Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ovenkahva

Mesitähti jättäytyi pois porukasta ja käännähti minua päin.
-Hei! Miten olet sopeutunut klaanielämään? kolli kysyi iloisena. Katsoin häntä ja mietin miksi hän oli edes valittu päälliköksi. Joku komeampi, en väittänyt ettei hän olisi, sopisi paremmin.
-Ihan hyvin. Täällä on tietysti paljon partioita ja kaikkea mitä pitää erikseen tehdä. Mutta uskon pärjääväni, totesin,
-Hyvä! Toivottavasti viihdyt täällä vielä jatkossakin, Mesitähti sanoi.
-Onko sinulla jotain kysyttävää, kolli jatkoi sitten . Hän nähtävästi luuli että tästä tulisi pitkäkin keskustelu. Mutta ainakaan minulla ei olisi tylsää.
-Itseasiassa on. Mietin että miten valitset kissojen nimet? Tai siis nimen päätteet? Eikö se oli vaikeaa? kysyin koska sitä halusin tietää.
-No, helppoa se ei aina ole. Kaipa he saavat esittää toiveita. Kukaan ei tosin vielä ole, joten mietin silloin heille sopivaa nimeä, Mesitähti vastasi kysymykseen.
-Mesitähti! Siirrytään seuraavaan paikkaan, merkitsimme tämän jo! Pehmoturkki huikkasi. Partio lähti kävelemään rajaa pitkin.

-Lempiriistasi? Mesitähti kyseli, selvästi hänellä ei enään ollut puheenaiheita.
-Myyrä, vastasin jo hiukan kyllästyneenä, vaikka olimme jutelleen vasta hetken.
-Haluatko tietää miten Eloklaani suunnilleen perustettiin? Mesitähti kysyi sitten, tällä kertaa aihe oli kiinnostava.
-Kyllä! Se olisi mukavaa, sanoin kollille.

//Mesi? 180 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En voinut lakata hymyilemästä, kun kuulin Minttuliekin ehdotuksen siitä, että tekisimme kävelyllä käymisestä tavan.
”Se kuulostaa erittäin hyvältä idealta”, sanoin rauhallisella äänellä kohdatessani Minttuliekin tummanpuhuvat silmät. Niitä katsoessani oloni oli rauhallinen.
Nostin katseeni kohti taivasta. Aamu oli valjennut auringon noustessa. Taivas oli kirkas. Vain muutama pilvenhattara vaelsi taivaalla kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Nousevan auringon säteet heijastuivat metsään saaden hangen kimmeltämään. Kaikki oli niin kovin kaunista, että pieni kehräys pääsi kurkustani. Eloklaani oli saanut kodikseen upean metsän, ja auringon kirkkaat säteet saivat sen entistä kauniimmaksi. Mutta parasta koko maisemassa oli Minttuliekki punaruskeine turkkeineen. Varapäällikkö silmäili ympäristöään huomaamatta, kuinka katseeni pureutui tämän turkkiin.
Kun varapäällikkö viimein käänsi tummansinisen katseensa minuun, suorastaan säikähdin. Käänsin nopeasti katseeni poispäin soturista leikkien, etten ollut edes katsonut tähän päin. Minua hävetti niin, etten kehdannut kääntää katsettani ihan heti uudelleen Minttuliekin suuntaan.
Sitten lähdimme sanaakaan sanomatta, tismalleen samaan aikaan kulkemaan kohti piikkihernetunnelia. Silloin minusta tuntui, että välillämme oli yhteys, jota en ollut koskaan kokenut kenenkään kanssa. Annoin Minttuliekin mennä edeltä piikkihernetunneliin ja seurasin itse perässä.

Aurinkohuipun hetki oli käsillä, ja odottelin piikkihernetunnelin liepeillä partiota. Minttuliekki oli nimennyt partioon lähtijöiksi lisäkseni Pehmoturkin, Lakkakuiskeen, Valoköynnöksen ja Ruskatassun. Olin päättänyt antaa Salamatassulle vapaapäivän.
Kun partio oli viimein kasassa, lähdin johdattamaan sitä ulos leiristä. Kukaan ei sanonut mitään, kun kuljimme metsän halki Koivumetsään. Valoköynnös oli saapunut klaaniin, ja naaras oli minulle vielä täysin uusi tuttavuus. Jo Eloklaanin perustamisaikoina olin päättänyt tutustuvani jokaiseen klaanilaiseen, joten nyt minulla oli oiva hetki aloittaa tutustuminen vaaleaan soturiin. Kun muut partion jäsenet alkoivat merkata rajoja, jättäydyin Valoköynnöksen rinnalle. Soturi vilkaisi minua kysyvästi.
”Hei. Miten olet sopeutunut klaanielämään?” esitin kysymyksen toivoen, että se avaisi tien pidempäänkin keskusteluun.

//Valo?
// 268 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lauhalaukka oli ottanut puheeksi entisen mestarinsa, Tuhkajuovan. Kirjaimellisesti sääntöjä noudattava soturi ei koskaan ollut kuulunut suosikkikissoihini. Toki tabbykuvioisen naaraan sinnikkyyttä ja taitoja saattoi kunnioittaa, mutta muuten Tuhkajuova oli minun makuuni liian tosikko. Olin aina ihmetellyt, miten Lauhalaukka oli voinut olla naaraan seurassa koko soturikoulutuksen ajan.
”En tiedä. Arvelisin, että hän tekee päivät pitkät soturin tehtäviä ja tekee kaikkensa Kuolonklaanin eteen”, totesin lapojani kohauttaen. Olin aika varma, etten voinut olla väärässä sen suhteen. Tuhkajuova oli varmasti yksi uskollisimpia kissoja koko Kuolonklaanissa.
”En kyllä ymmärrä, miten sinä pystyit sietämään häntä”, naurahdin huvittuneesti kääntäen katseeni Lauhalaukkaan, joka oli kohdistanut katseensa jonnekin kauas Kuolonklaanin reviirille. Soturin kasvoilla oli hento hymy.
”Ei hän niin kamala ollut, kun pääsimme vauhtiin. Ainakin opin paljon”, oranssivalkea kolli totesi. Kun keskustelin Lauhalaukan kanssa, unohdin kokonaan sen, ettemme hetki sitten olleet edes puheväleissä. Tuntui, kuin olisimme aina olleet ystäviä, ilman mitään ongelmia.
”Miten sinä kohtasit Mesitähden ja muut ensimmäiset eloklaanilaiset?” vaihdoin aihetta kuin lennosta. Lauhalaukkakin kääntyi nyt minun puoleeni. Toivoin, ettei kysymykseni toisi soturille mieleen liikaa huonoja muistoja.

//Lauha?
// 168 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pudistin hennosti päätäni. ”Kuolonklaani on ollut minulle aina koti. Synnyin ja kasvoin siellä”, sanoin muistoihin uppoutuneena, ja naamalleni nousi heikko hymy Villisielun kuvan ilmestyessä haalistuneena mieleeni. ”Rakastuin jopa. Mutta se kaikki on nyt takanapäin. Eloklaani on nyt uusi kotini – meidän uusi kotimme. Ei ole mitään syytä kaivata takaisin, kun kaikki on mennyttä.”
Tunsin Mahlahallan lämmön lähelläni. Se auttoi minua maadoittamaan itseni takaisin tähän hetkeen. Välillä huomasin kadottavani itseni muistoihin, jotka olivat tapahtuneet kauan sitten – aikana, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Minä ja Villisielu olimme käyneet Hehkulammella opettelemassa uimista. Olimme partioineet rajoja yhdessä Mahlahallan kanssa ja vaihtaneet kieliä aukiolla ilta-auringon laskiessa metsän taa. Elämä oli ollut täydellistä. Mutta sitten Karhumyrskyn oli pitänyt mennä pilaamaan se.
”Muistan yhä elävästi, miten sinusta tehtiin oppilas minua ennemmin. Olin niin kamalan tylsistynyt! Jouduin opettelemaan elämään aamupäiväni ilman sinua”, naurahdin ja heitin ystävääni leikkisän katseen. Mahlahallan kurkussa hyrisi hyväntuulinen kehräys. ”Ruostekukka oli taatusti hyvillään, kun Punatähti nimitti minut -tassuksi ja hänen ei tarvinnut enää roikkua pentutarhalla minun takiani.”
”Meillä oli kyllä aina hauskoja leikkejä pentuina”, kermanvärinen kolli tunnusti, itsekin naurahtaen.
”Minä sain mestarikseni Tuhkajuovan! Kaikista Kuolonklaanin kissoista!” pärskähdin. Olin varmasti ollut tabbykuvioiselle naaraalle yksi hänen uraansa tahranneista tekijöistä. ”Mitähän hänelle mahtaa kuulua nykyään?”

//Mahla?
//198 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo lähti Haavepennun perään, kun kollipentu pinkaisi lähtölaskennan kohdalla kohti aluetta, jota kartta oli muistuttanut. Kolli katseli hyväntuulisena pennun etsintää ja liikkui hänen lähellään, mutta ei antanut eleillään vihjeitä pennulle. Kun Haavepentu oli menossa oppilaiden pesään, hän pysähtyi ja kosketti toista hännällään.
”Se ei ole oppilaiden pesässä”, Lieskakajo vinkkasi ja hymyili kannustavasti. Ei menisi kauaa, kun Haavepentu löytäisi aarteen. Kolli peruutti ulos pesästä ja katseli mietteliäänä, miettien mistä etsisi seuraavaksi. Lieskakajo riemastui, kun pentu huomasi lumen seasta pilkottavan kiven. Sattumoisin saman kiven, minkä juurelle hän oli piilottanut simpukankuoren. Haavepentu loikki innoissaan kiven luokse ja nappasi aarteen hampaisiinsa, hihkuen löytäneensä sen. Näky lämmitti kollisoturin mieltä kovin ja hän suorastaan säteili aurinkoisesti.
”Hienoa työtä Haavepentu! Sinä saat pitää sen”, soturi riemuitsi, leveä hymy kasvojaan koristaen. Hän kallisti päätään, kun huomasi Haavepennun synkistyneen ilmeen. Olikohan hän sanonut tai tehnyt jotain väärää?
”Onko jokin vialla?” Lieskakajo kysyi hiljaisemmalla äänellä ja kyyristyi, jotta olisi enemmän pienemmän kissan tasolla. Laikkuturkki kuiskasi kysymyksen ilmoille; osaisiko kolli pitää salaisuuden? Lieskakajo nyökytteli toiselle, pennun salaisuus olisi turvattu. Kun Haavepentu kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä, että hän nimensä ei ollut Haavepentu, Lieskakajo naurahti. Oliko se vitsi? Laikukas kissa kuitenkin naukui, että hän oli tosissaan ja, että nimi oli keksitty vain klaanikissoja varten.
”Minä lupaan, mikä sinun oikea nimesi sitten on?” raidallinen kissa kuiskasi ja hymyili varovaisesti. Pentu esittäytyi ylpeästi Kharoniksi ja lisäsi, että hän ei saisi kutsua Haavepentua oikealla nimellään pääaukiolla, sillä hänen vanhempansa olivat kieltäneet kyseisen salaisuuden jakamisen.
”Vau! Tuo on ehkä hienoin ja siistein nimi ikinä, saat olla kyllä todella ylpeä siitä! Salaisuutesi on turvassa kanssani”, oranssihtava kissa kehräsi hiljaa ja puski Kharonia poskeen. Lieskakajo ei voisi olla iloisempi, olihan kolli luottanut hänen hoiviinsa suuren salaisuuden. Lieskakajo kohensi ryhtinsä ja seisoi taas kaikilla käpälillään tasaisesti.
”On sinun vuorosi valita mitä leikimme, Haavepentu”, Lieskakajo virnisti ja vinkkasi silmäänsä Haavepennun kohdalla, jotta toinen tietäisi, että hän jatkaisi valenimellä kutsumista. Kollin raidallinen häntä heilahteli leikkisästi ja hän oli valmiina ihan mihin tahansa, mitä Kharon keksisikään! Lieskakajo mietti päässään kaikenlaisia ideoita, mitä pentu saattaisi keksiä. Raitaturkki oli kyllä onnellinen, että hän oli tutustunut Kharoniin. Siitä asti hänellä oli ollut hauskempaa!

//Kharon?
// 347 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Totta kai. Älä pelkää hakea minua, jos tarvitset jutteluseuraa – oli sitten kyse jostain kevyestä tai sitten vähän rankemmasta. Mutta nyt puhutaan jostain mikä vie ajatuksesi muualle”, ehdotin ja katsoin kollia lämpimästi. Kun varoittamatta turkkimme hipaisivat toisiaan, sydämeni hyppäsi taas ja vaistomaisesti otin muutaman askeleen kauemmas. Mikä minua vaivasi? Vetäisin henkeä ja työnsin ajatukseni väkisin taka-alalle ja puoliksi oman häkeltyneisyyteni helpottamiseksi päädyin kysymään Mesitähdeltä:
“Miten Salamatassun kanssa menee? Onko hän oppinut hyvin klaanin tavoille?” Ja kaikesta siitä ajatusteni välttelystä huolimatta en pystynyt keskittymään ollenkaan siihen, mitä päällikkö kysymyksiini vastasi. Alkoiko mieleni murentua varapäällikön paineiden alla vai mikä ihme sai minut tuntemaan minulle näin vieraalla tavalla? Ajatusteni tuli olla kylmänviileitä, mutta tällä hetkellä ne olivat sulaa vahaa kuin olisin paistatellut liian kauan polttavissa auringonsäteissä.
“Haluan tietää miten sinulla menee” kuulin vaalean kollin kysyvän, kun hätkähdin takaisin maanpinnalle turhanpäiväisistä pohdinnoistani, joille en kuitenkaan voinut mitään. Vedin kasvoilleni kartalla olevan ilmeen, peittääkseni sen kuinka ulapalla taas vaihteeksi olin ollut. Tätä menoa pitäisi mennä Liljatuulen luokse mielentilatutkimuksiin.
“Oikeastaan ihan hyvin. Tuntuu, että olen viimein saanut kiinni elämästäni Eloklaanista aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen elementissäni varapäällikkönä, vaikka pitkään epäilinkin onko minusta tähän”, kerroin rehellisesti. Mesitähdelle oli helppo olla rehellinen, sillä välillämme vallitseva luottamus oli vahva eikä välillämme ollut epäilyksiä.
Huomasin, että aloimme hiljalleen saapumaan takaisin kohti leiriä. Olimme kulkeneet joko ajatuksissamme tai tarkoituksenmukaisesti kulkeneet pienen ympyrän vähän matkan päässä leiristä ja nyt aloimme lähestyä päätepistettämme.
Mesitähti nyökkäsi ja vastasi minulle muutaman sanan. Pysähdyimme hetkeksi leiriä ympäröivän muurin viereen kuin pidentääksemme kävelyämme vielä hetkeksi, ennen kuin palaisimme takaisin arkiseen maailmaamme leirissä, jossa kaikki ongelmat muistuttaisivat jatkuvasti olemassaolollaan. Olimme hiljaa ja vain yksinkertaisesti olimme siinä hetkessä. Hetken päästä kuitenkin rikoin hiljaisuuden:
“Pitäisikö meidän tehdä tästä tapa? Kävelyllä käymisestä siis. Se tekisi varmasti hyvää meille molemmille ja kaikki mitä puhuisimme leirin ulkopuolella, jäisi sinne. Mitäs sanot?” Käännyin katsomaan Mesitähteä ja katseeni kulki hänen jokaisen siron piirteensä läpi hänen vihreisiin silmiinsä, joiden väri toi minulle viherlehden mieleen.

//Mesi?
318 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 26kp! –

Iltakaiku: 18kp –

Taivaslaulu: 6kp –

Lieskakajo: 25kp! –

Haavepentu: 19kp –

Leimutassu: 7kp –

Mahlahalla: 11kp –

Lauhalaukka: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

En olisi koskaan uskonut, että Eloklaanin partiossa olisi voinut olla niin mukavaa. Mesitähti oli antanut minulle tehtäväksi opettaa Coronalle klaanielämää. Veli oli vastahakoisesti tehnyt päätöksen jäädä kanssamme klaaniin. Se taisi johtua lähinnä siitä, että minä, Taivaslaulu, Kharon ja Deimos olimme kaikki lähdössä jossain vaiheessa pois klaanista, ja Corona tiesi sen. Emme halunneet olla enää erossa toisistamme, kun olimme viimein löytäneet toisemme taas. Coronan ja Ruskan paluun jälkeen olin ollut yhtä hymyä. Aiemmin niin raskailta tuntuvat askareet olivat muuttuneet ihan mukaviksi, kun kastanjanruskea veljeni seurasi minua joka paikkaan.
Juuri nyt sää oli lämpimämpi kuin aikoihin. Paksu pilvipeite varjosti metsää, mutta minun mieltäni se ei onnistunut synkentämään. Metsä alkaisi pian heräämään henkiin, kun päivät lämpenisivät entisestään. En ollut ollut koskaan näin innoissani hiirenkorvan saapumisesta. Meidän perheellemme hiirenkorva tarkoitti uutta alkua kaukana klaaneista.
Corona kulki rinnallani partion häntänä. Veli katseli ympärilleen reviiriä, johon hän oli kuun aikana päässyt tutustumaan. Oikealla puolella avautui Eloklaanin reviirin nummialue, ja vasemmalla puolella oli Kuolonklaanin raja. Veli oli luonut katseensa Kuolonklaanin reviirille.
”En voi uskoa, että pääsemme pian pois täältä”, kuiskasin veljelleni niin, etteivät muut partiossa olleet kuulisi minua. Emme olleet kertoneet suunnitelmista vielä muille kuin Coronalle ja Ruskalle. Ikäväksemme Ruska ei aikonut lähteä klaanista mukaamme, ja me ymmärsimme häntä hyvin. Ruska oli näiden vuodenaikojen aikana sopeutunut klaaniin paremmin kuin minä ja Taivaslaulu.
Corona käänsi keltaisen katseensa minuun.
”Oletteko jo päättäneet, minne menemme ensimmäisenä?” veli kysyi. Olimme puhuneet siitä Taivaslaulun kanssa, muttemme olleet lyöneet vielä mitään lukkoon. Suunnitelmat olivat siis avoinna.
”Haluamme ainakin käydä tervehtimässä Dakotaa, Timiä ja Kaarloa. Emme vielä tiedä, tahdommeko jäädä vanhaan kotiimme. Ehkä pitäisi etsiä kokonaan uusi paikka, jossa Kharon ja Deimos voisivat varttua täysikasvuisiksi”, totesin mietteliäänä, ”mitä sinä tahtoisit?”

//Corona?
// 276 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Lähdettäisiinkö kävelylle? Voitaisiin käydä vähän verestämässä vanhoja muistoja Kuolonklaanin rajalla”, Lauhalaukka sanoi, vaikka leiriin oli enää vain vähän matkaa. Vilkaisin edellämme kulkevaa Leimutassua, joka näytti keskittyvän enemmän ympäristöön kuin meihin.
”Odota hetki”, pyysin ja kiristin tahtiani päästäkseni parantajaoppilaan rinnalle. Leimutassu säikähti minua, mutta tunnistettuaan minut, kolli hymyili ystävällisesti.
”Pääsetkö tästä yksin leiriin? Lauhalaukka pyysi minua kävelylle”, sanoin parantajaoppilaalle, joka pysähtyi ja käänsi katseensa Lauhalaukkaan.
”Ethän pahastu? Minusta on vain niin mukavaa, että olemme taas sovussa. Se on ainoastaan sinun ansiotasi”, lisäsin vielä virnistäen, ennen kuin Leimutassu ehti vastata mitään. Kollin kasvoille piirtyi leveä hymy.
”En pahastu. Leiri on ihan lähellä, enköhän minä selviä”, mustavalkea oppilas lausahti kohteliaasti.
”Kiitos, olet korvaamaton”, sanoin kääntäen sitten selkäni parantajaoppilaalle, kun rämmin hangessa Lauhalaukan luokse.
”No niin, mennään vain.”
Kuljimme pitkään hiljaisuuden vallitessa, ja minäkin keskityin ympäristööni. Katselin metsää, jonka korkeat puut ympäröivät meitä. Taivas oli pilvinen, saaden aikaan varsin harmaan ja hämärän sään. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä minun päiväni oli kirkkaampi kuin aikoihin. Juuri nyt minua ei haittaisi, vaikka taivas heittäisi päälleni lammellisen vettä.
Kun saavuimme lähelle Kuolonklaanin rajaa, Lauhalaukka hidasti tahtiaan ja käänsi katseensa Kuolonklaanin metsään.
”Mieti, miten paljon kaikki on muuttunut. Me kasvoimme tuolla, ja nykyään emme saa astua käpälälläkään rajan toiselle puolelle”, oranssivalkoinen kolli sanoi hieman haikealla äänellä. Asetuin Lauhalaukan vierelle kääntäen katseeni kauas Kuolonklaanin reviirille.
”Tuolla on paljon muistoja, mutta suurimman osan tahtoisin vain unohtaa. Minä olen paljon tyytyväisempi rajan tällä puolen”, totesin lapojani kohauttaen, ”vaikka en kyllä usko, että olisin voinut elää yhtä hienon nuoruuden Eloklaanissa. Kuolonklaanissa on paljon vikaa, mutta ei se ole ihan täysin läpimätä.”

//Lauha?
// 259 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli yllätys kuulla Ruostekukan uudesta pentueesta. Vielä yllättävämpää oli se, että pentujen isä oli Kalmakuu, joka oli myös minun isäni. Tosin silloin kun minä olin ollut vielä pentu, Ruostekukka ei ollut ollut yhdessä Kalmakuun kanssa eikä ollut suostunut kertomaan minulle isästäni mitään. Se oli ollut vain yksi Ruostekukan huolettomista irtosuhteista. Myöhemmin olin saanut totuuden selville Hehkuaskelen kautta, joka oli paitsi Kuolonklaanin parantaja myös isäni sisar.
”Montako uutta sisarusta minulla on?” kysyin yhä uutisesta häkeltyneenä. Mahlahalla näytti mietteliäältä.
”En ole aivan varma, ehkä kaksi. Toisen nimi taisi olla Aaltotassu tai jotain. Lähdin Kuolonklaanista ennen kuin Ruostekukka poiki”, Mahlahalla tunnusti ja loi minuun pahoittelevan katseen. Kosketin hänen kylkeään tyynnyttelevästi hännälläni viestiäkseni tälle, ettei hänen tarvinnut olla asiasta pahoillaan.
”Tämä taitaakin vaatia hieman tutkimista. Meillä on yhteiset vanhemmat toisin kuin Karhumyrskyllä ja minulla oli, joten ehkä he eivät ole niin pahoja”, tuumailin ääneen kävellessäni ystäväni rinnalla eteenpäin. Samalla hetkellä sain idean. ”Lähdettäisiinkö kävelylle? Voitaisiin käydä vähän verestämässä vanhoja muistoja Kuolonklaanin rajalla.”

//Mahla?
//158 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Nauroimme Lauhalaukan kanssa kovaan ääneen, kun heitin lunta tällä kertaa tarkoituksellisesti kohti soturia, joka taitavasti väisti sen. Lauhalaukka painautui sitten matalaksi, aivan kuin tämä olisi kovakin kamppailu. Soturi kuopaisi käpälällään maata heittäen lumipaakun kohti minua.
Onnistuin väistämään sen, ja se lensi ohitseni suoraan kohti Leimutassua. Parantajaoppilas ei ehtinyt tehdä mitään, kun lumi tömähti hänen kylkeensä. Vilkaisin Lauhalaukkaa irvistäen voimatta olla hymyilemättä, kun näin soturin pöyristyneen ilmeen.
Tiesin, ettei Leimutassu suuttuisi moisesta, joten uskalsin alkaa taas nauramaan. Kun Leimutassukin alkoi nauraa, myös Lauhalaukka uskalsi tehdä samoin. Hetken ajan kaikki kolme nauroimme vaan yhdessä, unohtaen täysin yrttien etsimisen.
”Minusta vähän tuntuu, että ei täältä löydy ainuttakaan yrttiä”, totesin Leimutassulle, joka askelsi luoksemme.
”Taidat olla oikeassa. Eiköhän sitten palata leiriin. Tullaan uudestaan sitten, kun lumet ovat sulaneet vähän enemmän”, mustavalkea oppilas sanoi ja viittoi meidät peräänsä. Lähdimme Lauhalaukan kanssa rinnatusten Leimutassun perään. Joen solina heikkeni askel askeleelta, kun kuljimme siitä kauemmaksi. Olin varma, että tämä oli paras päivä pitkään aikaan. Olin saanut takaisin parhaan ystäväni, kiitos Leimutassun. Parantajaoppilas kulki edellämme, ja me tulimme Lauhalaukan kanssa rinnatusten perässä.
”Tiesitkö muuten, että Ruostekukka ja Kalmakuu saivat pentuja? Tai on siitä jo aikaa ja pennut ovat kai jo oppilaitakin, mutta kuitenkin, sinulla on Kuolonklaanissa taas sisaruksia”, sanoin mahdollisimman selkeästi, vaikka lausahdukseni taisi olla hyvin sekavan kuuloinen. Tiesin, että Lauhalaukka varmasti ymmärsi, mitä yritin sanoa.

//Lauha?
// 218 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon painautui maata vasten, kun Lieskakajo aloitti lähtölaskennan. Kolmen kohdalla pentu lähti nelistämään kohti aluetta, jonne soturi oli kertonut piilottaneensa simpukankuoren. Pentu oli painanut mieleensä raidallisen kollin piirtämän kartan, ja nyt hän loikki paikkaa kohti. Kharonin päästessä oppilaiden pesän liepeille, tuo pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään häntä pystyssä. Lieskakajo oli ihan varmasti piirtänyt ympyrän johonkin oppilaiden pesän lähelle.
Pentu liikkui eteenpäin matalana ja etsi katseellaan simpukankuorta. Miltäköhän se edes näytti? Kharon oli varma, että hän tunnistaisi sen kyllä, jos löytäisi.
Kharon kurkkasi muutaman kiven taakse, ja oli jo menossa oppilaiden pesään, kun Lieskakajo pysäytti hänet:
”Se ei ole oppilaiden pesässä.” Kharon peruutti ulos pesästä ja katseli taas hetken mietteliäänä ympärilleen, kunnes hänen katseensa osui kiveen, joka pilkisti hangen alta. Pentu loikki innoissaan kiven luokse ja katseli sitä. Sitten pentu hihkaisi riemusta, kun hän erotti jotakin kiven ja lumen välissä.
”Minä löysin sen! Minä löysin sen!” Kharon hihkaisi ja nappasi simpukankuoren hampaisiinsa kääntyen sitten Lieskakajon puoleen, ”katso, minä löysin sen!”
Lieskakajo hymyili leveästi, ”hienoa työtä, Haavepentu!”
Kharon pudotti tyytyväisenä simpukankuoren jalkojensa eteen. Hän oli tottunut siihen, että klaanikissat kutsuivat häntä Haavepennuksi, mutta silti nimi ei tuntunut omalta. Hänestä tuntui pahalta, ettei Lieskakajo tiennyt hänen oikeaa nimeään.
”Sinä saat pitää sen”, Lieskakajo lupasi, huomaten sitten pennun synkistyneen ilmeen, ”onko jokin vialla?”
Kharon nosti katseensa Lieskakajoon.
”Osaatko sinä pitää salaisuuden?” laikukas pentu kuiskasi hiljaa ja astui lähemmäs soturia, joka kumartui pennun tasolle nyökytellen päätään.
”Minun oikea nimeni ei ole Haavepentu”, pentu kuiskasi niin hiljaa, kuin vain osasi. Lieskakajo katsoi pentua ensin hämmentyneenä, mutta naurahti sitten, luullen kai sen olleen vitsi.
”Olen ihan tosissani. Haavepentu-nimi on keksitty vain klaanikissojen takia. Lupaathan, ettet kerro koskaan kenellekään?” Kharon pyysi katsoen ystäväänsä vakava ilme kasvoillaan. Hän luotti Lieskakajoon täysin, mutta halusi silti kuulla tuon lupaavan.
”Minä lupaan”, Lieskakajo kuiskasi hiljaa, ”mikä sinun oikea nimesi sitten on?”
”Minä olen Kharon”, pentu totesi ylpeänä suoristaen ryhtinsä, ”mutta et saa kutsua minua sillä nimellä pääaukiolla! Eloklaanilaiset luulevat, että minun nimeni on Haavepentu. Emo ja isä sanoivat, etten saisi kertoa kenellekään tätä salaisuutta.”

//Lieska?
// 330 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo jolkotteli leirissä simpukankuori suussaan. Hän oli löytänyt sen joen lähettyviltä hetki sitten ja ajatteli antaa sen Haavepennulle lahjaksi. Tämä olisi täydellinen hetki järjestää aarrejahti, hän toivoi, että kollipentu pitäisi tästä. Kolli tonki lumipenkkoja kuonollaan ja etsi simpukankuorelle täydellistä piilopaikkaa. Ehkäpä lumipenkka ei olisi hyvä, se olisi niin ennalta arvattava ja tylsä! Lieskakajo siirteli lunta käpälällään ja nosti katseensa sitten hangesta. Oranssiturkkinen katseli leiriä pohtiva, mutta utelias ilme kasvoillaan. Mikäköhän olisi kaikista paras paikka tälle aarteelle? Lieskakajo tutkaili leiriä vihreät silmät tuikkien ja loikki pienehkön kiven luokse. Kolli piilotti simpukankuoren kiven taakse, hienoisesti murikan ja lumivallin väliin, mutta kuitenkin niin, että se olisi löydettävissä. Kolli katseli piilotustaan ylpeänä, tästä tulisi mukavaa! Nyt pitäisi vain odotella, että Taivaslaulu päästäisi Haavepennun hänen seurakseen. Kuluneen kuun aikana hän oli lähentynyt kollin kanssa ja he olivatkin leikkineet lähes päivittäin. Kun Corona oli saapunut leiriin, kollisoturi oli pelännyt että Haavepentu viettäisi mieluummin aikaa verisukunsa kanssa ja unohtaisi hänet. Onneksi niin ei ollut käynyt ja heidän ystävyytensä sen kuin syveni. Koskakohan Haavepennusta tulisi oppilas? Ja saisikohan hän ihka oman oppilaan? Olihan siellä Haavepennun lisäksi veljensä Uskopentu, Kultapentu ja Ratamopentu. Hän kyllä mielellään kouluttaisi Haavepentua, mutta koulutus voisi mennä leikkimiseksi ja jekkuiluksi. Lieskakajo naurahti itsekseen, sen näkisi sitten. Hänen oppilasaikansa olivat kyllä tuoreessa muistissa ja leirissä oli paljon kokeneempia sotureita, joten ehkei se nyt järin todennäköistä ollut. Vaikka tarkemmin kun kolli ajatteli, olisiko hän valmis ottamaan vastuun toisen kissan kouluttamisesta ja tulevaisuudesta? Siinä menisi Lieskakajon vapaus eikä hän ollut varma haluaisiko vielä menettää sitä. Hän olisi niin kiinni oppilaassa, kaikki menot olisivat suunniteltava sen mukaan eikä voisi vain lähteä itsekseen seikkailemaan.

Kollisoturi istahti leirin laidalle odottelemaan ystävänsä saapumista. Odotellessaan Lieskakajo suki lyhyttä turkkiaan ja hänen viiksensä värähtelivät hennosti. Kollikissa venytteli selkäänsä ja päästi ilmoille venyttelymaukaisun. Sen tehtyään hän huomasikin pennun loikkivan häntä kohti innostuneena. Lieskakajo nousi seisomaan ja pukkasi toista päähän, kun Haavepentu heittäytyi hänen jalkoihinsa kysymään mitä he leikkisivät tänään. ”Meillä onkin tänään aarrejahti ja sen jälkeen on sinun vuorisi keksiä jokin jännittävä leikki. Voimme tehdä aivan mitä ikinä haluat”, Lieskakajo aloitti salaperäisesti ja kumartui pennun puoleen. ”Vaikka lähteä leiristä, jos haluat”, hän vitsaili hiljaisella äänellä ja virnisti leikkisästi.
”Mutta ensiksi sinun on löydettävä simpukankuori. Löysin sen joelta ja se on tosi hieno aarre, se on jossain täällä”, oranssiturkkinen kertoi leikistään ja piirsi käpälällään pientä karttaa mustavalkoiselle kollille. ”Katsohan, tämä tässä on oppilaiden pesä, tuossa suoraan Litteäkiven takana. Ja tässä se aarre sijaitsee”, Lieskakajo kertoi ja piirsi lumeen ympyrän, joka kertoi simpukka-aarteen sijainnin. Pieni kivi sijaitsi oppilaiden pesän liepeillä ja Haavepentu löytäisi aarteen varmasti.

Lieskakajo keräsi parempaa ryhtiä ja virnisti kollille.
”Oletko valmiina? Yksi.. Kaksi..”, kollisoturi laski hitaasti ja vilkaisi Haavepentua. ”Kolme!” Lieskakajo hihkaisi lähtölaskentansa ja katseli, kun Haavepentu lähti etsimään simpukankuorta. Oranssiturkkinen kissa lähti myös loikkimaan toisen perään leikkisästi ja hihkui hyväntuulisena mustavalkoiselle kissalle. Lieskakajo katseli toisen etsimisiä uteliaana ja kyyristyi leikkisään asentoon; valmiina riemuitsemaan Haavepennun kanssa. Lieskakajo se sitten rakasti leikkimistä.

//Haave?
// 477 sanaa ja Lieskalla on KP-boosti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu oli iloinen, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat viimein saaneet sovittua rikkoutuneet välinsä. Kaksikko tuli hänen perässään tyytyväisesti rupatellen, ja hetki sitten vallinnut jännite oli hävinnyt kokonaan. Nyt he voisivat keskittyä etsimään yrttejä, vaikka tuskin he niitä löytäisivät. Tämä oli nimittäin ollut vain juoni, jolla saada ystävykset puhumaan toisilleen, mutta koska se oli toiminut näin hyvin, Leimutassu ei halunnut paljastaa sitä Lauhalaukalle ja pilata sopuisaa ilmapiiriä.
Joki oli suurimmaksi osaksi jäätynyt, mutta paikoin tumma vesi oli murtanut sen pintaa ja pääsi ryöppyämään vapaasti. Leimutassu katsoi tarkasti, mihin laski käpälänsä törmällä. Hyiseen veteen pulahtaminen ei juuri houkutellut häntä. Hän oli sitä paitsi vasta syönyt.
”Pitäisikö täältä löytyä yrttejä?” Lauhalaukan äänen epäuskosta kielivää sävyä ei voinut olla huomaamatta. Tyhmäkin olisi tajunnut, ettei tähän vuodenaikaan tahtonut löytänyt käyttökelpoisia yrttejä oikein mistään. Paitsi tietenkin hylätyltä kaksijalkojenpesältä Kuolonklaanin rajan tuntumasta, mutta juuri tällä hetkellä Eloklaanissa ei ollut tarvetta kissanmintulle.
Leimutassu kiepahti ympäri hymy korvissa, yrittäen edelleen kovasti uskotella oranssivalkoiselle soturille, että hänen aikeensa olivat aidot. ”Kyllä minä ainakin luulisin niin. Tietenkään en voi sanoa täysin varmasti, että niitä löytyy täältä tai mistään muualtakaan, mutta täytyyhän meidän sentään edes yrittää, vai mitä?”
Lauhalaukka vilkaisi Mahlahallaan kulmat kurtussa, mutta kermanvärinen kolli nyökytteli päätään Leimutassun sanomaa tukien. ”Niin, eihän yrittämisestä mitään haittaakaan ole. Jos satumme löytämäänkin jotakin, se on vain plussaa.”
”Olette varmaan oikeassa”, Lauhalaukka myönsi lopulta. Leimutassu heilautti häntäänsä mielissään siitä, että kolli oli uskonut hänen sepityksensä, ja rupesi sitten kaivamaan lunta varovasti toisella etukäpälällään.
Mahlahalla ja Lauhalaukka seurasivat hänen esimerkkiänsä ja tekivät samoin. Vaikka Leimutassu tiesi homman toivottomaksi, hänestä oli silti palkitsevaa nähdä, miten toisensa uudelleen löytäneet ystävät työskentelivät taas yhdessä.
Sivusilmällään Leimutassu näki, miten Mahlahalla kuopaisi vahingossa lunta Lauhalaukan päälle. Oranssivalkoinen soturi älähti yllättyneenä ja heitti lunta kollin niskaan kostoksi, ilmeisesti luullen Mahlahallan tehneen äskeisen tarkoituksella. Leimutassu seurasi huvittuneisuuttaan peitellen tilanteen kehittymistä.

//Mahla?
//297 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä. Lieskakajo oli tullut hakemaan Kharonia leirikierrokselle, mutta yllättäen isä oli pyyhältänyt sisään pesään kahden Kharonille tuntemattoman kissan kanssa. Pentu katsoi pettyneenä, kun Lieskakajo peruutti ulos karhunvatukkapensaikkoon tehdystä pesästä. Hän olisi halunnut huutaa soturin perään, mutta emo ja muut kissat puhuivat niin kovaa, ettei pienokaisen ääni olisi kantautunut heidän ylitseen.
Kuunnellessaan emon ja muiden keskustelua, Kharon ymmärsi, että toinen kissoista oli Ruskatassu, hänen veljensä. Kastanjanruskea kolli taisi olla nimeltään Corona, ellei Kharon aivan väärin ymmärtänyt. Hän kertoi jotakin seikkailustaan, muttei Kharon ihan ymmärtänyt, mitä kolli selitti. Sitten tuo käänsi keltaisen katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
Kun Coronaksi paljastunut kissa kysyi pentujen nimiä, Kharon ei ollut ihan varma, mitä tämän pitäisi vastata. Hän vilkaisi Ruskatassua mietteliäänä, ja totesi sitten:
”Olen Haavepentu.” Emo oli ohjeistanut, että Kharonin täytyi esitellä klaanikissoille klaaninimensä, ja Ruskatassu oli klaanikissa. Emo selitti nopeasti, että Kharon voisi kertoa oikean nimensä kissoille. Corona oli kuulemma hänen setänsä, joka sai pienen pennun aivot solmuun. Mistä tuo kissa oli yhtäkkiä ilmestynyt tänne, ja miten hän oli Kharonin setä? Siitä huolimatta Kharon kertoi nimensä, ja Deimos kertoi myös omansa.
”Onpa teillä hienot nimet. Miten vanhoja te oikein olette?” Corona esitti kysymyksen ja kumartui pentujen tasolle. Kharonista tuntui hieman epämukavalta se, miten tuttavallisesti tuntematon kissa puhutteli heitä. Uskalsiko hän luottaa tuohon kastanjanruskeaan kummajaiseen, joka oli yhtäkkiä vain saapunut heidän luokseen ja kertonut olevansa heidän setänsä!
”Öö..”, Kharon mutisi ja vilkaisi veljeään toivoen, että tuo osaisi vastata kollin kysymykseen.
”Olemme puolentoista kuun ikäisiä”, Deimos kertoi leveästi hymyillen.
”Olettepa te jo isoja! Tahdotteko leikkiä jotakin? vaikka sammalpalloa”, Corona ehdotti, mutta Kharon pudisteli päätään.
”Itse asiassa minun täytyy nyt mennä. Emo, voinhan mennä leirikierrokselle Lieskakajon kanssa? Sinä lupasit jo aiemmin”, Kharon sanoi ja katsoi vaativasti emoaan. Taivaslaulu vilkaisi isän suuntaan.
”Ottakaa Corona ja Deimos mukaan”, Merkurius ehdotti.
”Eikä! Sinä voit esitellä heille leiriä! Emo lupasi, että saan mennä Lieskakajon kanssa!” Kharon kitisi. Taivaslaulun kasvoille nousi hento hymy.
”Hyvä on, mene vain”, emo myöntyi ja kosketti hellästi kuonollaan Kharonin päälakea. Pentu väisteli tiellään olevia kissoja kulkiessaan kohti pesän uloskäyntiä. Täältä tullaan, Lieskakajo! Pentu ajatteli mielessään.

Kharon lojui tylsistyneenä pentutarhan sammalvuoteella ja tuijotti pesän kattoa. Coronan saapumisesta klaaniin oli vierähtänyt jo kuu, ja Kharon oli lopulta suostunut tutustumaan kastanjanruskeaan kissaan. Corona ja Ruskatassu olivat viettäneet pentutarhalla aikaa laittoman paljon.
Kharon oli kasvanut kuun aikana hurjasti. Hän pystyi jo juoksemaan todella lujaa, ja osasi vaikka ja mitä. Miltei päivittäin kolli oli viettänyt aikaa Lieskakajon kanssa. Kaksikko oli ystävystynyt, ja Kharon nautti soturin seurasta. Hänen onnekseen Deimos viihtyi hyvin emon, Coronan, isän ja Ruskatassun kanssa. Kharon sai pitää Lieskakajon vain itsellään.
”Emo, voisinko mennä leikkimään Lieskakajon kanssa?” Kharon kysyi ja kääntyi vatsalleen. Taivaslaulu oli juuri pesemässä turkkiaan, mutta naaras keskeytti sen kääntäen katseensa Kharoniin.
”Mene vain, kunhan tulet takaisin isän ja Coronan saapuessa partiosta”, emo sanoi rauhallisella äänellään. Kharon pomppasi jaloilleen ja loikki ulos pentutarhalta.
Ilma pääaukiolla oli kylmähkö, mutta kuitenkin siedettävä. Lunta ei ollut satanut ainakaan neljäsosakuuhun, joten leirissä kulkeminen oli vaivatonta. Kissat olivat talloneet maan kovaksi, ettei hankeen uponnut. Kharon tunnisti Lieskakajon punertavasta turkistaan. Kolli istui yksinään leirin toisella laidalla.
Pentu loikki innoissaan ystävänsä luokse.
”Lieskakajo! Mitä me tänään leikimme?” Kharon kysyi innoissaan heittäytyessään soturin jalkoihin.

//Lieska?
// 519 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo oli rientänyt heti auringon noustua suorittamaan velvollisuuksia, eli tässä tapauksessa partioimaan! Hän oli halunnut olla ajoissa näyttämässä Haavepennulle leiriä, mutta ensin olisi hoidettava velvollisuudet pois alta. Kollin oli tehnyt mieli jättää ne väliin, mutta kuinka hän olisi voinut? Kolli oli tuore soturi ja varmasti tarkkailun alla, joten hän halusi tehdä vaikutuksen muihin. Kollikissa loikki Okraviiksen, Hillasielun ja Paatsamakuun luomalla polulla tylsistyneenä. Partiointi oli toisaalta ihan mukavaa, kun sai olla liikkeessä, mutta aivan älyttömän tylsää. Etenkin kun hänellä olisi hauskempaakin ja tärkeämpää tekemistä. Hillasielu jutusteli Okraviiksen kanssa ja Lieskakajo loikki suurempien lumikinosten kimppuun. He eivät olleet nähneet mitään epäilyttävää, joten miksei hän voisi hieman pitää hauskaa? Kolli loikki korkeahkoissa hangissa ja kun leiri tuli näkyviin, hän huiskautti hännällään partion muille jäsenille hyvästit. ”Heippa! Kiitos partiosta, pitää mennä”, raitaturkkinen huudahti olkansa ylitse ja sukelsi leiriin iloisena. Hän ei jaksanut odotella partion muiden jäsenten vastauksia, sillä niillä ei olisi vaikutusta hänen aikeisiinsa.

Lieskakajo ravisteli lumet turkistaan aukiolle ja sukaisi rintaturkkiaan pikaisesti. Äh, olisi turha tehdä itsestään siisti ja edustuskuntoinen, sillä leikkiessä se turkki kuitenkin sotkeentuisi. Mutta eihän kolli voisi täysin kodittomalta kulkurilta näyttää, sillä Taivaslauluhan ei välttämättä laskisi poikaansa sen näköisen kollin matkaan. Soturi naurahti huvittuneena ja ravasi letkeästi pää korkealla, hymy kasvoillaan ja korvat terhakkaasti pystyssä. Hän kuuli leirin suuaukiolta hälinää, mutta ei ehtinyt vilkaista mitä oli tapahtunut. Erakkomainen haju tulvahti hänen nenäänsä, olikohan toinen partioista löytänyt tunkeilijan? Lieskakajo voisi vain huokaista helpotuksesta siitä, että heidän partionsa oli selvinnyt ilman aikaa vieviä löydöksiä. Lieskakajo kurkisti pentutarhaan, jossa intoileva pentu häntä odotteli. ”Haavepentu!” Lieskakajo iloitsi nähdessään pienen veijarin ja pieni kehräys kumpusi kurkustaan. ”Oletko valmis elämäsi seikkai-”, kolli oli naukaisemassa, kunnes kissoja tulvi pesään. Iltakaiku, Ruskatassu ja tunnistamaton erakko. Tahtomattaan hänen kasvoilleen piirtyi pettyneempi ilme, perheasioita selvästi. ”Anteeksi Haavepentu, taitaa olla parasta että menen nyt. Etsihän minut käpäliisi, kun olet vapaa!” Lieskakajo naukaisi hiljaisella äänellä ja vilkaisi muita kissoja pahoittelevana. Hän peruutti ulos pesästä ja uskalsi nyt huokaista pettymyksestä. Oliko Ruskatassun löydyttävä juuri nyt? Vaikka olihan se positiivinen juttu, eihän Lieskakajo sitä voinut kieltää. Ja kaipa se erakkokin oli joku heidän tuttunsa, sillä Iltakaiku tuskin toisi ketään tuntematonta pentujensa luokseen. Raidallinen kissa laahusti lumihankeen, johon hän lysähti. Lieskakajo ei jaksanut esittää, että hän ei olisi pettynyt. Iltakaiku, Taivaslaulu ja kaikki muut pesässä olleet kissat olisivat huomanneet sen, jos olisivat keskittyneet häneen. Mutta heidän keskittyminen oli ollut pesään tulleissa kissoissa, joten hän oli oletettavasti voinut livahtaa hyvinkin huomaamattomasti. Kyllä he ehtisivät vielä seikkailemaan, jos Haavepentu vain hakisi hänet leikkimään. Nyt Lieskakajo voisi vaikka lähteä saalistamaan tai seuraavaan lähtevään partioon. Oranssiturkkinen kissa haukotteli ja hieraisi kuonoaan, johon oli mennyt lunta. Kollin vihreät silmät tarkkailivat aukion menoa uteliaana, olisikohan joku kissa vailla seuraa? Päivä oli vasta nuori, joten leiri oli täynnä puuhailevia kissoja. Kolli kallisti päätään uteliaan oloisena, seurallisena kissana hän nautti muiden kissojen seurasta eikä pitänyt yksin norkoilusta. Lieskakajon häntä heilahteli puolelta toiselle laiskasti ja hänen suustaan livahti pienen pieni haukotus. Oranssiturkkinen kissa nousi ylös ja sukaisi etukäpäläänsä pohtivana. Kukakohan se erakko oli mahtanut olla?

//491 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

En ollut uskoa silmiäni. Nousin ylös leveästi hymyillen ja hihkaisin:
“Corona!” Räpyttelin silmiäni vieläkin hämmästyneenä. En ehtinyt ihmetellä ystävämme saapumista sen enempää, kun huomasin Ruskatassun oranssinkirjavan hahmon. Kyyneleet alkoivat norua silmistäni kuin sadepisarat ja täysin huomaamattani.
“Voi Ruskatassu! Missä sinä olet ollut?” sanoin yllättävän tyynesti valuvista kyynelistä huolimatta. Syöksyin syleilemään poikaani. Ruskatassun silmiin nousi pahoitteleva katse aiheutetusta huolesta.
“Olen pahoillani emo, että jouduitte olemaan huolissaan. Minun täytyi vain mennä etsimään muistiani”, Ruskatassu selitti ja hymyili varovasti, odottaen hyväksyntääni. Kyyneleet alkoivat valumaan entistä villimmin. Emo. Hän muisti. Hän muisti!
“Voi Ruskatassu kulta. Ei se mitään. Tärkeintä on, että muistat ja olet nyt turvassa”, sanoin ja katsoin emomaisesti syvälle kolli sinisiin silmiin. Niiskaisin nenääni:
“Anteeksi, että itken. Taivaslaulu, kokoa itsesi.” Naurahdin kevyesti.
“Ja Corona! Mistä ihmeestä sinä ilmestyit?” Kolli oli istahtanut alas siististi häntä etutassujen eteen kietaistuna ja katsoin minua rauhallisesti kirkkaan keltaisilla silmillään. Corona hymyili kohteliaasti:
“Löysin tieni viimein Dakotan ja muiden ystäviemme luokse ja siellä törmäsin Ruskatassuun. Ja tässä me olemme. Pentunne ovat kauniita.” Coronan katse siirtyi ihastuneena pentukaksikkoon tarkastellen ensin Kharonin kirjavaa turkkia ja eriparisilmiä, jotka toljottivat vieraita tulijoita ja sitten rauhallisena kököttävään tummanharmaaseen Deimokseen.
“Keitäs te olette?” Corona kysyi ja kumartui hieman alas ollakseen vähän enemmän pentujen tasolla. Kharon aloitti rohkeasti kertoen juuri sen nimen, jota olimme hänet pyytäneet esittämään klaanikissoille:
“Olen Haavepentu.” Käännyin poikani puoleen.
“Voit kertoa oikean nimesi Coronalle, hän on setäsi”, selitin ja katselin kuinka kolli tarkkaili eriparisilmillään ruskeaa kissaa hetken aikaa.
“Olen Kharon.”
“Ja minä olen Deimos, mutta minua kutsutaan Uskopennuksi”, Deimos selitti tyynellä äänensävyllä vaikuttaen tavalliseen tapaansa vanhemmalta mitä oli. Corona jatkoi pentujen kanssa juttelua ja minä katsoin Merkuriusta silmiin onnellisesti hymyillen.

//Mer? Tai Kharon?
269 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Rämmin taas jälleen kerran hangessa eteenpäin partion perässä. Partioon oli ikäväkseni laitettu vain pienokokoisia kissoja, joten he pystyivät ongelmitta kulkemaan hangen päällä, mutta minulle se tuotti ongelmia. Vähän väliä upposin vatsakarvojani myöten kylmään hankeen. Kirosin mielessäni. Olisin niin paljon mieluummin ollut leirissä Taivaslaulun, Kharonin ja Deimoksen seurassa.
Partiointi oli mielestäni ajanhukkaa. Olin käynyt lukemattoman monissa partioissa, muttei niissä koskaan tapahtunut mitään, joka aiheuttaisi syyn kiertää rajoja päivästä toiseen.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin. Kivet erottuivat hädin tuskin hangen ja jään seasta, ja niiden päälle loikkaaminen oli haastavaa, sillä jokainen kivi oli toistaan liukkaampi. En halunnut tulla jäisen, virtaavan veden viemäksi.
Kun olin päässyt vastarannalle, pysähdyin hetkeksi aloilleni ja katsoin sinne, minne joki jatkoi matkaansa pois Eloklaanin reviiriltä. Meidän vanha kotimme oli saman joen varrella, huomattavasti etelämmässä. Voisimmekohan palata Taivaslaulun ja pentujemme kanssa vanhaan kotiimme takaisin? Ajattelin Dakotaa, Timiä ja vanhaa Kaarloa. En tiennyt, olivatko he enää edes hengissä, mutta toivoin niin. Olisi mahtavaa tavata vanhat ystävämme pitkästä aikaa.
Jatkoin matkaa partion jäljessä, edelleen kiroten mielessäni heikkoa hankea. Kukaan ei tuntunut välittävän ahdingostani, vaan kissat merkkailivat vain rajaa normaalin tapaan, antaen minun laahustaa perässään. Aina kun sain kissat kiinni, he jatkoivat taas matkaansa.
”Merkurius!” huuto kantautui jostakin rajan toiselta puolelta. Häkeltyneenä katselin ympärilleni yrittäen etsiä huutajaa.
En voinut uskoa silmiäni, kun kastanjanruskea turkki tuli esiin. Jähmetyin aloilleni, ja leveä hymy nousi kasvoilleni. Onnen kyyneleet kohosivat silmiini, ja hetkeäkään epäröimättä lähdin rämpimään kohti Coronaa.
”Corona! Olet hengissä! Tähtiklaanin kiitos!” takeltelin itkun seasta päästyäni rakkaan veljeni luokse. Painoin pääni kollin turkkiin kehräten.
”Et arvaakaan, miten kovasti olen kaivannut sinua! Me luulimme, että olet poissa pysyvästi”, ääneni värisi, kun viimein irrottauduin veljestäni ja kohtasin tuon keltaisen katseen. En välittänyt, vaikka olin juuri poistunut Eloklaanin reviiriltä. En voinut lakata hymyilemästä, kun katsoin veljeäni. Tämä oli paras päivä koskaan.
Katseeni siirtyi pois veljestäni, kun erotin liikettä tämän takaa. Oranssi, tuttuakin tutumpi kissa asteli veljeni takaa lämpimästi hymyillen. Ruskatassun siniset silmät tuikkivat ilosta.
”Isä, minä muistan. Anteeksi, että katosin. Minun täytyi käydä vanhassa kodissa, jotta saatoin taas muistaa”, Ruskatassu sanoi vakava ilme kasvoillaan. En ollut vihainen. Juuri nyt en voinut suuttua yhtään mistään, kun koko perheeni oli kasassa. Kaikki oli kääntynyt parhain päin, eikä elämä tuntunut enää lainkaan harmaalta.

Palasimme partion mukana takaisin Eloklaanin leiriin. Koko matkan keskustelin Coronan kanssa hänen seikkailuistaan. Kaksijalat olivat kaapanneet Coronan ja Fetuksen, mutta he olivat lopulta päässeet pakoon. Fetus ei ollut selvinnyt, ja Corona oli joutunut vaeltamaan yksin tuntemattomilla mailla.
Koko matkan leiriin saakka minä vain hymyilin, lukuun ottamatta sitä kohtaa, kun Corona oli kertonut Fetuksen kuolemasta. Minusta tuntui, että olin maailman onnellisin kissa. Olin esitellyt partion jäsenille veljeni heti, niin ylpeä minä hänestä olin. Halusin esitellä hänet kaikille.
”Ruskatassu kertoi, että Taivaslaulu on saanut pentuja. Miten he voivat?” Corona kysyi juuri, kun astuin tämän edellä piikkihernetunneliin.
Tunnelin toisessa päässä käännyin taas veljeni puoleen.
”Tule, minä voin näyttää sinulle”, sanoin ja viitoin kollin perässäni kohti karhunvatukkapensasta. Myös Ruskatassu tuli perässäni. Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa uusia sisaruksiaan, joten nyt oli korkea aika.
Astuin malttamattomana sisään pentutarhalle. Taivaslaulu lepäsi tuttuun tapaansa sammalvuoteellaan, ja pennut nukkuivat hänen vatsansa vierellä.
Kumppanini nosti katseensa minuun.
”Hei”, tervehdin lämpimästi hymyillen, antaen perässäni tuleville kissoille tilaa, ”katso, mitä löysin tuolta rajalta.”
Ensin Taivaslaulu näytti hämmentyneeltä, mutta tunnistettuaan molemmat tulijat, leveä hymy nousi soturin kasvoille. En voinut vieläkään uskoa, että koko perheeni oli viimeinkin koossa!

//Corona tai Taivas?
// 548 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hanki hohkasi aavemaista valoa aamun viimeisillä tunneilla. Kylmä tuuli vihmoi lumipölyä kasvoille armottomasti, mutta en valittanut. Missä vain oli parempi kuin leirissä Nokilinnun ja Hiilloskatseen heräillessä huolettomina uuteen päivään passauttaakseen jälleen itseään. Heti ensimmäisenä he etsivät aina minut käpäliinsä ja velvoittivat huolehtimaan itsestään: piti hakea aamiaista, tutkia turkki kirppujen varalta ja hakea parantajalta vähän lisää tuoretta sammalta, jotta vanhoja ja raihnaisia takalistoja ei alkanut kolottaa. Miksi juuri minut oli jätetty pentuna Eloklaaniin? Kaikki nämä vuodenajat ja soturinkoulutus vain siksi, että voisin toimia pennunvahtina omille vanhemmilleni? Ei käynyt mielessänikään silloin, kun seisoin Litteäkiven päällä Mesitähden vieressä ja hän nimitti minua oppilaaksi.
“Onko kaikki kunnossa?” Utusielu oli tullut kävelemään rinnalleni. Huomaamattani olin jäänyt jälkeen muusta partiosta, joka kulki jo kauempana tasaisella lumidyynillä. Vanhan naaraan vihreät silmät kiilsivät huolestuneesti. “Näytät uupuneelta. Olikohan varmasti hyvä idea lähteä partioon, kun sinulla on edessä vielä illan kokoontuminenkin.”
“Olen minä kunnossa”, vastasin, vaikkakaan en puhunut aivan totta. Utusielu ei ollut väärässä siinä, että olin uupuneen näköinen, sillä minä myös tunsin itseni uupuneeksi. Kuin luurangoksi, jonka ympäriltä oli kaluttu lihat ja nahka, ja jonka kaatamiseen ei olisi tarvittu henkäystä vahvempaa. “Vanhempieni perään katsominen osaa vain olla melko väsyttävää hommaa. Yritän saada heihin vähän välimatkaa.”
Utusielun silmissä oli ymmärtäväinen ilme. Hänkin varmasti tiesi, miten rasittavia vanhempani osasivat olla, koska joutui välillä itsekin piipahtamaan klaaninvanhimpien pesässä katsomassa omaa emoaan, Kirsikkakuonoa. “Minä uskon, että se on vain heidän tapansa osoittaa kiintymystään. Eivät he mitään pahaa tarkoita.”
“Eivät varmaankaan, mutta silti se on ärsyttävää. Nokilintu ei kerkeä vetää henkeä pölöttämisensä välissä ja Hiilloskatse vain mulkoilee minua kuin olisin jotenkin loukannut häntä, vaikka itsehän hän päätti tuppautua tänne kumppaninsa kanssa.” Minun ei ollut ollut tarkoitus valittaa, mutta itse asiassa purkautuminen kevensi kummasti oloani. Sitä paitsi Utusielua ei näyttänyt haittaavan, joten jatkoin: “He eivät varmaan ole koskaan edes kuulleet käsitteestä ‘henkilökohtainen tila’. Aina puskemassa iholle ja keskeyttämässä. Minä ja Korppisiipi emme voi enää olla edes leirissä ilman että he änkeävät meidän väliimme rupattelemaan omiaan.”
Edellä kulkeva partio näkyi enää vain tummana pisteenä valkeutta vasten. Utusielu käveli rauhallisin askelin vieressäni pitämättä kiirettä. Arvostin sitä todella. Tuntui hyvältä saada valittaa asiasta jollekulle.
“Ehkä sinun pitäisi puhua heille”, Utusielu maukui lopulta. Hän piti katseensa taivaanrannassa ja luimisti korviaan uuden lumisen tuulenpuuskan pyyhkiessä ylitsemme. “He eivät ehkä ole kaikista mukavimmasta päästä, mutta he ovat kuitenkin vanhempasi. Heidän täytyy osata kunnioittaa sitä, että sinulla on oma elämäsi, eivätkä he voi kaiken aikaa vaatia aikaasi.”
Mietin hänen sanojaan. Niissä oli paljonkin järkeä. Ainahan niissä oli. Utusielu oli viisas kissa, ja häntä parempaa mestaria en olisi oppilasaikanani voinut kuvitella saavanikaan. “Niin, ehkä minun kannattaisi yrittää”, sanoin ja vilkaisin häneen kiitollisena. “Kiitos, Utusielu. Olet hyvä ystävä.”
Utusielu hymyili lämpimästi. “Tule, otetaan muut kiinni.”

“Joko mennään?” Pohjatassu loikki minua vastaan aukiolla. Kolli hädin tuskin erottui valkoista taustaa vasten, ja näytti lähinnä siltä, että minua lähestyi pomppiva, meripihkanvärinen silmäpari.
Katsahdin häneen hieman hölmistyneenä. “Ai minne?”
“No harjoituksiin tietenkin!” Pohjatassun pää kallistui hivenen. “Nythän on jo aamupäivä.”
“Ai niin joo. Siitä minun pitikin sanoa sinulle: Tänään on kokoontuminen – kuten varmaan muistatkin – joten emme tee mitään erityistä ennen sitä.” Pettynyt ilme oppilaan kasvoilla ei ollut mitään mieluisinta katseltavaa, mutta en halunnut hänen väsyttävän itseään aivan uuvuksiin ennen yöllistä kokoontumista. Matka sinne oli raskas noin nuorelle kissalle, etenkin näin lehtikadon aikaan. Oli vain parempi, että hän lähtisi matkaan täysin levänneenä. “Mutta jos kuvittelet pääseväsi näin helpolla, niin turha luulo. Voisit käydä viemässä ruokaa klaaninvanhimpien pesälle ja kysyä, tarvitsevatko he jotain.”
Pohjatassun ilmeestä oli hankala tulkita, oliko tehtävä hänelle mieleen vai ei, mutta hän otti sen kuitenkin vastaan kuten kuuliainen oppilas konsanaan. “Selvä juttu.”
Seurasin hivenen syyllisyydentuntoisena, miten valkoinen kolli vilahti sisään karhunvatukkapensaaseen. Hetkinen – miksi minä muka potisin siitä huonoa omatuntoa? Klaaninvanhimmista huolehtiminen oli ensinnäkin oppilaiden tehtävä, ja vanhempieni olisi vain totuttava ajatukseen siitä, että he eivät voisi saada kaiken aikaa erityiskohtelua omalta pojaltaan. Minä olin Eloklaanin soturi, en mikään heidän palvelijansa.
“Huomenta.” Korppisiipi oli ilmestynyt jostakin viereeni. Hän kietoi häntänsä omani ympärille ja kiehnäsi päällään kaulaani vasten rakastavasti. Hento kehräys nousi kurkustani.
“Huomenta.”
“Sinä oletkin aikaisin jalkeilla. Et ollut pesässä herätessäni”, Korppisiipi sanoi, ikään kuin olisi ollut jonkin sortin ihme, että heräsin meistä kahdesta ensin. Naurahdin pienesti.
“Olin partiossa. Kävimme jättämässä uudet hajumerkit Kuolonklaanin rajalle ja sen sellaista.”
Korppisiipi hymähti. “Minäkin olen lähdössä partioon. Menemme metsästämään metsään. Ehkä sieltä löytyy paremmin riistaa.”
“Uskallan epäillä. Tähän vuodenaikaa eläimiä on hyvin vähän missään.”
“Ehkä niin, mutta ainakin meidän on yritettävä.” Korppisiiven katse harhaili piikkihernetunnelin suuntaan, jonka läheisyyteen pari kissaa oli siirtynyt norkoilemaan. Arvatenkin he kuuluivat samaan porukkaan, jonka kanssa kumppanini oli lähdössä ulos. “Minun on nyt mentävä.”
“Saalistusonnea!” huikkasin vielä hänen peräänsä, kun naaras oli jo kiepahtanut ympäri ja suuntasi odottavan metsästyspartion luo.
Liu’utin etutassujani pitkälle eteen ja annoin selkänikamieni venyä. Leukani aukenivat raukeaan haukotukseen. Ehtisin hyvin ottaa nopeat tupluurit ennen iltaa. Siten en ehkä nukahtaisi pystyyn kun päälliköt aloittaisivat kokoontumiseen kertomalla kuulumisiaan.

“Pysyttele lähelläni.” Kuolonklaanin ja Eloklaanin kissat olivat levittäytyneet pitkin poikin kivikkoista kumpua, joka oli saanut ylleen kimaltelevan lumipeitteen. Pohjatassu istui vieressäni jännittyneenä. Oppilaan korvat seurasivat valppaasti kaikkea ympärillä tapahtuvaa.
Ennen kokoontumiseen lähtöä olin vielä varmistanut oppilaaltani, että hän oli varmasti perillä siitä, mitä sai ja ei saanut tehdä, kun oltiin samassa paikassa kuolonklaanilaisten kanssa. Pienikin etikettivirhe saattaisi johtaa isompiin ongelmiin, joita saatettaisiin joutua ratkomaan fyysisellä välikohtauksella, mikä ei tietenkään ollut toivottavaa. Onnekseni Pohjatassu oli fiksu nuori kissa, jolla oli tilannetajua. Hän ei alkaisi tieten tahtoen rähinöimään kuumapäisten Kuolonklaanin oppilaiden kanssa.
Kokoontuminen ei alkaisi vielä hetkeen, joten saisimme istua jonkin aikaa rauhassa paikoillamme ja tutkia, millainen ilmapiiri kissojen keskuudessa vallitsi. Itse asiassa se oli varsin rauhaisa. Vaikka edelleen suurin osa klaanien kissoista pysytteli turvallisen etäisyyden päässä rajanaapuriklaaninsa jäsenistä, jotkut rohkeat koettivat hioa jopa tuttavuutta toistensa kanssa. Ilmeisesti mukaan lukien myös minun vanhempani. Voi hyvä Tähtiklaani.
“Tule.” Viitoin Pohjatassun mukaani noutamaan vanhempiani jonkun kuolonklaanilaisnaaraan kimpusta. Kissa istui jäykkänä Nokilinnun ja Hiilloskatseen piirittäessä häntä.
“Oletpa sinä nätti kissa! Minullakin on tosi nätti poika. Te voisitte tehdä paremmin tuttavuutta, jos tajuat mitä tarkoitan”, Nokilintu raakkui ja vinkkasi kuolonklaanilaiselle silmää. Tabbykuvioinen naaras katsoi emoani sen näköisenä, että kävi parhaillaan päänsä sisällä kamppailua hillitäkseen itseään huitaisemasta vanhempaa kissaa kuonolle.
“Nokilintu!” Yritin pitää äänensävyni sovittelevana, vaikka siinä oli varmastikin kuultavissa hienoista kireyttä. Pystyin kuitenkin pitämään itseni yllättävän hyvin kasassa tilanteen jäisestä ilmapiiristä huolimatta. “Aurinkokajolla oli sinulle ja Hiilloskatseelle asiaa.”
“Ai jaa, niinkö?” Nokilintu näytti ilahtuvan silminnähtävästi kuullessaan, että häntä kaivattiin jossakin. “Siinä tapauksessa me menemme oikopäätä hänen luokseen! Tulehan kultaseni!” Hän ja Hiilloskatse lähtivät vaappumaan Aurinkokajoa kohti, joka istui aukion toisella laidalla Taivaslaulun ja Iltakaiun kanssa. Huokaisin helpottuneena.
Samassa muistin kuolonklaanilaisen läsnäolon ja korjasin ryhtiäni. Äskeinen välikohtaus oli ollut varsin… nolo. “Pahoittelen tuota”, sanoin ja kohtasin naaraan vaikeasti luettavan katseen. “He ovat uusia klaanissa. Melkoista sakkia, vai mitä?” Suuni oli muuttunut yhtäkkiä kuivaksi. En missään nimessä aikonut paljastaa, että nämä tähän ‘sakkiin’ kuuluvat kissat olivat todellisuudessa vanhuudenhöperöt vanhempani.
Pohjatassu seisoi vieressäni ja katseli uteliaasti kuolonklaanilaista. Naaraan katse lipui hitaasti minusta oppilaaseen.
“Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi”, esittelin ylpeänä ja laskin häntäni kollin lavoille toverillisesti. Jokin naaraan asenteessa oli muuttunut, mutta oli mahdotonta sanoa, miksi. Päätin sulattaa tunnelmaa esittäytymällä: “Minä olen muuten Hiilihammas.”

//Tuhka?
//1163 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Lieskakajo: 21kp! –

Lauhalaukka: 19kp –

Haavepentu: 20kp! – Pisteet oppilaaksi kasassa.

Mahlahalla: 9kp –

Minttuliekki: 13kp –

Mesitähti: 6kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin paennut Aurinkokajoa kävelylle yhdessä Minttuliekin kanssa. Olin varma, että sinikilpikonnakuvioinen soturi oli huomannut sen, miten ryntäsin ulos leiristä hänet nähdessäni. En voisi enää kauaa peitellä tuntemuksiani, ja Minttuliekki tuntui olevan samaa mieltä. Mikäli ymmärsin Minttuliekin sanat oikein, hän kannusti minua puhumaan suoraan kumppanilleni tunteistani, tai oikeastaan niiden puutteista.
Aamu oli kaunis, ja niin olisi voinut olla tämä hetkikin, ellei mieltäni olisi painanut karmea syyllisyyden tunne ja itseinho. Käännyin Minttuliekin puoleen epätoivoisena.
”Minusta tuntuu siltä, etten voi hengittää. Puolet päivästä pakenen Aurinkokajoa, ja toisen puolen mietin sitä, miten voisin jättää hänet loukkaamatta. Minä olen maailman surkein kumppani, eikä Aurinkokajo ansaitse tällaista. Haluaisin rakastaa häntä, mutta en vain voi”, ärähdin turhautuneena ja kaavin lunta etukäpälälläni. Olimme pysähtyneet pienelle aukiolle, joka sijaitsi lähellä nummea. Minttuliekki katsoi minua säälien. Kun kohtasin varapäällikön tummansinisen katseen, en enää muistanut mitä minun piti sanoa. Uppouduin täysin tummansinisiin silmiin, jotka toivat mieleeni mitä kauneimman yötaivaan. Olin aina pitänyt Minttuliekin silmistä, ne olivat kauniit kuin mitkä.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisuudeksi. Olisin voinut katsella Minttuliekkiä ikuisuuden. Ikäväkseni Minttuliekki keskeytti minut ravistelemalla päätään. Se sai minutkin havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin nopeasti katseeni poispäin yrittäen miettiä, mitä olin sanomassa seuraavaksi. En saanut enää kiinni mistään, kun mietin vain äskeistä hetkeä. Se sai minut hämilleni ja sydämeni takomaan.
”Oletko kunnossa?” Minttuliekki kysyi rauhallisella äänellä, ja minä nyökkäsin pystymättä katsomaan varapäällikköön päin.
”Ajatukseni vain harhailevat”, totesin ääni väristen. Minun täytyisi ryhdistäytyä. Työnsin hämmentävät ajatukset pois mielestäni ja käännyin varapäällikköni puoleen.
”Kiitos, että kuuntelet. Olet korvaamaton ystävä”, huokaisin hiljaa väläyttäen naaraalle hennon hymyn. En tiennyt, mitä olisinkaan tehnyt ilman Minttuliekkiä. Hän oli auttanut minua aina, kun olin tarvinnut. Hän oli aina minun rinnallani, tapahtuipa mitä tahansa.

//Minttu?
// 274 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Minä annan sinulle anteeksi.”
En ollut uskoa korviani, oliko Lauhalaukka oikeasti antanut minulle juuri anteeksi? En voinut estää hymyä, kun huojentunut olo valtasi minut. En edes tajunnut, että pysähdyimme.
”Minunkin on pyydettävä anteeksi. Anteeksi, etten suostunut puhumaan kanssasi aiemmin. Silloin minusta tuntui, etten ikinä enää halunnut olla tekemisissä kanssasi, mutta nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut suhteesi”, Lauhalaukka lisäsi vielä. Hänen sanansa tekivät minusta varmasti koko metsän onnellisimman kissan. Olin viimein saanut ystäväni takaisin.
”Et usko, miten paljon tämä merkitsee minulle. Minulla on ollut sinua niin hurja ikävä”, sanoin helpottuneena, yhä leveästi hymyillen.
Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, kun näin myös Lauhalaukan hymyilevän. Välillämme ollut jäinen muuri oli viimein sulanut, ja kaikki taisi olla taas hyvin.
Silloin huomasin, että Leimutassu oli pysähtynyt kauemmaksi meistä kuusen oksien alle. Parantajaoppilas katsoi meidän suuntaamme lämpimästi hymyillen. Sitten Lauhalaukka viittoi minut perässään Leimutassun luokse.
”Nyt kun muut asiat on selvitetty, voimme varmaankin etsiä niitä yrttejä”, oranssivalkea kolli sanoi parantajaoppilaalle.
”Niin. Sinähän voit näyttää tietä Leimutassu”, sanoin hymyillen mustavalkealle kollille. En ollut ihan varma, oliko yrttien etsiminen oikeasti mahdollista tähän aikaan vuodesta. Olisi liian julmaa paljastaa Lauhalaukalle, että tämä kaikki oli suunniteltu etukäteen. Pelkäsin, että hän peruisi kaiken ja alkaisi taas vihata minua.

//Leimu tai Lauha?
// 198 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli jo noussut, kun Kharon vasta avasi ensimmäistä kertaa sille aamua silmänsä. Pentu kampesi itsensä pystyyn ja tönäisi hellästi nukkuvaa veljeään.
”Deimos, herätys”, pentu kuiskasi harmaan pennun korvaan. Deimos väräytti korvaansa ja käänsi päänsä poispäin.
”Herätys! Ei enää pidä nukkua”, valkea pentu totesi kovemmalla äänellä niin, että myös Taivaslaulu heräsi siihen. Valkea kuningatar liikahti ja kohotti väsyneenä päätään. Viimein myös Deimos heräsi ja käänsi väsyneen katseensa kohti veljeään.
”Aurinko on jo noussut! Katso vaikka”, pentu sanoi ja käänsi päänsä kohti pesän uloskäyntiä. Auringonsäteet tunkeutuivat pesään. Deimos haukotteli ja kampesi itsensä pystyyn venytellen selkäänsä.
”Emo, voimmeko me lähteä Deimoksen kanssa ulos? Olisi kiva leikkiä lumessa”, Kharon kysyi toiveikkaana, mutta emo pudisteli päätään.
”Lieskakajo tulee pian hakemaan teitä leirikierrokselle”, Taivaslaulu muistutti. Kharonin kasvoille ilmestyi tuima ilme.
”Deimos voi mennä isän kanssa!” pentu sanoi, ”eikö niin Deimos?”
Veli kohautti lapojaan.
”Minusta olisi mukavaa, jos isä voisi esitellä minulle leiriä”, tummanharmaa pentu totesi rauhallisena, ja Kharon hymyili taas. Voi, miten ihana veli hänellä olikaan!
”Hyvä on sitten, mutta sitä pitää kysyä isältänne myös. En tiedä, miten kiireinen päivä hänellä on tänään”, emo vastasi rauhallisella äänellä. Kuningatar alkoi nuolla karhealla kielellään Kharonin turkkia. Pentu yritti rimpuilla pois emon otteesta, mutta tuo kietoi etukäpälänsä pienokaisen ympäri.
”Et voi mennä muiden eteen turkki sotkuisena”, emo sanoi pesemisen lomassa. Kharon totesi pian, ettei rimpuilu auttanut, joten pentu tyytyi kohtaloonsa. Hän ei ymmärtänyt, mitä väliä sillä oli, oliko turkki siisti vai ei. Se sotkeutuisi kuitenkin, jos hän ja Lieskakajo innostuisivat leikkimään.
Kun emo oli siistinyt Kharonin turkin, oli Deimoksen vuoro. Laikukas pentu katsoi, kuinka veli antoi emon pestä tätä mukisematta.

Aamu eteni hitaasti, kun Kharon odotti Lieskakajon saapumista. Se tuntui ikuisuudelta, kun pentu ei keksinyt mitään tekemistä. Turhautuneena hän kiersi pentutarhaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen yrittäen keksiä tekemistä. Deimos halusi kuunnella Taivaslaulun tarinoita, joten veljestä ei ollut leikkikaveriksi. Emo kertoi jotakin niistä ajoista, kun tämä oli isän kanssa elänyt klaanin ulkopuolella. Niin tylsää, Kharon ajatteli. Hän tuijotti pesän uloskäynnin suuntaan kyllästyneenä, kunnes viimein Lieskakajo saapui!
Innostunut pentu pomppasi pystyyn ja ryntäsi soturin luokse.
”Olen odottanut sinua koko aamun! Joko mennään? Mennään jo!” Kharon intoili.

//Lieska?
// 347 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun kuuntelin Mahlahallaa, minulle tuli väkisinkin tunne siitä, että tämä puhui totta. Osa minusta oli tiedostanut sen jo varmasti aikaa sitten. Karhumyrsky oli ollut etevä valehtelija – heittämällä yksi parhaimmista, eikä hänenlaiseltaan kissalta kai muuta ollut voinut odottaakaan kuin täydellistä vedätystä, johon me molemmat olimme kävelleet täysin pahaa-aavistamattomina ja typerinä. Silti minusta oli tuntunut vaikealta antaa anteeksi Mahlahallalle tämän erehdystä. Ehkä juuri siitä syystä, että olin luullut meidän pysyvän ystävinä aina, uskomatta siihen, että joku Karhumyrskyn kaltainen roisto voisi noin vain rikkoa erityisen siteemme ja viedä paikkani. Mutta olin ollut väärässä, ja se oli satuttanut kaikista eniten.
Kävelimme hetken ihan hiljaa. Pikkulintu pyrähti lentoon läheisen puun oksalta, mutta muuten lumen kuorruttamassa metsässä näytti lähes elottomalta. Leimutassu tarpoi edellä hyvän matkan päässä. Häntä hidastelumme ei tuntunut haittaavan, joten oletin, että juuri meidän kahden pyytäminen mukaan yrttien hakureissulle ei ollut ollut vain viatonta sattumaa.
Hengitin sieraimieni kautta sisään raikasta ja kylmää lehtikadon ilmaa, ja puhalsin sitten huomaamattomasti suuni kautta keuhkojani tyhjemmäksi. Mahlahallan toinen korva käännähti suuntaani; kolli odotti edelleen minun vastaavan jotakin, ja olisi ollut typerää jatkaa mykkäkoulua enää yhtään pidempään nyt kun asia oli taas nostettu esiin monen vuodenajan jälkeen.
”Minä annan sinulle anteeksi.” Kun olin sanonut nuo sanat, kivi sydämeni päältä vierähti sivuun. Anteeksiantaminen tuntui hyvältä, vapauttavalta jopa. Jo kauan jatkunut katkeroitumisen ja vihan kierre oli viimein tullut päätöksensä.
”Minunkin on pyydettävä anteeksi”, mau’uin heti perään. Mahlahallan katse poltteli turkissani. Kohotin siniset silmäni häntä kohti. ”Anteeksi, etten suostunut puhumaan kanssasi aiemmin. Silloin minusta tuntui, etten ikinä enää halunnut olla tekemisissä kanssasi, mutta nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut suhteesi.”

//Mahla?
//258 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Mitä sinulle kuuluu?” kysyin ja katsoin syvälle Kaurisunen meripihkaisiin silmiin, jotka luonnostaan välkehtivät kuin aurinko olisi jatkuvasti paistanut niiden lävitse. Vanha oppilaani oli saanut tänään aikaisemmin soturinimensä ja vihdoin minulla oli aikaa kysyä, miten hänen elämänsä Eloklaanin täytenä soturina oli lähtenyt käyntiin.
Kaurisuni tuntui tavanomaiseen tapaansa hätkähtävän kuplastaan ulos vasta, kun hänelle sanoi jotain, mutta olin jo häntä kouluttaessani tottunut hänen huomionsa herättelyyn eri tavoin. Pörröinen kolli räpytteli silmiään hetken raukeasti, jonka jälkeen hänen kasvoilleen nousi asiallinen hymy, mikä koostui puhuttelevan varapäällikön kunnioituksesta sekä klaanitoverin ystävällisyydestä.
“Minulla menee oikein mainiosti. En ole vielä ehtinyt oikein sisäistää sitä, että saan tehdä joitain asioita, mitkä vain hetki sitten oli minulta kiellettyjä. Soturienpesässä nukkumiseen joutuu varmaankin hetken totuttelemaan, mutta eiköhän se siitä muutu kodiksi muutamassa päivässä”, kolli kertoili sillä luonnollisella tarinankertojan karismallaan.
“Kyllä sinä pian siihen totut”, hymyilin lämpimästi, vaikkakin pian se vaihtui kiusoittelevaan virneeseen, “mutta et kyllä vielä tänään. Siitä puheen ollen, millä mielin istahdat tänä iltana vartioon?”
Kaurisuni hymyili minulle kohteliaan ystävällisesti ja näytti hetken miettivän vastaustaan.
“En usko, että se on minulle vaikeaa. Olen tottunut olemaan hiljaa ja omissa oloissani, tällä kertaa vain tulee siinä sivussa keskittyä vartiointiin. Eiköhän se onnistu”, kissa sanoi ja heilautti korviaan leppoisasti. En missään vaiheessa epäillytkään hänen suoriutumistaan, pelkäsin vain hänen uppoutuvan liikaa sisäiseen maailmaansa ulkoisen sijasta.
“Onnea siihen ja muista pitää aistit koko ajan ympärilläsi”, sanoin kiertelemättä, vielä niiden ohuiden lankojen varassa, jotka olivat joskus tehneet minusta hänen mestarinsa ja jotka olivat hiljaa katkeamassa ja päästämässä Kaurisunen vapauteen ja vastuuni ulkopuolelle. Päällikön poika nyökkäsi minulle vielä, kuin olisi edelleen oppilaani; hänen olemuksensa oli tottelevainen ja kunnioittava. Kasvoilleni piirtyi hymy. Olin ylpeä hänestä.

Kun aamu valkeni, lähdimme Mesitähden kanssa kävelylle. Hän vaikutti olevan allapäin, hämmentynyt ja niiden samojen ajatusten piinaama kuin ennenkin. Minusta tuntui pahalta, että hän oli joutunut tuollaiseen tilanteeseen ja halusin kipeästi vain nähdä hänen taas hymyilevän. Hymyilevän, sitä samaa aurinkoista hymyään, joka tuntui valaisevan jokaisen kolkan karkottaen varjot tiehensä.
“Tiedän, ettei tämä ole välttämättä sitä, mitä haluaisit kuulla, mutta joskus täytyy vain juosta vaikeuksia päin ja selvittää ne. En pakota sinua mihinkään, mutta pyydän, että annan ajatuksillesi aikaa, vaikka ne saisivatkin sinut tolaltaan. Älä rajoita itseäsi, vaan kuuntele sydämesi ääntä ja etsi peittelemätön totuus itsestäsi. Sinä tiedät kyllä, miten edetä, jotta kaikki taas järjestyy, mutta et ole vain löytänyt sitä vielä. Minä lupaan sen”, sanoin matalalla, hieman tyynnyttelevällä äänellä. Mesitähti nosti päätänsä apeasti ja katsoi minua epävarmoin silmin. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, mutta muuten oloni tuntui lähes tassuttomalta. En tiennyt mitään muuta, miten voisin kollia auttaa. Hän oli auttanut minua kokoamaan sydämeni palaset takaisin yhteen Pähkinäkorvan jäljiltä ja nyt minun pitäisi auttaa häntä parhaani mukaan, mutta pystyinkö siihen? Katseeni käväisi automaattisesti haalealla aamutaivaalla ajatellessani Pähkinäkorvaa. Hänen kuolemastaan aiheutuneet haavat eivät olleet enää tuoreita tai vuotaneet verta, mutta ne olivat yhä kipeitä. Pähkinänruskea kolli oli vienyt yhden sydämeni särkyneen palasen mukanaan ja jättäen jälkeensä kolon, joka muistuttaisi minua aina hänestä. Siitä huolimatta, oloni ei ollut enää yhtä kauhea kuin aluksi. Tuska ei ollut hiipunut, vaan olin tottunut siihen ja nyt myös muille tunteilleni oli tilaa.
“Kiitos Minttuliekki, mitä tekisinkään ilman sinua. Lupaan miettiä neuvoasi, mutta en tiedä pystynkö siihen. Voi kun toivoisinkin, että asiat selkenisivät”, Mesitähti sanoi väsyneesti ja väläytti minulle kiitollisuudesta viestivän hymyn. En kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin yhtäkkiä kiivaasti hakkaavaan sydämeeni. “Mitä tekisinkään ilman sinua.” Kyseinen lause sai rintani takomaan holtittomasti. Ravistin päätäni ja yritin keskittyä hänen sanoihinsa. *Minttuliekki, keskity! On hän sinua ennenkin kehunut.*
“Minä uskon sinuun, ihan oikeasti Mesitähti. Olet ennenäkemätön. Ja nyt, kerro minulle perinpohjaisesti miltä sinusta tuntuu, kun päästät sen kaiken ulos, olosi helpottaa”, sitten päädyin huomatessani unohtaneeni herkkätunteisuuden lisäämään, “tai jos siis vain haluat.”

//Mesi?
599 sanaa