niihin ärsyttäviin kirkkaansinisiin silmiin, joiden katseesta loisti muka viattomuus. Lauhalaukkako viaton? Tuskin! Hän oli pilannut elämäni syntymällä tähän klaaniin. Hän melkein vei minun kumppanini ja kauniin poikani nenäni edestä, mutta en sallinut sen tapahtua, ja hän oli saanut maksaa synneistään kaksijaloille hengellään. Silti päässäni kummitteli kysymys, kuka Lauhalaukan oli lopulta tappanut: kaksijalat, vai minä, joka johdatti hänet niiden luokse?
”Niin minullakin”, sanoin ja madalsin ääntäni, ihan kuin kollin muisteleminen olisi muka tuottanut minulle ääretöntä tuskaa ja surua. Mahlahalla katsahti minuun yllättyneen näköisenä, muttei sanonut mitään. ”Vaikka olin hänelle kateellinen monista asioista, vaikka inhosin häntä koko sielustani… Hän oli silti minun veljeni, ja tulee aina olemaan.” Pöty puhetta. En todellakaan kaivannut sitä kakaraa pyörimään enää jalkoihini, elämäni oli nyt parempaa kuin koskaan ennen. Olin Lauhalaukalle kiitollinen ainoastaan siinä asiassa, että hän oli kadonnut elämästäni loppuiäkseen.
Näin lehtisateen aikaan pimeä saapui äkkiä. Kävin merkkaamassa rajamerkit uusiksi ja palasin takaisin kävelemään Mahlahallan rinnalle. Meillä oli vielä pari hajumerkkiä tarkastamatta, ennen kuin voisimme palata leiriin. Ehtisin ottaa siitä ajasta kaiken hyödyn irti ja tehdä kermanvärisen soturin kanssa parempaa tuttavuutta.
”No, minulla on nyt rakastava kumppani ja reipas poika. Entäs sinä sitten? Joko olet löytänyt itsellesi jonkun rinnallesi?” nau’uin kiusoittelevaan sävyyn. Mahlahalla huiskaisi hännällään ilmaa, hän vaikutti levottomalta. Siristin hiukan silmiäni. Jos seurani vaivaannutti häntä, tuo voisi yhtä hyvin sanoa sen suoraan. En kuitenkaan viitsinyt huomauttaa kollin hermostuneesta elehdinnästä, vaan odotin kärsivällisesti tämän vastaavan kohteliaasti esitettyyn kysymykseeni.

//Mahla? Toivottavasti en hitannu Mahlaa liikaa!
//496 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Kissat astelivat ohitseni istuessani lähellä sotureiden pesän suuta. Maa tuntui paljon kiinnostavammalta tassujeni alla kuin rajapartioon ilmoittautuminen. Mitäänsanomaton ilme oli pysytellyt kasvoillani siitä asti, kun Taivaslaulu oli jättänyt klaanielämän. Se oli saanut minutkin ajattelemaan omaa elämääni ihan uudessa valossa. Kylmäliekki tassutti luokseni, mutten edes vaivautunut tervehtimään kollia. Savunharmaa kissa istahti viereeni sanaakaan sanomatta. Kylmäliekki oli outo tapaus. Hän oli hiljainen ja täysin erilainen veljensä kanssa, erilaisuus oli tietenkin hyvä asia. Olin viime aikoina tutustunut kolliin vähän paremmin, mutta enää se ei oikein kiinnostanut. Halusin elämääni jotain sisältöä, jotain muuta kuin soturin tehtäviä auringon noususta laskuun.
“Taidan lähteä kävelylle”, huokaisin rauhallisesti nousten neljälle tassulle. Olin istunut paikallani jo pitkään, joten pientä jäykkyyttä oli havaittavissa. Kylmäliekki nousi myös, mutten halunnut kollista seuraa kävelylle.
“Yksin”, huomautin ja lähdin uloskäyntiä kohden. Kuulin nopeat askeleet takanani ja käännyinkin kulmat kurtussa aikeenani sanoa asia selvemmin savunharmaalle kollille. Yllätyin nähdessäni Kylmäliekin sijasta Huurreliljan.
“Tulen mukaan tahdoit tai et”, naarassoturi naukaisi ilmettäni arvioiden ja sujahti ulos leiristä ensimmäisenä. Kohautin lapojani ja lähdin kissan perään.
“Ihan oikeasti Huurrelilja, olen huonoa seuraa tällä hetkellä”, tokaisin nopeasti. Äänessäni ei ollut enää samanlaista ystävällisyyttä, mitä aikaisemmin. Halusin vain olla rauhassa.
“Älä yritä, kyllä minä sinut tunnen”, Huurrelilja naukui ja jatkoi vierelläni. Matka sujui hiljaa, joka ei lainkaan haitannut minua. En jaksanut olla se oma kohtelias ja puhelias itseni, en vain halunnut olla. Halusin surra ystäväni perään rauhassa ilman häiriötekijöitä. Sen jälkeen voisin miettiä paremmin tulevaisuuttani. Kai se olisi tässä vaiheessa kaikista järkevintä. Monet ympärilläni muodostivat perheen, saivat kumppanin ja pentuja. Sellaisen tulevaisuuden halusin itsekin, piti sitä sitten odottaa kuinka pitkään tahansa.
“Lähdetkö tämän jälkeen partioon?” Huurrelilja viimein avasi suunsa. Pudistelin nopeasti päätäni.
“Minulla on muuta”, vastasin, vaikkei minulla mitään ollutkaan. Entisenä mestarinani Huurrelilja näki selvästi lävitseni, muttei naaras onneksi sanonut mitään. En vain jaksanut tehdä mitään järkevää. Halusin ottaa aikaa ja ajatella. Ehkä huomenna olisi aika tehdä jotain hyödyllistä, mutta tänään ei ollut vielä se päivä.

// 314 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sinipentu oli kutsunut pesän varjoissa kököttäneen siniharmaaraidallisen kollikissan leikkimään kanssamme sisareni keksimää uutta versiota vanhasta sammalpallo pelistä. Ilmeeni saattoi sanoa, ettei meitä vanhempi ja hieman introvertimman luonteen omaava pentu, ei olisi ollut tervetullut mukaamme, mutta tosiasiassa adrenaliini vieläkin pamppaili sisälläni miltei kiinni jäämisen jäljiltä ja sai kasvoni näyttämään vieläkin jäykiltä. Olin melko avarakatseinen uusien kissojen suhteen ja huolin heidät mukaan, mutta jos joku kehtasikin pilkata sisaruksiani niin he saisivat kuonoon niin lujasti, että muistaisivat sen lopun elämäänsä. Minulle ei isoteltaisi.
”No, kuka aloittaa?” Sinipentu kysyi ja vilkaisi meitä kaikkia vuorollaan sinisillä silmillään ja odotti vapaaehtoista. Kasvoilleni levisi innostunut hymy, jota yritin peitellä parhaani mukaan, kun astuin hieman eteenpäin leuka korkealla, kuin napatakseni aloitusvuoron itselleni.
”Minä voin!” naukaisin äänensävyäni väkisin neutraalimmaksi vääntäen, en halunnut vaikuttaa liian innokkaalle, vaikka se näkyikin silmissäni loistavasta sinivihreästä tulesta, joka poukkoili iloisen innokkaasti. Sinipentu läpsäisi sammalpallon kohti minua ja nappasin sen hallitusti tämän syötöstä tassuihini. Painoin etutassuni sen päälle ja vilkaisin koko konkkaronkkaa arvioiden, olivatko he valmiita alkavaan leikkiin. Kaikkien korvat olivat valppaina pystyssä ja silmät kiinnittyneinä sammalpalloon.
”Valmiina, paikoillanne…. hep!” kiljaisin ja asetin sammalpallon vastani alle turvaan ja valmistauduin pentulauman hyökkäykseen, joista jokainen taisteli toisiaan vastaan ja tavoitteli minun hallussani olevaa aarretta. Tunsin ensimmäisen tönäyksen kyljessäni, kun harmaanruskea Sulkapentu iski minuun. Oikealla tassullani tähtäsin iskua sisareeni, joka yritti kaivella sammalpalloa sisukkaasti altani. Ennen kuin sain iskun perille, tunsin uuden iskun eri suunnasta ja sen seurauksena vielä kolmannen. Kaikki yrittivät saada sammalpallon tassuihinsa. Sain kaikista helpoiten potkaistua takaapäin iskevän Sinipennun irti minusta hetkellisesti, mutta pian vaalea pieni naaras pentu oli jo kimmonnut takaisin luokseni. Kuitenkin pian huomasin edessäni olevan tyhjän kohdan ja heitin vatsani alta sammalpallon pesän toiseen laitaan. Olin huomannut heitto paikkaa kaikista lähimpänä olevan Sulkapennun ja kamppasin tämän nopeasti hännälläni ja loikkasin sammalen luokse. Nappasin sen tassuihini ja kun vilkaisin muiden kissojen suuntaan, näin lähestyvän hyökkäysaallon.

//Sisarukset? Mustikka?
302 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harakkatassu: 23kp! –

Tuhkajuova: 60kp! –

Taivaslaulu: 25kp! –

Villisielu: 67kp! –

Pikkukaaos: 7kp –

Minttutassu: 29kp! –

Karhumyrsky: 6kp –

Mustikkapentu: 27kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Sulkapentu: 36kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Sinipentu: 30kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Sähköpentu: 29kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentovarjo: 38kp! –

Mahlahalla: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Istuin sotureiden pesän edustalla ja odotin partion alkua. Henkäysvarjo oli määrännyt minut auringonlaskun partioon. Partiota johti Hämypilvi, ja mukana olivat hänen lisäkseen Jyrkänneloikka, Karhumyrsky, Sammaltassu ja tietenkin minä. Olin pitänyt Liekkitassulle tänään aiemmin rankat taisteluharjoitukset, jonka vuoksi naaras sai pitää loppupäivän vapaata. Olin ollut viimeisten kuiden ajan melko yksinäinen. Ikävöin kovasti Lauhalaukkaa, mutta ikävä oli ajan saatossa jäänyt ajatuksissani taka-alalle. Pyrin keskittymään Liekkitassun koulutukseen ja soturin tehtäviin. Klaani tarvitsi kipeästi riistaa, kun lehtikato lähestyi nopealla vauhdilla. Lisäksi klaaniin oli tullut neljä suuta lisää ruokittavaksi, kun Villisielu ja Tuhkajuova olivat molemmat synnyttäneet pentuja.
Nousin ylös, kun Hämypilvi käveli Sammaltassun edellä kohti leirin uloskäyntiä. Se tarkoitti sitä, että partio alkoi valmistautua lähtöön. Kävelin kaksikon perässä piikkihernetunnelin läheisyyteen. Ei mennyt kauaakaan, kun Jyrkänneloikka ja Karhumyrsky saapuivat paikalle myös. Hämypilvi heilautti häntäänsä ja lähti ulos leiristä.
Otin paikkani joukon hänniltä. Jyrkänneloikka pysytteli partion keskellä, ja Karhumyrsky käveli edelläni. Mieleeni muistuivat ne ajat, kun Karhumyrsky oli ollut oppilas ja minä ja Lauhalaukka olimme olleet pentuja. Kastanjanruskea kolli oli kiusannut Lauhalaukkaa, eikä hän selkeästikään ollut pitänyt ystävästäni. Nyt Karhumyrskyllä oli kumppani ja pentu, jonka nimi oli Mustikkapentu. Ikävöiköhän hänkin Lauhalaukkaa? Partio suuntasi kohti ukkospolkua. Välillä Hämypilvi kertoi jotakin Sammaltassulle, mutta muuten kaikki pysyivät hiljaa. Katselin melko aukeaa maastoa, jossa siellä täällä kasvoi lehti- tai havupuita. Lehtipuiden lehdet olivat värjäytyneet keltaisiksi, ruskeiksi, oransseiksi ja punertavaiksi. Osa lehdistä putoili jo nopeaa vauhtia kohti maata. Hiljaisuus alkoi häiritä minua, joten päätin yrittää keskustella Karhumyrskyn kanssa.
”Mustikkapentu on kasvanut kovasti”, yritin avata keskustelua. Olin nähnyt siniharmaan kollipennun pentutarhan edustalla eräänä päivänä. Hän oli jo yli kuun ikäinen. Karhumyrsky vilkaisi minua nopeasti, mutta pysyi vaiti. Kolli ei vaikuttanut mitenkään häiriintyneeltä siitä, että olin aloittanut keskustelun, jonka vuoksi päätin jatkaa:
”Miten sinulla menee?” Olin päättänyt keskustella kollin kanssa, vaikka tiesin sen olevan riski. Kolli saattaisi vain tuhahtaa vastaukseksi, ettei asia kuulunut minulle millään tavalla. Toivoin, että Mustikkapennun syntymä olisi pehmittänyt kuolonklaanilaiskollia edes vähän.

//Karhu?
// 311 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sulkapennun esitys oli ollut uskottava. Jopa niin uskottava, että Mäntyviiksi oli niellyt sen. Sinipentu ihaili salaa siskonsa kieroa tapaa saada tahtonsa läpi ja päästä pälkähästä. Sellainen ei kuitenkaan sopinut yhtään hänen tyyliinsä, hän mieluummin keräsi kiviä kokoelmaansa ja tarkkaili muiden tekemisiä sivusta, sen sijaan, että olisi itse ollut osallisena siskonsa suunnitelmissa.
”Sulkapentu, me melkein jäimme kiinni”, Sähköpentu sanoi kärttyisän kuuloisena. ”Jos isä tai emo olisi sattunut tulemaan vastaan, me todellakin saisimme viettää koko loppuikämme pentutarhalla.” Sinipentu oli samaa mieltä veljensä kanssa, vaikkei sanonutkaan sitä ääneen. Toisaalta, ei hän olisi ottanut pahakseen, vaikka joutuisikin arestiin. Silloin hänellä olisi vain enemmän aikaa touhuta kiviensä parissa, ja samalla seurata, miten hänen sisaruksensa vähitellen muuttuivat seinähulluiksi. Kerrassaan mainiota ajanvietettä, hän ajatteli.
Sulkapentu pyöritteli silmiään, mutta hänellä oli nopeasti muuta mielessään. Hän käveli sammalpallon luo ja laski tassunsa sen päälle. Sinipentu ja Sähköpentu seurasivat häntä kiinnostuneina – tai ainakin Sinipentu oli kiinnostunut; tästähän saattaisi eskaloitua vaikka kahakka tai jotain parempaa.
”Mitä sinä tuolla aiot?” Sähköpentu kysyi. Hän kohotti kulmiaan epäilevästi.
”Ollaan sammalpalloa. Paitsi että uusilla säännöillä: voittaja on se, joka saa pidettyä palloa pisimpään itsellään”, harmaanruskea naaras kertoi leveästi hymyillen. Sähköpentu katsoi siskoaan puntaroiden, ja vilkaisi vielä Sinipentuunkin, mutta hän vain kohautti lapojaan. Oikeastaan Sinipentua ei olisi huvittanut leikkiä, mutta hän kaipasi kipeästi jotain tekemistä. Hän ei halunnut palata järjestelemään kiviään nyt, kun Mustikkapentu väijyi häntä kaiken aikaa. Siitä hän saikin idean.
”Mitä jos pyydettäisiin Mustikkapentu mukaan?” Sinipentu ehdotti ja viittasi hännällään sammalillaan yksikseen leikkivään kollipentuun. Sulkapentu ei vaikuttanut järin ilahtuneelta ajatuksesta, mutta tämä huiskaisi lopulta välinpitämättömästi hännällään ilmaa ja puuskahti:
”Kai hän voi tulla.” Sinipentu ei jäänyt odottelemaan, että naaras keksisi syyn kieltää kollia liittymästä heidän leikkeihinsä. Hän suuntasi Mustikkapennun luokse suorinta reittiä, varoen tietenkin sotkemasta arvokasta kivikokoelmaansa.
”Hei Mustikkapentu, haluatko tulla leikkimään meidän kanssa sammalpalloa?” Sinipentu kysyi heti. Kollipennun silmät kirkastuivat ja hän loikkasi äkkiä pois sammalilta, kuin olisi pelännyt tarjouksen umpeutuvan, jos hän hidastelisi.
”T-tulen mielelläni!” tämä änkytti innoissaan. Sinipentu viittasi häntä tulemaan perässä ja loikki itse edeltä sisarustensa luokse. Sähköpentu ja Sulkapentu katsoivat Mustikkapentua kasvoillaan ilme, jota ei voinut tulkita. Mustikkapentu ei kuitenkaan ollut moksiskaan vähän nuivasta vastaanotosta.
”No, kuka aloittaa?” Sinipentu naukaisi, ikään kuin leikki oikeasti olisi kiinnostanut häntä muutoinkin kuin vain tutkimusmielessä. Ja ehkä se vähän kiinnostikin.

//Sisarukset? Toivottavasti en hitannu kumpaakaan liikaa. xd
//368 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Sulkapentu käveli yrttivarastossa kuono maassa. Naaras yriti etsiä salaisuutta nenällään, mutta yrttien kitkerät hajut tekivät sen lähestulkoon mahdottomaksi. Pentu irvisti ja kääntyi sisaruksiensa puoleen. Sähköpentu katseli harmaanruskean siskonsa touhuja ja istui vähän matkan päässä, ja Sinipentu oli keskittynyt erääseen nurkkaan. Sulkapentu arveli, että sisko oli löytänyt ötökän tai jotakin muuta ei niin jännittävää.
”Leikitäänkö parantajaa?” raidallinen Sulkapentu ehdotti ja käänsi säihkyvät silmänsä pentuetovereihinsa. Sähköpentu ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta, eikä myöskään Sinipentu, joka nopeasti vilkaisi siskoaan. Sulkapentu luopui ajatuksesta ja jatkoi varaston tutkimista. Hän katseli kasveja, jotka olivat siistissä järjestyksessä. Ajatus keskeytyi, kun naaras kuuli lähestyvät askeleet. Hän jähmettyi, pörhisti karvansa ja kääntyi kohti pesän sisäänkäyntiä. Sähköpentu ja Sinipentukin käännähtivät samaan suuntaan. Musta naaras asteli pesään ja hämmästyi nähdessään kolme pientä pentua. Sulkapentu näki, kuinka Sähköpentu laski päänsä alas. Sulkapentu kuitenkin kohtasi mustan kissan keltaisen katseen.
”Kuka sinä olet?” Sulkapentu kysyi ennen kuin naaras ehti sanoa mitään. Musta kissa asteli nopeasti pentujen taakse ja hätisteli heidät sairasaukiolle. Sulkapentu ei olisi halunnut mennä, mutta hän tyytyi vain kohtaloonsa.
”Parantajan pesä ei ole pentujen paikka”, naaras sanoi ja katsoi ankarasti kolmea pentua, ”tietääkö Tuhkajuova teidän olevan täällä?” Sulkapentu vilkaisi Sähköpentua ja toivoi tuon sanovan jotakin. Kolli pysyi kuitenkin vaiti.
”Tietää. Hän sanoi, että me saamme käydä nopeasti katsomassa. Voimme lähteä kyllä heti pois, näimme jo tarpeeksi”, Sulkapentu sanoi, vilkaisi sisaruksiaan ja lähti juoksemaan ulos pesästä. Sinipentu ja Sähköpentu tekivät samoin, ja kolmikko juoksi leirin varjoja pitkin aina pentutarhalle saakka. He huohottivat raskaasti pesän sisäänkäynnillä, ja työntyivät nopeasti sitten jäkäläverhon lävitse hämärään pesään. Sulkapentu säikähti, kun musta Mäntyviiksi seisoi heidän edessään. Naaraan ilme oli ankara.
”Missä te olette olleet?” kuningatar kysyi. Sulkapennulla oli heti tarina valmiina.
”Kävimme vain tuolla, kun se yksi kissa pyysi”, hän sanoi ja vilkaisi sisaruksiaan ja toivoi, että he olivat mukana juonessa. Emo ei saisi tietää, että pennut olivat karanneet pesästä ihan yksin. Mäntyviiksen ilme ei muuttunut yhtään lempeämmäksi. Sulkapentu vilkaisi emoaan, joka nukkui yhä omalla vuoteellaan. Sitten naaraspentu vilkaisi taas mustaa naarasta, joka katsoi kolmikkoa ankaralla ilmeellä. Tarina ei nähtävästi mennyt läpi. Sulkapentu heittäytyi maahan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän painoi kuononsa käpäliensä suojaan ja nyyhkytti.
”Älä kerro emolle tai isälle, ole niin kiltti! He pakottavat meidät pysymään pesässä koko loppuikämme jos he saavat tietää”, harmaanruskea pentu nyyhkytti. Kun hän nosti katseensa kuningattareen, tuon ilme oli muuttunut pehmeämmäksi. Hän sipaisi kuonollaan vuorotellen kolmikon kuonoja, ja hymyili.
”Pidän salaisuutenne tämän kerran, mutta seuraavalla kerralla kerron empimättä vanhemmillenne”, naaras lupasi ja antoi pentujen kävellä peremmälle pesään. Sulkapentu käännähti pentuetovereidensa puoleen ja hymyili leveästi.
”Eikö ollutkin mahtava reissu? Voisimme ottaa sen huomenna uusiksi!” pentu hihkaisi.

//Sini tai Sähkö? Sori en uskaltanu laittaa kumpaakaa sanomaan mitään ku en ollu varma miten ne reagoi xdd
// 423 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Joko me mennään?” Sinipentu kysyi oikeaoppisesti ääntään hiljentäen. Oli kaikista paras Sulkapennun suunnitelman kannalta, että kellään ei olisi minkäänlaista tietoa tutkimusretkestä. Nyökkäsin pienelle valkealla naaraalle terävästi ja vilkaisin pesän kissoja. Nyt olisi oikea aika lähteä herättämättä sen suurempaa huomiota. Sulkapentu otti koko sisaruskatraan hallintaansa ja lähti johtamaan joukkiota ulos pentutarhalta. Hiivin aivan Sulkapennun perässä ja satunnaisesti tämän pysähtyessä tunnustelemaan reittiä, hänen miltei musta häntänsä kutitteli kasvojani.
”Pidä häntäsi kurissa”, murahdin Sulkapennulle, joka vilkaisi minua nopeasti ja veti häntäänsä sivummalle kasvoillaan ilme, jota oli vaikea lukea. Harmaaraidallinen naaraspentu kuiskasi:
”Liikettä niveliin!” Ja lähti nelistämään kovaa vauhtia leirin varjojen seassa kohti edessämme häämöttävää kahden kiven väliin muodostunutta pesää, jonka suunnalta leijui ihmeellinen kitkerän ja makean sekoitteinen haju. Haju sai nenäni vähän nyrpistymään, mutten antanut sen paistaa kasvoiltani. Vihdoin ja viimein työnnyimme parantajan pesään ja onneksemme pesä oli tyhjä, mutta silti ilmassa leijui tuore kissan haju. Ensimmäiseksi pesässä havaitsin sammalpedin, jonka ympärillä haisi toisen kissan tuoksu.
”Tämä taitaa olla se sairasaukio mistä isä puhui!” muistin ja intoilin Sinipennulle ja Sulkapennulle. Heidän katseensa liikkuivat parantajanpesän pinnoilla silmät suurina, kun he ihastelivat pesää. Pian huomasin, että pesä jatkui vielä syvemmälle. Tökkäsin sisaruksiani pitkällä sähköiskun saanutta muistuttavalla hännälläni ja osoitin syvemmälle pesään.
”Mennään katsomaan mitä sieltä löytyy. Se juttu mitä isä ei halunnut nähdä on varmasti täällä”, selitin tohkeissani. Sulkapennun silmät pyöristyivät innokkaina ja hän loikki ensimmäisenä pesän synkkiin syövereihin, jonne päin käveltäessä ihmeelliset hajut tuntuivat voimistuvan. Sulkapennun koko hahmo oli pujahtanut niin syvälle, ettei hänestä näkynyt enää hännän tupsuakaan. Kiirehdin nopeasti hänen peräänsä, mutta pitäen samalla huolen, että Sinipentu pysyi mukana eikä jäänyt keräämään uusia erikoisia kiviä kokoelmaansa tai ihmettelemään uutta toukkaa. Kun pesän syvempi osuus aukeni silmieni edessä huokaisin turhautuneena:
”Tultiinko me vaan tänne jonkun ison kasvivaraston takia?” En nähnyt mitään salaamisen arvoista, joka sai minut haluamaan palaamaan takaisin pentutarhalle emon luokse, ennen kuin hän huomaisi meidän lähteneen. Pystyin jo kuvittelemaan emon torumassa minua tiukasti, kun olin lähtenyt mukaan.
”Pitäisikö meidän palata?” kysyin, mutta Sulkapentu ei tuntunut huomanneen kysymystäni vaan nuuhkutti innokkaasti pesän nurkkia, kuin etsien jotain.
”Ehkä se salattu juttu on laitettu piiloon!” tämä hihkaisi ja yritti nostattaa intoa sisälläni. Kasvoillani kuitenkin kuitenkin kävi pettymyksen ja turhautuneisuuden sekoitteinen ilme, kun ymmärsin, että jäisimme tänne. Rojahdin istumaan kovalle maalle ja huokaisin teennäisen kovaa, jotta sisarukseni kuvittelisivat minulla olevan tylsää ja saisin suostuteltua heidät lähtöön. Miksi ihmeessä olin edes suostunut mukaan?

//Sini? Sulka?
386 sanaa