Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Kimalaispentu katseli vanhempien pentujen leikkejä emonsa tassujen juuresta ja väräytti korvaansa hennosti. Mustaraitainen kollikissa pudotti pentutarhan lattialle kaksi otusta, joiden nimeä naaras ei juuri nyt muistanut. Ainakin ne tuoksuivat hyvältä ja hän oli nähnyt emon syövän tuollaista luikerohäntää. Kimalaispennun jäänsiniset silmät suorastaan hehkuivat uteliaisuutta, kun hän katseli tuntematonta kissaa. Kolli oli suuri ja naaras ihaili suuresti toisen leukaa! Kimalaispentu höristi korviaan, kun kolli naukui emokissoille, että hän oli tuonut heille syötävää. Kimalaispentukin halusi maistaa! Mutta hänen harmikseen Korppisiipi oli kertonut, että näin pienet pennut eivät voineet syödä hiirtä. Ihan tyhmää! Kun uteliasluontoinen pentu pääsi pienen tupsahduksen kautta puolileukaisen kollin luokse, kolli tervehti häntä syvällä äänellään ja kosketti naaraan päälakea. Se tuntui Kimalaispennusta hassusta, häntä kutitti. Kimalaispentu kikatti iloisena ja hänen viiksensä väpisivät. Kissa esittäytyi Irvitassuksi ja kertoi olevansa Eloklaanin soturioppilas.
”Vaau, soturioppilas”, Kimalaispentu henkäisi ihastuneena, toinen oli niin suuri, että varmasti olisi pian ihka oikea soturi. Kauaa Kimalaispentu ei ehtinyt toista ihastella, sillä Irvitassu esitti hänelle kysymyksen naaraan tulevaisuudesta. Naaras tiesi siihen vastauksen välittömästi.
”Minäkin haluan olla soturi! Kuten isäni, tiedätkö hänet? Me näytämme ihan samalta, tiedätkö… Tiedätkö hänet”, Kimalaispentu puhui nopeasti, niin nopeasti että hän meinasi hengästyä viimeisten sanojen kohdalla. Irvitassu näytti hetken miettivältä, mutta nyökkäsi lopulta. ”Hiilihammashan se oli? Hän on pesätoverini, Pohjatassun mestari”, Irvitassu naukui syvällä äänellä, joka kuulosti pienestä pennusta hienolta. Kimalaispentu nyökki muutaman kerran, Hiilihammas oli niin hieno nimi. Tulisikohan hänestä Kimalaishammas? Tai Kimalaissiipi? Emo oli kertonut, että viherlehden aikaan olisi nähtävissä kimalaisia ja kaikenlaisia muita pörriäisiä. Kimalaispentu etsisi mielellään sellaisia.
”Minä haluaisin myös opetella tassuttelemaan, kuten muutkin”, naaraspentu miukaisi pontevasti, voisikohan Irvitassu opettaa häntä?
”Voisitkohan sinä.. tassutella? Tarkoitin siis, opettaa minua? Sanat ovat ihan tyhmiä, kun menevät sekaisin”, raidallinen pentu miukaisi harmistuneena, mutta katsoi toista toiveikkaasti. Toisella oli niin suuret ja vahvat käpälät, mutta häneltä puuttui yksi. Ehkä kolmesta muusta kasvaisi yhtä vahvat ja suuret, kuten toisellakin? Kimalaispentu ihaili jo nyt vanhempaa kissaa suuresti, hän halusi että heistä tulisi ystävät. Ja toivoi myös, että heistä tulisivat hyvät ystävykset. Kimalaispennun pieni kita avautui haukotukseen, pentu väsyi hyvin nopeasti, vaikka oli ollut vasta pienen hetken hereillä. Kimalaispennun kasvoilla oli iloinen hymy, kun hän katsoi suurikorvaista kollikissaa.

// Irvi :333?
// 350 sanaa

Kirjoittaja: Junius

Irvitassu asteli suurine käpälinensä pentutarhan suuaukosta sisään, ensin toki mutistuaan ilmoille lupaa hakevan kysymyksen mikäli voisi tulla peremmälle. Mustaraitainen hymyili ystävällisesti, pudottaen kaksi hiirtä pentutarhan lattialle jotka oli kuningattarille ja heidän pennuilleen tuonut. Kolli oli nimittäin käynyt juuri mestarinsa kanssa saalistamassa ja ajatteli ruoan olevan enemmän kuin tarpeen pentutarhalla.
”Kas, hei. Toin hieman syötävää, toivottavasti teille maistuu”, kolli naukui kohti Korppisiipeä ja Minttuliekkiä, ja lopulta istahti alas hetkiseksi antaen katseensa kiertää pentutarhassa. Muutama pentu leikki syrjemmällä, mutta erään kuningattaren vierellä liikkui karvapallo. Oppilas kallisti päätään ystävälliseen, samalla uteliaaseen sävyyn kun mustavalkoisen naaraskissan viereltä häntä kohti suuntasi raidallinen pentu. Pienellä, raidallisella naaraspennulla oli kolme jalkaa. Irvitassun suu kohosi lämpimään hymyyn, kun uteliaaksi osoittautunut pentu tupsahti mönkiessään kuonolleen.
”Hei vain, Kimalaispentu”, oppilas naukui syvällä äänellään ja kosketti naaraspentua päälaelle kuononkärjellään. Kolli esitteli itsensä Irvitassuna ja jatkoi hymyilyään. Oli mukava huomata, että joku pennuista oli rohkea ja tuli juttelemaan niin suurelle kissalle irvistävällä leualla kuin hän oli.
”Minä olen Irvitassu, olen soturioppilas täällä Eloklaanissa. Mukava tutustua”, kolli naukui esittäytyessään ja nosti suuren häntänsä etutassuilleen. Pikkuisen pennun hullunkurinen toteamus Irvitassun suurista tupsupäisistä korvista sai oppilaan naurahtamaan hiljaa. Olihan se totta. Kaikkihan Irvitassussa oli suurta. Korvat, silmät, keho, häntä ja tassut! Irvitassu liikautti puolikasta leukaansa ja kipristeli varpaitaan naurahtaen hiljaa. Hän piti pennuista, toden teolla piti.
”Kerrohan, Kimalaispentu.. Haluaisitko olla isona soturi.. tai kenties parantaja?”, oppilas päästi kurkustaan hiljaisen kehruun asiansa kysyessään, kysyvänä pennun emoa kohti vilkaisten. Häntä toden teolla kiinnosti, mitä pentu halusi suurena kissana sitten tehdä. Irvitassu heilautti pehmeää ja isoa häntäänsä ja antoi hännänpäänsä jäädä vaappumaan vielä puolelta toiselle, kun huomasi Kimalaispennun emon nyökkäävän hyväksyvästi sille, että oppilas jutteli pennun kanssa sekä kyseli toiselta moisia. Pennun kanssa oli mukava jutella, tai ainakin näin Irvitassu viesti itselleen. Sekä Kimalaispennulta että häneltä puuttui jotakin ja kolli uskoi sen tuovan heitä yhteen. Irvitassu lupasi jo nyt itselleen, että jos koskaan kukaan sanoisi pahaa tai puhuisi pennusta ilkeästi, pitäisi hän varmasti kolmijalan puolia. Ihan varmasti pitäisi. Tämän Irvitassu vannoi esi-isiensä nimen kautta.

//326 sanaa
// Aura ja Kimmo!! tsehtseh <3

Kirjoittaja: Aura

Kimalaispentu leikki emonsa Korppisiiven turkilla ja työnsi nenänsä valkean naaraan turkkiin. Hän veti sitä varovaisesti itseään päin ja tunnusteli ainoalla etutassullaan, se oli pehmeää! Toivottavasti hänenkin turkki oli yhtä pehmeää, Kimalaispentu ei ollut aivan varma oliko hänellä, ehkä pitäisi kysyä joltain, joka oli koskenut hänen turkkiinsa. Toivottavasti se ei olisi ainakaan kamalan karheaa, sillä hän nukkui emon ja veljiensä vieressä. Olisi kurjaa, jos he eivät tykkäisi hänen turkistaan. Kimalaispentu katseli, kun Ampiaispentu ja Mehiläispentu leikkivät muiden pentujen kanssa, Minttuliekin tyttären ja jonkun oranssihtavan pennun kanssa. Naaras ei muistanut aivan tarkkaan oliko toinen Kultapentu vaiko Hopeapentu. Vaiko oliko toisella jokin kasviin liittyvä nimi? Ei, ne taisivat olla Minttuliekin pennut. Naaraan nimi oli jäänyt hänelle jostain syystä mieleen. Kimalaispentu makasi vasten emonsa etukäpälää ja katseli naaraan vatsan suojista, pieni uteliaisuus alkoi vallata pienen kissan kehoa ja hän nosti päätään, jotta näkisi paremmin mitä pentutarhassa tapahtui. Hänkin halusi leikkiä muiden kanssa, harjoitella kävelyä ja tehdä siistejä temppuja. Mutta häneltä puuttui oikea etujalka, naaraspentu ei ymmärtänyt miksi. Kimalaispentu toivoi, että se kasvaisi hänelle vielä. Emo oli kertonut, että he kasvaisivat vielä isoiksi kissoiksi, joten kasvaisiko hänellekin jalka? Ehkä kasvaisi, naaras jaksoi olla toiveikas! Kimalaispentu käänsi katseensa pentutarhan sisäänkäynnille ja katseli sisään astelevaa kissaa. Kolli oli heitä paljon suurempi, ainakin naarasta suurempi ja tassutteli peremmälle saadessaan luvan kuningattarilta. Kimalaispentu piiloutui aluksi valkomustan naaraan etutassujen suojiin, mutta lopulta uteliaisuus vei lopullisen voiton. Kimalaispentu mönki toisen suojista pois ja tapitti raidallista kollia kiinnostuneena. Toisen leuka, se oli erilainen. Siitä puuttui toinen puolikas ja se kiehtoi Kimalaispentua. Hän ei ollut ainoa keneltä puuttui jotain! Naaraan suu oli uteliaisuudesta raollaan, toinen voisi ymmärtää häntä. Kimalaispentu lähti mönkimään toista kohti, mutta tupsahti kuonolleen.
”Hupsis!” Kimalaispentu kikatti hiljaa ja katsoi toista ujosti. Naaras väläytti vielä lämpimän hymyn ja kömpi paremmin pystyyn.
”Kuka olet? Minä olen…”, Kimalaispentu oli esittäytymässä, mutta vilkaisi vielä emoonsa, joka nyökkäsi hänelle.
”Kimalaispentu! Olen Kimalais..pentu”, naaras naukui vielä vähän haparoivasti. Kimalaispentu mietti mitä sanoisi vanhemmalle kissalle. Toisella oli raitoja, kuten naaraallakin. Ja myös suureet korvat! ”Korvat suuret sinulla on”, Kimalaispentu naukaisi, mutta sanat menivät tahtomatta sekaisin. ”Sinulla on suuret korvat”, naaraspentu korjasi ja vilkaisi emoaan ylpeänä, hän toivoi että emonsa olisi hänestä kovin ylpeä. Korppisiipi hymyili tyttärelleen, joka tapitti taas pesään ilmestynyttä oppilasta. Kimalaispentu olisi halunnut kysellä oliko toinen oppilas vaiko kenties jo soturi. Oli toinen mikä hyvänsä, kolli antoi Kimalaispennulle toivoa. Hänkin voisi olla isompana jotain.

//Irvi?
// 390 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo vilkaisi hämmentynyttä Kharonia, joka lausui takellellen ettei tiennyt milloin tai minne he lähtisivät. Kolli vielä lisäsi onnettomana, että ei halunnut lähtöä, mutta hänen olisi pakko. Lieskakajo katsoi toista vihreät silmät alakuloisina kiiluen, mutta lopulta hän nyökkäsi onnettomana ja niiskaisi. ”Ky-kyllä minä ymmärrän… Sinulla on perheesi ja olet vasta nuori kissa, so-sopeudut varmasti erakoksi”, raidallinen kolli lopulta naukaisi ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Hän ei halunnut itkeä toisen nähden, mutta se oli jo myöhästä. Lieskakajon posket ja käpälät olivat jo itkusta märät, mutta kalastamisessa ne kuitenkin kastuisivat. Vai menisivätkö he enää kalastamaan? Olisikohan Kharonilla edes tarvetta tälläiselle enää? Hänen ilokseen oppilas kuitenkin kysyi, että voisivatko he vielä lähteä kalastamaan ja naukui vielä, että ei halunnut mestarinsa, parhaan ystävänsä olevan surullinen. Soturikolli nyökkäsi toiselle nopeasti ja lähti tassuttelemaan reippaasti toisen edellä, varoen oksia ja varpuja, sillä kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkökenttäänsä. ”Pitäisiköhän minun opettaa sinulle jotain erityistä? Erakkoelämä on niin vaarallista… Klaanielämää varten tarvittavat taidot voidaan jättää minimiin, ehkä taistelu- ja uintitaitoja pitää tehostaa? Pitäisiköhän minun kysellä Uskotassulta, että mitkä ovat hänen vahvuudet, että osaisitte molemmat jotain. Pitäisikö minun pitää palaveri Uskotassun mestarin kanssa, kukahan hän nyt olikaan? Täydentäisitte toisianne. Vaikka sinä tietenkin olet loistava kaikessa, en minä sillä. En vain halua, että mitään sattuu!” Lieskakajo hössötti ja huoli kajasti hänen äänestään. Hössötys saattoi olla hieman liikaa, mutta oranssiturkkinen ja raidoilla varustettu kolli halusi vain varmistaa, että toinen selviäisi klaanin ulkopuolella. ”Ja tulethan sinä sitten joskus katsomaan minua? Että näkisin kuinka sinä olet kasvanut”, soturi tiedusteli toiselta ja kääntyi pörröttämään Kharonin päälakea.

//Kharon?
// 250 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Minun teki jo kauheasti mieli liikkua yhtä sulavasti eteenpäin kuin muut isommat kissat ympärilläni. Halusin olla jonain päivänä yhtä taitava, mitä isänikin oli neljällä tassulla tasapainotellessaan. Käveleminen kuitenkin näytti huomattavasti paljon helpommalta, mitä se oikeasti oli. Vaikka kuinka olin aikaisemmin päättänyt, että nyt minä kävelisin, niin se ei ollut onnistunut laisinkaan. Olikohan minun tassuissani jotain vikaa, kun ne eivät toimineet samalla tavalla kuin vaikkapa Kultapennun ja Ratamopennun? Eivät hekään olleet niin isoja, mitä jotkut isot kissat olivat, ja silti he osasivat jo liikkua melkein samalla tavalla.
Kohdistin kaiken keskittymiseni siihen, että ponnistin tassujeni avulla kehoni ilmaan. Se tuntui melko raskaalta, mutta se onnistui joka tapauksessa. Tällaisessa asennossa muutkin isot kissat kävelivät! Huulilleni piirtyi hymyntapainen, kun pysyin pitkän aikaa pystyssä. Aikaisemmilla kerroilla olin väsähtänyt heti, sillä olihan tämän asennon ylläpitäminen nyt hirvittävän raskasta! Mitenköhän muut jaksoivat liikkua jatkuvasti tässä asennossa? Olin joutunut pitämään jo pariin otteeseen pienen tauon, mutta nyt olin varma siitä, että jaksaisin kävellä vaikka koko loppupäivän!
Takajalkani olivat jo hiljalleen alkaneet tärisemään, mutta en halunnut vielä laskeutua takaisin alas. Huokaisin syvään ja yritin vähentää toiselta etutassultani painoa, mutta se ei aivan onnistunut niin kuin sen oli ollut tarkoitus onnistua. Tasapainoni heilahti ja lysähdin takaisin maahan ennen kuin sain otettua askeltakaan. Hymähdin tyytymättömänä ja ponnistin itseni ylös maasta uudestaan. Ylös nouseminen tuntui sujuvan joka kerralla vaivattomammin. Takajalkani kuitenkin väsyivät edellistä kertaa nopeammin ja jouduin taas laskeutumaan vatsalleni. Sivusilmällä huomasin jonkun tulleen lähemmäksi. Tunnistin pennun valkoisen turkin ja ruosteenväristen kohtien perusteella Mehiläispennuksi. Osasin tunnistaa jo kaikki kissat – paitsi en niitä, jotka välillä ilmestyivät luoksemme tuomaan tuoresaalista. Tuoresaalis oli kuulemani mukaan kissojen ruokaa, mutta minun piti pitäytyä vielä maidossa. Se kävi hyvin, koska kuka nyt sellaisia karvaolentoja huolisi, jos olisi tarjolla niinkin hyvää nestettä kuin maito!
Mehiläispentu oli yksi Korppisiiven pennuista. Nyt kolli teki tassuillaan kummallisia liikkeitä. Hän näytti kerrassaan huvittavalta! Vasta hetken päästä ymmärsin, mitä toinen touhusi. Toivoin tosiaan, etten ollut itse näyttänyt juuri äskettäin samalta. Mutta kuinka olisin? Minun ylös nousemiseni oli ollut erittäin sulavaa ja olin melkein ottanut jo oikean askeleenkin! Mehiläispentu kuitenkin huomasi pian minun katseeni, ja hän katsahti minuun silmät apposen avoinna ja kasvot hymysuin.
“Hei, mitä me oikein teemme?” kollipentu kysyi. Suustani karkasi huvittunut tuhahdus Mehiläispennun kysymykselle. Kallistin itsekin vähän päätäni, kun kasvoilleni muodostui huvittunut hymy.
“Sitä en tiedä, että mitä sinä yrität, mutta itse tässä opettelen kävelemään, kuten näkyy!” naukaisin ja palautin kasvoilleni ylpeähkön ilmeen yrittäessäni taas nousta tassuille valmiina yrittämään ensimmäisiä askelia. Tällä kertaa yritin olla nopea ja nostaa etutassuni ilmaan siirtäen sitä eteenpäin. Menin kuitenkin yhtä nopeasti etutassuni mukana rähmälleni maahan niin, että nenäni oikein raastoi pesän pohjaa. Tuhahtaen nostin pääni Mehiläispennun suuntaan, joka nyt vuorostaan näytti huvittuneelta.
“Tein tämän ihan tarkoituksella!” sanoin nopeasti ja pudistelin päästäni siihen takertuneita sammalhippusia. “Etkö sinäkin kokeilisi? Tämä maahansyöksy oli varmasti hienon näköinen!”

// Mehiläinen?
// 457 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsoin valkeaa soturia yllättyneenä. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oli päänsä sisällä suunnitellut – ilmeisesti jopa pidemmän aikaa. Tai no, miten olisi ollutkaan: emmehän me olleet mitään parhaita ystäviä, hyvä jos edes kunnollisia tuttujakaan.
”Ei se kuulosta typerältä”, sanoin, levittäen samalla kasvoilleni suvaitsevaisen hymyn, jonka toivoin lieventävän kollin epävarmuutta asian suhteen. ”Ei alkuunkaan. Minusta on hienoa, että sinulla on tuollainen unelma.”
Harhamiete näytti silti edelleen vaivaantuneelta. Hänen kasvoilleen oli kuitenkin ilmestynyt jonkinlainen heikko hymyntapainen. ”Kiitos.”
”Oletko kertonut tästä suunnitelmastasi vielä kellekään muulle? Mesitähdelle?” jatkoin varovaista utelua. Minua oikeasti kiinnosti tietää, kuinka pitkälle soturi oli valmis menemään haaveensa saavuttamiseksi. Hänhän oli nyt soturi, eikä kukaan voinut estää häntä lähtemästä, jos hän niin halusi.
Harhamiete pudisti päätään. ”En ole.”
”Sinun olisi hyvä puhua siitä vaikka Mesitähden kanssa”, kannustin. ”Hän osaisi ehkä auttaa sinua neuvomalla reitin tai jotain.”
”Niin”, Harhamiete huokasi.
”Entä aiotko lähteä ihan yksinäsi? Matka on varmasti pitkä ja raskas”, aloin vasta nyt tajuta, että jos kolli oli oikeasti lähdössä, hänen olisi selviydyttävä matkasta yksinään. Hän oli nuori kissa, mutta oliko hänellä tarpeeksi kokemusta siihen? ”Entä aiotko sinä palata vielä takaisin?”

//Harha?
//182 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Suuni aukesi leveään haukotukseen ja kurkustani pääsi pienen pieni vingahdus. Räpyttelin vielä väsyneeltä tuntuvia silmiäni tiheästi ja yritin saada päiväunista johtuvan verkkaisuuden karistettua liikkeistäni. Katselin hetken maailmaa ympärilläni – tai emo kutsui sitä ‘pesäksi’ – silmät niin suurina, kuin vain millään pystyin. Olin ihan varma, että mitä enemmän silmäni olivat auki, sitä paremmin näin. Vaikka saattoi olettaa, että se ympärilleni auennut suuri maailma olisi se kaikista kiinnostavin juttu, niin ei se ollut, vaan maailmamme asukkaat. Meidän kodikkaassa maailmassamme asui monta kissaa, joiden nimiä olin yrittänyt painaa parhaani mukaan mieleeni. Tiesin ainakin Minttuliekin, Talvikkipennun, Laventelipennun, Kultapennun, Ratamopennun, Ampiaispennun, Kimalaispennun, emon ja isän. Emo oli varmasti ylpeä siitä, että minä huomasin aina kun maailmaamme ilmestyi aivan uusi kissa, jota emme vielä tunteneet. Se kuulemma vaati tarkkaavaisuutta. Ajatus emon antamista kehuista sai karvani pörhistymään tyytyväisenä.
Aloin liikuttelemaan kehoani vähän ja aloin liikkumaan hitaasti eteenpäin. Näin vähän matkan päässä jotain kummallista touhuavan Laventelipennun. Naaras oli helppo tunnistaa hänen nätin väristen silmiensä ja vaalean turkkinsa ansiosta. Uteliaisuuteni pennun touhuiluun heräsi, enkä malttanut olla menemättä vähän lähemmäksi. Matkassa aloituspisteestäni Laventelipennun luokse kuitenkin tuntui kestävän ikuisuus, mutta loppujen lopuksi saavutin kuin saavutinkin sammalvuoteen reunan ja jäin kököttämään siihen. Avasin silmäni taas aivan ammolleen nähdäkseni jokaisen naaraan liikkeen ja jäin tarkkailemaan, kuinka naaras suoristeli jalkojaan ja kokeili kestäisivätkö ne hänen painoaan. Mietin, osaisinkohan minäkin tehdä noin. Aloin vääntelehtiä paikallani ja yrittää samaa, mitä vanhempi pentu teki. Vähän ajan päästä Laventelipennun sininen katse osui kesken liikehdinnän minuun ja hän pysähtyi. Silloin myös minä lopetin kiemurtelemasta epämääräisellä tavalla – sillä siltä se minun yrittämänäni näytti – ja päätin avata suuni ja nostin kasvoilleni reippaan hymyn:
“Hei, mitä me oikein teemme?” Kallistin vähän päätäni ja katsoin minua vanhempaa pentua.

//Laventeli?
274 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä reagoi sairasaukiolta kuuluvaan askelten ääneen. Hän työnsi päänsä ulos yrttivarastosta ja kohtasi Uskotassun vähintäänkin yhtä yllättyneet kasvot. Parantajaoppilas astui kunnolla esiin varjoista ja tassutti oppilaan eteen ystävällisen ilmeen naamalleen ottaen. Vaikka oppilas oli häntä nuorempi, oli hän silti Leimusilmää huomattavasti isompikokoisempi. Ei sillä, että siihen olisi paljoa vaadittu, koska kolli oli muutenkin melko vajaakasvuinen ja pienempi kuin useimmat eloklaanilaiset.
”Kuinka voin olla avuksi?” hän kysyi reippaalla äänellä nuoremmalta kissalta. Uskotassu väräytti toista korvaansa sen näköisenä, ettei ollut täysin varma, kehtasiko sanoa ääneen asiaansa. ”Anna tulla vain. En minä pure”, Leimusilmä vitsaili, vaikka huomasi heti, ettei se tehnyt oppilaaseen vaikutusta. Hän oli aina pitänyt itseään hauskana, mutta ilmeisesti se oli vain luuloajatus.
”No kun ajattelin, että voisiko jompikumpi teistä opettaa minulle vähän yrteistä”, tummanharmaa kolli maukui hieman hermostuneesti. ”Tietenkin ymmärrän, jos se ei sovi tai jos teillä on niin paljon kiireitä, että ette ehdi opettaa.”
”Liljatuuli on keräämässä ulkona yrttejä”, Leimusilmä sanoi samalla kun otti pari askelta takaisin yrttivaraston suuntaan, ”eikä täällä näyttäisi olevan erityistä ruuhkaakaan hoitoon, joten miksipä ei. Minä voin näyttää sinulle pari yrttiä, joista on sinulle varmasti hyötyä tulevaisuudessa, kun tiedät, miten niitä käytetään.”
Uskotassun korvat ponnahtivat pystyyn. Leimusilmä pyysi häntä odottamaan sairasaukiolla, koska he molemmat eivät mitenkään voineet mahtua yrttivarastoon ilman, että heitä alkaisi huimata tilanpuutteesta. Niinpä hän haki kaikki opettamista varten tarvitsemansa yrtit ja palasi sitten takaisin oppilaan luo.
Ensin hän asetti näytille kepin, jossa oli hämähäkinseittiä. Uskotassu katsoi sitä tarkkaan, eikä hänen selvästikään tarvinnut miettiä kahta kertaa, mikä oli kyseessä.
”Se on hämähäkinseittiä.”
”Aivan oikein. Sitä käytetään tyrehdyttämään verenvuoto ja pitämään haavan puhtaana. Se pitää vain kietoa haavan ympärille. Yllättävän helppokäyttöinen siis. Muista kuitenkin, että jotkin haavat tarvitsevat myös tulehdusta ehkäiseviä yrttejä lisäksi.”
Seuraavaksi Leimusilmä työnsi kollin eteen vahvalta tuoksuvan vihreän kasvin. Uskotassu nyrpisti nenäänsä siitä lehahtavalle hajulle. Leimusilmää huvitti, sillä hän muisteli oman reaktionsa olleen samansuuntainen, kun Liljatuuli oli ensimmäisen kerran näyttänyt hänelle yrttejä.
”Tämä on karhunlaukkaa. Se poistaa myrkyt haavoista ja estää erittäin hyvin esimerkiksi rotanpuremia tulehtumasta. Haavoittuneen on kierittävä niiden päällä.”
Seuraava kasvi tuoksui huomattavasti makeammalta ja sillä oli tuuheat, saniaisen kaltaiset lehdet. ”Tämä tässä on kirveliä. Lehdistä pureskeltu mehu parantaa jo tulehtuneita haavoja sekä pureskellut juuret vatsakipua. Sitä voidaan käyttää myös synnytyksen aikana. Erittäin tärkeä kasvi siis.”
Leimusilmä ihaili sitä, miten keskittyneesti Uskotassu kuunteli häntä. Jos hän olisi klaanin ainoa parantaja, hän olisi tahtonut juuri Uskotassun kaltaisen kissan oppilaakseen. Miksei jopa itse Uskotassua. Mutta onneksi Liljatuuli oli vielä hänen mestarinsa ja toimisi varmasti monen monta vuodenaikaa Eloklaanin parantajana. Leimusilmä ei olisi millään pystynyt ottamaan sellaista vastuuta, mitä Liljatuuli parhaillaan kantoi, yksin vastaan.
Leimusilmä laski laventelin kollin ihasteltavaksi. ”Laventeli parantaa kissan kuumeesta ja vilustumisesta. Se sijoitetaan potilaan nenän alle ja hänen annetaan hengittää sen tuoksua jatkuvasti.”
Uskotassu oli aikeissa esittää kysymyksen, kun karhunvatukat tärähtivät ja Taivaslaulun valkoinen pää työntyi sisään. Naaras nyökkäsi minulle kohteliaasti ja katsahti sitten poikaansa.
”Deimos, tulisitko tänne?”
Uskotassu nyökkäsi nopeasti emolleen ja kääntyi vielä Leimusilmän puoleen. ”Kiitos, kun opetit minulle nämä. Pistän ne tarkkaan muistiin.”
”Hieno juttu”, Leimusilmä kehräsi tyytyväisenä ja huiskaisi kollille häntäänsä hyvästeiksi. ”Tule taas joku päivä käymään, niin voin opettaa lisää!”
Uskotassu väläytti hänelle hymyn, ennen kuin livahti emonsa perässä aukiolle. Leimusilmä huokaisi ja rupesi sitten siivoamaan pesän lattialle leviteltyjä yrttejä.

//527 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lieskakajon reaktio sai Kharonin hämilleen. Oppilas tapitti hämmentyneenä raitaturkkista soturia, joka oli pillahtanut itkuun kuin pieni pentu. Hämmennystä seurasi suunnaton suru, kun hän ymmärsi, miten iso asia tämä oli hänen mestarilleen. Nyt lähtö tuntui vieläkin pahemmalta, Kharon ajatteli mielessään.
”Milloin te lähdette? Nyt? Vasta myöhemmin?” Lieskakajo esitti kysymykset monien muiden kysymysten perään. Kharon kohautti lapojaan onnettomana.
”En minä tiedä. Isä vain sanoi, että me olemme lähdössä. En tiedä milloin tai minne”, Kharon lausui takellellen ja katsoi onnettomana mestariaan, ”minä en haluaisi, mutta minun on pakko.. Ymmärräthän sinä?”
Kharon kohtasi Lieskakajon vihreän katseen. Nyt myös oppilaan silmiin oli ilmestynyt kyyneleitä. Hän todella kaipasi mestarinsa ymmärrystä asiaan, koska Kharon pelkäsi tekevänsä väärän ratkaisun. Lieskakajo nyökkäsi onnettomana ja niiskaisi. Kharon käänsi katseensa poispäin, koska hän ei halunnut itkeä. Oppilas katseli kyyneleiden sumentamin silmin hiirenkorvan ajan metsää, joka heräili eloon pitkän lehtikadon jälkeen. Puut ja taivas sekoittuivat toisiinsa ja koko maailma tuntui vääristyvän. Kun Kharon räpäytti silmiään, kyynel lähti silmäkulmasta liikkeelle ja näkökenttä muuttui taas normaaliksi. Laikukas oppilas niiskaisi hiljaa ja käänsi katseensa Lieskakajoon.
”Voisimmeko me kuitenkin harjoitella sitä kalastamista? En tahdo, että sinä olet surullinen”, Kharon lausui hiljaisella äänellä, ”sinä olet kuitenkin minun paras ystäväni.”

//Lieska?
// 192 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Elämäni oli vasta alkanut, mutta minä nautin jokaisesta hetkestä. Aluksi kaikki oli ollut kovin kummallista ja outoa, mutta hiljalleen siihen tottui.
Minulla oli emo, isä ja kaksi sisarusta. Kimalaispentu oli kuulemma erilainen kuin muut, koska häneltä uupui jalka. Mutta kun katselin sisartani, ei hän minun silmiini näyttänyt erilaiselta. Miksi täydellisyys vaati neljä jalkaa? Minun mielestäni Kimalaispentu oli paras sisko, jota pentu saattoi toivoa. Olimme hänen ja Mehiläispennun kanssa painineet monet kerrat.
Joitain päiviä sitten uusi maailma oli avautunut, kun olimme sisarteni kanssa oppineet liikkumaan. Osasin jo kiivetä meidän vuoteemme reunan yli pentutarhan kovalle pinnalle. Se oli kylmä, mutta siihen tottui nopeasti.
Emme olleet pentutarhan ainoita asukkaita, sillä pesässä asui myös toinen kuningatar, joka ei ollut meidän emomme, vaan Laventelipennun ja Talvikkipennun emo. Isä oli kertonut, että kuningattaren nimi oli Minttuliekki, ja että punaruskeaturkkinen kissa oli klaanin varapäällikkö. He puhuivat paljon klaanista, mutten oikein ymmärtänyt kaikkea. Me asuimme siellä, ja meillä oli iso reviiri. Eikö pentutarha ollutkaan meidän kotimme?
Kun kiipesin taas sammalvuoteen laidan yli, joku tassutti luokseni. Nostin katseeni hunajanväriseen naaraaseen, joka katsoi minua vihreillä silmillään. Kultapentu oli meidän pesätoverimme, ja hän oli meitä hieman vanhempi. Vihreäsilmäisen pennun jalat kantoivat jo, ja tämä osasi paljon enemmän kuin me.
”Hei Ampiaispentu! Minne olet matkalla?” Kultapentu kysyi hymyillen. Ampiaispentu, se oli minun nimeni. Aluksi en ollut tiennyt tai muistanut sitä, mutta nyt minä tunnistin jo oman nimeni. Kaikilla oli erilaiset nimet, jotta heidät tunnistaisi helpommin toisistaan. Minä pidin omasta nimestäni. Se oli sähäkkä ja vahva, juuri kuten isä oli sen kuvaillut.
”Ajattelin vain tutkiskella”, totesin leveästi hymyillen, ”minä aion tulla yhtä hyväksi kävelijäksi kuin sinä, joten on harjoiteltava paljon.”

//Kulta?
// 267 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo nukkui pedillään hiljaa tuhisten, häntä rauhallisesti heilahdellen ja tassut nykien. Hän uneksi seikkailuista parhaan ystävänsä kanssa, hän odotti innolla että voisi viedä toisen katsomaan kaikkia hienoja paikkoja. Kolli ei halunnut unen päättyvän koskaan, sillä oikeassa maailmassa odotti karu totuus ja kurjat velvollisuudet. Onneksi hänellä ei ollut mihinkään kiire, hän oli luvannut viedä Kharonin harjoituksiin vasta myöhemmin. Lieskakajo kuitenkin nosti päätään unisena kuullessaan jonkun naukuvan nimensä. Kolli räpytteli silmiään väsähtäneenä ja hieraisi unihiekkoja silmistään. Kharon kysyi toiveikkaana harjoitusten aikaistamisesta ja se sopi kollisoturille, joka toisaalta olisi halunnut jatkaa pitkiä uniaan. Raidallinen kolli nousi ylös ja venytteli koipiaan pitkään, häntä väsytti edelleen. Lieskakajo pyysi Kharonia odottamaan ulkosalla ja naukaisi tulevansa pian. Kolli sukaisi vielä rintaansa ja asteli sitten ulos soturien pesästä, jossa hän kohtasi oppilaansa hymyillen.
”Hyvää huomenta ystäväiseni! Oletpas sinä innokas lähtemään harjoituksiin, minä olisin mielelläni jatkanut uniani. Väsyttää”, kolli hekotti vitsaillen.
”Mennäänpäs sitten, me voisimme kokeilla kalastamista. Vesi on vielä aika kylmää, mutta jos aurinko sattuisi lämmittämään oikein kunnolla, niin saat sinä kastautuakin. Mutta ei ole mikään pakko, me ehdimme kyllä pulikoida kunnolla viherlehden tullen. Minä ajattelin, jos lähtisimme viherlehtenä kunnon seikkailulle! Voisimme jopa yöpyä ulkona leiristä, käydä uimassa, seikkailemassa! Miltä se kuulostaisi? Hei, mehän voisimme rakentaa jopa oman pesän! Tai yöpyä tähtien alla? Saat valita, olen suunnitellut tätä seikkailua jo pitkään!” Lieskakajo hihkaisi iloisena ja tuuppasi oppilastaan leikkisästi. Tummanharmaa laikukas kolli hymähti hieman alakuloisesti mestarinsa suunnitelmille eikä yhtynyt toisen ilakointiin. Se hämmensi Lieskakajoa, kolli pohti, että täyshäviö oli loogisin syy toisen alakuloisuuteen.
”Oletko sinä kunnossa? Hei, meidän kahden pesämme tulee olemaan hiirenkorvan harjoitusten pesää parempi. Ja häviö ei ollut sinun vikasi, älä sitä murehdi. Vai onko kyse jostain muusta?” oranssiturkkinen kollikissa kyseli huolestuneena ja katsoi toista varovaisesti. Lieskakajo hidasti tahtiaan ja katsoi toista vihreät silmät järkyttyneinä, suurina ja pelokkaina, kun Kharon täräytti uutisensa ilmoille.
”Mi-minne sinä olet lähdössä? Sano että kuulin väärin…” Lieskakajo sopersi ja ravisteli päätään, sen toivossa että olisi kuullut väärin. Ehkä kollioppilas olikin sanonut jotain muuta? Ehkä hän oli ymmärtänyt jotain väärin. Laikkuturkki kertoi, että hänen perheensä oli lähdössä klaanista ja kysyi onnettomana, että miksi hänen vanhempansa olivat tehneet sellaisen päätöksen. Lieskakajo tunsi siinä hetkessä vihaa Taivaslaulua ja Iltakaikua kohtaan, eiväthän he voisi viedä hänen ystäväänsä pois! Lieskakajo laski katseensa, mitä hän voisi sanoa? Soturikolli pidätteli itkuaan silmät kiinni, mutta lopulta hän pillahti itkuun.
”E-e-en minä itke”, punaturkki ulisi ja heilautti käpälällään ilmaa. ”Miten minä ikinä selviän tästä?” Lieskakajo kysyi ja pyllähti maahan istumaan. Lopulta hän huutoitki suureen ääneen ja vikisi kyymelien kastellessa poskensa.
”Onko teidän pakko lähteä? Entä meidän seikkailumme…?” Lieskakajo miukui hiljaa ja katsoi toista alakuloisena. Kuinka toisen vanhempansa voisivat tehdä näin? Auttaisikohan jos hän puhuisi heille? Entä jos Kharon jäisi tänne?
”Meidän piti lähteä viherlehtenä seikkailemaan…”, Lieskakajo niiskaisi kyyneleet silmissä ja pyyhkäisi tassullaan silmiään. ”Milloin te lähdette? Nyt? Vasta myöhemmin?” kolli jatkoi kyselyään. Lieskakajo ei ollut varma kumpi olisi pahempi, kestäisikö kolli elää sen kuita sen tiedon kanssa, että toinen lähtisi kuitenkin pois? Siihen kolli kuitenkin tiesi vastauksen, sen tiedon kanssa eläminen tulisi olemaan vaikeaa. Entä mitä tapahtuisi Kharonin lähdön jälkeen? Lieskakajo ei halunnut elää yksin, ei elää ilman toista. Näkisivätkö he sitten Tähtiklaanissa? Lieskakajo siirsi taas katseensa tassuihinsa ja siirteli pikkukiviä hiljaisina. Tunteet kuohuivat kollin sisällä, hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Jatkaminen tästä tulisi olemaan hyvin vaikeaa. Hänestä tuntui kuin Kharon olisi ilmoittanut olevansa kuolemansairas. Käytännössähän se olisi sama asia, Lieskakajo ei välttämättä näkisi toista enää koskaan. Minneköhän Iltakaiku ja Taivaslaulu perheineen lähtisivät? Varmasti johonkin todella kauas.

//Kharon?
// 568 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Ajatukseni olivat sekaisin. Niin sekaisin, että tiedostin vain osittain Omenahuuman esittämän kysymyksen, josko menisimme syömään. Nyökkäsin hajamielisesti ja seuraavaksi huomasinkin tassuttavani lähelle piikkihernetunnelia paikkaan, johon kalvakat auringonsäteet ihanasti paistoivat. Punaruskea naaras tuli perässä roikottaen leuoissaan harmaaturkkista myyrää, jonka tämä oli käynyt tuoresaaliskasasta noutamassa. Jyrsijä oli niin iso, että siitä riittäisi hyvin meille molemmille. Omenahuuma laski sen paljaaseen maahan väliimme ja antoi ystävällisesti minun ottaa ensimmäisen haukun. Myyrän liha oli kyllä mehevää, mutta ajatukseni laukkasivat siihen malliin, että minun oli vaikea keskittyä nautiskelemaan ateriaa.
Mietteeni keskeytyivät hetkeksi, kun piikkihernetunnelista alkoi kuulua kovaa rapinaa ja Mesitähti syöksyi käytävästä aukiolle. Valkoturkkinen kolli katseli hetken hieman vauhkona ympärilleen ennen kuin jolkotti ripein askelin pentutarhalle. Arvelin, että joku oli käynyt kertomassa päällikölle Minttuliekin poikivan, jolloin kolli oli karannut suurista harjoituksista kuin tuli hännän alla ja juossut metsän poikki leiriin. Mesitähden sisääntulon olivat ilmeisesti muutamat muutkin huomanneet, sillä monen aukiolla maleksivan kissan katse näytti viipyilevän hetken pentutarhassa ennen kuin kukin palasi takaisin omien askareidensa pariin. Minä mukaan lukien, aloin jälleen pohtia suunnitelmaani.
“Mitä sinä ajattelet?” kysyi samassa ääni viereltäni. ”Näytät siltä, että korvistasi voisi kohta tulla savua, kun pohdit jotakin niin kovasti mielessäsi.”
Katsahdin punaruskeaa soturitarta hieman vaivautuneesti.
“Niin, luulen, että minun täytyy kertoa joskus jollekulle”, huokaisin ja vedin sitten syvään henkeä.
“Kerro ihmeessä”, Omenahuuma kehotti. Ainakaan kanelinruskean soturittaren äänensävy ei ollut ivallinen.
“Leimusilmä kertoi minulle kerran muinaisista klaaneista, joiden pohjalta Eloklaani perustettiin”, aloitin, tapaillen kuumeisesti oikeita sanoja. “Minä haluan löytää ne klaanit.”
Omenahuuman tummat silmät suurenivat hiukan ja minä luimistin korviani. Samalla käänsin katseeni sivuun ja työnsin loput puoliksi syödystä tuoresaaliista lähemmäs vanhempaa soturia – minun ei ollut enää nälkä.
“Tai niiden vanhat reviirit. Kissoja siellä ei varmaankaan enää ole, vaan he ja heidän lähiperillisensä ovat kaikki kuolleet”, jatkoin hapuillen ja pakotin itseni katsomaan taas Omenahuumaa. “Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta oikean paikan löytäminen merkitsisi minulle paljon.”

// Omena?
// 302 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Minttuliekin pentujen syntymästä oli kulunut jo jonkin aikaa. Myös Korppisiiven pennut olivat nyt syntyneet ja kuningatar oli siirtynyt parantajan pesältä pentutarhaan. Tarha oli täysi, nyt sitä asutti yhteensä seitsemän pentua ja kaksi kuningatarta, eikä klaaninvanhimpia sopinut unohtaa. Minttuliekillä ja Korppisiivellä oli tassut täynnä töitä pentujen kanssa, eivätkä pienokaiset olleet vielä läheskään villeimmässä iässään. Olin siis ottanut kuningatarten ja pentujen auttamisen tehtäväkseni; halusin olla kuin isosisko. Minulla ei vielä ollut paljoa tekemistä, mutta pentujen kasvaessa voisin vaikka leikkiä heidän kanssaan ja tarjota samalla lepotauon heidän emoilleen. Voisin hakea riistaa syötäväksi ja tuoretta sammalta makuualusiin.
Korppisiipi oli kumppaninsa Hiilihampaan kanssa nimennyt pentunsa Mehiläispennuksi, Ampiaispennuksi ja Kimalaispennuksi. Viimeisenä mainitulta puuttui yksi jalka, ja häpesin sitä, miten olin kavahtanut sen ensimmäisen kerran nähdessäni. Tiesin kuitenkin, että Kimalaispentu oli aivan yhtä täydellinen kuin sisaruksensa.
Nyt kolmikko hääri emonsa ympärillä. He eivät osanneet vielä kävellä, mutta ryömivät sinne tänne senkin edestä. Nousin kiinnostuneena makuusijaltani Ampiaispennun ryömittyä hiukan kauemmas Korppisiiven viereltä.
”Hei Ampiaispentu!” naukaisin istuuduttuani pennun lähelle. ”Minne olet matkalla?”

//Amppari?
//163 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimusilmä: 24kp! –

Hallavarjo: 12kp –

Lieskakajo: 40kp! –

Lauhalaukka: 5kp –

Hiilihammas: 27kp! –

Minttuliekki: 28kp! –

Mesitähti: 42kp! –

Harhamiete: 15kp –

Omenahuuma: 12kp –

Putouslaulu: 19kp –

Laventelipentu: 12kp –

Talvikkipentu: 5kp –

Iltakaiku: 10kp –

Taivaslaulu: 8kp –

Mehiläispentu: 7kp –

Kultapentu: 7kp –

Valoköynnös: 5kp –

Haavetassu: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Iltakaiku oli lyönyt Kharonin eteen odottamattoman uutisen. Se oli ollut kuin isku vasten nuoren kollin kasvoja. Isä oli kertonut lähtevänsä emon, Deimoksen ja Coronan kanssa klaanista erakoksi. Nuori kolli tunsi sisällään suunnatonta vihaa ja surua. Miksi vanhemmat tahtoivat repiä hänet pois klaanista, jossa Kharon nautti elämästään? Kolli ei voinut kuvitella elämäänsä ilman perhettään, joten vastaus oli selvä. Hänen olisi lähdettävä, mikäli perhe niin aikoisi.
Kolli tepasteli turhautuneena, hännällään ilmaa piiskaten sotureiden pesälle. Hän asteli sen edustalla olevaan pensaikkoon ja kurkisti pesän alimmalle tasolle.
”Lieskakajo?” kolli naukaisi mestarinsa nimen. Raidallinen soturi nukkui vuoteellaan ja nosti unisena päätään.
”Voisimmeko lähteä harjoituksiin jo nyt?” Kharon kysyi toiveikkaana. Oikeasti harjoitusten olisi pitänyt alkaa vasta aurinkohuipun hetken jälkeen, mutta Kharon toivoi mestarin olevan joustava aikataulun suhteen. Leirissä yksin maleksiminen ei ollut Kharonin mieleen.
”Joo, totta kai”, mestari sanoi ravistellen päätään, ”odota minua pesän ulkopuolella. Tulen ihan pian.”
Kharon peruutti takaisin pääaukiolle ja istuutui lähelle sotureiden pesänä toimivaa puuta. Kolli nosti katseensa siniselle taivaalle. Hiirenkorva oli saapunut ja sää lämpeni päivä päivältä. Lieskakajo oli luvannut viedä oppilaansa uimaan heti kun vesi olisi kyllin lämmintä. Ajatus uimisesta jännitti Kharonia. Hän oli jo kerran pudonnut veteen, ja se oli ollut yksi hänen elämänsä kamalimmista kokemuksista. Vedessä hän oli ollut toimintakyvytön. Mikäli Lieskakajo ei olisi auttanut häntä, hän olisi kuollut hetkessä.
Viimein raidallinen soturi astui ulos sotureiden pesästä ja kohtasi hymyillen oppilaansa katseen. Lieskakajo johdatti Kharonin ulos leiristä.
Mietteliäs oppilas kulki mestarinsa perässä häntä maassa laahaten. Eiliset harjoitukset ja täyshäviö ei enää harmittanut Kharonia yhtä paljon mitä aiemmin, vaan isän uutiset pyörivät oppilaan päässä. Lieskakajo vilkaisi takanaan kulkevaa oppilastaan.
”Oletko sinä kunnossa?” soturi kysyi huomatessaan, miten alakuloinen Kharon oli. Oppilas nosti katseensa mestariinsa ja pysähtyi.
”Minä lähden klaanista”, hän kertoi onnettomana kohdaten Lieskakajon katseen. Raidallisesta kollista oli tullut hänelle ystävä, ja eniten Kharonia satuttikin Lieskakajon jättäminen klaaniin. Lieskakajon kanssa kaikki oli hauskempaa, ja ajatus elämästä ilman soturia tuntui sietämättömältä. Hämmennys paistoi soturin ilmeestä.
”Mi-minne sinä olet lähdössä?” soturi kysyi ja ravisteli päätään, kuin olisi kuullut harhoja.
”Isä ja emo aikovat lähteä klaanista erakoiksi, enkä minä tahdo jäädä tänne ilman heitä. Minusta tuntuu todella pahalta, eikä tämä ole oikein. Miksi he tekivät sellaisen päätöksen?” Kharon kysyi onnettomana mestariltaan vaikka tiesi, että tämä tuskin osaisi vastata hänen kysymykseensä. Kharon painoi onnettomana päänsä alas ja katseli maasta ponnistavia, pieniä varpuja. Miksi elämän täytyi olla niin epäreilua?

//Lieska?
// 384 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Minä voin puhua Kharonille, jos sinä hoidat Deimoksen”, tarjouduin kohdaten taas Taivaslaulun kuvankauniin katseen. Valkea naaras väläytti minulle mitä lämpimimmän hymyn.
”Kiitos”, hän vastasi. Tiedostimme molemmat, että lähtö olisi Kharonille takuulla vaikeampaa kuin Deimokselle, joka tottui nopeasti uuteen ja ajatteli aina perheensä parasta. Tulinen Kharon varmasti suuttuisi. Pelkäsin, ettei hän haluaisikaan lähteä mukaamme, vaan joutuisimme jättämään hänet ypöyksin Eloklaaniin.
Nousin ylös ja kosketin kuonollani hellästi Taivaslaulun poskea, kun erotin Kharonin astuvan venytellen ulos oppilaiden pesästä. Kiiruhdin karhunvatukkapensaikolle väistellen vesilammikoita, joita oli siellä täällä Eloklaanin leirin pääaukiolla. Laikukas kolli nosti heti emoltaan perityn katseensa minuun, kuin olisi arvannut, että minulla on huonoja uutisia. Se varmasti paistoi kasvoistani metsän laitaan saakka.
”Mitä asiaa? Minulla olisi kiire harjoituksiin. Lieskakajo lupasi viedä minut saalistamaan”, Kharon kertoi ja piiskasi hännällään ilmaa malttamattomana.
”Tämä vie vain hetken”, totesin vakavalla äänellä ja viitoin poikani perässäni etäämmälle muista. Kharon tassutti jäljessäni lähelle piikkihernemuuria.
”Me olemme emosi kanssa miettineet.. Olemme olleet klaanissa kauan ja saaneet täältä turvaa, mutta sinä tiedät, että minä en ole syntyjäni klaanikissa. En ole koskaan sopeutunut samalla tavalla kuin sinä tai Deimos. Me olemme päättäneet jättää klaanin taaksemme ja siirtyä takaisin erakoiksi ja toivoisimme, että lähtisit mukaamme”; sanoin niin rauhallisesti kuin suinkin vain saatoin ja katsoin Kharonia silmiin. En tiennyt, mitä nuori kolli mietti. Hän katsoi minua pitkään aivan hiljaa. Sitten hän nousi ylös. Odotin Kharonin sanovan jotakin, mutta hän pysyi vaiti. Tuosta noin vain poikani käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan aloilleni hyvin hämmentyneenä tietämättä lainkaan, mitä Kharon ajatteli koko asiasta.

// 251 sanaa

Kirjoittaja: Ovenkahva

Valoköynnös yritti tunkea jokaiseen partioon mutta jokaisessa oli jo paljon kissoja. Turhaantunut naaras päätti mennä katsomaan nopeasti pentuja. Pentutarha oli kaukana siitä paikasta mutta naaras lampsi kohti sitä. Valoköynnös ujuttautui pentutarhaan, ja huomasi että kaikki pennut pitivät mekkalaa ja kitisivät hyvin paljon. Täällä naaras ei tulisi olemaan kauaa. Minttuliekki oli juuri juottamassa omia pentujaan ja Korppisiiven pennut nukkuivat joten Valoköynnöksellä ei ollutkaan mitään katsottavaa. Naaras tyytyi vain vilkaisemaan nukkuvia pentuja ja käveli sitten pois pentutarhasta. Valoköynnös oli tylsistynyt, hyvin tylsistynyt jo nyt. Hän oli ollut leirissä pienen aikaa toimettomana, mutta silti naaraalla oli tylsää, kuin tuo olisi ollut nyppimässä klaaninvanhempien punkkeja.
-Menen vain ulos metsästämään, Valoköynnös ajatteli ääneen. Yhtäkkiä naaraan viereen tupsahti Putouslaulu.
-Oletko menossa metsästämään? Putouslaulu kysyi Valoköynnökseltä, ja naaras pani merkille naaraan ujouden.
-Joo, miksi kysyt? Valoköynnös kysyi Putouslaululta toivoen että naaras ei haluasi mukaan. Tietenkään Valoköynnöksen ajatuksia ei kuunneltu ja Putouslaulu kysyi juuri sitä:
-Pääsenkö mukaan? Valoköynnös tuhahti naaraan ujoudelle, mutta tajusi että voisi käyttää hyväkseen Putouslaulun kohtalaista saalistustaitoa. Naaras osasi ainakin saalistaa paremmin kuin Valoköynnös ja ujoutensa takia ei kertoisi vaikka Valoköynnös esittelisi tuon saalista omanaan. Siitä Valoköynnös saisi hyvää saalistusmainetta. Oikeastaan Valoköynnös ei tiennyt naaraasta melkein mitään joten ehkä hän olisi ihan mukavaa seuraa.
-Voit tulla. Seuraa minua niin näytän missä saalistamme, Valoköynnös sanoi naaraalle hetken mietittyään ja ohjasi tuota hännällään eteenpäin.

Valoköynnös oli vienyt kaksikon sekametsän osaan jonne pääsi leiristä katsoen menemällä kahden joen yli.
-Hajaannutaanko? Valoköynnös kysyi naaraalta.
//235 sanaa
//Putous? (miks ees kysyn ku oma hahmo on)

Kirjoittaja: Elandra

En ollut nukkunut koko yönä, ja edelleen vaeltelin vieraassa metsässä epätoivoisesti etsien jälkiä Kärsämöpennun kidnapanneista kuolonklaanilaisista. Väsymys teki minusta heikon ja hajamielisen. Hajut tuntuivat sekoittuvan toisiinsa ja kävellessäni olin vähällä kompastua jalkoihini. Katselin hiljaista metsää, jossa ei näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli vallannut minut. Miten voisin palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, että en löytänyt pentuamme? Lyyhistyin maahan epätoivoisena ja väsyneenä. Nälkä kurni vatsassani. Oloni oli heikko. Olin epäonnistuja.
”Onko kaikki hyvin, Mesitähti?” ääni kysyi takaani. Käänsin korviani, mutta olin liian väsynyt kääntyäkseni puhujan puoleen. Tunnistin hänet äänestä Väärävarjoksi. Valkea kolli asteli eteeni ja katsoi minua vaalean meripihkaisilla silmillään. En osannut tulkita soturin rauhallista katsetta. Se saattoi joko olla täynnä sääliä tai inhoa.
Pudistin päätäni onnettomana.
”En voi palata leiriin ja kertoa Minttuliekille, etten löytänyt Kärsämöpentua”, naukaisin hiljaisella äänellä laskien katseeni maassa oleviin varpuihin.
”Ei se ollut sinun vikasi. Sinä yritit estää heitä, mutta ei yksi soturi voi voittaa kolmea”, Väärävarjo vakuutteli rauhallisella äänellä istuen alas kosteaan maahan. Lintujen laulu kantautui korviini, aurinko oli noussut ja sen valo heijastui puiden oksien lävitse metsään. Normaalisti olisin rakastanut auringonsäteitä ja linnun laulua, mutta nyt mieleni oli synkkä. Epätietoisuus kaiversi sydäntäni, kun en tiennyt, missä pentuni oli. Mitä he aikoivat tehdä Kärsämöpennulle? Oliko pentu edes elossa enää?
”Minäkin olen menettänyt pentuni”, Väärävarjo totesi yllättäen. Nostin katseeni soturiin, joka oli kohottanut meripihkasilmänsä kohti sinistä taivasta, joka pilkisti puiden oksien takaa.
”Ai, en tiennyt. Mitä tapahtui?” kysyin varovasti. Väärävarjo oli saapunut Eloklaaniin Pohjapennun kanssa. Hän oli hyvin salaperäinen kaikesta, eikä kukaan tiennyt, kuka Pohjapennun emo oli. Moni arveli sen olevan erakko tai joku kuolonklaanilaissotureista, mutta varmaa tietoa ei ollut. Väärävarjo tuntui kertovan itsestään muille hyvin vähän.
”Ennen klaaneja minulla oli kumppani, joka odotti pentuja. Vain hetki ennen kuin pentujen piti syntyä, kotimetsämme syttyi palamaan. Olin heikko, minä pelkäsin, joten pakenin jättäen pentuja odottavan kumppanini sinne. Minä menetin kaiken sinä päivänä”, Väärävarjon äänestä paistoi suru. Jälleen kerran huomasin, miten kenenkään kokemuksia ei pitänyt väheksyä ennen kuin tiesi niistä. Olin aina ajatellut, että Väärävarjo oli ollut oman tiensä kulkija, joka tuskin oli koskaan rakastanut ketään. Vaikka olin itsekin sisältä rikki, tunsin sääliä valkeaa soturia kohtaan. En voinut edes kuvitella, miten raskasta oli menettää kaikki niin pienessä hetkessä, ja syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta.
”Millainen sinun kumppanisi oli?” kysyin hiljaisella äänellä, yrittäen saada katsekontaktin soturin kanssa. Väärävarjo laski katseensa metsään, mutta tuijotti suoraan ohitseni. Aivan kuin hän olisi ajatuksissaan palannut jonnekin kaukaiseen hetkeen kauas täältä.
”Hän oli kaunis ja hauska, lämmin ja hyväsydäminen. Muiden mielestä hieman kajahtanut, mutta minun mielestäni hän oli täydellinen. Orkidea arvosti kaikkea elämää. Hän opetti minulle, kuinka paljon toista voi rakastaa”, Väärävarjon kasvoille piirtyi hento hymy. Minä sen sijaan säpsähdin, kun kuulin soturin mainitsevan Orkidea-nimen. Nousin ylös varpujen seasta, saaden viimeinkin Väärävarjon kanssa katsekontaktin. Soturin ilme muuttui vakavaksi.
”Niin minä arvelinkin”, valkea kolli lausui, kuin olisi osannut lukea ajatukseni. Se tuntui pelottavalta ja hämmentävältä, kun yritin saada palaset kohdalleen.
”Hän ei siis kuollutkaan siinä tulipalossa”, Väärävarjo sanoi. Silloin kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, ja tuntui kuin koko maailmankuvani olisi muuttunut. Edessäni ei ollutkaan enää entinen kuolonklaanilainen, joka oli saapunut pentunsa kanssa Eloklaaniin, vaan minun isäni.
”Minun täytyy.. Minun täytyy mennä”, takeltelin ja lähdin peruuttamaan, törmäten samalla takanani kasvavaan kuusentaimeen. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin nelistämään aluskasvillisuuden seassa kohti Eloklaanin reviiriä.
Väsymys, nälkä ja suru saivat ajatukseni entistä enemmän sekaisin. Väärävarjo oli minun isäni. Hän oli minun ja Liljatuulen isä.

Kun viimein saavuin leiriin, olin aivan poikki. Jalkojani särki, vatsani huusi tyhjyyttään ja pääni oli sekaisin. Joku taisi sanoa minulle jotain, mutta en kuunnellut. Kuljin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Heti kun pääsin makaamaan ja suljin silmäni, minä nukahdin.

Kun taas heräsin, ulkona oli jo hämärää. Säpsähdin tajutessani, miten kauan olinkaan nukkunut. Nousin nopeasti ylös ja astuin leirin pääaukiolle. Taisin olla aikamoinen näky, sillä karvani olivat takuuvarmasti sekaisin ja näytin kaikin puolin kamalalta. Tuoresaaliskasan kautta kuljin pentutarhalle, vieden mukanani oravan. Minttuliekki lepäsi vuoteellaan, ja kaksi pientä pentua loikoilivat emonsa vatsan suojassa. Näky lämmitti mieltäni. Punaruskea naaras havahtui unesta ja kohtasi hämmentyneenä katseeni.
”Onko mitään uutta?” hän kysyi toiveikkaana. Huomatessaan synkän ilmeeni, Minttuliekin toivo katosi. Pudistin päätäni.
”Toin ruokaa. Sinun täytyy syödä, jotta jaksat”, kuiskasin hiljaa ja laskin oravan kumppanini eteen, ”voimme jakaa sen, jos se vain sopii sinulle.”
Jaoimme saaliin kaikessa hiljaisuudessa. Päässäni pyörivät vain Väärävarjon sanat ja kaikki se, mitä hän oli kertonut. Miten en ollut tajunnut sitä aiemmin?
”Oletko sinä kunnossa?” Minttuliekki kysyi hiljaisella äänellä, kun olimme syöneet, ja olin vajonnut syvälle ajatuksiini. Kohtasin katseellani varapäällikön tummansiniset silmät. En halunnut antaa hänelle yhtään enempää huolen aihetta, joten nyökkäsin.
”Olen vain kovin väsynyt ja huolissani Kärsämöpennusta”, kerroin ja väläytin naaraalle hennon, epäaidon hymyn, ”minun täytynee nyt mennä.”
Nousin ylös ja peruutin ulos pentutarhalta. Tuntui kuin happi olisi loppunut kesken. Olisin halunnut huutaa. Minun oli saatava puhua jollekulle. Jalkani veivät minut parantajan pesälle. Astuin sisään hämärään pesään, kulkien hiljaa nukkuvan Korppisiiven ja tämän vatsasyntyneiden pentujen ohitse.
”Liljatuuli?” lausuin sisareni nimen päästessäni pois sairasaukiolta. Tummanharmaan naaraan pää pilkisti esiin yrttivarastolta. Hän katsoi minua haikea ilme kasvoillaan.
”Kärsämöpentu on ilmeisesti vieläkin kadoksissa?” tumma parantaja varmisti. Minä nyökkäsin.
”Tahdotko puhua siitä?” sisareni kysyi ja viittoi minut peremmälle pesään. Asetuin Liljatuulen sammalvuoteen vierelle istumaan. Pyyhin etukäpälilläni pesän kivistä maata, jonka pinnalla oli hienoa tomua. Se sotki käpäläni.
”Minä löysin meidän isämme. Tai oikeastaan hän löysi meidät”, lausuin hiljaisella äänellä nostaen katseeni Liljatuuleen. Tuon meripihkaisista silmistä hehkui puhdas hämmennys.
”Kuka? Mistä sinä hänet löysit? Missä hän on?” Liljatuuli pommitti minua kysymyksillään.
”Hän on Väärävarjo. Hän kertoi minulle tänään. Ilmeisesti hän on epäillyt sitä jo kauemmin. Hän oli meidän emomme kumppani, meidän isämme. Eikö Tähtiklaani ole puhunut siitä sinulle lainkaan?” kysyin toivoen, että Liljatuuli osaisi auttaa minua. Naaras vaikutti aidosti hämmentyneeltä ja yllättyneeltä. Parantaja pudisti päätään.
”Ei minulla ollut mitään aavistusta.”

Jatkoimme Kärsämöpennun etsimistä neljäsosakuun ajan, mutta sitten meidän oli luovutettava. Kidnappaajat olivat varmasti jo kaukana. Olisi yhtä tyhjän kanssa lähteä sokkona etsimään heitä jostakin, kun emme edes tienneet, mistä kissat olivat alun perin klaaneihin saapuneet. Tyrskytassu tietenkin oli suunnitellut kaiken, epäilemättä. Hän halusi kostaa minulle karkotuksensa, niin minä asian järkeilin päässäni.
Puoli kuuta tapahtuneesta, ja Eloklaanin arki jatkui jo normaalisti. Osa kissoista tuntui unohtaneen sen, miten harjoitukset olivat päättyneet. He olivat jatkaneet elämäänsä, mutta minulle se oli vaikeaa. Tuntui pahalta seurata Laventelipennun ja Talvikkipennun varttumista, kun Kärsämöpentu oli tuolla jossain tuntemattomien kissojen ympäröimänä. Joka päivä rukoilin Tähtiklaanilta, että Kärsämöpentu löytäisi vielä tien takaisin luoksemme.
”Huomenta”, kehräsin astuessani sisään pentutarhalle. Pesä oli täyttynyt, kun Korppisiipi oli siirtynyt kolmen pentunsa kanssa sinne. Nyt pentutarhalla oli seitsemän pentua, jotka kasvoivat kovaa vauhtia. Kultapentu ja Ratamopentu olivat muita huomattavasti vanhempia. Olin huolissani Kimalaispennusta, joka oli syntynyt ilman toista etujalkaansa. Pennusta tuskin koskaan tulisi soturia. Toivoin, että hän löytäisi oman paikkansa Eloklaanista, vaikka ei voisikaan puolustaa sitä muiden soturien tavoin.
”Huomenta”, Minttuliekki ja Korppisiipi vastasivat yhteen ääneen.
”Miten pennut voivat?” kysyin kumppaniltani istuessani tämän vierelle. Laventelipentu ja Talvikkipentu olivat molemmat avanneet silmänsä, ja nyt kaksikko totutteli vasta-alkaneeseen elämäänsä. He osasivat jo ryömiä. Kun he varttuisivat, vauhti vain kasvaisi ja kuningattarille tulisi vaikeuksia pitää aisoissa kaikki seitsemän pentua. Olin luvannut auttaa heitä niin paljon kuin vain omilta kiireiltäni ehdin. Päällikön ja varapäällikön velvollisuuksien hoitaminen sekä oppilaan kouluttaminen yhtä aikaa oli varsin raskasta. Vapaa-aikaa oli vähän, ja sen käytin kumppanini ja pentujeni parissa.

//Minttu tai pennut?
// 1188 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Toistin mielessäni jatkuvasti samaa lausetta. *Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?* Kaikki tapahtunut tuntui utuiselta ja niin epätodelliselta, että olisin epäillyt tapahtumia todeksi, jos minulla ei olisi ollut mitään keinoa todistaa itselleni kaiken todellisuutta. Mutta oli minulla. Kolmen pennun sijasta vatsani vierellä makoili enää kaksi. Kaikki oli kaaoksessa ympärilläni, mutta sisälläni leijui outo, rauhallinen tyhjyys. En saanut sisäistettyä kaikkea sitä vielä. Kaikki kyselivät vuorotellen minulta olinko kunnossa ja vastaukseni oli aina sama.
“Olen.” Ääneni oli vahva, eikä värissyt, mutta siinä ei ollut havaittavissa mitään tunnetta. Pelkästään se puutunut tyhjyys, joka leijui ympärilläni. Kaiken tämän täytyi olla unta.
Tunsin kuinka kehoni poltteli kaikista niistä iholleni vedetyistä naarmuista ja viilloista, sekä satunnaisen vaiston varaisen sävähdyksen Liljatuulen hoitaessa niitä yrteillä. Mutta minusta tuntui, kuin se kaikki kipu olisi ollut niin kaukana. Tuntui, kuin minut olisi irrotettu kehostani ja nyt leijailin pelkkänä tiedostavan sieluna ja kaiken tarkkailijana. Jonain, joka ei tuntisi kosketusta, mutta olisi myös aivan kuuloaistin rajamailla. Liljatuulen puhe kuului kuin suuren vesimassan alta. Hiljaisena ja epäselvänä. Silti mekaanisesti tein kaiken, mitä hän pyysi varsinaisesti tiedostamatta sitä.
“Minttuliekki”, kuulin minua kutsuttavan. Käänsin katseeni tyhjästi Liljatuulen kasvoihin ja hänen huolestuneisiin meripihkasilmiinsä.
“Olet shokissa. Syö nämä. Sinun kannattaa levätä nyt.”
Nyökkäsin ponnettomasti ja tein niin kuin käskettiin.

Seuraavana päivänä oloni oli aivan yhtä turta. Tuntui siltä, kuin olisin yhä tehnyt suuren urheilusuorituksen henkisesti.
Hätkähdin, kun pieni hunajanvärinen Kultapentu saapui luokseni ja pyysi saada katsoa pentuja. Nostin katseeni pennun vihreisiin silmiin, jotka olivat niin lempeät ja viattomat. Väkisinkin kasvoilleni nousi pieni hymy:
“Katso vaan. He nukkuvat nyt.”
Nuoren naaraan silmissä kimalteli ihastuneisuus kun hän tapitti pentuja silmät auki suurina.
“Mitkä heidän nimensä ovat?” pentu kysyi varovasti ja nosti katseensa ystävällisenä minuun. Naaraan innostus uusia pentuja kohtaan oli herttaista. Olimme Mesitähden kanssa nimenneet pennut ennen.. tapahtumia. Jokainen pentu oli saanut itselleen nimen yrtin mukaan.
“Tämä punaruskea on Talvikkipentu, vaalea Laventelipentu ja kol- tai niin”, esittelin pehmeästi pennulle, “kun he avaavat silmänsä, saat heistä leikkikavereita.”

//Kulta?
316 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harhamiete näytti vaipuneen syvälle mietteisiinsä Liljatuulen tarinan jälkeen. Oli minustakin tarina ollut mielenkiintoinen ja avannut uusia näkökulmia Mesitähden ja hänen ystäviensä matkasta Eloklaanin uudelle reviirille, mutta minä itse henkilökohtaisesti en aikonut menettää yöuniani asian vuoksi.
”Mentäisiinkö syömään?” ehdotin Harhamietteelle, ja hän ihan hätkähti tajutessaan minun puhuvan hänelle. Kolli nyökkäsi nopeasti, ja minä lähdin tassuttamaan edeltä kohti tuoresaaliskasaa, johon oli alettu saada täytettä näin hiirenkorvan alkaessa.
Valikoin meille pulskan myyrän ja kehotin sitten nuorempaa soturia valitsemaan meille paikan, johon voisimme asettua syömään sitä. Harhamiete suuntasi lähelle leirin sisäänkäyntitunnelia, mihin paistoi aurinko.
Annoin Harhamietteen aloittaa, ja revin vasta hänen jälkeensä itselleni mehevän suullisen myyrän lihaa. Jännä juttu kyllä, mihin kaikkeen sitä entinen kotikisu saattoikaan tottua. Ennen olisin kieltäytynyt syömästä tapettua jyrsijää viimeiseen asti, enkä missään nimessä olisi suostunut jakamaan sitä kenenkään kanssa. Kuitenkin Kirpputäplän seurassa olin oppinut jakamaan omastani ja ajattelemaan enemmän klaanikissan tavoin.
Yhtäkkiä piikkihernemuuri takanamme heilahteli, kun Mesitähti pyyhälsi aukiolle kovaa vauhtia. Päällikkö pysähtyi aukiolle hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen, kunnes otti suunnakseen pentutarhan. Hän oli arvatenkin saanut kuulla Minttuliekin poikimisesta ja oli lähtenyt harjoituksista kesken kaiken.
Kun valkoinen kolli oli kadonnut karhunvatukkapensaaseen, käännyin taas Harhamietteen puoleen. Jos halusin oppia tuntemaan hänet paremmin, minun olisi tietenkin yritettävä tutustua häneen.
”Mitä sinä ajattelet?” kysyin spontaanisti. Harhamiete katsahti minuun yllättyneenä. ”Näytät siltä, että korvistasi voisi kohta tulla savua, kun pohdit jotakin niin kovasti mielessäsi.”

//Harha?
//220 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Yhtäkkiä pentutarhalla olikin paljon elämää. Minttuliekki ja Korppisiipi olivat muuttaneet pentutarhalle. Kun he olivat kertoneet odottavansa pentuja, olin ollut onnesta soikeana: viimein saisin lisää leikkitovereita! Ratamopentukin oli oikein kelpo ystävä, mutta joskus kaipasin muidenkin kissojen seuraa. Mitä enemmän ystäviä, sitä parempi. Pelkästään Minttuliekin ja Korppisiiven saapuminenkin oli ollut hyvä asia, sillä nyt he pystyivät huolehtimaan meistä. Aiemmin muutama soturi oli katsonut peräämme vuorotellen, mutta nyt joku oli koko ajan tarhassa kanssamme.
Edellisenä päivänä se oli viimein tapahtunut; Minttuliekin pennut olivat syntyneet. Minut ja Ratamopentu oli paimennettu ulos, emmekä muuta voineet kuin odottaa ja kuunnella pentutarhasta kantautuvaa mekkalaa. Olin muutamaan otteeseen yrittänyt salaa kurkistaa sisään tarhaan, mutta aina joku oli muka huomannut minut ja käskenyt pois. Viherkatse oli sanonut, ettei poikiminen ehkä ollut vielä pennun silmille sopivaa, ja että Minttuliekki tarvitsi rauhallisen ympäristön ilman uteliaita pentuja.
Edellisenä iltana, kun synnytys oli jo ollut ohi, olimme viimein Ratamopennun kanssa päässeet takaisin pentutarhaan. Olin ollut tavattoman väsynyt; jännitys oli vienyt kaiken energiani. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä pari karvapalloa Minttuliekin punaisen turkin suojissa. Muuta en illasta muistanut, olin kaiketi simahtanut heti sen jälkeen.
Nyt olin kuitenkin täynnä energiaa. Aamu oli koittanut kirkkaana ja aiempaa lämpimämpänä. Aluksi en ollut muistanutkaan pentutarhan uusia tulokkaita ja olin herännyt kuin mihin tahansa tavalliseen päivään. Sitten tajusin mitä eilen oli tapahtunut ja pomppasin ylös makuusijaltani.
Minttuliekki makoili edelleen siinä, missä oli eilen maannut, samoin pennut. He eivät siis olleet pelkkää unta. Paloin jo halusta mennä tutkimaan noita pieniä karvakasoja, mutta muistin Viherkatseen eiliset sanat. Naaras oli kehottanut minua ennen pentutarhaan menemistä olemaan rauhallinen ja varovainen pentujen kanssa, ja kuuntelemaan Minttuliekkiä. Tietysti tottelisin häntä; halusin ehdottomasti pentujen parasta. En siis rynnännyt suoraan tuhisevien karvapallojen luo, vaan pysyin kauempana heitä vilkuillen. Jokin vaisto suojella ja hoivata nuorempiani oli kuitenkin hyvin vahva, enkä voinut mitään itselleni, kun astelin Minttuliekin luo. Kuningatar oli sentään hereillä, hän hymyili ystävällisesti minut huomattuaan.
”Anteeksi”, sanoin hellällä äänelläni, ”saanko katsoa pentujasi? Lupaan etten tee muuta kuin katson!”

//Minttu perheineen?
//320 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Mahdoin näyttää ihan pieneltä pennulta kuunnellessani silmät suurina ja suu supussa Liljatuulen kertomusta. Seikkailu kaksijalkalassa oli aina yhtä jännittävä tarina, vaikka olinkin hieman tympääntynyt siihen, että jonkun oli täytynyt kuolla ennen kuin kujakissayhteisö oli päästänyt sisarukset menemään. Olof-niminen kissa, joka oli väittänyt tietävänsä paljon yrteistä ja osoittautunut myöhemmin valehtelijaksi, oli täysin uusi yksityiskohta, joten hänestä oli mukava kuulla kerrottavan. Huijariparantajankin tapauksessa minua harmitti suuresti se, ettei tämä ollut selvinnyt mukana Eloklaanin reviirille vaan kuollut kauan sitten viheryskään. Odotin kuumeisesti tummanharmaan naaraan kertovan vielä lisää, mutta samassa Korppisiipi rynni sisälle pesään ja huudahti, että Minttuliekin synnytys oli käynnistynyt.

Astuttuani ulos parantajan pesästä siniharmaa katseeni lipui vaivihkaa pentutarhan suuntaan. Olin syvästi pettynyt, ettei Liljatuuli ollut ehtinyt kertoa meille enempää ja että tarina oli jäänyt niin pahasti kesken, mutta ymmärsin kyllä, että niin kuin hyvän parantajan kuului, Liljatuuli oli rientänyt sinne, missä häntä eniten tarvittiin. Olin pettynyt, mutten katkera ja toivoin, että varapäällikön poikiminen sujuisi hyvin ja että pennut olisivat terveitä.
”Antoiko Liljatuulen tarina sinulle uutta perspektiiviä?” Omenahuuma kysyi viereltäni. Käänsin hieman hölmistyneen katseeni naaraan puoleen. Olin vajonnut hetkeksi niin syvälle ajatuksiini, että olin kokonaan unohtanut kanelinruskean soturittaren olevan yhä läsnä.
“Kyllä, luulen niin”, vastasin tuijottaen kaukaisuuteen. Itse asiassa Liljatuulen kertomus oli herättänyt vain lisää kysymyksiä, eikä se ollut vastannut kaikkiin alkuperäisiin kysymyksiinikään, mutta se oli kuitenkin onnistunut antamaan hieman erilaisen näkökulman kaikkien tuntemaan tarinaan Eloklaanin perustamisesta. Halusin kuitenkin yhä tietää, minkä pohjalta Mesitähti ja Liljatuuli olivat klaanin perustaneet. Missä muinaiset klaanit olivat oikein asustaneet ja millaisia niiden kissat olivat olleet? Muun muassa niihin kysymyksiin minä halusin palavasti saada vastauksen.
Salakavalasti mieleeni luikerteli suunnitelma, jota olin hautonut siitä päivästä lähtien, kun Leimusilmä oli kertonut minulle Tähtiklaanista ja menneiden aikojen klaaneista. Minä halusin lähteä Eloklaanista etsiäkseni tassuihini noiden klaanien entiset reviirit. Idea saattoi kuulostaa typerältä, sillä metsät ja nummet olivat siellä varmasti aivan samanlaisia kuin täälläkin, mutta minulle kyse ei ollut niinkään tassuinkosketeltavista asioista vaan siitä, millainen merkitys paikalla oli. Halusin edes kerran astella siellä, missä kauan sitten edesmenneet esi-isämme olivat aikoinaan kulkeneet. En kuitenkaan tiennyt mistä etsiä, joten minun tulisi vielä hieman kysellä asiasta joko Mesitähdeltä tai Liljatuulelta. Toiseksi en tiennyt pitäisikö minun pyytää lupaa lähteä vaiko vain lähteä, sillä en oikeastaan uskonut päällikön arvostavan suunnitelmaa niin älyvapaasta retkestä. Huokaisin hiljaa ja vilkaisin Omenahuumaa. Olisin myös halunnut kertoa mietteistäni jollekin.

// Omena?
.// 377 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Yhtäkkinen kylmä viima alkoi pörröttää märkää turkkiani ja sai koko pienen kehoni tärisemään horkassa. Suustani pääsi säälittävä miukaisu, toinen ja kolmaskin. Halusin kääriytyä takaisiin minua ympäröineeseen lämpöön. Jatkoin miukumista, vaikka jatkuva ääntelehtiminen tuntuikin rankalta. Sitten viimein huutoihini vastattiin ja tunsin, kuinka minut aseteltiin lämmönlähteen vierelle. Kurotuin vaistojeni varaisesti lähemmäs lämpöä ja yritin painautua niin lähelle sitä kuin suinkin vain pystyin. Siitä huolimatta, että lämpö alkoi hiljalleen valua kehooni toisesta lämpimältä tuntuvasta möykystä, tuntui, että olin jotain vailla. Tarvitsin jotain tunteakseni oloni kylläiseksi. Sitten kuulin, kuinka vieressäni kiemurteleva toinen möykky alkoi pitää outoa maiskuttavaa ääntä. Yritin siirtyä lähemmäs äänen lähdettä saadakseni tietää, mistä moinen ääni kuului. Tungin pienen ja huonosti hallitsemani pään lähemmäs ja yritin ymmärtää, jotain mikä tuntui olevan niin kaukana minun ymmärryksestäni. Tuntui kuin tämä uusi ärsykkeiden vyöry olisi täysin sekoittanut käsitykseni kaikesta, sillä vastahan oli ollut vain hiljaista ja lämmintä. Sitten tunsin pääni päällä märän ja lämpimän lipaisun, joka ohjasi pääni aivan eri paikkaan. Tällä kertaa kuitenkin löysin sen, mitä vierustoverinikin oli ilmeisesti löytänyt. Löysin paikan, mistä sain suuhuni lämmintä nestettä, jonka syöminen tuntui juuri siltä, kuin minun olisi tarkoitus tehdä juuri niin. Jokaisella nielaisulla, jolla vedin nestettä sisääni, unen painava tunne alkoi kasvaa. Päässäni alkoi tuntua painavalta ja pian se alkoi levitä koko kehooni. Päätin asettua maahan, sillä jospa lepäämisen jälkeen jaksaisin taas aivan uudella tavalla tätä niin vieraalta tuntuvaa paikkaa. Ehkä silloin olisin palannut jo takaisin siihen pysyvään hiljaisuuteen ja lämpöön, josta olin tänne joutunutkin.

//Muut?
239 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ramppasin hermostuneena edestakaisin parantajan pesän edustalla. Sisältä kuului voimakasta huohotusta ja tuskaisia huutoja. Leiri oli täydessä kaaoksessa, eikä se ainakaan auttanut tilannetta. Osa oli lähtenyt ajamaan takaa Tyrskytassua ja tämän tovereita, jotka olivat kaapanneet yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista. Olisin itsekin lähtenyt heidän peräänsä, ellei Korppisiipi olisi yllättäen alkanut supistella voimakkaasti. Olimme juuri ja juuri saaneet autettua hänet Leimusilmän ja Liljatuulen kanssa parantajan pesälle, jossa kumppanini oli yhä tälläkin hetkellä.
Huudot jatkuivat. Tuntui kuluneen jo ikuisuus. Ei viimeksi ollut kestänyt näin pitkään. Oliko jokin vialla? Entä jos kumppanini ei selviäisi? Mitä jos menettäisin sekä hänet että pentumme? En kestänyt edes ajatella moista. Rukoilin Tähtiklaania antamaan voimia Korppisiivelle.
”Hiilihammas”, jonkin ajan kuluttua Leimusilmä työnsi päänsä ulos pesästä, ”voit tulla sisään.”
En aikaillut seuratessani parantajaoppilaan perässä peremmälle hämärään pesään. Lattialla oli paljon verta, mutta Korppisiiven kyljet kohoilivat tasaisesti. Naaras makasi veren tahrimalla sammaleella kolmen pennun kanssa. Astelin varovasti lähemmäksi, ikään kuin olisin jotenkin voinut rikkoa tämän ainutlaatuisen hetken läsnäolollani.
Korppisiipi ei nostanut päätään tullessani hänen vierelleen. Naaraan silmät olivat tiukasti kiinni. Huoli puristi rintaani.
”Hän nukkuu”, Liljatuulen rauhoitteleva ääni kuului takaani. ”Poikiminen oli pitkä ja raskas. Hän herää kyllä pian.”
Nyökkäsin parantajanaaraalle ja jäin istumaan kumppanini viereen. Katsoin hänen vatsansa viereen käpertyneitä pentuja haltioituneena. Yksi oli lähes kokonaan valkoinen, mutta sen turkissa oli haaleita ruosteenvärisiä täpliä harvakseltaan. Toinen oli harmahtavan tummanruskea ja tabbykuvioinen. Kolmannessa pennussa oli kuitenkin jotakin surullisen tuttua: se näytti aivan Tyrskytassulta.
Hetken aikaa kurkkuani kuristi ahdistavasti, mutta päätin sitten syrjäyttää ikävän ajatuksen mielestäni. Vaikka tuo pentu näytti ihan vanhemmalta pojaltani, ei se tarkoittanut, että hänestä tulisi samanlainen.
”He ovat kauniita, eikö?” Korppisiipi kohotti päätään ja katsahti minuun vaaleanvihreillä silmillään. Kurkussani hyrisi onnellinen kehräys.
”Ovat”, mau’uin hiljaisella äänellä, ”juuri täydellisiä.”
”Tämä valkoinen on kolli”, Leimusilmä tuli esittelemään meille. ”Samoin tuo harmahtavan tummanruskea. Pörröturkkinen pentu on naaras.”
”Kaksi kollia ja naaras”, tokaisin ilahtuneena. ”Minulla on kaksi poikaa ja tytär!”
Leimusilmä hymyili. ”On kuitenkin yksi juttu, mikä teidän kannattaisi tietää.” Kolli nosti Tyrskytassulta näyttävää pentua, ja vasta silloin näin, että siltä puuttui oikea etujalka. Tuijotin parantajaoppilasta kauhistuneena.
”Onko hän kunnossa?”
”On. Jalan puuttumisesta huolimatta pentu on hyvin reipas ja hyvinvoiva”, Leimusilmä maukui laskettuaan ensin pennun takaisin Korppisiiven viereen.
”Voiko hänestä koskaan tulla soturia?” Korppisiipi kysyi epäileväisesti.
”Sen näyttää vain aika”, Leimusilmä kohautti lapojaan.
”Meidän pitäisi varmaan antaa heille nimet”, tuumasin mustavalkoisen kollin jätettyä meidät keskenämme. Korppisiipi nyökkäsi, mutta hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan kolmijalkaisesta pennusta.
”Minusta meidän pitäisi nimetä hänet Kimalaispennuksi”, sanoin, katsoen kumppaniani hieman leikkisästi. ”Hän on raidallinen ja pörröinen, niin kuin kimalainen!”
”Haluatko tosissasi nimetä pentumme Kimalaispennuksi?” Korppisiipi katsahti minuun kulmat kurtussa, mutta hänen huulilleen oli sulanut hymy.
”No, miksipä ei?”
”Siinä tapauksessa tuo toinen on Ampiaispentu”, naaras päätti ja osoitti kuonollaan toista tabbykuvioista pentua.
”Ai koska hän on raidallinen?” vitsailin. Korppisiipi virnisti.
”Sittenhän meillä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin nimetä viimeinen Mehiläispennuksi”, maukaisin lopulta ja nuolaisin valkoisen pennun selkää.
”Mehiläispentu, Ampiaispentu ja Kimalaispentu”, Korppisiipi hymähti katsoessaan pentujamme. ”Ne ovat hyvät nimet.”
Naurahdin ja puskin naaraasta hellästi. Vedin sen jälkeen käpälät alleni ja jäin ihastelemaan pieniä pentujani. Rakastin heitä kaikkia jo nyt niin kovasti.

//Pennut?
//503 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Klaanissa oli käynnissä täyskaaos. Päivä oli saanut lohduttoman käänteen, kun Kuolonklaanissa majaillut erakkojoukko oli kaapannut Mesitähden ja Minttuliekin lähes vastasyntyneen pennun. Sydäntäni särki niin pennun kuin vanhempienkin kohtalo. Tiesin omasta kokemuksestani, miltä tuntui menettää oma pentunsa ja se oli hirveää. Siitä ei koskaan toipuisi. Mietin pientä nyyttiä, joka oli tällä hetkellä ties missä ja niin kaukana emostaan. Minua ahdisti, sillä tiesin, ettei tuon ikäinen pentu selviäisi ilman ravintoa kovin kauaa ja epäilin kovasti, että erakoilla saattaisi olla pienokaiselle maidonlähde. Toivoin koko särkevästä sydämestäni, että pentu saataisiin takaisin tai vähintäänkin, että tähtiklaani olisi suopea ja antaisi pennun elää kaikesta huolimatta tervettä ja hyvää elämää. Muuta emme tässä tilanteessa voineet tehdä, kuin vain luottaa.
Klaanin tämän hetkinen turvaton tila oli hätkähdyttävä ja kumppanini oli selkeästi huomannut saman. Merkurius ehdotti, että me lähtisimme pois. Aivan ikioma elämä klaanien ulkopuolella ei ollut ainoastaan turvallisuussyistä houkutteleva, vaan myös sen tuoman vapauden takia. Saisimme itse valita miten eläisimme, missä eläisimme ja miten toimisimme erilaisissa tilanteissa. Se oli sellaista vapautta, mitä sieluni kaipasi ja olin enemmän kuin valmis lähtemään klaanista, joka ei enää vastannut mielikuvaani hyvästä ja onnellisesta elämästä niin kuin nuorempana olin ajatellut. Eniten minua satutti ajatus jättää isäni uudestaan. Olin kuitenkin hyvilläni siitä, että hän oli nyt Eloklaanissa, sillä en tiedä millaiset vainot Kuolonklaanissa alkaisi kaikkia erakkoja ja heihin liitettäviä kissoja kohtaan. Hopeaputous olisi varmasti paljon onnellisempi Eloklaanin palveluksessa – tai niin ainakin toivoin.
“Lähdetään. Sitten saamme olla Taivaslaulu, Merkurius, Kharon ja Deimos niin kuin olemme aina halunneet. Ilman mitään rajoitteita”, sanoin ja leirissä vallitsevasta hullunmyllystä huolimatta suupieleni nykivät pieneen hymyyn, kun katsoin Merkuriuksen meripihkaisia silmiä. Niissä oli ollut aina jotain niin kaunista lempeyttä, mikä sai sydämeni vavahtelemaan rinnassani aivan erilaisella tavalla.
“Meidän olisi hyvä lähteä pian – niin pian kuin mahdollista”, ehdotin ja katselin kollin kasvoja, kuin etsien hyväksyntää sanoilleni, “mutta meidän täytyisi varmaankin puhua ensin Kharonin ja Deimoksen kanssa. En tiedä miten he suhtautuvat ajatukseen muutosta.” Poikamme olivat eläneet koko lyhyen elämänsä klaanissa, eivätkä tienneet muusta. Minua hieman jännitti heille suunnitelmistamme kertominen. Entä jos he eivät haluaisikaan mukaan? Kyseinen ajatus sai sisuskalujani kylmäämään. Entä jos perheemme hajoaisi?

//Mer?
342 sanaa