Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajon häntä huiski maata innostuneena, kun Haavepentu kapusi hänen selkäänsä innostuneena. Kollin sydäntä lämmitti Haavepennun viaton into, joka muistutti häntä hänen omista pentuajoistaan. Lieskakajokin oli rakastanut mäyräkyytejä ja seikkailuja, kolli odotti jo, että pääsisi seikkailemaan pennun kanssa leirin ulkopuolelle. Siellä vasta olikin jännittäviä asioita vastassa! Kollin askel oli joustava ja leppoisa, kun hän ravasi polkua pitkin pentutarhalle päin. Hänen vihreä katseensa havaitsi Taivaslaulun ja Iltakaiun keskustelevan keskenään, kollin veli taas istuskeli hangessa omissa oloissaan. Lieskakajo ei kuitenkaan kiinnittänyt sen enempää huomiota muihin kissoihin, vaan keskitti kaiken huomionsa Haavepentuun. Matkan tullessa päätökseen, raidallinen kolli kumartui, jotta pentu voisi loikata hänen selästään helpommin ja turvallisemmin alas. Haavepentu loikkasi polulle, mutta jalkojen pettäessä alta hän kierähti muutaman kerran ympäri hangessa. Kollisoturi venytti kaulaansa ja kumartui katsomaan maassa olevaa pentua, valmiina auttamaan toista. Haavepentu kuitenkin nousi kimpaantumatta ylös ja kääntyi tuoreen soturikissan puoleen.
”Olet ihan paras! Nähdäänhän me taas huomenna?” Haavepentu kysyi Lieskakajolta leveästi hymyillen ja kolli kosketti hellästi pienen pennun otsaa kuonollaan.
”Nähdään! Voin tulla hakemaan sinua partion jälkeen, jos se sopii vanhemmillesi. Älä kerro tätä muille, etteivät he tule kateelliseksi, mutta..”, Lieskakajo aloitti salaperäisesti ja kosketti kuonollaan toisen korvaa. ”Sinä olet ehdoton suosikkini ja paras seikkailija!” kolli hymyili ja pukkasi toista pehmeästi. Haavepentu hymyili ja hänen silmänsä tuikkivat, kun kolli kääntyi vanhempiensa puoleen. Raidallinen kolli istahti lumihankeen ja jäi odottelemaan, että pääsisi sanomaan kumppanuksille vielä muutamat sanaset. Haavepentu jutusteli hymyilevän Taivaslaulun kanssa ja aneli, että pääsisi huomenna katselemaan taas leiriä. Lieskakajo istui mahdollisimman ryhdikkäästi, sillä hänen ja Iltakaiun katseet kohtasivat. Kolli halusi olla mahdollisimman hyvä ystävä Haavepennulle. Oranssihtava raitaturkki nyökkäsi entiselle erakolle, joka nyökkäsi takaisin. Lieskakajo siirsi katseensa Taivaslauluun, joka kiitti häntä. Se lämmitti soturin mieltä. ”Tietenkin, Haavepentu on erittäin mukavaa seuraa ja meillähän oli hauskaa! Pitäisin hänelle mielelläni jatkossakin seuraa, jos se vain teille sopii”, Lieskakajo hymyili ja haukotus meinasi pyrkiä hänen suustaan, sillä vasta nyt hän alkoi huomata väsymyksen itsessään. ”Eiköhän se sovi, Haavepentu ainakin näytti pitävän seurastasi”, Taivaslaulu naukaisi ja viittasi poikansa suuntaan.
”Hei sitten vesseli! Näemme sitten huomenna, jos se vain sopii!”, kolli naukaisi ja hänen kurkustaan kumpusi kehräys, joka oli osoitettu pennulle.
”Hei sitten Taivaslaulu, Iltakaiku”, soturi naukaisi nyökäten ja heilautti sitten häntäänsä vanhemmille kissoille hyvästiksi. Liekkiturkkinen kissa suuntasi suorinta tietä polkua pitkin loikkien soturienpesälle, jossa houkutteleva, lämmin peti odottaisi häntä. Hän nukkuisi makoisat unet ja olisi sitten taas valmis uusiin leikkeihin! Pesää kohden Lieskakajon energia alkoi hiipua ja tilalle tulla raskas väsymys. Pesästä kuuluikin jo tuhinaa ja hienoisia kuorsauksia, Kaurisuni ja Putouslaulu taisivatkin jo nukkua. Vaikka Lieskakajo oli mielellään vaihtanut unet Haavepennun seuraan, hän tekisi sen koska tahansa. Kolli rojahti sammalilleen ja hautasi kuononsa petinsä syövereihin. Lieskakajo jäi odottelemaan unta meritähti-asennossa, eikä sitä kauaa tarvinnut odotella.

// En tiedä voiko tätä enää Haaveella jatkaa, mutta jos keksit, niin saapi jatkaa!
// 440 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli erittäin kiusallista huomata, miten vähän Lauhalaukka nautti tästä tilanteesta. Leimutassu oli kuin olikin järjestänyt meille kohtaamisen. Oli ehkä vähän epäreilua huijata Lauhalaukka tapaamiseen, mutta muita keinoja ei tuntunut olevan. Oranssi soturi oli vältellyt minua viimeiseen saakka.
”No niin, tulkaa jo!” Leimutassu huudahti edestäpäin, kun seisoimme edelleen aloillamme leirin edustalla. Lauhalaukka näytti epäröivän. Kolli vilkaisi leirin sisäänkäyntiä, aikoiko hän paeta?
”No, eiköhän mennä sitten”, sanoin ja yritin hymyillä, mutta jännitys sai vallan. Olin yllättynyt ja helpottunut, kun Lauhalaukka suostui. Kuljimme entisen parhaan ystäväni kanssa rinta rinnan.
Aluksi emme puhuneet mitään. Molemmat katselimme vain toisaalle. Ihailin puita, jotka olivat saaneet kauniin, valkean kuurakerroksen. Koko metsä oli valkea, kiitos taas kiristyneen pakkasen. Huomenna saattaisi jälleen lauhtua. Hiirenkorvan aikaan ei ollut enää pitkästi. Se helpottaisi Eloklaanin elämää huomattavasti. Tällä hetkellä riistan määrä oli melko vähäinen suhteutettuna Eloklaanin kasvamaan kissamäärään. Vähän väliä klaani sai lisäsuita ruokittavakseen.
Käännyin taas Lauhalaukan puoleen. Soturi ei tuntunut olevan juttutuulella, mutta minähän en luovuttaisi. Leimutassu oli ihan tätä varten järjestänyt meidät tänne, joten olisi edes yritettävä.
”Lauhalaukka, minä en tahtoisi olla enää riidoissa kanssasi. Olen oikeasti todella pahoillani siitä, mitä tein. Olin maailman surkein ystävä, mutta sinä kyllä tiedät, miten hyvä valehtelija Karhumyrsky oli. Hän kietoi kaikki kyntensä ympärille ja huijasi minkä kerkesi. Kadun eniten koko maailmassa, että rikoin meidän ystävyytemme. Voisitko sinä antaa minulle anteeksi?” pyysin hiljaa.

//Lauha?
// 219 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon kapusi raidallisen soturin selkään innoissaan. Kun pentu oli tukevasti isomman kissan selässä, Lieskakajo nousi ylös ja lähti askeltamaan kohti sotureiden pesän uloskäyntiä.
Kolli joutui kumartumaan astuttuaan ulos, etteivät oksat raapisi Kharonin selkää. Sitten Lieskakajo lähti astelemaan hankeen painettua polkua pitkin kohti pentutarhan edustaa. Kharon näki, miten emo, isä ja Deimos istuivat edelleen pentutarhan edustalla. Vanhemmat juttelivat keskenään, mutta Deimos tuntui väsähtäneen. Veli katseli taivasta omissa oloissaan, ja Kharon oli ehkä jopa iloinen, ettei veli huomannut Lieskakajon selässä istuvaa pentua.
Kun matka tuli päätökseensä, Lieskakajo kumartui päästääkseen pennun alas. Kharon loikkasi polulle, mutta jalat pettivät alta, ja pentu kierähti muutaman kerran ympäri hangessa. Tällä kertaa pienokainen ei kimpaantunut, vaan nousi pystyyn ja kääntyi uuden tuttavuutensa puoleen.
”Olet ihan paras! Nähdäänhän me taas huomenna?” Kharon kysyi leveästi hymyillen. Lieskakajo kosketti hellästi pennun otsaa kuonollaan.
”Nähdään! Voin tulla hakemaan sinua partion jälkeen, jos se sopii vanhemmillesi”, raidallinen soturi lupasi. Kharon vilkaisi emoaan ja isäänsä, jotka olivat kiinnittäneet viimein huomionsa seikkailulta palanneeseen pentuunsa. Kharon hymyili kenties leveämmin kuin koskaan, ja se sai myös Taivaslaulun kasvoille nousemaan hymyn.
”Missäs sinä olet ollut?” emo kysyi ja käveli pienokaisensa luokse.
”Tutkimassa vain”, Kharon totesi kuin se olisi ollut ihan pikku juttu, vaikka todellisuudessa seikkailu oli ollut hänen tähänastisen elämänsä mahtavin asia!
”Voinhan mennä taas uudelleen huomenna?” Kharon kysyi ja katsoi emoa anoen, ”kilttiiii.” Taivaslaulu naurahti huvittuneena.
”En usko, että sille on esteitä. Voitte ottaa sitten Uskopennun mukaanne myös”, valkea kuningatar ehdotti, ja Kharonin mieli synkkeni. Hän loi katseensa harmaaseen veljeensä. Veli oli kaksistaan ihan mukavaa seuraa, mutta Kharon ei halunnut jakaa uutta ystäväänsä.
”Äh, onko ihan pakko? Isä voi esitellä hänelle leiriä”, Kharon totesi heilauttaen häntäänsä. Merkurius katseli tilannetta etäämmältä, silmäillen välillä Kharonin vierellä seisovaa Lieskakajoa.
”No katsotaan sitä sitten huomenna. Kiitos sinulle, että pidit Haavepennulle seuraa”, Taivaslaulu sanoi nostaen eriväristen silmiensä katseen raidalliseen soturiin.
”Tietenkin, Haavepentu on erittäin mukavaa seuraa”, soturin sanat saivat Kharonin jälleen hymyilemään.
Emon mukaan sitten olikin jo aika palata pentutarhalle. Kharon hyvästeli uuden ystävänsä ja tassutti emon ja veljen perässä sisään karhunvatukkapensaan alle tehtyyn pesään.
Kun Kharon käpertyi sammalvuoteelle nukkumaan, hänen päässään pyöri huominen leirikierros. Lieskakajo oli ihan paras!

//Lieska?
// 348 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo katseli, kun Haavepentu laski hetken petejä, mutta pian kollipentu kyllästyi tylsään hommaan. Kolli tuhahti hyväntuulisena, pentu muistutti häntä. Hän kyllästyi myös tuollaisiin tylsiin hommiin nopeasti. Kolli vilkaisi Haavepentua huolestuneena ja kumartui pienemmän pennun tasolle.
”Onko kaikki hyvin Haavepentu?” raitaturkki kysyi huolestuneella äänensävyllä ja hänen korvansa lerpahtivat, kun pentu naukui ettei uskonut emonsa antavan lupaa täällä nukkumiseen. Sitä kolli oli pelännytkin, kai tässä oli mukana jonkinlaiset emonvaistot? Ja sisaruksethan olivat tuossa iässä erityisen läheisiä, joten tuntuisi varmasti omituiselta nukkua ilman veljeä.
”Minä ymmärrän kyllä, ehkä sinun pitää palata perheesi luokse, etteivät he huolestu. Vaikka olisin minä sinut mielelläni pitänyt luonani kauemmin”, kolli naukui ja hymyili sitten uudelle ystävälleen iloisesti, kun Haavepentu ehdotti seikkailua pentutarhalle. Haavepentu oli sitten mukava pentu ja Lieskakajo toivoi, että saisi hänestä pitkäaikaisen ystävän. Vaikka Lieskakajo sosiaalisena kissana tunnettiin, sydänystäviä hänellä ei liiemmin ollut.
”Sehän kuulostaisi vallan hurjalta seikkailulta. Ja jos sinä olet mukanani, niin ehkä minä sitten uskallan tulla”, Lieskakajo henkäisi ja pukkasi Haavepentua toverillisesti.
”Kaikki hyvin pikkuveijari? Esittelen sinulle mielelläni leirin huomenissa loppuun! Kelpaisiko sitä ennen kuitenkin mäyräkyyti tai juoksukilpailu pentutarhalle?” kolli virnisti ja Haavepentu tapitti häntä leveä hymy kasvoillaan. ”Mäyräkyyti kiitos!” pentu maukaisi hymyillen ja kollisoturi kumartui niin, että pentu pääsisi helpommin hänen kyytiin. Lieskakajon oranssihtava häntä huiski iloisesti ja leikkisästi, kun pentu valmistautui kipuamaan raskasrakenteisen kissan leveään selkään.

//Haave?
// 215 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon kyllästyi nopeasti petien laskemiseen, ja istahti alas Lieskakajon viereen. Hänen kasvoillaan ollut hymy haihtui nopeasti, kun pentu muisti ulos jääneet vanhempansa ja veljensä. Vaikka hän oli ollut heistä erossa vain hetken, ikävä poltteli jo rinnassa. Kharon ei ollut ollut koskaan näin kauaa erossa emostaan ja veljestään. Lieskakajo katsoi huolestuneena pentua.
”Onko kaikki hyvin?” raidallinen kolli kysyi ja kumartui itseään huomattavasti pienemmän, reilun kuun ikäisen pennun tasolle. Kharon pudisteli päätään onnettomana.
”En usko, että emo antaa minun nukkua täällä. Dei… Tai siis Uskopentukaan ei taida pärjätä ilman minua”, laikukas kollipentu sanoi painaen päänsä alas. Hän olisi halunnut viettää aikaa uuden ystävänsä kanssa, mutta se ei tainnut juuri nyt olla mahdollista.
Kharon nosti katseensa soturiin.
”Ehkä sinä voisit tulla kanssamme pentutarhalle? Se voisi olla sinulle seikkailu”, pentu ehdotti varovasti, ja tuon kasvoille levisi pieni hymynkaltainen. Sitten hänen ilmeensä synkkeni taas, kun pentu tajusi, että hän joutuisi esittelemään Lieskakajon myös Deimokselle. Veli oli niin mahtava, että Lieskakajo pitäisi hänestä varmasti enemmän.
”Tai ehkä me voisimme tavata huomenna. Voisit esitellä leirin loppuun!” pennun kasvoille ilmestyi nyt leveä hymy, ja suru oli kadonnut tiehensä aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Sitten pentu haukotteli. Väsymys oli hiipinyt jostakin varoittamatta.

//Lieska?
// 195 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sade rummutti pentutarhan kattoa. Makasin selälläni Ruostekukan vieressä ja yritin nähdä paksun kivikerroksen läpi taivaan, vaikka ajatus oli tietenkin mahdoton. Pystyin kuitenkin kuvittelemaan mielessäni sen harmaankirjavat pilvikerrokset, joista tippui vettä aina Kuolonklaanin leiriin asti. Tuntui typerältä ajatella, että vettä tuli taivaalta, kun sen näki virtaavan leiriin myös vesiputouksen kautta.
Kierähdin kyljelleni ja tiirasin hämärässä Mahlapennun suuntaan. Kollin vaalea hahmo erottui siluettina jäkäläverhon takaa tulvivaa aavemaista valoa vasten.
”Mahlapentu?” kuiskasin ja jäin odottamaan korvat höröllä jonkinlaista reaktiota.
Ei vastausta. Hän varmaankin nukkui.
Punnersin itseni tassuilleni ja hiivin varovasti sammalpeitteen yli kermanvärisen pennun luo. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hän väräytteli viiksiään unissaan. Kurkotin tassullani hänen päänsä yli koskettamaan kollin vaaleanpunaista nenää. Mahlapennun silmät rävähtivät auki.
Ystäväni kasvot näyttivät olevan ylösalaisin seisoessani hänen päänsä yläpuolella. Minusta se oli niin hirveän hauskaa, että aloin hihittää hiljaa. Mahlapentu tyrkkäsi tassunsa suulleni, mutta huomasin hänelläkin olevan vaikeuksia hillitä itseään.
Lysähdin makaamaan hänen viereensä ja venytin jälleen käpäläni kohti kattoa. Mahlapentu matki perässä ja yritti tavoitella tassuillaan kattoa. Naurahdin hiljaa ja huitaisin häntä kevyesti kuonolle. Mahlapennun sieraimista pääsi tirskahdus.
”Mahlapentu”, mau’uin hiljaa ja käännyin katsomaan ystävääni silmiin. Niiden utelias katse tuijotti minua takaisin. ”Ollaanhan me aina ystäviä?”
Mahlapennun naamalle levisi hymy. ”Tietenkin ollaan!”
Hymyilin hänelle takaisin ja käännyin takaisin katsomaan kattoa. En malttanut odottaa, että me molemmat olisimme isoja sotureita ja voisimme tehdä mitä vain, eikä kukaan ollut määräilemässä meitä.

Uni katkesi ärähdykseen. Avasin silmäni hätkähtäen ja erotin epäselvästi kahden kissan hahmot lähelläni. Pahoittelevasta jupinasta saatoin päätellä, että Hallavarjo oli astunut siskonsa hännän päälle. Utusielu murahti vielä jotakin ja käpertyi uudestaan kiepille. Rauha ja hiljaisuus oli palautettu pesään.
En saanut enää unta, joten olisi sama nousta. Minttuliekki keksisi minulle kyllä tekemistä. Siistiydyin nopsaan ja siirryin aukiolle. Yön aikana oli ollut pakkasta, ja lumen pinta kiilteli jäisenä. Oppilaat kulkivat helposti sen päällä, mutta raskasrakenteisemmat soturit saivat katsoa tarkemmin mihin tassunsa asettivat.
Olin menossa hakemaan aamiaista, kun Leimutassu ilmestyi jostakin reitilleni. Parantajaoppilas nyökkäsi kohteliaasti ja kyseli, miten voin.
”Ihan hyvin. Viheryskästä ei ole enää jälkeäkään”, vastasin totuutta muuntelematta. Kissanminttu oli tehnyt tehtävänsä ja parantanut kaikki sairastuneet, minut mukaan lukien.
”Hienoa”, Leimutassu naukaisi häntä pystyssä ja empi hetken seuraavia sanojaan: ”Mietin vain, kehtaanko pyytää sinua mukaani metsästämään yrttejä.”
Pääni kallistui aavistuksen hämmennyksestä. ”Yrttejä? Ei kai niitä tähän aikaan vuodesta kasva.”
Leimutassu pudisteli päätään. ”No ei tietenkään, mutta joen varrelta saattaisi löytyä, jos kaivaisimme lunta pois tieltä.”
Pohdin asiaa hetken, mutta nyökkäsin sitten. ”Minä tulen.”
”Hienoa!” Leimutassu heilautti häntäänsä aidosti ilahtuneena. ”Mennään saman tien!”
Jäämättä odottamaan vastaustani nuorukainen paineli piikkihernetunnelille. Seurasin hänen perässään yhä hieman kankeana nukkumisen jälkeen.
Leirin ulkopuolella kolli pysähtyi äkisti. ”Minulta unohtui yksi juttu. Odota tässä!” oppilas käski ja vilahti takaisin tunneliin.
Pyörittelin silmiäni huvittuneena kollin häseltämisestä. Pennut! Heillä kaikilla tuntui riittävän energiaa niin paljon, ettei se kaikki mahtunut aina heidän sisäänsä. Venytin etutassuni eteenpäin ja annoin selkäni ojentua.
Hetken kuluttua piikkihernetunnelista kuului rapinaa. Käännyin ympäri valmiina kohtaamaan Leimutassun, mutta sen sijaan eteeni tupsahtikin Mahlahalla. Sydämeni pysähtyi hetkeksi katseidemme kohdatessa.
Leimutassun pää kurkkasi soturin selän takaa. ”Pyysin myös Mahlahallan mukaan. Toivottavasti se ei haittaa”, tämä naukaisi kepeästi ja marssi ohitsemme kärkeen. En saanut hämmennykseltäni sanaa suustani.
Mahlahalla vilkaisi minua hivenen vaivaantuneen oloisena ja kiersi sitten minut päästäkseen Leimutassun perään. Jäin seisomaan hetkeksi paikoilleni. Päässäni oli pelkkää lumisadetta. Ajatukset jäätyivät ja minusta tuntui, että en enää osaisi muodostaa yhtäkään järkevää lausetta saatikaan sanaa.
Tämän täytyi olla sattumaa. Ei Leimutassu olisi pyytänyt minua ja Mahlahallaa mukaansa, jos olisi tiennyt meidän menneisyydestämme. Eihän?

//Mahla?
//565 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo ilahtui, kun suurin ärsytys alkoi hälvetä ja hän ilmeilikin pennulle hassusti, sillä Lieskakajo piti kissojen ilahduttamisesta ja naurattamisesta. Kolli hämmentyi, kun Haavepentu vastasi, ettei hän odottanut oppilasaikojaan. Eivätkö kaikki pennut haaveilleet päälliköksi pääsemisestä ja soturiajoista?
”Haluaisitko olla sitten päällikkö jonain päivänä? Haavetähti, miltä se kuulostaisi sinun korviisi? Minun mielestäni se ainakin kuulostaa suurelta ja mahtavalta!” kolli virnisti iloisesti. Hän oli pikkuisena nassikkana halunnut olla Eloklaanin suurin päällikkö eikä Lieskakajo pistäisi varapäällikkyyttä toki pahakseen, vaikka ei välttämättä olisi se kaikista vastuullisin kissa.
”En minä haluaisi olla päällikkö. Haluan olla perheeni kanssa”, Haavepentu miukaisi välittömästi ja kysyessään Lieskakajolta leirin esittelystä, hän vilkaisi perheensä suuntaan. Vaistomaisesti kollikin vilkaisi pentutarhalle, mutta hymyili.
”Tietenkin! Tule perässä, saat kysyä mitä vain, niin minä kyllä vastaan”, kolli naukui leppoisasti ja lähti tassuttelemaan rennosti leirin uloskäynnin
”Se vie ulos leiristä, eivätkä pennut saa käyttää sitä. Kun olet oppilas, pääset ensimmäisen kerran leirin ulkopuolelle. Tämän takia ainakin kannattaa odottaa oppilasaikojasi, eikö vain?” kolli lupasi ja tuuppasi toista käpälällään leikkisästi.
”Niinpä kai, kai se on niin”, Haavepentu naukaisi hieman pettyneenä, kun tunnelia saivat käyttää vain oppilasikäiset ja vanhemmat. Seuraavaksi Lieskakajo suuntasi soturien pesälle. Siellä hänen petinsä jo odotteli, se oli taatusti koko pesän pehmein ja siistein peti! Kunhan hän vain pääsisi kokeilemaan sitä. Kolli esitteli missä eri ikäiset kissat nukkuivat ja hymyili hyväntuulisesti nuorikon kysymyksille.
”Katsos, koko pesän hienoin peti, tässä minä nukun! Eloklaanissa on monia ja monia sotureita, voimme laskea petien määrän. Ja totta kai voit, sehän olisi hauska seikkailu!” Lieskakajo intoili leikkimielisesti virnuillen.
”Mahtavaa! Yksi, kaksi, kolme..”, Haavepentu aloitti laskemisen ja osoitti käpälällään petejä, aina välillä kysyen kuka nukkui missäkin. Lieskakajo istahti pedilleen ja taputti hännällään leppoisasti vieressä olevaa paikkaa, johon kollipentu voisi istahtaa halutessaan.

// Haave?
// 278 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Putouslaulu: 8kp –

Lieskakajo: 42kp! –

Taivaslaulu: 6kp –

Mesitähti: 6kp –

Haavepentu: 20kp! –

Hiilihammas: 6kp –

Pohjatassu: 17kp –

Huurretassu: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Suurin ärsytys alkoi hälvetä, kiitos Lieskakajon. Punertava raidallinen kolli oli esittänyt Kharonille kysymyksen, joka lopullisesti vei ärsytyksen tunteen pois pennun mielestä.
”Enpä oikeastaan”, Kharon vastasi empimättä. Emo oli kertonut, että oppilaat harjoittelisivat soturiutta varten erilaisia taitoja, eikä se kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Lieskakajo kohotti kulmiaan ja naurahti pienesti.
”Ai, sinä ilmeisesti viihdyt pentutarhalla”, raidallinen kolli virnisti huvittuneesti. Kharon kohautti lapojaan ja vilkaisi taas vanhempiensa ja veljensä suuntaan. Deimos pyöri emon ja isän ympärillä tylsistyneenä, ja katsahti välillä veljensä suuntaan. Kharon kääntyi taas Lieskakajon puoleen.
”Voisitko sinä esitellä minulle leiriä? Vanhemmillani ja veljelläni taitaa olla muuta tekemistä”, Kharon sanoi ja vilkaisi taas perheensä suuntaan, mutta käänsi sitten katseensa Lieskakajoon. Pentu kallisti päätään katsellessaan isoa kissaa. Lieskakajo ei kauaa miettinyt vastaustaan:
”Tietenkin! Tule perässä, saat kysyä mitä vain, niin minä kyllä vastaan.”
Kharon lähti innoissaan raidallisen kollin perään lumeen painettua polkua pitkin. Pentu loikki ja oli vähällä ratketa riemusta, kun Lieskakajo vei hänet suuren tunnelin eteen. Kharon kuikuili sisään hämärään tunneliin.
”Mihin tämä tunneli vie?” Kharon kysyi ja oli jo vähällä astua sisään, kun Lieskakajo asetti käpälänsä pennun eteen.
”Se vie ulos leiristä, eivätkä pennut saa käyttää sitä. Kun olet oppilas, pääset ensimmäisen kerran leirin ulkopuolelle”, Lieskakajo lupasi ystävällisesti hymyillen. Kharon katsoi tunnelia pettyneenä, mutta unohti pettymyksen pian, kun Lieskakajo esitteli tälle sotureiden pesän.
”Minä nukun nykyään täällä. Kokeneimmat soturit nukkuvat ylemmässä kerroksessa”, Lieskakajo kertoi. Kharon kiersi innoissaan juurikon alla sijaitsevan pesän ympäri. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin paljon sammalvuoteita!
”Missä täällä sinä nukut? Voinko minä nukkua sinun kanssasi täällä ensi yön? Montako soturia Eloklaanissa on?” Kharon lateli kysymyksiä samalla, kun hän tutkiskeli pesää. Kolli ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan veljelle hänen seikkailuistaan. Deimos oli varmasti kateellinen!

//Lieska?
// 276 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymyili hieman hassusti, kun pentu vaikutti olevan hämillään hänen puhetulvastaan. Toisaalta, aika usein hiljaisimmat kissat etenkin olivat. Hämmästyttihän kolliakin aina muiden hiljaisuus, joten hän oletti sen toimivan toiseenkin suuntaan. Leikkiminen kuitenkin sopi Haavepennuksi esittäytyneelle kollille, joka vilkaisi pentutarhan edustaa. Kollikin suuntasi katseensa sen suuntaan ja havaitsi pentujen vanhemmista huokuvan huolestuneisuuden. Olikohan jotain tapahtunut? Hän tiesi ainakin, että Ruskatassu oli kadoksissa, kolli ei vain millään muistanut oliko kadonneella oppilaalla jotain kytköksiä Taivaslaulun perheeseen. Lieskakajo ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan sitä sen enempää, vaan virnisti pennulle. Haavepentu iski lumipalloa, joka lensi Lieskakajon käpäliin. Kolli kyyristyi virnistäen ja lätkäisi pallon vähän liiankin voimakkaasti kohti pentua. Haavepentu koetti nousta takajaloilleen saadakseen lumipallon kiinni, mutta pallo lensi pennun ylitse hankeen. Kollipentu menetti tasapainonsa ja kollisoturi riensi nostamaan nuorempaa kissaa pystyyn. Punertava Lieskakajo vilkaisi Haavepentua hivenen huolestuneena, mutta pentu vaikutti lähinnä ärsyyntyneeltä. Soturi ei ollut varma johtuiko se hänen eleestään vaiko siitä, ettei toinen ollut saanut lumipalloa kiinni. Haavepentu naukui leikin olleen typerä ja luovutti sen suhteen. Lieskakajo kallisti päätään.
”Haavepentu? Älä viitsi! Kaikki kompuroivat joskus, sitten noustaan pystyyn ja jatketaan leikkiä. Pidätkö sinä jostain toisesta leikistä enemmän? Me voimme leikkiä ennemmin sitä, jos et pidä kopittelusta”, Lieskakajo ehdotti iloisesti ja hymyili leikkimielisesti. Hän antoi pennulle kuitenkin tilaa, jos kolli ei halunnut jatkaa leikkimistä lainkaan. Kollisoturi ojentautui pörröttämään pennun päätä ja hymyili kannustavasti. Hän leikkisi mielellään Haavepennun kanssa, vaikka väsymys myllersikin hänen kehossaan. Kolli ei takuulla valvoisi enää koskaan näin myöhään, kuka halusi tai jaksoi? Ennemmin hän olisi virkeä ja heräisi ajoissa, kun valvoisi yöt ja nukkuisi päivät. ”Odotatko jo oppilasaikojasi?” Lieskakajo jatkoi hymy koristaen kasvojaan ja viritteli keskustelua, jos Haavepentu haluaisi kuitenkin jutustella hänen kanssaan.

// Haave?
// 270 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon seurasi hämillään sitä, miten raidallinen kissa esitteli itsensä ja esitti kysymyksen, johon pentu ei ennättänyt vastata, kun Lieskakajo jo ehdotti leikkimistä. Kharon ei koskaan ollut leikkinyt lumella, mutta emo oli heittänyt hänelle ja Deimokselle muutaman kerran sammalpallon. Siinä kollipentu ei ollut ollut yhtä hyvä kuin hänen veljensä, ja leikki olikin loppunut lyhyeen.
Laikukas pentu vilkaisi emoaan ja veljeään, jotka istuivat yhä pentutarhan edustalla. Isäkin oli saapunut paikalle, ja keskusteli nyt huolestuneen näköisenä emon kanssa. Ilmeisesti Ruskatassua ei oltu löydetty. Kharon ei jaksanut mennä kuuntelemaan vanhempien valitusta kadonneesta oppilaasta, joten tämä kääntyi Lieskakajon puoleen.
”Leikitään vain”, Kharon lupautui virnistäen. Pentu iski käpälällään maassa olevaa lumipalloa. Kharon oli iloinen, kun pallo lähti vauhdilla liikkeelle kohti punertavaa kollia. Leveä hymy piirtyi valkean pennun kasvoille. Hän seurasi tarkasti, kuinka Lieskakajoksi esittäytynyt soturi iski yhä liikkuvaa palloa niin, että se sinkosi takaisin kohti Kharonia. Iskun voima oli niin kova, että lumipallo kohosi ilmaan. Vaikka Kharon koitti nousta takajaloilleen saadakseen sen kiinni, pallo kiisi hänen ylitseen. Pentu menetti tasapainonsa ja kaatui hankeen.
Pakokauhu oli vähällä vallata pienokaisen, kun tuo rämpi ylös koskemattomasta hangesta. Pentu tunsi hampaat niskanahassaan, ja pian tämä olikin takaisin polulla. Kharon kääntyi ärsyyntyneenä hänet pystyyn nostaneen Lieskakajon suuntaan ja ravisteli lumista turkkiaan.
”Ihan typerä leikki! En tahdo leikkiä tätä enää”, Kharon luovutti ja potkaisi käpälällään lunta. Samalla pentu toivoi, etteivät muut eloklaanilaiset olleet nähneet hänen kaatumistaan. Se olisi äärimmäisen kiusallista, ja muut muistaisivat hänet varmasti aina kissana, joka kaatui hankeen.

//Lieska?
// 238 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui vartiopaikallaan hieman väsyneenä – tai hieman enemmän väsyneenä. Valvomisen lisäksi kolli oli meinannut revetä liitoksistaan, kun oli pitänyt vain istua hiljaa ja hän oli käyttänyt kaiken energiansa valvomiseen. Kolli lähes nuokkui ja aina välillä havahdutti itsensä hereille. Nyt kunnon lumipesu tekisi terää, siinä virkistyisi kertaheitolla! Helpotuksekseen ja ilokseen hän kuuli Mesitähden rauhallisen lausahduksen yövartion päättymisestä. Lieskakajon suusta pääsi helpottunut huokaus, nyt se oli ohi. Kaurisuni kiitti päällikköä hymyillen ja Lieskakajokin hymähti nuutuneena, mutta onnellisena. ”Huomenta Mesitäh-”, kolli oli naukaisemassa, kunnes haukotus pyrki toisen suusta väkisin ulos. Kolli luimisti hieman korviaan, mutta ei jaksanut nolostua siitä sen kummemmin. Tuskin Mesitähti nyt tuosta välitti! ”Huomenta ja kiitos”, Lieskakajo lisäsi vielä ja nyökkäsi toiselle kohteliaasti. Kaksi tuoretta soturia katosi omille teilleen, Mesitähtikin lähti jonnekin. Lieskakajo kohautti olkiaan ja katseli unisille silmilleen liiankin kirkasta aukiota. Lunta oli vielä riesaksi asti, onneksi hiirenkorva koittaisi pian. Toivottavasti ainakin.

Lieskakajo laahusti ja teki tassuillaan uutta polkua, jotta pääsisi lumihangen läpi hukkumatta. Kollin kasvoillaan oli epätavallisen synkkä, suorastaan uhkaava ilme. Sitä se koko yön valvominen kai teetti, niin Lieskakajo ainakin oletti. Nyt hän ottaisi makoisat unet ja sitten olisi kuin uudelleensyntynyt kolli!

Lieskakajo ei katsonut kunnolla eteensä ja säpsähti, kun jokin pehmeä karvapallo törmäsi hänen jalkoihinsa. Tuoreen soturin kasvoilla oli hieman uhkaava ilme, kun hän tarkisti kuka oli törmännyt käpäliinsä. Lieskakajo työnsi kuononsa suoraan pennun naaman eteen ja yhtäkkiä hän alkoi anelemaan Lieskakajolta, ettei hän tappaisi häntä. Lieskakajon uhkaava ilme vaihtui väsyneeseen naurahdukseen ja hän tuuppi pennun varovaisesti pystyyn. ”Ehkä minä tällä kertaa säästän henkesi”, Lieskakajo naurahti, mutta pentu vaikutti edelleen häkeltyneeltä, sen lisäksi myös varautuneelta. ”Vitsit vitsinä, olen klaanitoverisi ja Eloklaanin toiseksi tuorein soturi! Minut nimitettiin eilen Lieskatassusta Lieskakajoksi”, punaturkkinen esittäytyi ja tarjosi toiselle käpäläänsä tutustumisen eleenä. ”Hei, sinähän taidat olla Taivaslaulun ja Iltakaiun poika. Emme olekaan tavanneet aiemmin”, raitaturkki hoksasi ja hänen korvansa nousivat iloisemmin pystyyn. Pentu vaikutti nuorelta, toisesta ei tulisi vielä kuihin oppilasta. ”Mitäs sinä täällä leiriaukiolla teet? Oletko seikkailemassa?” kolli virnisti hyväntuulisesti ja leikkisästi, sekä heilautti häntäänsä leikkisänä. Lieskakajo ei ottanut oikein selvää tuntemattomasta pennusta, hän vaikutti samaan aikaan varautuneelta, mutta myös seuralliselta. Ehkä se johtui siitä, etteivät he tunteneet? Nyt asiaan tulisi muutos! ”Olen Haavepentu”, pentu esittäytyi ja katsoi korkeampaa kissaa. Haavepennusta huokuva pelko alkoi tasoittua ja Lieskakajo kellahti hankeen kyljelleen, jotta hän näyttäisi rennolta ja vaarattomalta. Lieskakajo paljasti vatsansa ja katseli pentua korviensa ylitse. ”Leikittäisiinkö? Ehkä se virkistää minua!” kolli ehdotti nopeasti eikä jäänyt odottamaan pennun vastausta. Hän muotoili lumesta nopeasti sopivan kokoisen pallon ja vieritti sen tallottua polkua pitkin Haavepennulle. Lieskakajo inhosi aikailua ja pitkiä keskusteluja, suoraan toimintaan oli ennemminkin kollin motto.

// Haave?
// 423 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Valkea oppilas oli ilmaissut viettävänsä mielellään aikaa kanssani. Istuuduin alas lumeen ja silmäilin hetken ajan kissaa. Tällä oli minun tavoin valkea turkki, mutta oppilaan turkki oli harmahtavampaa kuin omani. Lisäksi tuon selkää ja niskaa koristivat harmaat raidat. Pistävän siniset silmät tuntuivat tunkeutuvan syvälle mieleeni, se oli kenties jopa hieman karmivaa.
”Sepä kiva. Minun nimeni on Pohjatassu, kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä, mutta en hymyillyt. Ajattelin, että tulevan soturin oli hyvä olla vakavana joka tilanteessa.
”Olen Huurretassu”, raidallinen naaras kertoi ja väläytti minulle hennon hymyn.
”Hauska tutustua. Kuka sinun mestarisi on?” yritin viritellä jonkinlaista keskustelua, jotta pääsisin tutustumaan klaanitoveriini paremmin. Huurretassun katse siirtyi minusta jonnekin leirin toiselle laidalle, kenties tämän mestariin.
”Mahlahalla. Entä sinun?” naaras esitti vuorostaan kysymyksen.
”En taida tuntea tätä Mahlahallaa. Minun mestarini on Hiilihammas, hän on ihan loistava mestari. Millainen Mahlahalla on?” kysyin samalla, kun söin hiirtäni. Huurretassu katsoi edelleen taakseni, ja minunkin täytyi kääntyä katsomaan. Olin varma, että valkea oppilas katseli kermanväristä kollia. Hänen nimensä taisi olla Mahlahalla.
”Ehkä voisimme joskus lähteä yhdessä harjoituksiin”, ehdotin ennen kuin Huurretassu ehti vastata kysymykseensä. Sitten hiljenin, jotta oppilas saisi aikaa vastata. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, vaan halusin antaa naaraallekin mahdollisuuden puhua, vaikkei Huurretassu vaikuttanutkaan kaikista puheliaimmalta kissalta.

//Huurre?
// 199 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Kävelin hiljaisena, Sanomatta mitään ja välttelemällä katsomasta Mahlahallaa. Minua pelotti, Tämä varmaan kertoisi Mesitähdelle, Klaanin päälikölle, Tilanteesta. Sitten minut eroteittaisiin. Huomasin olevani jo pääaukiolla, Kun huomasin mestarini kermanvärisen turkin vieressäni. Tämä puhui minulle jotain, Mutta en saanut selvää. Katseeni oli tyhjä ja oloni pelokas. Mitä olin mennyt tekemään? Entä jos olisin saattanut jopa hyökätä? Se oli ollut uhkaavan lähellä. Ei, En ollut suunnitellut tappavani mestariani, Mahlahallaa. Olin ajattellut viettäväni tavallisen harjoituksen.Tiesin tämän katsovan minua vihreällä katseellaan. Sitten hän kiristi tahtia ja tuli eteeni. Yritin vältellä hänen katsettaan, Mutta lopulta katseemme kohtasivat. Käännähdin pääni nopeasti pois tämän polttavan katseen alta.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Ei hätää, en minä ole vihainen, säikähdin vain. Sinä voit puhua minulle, jos jokin on hullusti”, Kuulin kollin lausahtavan. Minun teki mieli alkuun juosta karkuun, Piiloutua oppilaiden pesän syvimpään nurkkaan ja kaivautua sammaleihin. Piilossa muilta. Lopulta päätin ryhdistäytyä, En ollut heikko pentu.
”En tiedä mikä minulle tuli, En itsekkään jäljillä tässä. Minulle vain tuli..pelko, Että tämä olikin oikea taistelu. Jossa olisi kyse hengestä, Varmaan tajusit?” Selitin hätäisenä Mahlahallan katsoessa minuun, En uskaltanut pitää silmiäni auki.Pelkäsin tämän katseen olevan tuomitseva, Mutta kun lopulta avasin silmäni, Katse olikin myötätuntoinen.
”En ole sinulle vihainen, Ei hätää. Mut sinun kannattaa ehkä levätä, Hae vaikka saalista ja rentoudu.” Kolli sanoi, Hengähdin hämmästyneenä, Olin odottanut toruja, Mutta.. Ehkäpä hän ymmärsi minua, Olihan kuoloklaanista siirtyminen eloklaaniin ollut raskasta, Tätä oli varmaan ihmetelty.

Lähdin hänen käskyttämä hakemaan saalista, Mutta olin sen verran mietteissäni tästä päivästä, Ettei ruuan hakemisesta tullut mitään, Jäin vain seisomaan ruuhkan lähistölle, Joka oli syntynyt metsästyspartion palattua saalistusretkeltä. Yhtäkkiä kuulin ääntä.
Edessäni seisoi valkea kolli, Nimeä en tiennyt, Mutta tällä oli hiiri suustaan.
”Anteeksi, saisinko syödä tässä sinun seurassasi?” Kolli kysäisi. Valkea kissa , kuten minäkin, Katsoi minua ystävällisesti. Olin hiukan yllättynyt, Mutta eihän seura varmaan haittaisi.
”Toki!” Sanoin , Tämähän voisi vaikka piristää!

//303 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuljin Hiilihampaan jalanjälkiä pitkin eteenpäin, pitäen katseeni visusti Kuolonklaanin reviirissä. Isä oli kertonut, että emoni oli ollut kuolonklaanilainen. Hän ei ollut kertonut, oliko emo kuollut vai elossa. Oloni oli ristiriitainen, kun en tiennyt, mihin kuuluin. Olinko minä oikeasti kuolonklaanilainen?
Ei, olin varttunut Eloklaanissa, ja luvannut olla uskollinen tälle klaanille. Vaikka juureni voisivatkin olla Kuolonklaanissa, se ei tekisi minussa kuolonklaanilaista. En halunnut olla kylmä ja julma kissa, joka voisi noin vain riistää toisen hengen. Halusin olla uskollinen ja kunnioittaa kaikkea elämää, sekä noudattaa soturilakia ja uskoa Tähtiklaaniin. En uskonut, että Kuolonklaanissa se olisi ollut mahdollista.
”Onko sinulla mitään kysyttävää Eloklaanista?” Hiilihampaan kysymys sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin vaalean meripihkaisen katseeni tabbykuvioiseen soturiin. Soturi hidasti tahtia huomatessaan kasvoilleni piirtyneen mietteliään ilmeen. Mietin, uskaltaisinko kysyä Hiilihampaalta emostani. Hetken harkinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että luotin Hiilihampaaseen täysin, ja voisin kysyä häneltä mitä vain.
”Tiedätkö sinä, kuka minun emoni on?” kysyin varovasti, naama peruslukemilla. Hiilihammas kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi taas minun puoleeni.
”En tiedä. Onko hän Kuolonklaanista?” kolli esitti vuorostaan kysymyksen, ja minä nyökkäsin.
”Isä ei ole kertonut muuta. Hän ei suostunut kertomaan, onko emo kuollut vai ei, käski vain jättää asian sikseen. Ehkä niin on parempi, en minä tahtoisikaan olla missään tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa. Säännötkinhän kieltävät sen”, totesin lapojani kohauttaen. Hiilihammas kuunteli nyökytellen päätään.
”Jos asia vaivaa sinua, sitä kannattaa kysyä isältäsi”, mestarini totesi, mutta minä pudistin päätäni.
”Ei, ei se enää vaivaakaan. Se tuli vain mieleeni Kuolonklaanista. Tästä lähtien en aio miettiä sitä, vaan keskityn vain koulutukseeni”, nau’uin rauhallisella äänellä.
”No, se on hyvä. Jatketaan matkaa”, Hiilihammas totesi ja lähti kulkemaan taas hangessa eteenpäin.
Välillä tummanruskea kolli pysähtyi ja kertoi minulle tarinoita Eloklaanin reviiristä. Painoin tarkasti mieleeni kaiken, mitä soturi kertoi. Yritin muistaa jokaisen paikan, jonka ohi kuljimme. Hiilihammas kertoi uintipaikasta ja näytti minulle kukkulat sekä joen ylityspaikat. Halusin oppia kaiken yhdellä kerralla, ettei Hiilihampaan tarvitsisi toistaa jatkuvasti samoja asioita. Näin koulutus olisi kaikille mukavaa.

Rajakierros päättyi sekametsään, josta olimme sen aloittaneetkin. Hiilihammas oli esitellyt minulle koivumetsän. Siellä kasvoi valkeita, lehdettömiä puita, joiden runkoa koristivat tummat pilkut. Puut kasvoivat riveittäin, ja keskellä metsää oli aukio, jolla kuulemma kasvoi viherlehden aikaan kieloja.
Hiilihammas kertoi minulle uimisesta ja siitä, miten pääsisin uimaan heti, kun joki olisi sula ja vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskemassa ja hämärä oli laskeutunut metsän ylle. Pilvetön taivas esitteli kirkkaina tuikkivia tähtiään. Metsä oli kaunis, ja olisin voinut jäädä ihailemaan sitä koko yöksi. Tiesin kuitenkin, että Hiilihampaalla oli varmasti jo kiire Korppisiiven luokse. He olivat sopineet lähtevänsä kävelylle.
Tummanruskea soturi johdatti minut suuren kiven ohitse piikkihernetunneliin.
”Tämä kivi on leirin sisäänkäynnin suojana. Kaikki eivät heti huomaa, että kiven takana on sisäänkäynti leiriimme”, Hiilihammas selitti pimeässä tunnelissa.
Leirin pääaukiolla kolli asettui hetkeksi vierelleni:
”Käy hakemassa itsellesi jotain syötävää. Suoriuduit hienosti ensimmäisestä päivästäsi oppilaana. Huomenna saatkin itse johdattaa meidät nummille, niin pääsemme ensimmäisiin harjoituksiin.”
Ajatus kuulosti mahtavalta. Rakastin sitä, miten Hiilihammas luotti minuun. Nyökkäsin ilmeettömänä.
”Kiitos. Nähdään huomenna.”
Kävelin tuoresaaliskasalle, jonka luona oli ruuhkaisaa. Ilmeisesti saalistuspartio oli vasta saapunut leiriin, sillä kasa oli pullollaan hyvältä tuoksuvia, yhä lämpimiä saaliita. Omalla vuorollani nappasin kasasta hiiren, jonka jälkeen tassutin lähelle oppilaiden pesää etsien seuraa. Loistotassun tummanharmaata turkkia ei näkynyt missään, joten pääsisin tutustumaan johonkuhun uuteen tuttavuuteen. Lopulta päädyin kävelemään vitivalkean kissan luokse. Naaras näytti olevan omissa ajatuksissaan. Laskin hiiren maahan jalkojeni eteen.
”Anteeksi, saisinko syödä tässä sinun seurassasi?” pyysin kohteliaasti. Ennen kuin istuin alas, päätin odottaa naaraan vastausta.

//Huurre?
// 568 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjatassu oli selvästi malttamaton aloittamaan soturikoulutuksensa. Ymmärsinhän minä häntä: olin itsekin ollut joskus oppilas ja innoissani päästessäni aloittamaan uuden luvun elämässäni. Halusin tehdä Pohjatassun soturikoulutuksesta hänelle mieluisan, jotta hän voisi muistella sitä hyvillään ja monta kokemusta rikkaampana kun olisi vanhempi.

”Mennään vain”, vastasin tuoreelle oppilaalle ja käännyin sitten Korppisiiven puoleen, joka oli liittynyt seuraani sillä välin, kun kolli oli ollut tekemässä omaa petiä oppilaiden pesään. ”Nähdään illalla. Voisimme lähteä sitten vaikka kävelylle. Tähdet näkyvät hyvin näin kylmällä pakkasella.”

Korppisiipi kehräsi. ”Se sopii paremmin kuin hyvin”, hän sanoi ja naukui sitten vielä Pohjatassulle: ”Onnea vielä kerran nimityksestäsi. Sinusta tulee takuulla hieno soturi vielä jonakin päivänä.”

Pohjatassu nyökkäsi asiallisesti ja kiitti naarasta onnentoivotuksesta. Korppisiipi kurkotti vielä nuolaisemaan minua nopeasti otsalle, ennen kuin kiepahti ympäri ja tassutti matkoihinsa. Katselin hänen peräänsä hieman hajamielisenä.

Pohjatassu karaisi kurkkuaan vieressäni. Räpyttelin silmiäni hivenen nolostuneena ja katsahdin häneen. Kollin hännänpää nyki kärsimättömästi. Aivan. Rajakierros.

”Eiköhän mennä sitten.” Viitoin oppilaan mukaani ja suuntasi piikkihernetunneliin.

Metsässä oli rauhallista. Vaikka pakkanen ei ollut aivan yhtä kova kuin aikaisempina päivinä, pureva tuuli tunkeutui silti turkin läpi ja porautui luihin asti. Pohjatassukin pysähteli välillä nuolemaan polkuanturoitaan.

Ensimmäisenä suuntasimme nummelle. Valmiita polkuja ei ollut montaa, ja nekin, joita siellä oli, olivat täyttyneet melkein uudesta lumesta. Kuljin edellä ja yritin helpottaa perässäni kömpivän oppilaan matkaa tallomalla lunta tasaisemmaksi.

”Vasemmalla puolellasi näet Kuolonklaanin reviiriä. Tuossa noin kulkee polku, joka merkkaa rajaa.” Osoitin hännälläni suuntaan, johon halusin kollin kohdistavan katseensa. ”Kuten varmaan jo tiedätkin, rajan toiselle puolelle ei ole mitään asiaa.”

Vilkaisin lapani ylitse takanani tulevaan nuorukaiseen, jonka keltaiset silmät olivat kääntyneet kohti korkeita kuusipuita Kuolonklaanin alueella. Hän vaikutti jotenkin etäiseltä.

”Onko sinulla mitään kysyttävää Kuolonklaanista?” kysyin kääntyessäni ympäri palataksamme jo takaisin päin. Pohjatassu katsahti minuun ja räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä äkillisestä eleestäni

//Pohja?
//287 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kharon ei ollut uskoa korviaan. Oliko emo ihan oikeasti ehdottanut, että he pääsisivät ulos pesästä? Vihdoinkin, tätä oli odotettu!
Emo ja isä olivat monen päivän ajan olleet alakuloisia Ruskatassun katoamisen johdosta. He yrittivät hymyillä, mutta jopa Kharon huomasi, että hymyn taakse oli piiloutunut sietämätön ikävä ja pelko.
”Joo! Päivän paras idea”, Kharon hihkaisi ja vilkaisi veljeään, joka hymyili hennosti. Deimos oli aina niin rauhallinen ja kohtelias. Toisin kuin Kharon, Deimos ei sinkoillut paikasta toiseen ja puhunut jokaiselle, joka astui sisään pentutarhaan. Deimos keskittyi usein vain tarkkailemaan muita kissoja, eikä niinkään puhumaan heille.
”No niin, eiköhän sitten mennä”, Taivaslaulu sanoi pehmeällä äänellään ja nousi ylös vuoteelta, jolla emo oli melkeinpä aina. Vain muutaman kerran hän oli suostunut poistumaan pesästä ja jättämään Kharonin ja Deimoksen jonkun muun hoiviin. Ennen kuin emo asteli uloskäynnille, hän kääntyi veljesten puoleen.
”Muistattehan, että pääaukiolla teidän täytyy puhutella itseänne Haavepennuksi ja Uskopennuksi.”
Molemmat pennut lupasivat tehdä niin. Se tuntui Kharonista oudolle. Miksi vanhemmat olivat antaneet heille kaksi nimeä?
Taivaslaulu kulki pentujen edellä pentutarhan uloskäynnille. Emo katosi pesästä, ja Kharon kipitti perään. Pennun askeleet olivat muuttuneet päivä päivältä varmemmiksi, ja nyt hän pystyi jo ottamaan muutaman juoksuaskeleen kaatumatta. Deimos oli kehittynyt myös, ja hän tuntui olevan paljon parempi, joka sai Kharonin välillä pahalle tuulelle.
Kharon astui ulos pesästä ja tunsi heti, miten paljon kylmempi pesän ulkopuolella oli. Hän jähmettyi emonsa vierelle ja silmäili lumista aukiota. Kissoja oli siellä täällä, osa porukoissa, osa yksin. Hangessa oli kissojen tekemiä polkuja.
Kharon ihasteli leirin suuruutta. Lupaa kysymättä kolli lähti loikkimaan hangessa olevaa polkua pitkin eteenpäin. Hän ei tiennyt, minne se johti, ja kykeni hädin tuskin näkemään polun reunojen yli. Lunta oli pääaukiolla hurjasti. Mikäli kolli olisi pudotettu koskemattomaan hankeen, hän olisi varmasi kadonnut kokonaan näkyvistä.
”Haavepentu! Älä lähde omille teillesi!” emo huusi pennun perään, muttei tuo kuunnellut. Hän oli päättänyt selvittää, mihin polku vei. Kharon talsi eteenpäin polkua pitkin, meinaten välillä kompastua jalkoihinsa. Matka päättyi äkkijarrutukseen, kun joku astui pennun tielle.
Kharon luisui vähän matkaa lumessa, ennen kuin törmäsi tulijan jalkoihin. Häkeltynyt pentu kampesi itsensä pystyyn ja otti pari askelta taaksepäin nähdäkseen, kuka hänen tiellensä oli astunut.
Punertava, raidallinen kolli katsoi uhkaavasti Kharonia. Pennun sydän hakkasi tuon rinnassa nopeasti, eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään yhtä paljon. Hän oli aivan varma, että leiriin oli tullut tunkeutuja, joka tappaisi pienen pennun alta aikayksikön.
”Älä tapa minua! Ole niin kiltti!” Kharon aneli ja heittäytyi maahan kollin jalkojen eteen.

//Lieska?
// 395 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Viheryskä oli selätetty, ja Eloklaani voimistui entisestään. Viimeksi eilen olin nimittänyt kolme oppilasta sotureiksi. Kaurisuni, Lieskakajo ja Putouslaulu istuivat yhä leirin pääaukiolla hiljaa vahtien leiriä. Olin saapunut hetki sitten leirin pääaukiolle nauttimaan hiljaisuudesta. Tumma taivas oli pilvien peitossa. Pian aurinko nousisi vieden mukanaan synkkyyden, joka varjosti parhaillaan metsää.
Kun olin istuskellut tarpeeksi kauan, astelin kolmikon luokse. He istuivat rivissä leirin keskustassa, kukin tarkkaillen ympäristöään.
”Huomenta, yövartionne on nyt tullut päätökseen”, lausahdin rauhallisella äänellä, ja kaikki kolme kissa käänsivät yhtä aikaa katseensa minuun.
”Kiitos”, Kaurisuni sanoi hymyillen. Olin kiitollinen siitä, että poikani oli selvinnyt viheryskästä. Kolme tuoretta soturia suunnistivat yhtä matkaa kohti sotureiden pesään, ja minä jäin yksikseni istumaan tyhjälle pääaukiolle.
Vajosin omiin ajatuksiini. Aurinkokajo oli päässyt pois pentutarhalta, kun Loistotassu oli saanut oppilasnimensä. En voinut kohdata sinikilpikonnakuvioista naarasta, vaan olin tehnyt parhaani vältelläkseni häntä. Olin ihan surkea kumppani. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se alkoi ahdistamaan. Aurinkokajo oli upea kissa, muttei vain oikea minulle.
”Taasko sinä olet ajatuksissasi?” tulija sai minut säikähtämään. Käänsin nopeasti katseeni Minttuliekkiin, joka oli saapunut vierelleni kuin tyhjästä. En ollut tajunnut olleeni niin ajatuksissani, etten huomaisi lähestyvää kissaa Punaruskea kissa katsoi minua sinisillä silmillään.
”Onko kaikki hyvin?”
Kohautin lapojani.
”Ajatukset kiusaavat, olen edelleen yhtä hukassa kuin aiemminkin”, totesin synkkä ilme kasvoillani. Minttuliekki katsoi minua pahoillaan.
”Tahdotko jutella?” varapäällikkö kysyi ystävälliseen tapaansa. Sydäntäni lämmitti se, miten hyvän ystävän olinkaan Minttuliekistä löytänyt.
”Lähdettäisiinkö kävelylle?” ehdotin varovasti, kun huomasin Aurinkokajon sinikilpikonnakuvioisen turkin leirin pääaukiolla. Väsyneen näköinen naaras katseli ympärilleen ja hymyili huomatessaan minut. Hymyilin kumppanilleni takaisin, joskin hyvin väkinäisesti.
Sillä silmänräpäyksellä viitoin Minttuliekin perääni odottamatta soturin vastausta. Naaras kulki takanani kohti piikkihernetunnelia.
Kun pääsimme ulos hämärästä tunnelista, käännyin katsomaan Minttuliekkiä pahoitellen.
”Anteeksi, en tiedä mikä minua vaivaa. En vain voi kohdata Aurinkokajoa.”

//Minttu?
// 284 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Merkuriuksen sanat saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä. Ruskatassu oli kadonnut. Huoli alkoi kasvaa sisälläni samalla tavalla kuin pieni lumipallo kasvoi suureksi kieriessään lumessa rinnettä alaspäin. Voi hyvänen aika, poikani oli kadonnut.
“Merkurius, meidän täytyy mennä etsimään häntä”, tokaisin täysin ajattelematta sitä, että häntä todennäköisesti jo etsittiin, “hänhän ei edes muista kaikkea. Hän voi olla vaarassa.” Huoli paistoi äänestäni yhtä selkeästi kuin kala kirkkaasta lammesta. Tunsin kuinka pentutarhassa oli yhtäkkiä aivan liian kuuma ja olisin halunnut päästä turkistani. Halusin nousta ylös ja lähteä etsimään rakasta Ruskatassuamme.
“Taivaslaulu”, Merkuriuksen ääni sai minut rauhoittumaan hieman. Katsoin häntä huolesta pyörein silmin.
“Partiot pitävät silmänsä auki ja minä ajattelin mennä tarkistamaan reviiriä myöskin itse. Sinun täytyy jäädä huolehtimaan Kahronista ja Deimoksesta”, Merkurius sanoi niin lempeästi kuin kykeni siitä huolimatta, että emme tienneet missä lumikinoksen alla poikamme tällä hetkellä olisi.
“Selvä. Olet oikeassa, minusta on enemmän hyötyä tällä hetkellä täällä. Tulethan heti kertomaan jos jotain löytyy?” kysyin toiveikkaana, vaikka tiesinkin, että lumi oli haudannut alleen kaiken minkä Ruskatassu olisi jälkeensä jättänyt. Kumppanini nyökkäsi. Voi Tähtiklaani, älä anna Ruskatassulle sattua mitään!

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin ensimmäisen kerran kuullut Ruskatassun katoamisesta. Hänestä ei ollut löytynyt mitään jälkiä. Pelkäsin, ettei hän enää päättäisikään tulla takaisin kotiin, jos oli vapaaehtoisesti lähtenyt. eihän hän pitänyt meitä enää perheenään. Kauheat ajatukset pyörivät päässäni jatkuvasti ja silmäni olivat nukkumattomista öistä väsyneet.
Katselin kuinka Kharon ja Deimos touhusivat jotain keskenään. Deimos oli osoittautunut rauhalliseksi tapaukseksi, mutta kollin veli puolestaan oli hieman tulisempi tapaus.
“Kultapienet, haluaisitteko mennä käymään pentutarhan ulkopuolella? Voitaisiin käydä samalla katsomassa löytyisikö isäänne mistään”, ehdotin lempeällä äänellä ja katsoin kaksikkoa lämpimästi. Halusin kipeästi tietää oliko Ruskatassusta kuulunut mitään uutta.

//Haave? Ilta?
270 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu istui oppilaiden pesän vieressä olevassa hangessa ja suki pölyistä häntäänsä tarmokkaasti. Hänestä tulisi pian soturi! Hänestä tulisi todella soturi, kolli oli revetä liitoksistaan ja innostaan. Hänestä tulisi soturi, josta Utusielu ja koko Eloklaani voisi olla ylpeä. Kolli aikoi myös hoitaa klaaninvanhimpia soturiaikanaan, sillä hän piti kovasti heistä ja heidän tarinoistaan. Kun Hiilihampaan vanhemmat olivat saapuneet klaaniin, Lieskatassu oli ravannut kaksikon luona yhtenään. Etenkin puhelias ja räpättävä Nokilintu oli Lieskatassun mieleen. Ainakin hänen mielestään he tulivatkin hyvin toimeen, vaikkei oppilas sitä ollut naaraalta kysynyt. Takajalkojaan sukiessa hän pohti sen erakon ottamista klaaniin. Vanhetessaan Lieskatassu oli alkanut pohtimaan oliko heidän ottaminen aina hyvästä? Lehtikadon aikaan he toivat vain lisäsuita ja lisää ruokittavia. Entä jos he eivät oppisi saalistamaan tai olisivat vain vaivaksi. Kolli oli sitä mieltä, että he olisivat saaneet odottaa viherlehteen. Lieskatassu värähteli innosta, hän odotti vain näkevänsä Utusielun, sillä se olisi merkki nimitysmenoista. Raidallinen kolli myös toivoi, että hänen vanhempansa olisivat täällä.. Hän niiskaisi ja pyyhkäisi kuonoaan käpälällään, hän joutui nyt itse sukimaan turkkinsa.

Lieskatassu nousi ylös ja ravisteli turkistaan kaikki ylimääräiset lumet. Hän voisi mennä vaikka kuivattelemaan oppilaiden pesään, sillä kollin takamus oli lumesta märkä. Lieskatassu sukelsi oppilaiden pesän lämpöön ja henkäisi odotuksesta. Hän halusi olla soturinimensä arvoinen, millaisenhan nimensä hän saisi? Lieskakynsi? Lieskaturkki? Lieskaraita? Hän ei tosiaan tiennyt minkä nimen Mesitähti keksisi. Mesitähti oli reilu päällikkö, kyllä hän saisi hyvän nimen.

”Lieskatassu? Heei, Lieskatassu?” valkea, kilpikonnalaikullinen naaras naukui ja havahdutti Lieskatassun ajatuksistaan. Punaturkkinen kissa hätkähti ja pälyili ympärilleen, mutta loi sitten Utusielulle iloisen hymyn. ”Utusielu! Toivoinkin näkeväni sinut vielä ennen nimityksiäni”, oppilas hymyili helpottuneena ja naaras viittoi nuorempaa kissaa seuraamaan häntä. Lieskatassu kaipasi vielä mestarinsa tukea ja halusi jutustella toisen kanssa ennen nimityksiään. Kuulemma Kauristassukin saisi nimensä, kaipa Putoustassu myös? Kolli pudisteli turkistaan vielä ylimääräiset vesipisarat ja kiirehti tassuttelemaan toisen perään. ”Tahdoin vielä puhua kanssasi ennen nimitystäsi. Jännittääkö sinua itse nimitystilaisuus?” Utusielu kysyi rauhallisella, lempeähköllä äänellä. Kolli puuskahti ääneen, hän ei ollut oikein varma. Jännittikö häntä? Lieskatassu nyökkäsi hitaasti ja häntä alkoi naurattamaan. Lieskatassua nauratti oma jännityksensä niin kovin, että hän kierähti selälleen ja kieriskeli siinä hekottaen. Kyllä häntä jännitti. ”Kyllä, minua jännittää”, kolli nauroi ja virnuili mestarilleen. ”Mutta sinun ansiostani minulla ei ole syytä jännittää, sillä olit – tai olet hyvä mestari. Paras kaikista!” Lieskatassu hihkaisi ja nousi ylös puskeakseen Utusielua rintaan. Hän oi iloinen siitä, että nimenomaan Utusielu oli kouluttanut hänestä sen mitä hän oli. Olisi outoa ajatella jotain muuta kissaa mestarinaan ja Lieskatassulle tulisi jopa hieman ikävä heidän harjoitustuokioitaan. ”Ja sinä olit hyvä oppilas, olen ylpeä sinusta”, Utusielu topuutteli hyväntuulisesti naurahtaen ja naaraan kurkusta kumpusi pieni kehräys. ”Ja ethän sinä mikään pentu enää ole, Tähtiklaani vieköön! Sinusta kasvoi nopeasti täysikasvuinen kollikissa. Suotta sinä jännität, sinulla on kaikki valmiudet soturielämään. En olisi voinut kouluttaa sinua paremmin. Menehän siitä, siisti turkkisi ennen nimitysmenojasi. Onnistuit likaamaan sen, taas”, soturi naurahti huvittuneena ja totta tosiaan, naureskellessa Lieskatassu oli sotkenut turkkinsa.

”Selvä pyy, teen mitä mestarini käskee. Vielä viimeisen kerran! Nähdään, älä myöhästy nimityksistäni! Haluan nähdä sinut siellä”, Lieskatassu huikkasi olkansa ylitse ja lähti tassuttelemaan takaisin kissojen keskuuteen. Elämästä tulisi outoa, kun olisi soturi. Kukaan ei olisi käskemässä tai patistelemassa, hänen olisi oltava oma-aloitteinen ja lähdettävä itse metsälle. Vaikka vapaus tulisi maistumaan hyvältä. Sitä hän odotti ehkä eniten. Ja näytönpaikkojaan tietenkin, voisikohan hänestä tulla jopa varapäällikkö joskus? Tällä kertaa kollikissa ei istahtanut maahan, vaan suki turkkiaan ojennukseen seisoma-asennossa. Lieskatassun vihreät silmät tuikkivat ilosta ja odotuksesta, miten yksi päivä voisikin merkitä näin paljon? Raidallinen kolli nosteli käpäliään hermostuneisuudesta ja jännityksestä, hän inhosi odottamisen tuskaa. Kukapa siitä toisaalta pitäisi? Samaan aikaan soturius oli nuoren kollin mielestä haikeaa. Leikkien sijaan hän keskittäisi intonsa soturintehtäviin, vaikka hassuttelua hän ei tulisi koskaan jättämään täysin pois. Haikeaa oli myös harjoitusten loppuminen, nytkö kukaan ei neuvoisi häntä saalistamisen suhteen? Hassua, hänen pitäisi osata itse. Lieskatassun kieli jäi roikkumaan ulos suustaan hassusti, kun hän höristi korviaan ja kuuli Mesitähden kantavan äänen. Kolli suki häntänsä nopeasti loppuun ja kiirehti kokoukseen. Kiirehtiessään hän meinasi kompuroida jalkoihinsa, sillä hän ei halunnut myöhästyä. Tumma taivas ja valkea lumi loi mukavaa kontrastia maisemalle, leiri oli kollin mielestä kaunis. ”Viimeisen kerran, nyt se on menoa. Lieskatassu”, oppilas hengähti hiljaisella äänellä itsekseen, enää hän ei tulisi kuulemaan tuota nimeä. Oppilaselämä olisi pian mennyttä elämää ja kollia odottaisi uudet seikkailut.

Lieskatassu pujotteli kissajoukon lävitse, jotta hän pääsisi litteäkivelle. Lieskatassu loikkasi pienellä loikalla litteäkivelle ja katseli sen päältä ylpeänä klaanitovereitaan. Kiven korkeus ei haitannut häntä, päinvastoin. Hän piti siitä. Kissoja alkoi kerääntyä vielä enemmän ja ilokseen kolli tunnisti ylpeän Utusielun joukon laitamilta. Ja tuolla oli Kirsikkakuono! Heidän näkeminen antoi tulevalle soturille intoa ja varmuutta. Jos Utusielun kaltainen soturi ja Kirsikkakuonon kaltainen kokenut klaaninvanhin uskoi häneen, hän ei voinut olla huono! Sitä hän ei tosin ollut, Lieskatassu oli itsevarma ja luotti kykyihinsä. Innostuksestaan johtuen häneltä tuntui menevän Mesitähden alkuhöpinät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuinka hän voisi keskittyä tähän kaikkeen, kun kolli halusi vain saada nimensä ja päästä toteuttamaan kaikkea siistiä? Lieskatassu hätkähti, kun Mesitähti lopulta aloitti nimitysmenot. ”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään kolme oppilastamme sotureiksi. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Kauristassu, Lieskatassu ja Putoustassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkenne uhalla?” Mesitähti naukui arvokkaalla ja rauhallisella äänellä. Lieskatassu meinasi heti hihkaista lupauksensa, mutta muisti Kauristassun olevan heistä vanhin ja ensimmäisenä vastausvuorossaan. ”Lupaan!” Lieskatassu lähes hihkaisi Kauristassun lupauksen jälkeen, kollioppilaan ääni oli intoa ja iloa hehkuva, mutta hän kuitenkin tarkoitti sanomaansa. Hän puolustaisi Eloklaania henkensä uhalla, noudattaisi soturilakia ja antaisi kaikkensa kaikkien hyväksi. Putoustassukin naukui lupauksensa kuuliaisesti, vaikkei kollioppilas voinutkaan enää mihinkään muuhun keskittyä. Jännitys tuntui vain kohoavan, sillä Lieskatassu tiesi Kauristassun saavan nimensä ensin. Putoustassu oli tosin häntä nuorempi, joten hän saisi heti kollioppilaan jälkeen nimensä. Lieskatassun ajatukset harhailivat jo soturielämän siisteyteen ja häneltä meinasi mennä kokonaan vanhemman kollin nimitys ohi. Hän kuuli ainoastaan Kauristassun soturinimen, kollista tuli Kaurisuni. Lieskatassu käänsi onnea hehkuvan katseensa tuoreen soturin puoleen, Kaurisuni oli kaunis ja kuvaava nimi. Ties kuinka monta kertaa hän oli yllättänyt toisen uneksimasta. Päällikkö kääntyi sitten innosta tärisevän Lieskatassun puoleen. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Lieskatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lieskakajona. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, kollipäällikkö julisti ja raidallinen kissa siirsi katseensa Mesitähdestä. Hänen vihreät silmät katselivat kokousta seuraavia kissoja eikä kolli voinut pidätellä hymyään. Hän hymyili leveästi hammashymyään eikä enää seurannut Putoustassun nimitystä. Lieskakajo. Lieskakajo. Lieskakajo. Mikä upea soturinimi! Mikä mahtavista mahtavin ja mikä tärkeintä, hänen oma soturinimensä. Ei kenenkään muu, kukaan ei tulisi kantamaan yhtä hienoa soturinimeä. Putoustassun soturinimen julistamisen jälkeen Mesitähti kohotti häntänsä sen merkiksi, että muut kissat saisivat hurrata heidän soturinimiään. Kolmen kissan uudet nimet kaikuivat leiriaukiolla ja Lieskakajo hyppäsi litteäkiveltä alas. Hän hyppelehti kissojen lävitse ja nautti saamistaan onnitteluista. Lieskakajon kasvot hehkuivat ilosta eikä hän voinut lopettaa hymyilemistä. Hän oli nyt soturi, ihka oikea, Eloklaanin soturi.
Lieskakajo siirtyi sivummalle, kun hetkellinen hälinä ja riennot alkoivat hiljentyä. Hän loi kiitollisen katseen Utusieluun, entiseen mestariinsa. Hän halusi puhua naaraan kanssa myöhemmin, mutta olisihan se kummallista, jos heti soturinimitysten jälkeen hän hakeutuisi entisen mestarinsa luokse. Kaurisuni ja Putouslaulu siirtyi leirin suuaukkoa kohti, muttei Lieskakajo olisi halunnut ihan vielä siirtyä vahtimaan leiriä. Nyt sitä olisi varmaan oltava hiljaa? Hän ei halunnut suututtaa Tähtiklaanin kissoja tälläisellä hassulla mokalla. Lieskakajo hengähti ja yritti tasoittaa innostumistaan. Edessä olisi enää yön valvominen nukahtamatta ja hän olisi täysivaltainen soturikolli. Siispä Lieskakajo otti muutamat loikat lumessa kohti leirin suuaukkoa, jota Kaurisuni vahti Putouslaulun kanssa. Hän olisi paras leirin vahtija, paras heistä kolmesta ja kaikista!

// 1234 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

’-Hei Putoustassu! Tulisitko tänne? joku huusi. Putoustassu kääntyi nopeasti, ja yllättyi siitä kuka hänelle huusi. Mesitähti seisoi Hopeputouksen ja Mahlahallan vieressä.
-Juttelimme juuri sinun kehityksestäsi, ja Hopeputous ajatteli että saattaisi olla arviointisi aika. Huomenna heräät aikaisin, niin se on menoa se! Mahlahalla sanoi. Huurretassu käveli ohitse ja Putoustassu katsoi minne hän meni. Naarras meni kohti pentutarhaa. *Eih, ihan unohdin*, Putoustassu ajatteli. Hän lähti kohti pentutarhaa. Taivaslaulu oli Uskopennun ja Haavepennun kanssa. Pienet pennut olivat hyvin söpöjä, vaikka ne osasivatkin jo jotenkuten kävellä. Iltakaiku oli kaiken vapa-aikansa pentujen kanssa.
-Jos te vaikka menisitte pois, pennut menevät nukkumaan, Taivaslaulu ehdotti uupuneena. Putoustassu lähti Huurretassu perässään.

Aamulla Hopeaputous herätti Putoustassun aikaisin.
-Arviointisi aika! Oletko valmis? hän sanoi niinkuin olisi ollut hereillä jo kauan. He menivät metsään.

-Ensiksi voisit näyttää taistelutaitoja, käydään pieni leikkitappelu. Kynnet sisälle, kiitos! Hopeputous sanoi heti aluksi.
-Kauristassu on lähistöllä ja Lieskatassu samoin joten ollaan hiljaa.
Putoustassu voitti tappelun, mutta se oli lähellä että ei olisi. Koska Hopeputous oli väsynyt, se oli helpompaa. He kävivät vielä metsällä.

Illan tullen kun molemmat palasivat leiriin, heillä oli kannettavaa. Kolme hiirtä oli jo paljon, mutta lisäksi päivän aikana oltiin saatu kaksi varpusta, orava ja yksi myyrä. Jokainen hämmästeli saalista.
-Jokainen tulkoon klaanikokoukseen, Mesitähti kuulutti. Putoustassu nappasi pienen varpusen, söi sen ja istahti maahan.
-Putoustassu, Lieskatassu ja Kauristassu astukaa eteen, pyydän, Mesitähti aloitti. Kolme kissaa astui epävarmana eteen.
-Minä, Mesitähti Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän aika tulla soturiksi. Kauristassu, Lieskatassu ja Putoustassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkenne uhalla? Mesitähti luetteli pitkän rimpsun perinnettä.
-Lupaan, Putoustassu sanoi kuuliaisesti.
-Lupaan, Kauristassu sanoi.
-Lupaan, Lieskatassu sanoi viimeisenä.
-Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi : Putoustassu tästä lähtien sinut tunnetaan Putouslauluna. Tähtiklaani kunnioittaa nopeuttasi ja suojelunhalustasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti huusi, ja kosketti Putouslaulun päätä.
-Kauristassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kaurisunena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja asiallisuuttasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti jatkoi ja kosketti Kaurisunen päätä.
-Lieksatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lieskakajona. Tähtiklaani kunnioittaa sinun innostustasi ja samoin uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi, Mesitähti huusi vielä ja kosketti tuonkin päätä.
-Lieskakajo! Putouslaulu! Kaurisuni! klaani huusi. Putouslaulu hymyili ja käveli hiljaa leirin ovelle vartioimaan. Muut tulivat perässä

//öö joo, 373 sanaa,

Kirjoittaja: Elandra

Huurretassu: 12kp –

Mahlahalla: 11kp –

Leimutassu: 9kp –

Putoustassu: 4kp – Mikäli tahdot Putouksen soturiksi soturilipukkeella, voit käyttää sen nyt.

Pohjatassu: 6kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Mesitähti: 7kp –

Taivaslaulu: 5kp –

Iltakaiku: 6kp –

Haavepentu: 13kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Kirjoittaja: Elandra

Kharon katseli pettyneenä, kuinka hänen isänsä astui ulos pentutarhalta. Vaikka pentu rakastikin emoaan, hän olisi halunnut isän viettävän enemmän aikaa pentutarhalla. Emo oli liian ankara kaikessa, ja isä sentään osasi välillä olla ihan hauskakin.
Kharon käänsi nopeasti katseensa emon valkeaan turkkiin. Taivaslaulu hymyili pennuilleen ystävällisesti.
”No, mitäs me sitten keksisimme?” kuningatar kysyi leikkisästi. Kharon kohautti lapojaan ja vilkaisi kysyvästi vierellään makaavaa Deimosta. Veli oli vähällä vaipua taas uneen, joten Kharon katsoi parhaaksi tönäistä pentuetoveriaan vähän. Deimos säpsähti hereille ja katsoi kysyvästi veljeään.
”Älä nuku enää, yö meni jo”, Kharon virnisti, kun veljen kasvoille levisi lämmin hymy.
”Harjoitellaanko taas kävelemistä?” Deimos ehdotti katsoen veljeään kysyvästi. Kharon oli kyllästynyt harjoittelemiseen. Hän kaatuili koko ajan, ja veli tuntui edistyvän huomattavasti nopeammin. Oli inhottavaa katsoa sitä riemua, kun Deimos pysyi monen askeleen ajan pystyssä ilman ongelmia. Kharon kohautti lapojaan.
Deimos ryömi sammalvuoteen reunalle ja kapusi alas kylmälle maalle. Kharon kääntyi katsomaan veljen menoa. Tummanharmaa pentu nousi huterille jaloilleen ja odotti, että tasapaino piti. Sitten Deimos lähti ottamaan hitaasti askeleita eteenpäin. Kateus kasvoi Kharonin sisällä. Hänkin halusi olla yhtä hyvä kuin Deimos.
”Kharon, yritä sinäkin”, emo kannusti, mutta Kharon ei innostunut ajatuksesta. Emo työnsi hellästi kuonollaan valkeaa pentua kohti sammalvuoteen laitaa.
”Et opi, ellet yritä. Katso nyt, miten nopeasti Deimoskin on edistynyt. Harjoittelemalla saa ihmeitä aikaan”, kuningatar kehräsi kannustavasti. Emon lämmin katse ja rohkaiseva puhe sai Kharonin myöntymään. Hän tiesi, että jokaisen kissan täytyi jossain vaiheessa kuitenkin oppia kävelemään.
Siispä pentu kapusi itsensä pois sammalvuoteelta. Pentutarhan maa oli kylmä, ja sille astuminen tuntui inhottavalta. Hetken ajan pentu joutui hakea tasapainoaan, ennen kuin uskalsi lähteä edes yrittämään kävelemistä. Kharonin sydän pamppaili. Hän ei halunnut epäonnistua taas. Pentu onnistui tekemään oman ennätyksensä, eli kävelemään pentutarhan uloskäynnille saakka.
”Emo! Näetkö sinä? Minä kävelen!” Kharon intoili, mutta kääntyessään emon puoleen, tämän tasapaino petti ja kolli lensi maahan kuonolleen.
”Hyvä Kharon! Minähän sanoin, että sinä pystyt siihen”, emo naurahti. Epäonnistuminen ärsytti laikukasta pentua, joka kampesi itsensä takaisin pystyyn. Deimos oli saapunut hänen vierelleen.
”Minäkin kaaduin eilen monta kertaa, mutta nousin aina ylös. Mitä useammin kaadut, sitä parempi sinusta tulee, usko minua”, tummanharmaa kolli sanoi ja hymyili lämpimästi veljelleen. Deimoksen sanat lämmittivät Kharonin mieltä, mutta hän ei vain päässyt kateudesta pois. Veli oli niin taitava, että Kharon pelkäsi jäävänsä tämän varjoon.
Deimoksen kannustuspuheen ansiosta Kharon yritti kuitenkin uudelleen. Aina kun hän kaatui, hän nousi ylös. Koko ajan Deimos kulki veljensä rinnalla kannustaen. Välillä Deimos heittäytyi maahan veljensä kanssa, varmaankin ihan vain sen vuoksi, ettei Kharon joutuisi kaatumaan yksin.

Kun kaksikko oli kulkenut pesän ympäri ties kuinka monta kertaa, väsy iski. Pennut palasivat emon vatsan viereen juomaan maitoa ja nukkumaan.
Jonkin ajan kuluttua Kharon heräsi siihen, kun joku puhui. Tunnistaessaan äänen kuuluvan hänen isälleen, Kharon raotti silmiään. Väsymys oli karsea, mutta pentu pakotti itsensä heräämään. Hän haukotteli ja käänsi katseensa suureen kolliin, joka oli saapunut pentutarhalle.
Kharon odotti lämmintä hymyä, mutta vastassa oli aivan muuta. Merkuriuksen katse oli synkkä ja huolestunut.
”Ruskatassu on kadonnut”, kolli kertoi Taivaslaululle. Kharon ei ollut koskaan tavannut Ruskatassua, mutta emo ja isä olivat kertoneet hänestä. Ruskatassu oli Kharonin ja Deimoksen veli. Kharon oli luullut, että Ruskatassu oli muutenkin kadonnut, kun ei häntä koskaan ollut näkynyt. Siksi pentu ei ymmärtänyt, miksi se oli niin iso asia isälle. Emonkin ilme synkkeni.
”Kukaan ei ole nähnyt häntä eilisen jälkeen. Tuulitassu kertoi, että hän oli lähtenyt yöllä pesästä, eikä ollut palannut. Lumisade peitti kaikki jäljet”, Merkurius sanoi surkeana. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, miten surkeina vanhemmat olivat.

//Taivas? Tosiaan eloklaanilaiset kutsuu Kharonia Haavepennuksi, mutta Taivas, Ilta ja Usko puhuttelee sitä Kharonina. Deimos = Uskopentu
// 565 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Heti herättyäni, olin astunut ulos sotureiden pesän lämmöstä ja suunnannut kohti pentutarhaa. Yöllä oli satanut lunta. Kävelin koskemattoman lumen halki karhunvatukkapensaikolle. Kun astuin sisään pentutarhaan, jouduin kumartumaan hieman, etteivät karhunvatukkapensaan oksat takertuneet paksuun turkkiini, joka sojotti yön jäljiltä sinne tänne.
Toivotin huomenet heti, kun astuin sisään pesään.
Yllätyksekseni Taivaslaulu oli jo hereillä. Valkea kuningatar makoili omalla vuoteellaan pentujemme kanssa, ja kohdisti heti eriväristen silmiensä katseen minuun. Olisin voinut pysähtyä siihen hetkeen ja ihailla naaraan kauneutta ties kuinka kauan.
”Huomenta”, Taivaslaulu vastasi leveästi hymyillen. Me molemmat käänsimme yhtä aikaa katseemme Taivaslaulun vatsan vierelle, kun pennut alkoivat heräillä. Deimos nosti pienen päänsä ylös ja räpytteli unisena siniharmaita silmiään. Kun pentu venytteli, tuo kosketti Kharonia niin, että valkea kolli säpsähti hereille. Pienokainen nosti nopeasti päänsä ylös ja katseli ympärilleen helpottuen huomatessaan, että herättäjä oli ollut vain hänen veljensä.
”Huomenta vain teillekin”, kehräsin iloisena koskettaen vuorotellen molempien pentujen päälakia kuonollani. Deimos kampesi itsensä pystyyn. Edelliset päivät pennut olivat harjoitelleet kävelemistä. Heidän jalkansa olivat edelleen huterat, ja kävely oli todella horjuvaa ja hidasta. Vähän väliä molemmat kaatuivat kuonolleen, kun jalat pettivät alta tai tasapaino katosi.
”Joko me pääsemme tutkimaan leiriä? Olkaa niin kilttejä! Me osaamme jo kävellä hyvin!” Kharon aloitti saman anelun, joka oli jatkunut siitä asti, kun kaksikko oli päässyt ensi kertaa jaloilleen.
”Katsotaan sitä sitten, kun palaan aamupartiosta”, lupasin ja katsoin kysyvästi Taivaslaulua, joka nyökytteli päätään. Halusin viettää kaiken vapaa-aikani perheeni kanssa. Välillä käynnit pentutarhalla olivat yhtä lyhyitä kuin tämäkin, mutta kaikki aika oli tärkeää.
”Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin”, kehräsin koskettaessani Taivaslaulun kuonoa omallani. Kuningatar alkoi kehrätä.
”Nähdään”, hän sanoi, kun kumarruin taas poistuessani pentutarhalta. Tassuttelin aiempia jälkiäni pitkin puoliväliin leirin pääaukiota, jonka jälkeen tein taas uudet jäljet leirin uloskäynnille. Partio odotteli minua jo.
”Lähdetään”, partion johdossa oleva Okraviiksi murahti.

//jatkan tästä Haaveella
// 289 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Nyökkäsin.
“Mielestäni ideasi on hyvä. Emme pärjää pienten pentujen kanssa keskenämme tähän aikaan vuodesta. Ja etsitään Corona, olen varma, että Tähtiklaani auttaa meitä tällä kertaa”, sanoin ja räpäytin silmiäni hitaasti. Merkuriuksen silmissä syttyi uudenlainen toivon kipinä. Coronasta erossa olo oli Merkuriukselle varmasti rankkaa. He olivat eläneet aina yhdessä siihen asti, kunnes ruskeaturkkinen kolli oli kadonnut. Minäkin olin tuntenut hänet ja minulla oli myös ikävä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä veli tunsi veljeään kohtaan.
“Kyllä kaikki järjestyy. Ihan varmasti. Pian meillä alkaa uusi elämä”; sanoin ja hymyilin ensin vähän, mutta lopulta kasvoillani loisti leveä ja ennen kaikkea toiveikas hymy. Kaikki järjestyisi.

Aamu valkeni raikkaana ja tavallista kylmempänä. Aurinko kurotteli kultaisilla säteillään pentutarhaan. En ollut poistunut moneen päivään pentutarhalta ja oloni alkoi olla sen mukainen. Halusin kipeästi päästä jaloittelemaan, mutta en suostunut jättämään silmäteriäni hetkeksikään yksin. Mikään ei saisi mennä pieleen. Olin pohtinut sitä oliko minun tähänastiset kokemukseni pentujen kanssa johtaneet tähän hurjaan suojeluviettiin, jota poikiani kohtaan tunsin. Katselin raukeana kuinka hännälläni peitellyt pennut alkoivat kiemurrella heräämisen merkiksi. He olivat kasvaneet jo hurjasti siitä, kun olin nähnyt heidät ensi kertaa.
“Huomenta”, kuulin pesän suulta, eikä minun edes tarvinnut katsoa kissan suuntaan kun jo tiesin Merkuriuksen tulleen paikalle.
“Huomenta”, vastasin ja aloin automaattisesti hymyillä. Pelkästään kollin läsnäolo sai minut jo onnelliseksi. Sitten olimme vain hiljaa ja katselimme jälkikasvumme pientä liikehdintää ja sillä hetkellä tuntui, kuin maailma olisi pyörinyt ainoastaan heidän ympärillään.

//Haave? Ilta?
231 sanaa