Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kissanminttua.” Leimutassu katseli vihreitä lehtiä muistellen samalla sitä kertaa, kun hän ja Mahlahalla olivat lähteneet hakemaan kyseistä kasvia läheltä Kuolonklaanin rajaa. ”Olet vielä niin nuori, ettet välttämättä muista sitä, mutta klaanissa jylläsi jokin aika sitten paha viheryskäepidemia. Kissanmintun avulla minun ja Liljatuulen onnistui parantaa kaikki sairastuneet, emmekä onneksi menettäneet ketään.”
Kultapennun silmissä oli mielenkiintoa, mutta niihin oli ilmestynyt nyt myös pieni järkytys. Leimutassu mietti, kannattaisiko hänen kertoa pennulle enempää. Hän oli kuitenkin vielä niin kovin nuori, eikä kolli halunnut pikkuisen menettävän yöuniaan tämän vuoksi.
”Kissanminttua ei ole kovin helppo löytää”, Leimutassu jatkoi sitten, yrittäen johdatella pennun ajatuksia johonkin valoisampaan. ”Minä näin näyn Tähtiklaanilta, jossa näytettiin, missä kasvaa kissanminttua. Minä ja ystäväni Mahlahalla lähdimme etsimään sitä. Kun pääsimme perille, meitä odotti isot määrät vihreitä lehtiä kasvamassa hylätyn kaksijalan pesän sisällä.” Hän veti varovasti kynnellään yhden lehdistä lähempää tutkittavaksi. Hän ei missään nimessä halunnut haaskata näin kallisarvoisia lehtiä. Jos uusi tautiepidemia puhkeaisi yhtäkkiä, heillä olisi edes jotain, jolla vastata siihen. ”Joten jos joskus sairastut viheryskään, paras rohto siihen on kissanminttu. Muilla yrteillä voit yrittää lievittää oloasi, mutta tämä menee ylitse niiden”, hän teroitti vielä.

//Kulta?
//182 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kaikki oli sujunut hyvin siihen saakka, kun Kharon oli alkanut ylittämään jokea. Oppilas seurasi mestarinsa esimerkkiä ja loikkasi kiveltä aina seuraavalle. Se alkoi jo sujua, kunnes kaikki meni pieleen. Kun Kharon loikkasi uudelle kivelle, se ei sujunutkaan kuten aiemmin. Kiven pinta oli liukas, ja Kharon luisui pelottavan nopeasti kohti hyistä jokea.
Laikukas kolli yritti saada otetta liukkaasta kivestä, mutta yritys oli toivoton. Kolli molskahti veteen. Jäinen vesi lamaannutti oppilaan hetkessä. Hän haukkoi henkeään onnistuen vetämään vettä keuhkoihinsa. Yskänpuuskan saattelemana Kharon upposi mustaan veteen.
Hän luuli lopun tulleen jo, kunnes tunsi jonkun tarttuvan niskanahkaansa. Pelastaja heitti Kharonin astinkivelle, ja oppilas nousi ylös täristen. Hento tuuli leikitteli hänen läpimärällä turkillaan saaden hänet tuntemaan itsensä entistä kylmemmäksi. Lieskakajo nousi ylös joesta turkkiaan ravistellen. Kharon olisi halunnut takaisin leiriin, etenkin tämän jälkeen, mutta raidallinen soturi ei myöntynyt tällä kertaa.
”Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet”, Lieskakajo sanoi päättäväisesti, vaikka tuon leuat tärisivät puhuessa.
”Minähän jäädyn tänne!” Kharon parahti ja alkoi ripein vedoin nuolla kylmää turkkiaan, joka muuttuisi hetkenä minä hyvänsä yhdeksi suureksi jääkalikaksi.
”Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin”, Lieskakajo sanoi ja väläytti oppilaalleen hymyn. Kharon ei olisi halunnut myöntyä, mutta kylmyys pakotti hänet liikkeelle. Pettymys epäonnistumisesta kalvoi nuoren kollin mieltä. Hän oli surkea oppilas! Tuskin kukaan muu oli pudonnut heti rajakierroksella jokeen. Uskotassu ei varmasti tekisi samaa virhettä.
Koko keho täristen Kharon valmistautui loikkaamaan seuraavalle astinkivelle, ja loikka sujui moitteettomasti. Muutaman kiven jälkeen vuorossa oli sama kivi, jonka päältä Kharon oli äsken liukastunut. Oppilas epäröi ja kääntyi katsomaan Lieskakajoa.
”Eikö tämä riitä jo?” kolli kysyi ääni väristen, mutta soturi pudisteli päätään.
”Kun loikkaat sille kivelle, älä ota niin paljoa vauhtia. Ihan rauhassa vain, sinä pystyt siihen!” soturi kannusti kylmissään. Kharonin sydän pamppaili, kun tämä silmäili liukasta kiveä. Sitten hän puri hampaansa yhteen ja loikkasi, tosin tällä kertaa huomattavasti varovaisemmin.
Onnistumisen riemu valtasi oppilaan, kun tämä onnistui loikkaamaan kivelle ja pysymään siinä. Itsevarmempana tämä lähti loikkimaan kivistä polkua pitkin aina joen toiselle puolelle saakka.
”Katso Lieskakajo! Minä tein sen!” kolli riemuitsi.
”Hyvä! Nyt voit palata takaisin!” Lieskakajo huusi hymyillen vastarannalta. Kharon lähti samoja kiviä pitkin takaisin mestarinsa luokse. Kolli nautti onnistumisen tunteesta täysin rinnoin.
Kharon loikkasi takaisin kuivalle maalle, ja katsoi Lieskakajoa riemuissaan.
”Se oli mahtavaa!” oppilas sanoi leveästi hymyillen. Hymy laantui nopeasti, kun tämä muisti kylmyyden ja märän turkkinsa, johon oli alkanut jo muodostumaan jääkiteitä.
”Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita”, Lieskakajo sanoi, ”muistatko mistä tulimme?”
Kharon silmäili hetken ajan metsää. Alastomat lehtipuut ja kuuset näyttivät joka puolella samalta. Hän ei ollut varma, mistä he olivat tulleet, joten kolli pudisteli päätään pettyneenä.
”Olisiko minun pitänyt muistaa?” hän kysyi varovasti.
”Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä”, Lieskakajo lupasi ja viittoi sitten Kharonin peräänsä, ”me tulimme täältä.”

Kharon seurasi parasta ystäväänsä leiriin. Matka taittui hiljaisuudessa, sillä Kharonin täytyi vain keskittyä liikkumiseen. Hänellä oli hurjan kylmä.
Kun kissat pääsivät piikkihernemuurien suojaan, pääaukiolla olevat kissat katselivat heitä. Kaksi jääkalikka-kissaa oli varmasti huvittava näky, Kharon ajatteli häpeissään.
”Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen”, Lieskakajo selitti ja viittoi oppilaansa kohti parantajan pesää. Kharon kulki tallotulla hangella karhunvatukkapensaikon luokse. Lieskakajo kumartui, etteivät oksat raapisi hänen turkkiaan ja soturi astui Kharonin edellä hämärään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, ja sen takana oli kaksi suurta kiveä, joiden väliin muodostui kolo, eli parantajien pesä. Kharon ei ollut usein käynyt parantajan pesässä, mutta Liljatuuli oli esitellyt sen hänelle kerran. Sairasaukiolle asti kantautui yrttien kitkerät tuoksut. Kharon nyrpisti nenäänsä inhoten.
”Liljatuuli! Leimutassu!” Lieskakajo huhuili parantajakissoja. Tummanharmaa naaraskissa astui ulos kivien välisestä kolosta. Tuon kasvoille muodostui yllättynyt ilme, kun tämä näki kaksikon.
”Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet”, raidallinen kolli selitti ennen kuin parantaja ehti edes kysyä. Liljatuuli nyökkäsi. Kharon oli huojentunut, ettei parantaja tehnyt siitä isoa numeroa.
”Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä”, parantajakissa sanoi ja hymyili lämpimästi. Kharon kuunteli tarkasti parantajan ohjeet.
”Voitte olla täällä niin kauan, että turkkinne ovat kuivia. Jos kaipaatte minua, olen järjestelemässä yrttivarastoja”, tummanharmaa naaras sanoi ja poistui kaksikon luota.
Kharon kääntyi mestarinsa puoleen, kun tämä alkoi jo nuolla turkkiaan.
”Kierrämmekö me huomenna reviirin loppuun?” kolli kysyi mestariltaan.

//Lieska?
// 723 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Katselin silmät säihkyen Leimutassua, joka kertoi minulle katajanmarjojen käyttötarkoituksista. Oli outoa ajatella, että jokin pelkkä marja voisi tarjota apua useampaankin vaivaan. Nyt tiesin, että vatsakivun yllättäessä voisin vain etsiä katajan ja selvitä pälkähästä omin avuin. Nostin hetkeksi päätäni yrttien yltä saadessani hienon idean. Miksi tyytyisin vain ihmettelemään niiden vaikutuksia kun voisin samalla oppia? Yrttitietoisuudesta olisi varmasti hyötyä, vaikka olisikin soturi. Leimutassuakaan ei näyttänyt haittaavan se, että olin täällä kyselemässä.
Jatkoin yrttien läpi käymistä, kunnes yksi niistä kiinnitti huomioni. Ei siksi, että se olisi tuoksunut mielenkiintoiselta, päinvastoin; se ei tuoksunut oikein miltään. Se oli hopeista ja ohutta ja oudon säikeistä. En ollut koskaan kohdannut mitään sellaista.
”Mikä yrtti tuo on?” kysyin kurottaen kuonollani kohti salaperäistä, läpikuultavaa kasaa. Leimutassu astui lähemmäs nähdäkseen.
”Se ei ole yrtti ollenkaan, eikä oikeastaan mikään kasvi”, hän kertoi ja suuni raottui hieman hämmennyksestä. ”Se on hämähäkinseittiä. Sitä voidaan kietoa haavan päälle, jolloin verenvuoto tyrehtyy helpommin.”
Värähdin hiukan kuullessani Leimutassun puhuvan verestä. Joskus soturit törmäsivät partioissa vaarallisiin eläimiin, jotka saattoivat satuttaa heitä. Toivoin, etten koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa voisin hyödyntää juuri oppimaani tietoa.
Seuraavaksi nenääni osui herkullisin tuoksu, mihin olin koskaan törmännyt. Haistelin etsien hajun lähdettä ja kun sen löysin, jouduin hillitsemään itseäni, etten ahmaisisi yrttejä suihini. Tuoksu oli peräisin vihreistä lehdistä, joiden reuna oli aavistuksen sahalaitainen.
”Entä tämä? Mitä se on?” kysyin uteliaana vilkaisten mustavalkoista parantajaoppilasta. *Ja voiko sitä maistaa*, lisäsin mielessäni.

//Leimu?
//225 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ymmärsin, mitä Mahlahalla tarkoittii: Henkäysvarjo ei ollut kuulunut minunkaan suosikkikissoihini vielä Kuolonklaanissa asuessani. Mutta sitä ei voinut kieltää, etteikö kolli olisi ollut asialleen omistautunut. Hän oli aina hoitanut soturinvelvollisuutensa hyvin ja täyttänyt kaikki klaanin asettamat odotukset. Kaiken lisäksi hän oli yhdessä Tuhkajuovan kanssa, joka oli toinen priimaluokan soturi. Heidän täydelliset ansioluettelonsa olivat kuin heijastukset toisistaan.
”Ehkä Punatähti tulee kuolinvuoteellaan toisiin aatoksiin ja valitsee seuraajakseen jonkun vähemmän jäykkiksen”, tuhahdin katsellessani siihen suuntaan, johon partio oli juuri kadonnut. Takaraivossani kutkutti halu tietää, millä asialla Kuolonklaanin kissat liikkuivat alueellamme. ”Tule, mennään katsomaan, mistä tässä on kyse.”
Mahlahalla näytti edelleen epäröivältä, mutta nyökkäsi kumminkin ja lähti tassuttamaan vierelläni partion tassunjälkiä myötäillen leiriin päin. Pidin koko ajan korvani höröllään siltä varalta, että leirin suunnalta alkaisi kuulua metakkaa. Tuskin he hyökkäystä aikoivat niin vähäisellä joukolla, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
Kun saavuimme leiriin Mesitähti oli juttelemassa Punatähden kanssa aukiolla. Eloklaanin kissat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen kuuntelemaan päälliköjen välistä sananvaihtoa. Livahdimme Mahlahallan kanssa kissajoukon sekaan ja jäimme kuuntelemaan.

//Mahla?
//163 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valkoista kollia selvästikin jännitti, pystyin lukemaan sen soturin hienoisesti nykivästä hännänpäästä ja hieman jähmeästä asennosta. Minusta se oli lähinnä suloista. Pidin herkistä kolleista. Tai mistä minä oikeastaan tiesin, kuinka herkkä Harhamiete pohjimmiltaan oli. Ehkä häntä hermostutti muuten vain ja toiselle jutteleminen pahensi sitä.
”On hän kertonut minulle”, vastasin räpäyttäen silmiäni rauhoittelevasti. Taivutin päätäni alaspäin nuolaistakseni vaivihkaa rintakarvojani samalla kun yritin mielessäni pohtia, mitä kolli halusi saada tietää Eloklaanin perustamisesta. Hänkin varmasti oli perillä tarinan pääkohdista, aivan kuten kaikki muutkin eloklaanilaiset, mutta en ollut varma, tiesinkö mitään sellaista, mitä hän ei jo ollut kuullut joltakulta. ”Mutta tuskin mitään sellaista, mitä sinä et jo tietäisi.”
Harhamiete näytti hieman harmistuneelta ja valmistautui ilmeisesti tekemään jo lähtöä, kun pysäytin hänet. ”Minunkin mielenkiintoni asiaan heräsi, joten miksemme menisi yhdessä kysymään Liljatuulelta tarkempia yksityiskohtia tarinaan?” ehdotin ystävällisesti ja heilautin vähän korviani. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä juuri nyt, ja Liljatuulella saattaisi olla kerrottavana vaikka kuinka meheviä juttuja.

//Harha?
//151 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli jo laskemassa, kun partio saapui leiriin mukanaan kaksi kuolonklaanilaiskissaa. Punatähti ja tuon varapäällikkö silmäilivät leiriä minun saapuessani heidän luokseen.
”Mikä tuo teidät Eloklaanin leiriin?” kysyin kohdaten kuolonklaanilaispäällikön vihreät silmät. Sivusilmälläni erotin, miten tuttu punaruskean turkin omaava kissa asteli ulos sotureiden pesästä. Minttuliekin tummansinisistä silmistä paistoi yllättyneisyys, kun tämä erotti isänsä leirin pääaukiolla. Punatähti odotti siihen saakka, että Minttuliekki asteli luoksemme, ennen kuin kolli alkoi puhua.
”Meillä Kuolonklaanissa on tapana juhlistaa alkavaa Hiirenkorvaa järjestämällä kaikille oppilaille suuret harjoitukset. Ajattelimme, että tänä vuonna voisimme kutsua Eloklaanin mukaan, jos teitä siis vain kiinnostaa”, kolli meni suoraan asiaan. Tuon katse kävi vähän väliä Minttuliekissä, mutta muuten päällikkö puhui minulle.
Kuolonklaanilaispäällikön pyyntö oli yllättävä. Minttuliekki oli kertonut pitkillä kävelyillämme Kuolonklaanin perinteisistä hiirenkorvan ajan harjoituksista. En ollut lainkaan odottanut, että kuolonklaanilaiset haluaisivat meidät mukaan perinteeseensä. Yleensä rajanaapurimme olivat pyrkineet pysymään mahdollisimman kaukana Eloklaanista.
”Minttuliekki onkin kertonut minulle niistä. Osallistumme mielellämme harjoituksiin”, vastasin epäröimättä, väläyttäen punaruskealle kollille ystävällisen hymyn. Eloklaanilaiset olivat kokoutuneet pääaukiolle seuraamaan tilannetta. Huomasin, että Henkäysvarjo katseli ympärilleen varuillaan, valmiina hyökkäämään. Kuolonklaanilainen ei selkeästikään nauttinut vierailustaan leirissämme.
”Hienoa. Mikäli teille vain sopii, tulemme lähempänä kertomaan, mitä olemme suunnitelleet harjoituksiin. Toivon, että harjoitukset vähentäisivät kitkaa klaaniemme välillä”, Punatähti sanoi kohteliaasti.
”Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Me voisimme Minttuliekin kanssa saatella teidät takaisin rajalle. Voimme samalla jutella vähän lisää”, ehdotin kohteliaasti ja vilkaisin kysyvästi Minttuliekkiä, joka nyökytteli myöntymisen merkiksi.
”No, eiköhän sitten lähdetä”, Punatähti totesi ja nousi ylös. Kolli kulki edellämme piikkihernetunnelin kautta ulos Eloklaanin leiristä.
Metsässä hämärsi jo, mutta kuunvalon osuessa hankeen, se sai kaiken näyttämään valoisammalta. Hiirenkorvan saapuessa lumi alkaisi sulaa, ja öinen pimeys olisi entistä synkempää. Minä olin jo aivan valmis hyvästelemään lehtikadon ja toivottamaan hiirenkorvan tervetulleeksi.
Kuljimme kaikessa hiljaisuudessa jonkin aikaa. Kun eteemme tuli joki, Punatähti lähti ylittämään sitä kaatunutta puuta pitkin määrätietoisesti.
”Montako oppilasta Kuolonklaanissa on tällä hetkellä? Kuinka monta joukkuetta olette suunnitelleet?” esitin kysymyksen Punatähdelle ja kirin nopeasti tuon kiinni.
”Kolme kolmen hengen joukkuetta riittänee”, kolli vastasi viileästi vilkaisematta minua. Kävin mielessäni läpi jokaisen eloklaanilaisoppilaan. Oppilaiden määrä molemmissa klaaneissa taisi olla suurin piirtein sama.
”Meillä on edessä ainakin yhdet nimitykset, mutta kolme kolmen hengen joukkuetta taitaa meiltäkin olla tulossa”, sanoin rauhallisella äänellä katsoen Punatähteä, joka ei tehnyt elettäkään kohdatakseen katsetta.

Emme ehtineet matkan aikana puhua paljoakaan, sillä keskustelu ei tuntunut lähtevän luistamaan. Henkäysvarjo ja Minttuliekki pysyttelivät koko matkan ajan hiljaa, ja Punatähti vastaili kysymyksiini lyhyesti. Tuntui, kuin kolli ei loppujen lopuksi olisi ollutkaan kovin innoissaan yhteisistä harjoituksista. Hän oli tehnyt selväksi, että joukkueissa olisi vain saman klaanin jäseniä, jotta eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset eivät pääsisi vahingossakaan tutustumaan. Se sopi minullekin hyvin.
Kun olimme saatelleet vieraamme rajalle, lähdimme kulkemaan takaisin samaa reittiä Minttuliekin kanssa. Yö oli jo laskeutunut Eloklaanin metsän ylle. Tähtitaivas kimmelsi kauniisti taivaalla, eikä pakkanenkaan kiristynyt täksi yöksi.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin Minttuliekiltä, joka vaikutti normaali alakuloisemmalta. Varapäällikkö nosti tummanpuhuvan katseensa minuun väläyttäen hennon hymyn.
”Punatähden tapaaminen saa minut aina ajattelemaan… Asioita”, naaras totesi mietteliäänä. Tiesin, mitä hän tarkoitti asioilla. En ollut vieläkään unohtanut sitä hetkeä, kun Punatähti oli katseemme alla riistänyt hengen kuolonklaanilaissoturilta. Tapahtuman ajatteleminen sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Minä en olisi ikimaailmassa voinut tappaa ketään tahallaan. Olin kerran riistänyt kissan hengen, ja se kummitteli yhä silloin tällöin mielessäni.
”Minä ymmärrän”, sanoin ja laskin lohduttavasti häntäni soturin lavoille, ”minäkin mietin kaikkea silloin tällöin.”
Olimme pysähtyneet erään kuusen juurelle, ja Minttuliekki katsoi minua hiljaa. Katseemme kohtasi, ja istuimme hetken hiljaisuudessa katsellen toisiamme. Hiljaisuuden rikkoi vain tuuli, joka havisutti alastomien puiden oksia toisiaan vasten.
”Oletko jo päättänyt, mitä teet Aurinkokajon suhteen?” Minttuliekki kysyi varovasti, särkien tunnelmallisen hetken. Tunsin riipivän syyllisyyden tunteen rinnassani. Tässä minä vain olin Minttuliekin kanssa, kun kumppanini kaipasi minua kotiin luokseen. Tunteeni olivat enemmän sekaisin kuin koskaan. Mitä enemmän vietin aikaa Minttuliekin kanssa, sitä enemmän nautin hänen seurastaan. Päivä päivältä kaipasin hänen seuraansa yhä enemmän, vaikka olisimme vain hetken erossa toisistamme.
”Minun on kerrottava hänelle totuus. En voi olla hänen kanssaan ja valehdella itselleni, koska en minä rakasta häntä”, sanoin vahvalla äänellä kohdaten jälleen Minttuliekin katseen.
Sitten kuulin rasahduksen, joka sai minut nopeasti käännähtämään ympäri. Kauhukseni näin Aurinkokajon. Kilpikonnakuvioinen kissa näytti siltä, kuin maa olisi kadonnut tämän jalkojen alta. Soturi katsoi minua epäuskoisena.
”Aurinkokajo”, aloitin, mutta soturi kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan.
”Odota!” huusin tämän perään, mutta Aurinkokajo ei kuunnellut. Soturi nelisti kohti nummia. En ollut koskaan nähnyt hänen juoksevan niin lujaa.
”Olen pilannut kaiken”, henkäisin ja käännyin Minttuliekin puoleen, ”mitä minä nyt teen?”

//Minttu?
// 717 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni harhautuivat takaisin siihen aikaan, kun elin vielä Kuolonklaanissa. Ajattelin, että mikäli olisin saanut viettää enemmän aikaa Raparperipistoksen kanssa, välillemme olisi voinutkin syntyä jotakin ystävyyttä suurempaa. Kaikki oli kuitenkin mennyt toisin ja olin lähtenyt Kuolonklaanista jättäen Raparperipistoksen taakseni.
”En, minulla ei kai ole sellaista ’oikeaa’ olemassakaan”, virnistin Lauhalaukalle, vaikka tunsin sydämessäni piston. En ollut koskaan ollut oikeasti rakastunut kehenkään. Täytyi myöntää, että olisin halunnut tuntea sen. Lauhalaukka oli ollut rakastunut, tai ainakin oletin niin. Hän oli rakastunut Villisieluun, mutta kirjavan kollin katoamisen jälkeen suhde oli kariutunut ja Villisielu oli löytänyt toisen, Karhumyrskyn. Kastanjanruskean kollin ajatteleminen sai niskakarvani nousemaan pystyyn.
”Älä nyt. Ei sitä koskaan tiedä, jos se kävelee jo tänään sinua vastaan”, oranssi kolli virnisti ja tönäisi minua hellästi. Naurahdin pienesti ja pudistelin päätäni.
”Seuraavaksi varmaan sanot, että se saattaa olla Kirsikkakuono”, irvistin ajatellessani vanhaa, luisevaa naarasta, jonka parhaat päivät olivat olleet vuodenaikoja sitten. Lauhalaukka yritti olla nauramatta, mutta pieni naurahdus karkasi ulos tuon suusta.
Kolli oli sanomassa jotain, mutta takaamme kantautuvat askeleet keskeyttivät hänet. Käännyimme tismalleen samaan aikaan katsomaan taaksemme. Meitä lähestyi partio, mutta tuuli toi mukanaan kuolonklaanilaisten ominaistuoksun. Jähmetyin, kun tunnistin eloklaanilaispartion seasta Punatähden sekä Henkäysvarjon. Harmaan kollin sininen katse tuntui tunkeutuvan syvälle sieluuni, saaden minut tuntemaan itseni pieneksi pennuksi. Mieleeni muistui se, miten Kuolonklaanin varapäällikkö oli piinannut minua ja savustanut minut pois Kuolonklaanista. Soturin sinisistä silmistä paistoi inho, kun hän silmäili minua ja Lauhalaukkaa.
”Heillä on asiaa Mesitähdelle”, kuulin partion johdossa olevan Salviakatseen sanovan, mutta en kyennyt irrottamaan katsettani Henkäysvarjosta. Partio kulki ohitsemme kohti leiriä. Henkäysvarjo katsoi minua kulkiessaan ohitsemme. Välissämme oli vain puoli ketunmittaa, ja ihan todella pelkäsin kollin hyökkäävän kimppuuni. Kun partio oli kadonnut puiden ja pensaiden sekaan, Lauhalaukka asteli eteeni ja katsoi minua kysyvästi.
”Oletko kunnossa?” soturi kysyi. Nyökkäsin hitaasti ja irrotin viimein katseeni suunnasta, jonne partio ja kuolonklaanilaiset olivat juuri kadonneet.
”Henkäysvarjo ei vain ole suosikkikissani. En ymmärrä, miten Punatähti on valinnut varapäällikökseen tuollaisen kissan”, sanoin ja kohtasin Lauhalaukan katseen.

//Lauha?
// 317 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Tunsin syvää huojennusta, kun Omenahuuma vastasi esittämääni kysymykseen eikä suinkaan vain tuhahtanut koppavasti ja astellut tiehensä häntä ärtymyksestä heiluen. Sellaisiakin kissoja oli, töykeitä kissoja, jotka kohtelivat muita aina yhtä törkeästi ja välinpitämättömästi, ikään kuin he olisivat omistaneet kaiken maan ja taivaan väliltä. Minä en pitänyt sellaisista kissoista, en sitten piiruakaan – toisaalta, kuka olisikaan pitänyt?
Siniharmaat silmäni tuikahtivat toiveikkaasti, kun seurasin punaruskean turkin omaavaa Omenahuumaa leiriaukion laidalle. Istahdin soturittaren kanssa vastatusten ja liikautin korviani sen merkiksi, että olin valmis kuuntelemaan tarkkaavaisesti kaiken, mitä naaras minulle haluaisi kertoa. Ensiksi Omenahuuma sanoi Mesitähden olleen erittäin kärsivällinen mestari, mitä ei ollut vaikea uskoa – päällikkö oli aina vaikuttanut hyvin tyyneltä ja pitkämieliseltä kissalta. Minun oli vaikea olla hymyilemättä, kun Omenahuuma muisteli lämmöllä entistä mestariaan. Puhuessaan soturitar käänsi tummanruskean katseensa hetkeksi kohti Litteäkiveä arvatenkin muistoihinsa uppoutuneena ja niihin eläytyen. Minäkin vilkaisin olkani yli suurta kiveä leiriaukion keskellä, mutten tietenkään nähnyt mitään merkityksellistä saati osannut edes arvata muisteliko Omenahuuma nimitystään oppilaaksi tai soturiksi vai liittyikö Litteäkiveen jokin muu miellyttävä muisto. Mitä ikinä se olikin, Omenahuumalle se oli varmasti tärkeää.
Soturittaren kommenti syntyperästään kosketti minuakin sekä monia muita eloklaanilaisia. En minäkään ollut klaanisyntyinen, mutta siitä huolimatta minut oli hyväksytty Eloklaaniin ja otettu klaanikissojen toimesta hyvin vastaan. Se, että Omenahuuma oli ollut kotikisu oli hieman poikkeavaa, mutta minä en ainakaan halunnut katsoa kotikisuja kieroon, vaikka heillä huhuttiinkin olevan usein poikkeuksellisen pehmoiset oltavat ja huolenpidon ja hemmottelun täyteinen elämä.
Sitten, Omenahuuma rikkoi hetken hiljaisuuden kysymällä, josko minulla oli vielä jotain sydämellä. Sävähdin hieman, sillä en ollut lainkaan miettinyt, miten asiani soturittarelle muotoilisin.
“Ajattelin, josko Mesitähti olisi kertonut sinulle harjoitusten lomassa Eloklaanin perustamisesta tai klaanien historiasta”, kangertelin viimein ja katsoin Omenahuumaa. Mielessäni rukoilin, ettei soturitar alkaisi tuijottamaan minua kuin järkensä menettänyttä. “Aihe kiinnostaa minua, mutten ole vielä ehtinyt tuppautua Mesitähden puheille. Tai Liljatuulen. Hänkin varmasti osaisi vastata kysymyksiini.”
Pahus vieköön, en minä yleensä näin paljon sanojani tapaillut. Ehkä se johtui rintaani puristavasta hermostuneisuuden tunteesta, aiheen kummallisuudesta tai siitä, että olin vienyt Omenahuuman aikaa niinkin turhanpäiväisen asian tähden. En halunnut olla töykeä.

// Omena?
// 330 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu kiitti Tähtiklaania mielessään siitä, ettei pentunut ollut syönyt mitään. Minkään yrteistä ei olisi pitänyt olla tappava, mutta niiden syömisestä saattoi silti seurata ikäviä sivuvaikutuksia. Sitä paitsi, yrttejä ei löytynyt tähän aikaan vuodesta juuri ollenkaan, joten jokainen turhaan syöty lehti oli suuri menetys parantajille.
”Mitä nuo siniset marjat ovat?” Kultapentu kysyi aihetta vaihtaen ja osoitti tassullaan katajanmarjoja, joista osa oli yhä kiinni oksassa. Pentu oli tunkeutunut pesälle luvatta, mutta Leimutassu ei viitsinyt vihoitella hänelle. Nyt kun hän kerran oli täällä, Leimutassu voisi opettaa hänelle pari hyödyllistä tietoa.
”Ne ovat katajanmarjoja”, parantajaoppilas vastasi ja pyöritteli tassullaan pari marjaa Kultapennun eteen, jotta pentu voisi tutkia niitä tarkemmin.
Kultapennun viikset värisivät uteliaasti. ”Mihin niitä käytetään?”
”Kun vatsakipuinen syö näitä, kivun pitäisi rauhoittua”, Leimutassu kertoi. ”Lisäksi näitä käytetään antamaan voimaan ja helpottamaan niiden kissojen oloa, jotka kärsivät hengitysvaikeuksista.”
Kultapennun vihreät silmät loistivat tiedonjanosta. Ne hapuilivat katseellaan uutta kohdetta yrttivaraston monista kasveista. Leimutassua huvitti ajatus siitä, että pentu kuulusteli häntä yrteistä. Jos Liljatuuli olisi vain ollut kuulemassa!

//Kulta?
//162 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Käännyin säikähtäneenä ympäri kuullessani Leimutassun äänen. Miten ihmeessä hän oli löytänyt minut? Olin varma, että olin liikkunut hiljaisesti eikä kukaan ollut huomannut minua.
”Ethän syönyt yhtään yrttiä?” Leimutassu kysyi terävästi ja pudistin heti tarmokkaasti päätäni.
”En tietenkään! Tiedän sen verran, ettei tuntemattomia kasveja saa syödä”, kerroin ja tunsin oloni hitusen ylpeäksi siitä, että olin toiminut fiksusti. Koska minulla ei ollut emoa eikä ketään muutakaan kuningatarta pitämässä minusta huolta, muutaman soturin tehtävänä oli vahtia minua. He olivat teroittaneet minulle monta kertaa, ettei yrttejä saisi syödä. Tietysti he olivat myös sanoneet, etten saisi mennä parantajan pesään ollenkaan, mutta se oli sivuseikka.
”Minä vain katsoin niitä. Ja haistelin”, kerroin innokkaan hymyn palatessa kasvoilleni. ”Ne tuoksuvat hyvältä! Tai ainakin osa niistä…”
Tiesin, ettei Leimutassu varmaan halunnut minun olevan niin lähellä arvokasta yrttikokoelmaa, joten astahdin vähän taaksepäin. En ollut tajunnut edes pahoitella sitä, että olin tunkeutunut sinne luvatta, mutta pennut saivat onneksi paljon anteeksi.
”Mitä nuo siniset marjat ovat?” kysyin osoittaen niitä tassullani. Osa marjoista oli kiinni piikikkäässä oksassa, kuin kuusen oksassa. Tietääkseni kuusessa ei kasvanut marjoja, mutta toisaalta ne saattoivat kasvaa sen latvassa. Sinne en ollut vielä päässyt kiipeämään.

//Leimu?
//185 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymyili hymyilevälle ja intoilevalle Kharonille. ”Juuri tuollaista intoa ja tarmokkuutta odotan oppilaaltani, loistavaa Kh-, kamusein!” Lieskakajo hassutteli leikillään, mutta meinasi vahingossa lipsauttaa Haavetassun oikean nimen, onneksi hän ehti korjata virheensä ja tuskin kukaan heitä kuuntelisi. Oranssiturkkinen havaitsi, että tuore oppilas yritti etsiä veljeään katseellaan, mutta harmillisesti tummanharmaa kissa oli jo kadonnut mestarinsa Lauhalaukan kanssa.
”Ei huolta, pääset jakamaan päivän ilot ja surut veljesi kanssa illemmalla. Koska tämä on teidän ensimmäinen päivänne oppilaana, se ei ole raskas tai erityisen pitkä. Ainakaan minun opissani, Lauhalaukan opetustyylistä en valitettavasti tiedä, sillä en häntä tunne”, kolli naukaisi lohduttavana ja mietti hetken. Hän ei ollut jutellut naaraan kanssa tavallisia partiojutusteluja kummempaa, entinen kuolonklaanilainen oli hänelle suoranainen mysteeri. Ei kolli mysteerinen ollut, hänhän tunnettiin sosiaalisena ja iloisena kissana eloklaanilaisten keskuudessa ja sen Lieskakajokin muisti, kun pohti millaisenhan mestarin Kharonin veli oli saanut. Kharon heilautti hänet takaisin tähän maailmaan, sillä oppilas meinasi ratketa liitoksistaan odotellessaan pohtivaa mestariaan.

”Tule jo!” Kharon naukaisi ja sai raidallisen kissan nyökkäämään. ”Mennään!” kolli vastasi hänelle ja viittoi hännän heilautuksellaan nuoremman kissan mukaansa. Lieskakajo vilkaisi olkansa ylitse ja huomasi, että Kharon asteli piikkihernetunnelille mahdollisimman ryhdikkäänä. Kun he astuivat hämärään tunneliin, kolli hidasti vauhtiaan ja tassutteli nyt Kharonin rinnalla. Hän halusi olla mukana tässä ikimuistoisessa hetkessä, eikä vain kuljeskella etualalla tukkien kaikki maisemat. Lieskakajon katse havaitsi tutun suuren kiven eikä huomannut lainkaan Haavetassun pysähtyneen. Hän tassutteli kauemmas toisesta ja viittoi hännällään toista seuraamaan. ”Saanen esitellä, kivi. Kivi, Haavetassu. Haavetassu, kivi”, Lieskakajo vitsaili ja lähti kiertämään kiveä oppilas perässään. ”Eikös luminen metsä olekin kaunis tähän aikaan? Lumi tekee maisemasta minusta kauniin, mutta odotahan vain kun hiirenkorva tulee! Silloin kaikki herää eloon ja voih, en malta odottaa että näet sen”, Lieskakajo intoili tulevasta hiirenkorvasta ja ihasteli metsää. Hän pysähtyi, jotta Kharonkin voisi imeä metsän kauneuden itseensä. Kollikissa sitten kyseli kuinka kauas puut jatkuivat ja Lieskakajo mietti hetken. Ne jatkuivat taatusti loputtomiin tietyistä suunnista!
”Jos kuljemme tuonnepäin, puut loppuvat jossain vaiheessa kokonaan, ja vastaan tulee nummi. Muihin suuntiin metsä ei lopu Eloklaanin reviirillä ollenkaan, enkä ole varma, miten pitkään se jatkuu sen ulkopuolelle”, kollisoturi vastasi Kharonin kysymykseen mietteliäänä ja jatkoi loikkimista laikukkaan oppilaan edellä. Lieskakajo naurahti sitten, kun Kharon rimpuili varpujen otteesta ja neuvoi sitten kannustavasti, miten olisi helpointa kävellä. He lähtivät suunnistamaan kohti Koivumetsää, nimensä mukaisesti metsä oli koivupuita täynnä. Ne puut olivat hauskan näköisiä Lieskakajosta. Kolli jolkotteli rempseästi kohti joen rantaa, jonne oppilaansa hän johdatti. Kollisoturi käänsi katseensa Kharoniin ja havaitsi toisen silmäilevän epäröivästi. Pian hän kuulikin kysymyksen menisivätkö he uimaan ja naurahtaen hän pudisti päätään.
”Emme tänään, mutta sulan tullen kyllä! Ja tietenkin pitää odottaa, että on lämpimät säät, muuten sinä jäädyt jääkissaksi”, kolli naurahti ja lähti johdattelemaan Kharonia astinkiville. Kollioppilas katsoi inhoten kivipolkua, jonka avulla he ylittäisivät joen.
”Ei se ole vaikeaa, kunhan vain keskityt. Ja jos putoat, minä hyppään perään ja pelastan sinut. Näytän ensin miten se tehdään, ja saat sitten tehdä perässä, kun olet valmis”, Lieskakajo selitti ja kannusti Kharonia katseellaan. Kharon kysyi sitten opettaisiko Lieskakajo hänet uimaan, johon hän nyökytteli hymyillen päätään. Oranssiturkkinen sitten pälyili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan olisi lähistöllä
”Kharon, minä lupaan. Ja sitten mennään!” soturi hihkaisi ja lähti loikkimaan astinkiviä pitkin. Kollisoturi pääsi puoleen väliin asti ja jäi sitten odottelemaan oppilastaan, joka kulki epävarmana kivipolkua pitkin. Lieskakajo hymyili toiselle kannustavasti ja oli naukumassa kuinka hyvin kollilla sujui, kunnes Kharon astui jäiseen kohtaan ja liukastui. Tummanharmailla yksityiskohdilla varustettu kolli horjahti ja luiskahti hyisevään veteen. Lieskakajo ei epäröinyt hetkeäkään, Kharon oli uimataidoton ja hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos kollille kävisi jotain. Oranssiturkkinen kolli syöksähti veteen ja tarttui tuoretta oppilasta niskanahasta, heittääkseen toisen kuivalle maalle. Lieskakajon nenään meni vettä ja se sai hänet yskähtelemään hiljaa. Hän heitti Kharonin astinkivien alkupään läheisyyteen ja laittoi sitten omat käpälänsä pientareelle, vilkaistaakseen oliko oppilas kunnossa. Kollin sydän hakkasi säikähtäneenä. Kollin vihreät silmät silmäilivät toista huolestuneena, kolli yski vettä nyrpeänä kurkustaan.
”En taatusti ylitä astinkiviä enää ikinä, typerät kivet!” Kharon tiuskaisi ja hänen aiempi hyväntuulisuus oli kuin pois pyyhkäisty. Edelleen vedestä kurkkivan Lieskakajon korvat lerpahtivat ja hän kömpi vedestä lumiselle maalle. Kollisoturi tärisi kylmästä eikä aluksi sanonut mitään Kharonille.
”Ky-kylmä..”, Lieskakajo naurahteli ja ravisteli turkistaan ylimääräiset vesipisarat. ”Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet”, kollisoturi yritti ja katsoi Kharonia kannustavasti. Hän ei halunnut, että toiselle jäisi kammoa vettä kohtaan, muttei hän myöskään halunnut olla parasta ystäväänsä kohtaan liian tiukka mestari.

//Kharon?
//709 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Minä varmaankin kuolen!” Nokilintu huokasi dramaattisesti pitäessään koholla toista etukäpäläänsä, jota Leimutassu yritti tutkia. Naaras oli saanut polkuanturaansa tikun, joka oli uponnut melko syvälle. Sen pois saaminen olisi vaikeaa, mutta ei sentään täysin mahdotonta.
”Rauhoitu, Noki, et sinä mihinkään ole kuolemassa”, Hiilloskatse jyrähti kumppaninsa takaa vuoteeltaan. Tummanruskea kolli oli käpertynyt sammaliin ja kääntänyt selkänsä heihin päin, mutta hän selvästi kuunteli tarkoin parhaillaan olevaa sessiota. Tuskin sitä tarvitsi edes kovin tarkkaan kuunnella, sillä Nokilintu antoi valituksensa raikaa kaikille eläville olennoille metsässä.
”Se on vain tikku”, Leimutassu sanoi rauhoittelevasti ja yritti samalla painella anturaa tikun ympäriltä saadakseen sen tulemaan ulos. Nokilintu ulahti kivuissaan ja veti tassunsa pois parantajaoppilaan luota.
”Se sattuu liikaa! En pysty!” vanha naaras vaikersi ja nilkutti kauemmaksi. Leimutassu tukahdutti huokauksen. Tuo kissa ajaisi hänet ennen pitkää hulluksi.
”Se alkaa sattua enemmän, jos sitä ei saada poistettua”, hän naukaisi yrittäen pitää äänensävynsä hillittynä, vaikka hänestä ulospäin tihkuvaa ärtymystä ei varmastikaan voinut olla huomaamatta. ”Jos sitä ei poisteta, se mätänee tassusi sisään ja se tulee sieltä ulos kivuliaasti ja ällöttävän mädän kera.”
Nokilintu haukkasi happea järkyttyneenä ja näytti siltä, että oli pyörtymäisillään aivan juuri. Kirsikkakuono tassutti tummaturkkisen naaraan viereen ja antoi tälle tukea.
”Ehkä sinun kannattaisi tulla myöhemmin uudelleen”, hän maukui Leimutassulle, joka seurasi lavat luovuttaneesti lysyssä esitystä. ”Minä puhun hänelle, niin saat sen sitten helpommin otettua pois.”
”Hyvä on. Kiitos, Kirsikkakuono”, Leimutassu mumisi ja sukelsi ulos karhunvatukkapensaikosta. Viiltävä pakkasilma iski hänen kasvoihinsa, ja hän luikki vikkelästi aukion poikki takaisin suojaan parantajan pesälle. Turha reissu. Mitä järkeä hänen oli olla parantajaoppilas, jos hän ei voinut auttaa edes yhtä vanhusta?
Hän oli niin uppoutunut omiin murheisiinsa, että kun hän astui sisään yrttivarastoon, hän säikähti pientä, hunajanväristä karvapalloa, joka oli kumartuneena yrttien ylle. Hetkeen hän ei tiennyt, miten reagoida, kunnes ymmärsi tilanteen: yrttivarastossa oli luvaton vierailija.
”Kultapentu! Miten sinä tänne pääsit?” Leimutassu naukaisi ensin yllättyneenä, mutta hänen ääneensä tuli kärkevämpi sävy, kun hän tajusi kysyä: ”Ethän syönyt yhtään yrttiä?”

//Kulta?
//316 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Kultapennulla oli tylsää. Hän ei ollut kissa, joka koko ajan tarvitsi tekemistä, mutta hänelläkin oli rajansa. Pentutarhassa oli nimittäin loputtoman pitkästyttävää. Kultapennun lisäksi tarhassa asusti ainoastaan Ratamopentu, joka nukkui nyt sikeästi omalla sammalpedillään. Kultapennusta tuntui, että Ratamopentu oli jo nukkunut koko päivän, ja hän aavisti, ettei pentu heräisi vielä hetkeen.
Jos pentutarhassa oli tylsää, oli lähdettävä muualle. Kultapentu kurkisti pentutarhan karhunvatukkaseinämän aukosta. Aurinkoa ei näkynyt, ainoa merkki sen olemassaolosta oli pilvien takaa loustava haalea hehku. Ilma tuntui kostealta ja lehtikadon ajaksi lämpimältä.
Kultapentu vilkaisi ympärilleen. Hän ei ollut varma, kuinka sallittua hänen oli poistua pentutarhasta. Siellä pysyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten hän astui rohkeasti pesästä ulos. Pentu tiesi vieressä olevan klaaninvanhimpien pesä. Kultapentu ei kuitenkaan halunnut tylsistyä yhtään enempää vanhusten tarinoita kuunnellessaan, joten hän lähti vaivihkaa astelemaan eri suuntaan. Hän näki edessään kaksi suurta puuta, jotka muodostivat soturien pesän. Sen verran Kultapentukin tiesi, vaikka olikin vielä nuori – hän myös tiesi, ettei pennulla ollut sinne mitään asiaa. Sen vieressä oleva pesä näytti lupaavammalta. Yrttien samalla makea että karvas tuoksui kantautui kahden kiven välissä sijaitsevasta parantajan pesästä. Se herätti Kultapennun kiinnostuksen, ja vaikka parantajan pesä oli niinikään kiellettyä aluetta pennuilta, ei hän voinut vastustaa kiusausta hipsiä sisään karhunvatukkapensaikkoon.
Sairasaukiolla ei näkynyt ketään. Toisinaan Kultapentu näki, miten kissat kulkivat sisään ja ulos parantajien pesästä, mutta nyt aukio oli tyhjä. Sen takana kuitenkin häämötti kenties leirin mielenkiintoisin paikka: parantajan yrttivarasto. Jokin yrteissä kiehtoi Kultapentua. Hän ei voinut käsittää, miten pelkillä kasveilla pystyi parantamaan joskus vakavastikin sairaita kissoja. Hän ihaili parantajia ei pelkästään heidän taitavuutensa ja tietävyytensä vuoksi, vaan myös heidän auttamisenhalunsa takia.
Kultapentu kipitti aukion halki kohti aarretta. Hän ei nähnyt ketään lähistöllä; parantajat olivat kaiketi hoitamassa muita asioita. Yrttivarastoon päästyään Kultapentu oli pyörtyä hämmästyksestä. Yrttejä oli paljon, ja ne olivat kaikki erikokoisia ja -värisiä. Oli lehtiä, marjoja, kukkia ja ties mitä. Vaikka Kultapentu oli ehkä liian utelias, hän ei ollut tyhmä, eikä siis alkanut maistelemaan tuntemattomia kasveja. Tuoksut olivat kuitenkin liian houkuttelevia, joten pentu kumartui nuuhkimaan erästä yrttikasaa.

//Leimu?
//327 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Liu’uin pysähdyksiin höttöinen pakkaslumi ilmaan pöllyten. Haukoin hetken henkeä, kunnes käännyin kohtaamaan Mahlahallan nauravat silmät. Kolli tönäisi minua leikkisästi ja huomautti olemattomasta nopeudestani. Mitä juoksemiseen tuli, Mahlahalla oli siinä monin verroin parempi. Oli aina ollut. Katkonaisen hengityksen lomassa nauroin.
”Etkä sinä näemmä ole laiskotellut niin paljon kuin luulin”, pistin takaisin ja huiskaisin hännälläni lunta soturin päälle. Kermanvärinen kolli hörähti ja käänsi päänsä poispäin välttyäkseen lumipesulta.
Loppumatkan leiriin me kävelimme. Päivä oli jo alkanut kääntyä ilmaan, ja taivas loisti sinisen ja vaaleanpunaisen eri sävyissä. Se oli kaunista. Sellaista näkyä ei saanut nähdä joka päivä. Hanki ympärillämme hohti sen vaikutuksesta, ja niin tuntui ystävänikin tekevän. Hänen kasvoillaan viipyili hento hymy. Minuakin alkoi hymyilyttää.
”Missä vaiheessa meistä tuli näin isoja?” kysyin ääneen, vaikka en oikeastaan osoittanut kysymystä kellekään. Mahlahalla vilkaisi minua syrjäsilmällä.
”Niin, aika tuntuu kulkevan kuin siivillä”, hän vastasi hymähtäen, ja huomasin hänen äänessään hivenen haikeutta. Kyllä minäkin tunsin sitä. Tuntui kuin aivan vasta me kaksi olisimme olleet vielä pentuja ja ainoat murheemme olivat olleet, mitä leikkiä leikittäisiin mihinkin aikaan päivästä.
Kokosin itseni ja vedin sierainteni kautta sisään kirpeää pakkasillaa. ”Löysitkö sinä koskaan Kuolonklaanissa sitä ’oikeaa’?” töksäytin kysymykseni ilmoille. En osannut sanoa, oliko se oikea aihe keskustella tällaisella hetkellä, mutta menetettävää tässä olisi?

//Mahla?
//201 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin palaamassa leiriin epäonnistuneelta metsästysreissulta, kun törmäsin leirin sisäänkäyntitunnelin edessä juuri soturinimensä saaneeseen Harhamietteeseen. Nuori kolli antoi kohteliaasti minun kulkea ensin tunnelin läpi, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Menetetty saalis pisteli yhä takaraivossa.
Olin aikeissa mennä soturien pesälle lepäämään, mutta heti perässäni aukiolle putkahtanut Harhamiete ei päästänytkään minua lähtemään, vaan alkoi kysellä kysymyksiä mestaristani. Koska kolli oli sanoissaan niin huoliteltu eikä selvästikään tarkoittanut pahaa, päätin vastata hänen uteluihinsa.
”Mesitähti oli hyvin kärsivällinen mestari”, sanoin viiksiäni väräyttäen ja kävelin hieman syrjempään tunnelilta, olettaen tietenkin Harhamietteen seuraavan perässä. Istuuduin tasaiseksi tallatulle leirinpohjalle ja kietaisin tuuhean, kanelinruskean häntäni etukäpälieni päälle. Harhamiete istahti minua vastapäätä. Hänen siniharmaat silmänsä tutkailivat minua tarkasti.
”Kuten jo sanoin, hänellä oli äärimmäisen pitkä pinna, vaikka olin varmasti yksi koko metsän haastavimmista oppilaista”, mrrau-naurahdin ääneen ja vilkaisin puhuessani Litteäkiven suuntaan, kuin olisin voinut nähdä siellä nuoren itseni ja mestarini seisomassa vieretysten seremonian päätyttyä ja kissojen hurratessa uutta nimeäni. ”Hän suhtautui minuun ymmärtäväisesti, sillä en ollut klaanisyntyinen ja olin kotoisin kaksijalkojen luota, entinen kotikisu siis. Aiheutin hänelle paljon hämminkiä – ongelmia jopa.” Muistelin sitä kertaa, kun olin juossut jahdin huumassa Kuolonklaanin puolelle rajaa ja partio oli nähnyt ylitykseni. Mesitähti oli joutunut selittämään partiota johtaneelle Kuolonklaanin varapäällikölle, että olin vasta tullut klaaniin, enkä ymmärtänyt kaikkia rajoituksia. ”Mutta sinun tulee ainoastaan tietää, että hän mestarina hän oli kaikista klaanin kissoista paras”, lisäsin lopulta silmissäni hivenen ilkikurinen pilke.
”Oliko sinulla vielä jotakin muuta, mistä halusit kysyä?” kysyin kallistaen samalla päätäni aavistuksen. En uskonut, että kolli oli tullut juttelemaan minulle muuten vain. Tai mistä sitä koskaan tiesi. Mutta nykymaailmassa kaikki halusivat aina jotakin: tietoa, ystäviä, valtaa… Lista jatkui loputtomiin.

//Harha?
//246 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 7kp –

Lieskakajo: 19kp –

Lauhalaukka: 11kp –

Mahlahalla: 7kp –

Mesitähti: 11kp –

Valoköynnös: 4kp –

Haavetassu: 20kp! –

Huurretassu: 6kp –

Harhamiete: 11kp –

Hallavarjo: 16kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Aivan varmasti jaksan! Mennään jo!” Kharon intoili ja katsoi hymyillen Lieskakajoa. Soturi hymyili takaisin tuoreelle oppilaalleen.
Kolli yritti etsiä katseellaan Deimosta hyvästelläkseen tämän, mutta tummanharmaa kolli oli hävinnyt jonnekin Lauhalaukan kanssa. Kharonin mieli oli haikea, mutta hän kääntyi sitten mestarinsa puoleen.
”Mennään”, Lieskakajo naukaisi ja viittoi hännän heilautuksella laikukkaan Kharonin peräänsä. Kharon asteli mahdollisimman ryhdikkäästi raidallisen kissan perässä leirin pääaukion halki aina piikkihernetunnelille asti.
Jännitys tuntui vatsanpohjassa muljahteluna, kun Kharon astui hämärään tunneliin. Hän oli varma, ettei unohtaisi tätä hetkeä ikinä. Täysin uusi maailma avautuisi hänelle, kun hän pääsisi ensimmäistä kertaa koskaan ulos leiristä. Pettymys valtasi oppilaan, kun tunnelin päässä näkyikin vain suuri kivi. Oppilas pysähtyi hetkeksi, mutta huomasi sitten Lieskakajon katoavan ulos tunnelista. Kharon käveli tunnelin päähän saakka ja huomasi, ettei kivi suinkaan tukkinut sitä. Kolli kiersi kiven Lieskakajon perässä ja katseli ympärilleen. Hän ihasteli lumista metsää, jossa kasvoi paljon puita. Kharon oli nähnyt puiden rungot ja latvat leirissä, mutta muurit olivat peittäneet taakseen paljon.
Silmänkantamattomiin jatkui puita ja lisää puita. Kharon pyörähti ympäri ja katseli metsää.
”Kuinka kauas puut oikein jatkuvat?” kolli kysyi ja kipitti Lieskakajon vierelle. Lumessa liikkuminen oli vaikeaa, sillä toisin kuin leirissä, sen ulkopuolella lunta ei oltu tallottu kovaksi. Siellä täällä oli kissojen jälkiä, mutta selkeää polkua ei ollut.
”Jos kuljemme tuonnepäin, puut loppuvat jossain vaiheessa kokonaan, ja vastaan tulee nummi. Muihin suuntiin metsä ei lopu Eloklaanin reviirillä ollenkaan, enkä ole varma, miten pitkään se jatkuu sen ulkopuolelle”, raidallinen soturi kertoi Kharonille, joka yhä silmäili kaikkea ihmeellistä, mitä metsästä löytyi.
Hangesta pilkisti esiin varpuja, jotka takertuivat Kharonin vatsakarvoihin tuon kävellessä eteenpäin Lieskakajon perässä. Tuore oppilas rimpuili itsensä irti varpujen otteesta.
”Miten täällä pitäisi oikein kävellä?” Kharon kysyi ja iski käpälällään yhtä varvuista. Lieskakajo naurahti.
”Kyllä sinä vielä opit. Yritä vältellä oksia ja varpuja”, soturi kannusti.
”Minne päin me menemme ensiksi?” Kharon kysyi vaihtaen aihetta. Lieskakajo silmäili hetken metsää, jonka jälkeen soturi viittoi Kharonin peräänsä.
”Käydään Koivumetsässä ja jatketaan siitä eteläiselle rajalle”, soturi päätti ja lähti suunnistamaan eteenpäin oppilas perässään.
Kharon oli kuullut koivumetsästä emolta. Se oli metsä, jossa kasvoi vain ja ainoastaan koivuja. Taivaslaulu oli kertonut niiden olevan valkoisia puita, joita koristivat tummemmat pilkut. Laikukas kolli höristi korviaan, kun hän kuuli täysin uuden äänen. Joen solina ei kantautunut leiriin saakka, eikä Kharon osannut nimetä, mistä ääni oli peräisin. Lieskakajo johdatti oppilaansa joen rantaan, ja Kharon silmäili sitä epäröiden.
”Menemmekö me uimaan?” kolli kysyi ja kurottautui katselemaan virtaavaa vettä. Joki oli yhä osittain jäässä, mutta suurilta osin jo sula. Lieskakajo naurahti ja pudisti päätään.
”Tule, minä näytän sinulle astinkivet! Ylitämme joen niitä pitkin”, Lieskakajo sanoi ja viittoi jälleen Kharonin peräänsä kohti kivipolkua, joka kulki joen yli. Kharon katseli sitä irvistäen.
”Pitäisikö minun hypätä tuonne?” hän kysyi inhoten viitaten joessa oleviin kiviin, ”en varmasti mene.”
”Ei se ole vaikeaa, kunhan vain keskityt. Ja jos putoat, minä hyppään perään ja pelastan sinut. Näytän ensin miten se tehdään, ja saat sitten tehdä perässä, kun olet valmis”, Lieskakajo sanoi ja katsoi kannustavasti Kharonia, joka epäröi yhä. Kolli pelkäsi putoavansa veteen. Hän oli kuullut siitä, miten vaarallinen vesi oli uimataidottomalle kissalle.
”Aiotko sinä opettaa minua uimaan?” Kharon kysyi Lieskakajolta.
”Aivan varmasti opetan. Mutta ensin täytyy opetella astinkivillä loikkiminen”, Lieskakajo vastasi hymyillen.
”Hyvä on. Minä yritän, jos sinä lupaat pelastaa minut, jos putoan!” Kharon lupasi.

//Lieska?
// 533 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo istuskeli leiriaukiolla tallautuneella lumipolulla. Hänen valkoinen turkkinsa sulautui maisemaan suorastaan täydellisesti, sillä lähestyvästä hiirenkorvasta huolimatta lumet eivät olleet sulaneet. Kolli oli kieltämättä helpottunut, että pian hiirenkorva koittaisi. Hallavarjo rakasti erityisesti hiirenkorvaa ja sen tuomia tuoksuja, sekä maisemia. Niitä hän odotti aina eniten. Soturi luimisti hieman korviaan, pääaukiolla oli paljon kissoja. Hän oli toki sopeutunut klaanielämään kuluneiden kuiden aikana, mutta leiriaukio oli edelleen hankala paikka, sillä siellä oli aina kissoja. Ja Mesitähti oli äsken pitänyt kokouksen eikä aukio ollut vielä tyhjentynyt kissoista. Kolli värähti ahdistuksesta, mutta henkäisi syvään ja puhalsi ilmaa ulos. Hallavarjo odotteli siskoaan Utusielua, sillä he olivat sopineet menevänsä tervehtimään Kirsikkakuonoa. Kolli tiesi, että Kirsikkakuono viihtyi klaanissa etenkin tällä hetkellä erittäin hyvin, sillä hänellä oli klaaninvanhimpienpesässä seuraa. Siitä huolimatta, ettei naaras ollut enää yksin, Hallavarjo tunsi sydämessään pienen piston. Hänen olisi pitänyt käydä katsomassa kilpikonnalaikkuista naarasta useammin. Viime aikoina valkea kolli oli lähinnä viettänyt aikaa itsekseen ja Viherkatseen kanssa. Aina välillä kollisoturi ihmetteli miten hänen siskonsa oli aina niin sosiaalinen ja kaikkien kaveri, Hallavarjon kissakiintiö tuli helposti täyteen. Soturi oli vältellyt partioita aika tehokkaasti, sillä niistä hän ei pitänyt. Mesitähti oli onneksi ymmärtäväinen kissa, Hallavarjo luotti siihen, että kollipäällikkö ymmärtäisi tuntemuksiaan. Saalistihan hän kuitenkin itsekseen, Hallavarjo ei tosiaan ollut laiskottelijatyyppiä.

”Hallavarjo! Olet ihan ajatuksissasi, etkö kuullut kun huusin?” Utusielu maukaisi äänekkäästi ja näin ollen havahdutti veljensä ajatuksistaan. Valkea kollisoturi vilkaisi siskoaan ja hymyili hieman.
”Taisin tosiaan olla ajatuksissani, pahoittelut. Mennäänkö? Kirsikkakuono taatusti ilahtuu”, karheaturkki pahoitteli haukotellen ja väräytti korvaansa noustessaan ylös. Hän venytteli koipiaan nopeasti, istuskelu oli saanut hänen käpälänsä kankeaksi. Kolli huomasi, että naaras kantoi mukanaan mustarastasta ja päätteli, että he veisivät Kirsikkakuonolle myös riistaa.
”Kävin partioimassa Hillasielun ja Salviakatseen kanssa. Salviakatseellakin on nyt enemmän vapaata, kun Harhatassusta tuli soturi. Välillä kieltämättä on tyhjää, kun Lieskatassu on ollut jo ties kuinka kauan soturi! Toivottavasti Mesitähti antaa minulle pian uuden oppilaan. Viherkatseellakin taitaa olla kiire, jos hän vahtii Kultapentua ja Ratamopentua?”, naaras kertoili päivästään ja uteli Hallavarjon kumppanin kiireistä, kun he kulkivat pitkin lumipolkua. Kolli nyökkäsi, onneksi hänen kumppaninsa jakoi vahtivuorot kahden muun naaraan kanssa. Viherkatseen oleilu pentutarhalla oli tuntunut kollista hyvältä ja hän olikin alkanut miettimään haluaisiko Viherkatse lisää pentuja.. Valkea kolli oli tullut siihen tulokseen, ettei asiasta olisi ainakaan haittaa ja, että hän puhuisi Viherkatseen kanssa mahdollisimman pian.
”Viherkatse pitää pennuista, hän viihtyy siellä”, Hallavarjo nyökki muutaman kerran hyväntuulisena. Lumipolku johti vei klaaninvanhimpienpesän suulle ja Utusielu kurkisti ensimmäisenä sisään.

”Kirsikkakuono, oletko täällä?” naaras huhuili ja ilahtui, kun hänen katseensa osui emonsa huonokuntoiseen turkkiin.
”Me tulimme Hallavarjon kanssa tervehtimään ja katso! Toimme sinulle tuomisia”, naaras naukui iloisena ja Hallavarjo tuuppi siskoaan muutaman kerran, jotta hän tajuaisi mennä pesään sisälle. Valkea kolli katsoi emoaan lämpimästi ja hymyili toiselle tervehdykseksi. Kirsikkakuono haukotteli väsyneesti ja nosti katseensa pediltään, selvästi ilahtuneena. Vanha naaras kääntyi parempaan asentoon, jotta näkisi pentunsa paremmin.
”Utusielu, Hallavarjo! Miten mukava nähdä”, Kirsikkakuono raakkui lempeästi ja Utusielu kurottautui koskettamaan lempeästi emonsa korvaa kuonollaan. Hallavarjokin siirtyi lähemmäs emoaan ja istahti toisen vierelle. Utusielu laski mustarastaan toisen sammalille ja työnsi sitä ystävällisesti lähemmäs.
”Kuinka voit Kirsikkakuono? Olethan pysynyt terveenä, tarvitsetko jotain?” Hallavarjo huolehti ja tarkkaili naaraskissaa, joka ravisteli pontevasti päätään sen merkiksi, ettei tarvinnut mitään.
”Minusta pidetään täällä hyvää huolta, ei huolia! Lehtikatokin on väistymässä, kyllä tästä elossa selvitään. Kuinka te voitte?”, Kirsikkakuono naukui ääni rahisten ja katseli pentujaan pää kallellaan. Valkea kolli oli juuri vastaamassa emonsa kysymykseen, kunnes Lumihiutale kurkisti klaaninvanhimpienpesään.
”Täällähän sinä olet, sinun pitäisi tulla partioon. Pahoittelut, jos keskeytin jotain”, siniharmaa naaras naukaisi ja räpäytti silmiään katsellessaan pesän sisällä olevia kissoja. Kollin teki mieli huokaista, mutta tyytyi vain nyökkäämään naarassoturille.
”Hyvä kuulla, että voit hyvin. Minun pitää kuitenkin mennä, pahoittelut emo. Utusielu huolehtii sinusta”, soturi naukaisi ja kosketti nopeasti vanhan kissan poskea kuonollaan. Sen tehtyään hän kääntyi ja lähti seuraamaan Lumihiutaletta, joka johdatti hänet partion muiden kissojen luokse.

//621 sanaa + käytän joulukalenterista saadun KP-boostin Hallalle.

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hymyillen Lauhalaukkaa, joka oli jo valmistautumassa juoksukilpailuun. Lauhalaukka tiesi varmaankin häviävänsä, muttei se tuntunut hidastavan oranssivalkoista kissaa. Kolli ei tosiaankaan ollut nopea, vaikka tällä olikin juoksijan jalat.
”Totta kai! Sinä saat kunnian aloittaa lähtölaskennan”, naukaisin ja asetuin itsekin valmiiksi.
”Kolme.. Kaksi”, Lauhalaukka ei ehtinyt loppuun, kun tämä otti varaslähdön ja pinkaisi juoksuun.
”Hei! Tuo on epäreilua!” huusin kollin perään ja lähdin nelistämään eteenpäin lumella. Minä nauroin, ja myös Lauhalaukan kasvoilla oli iloinen hymy. Se lämmitti sydäntäni. Olin niin kovasti kaivannut Lauhalaukan hymyä ja naurua. Se sai minut aina paremmalle tuulelle.
Sain Lauhalaukan kiinni nopeasti, sillä kolli ei tosiaankaan ollut nopea juoksija. Emme juosseet leiriin saakka, sillä välillemme syntyvä välimatka alkoi kasvaa. Hidastin tahtiani niin, että Lauhalaukka sai minut kiinni. Kolli jarrutti niin, että liukui muutaman hiirenmitan verran hangessa eteenpäin jarrutuksen jälkeenkin.
”Et sinä ainakaan ole muuttunut nopeammaksi sitten viime kerran”, tönäisin Lauhalaukkaa leikkisästi. Kolli hengitti raskaasti, mutta nauroi silti.

//Lauha?
// 150 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Harhamiete. Minä pidin siitä. Se oli hyvä nimi, joka mielestäni sopi minulle kuin nenä päähän. Tosin, oli tuntunut hieman kummalliselta kuulla uutta nimeäni hurrattavan kilpaa, kun Mesitähti oli päättänyt klaanikokouksen. Kummalliselta, mutta samaan aikaan kutkuttavan jännittävältä. Uskoin, että poskeni olivat ihan punehtuneet hallavan turkkini alla, kun klaanitoverit olivat käyneet onnittelemassa minua. Minua, joka olin nyt Eloklaanin soturi. Tuntui haikealta ajatella, ettei Salviakatse tulisi enää pitämään minulle harjoituksia. Harmaankirjava soturitar oli hyvin vähäpuheinen, mutta minä pidin hänestä siitä huolimatta – hän oli hyvä opettaja.

Makustelin uutta nimeäni, kun luikahdin ulos leiristä piikkihernetunnelin kautta. Koska olin syntynyt erakoksi, minun oli yhä hieman vaikea käsittää, miksi klaanikissat vaihtoivan nimeään niin kovin usein. Ensin, kun pennusta tuli oppilas ja sitten, kun oppilaasta tuli soturi. Myös sotureiden, jotka nousivat päälliköiksi tuli vaihtaa nimensä. Toisaalta, en minäkään olisi halunnut olla Harhatassu lopunikääni. Olin kyllä pitänyt ensimmäisestä nimestäni, erakkonimestäni, mutta koska se ei ollut ollut klaanikissalle sopiva, Mesitähti oli keksinyt minulle uuden nimen. Olin ottanut klaaninimen vastaan ylpeydellä, mutta luvannut samalla itselleni, etten koskaan unohtaisi ensimmäistä nimeäni – se oli kuitenkin osa minua.
Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa, kun saavuin metsästä avaralle nummelle. Hohtava hanki häikäisi silmiäni ja lumosi minut kauneudellaan. Kylmässä ja kosteassa lumessa harjoitteleminen oli ollut kamalaa, mutta siitä huolimatta rakastin lehtikadon puhtautta ja rauhallista hiljaisuutta – edes linnut eivät juuri sirkuttaneet ja sain olla yksin ajatusteni kanssa. Soturina sain poistua leiristä ilman kenenkään lupaa, mistä olin erittäin kiitollinen. Minulla olisi koko päivä aikaa kuljeskella pitkin poikin reviiriä ja miettiä yhtä sun toista. Halusin ottaa uudesta vapaudestani kaiken ilon irti. Siispä suuntasin nummen yli kohti neljää kukkulaa, tuuli turkissani ja kimaltava lumihanki tassujeni alla.

Vilpoisen viiman alettua kaivautua jäseniini olin päättänyt palata takaisin leiriin. Lähestyessäni piikkihernemuureja panin sivusilmällä merkille punaruskean turkin, joka ilmaantui vastakkaisesta suunnasta aluskasvillisuuden lomasta ja kiiruhti yhtä lailla kohti leiriin viettävän tunnelin suuta. Tunnistin tuuheaturkkisen kissan Omenahuumaksi, Mesitähden entiseksi oppilaaksi. Soturitar oli kaiketi juuri palaamassa saalistusretkeltä, muttei tyhjistä leuoista päätellen ollut saanut mitään napattua. En oikeastaan tuntenut kanelinruskeaa naarasta, mutta olin kuullut tämän olevan hyväntuulinen ja energinen, vaikkakin hieman ajattelematon ja suorapuheinen.
Osuimme piikkihernetunnelin suulle tismalleen yhtä aikaa ja erehdyin katsomaan Omenahuumaa tämän tummanruskeisiin silmiin yhden tuskastuttavan kiusallisen hetken ajan.
“Sinä ensin”, sopersin sitten ja nyökkäsin kohti tunnelin suuta. Samalla otin askeleen taaksepäin tehden soturittarelle tilaa. Omenahuuma hymyili melkein aurinkoisesti ja änkesi piikkihernetunneliin, minä aivan naaraan kannoilla.
“Sinähän olit Mesitähden oppilas?” töksäytin varoituksetta ennen kuin Omenahuuma ehti livistää omille teilleen tultuamme leiriaukiolle. Tiesin kyllä vastauksen esittämääni kysymykseen, mutta vilpitön kysymys tuntui sopivalta tavalta aloitella keskustelua ja rikkoa aavistuksen painostava hiljaisuus. “Millainen mestari hän oli?”
En ollut varma, mihin pienellä juttutuokiolla oikein pyrin, ennen kuin mieleeni juolahti ajatus siitä, että Mesitähden oppilaana Omenahuuma oli saattanut kuulla yhtä sun toista Eloklaanin perustamisesta. Kyllä minäkin tiesin tarinan pääkohdat, mutta suorastaan paloin halusta kuulla lisää. Ennen kuin tavoittaisin Mesitähden, joka osaisi kertoa Eloklaanin historian pienintäkin yksityiskohtaa myöten, toivoin voivani kysellä hieman Omenahuumalta, mitä soturitar tiesi. En tietenkään voinut olla varma kiinnostiko moinen menneisyyden jauhaminen kanelinruskeaa naarasta, mutta yrittänyttä ei laitettu. Sen lisäksi mielestäni oli aina yhtä mukavaa kuulla toisten kissojen kuulumisia.

// Omena?
// 502 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Siirsin katseeni Mahlahallasta takaisin Kuolonklaanin reviirille, jota tunnuimme katsovan näkymättömän seinän takaa. Vaikka kuinka kovasti olisin halunnut astua rajan yli ja käydä katsomassa vanhaa kotiani, en olisi pystynyt. Klaanien väliset rajat ja säännöt sitoivat ihan jokaista, enkä minä tulisi olemaan mikään poikkeus.
”Kaksijalat veivät minut mukanaan kaksijalkalaan. Olin suljettuna yhden niistä pesään ties kuinka monta päivää, kunnes erään kerran onnistuin livahtamaan karkuun”, kerroin vakavahko ilme kasvoilleni laskeutuneena. Mahlahalla kuunteli hiljaa. Hänen katseessaan oli sanatonta myötätuntoa. ”Harhailin kaksijalkalan kapeilla kivipoluilla jonkin aikaa. Yritin löytää reitin kotiin. Se ei kuitenkaan ollut aivan niin helppoa kuin olin luullut. Ei etenkään enää silloin, kun minut liitettiin vasten tahtoani osaksi kulkukissayhteisöä, jolla oli tapana napata kaduilla harhailevat yksinäiset kissat mukaansa.”
Mahlahalla kurtisti kulmansa. ”Kulkukissayhteisö? Niin kuin jonkinlainen klaani?”
Nyökkäsin. ”Niin, melkein ainakin. Sitä johti yksi kissa”, mau’uin ja jatkoin sitten: ”Mesitähti kumppaneineen sattui eksymään matkallaan samaan kaksijalkalaan, ja kuten saatat ehkä arvata, hekin jäivät loukkuun. Tein heidän kanssaan parempaa tuttavuutta, ja minulle kävi nopeasti selväksi, etteivät he olleet aikeissa jäädä yhteisön vangeiksi.”
”Karkasitteko te?” Mahlahalla henkäisi aivan tarinani pauloissa.
”Ei ihan. Mesitähti haastoi yhteisön johtajan kaksintaisteluun ja voitti tämän. Sen seurauksena Mesitähdestä tuli uusi johtaja, mutta sen sijaan, että hän olisi jäänyt täyttämään tyhjilleen jääneen valtaistuimen, hän otti ystävänsä mukaan ja jatkoi matkantekoa. Minä lähdin heidän matkaansa, sillä kerroin osaavani viedä heidät klaanien reviirille. Ja no… loput sinä jo tiedätkin.”
Kermanvärinen kolli näytti häkeltyneeltä. Kuin hän ei olisi voinut osata arvatakaan, kuinka pitkän mutkan olin käynyt jossakin kaukana, ennen kuin olin löytänyt tieni takaisin kotiin. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun huomasin Kuolonklaanin reviirin puolelta lähestyvän tumman täplän valkeudessa. Se oli partio.
”Meidän on varmaan lähdettävä pois rajan tuntumasta. En usko entisten klaanitoveriemme ilahtuvan löytäessään kaksi luopiota näin läheltä omaa reviiriään”, sanoin, nyt jo hieman kepeämmin. Naamalleni oli noussut leikkisä virne. ”Juostaanko kilpaa?”

//Mahla?
//298 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo katsoi alkavaa kokousta ylpeänä. Kissajoukosta kuulunut hälinä alkoi hälventyä, sillä Mesitähti valmistautui aloittamaan kokouksen. Kolli nosteli käpäliään hermostuneena, saisiko Kharon hyvän mestarin? Jos ei saisi, niin kolli kyllä nostaisi asiasta mekkalan. Hänen parasta ystäväänsä ei kukaan.. huono kouluttaisi. Raitaturkki kohensi ryhtiään, kun kollipäällikkö pyysi pentukaksikkoa astumaan eteen. Lieskakajo väisti ja hymyili toiselle kannustavasti. Nyt se olisi menoa, laikukas pentu saisi oppilasnimensä ja hänet nimitettäisiin Haavetassuksi. Kollin tekemän paljastuksen jälkeen hän ei ollut nähnyt toista enää Haavepentuna. Lieskakajolle toinen tulisi olemaan aina Kharon. Kollin vihreät silmät seurasivat nimitystä tarkkaavaisena, kun Mesitähti naukui uuden kollin oppilasnimen. Sitten vanhempi kolli naukui jotain, suorastaan hämmentävää, mutta iloista! Lieskakajon leuka suorastaan loksahti auki, kun Mesitähti antoi Kharonin hänen oppilaakseen. Leveä hammashymy alkoi piirtyä kollin punertaville kasvoille, kun Mesitähti naukui hyveitään ja innosta värähtelevä kolli asteli oppilaansa, parhaan ystävänsä luokse. He koskettivat neniään ja kollisoturi pukkasi sen jälkeen Kharonia huomaamattomasti. Hän oli sanomassa tuoreelle oppilaalle jotain, mutta muisti samassa, että olisi aika nimittää Uskopentu -tassuksi. Olikohan Uskopennullakin tuollainen salanimi? Kolli seuraili hieman laiskahkosti, kun Kharonin veli sai oppilasnimensä. Kollin mestariksi tuli Lauhalaukka, vanhempi ja kokeneempi soturi. Lieskakajo vilkaisi hermostuneena Kharonia, olisikohan laikkuturkki halunnut ennemmin kokeneen soturin? Raidallinen mietti asiaa omasta näkökulmastaan, hän olisi ennemmin ottanut parhaan ystävänsä mestarikseen, kun kokeneen kissan. Mesitähti nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että kokous olisi viimein ohi ja kissat saisivat hurrata vastanimitettyjen oppilaiden oppilasnimiä.
”HAAVETASSU, HAAVETASSU!! Uskotassu!” Lieskakajo hurrasi ääni raikuen ja hänen häntänsä alkoi heilumaan innostuneena, kun Kharon avasi suunsa. Kollioppilas intoili tulevista harjoituksista ja loikki mestarinsa ympärillä iloisena.
”Mitäs sanoisit, jos lähtisimme katsastamaan Eloklaanin reviiriä ja rajat? Sen jälkeen jos jaksat, voisimme käydä läpi saalistuksen perusteita”, Lieskakajo ehdotti iloisena ja katsellessaan hajaantuvaa kissajoukkoa, hänen katseensa kohtasi Utusielun kanssa. Vanhempi naaras hymyili hänelle kannustavasti, kollisoturi sai siitä turvaa ja luottoa. Nyt se olisi menoa, hänen ensimmäinen oppilaansa! Hän kouluttaisi Kharonista soturin, josta Eloklaani ja tärkeimpänä – kolli itse olisi ylpeä.
”Ja sitten mennään, tätä on odotettu, eikö?” Lieskakajo naukaisi ja viittasi heidän ensitapaamiseensa, kun silloinen Haavepentu olisi halunnut lähteä ulos leiristä. Uskotassu oli jo kadonnut Lauhalaukan kanssa pois Litteäkiven läheisyydestä, soturi ei ollut seuraillut heidän menoaan sen tarkemmin. Raitaturkki lähti johdattamaan kohti leirin uloskäyntiä, hänen viiksensä värähtelivät ja hän kääntyi uteliaana tuoreen oppilaan puoleen.
”Voisimme käydä puolet reviiristä läpi tänään ja puolet huomenissa? Sitten sinulle jää myös aikaa tutustua uusiin pesätovereihisi ja tehdä myös peti valmiiksi”, Lieskakajo ehdotti hyväntuulisena, voisiko päivä mennä tästä enää paremmin? Kolli oli täysin varma, ettei mikään pilaisi hänen päiväänsä tai pyyhkisi iloista hymyään soturin huulilta.

//Kharon?
//410 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Kasvoilleni levisi lämmin hymy huomatessani, miten mielellään Valoköynnös oli kuulemassa Eloklaanin historiasta. En pysynyt enää laskuissa mukana, miten monelle kissalle olin kertonut Eloklaanin perustamisesta. Yritin huolehtia, että jokainen eloklaanilainen oli tietoinen siitä, miten klaani on saanut alkunsa.
”Synnyimme siskoni Liljan kanssa kauas täältä. Emomme kasvatti meidät yksin, mutta vesi koitui hänen kohtalokseen ollessamme kuusikuisia, kun emo putosi jokeen. Emon kuoleman jälkeen saimme Liljan kanssa saman unen, jossa kohtasimme Minttuliekin – silloisen Minttutassun – ensimmäisen kerran. Tähtiklaani oli lähellä tuhoaan, ja meidän tehtävämme oli pelastaa se perustamalla Eloklaani”, aloitin ja huiskaisin hännälläni ilmaa. Puheen lomassa seurasin ympäristöämme kutsumattomien vieraiden varalta. En halunnut, että partio joutuisi yllätetyksi.
”Me kolme olimme silloin ainoat kissat koko maailmassa, jotka uskoivat Tähtiklaaniin. Emomme oli kertonut meille siitä, ja Minttuliekki löysi uskonsa tavattuaan tähtiklaanilaisia unissaan. Minä ja Lilja aloitimme pitkän taipaleemme kohti Eloklaanin reviiriä. Tähtiklaanin kissat opettivat meitä kaikkia unissamme. Matkalla oli monta mutkaa, mutta selvisimme niistä lopulta ja löysimme tien uuteen kotiimme. Onnistuimme keräämään hyvin väkeä, jotka tahtoivat liittyä uuteen klaaniimme, ja tässä me nyt olemme. Eloklaani on voimistunut vuodenaikojen saatossa hurjasti”, totesin rauhallisella äänellä muistellessani menneitä aikoja. Tiedostin sen, miten vaikeaa monelle oli uskoa kuolleisiin kissoihin ja kuoleman jälkeiseen elämään. Eloklaanissa oli joitakin sellaisia kissoja. Vaikka toivoin jokaisen löytävän uskonsa Tähtiklaaniin, en voinut syyttää heitä. Minulle Tähtiklaanin olemassaolo oli todistettu, mutta ilman todisteita siihen uskominen olisi varmasti vaikeaa.
”Olen iloinen, että löysit tiesi Eloklaaniin”, lisäsin vielä hymyillen lämpimästi Valoköynnökselle, ”toivon, että viihdyt täällä.”

//Valo?
// 236 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

———————-
Vitivalkoinen kolli istahti lumeen eteeni ja tutki minua katseellaan. Katselin tätä
myös tutkiskellen. Ilme tällä oli täysin ilmeetön, Tai no vakavan näköinen. Kolli näytti kuin valvojaisista tullut. Tiesin jäänsinisisten silmieni porautuvan häneen. En kyllä halunnut että hän saisi minusta vääränlaista kuvaa, Mutta en voinut itselleni mitään. Kumminkin yritin hillitä itseni, Etten karkottavat ruokaseuraani.
”Sepä kiva. Minun nimeni on Pohjatassu, kuka sinä olet?” Pohjatassuksi esittäytyvä kissa kysyi minulta.
”Olen Huurretassu” vastasin hänelle ja vilkaisin tämän vaalean meripihkan värisiin silmiin, Joita reunustavat mustat viivat. Yritin pitää katseeni ystävällisenä, Vaikka olin hiukan ärtynyt viimeisimmästäni tunnistani. Olin epäonnistunut totaalisesti.
”Hauska tutustua. Kuka sinun mestarisi on?” Valkeaturkkinen kolli kyseli. Kaikki täällä tuntuivat kysyvän tuota samaa, Mutta kai se on joku tapa.
”Mahlahalla, Entä sinun? Utelin kollilta,Enkä itseasiassa tiennyt edes tuon mestaria. Tai no en tiennyt Pohjatassusta yhtään mitään.
”En taida tuntea tätä Mahlahallaa. Minun mestarini on Hiilihammas, hän on ihan loistava mestari. Millainen Mahlahalla on?” Kolli kertoi Hiilihampaasta, Josta olin kuullut mutta en tuntenut häntä.
”Ehkä voisimme joskus lähteä yhdessä harjoituksiin”. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Kolli jatkoi puhettaan. Sitten hän hiljeni.
”Mestarini on mielestäni mahtava, Olen onnellinen kun tämä on mestarini.” Sanoin hiukan kylmähkösti, Vaikka ei ollut tarkoitin. Kolli ei ehkä huomannut tätä, Vaan nyökytteli. Olin hiukan väsynyt, Joten päätin lähteä keskustelusta.Otin viimeisen palan hiirestä ja nousin.
”Kiitos paljon seurasta, Oli mukava keskustella. Mestarini vain sanoi että minun pitää levätä.” Sanoin tyynesti, En halunnut kuulostaa loukkaavalta.
Pohjatassu nyökkäsi ja lähdin omille teilleni. Menin eräälle kivelle ajatuksena viettää pienet torkut. Nukahdinkin nopeasti.

//249 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon istui selkä suorassa pentutarhan edessä, kun Mesitähti kutsui koko Eloklaanin koolle. Pentu vilkaisi innoissaan veljeään, joka tapitti silmillään Litteäkivelle noussutta päällikköä. Kharon ei voinut olla miettimättä sitä, kuinka hän varmasti jäisi veljensä varjoon kaksikon ansaitessa oppilasnimensä. Deimos tuntui olevan kaikessa paljon Kharonia parempi, ja se sai laikukkaan kollin tuntemaan toisinaan olonsa aivan surkeaksi epäonnistujaksi. Hän rakasti olla kaksin Deimoksen kanssa, mutta joukossa Kharon tunsi olevansa aina se tyhmempi ja huonompi, vaikka Deimos pyrkikin toisinaan olemaan huono vain veljensä tunteita säästelläkseen.
”Haavepentu ja Uskopentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Astukaa eteen ja Haavepentu, aloitetaan sinusta. Nouse Litteäkivelle”, päällikkö pyysi rauhallisella äänellä. Kharonin turkkia kihelmöi, kun kissajoukko väistyi hänen tieltään päästäen pennut Litteäkivelle. Laikukas Kharon vilkaisi emoa, joka hymyili lämpimästi. Pennun mieli oli haikea. Hän ei palaisi nimityksen jälkeen pentutarhalle, vaan muuttaisi oppilaiden pesälle niin kauaksi aikaa, että ansaitsisi viimein soturinimensä.
Pentu loikkasi Litteäkiven päälle jättäen veljensä maan tasolle. Pienokainen kohtasi itseään huomattavasti kookkaamman päällikön katseen.
”Haavepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Haavetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lieskakajo. Toivon, että Lieskakajo siirtää kaiken tietonsa sinulle”, Mesitähti lausui sanat, jotka Kharon oli kuullut aiemminkin. Pentu mietti, voisiko hän itse oppia kaikki seremoniat ulkoa. Hän havahtui siihen, kun päällikkö kutsui Lieskakajon Litteäkiven luokse. Vasta silloin pentu tajusi, että päällikkö oli antanut hänen mestarikseen Lieskakajon! Pentu käänsi katseensa raidalliseen soturiin. Innokkuus välittyi varmasti jokaiselle, joka istui leirin pääaukiolla katsellen nimitysseremoniaa.
”Lieskakajo, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi lojaali ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, Mesitähti sanoi ja antoi Kharonille merkin siirtyä mestarinsa seuraan. Pentu loikkasi alas Litteäkiveltä ja oli vähällä menettää tasapainonsa. Sitten tämä kääntyi virnistäen Lieskakajon puoleen, ja kaksikko kosketti toistensa neniä omillaan. Kharon olisi halunnut heti alkaa keskustella uuden mestarinsa kanssa, mutta hän malttoi mielensä, kun päällikkö pyysi Deimoksen Litteäkivelle.
Kharon kuunteli nimitystä malttamattomana. Deimos sai mestarikseen Lauhalaukan. Vaikka Kharon tiesi Lauhalaukan olevan kokenut soturi, hän ei ollut lainkaan kateellinen. Kharon oli sentään saanut mestarikseen kissan, joka oli hänen paras ystävänsä.
Kun kokous viimein oli ohi ja klaani hurrasi vastanimitettyjen oppilaiden klaaninimiä, Kharon pääsi aloittamaan keskustelun Lieskakajon kanssa.
”Voi miten jännittävää! Joko lähdemme harjoituksiin? Voitko näyttää minulle kuinka taistellaan? Vai menemmekö ensin saalistamaan? Ehkä sittenkin partioon!” Kharon intoili malttamattomana ja loikki Lieskakajon ympärillä.

// Lieska?
// 398 sanaa