Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna työntyi varovasti parantajan pesään. Kolli olisi muuten yrittänyt löytää Tupsutassun seuralaisekseen tylsän karkottamiseksi, mutta kolli oli ulkosalla harjoituksissa, joten raidallinen soturi oli päättänyt tappaa aikaa parantajan pesällä.
“Hei, Leimusilmä! Hei, Vienomiete!” Kääpäpuna tervehti parantajan pesän työväkeä. Hän oli päätynyt yhä useammin sinne kyselemään, jos hän olisi voinut olla avuksi. Kun Eloklaania oli riepotellut pandemia, oli ruskea raidallinen kolli auttanut hoitamaan sairaita oman osaamisensa ja jaksamisensa mukaan Vienomietteen kanssa. He olivat molemmat sairastaneet valkoyskää, mutta se ei ollut estänyt häntä yrittämästä olla niin suureksi avuksi, kun sairas kissa ikinä pystyikään olla.
“Pystyisinkö kenties auttaa teitä tänään jossain?” Kääpäpuna kysyi varoen ja hymyili heikosti. Hän oli alkanut tuntemaan olonsa parantajien seurassa hieman rennommaksi ajan kuluessa. Nyt hän kulki heidän pesällä aina, kun hänestä tuntui turhalta.
“Voit lähteä Vienomietteen kanssa käymään klaaninvanhimpien pesällä ja pentutarhalla. Kävisitte vain pienen kierroksen kyselemässä heidän vointiaan ja tekemässä rutiinitarkastuksia”, Leimusilmä ehdotti. Kääpäpuna nyökkäsi ja siirsi katseensa parantajaoppilaaseen, joka nappasi parit yrtit ja lähti sitten ruskeaa kollia kohti.
Raidallinen soturi seurasi naarasta hiljaa, kun hän työntyi sisään pentutarhalle ja meni ensiksi juttelemaan Kimalaistoiveelle. Sillä välin Kääpäpuna siirtyi Perhopuron seuraan.
“Hei! Millainen on vointi? Ihan yleisellä tasolla”, kolli kysyi ottoemona toimivalta tummanruskealta naaraalta.
“Mikäs tässä. Minulla on kaikki hyvin ja niin on myös Kehräpennulla. Mikä sinut tuo pentutarhalle?” naaras kysyi.
“Avustelen Vienomietettä”, Kääpäpuna selitti kuningattarelle lyhyesti. Hän nyökkäsi.
“Meillä on kaikki hyvin täällä”, Perhopuro totesi ja katseli ottotytärtään hymyillen. Raidallinen kolli nyökkäsi ja kääntyi sitten taas Vienomietteen puoleen, joka vilkuili juuri Kujekullan pentuja.
“Kaikki kunnossa täällä!” parantajaoppilas naukaisi hellästi ja vilkaisi Kääpäpunaa. Kolli nyökkäsi sen merkiksi, että Perhopurolla ja Kehräpennullakaan ei ollut suurempie huolia.
“Voisimme nyt käydä tarkastamassa klaaninvanhimmat, mutta tulkaa kertomaan, jos tulee mitään huolettavaa”, Vienomiete naukaisi vielä samalla, kun asteli ulos pentutarhalta ruskea soturi kintereillään.
“Kääpäpuna! Mainio ajoitus! Lähtisitkö Järviloisteen ja Ahventassun kanssa rajapartioon?” Käärmekulta pyysi leirin toiselta laidalta. Kolli vilkaisi Vienomietteeseen, joka vain nyökkäsi sen merkiksi, ettei häntä haitannut.
“Selvä!” Kääpäpuna rohkeni sanomaan ja lähti oarantajaoppilaan seurasta soturin ja tämän oppilaan luokse. Käärmekulta nyökkäsi hänelle kiitokseksi. Ruskearaidallista kollia kalvoi edelleen huono omatunto aina, kun hän näki hänet. Hän oli ollut se, joka oli ajanut hänen hullun emonsa naaraan luokse.
Nyt hän kuitenkin käänsi huomionsa ja päätti keskittyä partioon lähtemiseen. Sisäisesti hän vain toivoi, ettei joutuisi kohtaamaan Kuolonklaanin partiota. Hän oli pelännyt sitä aina siitä lähtien, kun Tupsutassu oli vahingossa ylittänyt rajan.

Kirjoittaja: Saaga

Täysin uusi tunne valtasi minut hännänpäästä korvan nipukoihin. Leviävä sykkivä tunne kuumotti turkkini alla ja sai sen kuhisemaan vimmatusti. Häpeä.
Kömmin käpälilleni ja kurtistin kulmiani, kun Käärmekulta hyökkäsi verbaalisesti Sielutassua ja Kortetuiketta vastaan kuin pyörremyrsky konsanaan.
Polttava häpeä.
En näyttänyt lainkaan emoltani ja olin hetken siitä hyvin iloinen. En sovi joukkoon. En ollut ikinä sopinut joukkoon ja nyt emoni päätti tehdä tilanteesta pahemman. Korvani painuivat luimuun ja silmiäni poltteli, mutten antanut kyynelten tulla.
Rakastin emoani, mutta minun oli saatava olla oma kissani. Hänen pitäsi tajuta, että olin kykeneväinen… kykeneväinen olemaan ja puhumaan ja…
“Minusta meidän pitäisi tehdä joku jekku Käärmekullalle kostoksi. On hän ehkä klaanin varapäällikkö, mutta myös emosi. Siitä tulisi niin hauskaa!” Sielutassu maanitteli. Tuijotin häntä takaisin.
“Pieni jäynä vain, ainakin saisimme kerrankin nauraa hänen kustannuksellaan”, naaras jatkoi. Vilkaisin käpäliäni ja jätin katseeni sinne. En halunnut olla ilkeä emolle, mutta haluisin näyttää hänelle olevani oma kissani. Paras tapa ei kuitenkaan varmasti ollut jäynäyttäminen, eikä minusta tuntunut nyt yhtään hyvälle alkaa hölmöilemään kaikkien katseiden alla.
Pudistin päätäni ja sanoin: “Antaa olla.”
Kävelin Kortetuikkeen luo vilkaisemattakaan emoani.
“Haluan palata leiriin”, nau’uin antamatta itsestäni yhtään Käärmekullalle. Välttelin tämän katsetta aivan tarkoituksella koko matkan leiriin ja leirissä etsin itselleni pimeimmän nurkan, johon käpertyä miettimään asioita.
Sielutassu tassutti luokseni. Nostin katseeni hitaasti tuon silmiin.
“Se jekku”, Sielutassu sanoi käännellen käpäliään lumessa.
“Ei, en halua kiusata emoani”, vastasin kohauttaen lapojani alakuloisesti.

Kirjoittaja: Käärmis

Taistelu Kärpästassun kanssa oli hauskaa. Näytti siltä, että hänellä oli vielä opittavaa, mutta olihan minullakin. Tekemällä sitä oppisi!
Kun tappelumme Pörriäistassua vastaan oli ohitse, tuli minun vuoroni tapella kahtaa kissaa vastaan. Koko turkkini värisi silkasta jännityksestä. Tästä tulisi niin hauskaa! Pääsisin todella näyttämään mitä olin oppinut harjoituksissa!
Taisto kahta vastaan oli hankalaa, se täytyi myöntää. Täytyi jatkuvasti vaihtaa kohdetta, johon keskittyi. Toki yleisesti Pörriäistassu hyökkäsi suuremmalla voimalla ja vimmalla kuin Kärpästassu, jonka takia yritin keskittyä enimmäkseen kolliin.
Loikkasin Kärpästassua päin sen jälkeen, kun olin juuri ajanut Pörriästassun kimpustani. Musta naaras rimpuili allani. Tunsin voitonriemun sisälläni. Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan! Kärpästassu tuntui olevan tiimin heikoin lenkki, joten jos yrittäisin vain pitää huolta siitä, että Pörriäistassu ei pääsisi yllättämään, voisin saada Kärpästassun perääntymään!
“Pörriästassu! Auta Kärpästassua, Tähtiklaanin tähden!” Käärmekulta huudahti. Vilkaisin varapäällikköä nopeasti. Miksi hänen täytyi tuohtua siitä, kun pidimme tavallisia harjoituksia! Kyllähän jonkun nyt täytyi hävitä!
Pörriästassu jupisi jotakin ja lähti minua kohti. Koitin väistää ketterästi Kärpästassun kimpusta, mutta takarassuni kynsi takertui hänen turkkiinsa ja jäi jumiin. Riuhtaisin sen irti ja huomasin oppilas toverini säpsähtävän, kun yhtäkkiä pienen pieni tuppo karvoja leijaili irti hänen turkistaan maahan.
“Mitä-? Mitä tapahtui?!” Käärmekulta kysyi hätääntyneenä ja keskeytti harjoituksemme ryntäämällä luoksemme niin, ettei Pörriästassulle ja minulle jäänyt tilaa taistella.
“Älä hiillostu, Kärpästassulta vain lähti pari vaivaista karvaa!” puolustelin itseäni ja vilkaisin toveriani, joka katsoi emoaan hiljaa. Ei hän vuotanut kuiviin! Miksi Käärmekullan täytyi tehdä asiasta sellainen numero?!
“Pari vaivaista karvaa?! Sielutassu, taisteluharjoituksissa kyntesi pysyvät piilossa ja pois muiden turkeilta! Pitääkö sinulle selittää säännöt aivan uusiksi?!” Käärmekulta vauhkosi. Tuhahdin hieman. Mikä hänellä oli aina minua vastaan?
“Kyllä minä säännöt osaan! Tassuni vain takertui hänen karvoihinsa, minkä minä sille mahdan! En minä tarkoituksella ryhdy tytärtäsi kynimään!” murahdin. Varapäällikön katse tuntui korventavan karvojani samalla, kun hän mulkoili minua terävänä kuin haukka.
“Otetaanpas hetki rauhallisesti!” Kortetuike naukui hölkätessään minun ja Käärmekullan väliin. Hän katsoi varapäällikköä hieman toruvasti ja sitten minua kutakuinkin samanlaisella katseella. Mitä minä nyt olin muka tehnyt!
“Levätään hetki ja sitten otatte vielä Kärpästassua vastaan”, valkea kolli ohjeisti.
“Kannattaakohan se? Entä jos Kärpästassulle sattuu pahemmin?” Käärmekulta päätti taas työntää itsensä keskusteluun.
“Sillä tavoin hän oppii, opettelemalla. Ellei Kärpästassu itse päätä, ettei tahdo taistella, hän saa taistella muita vastaan”, Kortetuike naukaisi ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että päätös oli järkkymätön.
Kipitin Kärpästassun vierelle hieman sivummalle.
“Minusta meidän pitäisi tehdä joku jekku Käärmekullalle kostoksi. On hän ehkä klaanin varapäällikkö, mutta myös emosi. Siitä tulisi niin hauskaa!” maanittelin madaltaen ääntäni ja vilkuillen ruskeaa naarasta, joka puhui oppilaalleen jostain.
“Pieni jäynä vain, ainakin saisimme kerrankin nauraa hänen kustannuksellaan”, sanoin vielä ja katsoin toiveikkaasti mustaa oppilasta.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: Ninjanen

Ilo siitä, että kaivoin oikeaoppisesti kulpi sisässäni. Kun emo oli opettanut oikean tekniikan siihen, pesä oli pian valmis. Kun minusta tulisi oppilas, osaisin ainakin yhden asian valmiiksi.
“Okei!” huudahdin, kun pesä oli tarpeeksi iso ja ekstävä.
“Nyt aloitetaan, jää sinä tähän niin minä menen tuonne kauemmaksi ja tulen sitten tähän”, naukaisin innoissani ja loikin kauemmaksi emon nyökätessä hymyillen lempeästi. Välillä mietin, eikö naaras kyllästynyt hymyilemään niin lempeästi ja oleman sellainen aurinko koko ajan. No, ei todellakaan sillä että minua olisi haitannut. Minähän ihailin emoa ja olin tästä ylpeä. Että olinkin saanut adoptioemokseni jonkun näin ihanan. Niin. Adoptioemoksi. En ollut ajatellut sitä pitkään aikaan, mutta nyt se ajatus taas iskeytyi minuun aallon lailla. Mutta en tahtonut jäädä ajattelemaan sitä nyt. Masentuneiden ajatuksien aika ei ollut nyt. Ravistelin turkkiani ja tassuttelin emon luokse.
“Perhopuro!” huudahdin, ja emo käänsi päänsä hymähdyksen kanssa.
“Minulla on tämän päivän raportti valmiina, johtaja”, sanoin ja kohensin ryhtiäni. Köhin hieman tärkeänä. Emo kallisti päätään ja heilautti viiksiään hieman huvittuneena.
“Selvä. Hyvä. Olen pelkkänä korvana, oikea tassu. Mitä tiedätte?” emo kysyi ja kohdisti vihreän katseensa tiukasti minuun. Katsahdin ympärilleni. Katseeni osui Erhepentuun, joka vaelteli leirissä jälleen yksinään ilman minkäänlaista seuraa.
“Hei Erhepentu!” huudahdin ja sain kollin huomion heti, joka oli harvinaista.
“Niin?” kolli kysyi katsellen minua usvaisilla silmillään. Nyökkäsin meitä päin ja kolli tuli viereeni katsellen poissaolevasti ympärilleen.
“Minä ja Erhehohka kävimme tarkastamassa ympäristön. Emme haistaneet kaksijalkoja emmekä heidän koiriaan, heikko kissanhaju leijaili siellä. Erhehohka tässä lähti hetkeksi omille teilleen. Voisitko kertoa Perhopurolle, mitä näit?” kysyin ja tönäisin kollia hieman saadakseni tämän pois ajatuksistaan.
“Hmh? Mitä? Anteeksi, voisitko toistaa?” kolli kysyi ja hänen silmänsä vaelsivat ympäriinsä.
“Voisitko kertoa Perhopurolle, mitä olet nähnyt tänään?” toistin kärsivällisesti ja hymyilin aurinkoisesti.
“Toki” kolli sanoi, mutten ollut varma oliko kolli kuunnellut. Oli tai ei, hän uppoutui maailmoihinsa ja alkoi kertoa; “Tänään on paljon lintuja liikkellä. Ne laulavat tänään lehtikadon hiljaisesta hellittämisestä, pitää varoittaa matoja ja etanoita. Etanoilla on tänään pikakilpailut, täytyykin tästä lähteä etten myöhästy.”
Kolli lähti kohti paria etanaa kauempana. Katselin hetken hänen peräänsä ja käännyin katsomaan sitten emoa hieman hermostuneesti hymyillen.
“Ja siinä raportti olikin”, sanoin ja emo hymyili iloisesti.

//Perhopuro? 🙂

Kirjoittaja: Saaga

Rusakkopentu oli vihdoin päässyt rangaistuksestaan ja loikki nyt vapaana leirissä. Hän äkkäsi yksinäisen kissan ja päätti lähestyä tätä leikkiseuran toivossa. Kolli, jonka Rusakkopentu oli valinnut omasi hienon kilpikonnakuvion turkissaan. Pentu ihaili sitä hetken ennen kuin avasi suuren suunsa.
“Hei!” hän kiljahti varsin kuuluvasti. Soturi säpsähti ja kääntyi katsomaan Rusakkopentua. Isompi kissa joutui hieman katsomaan alaspäin niin nuorta ja pientä kissaa. Rusakkopentua se suututti hieman. Hän halusi jo olla iso ja helposti huomattava, jota jotui katsomaan ylöspäin. Se oli hänen unelmansa.
“Hei”, toinen kissa vastasi. Kollin ääni oli hyvin rauhallinen ja nuori. Rusakkopentu pisti merkille pienen pilkkeen kollin silmissä, joka kääntyi hänelle pienenä pelkona. Pelkäsikö soturi häntä? Rusakkopentu ihmetteli mielessään.
“Kuka sinä olet?” Rusakkopentu kysyi raakkuvan terävällä äänellään naukaisten.
“Olen Varpulaulu”, Varpulaulu esittäytyi Rusakkopennulle.
“Ahaa, minä olen Rusakkopentu! Olen Kujekullan ja Järviloisteen hienoin tytär!” Rusakkopentu ylpeili. Kollisoturi varmasti tietäisi tuon vanhemmat ja olisi kovin vaikuttunut.
“Etkö sinä ole pentueen ainoa tytär?” Varpulaulu kysyi hiljaa ja katseli ympärilleen, “Missä sinun emosi on?”
Rusakkopennun into lannistui ja hän vilkaisi taakseen. Kujekulta ei ollut näköpiirissä, mutta Kimalaistoive oli. Ikikuningatar leikki Rusakkopennun sisarusten kanssa, mutta Rusakkopentua ei huvittanut mennä Muurahaispennun kiusattavaksi.
“Voitko sinä leikkiä minun kanssani?” naaraspentu kysyi ja katsoi Varpulaulua räpytellen silmiään anellen.
“Kai minä voin. Mitä haluat leikkiä?” Varpulaulu änkytti hieman. Se oli Rusakkopennusta hupsua!
“Tehdään niin, että sinä olet hiiri ja minä olen kissa ja sitten minä jahtaan sinua ja syön sinut!” pentu päätti ja loikkasi Varpulaulua kohti. Kolli väisti ja lähti karkuun. Rusakkopentu jahtasi soturia käpälät maata piiskaten. Soturi alkoi vähitellen hidastaa vauhtiaan ja Rusakkopentu melkein kiljui ilosta. Hän hypppäsi kiinni kollin häntään ja puri sitä terävin pikkuhampain. Varpulaulu pyöri itsensä ympäri koittaen saada naaraspennun irti hännästään. Rusakkopentu joutui lopulta päästämään irti, sillä kikatus ei malttanut odottaa. Hän räkätti kuin mielipuoli konsanaan, sillä kolli oli näyttänyt niin hassulta.
“Minä voitin! Minä voitin soturin!” pentu kiljahteli ja lähti omille teilleen jättäen Varpulaulun seisomaan paikalleen hämmentyneenä. Rusakkopentu etsi emonsa pentutarhasta ja hehkutti tälle upeaa voittoaan.

Kirjoittaja: Saaga

Sisälläni levottomasti rimpuillut ärsyynnys ja viha purkaantui Laventelitaivaan sanojen takia erittäin terävänä huokauksena. Kävin sisäistä tappelua pääni sisällä siitä, mikä olisi järkevin tapa lähestyä uutta tilannetta, jonka olin juuri kohdannut.
Kimppuun ei kannattanut hyökätä, sillä Korppitähti ei todennäköisesti katsoisi hyvällä, jos toisimme saaliin sijasta ruumiin leiriin.
Laventelitaivaan käpäliin pudonnut orava sen sijaan toi minulle uudenlaisen ajatuksen.
“Hienoa työtä”, naukaisin varsin vähin elein. Yritin olla antamatta turhan paljoa iloani naaraalle, joka kuitenkin vain pureskelisi sen palasiksi ja sylkäisisi naamalleni. Sellaiset kissat eivät olleet huomioni arvoisia, muistutin itselleni.
Laventelitaivas taisi mennä varsin hämilleen, sillä tuo rutisti kulmiaan yhteen ja vilkaisi oravaansa. Nyökkäsin ja käännyin lähteäkseni, mutta tajusin ettei minun ollut järkeä saalistaa yksin ja nyt toisen soturin tässä ollessa voisimme yhdessä yrittää saada jotain kiinni.
Käännyin hitaasti takaisin ja katsoin varovasti Laventelitaivasta syvän sinisiin silmiin.
“Haluatko tehdä yhteistyötä? Minun taidoillani tuskin saan mitään itse kiinni”, naukaisin tällä kertaa lämpimästi sovitellen. Ehkä Laventelitaivas olisi jo leppynyt. Toivoin niin, sillä en ollut hyvä vihaisten kissojen etenkään naaraiden kanssa. Heillä tuntui olevan aina niin omat teoriansa siitä, mitä minä olin tehnyt väärin enkä lainkaan mahtanut ymmärtää miksi.

//Laventeli?

Kirjoittaja: Yuzu

“Mestarisi vaikutti ihan kiltiltä ja mukavalta.” Tupsutassun sanat lämmittivät Kiurutassun sydäntä. Kiurutassu röyhisti rintaansa ylpeänä mestarinsa saamista kehuista.
“Niin hän onkin! Lieskakajo on ihan mahtava!” hän ylisti. Hänen mieleensä kuitenkin hiipi ketun lailla pieni huoli mestarinsa aikaisemmasta käytöksestä. Kiurutassulle tuli äkillinen tarve avautua huolistaan veljelleen.
“Oletko huomannut jotain.. outoa Lieskakajon käytöksessä?” Kiurutassu kysyi. Ehkä Tupsutassukin oli tietoinen Kiurutassun mestarin synkeydestä? Tupsutassu näytti mietteliäältä. “Joo, olen minä. Ajattelin, että se johtuu vain väsymyksestä”, hän vastasi.
“Hän vilkuilee Käärmekultaa välillä tosi vihaisen näköisesti. Onkohan Käärmekulta astunut hänen käpälilleen tai jotain?” Veljen sanat olivat tarkoitettu pelkäksi vitsiksi, mutta Kiurutassu mietti, kuinka lähelle totuutta ne olivatkaan osuneet.
“Ehkä hänkin halusi varapäälliköksi?” Kiurutassu ehdotti. Tupsutassu näytti miettivän asiaa.
“No, hänestä olisi varmaan tullut hyvä varapäällikkö. Onhan hän sinun mestarisi!” Tupsutassu maukui. Kiurutassu vastasi kepeällä nyökkäyksellä. Ehkä veli olikin koko ajan ollut oikeassa, eikä hänellä ollut mitään hätää.

Aurinko alkoi painua jo mailleen, kun Kiurutassu viimein haistoi oravan hajun. Tupsutassu oli myöskin aistinut saman, sillä tämä pysähtyi ja laski häntänsä Kiurutassun lavalle. Ylhäällä tammipuun oksistossa hyppelehti harmaaturkkinen orava. Se nakersi pientä kuusen käpyä käpäliensä välissä, eikä orava vaikuttanut huomaavan kissakaksikkoa laisinkaan.
“Tuo on ihan liian korkealla kiivettäväksi!” Tupsutassu supatti Kiurutassun korvaan. Kiurutassu pudisti päätään.
“Eikä ole! Saan sen helposti, usko pois. Sitä paitsi siitä riittäisi syötäväksi meille molemmille”, hän rauhoitteli.
“Ole varovainen!” Tupsutassu huudahti Kiurutassun perään, kun tämä lähti hilautumaan halkeilevaa kaarnaa pitkin ylös. Kiurutassu ei ennättänyt vastaamaan, hän oli niin keskittynyt saaliiseensa. Hänen oli pakko saada se kiinni, Tupsutassun tähden!

// Tupsu?

Kirjoittaja: Saaga

Kehräpennun ilo tarttui minuun, kun näin kuinka kauniisti pienen naaraan silmät loistivat. Leikkisimme, jo ennen pennun sairastumista, hänen keksimänsä leikkiä vihdoin ja viimein! Tutkimusmatkailua siis!
Riensin tyttäreni perään, kun tuo säntäsi lumikasan luokse tekemään leikkiin tarvittavaa “lumipesää”. Katsoin, kun Kehräpentu kaivoi, mutta tuloksetta. Lumi tippui aina samaan koloon takaisin.
“Hei katso. Tehdään näin”, sanoin ja kaivoin laajemmalta alueelta kuoppaa, joka syveni kohti keskustaa. Sitten, kun se oli tarpeeksi syvä, jotta katto kestäisi lopetin.
“Nyt kaivetaan tuonne sisäänpäin, kun katto kestää”, ohjeistin ja näytin kaapimistavan tyttärelleni. Hän tulisi tarvitsemaan tätä esimerkiksi sammalen keräämisessä ja etutassulla viiltämiseen taistelussa. Olin ylpeä, kun sain opettaa pennulle jotain näin arvokasta.
Hän oppisi varmasti soturintaidot nopeasti kenet sitten saikin mestarikseen. Salaa toivoin jotakuta kypsää ja uskollista soturia kuten Uskolintua. Tai sitten ystävällistä ja rauhallista kuten Unikkohämy.
“Katso, emo! Minä kaivan!” Kehräpentu huudahti iloisena pienet käpälät jo täydessä työssä. Hymyilin ylpeästi.
“Minä näen!” hihkuin yrittäen peilata pennun energiat itseeni, vaikka se tuntui hieman hankalalta. Muistin vielä miltä tuntui olla pentu, mutten koskaan saanut kokea emon kanssa leikkimistä tai tälläisiä tilanteita.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Saaga

Kohautin lapojani. En ollut juuri tehnyt muuta kuin koittanut päivä kerrallaan selvitä kohti valoisempia aikoja tarkoittaen sekä viherlehteä että mielenrauhan saavuttamista.
“En ole juurikaan tehnyt mitään. Normaalia arkea. Partiointia ja sellaista”, totesin vältellen toisen katsetta. Kertomani oli täysin totta, mutta jätin kunniallisesti sanomatta kuinka paljon olin kaivannut kollin lähelle. Palava ihastukseni häntä kohtaan oli laantunut pieneksi kituvaksi kipinäkasaksi, jossa sähähti silloin tällöin hieman kovempaa, mutta tiesin ettei toinen koskaan pitäisi minusta takaisin sillä tavoin kuin tahdoin.
“No se kuulostaa kuitenkin…” Kortetuike sanoi pysähtyen selvästi miettimään oikeaa sanaa, “kivalta.”
Sanavalinta ei ollut kauhean osuva, mutta en itsekään tiennyt miten kuvailla paria viime kuuta. Olisin ennemminkin käyttänyt jotain negatiivisempaa adjektiivia kuin surkea tai raivostuttava.
“Entä sinä?” kysyin varovasti. En vieläkään tuntenut rajoja tungettelevuuden ja kohteliaisuuden välillä kunnolla.
“No olen viettänyt paljon aikaa ystävieni kanssa ja samaa kuin sinä, partiointia ja sellaista”, Kortetuikkeen vastaus oli jotenkin hassu. Tai ei vastaus itsessään vain se tapa, jolla kolli sen sanoi. Ystäviensä kanssa? Ketä hän oikein tarkoitti ja miksi kolli painotti sanaa niin hassusti? Vai yliajattelinko taas kaiken?
“Ei muuta?” kysyin hiljaa koittaen saada keskustelun keskittymään johonkin aiheeseen, jottei minun tarvitsisi kokoajan keksiä päästäni uutta aihetta toisen perään.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Vanhempani pauhasivat jotain Muurahaispennun kanssa, mutta minun raivoni peitti alleen molempien osapuolien kommentit.
“M-mutta kun Muurahaispentu löi minua! M-miksi sinä olet niin ilkeä?!” valitin polkien jalkaa maahan. Kun kukaan ei vieläkään noteerannut minua huusin kovempaa: “Emoo, etkö sinä näe? Sattuu!”
Poljin jalkaa ja purskahdin raivoitkuun. Nyyhkytin kuuluvasti, enkä käyttänyt enää yhtään energiaa vanhempieni ja veljeni kuuntelemiseen. Sitten minua jo napattiinkin niskanahasta ja kuljetettiin parantajalle paikattavaksi.
Järviloiste rauhoitteli minua silittämällä hännällään selkääni, kun Vienomiete laittoi salvaa poskeeni.
“Tämä haava ei onneksi ole syvä. Selviät varmasti arvetta”, naaras naukui. En jaksanut vastata mitään tuijotin vain väsyneesti eteenpäin. Purkaukseni oli vienyt kaikki energiani ja mikä pahinta, osoittanut minulle kuinka epäreilusti elämä saattoi pientä pentuakin kohdella.
Jos Tähtiklaani kerta oli olemassa, miten se saattoi kohdella viatonta pientä pentua näin pahoin?

“Hei!” huudahdin minua isokokoisemmalle kissalle, “kuka sinä olet?”’
Mielialani oli lähtenyt välittömään nousuun kunnon unien jälkeen ja nyt olin taas valmis seikkailemaan ja aiheuttamaan päänvaivaa jokaiselle vastaan tulevalle soturille!
“Kärpästassu”, Kärpästassu naukui. Tuon ääni oli outo ja monotoninen. En ollut kuullut kenenkään puhuvan noin hassulla tavalla!
“Minä olen Rusakkopentu. Hetkonen!! Sanoitko olevasi -tassu? Sinä olet oppilas!” hihkuin innoissani ja loikin pari kertaa paikallani, “Sinun on siis täytynyt kokea kaikkea super siistiä!”
Kärpästassu näytti hämmentyneeltä tuijottaessaan minua suurilla silmillään. Liikkuikohan niiden takana edes mitään?
“Niin oletko kokenut jotain siistiä vai et?” tivasin taputellen etutassujani maahan innoissani. Kärpästassun suu oli hiukkasen auki ja tuo näytti muodostavan ajatusta, joka ei kuitenkaan tuntunut setviytyvän sekalaisesta pallosta aukinaiseen selvään lauseeseen. Silmät tuntuivat muuttuvan vieläkin tyhjemmiksi.
“Oletko vaikka karannut leiristä jonkun kollin kanssa tai saanut joltain lahjoja tai… tai voittanut soturin taistelussa?” kysyin innoissani höpöttäen hirveää vauhtia.
“En”, Kärpästassu vastasi.
“Ihan tylsää-ää!” valitin, “Ehkä me voimme yhdessä karata leiristä…?”
Kärpästassu tuijotti vain eteensä eikä vastannut minulle.
“Syö kärpässieniä, karu olento”, valitin, kun en saanut minkäänlaista reaktiota ehdotukseeni.
“Mitä?” musta naaras sanoi ja kallisti päätään hämmentyneesti.
“Että karataan leiristä, ääliö”, sanoin ja tuuppasin oppilasta tassullani lapaan. Sain kun sainkin Kärpästassun seuraamaan minua.
“Pentutarhasta pääsee ulos, jos ahtautuu pienen raon kautta. Mennään sinne”, kerroin ja niin me menimme. Pentutarhassa ei ollut ketään. Onnen päivä!
“Minä menen ensin”, ilmoitin kovaäänisesti ja aloin ahtautua piikkihernepensaan pienistä raoista. Joku oli kulkenut paikasta aikaisemmin, koska siihen oli muodostunut selkeä pieni kissan mentävä aukko.
“Hetkonen! Minne te olette oikein menossa?” Kimalaistoiveen ääni kajahti pesässä. Jäin paikoilleni. Hupsis! Peruutin puskasta takapuoli edellä ja vilkaisin Kimalaistoiveeseen.
“Yritämme karata leiristä”, Kärpästassu kertoi monotonisella tylsällä äänellään.
“Kärpästassu! Ei sinun kuulunut kertoa sitä!” huudahdin vihaisena. Ikikunigatar passitti Kärpästassun Kallahämyn puheille ja piti itse kamalan saarnan emoni kanssa minulle, koska “ulkona olisi voinut sattua mitä tahansa ja siksi pentujen ei kuulunut mennä sinne”. Huokaisin tylsistyneenä.
“No pääsenkö nyt leikkimään?” kysyin.
“Ehei pienokainen! Määrään sinut ja Kärpästassun korjaamaan tuon pesän seinän ensin”, Kujekulta napautti ja lähti ilmeisesti muita pentuja vahtimaan. Kimalaistoive nyökytteli. Siihen loppu päivä sitten menikin – tyhmän Kärpästassun kanssa pesän seinää korjatessa. Aina, kun saimme jotain tehtyä koko juttu sortui ja Kimalaistoive tuli sitten vihdoin ja viimein avuksemme.

Kirjoittaja: Saaga

Harjoitukset Sielutassun kanssa oli juttu, jota olin odottanut jo pitkään. Harjoitukset, joissa minun piti esitellä taistelutaitojani emoni katsellessa taas ei.
Pidin pitkän huudon, kun Pörriäistassu kävi kimppuuni. Onnekseni Sielutassu oli jo hänen kimpussaan ja höykytti Pörriäistassua. Rämmin käpälilleni.
“Muistakaa, että olette pari”, Kortetuike huusi juuri, kun Sielutassu lennähti vierelleni Pörriäistassun selästä. Vilkaisimme toisiamme ja Sielutassu nyökkäsi.
En tiennyt mille hän nyökkäsi, mutta ehkä naaras luki minun ajatuksiani ja tiesi, että halusin hänen hyökkäävän. Ei sittenkään. Hän ei hyökännyt, joten kai minun piti.
Muistelin, mitä Kallahämy oli opettanut minulle – tähtää toiseen jalkaan, mutta anna silmiesi olla toisessa jalassa, jottei vastustaja arvaa mitä olet tekemässä.
Niin minä tein. Tähtäsin kohti vasenta jalkaa, mutta silmät kiinni oikeassa. Sujahdin eteenpäin kuin pieni hirviö konsanaan ja toivoin osuvani jalkaan.
Löysin kuitenkin itseni Pörriäistassun alta. Nousin selkä tömpsähtäen kollin mahaan.
“Hyvä Kärpästassu!” Käärmekulta hurrasi iloisen kuuloisena. Hienoa, emo oli tyytyväinen.
Sitten käännähdin ja olin tulla Pörriäistassun alta pois ja hyökätä tuon kylkeen, mutta hän ehti ensin. Jouduin mahalleni maahan kollin tassujen alle.
Kuulin hänen puuskutuksensa ja Sielutassun taisteluhuudon, kun parini säntäsi pelastamaan minua hurjalta Pörriäistassulta. Pian olinkin vapaa ja taas käpälilläni, mutta tällä kertaa Sielutassu oli joutunut alakynteen. Päätin mennä auttamaan ja läiskin takakäpälilläni seisoen Pörriäistassun häntää.
Sielutassu kikatti huvittuneena ja antoi Pörriäistassun voittaa.
“Sielutassu, lopeta nauraminen. Se oli hyvä yritys Kärpästassulta”, Käärmekulta naukui itselläänkin pieni pilke silmäkulmassa. Ehkä hän oli vain iloinen hyvästä yrityksestäni.
“No niin. Kokeillaan niin, että Sielutassu on kohde, Kärpästassu saa tehdä hyökkäyksen ensimmäisenä ja sitten Pörriäistassu saa auttaa häntä. Sen jälkeen vielä toisinpäin”, Kortetuike otti taas johdon.
Muut oppilaat nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja minä loikin Sielutassun taakse. Hän vain kääntyi taas katsomaan minua. Olisin halunnut käyttää nopeuttani ja vaanimistaitoani, mutta Sielutassu kääntyi aina minua kohti.
Luovutin ja valmistauduin tällä kertaa hyökkäämään suoraan keskelle Sielutassun rintaa. Tai sitten voisin tönäistä häntä kylkeen!
Koitin tönäisytaktiikkaa, mutta syöksyin ohi suoraan naamalleni. Pörriäistassu ei kai tullut auttamaan, koska Sielutassu oli pian päälläni ja oli iskevinään pääni kovaa maahan, tosi asiassa hän ei satuttanut minua, mutta oikeassa taistelussa se olisi ollut oikein oiva liike.
Vihdoin Pörriäistassu tuli apuun ja iski Sielutassua kasvoille, mikä sai naarasoppilaan perääntymään. Nousin ja autoin Pörriäistassua, tai ainakin luulin auttavani. Vahingossa kompastuin omiin tassuihini ja kaadoin myös Pörriäistassun.
“Annetaanpa Pörriäistassun kokeilla hyökkäämistä”, Käärmekulta sanoi ja kiiruhti luoksemme, hän katsoi minua yrittäen selvästi tehdä selkoa minun mielentilastani.
Kollioppilas oli jo tolpillaan, mutta minulla meni hiukan pidempään. Pörriäistassu otti heti tilaisuutensa ja loikkasi Sielutassun kimppuun. Olin valmiina säntäämään apuun, jos siihen tulisi tilaisuus, mutta kaksikon tappelu näytti sujuvan mallikkaasti ilman minuakin.
“Juuri noin, Sielutassu!” Kortetuike kehui naarasoppilasta, joka sai toisen oppilaan päältään. Katselin innoissani, kun Sielutassu iloitsi hetken.
Sitten hän hyökkäsikin minun kimppuuni. Hätäännyin ja yritin potkia ja lyödä, mutta en tuntunut osuvan lainkaan.

//Sielu?

Kirjoittaja: Käärmis

Huokaisin pitkään. Tänä päivänä kohtaisin sen, mitä olin uskaltanut pelätä. Olin päättänyt, että keksisin jonkin hyvän tavan pujottaa itseni Lieskakajon kanssa samaan partioon. Olinhan sentään klaanin varapäällikkö, kyllä minä keinot keksisin. Mutta ongelma oli enemmän pelkoni kollin reaktiosta. Olin nähnyt ne katseet, joita hän minulle syyti aina, kun satuin kulkemaan ohitse. Tiesin, että hänellä oli vihaa ja kaunaa minulle ja ymmärtämäni perusteella uuden asemani takia, mutta en ollut koskaan päässyt oikeastaan asian ytimeen. Nyt tulisi sen aika.
“Hei, Syreenisumu! Lähde rajapartioon Tupsutassun, minun sekä Lieskakajon kanssa! Voit ehdottaa häntä myös ottamaan Kiurutassun mukaan!” naukaisin huomatessani kumppanini sisaren kulkemassa lähistöllä. Naaras käänsi katseensa minuun, hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän katosi ensiksi oppilaiden pesälle herättämään Tupsutassun ja sen jälkeen soturien pesälle hakemaan Lieskakajon.
Odotin hieman hermostuksissani, kun naaras putkahti ulos sotureiden pesästä ja huikkasi vielä jotain muuta oppilaiden pesään. Hänen perässään Lieskakajo tuli esiin. Kollin raidallinen punertava turkki oli takussa sieltä täältä ja hän näytti heikommalta kuin edes kukaan sairaana olleista kissoista. Olisi voinut luulla pienen tuulenpuuskan kaatavan hänet kenoon. Kollin vihreät silmät näyttivät kuin kuolleen omalta. Koko olemukseltaan Lieskakajo muistutti hieman kävelevää ruumista. Toki oli mahdollista, että ehkä vähän yliliioittelin, mutta minun silmääni asia ainakin näytti siltä siinä hetkessä.
“Huomenta, Lieskakajo!” tervehdin kollia pirteästi, mutta hänen katseensa oli kolkko ja kylmä. Melkein hätkähdin sitä. Kasvaessani hän oli aina vaikuttanut mukavalta ja avuliaalta, mutta nyt hänestä lähti aivan erilainen aura.
“Lähdemme tekemään tavanomaista rajatarkastusta koivumetsän rajalta lähtien”, kerroin hänelle ja yritin pitää yllä rennompaa tunnelmaa, mutta se osoittautui vaikeaksi hänen vaitonaisuutensa takia. Tuntui kuin olisi kuolleelle puulle puhunut!

//Lieska?

Kirjoittaja: Käärmis

Arvostin sitä, että sain heti nuoren kollipennun kiinnostuksen heräämään. Ei ollut jokapäiväistä, että oikeasti saatoin nauttia siitä, että pääsin puhumaan pennulle. Pennut olivat yleensä ärsyttäviä ja rääkyivät joka asiasta. Minulla ei riittänyt sellaisille aika tai henkinen jaksaminen.
Huiskin häntääni rennosti kylmää maata pitkin edestakaisin ja pidin katseeni koko ajan Muurahaispennussa. Hänessä oli juuri oikean verran nuoren pennun taipuvuutta, mutta myös epäilystä ja kritisoivaa puolta.
“Tähtiklaaniin uskovien houkkien tapa päätyä jonnekin Pimeyden Metsän kaltaisiin paikkoihin ei ole mitään sellaista, jota olisin vaivautunut tutkimaan”, kerroin, kun Muurahaispentu kysyi minulta pitikö meidän tehdä jotain pahaa sinne päästäksemme. “Sen sijaan Kuolonklaaninkin oppien mukaan sinun tulee vain seurata Pimeyden Metsän lakeja ja olla sille uskollinen. En toki ole vielä syventynyt sen lakeihin sen kummemmin. Säännöt eivät ole koskaan ollut minun juttuni.”
“Vai Kuolonklaanin oppien? Eikös sen kuulu olla vihollisemme? Miten olet ollut sen kanssa tekemisissä?” pentu kysyi minulta epäileväisesti. Kohautin lapojani.
“Kuolonklaani syötti uskoaan meille silloin, kun valtasi Eloklaanin leirin. Ja tietysti olen myös kuullut siitä kokoontumisessa”, selitin asian kuin itsestäänselvyyden. Muurahaispennun otteet epäilystä miellyttivät minua. Hän ei ollut herkkäuskoinen houkka, kuten lähes jokainen Tähtiklaanin uskoon kääntyvä kissan ketale.

//Murkku?

Kirjoittaja: Untuva

Katsoin edessäni liikkuvaa ruskea raidallista naarasta, jonka turkkia koristi tummemmat raidat. Tämä liikkui ripeällä hölkkä vauhdilla lehtikadon valkaisemassa maisemassa. Olimme saapuneet joelle, ja vaikka se olikin suurimmilta osin jäätynyt, ylittäisimme sen kuitenkin sellaisesta paikasta, missä sijaitsi astinkiviä. Kohdat, joissa oli kaikista eniten virtausta olivat edelleen petollisia kirpeistä pakkasista huolimatta. Oli toisaalta rauhallista ajatella, kuinka virtaus vain jatkoi kulkuaan, eikä se pysähtynyt koskaan katsomaan taakseen.
Syreenisumu oli johdattamassa meitä koivumetsään, jossa alkaisimme toden teolla etsimään saalista. Kolea keli oli karkottanut ison osan piiloihinsa. Joen jälkeenkään en kiinnittänyt huomiota siihen, mitä takana tapahtui. Jo aikaisemmin ennen jokea olin kyllä kuullut korkean kirkaisun, mutta olin silloin liian ärsyyntynyt välittääkseni. Oikeasti kyllä tiesin kaiken olevan hyvin, sillä Syreenisumu ei olisi jatkanut muuten matkaa. Itse asiassa tasainen partion tahti teki minusta astetta rauhallisemman, mutta en siltikään voinut pysäyttää ajatuksieni jatkuvaa kierrettä. Sitä kuinka oma käytökseni… siis Sädesäihkeen aiheuttama käytös hävetti. Toivoin vain, ettei asia kantautuisi isäni korviin. Vaikkei kolli enää päällikkö ollutkaan, kyllä hän silti oli perillä klaanin asioista. Kaikista vähiten tässä elämässä olisin halunnut tuottaa pettymyksen isälleni. Minun piti olla se, joka kantaa sukua kunnialla, ja silti olin saanut itseni käyttäytymään pennun tavoin. Se ärsytti!
“Tuo on varmasti orava!” sihahdin hiljaa ja innoissani, kun leukaperiini ilmestyi tuoreehko oravan haju, ja samassa myös ehdin herätellä innostukseni uudelleen. Syreenisumu oli huomannut saman pysähtyessään. Olimmehan jo aivan koivumetsän rajamailla. Syreenisumu vilkaisi minua ja sitten taakseni – jonne en todellakaan ollut katsomassa – ja näytti pohdiskelevan hetken.
“Yritä sinä napata se, me muut jatkamme koivumetsään”, naaras naukaisi. Jäin paikalleni. Se oli kylläkin virhe, sillä ensin Unikkohämy käveli ohitseni.
“Ehkä se saalistuskin onnistuisi nyt”, naaras totesi. Unikkohämy tuntui kypsältä tilanteeseen. Seuraavaksi minut kuitenkin ohitti hän, jota en olisi halunnut vielä kohdata. Kurtistin kulmiani ja nostin leukani pystyyn kollin mennessä ohi. Hän oli kyllä näyttänyt siltä, että olisi halunnut sanoa minulle jotain, mutta en ollut vielä valmis kuulemaan toisen asiaa.
Se orava! Lähdin ripeästi seuraamaan hajuvanaa, sillä jokainen kiinni saatu riistaeläin oli tärkeä tähän vuodenaikaan. Hajuvanan vahvistuessa entisestään tiesin olevani jo lähellä, joten pudotin nopeasti vauhtini ja pudottauduin vaanimisasentoon. Saalistusta helpotti kovasti se, kuinka valkea turkkini sulautui hankeen, vaikka vaaleanruskeat kohtani hieman rikkoivatkin sitä. Lehtikadon aikaan pystyin todella olemaan ylpeä siitä, kuinka taitava saalistaja olin. Nyt pitäisi vain taas todistaa se ja napata kyseinen orava.
Liikkeeni oli jo muuttunut todella varovaiseksi. Siinä! Huomasin oravan talviturkissaan lähellä puuta. Minun pitäisi saada se kiinni ennen kuin se katoaisi koivun latvuksiin. Kiipeily minulta ei sujunut ja se kyllä vaikeutti oravien pyytämistä. Harmaaturkkinen otus oli syömässä jotakin, jota se oli kantanut puun juurelle. Vaihdoin lähestymissuuntaani ja kiiruhdin puun taakse, jossa jatkoin vaanimista ja liikkumista koko ajan lähemmäs saalista. En antanut edes lumen narskua tassujeni alla. Tässä olin hyvä! Täysin puun takana kuulin jo oravan pienemmätkin liikkeet toisella puolella. Nyt pitäisi olla äärimmäisen nopea. Ryntäsin toiselle puolelle, en aikaillut ja sain kynsillä otteen otuksesta. Nopealla puraisulla se valahti veltoksi hampaissa. Mahtavaa! Tästä saisi jo muutama pentu syödäkseen. Talviturkki tosin oli paksu ja varmasti kätki sen, kuinka laiha orava oikeasti oli. Mutta saalis se oli joka tapauksessa, ja erittäin toivottu vieras tuoresaaliskasaan.
Orava hampaissani kiiruhdin syvemmälle koivumetsään. Sädesäihke. Kollisoturi ilmestyi hiljalleen eteeni muutaman koivun takaa. Miksi minun piti juuri häneen törmätä? Sillähän ei varmasti ollut mitään tekemistä asian kanssa, että kolli sattui edelleen olemaan samassa partiossa kanssani…
“Sinä”, tokaisin mumisten edelleen orava hampaissani. Pudotin sen alas. Samalla tajusin rikkoneeni hiljaisuuteni kollia kohtaan.

// Säde?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin hyvin iloinen Varpulaulun suostuttua ehdotukseeni. Saisin illalla viettää aikaa kahden rakkaimman ystäväni kanssa! Siitä oli pieni ikuisuus, kun viimeksi olimme olleet koossa koko porukalla. Olin viettänyt Korpikasteen kanssa paljon aikaa kahdestaan viime aikoina, ja vaikka minä suunnattomasti nautinkin siitä ajasta, olin hyvin täpinöissäni päästessäni olemaan myös Varpulaulun kanssa. Kollilla oli aina ollut erityinen paikka sydämessäni.
Seisoskelimme Varpulaulun kanssa vastatusten vähän vaivaannuttavan hiljaisuuden laskeutuessa yllemme. Omituista – ei minua yleensä puhumattomuus haitannut. Varpulaulukin hymyili minulle selkeästi kiusaantuneen oloisena, ja minä tunsin rinnassani hämmentävän sykähdyksen. Nielaisin ääneti ja yritin saada äkillisesti muodostuneen aivosumuni hälvenemään. *Sano jotakin!* patistelin itseäni.
“Jos et ole nyt kiireinen”, aloitin ja karkaisin nopeasti ääntäni, “voisimme tehdä jotain yhdessä. Tai ihan vain jutella. Meillä on varmasti paljon kuulumisia vaihdettavana viime kuilta.” Ja se oli totta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä ystäväni oli puuhaillut sen jälkeen, kun viimeksi olimme puhuneet. Lehtikato ja viheryskä olivat kyllä pitäneet kaikki kiireisinä, mutta minua kiinnosti aidosti kuulla, miten hän oli pärjäillyt kaiken sen keskellä.

//Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hädin tuskin kuulin, mitä Käärmekulta selitti vieressäni. Katseeni ja keskittymiseni olivat naulittuina Helletassuun, joka mulkoili takaisin harjoitusmontun toiselta puolelta. Minä niin halusin pyyhkiä tuon omahyväisen virneen pois hänen pärstältään! Mikä virnuileva idiootti! Kismitti niin paljon, että olisin voinut käydä hänen päälleen siltä seisomalta. Oppilastoverini olemuksesta saatoin lukea, että tunne oli molemmin puolinen.
Lumi narskui tassujeni alla kun otin oman paikkani montussa. Olin kuullut ohjeenannosta sen verran, että tiesin Helletassun olevan ensimmäisenä hyökkäämisvuorossa. Molemmat meistä taisivat tietää, että yhteenotto ei ollut pelkästään harjoittelua. Siinä mitattaisiin tosikollisuus.
Varjoliekin merkistä Helletassu lähti syöksymään minua kohti. Käärmekulta oli näyttänyt liikkeen, jota käyttämällä minun pitäisi torjua tulossa oleva isku. Minä en kuitenkaan aikonut käyttää sitä nyt – antaisin Helletassulle sellaisen läksytyksen, jota tämä ei ihan hevillä unohtaisikaan!
Kun Helletassu rymisi minua päin koko painollaan, nousin takatassuilleni ottaakseni hänet vastaan. Kiersin tassuni hänen kaulansa ympärille, ja kohta me jo kierimme montun pohjalla sähisevänä karvapyörteenä. Käärmekullan ja Varjoliekin äänet eivät kiirineet korviimme, vaan ne olivat täyttyneet solvauksista, joita ärisimme toisillemme tuoksinnan lomassa.
“Tomppeli!”
“Petturi!”
“Itse olet petturi!” Onnistuin hetkellisesti pääsemään niskan päälle ja painoin Helletassua lunta vasten hengästyneenä. “Sinun piti olla ikuisesti minun paras ystäväni, mutta oletkin ihan mäntti!”

//Helle??

Kirjoittaja: Soturikissa

Ajatuksissani nauroin Rusakkopennun päättömille totuuksille. Minun tarvitsi keksiä jokin tapa vetää itseni ulos tästä tilanteesta.
”Ai kaatunut omiin käpäliinsä? Olen nähnyt Rusakkopennun juoksevan. Hän ei kaatuisi omiin käpäliinsä.” Kuulin hänen äänestä pienen säälin. Hän varmaan itsekin uskoi valheeni, mikä idiootti! Kujekullan katse osui omaan katseeni.
”Mutta hän varmasti osui johonkin oksaan! Miksi olisin niin ilkeä omaa siskoani kohtaan. Eihän se nyt todellakaan olisi oikein!” Huusin häntä kohti. Kujekulta katsoi hieman yllättyneenä ja osittain ärsyyntyneeltä molempien toiminnasta.
”M-m-mutta kun Muurahaispentu l-l-löi minua! M-miksi sinä o-o-olet niin ilkeä?!?” Rusakkopentu suuttui, tai itki, tai molempia. Hymyilin hieman, kun äitini yritti hyssytellä tätä. Hän näytti selvästi hermostuneelta, mutta piti pinnansa.
”Ä-äitiiiiiiiii, etkö sinä näe????? Sattuu!!!!!” Rusakkopenmun suuttuminen oli huvittavaa katsottavaa, ennen kuin äitini huusi:
”Nyt kuule riitti! Muurahaispentu, jos löit Rusakkopentua pyydä anteeksi siskoltasi. Tiedän, että kadut tekojasi. Ja Rusakkopentu, jos valehtelet. Pyydä anteeksi veljeltäsi käytöstäsi. En jaksa teidän riitelyä enää sekuntiakaan! En voi tietää mitä on tapahtunut, joten olkaa kilttejä ja kaivakaa omatuntonne esiin.”
Molemmat meistä oltiin hetki hiljaa, kunnes Rusakkopentu purskahti itkuun ja kollapsoitui emoni syliin.

Oli uusi päivä ja uudet kujeet, niinkuin ne vanhat kissat sanoivat. Seisoin Kimalaistoiveen edessä sisarteni kanssa, jotka näyttivät suurella hartaudella kuuntelevan vanhemman naaraan kertomuksia Tähtiklaanista. Tai siis Erhepentu kuunteli suurella hartaudella tyhjiötä, vain Rusakkopentu oikeasti keskittyi asiaan.
Kimalaistoive selitti hengistä ja siitä, että parantajat näkivät jotain typeriä näkyjä yöllä. Hän sanoi, että täytyi olla hyvä jotta pääsi tähän Tähtiklaaniin.
Miten nössö täytyi olla, että kuunteli joidenkin kuolleiden kissojen ’ennustuksia’ ja antoi heidän sääntöjen määräillä elämää.
Vihdoinkin Kimalaistoive oli valmis, pääsin vihdoinkin pois hänen kidutuksesta.
”Hei Muurahaispentu!” Klaanin soturi nimeltään Korpi… olikohan kaste seisahtui eteeni ja veti minut hieman pois Kimalaistoiveen kuuloetäisyydeltä.
”Huomasin, ettet ollut kovin kiinnostunut tuosta Tähtiklaanisoopasta”, naaras hymyili minulle hieman oudosti. Hän väitti, että hänellä olisi parempi uskonto minulle.
”Oletkos kuullut Pimeyden metsästä? Kaikki kuolleet ja urheat soturit pääsevät muiden voimakkaiden kissojen seuraan.” Tämähän kuulosti heti aika hyvältä! Kuka nyt muka ei haluaisi olla urhea ja voimakas?
”He ovat paljon voimakkaampia, kuin nuo nössöt Tähtiklaanin elukat.” Katseeni kiinnittyi suoraan Korpikasteeseen, hän oli selvästikin järkevämmästä päästä kuin klaanin muut naaraat.
”Mutta, eikö meidän pidä tehdä jotain pahaa, että pääsemme sinne? Kimalaistoive ainakin kertoi paikasta minulle pahojen kissojen paikkana”, eihän minua haitannut olla paha, mutta halusin vain tietää hänen kantansa asiaan.

//#enolejaksanuttarkistuslukea
//Rusakko?
//Korpi?
//Aijjaa vai… MITENNIIN ALLE 400 SANAA?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin kuuntelematta sen tarkemmin mikä asia oli. Sielutassun lähdettyä Kortetuike keskittyi taas minuun. Hengitin tärisevästi hermostuksestani johtuen. En vieläkään pitänyt yhdenkään kissan – edes Kortetuikkeen – täyden huomion saamisesta.
“Anteeksi tuostakin”, Kortetuike naurahti ja kallisti sitten päätään silmät kauniisti kimmeltäen. “Mikäli sinulla ei ole illalla mitään, olisi mukavaa, jos tulisit seuraamaan Sielutassun harjoituksia. Emme ole viettäneet aikaa yhdessä ikuisuuksiin. Minulla on ollut ikävä sinua.”
Yllätyin kollin sanoista ja menin aivan lukkoon. Hänellä on ollut ikävä minua? Preesenssissä. Suuni avattuani, sanoja ei tullutkaan ulos.
“Ymmärrän, jos sinua ei kiinnosta”, Kortetuike sanoi heilauttaen häntäänsä anteeksi pyytävästi.
“Ei, ei”, naukaisin hätäisesti, “Tulen kyllä mielelläni.”
Sanottuani tämän vasta tajusin, ettei minua todellakaan kiinnostanut mennä. Oppilaan ja sisareni tuijottaminen ei kuulunut mieluisiin aktiviteetteihin, joilla täytin iltani. Toisaalta oliko minulla muutakaan tekemistä ja voisin viettää aikaa Kortetuikkeen kanssa.
Salaa toivoin hänen tajuavan tuskani, jotta saisin häneltä apua ongelmiini, mutta realistisesti tiesin ettei hän osaisi auttaa muita enempää.
En oikein tiennyt miksi kalvava, pakottava tunne yritti saada minut kertomaan ja valittamaan vaivoistani. Minua hävetti oma erikoisuuteni ja outouteni enkä halunnut jakaa sitä yhtään kellekään. Kamala ristiriita kävi päässäni.
“Hienoa”, Kortetuike totesi, “En malta odottaa.”
Hymähdin ja nyökkäsin. En oikein osannut sanoa´mitään tai jatkaa keskustelua.
Hymyilin vain hiukan kauhean kiusallisesti.

//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Kävelymme oli ollut mukava. Kortetuike oli hyvää sauraa. Hän osasi ottaa minut huomioon, kuten kuului ja osasi arvostaa minua tärkeänä soturina.
Nyt kuitenkin olin jo leirissä. Ystäväni oli lähtenyt harjoituksiin oppilaansa kanssa. Saalistusharjoituksiin hän ei minua kovin usein pyytänyt mukaan, mutta taistelemisessa olin mielelläni aina auttamassa.
Huomasin vain muutaman ketunmitan päässä itsestäni Kujekullan pennut ja Kimalaistoiveen. Ikikuningatar kertoi heille Tähtiklaanista. Lällyjen usko sekin oli. Suuret soturit, kuten minä, uskoivat vahvempaan ja hienompaan Pimeyden Metsään! Kuolonklaanilaisten ainoa fiksu päätös elämässä oli uskoa Tähtiklaanin sijaan siihen.
Pennuista Rusakkopentu kuunteli mielenkiinnolla, Erhepentu vaikutti olevan omissa maailmoissaan ja Muurahaispentu kurtisteli vain kulmiaan. Hänen mielenkiintonsa ei vaikuttanut olevan kerrottavassa asiassa. Voisi olla että hän olisi kiinnostuneempi Pimeyden Metsästä.
Odottelin, kunnes Kimalaistoive oli saanut opetustuokionsa valmiiksi. En ollut suoranaisesti penturakas kissa, mutta sellaisen opettaminen ja ohjaaminen oikealle polulle voisi toimia. Jos en omistanut oppilasta, pennun holhoaminen sillä tavoin olisi tarpeeksi lähelle.
“Hei, Muurahaispentu!” tervehdin nuorta kollipentua maanisesti hymyillen. “Huomasin, että tuo Tähtiklaani soopa ei vaikuttanut erityisemmin vakuuttavan sinua ja halusin tulla kertomaan sinulle eräästä paremmasta uskosta jonka tiedän.”

//Murkku?

Kirjoittaja: Käärmis

Oppilaan elämä oli paras asia, mitä nuorelle kissalle saattoi tapahtua! Se tuntui näyttävän todelliset hyvät puolensa päivä päivältä vain uudelleen. Kartoitin jo mielessäni kaikkia niitä mahdollisia paikkoja, joita saattaisin löytää sitten soturiksi päästyäni, kun lähtisin tutkimusretkilleni! Kuitenkin aina, kun kerroin muille suunnitelmastani jättää klaanini edes muutamaksi kuuksi, jotta voisin tehdä retkiäni, sain vain toruvia katseita. Eikö kukaan ymmärtänyt, miten hienoa olisi lähteä seikkailuun?! Miten naurettavaa!
“Sielutassu, keskitytkö sinä yhtään?” Kortetuikkeen tiukka, mutta samaan aikaan kumman rauhallinen nauku herätti minut ajatusteni kuplasta. Katsoin häntä hölmistyneenä, joka taisi vastata mestarini kysymykseen. Ei minulla ollut aikaa keskittyä, kun täytyi ajatella!
“Lähdemme huomenna aikaisin Kärpästassun ja Kallahämyn seurassa taisteluharjoituksiin. Muista mennä nukkumaan tarpeeksi aikaisin, jotta jaksat herätä aamulla”, mestarini selitti minulle. Nyökkäsin hänelle. Selvä sitten. Laittaisin tämän tiedon muistiini. Ainakin toivottavasti, koska varmaankin löytäisin vielä jonkin keinon unohtaa sen, kun suunnittelisin taas tulevia tutkimusmatkojani.
Keskityin nyt siihen, mitä oli käpälillä. Rajapartio. Kortetuikke oli raahannut minut sinne Kiurutassun ja Aurinkoroihu kanssa sinne. Käärmekulta oli mielellään lähettänyt minut heidän kanssaan partioon ennemmin kuin Kärpästassun kanssa toiseen rajapartioon, johon olisin ennemmin halunnut. Mitäköhän naaras mahtoi tehdä? Halusin jo päästä juttelemaan hänen kanssaan! Kärpästassu oli niin hupsu kissa! Rakastin kuinka kummallinen hän oli, se kaikki jotenkin teki hänestä niin uniikin! Halusin löytää tien tämän ajatuksiin ja tunteisiin! Halusin olla se ainoa kissa, joka häntä *oikeasti* ymmärsi!
Tajusin, että ajatukseni olivat taas harhautuneet oikeasta tehtävästäni. Tähtiklaanin täden! Enkö saattanut sitten koota keskittymistäni edes pieneksi hetkeksi?! Tämä oli aivan naurettavaa!
“Kiurutassu! Oletko vielä oppinut pystylukkoa? Korpikaste näytti sen minulle ja se on aivan upea liike! Sillä voi viimeistellä taistelun! Siinä nouset takajaloille ja isket etutassuilla vastustajaa! Ja sitten, jos hän tekee saman sinulle sinä voit kaataa hänet allesi ja iskeä vatsaan! Se on kuulemma tosi voimakasta!” sepittelin toiselle naaraalle, kun harpoin hänet kiinni hänen vahvistaessaan rajamerkkiä hieman kauempana minusta.
“Kai minä olen siitä ainakin kuullut”, toinen oppilas mutisi miettiäänä ja vaikutti kaivelevan muististaan tietoa siitä oliko hän todella kuullut liikkeestä aikaisemmin.
“Haluatko kokeilla sitä nyt? En ole vielä päässyt kokeilemaan sitä aikaisemmin ikäisiini vastustajiin, kun opin sen vasta niin vasta Korpikasteelta!” ehdotin, mutta se tuntui saavan Kiurutassun vain vaivaantumaan.
“Meidän pitäisi kyllä keskittyä partiointiin”, hän naukaisi ja vilkaisi jo eteenpäin katoavaa Aurinkoroihua. Puhahdin leikkisästi ja loikin naaraan ympärillä samalla, kun hän lähti tassuttaamaan eteenpäin kiriäkseen kauemmas katoavan kellertävän soturin.
“Ei se haittaa! Voimme kokeilla ihan pikaisesti!” maanittelin. Tahdoin vain näyttää taitoni! Se olisi varmasti muutenkin vakuuttanut muut partion jäsenet! Oliko se todella liikaa pyydetty?!
“Ei nyt, ihan tosi”, Kiurutassu naukaisi ja yritti selkeästi olla välittämättä minusta. Huokaisin pitkään. Niinpä niin. Aina suuremmoinen seikkailia jäi muiden huomion ulkopuolelle. Ainoa huomio, jota hän tuntui saavan oli negatiiviset reaktiot hänen aikeisiinsa tutkia maailmaa – tietysti lukuunottamatta Kortettuikeen opetusta ja kaitsemista.
“Keskittykäähän olennaiseen. Meillä on vielä partio kesken”, mestarini ääni kuuluikin juuri takaamme. Hän hymyili meille hyväntuulisen oloisena ja kiristi sitten tahtiaan. Yritin pysytellä hänen vauhdissaan parhaani mukaan.

Aamuinen herätys tuntui rankalta. Ei siksi, etten olisi nukkunut tarpeeksi, vaan siksi, että en vain ollut aamu kissoja. Olisin mieluusti nukkunut joka päivä pitkään, jos olisin vain voinut. Mutta toki se olisi tarkoittanut, että en olisi saanut koko päivän aikaa tehdä seikkailuitani ja hauskoja asioita!
“Sielutassu, tulehan jo”, Kortetuike hoputti, kun löntystelin karvat edelleen sekaisin ulos pesästä. Aamuinen ilma tuntui vilpoisalta turkillani ja pörhistin sitä hieman. Huomasin, että Kärpästassu ei ollut vielä paikalla, joten voisin ottaa aikani puhdistaa turkkini nopeasti.
Ryhdyin siis siistimään turkkiani ja en lähes huomannut, kun ystäväni yllättäen ilmaantui vierelleni. Hymyilin hänelle ilahtuneena siitä, että sain hänet mukaani. Minusta en ollut päässyt viettämään aikaa hänen kanssaan tarpeeksi viime aikoina.
Seuraamme kuitenkin tunkeutui myös Pörriäistassu ja Käärmekulta, joiden tulo tuli minulle silkkana yllätyksenä. Kai en voinut paljoa panna vastaan, jos itse klaanin varapäällikkö oli se, joka pyysi tulla mukaan. Lisäksi, oppilaana sanani ei ollut tarpeeksi vahva muutenkaan väittämään vastaan. Ja toki, Pörriäistassun tullessa mukaan voisi myös harjoituksista tulla mielenkiintoisemmat.
Kipitin innoissani metsässä, kun lähestyimme nummea. Vilkuilin taas jatkuvasti ympärilleni ja haistelin jokaista puuta ja pensasta, joka näytti vähänkään eriltä kuin edellisillä kerroilla. Halusin tietää, jos metsässä oli mitään muutosta! Tunsin kuitenkin Kortetuikkeen sekä Käärmekullan polttavat katseet turkillani aina, kun harhauduin, joten yritin pysytellä matkassa niin hyvin kuin vain osasin.
Päästessämme nummelle järjestely jakautui sillä tavoin, että Kärpästassu ja Pörriästassu ottivat kamppailun ja minun täytyi auttaa heistä toista. Aluksi suunnitelma tuntui olevan sellainen, että Pörriäistassu ja minä asettuisimme Kärpästassua vastaan, mutta tietysti Käärmekulta ei pitänyt ajatuksesta. Eikö hän olisi voinut vähäsen hellittää? Ymmärsin, että hän välitti kyllä tyttärestään, mutta ei kukaan minunkaan kimpussa tuolla lailla ollut! Toki minun emoni oli kuollut, joten siinä oli sekin ero.
“Minä haluan hyökätä kenen vain kimppuun! Jos Pörriästassu on taitava, otan mielelläni haastetta! Tai he voivat käydä minunkin päälleni, jos se kelpaa paremmin!” ilmoitin. Halusin todella esitellä taitojani, joita Korpikaste oli minulle opettanut.
“Kokeillaan aluksi niin kuin Käärmekulta ehdotti ja vaihdetaan sitten toisin”, Kortetuike naukaisi. Nyökkäsin mestarilleni. Kai sekin kävi. Mikäs minä olin valittamaan.
“Asettukaahan asemiinne. Sielutassu, odota sinä vähän siinä kauempana, mutta tule Kärpästassun avuksi heti, kun häneen hyökätään, Pörriäistassu, pysy sinä siinä ja Kärpäastassu, tule Pörriästassua vastapäätä”, Käärmekulta ohjeisti ja heilutteli häntänsä päätä hermostuneena. Miksi hänen hermonsa olivat kireinä? Ei hän siinä taistelemassa ollut.
Jäin odottamaan merkkiäni syöksyä ystäväni avuksi, kun Kortetuike antoi kaksikolle aloituskäskyn. He taisivat molemmat odottaa hyökkäystä. Minä odotin vain omaa tilaisuuttani. Odottaminen oli sitten tylsää!
Kun viimein Pörriäistassu loikkasi mustaturkkista naarasoppilasta kohti, lähdin pinkomaan heitä kohden ja tein vaikuttavan loikan, jolla onnistuin hyppäämään suoraan Pörriäistassun niskaan. Kolli ulahti ja heitti minut pois päältään.
“Muistakaa, että olette pari!” Kortetuike neuvoi, joka sai minut muistamaan sen, että minun tulisi pysytellä Kärpästassun lähettyvillä.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin Varpulaulua yllättyneenä. Näytti siltä, että kolli joutui pinnistelemään pitääkseen itsensä kasassa saatuaan anteeksipyyntönsä ulos.
“Saat anteeksi”, hymähdin ja yritin viestittää hänelle ilmeelläni, että en ollut ottanut hänen äksyilyään henkilökohtaisesti. “Minäkin haluan pyytää anteeksi. En olisi saanut sillä tavalla hössöttää ympärilläsi kaiken aikaa. Toivottavasti olet saanut levättyä nyt paremmin.” Hymyssäni piili häivähdys häpeää. Kaduin edelleen aiempaa holhoavaa käytöstäni, vaikka aikomukseni olivatkin olleet hyvät.
Varpulaulu nosti katseensa minuun sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta juuri silloin meidät keskeytettiin. Sielutassu liukui pysähdyksiin viereemme.
“Kallahämy ja Kärpästassu ovat menossa harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Saanko mennä heidän mukaansa?” Nuori naaras huitoi innokkaasti hännällään pesätoverinsa ja tämän mestarin suuntaan, jotka seisoskelivat uloskäynnin liepeillä.
Harmikseni jouduin olemaan ilonpilaaja, sillä olin jo sopinut Korpikasteen kanssa, että hän auttaisi minua pitämään illalla taisteluharjoitukset Sielutassulle. “Valitan, Sielutassu, mutta meillä on illalla harjoitukset, joita varten sinun kannattaisi levätä vähän. Korpikaste lupasi tulla näyttämään sinulle muutaman hyvän liikkeen”, lisäsin innostavampaan sävyyn, kun oppilaan häntä lerpahti maahan pettymyksestä.
Sielutassu poistui paikalta itsekseen jupisten. Uskoin kuitenkin että illan harjoitukset piristäisivät häntä. Korpikaste oli loistava taistelija ja osaisi epäilemättä opettaa Sielutassulle asioita, jotka eivät kuuluneet osaamisalueisiini.
Käännyin takaisin Varpulaulun puoleen, joka oli seisonut sivussa vähän vaivaantuneen oloisena keskustelumme ajan. “Anteeksi tuostakin”, naurahdin ja kallistin sen jälkeen päätäni, kun mieleeni juolahti ajatus. “Mikäli sinulla ei ole illalla mitään, olisi mukavaa, jos tulisit seuraamaan Sielutassun harjoituksia. Emme ole viettäneet aikaa yhdessä ikuisuuksiin. Minulla on ollut ikävä sinua.”

//Varpu?

Kirjoittaja: Ninjanen

Avasin silmäni kun armoton aurinko tunkeutui silmiini. Katselin ympärilleni. Kujekulta nukkui kolmen pentunsa kanssa kauempana, emokin nukkui pedissä vieressäni. Koko pentutarha oli yhtä unen tuhinaa ja lämpöä ja maidontuoksua. Kaikki muut nukkuivat vielä. Tai siis niin luulin, kunnes katseeni osui Kimalaistoiveeseen. Kolmijalkainen kuningatar oli hereillä. Hän makasi pedillään pää ylhäällä ja katseli ulos. Halusin mennä ulos, mutten tahtonut herättää emoa. Mutta yksin meneminen kertomatta emolle tuntui pahalta. Ja huonolta idealta. Naaras saisi laakin, jos loikkisin yksin aamutuimaan leirissä. Hän oli ollut sairastumiseni jälkeen erittäin varovainen turvallisuusasioideni kanssa. Jonka toki ymmärsin, en tahtonut ikinä enään sairastua sillä tavalla enään, en tahtonut kuulla joka yö kaukaista haukkumista ja katsella halkeilevaa taivasta ja vääristyneitä, luonnottoman värisiä siivekkäitä kissoja joka yö. Mutta olin terve, eikä sairaus olisi tulossa takaisin. Siitä olin varma. Ei ainakaan ennen kuin minusta tulisi oppilas. Johon ei kylläkään ollut pitkä aika, Leimusilmä oli nimittäin sanonut että olin miltei kuusi kuuta vanha. Ja emo oli kertonut ihan ensimmäisinä päivinä klaanissa ollessani, että minusta tulisi oppilas kun täyttäisin kuusi kuuta. Olin siitäkin jo tosi innoissani! Mutta Halusin vielä nauttia emon kanssa olemisesta ihan rauhassa. Päätin olla herättämättä emoa, mutta tahdoin ulos, joten menin Kimalaistoiveen luokse.
“Hei Kimalaistoive?” kysyin hiljaa ja tönäisin hieman naaraan tassua vahvistaakseni viestiäni.
Naaras käänsi päänsä minuun päin ja hymyili lempeästi.
“Hei pikkuinen. Mitäs nyt?” hän sanoi lempeästi ja kallisti päätään.
“Tahtoisin mennä ulos, mutta en tahdo herättää emoa”, sanoin hiljaa ja katsoin naarasta hieman ujosti.
“Voin tulla vahtimaan sinua. Ei tarvitse herättää Perhopuroa. Olen varma, että hän antaisi luvan”, naaras sanoi hyyillen ja nousi ylös. Kasvoni syttyivät leveään, aurinkoiseen hymyyn.
“Kiitos!” kuiskaushuudahdin ja loikin ulos ikikunginatar perässäni.

“Kehräpentu?” emon ääni kuului peuhattuani jonkin aikaa, ja loikin emon luokse innoissaan.
“Emo!” huudahdin innoissaan ja kurotin koskettamaan neniä tämän kanssa.
“Kimalaistoive antoi minulle luvan tulla ulos ja tuli sitten myös vahtimaan minua! Hän sanoi, että sinä antaisit siihen luvan, että voimme kyllä mennä”, selitin hieman kiihtyneesti, toivoen ettei naaras suuttuisi. Onnekseni naaras hymyili lempeästi, kuten aina ollessaan kanssani.
“Hyvin tehty Kimalaistoiveelta”, emo sanoi ja etsi naarasta aukiolta. Hänen vihreät silmänsä pysähtyivät naaraaseen ja kääntyivät takaisin minuun.
“Riittääkö vielä puhti leikkimiseen?” emoni kysyi ja kyyristyi hieman.
“Aina!” huudahdin heiluttaen töpöhäntääni. “Leikitään sitä tutkimusmatkaleikkiä!” pompin hetken paikoillani ja loikin sitten ison lumikasan luokse.
“Tule! Mennään tekemään tästä lumikasasta lumipesä! Ja sitten aloitetaan leikki!” huusin ja aloin kaivaa pienillä käpälilläni. Olin niin iloinen elämäni oli niin hyvää!

//Perho? <3

Kirjoittaja: Saaga

Laventelitaivaan sanat pyörivät edelleen päässäni kaikuen uudelleen ja uudelleen. Pian aloin kuulla sanojen tilalla pelkkää surinaa, joka muutti muotoaan pyöreästä hirvittävän teräväksi. Se kolisi kalloani vasten ja muiden puuttuminen lisäsi lisää tuskaa kauheaan meteliin. Tuntui kuin koko kehoni olisi kuplinut kuin kiehuva vesi ja toivoin katoavani höyrynä ilmaan, mutta en päässyt karkuun tätä suurta tunnetta. Tai tunteita. Raivo, ahdistus ja kuormitus tuntuivat höykyttävän sisuksiani muiden negatiivisten tunteiden pitäessä minua paikoillani ja helppona uhrina näille tyhmille tunteille. Vaivuin täysin ajatuksiini koittaessani työntää tunteitani loitommalle.
Naamani tupsahti päin maata ja päästin suustani hävettävän korkean kirkaisun. Nousin hitaasti pystyyn jalat täristen.
“Sattuiko sinuun?” Unikkohämy kysyi. Katsoin tassujani ja maata, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut kaukana omasta kehostani. Kuulin hengitykseni itseni ulkopuolelta.
“Ei”, kehoni naukui, “Kaikki hyvin.”
“Hyvä jatketaan”, Unikkohämy totesi kylmästi. Hän oli ymmärrettävästi vihainen minulle käytöksestäni.
“Saammekohan me enää mitään saalista tuollaisen äänen käytön jälkeen”, Unikkohämy mutisi. Kaikki olivat hirvittävän ärsyyntyneitä ja ymmärrettävistä syistä, mutta se loi minulle vain pahemman ja pahemman olon. Tuntui, että olin edelleen aivan räjähtämisen partaalla. Halusin pyytää anteeksi Laventelitaivaalta, mutta en tiennyt ottaisiko hän sen juuri nyt vastaan ja millä tavoin.

//Laventeli?

Kirjoittaja: Aura

Helletassun leuka oli loksahtaa auki. Varjoliekki oli jättänyt kertomatta, että he harjoittelisivat hiirenaivojen kanssa.
“Minä lähden leiriin!” Helletassu ilmoitti nokkavasti ja hänen häntänsä nousi tikkusuorana, pörhöisenä kohti taivasta. Varjoliekki ei kuitenkaan ollut samaa mieltä kollin pakoajatusten kanssa, vaan asetti käpälänsä nuorukaisen eteen.
“Etkö osaa taistella vai miksi olet pakenemassa?” Pörriäistassu nälväisi ja virnisti entiselle parhaalle toverilleen. Helletassu näytti kollille kieltään. Pörriäistassu ei sitten ymmärtänyt pysyä hiljaa!
“Kukaan ei nyt lähde mihinkään”, Varjoliekki naukaisi sovittelevana ja vilkaisi Helletassua tuimasti. Kollin teki mieli inttää vastaan, mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Varjoliekki ei pyörtäisi päätään, vaikka hän kuinka ulisisi.
“Sitä paitsi minä luulin, että te olette ystäviä?” kollisoturi jatkoi hiljempaa ja vilkaisi oppilastaan kummastuneena. “Luulin, että ilahtuisit.”
“Niin minäkin luulin, kunnes Pörriäistassu käänsi turkkinsa ja heittäytyi ihan hiirenaivoksi”, Helletassu mutisi mestarilleen. Ennen Käärmekullan nimitystä yhteisharjoitukset olivat olleet molemmista kolleista parasta mitä elämä saattoi tarjota. Nyt oppilaiden välillä kipinöi niin paljon, että heidän välinen ympäristö saattaisi roihahtaa hetkenä minä hyvänsä liekkeihin. Kaksi räjähdysherkkää ja itsepäistä nuorta kollikkoa ei ollut kovinkaan turvallinen yhdistelmä. Helletassu virnisti.
“Ainakin jossain asiassa mestarimme ovat oikeassa. Että me harjoittelemme puolustautumista viholliselta”, punaturkkinen siristeli silmiään ja murisi. Käärmekulta selitti jotain tulevista harjoituksista ja liikkeistä mitä he harjoittelisivat, mutta Helletassu antoi sanojen valua korviensa ohi. Hän vain ajatteli kuinka pääsisi kohta höykyttämään Pörriäistassun oikein kunnolla!
“Helletassu, ymmärsitkö?” Varjoliekki kysyi ja kolli nyökkäsi hitaasti, vaikka hän ei edes tiennyt mistä muut kissat olivat puhuneet. Hän, hyökkää, Pörriäistassu, häviää. Asia harvinaisen selvä. Helletassu syöksähti hampaat irvessä kohti oppilastoveriaan ja ulvaisi ilmoille puidenlatvoihin kiirivän taisteluhuudon.

Kirjoittaja: Untuva

Sädesäihke ärähti jotain omista virheistäni, johon vastasin mulkaisulla soturin suuntaan. Mitä kolli oikein tuolla tarkoitti? Ajattelin jättää asian sikseen, sillä mielestäni minulla ei ollut aiheeseen liittyen mitään järkevää lisättävää. Antoi soturin ajatella mitä ajatteli. Oranssiraidallinen kolli ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Seuraavaksi toinen lateli kovaan ääneen, kuinka hän ei ollut tehnyt Korpikastetta kohtaan mitään väärää, ja että naaraalla se viirasi päässään, ja mitä vielä. Sädesäihke vaikutti ulkoisesti siltä, että tuota todella otti Korpikasteen käytös päähän. Mutta mitä hän minulle siitä pauhasi?! Minä hyvää hyvyyttäni olin toiselle vähän vitsaillut, ja tässä lopputulos! Ei kai se minun ongelmani voinut olla, jos toinen ei ymmärtänyt sitä vitsiksi – oli mukana siihen viittaavaa äänensävyä tai ei. Miten yhtäkkiä Korpikasteen huono käytös tuntui olevan minun syytäni… Siltä se ainakin tuntui, vaikka Sädesäihkeen purkaus ehkä olikin tarkoitettu itse Korpikasteelle.
“Selvästi sinä olet se, joka on sohinut ampiaispesää ja sitten valittaa kun on ampiaiset kimpussa”, tiuskaisin toiselle.
“Hei olkaa kunnolla siellä takana”, Syreenisumun ääni tuntui keskeyttävän kummankin aikomukset. Katsahdin eriparisilmät omaavaan partion johtoon, joka oli kääntynyt kannoillaan selkeästi valmiina puuttumaan tilanteeseen. Kuinka häpeällistä! Oliko Sädesäihke saanut minut juuri tiuskimaan muiden kuullen. Kaiken lisäksi vielä nuorempien sotureiden. Katsoin kollia kulmat kurtussa. Häpeän tunne valtasi kehoni yhä isommin. Pidin huolen, ettei se näkynyt ulospäin ja kohotin samalla leukaani ylemmäs. En kyllä puhuisi kollisoturille enää ikinä mitään!
“Varmaan parasta keskittyä nyt partiointiin”, Unikkohämy sanoi rauhallisesti ja asettui minun ja Sädesäihkeen välille. Aijaa! En olisi ikinä arvannut, että partioinnissa pitäisi oikeasti partioida. Ensimmäinen kerta, kun tuostakin kuuli. Pyöräytin silmiäni ja lähdin Syreenisumun perään häntä kiivaasti puolelta toiselle heiluen. Askellukseni oli vahva ja voimakas, ja sitä ohjasi ärtymys. Tämän piti olla päiväni kohokohta ja nyt Sädesäihke oli sen pilannut!
Unikkohämy jäi kulkemaan matkaa Sädesäihkeen kanssa. Suljin korvani täysin heidän osaltaan. En tiennyt keskustelivatko he jostain vai kulkivatko vain hiljaisuudessa. Minusta tuntui vain siltä, että kaksi naarassoturia olivat vain halunneet erottaa minut ja Sädesäihkeen, ettei tilanne jatkuisi. Ja hyvä niin! Minulla ei ollut kollille ainakaan enää mitään hyvää sanottavaa. Ei ainakaan kokemani häpeän jälkeen.

// Säde?