Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

“Pörriäistassu! Pörriäistassu!” hihkuin miltei ilmaan lentäen silkasta innosta. Oppilas oli juuri tullut harjoituksista suussaan jänis. Ihmettelin sen kokoa ja sitä miten kolli oli oikein onnistunut nappaamaan niin hienoa saalista.
“Saitko tuon ihan itse?” tivasin vaativasti terävällä äänelläni. Pörriäsitassu laski jäniksen suustaan käpäliensä juureen.
“Kyllä vain, mutta pistäisitkö suutasi hiukan soukemalle”, tummaturkkinen kolli sähähti sanansa ulos suustaan jopa terävemmin kuin minä. En kuitenkaan välittänyt soturioppilaan ilkeydestä, vaan seurasin tätä, kun hän nosti jäniksen takaisin suuhunsa ja lähti raahaamaan sitä tuoresaaliskasalle, josta se varmasti jaettaisiin jollekulle onnekkaalle.
“Mistä nappasit sen? Voitko opettaa minulle kuinka jänikset saa kiinni?” vaadin kovaäänisesti, “Kuka sinun mestarisi on? Hän on varmasti todella hyvä soturi, kun on opettanut oppilaansa nappaamaan jäniksen!”
Sana sanalta innostukseni kasvoi ja niin myös äänenvoimakkuuteni. En kuitenkaan ehtinyt ihan huutamistasolle, kun olimme jo tuoresaaliskasan luona. Kolli tiputti saaliinsa sen päälle ja katsahti minuun hyvin ärsyyntyneen näköisenä. Hymyilin tuskastuttavan leveästi kollille, jota ei näköjään kiinnostanut pätkääkään puhua minulle. Hän saisi kyllä luvan vastata, koska minulle ei sopinut ryttyillä!

//Pörri?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin vastaukseksi Kortetuikkeelle, sillä puhuminen pelotti minua. Huohottaminen teki aina huonoa kurkulleni ja sai sen käheäksi. Pelkäsin, että kun avaisin suuni en saisikaan sanottua mitään tai vielä pahempaa ääneni kuulostaisi aivan typerältä!
Koitin karistella kurkkuani hieman, mutta en uskaltanut tehdä sitä kovin kovaäänisesti Kortetuikkeen vieressä. En muutenkaan oikein ollut ihan varma mitä minun kuului nyt tehdä. ‘
Annoin hengitykseni ottaa oman rytminsä ja tunnustelin vähän kihelmöiviä käpäliäni. Ehkä verenkierto palaisi niihinkin nyt rauhallisen hengityksen yhteydessä. Kiristin hieman häntääni käpälieni päälle ja räpyttelin pari kertaa silmiäni.
Pääni oli edelleen hieman pyörällä tunteiden ryöppyämisestä sillä tavoin, mutta Kortetuikkeen läsnäolo – vaikka olikin hieman pelottavaa – tuntui saavan minut palautumaan nopeammin.
“Kortetuike, Varpulaulu”, Korpikaste naukaisi suunnatessaan meitä kohti leirin toiselta puolelta. Vatsassani muljahti pettymyksen tunne. En olisi halunnut siskoni tunkevan väliin juuri silloin, kun pitkästä aikaa sain viettää aikaa Kortetuikkeen seurassa, mutta nyt asialle ei ollut enää mitään tehtävissä.
“Hei, olinkin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Olisi pian aika lähteä sovittuihin harjoituksiin Sielutassun kanssa”, Kortetuike naukui hilpeästi. Hän näytti todella heränneen kunnolla iloonsa, kun sisareni tuli paikalle.
Nielaisin pohtien omaa rooliani meidän kolmen välisessä dynamiikassa. Olin perjaatteessa vain riippakivi, johon Kortetuike oli itsensä sitonut. Ehkä hän oli edelleen vierelläni vain, koska tunsi sääliä minua kohtaan.
Katsoin Korpikastetta, joka näytti tyytyväiseltä saadessaan Kortetuikkeen jakamattoman huomion itselleen. Minua kivisti ajatus harjoituksista sisareni ja Kortetuikkeen kanssa, mutta halusin kuitenkin lähteä. Ehkä voisin olla jotenkin avuksi ja… sitä oli hankala myöntää, mutta elättelin pientä toivoa siitä, että Kortetuike valitsisi minut siskonsa yli ja juttelisi vain minulle.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Varpulaulun lämmin, värisevä turkki kosketti kylkeäni kevyesti, ikään kuin tunnustellen, miten reagoisin siihen. Olin varonut koskemasta ystävääni peläten, että se aiheuttaisi hänelle vain enemmän ahdistusta, mutta kollin ele osoitti luuloni vääriksi. Niinpä minä uskalsin nojata takaisin ja tuntea hänen kylkensä kiihkeän kohoilun tasaantuvan vähitellen hengityksen rauhoittuessa.
Istuimme paikoillamme hyvän tovin. Minä puhelin hänelle välillä jotakin, ajatellen sen auttavan häntä rentoutumaan. Jossakin välissä Varpulaulun katse käväisi minussa. Hänen katseensa ei ollut enää niin poukkoileva kuin paniikkikohtauksen alkaessa, ja minä tunsin vatsanpohjassani omituista lepatusta katsoessani takaisin hänen sinisilmiinsä. Räpyttelin omia silmiäni hiukan hämilläni ja laskin katseeni alaspäin.
Sitä oli vaikea selittää, mutta samaan aikaan minusta tuntui ihanalta ja kamalalta olla kylki kylkeä vasten Varpulaulun kanssa. Minua häiritsi oma sisäinen sekavuuteni. Miksi kaikki tuntui nyt jotenkin niin erilaiselta Varpulaulun kanssa? Johtuiko se siitä, että emme olleet puhuneet toisillemme pitkään aikaa? Oliko ystävyytemme mennyt jotenkin rikki?
Ajatusteni pelonsekainen vyöry katkesi tuntiessani Varpulaulun liikahtavan vähän vieressäni. “Joko olosi on parempi?” kysyin ystävältäni lempeän tunnustelevasti.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin Muurahaispentua, joka hieroi lunta Erhepennun naamaan. Tylsimykset.
En jaksanut mennä väliin, koska ei Erhepentua näyttänyt kamalasti tilanne vaivaavan. Pyllähdin istumaan keskelle leiriä ja vilkuilin ympärilleni. Tosissaanko olisin taas yksikseni? Miksi leirissä ei voinut olla muita kivoja pentuja? Oli vain Muurahaispentu, joka kiusasi kaikkia, Erhepentu joka taas oli täysin aivoton ja Kehräpentu, joka vietti aivan liikaa aikaa emonsa kanssa!
“Hei Rusakkopentu”, Kujekulta naukui ja istahti viereeni. Vilkaisin emoa ja katsoin sitten pois.
“Olenko pinteessä?” kysyin huokaisten. Emo ei kauheasti jutellut kanssani yksin, jos en ollut tehnyt jotain kuten vaikka koittanut karata leiristä Kärpästassun kanssa.
“Et suinkaan”, Kujekulta naukui, “Ellet ole taas mennyt hölmöilemään.”
“En ole, emo”, ilmoitin reippaasti.
“Hyvä”, emo sanoi ja kiersi häntänsä minun ympärilleni. Hän kumartui sukimaan päälakeani. Ilmeisesti silottelemaan leikistä pörröttyneitä karvojani.
“Turkkisi menee kyllä takuille ennätysvauhtia”, Kujekulta sanoi selvittäessään niskaturkkiani. Vinkaisin, kun tämä vetäisi hieman liian lujaa ja koitin pyristellä pois. “Pysy paikoillasi.”
Inisin vastaan ja koitin vielä karkuun, mutta emo läpsäisi hellästi korvaani rangaistukseksi. Sen jälkeen pysyin paikallani, kunnes emo sai homman tehtyä.
“Odotatko jo innolla oppilasaikojasi?” Kujekulta kysyi päästäessään minut vapaaksi otteestaan. Ravistelin turkkiani voimakkaasti ja nyökkäsin sitten emolle.
“Todellakin, minä aion olla koko klaanin paras oppilas!” kerroin ylpeästi ja pudottauduin vaanimisasentoon, jonka olin opetellut oppilaita katselemalla, “Minä suojelen koko klaania kaikilta pedoilta!”
Murisin erittäin vakuuttavasti ja loikkasin eteenpäin hyökäten emon hännän kimppuun.

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Mustikkapyörteen perään, kun tuo tassutti pois päin Syreenisumun lähdettyä. Olinko suututtanut hänet keskustelemalla ystävälleni?
“Hei”, aloitin, mutta Mustikkapyörre ehti puhua ensin.
“Oletko siis jonkun kanssa?” naaras naukui katsoen minua selvästi hiukan loukkaantuneena.
“Tarkoitatko, että onko minulla kumppania?” kysyin hieman hämmentyneenä kysymyksen äkillisyydestä, “Ei, ei. Syreenisumu on ystäväni. En ole yhdessä kenenkään kanssa.”
Mustikkapyörre katsoi minua hetken ja käänsi sitten päänsä pois. Tieto ei tuntunut lohduttavan häntä lainkaan tai sitten tuo ei vain uskonut minua.
“Olen pahoillani, jos sinulle tuli epämukava olo tuosta”, sanoin hännänpäätäni hermostuneesti käännellen. Naaraat, voi naaraat. Miksi heidän piti olla välillä niin vaikeita? En tuntunut yhtään osaavan puhua Mustikkapyörrettä ympäri tuosta tunnetilasta. Rutistin otsaani ja katsoin myötätuntoisena toista kohden.
“Voinko hyvittää äskeisen vaikka saalistustuokiolla?” ehdotin toiveikkaasti. En uskaltanut vielä hymyillä, jos naaras luulisi minun tekevän leikkiä hänen tunteistaan.
Mustikkapyörre pohti hetken, mutta nyökkäsi kuitenkin. Heilautin korviani ja lähdin liikkumaan kohti leirin uloskäyntiä. Aamupartio oli jo lähtenyt, joten minun ei tarvitsisi huolehtia Syreenisumuun törmäämisestä. Voisin keskittyä toiseen ystävääni ja sovitella tilanteen loppuun hänen kanssaan.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

Hmm… Korpikaste, hän oli kertomassa minulle Pimeyden metsästä. Pitäisikö minun suhtautua siihen kielteisesti, vai myönteisesti? Mitä äitini voisi ajatella, hän ainakin oli nössö ja uskoi Tähtiklaaniin. Miksi kaikki olivat niin, niin typeriä? Uskaltaisinko ottaa itseeni kohdistuvan negatiivisen konnotaation siitä, että uskoisin pimeyden metsään? Tietenkin! En saisi olla niin röppänä, että en uskoisi mihinkään. Kaikkienhan piti johonkin uskoa, mutta Pimeyden metsä on selvästi parempi vaihtoehto.
”Korpikaste? Voivatko Pimeyden metsässä olevat kissat olla Kuolonklaanista? Mitä jos joku Kuolonklaanilainen joutuu sinne?” Hän vaikutti hyvin yllättyneeltä kysymykseeni. Oliko kysymykseni liian hyvä. ”Varmistan vain, en halua elää loppuelämääni moukkien seurassa”, lisäykseni varmasti hämmenti Korpikastetta enemmän. Ehkä olin sekoittanut hänen aivot kokonaan! Hah.
”Kuolonklaanilaiset nimenomaan perustivat Pimeyden metsän”, Korpikasteen äänessä kuului hermostus. Ehkä minun täytyi vain olla kuin Kuolonklaanilaiset, kylmä, salaperäinen ja vaarallinen murhaaja. Ehkä pääsisin niin Pimeyden metsään, ehkä olin niin koko elämäni ja kuolemani urhea ja voimakas…
”Varo, äitisi tulee”, Korpikaste livahti varjoihin. Totta se oli, äitini käveli takanani. Korpikaste varmaan halusi ettei äitini kuulisi mitään siitä, että hän oli kertonut minulle Pimeyden metsästä.
”Äitiiiiii! Voidaanko hakea ruokaa? Minulla on nälkäääää!”, äitini ei reagoinut. Hän käveli ErHePennUn KAnsSa! Puraisin äitiäni hännästä, hän kääntyi ympäri ja vaikutti kovin ylpeältä.
”Kuulin kyllä, oppisitpa sinäkin kysymään nätisti toisen kerran. Ei, emme voi syödä. Söimme vasta äsken”, hänpäs oli ilkeä. En minä ansainnut jäädä ilman ruokaa! Olin kasvava pentu. Miten hän kuvitteli, että jaksaisin olla hyvä oppilas, jos en söisi mitään? Jos olisin vanhempi soturi, varmasti löisin häntä. Hän oli unohtanut minut!
He jatkoivat kävelemistä, ja eivät huomipineet minua ollenkaan. Pysyttelin muutaman hännänmitan heidän takana, jotta voisin toteuttaa suunitelmani. Vihdoinkin! Äiti lähti Erhepennun viereltä. Vetäisin veljeni sivuun, lumikasaan. Hänen suustaan ei kuulunut ääntä, varmaan oli pyörtynyt. Kuuntelin äitini varalta, hän ei ollut lähietäisyydellä. Erhepennun kasvot olivat lumessa, ja kaavin lunta tämän niskaan. Oma vikansa, että oli syönyt äitini kanssa, enkä saanut sen vuoksi mitään!

//Erhe, jos haluat

Kirjoittaja: Soturikissa

Minua huolestutti. Olin kuullut siskoni puhuvan klaanimme nuorelle pennulle Pimeyden metsästä edellisenä iltana. Hän oli kertonut sen mahtaviudesta, ja miksi kannattaisi uskoa siihen. Uskoni Tähtiklaaniin ei välttämättä ollut kovin vahva, mutta en ollut niin tyhmä, että antaisin pienen pennun altistua tällaiselle pahuudelle. Voisinkohan kertoa kuulemastani kenellekään?
”Hyvää huomenta”, Nopsaliekki. Nopsaliekki? Oliko hän tullut tervehtimään minua? Ja vielä pieni hymy katseellaan! Pyrin hymyilemään takaisin, mutta suuni näytti enemmän vinolta oksalta, eikä olemkseni ollut kovin valmis.
”Huomenta”, hups. Vastasin aivan liian ujosti. En pelännyt Nopsaliekkiä, enkä myöskään varonut häntä, mutta jokin hänessä tuntui vetävän minua puoleensa.
Nopsaliekki kysyi minulta jokisattumuksesta. Sehän se oli, sen takia ihailin Nopsaliekkiä. Hän oli pelastanut henkeni.
Kiersin häntäni tassujeni ympärille, ja pyrin ryhdistäytymään. Ulospäin minusta loisti jännitys ja pieni pelko, vaikken sitä välttämättä huomannutkaan.
Eräs klaanimme toinen soturi, Syreenisumu tuli Nopsaliekin vierelle. Molemmat moikkasivat toisiaan, aivan kuten olisivat olleet ystäviä. Aivan kuin Nopsaliekki halusi minusta kolmannen pyörän tähän hetkeen, ja välitti ainoastaan ystävästään.
Lähdin kävelemään leirin uloskäyntiä kohden. Nopsaliekki seurasi minua, vaikken välttämättä halunnut hänen seuraa. Minun oli otettava totuus vastaan, hän oli jonkun muun kanssa. En siis ollut haaveillut häneen rakastumisesta tai mistään, mutta se ajatus, että saisin kumppanin ja voisin rakastua oli nyt lopullisesti poissa. Hän oli urhea ja komea soturi, joten tietenkin minulla oli silmä häneen suuntautuneena. Mutta ainahan onneni kääntyy vastatuuleen, se ei ole ikinä ollut kanssani.
”Oletko siis jonkun kanssa?” Minun täytyi varmistaa, ehkä toivo ei ollut menetetty. Tai sitten hän ajattelisi minua tunkeilevana hiirenpapanana eikä hän kertoisi muille muuta kuin pahaa minusta.

//Nopsa?

Kirjoittaja: Saaga

Olin isäni kanssa yhdessä saalistamassa. Metsä oli hiljainen aina yöllä. Kuun valo kimalteli lumipeitteellä.
“Mikä on lempiriistasi?” oranssiturkkinen soturi kysyi, kun riistanhajua ei sattunut nenään.
“Kala”, vastasin. Olin maistanut kalaa ensi kertanani leirissä yhdessä Käärmekullan kanssa. Silloin puut olivat olleet värikkäitä eivätkä valkoisia. Niissä oli ollut oranssia, keltaista ja vihreää. Lehtikadon aikaan puissa ei ollut lehtiä, ehkä se kävikin järkeen lehtikadonajan nimeä ajatellen.
“Aijaa”, Sädesäihke mutisi, “Minä pidän linnuista.”
En vastannut vaan tarkkailin ympäristöäni. Sädesäihkekin pysyi hiljaa.
Yhtäkkiä sain vainun. Myskinen hiiren tuoksu täytti nenäni, joten avasin myös suuni. Jälki oli selvä. Se johti minut pois polulta mutkitellen puiden välistä. En jäänyt katsomaan seurasiko isä minua. Hän sai tehdä mitä itse tahtoi. Minä nappaisin tämän saaliin ja näyttäisin isälle kuinka hyvä olin.
“Kärpästassu!” huuto säikäytti juuri paikantamani hiiren ennen kuin olin ehtinyt tarpeeksi lähelle. Käännyin ympäri ja tassutin takaisin puiden välistä isäni luokse.
“Siinähän sinä olet”, hän naukaisi hiven helpotusta äänessään, “Et voi noin vain kadota kesken kaiken.”
“Luulin, että ajatuksemme oli saalistaa”, selitin hiljaa, “ja sain vainun hiir-”
“Tule jatketaan”, Sädesäihke sanoi silmissään outo pilke. Hän näytti… vaivaantuneelta? Ei. Hän näytti ihan normaalilta.

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu venytteli kankeita jäseniään tarpoessaan Korpikasteen, Kortetuikkeen sekä Sielutassun perässä aurinkohuipun partiossa. Nuoremman oppilaan häntä vipatti innokkaasti, ja Kiurutassu kehräsi hänelle hyväntuulisena.
“Kiurutassu! Lyödäänkö vetoa kumpi saa ensiksi jotain kiinni?” Sielutassu kysyi. Kiurutassu oli valmis ottamaan haasteen vastaan. Sielutassu ei ollut kovinkaan montaa kuuta häntä nuorempi, eli naaras saattaisi olla hänelle hankalampi vastus. Mitä mieltä oli kisata, ellei joutunut yrittämään tosissaan?
“Mikäs siinä. Mitä häviäjälle käy?” Kiurutassu tiedusteli. Sielutassu oli melko kekseliäs kissa – tämä saattaisi keksiä jonkin hankalan rangaistuksen kilpailun häviäjälle.
“Häviäjä joutuu nyppimään vanhuksista punkit kuun ajan!” Sielutassu vastasi leuka koholla. Kiurutassu pyöritteli silmiään mielessään. Kuun päästä hän olisi jo soturi, eikä soturien tarvinnut enää nyppiä punkkeja! Olisi kuitenkin ollut pelkurimaista ruveta väittämään vastaan toisen ehdotukselle, joten Kiurutassu nyökkäsi.
“Onnea yritykseen”, hän maukui Sielutassulle ja kiri ottamaan soturit kiinni.
“Voisimmeko harjoitella yksilösaalistusta?” Kiurutassu kysyi Kortetuikkeelta päästessään tämän ja Korpikasteen luo. Kortetuike käänsi päätään ja katsahti Korpikasteeseen kysyvästi.
“Kyllä se käy. Tulkaa auringonlaskuksi takaisin”, Korpikaste käski ja syventyi sitten taas keskusteluunsa toisen soturin kanssa. Kiurutassu ei jäänyt odottelemaan enempiä neuvoja, joten hän pinkaisi suoraa päätä Sielutassun luo.
“Korpikaste sanoi että voimme saalistaa yksin. Voitkin alkaa jo valmistautua häviöön.” Kiurutassu töytäisi pesätoveriaan leikkisästi. Kaikkien näiden murheiden jälkeen pesätoverin kanssa kisailu tuntui vapauttavalta.
“En minä sinulle häviä!” Sielutassu tuuppasi häntä kuonollaan kauemmas. Ennen kuin Kiurutassu ehti silmäänsä räpäyttää, tämä oli jo hävinnyt aluskasvillisuuden sekaan yhtenä vilahduksena.
“Nopeat syövät hitaat!” Sielutassun huuto kajahti pensaikkojen seasta. Kiurutassu lähti toiseen suuntaan saalistamaan, ettei pilaisi pesätoverin suoritusta. Hän aavisti kyllä, että tämän huudahdus oli karkottanut kaikki lähistöllä olevat saaliseläimet.

Hetken aikaa reviirillä vaanittuaan Kiurutassun kuonoon ei ollut tulvahtanut yhdenkään riistaeläimen hajua. Metsä oli hiljainen lukuunottamatta kuivuneiden lehtien rapinaa ja lumen hidasta tippumista puiden oksilta maahan. Kiurutassu koetti pysyä matalana, vaikka pureva viima tuntui kaatavan hänet joka kerta, kun se osui hänen paksuun turkkiinsa. Hänen piti vain toivoa, että Sielutassulla oli ollut yhtä huono tuuri. Kiurutassu laahusti eteenpäin lumisateessa – josta oli nyt muodostunut sankka lumipyry – ja piti suutaan raolla varmistaakseen ettei mikään haju jäisi häneltä huomaamatta. Hänen punaruskea turkkinsa varmasti erottuisi vitivalkoisen lumen seasta, joka teki saalistamisesta vielä vaikeampaa.
‘Onneksi nämä lumihiutaleet vähän peittävät turkkiani’, Kiurutassu puhahti mielessään.
Sitten, pitkän odotuksen jälkeen Kiurutassu viimein aisti pienen mutta tuoreen häivähdyksen myyrän hajua. Hänen aistinsa valpastuivat hetkessä ja hän alkoi silmäilemään maastoa kiivaasti. Tämä saattaisi olla hänen viimeinen mahdollisuutensa tänään löytää saalista. Kiurutassu paikansi myyrän olevan piiloutunut lumesta muodostettuun, tiiviiseen koloon. Hän lähestyi myyrän piilopaikkaa takaapäin ja loikkasi sitten kolon päälle etukynnet esillä. Kiurutassu kouhaisi käpälällään myyrän ulos kolostaan, ennen kuin se ehti paeta lumikinokseen. Hän antoi sille nopean ja kunnioittavan tappoiskun, ja pudotti sitten sen jalkojensa juureen. Kiurutassu pyyhki veriset käpälänsä lumeen, otti saaliinsa ja lähti sitten juoksemaan kohti leiriä toivoen, että olisi siellä ennen Sielutassua.

//Sielu? Voit kirjottaa myös jostain leiritilanteesta, myöhemmästä partiosta näillä yms \

Kirjoittaja: Saaga

“Pystytkö nimeämään minulle viisi asiaa, jotka näet?” Kortetuike naukui. Sanat valuivat sisään korvistani jo ensimmäisellä kerralla, mutta pääni ei aivan käsittänyt sanoja vielä toisellakaan toistolla. Tartuin kuitenkin niihin pariin sanaa, jotka käsitin ja kuljetin katsettani leirin aukiolla. Vedin henkeä sisään.
“L-litteäkivi”, sopersin hieman änkyttäen. Vatsassani muljahti ja jouduin taas haukkaamaan terävästi happea. Rintani ei tuntunut nousevan, vaikka kuinka yritin hengittää. Sydämeni tuntui tykyttävän vain lujempaa kokoajan ja jokainen lyönti tuntui liu’uttavan minua lähemmäs räjähdystä.
“Hyvä”, Kortetuike naukui, “muuta?”
En pystynyt avaamaan suutani enää sanoakseni mitään. Mieleni tuntui kääntyvän mutkalle ja pyörivän kehää yhden kysymyksen ympärillä: “kuolenko minä?”
“Hei, Varpulaulu”, Kortetuikkeen ääni herätti minut takaisin kehooni, todellisuuteen. Minä en kuolisi. Olin kokenut tämän jo monen monta kertaa.
“Voisitko kokeilla hengittää hitaasti sisään, näin”, Kortetuike näytti mallia, pidin silmäni kollin valkeassa turkissa kunnes se alkoi tanssia silmissäni erivärisinä pilkkuina. Hengitin samaan aikaan Kortetuikkeen kanssa sisään.
“Ja ulos, juuri noin.”
Ja ulos.
Kortetuikkeen häntä hipaisi turkkiani ja kolli värähti kauemmas kuin olisi pelännyt minun menevän rikki kosketuksesta. Sen sijaan nojauduin lähemmäs. Annoin kylkiemme koskettaa kuin pyyntönä nojautua vielä lähemmäs ja saada tukea toiselta.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valehtelisin, jos väittäisin, että en säikähtänyt Varpulaulun äkillisesti alkanutta paniikkikohtausta. Kesken keskustelumme kollin hengitys oli muuttunut huohotukseksi ja huomasin hänen ihan tärisevän. Kun ystäväni avuton katse käväisi minussa ja hänen suustaan tipahtelivat vapisevat sanat: “K-Kortetuike… anteeksi.”, minä tiesin että minun oli nyt skarpattava.
Vilkaisin ympärillemme; aukiolla oli juuri nyt hiljaista eikä muita häiriötekijöitä ollut näkyvissä, joten Varpulaulu ei toivottavasti tuntisi oloaan liian ylikuormittuneeksi niistä. Kaivelin mieleni perukoilta yhden tekniikan, jonka Leimusilmä oli minulle kerran opettanut juuri tällaisia tilanteita varten.
“Varpulaulu”, minä naukaisin rauhallisesti yrittäen saada paniikissa olevan kissan huomion, “pystytkö nimeämään minulle viisi asiaa, jotka näet?” Istuin ystäväni vieressä, kuitenkaan koskematta häneen. En ollut varma, olisiko se tuntunut hänestä tässä tilanteessa ahdistavammalta, joten jätin väliimme pienen turvavälin.
Toistin pyyntöni vielä toiseen kertaan, kun Varpulaulu ei ensin joko kuullut sitä tai kyennyt reagoimaan siihen. Leimusilmän mukaan paniikissa olevaa kissaa voisi yrittää auttaa rauhoittumaan ankkuroimalla hänet jotenkin ympäristöönsä. Tekniikkaan keskeinen tekijä oli saada kissan huomio siirtymään paniikin aiheuttamista fyysisistä oireista muihin aistimuksiin, kuten näköön, kuuloon, tuntoon sekä jopa makuun. En tiennyt, auttaisiko se Varpulaulua, mutta tahdoin ainakin yrittää.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

“Kärpästassu!” kirkaisin, kun naaras heilautti sammalpallon ilmaan. Säntäsin sen perään. Sammalpallo pyöri lumessa kauemmas ja kauemmas. Hyppäsin sen perään loikkien iloisesti. Juuri, kun olin lähellä saada pallon käpäliini eteeni ilmestyi kukapas muukaan kuin Muurahaispentu. Hänellä oli sammalpalloni käpäliensä välissä.
“Liian hidas!” veljeni räkätti.
“Hei, minä leikin sillä!” ärähdin ja yritin repiä palloa kollipennun käpälistä. Hän nojautui eteenpäin ja sihisi hampaitaan näyttäen. Peräännyin säikähtäen ja katsoin toista vihaisesti.
“Ei ole reilua!” inisin polkien käpäliäni maata vasten, “Sinun pitää antaa se takaisin!”
Vilkaisin taakseni, mutta Kärpästassua ei näkynyt. Raivo kiehui sisälläni ja sai minut huitomaan häntääni vihaisena.
“Ihan sama!” huutaen juoksin pois veljen luota ja pentutarhaan. Menin minun, emon ja sisaruksieni pesän taakse ja nostin maasta hampaisiini kepin, jonka olin sijoittanut seinän vierelle. Raahasin kepin vaivanloisesti ulos ja seisotin sen lumikasaan mahdollisimman suojaisaan paikkaan kauas veljestäni. Hyppelin kauemmas siitä ja ja käännyin sitten taas kohtui keppiä. Kuvittelin sen tilalle suuren kissan. Sen karvat laskeutuivat melkein maahan asti ja häntä oli pitkä sekä elegantti. Kissan vaalean siniset silmät kääntyivät minuun, kun hän kääntyi katsomaan minua. Valkoinen turkki ei juurikaan erottunut lumesta. Kissa kääntyi hitaasti ja valmistautui ottamaan hyökkäykseni vastaan.
Painauduin maahan vaanimisasentoon, jonka isä oli meille opettanut. Hiivin pari askelta ennen kuin keikautin painoni takakäpälilleni ja ponnistin loikkaan. Nappasin kynsilläni kiinni vastustajaani.
“Hienoa työtä, Rusakkotähti”, mumisin itselleni ja yritin uudestaan. Päihitin erinäköiset ja -kokoiset vastustajat toinen toisensa jälkeen. Harjoittelisin kunnes olisin koko klaanin paras taistelija, harjoittelisin kunnes todistaisin oman arvoni kaikille minua epäileville.

Kirjoittaja: Käärmis

Kärpästassu ei halunnut jekuttaa omaa emoaan. Ei se kai mitään, päätös oli hänen. En toki voinut peittää pientä pettymystäni. Olisin luullut, että Kärpästassu, jos joku olisi suostunut mukaan höynäytys projektiini.
Saavuimme takaisin leiriin ja harjoittelumme jäi sittemmin siihen. Jäin norkoilemaan leirin aukiolle ja lähdin puhuttelemaan eri kissoja, koska oleskelu alkoi käydä tylsäksi. Kyselin turhanpäiväisiä kysymyksiä ja vaivasin muiden kissojen päitä ennen kuin minut lähetettiin oppilaiden pesälle, jotta en kuulemma olisi muiden tiellä. Kuinka mälsää…
Siellä minä sitten makasin selälläni, lähes kuollen tylsyyteen. Vilkuilin välillä Kärpästassuun, joka suki turkkiaan ja meni levolle. Olisin tahtonut pyytää häntä vielä tekemään jotain kanssani, mutta en myöskään tahtonut häiritä häntä sen enempää. Tyydyin siis vain itsekin menemään nukkumaan.

Tassuni hakkasivat maata, kun suuri petojen joukko seurasi kannoillani. Sydämeni hakkasi rintaani vasten niin kovaa, että oli ihme, ettei se loikannut sen lävitse.
Tunsin hännänpäässäni lämpimän hönkäisyn ja pakotin kehoani juoksemaan kovempaa. Nyt ei voinut pysähtyä tai olisin variksenruokaa! Minun täytyi löytää piilopaikka!
Loikkasin erään puun rungolle ja kiskaisin itseni sen alimmalle oksalle äkkiä. Käännyin katsomaan alas jääneitä petoja samalla, kun helpotus vyöri ylitseni kuin aalto. Olisin siellä turvassa, sieltä nuo pedot eivät saisi minua.
Petojen joukkion keskeltä astui esiin orava. Se katsoi minua karmivilla nappisilmillään kuin peto saalistaan. Ja niin se kai myös oli. Pian orava alkoi kasvaa kokoa ja katsoi minua verenhimoisella katseellaan. Se sai karvani pörhistymään. Voi kuinka vihasinkaan oravia!
Pörröhäntä kääntyi säksättämään jotain taaksensa muille pedoille kuin se olisi ollut niiden johtaja ja lähti sitten loikkimaan kohti puutani. Kauhu iski minuun kuin suuri kivi. En olisikaan turvassa! Jos tuo orava nousisi puuhun kanssani, olisin mennyttä!
Yritin katsella toista paikkaa, johon mennä. Kauhun vallassa oli kuitenkin hankalaa tehdä päätöksiä. En tiennyt halusinko korkealle va matalalle ja yhtäkkiä en enää tuntenutkaan metsää ympärilläni. Päätös oli kuitenkin tehtävä, joten loikkasin alas oksalta niin pitkälle kuin voimillani koskaan saatoin ja pinkaisin uudelleen juoksuun.
Kuitenkin tuntui, että mitä pidemmälle juoksin, sitä hitaammaksi kävin. Maa jytisi petojen juostessa minua kohti ja tunsin niiden lämpimän hengityksen turkillani. Tämä olisi loppuni! Kuolisin saastaisen petojoukkion kynsiin! Ja mikä pahempaa, niiden johtajana oli orava!
Yllätyksekseni en kuitenkaan tuntenut viiltävää kipua kehossani, kun pedot olisivat iskeneet viheliäät hampaansa minuun. Käänsin päätäni ja hidastin vauhtia, kun näin emon, joka seisoi petojen kanssa vastakkain. Hän oli kolme kertaa suurimpi kuin suurin kettu koko joukosta ja hänen katseensa oli silkkaa tulta.
“Emo! Tulit auttamaan minua!” huudahdin kiitollisena ja helpottuneena. En ehkä kuolisikaan tänään!
“Te ette tyttäreeni koske!” Keltahäntä huudahti ja heitti tassullaan useamman pedon kumoon. Katsoin ihmeissäni, kun hän tappeli niitä vastaan. Kuinka suuremmoista!
Ajettuaan lähes kaikki pedot pois oli pian hänellä vastassaan se kauhistuttava orava. Se katsoi emoani vihantäyteisin silmin ja säksätti äänekkäästi.
“Orava? Mitä pieni orava minulle mahtaisi!” kellertävän oranssi soturitar naukaisi itsevarmasti. Kuitenkin hänen varmuutensa valui pian ojista alas, kun orava kasvoi häntäkin suuremmaksi ja iski hampaansa suoraan emoni kurkkuun. Se lähetti veren virran kaikkialle ympärilleni. Se alkoi tulvia metsässä ja kastella turkkini. Rääkäisin kauhusta.
“Emo! Keltahäntä!” kiljaisin ja katsoin kuinka veri metsässä alkoi vain koko ajan kohota kuin tulva. Hegitykseni tiheni ja paniikki alkoi ottaa vallan. Oravan suu oli ympäröity verellä ja saatoin vannoa, että sen kasvoille levisi susimainen virne. Mikä hirviö!
“Tapoit emon! Sinä tapoit hänet!” huusin vihan ja pelon seassa. En tiennyt paetako vai taistella.
En kerennyt edes tehdä päätöstäni, kun koko kehoni hytkyi jonkun otteessa. Kohotin päätäni unenpöpperöisenä omalta pediltäni. Tarkensin katsettani edessäni seisovaan kissaan. Kiurutassu. Hän katsoi minua odottavasti ja antoi häntänsä heilua kevyesti pienellä liikkeellä sivulta sivulle.
“Kortetuike sanoi, että lähtisimme saalistuspartioon”, naaras ilmoitti. Haukottelin ja vääntäydyin istumaan sukaisten samalla villisti joka suuntaan törröttävää turkkiani hieman.
“Selvä, minä tulen”, mutisin ja annoin nätin naaraan kadota ulos pesästä. Lähdin jäseniäni venyteltyä hänen peräänsä. Aurinko oli jo melko pitkällä nousussaan. Olinpas nukkunut kauan.
Loikin äkkiä Kiurutassun, Kortetuikkeen ja Korpikasteen luokse. Se taisi olla meidän kokoonpanomme sille partiolle. Kortetuike ja Korpikaste juttelivat keskenään iloisesti. Kaksikko todella taisi pitää toistensa seurasta.
“Huomenta, Sielutassu”, mestarini naukaisi minulle ohimennen ja siirsi sitten taas keskittymisensä ruskeaan soturittareen.
“Ovatko kaikki tässä?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin olettaen, että pian mukaan lähtisi sieltä täältä vielä lisää kissoja.
“Kaikki ovat tässä, lähdetään”, Korpikaste sanoi ja otti selvästi johtajan paikan partiossa. Jättäydyin heti Kiurutassun vierelle ja hymyilin hänelle vinosti.
“Kiurutassu! Lyödäänkö vetoa kumpi saa ensiksi jotain kiinni?” kysyin häneltä ja heiluttelin häntääni innokkaasti.

//Kiuru?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Mustikkapyörteen luokse aukion laidalle. Annoin tälle pienen hymyn ja odotin josko naaras vastaisi siihen.
“Hyvää huomenta”, naukaisin kiertäen häntäni käpälieni yli.
“Huomenta”, Mustikkapyörre vastasi ujohkosti.
“Miten olet voinut sen jokiepisodin jälkeen?” kysyin varovaisesti, “Tai siis ei sinun tarvitse siitä puhua, mutta halusin vain varmastaa, että kaikki on kunnossa.”
“Joo, olen ihan kunnossa”, naaras vastasi viiksiään väristellen. Nyökkäsin hieman hymähtäen.
Kiusallisen hiljaisuuden laskeutuessa yllemme näin Syreenisumun kävelevän ohitsemme. Kiirehdin nostamaan pääni ja avaamaan suuni.
“Hei!” huudahdin ja naaras pysähtyi katsahtamaan meihin. Tuon ruskeankirjava turkki oli niin kaunis ja hänen eripari silmänsä vain kruunasivat tuon kauneuden.
“Hei”, hän vastasi pehmeällä äänellään. Huomasin hymyileväni leveästi naaraalle ja kutsuvani häntä hännälläni lähemmäs. Syreenisumu ottikin pari askelta meitä kohti.
“Haluatko liittyä seuraan?” kysyin iloisesti miltei unohtaen keskustelumme Mustikkapyörteen kanssa. Se nyt oli muutenkin vähän kaatunut omiin jalkoihinsa.
“Haluaisin kovasti, mutta minun on mentävä aamupartioon”, Syreenisumu naukui pahoittelevasti. Pudistin päätäni.
“Ei se mitään, pidä hauskaa”, sanoin ja käännähdin katsomaan Mustikkapyörrettä.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Käärmis

Leimusilmä otti Kääpäpunan tarjouksen vastaan, joka sai raidallisen kollin lähes huokaisemaan helpotuksesta. Vähiten hän halusi olla parantajalle vaivaksi juuri silloin. Hänen oli hyvä saada murehtia rauhassa, niin Kääpäpunakin oli tehnyt, kun oli hyväksynyt faktan, ettei luultavasti näkisi Armasta enää koskaan. Hänen rakas kotikisu ystävänsä mahtoi edelleen elää kaksijalkojensa seurassa ja arvostaa elämänsä rauhallisuutta. Kaipasiko hän yhtä paljon Kääpäpunaa kuin kolli häntä?
Ruskea raidallinen soturi pudisti ajatukset päästään. Se ei ollut se, mihin hänen kuului sillä hetkellä keskittyä. Hän oli tullut auttamaan Leimusilmää, eikä pohtimaan elämänsä murheita ja entisiä parhaita ystäviä, joita ei välttämättä enää ikinä kohtaisi. Tulisi kollin nyt tehdä kuten parantaja oli pyytänyt, siivoilla vähän, jotta pesä ei olisi täydessä kaaoksessa kaiken sen roskan seassa, jota sinne oli kerennyt kantautua ja kertyä.
Kääpäpuna ryhtyi tassuillaan pukkaamaan kaikenlaisia maasta löytyviä roskia ulos pesästä samalla, kun yritti olla häiritsemättä parantajan pesän potilaita. He tarvitsivat lepoa, joten kollin ei kuulunut mekkaloida ja herättää heitä.
“Vienomietteellä on varmasti hyvä Tähtiklaanissa”, kolli naukaisi Leimusilmälle. Hän ei ollut vielä täysin päässyt mukaan tähän uskonto juttuun, joka Eloklaanissa oli meneillään, mutta alkoi vähitellen päästä jyvälle ja ehkä itsekin olla osana uskossa.
“Minäkin pidin Vienomietteestä kovasti, hän oli loistoseuraa ja häntä oli mukavaa auttaa”, Kääpäpuna naukaisi vielä. Hän ei ollut täysin varma halusiko Leimusilmä puhua Vienomietteestä – tai mistään muustakaan – mutta yritti silti saada aikaan keskustelun, jotta heidän yllään ei leijuisi epämukava hiljaisuus vain koko aikaa.
“Voin autella sinua useamminkin, jos sinulle tulee kiireistä. Ei minusta klaanissa oikein muutakaan hyötyä ole”, hän totesi katsomatta mustavalkoista parantajaa. Hän pelkäsi tämän reaktiota ja suhtautumista jostain syystä. Kolli ei tahtonut vihaa niskaansa. Ehkä olisi ollutkin parempi vain olla hiljaa…

//Leimu?

Kirjoittaja: Koivu

Kermanvaalea soturi oli päättänyt viedä oppilaansa metsälle harjoittelemaan saalistusta jo kolmantena päivänä peräkkäin. Sää oli leuto, ja Varjoliekki huomasi palelevansa tavallista vähemmän tänään. Se sai hänet haaveilemaan hiirenkorvasta ja auringon lämmöstä. Niitä tulisi kuitenkin odottaa vielä ainakin kuu. Nyt kollin piti tyytyä nauttimaan vain siitä, ettei hänen turkilleen putoillut lumihiutaleita.
Kaikesta huolimatta Varjoliekin tunteet olivat tänään hyvin ristiriitaiset. Kolli oli ollut viimeaikoina kovin helpottunut ja onnellinen siitä, että Eloklaani oli päihittänyt nuo kauheat tartuntataudit, ja että Ropinaroihu oli taas terve ja täysissä voimissaan. Hänellä oli kuitenkin tavattoman paljon paineita oppilaansa kouluttamisesta. Tiedosti hän senkin, että teki parhaansa. Välillä vain tuntui, ettei sekään riittänyt. Helletassu osasi toisinaan olla hyvin hankala ja kieltäytyi kaikesta ”tylsästä”. Useimmiten Varjoliekki sai oppilaansa lopulta tottelemaan, mutta soturi koki harjoitustuokiot erittäin uuvuttaviksi. Välillä hän kuitenkin pohti, vaatiko hän itseltään liikoja. Olihan heillä vielä useampi kuu aikaa harjoitella ja varmistaa, että tuo uhoava nuori kolli oppisi kaikki vaadittavat soturin taidot.
Helletassu oppikin taistelutaidot erittäin nopeasti, mutta samaa ei voinut sanoa tämän saalistustaidoista. Varjoliekki poti syyllisyyttä siitä, miten heikosti hänen oppilaansa pärjäsi aina metsästyspartioissa. Hän koki toisinaan olevansa aivan surkea mestari, kun ei tuntunut mitenkään saavan Helletassua oppimaan uusia saalistustaitoja.
Varjoliekki yritti kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että oli edelleen lehtikato. Tuoresaaliin metsästäminen oli haastavaa jopa soturille itselleen aina tähän vuodenaikaan.
”Miksi me emme voi ottaa taisteluharjoituksia tänään?” Helletassu nurisi hänen takanaan, palauttaen Varjoliekin omista ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.
”Jotta kehityksesi pysyisi mahdollisimman tasaisena eri taidoissa”, vastasi Varjoliekki katse menosuunnassa. He olivat vain hetki sitten poistuneet leiristä, eikä soturi oikeastaan ollut ajatellut yhtään, mihin he oikein olivat menossa. Hän kuuli oppilaan huokaisevan syvään.
”Mutta tiedätkö mitä? Tänään on sinun vuorosi päättää, missä metsästämme”, Varjoliekki maukui vilkaisten oppilastaan.
Ensin Helletassu ei näyttänyt innostuvan, mutta naukaisi lopulta hiukan pirteämmin:
”Haluan mennä… koivumetsään! En muista, milloin olisimme harjoitelleet siellä.”
”Koivumetsään siis.” Varjoliekki nyökytteli.
”Johdattaisitko sinä minut sinne?” Varjoliekki keksi kysyä oppilaalta toivoen, että saisi tätä motivoitua.
Helletassun pää nousi pystyyn. Nuori kolli kipitti Varjoliekin vierelle.
”Onko tämä joku koe?” ruskeavalkoinen kolli uteli.
”Kyllä vain. Testaan, miten hyvin suunnistat reviirillä”, Varjoleikki vahvisti.
”Okei! No, siinä tapauksessa mennään ensin tähän suuntaan… eipäs, kun tänne!”
Helletassu lähti loikkimaan ensin kiemurrellen puiden lomassa. Varjoliekki kipitti kollin perässä viikset väristen. Lopulta oppilas näytti löytävän lumikinosten seassa erottuvan polun, jonka suunta oli ihan oikea.
Välillä Helletassu vilkuili taakseen kuin arvioidakseen Varjoliekin reaktiota. Soturin kasvot olivat kuitenkin aina yhtä vakavat, joten niistä tuskin sai paljoa irti.
”Hyvä reitti”, Varjoliekki totesi, sillä oppilas vaikutti odottavan palautetta jo kesken matkan.
Nuoren kollin häntä nousi pystyyn, mikä hymyilytti Varjoliekkiä.

//Helle?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä ei tiennyt, kauanko oli ollut uppoutuneena omiin ajatuksiinsa, kun kuuli jonkun tulevan pesän suuaukolle. Tänä aamuna hän oli herännyt aikaisin aikomuksenaan siistiä hävettävän huonoon kuntoon ajautunutta pesäänsä, mutta äkillinen uupumuksen aalto olikin lamaannuttanut hänet lähes koko aamupäivän ajaksi eikä hän ollut saanut aikaiseksi tehtyä juuri mitään.
Nyt hän huomasi tuijottavansa ruskearaidallista kissan hahmoa, joka äänestä päätellen oli Kääpäpuna. Nuori kolli tuntui alkuun vähän välttelevän katsomasta häntä silmiin, ja Leimusilmä oivalsi, että klaanitovereista oli saattanut alkaa tuntua vaikealta lähestyä häntä nyt, kun hän oli ollut eristäytyneenä omiin oloihinsa suremaan Vienomietettä. Sellainen ei voisi jatkua kovin pitkään, hän tiesi sen itsekin, mutta pahaan oloon oli kovin helppo jäädä olemaan.
Kääpäpuna oli tullut kysymään, olisiko Leimusilmä tahtonut apua parantajan pesällä. Leimusilmä räpäytti kiitollisena sumeita silmiään, kun kolli naukui vielä osanottonsa Vienomietteen puolesta. Parantajakollin olisi tehnyt mieli lähettää nuori soturi kohteliaasti matkoihinsa ja palata tuijottamaan seinää tyhjin silmin, mutta hän pakotti itsensä terästäytymään. Hänellä oli oikeus suruunsa, mutta se ei toisi Vienomietettä takaisin, eikä ainakaan auttaisi klaania. Hän voisi vaatia vastauksia Tähtiklaanilta seuraavana puolikuuna ja yrittää selvittää, oliko näillä ollut jokin painava syy viedä hänen oppilaansa, mutta nyt oli keskityttävä tähän hetkeen.
“Pesäni on päässyt aika kamalaan kuntoon”, Leimusilmä säikähti vähän itsekin oman äänensä käheyttä. Sen siitä kai sai kun vietti liikaa aikaa omassa seurassaan puhumatta sanaakaan kenellekään. “Minun pitäisi myös käydä yrttivarasto läpi ja katsoa, mikä tilanne siellä on, mutta en pysty repeämään useaan paikkaan yhtä aikaa. Jos viitsisit lakaista tätä sotkua pois lattialta ja vaihtaa sairasaukiolle peteihin tuoreempia sammalia, se olisi jo iso apu.” Puhuessaan hän viittoili hännällään ympärilleen; pesän lattioilla lojui karvatuppoja, lehti- ja sammalsilppua ja kiireessä maahan tippuneita yrttejä.

//Kääpä?

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna tassutti varovasti parantajan pesälle. Nyt hän ei voinut odottaa enää kohtaavansa nättiä ja mukavaa Vienomietettä samalla, kun tuli vierailulle. Parantajaoppilas oli kuollut vain vähän aikaa sitten ja nyt Leimusilmällä oli taas tassut täynnä tekemistä. Siksipä ruskea soturi oli päättänyt tulla taas avustamaan, jos parantaja vain apua tahtoi. Oli varmasti rankkaa menettää oma oppilaansa yhtäkkisesti niin nuorena. Vienomietteellä oli ollut vielä koko elämä edessään. Nyt hän oli poistunut kuolleiden keskuuteen.
“Leimusilmä? Anteeksi, kun häiritsen, mutta tahtoisitko kenties apua?” Kääpäpuna kysyi katse matalana, kun astui sisään pesään. Hitaasti hän kohotti katsettaan parantajaa kohti ja toivoi, ettei ollut tullut huonoon aikaan. Hän saattoi olla esimerkiksi murehtimassa oppilaansa kuolemasta tai vaikka näkemässä näkyjä klaanin tulevaisuudesta ja ehkä uudesta parantajaoppilaastakin. Toki Kääpäpuna ei näitä asioita tuntenut kovin hyvin.
“Osanottoni Vienomietteen puolesta. Hän oli hyvä kissa”, ruskea soturi jatkoi vielä hiljaa ja alkoi jo katua sitä, että oli parantajan pesälle saapunutkaan. Hänen pitäisi antaa Leimusilmän olla ja keskittyä omiin asioihinsa. Parantaja ei varmastikaan ollut juttutuulella tai halunnut ketään pörräämään ympärillään sen jälkeen, kun oli juuri menettänyt oman oppilaansa.

//Leimu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä oli käynyt läpi samaa vesiminttukasaa koko aamupäivän. Repaleisia lehtiä ja kasvin piikikkäitä varren pätkiä oli takertunut parantajakollin mustavalkoiseen turkkiin, jota hän ei ollut saanut aikaiseksi siistittyä kunnolla aikoihin. Se oli tuntunut kovin vähäpätöiseltä asialta kaiken viime aikoina tapahtuneen keskellä.
Vienomietteen peti oli yhä sillä paikalla, missä sen kuuluikin Leimusilmän mielestä olla. Naaraan haju oli pikkuhiljaa alkanut haipua pois, eikä hän ollut halunnut kajota oppilaansa nukkumapaikkaan, jotta viimeinen konkreettinen asia tästä ei katoaisi kokonaan.
Klaanitoverit olivat suhtautuneet ymmärtäväisesti parantajansa suruaikaan; valvojaisten jälkeen hän oli saanut olla melko rauhassa parin päivän ajan. Elämä ei ollut kuitenkaan pysähtynyt yhden päättymiseen, ja sama päti hänen työhönsä. Kissat sairastuivat yhä ja saivat piikkejä toinen toistaan oudompiin paikkoihin, aivan niin kuin ennen, mutta tällä kertaa hän joutui hoitamaan niitä yksinään.
Öisin häntä valvotti ajatus siitä, mitä hän olisi voinut tehdä paremmin estääkseen tapahtuneen tragedian. Miten hän olisi voinut estää Vienomietteen sairautta pääsemästä niin pitkälle. Joka kerta hän kuitenkin päätyi samaan lopputulemaan: se ei ollut koskaan ollut hänen parannettavissaan. Tähtiklaani oli syystä tai toisesta halunnut viedä hänen oppilaansa, eikä hän kyennyt ymmärtämään, miksi esi-isät olivat riistäneet niin nuoren elämän, joka oli vasta ollut löytämässä tarkoituksensa.
Leimusilmä tunsi polkuanturassaan nipistyksen. Hän sihahti ja kohotti käpäläänsä tutkiakseen kipeää kohtaa. Vesimintun piikikäs varsi oli jäänyt kiinni hänen varpaidensa väliin. Itsekseen murahtaen hän nykäisi sen irti hampaillaan ja sylkäisi varren kauemmaksi. Samalla hänen katseensa sattui osumaan Vienomietteen tyhjään vuoteeseen.
Jossain syvällä hänen sisimmässään oli kasvanut pelottava onttouden tunne. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt käsitellä koko asiaa. Hän oli se, jolle kissat tulivat puhumaan omista huolista ja murheistaan. Ei ollut olemassa parantajaa parantajalle.
Leimusilmä nousi hitaasti ylös ja löntysti pesän poikki suuaukolle. Ulkoa tulviva valo kirveli hänen silmiään niin, että hän ei pystynyt pitämään niitä auki, mutta hän kuuli klaanitoveriensa iloisen puheensorinan kantautuvan aukiolta.
Heidän vuokseen hänen olisi pidettävä päänsä pinnalla. Sitä Vienomietekin olisi halunnut. Niin hän ainakin halusi uskoa.

Kirjoittaja: Saaga

//TW paniikkikohtaus

Kortetuikkeen vastaus hiipui korvissani kamalan kimeän tinnituksen alle. Päässäni pyöri ja vatsassanikin muljahti kammottavasti. Tiesin mitä oli tulossa jo ennen kuin kurkkuani alkoi kuristamaan. Keskityin hengittämiseen hetken ja vakuutin itselleni, että kaikki sujuisi hyvin. Sydämeni alkoi kiristää tahtiaan, vaikka kuinka yritin sille viestittää kaiken olevan hyvin.
“Mitä luulet, mahtaakohan pentutarhalle tulla hiirenkorvaksi lisää pentuja?” Kortetuike naukui hieman epäröiden. “Eloklaanissa on monia pareja, mutta en tiedä, onko kenellekään suunnitelmissa hankkia perheenlisäystä näin ankaran lehtikadon jälkeen.”
Näpäyttelin hännänpäätäni edes takaisin ja koitin hillitä tassujeni tärinän ja koota itseni vastaamaan. Avasin suuni, mutta päädyin henkäisemään nopeasti ulos ja sisään.
“T-toivon niin”, änkytin enkä enää voinut estää huohotuksiani. Minun oli pakko haukkoa happea. Keuhkoni suorastaan tuntuivat puhkeavan ja palavan. Sydämeni kova hakkaus tuntui polkuanturoissani ja nenän päässäni. Outo kihelmöinti lähti leviämään pitkin tassujani ja tuntui kuin maa olisi iskenyt kovia sähköiskuja sisälle minuun pitkin luitani. Haukoin edelleen happea vilkaisten avuttomana Kortetuikkeeseen. Monen pitkän kuun kärsimys purkautui tälläisenä paniikin sekaisena myrskynä sisälläni. Oli kuin se olisi pyrkinyt minusta pihalle tekemään tuhojaan kaikkialle muuallekin kuin vain minun mieleeni.
“K-kortetuike… Anteeksi”, kakistin kurkustani, vaikkei ääni tuntunut liikkuvan eteenpäin kurkussani. Oli kuin sekin olisi halunnut minulle pahaa ja haluaisi räjähtää ja aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa jo rikkinäiselle pienelle kissalle.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Loikin ulos oppilaiden pesästä Kallahämyn luokse. Olimme sopineet ennen nukkumaanmenoa harjoitukset varhaiselle aamulle. En tiennyt tarkalleen miksi meidän piti olla liikkeellä näin aikaiseen, mutten valittanutkaan. Kallahämy totesi meidän lähtevän seuraavaksi metsään kiipeilyharjoituksiin. En vastannut mitään. Päässäni surisi ja kuhisi kuin muurahaispesässä, joka oli ampiaispesän sisällä. Kuljin kuin aave konsanaan pitämättä lainkaan ääntä ja kiinnittämättä huomiota yhtään mihinkään.
“Selvä sitten. Lähde vain kapuamaan, olemmehan tehneet tätä aiemminkin. Tavoitteenasi voisi olla latvaan kiipeäminen, mutta koeta nyt päästä ensiksi alimmalle oksalle. Annan sinulle samalla ohjeita.”
Ohjeiden jälkeen nostin päätäni katsoakseni korkeahkoa puuta. Paljastin kynteni ja loikkasin kiinni puunrunkoon. Liikuin ensimmäiselle oksalle varovaisesti ja kampesin itseni sen päälle. Vilkaisin Kallahämyyn, jonka hailakan vihreä katse pysyi tyynesti minussa. Ohjeita ei seurannut, joten päätin yrittää kavuta seuraavalle oksalle. Ponnistin ja valmistauduin hyppäämään. Levitin etukäpäläni niin kauas eteeni kuin vain sain ja tartuin kynsilläni kiinni. Koitin vetää itseäni ylös ja kavuta seuraavan oksan päälle, mutta kolautin otsani kovaa juuri siihen pahaiseen oksaan. Vinkaisin ja koitin pidellä edelleen kiinni, mutta hitaasti ja tuskallisesti kynteni liukuivat alas vain liukumistaan kunnes lähdin dramaattisen ulahduksen saattelemana putoamaan alas. Tupsahdin tassut edellä lumikinokseen, joka onnekseni pehmensi laskeutumistani, sillä en satuttanut itseäni laisinkaan. Yritin kahlata pois lumikinoksesta, mutta tassuni olivat syvällä ja minulla kesti vaikka kuinka kauan päästä pois.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Ei muuta?” Varpulaulun katse varoi jäämästä kohdalleni liian pitkäksi aikaa. En ollut tyyppiä, jota katsekontakti ujostutti, mutta juuri nyt minustakin tuntui helpommalta seurata silmilläni ohi kulkevia klaanitovereita kuin se olisi ollut jotenkin erityisen kiinnostavaa. Turkissani kihisi kummallisesti kollin seurassa, ja yritin parhaani leikkiä kuin mikään ei olisi ollut hassusti.
Nuolaisin rintaani hieman hämilläni pari kertaa, ennen kuin vastasin mietteliääseen sävyyn: “No, Sielutassun koulutus on tietysti pitänyt minut myös kiireisenä. Hän alkaa olla valmis loppuarviointiaan varten. On ollut hienoa seurata hänen kehitystään. Eloklaani saa olla hänestä ylpeä.” Hymyilin itsekseni katsellessani oppilaiden pesän suuntaan, jonne Sielutassu oli marssinut kehotettuani häntä lepäämään ennen harjoituksia. Naaras osasi olla oikea kuumapää sille tuulelle sattuessaan, mutta hänen sydämensä oli paikallaan.
Harjoituksista mieleeni tuli Korpikaste. Pelkkä naaraan ajatteleminen sai vatsani heittämään volttia, ja jostain syystä Varpulaulun seurassa se tunne muuttui entistä hankalammaksi. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että he olivat pentuetovereita ja pelkäsin kollin voivan lukea ajatukseni. Olisin halunnut voida puhua ihastuksestani Korpikasteeseen Varpulaululle, mutta jokin näkymätön voima tuntui pidättelevän minua. Joten niinpä minun oli työnnettävä naaras pois mielestäni ja yritettävä keskittyä johonkin ihan muuhun.
“Mitä luulet, mahtaakohan pentutarhalle tulla hiirenkorvaksi lisää pentuja?” Puheenaiheeni oli valinnut itse itsensä, kun katseeni oli sattumalta osunut pentutarhalta juuri aukiolle tupsahtaneisiin Kujekullan pentuihin. “Eloklaanissa on monia pareja, mutta en tiedä, onko kenellekään suunnitelmissa hankkia perheenlisäystä näin ankaran lehtikadon jälkeen.”
Klaanissa oli tällä hetkellä yhdeksän oppilasta, pian kymmenen, kun Kehräpentu tulisi kuuden kuun ikään. Nuoria kissoja oli paljon, eikä Eloklaanin tulevaisuus ainakaan sen puolesta ollut vaakalaudalla. Uudet pennut olivat kuitenkin aina tervetullut lisä klaanille.

//Varpu?

Kirjoittaja: Auroora

Kallahämy tunsi jonkin tasoista ylpeyttä tästä Eloklaanin hänelle suomasta vastuusta Kärpästassun mestarina, mutta hän ei voinut sanoa aidosti välittävänsä roolistaan. Tietysti soturi oli tyytyväinen siihen, että hänelle luotettiin tällainen tehtävä, joka vaati taitoa ja kokemusta, siitä huolimatta, ettei Kallahämy ollut eloklaanilaisten riveihin syntynyt. Naarasta ei vain voinut vähempää kiinnostaa jonkun avuttoman keskenkasvuisen soturiksi kouliminen. Sitä Kallahämy ei kuitenkaan Kärpästassulle tai kellekään muullekaan näyttänyt. Oli parempi vaikuttaa siltä, että suhtautui tähän pestiin sopivan tasoisella vakavuudella. Paljoa arvostusta ei nuriseva tai välinpitämätön soturi voinut muilta odottaa.
Niin Kallahämy oli jälleen herännyt ani varhain kiikuttaakseen oppilaansa harjoittelemaan. Sentään hänen oppilaansa ei ollut hermoille käyvää sorttia: Kärpästassu oli hiljainen eikä niskuroinut. Kallahämy oli kuullut joidenkin oppilaiden aiheuttavan mestareilleen harmaita karvoja kapinallisuudellaan. Kenties hänellä oli syytä kokea olevansa onnekas.
Soturi istui pimeällä aukiolla oppilastaan odotellen. Ilma oli kylmä, ja näinä aikoina se oli aina kylmä. Se oli yksi harvoista eroavaisuuksista kaksijalkalaan, joista Kallahämy ei niinkään pitänyt. Kaksijalkalassakin oli joskus koleaa, mutta hirviöt ja muut kaksijalkojen oikut pitivät kadut suhteellisen lämpiminä. Täällä lehtikadon kylmyyttä vastaan taisteltiin nukkumalla turkki turkkia vasten, mikä introvertille Kallahämylle tuntui vaikealta. Ei hän tuntenut näitä kissoja tarpeeksi voidakseen rentoutua heidän kehojaan vasten. Kaksijalkalaan hän ei silti lehtikadonkaan aikaan ikävöinyt: täällä oli raikas, virkistävä ilma, ja aamuun herätti katuvalojen sijaan nouseva aurinko. Nyt se alkoi jo haalentaa taivaan tumman sinisiä sävyjä.
Kärpästassu tepasteli pian ulos oppilaiden pesästä ja haukotuksen saattelemana seisahtui Kallahämyn eteen. Hänen suuret silmänsä utelivat päivän suunnitelmia.
”Ajattelin, että tänään voisimme harjoitella kiipeilyä”, Kallahämy virkkoi. ”Kiipeileminen on juoksemisen ja uimisen rinnalla tärkeä liikkumisen muoto. Tarvitset sitä metsästämisessä ja kenties jonain päivänä taistelussakin.”
Kallahämy ei itse ollut kummoinenkaan kiipeilijä, mutta kyllä hän tiesi, miltä sujuva kapuaminen näytti. Hyvät kiipeilijät olivat taistellessa tai saalistaessa aina etulyöntiasemassa, sillä taidollaan he saivat käytettäväkseen paljon runsaamman liikkumisalueen. Siksi Kärpästassunkin oli hyvä sitä opetella.
”Eiköhän lähdetä, etsitään sinulle sopiva puu.”
Hännän heilautuksella Kallahämy kehotti oppilaansa mukaansa, ja sitten mustaturkkinen kaksikko pujahti ulos leiristä. Valkeat nietokset näyttivät sinisiltä tähän aikaan päivästä. Kaksijalkalassa lumi oli aina ollut harmaanruskeaa – valkoisena se oli pysynyt vain pienen hetken heti satamisensa jälkeen. Kallahämy nautti tästä viehättävästä ympäristöstä enemmän: metsä oli niin kovin värikäs.
Pian Kallahämy äkkäsi sopivan näköisen puun polun reunalla. Sen oksat olivat tarpeeksi alhaalla, ja se seisoi yksinään lumen keskellä, joten näköhaittoja ei ollut. Hän oli tullut ajatelleeksi liukkautta, mutta hetkeen ei lämpötila ollut noussut sitä vertaa, että lumi olisi saattanut sulaa vedeksi ja sitten jäätyä. Hän raapaisi kuin testiksi puun kaarnaa, jonka pinta oli kuurasta vaalentunut.
Kiipeilyä he olivat toki jonkin verran harjoitelleet aiemminkin, vaikka Kallahämy ei ollut taidolle varsinaisia harjoituksia omistanut. Kärpästassu saisi siis lähteä suorittamaan ilman demonstraatiota.
”Selvä sitten. Lähde vain kapuamaan, olemmehan tehneet tätä aiemminkin. Tavoitteenasi voisi olla latvaan kiipeäminen, mutta koeta nyt päästä ensiksi alimmalle oksalle. Annan sinulle samalla ohjeita.”

//Kärpänen?

Kirjoittaja: Untuva

Hienoa työtä? Kuulinko edes oikein mitä kolli sanoi? Tuon äänensävystä tai eleistä ei ottanut mitään selkoa, mitä toinen tarkoitti. Pöllämystyneenä en kyennyt vastaamaan mitään. Miten olisi edes pitänyt vastata? Ja seuraavaksi Sädesäihke vielä kysyi, haluaisinko tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Ellen tulkinnut aivan väärin, olin aistivinani jo parempaa vastaanottoa. Ei painokkaiden tunteiden aiheuttamaa turhautumista äänessä. Olin kahden vaiheilla. Aivan kuin häpeä olisi korventanut korvannipukoitani edelleen. Pidin hetken tauon uppoutuen ajatuksiini. Nyt minun täytyi saada miettiä tämä läpi. Jos tekisimme Sädesäihkeen kanssa näennäisesti yhteistyötä, unohtaisivatkohan Syreenisumu ja Unikkohämy aikaisemmat tapahtumat? Sitä voisi ainakin kokeilla. En keksinyt parempaakaan ideaa, millä asiat eivät etenisi kaikkien muiden korville. Oli parasta siis ainakin yrittää. Mutta anteeksi en Sädesäihkeelle vielä antaisi!
“Selvä sitten”, naukaisin naama peruslukemilla. Kaivoin lumeen kuopan, jonne hautasin oravan. Tulisin hakemaan sen partion päätteeksi mukaan. Vilkaisin seuraavaksi kollia.
“Pitäisikö yrittää syvemmältä metsästä?” kysyin täysin neutraalisti, vaikka pieni ärtymyksen kipinä vielä roihusi sisälläni. Sädesäihkeen ei vain pitäisi huomata sitä ja kaikki menisi hyvin.

// Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Katsoin, kun Solatassu tassutti ulos oppilaiden pesästä. Mahtava tilaisuus! Loikkasin käpälilleni ja seurasin tätä innokkaasti. Naaras vilkaisi minuun ja haukotteli.
“Hei, olen Rusakkopentu! Kuka sinä olet?” kysyin äänekkäästi raakkuen.
“Solatassu”, naaras esitteli itsensä hymyillen.
“Hei! Sinäkin olet oppilas! On niin siistiä tavatta oppilaita!” huudahdin, “Sinun on täytynyt kuulla, kun minä ja Kärpästassu koitimme karata! Olimme niin kovin rohkeita, mutta me jäimme kiinni…”
“Niinpä, joo”, Solatassu naukui ja heilautti häntäänsä, “Minun täytyy mennä kysymään Nopsaliekiltä tehtävää.”
“Onko Nopsaliekki sinun mestarisi?” kysyin silmät suurina.
“Kyllä”, naaras vastasi ja käänsi hieman päätään, “Hei sitten.”
“Ei, odota. Minä voin tulla mukaan!” kiljaisin ja seurasin oppilasta loikkien tuon pitkien suurten tassujen tahdissa. Solatassu ei väittänyt vastaan, joten häntä ei varmastikaan haitannut, ajattelin.
“Solatassu, mene hoitamaan klaaninvanhimmille uudet makuualuset. Uskoisin sinun pärjäävän niiden kanssa yksin. Voit kuitenkin kysyä jota kuta toista oppilasta avuksesi, mikäli haluat”, Nopsaliekki käski Solatassua ja vilkaisi sitten minuun.
“Tai voihan Rusakkopentu auttaa sinua, jos tahtoo”, kolli sanoi hieman epäröiden.
“Ei kiitos! Minä katselen mieluummin vierestä”, ilmoitin sangen kuuluvasti – sekä uhmakkaasti. Nopsaliekki ei alkanut väittää vastaan vaan nyökkäsi vain. Hän lähetti Solatassun hakemaan uusia sammalia parantajan pesältä, joten seurasin naarasoppilasta innoissani. En ollut ollut parantajan pesällä sen jälkeen, kun haavani oli paikattu, mutta paikka kiehtoi minua kovasti. Kaikkien niiden yrttien hajut! Voisikohan jollain niistä myrkyttää veljeni? pohdin naurahtaen ääneen.
“No?” Solatassu kysyi vilkaisten minuun hieman yllättyneenä. Pudistin päätäni.
“Ei mitään! Jatka toki”, sanoin ja tassutin kohti parantajien pesän pesäosuutta, jonka puolella myös herkullinen yrttivarasto sijaitsi. Yhtäkkiä Leimusilmä pamahti eteeni.
“Mitäs Rusakkopentu oikein tekee täällä?” kolli naukui katsellen ympärilleen. Havaitessaan vain Solatassun hän käänsi minut ympäri sijoillani ja hoputti takaisin sairasaukion päätyyn.
“Sinulla ei ole asiaa tänne, jos et tarvitse parantajaa. Näytät olevan loistavassa kunnossa, eikun jatkmaan leikkejä”, hän naukui matkalla.
“Ei! Minä olen Solatassun kanssa”, sanoin ja pyristelin pois Leimusilmän hännän alta. Katsoin kollia uhmakkaasti ja sitten Solatassua. Hänellä oli jo kannossaan melkoinen kasa sammalia.
“Eiköhän Solatassu pärjää”, Leimusilmä sanoi ja teki tietä oppilaalle, joka matkasi yhä klaaninvanhimpien pesälle asti.
“Ihan sama!” tuhisin vihaisesti ja loikin oppilaan perään vilkaisematta enää taakseni.
Klaaninvanhimpien pesä oli hämärä kuten pentutarha, mutta hieman pienempi. Makuusijat oli jo kaavittu omista kuopistaan ja Solatassu ryhtyi mukisematta tekemään kissoille uusia. Muut klaaninvanhimmat olivat jossain, mutta Viherkatse istuskeli pesän seinän vieressä tarkkailen meitä.
“Tulitteko laittamaan makuualusiamme?” naaras kysyi ja katsoi hassusti ohitseni.
“Joo! Tai siis Solatassu tuli”, ilmoitin ja katsoin Viherkatsetta silmiin. Tuolla oli hassun sumeat vihreät silmät.
“Solatassu… niinpä ja sinä olet?” vanhus kysyi lempeästi.
“Rusakkopentu”, kerroin ylpeästi.
“Kujekullan pentueesta eikö?”
Nyökytin ja katsoin sitten pois. Viherkatse jäi vain tuijottamaan eteensä.
“Viherkatse on sokea. Sinun täytyy puhua hänelle, sillä hän ei nää, jos nyökkäät”, pesään sisään tallustanut Mesi kertoi. Mesi oli ollut ennen Mesitähti ja klaanin päällikkö, mutta nyt hän lojui täällä muiden vanhusten kanssa. Se oli varmasti surkeaa!
“Aijaa. Olen Kujekullan pentu”, sanoin ja käännyin takaisin kohti Viherkatsetta.
“Niinpä niin”, Viherkatse totesi ja hymyili. Katsoin hänen silmiään kummastuneena. Ne olivat kai sumeat, koska niillä ei nähnyt! kekkasin.
“On varmaan kurjaa olla sokea”, nau’uin äänekkäästi juurikaan myötätuntoa osoittamatta. En harrastanut lempeitä tunteita.
“No, siihen tottuu. Kertoisiko Mesi sinulle jonkun tarinan?” naaras kysyi ystävälliseen sävyyn.
“En minä halua kuulla tarinaa! Haluan mennä ulos”, päätin ja lähdin takaisin leirin puolelle. Solatassu sai jäädä hoitamaan typeriä hommiaan. Olipa oppilailla kurjaa! Ehkä voisin hypätä oppilasajan yli ja ryhtyä suoraan soturiksi. Minusta olisi kyllä siihen!