Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Suuret harjoitukset olivat ohi, ja Eloklaanin leirissä oli sekasorto. Kissat säntäilivät sinne tänne, kun Mesitähti laittoi partioita liikkeelle sekä Eloklaanin reviirille, että sen ulkopuolelle. Kuolonklaanilaisoppilaat olivat kidnapanneet Mesitähden ja Minttuliekin vastasyntyneen pennun ja päässeet pakenemaan sen kanssa. Taivaslaulu saapui luokseni väistellen säntäileviä kissoja. Valkean soturin katse oli vakava.
”Aikamoinen päätös harjoituksille”, naaras huokaisi raskaasti ja käänsi eriväristen silmiensä katseen pentutarhalle, ”Minttuliekki ja Mesitähti ovat varmasti huolesta sekaisin.”
Minä vain tyydyin nyökyttelemään. Oli varmasti kova paikka menettää oma pentunsa tuolla tavalla. Kaiken kukkuraksi Mesitähti oli mitä ilmeisimmin menettänyt yhden hengistään, sillä kun olimme saapuneet takaisin leiriin, päällikkö oli maannut pentutarhan liepeillä elottoman oloisena.
”Minusta tuntuu, ettei klaanissa ole enää turvallista asua. Pitäisiköhän meidän lähteä Kharonin ja Deimoksen kanssa?” kysyin hiljaisella äänellä, vaikka tuskin kukaan olisi kiinnittänyt puheisiini huomiota, vaikka olisin puhunutkin normaalisti. Hälinä oli sen verran voimakasääninen, että kaikki keskittyivät vain omiin tehtäviinsä. Coronan tuttu, kastanjanruskea turkki ilmestyi sotureiden pesältä. Kolli katseli hämillään ympärilleen, kun kissat säntäilivät sinne tänne kuin päättömät.
”Mitä täällä tapahtuu?” yhä uniselta vaikuttava kolli kysyi silmiään räpytellen.
”Mesitähden pentu on kidnapattu”, kerroin lyhyesti ja käänsin sitten katseeni veljestäni kumppaniini, ”mitä sanot Taivaslaulu, lähdetäänkö etsimään omaa, uutta elämäämme klaanien ulkopuolelta?”

//Taivas?
// 192 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipennun pienet käpälät leipoivat isomman, lämpimän karvakasan vatsaa. Hänellä oli nälkä ja naaras osoitti sen vikisemällä kimeästi. Muut mytyt toivat toki lämpöä, mutta yrittivät myös varastaa lämpimän ja herkullisen nesteen, ja siitä naaraspentu ei pitänyt. Ei sitten yhtään! Naaraskissa yritti kiivetä ja töniä muita, kun he tunkeutuivat samalle nesteelle. Talvikkipennun suusta kuului protestoiva ininä, mikseivät muut voineet mennä pois? He olivat lämpimiä ja heidän vieressään oli mukava nukkua, mutta keitä he edes olivat? Ainakin veivät kaiken, mikä täytti hänen vatsaansa. Talvikkipentu tunsi jonkun, tarkemmin isomman karvakasan ja ruoanlähteen koskettavan jollain karhealla asialla turkkiaan. Punaruskea naaras jatkoi vatsan painelua ja imi ahnaasti, mutta hätäisesti maitoa. Olisi oltava nopea, että muut eivät ehtisi. Eikö? Jokaisella kerralla, kun isompi karvakasa kosketti hänen turkkiaan karhealla kielellään, pennun suusta kuului vinkaisu. Kun Talvikkipentu sai omasta mielestään syötyä tarpeeksi, hän lähti möngertämään vailla päämäärää. Talvikkipennusta alkoi jo tuntua uneliaalta, kun isompi karvakasa oli siirtynyt silittelemään naaraspentua pehmeällä, karvaisella hännällään. Talvikkipennun suusta tuli röyhtäisy, kun hän asettui osittain toisen karvamytyn päälle makaamaan. Toivottavasti lämpö ei lähtisi enää koskaan, aiemmin se oli jo lähtenyt ja aiheuttanut pienokaisessa paniikkia. Tässä oli hyvä olla, lämpimässä ja masu täynnä maukasta nestettä. Talvikkipennusta ajattelu oli väsyttävää, olisi aika nukkua. Ei kulunut kauaakaan, kun pieni, punaruskea naaras vaipui syvään uneen.

// 207 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Havahduin hereille. Nälkä oli yltynyt unen aikana paljon pahemmaksi, mitä se oli missään vaiheessa aikaisemmin ollut. En tuntenut lämpöä hehkuvaa isoa karvakasaa lähelläni. En herännyt pelkästään nälkään vaan myös ympäröivään kylmyyteen. Tämä uusi paikka ei ollutkaan niin mukava, miltä se oli aluksi vaikuttanut. Ainoa lämmönlähde oli karkea asia alapuolellani, josta lämpö tuntui haalenevan pois sitä mukaa kun aikaakin kului sekä vierelläni oleva mytty, joka tuntui jollain tavalla liikehtivän. Ihan kuin se olisi tärissyt niin kuin huomasin pian omankin kehoni reagoivan tähän koleuteen. Minulle tuli suunnaton tarve avata suuni ja inistä. Missä se kaikki lämpö ja se karkea asia ja se erittäin maukas neste oli? Mihin kaikki oli ehtinyt kadota nukkuessani? Vatsani kurniessa yritin hapuilla uloketta, josta olin aikaisemmin saanut vatsantäytettä, mutta sitä ei löytynyt kerta kaikkiaan mistään, vaikka kuinka yritin sitä kaikin voimin etsiä. Vierelläni mytty mönki minun mukanani. Tunsin sen liikkeet toisella puolella kylkeäni, kun se ajoittain kallistui kohti ja kosketti vartaloa.
Kesti jonkin aikaa, kunnes isompi ja karvainen mytty palasi. Tungin heti ensimmäisenä itseni juomaan lämmintä nestettä, vaikka vierelläni möngertävä mytty tuntui tekevän täysin samaa. Samassa myös hiljenin, kun hätä ei enää ollutkaan niin läsnä, mitä se oli vasta hetki sitten ollut. Turvallisuuden tunne täytti niin kehon kuin mielen, eikä minun enää tarvinnut palata takaisin kokemiini kauhunhetkiin. Kunhan niin ei vain enää kävisi ja tämä karvamytty pysyisi luonani! Karkea asia palasi luomaan painetta vartalooni. Aiemmin liikkeet olivat olleet varmempia ja sulavampia. Nyt ne olivat osittain melko hätäisiä ja nopeampia. En nauttinut tästä alkuunkaan! Liikkeen mukanaan tuoma lämpö sai kuitenkin olon uneliaaksi. Karkea asia lopetti käsittelyni ja siirtyi seuraavaksi vierelläni hötkyvään myttyyn. En kerta kaikkiaan jaksanut enää ajatella selkeästi ja hetken päästä vaivuinkin jo syvään uneen.

// 277 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo lysähti Eloklaanin sisäänkäynnin viereen, harjoituksista väsähtäneenä ja turkki pölyn sotkemana. Suuret harjoitukset olivat olleet väsyttävät, etenkin kollikissalle, joka oli stressannut voitosta. Ja he eivät olleet saaneet edes yhtä pistettä! Lieskakajo oli niin pettynyt joukkueensa – Haavetassun joukkueeseen. Hänen oppilas oli suoriutunut mainiosti, Pilketassulla ja Koivutassulla taas oli ollut paljon petrattavaa. Pyh, typerät harjoitukset. Kolli lotkautti korvaansa metelille, mistähän kissat tällä kertaa hälisi? Liittyivätkö nämä harjoituksiin vai oliko leirissä tapahtunut jotain sillä välin, kun osa kissoista oli ollut harjoittelemassa. Lieskakajo oli alkamassa sukimaan turkkiaan, mutta hälinä ei vaikuttanut normaalilta. Kissat pyörivät pentutarhan ympärillä ja lopulta oranssi kissa nousi ylös, venytteli koipiaan ja haki katseellaan lähintä kissaa, joka voisi selittää hänelle mitä oli tapahtunut. Hänen katseensa osui Nokkospilveen, joka pyöri hänen lähettyvillään. Haukotus purkautui väkisin huonosti nukkuneen kissan suusta, mutta hän havaitsi naaraassa paniikkia. ”Nokkospilvi? Mitä täällä… Haaauh. Tapahtuu?” väsähtänyt Lieskakajo kysyi toiselta kummastuneena ja sai naaraan hätkähtämään. ”Seurailetpa sinäkin tarkkaan leirin tapahtumia”, Nokkospilvi tuhahti pisteliäästi ja pyöräytti silmiään. ”Kärsämöpentu vietiin ja pentutarhaan hyökättiin, pentuvarkaat katosivat jo”, Nokkospilvi kuitenkin kertoi hermostuneella äänensävyllä ja yhtäkkiä Lieskakajoa hävetti. Hän oli kadonnut ennen voittajien julkistamista, sillä kollia huonompaa häviäjää oli vaikea löytää eikä hän ollut kestänyt joukkueensa häviötä. Kolli oli palannut tovin myöhemmin leiriin, jolloin harjoituksissa olleet eloklaanilaiset olivat jo palanneet leiriin. Kolli luimisti korviaan ja oli avaamassa suunsa kysyäkseen ketkä he olivat olleet. ”Tyrskytassu ja kuolonklaanilaiset, he hyökkäsivät. Mesitähti ja muutama muu haavoittui”, Nokkospilvi kertoi lyhyesti ja Lieskakajo vain kykeni nyökkäämään huolestuneena. Voisikohan hän tehdä mitään? Oliko joku kuollut? Lieskakajo ei usein jäänyt sanattomaksi, mutta nyt hän jäi. Huoli muiden hyvinvoinnista kaiversi kollin mieltä, oliko tämä ollut henkilökohtainen hyökkäys Kuolonklaanilta vai joidenkin kissojen oma päähänpisto? Lieskakajo ei ollut varma, Tyrskytassun liikkeet eivät olleet toiselle tuttuja. Toisaalta, hän oli tappanut Karpalonenän, joka oli Mesitähden poika. Raidallinen kolli olisi halunnut spekuloida tapahtumia tai kysellä tiesikö Nokkospilvi jotain, mutta toinen oli kuitenkin Mesitähden tytär ja hän ei halunnut loukata toista. Lieskakajo nosteli käpäliään ja piti lähinnä katseensa käpälissään. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. ”Taidan mennä etsimään Kärsämöpentua, en halua vain istua toimettomana leirissä. Ehkä löydän heistä jotain vihjeitä”, Lieskakajo lopulta naukaisi hiljaa ja vilkaisi vielä aukiota, jossa kissat olivat paniikissa. Lieskakajoa karmi, jos he kykenivät varastamaan pennun, mihin muuhun he kykenisivät? Entä mitä Kärsämöpennulle tapahtuisi.. Lieskakajo heilautti Nokkospilvelle hyvästeiksi häntäänsä ja lähti pää alhaalla talsimaan ulos leiristä. ”Odota! Olisi typerää lähteä yksin ulos leiristä, minä tulen mukaasi. Kaksi silmäparia löytää enemmän, kuin yksi”, Nokkospilvi naukaisi hetken päästä ja lähti tassuttelemaan oranssihtavan kollin perään. Kolli vilkaisi naarasta kiitollisena, yksin olisikin ollut ikävä mennä. Normaalisti Lieskakajo olisi luultavasti haastanut toisen juoksukilpaan tai kertonut kaikkea hölmöä. Kärsämöpennun katoaminen veti kuitenkin hänen mielensä matalaksi eikä kolli halunnut olla leirissä. Hän tunsi siellä olonsa hyvinkin hyödyttömäksi, hän ei osannut parantaa tai lohduttaakaan järin hyvin. Hyvässä lykyssä hän vaikka saisi riistaa, saalistaminen tuskin oli kenenkään mielessä tänä hetkenä.

Kaksikko askelsi kauemmas leiristä hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Kollin vihreät silmät tarkkailivat ympäristöä ja hän oli varuillaan. Kolli epäili, etteivät varkaat tyhmiä olleet. He tuskin olivat Eloklaanin reviirillä, sillä paljastumisen vaara olisi heille liian suuri. Tai mistäpä sitä tiesi, kenties he olisivat täysiä typeryksiä. Lieskakajo vilkuili aina välillä naarasta, joka kulki hänen sivullaan. Hän ei tuntenut vanhempaa soturia, ruskeavalkoinen kissa oli Mesitähden tytär. Se oli oikeastaan ainoa asia minkä hän toisesta varmaksi tiesi, he olivat ainoastaan muutamia kertoja kohdanneet partiossa. ”Minulla ei ole kyllä aavistustakaan mihin he olisivat menneet.. Toivottavasti Kärsämöpentu on kunnossa..”, Lieskakajo naukui hiljaisella äänellä, rikkoen piinaavan hiljaisuuden. Lieskakajo katsoi puhuessaan Nokkospilveä, joka nyökkäsi hänen sanoilleen. ”Anteeksi, en ole oikein juttutuulella. Jos hajaannutaan, mutta pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä? Vaikka en minä usko, että he enää täällä olisivat. Eloklaani ei kuitenkaan kaipaa enempää haavoittuneita. Vaikka hiirenaivoja he olisivat, jos täällä lymyilisivät”, Nokkospilvi totesi toiselle ja raidallinen soturi nyökkäsi; hajaantuminen kuulosti hänestä hyvältä. Lieskakajo lähti toiseen suuntaan ja katsahti vielä Nokkospilveen, jotta tietäisi mihin suuntaan naaras meni. Sen tehtyään kollisoturi lähti hieman reippaammin kulkemaan päinvastaiseen suuntaan, hän oli edelleen harjoituksista väsynyt ja ärtynyt, kolli inhosi häviötä. Taivaslaulu oli joutunut useaan otteeseen pidättelemään häntä, ettei hän laukonut katsomosta jatkuvaa kommentteja tai valmistautunut itse kisaamaan. Kolli tuhahti, jos hän olisi ollut kilpailemassa, niin hän olisi kyllä voittanut jokaisen lajin. Jopa ne missä ei kilpaillut. Lieskakajo potki maata tassutellessaan, kaikki tuntui menevän pieleen. Onneksi hänellä oli Haavetassu, mitä hän tekisikään ilman tuota kollia? Soturin kurkusta kumpusi lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi kehräys. Toivottavasti hän olisi vielä klaaninvanhimpienpesässä oppilaan paras ystävä ja he voisivat yhdessä käskyttää sen aikaisia oppilaita. ”Lieskakajo! Palataan leiriin, eivät ne täällä ole. Minä en ainakaan löytänyt mitään”, kuului huuto, joka sai kollin höristämään korviaan. Oranssi katti käännähti ympäri ja etsi vihreällä katseellaan naarassoturia. Havaittuaan Nokkospilven, hän nyökkäsi ja lähti tassuttelemaan toista kohti. Onneksi hiirenkorva oli täällä, ei tarvitsisi kärvistellä lehtikadon tuulissa ja tuiskuissa. ”Sinäkään et tainnut Kärsämöpentua löytää?” ruskeavalkoinen naaras kysyi ja sai vastaukseksi vaisuhkot pään pudistelut. ”Voisin nukkua kokonaisen kuun. Häviö otti voimille”, Lieskakajo mutisi, mutta hekotti sanojensa päälle. Luonteeltaan kolli oli sellainen, ettei jaksanut kauaa velloa negatiivisuudessa. Hän lähti hieman vanhemman kissan perässä, aikeinaan talsia mahdollisimman nopeasti leiriin. Lieskakajo oli ajatellut ottaa pienet torkut ja sen jälkeen katsoa voisiko olla jossain avuksi. Kollisoturi järkeili, että väsyneenä hänestä ei olisi lainkaan hyötyä. Jos esimerkiksi tarvittaisiin enemmän silmäpareja vahtiin. Siinä pitäisi olla tarkkana eikä vahtiin nukahtanutta kissaa hyvällä katsottaisi. Molemmat olivat aika hiljaisia, mitä nyt mumahtelivat tasaisin väliajoin ja vilkuilivat toisiaan hieman kiusaantuneesti. Hiljaisuus toi vain kiusallisuutta ja vaivaantuneita hetkiä. Sen vuoksi Lieskakajo inhosi hiljaisuutta ja vakavia hetkiä, jos hän vain saisi sen Tyrskytassun kumppaneineen käsiin.. Kolli tuhahti itsekseen ja jatkoi matkaansa reippaammin, sillä Nokkospilvikin oli kiristänyt tahtia.

Pian soturikaksikko saapui leiriin ja punaturkki vilkaisi toista kiitollisesti, sillä yksin hän olisi ollut vain enemmän säikkynä. ”Kiitos, kun tulit mukaani. Kaksin oli parempi etsiä, vaikkemme me mitään hyödyllistä löytäneetkään. Taidan mennä tästä torkuille, jotta en nukahda pystyyn”, soturi naurahti ja hymyili hivenen vaivaantuneesti. ”Hyviä päiväunia”, Nokkospilvi huikkasi toiselle suunnatessaan aukiolle. ”Kiitos!” Lieskakajo naukaisi väsähtäneellä äänensävyllä ja lähti tassuttelemaan soturien pesälle. Kolli todella voisi nukkua kokonaisen kuun, mutta kenties tällä kertaa hän tyytyisi vain torkkuihin. Kolli suunnisti pehmeille sammalilleen ja pyöri muutaman ympyrän, etsiessään sopivaa nukkuma-asentoaan. Kolli haukotteli suu ammollaan ja hautasi kuononsa sammaliinsa. Hän kietaisi häntänsä ympärilleen ja sulki vihreät silmänsä. Lieskakajo haukotteli vielä toisen kerran, kunnes hän alkoi hitaasti lipua kohti unisaaria.

//1028 sanaa
// Seuraan saapi heittää kisulin

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puhuminen Hallavarjolle oli keventänyt lastia, joka oli viimeiset kuut painanut sydäntäni. Tyrskytassun menettämisestä toipumista oli myös auttanut uutinen uudesta pentueesta, jota Korppisiipi oli siirtynyt odottamaan pentutarhalle. Sisimmässäni pelkäsin edelleen, että toistaisin samat virheet uusien tulokkaiden kanssa, mutta luotin Hallavarjon sanomaan siitä, että se mitä aiemmin oli tapahtunut, oli ollut väistämätöntä, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin estääkseni sitä.
Eloklaani oli osallistunut Kuolonklaanin järjestämiin hiirenkorvan ajan suuriin harjoituksiin, joissa oppilaat kilpailivat joukkueissa toisiaan vastaan. Ajatus oli minusta hieman arveluttava, mutta ehkä yhteinen tekeminen lämmittäisi kahden klaanin jokseenkin koleita välejä. Eloklaanin osallistuminen saattaisi saada kuolonklaanilaisetkin näkemään, että me olimme vain kissoja, aivan kuten hekin. Meillä oli vain erilaiset arvot, siinä kaikki.
Kuitenkin kun harjoitukset olivat alkaneet, oli tapahtunut jotakin odottamatonta ja dramaattista. Kilpailun toisen osion aikana minä ja Mesitähti olimme nähneet Tyrskytassun kuolonklaanilaisten joukossa. Kolli oli kasvanut isoksi ja rotevaksi nuorukaiseksi sitten viime näkevän, ja hänen toinen korvansa oli repaloitunut ties mistä syystä, mutta Tyrskytassu se oli ollut. Minun oma poikani.
Hän oli luikkinut hyvin nopeasti takaisin tovereidensa sekaan, enkä saanut tilaisuutta jututtaa häntä. Arvatenkin myös Mesitähdellä oli sanottavaa kollille, sillä olihan tämä karkottanut hänet. Päällikkö oli lopulta todennut, että odottaisimme suurten harjoitusten loppumiseen asti, ennen kuin asia otettaisiin käsittelyyn. Ei ollut mitään syytä aiheuttaa turhaa hämminkiä kesken kuolonklaanilaisten perinteen. Sitä paitsi, Punatähti varmasti telottaisi hänet heti paikalla, jahka saisi kuulla totuuden kollista.
En ollut maininnut Tyrskytassua sanallakaan Korppisiivelle, koska en ollut halunnut huolestuttaa häntä turhaan. Hän odotti minun pentujani, enkä halunnut riskeerata niiden tai hänen itsensä turvallisuutta stressaamalla häntä moisen asian vuoksi. Kun aika olisi kypsä, kertoisin hänelle varmasti.
Tyrskytassu oli edennyt pitkälle kaksintaistelussa. Hän taisteli raivokkaasti ja pelottavalla varmuudella vastustajiaan vastaan. Pojasta oli tullut voimakkaampi kuluneiden kuiden aikana. Ei se ollut mikään ihmekään, olihan hän jo miltei täysikasvuinen kissa. Hän oli helpostikin minua isompi, enkä uskonut pärjääväni hänelle enää yhteenotossa.
Lopulta Tyrskytassu voitti koko kaksintaistelun, enkä voinut olla tuntematta pelon lisäksi pientä ylpeyttä hänestä. Poikani oli elossa ja hyvinvoiva. Ja jos hän oli yhtään oppinut mitään viime kerrasta, hän voisi ehkä anoa Mesitähdeltä armoa ja palata takaisin klaaniin. Toisaalta, vastaanotto ei tulisi olemaan mitenkään erityisen lämmin tai riemuisa. Tyrskytassua pidetään kajahtaneena ja murhaajana, mikä sattui yhtä lailla minuun, sillä olihan hän minun verisukuani. Mutta jos Tyrskytassu tulisi takaisin, hän pääsisi tapaamaan uudet sisaruksensa sekä isovanhempansa. Voisimme olla taas perhe.
Viimeinen osio alkoi. Istuin Eloklaanin leirin lähettyvillä yhdessä muiden mestarien sekä klaanitoverieni kanssa. Yritin etsiä katseellani Tyrskytassua, mutta tämä näytti kadonneen väenpaljouteen. Tänään minun olisi kuitenkin puhuttava hänen kanssaan, ennen kuin tämä palaisi yhdessä muiden kuolonklaanilaisten kanssa takaisin omalle puolelleen.
Varistassu-niminen Kuolonklaanin oppilas juoksi maaliin ensimmäisenä. Yleisö alkoi hurrata isoon ääneen. Hurrasin mukana, mutta hieman vaisummin, sillä keskityin edelleen löytämään Tyrskytassun raidallista turkkia. Yhtäkkiä takaani kuului hätäisten käpälänaskelten rummutus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja näin hengästyneen Korppisiiven, jonka silmät olivat laajenneet täysikuun kokoisiksi.
”Tyrskytassu ja kuolonklaanilaiset!” naaras puuskutti. ”Pentutarhassa!”
Tajusin saman tien, mistä oli kyse. Syöksyin hänen ohitseen leirin sisäänkäynnille ja pujahdin aukiolle, jossa näytti ainakin toistaiseksi rauhalliselta. Sitten yhtäkkiä Mesitähti paiskautui pentutarhan seinän läpi ja jäi makaamaan maahan liikkumattomana.
Paniikki valtasi mieleni. ”Hyvä Tähtiklaani, mitä täällä tapahtuu?”

//Pentuvarkaat? 🙂
//507 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo nyökkäsi toiselle huolestuneesti ja siirtyi hieman lähemmäs Hiilihammasta, joka myönsi surumielisesti että paremminkin voisi mennä. Hallavarjo siirsi katseensa toiseen ja arveli, että kolli haki tähdistä kuollutta tytärtään.
”Mikäs sinua painaa?” valkoinen kolli kysyi hiljaisella äänellä, huoli silmistään tuikkien. Raidallinen kolli ei aluksi vastannut mitään, tutkaili valkeaa soturia katsellaan ja puntaroi sanojaan. Hallavarjon hännänpää vääntelehti hermostuneena ja hän vilkaisi rintaturkkiaan, oliko karvat huonosti tai oliko hän sanonut jotain hassua? Toisaalta, jakaisiko Hallavarjo omia, henkilökohtaisia asioitaan tuttavalle? Hallavarjo ei nimittäin ollut varma olivatko he ystäviä vaiko tuttavia. Niiden välillä oli häilyvä väli vanhan kollin mielestä. Hiilihammas naukui sitten hieman epävarmasti muistiko Hallavarjo tuon elossa olevan poikansa, Tyrskytassun, ”Muistanhan minä. Surullinen tapaus, totta tosiaan”, Hallavarjo naukui myötätuntoisesti, hänestä tuntui pahalta raidallisen kissan puolesta. Hallavarjon korvat lerpahtivat hieman sen merkiksi, että tarina oli hänestä tosiaan surullinen. Hiljainen kolli kuunteli nuoremman kissan mietteitä Tyrskytassusta ja puntaroi mitä vastaisi toiselle. ”En usko, että sinä teit mitään väärää, Hiilihammas. Se taisi olla vain väistämätöntä.. Ja minä uskon, että Tyrskytassu on kunnossa. Hän on nokkela kolli. Jos haluat, voin pitää silmäni auki hänen varaltansa?” valkoturkki naukui hiljaisella, rauhallisella äänellä ja käänsi kellertävät silmänsä tummemman kollin suuntaan. ”Kiitos kun kuuntelit Hallavarjo”, Hiilihammas sanahti hänelle ja Hallavarjon kasvoille muodostui hento hymy. Hallavarjon valkoinen, pitkä häntä hakeutui vanhan ystävänsä selälle ja kolli silitti toista hännällään varovaisesti.

//Hiili?
// 216 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Paniikki valtasi kehoni, kun tuttu kohinan ja turvallisuuden tunne katosi ympäriltä. Kolea kylmyys iski kiinni kehooni. Tuntui siltä, ettei sitä pääsisi millään keinolla pakoon. Se tuntui jääneen riesakseni pidemmäksi aikaa. Tiesin myös, että en tulisi todennäköisesti enää milloinkaan palaamaan tuohon lämpöä tulvivaan paikkaan, jossa olisin voinut viettää aikani turvassa. En tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jotta tämä hirvittävä kylmyys väistyisi!
Pian tunsin painetta kehossani ja kohta ympärilläni oli kasoittain jotain pehmeää. Vierelläni tuntui liikettä molemmilla puolilla. Seuraavaksi joku karkea asia loi painetta päälakeeni ja selkääni. Sen liikkeet saivat kehoni lämpenemään, eikä tämä uusi paikka tuntunut sen jälkeen enää niin pahalta. Tai sitten aloin tottumaan tähän erilaiseen tunteeseen. Kun liike loppui, minuun iski suunnaton nälkä. Nälkä yltyi niin suureksi, että vaistonvaraisesti kurottauduin imemään edessäni odottavasta ulokkeesta. Suuhuni virtasi lämmintä ja makeaa nestettä, jota parempaa en ollut saanut maistaa ikinä! Aika pian tulin kuitenkin täyteen, vaikka neste olikin niin hyvää, ettei sen juomista olisi malttanut lopettaa. Lämmin neste oli lämmittänyt kehoani entisestään. Samoin vierelläni olevat mytyt, jotka olivat painautuneet minua vasten. Hakeuduin yhä tiiviimmin niiden väliin. Ne tuntuivat vierelläni samanlaisilta kuin minä. Olivatkohan ne? Karkea asia palasi takaisin ja ensin se käsitteli karvamytyn toiselta puoleltani. Mytty liikahteli liikkeiden mukaisesti. Seuraavaksi se siirtyi minuun. Karkea asia ei itsessään tuntunut houkuttelevalta, mutta sen liike sai lämmön virtaamaan kehoon. Muutuin hetkessä uneliaaksi ja painauduin paremmin vasten lämmintä alussijaa. Tunsin jälleen oloni lämpimäksi ja minusta tuntui, että pystyin luottamaan tähän uuteen paikkaan. Minulle ei ollut sattunut mitään pahaa, joten paikka ei voinut olla niin kamala! Oikeastaan nyt tuntui taas turvalliselta. Niin turvalliselta, ettei minulle voisi tapahtua mitään pahaa. Pian ajatukseni muuttuivat sekaviksi, enkä jaksanut enää keskittyä ympärillä tapahtuvaan. Vaivuin uneen.

// 273 sanaa
// Muut pentutarhalla?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Sanotaanko näin, että asiat olivat viimeaikoina ottaneet hyvin yllättävän suunnan. Aurinkokajon ja Loistotassun lähdön jälkeen olimme lähentyneet päivä päivältä Mesitähden kanssa enemmän. En oikein osannut sanoa, mikä suhteemme tila varsinaisesti oli, mutta tiesin, että pidin Mesitähdestä ihan eri tavalla kuin kenestäkään muusta. Asiat olivat kuitenkin edenneet odotettua nopeammin ja vähän aika sitten Liljatuuli oli kertonut minulle jotain odottamatonta. Minä odotin pentuja. Mesitähden ja minun pentuja. Sen kuullessani olin rehellisesti ottaen tuntenut oloni vähän ahdistuneeksi. Siis ei se johtunut Mesitähdestä tai siitä mitä meillä oli, vaan en ollut koskaan ehtinyt ajatella pentujen hankkimista. Halusinko edes pentuja tai entä jos olisin huono emo? Ei minusta ihan oikeasti varmaan olisi emoksi. Olimme kuitenkin puhuneet asiat halki vaalean kollin kanssa ja oloni oli paljon optimistisempi, vaikka silti takaraivossani kuiskutteli se pieni epäilyksen ääni vähän väliä.
Olin jokin aika sitten muuttanut pentutarhalle ja ahdistukseni emoudesta puhkesi taas kukkaan. Korppisiipi kuitenkin yritti vakuutella minulle, että se tulisi kyllä luonnostaan ja kertoi omista kokemuksistaan. Olin kiitollinen ystävälleni siitä henkisestä tuesta, mitä hän minulle tarjosi. Ja muutenkin, oli mukavaa, ettei tarvinnut kököttää pentutarhalla ihan itsekseen omien ajatuksiensa keskellä, vaan minulla oli ystävä seuranani. Hiilihammaskin poikkesi välillä pesällä tarkistamassa kumppaninsa voinnin ja siitä lähtien, kun minäkin asetuin tänne, niin myös minun vointini. Olin onnellinen, kun minulla oli tällaisia ystäviä.
Tällä hetkellä olivat käynnissä oppilaiden suuret harjoitukset, joten ainoastaan puolet klaanista oli leirissä, joka sai aukion näyttämään tyhjältä.
Viime päivinä sisälläni oli ollut jatkuvasti kasvava levottomuus ja pieni jatkuva hermostuneisuus, joka sai silloin tällöin minut tiuskaisemaan turhankin terävästi. Vaikka liikkuminen olikin hieman hankalaa kasvaneen vatsani takia, minun oli vähän väliä pakko lähteä kävelemään ympäriinsä. Se ei oikeastaan auttanut, mutta silti nousin ylös yhä uudestaan ja yritin purkaa negatiivista tunnetta sisälläni. Liljatuuli oli sanonut, että pennut syntyisivät lähiaikoina ja sellainen käyttäytyminen oli ihan normaalia. Parantajakissa oli käskenyt yrittämään ottamaan rennosti ja antanut minulle muutamana yönä unikonsiemeniä, sillä muuten en olisi todennäköisesti saanut nukuttua. Tänään kuitenkin oloni oli vielä edellisiä päiviä hermostuneempi ja minun oli vaikea pysyä aloillani ollenkaan. Yritin keskittyä muuhun kuin omaan kiihtyneeseen tilaani ja aloin sukimaan punaruskeaa turkkiani. Minusta tuntui, että halusin puhua jollekulle, mutta samaan aikaan halusin kuitenkin olla yksin. Oli kuin olisin ollut yksi suuri elävä ristiriita eikä mikään tuntunut hyvältä.
Vähän myöhemmin päivällä olin todennut, että levottomuus ei ottaisi hellittääkseen ajan mitään, päinvastoin. Sitten, aivan yhtäkkiä kehoani väristeli kipuaalto. Tiesin heti, että pennut olisivat tulossa, vaikka kipu ei ollutkaan vielä tuntunut voimakkaalta. Nousin ylös pediltäni ja kuljin muutaman askeleen kohti suuaukkoa kurkistaakseni ulos. Korppisiipi oli hetki sitten lähtenyt jaloittelemaan ja olin pesässä ihan yksin. Olin huikkaamassa vähän matkan päässä tassuttavalla Korppisiivelle jotain pentujen tulosta, mutta sitten uusi, entistä voimakkaampi polttelu lävisti minut ja löin hampaani yhteen. Lopulta sain kuitenkin naaraan huomion ja hän kävi noutamassa Liljatuulen pikimmiten. Parantajakissa oli saapunut paikalle oppilaansa kanssa ja mukanaan joitain yrttejä ja ihme kyllä myös jonkinnäköinen keppi. Pian Leimutassu selosti jotain siitä, kuinka voisi olla helpottavaa purra keppiä kivuliaina hetkinä, mutta totesin nuorelle kollille vain: “Ei kiitos.”
Hermoni olivat jotenkin niin kireällä, etten halunnut mitään ylimääräistä.
Kaikki eteni nopeasti ja helposti ja pian kylkeäni vasten oli kolme pientä pentua, jotka kiemurtelivat juodessaan maitoa. Kun olin nähnyt heidät ensi kertaa, sisälläni oli läikähtänyt jotain hyvin lämmintä. Katsellessani pentujani tunsin suurta ehdotonta rakkautta heitä jokaista kohtaan. Vaikka yhä tuntui siltä, etten ehkä osaisi olla sellainen emo, jonka he ansaitsisivat, silti en vaihtaisi heitä mihinkään. Pian Mesitähti saapui paikalle kiireellä, mutta huomatessaan kaiken olevan hyvin hän rauhoittui. Kollin silmät olivat nauliutuneet pentueeseemme hänen ihaillessaan heitä jokaista vuorollaan. Hymyilin kollille ensin varovasti ja kun hän lopulta vastasi hymyyn, nousivat minunkin suupieleni korkeammalle. Kyllä tästä selvittäisiin, olihan Mesitähti jo kokenut isä.
Vaikka tämä hetki oli jotain, mikä herkisti monet emot ja isät kyyneliin asti, minulle tuli ensimmäisenä mieleen kysyä Mesitähdeltä miten harjoituksissa oli mennyt – jota en kuitenkaan tehnyt. Suhteemme varapäällikkönä ja päällikkönä oli kestänyt niin paljon pidempään, että se tuli luonnollisemmin, kuin tunteita tihkuvilla adjektiiveilla täytetyt lauseet pentujen täydellisyydestä. Jotenkin ehkä halusin karata tästä herkältä tuntuvasta tilanteesta tai rikkoa jäätä jotenkin, sillä oloni oli jotenkin outo ilmasta aistittavan tunteellisuuden takia. Olinhan minä totta kai onnellinen perheenlisäyksestämme, mutta minusta tuntui vaikealta se, että juuri nyt minun pitäisi jollain tavalla reagoida tähän tapahtumaan asiaan kuuluvalla tavalla. Siksipä vain sanoin:
“Pitäisikö meidän keksiä heille jotkut nimet?”

//Mesi tai pennut?
698 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Mesitähti! Sinun täytyy tulla leiriin! Minttuliekki synnyttää!” Nokkospilven ääni kantautui korviini puiden lomasta. Ruskeanvalkea kolli kiiruhti hengästyneenä luokseni. Tämä oli mitä ilmeisimmin juossut tänne leiristä saakka. Katsahdin poikaani ja aloin etsiä katseellani kissan, jolle voisin ilmoittaa lähdöstäni. Joutuisin jättämään harjoitukset tähän, sillä Minttuliekki tarvitsi minua juuri nyt.
”Voisitko sinä ilmoittaa jollekin harjoituksissa mukana olevalle soturille, että minun täytyy lähteä?” pyysin poikaani, joka nyökkäsi. Nokkospilvi oli ottanut suhteeni Minttuliekkiin parhaiten kolmesta klaaniin jääneestä pennustani. Rastaskukka ei ollut puhunut juurikaan minulle Daisyn lähdön jälkeen, ja Kaurisunikin vaikutti olevan poissa tolaltaan. Toivoin, että kaksikko sopeutuisi tilanteeseen, vaikka se oli varmasti heillekin vaikea.
Kun Nokkospilvi oli antanut myöntävän vastauksen, en jäänyt odottelemaan. Lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin vain pääsin kohti Eloklaanin leiriä. Jokea ylittäessäni olin varovainen, koska joen yli kaatuneen puun runko oli yhä liukas yökosteuden jäljiltä.
Vatsassani muljahteli, kun ajattelin syntyviä pentujani. Toivoin voivani olla heille parempi isä kuin Karpalonenälle, Nokkospilvelle, Rastaskukalle, Kaurisunelle ja Loistotassulle.

Kun saavuin leiriin, kiiruhdin suoraan pentutarhalle. Ratamopentu ja Kultapentu olivat Utusielun kanssa pesän ulkopuolella. Kuljin heidän ohitseen tervehtimättä.
Puskin sisään pesään, löytäen nopeasti vuoteellaan makaavan punaruskean kuningattaren. Kaikki näytti olevan hyvin. Katseeni kiinnittyi nopeasti pieniin, kiemurteleviin pentuihin, jotka tarmokkaasti painelivat emonsa vatsaa piipittäen hiljaa.
”Ne syntyivät jo”, huokaisin hiljaa ja istuin alas. Enää minulla ei ollut kiire minnekään. Ihailin vain maailman kauneinta ihmettä.
”Niin tekivät. He ovat kaikki terveitä ja hyvinvoivia”, Liljatuuli naukaisi pehmeällä äänellään ja kohtasi katseeni, ”onnea.”
”Kiitos”, kuiskasin sisarelleni liikuttuneena. Halusin hoitaa tämän pentueen paremmin kuin aiemmat. En ollut ollut tarpeeksi läsnä vanhempien pentujeni ollessa pieniä, ja Loistotassua edes tuskin tunsin. En antaisi näille pennuille koskaan tapahtua mitään.

//Minttu tai pennut
// 264 sanaa

Kirjoittaja: Ovenkahva

Putouslaulu nukkui soturien pesässä nälssään. Naaras ei oikeastaan nukkunut vaan yritti nukkua. Hänen vieressään Kuuvarjo nukkui sikeästi. Koko muu pesä nukkui sikeästi. Putouslaulun oli vaikea saada unta sekä nälkänsä ja muiden kuorsauksen takia, joten naaras hiipi pois pesästä. Koko klaani oli kuullut suurista harjoituksista ja jokainen, myös pennut olivat innoissaan. Putouslaulun oli vaikeampi olla innoissaan, koska hänellä ei ollut osaa eikä arpaa koko juttuun, mutta esimerkiksi tuota vain vähän nuorempi Huurretassu pääsisi sinne. Niitä ei kuulemma edes saanut katsoa. Putouslaulu vilkaisi ylös taivaalle jossa kuu loisti kirkkaana. Lumi tai loska, miten sitä nyt kutsuisi olisi maassa vielä jonkun aikaa. Naaras lähti hiljaa pois leiristä metsään päin.

Metsässä oli hiljaista ja rauhallista. Putouslaulu rentoutui hiljalleen ja kuunteli rauhallisen yön ääniä. Pöllö huhuili hiljaa jossain ja metsän yöeläimet olivat liikkeellä. Putouslaulu ei kuitenkaan saalistanut, vaan kiipesi yhteen puista, ja katseli metsää sieltä käsin. Pöllö huhuili taas ja pieni sade ropisi puissa. Putouslaulu istui puussa väsyneenä, voipuneena koko lehtikadosta, joka oli onneksi loppunut, sillä puissa näkyi jo silmuja. Metsän yölliset äänet saivat naaraan melkein nukahtamaan, mutta hän pysyi hereillä. Pöllö lensi Putouslaulun ohi ja naaras kiinnitti huomiota sen kokoon. Pöllö oli iso, eikä sitä olisi ollut helppo saalistaa. Putouslaulu vilkaisi alas, ja häntä pelotti, jos tuo putoisi. Niin ei kuitenkaan käynyt ja naaras pääsi turvallisesti alas, ja pesään ennen aamunkoittoa.

Soturit alkoivat heräilemään, juuri sopivasti sen jälkeen kun Putouslaulu oli tullut metsästä ja valahtanut sängylleen. Aukiolle alkoi kerääntymään väkeä ja Minttuliekki lähetti partioita matkaan.
”Putouslaulu, mene Hallavarjon, Väärävarjon ja Harhamietteen kanssa rajapartioon. Merkitkää tarvittaessa rajamerkit” naaras ohjeisti, ja Putouslaulu vilkaisi sakkia. Hallavarjo oli iloisena partion johdossa ja Putouslaulu liittyi siihen.
”Aloitetaan ylhäältä, ja edetään alas uintipaikkaa päin” Hallavarjo ehdotti ja partio seurasi hiljaa johtajan perässä. Partio merkitsi normaalisti hajumerkkejä eika kukaan juuri puhunut mitään. Harhamiete saalisti näkemänsä oravan ja nelikko hautasi sen odottamaan. Kun he palasivat oravan luo, oli jo keskipäivä.
”Viedään se leiriin” Väärävarjo sanoi silmäillen pulskaa oravaa. Harhamiete nyökkäsi ja nelikko lähti leiriin.

Leirissä keskipäivän aikaan jokainen oli vaihtamassa kieliä, ja jokainen joka oli leirissä. Riistakasa ei ollut iso, mutta siitä riitti kaikille. Siltikään Putouslaulu ei hallunnut ottaa mitään ennenkuin kaikki saivat ruokaa. Nälkä painoi vatsaa mutta naaras sinnitteli, eikä sitten jäänytkään mitään. Hopeaputous nappasi viimeisen saaliin ja lähti jonnekkin sitä syömään. Kuuvarjo ehdotti jos he jakaisivat sen mutta Putouslaulua pelotti että tuota pelotti että kolli ei saisi syödäkseen, joten hän tyytyi käpertymän kollin kylkeen joka lämmitti naarasta suuresti. Kuuvarjo söi laihan varpusensa ja kietaisi häntänsä kylmissään olevan Putouslaulun ympärille. He olivat siinä hetken ja sitten Minttuliekki ilmoitti että Putouslaulu menisi saman tien metsästyspartioon. Putouslaulu vilkaisi partioon päin, ja näki Pohjatassun, Hopeaputouksen, Hillasielun ja Lakkakuiskeen. Johdossa oli Hillasielu. Kolli oli itsevarma ja heti kun Putouslaulu saapui paikalle hän lähti johdattamaan partiota kohti sopivaa saalistuspaikkaa. Nälkäinen Putouslaulu yritti pysyä kovassa tahdissa.

He pääsivät jonnekkin, kun Hillasielu jo ilmoitti että hajaannuttaisiin. Putouslaulu lähti seuraamaan kanin hajujälkeä ja muut menivät minne menivät. Kani ei ollut nopea, se oli pullea ja hyvin syönyt. Kani liikkui hitaasti maastossa ja Putouslaulu alkoi vaania, hiljaa hiipien, asettaen jalkansa juuri oikeaan kohtaan. Jossain kauempana räsähti, mutta se ei ollut niin lähellä että jänis olisi kiinnostunut tai pelästynyt. Putouslaulu hyppäsi sen kimppuun, ja kani valahti veltoksi naaraan käpäliin. Nälkäinen Putouslaulu tunsi kanin lämmön ja hänen oli pakko maistaa. Kani oli pehmeää ja hyvää, ja Putouslaulu söi niinkuin ei olisi syönyt pitkän aikaan. Kuitenkin Pohjatassu tupsahti aukiolle. Putouslaulu kääntyi salamana tuon suuntaan. Pohjatassu näytti hämmentyneeltä.
”Mitä sinä oikein teet? Ei partion aikan saa syödä. Saalis pitää viedä klaanille?” Pohjatassu sanoi naaraalle. Putouslaulu vilkaisi nolona kissaan.
”Anteeksi, olin vain nälkäinen!” hän selitti.
”Se ei kyllä auta enään, partion jälkeen menen kertomaan Mesitähdelle” Pohjatassu tuhahti ja jatkoi matkaansa.
”Ja muuten se on soturilain vastaista, toki kerron heti Mesitähdelle” tuo huusi vielä olkansa takaa.
”Tiedän” Putouslaulu sanoi muttei jaksanut enää syödä. Hän yritti vain saalistaa jotain, ja pian partio lähti takaisin.Hillasielu vilkaisi Putouslaulu vihaisen näköisenä, mutta luultavasti hän ei tarkoittanut sitä.

”Tule, Mesitähti haluaa varmasti kuulla tästä!” Pohjatassu intoili, koska olihan kiva saada kertoa tollaista päällikölle.
”Joo kyllä” Putouslaulu sanoi ja asteli Meditähden pesään.
”Mitä asiaa?” Mesitähti kysyi. Hän istui yksin, suunnitteli kai jotain.
”Putouslaulu saalisti partiossa, mutta hän söi sen” Pohjatassu selitti.
”Kiitos, voit nyt varmaan mennä” Mesitähti sanoi Pohjatassulle sitten. Putouslaulu oli jännittynyt, hyvin jännittynyt. Häntä alkoi pelottamaan, ja tuo käänsi katseensa pois.
”Jos sinulla on joku hyvä syy, voin ehkä jättää rangaistukset sikseen. Eikä se edes ole kovin paha juttu, joten rangaistuskaan ei olisi paha, vaikkei sinulla olisi syytä” Mesitähti naukaisi. Putouslaulu kääntyi kolliin päin.
”Itseasiassa jos syyni on hyvä, olen Lehtikadon aikaan ollut hyvin nälissäni. Olen aina ottanut viimeisenä riistaa, enkä ole vastannut, jos joku haluaa jakaa riistaa kanssani. Minusta tuntuu että olin hyviin nälissäni silloin, enkä osannut ajatella järkevästi. Kani oli niin pullea ja lämmin, ja se oli täydellisen ja maukkaan näköinen” Putouslaulu selitti pitkän selityksensä.
”Kyllä, vaikka se onkin soturilain vastaista, siis syödä riistaa eikä viedä sitä klaanille, tämän voin hyväksyä. Muista kuitenkin ettet tee sitä uudestaan.”Kolli vastasi. Putouslaulu nyökkäsi ja palasi aukiolle, josta tuo työntyi soturien pesään, koska ilta oli jo pitkällä. Kuuvarjo hymyili pimeässä ja Putouslaulu asettui kumppaninsa viereen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tiedätte varmaan jo, mitä kaksijalkalassa tapahtui? Mesitähti tappoi kujakissayhteisön johtajan ja meidän onnistui jatkaa matkaa.” Liljatuuli silmäili meitä tyynesti puhuessaan, ilmeisesti odottaen meidän huomauttavan, jos oli väärässä. Istuin Harhamietteen vieressä, ja tunsin itseni pikkupennuksi, joka kuunteli tarinaa. Nyökyttelimme pienesti kollin kanssa, ja Liljatuuli jatkoi: ”Päästyämme pois kaksijalkalasta, ilmat olivat jo kylmenemään päin. Mesitähti vilustui, ja meidän oli hiljennettävä vauhtia. Kuten olin pelännyt, pöpö äityi viheryskäksi ja jouduimme jäämään paikoillemme pitkäksi aikaa, kunnes hänen olonsa helpottaisi.”
”Samaan aikaan kun olimme jumissa Mesitähden sairastumisen takia, eräs Olof-niminen kissa liittyi seuraamme. Hän kertoi olleensa loukussa siinä kujakissayhteisössä, jonka johtajan veljeni oli tappanut. Kolli oli päättänyt seurata meitä etäältä jonkin aikaa, kunnes uskaltautui tulemaan esiin tarjotakseen apuaan. Hän tiesi paljon yrteistä ja parantamisesta, ja ajattelin, että hänestä voisi olla apua meille. Olof sai luvan jäädä.” En ollut koskaan aiemmin kuullut mainittavan ketään Olof, kun oltiin puhuttu Mesitähden ja muiden matkasta tänne. Aloinkin pohtimaan, mitä hänelle oli tapahtunut.
”Kului pari kuuta. Olof opetti minulle muutamia hyödyllisiä niksejä, mutta ennen pitkään paljastui, että hän oli sepittänyt suurimman osan yrttitietoutensa laajudesta, eikä hänestä viime kädessä ollut paljoa apua”, Liljatuuli kuulosti enemmänkin huvittuneelta kuin katkeralta puhuessaan tästä muukalaisesta. ”Hän on oli kyllä mukavaa seuraa. No, lopulta Mesitähti parani ja pääsimme taas matkaan. Olof-parka sen sijaan ei selvinnyt. Hänkin sai viheryskän, mutta tauti ei millään ottanut parantuakseen, vaikka kuinka yritin kaikkea. Lehtikato oli raskas meille kaikille.”
Pesän suulta kuului hälinää. Korppisiipi pelmahti sisään ison vatsansa kanssa. Käännyimme Harhamietteen kanssa katsomaan häntä yllättyneinä.
”Minttuliekki! Hän poikii nyt!”
Liljatuulen silmät syttyivät ja hän nyökkäsi terävästi. Hänen katseensa käväisi meissä nopeasti. ”Toivottavasti nautitte tarinasta. Minun on nyt mentävä.”
Poistuimme parantajan pesältä vaivihkaa, sillä emme halunneet olla parantajan tiellä, kun hän valmistautui auttamaan varapäällikköä synnyttämään.
Käännyin Harhamietteen puoleen. ”Antoiko Liljatuulen tarina sinulle uutta perspektiiviä?” kysyin tältä.

//Harha?
//293 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

“On hän kertonut minulle”, Omenahuuma sanoi. Katseeni kirkastui, ties mitä jännittäviä tarinoita punaturkilla olisikaan kerrottavana. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun soturitar täsmensi, ettei hän varmaankaan tiennyt mitään, mitä minä en olisi jo tiennyt.
“Ei se mitään”, nau’uin varovasti hymyillen ja nousin seisomaan. Äänessäni oli pettynyt sävy ja tiesin, että Omenahuuma kuuli sen myös. Olin tavattoman kiitollinen, että soturitar oli pysähtynyt vastaamaan kysymyksiini, mutta kerta Omenahuumalla ei ollut kertoa minulle mitään uutta, en halunnut viedä enempää punaturkin aikaa. “Kiitos kumminkin.”
Juuri kun olin aikeissa lähteä, Omenahuuma avasi suunsa ja pysäytti minut niille sijoilleni. Soturitar ehdotti, että menisimme yhdessä Liljatuulen puheille kysymään Eloklaanin perustamisen yksityiskohdista. Käännyin katsomaan kanelinruskeaa naarasta pää hieman kallellaan, tämän ehdotus oli tullut täytenä yllätyksenä. En kuitenkaan pannut pahakseni, itse asiassa ilmeeni kirkastui ja käännyin soturittaren puoleen selkä suorana ja nyt jo paljon itsevarmempana. Tuntui hyvältä tietää, etten ollut ainoa, jota aihe kiinnosti. Silloin keskusteleminenkin sujui minulta paljon paremmin.
“Mennään vain!” tokaisin ehkä hieman liian innokkaasti ja luimistin hitusen korviani. Omenahuumaa näytti hymyilyttävän. “Tarkoitan, että kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Mennään toki.”

Omenahuuma astui edelläni hämärään pesään, jossa leijaili karvas, aavistuksen makea yrttien tuoksu. Olin vieraillut Liljatuulen luona vain kerran tai pari, joten totuttelu huumaavaan aromiin tulisi viemään tovin. Minun teki melkein mieli yskähtää saadakseni hieman helpotusta nenääni sitkeästi tunkeutuviin hajuihin, mutta vaikenin pannessani merkille pesän perällä liikehtivän tummanharmaan, pienen hahmon. Samassa parantaja käänsi meripihkaisen katseensa meitä kohti ja siristi hieman silmiään.
“Omenahuuma”, Liljatuuli tervehti soturitarta lempeästi, huomaten vasta sitten minun pälyilevän kookkaan punaturkin takana. “Ja Harhamiete. Onnittelut soturinimestä.”
Hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi, kun harmaavalkoinen naaras tassutti luoksemme.
“Onko jokin vialla?” parantaja kysyi ja antoi arvioivan katseensa viipyillä ensin Omenahuumassa ja sitten minussa, ikään kuin paikkaamisen tarpeessa olevia vammoja tai mahdollisen sairauden oireita etsien. Omenahuuma pudisti päätään.
“Halusimme kysyä, josko sinulla olisi jotain kerrottavaa Eloklaanin perustamisesta”, kanelinruskea soturitar selitti ja Liljatuuli kohotti kulmiaan.
“Kaikki tietävät tarinan”, sanoin väliin. “Mutta haluaisimme kuulla lisää yksityiskohtia.”
“Hmm, istukaa toki”, parantaja kehotti hetken mietittyään ja istuutui kietoen häntänsä siististi käpäliensä ympärille. “Luulen, että minulla on hetki aikaa kertoa teille.”

// Omena?
// 334 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viime aikoina oli tapahtunut paljon, ja pääni oli edelleen pyörällä kaikesta siitä. Olin joutunut omien yksityisasioideni lisäksi keskittyä päällikön tehtäviin ja hiirenkorvan ajan suurten harjoitusten järjestelemiseen.
Jollain tapaa oloni oli helpottunut, kun Aurinkokajo oli viimein saanut tietää totuuden, joskin vahingossa surkeimmalla hetkellä. Olimme keskustelleet, ja Aurinkokajo oli päättänyt lähteä klaanista. Olin yrittänyt puhua tälle, mutta sinikilpikonnakuvioinen naaras ei sanojensa mukaan voinut enää elää Eloklaanissa. Hän oli pahoillaan joutuessaan jättämään taakseen Nokkospilven, Kaurisunen ja Rastaskukan, mutta Loistotassun omasta tahdosta harmaa oppilas oli lähtenyt emonsa mukaan. Kahden kissan lähtö oli tuntunut pahalta. Ei siksi, että Eloklaani heikentyisi, vaan siksi, että minä ihan aidosti välitin heistä. Mutta minä en rakastanut Aurinkokajoa niin, miten kumppani rakasti kumppaniaan.
Olin saatellut kaksikon Eloklaanin eteläiselle rajalle, jossa Aurinkokajo ilmoitti olevansa jälleen Daisy. Sitten he lähtivät. Noin vain kaksi minulle tärkeää kissaa olivat poissa, enkä välttämättä enää koskaan näkisi heitä. Daisy oli kertonut, että he matkaisivat kaksijalkalaan. Entinen kotikisu toivoi, että hän voisi löytää hänelle ja Loistotassulle kaksijalan, joka huolehtisi heistä. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, en voinut sanoa siihen mitään. Minä olin tehnyt Daisylle kamalan tempun, ja hän oli täysin oikeutettu tekemään elämällään mitä itse tahtoi.
Vietimme tiiviisti aikaa Minttuliekin kanssa. En tiennyt, mitä me olimme vai olimmeko mitään, mutta tunteeni varapäällikköä kohtaan kasvoivat. Minua pelotti, sillä pelkäsin tunteideni lakastuvan samalla tavalla kuin kävi Daisyn kanssa. Oli pienoinen järkytys, kun Liljatuuli kertoi Minttuliekin odottavan pentuja.
Juuri ennen suuria harjoituksia naaras oli siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentuettamme. Minun oli yhä vaikea uskoa, että tämä oli totta. Vielä hetki sitten olin ollut Aurinkokajon kumppani, ja nyt jo Minttuliekki odotti minulle pentuja. Koin olevani maailman surkein päällikkö, mutta klaanitovereideni lohduttavat sanat helpottivat. He eivät pitäneet minua hirviönä. Kaikilla oli tunteita, joille ei vain mahtanut mitään.

Harjoitusten kolmas osio oli alkanut. Joukkueet etsivät sammalpalloja metsästä kaikessa hiljaisuudessa.
”Löytyi!” Tuulitassun hihkaisu sai muut pysähtymään hetkeksi. Kuolonklaanin soturi kävi varmistamassa asian ja totesi, että joukkue todella oli löytänyt piilotetun sammalpallon. Sitten muut oppilaat jatkoivat kiivaasti kahden muun sammalpallon etsintää. Jännittyneenä seurasin erityisesti neljännen ja viidennen joukkueen suoritusta. Vaikka en piitannutkaan voitosta, niin silti toivoin eloklaanilaisjoukkueiden pärjäävän harjoituksissa. Kuolonklaanilaisille tämä oli tuttu juttu, mutta me olimme osallistumassa ensimmäistä kertaa.
Kohtasin puolivahingossa katseellani raidallisen kuolonklaanilaissoturin katseen. Kollin kylmä katse sai miltei karvani nousemaan pystyyn, mutta siitä huolimatta päätin lähestyä tätä. Vaikka tiedostin hyvin sen, ettei eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saaneet tutustua, voisin kuitenkin yrittää saada kollin kanssa edes pienen keskustelun aikaiseksi.
”Hei”, tervehdin soturia päästessäni tuon vierelle. Kissa katsoi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Kuka heistä on sinun oppilaasi?” esitin kysymyksen ja käänsin katseeni oppilaisiin, jotka temmelsivät metsässä nuuskien ympäristöään ja kaivellen jokaisen pienimmänkin kolon sammalpallon varalta.

//Sähkö?
// 428 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aukiolla oli epätavallisen hiljaista, sillä suurin osa klaanista ja lähes kaikki sen oppilaista olivat Kuolonklaanin järjestämissä hiirenkorvan ajan suurissa harjoituksissa. Leimutassu ei valittanut, koska ei ollut päässyt osallistumaan, mutta hän olisi kyllä mielellään ollut seuraamassa ikätoveriensa menestymistä. Juuri nyt kuitenkin häntä tarvittiin täällä.
Korppisiipi oli siirtynyt jokin aika sitten pentutarhalle odottamaan Hiilihampaan pentuja. Uutinen oli ollut toivottu, mutta Leimutassu oli aistinut ilmassa selittämätöntä haikeutta, kun he olivat Liljatuulen kanssa ilmoittaneet tiineydestä laikukkaalle sorurittarelle. Ehkä hän yhä mietti Tyrskytassua ja Lainepentua, jotka hän oli menettänyt varsin pian.
Tänään oli puolikuu, ja se tarkoitti sitä, että heidän olisi jälleen taivallettava klaanin rajojen yli Kuolonklaanin puolelle tapaamaan esi-isiä pyhään Kuuluolaan. Tämä puolikuu olisi kuitenkin hyvin erityinen. Liljatuuli oli nimittäin pari päivää sitten paljastanut Leimutassulle, että hän saisi puolikuuna parantajanimensä. Hän ei millään ollut voinut uskoa korviaan, mutta niin se vain oli: hänestä tulisi parantaja, aivan kuten Liljatuulestakin.
”Kävisitkö vilkaisemassa, miten Korppisiipi jakselee?” Leimutassu kuuli Liljatuulen pyytävän. Naaras puuhasi jotakin yrttivarastossa, ja hänen äänensä hukkui varaston kiviseiniin.
”Menossa”, Leimutassu kuittasi ja otti suunnakseen pentutarhan.
Aurinko paistoi sinitaivaalla kirkkaasti ja ensimmäistä kertaa koko pitkään kestäneen lehtikadon ajan sen säteet tuntuivat lämmittävän. Kun hän lähestyi pentutarhaa, hän kuuli sen ulkopuolelle asti Nokilinnun höpötyksen. Mielessään Leimutassu rukoili Tähtiklaania sukeltaessaan karhunvatukoiden sekaan.
”Mitenkäs täällä sujuu?” hän kysyi astuessaan peremmälle. Korppisiipi makasi sammalilla suuren vatsansa kanssa, ja Nokilintu istui kumartuneena hänen yläpuolelleen. Korppisiiven katseessa näkyi huojennusta, kun hän huomasi Leimutassun.
”Kerrassaan loistavasti”, Nokilintu vastasi naaraan puolesta. ”Pikkuiset kasvavat hurjaa vauhtia ja ovat pian valmiita tähän maailmaan.”
Leimutassu heilautti toista korvaansa. ”Hienoa, mutta haluaisin kuulla tuon emolta itseltään”, hän sanoi ja tassutti lähemmäksi. Hän tunnusteli kevyesti tassullaan Korppisiiven pyöreää vatsaa ja ilahtui tuntiessaan kohtalaisen tarmokkaita potkuja. ”Millainen olo sinulla on? Valvottavatko pennut sinua?”
Korppisiipi nyökkäsi, ja näin läheltä Leimutassu näki kunnolla, miten väsyneeltä naaras näytti. ”Kyllä vain. Aamupahoinvointi on vain voimistunut ja harjoitussupistuksia on alkanut tulemaan tiheämmin”, kuningatar kertoi.
”Ymmärrän.” Leimutassu paineli vatsaa vielä eri kohdista tarkistaakseen pentujen tilanteen, kunnes perääntyi ja nyökkäsi kaksikolle. ”Poikimiseen ei tosiaankaan ole enää kauaa, mutta ei se vielä tänään tapahdu. Hyvä, että Nokilintu täällä pitämässä sinulle seuraa. Emme ole tänään illalla täällä, mutta Nokilintu on vakuuttanut minulle osaavansa antaa sinulle oikeita yrttejä tarpeen mukaan.”
”Tänäänhän on puolikuu. Kuulin, että saat tänään parantajanimesi”, Korppisiipi naukaisi.
”Niin, no, toivottavasti”, Leimutassu naurahti ja valmistautui jo tekemään lähtöä. ”Se nähdään sitten. Eihän sitä koskaan voi tietää, jos Tähtiklaani yhtäkkiä tuleekin toisiin aatoksiin.”
Korppisiipi hymyili. ”Kyllä he sinut kelpuuttavat. Mutta onnea matkaan nyt kuitenkin!”
”Niin, onnea…” Leimutassu jupisi poistuessaan pesästä. ”Sitä tässä juuri tarvitaankin.”

Puolikuu näkyi terävänä sirppinä sysimustaa taivasta vasten. Leimutassu kulki pari askelta Liljatuulen jäljessä ja ihasteli tähtitaivasta. Liikkuminen ei ollut enää niin hankalaa, kun osa lumesta oli jo sulanut pois auringon paistaessa lämpimästi taivaalta.
He olivat hetki sitten ylittäneet Kuolonklaanin rajan, ja Leimutassu pystyi erottamaan kivikukkulan suuren, elottoman hahmon puolikuun loisteessa. Hehkulampi oli osittain sulanut, ja sen vesi läikkyi hopeisena niissä kohdin, missä sitä ei peittänyt kova jääkerros.
Mitä lähemmäksi kivikukkula tuli, sitä hermostuneemmaksi Leimutassu tunsi olonsa. Mitä jos Tähtiklaani ei hyväksyisikään häntä? Mitä jos hän ei ollutkaan vielä valmis? Mitä jos hänen parantajanimensä olisi aivan kamala? Hänen päänsä täyttyi vastaamattomista kysymyksistä, ja siihen alkoi koskea.
Liljatuulen hännänpää hävisi maan sisään viettävään tunneliin. Leimutassu seurasi mestarinsa perässä varmoin askelin, sillä hän oli ehtinyt kulkea tämän reitin jo lukuisia kertoja parantajaoppilaana ollessaan. Hän tunsi jokaisen mutkan ja kiven matkan varrelta, eikä hänestä enää tuntunut siltä, että hän saattaisi eksyä, jos lähtisi vaeltamaan tunneleissa yksin.
Edestäpäin kajasti aavemaista valoa. Leimutassu tiesi, mitä se merkitsi: he olivat saapumassa Kuuluolaan. Kuuluolan lammen vesi lepäsi tyyneenä altaassaan. Sen pinnassa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, aivan kuin se olisi nukkunut. Leimutassu asteli Liljatuulen viereen lammen äärelle. Hän veti käpälät allensa ja kurkotti kaulallaan kohti vettä. Hänen ympärillään alkoi pyöriä.

”Tervetuloa, Leimutassu.”
Leimutassu avasi silmänsä ja näki edessään Kortelammen läpikuultavan hahmon. Parantajan haamu seisoi niityllä. Tällä kertaa hän ei ollut yksin, vaan mukana oli muitakin. Kaikilla oli tähtien täplittämä, enemmän tai vähemmän läpikuultava turkki, ja heidän katseensa olivat kohdistettuina Leimutassuun.
Liljatuuli tassutti esiin hänen takaansa. Naaraan kasvoilta paistoi ylpeys. ”Oletko valmis saamaan nimesi?”
Leimutassu nyökkäsi. ”Olen.”
Tummanharmaa naaras korjasi asentoaan ja karaisi kerran kurkkuaan, ennen kuin alkoi puhua kuuluvalla äänellä: ”Minä, Liljatuuli, Eloklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan.
Leimutassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?”
Kylmät väreet juoksivat Leimutassun selkärankaa pitkin. ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Leimutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leimusilmänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi parantajaksi.”
Aavekissat alkoivat kuorossa mouruta Leimusilmän uutta nimeä.
”Leimusilmä! Leimusilmä! Leimusilmä!”
Leimusilmä tunsi voiman virtaavan sisimpäänsä. Hänestä tuntui mahtavalta! Hän seisoi ja kuunteli parantajien hurraamista, kunnes se vähitellen hiipui ja kissat alkoivat yksitellen kadota paikalta. Lopulta jäljellä oli enää vain pari kissaa, Kortelampi ja joku kolli, jonka myrkynvihreät silmät viipyilivät Liljatuulessa pitkään.
”Onneksi olkoon, Leimusilmä”, Kortelampi onnitteli ja nyökkäsi hänelle kunnioittavasti. Leimusilmä vastasi nyökkäykseen ja kiitti entisaikojen parantajaa.
”Onnittelut minunkin puolestani. Liljatuuli teki hyvää työtä kanssasi”, vaaleanruskea kolli asteli lähemmäksi ja katsahti lämpimästi heitä molempia. Liljatuuli seisoi Leimusilmän vieressä ja katsoi vaaleanruskeaa kissaa hymyillen. Hän selvästikin tunsi kollin.
”Kiitos, Sienikarva. Opin parhaimmalta.”
Sienikarva hymyili edelleen, vielä silloinkin, kun hänen hahmonsa alkoi jo hiipua pois ja niitty ympäriltämme hävisi hiljalleen. Kortelammen hahmo himmeni, mutta hän ei ollut vielä täysin kadonnut.
”Onnea matkaan, Leimusilmä. Tähtiklaani kulkee kanssasi.”

//897 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Juuri kun olin huomannut Aurinkokajon niin hän oli jo poissa. Saatoin kuvitella miltä tuntui kuulla nuo hirvittävät sanat oman kumppaninsa suusta, sanat, joita ei ollut tarkoitettu niin suorasukaisesti hänen korvilleen. Mesitähti katsoi minuun onnettomana. Tiesin, että kaikista vähiten hän oli halunnut loukata Aurinkokajoa ja oli katala temppu kohtalolta olla antamatta hänelle mahdollisuutta kertoa itse omalla tavallaan Aurinkokajolle totuuden.
“Sinun täytyy lähteä hänen peräänsä. Hän ei ole voinut ehtiä kauas. Sinun täytyy puhua hänen kanssaan”, sanoin ja yritin katsoa Mesitähteä rohkaisevasti, mutta hänen silmistään paistoi yhä se sama onneton olo, se pessimismi, että kaikki oli pilalla. “Mesitähti, sinä olet ainoa, joka tämän voi ratkaista. Tiedän, että se nyt tuntuu pahalta niin sinusta kuin Aurinkokajostakin ja tiedän, ettet halunnut loukata häntä. Mutta tiedä se, että sinä pystyt myös lohduttamaan häntä ja mielestäni sinun pitäisi mennä selvittämään asiat hänen kanssaan – molempien mielenrauhan vuoksi.”
Mesitähti nyökkäsi, kohensi vähän ryhtiään ja vetäisi henkeään: “Olet oikeassa.”
Kohotin suupieliäni pieneen rohkaisevaan hymyyn ja nyökkäsin.
“Kun palaat, voit tulla puhumaan kanssani jos sinusta tuntuu siltä”, muistutin vielä ennen kuin Mesitähti kääntyi kohti suuntaa, jonne sinikilpikonnakuvioinen naaras oli juuri juossut. Ja ennen kuin hän lähti, hän hymyili minulle sillä tavalla, että perhoset lehahtivat lentoon vatsanpohjassani kovemmin kuin koskaan ennen.

//Mesi?
205 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hallavarjon kanssa puhuminen helpotti oloani heti. Vanhan kollin tuttavallinen tapa puhua ja rento asenne olivat rauhoittavia tekijöitä minulle. Kävin istumaan hänen viereensä ja kohotin katseeni korkeuksiin, aina tuikkiviin tähtiin tummalla taivaalla.
”Paremminkin voisi mennä”, myönsin hieman surumielisesti, irrottamatta katsettani tähdistä. Katsoikohan Tähtiklaani poikani perään tuolta korkeuksista? Toivottavasti hän oli elossa ja voi hyvin.
Hallavarjon vihreisiin silmiin ilmestyi huolen kuvajainen. ”Mikäs sinua painaa?”
Huokasin ja laskin katseeni alas valkoiseen soturiin. Tutkailin häntä katseellani, puntaroin sanojani. Olimme olleet paljon tekemisissä oppilasaikanani, sillä hän oli ollut Korppisiiven mestari, mutta olisiko meitä voinut nimittää samalla tavalla ystäviksi kuten minua ja hänen sisartaan, Utusielua?
”Muistat kai poikani, Tyrskytassun?” nau’uin hiukan epävarmasti. Hallavarjo nyökytteli hitaasti päätään.
”Muistanhan minä. Surullinen tapaus, totta tosiaan”, hän myönsi, äänessään ripaus myötätuntoa.
”Niin on. Välillä huomaan jääneeni muistelemaan niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä hän ollut surmannut ketään”, kerroin hiljaisella äänellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun puhuin asiasta jonkun muun kuin Korppisiiven kanssa. Asia oli tuntunut liian henkilökohtaiselta jaettavaksi perheen ulkopuolisille, mutta toisaalta Tyrskytassun teko oli vaikuttanut koko klaaniin ja menetys oli tuntunut heissä myös.
”Mietin välillä, mitä tein väärin, että hänestä tuli sellainen.” Piirsin kynnelläni lumeen ympyrää. ”Ja pelkään kamalasti, että hänelle on sattunut jotakin tuolla ulkona, jossa hän on kaukana erillään perheestään, värjötellen kylmässä.”

//Halla?
//207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yhteiset harjoitukset Kuolonklaanin kanssa häiritsivät Mahlahallaa. Niin ne häiritsivät myös minuakin, mutta halusin luottaa Mesitähden harkintakykyyn. Ei hän johdattaisi klaaniaan suden suuhun tahallaan.
”Uskon Mesitähden tiedostavan sen riskin”, mau’uin rauhoittelevasti ja laskin häntäni soturin selän päälle. ”Ja sitä paitsi, eikö olisi suurempi riski kieltäytyä Punatähden tarjouksesta? Henkäysvarjohan saattaisi käyttää torjumista tekosyynä käydä kimppuumme.”
Kermanvärinen kolli piirteli kynnellään kovaksi tallaantuneeseen lumeen. Pystyin aistimaan hänestä huokuvan ahdistuneisuuden tunteen ilmassa. Minun pitäisi jotenkin saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei mitään kamalaa tapahtuisi.
”Tule, olemme viettäneet pitkän päivän ulkona”, sanoin ja tuuppasin ystävääni tuoresaaliskasaa kohti. ”Jaetaan jotakin ja painutaan sitten yöpuulle. Mikäli harjoitukset oikeasti ovat ansa, meidän on oltava täydessä terässä.”
Mahlahalla nyökkäsi hieman vaisuna, mutta hänen kasvoilleen oli muodostunut nyt jokin hymyntapainen. Hymyilin hänelle takaisin ja lähdin tassuttamaan soturin rinnalla eteenpäin.
Kasassa oli jäljellä vielä muutama hassu päästäinen ja lintu, jolta oli viety toinen siivistä. Päätimme yhdessä ottaa linnun, jonka syömisen joku oli jo aloittanut. Asetuimme aukion laidalle.
”Milloinkahan viimeksi olemme jakaneet tuoresaaliin?” ajattelin ääneen, hymyillen huvittuneesti. ”Siitä täytyy olla jo ikuisuus.”
Mahlahalla naurahti hiljaa. ”Niin.”
”Kuule, jos se yhtään helpottaa oloasi, minä voin jossain vaiheessa yrittää puhua Mesitähden kanssa asiasta ja varmistaa, että hänellä on jokin suunnitelma sen varalle, jos Kuolonklaani on järjestänyt varallemme ansan”, lupaukseni oli ehkä mitätön, eikä se välttämättä pelastaisi meitä, jos jotain kamalaa sattuisikin, mutta ainakin saisin rauhoiteltua ystäväni levotonta mieltä.

//Mahla?
//222 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo pudisteli päätään, kun Kharon parahti että jäätyisi tänne. ”Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin. En anna suosikkikissani jäätyä”, kolli lohdutti hymyillen ja suki myös turkkiaan oppilaansa tehdessä samoin. Hänellä alkoi olla jo hyvinkin kylmä, olikohan hän asettanut toiselle liian vaarallisia ja vaativia tehtäviä? Ei Lieskakajo halunnut tehdä niin, pitäisi kysellä muiden mestareiden koulutusmetodeista. Hän ohjeisti Kharonia kiveltä toiselle loikkelussa, rauhallisuus oli kaiken perusta. Hän havaitsi toisessa lievää hermostuneisuutta, mutta piti itse päänsä mahdollisen kylmänä. Nyt ei saisi levittää toiselle aihetta hermostuneisuuteen, tehtävä oli hyvinkin helppo ja tavallinen, eikö? Sillähän kaikki oppilaat aloittivat. Toinen kivi, kolmaskin! Riemu alkoi yltyä kollikissan sisällä, kun hänen oppilaansa onnistui siinä. Kharon teki sen! ”Hyvä Kharon, hyvä! Tiesin että onnistut, nyt voit palata takaisin! Me menemme leiriin, etteivät muut joudu pitämään meille tänään valvojaisia”, Lieskakajo vitsaili leikkisästi, vaikka ei ikimaailmassa antaisi parhaan ystävänsä jäätyä elävältä. Hän katseli Kharonin menoa ja pian toinen olikin jo loikannut viimeiseltä kiveltä kuivalle maalle. Lieskakajon kurkusta kumpusi lyhyt, mutta sitäkin onnellisempi kehräys. ”Onnistuit todella hyvin, noin sitä pitää! Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita. Muistatko mistä tulimme?” oranssiturkkinen katti kysyi ja kääntyi laikukkaan kissan puoleen, joka alkoi silmäillä metsää. Lieskakajokin katseli hetken maisemia, tähän aikaan vuodesta oli niin rumaa. Mutta pian Kharon näkisi metsän todellisen loiston, hän saisi vieläpä soturinimensä sen loistaessa. Kharon kuitenkin pudisteli päätään pettyneenä ja kysyi varovaisesti olisiko hänen pitänyt muistaa mistä he olivat tulleet. Lieskakajo kosketti toista hännällään ja pudisti päätään hieman hymyillen. ”Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä”, Lieskakajo lupasi ja hänen hampaansa kalisivat hieman, kun hän lähti näyttämään mistä he olivat tulleet. Kollin askeleet olivat nopeita ja pyrähteleviä, sillä kylmyys alkoi todella vallata heidän molempien kroppiaan. Molemmat olivat hyvin hiljaisia, sillä Kharon keskittyi uudessa maastossa tassutteluun ja Lieskakajo taas siihen, että ei jäätyisi. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä he pistivät liikettä käpäliin. Aukiolle päästyään, he kohtasivat kissojen uteliaat katseet ja sieltä täältä kuului kissojen huvittuneita tyrskähdyksiä. Lieskakajo luimisti korviaan, oliko hän nyt tyystin nolannut Kharonin? ”Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen”, soturi selitti nopeasti ja lähti pää alhaalla kohti parantajan pesää. Lieskakajo kumartui varovaisesti, oksia varoen ja huokaisi helpotuksesta kohdatessaan pesän lämmön. ”Liljatuuli, Leimutassu! Oletteko te heh, kotona?” Lieskakajo huhuili tuttuja parantajakissoja ja istahti odottelemaan. Hänen kuonoonsa kantautui yrttien hyvinkin kitkerät tuoksut ja hän nyrpisti nenäänsä lähes huomaamattomasti, hän ei halunnut vaikuttaa töykeältä. Tekiväthän parantajat tärkeää työtä, ei hän halunnut olla se nenäänsä nyrpistelevä, kiittämätön kissa. Tummanharmaa parantaja naaras asteli heidän luokseen ja katsoi kaksikkoa yllättyneesti. ”Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet”, Lieskakajo selitti nopeasti, niin nopeasti ettei Liljatuuli edes ehtinyt kysyä mitä oli tapahtunut. Naaraskissa nyökkäsi heille ja selitti mitä heidän kuuluisi tehdä. ”Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä”, Liljatuuli naukui lämpimästi.
Lieskakajo painoi ohjeet mieleensä, hän halusi pysyä terveenä näinä aikoina. Liljatuulen ehdotuksesta hän istahti siihen, sillä tummanharmaa naaras oli antanut heille luvan jäädä kuivattelemaan. Raitaturkki aloitti turkkinsa sukimisen, hän suki etukäpäläänsä nopeaan tahtiin. Pitäisi värjötellä täällä hetki, niin ei tulisi enempi vilu. Hän käänsi katseensa Kharoniin, joka kysyi kiertäisivätkö he reviirin huomenissa loppuun ja sai Lieskakajolta nyökkäyksen. ”Kyllä, kierrämme sen huomenna loppuun. Sitä ennen saat levätä, voit syödä ja muista levätä, vietä aikaa muiden oppilastovereiden kanssa ja tutustu heihin. Kollisoturi nousi toisen viereltä ja tassutteli hieman kauemmas, ravistellakseen varovaisesti turkkiaan. SItten hänen vihreät silmänsä kääntyivät toisen puoleen ja Lieskakajo hymyili lämpimästi. ”Minä lähden nyt soturien pesään kuivattelemaan ja siitä vielä partioimaan. Nähdään huomenna, saat nukkua pitkään! Sen minä lupaan”, Lieskakajo naukaisi virne kasvoillaan ja pukkasi ystäväänsä, joka riemastui uutisista. ”Heippa!” Lieskakajo toivotti toiselle ja lähti loikkimaan soturien pesälle päin. Ei hänen turkkinsa aivan vielä kuiva ollut, mutta lähellä ja hän voisi ottaa esimerkiksi pienet nokoset. Seuraavan partion lähtöön olisi kuitenkin aikaa. Lieskakajo työntyi pesään ja rojahti sammalilleen, jotka eivät onneksi olleet kaukana. Hänen suustaan pääsi onnellinen huokaisu. Vaikka heistä oli meinannut tulla jääkissoja, päivä oli ollut silti mahtava! Lieskakajo yskäisi muutaman kerran ja niiskaisi epämukavasti, olikohan hän kuitenkin onnistunut vilustumaan? Oi ei, Lieskakajo ihan todella halusi pysyä terveenä. Hän hautasi kuononsa kuiviin sammaliin ja sulki vihreät silmänsä. Uni taatusti auttaisi ja korjaisi kaiken, niin kolli ajatteli. Kolli kuunteli aukiolta kantautuvia ääniä, hän oli pesässä lähes yksin. Muilla oli päivän askareet vielä suorittamatta. Onneksi hän voisi nyt levätä ja jättääkin sen partion väliin, jos olo menisi vieläkin huonompaan suuntaan.

//Kharon?
// 761 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo istuskeli aukiolla yövartiossa, hänen vihertävän keltaiset silmät katselivat tuikkivaa tähtitaivasta. Tähtiklaani. Hänen koko klaanielämänsä perustui uskolle Tähtiklaania kohtaan. Hallavarjon hännänpää heilahteli hiljakseen ja Hallavarjon silmät tarkkailivat lähimaastoa tarkkaavaisina. Hän ei päästäisi ketään lähellekään Eloklaania, ketään tunkeilijaa.. Kolli värähti, kun pakkanen tuntui purevan häneen täysin. Kollilla oli lyhyt ja karkea turkki, se hylki kyllä vettä muttei todellakaan pitänyt pakkasta ulkona. Kollisoturin mahaan tuntui pistelevän, se saattoi johtua nälästä. Kun Hallavarjo söi ja hänen vatsansa tuli edes hieman täyteen, häntä alkoi väsyttää ja ruokailun jälkeen kolli menikin aina torkuille. Nyt ei sopinut torkkua, piti olla valppaana, jotta ei nukahtaisi. Tähtitaivas tuikki rauhoittavasti ja kolli oli hyvin onnellinen siitä, että hänen kaikki läheiset olivat täällä eivätkä katselleet häntä tähtitaivaan takaa. Hallavarjo yskäisi muutaman kerran ja pörhisteli onnettomasti turkkiaan. Oli sysimustaa ja pimeää, vaikka lumi loikin valoisaa efektiä. Kollisoturi henkäisi hiljaa ja käänsi katseensa kuullessaan tutun äänen. Hän näki vanhan tuttavansa hymyilevän väsyneesti ja vahdissa olevan kollin silmät olivat yllättyneet. ”Totta kai saat, olemmehan me vanhoja tuttavia. Anteeksi yllättyneisyyteni, emme ole viettäneet hetkeen aikaa. Mukava nähdä sinua, mitä sinulle kuuluu Hiilihammas? Turkkisi taitaa pitää sinut lämpimämpänä, kuin omani”, Hallavarjo naurahti ja taputti hännällään ystävällisesti paikkaa. Olisi mukava tutustua kolliin vielä paremmin, saada hänestä ystävä. Hiljaisena ja varautuneena kissana hänellä ei ystäviä hirveästi ollut. Toisaalta, hän halusikin pitää ystäväpiirinsä pienenä ja olla vain muutaman kissan ystävä, hän ei tosiaankaan luottanut kaikkiin, kuten siskonsa Utusielu. ”Onko ilmoja pidellyt? Pian taitaakin olla paremmat kelit edessä, meidän ei tarvitse värjötellä kylmyydessä. Vaikka kieltämättä jään kaipaamaan yövartiointia tähtitaivaan alla”, Hallavarjo myönsi kankealla äänellä ja venytteli etukäpäliään, jotka olivat istumisesta kankeat. Soturi ei ollut enää mikään nuori sälli.

//Hiili?
//296 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kultapennun osoittaman kukan nimi ei pompannut Leimutassun mieleen samalla sekunnilla kun hän näki sen, vaan parantajaoppilaan oli kaiveltava hetki muistiaan ennen kuin vastasi. Kasvin voimakas tuoksu auttoi häntä saamaan mieleensä yrtin parantavat ominaisuudet ja sen nimen.
”Se on rätvänää”, hän maukui lopulta. ”Se pureskellaan ja levitetään haavalle.”
”Auttaako se haavoja paranemaan nopeammin?” Kultapentu arvuutteli. Leimutassu nyökytteli päätään.
”Kyllä vain. Se hoitaa ne hyvin ja poistaa myrkyn kehosta.”
”Hyvin muistettu.” Leimutassu hätkähti takaa kuuluvaa ääntä. Hän ja Kultapentu kääntyivät yhtä aikaa katsomaan tummanharmaa parantajaa, joka oli ilmestynyt heidän taakseen. Liljatuulen meripihkanväriset silmät tutkailivat heitä molempia uteliaasti.
”Minä tässä opetin Kultapennulle joitakin perusjuttuja yrteistä”, Leimutassu kiirehti sanomaan, ennen kuin naaras moittisi häntä pennun tuomisesta yrttivarastoon. Kultapentu tapitti vanhempaa kissaa silmät ymmyrkäisinä. Leimutassu ei halunnut hänen joutuvan pulaan. Hän muisti, miten uteliaisuus oli kutkuttanut hänenkin varpaitaan ihan pikkupentuna, eikä hän olisi millään malttanut olla tunkematta nenäänsä joka paikkaan.
Liljatuuli katsoi hunajanväristä naarasta hyväntuulisena. ”No, opitko sinä mitään käytännöllistä Leimutassulta, Kultapentu?” hän kysyi Kultapennulta.

//Kulta?
//160 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Omenahuuma: 8kp –

Lauhalaukka: 8kp –

Kultapentu: 20kp! –

Leimutassu: 15kp –

Lieskakajo: 16kp –

Harhamiete: 7kp –

Mahlahalla: 11kp –

Mesitähti: 16kp –

Haavetassu: 18kp –

Hiilihammas: 4kp –

Pohjatassu: 25kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Kuljin Lauhalaukan perässä takaisin leiriin. Vatsassani muljahteli, mitä lähemmäksi Punatähteä ja Henkäysvarjoa menimme. En tiennyt, kantoiko kuolonklaanilaispäällikkö minulle kaunaa klaanin vaihtamisesta. Hän takuuvarmasti piti minua petturina, mutta vihasiko hän minua? Jos Punatähti ei vihannut minua, niin Henkäysvarjo ainakin vihasi. Onnekseni raidallinen kolli tuntui olevan liian keskittynyt kuuntelemaan Punatähden ja Mesitähden välistä keskustelua.
En voinut uskoa korviani, kun kuulin Punatähden ehdotuksen. Päällikkö oli pyytänyt Eloklaania osallistumaan Hiirenkorvan ajan suuriin harjoituksiin. Käännyin katsomaan Lauhalaukkaa yllättyneenä vain huomatakseni, että tämäkin oli yllättynyt. Kuuntelimme päälliköiden keskustelun loppuun saakka, kunnes he viimein lopettivat. Mesitähti ja Minttuliekki tarjoutuivat ystävällisesti saattamaan kuolonklaanilaiset pois Eloklaanin reviiriltä.
Kun hälinä pääaukiolla hiljeni, käännyin taas Lauhalaukan suuntaan.
”Tämän on pakko olla jokin juoni. Ihanko oikeasti Kuolonklaani tahtoo Eloklaanin mukaan suurin harjoituksiin?” kysyin päätäni pudistellen. Pelko kasvoi mielessäni, kun edes ajattelin asiaa. Kuolonklaanilaiset olivat häijyjä, mutta voisivatko he tehdä meille sellaisen ansan? Voisivatko he tehdä Eloklaanin oppilaille niin? Punatähti oli aina ollut reilu päällikkö, mutta mitä jos Karhumyrskyn tapaus oli muuttanut häntä? mitä jos se oli tehnyt päälliköstä ylivarovaisen, ja hän tahtoisi nyt nujertaa Eloklaanin.
”Pitäisikö meidän puhua Mesitähdelle? Entä jos tämä on ansa?” kysyin Lauhalaukalta epäröiden.

//Lauha?
// 185 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin koko ajan vain häkeltyneempi kuulemastani. Leimutassu oli kertonut nähneensä näyn Tähtiklaanilta. Kuolleet kissat olivat kertoneet hänelle, missä klaanin pelastavaa kissanminttua kasvoi. Tuntui uskomattomalta, että Tähtiklaani tosiaan katsoi taivaalla peräämme noin. Olin hiukan kateellinen siitä, että Leimutassulla oli tuollainen yhteys Tähtiklaaniin. En voisi koskaan itse saavuttaa mitään sellaista, sillä se oli parantajien juttu.
Kissanminttu ihmetytti minua myös. Lehdet näyttivät kovin tavallisilta ja mitäänsanomattomilta siitä huolimatta, että ne tuoksuivat herkullisilta. Tiesin viheryskän olevan hyvin vaarallinen tauti, johon kissat joskus jopa kuolivat. Kissanmintulla oli kuitenkin mahdollista pelastaa heidät. Hätkähdin kun huomasin kurottautuneeni jälleen lähemmäs mintun makeaa tuoksua ja vetäydyin kiireesti taaksepäin. Jos näkisin niitä kasvamassa jossain, tietäisin nyt olla syömättä niitä. Noin tärkeitä yrttejä ei pitäisi tuhlata.
Jatkoin yrttien läpikäymistä. En niinkään keskittynyt niiden ulkonäköön, sillä hajut olivat huomattavasti mielenkiintoisempia. Pian törmäsinkin jälleen voimakkaaseen tuoksuun. Tuoksu ei ollut läheskään yhtä houkutteleva kuin kissanmintun, muttei erityisen pahakaan. Seurasin nenääni pieneen kasaan kukkia. Ne olivat keltaisia ja kukassa oli neljä terälehteä.
”Entä nuo? Niillä on vahva haju”, totesin nyökäten keltaisia kukkia kohti.

//Leimu?
//168 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Metsä oli rauhallinen, kuten aina. Vaikka lihaksiani jomotti, kuljin reippain askelin Hiilihampaan perässä kohti Eloklaanin leiriä. Lehdettömät puut huojuivat tuulessa, joka kutitteli myös valkeaa turkkiani. Pakkanen oli lauhtunut, ja harjoitteleminen oli huomattavasti helpompaa kuin lehtikadon keskivaiheilla.
Olin taas tehnyt kaikkeni oppiakseni Hiilihampaan näyttämiä taisteluliikkeitä. Koulutuksen alkuvaiheessa tabbykuvioinen soturi oli yrittänyt hyväksyä minulta liikkeitä, jotka olivat vähän sinne päin, mutta minä en suostunut sellaiseen. Halusin osata kaiken täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Olin onnekas, sillä Hiilihammas oli kärsivällinen. Hän ei hoputtanut minua siirtymään seuraavaan liikkeeseen, vaan odotti niin kauan, että hallitsin liikkeen täydellisesti.
”Olet edistynyt nopeasti”, Hiilihammas lausahti ja vilkaisi lapansa yli minua.
”Sinä olet hyvä mestari”, sanoin päätäni nyökytellen. Se oli totta. Minä pidin Hiilihampaasta ja hänen tavastaan opettaa. Hän oli sopeutunut hyvin minun tapaani oppia ja toiveisiini koulutuksen suhteen. Halusin, että kaikki meni tismalleen sääntöjen mukaan, eikä vähän sinnepäin. Olin päättänyt, että noudattaisin jokaikistä soturilain kohtaa kirjaimellisesti aina, enkä ikinä tekisi mitään kiellettyä. Toivoin kaikkien muidenkin tekevän niin. Kun kaikki noudattaisivat sääntöjä, ei tulisi ongelmia ja klaani pärjäisi paremmin.
”Pääset tänään saalistuspartioon ilman minua”, tabbykuvioinen soturi sanoi ja vilkaisi taas minuun päin. Olin vähällä kompastua käpäliini kuullessani tämän sanat.
”Ilman sinuako? Miksi?” kysyin häkeltyneenä. Hiilihammas hidasti tahtiaan niin, että tämä jättäytyi vierelleni. Se tuntui minusta todella väärältä, ja olisin halunnut jättäytyä takaisin mestarini taakse. Oppilaan ei olisi pitänyt kulkea mestarinsa vierellä, vaan tämän jäljessä. En kuitenkaan kehdannut alkaa hidastelemaan, koska silloin olisimme joutuneet pysähtymään.
”Minäkin olin aluksi mukana partiossa, mutta Mesitähdellä on asiaa suuriin harjoituksiin liittyen kaikille osallistuville mestareille. Partion muut jäsenet pitävät sinusta huolta, ja minä luotan siihen, että pärjäät”, Hiilihammas totesi rauhallisella äänellä hennosti hymyillen. Minä en hymyillyt, mutta se oli minulle tavallista. Soturin täytyi olla vakavailmeinen, jotta tämä voitaisi ottaa tosissaan. Tai ainakin minä tahdoin olla, en minä syyttänyt ketään siitä, vaikka he hymyilivätkin.
”Ai”, totesin lapojani kohauttaen. Mesitähti oli kertonut pari päivää sitten tulevista suurista harjoituksista, joihin oppilaat osallistuisivat. Kuolonklaanin oppilaat osallistuisivat myös. Klaanien oppilaat jaettaisi joukkueisiin, ja kilpailisimme eri lajeissa muita joukkueita vastaan. Ajatus kilpailusta kuulosti houkuttelevalta. Pääsisin näyttämään kaikille taitoni. Voisin viimeinkin hyödyntää kaikkea sitä, mitä olin opiskellut ahkerasti.

Leiriin saavuttuamme Hiilihammas pyysi minua tarkastamaan, olivatko klaaninvanhimmat jo syöneet. Saisin syödä itsekin sen jälkeen. Astelin karhunvatukkapensaikon luokse. Irvistin kuullessani Nokilinnun kovan äänen jo ennen kuin pääsin sisään hämärään pesään. Tummanruskea naaras nauroi heleällä äänellään, mutta vaikeni huomatessaan minut. Hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
”Oi! Sinähän olet meidän Hiilihampaan oppilas! Pohjatassuhan se oli? Mikä tuo sinut tänne?” kysymystulva sai pääni pyörälle, kun vanha naaras ponkaisi itsensä ylös vuoteeltaan ja työnsi kuononsa aivan minun lähelleni, ”olet sinä sitten soma oppilas, mutta niin laiha! Oletko syönyt mitään koko päivänä?”
Vanhan kissan ollessa miltei turkissani kiinni, tunsin oloni hyvin epämukavaksi. Peräännyin askeleen taaksepäin, mutta pesän seinämä tuli vastaan.
”Joo, niin juuri.. Tulin kysymään, että oletteko te jo syöneet”, sanoin parantaen ryhtiäni ja yrittäen olla mahdollisimman ylvään oloinen kaikin puolin, vaikka tumman naaraan läsnäolo sai minut inhoamaan jokaista hetkeä. En ymmärtänyt, miten joku noin vanha saattoi olla niin puhelias. Olisi luullut, että vanhuuden myötä sitä kyllästyisi jatkuvaan puhumiseen ja lopulta hiljenisi kokonaan. Arvelin, että Hiilloskatseelle oli käynyt niin. Tai sitten kissa oli vain ollut aina hiljainen.
”Voi kyllä, joka päivä! Koskaan elämässäni ei ole ollut tällaista palvelua! Voitko uskoa, että kaltaisesi nuoret kissat tuovat meille joka päivä monta kertaa mitä maittavinta ruokaa!” Nokilintu hehkutti mielissään ja vetäytyi viimeinkin hieman kauemmaksi minusta.
”Se on meidän tehtävämme. Oletteko te nälkäisiä?” kysyin ja annoin katseeni kiertää Nokilinnun kautta Hiilloskatseeseen ja siitä Kirsikkakuonoon. Hiilloskatse tuijotti epämukavan pistävällä katseellaan minua, mutta Kirsikkakuono näytti nukkuvan. Luiseva naaras oli ummistanut silmänsä, ja nuokkui sammalvuoteellaan pää pystyssä.
”Ei, tässä kävi äsken sellainen nuori kissa. Hiilloskatse! Mikä sen kissan nimi olikaan? Sellainen oikein hellyyttävä nuorukainen, voi.. Miten minä en nyt muista..”, Nokilintu pohti ja katsoi kumppaniaan odottaen, että tämä osaisi kertoa kissan nimen.
”Uskotassu”, tabbykuvioinen kolli murahti. Oli hetken hiljaista, ja se oli minun mahdollisuuteni. Nousin ylös ja kohtasin Nokilinnun katseen. Vanhus oli taas avaamassa suutaan, mutta minä ehdin ensin:
”Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä. Keskustellaan taas myöhemmin lisää. Mukavaa päivänjatkoa!”
Pujahdin huojentuneena ulos klaaninvanhimpien pesästä. Arvostin suunnattoman paljon vanhempia kissoja, mutta Nokilintu oli.. No, hän oli Nokilintu. Pyysin mielessäni Tähtiklaanilta anteeksi sen, miten töykeästi olin liuennut pois klaaninvanhimpien luota. Mikäli loppupäiväni olisi ollut vapaa, olisin voinut jäädä kuuntelemaan Nokilinnun juttuja. Tahdoin kuitenkin vielä ennen partiota kerrata oppimiani taisteluliikkeitä. Löysin rauhaisan paikan oppilaiden pesän vierestä. Vilkaisin muita oppilaita, jotka keskustelivat rauhassa joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Olisin halunnut liittyä heidän seuraansa, mutta harjoitteleminen tuntui nyt tärkeämmältä.

Kun olin saanut hiottua liikkeitä tarpeeksi, palkitsin itseni saaliilla, jonka Hiilihammas oli luvannut. Pian aterian jälkeen olikin jo aika lähteä partioon. Aurinko oli ohittanut huippunsa, ja paksu pilvipeite oli hiipinyt taivaalle. Olin odottelemassa partion jäsenten saapumista. Partion johtoon oli laitettu Hillasielu. En tuntenut valkeaa kollia juurikaan, mutta jo tämän olemus kertoi hänestä paljon. Soturi hymyili lämpimästi ja vaikutti malttamattomalta. Arvelin, ettei tämä ollut ollut partion johdossa kovinkaan montaa kertaa.
Hiljalleen myös muun partion jäsenet ilmaantuivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla, lähdimme Hillasielun johdolla kulkemaan ulos leiristä. Partiossa mukana olivat Hopeaputous, Lakkakuiske, Putouslaulu ja minä tietenkin. Kaikki mukanaolijat olivat minulle täysin tuntemattomia, eikä kukaan tuntunut olevan kiinnostunut keskustelemaan, joten myös minä pysyin vaiti.
Keskityin tarkkailemaan ympäristöäni, kun kuljimme kauemmaksi leiristä. Ylitimme joen, ja Hillasielu johdatti meidät koivumetsään. Valkeat koivut kurottelivat taivasta, ja huojuivat hiljaa tuulessa. Puut kasvoivat muutamien ketunmittojen päässä toisistaan. Lehtikadon ajan maisema oli kaunis, vaikka harmaat pilvet tekivätkin tunnelmasta synkän. En malttanut odottaa, että lehtikato päättyisi ja lumi sulaisi pois. Hiilihammas oli luvannut opettaa minut uimaan, kunhan vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
”Hajaannutaan tässä”, Hillasielu sanoi pysähdyttyään ja kääntyi katsomaan partion jäseniä. En ollut koskaan ollut ilman mestariani partiossa, mutta tiesin mitä minun täytyi tehdä. Usein olimme Hiilihampaan kanssa menneet hetken samaan suuntaan ennen hajaantumista, mutta nyt lähdin yksin. Kuljin koivujen lomassa hiljaa hiipien yrittäen löytää hajujälkeä, jota voisin lähteä seuraamaan.

Olin tyytyväinen suoritukseeni, sillä olin saanut kiinni yhden hiiren, eikä aika ollut vielä loppu. Hautasin hiiren hankeen merkiten kohdan maasta löytyneellä risulla, jotta löytäisin saaliin palatessani takaisin muiden luokse. Lähdin etsimään uutta hajujälkeä toiveikkaana. Hiilihammas ja muut olisivat takuulla ylpeitä, jos saisin partion aikana kiinni useamman saaliin. Lehtikadon aikana tuntui olevan tyypillistä, että jokainen sai partion aikana kiinni vain yhden saaliin.
Lumi natisi jalkojeni alla, vaikka yritin kulkea ääneti. Sain vainun jäniksestä, jota lähdin epäröimättä seuraamaan. Mitä pidemmälle seurasin hajujälkeä, sitä voimakkaammalta se tuoksui. Mutta sitten haistoin jotakin outoa. Verta, jäniksen verta. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Tuuli toi hajun mukanaan edestäpäin, olin siitä aivan varma. Lähdin kulkemaan ripeämmin askelin eteenpäin, yrittäen edelleen olla hiljaa. Veren haju voimistui entisestään, kunnes löysin sen lähteen. Valkea soturi kääntyi nopeasti minun suuntaani, kun tämä huomasi minun lähestyvän häntä.
”Mitä sinä oikein teet?” kysyin Putouslaululta, joka oli parhaillaan syömässä jänistä, ”ei partion aikana saa syödä. Saalis pitää viedä klaanille.”

//Putous?
// 1115 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Isä, miksi sinä hylkäsit minut?” Tyrskytassu seisoi Ukkospolulla. Vaaleanvihreiden silmien syyttävät katse porautui syvälle sisimpääni, en pystynyt perääntymään. ”Miksi annoit heidän karkottaa minut?” Poikani suusta putoavat sanat olivat kuin jääpuikkoja, jotka iskivät sydämeeni.
”Ei… en minä…” Yritin mennä hänen luokseen. Jalkani eivät totelleet. Paniikki valtasi kehoni. Halusin poikani luo! ”En minä halunnut tällaista, Tyrskytassu! Sinä olet minun poikani, ja minä rakastan sinua!”
Ääneni hädin tuskin kuului voimistuvan jylinän alta. Tyrskytassu seisoi Ukkospolulla hievahtamatta. Vaikka tuuli ympärillämme yltyi, karvakaan ei liikahtanut hänen turkissaan. Hirviön kiiluvat silmät lähestyivät Tyrskytassun takaa…
Hätkähdin hereille. Oli pimeää ja kuulin ympäriltäni nukkuvien kissojen tuhinaa. Korppisiipi nukkui vieressäni sikeästi. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja nousin varovasti naarasta herättämättä ylös.
Tähtitaivas pilkahteli sysimustien puiden latvojen takaa. Pakkanen oli pureva, mutta tässä tilassa se tuntui jopa rauhoittavalta. Huomasin aukiolla hahmon: Hallavarjo. Kollin valkoinen turkki maastoutui hyvin lumeen. Arvelin soturin olevan yövartiossa.
Tassuttelin hänen luokseen hieman kankein jaloin. Hän käänsi vihertävän keltaiset silmänsä minuun yllättyneenä.
”Saanko liittyä seuraan?” kysyin vanhalta tuttavaltani hymyillen väsyneesti. En saisi enää unta, ja Hallavarjo tuskin pahastuisi seurasta.

//Halla?
//172 sanaa