Eloklaanin tarinat

Kärpässointu ehdotti, että olisimme palanneet leiriin, mutta oikeastaan se vain tuntuisi vaikeuttavan välejämme. En toki tiennyt, miten se naaraan mielessä toimi, mutta minusta toisilta pakeneminen ja eristäytyminen tuntuisi juurikin enemmän siltä, että ystävyytemme loppuisi siihen. Niin en ainakaan antaisi tapahtua! Kärpässielu oli minun ystväni, halusi hän sitä tai ei! Hän sai yrittää tappaa minut niin monta kertaa kuin koskaan halusi, mutta minä en antaisi hänen karata minulta!
“Nääh, meillä on vielä paljon tehtävää! Halusin näyttää sinulle yhden kivan kukkakedon juuri metsän ja nummen rajalla. Tule!” naukaisin tahtomatta enää näyttää minkäänlaista kauhua ja pelkoa siitä, mitä Kärpässointu oli tehnyt. Hän oli – ainakin toivottavasti – vain yrittänyt jekkuilla kanssani.
“Oletko varma?” mustaturkkinen naaras kysyi vielä epävarmana, mutta kun käänsin päättäväisen katseeni häneen hän taisi tajuta, että en pelleillyt tällä kertaa. Olin nähnyt kukkakedon aiemmin ollessani saalistamassa. Se oli erään matalaoksaisen kuusen oksien suojassa. Oksat levisivät vieläpä leveälle, joka antoi tilaa muutamalle kissalle istua siellä.
“Tule nyt vain. Ellet yritä toistamiseen tappaa minua, minulla ei ole syytä jättää pientä retkeämme tähän. Vai etkö sinä halua? Jos asia on siitä kiinni, voimme myös palata leiriin”, naukaisin ystävälleni.

//Kärpässieni

Luimistin korviani ystäväni sanoille. Hänen äänensävynsä oli pelonsekainen. En ollut koskaan ennen kuullut Sielukaihoa tuollaisena.
Jäin seisomaan veteen vatsakarvat virrassa asti. Miksi olin tehnyt noin? En ihan oikeasti ollut tajunnut, ettei ystäväni saisi happea! Olisin voinut tappaa ainoan kissan, joka oikeasti piti minusta. Enkä ollut edes varma pitikö hän minusta enää.
“Tule nyt Tähtiklaanin tähden pois sieltä vedestä. Vilustut vielä”, soturitar päivitteli silmiään pyöritellen. Hän säteili niin selviä stressisignaaleja, että jopa minä sain niistä kiinni. Tunsin pakottavaa tarvetta pahoitella uudestaan, mutta en osannut avata suutani.
Laahustin pois vedestä Sielukaihon kuopimat hiekat naamallani. En uskaltanut ottaa niitä pois. En uskaltanut tehdä enää yhtään mitään! Nuolaisin rintaani ja tassuani ja pyyhin sitten hiekkaa pois silmäni alta. Pudistin tassullani hiekat takaisin maahan ja jatkoin taas kunnes naamani oli puhdas. Ikävystyttävä hiljaisuus välillämme oli pakko rikkoa jotenkin.
“H-haluatko palata leiriin?” kysyin varovasti. Minusta tuntui kuin koko turkkini olisi ollut tulessa! Sitä kihelmöi ja poltti, kun häpeä levisi vereni mukana ympäriinsä.

//Sielu?

”Hei Pohjaharha”, kuului tuttu naukaisu olkani takaa. Käännyin ympäri ja tunnistin Hiilihampaan ystävällisen katseen välittömästi. Kuten aina, kasvoni pysyivät ilmeettöminä kohdatessani entisen mestarini sinisen katseen. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi.
”Hei, Hiilihammas”, nau’uin räpytellen meripihkaisia silmiäni. Hiilihammas katsoi minua kysyvästi orava suussaan, tiesin hänen pyytävän lupaa istuutua viereeni. Tietysti annoin luvan, joten tabbykuvioinen soturi istahti vierelleni ja laski oravansa maahan. Emme olleet jutelleet aikoihin, ja kaiketi Hiilihammas oli nyt isäni kuoleman jälkeen ajatellut, että tulisi käymään juttusillani. Minusta tuntui hyvältä, että minusta välitettiin, mutta samalla tunsin oloni hieman vaikeaksi. En kaivannut sääliä. Neljäsosakuussa olin hyväksynyt isäni kohtalon. Hän oli kuollut ja matkannut esi-isiemme joukkoon. Asia oli sillä selvä, eikä sitä voisi enää muuttaa.
”Miten sinä olet voinut?” Hiilihammas kysyi ja räpytteli vilpittömän kiinnostuneena silmiään. Kohautin lapojani.
”Tällä hetkellä ihan hyvin. Väärävarjon kuolema vetää edelleen tasaisin väliajoin mieleni matalaksi, mutta tiedän, että hän on esi-isiemme luona ja voi hyvin. Tapaan hänet sitten, kun matkaan itse Tähtiklaaniin”, kerroin rauhallisella äänellä, suostumatta näyttämään edes parhaalle ystävälleni ainuttakaan sisälläni pauhaavista tunteistani. Saatoin puhua niistä, mutta toisen kissan edessä en ollut valmis itkemään. Hiilihammas katsoi minua ja nyökkäili.
”Otan osaa, Pohjaharha. Olen todella pahoillani”, Hiilihammas naukui päätään pudistellen. Sipaisin hännälläni kollin selkää ja pudistelin päätäni.
”Ei se mitään, kyllä minä pärjään”, vakuuttelin päätäni nyökytellen, kunnes vaikenin hetkeksi ennen kuin jatkoin, ”mutta kuolonklaanilaisille minä olen vihainen. Heillä ei ole oikeutta tappaa klaanimme jäseniä noin vain.”

//Hiili?

Astelin pentutarhalle huokaisten syvää. Kimalaistoive, jos joku osaisi auttaa minua ongelmissani. Luottaisin sille naaraalle koko elämäni. Hän oli aidoin ja upein kissa, jota Eloklaanista saattoi löytää. Hän oli pitänyt huolta niin monista orvoista pennuista – mukaanlukien minusta, kun olin ollut pentu – ja hänellä oli vielä oma kumppaninsa ja omia pentujakin. Varmasti hänellä olisi neuvoja minulle.
“Hei, Kimalaistoive! Olisiko sinulla aikaa jutella?” kysyin, kun huomasin ikikuningattaren pesässä valvomassa Eloklaaniin tuotua erakkosyntyistä pentua, Sirupentua, joka leikki höyhenellä. Saapuessani paikalle pentu kuitenkin käänsi katseensa minuun ja siirtyi hieman lähemmäs Kimalaistoivetta.
“Tietysti! Mistä haluaisit puhua?” Kimalaistoive kysyi lempeästi ja silitti hännällään Sirupennun selkää. Vilkaisin hopeanharmaa täplikästä pentua lempeästi ja sitten vilkaisin kohti leiriaukiota.
“Keskustelisin mielelläni ihan kahden”, naukaisin viitaten orpopentuun, joka katsoi minuun ja sitten Kimalaistoiveeseen. Ikikuningatar nyökkäsi ja ryhtyi kaitsemaan pentua pois pesästä, jotta jäisimme vain kahden.
“Mikäs mieltäsi painaa? Et kai odota taas pentuja?” hän kysyi ja vilkaisi kohti vatsaani. Pudistelin päätäni. Ajatus siitä, että saisin uuden pentueen, josta voisin menettää lisää pentuja niin pian ensimmäisen jälkeen puistatti minua hieman.
“En minä vielä uskalla hankkia uutta pentuetta. Ainoa asia, joka pullistaa vatsaani nyt on tuoresaalis”, naukaisin keveästi. “Halusin kysyä sinulta neuvoa perhe-elämään. Minulla on hieman… en tiedä sanoisinko niitä ongelmiksi, mutta erimielisyyksiä ja etäisyyttä perheeni kanssa. Emme ole enää yhdessä samalla tavoin kuin ennen Sädesäihkeen kanssa ja Kärpässointu tuntuu etääntyvän minusta jatkuvasti. En tiedä mitä teen, jotta perheeni pysyisi kasassa.”
Katsoin ikikuningatarta ja niin hartaasti toivoin, että hän osaisi auttaa minua edes jollain tavoin. Ja vaikka hän ei osaisi, olisin silti kiitollinen. Sentään sain puhua huolistani jollekulle.

//Kimmo?

Kärpässointu vaikutti siltä, ettei itsekään oikeasti tiennyt, mitä tilanteessa tulisi tehdä ja varmaankin siksi päätyi kysymään itse minulta, tulisiko hänen nyt vuorostaan työntää minut veteen. Annoin hänen yrittää, koska sehän vasta olisikin hauskaa. Kamppailisin hänen kanssaan siitä, saisiko hän heivattua minut veden varaan vai ei.
Aluksi en juuri hievahtanut paikaltamme, mutta pienen puskemisen jälkeen musta naaras sai minut tassuiltani, kun iski koko painollaan päälleni. Sitten päädyinkin jo veteen. Sen kylmyys samaan aikaan inhotti ja virkisti. Kuitenkin pian sain jo pääni pinnalle ja haukkasin happea keuhkot täydeltä.
En juuri ennättänyt edes reagoida, kun yhtäkkiä Kärpässointu oli taas kimpussani. Hän painoi molemmin tassuin päätäni kohti pohjaa, joka sai minut aluksi yllättymään ja sitten paniikkiin. Yrittikö mustaturkkinen naaras murhata minut? Oliko hänen emonsa päättänytkin rekrytoida tyttärensä murhaamaan minut, koska ei uskonut minun olevan hänelle hyvä esimerkki? Luulin, että olimme jo päässeet ylitse sen asian!
Yritin pyristellä pois toisen naaraan otteesta, mutta se ei paljoa hellittänyt. Aloin jo nähdä tähtiä, kun viimein tunsin tassujen painon katoavan ja sain pääni pinnalle. Haukoin henkeä ja yritin saada itseni rauhoittumaan. En ollut kuollut.
“Älä tee noin! Tahdoitko sinä tappaa minut?!” huudahdin enemmän järkyttyneenä kuin vihaisena ystävälleni. Olimmeko edes enää ystäviä? Hän oli yrittänyt tappaa minut, Tähtiklaanin tähden!
“Anteeksi, en minä tarkoittanut”, naaras naukaisi yllättyneenä ja näytti pahoittelevalta. Se sai minut hämilleni. Kärpässointu todella oli arvaamaton, enkä enää tiennyt oliko se niinkään hyvä asia.
“Älä tee tuolla tavoin uudelleen. Olisit voinut hukuttaa minut”, nau’uin ääni käheänä ja tassutin rantaan päin. Kärpässointu seurasi hitaasti perässä ja jäi ketunmitan päähän minusta. Hänen uitettu ulkonäkönsä ja pahoitteleva ja hämmentynyt ilmeensä sai naaraan kuitenkin näyttämään hupaisalta ja päästin pienen tirskahduksen.
“Sinä se sitten olet välillä niin pöhkö”, naurahdin, vaikka edelleen olin hieman varuillani naaran suhteen ja heitin hänen päälleen tassullani hieman hiekkaa ja multaa.

//Käräpänen?

Seisoimme hiljaa kumpikin jotakin odottaen. En tiennyt mitä Sielukaiho odotti, mutta minä odotin tämän tekevän jotain. Ehkä hän odotti samaa? Mitä minun kuuluisi tehdä?
“Pitääkö minun nyt heittää sinut veteen?” kysyin aidosti tietämättömänä. Sielukaihon ilme vaihtui huvittuneisuudesta hämmästykseen, sitten hän virnisti.
“Yritä vain!” hän haastoi ja röyhisti rintaansa. Mietin hetken, mutta päätin sitten vain tehdä sen. Kai myöntävä vastaus tässä tapauksessa oli oikeasti myöntävä vastaus eikä yksi niistä ihmeellisistä harhautuksista, joita klaanitoverini välillä tekivät.
Nojauduin tassut edellä kohti naarasta, mutta tämä pisti vastaan. Kurtistin kulmiani, mutta Sielukaihon ilme käski jatkaa. Heittäydyin koko painollani tätä vasten ja kieräytin meidät molemmat yhtenä suurena karvakasana veteen.
Tällä kertaa sen kylmyys ei säikäyttänyt minua, sillä olin kokenut sen jo. Tassuni haparoivat pohjaa ja yletin siihen tällä kertaa helpommin. Sielukaihokin tupsahti pian vettä valuvana rinnalleni veden uumenista.
Loikkasin uudelleen tähän kiinni ja painoin molemmin tassuin tämän pään veden alle. Tämä leikki oli hauska, ajattelin, kun ahdoin Sielutassun naamaa syvemmälle. Pieni kikatus pääsi suustani.

//Sielu?

Katselin ystävääni, kun hän räpiköi hetken vedessä ja nousi sitten rannalle. En saanut hänen ilmeestään täysin selkoa siihen, mitä mieltä hän oli pienestä jäynästäni, mutta ainakin sain kostoksi niskoilleni kylmää vettä hänen turkiltaan naaraan puistellessa turkistaan enimmän veden pois. Kylmät pisarat pääsivät turkkini lävitse ja saivat minut tuntemaan joen veden todellisen kylmyyden. Ei ihme, jos Kärpässointu ei olisi arvostanut pientä temppuani; vesi oli vielä niin viileää, että monet kissat, jotka eivät arvostaneet uimista muutenkaan tuskin tahtoisivat uimaan.
Kärpässointu katsoi vuorostaan minua ja kysyi tahdoinko minä uimaan. Totta puhuen minä en niinkään välittänyt siitä menisinkö sillä hetkellä uimaan vai en. Toki, kun ulkona oli niin lämmintä ja aurinko porotti mustaa turkkiani vasten paahtavasti, ei minua olisi haitannut viilentyä vedessä.
“Kyllähän minä voisin pienellä uinnilla käydä, kuinka niin?” kysyin kallistaen hieman päätäni. En ollut varma oliko tämäkin jokin ansa. Suunnitteliko naaras tyrkkäävänsä vuorostaan minut veteen? Jos niin, minä olisin valmis siihen!
Tarkkailin Kärpässointua valmistautuen mihin vain, mitä naaras päättäisi tehdä. Häntä oli toisinaan vaikeaa lukea, joka teki hänestä pahan vastuksen, mutta se arvaamattomuus toi häneen persoonaa, jota rakastin kovasti.

//Käprä?

Katsoin hiljaa Sädesäihkettä, joka keskusteli päät vierekkäin Kuuhohteen kanssa. Pieni inhottava kateuden pistos tuntui sisälläni. Minun ja kumppanini välit tuntuivat rappeutuvan jatkuvasti, eikä se, että hän vietti aikaa muiden nuorehkojen naaraiden kanssa oikein auttanut surkeaan olooni. Meidän kuului olla rakastavaisia, mutta nyt meillä tuntui olevan aina vain enemmän ja enemmän ongelmia, jotka vain eivät lähteneet korjautumaan, vaikka kuinka olisin niin toivonut.
Tunsin löytäväni enemmän lohtua Kärpässoinnun kanssa vietetystä ajasta, mutta hänkin tuntui vain itsenäistyvän joka päivä entistäkin enemmän. Se vaivasi minua tietyllä tasolla. Olisin halunnut pitää hyvän suhteen tyttäreni kanssa, mutta hän tuntui aina vain karkaavan käpälistäni kauemmaksi. Miksi perhe-elämän tuli olla niin hankalaa? Olisiko jollakulla vanhemmalla kissalla ollut minulle hyviä vinkkejä siihen? Ehkä minun tulisi pyytää niitä myöhemmin.
“Oletko tulossa?” Nopsaliekki kysyi, kun huomasi minun vain seisoskelevan leirissä. Minun oli tarkoitus johtaa partiota, jossa kolli oli mukana. Käänsin katseeni häneen ja pakotin kasvoilleni hymyn.
“Tulossa ollaan!” naukaisin niin pirteästi kuin saatoin ja lähdin tassuttamaan leirin uloskäynnille, jossa keräsin loput partion jäsenet ja lähdin johdattamaan heitä ulos metsään.

Sielukaihon hassut soturijutut jäivät kaihertamaan mieltäni, joten olin hiukan pihalla saapuessamme joen rantaan. Sielukaiho sanoi jotain Muistotassusta ja uimisesta, sitten hän kysyi olinko minä uinut. Vastasin kieltävästi, sillä minulla ei ollut oikein ollut mitään syytä mennä vielä jäätävän kylmään veteen.
Silloin Sielukaiho päätti, että minun täytyisi kokeilla heti paikalla ja työnsi minut veteen. Polskahdin naama ja etutassut edellä hyytävään veteen. Sen kylmyys sai minut lamaantumaan hetkeksi.
Sielukaiho oli valinnut melko huonon paikan työntää joku veden varaan. Tassuni eivät ylttäneet pohjaan ja räpiköin hetken ennen kuin onnistuin saamaan kuononi veden pinnalle.
Jouduin hetken aikaa tasoittamaan hengitystäni ennen kuin pystyin paikantamaan tummaturkkisen naaraan ja uimaan takaisin rannalle tämän luokse. Tavoitin käpälilläni maan ja nousin vedestä litimärkänä. Ravistelin vedet turkistani – haluaisin ajatella, että tahallaan – suoraan ystäväni päälle.
“Hei!” hän huusi ja loikkasi taaksepäin. Hänen äänessään oli huvitusta ja närkästystä. Eri suuntiin osoittavat tunteet saivat minut hämmentyneeksi ja räpyttelin vain silmiäni paikoillani seisten.
En tiennyt miten minun olisi kuulunut reagoida Sielukaihon temppuun. Tekivätkö ystävät tälläisiä juttuja toisilleen tuosta vain?
“Haluatko sinä uimaan?” kysyin rauhallisesti Sielupentua katsoen.

//Sielu?

Työnsin pääni sotureiden pesään, jossa Kärpässointu juuri sattui olemaan pesulla omalla pedillään. Juuri häntä minä olinkin etsinyt. Muistotassu oli vain hetki sitten pyytänyt minua viettämään aikaa kanssaan, mutta minun oli täytynyt jättää kolli sikseen, koska olin jo päättänyt pyytää Kärpässointua ulos kanssani. Halusin viettää laatuaikaa parhaan ystäväni kanssa. En tiennyt olinko hänen paras ystävänsä, mutta hän oli ainakin minun.
“Hei, Kärpässointu! Lähdetään ulos!” naukaisin ja mustaturkkinen naaras kohotti vihreän katseensa minuun. Hänen suuret silmänsä tuijottivat tiiviisti ja sanaakaan sanomatta hän viimeisteli muutamalla viimeisellä kielenvedolla työnsä ja nousi sitten tassuilleen.
“Tule! Ulkona on aivan ihana keli ja metsässä ja nummella on varmasti paljon saalista ja jopa muuta tekemistä!” naukaisin innokkaasti ja lähdin johdattamaan ystävääni ulos leiristä. Matkalla uloskäynnille huomasin Muistotassun, joka istui itsekseen oppilaiden pesän suulla, mutta pian siirtyi sen sisäpuolelle.
“Mihin me olemme menossa?” Kärpässointu kysyi. Kohautin lapojani hieman. En ollut miettinyt tarkkaa paikkaa, mutta halusin kuitenkin ulkoilla.
“Jos vaikka suuntaisimme lehtikuusilaaksoon, ja sieltä voimme mennä nummelle”, ehdotin hymyillen jättäytyen ystäväni kävelyvauhtiin nyt johtamisen sijasta. Hän nyökkäsi minulle myöntävästi.
“Oletkos jo ottanut kaiken ilon irti siitä, että olet nyt soturi?” kysyin ja loikkasin jo vuodenaikoja sitten kaatuneen puun ylitse.
“Riippuu. Mitä kaikkea siitä voi saada irti?” naaras kysyi minulta, kun hänenkin tassunsa tömähtivät toiselle puoelle puuta. Hymyilin hänelle veikeästi.
“Vaikka mitä! Voi seikkailla reviirillä, tehdä jekkuja partioille, härnätä oppilaita, mennä saalistamaan aivan yksin keskellä yötä ja vaikka mitä muuta!” nau’uin innokkaasti ja katsoin ruskeat silmät säteillen ystävääni. Olin tehnyt lähes kaiken siitä, mitä olin listannut, koska minun oli hankalaa olla tekemättä mitään hauskaa ja mielenkiintoista jatkuvasti. Paikoillaan istuskelu tyhjänpanttina oli niin tylsää!
Huomasin meidän jo lähestyvän jokea. Virtaus ei ollut kova ja vesi oli yllättävän matalalla. Olin jo useaan otteeseen käynyt itse pulahtamassa siellä. Vesi oli purevan viileää, mutta siihen tottui kyllä nopeasti.
“Oletko sinä jo käynyt uimassa? Kävin yksi päivä uimassa Muistotassun kanssa! Hänestä tulee vielä hieno uimari joku päivä”, nau’uin ja vilkaisin Kärpässointuun loikkiessani veden rannalle. Naaras tassutti hiljemmin vierelleni ja vilkaisi itsekin veteen.
“En ole vielä käynyt kunnolla uimassa”, naaras vastasi. Se sai minulle pienen idean juolahtamaan suureen päähäni. Virnistin viekkaasti ja lähestyin ystävääni.
“No mikset sitten kokeilisi nyt!” huudahdin ja puskin mustan soturittaren jokeen kovaäänisen pärkähdyksen kera.

//Käräprärä?

Käärmekulta oli määrännyt minut, Väärävarjon, Irvikidan ja Uskolinnun kuuhuipun rajapartioon. Tarkoituksenamme oli kiertää reviirimme pohjoista rajaa sekä osan Kuolonklaanin ja Eloklaanin rajasta. Emme kuitenkaan ehtineet edes pohjoisrajalle saakka, kun metsästä kantautui nopeasti lähestyviä askeleita. Jokainen partion jäsen valpastui ja aloimme silmäillä ympäristöämme.
”Se on kuolonklaanilainen”, Uskolintu ehti sanomaan ensimmäisenä. Tummanharmaa kolli oli oikeassa. Ilmassa leijaili kuolonklaanilaisen löyhkä. Partion johdossa oleva Väärävarjo käski partion pysähtyä. Olimme saapuneet aukiolle, jossa vuodenaikoja sitten oli käyty verinen taistelu Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan. Ei kulunut aikaakaan, kun metsiköstä ilmestyi aukiolle kuolonklaanilaiskissa. Kissa ei juossut meitä kohti, vaan jonnekin toisaalle. Vaikka välimatkaa välillämme oli vain joitakin ketunmittoja, hän ei ollut huomannut meitä. Eteenpäin vauhkona juokseva soturi kompastui maan alta esiin tunkeviin juuriin ja lensi kuonolleen maahan. Hän nousi vaikean oloisena ylös ja irvisti kivusta. Kissa näytti siltä kuin olisi paennut jotakin. Vatsassani muljahti, sillä minä tunnistin kissan. Hän ei ollut kuka tahansa kuolonklaanilainen.
Hän oli kissa, joka oli synnyttänyt minut, ja jota isäni oli rakastanut.
”Hei! Pysähdy!” Uskolintu huudahti, kun kissa lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli saapunut aukiolle, joskin sen vastakkaiselle puolelle kuin me. Naaraan katse oli järkyttynyt, kun hän kohtasi meidät. Kuin hän olisi yllättynyt siitä, että me olimme täällä, vaikka hän itse oli se, joka oli tunkeutunut meidän reviirillemme. Huomasin Väärävarjon ottavan askeleen eteenpäin.
”Tuhkajuova”, hän henkäisi silmäillessään kuolonklaanilaissoturia, joka vaikutti menettäneen järkensä. Salaa mielessäni rukoilin esi-isiäni, että kolli ei alkaisi pehmoilemaan, vaikka olikin joskus tuntenut niin suuria tunteita tätä mielipuolista naarasta kohtaan. Kaikki oli käynyt liian nopeasti. Ensin Tuhkajuova katsoi meitä kuin mielipuoli. Kun Väärävarjon katse kääntyi hetkeksi pois hopeanharmaasta naarasta, oli naaras saanut tilaisuutensa. Hän oli käynyt valkoturkkisen soturin kimppuun, mutta Väärävarjo taitavana taistelijana oli saanut päästään sekaisin olevan kuolonklaanilaisnaaraan taltutettua. Kun Tuhkajuova oli käynyt isäni kimppuun, olin ollut vähällä rynnätä hänen avukseen, mutta kolli oli ankarasti kieltänyt minua tekemästä niin. Hammasta purren olin joutunut katselemaan, miten Väärävarjo piteli naarasta aloillaan siihen saakka, että hän oli rauhoittunut.
Olin jo melkein huokaissut helpotuksesta, kun Tuhkajuova lakkasi pyristelemästä vastaan. Se oli elämäni suurin virhe. Koko maailmani keikahti ympäri, kun hopeinen hahmo ponkaisi itsensä pystyyn Väärävarjon irrottaessa otteensa. Kului vain silmänräpäys, kun soturi oli repinyt isäni kurkun auki. Punainen veri pulpahteli kollin kaulasta valtoimenaan yön pimentämälle aukiolle. Kun tähtien valot heijastuivat valkoturkkiseen kolliin, kyynelistä sumentuvat silmät saivat soturin näyttämään tähtikissalta.
”Ei”, henkäisin hiljaa. Minulta meni aivan liian kauan reagoida. Tunteet olivat sekoittaneet soturin mieleni. Aivan yhtäkkiä hopeanharmaa naaras lähti pinkomaan karkuun. Uskolintu ja Irvikita olivat lähteneet hänen peräänsä, mutta minä olin jäänyt isäni luo. Kun katsoin häntä, tiesin, etten voinut tehdä enää mitään. Kolli oli lähdössä, eikä häntä voisi pelastaa. Esi-isät olivat kutsumassa häntä jo luokseen. Väärävarjon meripihkaiset silmät olivat tuijottaneet minua.
”Isä”, kuiskasin kollille, kun olin kyyristynyt hänen luokseen. Kyyneleitä pidätellen kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Väärävarjo katsoi minua pelottavan rauhallisesti. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei lainkaan vihaa. Miten hän saattoi olla niin rauhallinen tietäessään, että oli kuolemassa hetkenä minä hyvänsä?
”Ei… Se.. Mitään”, Väärävarjo sai vain vaivoin sanotuksi ääni rohisten. Ääni oli tuskin edes kuiskaus, mutta olin varma, että niin hän oli sanonut. Pudistelin päätäni. Olin menettänyt elämäni tärkeimmän kissan. Oma emoni oli vienyt minulta isän.

En ollut suostunut pitämään taukoa soturin tehtävistäni. Olin vaatinut Korppitähteä vaatimaan Tuhkajuovalle rangaistusta teostaan, mutta hän oli vain luvannut ”tehdä parhaansa.” Naaras oli käynyt Kuolonklaanin leirissä, mutta oli antanut Pimentotähdelle valtuudet rangaista Tuhkajuovaa kuten näki parhaaksi. Se jos jokin oli ollut hetki, kun inhosin Eloklaanin pehmeitä sääntöjä. Tämä vaikutti sodan julistukselta. Ei kuolonklaanilaiset voineet vain lompsia reviirillemme ja tappaa klaanimme jäseniä!
Ikävä tuntui puristuksena rinnassa. Väärävarjo oli ollut koko elämäni minulle tärkein kissa koko maailmassa. Hän oli kasvattanut minut sellaiseksi kuin olin. Tiesin, että tätä en antaisi kuolonklaanilaisille anteeksi, en koskaan.

Nopsaliekki laski taas ja pingoin uudelleen piiloon. Tällä kertaa aioin mennä pentutarhaan sillä, jos tunkisin sammalpetiin piiloon ei minua välttämättä löydettäisi. Juoksin pentutarhalle ja silmäni kiilsivät innosta. Kun pääsin pesään yritin etsiä mahdollista nurkkaa tai sopivaa piilopaikkaa. Ehkä sammalten alle tai sammalpetiin niin kuin alun perin suunnittelin. Lopulta päädyin menemään pieneksi möykyksi omaan sammalpetiini niin ettei minua voisi heti erottaa. Onnistuin tunkemaan sammalpetin sisälle ainakin osittain. Ei se mukavin piilopaikka ollut, mutta piilopaikka kuitenkin. Makasin taas hiljaisuudessa yrittäen kuulla pienimänkin vihjeen Nopsaliekin tulosta. Sitä ei tuntunut tulevan ja minulle alkoi tulla kuuma sammalten alla. Kömmin hitaasti pois ja katsoin ympärilleni yrittäen löytää uutta piilopaikkaa. Hetken etsiskeltyäni päätin hiipiä pois koko pentutarhasta. Vatsani alkoi kurnia ja silmäni lupsua kiinni. Olihan päivä jo pitkällä ja kohta Kimalaistoive keskeyttäisi kivat leikit. Sitten sain idean. Entä jos piiloutuisin riistakasaan? Se todellakin olisi hyvä piilo kun riistan haju peittäisi oman hajuni.
Hitaasti kipitin pentutarhan suuaukolle ja kurkistin ulos. Nopsaliekkiä ei näkynyt, mutta ei kolli enää ollut laskemassakaan. Nopealla liikkeellä enin riista kasalle ja tungin kasan alle. Onnistuin yrityksessäni jotenkuten, mutta osa riistasta valui pois kasa muodosta. Silti olin onnistuneesti kasan välissä. Minulla oli rako josta sain happea ja näkisin missä Nopsaliekki menee. Lopulta huomasin kollin tulevan parantajanpesältä. Olin ehtinyt ajoissa mutta oliko minun piiloni hyvä vai ei?

// Nopsa?

Leikki vaihtui piilokseksi, kun Sirupentu väsyi heittelemään palloa. Jo kierroksen pelattuamme, oli minun aikani piiloutua. Pähkäilin kuumeisesti sopivaa piilopaikkaa.
Sitten minulla välähti ja tajusin puikahtaa soturienpesän juurakoihin. Ahtauduin yhteen pieneen koloon, joka ei jatkunut soturienpesän alemmaksi kerrokseksi. Asettauduin niin, että turkkini oli puunrunkoa kohti, joten ohikulkeva pentu ei huomaisi minua.
Kuulin aloitushihkaisun Sirupennun suusta ja henkäisin. En ollut ajatellut piiloani ihan loppuun asti, sillä minun oli erittäin vaikea hengittää rakoseen työntäytyneenä. Kuulin Sirupennun kevyet askelet, kun tämä ryntäsi parantajan pesälle. Sitten en enää kuullut muuta.
Koitin vain keskittyä piilossani olemiseen, vaikka kehoni tahtoikin liikkua ja tehdä jotain muuta. En ollut ikinä pitänyt piilosleikistä etenkään, kun jouduin piiloutujaksi.
“Nopsaliekki, oletko se sinä?” Sirupentu kysyi työntäen pienen kuononsa ylleni. Huokaisin ja kömmin pois piilostani. Sirupentu virnisti, joten koitin näyttää hiukan iloisemmalta.
“Hyvää työtä”, kehuin ja toivoin, ettei Sirupentu haluaisi uutta kierrosta. Miksei kukaan ollut varoittanut, että pentujen kanssa olo voisi olla myös rankkaa?
“Uudestaan! Uudestaan!” pentu aneli ja pisti minut taas etsijäksi. Sentään nautin siitä pestistä hieman enemmän. Istahdin yhden juuren päälle ja suljin silmäni. Laskin päässäni kärsivällisyys rakoillen.
“Mitä sinä teet?” Syreenisumu kysyi lähistöltä. En avannut silmiäni. Näytin varmasti hupsulle, koska naaraan äänessä oli huvittuneisuutta.
“Leikin piilosta Sirupennun kanssa”, kerroin vieläkään silmiäni avaamatta. En saisi lähteä etsimään vielä hetkeen.
“Vai sillä lailla”, soturitar naukui ja tassutti pesään. Askeleet kaikuivat ilmassa eritavalla, kun silmäni olivat kiinni. Jäin kuuntelemaan sitä, enkä edes huomannut ajan kuluneen loppuun.
Räväytin silmäni auki ja annoin niiden tottua aurinkoon ennen kuin lähdin etsimään leikkitoveriani.

//Siru?

Katson kuinka sammalpallo lentää taas minua kohti. Loikkaan hieman ylöspäin ja saan pallon tipahtamaan ja pysähtymään maahan. Minua alkaa tylsistyttää jatkuva pallon heittely.
”Nopsaliekki voimmeko tehdä jotain muuta, vaikka piilosta?” Ehdotan.
Kolli nyökkää ja hymyilee minulle. Pompahdan ilosta pystyyn ja katson Nopsaliekkiin iloisena.
”Minä voin laskea etsi sinä piilopaikka!” Nopsaliekki sanoo ja sulkee silmänsä.
Kuulen kuinka kolli laskee ja nopealla ja mahdollisimman hiljaisella liikkeellä ryntään etsimään piiloa. En tunne vieläkään kunnolla leiriä, mutta kai minulla on pienen kokoni ansiosta mahdollisuus löytää oiva piilo. Juoksen ympäriinsä ja katson mahdollisia paikkoja. Pentutarhaan en halua mennä sillä se olisi mielestäni aivan ilmiselvää! Kun katselen paikkoja huomaan sen kiven. Voisiko sen taakse mennä piiloon. Kun juoksen nopeasti lähemmäs kiveä huomaan sen vierellä kolon. Ehkä se on kuitenkin kielletty paikka, joten en uskalla mennä sinne. Seuraavaksi löydän Kimalaistoiveen esittelemän soturien pesän. Kaksi valtavaa kuusta olisi oiva piilopaikka ja niiden juurakossa sijaitseva soturienpesä oletettavasti aika tyhjä. Kun pääsen lähemmäs yritän etsiä sopivaa piilopaikkaa. Olisi noloa jäädä kiinni sotureille siitä, että on hiipinyt pesään. Siksi hylkään loistavan suunnitelmani ja huomaan paniikin iskevän, eihän Nopsaliekki nyt ikuisuutta aio laskea. Päätän hädissäni mennä oppilaiden pesän lähelle ja yritän etsiä kaikin keinoin miten piiloutuisin sinne. Lopulta juoksen pentutarhalle ja sille toiselle pesälle jossa klaaninvanhimmat asuvat. Juoksen vain klaaninvanhinten pesän vierelle. Tungen keskelle karhunvatukkapensaikkoa ja yritän olla välittämättä raapivista ja hieman polttavista haavoista, mitä karhunvatukan piikit tekevät. Haistan veren ja olen kauhuissani. Peruutan pois karhunvatukoiden keskeltä ja huomaan ettei Nopsaliekki enää laske aukiolla. Hiivin peloissani sisään klaaninvanhinten pesään.
”Sirupentu mitä ihmettä sinähän vuodat verta!” joku klaaninvanhimmista – tai niin ainakin oletan huudahtaa.
Kyseessä on naaras jonka turkissa on tabbykuvioita. Pesässä nukkuu lisäksi mielestäni ainakin yksi kissa. Pesässä on vielä niin hämärää etteivät silmäni ole vielä siihen tottuneet.
”Kuka olet ja voisitko puhua hiljempaa minä leikin piilosta Nopsaliekin kanssa ja etsin piiloa.” vastasin mahdollisimman hiljaa ja toivoin naaraan kuulevan.
”Minä olen Salviakatse ja tule vaikka piiloon tänne minun sammalpetini taakse.” Naaras vastasi ja osoitti hännällään paikkaa hänen petinsä ja toisen petin välissä.
Hiljaa hiipien kävelin varovasti sammalpetien väliin ja yritin varmistaa ettei minua näy. Takanani olevassa petissä ei nukkunut sillä hetkellä ketään. Painauduin mahdollisimman pieneen kyyryyn ja näin ainoastaan Salviakatseen pään ja selän. Nenäni haistoi yhä pienen määrän verta ja toivoin, ettei Nopsaliekki saisi hajun lähdettä selville. Ikuisuudelta tuntuvaan aikaan en kuullut juuri mitään vain hiljaisen tuhinan. Lopulta askeleet pesällä saavat minut jännittymään ja menen yhä pienempään kasaan. Tunnistan Nopsaliekin tuoksun ja olen kauhuissani. En yleensä ota leikkejä näin tosissaan, mutta nyt haluaisin pysyä piilossa pitkään.
”Hei Salviakatse oletkos nähnyt täällä klaaniin tullutta uutta pentua?” Kuulin Nopsaliekin kysyvän.
Sydämeni hakkasi ja pelkäsin sen kuuluvan pentutarhalle asti. Korvissani kohisi ja mieleni teki paljastaa missä olen.
”En ole nähnyt, täällä on täysin rauhallista”, Salviakatse kuitenkin sanoi.
Nopsaliekki ei vastannut mitään vaan tuli kokoajan lähemmäs mielestäni loistavaa piilopaikkaani. Tottakai kolli haistaisi minut ja minut löydettäisiin. Kolli tuli hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta tämä miltei kosketti minua.
”Sirupentu löysin sinut!” Kolli huudahti.
Nousin ylös piilostani vähän pettyneenä. Olisihan minun pitänyt asia jo käsittää, kun tiesin Nopsaliekin löytävän minut.
”Okei nyt on minun vuoroni laskea!” Totean iloisena.

Lasken päässäni numeroita ja pidän silmäni visusti kiinni. Minulla on hyvä hajuaisti, joten aion käyttää sitä Nopsaliekin löytämiseen. Hetken kuluttua avaan silmäni ja katselen ympärilleni. Paahtavan kuuma aurinko porottaa turkkiani vasten ja pian tajuan, että on jo selvästi yli aurinkohuipun. Haistelen ilmaa ja yritän erottaa Nopsaliekin ominaistuoksun joukosta. Haistan monia hajuja joista moni on jo laimeita. En tietenkään osaa vielä kunnolla erottaa puoliakaan hajuista. Nopsaliekin haju erottuu pääaukiolla siinä kohdassa jossa leikimme sammalpalolla. Minun on kuitenkin hankala erottaa tuoreemmat hajut hieman vanhemmista hajuista. Lopulta löydän Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata sitä mutta se mutkittelee eri hajujen sekamelskassa, kuin Nopsaliekki olisi tarkoituksella yrittänyt sekoittaa pääni. Luovutan hajun seuraamisen suhteen ja päätän aloittaa etsinnät parantajan pesältä. Lopulta kun saavun lähemmäs parantajanpesää haistan vahvemman Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata uudelleen hajua päättäväisenä. Kun katson eteenpäin soturienpesälle erotan hienoisesti karvaa.
”Nopsaliekki oletko se sinä?” kysyn.

//Nopsa?

Ilahduin suuresti, kun Kimalaistoive kysyi halusinko pitää Sirupentua silmällä. Voisin todella auttaa ikikuningatarta ja saada hiukan kokemusta pennun kanssa olemisesta. Se olisi varmasti minulle hyödyksi tulevaisuudessa.
Sirupentu kysyi mitä leikkiä me voisimme leikkiä. Jouduin miettimään hetken. En ollut itse ollut koskaan klaanipentu. En tiennyt millaisia leikkejä he yleensä taikka nykyään leikkivät.
Sitten mieleeni tuli sammalpallo! Olin aina pelannut sitä isäni kanssa nuorena ja se oli kehittänyt koordinaatiotani valtavasti.
Ehdotin sammalpallopeliä ja Sirupentu kipaisi hakemaan pelivälinettä pentutarhalta. Aloitimme pelaamisen Sirupennun pallonheitolla. Se ei ollut kovin vahva, koska pentu ei vielä aivan kyennyt ohjaamaan kehoaan täysin oikein.
Otin pallon omiin hampaisiini, tipusin sen ja potkaisin etutassullani kohti Sirupentua. Pentu katseli ihmeissään, kun pallo pääsi helposti tuon luokse. Katsoin, kun pentu ponnisti ja koitti napata pallon ilmasta.
Hän ei ihan saanut sammalpalloa kiinni, mutta osui siihen kuonollaan ja sai sen tipahtamaan maahan. Sitten pentu nappasi pallon taas hampaisiinsa ja valmistatui heittämään sen minulle.
“Koita heittää enemmän eteenpäin kuin ylös, sitten se pääsee tänne saakka”, nau’uin ja demonstroin liikkeen. Sirupentu nyökäytti siristäen silmiään ja miettiessään miten saisi liikkeen toimimaan.
Sitten nuorukainen koitti liikettä ja päästi pallon lentämään. Se liisi kauniisti suoraan hampaisiini. Pudotin pallon käpäliini: “Hienoa! Olet lahjakas pentu.”
Sirupentu kehräsi iloisena kehuista ja ryhdistäytyi, kun huomasi minun aikovan heittää pallon taas. Heitin sen samalla tekniikalla kuin olin juuri opettanut pentua tekemään ja passasin pallon pennulle.

//Siru?

Joku soturi, joka kertoi nimekseen Nopsaliekki saapui pentutarhaan. En enää ollut niin itkuinen kuin aiemmin, mutta painajainen pyöri minun päässäni.
”Nopsaliekki voisitko kenties vahtia Sirupentua hetken, kun käyn syömässä?” Kimalaistoive kysyi.
Katsoin Nopsaliekkiä anellen. Ehkä jos viettäisin hänen kanssaan aikaa saisin painajaisen kauhut pois mielestäni.
”Tietenkin!” Kolli vastasi hymyillen ja katsoi minua lempeällä katseellaan.
Yritin hymyillä takaisin ja onnistuin siinä jotenkuten, mutta suru painoi mieltäni. Miten huonoon ajankohtaan painajainen olikin tullut. Kävelin aukiolle Nopsaliekin kanssa ja katsoin kollia kysyvästi.
”Mitä voisimme leikkiä?” Suustani pääsee.
Kolli vaikuttaa mietteliäältä, joten en uskalla pölistä päälle.
”Mitä mieltä olisit sammalpallolla syöttelystä?” Kolli kysyi lopulta.
Hyppäsin ilosta ilmaan. Tottakai haluaisin leikkiä sammalpallolla!
”Joo! Pentutarhasta löytyy sammalpallo minä käyn hakemassa!” huudahdan ja samalla jo pingon nopeilla lyhyillä tassuillani pentutarhaan.
Joudun hetken etsiskelemään palloa, mutta lopulta se löytyy pentutarhan nurkasta läheltä Kimalaistoiveen petiä. Otan sammalpallon hampaisiini ja juoksen takaisin Nopsaliekin luo. Pysähdyn aukiolle ja kaikilla voimillani yritän syöttää pallon suoraan Nopsaliekille.

// Nopsa?

Tassutin Mustikkapyörteen rinnalla Kärpässoinnun ja Käärmekullan perässä. Varapäällikkö oli laittanut meidät yhdessä partioon, sillä olimme jo valmiiksi seisoskelleet vierekkäin. Naaras kulki nyt edellämme tyttärensä kanssa.
Mustikkapyörteen lavat nousivat ja laskivat askelluksen tahdissa enkä voinut olla välillä vilkuilematta tuon lihaksia, jotka liikkuivat tehden työtä hänen turkkinsa alla. Ohut turkki sai naaraan kehon muodot esiin.
Sydämeni pamppaili, kun ajattelin tunteitani. Pitäisikö minun todella alkaa miettiä kumppanin saamista? Mustikkapyörre voisi tosiaan olla yksi ehdokas, mutta vielä häneen kohdistuvia tunteitani vahvempana tunsin kiintymystä Syreenisumuun.
Voisin kysyä Aurinkoroihulta olinko hänen mielestään sopiva kosiskelija tämän tyttärelle, mutta Mustikkapyörteellä ei ollut muuta sukua kuin Varpulaulu. Olisiko kohteliasta kysyä naaraan samanikäiseltä veljeltä asiaa? Tiesin etteivät klaanikissat niinkään kyselleet lupia kumppanuuden aloittamiseen, mutta minusta se tuntui järkevältä. En haluaisi viedä kenenkään perheenjäsentä suhteeseen, josta tämän vanhemmat tai sisarukset eivät pitäneet.

Leiriin saavuttuamme. Yritin kuumeisesti löytää Aurinkoroihua, mutta häntä ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
Luovutin ja annoin huomioni taas kaikelle muulle. Kaipasin seuraa ja jos en kerta voinut edistää kumppaniasiaa päätin käväistä pentutarhalla. Ehkä voisin ottaa mukaani uuden pienokaisen Sirupennun ja leikkiä tämän kanssa.
Ehkä Aurinkoroihu näkisi meidät sivusilmällä ja antaisi minun viedä tyttärensä sydämen. Pentutarha oli pimeä ja lämmin. Siellä ei tuoksunut enää pikkupennulta niinkuin joskus aikaisemmin. Nyt ei ollut nuoria pentuja hoidettavana, mutta klaani saisi niitä varmasti lisää jossain kohtaa.
“Huomenta”, kuiskasin Sirupennulle ja Kimalaistoiveelle, jotka olivat jo hereillä. Sirupentu katsoi minua isot silmät pyöreinä.
“Kuka sinä olet?” hän kysyi äimänkäkenä. Hymyilin.
“Nopsaliekki, olen soturi. Ajattelin tulla tervehtimään klaanin uutta jäsentä”, selitin katsoen Sirupentua, mutta samaan aikaan puhuen myös tämän hoivaajalle. Pentu ei näyttänyt uniselta, joten ehkä Kimalaistoive päästäisi sen ulos kanssani.

//Siru?

Muurahaistassu olikin vaikeampi tapaus Muistotassulle. Kolli ei halunnut minkäänlaista anteeksipyyntöä, eikä todellakaan tahtonut antaa anteeksi. Musta oppilas alkoi jo miettiä tahtoiko hän olla vihainen ihan muuten vain.
Vanhempi kissa, Kujekulta, joka oli myös sattumoisin Muurahaistassun emo, tuli paikalle selvästi valmiina antamaan pojalleen palopuheen huonosta käytöksestä, mutta tummanruskea kolli kielsi kaiken. Myös Muistotassu kielsin kaiken pudistelemalla päätään, kun naaras kysyi totuutta, sillä ei tahtonut enempää ongelmia. Kolli olisi varmasti keksinyt uuden tavan piinata mustaa oppilasta, jos hän olisi mennyt kantelemaan hänestä.
Kujekullan poistuttua Muurahaistassu ei kyllä edelleenkään ollut iloinen. Hän suuttui Muistotassulle siitä, ettei hän ollut sanonut mitään. Tilanne alkoi tuntua hieman epäreilulta mustasta oppilaasta. Kuinka paljon Muurahaistassu vaati häneltä?! Kuitenkin hän pitäisi kielensä kurissa ja käytöksensä kunnossa. Toisia tuli kohdella, kuten haluaisi itseään kohdeltavan.
“Miten haluat minun hyvittävän asian? Tahdotko sinä taistella? Haluatko erityiskohtelua? Minulle käy lähtökohtaisesti mikä vain!” Muistotassu naukui pikaisesti, kun Muurahaistassu nosti taas tassunsa ojoon valmiina lyömään mustaturkkista pesätoveriaan.

//Murkku?

Rusakkotassun suusta tuleva puhevirta sai koko leirin tulvan valtaan, mutta se ei ollut Kujekullalle lainkaan uutta. Naaras oli selkeästi perinyt emonsa puheliaisuuden. Se sai Kujekullan hymyilemään, hänestä oli ihana nähdä pennuissaan omia piirteitään. Puheenvuoron saaminen Rusakkotassulta ei kuitenkaan ollut helppoa edes Kujekullalle. Tältäkö joistain kissoista tuntui hänen kanssaan keskustellessa?
“Olikohan se orava loukannut jalkansa, jos hän putosi puusta ja sinä sait hänet niin nopeasti kiinni?” Kujekulta hymyili, mutta oppilaan naama meni mutruun. “Ei! Minä olen vain niin nopea, että hän ei mahtanut minulle mitään!” naaras puolustautui ja sai naaraan laskemaan käpälänsä toisen oman päälle.
“Kultaseni, minähän vain vitsailin. Olet taatusti koko Eloklaanin nopein oppilas”, soturitar rauhoitteli ruskeaturkkista kissaa, joka vaikutti loukkaantuneen hänen kommentistaan. Rusakkotassu oli ollut pennusta asti todella puolustavainen. Kujekulta epäili sen johtuneen siitä, että Muurahaistassu tuntui kiusanneen kaikkia sisaruksiaan. Naaras ei pitänyt siitä, mutta Muurahaistassu oli ollut todella vaikea saada rysän päältä kiinni.
“Aijaa, no et ole emo kovinkaan hyvä vitsailemaan!” naarasoppilas tuhahti. Kujekullan viikset värähtelivät pienestä hyväntuulisesta huvittuneisuudestaan.
“Toivottavasti et ole sitten perinyt minun vitsailutaitojani”, naarassoturi hymyili: “Haluaisitkos sinä joskus lähteä harjoittelemaan emosi kanssa? Voisin opettaa sinua uimaan ja kalastamaan?” Kujekulta ehdotti tyttärelleen. Kovin monessa taidossa naaras ei voisi Rusakkotassua auttaa, todennäköisesti hänen tyttärensä oli jo parempi saalistaja. Sen sijaan hän voisi antaa muutaman vinkin veden kanssa toimimiseen! Naaras ei kuitenkaan osannut päätellä Rusakkotassun ilmeestä oliko hänen ehdotuksensa ollut hyvä vai ei.. Rusakkotassun ilmettä oli hieman vaikea lukea.
//Rusakko? 🙂

”A-anteeksi”, vinguin kyyneleet silmissäni ennen juoksemistani pois. Tällä kertaa katsoin eteeni enkä törmännyt kehenkään.
Katselin ympärilleni nolostuneena ympärilleni. Rajutassu oli saanut minut romahtamaan alas enkä enää kestänyt sitä valtavaa tuskaa mikä vollottamisesta tuli. Pyyhin tassuillani kyyneleiset silmäni ja aloin leikkiä uudelleen. Hyppelin puolelta toiselle ja yritin unohtaa Rajutassun tapaamisen. En onnistunut siinä ja lopulta päätin mennä riistakasalle syömään. Tartuin kasassa olevaan hiireen ja aloin syömään sen mureaa lihaa. Kesken syömisen tajusin kuinka väsynyt jo olin. Söin hiiren loppuun ja taapersin pentutarhalle, jossa Kimalaistoive jo olikin syömässä.
”Väsyttää hirveästi minä alan nukkua päiväunia.” Kerroin ja taapersin sammalpetille nukkumaan.

Heräsin enkä hämmennyksekseni ollutkaan Eloklaanin leirissä. Olin kuitenkin lämmön keskellä.
”Huomenta Siru!” Kuulin jo pitkään ikävöimäni äänen.
Emo! katsoin tätä ällistyneenä. Viimeksi kun olin nähnyt tämän tämä oli vajonnut pohjaan kuin kiven järkäle. Pensaikosta kuului kahinaa ja lopulta näin myös isäni tulevan paikalle orava tiukasti leuoissaan.
”Ruoka-aika!” Isäni huudahtaa ja alkaa syödä oravaa yhdessä emoni kanssa.
Lopulta valtava haukkuryöppy iskee keskeyttämään rauhamme. Tunsin ja tiesin tämän tilanteen johtavan kamalaan itkuun, en halunnut tätä! Valtavan kokoinen koira juoksi paikalle ja korvissani kohisi vain emon karkuun huuto. Katson järkyttyneenä kuinka koira nappaa isäni jo toistamiseen elämässäni! Koira alkaa heilutella ruumista kuin se olisi vain oksanpätkä. Kuuluu kamala rusahdus ja kiljaisen kauhusta.
”Isäsi ei selvinnyt tuosta nyt liikettä!” Emoni ryntäsi vierelleni ja tuuppi minua eteenpäin.
Juoksin niin nopeasti kuin pystyin tilanteessa juoksemaan. Koiran ulvonta ja jatkuva haukkuminen kaikuivat korvissani ja muuttuivat välillä Rajutassun ikäviin sanoihin. Lopulta koira taas saavutti meidät ja olin kauhusta kankea. Koira tarttui emoon ja emoni kiljui minulle ohjeita kuin juokse henkesi edestä. Katsoin vain yhä tyrmistyneenä kuinka koiran ote emostani irtosi ja emoni tipahti veteen. Kerran tämä nousi pintaan.
”Siru tämä on sinun syytäsi!” kuulin emoni huutavan.
Olin kauhusta kankea kun emo meni uudelleen uppeluksiin. Seuraavalla kerralla kun hän pääsi pintaan emoni yritti huutaa apua, toki kakoen vettä suustaan. Lopulta tämä vajosi pohjaan. Tällä kertaa Rajutassun puheet alkoivat tulla uudestaan päähäni ja aloin itkeä vertahyytävää itkua.

”Sirupentu herää! Oletko kunnossa?” Havahduin silmät märkinä ja kyyneleisinä. Kimalaistoive oli vieressäni ja katsoi minuun huolissaan.
”En edes tiedä mitä tapahtui näin vain unen i-isästä ja e-” purskahdin täyteen itkuun kesken lauseeni.

// Ööö.. Kimalainenkin vois jatkaa 🙂

Nauroin heleästi Tupsuturkin letkautukselle kissakalasta. Tuntui kuin kollin ujous ja hermostuneisuus väistyisi vähitellen. Nautin toisen sanoista, pyörittelin niitä päässäni kuin pikkukiveä käpälissäni ja hymyilin.
Ihmettelin mielessäni, miksi en ollut lähestynyt Tupsuturkkia aikaisemmin. Olin kyllä pitkään vältellyt muodostamasta ennestään tuntemattomampiin klaanitovereihin minkäänlaista kiintymystä, koska en ollut halunnut saada taas samanlaisia sydänsuruja kuin Jänötassun mentyä.
“No, kissakala, onko vesi liian kylmää vai haluatko heti uimaan?” kysyin iloiseen sävyyn silmät pilkehtien joen näkemisestä. Pari perhosta lepatteli meidän ohitsemme ja joki solisi auringon alla.
“Tottakai menen, tuletko sinäkin?” Tupsuturkki naukui vastauksensa taas enemmän innoissaan. Hymyilin ja pohdin hetken. Osasin tätä nykyä uida paremmin, enkä enää joutuisi veden varaan kuten aiemmin. Ehkä uskaltautuisin uimaan, voisin voittaa pelkoni.
“Haluan ainakin yrittää. Viherlehden paahde ei ole mieleeni ja vesi voisi virkistää mukavasti”, nau’uin ja lähdin tassuttamaan pitkin alaspäin viettävää hiekkaisempaa aluetta joen mutkalla. Tupsuturkki seurasi minua asetellen käpälänsä varovaisesti välttääkseen kaatumisen.
Itsevarmuuteni ja luottoni kollin uimataitoon kasvoi kasvamistaan ja rintaani puristanut ahdistus hellitti otettaan. Kaikki menisi hyvin, ajattelin, Tähtiklaani pitää meistä huolen.

//Tupsurupsu?

Käpertyneenä rakkaan siskoni Syreenisumun kylkeen kiinni, olin hetken täysin huoleton. En miettinyt oppilastani, joka osasi olla todella ärsyttävä enkä sen koommin Käärmekultaa, jonka kanssa välit olivat alkaneet hiertää.
En myöskään ajatellut tytärtäni. En ylipäätään huolehtinut mistään.
Joskus mietin, että jos Kärpässointu oikeasti piti minusta, miksei hän koskaan yrittänyt edes sopeutua joukkoon. Kai hänen oli pakko tietää kuinka raskasta oli olla vanhempi kissalle, jonka sosiaalisesta asemasta piti kokoajan huolehtia. En halunnut kenenkään kävelevän hänen ylitseen vain koska hän oli… noh typerä.
Syreenisumun kurkusta kumpusi pehmeä, lämmin kehräys. Oli kuin ääni olisi sulkenut meidät sisäänsä jättäen kaiken muun ulkopuolelle ja tehden siitä täysin merkityksetöntä.
Auringon lämpö alkoi pikkuhiljaa poltella turkilla, mutta se tuntui jopa mukavalta vihdoin typerän, oi niin typerän, lehtikadon jälkeen. Mieleni vaelsi lumipyryn täyteisiin auringonlaskuihin, kun oli pitänyt käydä unille tyhjin vatsoin. Ainakin nyt oli riistaa enemmän kuin tarpeeksi.
Viherlehtenä tosi moni asia vain oli paremmin, vaikka lämpö teki kaikesta hiukan raskaampaa. Olin iloinen, että uiminen alkoi olla jo mahdollista, sillä vilvoittelu joessa kesken kuuman partion oli minun – kuten varmasti monen muunkin eloklaanilaisen – mieleeni.

Kömpelöön hymyyn sekoittui iloisella tapaa yllättyneitä sävyjä. Perhopuro oli vaikuttanut ilahtuneelta saadessaan kutsun! Tupsuturkki nyökytteli innokkaasti päätään ja vetäisi sitten syvään henkeä. ‘Nyt Tupsuturkki, keskity. Älä innostu liikaa!’, kolli hoki itselleen mielessä.
“Kalastaminen on minusta mukavaa, siinä pääsee olemaan veden kanssa tekemisessä. Pidän kastumisesta!” Tupsuturkki selitti Perhopurolle ujosti hymyillen. Naaras oli niin mukava! “Entä sinä, onko kalastaminen tai uiminen sinun mieleesi?” tupsuinen kolli uteli naaraalta ja toivoi hänen vastaavan kyllä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Perhopuroa kalassa, mutta kolli olikin usein hieman vetäytyvää sorttia. Muille puhuminen usein jännitti eikä perhopuro ollut poikkeus, mutta naaras sai hänen turkkinsa väreilemään aivan uudella tapaa. Tupsuturkki piti siitä tunteesta, se oli hänestä jännittävä. Perhopuro kääntyi kollin suuntaan rauhallisesti.
“Taidan olla liian kärsimätön kalastamiseen”, tabbykuvioinen naurahti hyväntahtoisesti ja lisäsi sitten viikset värähdellen: “Mutta uimisesta minä pidän! Veden lähellä on myös kiva viettää muuten vain aikaa.”
Tupsuturkin korvat nousivat ilahtuneina pystyyn. Heillä oli sitten jo paljon yhteistä!
“Minäkin tykkään uida! Kiuru… Kiurusulka aina sanoo, että minun pitäisi joskus tehdä muutakin, kuin uida”, kolli epäröi sanoissaan.
“Mutta taidan olla kala syntyneenä kissan kehoon. Kissakala!” harmaapilkkuinen kolli hihkaisi ja hymyili veikeästi. Vaikka viherlehti oli vasta aluillaan, lehtisade hermostutti jo Tupsuturkkia. Lehtisateen alussa voisi viekä uida, mutta sitten ilmojen viileys tekisi uimisesta suorastaan mahdotonta. Sitä kolli ei odottanut.

//Perho? 🙂

Pyörittelin silmiäni, kun sekopäinen pentu meni vielä sekopäisemmäksi ja rupesi pillittämään kurkku suorana. Huokaisin ja tökkäsin säälittävää karvakasaa nenälläni ja sain sen loikkaamaan käpälilleen.
“Noniin, viitsisitkö nyt laittaa sitä suuta soukemmalle, penikka?” murahdin tympeänä. Pennun ininä kävi hermoilleni ja halusin vain pois koko typerästä tilanteesta ennen kuin joku soturi ilmaantuisi paikalle syyttämään minua pennun ahdingosta.
“M-mikä se on?” Sirupentu kysyi tapittaen minua suurilla surullisilla silmillään. Hänen leukansa väpätti ja jalat tärisivät.
“Sellaiseksi kutsutaan typerää pikkupentua, jonka on aika painua emon luokse imemään nisää”, totesin ummistaen silmäni vihoissani. En saisi antaa raivoni liekin syttyä, koska joku saattaisi hyvinkin syyttää minua pennun kiusaamisesta ja sitten olisin pulassa.
“Ihan tosi, ota neuvosta vaari ja luiki omille teillesi ellei sinulla ollut jotakin asiaa”, ärähdin silmäni avattuani, kun Sirupentu seisoi vieläkin edessäni. Hänen itkunsa oli laantunut äänettömäksi, mutta koko pieni kroppa sätki kuin kohtauksen saaneena. Malttini ei meinannut riittää, kun pentu – jolla selvästi oli mehiläisiä aivojen tilalla – koitti sisäistää sanani ja päättää niiden oikea tarkoitus.

//Siru

”A-anteeksi!” vastasin itku kurkussa kollille.
Tämä oli ollut minulle aika töykeä ainakin sellaisen kuvan sain tämän ikävästä käytöksestä.
”E-en nähnyt sinua olin ni-niin innoissani me-menossa leikkimään!” takeltelin.
Nousin ylös vapisten ja katsoin kollia surusta kiiltävällä katseellani.
”Ku-kuka sinä olet?” kysyn katsoen kollia tarkasti katseellani.
”Rajutassu” kolli vastaa minulle lyhyesti eikä edes katso suuntaani kunnolla.
Olin täysin äimänä kaikki muut ketkä olin tavannut olivat olleet mukavia. Mutta tämä Rajutassu ei mielestäni ollut.
”Mi-minä olen Si-Siru tai siis Sirupentu”, sanon muistaessani klaaninimeni.
”Minua ei kiinnosta nimesi!” Kolli sanoi tuhahtaen.
En enää kestänyt purskahdin täyteen itkuun. Itkin täysin vertahyytävää itkua. Sellaista itkua en edes itkenyt emon vajottua veteen. Osasiko joku olla noin töykeä? Ehkä vain ylireagoin ja näytin Rajutassun edessä täysin typerältä. Itkuni ei silti ottanut loppuakseen vaan jatkui ja lopulta hakeuduin lähemmäs Rajutassua voidakseni itkeä tätä vasten. Kolli kuitenkin pyristeli kauemmas ja minulle tuli taas yksinäinen olo, olo jota en millään voinut sietää.