Eloklaanin tarinat

Kääpäpuna tunsi veden turkissaan ja hengitti ulos ilahtuneena. Hänestä oli mukavaa päästä taas kastamaan turkkinsa veteen. Se toi mukanaan vain hyviä muistoja siitä, kuinka ruskea soturi oli elänyt aikoinaan. Se toki toi myös kaipuuta, etenkin hänen hyvää ystäväänsä Armasta kohtaan. Ei ollut kovin uskottavaa enää ajatella, että kolli pääsisi tapaamaan oranssia yksisilmää niin pitkän ajan jälkeen, mutta hän saattoi silti toivoa.
Turkkiaan pudistellen Kääpäpuna kampesi itsensä taas ylös joesta. Hänen tulisi pian palata takaisin leiriin, jotta hän ehtisi partioonsa. Hänen oli tarkoitus lähteä aurinkohuipun partioon Hiilihampaan, hänen oppilaansa Purotassun sekä Rauhalaulun kanssa.
Raidallinen kolli lähti tassuttamaan takaisin kohti leiriä. Aurinkohuippuun ei olisi enää pitkästi, joten hänellä saattaisi tulla myös hienoinen kiire matkassaan takaisin leiriin. Siksi hän laittoikin juoksuksi ja saattoi vain kiittää nopeuttaan.
“Kääpäpuna! Siinähän sinä oletkin! Olimme jo lähdössä edeltä, koska sinua ei näkynyt leirissä”, Hiilihammas naukaisi työntyessään ulos leiristä ja huomatessaan hintelän soturin tassuttavan jo hieman hitaammalla tahdilla heitä kohden. Kääpäpuna laski heti katsettaan nolostuneena.
“Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus viivästellä”, hän paahoitteli, mutta Hiilihammas vain kehräsi selvästi välittämättä paljoa myöhästymisestä.
“Olet täällä nyt, etkö vain?” hän kysyi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata hänen johdatustaan. Kääpäpuna otti heti partiointinsa tosissaan ja asettui joukon hännille Purotassun taakse. Oppilas hymyili hänelle hieman, mutta ei sanonut kuitenkaan kollille mitään.
Partio lähti tassuttamaan kohti rajaa. Saaliseläinten äänien ja tuulen huminan lisäksi metsässä oli hiljaista. Se tuntui rauhoittavalta. Viherlehti todella hemmotteli klaania hyvin. Heillä oli riistaa enemmän kuin tarpeeksi, eikä heidän tarvinnut huolehtia paljoa mistään. Ainoa pieni asia, josta saattoi hieman kantaa huolta oli edelleen Kuolonklaani. Kääpäpuna ei vain voinut olla varautumatta aina, kun puheeksi tuli naapuriklaani.
Joen ääni alkoi voimistua ja yhtäkkiä heidän edessään oli puunrunkosilta. Hiilihammas kääntyi katsomaan takanaan kulkevia kissoja ja selitti, kuinka heidän tulisi ylittää se varovasti ja yksi kerrallaan. Sen jälkeen kolli loikkasi puunrunkosillalle ja lähti ylittämään sen kuin malliksi, kuinka se tulisi tehdä. Heti hänen hännillään lähti Rauhalaulu, joka vilkaisi ylittäessään taakseen jäljellä oleviin Purotassuun ja Kääpäpunaan.
Purotassu loikkasi puunrunkosillan päälle vilkaisten taaksensa ruskeaan soturiin. Kuitenkaan oppilaan ote ei pysynyt vaan hän lipsahti puun päältä. Raidallinen soturi pidätti henkeään ja toivoi, että hän saisi uudelleen otteen puunrunkosillasta, mutta sen sijaan oppilas pärskähti veteen.
“Purotassu!” Hiilihammas huudahti ja astui eteenpäin valmiina syöksymään Rauhalaulun ohitse oppilaansa perään, mutta Kääpäpuna ei voinut vain katsoa vierestä. Hänen oli pakko toimia. Jokin hänen sisällään vain huusi niin.
Viileä vesi kasteli hintelän kollin toistamiseen, kun hän syöksyi Purotassun perään veteen ja etsi häntä nopeasti. Nuori naaras pärski vedessään, joka sai ainakin hänen löytämisensä helpoksi.
Päästessään tarpeeksi lähelle Kääpäpuna tarrautui heti oppilaaseen ja raahasi hänet muiden luokse vastarannalle. Oppilas oli valitettavasti kasvanut jo kovasti, joka sai hänen raahaamisensa hieman vaikeaksi, mutta siitä huolimatta raidallinen soturi sai tehtävänsä tehtyä ja Purotassun raahattua rantaan.
“Oletko kunnossa!” Hiilihammas kysyi heti päästyään oppilaansa luokse. Kääpäpuna astui sivummalle ja ryhtyi puistelemaan turkistaan vettä niin, että se ei lentäisi muiden partion jäsenten niskaan.
“Kunnossa ollaan”, oppilas naukaisi, kun oli saanut yskittyä hieman ja hengityksensä tasattua. Sitten hän kääntyi Kääpäpunan puoleen. “Pelastit minut, kiitos!”
“Se on soturin työ…” kolli naukui hieman hämillään yhtäkkisestä kiitoksesta ja nuolaisi rintaturkkiaan pari kertaa.
“Kaikki kunnossa? Ettehän lyöneet mitään mihinkään tai nielleet paljoa vettä?” Hiilihammas varmisti vielä. Purotassu sekä Kääpäpuna molemmat pudistelivat päätään, joka sai partionjohtajan huokaisemaan helpotuksesta.
“Jos kaikki ovat kunnossa, jatkamme varmaankin partion loppuun?” Rauhalaulu kysyi astuessaan lähemmäs.
“Lyhennämme partiota ja sitten saatte mennä suorinta tietä parantajalle, kun palaamme leiriin, mutta tarkistetaan ainakin jonkin verran rajaa”, Hiilihammas ohjeisti ja lähetti taas partionsa liikkeelle vielä huolestuneesti vilkaisten oppilaaseensa, joka näytti onneksi olevan kunnossa.

Katselin Kärpässointua hieman huvittuneena, kun hän nappasi sammakon, mutta sitten hän tarjosikin sitä minulle epäsuorasti. Tai niin ainakin oletin, koska hän kysyi minulta olinko koskaan maistanut sammakkoa. Pudistelin päätäni ja astuin lähemmäs nuuhkimaan oliota. Saattoiko kissat todella syödä jotain sellaisen kaltaista?
“En ole. Oletko sinä sitten maistanut?” kysyin mustaturkkiselta naaraalta ja hän nyökkäsi minulle.
“Olen. Sädesäihke kerran tarjosi minulle sellaisen, kun olin pentu”, naaras kertoi. Hymyilin hänelle huvittuneena.
“Miksen edes ylläty. Toki sinä söit silloin madonkin maasta, joten varmastikaan sammakon syöminen ei voinut niin paha olla”, tokaisin ja tökkäsin taas limaista olentoa tassullani hieman ja sitten ravistelin tassuani.
“Haluatko maistaa sitä?” Kärpässointu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohautin vain lapojani hieman.
“Toki. Kai sekin on kokemus koettavaksi”, tokaisin ja nuuhkaisin otusta vielä kerran varautuneena kuin se olisi voinut yhtäkkiä taas herätä henkiin. Toki mikään ei voinut olla yhtä kamalaa kuin oravat, elävä tai kuollut.
Hitaasti puraisin pienen palasen sammakosta ja pureskelin varoen. En tiennyt, mitä odotin sen mausta, mutta en varmastikaan mitään sellaista, mitä se todellisuudessa oli. Sammakko ei maistunut ainakaan kamalalta, mutta ei se myöskään lempiruoakseni mennyt. Mikään ei voittaisi kalaa.
“Ihan syötävää kai tuo on, mutta lempparini tulee aina olemaan kalat!” naukaisin innokkaasti ja vilkuilin taas joen suuntaan kuin kala yhtäkkiä kasvattaisi tassut ja juoksisi suoraan suuhuni. Niin ei kuitenkaan valitettavasti voinut käydä, joten jouduin tyytymään siihen, että suussani oli vain sammakon maku.
Käänsin pikaisesti päätäni, kun takaani kuului rasahdus. Tiputtauduin heti vaanimisasentoon häntä innokkaasti takanani heiluen. Jos se oli saalista, saisin sen varmasti leikiten kiinni. Ja siksi lähdinkin hiippailemaan varovasti kohti pienten taimien välikköä, joiden takana aluskasvillisuudessa rasahdus oli ollut.
Ponnistaessani kuitenkin heti kaduin päätöstäni ja kiljahdin kovaan ääneen kuin kimppuunin olisi käyty yllättäen. Pensaikossa nimittäin oli orava. Niin ällöttävä ja kamala otus vain vaani siellä ja odotti, että pääsisi hyökkäämään kimppuuni! Niin karmeita otuksia ne tosiaan olivat!
Pinkaisin äkkiä takaisin Kärpässoinnun luokse ja syöksyin hänen taakseensa piiloon. En ymmärtänyt, kuinka kukaan muu kissa Eloklaanissa ei pelännyt oravia samalla tavoin. Ne olivat kuvottavia ja kauhistuttavia otuksia, joita oli syytäkin pelätä!
Katsoin ystäväni takaa takaisin pensaikkoon turkki sojottaen joka suunnassa säikähdyksen takia.

//Kärpänen?

Arvostin kovasti Kortetuikkeen intoa leikkiä hieman. Vaikka olinkin totinen soturi, kyllä minäkin osasin ottaa hieman rennommin, ja leikkimielinen kisailu oli aina vain hyvästä, vaikka se olikin hieman pentumaista.
Syöksyin saniaisten sekaan pienen hetken jälkeen Kortetuikkeen perässä valmiina nappaamaan hänet. Tiesin jo varmaksi saavani kollin kiinni leikiten, mutta en siltikään aikonut antaa hänelle lainkaan armoa. Eihän suuri soturi voinut antaa armoa vastuksilleen, vaikka he olivatkin mukavaa seuraa.
“Tule takaisin sieltä senkin haamu! Yössä hohtava valkea turkkisi paljastaa sinut, vaikka kuinka piilottelisit!” huusin kollin perään ja haravoin metsää katseellani, kunnes huomasin tutun valkean kissan pujahtamassa taas uuden pensaikon sekaan. Ryntäsin suorinta tietä hänen peräänsä.
Ylitin kivet ja kannot ja saavutin nopeasti valkean soturin. Syöksähdin häntä kohden ja muutaman hännänmitan verran kierimme siinä tassujen ja häntien sekamelskana. Kun kierintämme pääsi päätökseen, nauroin kovaan ääneen kollin vierellä selälläni maassa. Nautin ajastani harvinaisen paljon hänen kanssaan. Käänsin katseeni kolliin ja ihastelin hetken ajan hänen valkeaa turkkiaan. Mitä nämä tunteet olivat?
“Haluaisitko opettaa minulle uimista?” kysyin yllättäen kollilta. Muistin, kuinka olin auttanut hänet aikoinaan pois joen virrasta, vaikka en ollutkaan erityisen taitava uimari, joten olisi varmasti hyvä oppia uimaan paremmin, jos vastaavanlainen tilanne tapahtuisi uudelleen.
“Nytkö?” kolli kysyi ja nousi puoliksi istumaan.
“Niin, höpsö! Vesi voi olla ehkä kylmää, mutta eikö kuunvalossa uiminen yhdessä kuulostakin hauskalta? Vesipisarat etenkin saisivat varmasti turkkisi hohtamaan kuin tähdet ja sitten ainakin voisit leikkiä kuolleista tullutta!” Korpikaste kehräsi ja nousi jo tassuilleen valmiina pinkaisemaan jokea kohti.

//Korte?

Kääpäpuna tassutti ulkona etsimässä Leimusilmälle hierakkaa. Kolli oli alkanut viettää aikaansa parantajan kanssa yhä useammin. Hän usein kulki parantajan pesällä kyselemässä, jos voisi olla avuksi hänelle ja toivoi saavansa pieniä tehtäviä, jotta voisi tuntea itsensä hyödyllisemmäksi klaanin jäseneksi.
“Mitäs olet tekemässä?” pensaikosta kuului ääni ja pian Korpikaste ilmaantui paikalle. Naaras ei ollut koskaan ollut Kääpäpunan lempi kissoja. Hän ei tietenkään voinut sanoa vihaavansa naarasta, mutta hän ei myöskään juurikaan nauttinut hänen seurastaan. Hän oli äänekäs ja villi ja kollin oli monesti hankalaa rentoutua hänen seurassaan.
“Etsin hierakkaa”, ruskea kolli kertoi pikaisesti ja jatkoi alueen tutkimista katseellaan. Leimusilmä oli kertonut löytävänsä hierakkaa usein tietyiltä suunnilta ja lähettänyt siksi puolisokean kollin tiettyyn osaa reviiriä, mutta hän oli silti vaikeuksissa yrtin löytämisen kanssa.
“Miksi sinä etsit hierakkaa? Eikö se ole parantajien hommaa? Sinähän olet kuitenkin soturi, etkö vain?” Korpikaste kyseli ja saapui Kääpäpunan vierelle nuuhkimaan kasveja ja katsoi sitten raidalliseen soturiin.
“Kysyin Leimusilmältä, jos hän tarvitsi apua yrttivaraston kasvattamisessa ja hän ehdotti, että voisin etsiä hänelle hierakkaa. Nautin olla avuksi, joten tietysti suostuin”, entinen kotikissa selitti varovasti, koska ei tiennyt millainen naaraan reaktio tulisi olemaan, joten hän ei osannut varautua.
“Vai että parantajaa auttelemassa. Minusta rohdokset ovat tylsiä, pidän enemmän taistelusta, mutta jos se on sinun mieleesi, en aio estääkään sinua niiden kanssa toimimisesta”, naaras tokaisi ja tökkäsi muutamaa satunnaista kasvia tassullaan ennen kuin kääntyi taas Kääpäpunan puoleen. “Mitä nämä kasvit ovat?”
“En ole varma. En ole tietoinen kaikista yrteistä ja kasveista ylipäänsä. En ole edes varma ovatko nuo mitään käytössä olevia yrttejä”, kolli sanoi vaivautuneena ja vilkuili tassujaan.
“Ai. No, vai niin. Minä lähden nyt etsimään saalista. Jotain oikeaa syötävää. Mutta nauti sinä ajastasi kasviesi kanssa!” Korpikaste naukaisi ja katosi yhtä pikaisesti takaisin pensaisiin kuin oli niistä saapunutkin. Kääpäpuna vain katsoi hetken hänen peräänsä ja siirtyi taas hierakan etsintään.

Leimusilmä värisytteli viiksiään itsekseen kuunnellessaan Laventelitaivaan kysymystulvaa. Naaras vaikutti puhuneen itsensä pussiin ja yritti korjata tilannetta esittämällä kysymyksen toisensa perään. Se sai parantajakollin kehräämään hyväntuulisena, ja hetkeksi hänen onnistui lakata murehtimasta klaanitoveriensa puolesta.
“Yrttejä löytyy oikein hyvin”, hän vastasi samalla kun hän asteli lähemmäksi soturin jo ylös kaivamia juuria ja kumartui nuuhkaisemaan niitä. “Jos viherlehti jatkuu näin suopeana ensimmäisten lehtien putoamiseen asti, meillä tulee olemaan riittämiin yrttejä myös lehtikadoksi.” Hän istahti alas, nappasi maasta pitkän voikukanvarren ja ryhtyi sitomaan sillä juuria käteväksi paketiksi, joka olisi helpompi kantaa leiriin. “Monet yrtit säilyttävät tehonsa vielä kuivattuinakin, joten hyvällä tuurilla samoja kasveja voi käyttää vielä seuraavan hiirenkorvan kynnykselläkin. Toki tuoreet yrtit ovat kuivattuja tehokkaampia, mutta sille me emme voi mitään, että lehtikatona mitkään kasvit eivät kasva.” Leimusilmä laski juuripaketin sievästi tassujensa juureen ja siirsi mietteliään katseensa Laventelitaivaaseen, joka oli onnistunut hänen selostuksensa aikana kaivamaan maasta lisää juuria.
“Eivätköhän nämä juuret riitä”, hän naukui naaraalle ja taputti tassullaan sidottuja juuria. “Etsisitkö jonkin oikein pitkän ja taipuisan voikukanvarren, jolla nuo loputkin voidaan sitoa yhteen?”
“Toki!” Laventelitaivas näytti olevan enemmän kuin mielissään saadessaan jotain puuhaa. Naaras pyyhki mullat tassuistaan ja ryhtyi käymään läpi maassa makaavia kukanvarsia.
Leimusilmä katseli häntä hetken hiljaa, ennen kuin kysyi kuin ohimennen: “Miten sinä muuten olet jaksellut? Väärävarjon kuolema on varmasti ollut raskasta sinullekin – olihan hän sukua sinulle.” Hän oli vuodenaikojen mittaan oppinut lukemaan klaanitoveriensa elekieltä melko hyvin. Parantajan työssä se oli suorastaan välttämätön taito. Ja juuri nyt hän luki Laventelitaivaan yli-innokkaasta olemuksesta, että tällä taisi olla jokin syy yrittää pitää itsensä kiireisenä.

//Laventeli?

Katsoin Tuikelintua surullisella katseella. Naaras oli juuri kertonut mielipiteensä siihen mitä hän ajatteli kuolemasta. Tunsin oloni väsyneeksi ja surulliseksi.
”Minun olisi parempi varmaan mennä nukkumaan voin leikkiä kanssasi illalla!” totesin hymyillen ja kävelin varoen jalkaani.
Painauduin sammaliin ja suljin silmäni.

Leiristä kuului puheensorinaa. Nousin virkeänä ylös unohtaen kokonaan tassuni kivun. Viiltävä kipu sai minut ähkäisemään. Kävelin aukealle ja ymmärsin puheensorinan syyn. Muut keskustelivat omista asioistaan aukealla ja Käärmekulta jakoi viimeisiä partioita. Etsin katseellani Tuikelintua. Olin luvannut viettää naaraan kanssa aikaa unien jälkeen. Nyt en kuitenkaan nähnyt tätä missään. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani ja aloin etsiä Tuikelintua. Ensimmäisenä menin soturienpesälle kurkkasin nopeasti sisälle mutten nähnyt naarasta siellä. Piti siis jatkaa etsintöjä. Surina vieressäni sai minut säikähtämään. Olin kerran lyönyt mehiläistä ja se oli pistänyt minua tassuun. Emo oli vienyt minut erikoiseen paikkaan, jossa minua oltiin hoivattu. Kun aloin muistella emoa ja isääni, minua alkoi taas itkettää. Muistin kuinka olin leikkinyt emon kanssa ja isä oli tuonut jonkun varpusen emolle. Muistan kuinka emo esitteli paikan jossa asui karvattomia kaksijalkoja. Paljoa en kuitenkaan menneisyydestäni muistanut. Kaikki asiat jotka muistin olivat sumeita ja hataria muistikuvia. Vahvin muisto oli se kamala päivä jona koira hyökkäsi. Tajusin pian jääneeni paikalleni kököttämään. Nousin varoen ylös ja päätin mennä syömään jotain. Sitten voisin etsiä Tuikelinnun.

Söin pienen hiiren katsellen muiden touhuja. En nähnyt kissojen joukossa Tuikelintua, joten aloin jo epäilemään naaraan lähteneen partioon. Olin saanut partioista sen kuvan, että ne toivat mukanaan riistaa ja viettivät ulkona kauan aikaa. Joskus he eivät tuoneet mitään ja Kimalaistoive oli selittänyt asian niin, että partio oli rajapartio joka varmisti rajojen turvallisuuden. Kuulemma sellainen partio oli minut löytänytkin. Nyt tiesin partion jäsenten nimiä ainakin Pohjaharhan, jota en ollut hirveästi nähnyt partion jälkeen. Lieskakajo oli kuulemma ollut partion johtaja. Olin kuullut, että jos ei noudattanut sääntöjä sai rangaistuksia. Minä en aikonut saada sellaisia sehän olisi typerää. Parantajan pesällä käydessä olin huomannut siellä toisen kollin, johon en ollut kiinnittänyt enempää huomiota. Olin kuitenkin nähnyt tämän pesässä. Kävin joka kissan läpi jonka tunsin, mutta Tuikelintua ei löytynyt vieläkään. Jäin makoilemaan aukiolle ja venyttelemään lihaksiani.

Olin kai torkahtanut, koska seuraavaksi heräsin lempeään töytäisyyn. Tuikelintu oli vierelläni ja hymyilin tälle väsyneenä siitä, että olin herännyt kesken unien. Nousin käpälilleni yhä varoen toista etujalkaani.
”Hei missä sinä olit en nähnyt sinua leirissä?” Sanoin ja pieni haukotus karkasi suustani.
”Olin partiossa” Naaras vastasi lyhyesti ja hymyili minulle takaisin.
Olisihan se pitänyt jo arvata. Jos Tuikelintu ei ollut leirissä hän partioi. Töytäisin naarasta lempeästi kylkeen.
”Et kertonut, että sinulla olisi partio!” Sanoin muka loukkaantuneena. Hymyni kuitenkin paljasti etten ollut tosissani.
Tuikelintu ei vastannut minulle mitään kai sen takia, että tiesi etten tarkoittanut sanoja.
”Kun olen iso haluan olla samanlainen kuin sinä olet! Olet mukava, kiltti ja lempeä ja huolehdit muista tasapuolisesti!” Suustani pääsi ja vaikka yritin hillitä itseäni sanat tulivat ulos pienen pennun innokkaana vinkaisuna.
Meinasin taas alkaa pomppia ylös ja alas, kunnes muistin että olin loukannut jalkani. Asia ei kuitenkaan estänyt hymyni leviämistä. Olin vain niin onnellinen Tuikelinnun seurassa. Painauduin naaraan kylkeä vasten antaen tälle suuren halin. Rakastin naaraan seuraa enemmän kuin mitään ja minulla oli ollut koko päivänä niin hauskaa ja olin saanut nauraa enemmän kuin kyllikseni.
”Kiitos!” Suustani pääsi ja hymyni sai kiitoksen painoarvon nousemaan taivaisiin.

Käpälääni ja lapaan sattui enemmän kuin olisin uskonut. Tuikelintu lähti johdattamaan minua varmoin askelin kohti pesää, jossa Leimusilmä asui. Osasin joitain yrttejä, mutten edes tiennyt mikä vaiva jalassani oli.
”Leimusilmä!” Vinguin tassutellen sisään pesään.
Pesässä tuoksui vahvasti erilaiset yrtit joiden seasta tunnistin siankärsämön ja kehäkukan hajut. Kolli tassuteli paikalle nopeasti niin kuin oli aina tehnyt.
”Mikä hätänä Sirupentu?” Kolli kysyi rauhallisella äänellä.
”Hän kaatui juoksuleikin aikana” Tuikelintu selitti ennen kuin ehdin suutani avata.
Nyökkäsin tehden selväksi, että tilanne meni juuri sillä tavoin. Leimusilmä tassutti luokseni varmoin askelin ja alkoi tunnustella varmoin ottein kipeää jalkaani ja lapaa. Välillä kun kipu oli liian kovaa vingahdin.
”Pieni nyrjähdys paranee parissa päivässä” Parantajakolli totesi hetken kuluttua.
Huokaisin helpotuksesta sillä olin ollut huolissani. Nousin varovasti ylös käpälilleni ottaen tuntumaa kipeällä jalalla. Kipu oli, mutta ei niin viiltävänä kuin olin sen aiemmin kuvitellut.
”Tule Tuikelintu mennään ulos” Totesin hetken kuluttua.
Tuikelintu seurasi minua kulkien varmoin askelin vierelläni. Jalkaani vihloi jonkin ajan välein mutta en antanut asian häiritä itseäni. Lopulta istahdin aukiolle huokaisten. Miten olin saattanut loukkaantua. Tylsistyneenä päätin keksiä jonkin puheenaiheen.
”Olen miettinyt että kun olen soturi haluan olla Sirukukka tai Sirutoivo” Kerron.
Olen oikeasti miettinyt asiaa harvinaisen vähän. Eniten haluaisin olla oppilas kuten Rajutassu, mutta en niin ilkeä mitä kolli oli minulle ollut. Halusin saalistaa ja olla Eloklaanille kaikin puolin hyödyksi. Huokaisin uudelleen aikaa kuluisi aina vain ikuisuus ja silti viruin pentuna. Toki Kimalaistoiveen kanssa viettämäni aika oli ollut parasta mitä olin pitkään aikaan kokenut. Useat kissat olivat ystävällisiä, mutta joissain oli paljon huonoja puolia. Tuikelintu oli kaikin puolin mukava ja ymmärtäväinen. Hänessä oli myös paljon samaa itseni kanssa. En halunnut taistella turhaan olin nähnyt ettei koiraa vastaan taistelu kävisi kunnolla edes aikuiselta, isäni kun oli kuollut sellaisen hampaisiin. Toisaalta halusin kaikin keinoin suojella ystäviäni. Pian tajusin uppoutuneeni ajatuksiin vähän liian pitkäksi aikaa.
”Onko kukaan klaanissa kuollut vähään aikaan? Kuolema on kamalaa!” Totesin tietämättä olisiko kysymys liian arka Tuikelinnulle.
”Kyllä on Väärävarjo kuoli jokin aika sitten.” Tuikelintu vastasi haikean oloisena.
Nyökkäsin pelokkaan näköisenä. Jos klaaneissakin oli paljon kuolemaa, missä sitä pääsi pakoon? Olin toivonut, että en joutuisi katselemaan sitä enää pitkään aikaan vanhempieni kuoleman jälkeen. Kuolema jakoi vahvasti mielipiteeni Tähtiklaanista. Se vei pois useita tärkeitä kissoja, mutta heidät pääsi näkemään vielä oman kuolemansa jälkeen.
”Mitä sinä ajattelet kuolemasta?” kysyn Tuikelinnulta hetken kuluttua.

//Tuike? 🙂

Tuikelintu sulki suunsa hieman huvittuneena, kun pentu innostuksissaan pälätti hänen päälleen.
“Nuo on hyvät nimet. Ehkä voit kuvitella Hilehuurteen olevan sinun pentusi, hän on myös soturi”, Tuikelintu vitsaili ja viittasi hännällään soturien pesän suuntaan, jonne hän oli huomannut kollin kadonneen. Sirupentukin vilkaisi pesälle, mutta pudisteli päätään. “Eihän se onnistu, hän on minua vanhempi!”
“Jos minä saisin pentuja, saattaisin nimetä ne jonkin teeman mukaan. Nietospentu, Nuoskapentu ja Lumipentu, ne kuulostaisi kivalta. Tai sitten Supipentu, Mäyräpentu ja Kettupentu, nekin olisi kauniita. Tai joidenkin kukkien mukaan. Minä rakastan kukkia, ne on niin uskomattoman kauniita”, Tuikelintu selitti Sirupennulle nimimieltymyksistään. Tosiasiassa naaras uskoi, että nimiä ei voinut päättää etukäteen. Tuikelintu ajatteli, että kun pennun sai ensimmäisen kerran syliin, nimen vain tiesi. Ei siinä hetkessä ollut mitään väliä, vaikka olisi miettinyt nimiä etukäteen. Sirupentu nyökkäsi Tuikelinnulle ja kumartui syömään tuoresaaliskasasta löytynyttä hiirtä. Mielessään naaras naukui kiitoksensa Tähtiklaanille ja seurasi pennun syömistä. Kun hiirestä oli jäljellä vain rippeet, pentu työnsi ne syrjään ja virnisti leikkisästi, jonka jälkeen hän päästi leikkiulvaisun ilmoille. Pentu pinkaisi juoksuun ja pujotteli aukiolla olevien klaanitovereiden lävitse. Tuikelintu antoi pennulle pienen etumatkan, jonka jälkeen ampaisi naaraan perään. Aukion hiekat pöllähtivät ilmaan savupilvenä. Naaras kallisti päätään, kun Sirupentu yhtäkkiä tuiskahtikin suoraan kuonolleen ja naaras pääsikin pian pennun rinnalle. “Minuun sattui!” pentu ulvaisi surkeana ja osoitti tassuaan. Voi pientä, Tuikelintu ajatteli huolehtivaisena ja tarttui naarasta niskanahasta.
“Minä vien sinut Leimusilmän vastaanotolle”, naaras totesi reippaasti ja lähti tallustelemaan parantajanpesälle. Olisikohan hänen pitänyt hakea Kimalaistoivekin? Tuikelintu ajatteli, että naaraan olisi hyvä tietää mitä hänen suojatilleen oli tapahtunut.

//Siru?

Kuluneina kuina Kuutamolaine oli tuntenut olevansa vanki omassa kodissaan. Hänen ja Virnakukan kumppanuuden julistuksen myötä hänen välinsä Talvikkitakkuun olivat katkenneet lopullisesti. Aluksi se oli tuntunut hänestä pahalta eikä hän ollut tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla; sitä oli seurannut tilanteen hyväksyminen ja asian näkeminen uudelta kantilta – Talvikkitakku ei koskaan ollut ollut hänelle hyväksi. Mutta viime aikoina Kuutamolaineesta oli alkanut tuntua siltä, että hänen kumppanuutensa – joka oli aiheuttanut edellä mainitun välirikon ja jonka hän oli myös olettanut täyttävän Talvikkitakun jättämän aukon sisällään – ei sekään ollut niin auvoinen kuin olisi pitänyt.
Muiden nähden Virnakukka oli mitä suloisin kumppani. Tuo ilmestyi leiriin usein lahjojen kanssa ja tuli pesemään Kuutamolaineen partiossa sottaantuneen turkin niin vilpittömän välittävästi, että välillä hän itsekin uskoi kumppaninsa hellät eleet todeksi. Nykyään Kuutamolaine tiesi kuitenkin paremmin – se kaikki oli pelkkää esitystä.
Kun toiset eivät olleet katsomassa tai lähettyvillä ei ollut muiden korvia kuulemassa, Virnakukka muuttui lähestulkoon kylmäksi. Hän halusi aina tietää, missä Kuutamolaine oli liikkunut ja kenen kanssa. Ja jos hän oli katsonutkaan ketään toista vähän liian pitkään, hän sai kuullakseen pitkän, syyllistävän saarnan, jonka päätteeksi Kuutamolaine joutui vuolaasti pyytelemään anteeksi ja anelemaan, että toinen ei jättäisi häntä. Hän ei tiennyt itsekään, miksi halusi niin kipeästi pitää kiinni suhteesta, joka riipi hänen sydäntään kuin mäyrän kynnet.
Virnakukka itse ei tiennyt pariuskollisuudesta mitään. Kuutamolaine oli nähnyt kumppaninsa usein katselemassa muita kissoja haaveilevasti, melkein jopa nälkäisesti. Viimeksi naaras oli katsellut Lieskakajon perään hyvin kiinnostuneen oloisena ja kehunut Kuutamolaineellekin, miten komea kolli oli.
Kuutamolaineelle oli vihdoinkin alkanut valjeta, ettei Virnakukka koskaan ollut halunnut hänestä rakastettua kumppania – naaras halusi vain omistaa hänet, jotta kukaan muu ei voisi. Sen tajuaminen oli painanut Kuutamolaineen vatsassa kuin kivi, mutta vielä enemmän hän kärsi siitä, että hänellä ei ollut kanttia jättää Virnakukkaa. Miten muka muut uskoisivat Virnakukan olevan niin kamala kumppani, kun ulkopuolisille heidän suhteensa näyttäytyi suorastaan unelmana.
Tämä olisi hänen elämänsä sen kituuttavaan loppuun saakka, ja hiljaa itsekseen Kuutamolaine oli yrittänyt nieleskellä sitä asiaa, vaikka hänestä tuntuikin että hän oli tukehtumassa.

Aloin kikattaa ajatukselle Hiilihampaasta Tuikelinnun kanssa. En tuntenut Hiilihammasta, mutta se silti tuntui pöhlöltä. Lopulta päädyin vastaamaan kysymykseen pitkän pohdinnan jälkeen.
”Olen ihaillut monia kissoja täällä ja vanhassa kodissa, mutta rakkautta olen saanut vain perheeltäni. Enkä ole ihastunut kehenkään tällä hetkellä!” Nau’uin ja heti minua alkoi nolottaa vastaukseni.
Miksi vastasin niin typerästi. Enkö ajatellut riittävästi, nyt Tuikelintu pitää minua hölmönä! Puraisen taas palan hiiren makoisaa lihaa ja käännän katseeni Tuikelintuun.
”Elämä Eloklaanissa on ollut mukavaa, mutta pentuna olon takia tekemiseni on rajoitettu!” mau’un tehden selväksi etten tykkää liiasta loikoilusta.
Olen aina rakastanut seikkailla ja muiden auttaminen on minulle kaikin puolin tärkeää. Nousen seisomaan ja venyttelen makoisasti jokaista lihastani.
”Tehdäänpä hauska ajatus leikki jos saisit pentuja mitkä nimet heille antaisit?” kysyn yrittäen sillä tavalla keksiä tekemistä!
”Itse nimeäisin kolme pentua jos saisin Hilepennuksi, Hippupennuksi ja Liskopennuksi” kerroin keskeyttäen naaraan ihan vahingossa.

Lipaisin huuliani vielä kerran. Vihdoin koko hiiri oli syöty ja siihen oli hidastelujeni takia kulunut ikuisuus. Nousin seisomaan ja läpsäisin tassullani Tuikelintua lapaan.
”Et saa kiinni hituliini!” enempää sanomatta lähdin pinkomaan nopeilla askelilla pois Tuikelinnun läheltä.
Askeleeni kaikuivat varmaan entiseen kotiini asti niin kovaa juoksin yrittäen kaikin keinoin pysyä poissa muiden tieltä. Väistelin kissoja ja juoksin nopeampaa kuin tassut meinasivat kantaa. Tuntui kuin liitäisin maan halki enkä koskisi tassuillani ollenkaan pintaan. Pian kuitenkin huomasin myös Tuikelinnun aloittaneen juoksun. Naaras kulki selvästi hitaammin, mutta vain siksi, että klaanin jäseniä oli kulkureitin tiellä. Juoksin niin kovaa ympäri leiri aukeaa etten katsonut mihin käpäläni asetin ja kompastuin tökerösti maahan. Toiseen tassuuni sattui ja lapaani hieman pisti, koska olin kaatunut huonosti sen päälle.

//Tuike? 🙂

Tuikelintu naurahteli pennun kysymykselle lämpimään sävyyn ja mietti asiaa. Tuikelinnun rakkaus ulottui kaikkiin kissoihin. Eloklaanilaisiin, kuolonklaanilaisiin, erakoihin, kotikisuihin, eläviin, kuolleisiin… Tuikelintu rakasti ajatusta kumppanuudesta, hänestä olisi ihanaa löytää rakkaus. Mutta mitä, jos se ei ollut hänen kohtalonsa? Mitä, jos hänen tehtävänsä olisi vain levittää rakkautta tasapuolisesti kaikille? Naaraan mieli kirkastui. Kenties hän jopa löytäisi kissan, joka haluaisi toimia hänen kanssaan yhdessä, kumppaneina. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan voisi olla erilaista. Sellaista, joka ei rajoittuisi vain heihin. Lopulta hän käänsi katseensa pentuun ja pudisteli päätään. “Voi kultaseni, ei minulla ole. Mutta minä rakastan aivan kaikkia kissoja, mutta en sellaisella romanttisella tavalla. Mutta on minulla kyllä ollut ihastuksia”, Tuikelintu virnisti ja osoitti käpälällään aukiolla oleilevaa Hiilihammasta. Kolli oli hänestä komea, rehti ja hyvä isä pennuilleen. Ei ollut mikään ihme, että hän oli onnistunut voittamaan Tuikelinnun sydämen itselleen – ainakin hetkellisesti. “Älä kerro Hiilihampaalle, mutta olen kyllä ollut ihastunut häneen. Hän on hyvä ja reilu soturi”, Tuikelintu naukui ja kikatti, kuin pieni pentu kertoessaan ihastuksestaan. “Haluaisitko sinä joskus oman kumppanin?” naaras kysyi. Sirupentu oli pieni, mutta ehkä naaraalla oli jo jokin ajatus kumppanuudesta?kumppanuudesta? Sirupentu näytti uppoutuvan omiin ajatuksiinsa ja Tuikelintukin antoi itsensä vaipua kevyesti ajatuksiinsa. Kumppanuus, se oli käsitteenä niin mielenkiintoinen. Kaunis, punainen kuin punarinta ja herkkä, kuin lehtikadon ensimmäiset lumihiutaleet.

//Siru? 🙂

Sielukaihon käytös vaikutti aidolta, joten suostuin jatkamaan retkeämme. Puhuessaan leikistäni naaras oli maininnut minun yrittäneen tappaa hänet. Olin itsekin tietysti ajatellut niin, mutta kuullessani sen ystävältäni paha mieli vain syveni.
“En minä tehnyt sitä tahallaan…”
Sielukaiho vilkaisi minua korvat pystyssä ja viikset väristen. En osannut lukea tämän ilmettä kunnolla. Joko hän oli huvittunut tai edelleen hiukan peloissaan. Epäuskoinen?
“En minä niin luulekaan”, hän sanoi ja käänsi taas päänsä menosuuntaansa. Tuon valkoinen väritys kasvojen kohdalla loisti auringonvalossa.
Kävelimme hetken hiljaa eteenpäin kunnes heilautin hännälläni toiselle soturille merkin pysähtyä. Olin huomannut rantamudassa sammakon enkä antaisi ainutlaatuisen tilasuuden mennä hukkaan. Ehkä sen nappaaminen jopa saisi Sielukaihon pitämään minusta taas.
Kiiltäväturkkisen soturin silmät seurasivat liikkeitäni, kun kyyristyin ja vaanin sammakkoa hiirenhiljaa. Tuollaisten otusten taktiikka oli koittaa pysyä huomaamattomissa pitkään, joten yritin olla nopea vaanimisessani.
Kun vihdoin loikkasin, sammakkokin lähti karkuun. Seurasin sitä pitkällä loikalla ennakoiden sen seuraavan liikkeen ja murskasin sen tassuni alle.
“Oletko maistanut sammakkoa aikaisemmin?” kysyin takanani tarkkailleelta Sielukaiholta. Muistin, kuinka isä oli joskus napannut sammakon ja antanut minun maistaa sitä leiriin tultuaan. Olin kuitenkin ollut silloin vasta pentu.

//Sielu?

Olin niin onnellinen sain olla pikkusisko Tuikelinnulle! Elämäni paras päivä! Tuikelintu kertoi että osaakin leikkiä ja kertoi leikin nimen seuraa johtajaa. Olin valmis ja sain mahtavan kunnian olla ensimmäinen johtaja.
”Seuraa perässä isossisko!” huusin ja juoksin välillä loikin tasajalkaa.
Lopulta menin Litteäkivelle loikkasin sen päälle ja vauhdilla alas. En halunnut olla sen päällä pitkään niin arvokas kivi se oli. Aloin kieriäja möyriä hiekassa ja yritin keksiä jotain hauskaa.
”Tiedätkö kanssasi on tosi hauskaa sisko voisitpa olla mestarinani!” huudahdin onnesta kun ajatus putkahti päähäni.
Aloin vaania ja loikkasin. Tein saman uudelleen pariin kertaan. Jatkoin juoksua ja juoksin niin että korvissa kohisi. Olin niin iloinen. Loikkasin eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten menin selälleni katsomaan pilviä.
”Kaunista siskoseni!” totesin vitsikkäästi. Otin tämän asian niin tosissaan kuin osasin.
Päähäni pälkähti idea mitä en ollut ennen ajatellut.
”Emon emoni nimi oli Tiklatus olisiko hän voinut olla siskollesi sukua? Koska jos on niin mekin olemme sukua!” totesin vaikkakaan en varmasti.
En tuntenut emoni emoa enkä voinut olla asiasta varma. Makoilin paikallani katsellen yhä pilviä. Oloni oli rauhallinen ja kiva olin viettänyt elämäni parhaimman päivän Tuikelinnun kanssa eikä se ollut vieläkään ohi! Nousin ylös istumaan ja läpsäisin tassullani Tuikelintua kylkeen.
”Nouse jo on aika jakaa hiiri on nälkä!” vingahdin kuin pieni pentu vaikka tarkoitukseni oli kuulostaa vakavalta.
”Mennään mennään ei tässä mikään hirmu kiire ole!” Naaras vastasi ja nousi hitaasti ylös.
”Hei teet noin tahallaan!” sanoin leikilläni ja loikkasin päin Tuikelintua.

Söimme yhdessä hiirtä ja keskustelimme kaikesta mitä mieleen juolahti. Ilmeestäni tuli yllättäen leikkisä ja ilkikurinen.
”Oletko ihastunut kehenkään?” kysyin ja aloin heti nauraa itselleni.

Tuikelintu ilahtui kuullessaan, että Kimalaistoive oli ehtinyt levittää Tähtiklaanin ilosanomaa Sirupennulle. Usko oli hänelle itselleen todella tärkeä asia ja naaras toivoi muidenkin saavan kokea saman onnen, mitä hän koki palvellessaan Tähtiklaania.
“Tähtiklaani suojelee meitä kaikkia, vaikka usko olisi vähäistä tai sitä ei olisi ollenkaan. Se ei käännä selkäänsä kenellekään”, Tuikelintu kertoi Sirupennulle, joka kuunteli tarkkaavaisena. Naaraspentu katseli varovaisesti ympärilleen ja kertoi sitten, ettei hänkään halunnut taistella, jos ei olisi pakko. Naaraan sanat olivat Tuikelinnulle, kuin auringonsäteet muille. Sirupentu ei tiennytkään kuinka iloiseksi hän Tuikelinnun teki. “Olen niin ylpeä sinusta, hekin ovat”, Tuikelintu naukaisi ja kuljetti käpäläänsä ympäriinsä. Sirupentu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. “Ai siis ketkä?” naaras kysyi ja katseli ympärilleen. “Luonto, Tähtiklaani, henget.”

Kehräys ja suru taistelivat, mutta lopulta kehräys voitti ja kumpusi pehmeästi hänen kurkustaan. “Minulla on sisko, Tikli, mutta hän lähti klaanista jo kuita sitten”, vaaleaturkkinen kertoi ja suru häivähti hänen katseessaan. “Mutta ottaisin sinut mielelläni pikkusiskokseni”, Tuikelintu lisäsi ja pukkasi ilosta pomppivaa pentua lempeästi. Sirupentu oli täynnä elämää, onnea. Tuikelintu alkoi tosissaan toivoa, että hän voisi saada pennun omaksi oppilaakseen. Naaras alkoi jo haaveilla mitä kaikkea hän voisi Sirupennulle opettaa ja erityisesti miten hän voisi näyttää naaraalle muitakin polkuja, kuin tavanomaisen soturioppilaan polun.
“Kuulehan pieni vekkuli, ehkä minä sittenkin osaan jotain leikkejä”, Tuikelintu lopulta naukaisi ja sai pennun silmät tuikkimaan, kuin järven pinta kauniilla säällä. “Ai osaatko? Mitä, kerro heti!” Sirupentu naukui innoissaan ja loikki tasakäpälää. Tuikelintu joutui kaivelemaan muistiaan. Hänen omista pentuajoistaan oli niin kauan. Olisi pitänyt kysyä Kimalaistoiveesta mitä leikkejä he yleensä leikkivät.
“Tämä on nimeltään seuraa johtajaa! Ja arvaa mitä, sinä saat kunnian olla ensimmäinen johtaja”, Tuikelintu kertoi pennulle.

//Siru? 🙂

Tämä Tuikelinnun näyttämä asento vaikutti liian helpolta. Naaras kehui minua ja minä kiitin häntä siitä. Sitten Tuikelintu otti Tähtiklaanin puheeksi.
”On Kimalaistoive kertonut vähän ja minä uskon Tähtiklaaniin, ainakin vähän!” Myönsin.
Tuikelintu nyökkäsi ja alkoi kertoa omasta mielipiteestään tähtiklaaniin ja siitä kuinka uskoi tähän vahvasti. Minua oli jäänyt kaihertamaan se, että Tuikelintu oli sanonut, ettei halua taistella.
”Tu-Tuikelintu, minäkään en halua taistella, mutta taistelen klaanin puolesta jos on pakko muissa tilanteissa autan vaikka vastustajan turvaan!” kerroin toivoen etteivät muut kuulisi.
Olisi ikävää joutua silmätikuksi syystä ettei ole samanlainen kuin muut. Menin uudestaan samaan asentoon tällä kertaa alkaen ottaa vahvoja kepeitä askelia. Kuulin kuinka maa tömähteli askelieni painosta. Lopulta tein mahtipontisen loikan eteenpäin.
”Olen halunnut jo pitkään aloittaa koulutukseni.” Kerron painaen pääni alas. En tiedä kuinka vahvasti Tuikelintu haluaa totella soturilakia ja kuinka vahvaa mieltä hän on tietyistä säännöistä.
Alan hiipiä kokoajan eteenpäin katseeni pidän edessä suoraan Tuikelinnussa joka on päivän isoin saaliini. Hiivin hitaasti pitäen ääntä. Lopulta loikkaan päin soturittaren kylkeä. Tuikelintu kaatuu yllätyksellisyyden takia. Innoissani alan hyppiä naaraan päällä varoen etten satuta tätä. Laskeudun Tuikelinnun päältä ja annan tämän nousta ylös.
”Enkös ollutkin hyvä ja sain sinut kumoon!” huudahdin innoissani. Olin satavarmasti klaanin paras!
Aloin hyppiä ja pomppia ilosta ja toivoin Tuikelinnun vastaavan myöntävästi mahtavaan kysymykseeni. Naaras vastasi myöntävästi kuten oletinkin.
”Onko sinulla klaanissa perhettä? Jos ei ole voin leikkiä pikkusiskoasi!” huudahdan innoissani pelkälle ajatukselle.
Minulla ei ole sisaruksia, mutta olin aina kovasti halunnut sellaisen!

//Tuike? 🙂

Sirupennun pyyhältäessä naaraan ohitse aukiolle, Tuikelinnun kasvoille piirtyi huvittunut hymy, jonka hän soi Kimalaistoiveelle. “Lepää sinä vain, minä huolehdin hänestä”, nuorempi naaras vastasi hieman väsyneen oloiselle ikikuningattarelle. Tuikelintu ei kysynyt mitään, hänen ei tarvinnut. Hän näki Kimalaistoiveen lävitse. Kunnioitus vanhempaa naaraskissaa nousi entistä enemmän. Hän huolehti Sirupennusta koko sydämellään, vaikka kamppaili itse oman terveydentilansa kanssa. Tuikelintu olisi halunnut udella naaraan tilasta enemmän, mutta kääntyi ja loikki aukiolle kadonneen pennun perään. Auringonsäteet saivat Tuikelinnun siristelemään silmiään, mutta hän otti kaiken päivänpaisteen antaman energian vastaan. Vaikka viherlehti oli vasta aluillaan, lehtikato saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä ja hänen pitäisi varastoida tätä energiaa synkempiä kuita varten.

Sirupentu oli tykittänyt häntä niin monella kysymyksellä, että Tuikelintu ei ollut varma mihin tarttua. Pennun energia kuitenkin lämmitti hänen sydäntään. Ehkä Korppitähti antaisi hänelle ensimmäise oppilaan? Naaras hymyili, se kyllä olisi hienoa. Lopulta vanhempi kissa oli lupautunut näyttämään nuorukaiselle vaanimisasennon.
“Ja kun kysyit asemastani klaanissa, niin minä olen soturi”, Tuikelintu aloitti ja mietti mitä hän kertoisi seuraavaksi. Tai oikeastaan naaras mietti miten hän esittäisi asiansa ilman, että hän kuulosti aivan hourupäiseltä. “Yleensä soturien tehtäviin kuuluu taisteleminen, mutta minä en taistele”, naaras kertoi. Sirupentu katsoi naarasta silmät suurina.
“Mutta minulle kerrottiin, että soturit taistelevat!” Tuikelintu huokaisi. Tietenkin he aloittivat pentujen mustaamisen jo nuorena.
“Minä en halua taistella, minä en halua vahingoittaa ketään. Kaikki ansaitsevat elää. Tähtiklaani on siunannut metsät riistalla, jotta me voimme syödä, mutta saalistaessakin kuuluu olla kunnioittava. Jokainen elämä on juhlistamisen arvoinen”, Tuikelintu kertoi mahdollisimman selkeästi ja hymyili pennulle. Hän haki käpälillään parempaa otetta näyttääkseen saalistusasentonsa. Hän ei ollut kuitenkaan erityisen hyvä vaanimaan, joten hänen asentonsa jäi aika kömpelöksi. Pennuksi Sirupentu matki Tuikelinnun näyttämää asentoa taitavasti. Sirupennussa oli ainesta taitavaksi saalistajaksi. “Eloklaani saa sinusta vielä hyvän saalistajan”, Tuikelintu kehaisi ystävällisesti ja vilkaisi taas taivaalle. Tähtiklaanin siunaus.
“Onko sinulle kerrottu Tähtiklaanista?” naaras kysyi. Hänen usko Tähtiklaaniin oli todella vahva ja hän mielellään jakaisi sen pennun kanssa, jos hän vain haluaisi tietää asiasta. Kaikki kissat eivät kuitenkaan halunneet ja Tuikelintu kunnioitti asiaa. Hän ajatteli, että uskoa Tähtiklaaniin tai mihinkään muuhun ei voinut pakottaa. Se oli jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia.

//Siru? 🙂

Katsoin kuinka joku minulle tuntematon naaras saapui paikalle.
”Mi-minä olen Sirupentu!” vastasin niin rohkeasti kuin osasin.
”Kuka sinä olet?” Kysyin nopeasti ja innoissani.
Ehkä voisin oppia tältä naaraalta jotain klaanin tapoja!
”Olen Tuikelintu” naaras vastasi lempeästi.
Nätti nimi! Olin todella iloinen naaraan tapaamisesta sillä tämä saattaisi olla elämäni ensimmäinen virallinen ystävä, vaikka kyllä Nopsaliekkikin oli mukavaa seuraa!
Aloin hyppiä innosta mitä uutta ja kivaa pääsisinkin elämäni aikana kokemaan jos tuo naaras kertoisi lisää itsestään.
”Haluatko viettää aikaa kanssani, vaikka leikkiä ja kertoa omasta roolistasi klaanissa!” pyysin iloisena ja hymy levisi kasvoilleni.
”Tietenkin!” naaras vastasi ja päästin innon kiljahduksen.
Ryntäsin ulos pentutarhasta ja mieleni teki kiljua ja huutaa onneani kaikille. Raavin innoissani kynsilläni maata ja katsoin Tuikelintuun silmät kiiltäen.
”Millaista on leirin ulkopuolella? Onko maailma niin valtava mitä kuvittelen? Mikä on lempileikkisi?!” Huusin kysymyksiäni ilmaan innon puuskassani.
Tuikelintu vaikutti iloiselta katselemaan intoani.
”On maailma aika suuri, mutta leirin ulkopuolella on myös paljon vaaroja, en muista hirveästi erilaisia leikkejä” naaras vastasi innostuneisiin kysymyksiini yksitellen.
”No voimmeko me sitten harjoitella kuuluisaa riistan nappaus asentoa vai mikä sen nimi nyt olikaan?” kysyin.

//Tuike? 🙂

Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla. Muutama peippo pyrähti sirkutuksen saattelemana lentoon läheiseltä oksalta ja Tuikelinnun sininen katse seurasi niitä haltioituneena. Linnut lukeutuivat hänen suosikkeihin, jos luonnonihmeistä puhuttiin. Ne olivat naaraista upeita, vapaita, notkeita ja täynnä eloa – kuten Tuikelintukin! Paitsi sillä erotuksella, että hän ei ollut vapaa. Hän oli sidottuna Eloklaaniin eikä niistä kahleista olisi helppo irrottautua.

Väärävarjon kuoleman jälkeen klaanielämä oli tuntunut entistä vaikeammalta. Kuolonklaanin soturi, Tuhkajuova, oli tahrannut kauniin ruohikon viattomalla verellä. Tuikelintu oli käynyt Väärävarjon kuolinpaikalla ja tuntenut oudon, kolkon energian, joka oli käskenyt häntä pysymään mahdollisimman kaukana. Tuikelintu epäili, että Tuhkajuovan anteeksiantamaton teko oli suututtanut Tähtiklaanin. Tuikelintu vilkaisi taivaalle. Se oli sininen, kuin järvi, mutta pilvetön. Eikä pilvettömyys tiennyt koskaan hyvää. Tuikelintu tunsi, että tämä ei jäisi tähän. Kosto olisi tulossa eikä kosto tiennyt koskaan hyvää. Useampi kissa tulisi vielä vuotamaan kuiviin ja naaras joutuisi todistamaan, miten pikku hiljaa elämä sammuisi heidän silmistään. Naaras värähti. Klaanielämä ei tehnyt hyvää kenellekään. Se tiesi vain sotaa, vihaa ja iskuja, joista osa olisi kuolettavia. Lopulta Tuikelintu laski katseensa ja pudisteli päätään. Hän ei saisi täyttää itseään negatiivisella energialla. Hän tarvitsisi jotain, joka säteilisi elämää, valoa ja toivoa. Vain siten hän voisi välttyä väärältä polulta. Tuikelinnun katse harhaili pentutarhan suunnille. Pentu, siinä vasta ratkaisu! He olivat vasta elämänsä alkupoluilla. Tuikelintu lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Sirupentu oli saapunut hetki sitten Eloklaaniin eikä naaras ollut vielä käynyt tervehtimässä pikkuista. Naaras toivoi, että pentu ei olisi päivänokosillaan. Vaaleaturkkinen naaras kurkisti pentutarhaan ystävällisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten niille sijoilleen. Pesässä löyhkäsi kuolema. Kuinka kamalaa! Tuikelintu vilkaisi pentuun, joka oli leikkinyt sammalpallon kanssa, mutta nyt kääntynyt vierailijan puoleen. Sitten hänen katseensa osui Kimalaistoiveeseen, joka makoili omalla pedillään. Naaras oli ihan selkeästi sairas. Tuikelintu lähetti rukoukset Kimalaistoiveen suuntaan. Tähtiklaani pelastaisi hänet, eikö?
“Heippa, minä olen Tuikelintu. Saako tulla käymään?” naaraskissa kysyi lämpimällä äänellä ja kyyristyi päästäkseen pennun tasolle. “Kukas sinä olet, pikkuinen?” naaras kysyi pehmeällä äänellä.

//Siru? 🙂

Kyykin riistakasan saaliiden alla. Nopsaliekki etsi minua jopa pentutarhasta. Kolli viipyi siellä pidempään, koska hajuni oli pinttynyt sammaliin. Päästin valtavan haukotuksen ja huokaisin. Minua alkoi jo väsyttää ja aurinkokin oli laskemassa. Lopulta Nopsaliekki käveli riistakasan suuntaan. Hän kierteli ja kaarteli, mutta ei tuntunut löytävän minua. Lopulta väsyneenä päätin vain tulla esiin piilostani. Hiiri ja orava jotka olivat olleet päälläni putosivat pois kasasta ja vihdoin Nopsaliekki siirsi katseensa minuun.
”Sirupentu, mitä ihmettä sinä teit riistakasassa?” Kolli kysyi.
Katsoin tähän väsyneenä ja uusi haukotus karkasi suupielistäni. Nopsaliekki katsoi minuun lempeällä katseellaan, eikä sanonut enää mitään. Kolli käveli luokseni ja alkoi taluttaa minua pentutarhalle. Tassuni huojuivat ja meinasin kertaalleen kaatua maahan. Pentutarhalla oli muuten hiljaista, mutta Kimalaistoive oli pesemässä itseään petinsä vieressä.
”Sirupentu olet todella väsynyt on aika mennä nukkumaan!” Naaras totesi keskeyttäen tekemisensä.
Mau’uin jotain epämääräistä vastaukseksi ja painauduin sammaliin. Heti, kun suljin silmäni vajosin uneen.

Heräsin ja olin vehreällä ruoholla. Alue oli täynnä kukkia ja ihailin paikkaa enemmän kuin mitään. Aurinko hohti kirkkaasti ja pilvet näyttivät höyheniltä. Ihmettelin suunnattomasti, missä olin. Aloin juosta ja ihailla maisemia. Alueella liihotti lintu ja sen laulu kuulosti kauniilta. Katseellani huomasin myös pienen perhosen. Kyyristyin alemmas ja aloin hiipiä perhosta kohti. Loikkasin, mutta perhonen liihotti jo eteenpäin. Lopulta nenääni tuoksui hiiri. Näin pienen ruskean otuksen kukkien seassa. Typerys kaiketi yritti piilotella. Loikkasin sitä kohti ja hiiri ei liikahtanutkaan. Sain otuksen tassuihin ja tapoin sen puraisemalla sen niskan poikki. Mehevä maku sujahti suuhuni ja aloin syödä hiirtä onneni kukkuloilla. Lempeä töytäisy sai minut hätkähtämään. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut ketään. Minua töytäistiin uudelleen takanani ei vieläkään ollut ketään. Maailma ympärilläni alkoi sumentua ja hiiri tassuissani katosi. Parahdin peloissani ja vatsani kurni nälkääni.

Havahduin viimein hereille ja katsoin tympääntyneenä Kimalaistoiveeseen. Miksi mukavan naaraan oli pakko herättää minut.
”Huomenta Sirupentu!” Naaras naukui hellästi ja katsoi minuun hymyillen.
”Huomenta, näin mukavaa unta oliko pakko herättää?” Kysyn viikset harmistuksesta väreillen.
”Anteeksi”, Kimalaistoive naukui.
Pudistelin vain päätäni ja nousin ylös. Jos en kerran enää saanut nukkua voisin tehdä jotain muuta. Aloin nuolla turkkiani niin kuin olin Kimalaistoiveen nähnyt tekevän. Hetken minun touhujani katsottuaan naaras tuli auttamaan ja turkkini oli vihdoin siisti. Aloin venytellä ja pian tassutelin aukiolle katsomaan mitä muut tekivät. Käärmekulta klaanin varapäällikkö järjesteli viimeisiä partioita ja kissoja meni ulos tai tekemään jotain muuta. Nälkä vatsassani kurni yhä, joten tassutin riistakasalle ja otin sieltä mehevän hiiren.
”Haluatko leikkiä syömisen jälkeen?” Kuulin jonkun kysyvän.
Kun käännyin katsomaan näin naaraan jota en ollut aiemmin nähnyt. Naaras oli pienikokoinen ja vaaleanruskea. Yllätyin siitä, että tämä tuli puhumaan minulle.
”Ehkä!” Vastaan ystävällisesti ja pirteästi.
”Mukava kuulla osallistun illemmalla partioon, joten voisin leikkiä kanssasi hetken olen muuten Haukkakynsi!” naaras kertoi enempiä puhelematta.
”Minä olen Sirupentu”, kerron hiljaisella äänelläni.
Aurinko porottaa turkkiini ja hotkin hiiren nopeasti. Haukkakynsi oli ensimmäinen monista, jotka tulivat puhumaan minulle.
Heittelin sammalpalloa naaraan kanssa, kunnes tämän oli pakko valmistautua alkavaan partioon. Jäin taas yksikseni istumaan ja pohtimaan mitä voisin tehdä.

Päivä kului ja olin taas missä muuallakaan kuin parantajanpesän suulla. Tällä kertaa Leimusilmä ei ollut pesässä, joka hämmensi minua. Yleensä lempeä kolli oli aina pesässään ja minä pääsin muistelemaan kauniita yrttejä. Kaiken kuulemani perusteella halusin olla soturi, mutta en halunnut uida, joka kuulemma kuului koulutukseen. Parantajana oleminen olisi vain työlästä ja aika tylsää. Mielestäni oli kuitenkin mielenkiintoista tietää miten jotkin yrtit toimivat, ja minusta saattoi olla enemmän hyötyä soturina. Vaivuin täysin ajatuksiini. Jos olisin osannut olisinko voinut pelastaa isäni ja emoni. Toisaalta emo putosi veteen ja minä en aio mennä lähellekään vettä. Nousin ylös. Turha minun oli istuskella edes ajatuksiin vaipuneena keskellä parantajanpesän suuaukkoa. Näyttäisin muiden silmissä vain kahelilta. Yllättäen törmäsin johonkin pehmeään. Olin kävellyt eteenpäin katsomatta, kunnolla mihin päin edes kävelin. Näin Kimalaistoiveen ja Irvikidan ja olin törmännyt mukavaan naaraaseen vahingossa.
”A-anteeksi!” Sanoin melkein vinkuen.
”Ei se mitään Sirupentu!” Naaras vastasi omaan lempeään tyyliinsä.
”Minulla on tylsää joten mietin voisitko kenties kertoa jotain?” kysyin.
”Mielelläni!” Kimalaistoive naukui.
”Voisin kertoa sinulle Mesitähdestä tai siis nykyisestä Medestä” Kimalaistoive aloitti.
Mielestäni Mesi vaikutti mukavalta, vaikka en ollut koskaan tätä tavannutkaan. Hän oli kuulemma Eloklaanin perustaja eli ilman häntä oleilisin varmasti vieläkin yksinäni keskellä tuntematonta. Toisaalta en varmaan olisi selvinnyt edes paria päivää pitempään.
”Miksi Mesi ei ole enää Mesitähti?” Kysyin yllättäen kummastuneena.
”Hän ei ole enää päällikkö.” Naaras vastasi.
Nyökkäsin, sillä mielestäni selitys oli hyvä vaikka en oikeasti ymmärtänytkään asiaa kokonaan. Tarina kuitenkin jatkui. Se siirtyi toisiin kissoihin kuten Korppitähteen josta tiesin jo enemmän. Naaras ei ollut saanut mieleeni selkeää kuvaa, joka hieman harmitti minua. Halusin tuntea klaanini jäseniä enemmän ja paremmin. Välillä oloni tuntui liiankin rajatulta. En saanut käydä turvallisen leirin ulkopuolella, en oikein saanut tehdä mitään! Toki pystyin leikkimään, mutta minulla ei ollut täälläkään kavereita, joiden kanssa olisin voinut leikkiä päivittäin.

Itkin taas pitkästä aikaa, jotenkin parina edellisenä päivänä synkät ajatukseni olivat kadonneet sumuun, mutta yöllä näkemäni painajainen oli muuttanut tilannetta. Tunteeni eivät päästäneet minua rauhaan ja jouduin sen vuoksi jopa itkemään. Kimalaistoive sentään nukkui vielä. Hengittelin syvään ja kipitin pois pentutarhasta. Maidonvaalea taivas merkitsi alkavaa päivää. Tähdet jotka vielä sinnittelivät taivaalla jäivät pohdituttamaan minua. Olin kuullut Tähtiklaanista Kimalaistoiveen kautta. Siellä kuolleet kuulemma elivät onnellisina. En ollut varma mitä asiasta ajattelin. Halusin uskoa siihen, että vanhempani saivat olla siellä ja pääsisin tähtiklaaniin itsekin, mutta miksi tämä esi-isien paikka oli vienyt vanhempani pois? Enkö minä saanut elää perheeni kanssa vai oliko elämäni tähtiklaanin kohtalon mukaista. Jäin nyyhkyttämään ja katsomaan kuinka tähdet katosivat taivaalta jättäen tilalle sen tutun sinen, jonka päivisin aina näki.
”Sirupentu täällähän sinä olet!” Kuulin Kimalaistoiveen tutun äänen.
Lempeä naaras juoksi tai lähinnä konkkasi kolmella jalallaan luokseni. Painauduin naarasta vasten ja annoin viimeisten kyynelien valua naaraan pörröiselle turkille.
”Kimalaistoive?” aloitin kysymystäni, jonka päätin lopettaa heti.
”Mitä Sirupentu?” Naaras kuitenkin kysyi kuin aavistaen sen, että minulla oli asiaa.
”Miksi en ikinä pääse leirin ulkopuolelle?” Kysyn aiemman kysymykseni sijaan.
”Pääset sitten kun täytät kuusi kuuta!” naaras totesi.
Tiesin klaanille tärkeän säännön, mutta omat vanhempani olisivat jo aloittaneet opettamiseni.

Leikin sammalpallolla ja heitin sitä eteenpäin. Juoksin aina pallon kiinni ja heitin uudelleen. Kimalaistoive katseli minua silmätarkkana ja söi pientä varpusta. Leikkiminen yksinäni kävi välillä tylsäksi. Halusin seikkailla ja tutkia paikkoja, en kököttää leirissä heittelemässä nuhjuuntunutta sammalpalloa. Kurkkuani alkoi taas kuivata, aina kun minulle tuli jano pyysin Kimalaistoivetta tuomaan minulle märässä sammaleessa vettä. Taaskin ryntäsin mukavan naaraan luo.
”Minulla on kova jano!” Totesin tälle.
”Etkö voisi kokeilla joskus juoda itse?” Naaras kysyi, kuitenkin nousten jo pystyyn.
Odottelin normaaliin tapaani istuskellen, että Kimalaistoive palaisi takaisin. Hetki siinä meni, kunnes naaras palasi takaisin vettä valuva sammaltuppo mukanaan. Aloin juoda vettä ja nautin sen viileästä mausta. Tiesin, että minun pitäisi päästä yli pelostani veteen, koska ei Kimalaistoive voisi tuoda minulle aina vettä valuvaa sammalta.
”Kiitos!” Sanoin kohteliaasti ja palasin takaisin leikkini pariin.

Nautin auringon paisteesta ja kerrankin vain makoilin. Yritin harjoitella nimiä ja tunnistamaan kissoja sen avulla. Halusin tunnistaa klaanini jäsenet aina, etten joutuisi hukkaan. Näin Käärmekullan järjestelemässä taas kerran niitä partioita, joihin en ikinä saanut osallistua. Ahvenvirta istui aukiolla tunnistin tämän sinikilpikonnakuvioinnista ja vihreistä silmistä. Ja tämä oli saanut vain hetki sitten soturinimensä! Miksen minä voinut jo saada oppilasnimeäni? Näin myös Viherkatseen joka hänkin nautti auringosta, toki lähempänä klaaninvanhinten pesää. Ääh miksi minä tein aina kaikkea tylsää? En selvästi osannut arvostaa aikaani, jonka olisin voinut käyttää muiden auttamiseen tai seikkailuun! Katsoin ympärilleni, kukaan ei tällä hetkellä katsonut suuntaani, joten miksi en menisi ulos leiristä tutkimaan aluetta? Kaksi ajatusta seikkaili päässäni ristiriitaisina, en halunnut rikkoa klaanin sääntöjä, mutta halusin tutkia maailmaa enkä voinut mitään uteliaisuudelleni. hiivin leirin suuaukolle ja varovasti kurkistin ulos. Maailma ulkona oli valtava! Toki olin nähnyt siitä aiemmin vilauksia kun olin asunut Eloklaanin reviirin ulkopuolella. Katumus iski ylleni kuin synkkääkin synkempi varjo ja peruutin pois suuaukolta pettyneenä itseeni. En ollut vieläkään varma olinko jäänyt kiinni. Aloin itkeä hysteerisenä, miksi minusta tuntui niin pahalta? Pelkäsin, että olin pettänyt klaanin luottamuksen pienellä ulos vilkaisulla.

Vatsani kurni taas kerran nälästä. Pelko kiinni jäämisessä ei ollut eilisen jälkeen kadonnut ja pelkäsin että joku tulisi yhä raivoamaan minulle. Lopulta en kestänyt enää ja menin Kimalaistoiveen luo pää painuksissa. Naaras varmaan katsoi minua hämmentyneenä.
”Kimalaistoive… Mi-minä vilkaisin eilen ulos pois leiristä!” Kerroin alkaen taas itkeä hysteerisesti.
”Shh.. Ei mitään hätää. Onneksi et lähtenyt kuitenkaan ulos”, Kimalaistoive alkoi rauhoitella minua.
En tiennyt miten olisi pitänyt reagoida tilanteeseen. Puhuin totta ja Kimalaistoive ei vaikuttanut vihaiselta, vai oliko naaras ihan raivona, mutta peitti sen lempeän kuorensa alle?
Lopulta aloin rauhoittua, mutta pidin silti pääni alhaalla. Olin tehnyt väärin ja tiesi sen itsekin. Miksei Kimalaistoive vaikuttanut vihaiselta?

Kyyhötin taas omaan suruuni vaipuneena. Samat painajaiset jatkuivat yöstä toiseen, enkä saanut niistä rauhaa. Niissä kaikui Rajutassun ilkeät sanat ja se kuinka emo syytti minua, muuten tapahtumat olivat samat kuin oikeassa elämässä. En halunnut vieläkään herättää Kimalaistoivetta, koska ei siinä ollut järkeä! Olin vain pieni pentu, joka häiritsi mukavan naaraan elämää omilla murheillaan. Halusin auttaa muita, mutta pelkäsin olevani vain muille taakkana. Sisälläni myrskysi enemmän kuin koskaan ennen. Mietin useampaan kertaan pitäisikö minun vain jättää Eloklaani niin he saisivat elää rauhassa elämää niin kuin ennen tuloani. Painoin kyyneleisiä silmiäni uudelleen kiinni. Jos saisin vielä hetken nukuttua, en varmasti herättäisi Kimalaistoiveessa jatkuvaa huolta.

Havahduin taas ja näin taas vieressäni emoni tutun turkin.
”Ei.. ei taas!” Vinguin
Selvästi sanani eivät vaikuttaneet, koska kukaan ei koskaan kuullut niitä.
”Huomenta Siru!” Emo aloitti kuten teki, joka ikinen kerta.
Aloin muistaa tapahtumien kulun. Sitten tajusin asian, mikä minun olisi pitänyt tajuta aiemmin. Tämä oli painajainen silkkaa unta. Entä jos hallitsisin omaa untani ja muokkaisin unen hyväksi.
”Huomenta!” Nau’uin.
Tällä kertaa emo vihdoin kuuli minut se jos jokin oli saavutus. Olin muokannut painajaistani!
”Emo sitten kun isä tulee on pakko lähteä!” mau’uin.
”Miksi?” Emoni kysyi selvästi hämmentyneenä.
Pian isäni palasi orava tiukasti hampaissaan. Katsoin emooni anellen ja toivon onnistuvani tässä. Olihan kaikki vain pelkää mielikuvitustani, joka tuli öisin kun pelkäsin ja jäin muistelemaan vanhempiani.
”Lähdetään me ehdimme syödä muualla!” Totesin pienellä vinkuvalla äänellä.
Emoni nyökkäsi ja olin hyvin onnellinen. Olin onnistunut hallitsemaan omaa mielikuvitustani! Pian kuului haukuntaa ja kauhu levisi sydämeni joka sopukkaan. Mielikuvitukseni taisteli minua vastaan. Minun olisi taisteltava enemmän.
”Juoskaa!” Emoni huusi ja vihdoin koko perhe juoksi.
Yritin hallita mieltäni ja herätä parempaan en pystyisi. Mielikuvitukseni palasi taas lähes aitoon hetkeen. Isäni jäi kiinni. Tällä kertaa en jäänyt odottelemaan. Jos kuolisin unessa en varmaan kuolisi oikeasti? Loikkasin päin koiraa. Se irrotti otteensa isästä, mutta nyt olin itse nalkissa.

Heräsin hikisenä, mutta onnellisena. Onnistuin voittamaan mieleni valtataistossa! Istuin alas ja huokaisin syvään. Aloin puhdistaa unesta sekaista turkkiani. En tietenkään osannut asiaa kunnolla ja pian Kimalaistoivekin heräsi.
”Huomenta” nau’uin

Räpyttelin silmäni auki sotureiden pesän hämäryydessä. Väsymys ei painanut lapojani. Ei, se oli jotain ihan muuta. Huokaisten kampesin itseni ylös ja nopein vedoin aloin sukimaan turkkia esiteltävään kuntoon. Väärävarjon kuolema oli koskettanut monia, ja minua suoraan sanottuna hävetti, etten osannut olla juuri nyt oman isäni seurassa. En tiennyt koskaan mitä sanoa tällaisina aikoina. Osasin vain olla. Se oli sinällään erikoista, sillä kykenin edelleen muistamaan emoni kuoleman aiheuttaman kivuliaan kohdan rinnassani. Vaikka olin itsekin aikoja sitten kokenut menetyksen, en siltikään löytänyt oikeita sanoja isälleni.
Turkin sukiminen sai riittää, joten sukelsin pensaan läpi ulos pesän hämäryydestä. En jaksanut ympärilläni vellovaa painostavaa tunnetta. Tassuni suorastaan syyhysivät pääsemään tekemään jotakin hyödyllistä. Aamu oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että aikaisemmat partiot olivat jo ehtineet lähteä. Jäin pesän edustalle vielä venyttämään jäseniäni, mutta en ehtinyt olla kauaakaan paikallani, kun huomasin jo mustavalkoisen kollin parantajan pesän edustalla. En ehtinyt ajatella asiaa edes pidemmälle, kun jo pysäytin toisen matkan. Minulle kelpasi tässä tilanteessa mikä tahansa! Olipa Leimusilmä matkalla rauhalliselle kävelylenkille tai mihin tahansa, minun olisi saatava päästä mukaan! Ihan mitä vain, niin olin valmis. Minä kaipasin nyt jotakin muuta kuin ainaista häpeää surkeista lohdutustaidoistani.

Onnekseni Leimusilmä oli suostunut ottamaan minut mukaansa keräämään yrttejä. En ollut niinkään kiinnostunut itse yrteistä, mutta auttamisesta kylläkin. Rakastin olla hyödyksi klaanille, ja vielä enemmän rakastin puuhata kaikenlaisten erilaisten askareiden parissa pitkin päivää partioinnin ohella.
“Eivät kai voikukat aiheuta päänvaivaa?” havahduin Leimusilmän ääneen hätkähtäen. Ehkä hivenen pöllämystyneenä nostin katseeni multaisista juurista parantajakollin keltaisiin silmiin.
“Ei tässä tule pää kipeäksi, päinvastoin”, vastasin nopeasti ensimmäiset ajatukseni, sillä puuhaaminen oli saanut minut jo unohtamaan aamun painavat ajatukset. Leimusilmä näytti pohdiskelevan hetken, että mitä oikein tarkoitin, ja oliko tuo ihmekään.
“Onko yrttejä ollut nyt riittämiin? Tulevatko nämäkin varastoon pahan päivän varalle vai ketä varten juuri näitä kerätään? Tai no, ei sitä tarvitse mennä yksityiskohtiin, tarvitsee ken tarvitsee… Kauanko nämä edes mahtavat säilyä siellä sinun varastossasi?” kyselin nopeasti kysymyksen toisensa perään, ettei kolli tajuaisi tarttua aikaisempiin sanomisiini. Mielessäni pyörivät ajatukset saivat vain välillä yliotetta, enkä ajatellut ihan loppuun asti mitä kannatti sanoa ja kenelle.

// Leimu??

Oli pilvinen aamu Leimusilmän hiippaillessa ulos pesästään. Hän katseli harmaalle taivaalle ja värisytti viiksiään; tänään saattaisi sataa. Se olisi hyvä – kallisarvoiset yrtit tarvitsivat vettä kasvaakseen. Tällä hetkellä metsässä kasvoi runsaasti monenlaista lääkekasvia, ja Leimusilmä oli pystynyt täydentämään varastojaan nopeasti tarpeen vaatiessa. Ei kuitenkaan haitannut kerätä vähän ylimääräistä suurempien haavereiden tai äkillisten sairastumisten varalle.
Parantajan silmiin sattui osumaan liikahdus, ja kun hän käänsi katseensa, hän näki Laventelitaivaan venyttelevän jäseniään soturien pesän edustalla. Hänet huomatessaan naaras nousi seisomaan ja nosti häntänsä tervehdykseen.
“Huomenta”, valkoturkkinen soturi maukui ystävällisesti. “Oletko menossa jonnekin?”
Leimusilmä pysähtyi puoleen väliin aukiota ja vastasi tervehdykseen nyökkäämällä. “Menen etsimään lisää yrttejä pahan päivän varalle. En viivy kauaa.”
Laventelitaivas tassutti yllättäen lähemmäs. “Voisin tulla mukaan auttamaan. Kaksin saamme varmasti kerättyä enemmän.”
Leimusilmä räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä, mutta ei tohtinut torjua kohteliasta tarjousta. Ilman Vienomietettä apunaan hänen oli tehtävä töitä kahden parantajan edestä, ja jos oli jokin keino hoitaa hommat tehokkaammin, sitä olisi hyödynnettävä. Niinpä hän levitti naamalleen kiitollisen hymyn ja vastasi Laventelitaivaalle: “Siitä olisi suuri apu. Kiitos.”

Lähellä solisevaa puroa kasvoi paljon keltakukkaista voikukkaa. Leimusilmä ohjeisti Laventelitaivasta kaivamaan ylös niiden juuria niin paljon kuin tämä vain suinkin kykeni samalla kun hän itse perehtyi lähimaaston yrttitarjontaan.
Haistellessaan ratamon lehtiä hän kävi mielessään läpi kaikkia yrttejä ja rohtoja, joista oli oppinut mestariltaan. Patti Kimalaistoiveen kyljessä oli taas kasvanut, eikä hän ollut vielä toistaiseksi löytänyt parannuskeinoa. Kuningatar itse suhtautui asiaan hyssytellen ja vaikutti kovasti uskovan siihen, että Tähtiklaani pitäisi hänestä huolen. Vaikka Leimusilmä luottikin esi-isiinsä, hän tiesi kokemuksesta etteivät nämä olleet kaikkivoipia. Edes Tähtiklaanin mahdilla kaikkia sairauksia ei voitu parantaa, ja hän pelkäsi pahoin että Kimalaistoiveen tapaus saattaisi olla yksi näistä. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto.
“Miten siellä sujuu?” Leimusilmä kääntyi katsomaan Laventelitaivasta, joka kuopi maata keskittyneesti. Tämä näytti onnistuneen kaivamaan jo muutaman juuren ylös. “Eivät kai voikukat aiheuta päänvaivaa?”

//Laventeli??

Naurahdin emon letkautukselle ja pohdin sitten olisiko hyvä idea käydä joella hänen kanssaan. Kujekulta kertoi, että voisi opettaa minulle jotain enkä ikinä kieltäytynyt moisesta tarjouksesta, vaikka olisinkin väsynyt!
“Joo! Mennäänkö heti?” hihkaisin polkien etukäpälilläni maata, “Mennäänhän heti, jooko?”
“No mennään, mennään”, Kujekulta vastasi virnistellen suunnattomalle ilolleni. Henkäisin ja loikin matkaan kohti leirin uloskäyntiä, mutta matkalla hidastin, kun näin tätini ja enoni istumassa aukion laidalla. Heistä oli ihan vasta nimitetty soturit; Hellehehku ja Ahvenvirta.
Tunsin pientä kateutta sisimmissäni, sillä kaksikko ei ollut niin kovin vanhempi kuin minä ja oma pentueeni! Meistäkin pitäisi jo pian tehdä soturit.
Kujekulta sai minut nopeasti kiinni ja vilkaisi itsekin samaan suuntaan. Hänen ilmeensä vaihtui hiukan ja jäin odottamaan josko saisin kuulla jotain sukulaisistani, joiden kanssa en ollut oikein koskaan päässyt lähentymään, mutta Kujekulta jatkoi eteenpäin.
Kiristin tahtiani päästäkseni tämän kanssa samaan rytmiin, joka oli näin pienelle kissalle aivan liian kova! Vaikka kuinka yritin pysytellä suuren tanakkarakenteisen emoni perässä eivät lyhyet jalkani aivan jaksaneet.
“Odota, emo”, vikisin, kun olimme kulkeneet ulos leirin tunnelista. Kujekulta pysähtyi ja huomasi pyristelyni. Hän katsoi minuun anteeksipyytävästi ja jatkoi hitaammin, jolloin pystyimme kulkemaan rinnakkain.
Olin jo tottunut kipittelemään muiden perässä ja ottamaan välillä juoksuaskeleita, mutta koko matkaa en jaksaisi kulkea niin etenkään väsyttävän saalistuspartioni jälkeen. Onneksi emo ei näyttänyt pahastuvan tai syyttävän minua. Olisinpa perinyt ne ominaisuudet, jotka olivat joutuneet Muurahaistassulle! Olisin voinut olla voimakas tukki kuten hän.
“Olin yksissä uintiharjoituksissa Konnavarjon kanssa, mutta hän ei pistänyt minua uimaan kunnolla! Vesi oli silloin vielä liian kylmää. Menemmekö tänään kokonaan veteen? Kai se on jo lämpimämpää kuitenkin”, nau’uin emolle katsomatta häntä. Jouduin keskittymään liikaa juurakkoiseen polkuun, joka vei meitä kohti joen rantaa.

//Kuje?

Nyhdin kynsilläni ruohoa, katkoin oksia ja hieroin omaa hajuani kiviin ja kantoihin Kuolonklaanin puolella rajaa. Kun katseemme kohtasivat samoissa puuhissa olevan Helletassun kanssa, naamalleni levisi leveä virnistys. Eloklaanissa hurrattaisiin vielä meidän nimiämme kiitoksena siitä, että olimme rohkeasti nousseet sortajiamme vastaan ja vallanneet Kuolonklaanin reviirin haltuumme.
En ymmärtänyt, miksi kukaan muu ei ollut tajunnut tehdä tätä aikaisemmin. Kuka vain pystyi kävelemään rajan yli ihan helposti! Ja minä kun olin aina luullut, että rajalla vastassa oli heti pienen armeijan verran kuolonklaanilaisia. Pah! Kuolonklaanilaiset taisivat olla vain isoja laiskimuksia.
“Nyt me olemme oikeita Eloklaanin sotureita!” Helletassu julisti ja kuopaisi maata viimeisen kerran tassullaan.
“Kun me palaamme kotiin, Korppitähti on varmasti niin mielissään että nimittää meidät saman tien sotureiksi!” minä jatkoin innoissani ja hyppäsin läheisen kannon päälle. “Voimme samalla ilmoittaa hänelle, että meidän ei pidä pelätä Kuolonklaania. Eihän täällä edes näy ketään!”
“Niin! Onkohan koko Kuolonklaania edes olemassa?”
“Otetaanko siitä selvää?” Virnistin parhaalle ystäväälleni viekkaasti. Nakkasin pääni taaksepäin ja nostin kuononi taivasta kohti samalla kun aloin ulisemaan niin äänekkäästi, että viereisestä puusta lehahti lentoon pieni rastasparvi säikähtäneesti säksättäen.

//Hellebroski??

Korpikasteen silmät kimmelsivät kilpaa tähtien kanssa yön tummassa syleilyssä. Naaraan kirkas katse sai minut keinahtelemaan tassulta toiselle hermostuneesti, ja kun hän yhtäkkiä tökkäsi minua leikkisästi nauravin silmin ja sanoi minun näyttävän aivan aaveelta kuun kajossa, sydämeni hypähti rinnassani iloisesti. Olinko kuullut oikein vai oliko Korpikaste kutsunut minua juuri nätiksi? *Ei*, pudistelin pienesti päätäni itsekseni, *hän sanoi että turkkini hohtaa nätisti. Ei hän sitä niin tarkoittanut.*
“Ehkä minä olenkin Tähtiklaanin soturi”, nau’uin leikkisään sävyyn, “ja olen tullut kuolevaisten keskuuteen kummittelemaan.” Hyppäsin Korpikasteen eteen ja laskeuduin vaanimisasentoon. Heiluttelin hänelle häntääni kutsuen häntä mukaan leikkiin. “Kokeillaanko, saatko tämän aaveen kiinni?”
Korpikasteen silmiin syttyi kilpahenkinen kipinä. “Saat etumatkaa parin hännänmitan verran.”
Virnistin hänelle ja ampaisin juoksuun siltä seisomalta. Sujahdin saniaisten sekaan aikomuksenani harhauttaa naaras kannoiltani, jotta onnistuisin pitämään pienen etumatkani edes hetken. Korpikaste oli meistä kahdesta nopeampi, ja me molemmat tiesimme kyllä, kumpi tämän kisan lopulta voittaisi. Siitä huolimatta minä nautin metsässä juoksemisesta hänen kanssaan yli kaiken.

//Korpi?