Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Ukonilma oli aivan yllämme, ja salama oli osunut jonnekin lähelle. Olisin valehdellut jos olisin sanonut, etten pelännyt. Jotain sairasta lohtua toi kuitenkin se, että myös Lauhalaukan katseesta paistoi puhdas pelko. En tiennyt johtuiko se säästä vai Aaltotassusta, mutta se tuntui lohduttavalta.
Taas salamoi, ja sade oli kiihtynyt rankkasateeksi. Vettä pääsi sisään pieneen pesäämme. Sen pohja oli jo märkä. Nousin seisomaan käpälieni kastuessa. En halunnut kastella muuta turkkiani, vaikka arvelin sen olevan mahdotonta. Jos sade jatkuisi tähän tahtiin, joutuisimme jättämään tulvivan pensaan ja juosta sateessa leiriin.
Salama iski taas, mutta yhä vain lähemmäksi. Sitä seurasi kovaääninen jylinä, joka peitti alleen kaiken muun äänen. Jylinä muistutti hirviöitä, kun ne juoksivat ukkospolun kovaa pintaa pitkin. Ajatukseni harhautuivat ukkosesta hirviöihin ja siitä taas Minttuvarjon kuolemaan.
Tunsin maan tärähtävän, muttei tällä kertaa ukonilman vuoksi. Jotain suurta oli kaatunut ja tömähtänyt maahan.
”Apua!” vertahyytävä parkaisu repi minut pois synkistä ajatuksistani, ja katseeni kohdistui Lauhalaukkaan. Kuin toisten ajatukset lukien, me molemmat säntäsimme peräkanaa ulos pensaan alta. Valtavat sadepisarat kastelivat paksun turkkini hetkessä. Katselimme ympärillemme etsien avunhuutajaa, mutta ketään ei näkynyt. Jonkin matkan päässä näkyi kaatunut kuusipuu.
Tuntui, kuin veri olisi karannut päästäni tajutessani mitä oli sattunut. Minua alkoi huimata. Kun voimakas tuuli tarttui turkkiini, olin vähällä kaatua märkään maahan. Lasittunut katseeni pysyi puussa. Joku oli jäänyt sen alle.

//Lauha?
// 211 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Pilvitassun kanssa oli hidasta, mutta olin kuitenkin saanut Pilvitassun puhumaan. Joku olisi saattanut luovuttaa jo tässä kohtaa, mutta minä uskoin jäiden murtuvan vielä. En ollut varma kuvittelinko vain, mutta Pilvitassu vaikutti hieman rennommalta mitä aiemmin. Toki naaraan hännänpää nyki ja katse harhaili kaukana takanani, mutta nuori oppilas ei enää liikahdellut samalla tavalla hermostuneesti kuin äsken.
”Minun mestarini on Hiilihammas”, kerroin rauhallisesti kääntäen samalla katseeni leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Yritin etsiä soturin tabbykuvioista turkkia, mutta turhaan. Arvelin hänen olevan joko pentutarhalla pentujensa luona tai klaaninvanhimpien pesällä vanhempiaan tervehtimässä.
Sen sijaan katseeni pysähtyi valkoturkkiseen kissaan, joka istui yksin piikkihernetunnelin liepeillä. Väärävarjo istui ryhdikkäästi ja seurasi sivusta muiden touhuja.
”Tuolla on minun isäni, Väärävarjo”, käänsin keskustelun sulavasti pois mestareista, kun viitoin katseellani valkeaa soturia. Sivusilmälläni huomasin, kuinka Pilvitassun pää kääntyi hänen alkaessa etsimään tarkoittamaani kissaa. Mitä ilmeisemmin Pilvitassu näki hänet, sillä oppilaan pää teki pienen nyökkäyksen.
Painostava hiljaisuus laski taas yllemme. Yritin etsiä järkevää puheenaihetta, mutta se tuntui vaikealta. Jossain välissä aurinko katosi pilven taakse, ja ilma muuttui harmaaksi. Tummat, valtavat pilvet saavuttaisivat pian myös Eloklaanin leirin. Hiljaisuus ei vaivannut minua, mutta Pilvitassu alkoi taas liikahdella hermostuneesti. Käänsin rauhallisesti katseeni naarasta kohti.
”Oletko sinä päässyt vielä veteen?” kysyin kohteliaasti. En ollut ihan varma, missä kohtaa toiset mestarit pitivät oppilailleen ensimmäiset uintiharjoitukset. Uiminen ylipäätään jakoi mielipiteitä melko rankasti, sillä osa ei pitänyt taitoa lainkaan tarpeellisena. En minäkään mikään vesipeto ollut, mutta mielestäni uintitaito oli ihan hyvä osata. Sen avulla pelastuisi henki jos toinenkin.

//Pilvi?
// 240 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Omenahuuman olemus oli huoleton ja varma – punaruskea soturitar näytti tehneen päätöksensä, hän lähtisi mukaani matkalle kohti tuntematonta. En voinut sille mitään, että mieltäni kalvoi hento huoli, sillä alun alkaen en ollut halunnut asettaa ketään toista vaaraan korkealentoisten kuvitelmieni tähden, mutta samaan aikaan halusin luottaa hyväntuuliseen naaraaseen ja siihen, että tämä osasi tehdä itse omat päätöksensä. Tavallaan Omenahuuman vilpitön innokkuus oli jopa rohkaisevaa ja sai minutkin tuntemaan oloni määrätietoisemmaksi. Matkastamme tulisi varmasti kaikkien aikojen mahtavin seikkailu!
“Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu”, Omenahuuma tokaisi sitten ja venytteli. “Voisimme tavata useammin ja keskustella asiasta enemmän. On selvä juttu, ettemme me ole vielä lähdössä yhtään mihinkään, mutta ei suunnittelusta haittaakaan ole, vai mitä?”
Seurasin soturittaren katsetta oppilaiden pesän edustalla istuskelevaan Pilvitassuun. Vaitonainen valkeaturkkinen naaras oli saanut oppilasnimensä joitakin päiviä aikaisemmin ja minusta oli tullut hänen mestarinsa. Olin säikähtänyt uutista pahanpäiväisesti, ajatella nyt, että minun tulisi osata siirtää vaatimattomat taitoni jollekin nuorelle kissalle. Yllätyksestä selvittyäni olin kuitenkin alkanut nähdä asian valoisan puolen ja päättänyt yrittää tehdä parhaani. Halusin kertoa Pilvitassulle kaiken minkä tiesin ja auttaa hänet hyvään alkuun.
Nyökkäsin, olin Omenahuuman kanssa samaa mieltä, ettemme voisi lähteä vielä.
“Ei, suunnittelemisesta ei ole koskaan haittaa”, myötäilin ja kampesin soturittaren tavoin seisomaa. Haukottelin ja venyttelin antaumuksellisesti, mikä tuntui mahtavalta pitkän paikallaan oleskelun jälkeen. “Meidän täytyy ehdottomasti puhua lisää jokin päivä.”
Samassa leirin suuaukolta alkoi kuulua kovaa kahinaa ja katseeni osui partioon, joka oli juuri putkahtanut piikkihernetunnelista aukiolle. Panin merkille Omenahuuman katsovan pitkään ja hieman haikeasti joukkion mukana saapunutta Kirpputäplää, joka näytti tervehtivän naarasta.
“Onko hän ystäväsi?” kysäisin varovasti ja viittasin kohti pientä mustavalkoista kollia. Yhtäkkiä minusta tuntui pahalta. Halusin, että Omenahuuma harkitsisi vielä kerran tarkkaan, sillä mikäli hän aikoisi pysyä päätöksessään ja lähteä mukaani, hän joutuisi jättämään taakseen aivan kaiken. Samaan aikaan minua kuitenkin pelotti, että naaras perääntyisi ja minun pitäisi sittenkin lähteä matkalle yksin.

// Omena?
// 298 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ymmärsin hyvin Mahlahallan huolen, etenkin kun koin pystyväni jakamaan samat ajatukset hänen kanssaan. Kohtaaminen Aaltotassun kanssa ei ollut sujunut aivan toivotulla tavalla: Mahlahalla oli maininnut Karhumyrskyn, jonka Aaltotassu ei ollut tiennyt olevan verisukulaisensa. Tämä tieto oli ajanut nuoren naaraan varmastikin suureen päänsisäiseen kamppailuun, mikä oli hyvin huolestuttavaa, kun otettiin huomioon, minkälaisissa olosuhteissa Karhumyrskystä oli tullut mielipuoli salamurhaaja. En tahtonut sisarelleni samaa kohtaloa.
”Ei se ollut sinun syytäsi”, tyynnyttelin ystävääni, joka katsoi minua vihreissä silmissään pelokas katse. ”Mikäli Kuolonklaaniin syntyy lisää hulluja, eloklaanivastaisia kissoja, se on Kuolonklaanin oma ongelma. Itsepä se yrittää haudata menneitä hirveyksiä valheilla ja puhumattomuudella.”
”Niin, aivan totta.” Mahlahalla näytti vähän helpottuneemmalta, mutta aavistelin, että asia vaivasi häntä yhä. Niin se kyllä vaivasi minuakin, enkä olisi halunnut jättää sitä tähän. Jos Aaltotassu saisi käännytettyä Kuolonklaanissa muitakin siihen uskoon, että eloklaanilaiset olivat syypäänä heidän ongelmiinsa, saattaisi syttyä täysimittainen sota, jossa verenvuodatukselta ei vältyttäisi.
”Aaltotassu muistuttaa kyllä pelottavan paljon Karhumyrskyä ulkoiselta olemukseltaan”, sanoin sitten vakavampana. ”Jos hänen mielensä on yhtä helposti horjuvaa sorttia kuin Karhumyrskyllä, siitä saattaa koitua ongelmia kummallekin klaanille. Mieti nyt, miten paljon tuhoa ja epäjärjestystä Karhumyrsky yksinään sai aikaan!”
Mahlahalla eittämättä tiesi sen. Olihan hän ollut yksi niistä Karhumyrskyn hyväuskoisista uhreista, joita kolli oli vetänyt nenästä niin kauan kuin eli. Salama valaisi jälleen taivaan. Maa järähteli tassujemme alle, ja hetken ajan näytti siltä, kuin olisimme olleet maailmanlopun keskellä. Salamanisku oli osunut johonkin lähelle maahan. Katsoimme Mahlahallan kanssa toisiamme pelokkaina.

//Mahla?
// 232 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aaltotassua huudettiin, ja oppilas kääntyi vaivihkaa ympäri. Hän jätti meidät kaksin saatesanoilla, ettei tämä jäisi tähän.
Katsoin Lauhalaukkaa vakavailmeisenä. Kuolonklaanissa tosiaankin jätettiin puhumatta vaikeista asioista. Olin aidosti yllättynyt, ettei Aaltotassu ollut tiennyt verisiteestään Karhumyrskyyn. Tunsin suuren vesipisaran putoavan kuonolleni. Ravistelin päätäni inhoten, kun taivaalta alkoi putoilla pisaroita holtittomasti sinne tänne.
”Tule, etsitään jostain sateensuoja”, sanoin Lauhalaukalle, eikä kolli ollut ideaa vastaan. Hän tiesi, miten paljon minä inhosin kastumista. Lähdin oranssikirjavan kollin edellä kulkemaan kohti metsää. En vaivautunut väistelemään vesipisaroita, sillä tiesin sen olevan mahdotonta. Sade yltyi kaatosateeksi juuri, kun saavutimme metsänrajan.
”Tänne”, Lauhalaukka sanoi ja viittoi minut karhunvatukkapensaikon luokse. Tiheään kasvanut pensas oli selkeästi tuttu ystävälleni, joka löysi sisäänkäynnin hetkessä. Syöksyin hänen peräänsä hämärään, pesän kaltaisen pensaan alle. Ravistelin inhoten märkää turkkiani. Kuulin, kuinka ukkonen jylisi taas. Ääni oli voimakkaampi kuin aiemmin. Myrsky olisi pian yllämme.
”Voimme odottaa täällä sateen loppumista”, Lauhalaukka sanoi kurkkiessaan ulos karhunvatukkapensaan alta. Nyökyttelin päätäni ja aloin nuolla turkkiani puhtaaksi. Onnekseni pensaan sisälle ei juurikaan päässyt vettä, ainakaan vielä.
”Synnytinköhän minä Aaltotassussa vielä suurempaa vihaa sinua ja Eloklaania kohtaan?” kysyin varovasti Lauhalaukalta. Soturi kääntyi katsomaan minua, ja samalla kirkas valo täytti koko pesän. Kirkkaus kesti vain hetken, ja sitä seurasi taas taivaan kovaääninen mylvintä.
”Minä oikeasti luulin, että Aaltotassu tiesi Karhumyrskystä ja heidän sukulaisuudestaan. Mutta näitkö hänen silmät? Meinasin kuolla pelosta, kun katsoin niitä ensimmäisen kerran!” totesin jännittyneellä äänellä. Edelleen ajatus Aaltotassun pistävän oransseista silmistä sai karvani nousemaan pystyyn.

//Lauha?
// 233 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä meni Tuulitassun kutsumana katsomaan, kuka epäonninen tällä kertaa oli onnistunut ruhjomaan itsensä. Kuitenkin, kun hän näki pesässä varsin hyvinvoivan ja energisen Laventelipennun, hän rentoutui. Väärä hälytys.
Pentu hyöri ja pyöri hänen ympärillään innokkaasti, yrittäen selvästikin osoittaa, ettei tätä sattunut mihinkään. Leimusilmä katsoi huvittuneena, miten naaras lysähti istumaan takamukselleen kaiken sen hyppimisen ja pomppimisen jälkeen ja kysyi, oliko hänessä mitään vikana.
Leimusilmä pudisteli päätään. ”Olet terve kuin mikä.”
”Sitähän minäkin.” Laventelipentu hymyili pirteästi. Sitten hänen katseensa siirtyi Tuulitassuun, joka katseli heitä omalta paikaltaan kiinnostuneen oloisena. ”Miksi tuo on täällä?”
”Tuulitassu venäytti käpälänsä harjoituksissa. Hän on täällä pari päivää, kunnes vamma on kunnolla parantunut”, parantajaoppilas selitti maltillisesti. Pienen pennun innokkuus muistutti häntä hänestä itsestään. Hän oli ollut itse aivan samanlainen pienempänä – tarmokas ja äärimmäisen puhelias.
Laventelipentu tuijotti Tuulitassua hetken, mutta hänen huomionsa siirtyi hyvin pian takaisin Leimusilmään. Leimusilmä istahti itsekin alas ja nappasi samalla hampaillaan turkkiinsa tarttuneen lehden pois.
”Mitä sinä muuten teet täällä aivan yksinään? Eikö Minttuliekki kaipaile sinua pentutarhalla?” hän kysyi pennulta.
Laventelipennun lyhyt häntä huiski ilmaa. ”Pentutarhalla oli tylsää, ja emo antoi minun tulla ulos tutkimaan leiriä, kunhan en ole soturien tiellä. Etkä sinä minun tietääkseni ole soturi, joten sittenhän minä en ole kenenkään tiellä, kun olen täällä sinun kanssasi.”
”Vai niin. Niinhän se sitten varmaan onkin”, Leimusilmä mutisi mukamas vakavissaan, mutta hänen kasvoilleen pyrkivää hymyä hän ei kyennyt peittämään.
Ulkoa kuuluva ääni sai Leimusilmän korvat valpastumaan. Hän nousi ylös ja tassutti Laventelipentu tiiviisti vanavedessään seuraten parantajan pesän suuaukolle, josta hän työnsi päänsä pihalle. Raskas vesipisara tipahti hänen kuonolleen, eikä se ollut yksin, vaan sitä seurasi joukko muita. Hetkessä aukion ylle oli auennut kuin taivaallinen vesiputous, joka hakkasi pesien kattoja ja muutti leiriaukion maan mutaiseksi liejuksi. Kauempana jyrisi ukkonen, mikä aiheutti Leimusilmällä kauhean päänsäryn.
”Näyttää siltä, että olemme jumissa täällä, kunnes myrsky laantuu”, hän totesi viereensä tulleelle Laventelipennulle, joka töllisteli ulos silmät suurina.

//Laventeli?
//305 sanaa

Kirjoittaja: Untuva

Haukottelin makeasti samalla seuratessani, kuinka sisareni pelasi sammalpallolla Ampiaispennun ja Kultapennun kanssa. Olin vasta hetki sitten herännyt pikku uniltani, eikä minua huvittanut juuri sillä hetkellä mennä pelaamaan toisten kanssa. Halusin tehdä jotain muuta kivaa! Sammalpallot lentelivät hyvin useasti pentutarhan nurkasta toiseen ties kenen toimesta, joten välillä teki mieli tehdä jotain muutakin. Oikeastaan pentutarhan jännittävin tapahtuma oli nykyään se, kun oppilaat toivat meille pesälle tuoresaalista ja samalla näyttivät harjoituksissa oppimiaan uusia liikkeitä. Odotin kovasti sitä, että pääsisin Talvikkipennun kanssa harjoituksiin ja tekemään muuta mukavaa sitten oppilaana! Siitä tulisi niin jännittävää!
Kampesin itseni hieman kankeasti neljälle tassulle ja venyttelin raajojani siten, miten olin nähnyt muidenkin tekevän nokosten jälkeen. Se oli muodostunut tavaksi. Oikaistuani selkääni ja jalkojani hipsuttelin emoni luokse.
“Saanhan käydä nopeasti leirissä?” kysyin ja kallistin aavistuksen kysyvästi päätäni. Minttuliekki nosti katseensa Talvikkipennusta, jonka leikkiä tämä oli seurannut, ja kääntyi katsomaan suuntaani.
“Totta kai”, emoni vastasi myöntyvästi. Lähdin jo tassuttelemaan kohti pentutarhan uloskäyntiä, kun Minttuliekki vielä huikkasi jotain perääni. “Muista pysytellä pois soturien tieltä.”
“Muistan!” hihkaisin ja sujahdin mahdollisimman huomaamattomasti ulos pesästä. En halunnut, että saisin taas perääni kunnon lauman muista. Nyt minulla oli tilaisuus olla rauhassa! Katselin ympärilleni ja lähdin määrätietoisesti eteenpäin. Sotureita, joita olin alkanut jo hiljalleen tuntemaan nimeltä, tuli vastaan puolelta ja toiselta, ja monella tuntui olevan jonnekin kiire. Pää meni ihan pyörälle tuollaisesta hälinästä! Mielestäni oli niin kovin mielenkiintoista katsoa, mitä kaikki tekivät leirissä. Kaikista jännittävintä oli kuitenkin se, miten yleensä aina vähän väliä kissa katosi leirin uloskäyntiin ja sitten joku palasi leiriin takaisin. Miten julmaa oli, etten minä päässyt katsomaan sitä, minne kaikki katosivat!
Meille oli jo aikaa sitten esitelty leiriä ja sen pesiä sekä eloklaanilaisia ylipäätään. Leiri oli siitä huolimatta kiinnostavaa tutkittavaa, varsinkin pentutarhan ahtauden jälkeen. Tassuttelin seuraavaksi soturien pesän suuaukolle ja harkitsin astumista sisään. Minun olisi niin tehnyt mieli astella sisälle. Takaraivossani kaikui kuitenkin Minttuliekin sanat, jonka vuoksi jouduin perääntymään, kun eräs soturi työntyi ohitse ja kipaisi tuoresaaliskasalle. Hymähtäen pyörähdin ympäri ja katselin puolelta toiselle. Leiri oli huomattavasti hauskempi leikkipaikka muiden kanssa, mitä yksin. Tylsäähän tässä oli.
Huomasin kuinka Eloklaanin parantaja – hänet oli helppo tunnistaa, sillä Liljatuuli oli isäni sisarus – tassutti ulos pesästä. Kun hän oli kadonnut kauemmas ryntäsin niin lujaa suuaukolle kuin tassuistani vain pääsin ja astelin muitta mutkitta sisälle. Olin käynyt pesällä aikaisemmikin, joten tiesin minne astelin. Eteeni avautui sairasaukio, jossa tälläkin hetkellä makoili tummanharmaa oppilaskolli. Hän nosti harmaansinisen katseensa minuun.
“Leimusilmä! Täällä taitaa olla sinulle potilas”, oppilas naukui irrottamatta katsettaan minusta. Hän selvästi mittaili minua katseellaan ja yritti selvittää olinko mahdollisesti astunut tikun päälle tai nyrjäyttänyt jonkin neljästä raajastani. Leimusilmä asteli, muistaakseni yrttivarastoksi kutsutusta paikasta, ripeästi luoksemme.
“Minä olen ihan terve!” hihkaisin ensimmäisenä ja vilkaisin muka tuimasti vuoteella makaavaa oppilasta ja osoitin hänen suuntaansa hännälläni. “Tuo sen sijaan tarvitsisi jotain rauhoittavia yrttejä.”
Loikin pari kertaa ympäri mustavalkoisen kollin edessä näyttääkseni, että minun tassuni pelasivat vallan mainiosti.
“Näetkö? Vai onko minussa muka jotain vikana?” kysyin samalla istahtaen alas. Kaipa Leimusilmä saisi nyt kelvata siihen asti seuraksi, kunnes palaisin takaisin pentutovereideni pariin.

// Leimu?
// 488 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Kollin istahdettua viereeni tunsin käyväni vain rauhattomammaksi. Yritin yhä olla näyttämättä sitä mahdollisimman paljon, mutta siitäkin huolimatta kehoni ja raajani liikahtelivat toisinaan levottomuuden liikkeitä. Ahdistus poltti vatsaani ja rintaani, joka vei ruokahaluni. Hiljaisuus oli epämiellyttävällä tavalla syvä, muut tuntuivat hälvenevän ympäriltämme, leiri hiljeni. Kolli lieni odottavan minun avaavan keskustelun, jotain, jota olin nimenomaan pelännyt hänen tekevän. Minä en nimittäin kykenisi aloittamaan keskustelua. Se ei vain jotenkin tullut minulta, en tiennyt, miten se tapahtuisi. Pääni vilisi sanoja, mutta ne joko kuin silmänräpäyksestä vääristyivät tuntemattomiksi, merkityksettömiksi lörpötyksiksi päässäni, tai eivät vain soveltuneet keskustelun aloittavaksi ainekseksi. Se turhautti minua, se oli osasyy sille, miksi suorastaan inhosin toisten seuraa.

Saaliin jälkimaku muuttui kitkeräksi, saastuneeksi suussani, paniikki muhi sisälläni. Juuri ennen kuin olisin varmasti räjähtänyt, villiintynyt tyystin ja rynninyt ulos leiristä, kolli otti viimein tilanteesta ohjakset:
“En tiedä oletko kuullut nimeäni, mutta minä olen Pohjatassu.”
Siinä se tuli. Tunsin jälleen hengittäväni. Jälleen olin palannut muiden maailmaan, meidän maailmaan. Haukkasin saaliistani palan.
“Sinun nimesihän on Pilvitassu, eikö niin?”
Nyökkäsin. Olihan se, muistaakseni.

Pohjatassuksi esittäytynyt kolli ei vieläkään ilmehtinyt, mutta hänen äänensä välitti hänen ilmeisistä aikeistaan kaiken tarpeellisen tiedon. Keskustelu ei vieläkään edennyt mitenkään sulaen, mutta hieman kömpelökin ja sisältököyhempikin puheenparsi oli äskeistä, kiusallisen vaiteliaisuuden rotkoa parempi. Yritin vielä kasata ajatuksiani ja itseäni puhumista varten, kun Pohjatassu jo ennätti ottaa oppilasmenoni puheeksi. Hän kysyi Harhamietteestä, millainen mestari hän oli. Pohjatassu katsahti minuun sivusilmällä. Tämäkin kysymys tullessaan yllätti minut, vaikka ennakoinkin jonkun ehkä kysyvän siitä minulta jotain. Siihen meni jälleen hetki, mutta kohautin lapojani, ja käännyin katsomaan Pohjatassua:
“Ihan okei. En ole vielä paljoa hänen kanssaan ollut, mutta hän on mielenkiintoinen mentori.”
Pohjatassun katse kävi taas minussa, hän näytti nyökkäävän hyväksyvästi.
//Pohja?
273 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin aika varma siitä, mistä ketusta Aaltotassuksi esittäytynyt naaraskissa oli puhunut. Jokin aika sitten olin ollut partiossa, joka oli häätänyt ketun pois Eloklaanin reviiriltä. Kaikki täsmäsi Aaltotassun tarinaan.
Kettu oli paennut nimenomaan Kuolonklaanin reviirille, mutta partion johdossa ollut Okraviiksi oli päättänyt, ettemme seuraisi sitä. Siinä hetkessä ajatus oli ollut ihan hyvä. Emme halunneet ylittää rajaa, ellei oikeasti ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Silloin emme tienneet, että ketun pakeneminen Kuolonklaanin reviirille oli johtanut kenenkään kuolemaan.
”Siitä on jo jonkin verran aikaa, kun yksi partioista yritti ajaa kettua eteläiselle rajalle, mutta se vaihtoi yllättäen suuntaa ja juoksi Kuolonklaanin reviirille. Partio ei voinut tehdä mitään, koska pelkäsi Kuolonklaanin reaktiota rajan ylittämiseen”, kerroin jättäen mainitsematta sen, että olin itse ollut mukana kyseisessä partiossa. Aaltotassun ei tarvinnut tietää sitä, sillä se olisi saattanut aiheuttaa oppilaassa entistä suurempaa vihaa. Tilanne täytyi pitää niin rauhallisena kuin vain voi.
Katseeni kääntyi taivaalle. Tummanpuhuvat pilvet olivat liikkuneet nopeasti auringon eteen ja peittivät sen valon alleen. Koko maisema hämärtyi hetkessä.
”Taitaa alkaa satamaan”, sanoin rauhallisella äänellä kääntäen katseeni Lauhalaukan kautta Aaltotassuun. Myös punaruskea oppilas oli kääntänyt katseensa tummalle taivaalle. Kun naaras ei katsonut minua, oloni oli paljon rauhallisempi. Sisälläni vallitsi tyyneys, joten päätin ottaa siitä kaiken irti ja yrittää puhua järkeä Aaltotassulle, vaikka olinkin luvannut itselleni olla puuttumatta tähän.
”Kuule Aaltotassu, minä luulen, että sinä olet ihan fiksu kissa. Älä anna vihalle valtaa, niin kuin veljellesi kävi. Jos alat hautomaan kostoa Eloklaania kohtaan, sinulle käy pian niin kuin Karhumyrskylle. Et kai tahdo, että sinut tullaan muistamaan kissana, joka tahrasi oman klaaninsa ja sukunsa maineen?” kysyin. Aaltotassu laski oranssin katseensa minuun, ja vaikka se toikin mieleeni vain Karhumyrskyn, pakotin itseni pysymään rentona. Aaltotassu oli varmasti kuullut, millainen kohtalo Karhumyrskyllä oli ollut.

//Aalto?
// 280 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Edessäni seisoi nyt kissa, joka jakoi kanssani saman veren. Hän oli perinyt emomme pistävän oranssit silmät, joiden katse oli lähes yhtä läpitunkeva kuin Karhumyrskyn. Naaras silmäili minua arvioivasti, kuin olisi yrittänyt löytää minusta jonkin heikkouden, jota olisi voinut hyödyntää.
Lähestyin nuorta kissaa askeleen verran, pitäen huolen siitä, etten vahingossakaan ylittänyt rajaa. Kuolonklaanilaiset – mukaan lukien siskoni – voisivat käyttää sitä Eloklaania vastaan, mikä ei tullut kuuloon. En aikonut saattaa klaanitovereitani vaaraan henkilökohtaisten asioideni tähden.
”Otan osaa”, olivat ensimmäiset sanat, jotka suustani pääsivät. Äänestäni oli kuultavissa, miten paljon Ruostekukan kuolema minua kosketti, ja myös siskoni vaikutti huomaavan sen.
Hänen häntänsä heilahti vähäsen vasemmalle. ”Kuin myös.”
Seisoimme hetken hiljaa, tuijotellen kumpikin toinen toistamme. Oli vaikea sanoa, mitä naaraan päässä liikkui. Hänen asentonsa kieli varauksellisesta suhtautumisesta minua ja ystävääni kohtaan, mutta hänen ilmeensä oli utelias.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin lopulta, kun tajusin, että kunnon esittäytyminen oli jäänyt väliin. Naaras epäröi. Lihakset värähtelivät tämän turkin alla levottomasti.
”Aaltotassu”, tämä vastasi. Nimen kuuleminen sai minut hymyilemään hieman. Aaltotassu – se oli minusta kaunis nimi ja sopi hyvin sisaren aaltoilevaan turkkiin. Hän oli siis vasta oppilas.
”Saisitkohan sinä vaellella täällä aivan yksinäsi?” Kysymys oli uhkarohkea. Huomasin Aaltotassun ilmeen tiukkenevan heti sen kysyttyäni, ja hänen hännänpäänsä nyki närkästyneesti.
”Se ei ole sinun asiasi, eloklaanilainen”, viimeisen sanan painotus oli kaiketi tarkoitettu loukkaukseksi. Aistin Mahlahallan liikahtavan takanani hermostuneesti.
”Ei niin. Mietin vain, että mahdatkohan joutua ongelmiin, jos sinut löydetään läheltä Eloklaanin rajaa ilman mestariasi ja kahden eloklaanilaisen seurasta.”
Aaltotassun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. ”Kuten jo sanoin, se ei ole sinun asiasi. Halusin vain nähdä sen kurjan petturin, jota jotkut nimittävät Ruostekukan pojaksi.”
Sanat osuivat ja upposivat. Kieltämättä asia varmasti nähtiin kuolonklaanilaisten silmin niin, että minä itse henkilökohtaisesti olin päättänyt kääntää selkäni synnyinklaanilleni ja loikata Eloklaaniin.
”On täysin teidän syytänne, että emo on nyt kuollut”, Aaltotassu jatkoi syyttävästi. Hänen kyntensä pureutuivat pehmeään maahan, aivan kuin hän olisi yrittänyt pidätellä itseään hyökkäämästä kimppuumme.
”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoitat”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka päässäni vilisi lukemattomia kysymyksiä. Naaraan syytös oli raskas, mutta tuskin täysin perusteetonkaan. Tai ainakin niin halusin uskoa.
”Teidän partionne ajoi ketun suoraan meidän partiomme päälle, ja kaksi urheaa soturia menetti henkensä siinä yhteenotossa, kun eloklaanilaiset täysin vahingoittumattomina livistivät paikalta!” Aaltotassun ääni kohosi uhkaavaksi urinaksi. Selkäkarvat pystyssä hän lähestyi rajaa, niin että lopulta meidän välillämme oli enää vain vajaa hännänmitta. Tunsin hänen kiihtyneen hengityksensä puhaltavan kasvoilleni.
”He eivät varmaankaan nähneet teitä”, yritin puolustella, mutta se oli vaikeaa, sillä minulla ei ollut minkäänlaista tietoa mistään ketusta alueellamme. Käännyin Mahlahallan puoleen. ”Missä välissä reviirillämme on muka ehtinyt pyöriä kettu?”

//Mahla?
//419 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Jännittynein askelin kuljin Lauhalaukan rinnalla kohti Kuolonklaanin rajaa. Koin tarpeelliseksi vilkuilla ympärillemme jatkuvasti siltä varalta, että eloklaanilaisia sattuisi olemaan lähistöllä. Tuleva kohtaaminen kuolonklaanilaisnaaraan kanssa olisi vaikea selittää klaanitovereillemme, etenkin jos he kuulisivat hänen olevan Lauhalaukan sisko. Tai en tiedä, ehkä Mesitähti uskoisi kertomuksemme, mutta Punatähti takuulla pitäisi kaikkea sanomaamme valheena.
Ravistin pois päästäni turhat ajatukset ja keskityin tähän hetkeen. Ketään ei näkynyt lähimailla, joten olimme toistaiseksi turvassa. Toivoin, että Lauhalaukka osaisi puhua sisarelleen niin, että tämä päättäisi hylätä vihansa eloklaanilaisia kohtaan. Sekin oli liikaa, että edes yksi kissa tunsi sokaisevaa vihaa toista klaania kohtaan. Se viha saattaisi paisua niin suureksi, että pian se tavoittaisi yhä useammat ja useammat kuolonklaanilaiset. Koin, että oli minun velvollisuuteni yrittää saada kuolonklaanilainen rauhoittumaan.
Vilkaisin Lauhalaukkaa, joka oli suunnannut katseensa kauas eteenpäin, jossa Kuolonklaanin reviiri häämötti. Oranssinkirjava soturi vaikutti mietteliäältä. Olin varma, että Ruostekukan kuolema oli aiheuttanut ystävässäni jonkinmoisen surun tunteen. Minä säälin Lauhalaukkaa ja olisin halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, mutten tiennyt mitä sanoa.
Kun saavutimme rajan, etsin katseellani punaruskeaa turkkia.
”Oletko sinä täällä?” esitin uhkarohkean kysymyksen vaikka tiesin, että lähistöllä saattoi olla muitakin kuolonklaanilaisia.
Rajan tuntumassa olevan pensaan oksat liikahtivat, kun punaruskea kissa asteli esiin. Tuon pistävän oranssit silmät pureutuivat heti Lauhalaukkaan.
”Tässä on sinun veljesi, Lauhalaukka”, esittelin kollin naaraalle, jonka nimeä en edelleenkään tiennyt. Kuolonklaanilainen asteli rajalle ja istui alas, yhä silmäillen Lauhalaukkaa. Päätin olla puuttumatta tähän keskusteluun enempää. Uskoin, että Lauhalaukka onnistuisi puhumaan järkeä omalle siskolleen.

//Lauha tai Aalto?
// 233 sanaa

Kirjoittaja: Auroora

Olin kyllä harjoitellut jo joitain liikkeitä oppilaiden kanssa, mutta huonolla menestyksellä. Oppilaat olivat sanoneet, etten ollut tarpeeksi varma enkä rohkea liikkeissäni; en koskaan voittanutkaan leikkimielisiä tappeluitamme. En odottanut ollenkaan sitä osaa soturikoulutuksesta. En halunnut joutua taistelemaan, halusin vain saalistaa ja pitää klaanini hengissä sillä tavoin.
”En usko, että olisin kovin hyvä opettaja, en nimittäin osaa niitä liikkeitä itsekään”, naukaisin hymyillen ja pienemmät pennut kiinnittivät taas huomionsa minuun. ”Sammalpallossakin voitte oppia tärkeitä asioita. Ketteryyttä ja hahmotuskykyä. Pelataan mieluummin sitä.”
Talvikkipentu oli jo valmiina leikkiin, hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kärsimättömänä. Katsahdin Ampiaispentuun; kollipentu olisi ehkä halunnut harjoitella taistelua, mutta minua ei ollenkaan huvittanut nolata itseäni hänen edessään. Otin paikkani Talvikkipentua vastapäätä, väläyttäen tälle lempeän hymyn, ja Ampiaispennunkin oli pakko astella lähtöasemiin. Kahden kissan joukkue oli suuri etu, sillä näin he pystyivät peittämään suuremman alueen. Kuten Ampiaispentu oli sanonut, olin kuitenkin kokeneempi pelaaja. Lisäksi olin suurempi kooltani, vaikka kaksikko saavuttikin minua hyvään tahtiin.
”Oletteko valmiita?” kysyin vastustajiltani, jotka näyttivät jo huvittavan keskittyneiltä. Ampiaispentu ja Talvikkipentu nyökyttelivät, joten heitin pallon peliin tähdäten heidän väliinsä. Se oli hankala kohde; jos yhteistyö joukkueessa ei pelannut, molemmat saattaisivat syöksyä pallon perään ja törmätä toisiinsa.

//Ampiainen, Talvikki?
//187 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin ystäväni niin hyvin, että kun näin hänen väkinäisen näköisen hymynsä, aavistelin jotakin olevan meneillään. Mahlahalla sanoi vievänsä minut kävelylle ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Minä tietenkin lähdin hänen mukaansa empimättä. Jos asia oli tärkeä, en halunnut viivytellä sitä.
Ulos leiristä päästyämme Mahlahalla otti suunnaksi Kuolonklaanin rajan. Alkuun en epäillyt mitään, mutta mitä lähemmäksi me tulimme rajaa, aistin Mahlahallan levottomuuden kasvavan. Jossain vaiheessa matkaa kolli pysähtyi ja kääntyi kasvotusten kanssani.
”Olin aiemmin kävelemässä lähellä Kuolonklaanin rajaan, kun törmäsin erääseen kuolonklaanilaiseen”, Mahlahalla aloitti. Hän vilkuili selkänsä ylitse Kuolonklaanin reviirin suuntaan, jonne ei ollut enää pitkä matka. ”Se kissa… Äh, menen vain suoraan asiaan, se kissa oli siskosi ja hän sanoi minulle, että emonne on kuollut.”
Valtaisan tyrmistyksen vallassa en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Mahlahallaa. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään juuri vastaanottamaansa tietoa. Ruostekukkako oli kuollut? Miten? Milloin? Missä? Kysymykset vain tulvivat mieleeni, ja hetken ajan minun oli mahdotonta pysyä omien ajatusteni mukana. Mahlahalla katsoi minuun huolestuneena, ja tunsin hänen häntänsä hipaisevan kylkeäni lohduttavasti.
Toettuani alkujärkytyksestä sain puhekykyni takaisin. Tilalle tuli vihlova suru, jonka parhaani mukaan yritin kätkeä ystävältäni, vaikka tiesin sen hyödyttömäksi.
Yritin niellä pois kurkkuuni noussutta palaa, mutta se ei liikkunut kumpaankaan suuntaan.
”Tuliko siskoni kertomaan sen sinulle varta vasten?” kysyin hieman epäuskoisena, ja Mahlahalla pudisteli päätään kieltämisen merkiksi.
”Ei. Satuin vain törmäämään häneen rajalla, enkä aluksi edes tiennyt hänen olevan sinun siskosi. Kun hän sitten alkoi räyhätä siitä, miten oli eloklaanilaisten syytä, että hänen emonsa Ruostekukka oli kuollut, yhdistin palat päässäni.” Mahlahalla liikahti hermostuneesti, aivan kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan meitä. ”Lupasin hakea sinut paikalle, koska voisit kenties jakaa hänen kanssaan tuntemuksen emon menetyksestä. Hän kävi aika kuumana, enkä viitsinyt jäädä paikalle pitemmäksi aikaa.”
Ymmärsin hyvin ystäväni reaktion. Jos siskoni oli yhtään tullut emoomme, hän oli varmasti kiivas tapaus.
”Jatketaan matkaa”, sanoin sitten lopulta, kun olin vähän aikaa sulatellut äsken kuulemaani. Tieto Ruostekukan kuolemasta painoi raskaana kuin kivi sydänalassani, mutta samaan aikaan tunsin vatsassani kutkuttavan jännityksen, kun ajattelin sitä, miten tapaisin siskoni ensimmäistä kertaa.

//Mahla?
//326 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huiskaisin hännälläni ilmaa vähättelevästi. Tiedostin kyllä matkan mahdollisesti – ellei jopa erittäin todennäköisesti – sisältyvät riskit, mutta uteliaisuuteni vei voiton mennen tullen. ”Olen minä. Onko elämä elämistä ollenkaan, jos ei välillä koettele vähän omia rajojaan?” virnistin kollille hyväntuulisesti.
Harhamiete näytti kovin ilahtuneelta, vaikka saatoinkin aistia, että häntä ehkä hieman huolestutti. Nousin seisomaan ja venytin selkääni pitkän paikallaan olemisen jälkeen, mikä oli taivaallinen tuntemus. Vilkaisin taivaalle, jossa suuret pilvilinnat olivat saaneet pinkihtävän sävyn illan laskeutuessa.
”Tämä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu”, tokaisin Harhamietteelle suupieliäni tyytyväisenä nuoleskellen. Kolli katsahti minuun, ja totesi olevansa samaa mieltä. ”Voisimme tavata useammin ja keskustella asiasta enemmän. On selvä juttu, ettemme me ole vielä lähdössä yhtään mihinkään” – katseeni käväisi oppilaiden pesän edustalla istuvassa Pilvitassussa, joka oli Harhamietteen uusi oppilas – ”mutta ei suunnittelusta haittaakaan ole, vai mitä?”
Huomasin näkökenttäni laidalla liikettä. Partio palasi juuri leiriin kierrokselta, ja heidän mukanaan näin olevan myös Kirpputäplän. Pieni mustavalkoinen kolli nosti häntänsä tervehdykseen huomatessaan minut, ja minä vastasin siihen yhtä pirteästi. Vasta nyt mieleeni nousi ensimmäisen kerran ajatus siitä, että jos lähtisin, en välttämättä enää ikinä näkisi Kirpputäplää. Se sai minut hieman ahdistuneeksi ja surulliseksikin, mutta aioin vielä keskustella asiasta kollin itsensä kanssa. Kenties tuo haluaisi tulla mukaamme, ja sitten meitä olisi tekemässä matkaa yhteensä kolme kissaa.

//Harha?
//202 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuolonklaanilaisnaaraan pistävän oranssien silmien katse pysyi tiukasti minussa. Ajatukseni harhailivat Karhumyrskyyn. Oli ihan luonnollista, että Karhumyrskyllä ja tämän sisarpuolella oli samanväriset silmät. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että tämä punaruskea kissa saattoi kantaa sisällään samaa kieroutunutta pahuutta, joka Karhumyrskyllä oli ollut. Nyökkäsin ja lähdin perääntymään kauemmaksi Kuolonklaanin rajalta.
”Mene jonnekin piiloon, ettei kukaan näe sinua noin lähellä rajaa. Tuon Lauhalaukan tänne niin pian kuin vain voin”, lupasin ennen kuin käänsin selkäni kissalle. Se tuntui olevan valtava riski, sillä pelkäsin kuolonklaanilaisen hyökkäävän kimppuuni. Kiihdytin nopeasti vauhdin juoksuksi, enkä vilkaissut kertaakaan taakseni jäävää kissaa. Kaikki hänessä oli hälyttävää. Naaras oli luonut päässään Eloklaanista sellaisen kuvan, että olimme vihollisia. Verisukulaisuus Karhumyrskyn kanssa saattoi johtaa siihen, että naaras saisi samanlaisen pakkomielteen Eloklaanista kuin Karhumyrskyllä oli ollut Kuolonklaanin ulkopuolisista kissoista.
Minua heikotti, kun juoksin kohti metsänrajaa lujempaa kuin aikoihin. Rukoilin mielessäni Tähtiklaania, Lauhalaukan täytyi olla leirissä. En tiennyt, mitä kuolonklaanilaisnaaras olisi tuumannut, jos Lauhalaukka ei saapuisikaan hänen luokseen ennen auringonlaskua.
Hidastin tahtiani, kun leiri häämötti edessäni. Tasasin hengitykseni. Kukaan ei saisi epäillä mitään. Minä vain etsisin Lauhalaukan ja ottaisin hänet mukaani. Matkalla hän saisi kuulla siskostaan ja emonsa kuolemasta. Vai pitäisikö antaa kuolonklaanilaiselle mahdollisuus kertoa? Ei, se olisi varmasti huono idea. Punaturkkinen kissa varmasti kääntäisi asian niin, että hän loukkaisi Lauhalaukkaa, joka saattaisi syyttää emonsa kuolemasta itseään.
Pujahdin piikkihernetunneliin. Pääaukiolle päästyäni annoin katseeni kiertää täyden pääaukion ympäri. Aurinkohuipun hetki oli käsillä, joten Eloklaanin leiri oli täynnä kissoja. Lauhalaukan oranssi turkki löytyi helposti muiden seasta. Mahdollisimman rauhallisin askelin kävelin parhaan ystäväni luokse. Pakotin kasvoilleni väkinäisen virneen. Lauhalaukka osasi lukea minua niin hyvin, että se tuskin menisi hänelle läpi.
Oranssi kolli nosti kirkkaansinisen katseensa minuun heti, kun kuuli lähestyvät askeleeni. Ensin Lauhalaukka hymyili, mutta kun hän näki kasvoilleni pakotetun hymyn, hän vakavoitui.
”Onko kaikki hyvin?” soturi kysyi päätään kallistaen. Vilkaisin ystäväni vierellä olevaa Lumihiutaletta, joka Tähtiklaanin kiitos ymmärsi, että nyt oli oikea aika poistua. Naaras ilmoitti lähtevänsä jonnekin, ja katosi vähin äänin jonnekin kissajoukon sekaan.
”Tule, vien sinut kävelylle. Minulla on tärkeää asiaa”, sanoin antamatta kollille mahdollisuutta kieltäytyä. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin kulkemaan kohti piikkihernetunnelia toivoen, että Lauhalaukka seuraisi.

//Lauha?
// 344 sana

Kirjoittaja: Elandra

Rentouttava kävelyretki Kuolonklaanin rajan tuntumaan oli muuttunut hetkessä, kun paikalle saapunut kuolonklaanilaisnaaras alkoi rähisemään. Hän syytti meitä – eli kaiketi eloklaanilaisia – emonsa ja toisen soturin menetyksestä. Yritin keksiä, mistä naaras puhui, mutta Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä ei ollut ollut minkäänlaisia kahakoita, joissa kukaan olisi kuollut.
”En ymmärrä, mistä sinä puhut”, vastasin niin rauhallisesti kuin vain saatoin, vilkaisten samalla olkani yli. Ketään ei näkynyt. Mikäli kuolonklaanilainen päättäisi hyökätä, uskoin voittavani hänet, mutta siinä olisi vasta selittelemistä klaanille, kun kukaan ei pääsisi todistamaan tilannetta. En halunnut ongelmia.
”Te ajoitte ketun Kuolonklaanin reviirille, ja se kettu tappoi minun emoni! Ruostekukka ei ansainnut kuolemaa”, punaruskea kissa sanoi. Hänen sanansa saivat minut sanattomaksi. Oliko Ruostekukka kuollut? En osannut sanoa mitään, koska palaset loksahtelivat yksitellen paikoilleen tehden minut entistä hämmentyneemmäksi. Seisoin vastakkain Lauhalaukan sisaren kanssa, ja heidän yhteinen emonsa oli kuollut. Tiesikö Lauhalaukka asiasta mitään? Ei takuulla, koska ei hän ollut maininnut asiasta sanallakaan. Yritin etsiä sanoja, jotka saisivat nuoren kissan rauhoittumaan, mutta niiden keksiminen oli mahdotonta. Pelkäsin, että mikä tahansa väärä sana loukkaisi kissaa ja saisi hänet entistä vihaisemmaksi.
Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun katsoin raivosta pihisevää naarasta suoraan tämän pistävän oransseihin silmiin. Katse pelotti minua ja sai minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Olin kohdannut samanlaisen katseen aiemminkin, kun olin katsonut Karhumyrskyä silmiin.
”Minä.. Minä voin tuoda luoksesi kissan, joka tuota noin-”, keskeytin lauseeni etsiessäni oikeita sanamuotoja, ”kissan, joka voi jakaa surusi. Voin tuoda tänne Ruostekukan pojan, La-Lauhalaukan. Niin. Lauhalaukka on Ruostekukan poika, hän on sinun veljesi, Eloklaanista, hän asuu täällä. Pysytään nyt vain ihan rauhallisina, jooko?”
Olisin halunnut hävetä silmät päästäni. Sulava, asiallinen puhe oli muuttunut sekavaksi ja takuulla vaikeasti ymmärrettäväksi. Kuolonklaanilaisnaaraan silmistä paistoi nyt hämmennys. Halusin juosta pois. Joko kissa ei ollut ymmärtänyt minua tai sitten hän ei tiennyt Lauhalaukasta. Nielaisin ja yritin hymyillä ystävällisesti, mutta onnistuin loihtimaan kasvoilleni vain epämiellyttävältä tuntuvan virneen. Niinpä palautin ilmeeni takaisin normaaliksi. Olisipa Lauhalaukka ollut täällä.

//Aalto?
// 307 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pohjatassu: 25kp! –

Hiilihammas: 10kp –

Mesitähti: 6kp –

Kultapentu: 9kp –

Ampiaispentu: 4kp –

Pilvitassu: 18kp –

Omenahuuma: 4kp –

Talvikkipentu: 6kp –

Harhamiete: 4kp –

Taivaslaulu: 16kp –

Kirjoittaja: Elandra

Istuin Pilvitassun vierelle ja laskin saaliini maahan, antaen naaraalle mahdollisuuden avata keskustelun. Nälkä kurni vatsassani, joten aloin syömään oravaa pienin suupaloin. Pilvitassu pysyi vaiti, joten syömisen lomassa päätin aloittaa keskustelun.
Nostin meripihkaisen katseeni valkeaan naaraaseen, joka ei totta puhuen vaikuttanut kovin onnelliselta siitä, että olin lyöttäytynyt hänen seuraansa. Mutta koska hän ei myöskään näyttänyt millään lailla vihaiselta, päätin edes yrittää jonkinlaista keskustelua. Kenties hän oli vain varautunut tuntemattomien seurassa.
”En tiedä oletko kuullut nimeäni, mutta minä olen Pohjatassu. Sinun nimesihän on Pilvitassu, eikö niin?” varmistin rauhallisella äänellä, mutta vakavailmeisenä. Tunteiden näyttäminen ilmeillä ja eleillä sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi, joten oli helpompaa tehdä se sanoin. Toivoin, että ystävällinen ääneni kumosi vakavan ilmeen saaden uuden tuttavuuden ymmärtämään, että ihan aidosti tahdoin olla hänen seurassaan ja tutustua häneen. Pilvitassu oli juuri haukannut palan omasta saaliistaan, joten oppilas tyytyi nyökkäämään.
”Olin katsomassa sinun nimitystäsi”, kerroin yrittäen saada keskustelun etenemään, ”millainen Harhamiete on? En ole koskaan päässyt keskustelemaan hänen kanssaan.”
Kun olin päättänyt puheenvuoroni, haukkasin palan tuoresaaliista. Katsahdin sivusilmällä Pilvitassua. En halunnut hänen kokevan oloaan epämukavaksi seurassani. Päätin, että mikäli hän ei vastaisi kysymykseeni, luovuttaisin tällä kertaa ja vaihtaisin seuruetta.

//Pilvi?
// 186 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Oppilaselämä oli eittämättä kiireisempää, kuin mitä olin kuvitellut. Hyvä oli minun jo nyt niin sanoa, tuskin olin edes päässyt alkuun soturin opinnoissani.

Vaikka Harhamietteen opetus oli minusta sangen kiinnostavaa, vapaa-aika harjoituksista oli minulle yhä päivän parhainta aikaa. Kaikki oppilaat varmasti ajattelivat niin. Minulle kuitenkin vapaa-aika merkitsi omaa aikaa, minun aikaani. Minulla oli aikaa ajatella. Aikaa, mutta ennen kaikkea tilaa. Oppilaiden pesä oli täynnä kissoja, niin paljon, että vaikka siellä olisi hiiren hiljaista, siinä silti oli jotakin vaivaannuttavaa. En pystynyt täysin keskittymään, en pystynyt kuuntelemaan ajatuksiani; jotain, mitä minä tarvitsin voidakseni nukahtaa. Olin yhä sen tähden väsynyt. Tai sitten se oli uusi rutiini, jonka myötä pitkältä tuntunut päivä teki tehtävänsä. Mitä ikinä, väsytti.

Olin toivonut aterian auttavan asiaan. Näykin hiirtäni hitaasti, katselin muita. Keskityin enemmän tarkkailuun ja ajatuksiini, kuin syömiseen, mikä taisi väsyttää minua vielä enemmän. Äkkiä katseeni lukittui johonkin, joka näytti lähestyvän minua. Katsoin hänen lähestymistään. Luulin (ja toivoin) hänen menevän johonkin ohi tai pysähtyvän vain siihen, mutta tajusin lopulta hänen todella lähestyvän minua. Hän oli oppilas, kolli, tietty minua vanhempi. Valkea turkki, silmät meripihkaa, joita kumpaakin reunustivat karvapeitteessä jokin jännä kuviointi. Jos olisin tuntenut hänet, olisin heti tiennyt hänen nimensä, mutta koska en tuntenut, päässäni eivät soineet kellot.

Hän pysähtyi hyvän matkan päähän minusta, ja pudotti kantamansa oravan. Sitten hän esitti minulle asiansa, kysyi lupaa liittyä seuraani. Siristin silmiäni. Tuumin ehkä vähä turhankin pitkään, sanoisinko sen, mitä ajattelin, vai sen, mikä ehkä olisi järkevämpi sanoa, ottaen huomioon yleiset maneerit. Minä olin ajatusta vastaan, erittäin vastaan, mutta sopisiko olla töykeäkään? Punnitsin katseellani kollia. Hänen ilmeensä oli odottava, mutta totinen. Sanat “saanko liittyä seuraasi” tulivat suusta ulos sujuvasti, kuin hän olisi harjoitellut tällaista hetkeä varten koko ikänsä.

Annoin lopulta itselleni periksi, huiskautin rauhallisesti häntääni, avasin silmiäni hieman säyseämpään katseeseen, ja äänessäni kirahti todellisuudesta täysin vieraantunut energisyys, kun lopulta vastasin:
“Mikä ettei.”
Kolli nyökkäsi, nosti maasta oravansa, ja asteli luokseni. Vatsassani tuntui epämiellyttävä muljahdus, mutta yritin olla välittämättä siitä.
Jos hän odotti minun kantavan tätä keskustelua, antaisin hänelle köniin (vaikka häviäisinkin olemattomilla taistelutaidoillani), sillä minulla ei ollut hajuakaan, mitä minun piti hänelle seuraavaksi sanoa. Miksi hän edes oli tullut luokseni, kun emme me minun tietääkseni tunteneet toisiamme?

//Pohja?
355 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Lähdön päivä oli viimein koittanut. Hetki muistutti minua kaukaisesta tapahtumasta, siitä kun olin jättänyt Kuolonklaanin taakse aikoinani. Ilmassa oli havaittavissa se sama haikeus ja sen takaa pilkistävä odotus siitä, että pian olisimme vapaita. Ehkä se kaikki oli vain päässäni, mutta tuntui siltä, kuin maailman värit olisivat tänään olleet haaleammat ja pilvet synkempiä, enteillen symbolista kaatosadetta. Kun se huuhtoisi kaiken perässämme, jättäisimme klaanielämän taaksemme lopullisesti.
Kaikista vaikeinta lähdössä oli minulle tärkeiden kissojen hyvästely. Olin aina luullut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan jättää isääni tai ystäviäni taakse. Nyt sen aika oli kuitenkin taas koittanut ja sydämeni tuntui raskaammalta kuin yleensä. Mieleeni piirtyi kuva aukiolla istuvasta tummanruskeasta naaraasta viimeisenä näkynäni Kuolonklaanin leirin taakse jättäessäni. Emme olleet tavanneet Pikkukaaoksen kanssa kertaakaan Eloklaanissa oloaikanani. Se teki minut surulliseksi ja sai miettimään, oliko hänellä kaikki hyvin. Välillä kohdistin katseeni taivaalle ja pyysin tähtiklaania pitämään hänestä hyvää huolta. Ehkä me vielä joskus kohtaisimme. Minut valtasi syvä suru siitä, että todennäköisesti tänään taakse jättämäni kissat kokisivat samankaltaisen kohtalon elämässäni; he siirtyisivät läheisestä perheestäni kaukaisiksi muistoiksi. Lämpimiksi ajatuksiksi mielessäni, ja menettäisivät fyysisen muotonsa kokonaan. Tänään saattaisi olla viimeinen kerta kun koskaan enää puhuisin heille.
Silloin juuri suuri vesipisara putosi päälaelleni vettä nuokkuvista pilvistä. Vesi oli lämmintä, kuten viherlehtinä yleensä, eikä sade haittaisi matkaamme. Aurinko kuitenkin lopulta kuivaisi meidät kullankeltaisilla säteillään. Pian maahan läsähti toinen, kolmas ja neljäs vesipisara tempo jokaisen pisaran maahan osuessa kasvaen. Pian sade oli vallannut koko ilmatilan antaen korvilleni tilaisuuden kuunnella ainoastaan sen syvää kohinaa. Se muistutti minua Kuolonklaanin vesiputouksesta.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että tuskin huomasin vierelleni asettuvaa kissaa, ennen kuin hän oli vain muutaman viiksenmitan päässä.
“Hei Lumihiutale”, tervehdin siniharmaata naarasta, jonka turkki oli liimautunut kiinni hänen hoikkaan hahmoonsa.
“Hei Taivaslaulu”, hän vastasi tiettyä tulevaisuuden huomioivaa haikeutta äänessään. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin se sama ystävällinen hymy, joka oli kiinnittänyt huomioni jo ennen, kuin meistä oli tullut ystäviä.
Sitten olimme vain hiljaa, koska kumpikaan ei tiennyt mitkä sanat olisivat tarpeeksi arvokkaita ansaitakseen paikan todennäköisesti viimeisessä keskustelussamme. Kuuntelimme vesipisaroiden lotinaa ja katselimme, kuinka ne kerääntyivät hiljalleen vesilammikoiksi maahan. Lopulta kuitenkin käännyin Lumihiutaleen puoleen.
“Minä en haluaisi jättää sinua. Minusta tuntuu pahalta vain lähteä ja jättää kaikki taakse. Olenko minä hirveän itsekäs?” ääneni oli hiljainen. Lumihiutale räpäytti silmiään rauhallisesti ja nosti kasvoilleen rohkaisevan hymyn:
“Taivaslaulu, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omien unelmiesi seuraamisesta. Äläkä edes kuvittele olevasi itsekäs. Sinä olet yksi epäitsekkäimmistä kissoista, jonka tunnen ja me asumme sentään Eloklaanissa. Mielestäni sinä olet rohkea, kun uskallat tehdä näinkin suuren muutoksen, etkä vain tyytyä johonkin, mikä ei tee sinua onnelliseksi.”
Hymähdin varovasti. Lumihiutale oli osannut sanoa juuri oikeat sanat mielessäni laukkaavien itsesyytösten hiljentämiseksi – tai vähintään taka-alalle työntämiseksi.
“Kiitos. Olet korvaamaton ystävä.”
“Sinä myös. Sen takia, en voisi olla iloisempi siitä, että sinä saat pian olla onnellinen ja elää haluamaasi elämää. Ethän kuitenkaan unohda minua kaiken onnesi keskellä?” Vaikka Lumihiutaleen äänensävy oli leikkisä, huomasin hänen silmissään aitoa huolta.
“Lumihiutale, en voisi unohtaa sinua koskaan! Älä ole hölmö”, muistutin lämpimästi. Naaraan kasvoilla kävi huojennus, jonka jälkeen hänen kasvonsa vaihtuivat takaisin hymyyn.

Sadepilvien takana aurinko oli noussut lähelle huippuaan ja lähtömme hetki lähestyi. Yhdessä silmänräpäyksessä ehdin käydä läpi laajan tunnekirjon, sillä en tiennyt mitä tuntea. Suru, into ja epäusko olivat tällä hetkellä kuitenkin vahvasti läsnä.
Katselin isäni haaleita silmiä ja mietin kaikkea yhdessä kokemaamme. Olinko tosiaan valmis jättämään hänet taakseni? Isä taisi huomata kasvoilleni nousseen epävarmuuden ja haikeuden, sillä hän sanoi:
“Minä olen ylpeä sinusta.” Sanat melkein saivat minut kyyneliin, mutta sain juuri ja juuri itseni pidettyä kasassa. Upotin kasvoni isän hopeanvalkoiseen turkkiin ja hetken päästä nostin katseeni takaisin hänen kasvoihinsa.
“Välitän sinusta niin kovasti”, sanoin lähes itkun partaalla.
“Taivaslaulu, minä välitän sinusta myös. Kaikki on hyvin, älä huolehdi minusta. Sinun ei tarvitse itkeä” Isän äänessä oli uudenlainen lämpö, sellainen, jota en ollut kuullut usein. Hopeaputouksella oli tapana pitää tunteensa sisäpuolella. Jokin hänen sanoissaan sai minut takaisin maan pinnalle, rohkaistumaan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi huolehtia jos isä sanoi niin. Olin aina pitänyt vanhempiani kaikkitietävässä roolissa mielessäni, mutta silti takaraivossani koputteli epäilys siitä, yrittikö isä vain lohduttaa minua.
Huomasin sivusilmällä kuinka suuri paksuturkkinen Merkurius asteli luoksemme Deimoksen ja Kharonin kanssa. Poikamme olivat kasvaneet niin hurjasti viime aikoina ja tuntui, että aika meni pelottavan nopeasti. Vastahan he olivat olleet vastasyntyneitä pentuja.
“Oletko valmis?” Merkurius kysyi saapuessaan luokseni. Vedin henkeä ja nyökkäsin.
“Olen valmis.” Ja ne jäivät viimeisiksi sanoikseni Eloklaanissa.

//Merkurius tai Kharon?
707 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihampaan kehut tuntuivat hyvältä, vaikka hän liioittelikin aika paljon. Tiesin, etten ollut mikään mestariuimari, eikä minusta koskaan sellaista tulisikaan. Olin kuitenkin antanut jokaiselle harjoituskerralle kaikkeni, aivan sama mitä me opettelimme.
Harjoitukset päättyivät, ja Hiilihammas lähti suunnistamaan takaisin kohti leiriä. Matkan varrella tumma pilvipeite oli hiipinyt taivaalle ja saavuttanut auringon. Pilvipeite oli niin paksu, että se ei päästänyt lävitseen yhtäkään auringonsädettä.
Kunnon harjoitusten jälkeen olo oli aina hyvä. Kehoni kertoi minulle, että olin antanut kaikkeni. Oli hyvä tuntea, kuinka hapoilla lihakset olivat aina kunnon harjoitusten jälkeen.
Kun pääsimme sisään leiriin, Hiilihammas kääntyi minun puoleeni. Soturin kasvoilla oli tuttu, lämmin ilme. Vaikka en vastannut hymyyn hymyllä, tiesin, ettei Hiilihammas loukkaantunut siitä. Ilmeetön olemukseni ei kertonut mitään siitä, ettenkö välittäisi tai nauttisi mestarini seurasta.
”Syö jotakin, jatketaan huomenna taisteluharjoituksilla heti aamunkoitteessa”, tabbykuvioinen soturi sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja poistuin soturin seurasta kohti tuoresaaliskasaa. Viherlehden aikaan saalista riitti hyvin, joten valinnanvaraa oli. Valikoin kasasta itselleni makoisan näköisen, nuoren oravan. Kannoin sen oppilaiden pesän liepeille ja aloin etsimään itselleni ruokailuseuraa. Yksin oleminen ei ollut minulle ongelma, mutta tarjouduin usein yksinäisten oppilaiden seuraan, koska en tahtonut kenenkään tuntevan oloaan yksinäiseksi. Huomasin klaanin nuorimman oppilaan, Pilvitassun istuskelevan lähellä oppilaiden pesää. Puhtaanvalkea naaras tarkkaili ympäristöään ja huomasikin minun lähestyvän häntä. Hän kohdisti katseensa suoraan minun suuntaani. Kävelin parin ketunmitan päähän oppilaasta ja pudotin tuoresaaliini maahan, jotta puheesta saisi jotakin selvää.
”Saanko liittyä seuraasi?” kysyin vakavailmeisenä kohdaten naaraan tummankeltaisen katseen.

//Pilvi?
// 230 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Omenahuuma näytti vajonneen ajatuksiinsa. Annoin itselleni luvan tehdä samoin ja ryhdyin mietiskelemään tulevaa. Mielessäni matkasin kauas kaukaisuuteen, läpi synkkien ja pelottavien kuusimetsien, poikki avarien kukkaniittyjen, yli vuolaasti virtaavien jokien ja ympäri suurten järvien. Hymyilin hennosti ajatukselle, että sitten jonakin päivänä löytäisin etsimäni ja saisin tuntea jotakin. En osannut sanoa, mitä se jotain tarkalleen ottaen olisi, mutta sen uskoin, että perillä tuntisin jotain aivan uutta, kuten ehkäpä sulaa ihmetystä, haikeaa alakuloa tai suunnatonta ylpeyttä. Saatoin vain haaveilla.
“Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa”, kuului samassa ääni viereltäni. Omenahuuman sanat katkaisivat ajatuksenjuoksuni ja pakottivat minut tuijottamaan punaturkkista soturitarta hieman hölmistyneenä. Ihmetykseni vain lisääntyi, kun punaturkin suusta alkoi pulputa lisää sanoja aina siihen pisteeseen asti, että Omenahuuma ehdotti lähtevänsä seurakseni matkalle.
“Sinäkö lähtisit mukaani?” töksäytin ja katsoa toljotin naarasta alkuun hieman epäuskoisesti ja syvästi hämilläni.
“Niinhän minä sanoin”, Omenahuuma tokaisi tummanruskeat silmät innokkaan hyväntuulisesti tuikkien.
“Tarkoitan, jos sinä kerran tahdot”, takeltelin ääni hiljaisena, soturittaren sanat olivat tulleet täytenä yllätyksenä. “Ei se minua haittaisi, ei ollenkaan. Mutta oletko varma? Sinähän itse sanoit, että matka on varmasti pitkä ja raskas.”
En halunnut kenenkään muun ajautuvan vaaraan minun hieman hölmön haaveni tähden, mutta samaan aikaan matkan ja unelman jakaminen jonkun kanssa kuulosti mahdottoman mukavalta ajatukselta.

// Omena?
// 199 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Talvikkipentu huiskautti suu mutrussa häntäänsä, kun Ampiaispentu väitti saaneensa sammalpallossa pisteen, vaikkei kolli ollut sitä saanut.
”Sinun pitäisi opetella säännöt, aina yrität huijata”, naaraspentu jupisi itsekseen ja ravisteli päätään paikalle tulleen Kultapennun ehdotukselle, mutta vielä enemmän Korppisiiven pojan sanoille.
”Etkä saanut, se piste kuuluu yksinomaan minulle! Ja sitten minä voittaisin sinut, se on ratkaiseva piste. Varmaan jopa kahden pisteen arvoinen piste, niin hienosti minä sen kopin tein. Vai mitä Kultapentu?” punaturkkinen naaras keksi ja valmistautui loikkaamaan raidallisen Ampiaispennun kimppuun, jotta he voisivat ratkaista voittajan leikkitappelussa kerta toinen ei enää halunnut pelata, mutta kollikissa sitten pyysi vanhempaa naarasta näyttämään taisteluliikkeitä. Talvikkipentu väläytti Ampiaispennulle hymyn ja näin heidän riitansa oli unohtunut, ainakin hetkeksi. Talvikkipentu sitten mietti hetken. Eikö toinen halunnut riidellä Kultapennun ollessa paikalla?
”Olet ihan pihkassa Kultapentuun, ihan varmasti olet! Olen nähnyt teidän juttelevan” Talvikkipentu supatti toisen kissan korvaan ja virnisti toiselle leikkisästi. Naaras kikatti vielä sanojensa päälle ja katsoi taas Kultapentua, joka katsoi hieman kummastuneena nuorempaa naaraspentua.
”Minä ja Ampiaispentu annamme sinulle köniin, mehän voisimme harjoitella taistelua? Me kaksi vastaan sinä, sitten se olisi reilua! Jos opettelemme liikkeet, voimme näyttää ne meidän molempien emoille. Eikö se olisi hyvä idea?” Talvikkipentu sitten lopulta ehdotti kilpailuhenkisesti, jos he olisivat raitaturkkisen kollin kanssa samalla puolella, toinen ei voisi huijata ja viedä hänen pisteitään. ”Tai sitten voisimme pelata sammalpalloa kaksi vastaan yksi, se olisi myös reilua. Jos Ampiaispentu haluaa pelata sinua vastaan, hihihihii….”, Talvikkipentu kiusoitteli kollipentua hykerrellen ja pörhisti häntäänsä. Hän kurottautui leikkiasentoon ja valmistautui hauskaan leikkiin. Talvikkipennun silmissä vilahti ilo ja odotus tulevasta pelistä.

// Kulta taikka Amppari?
//251 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koin ymmärtäväni hyvin Harhamietteen tarvetta päästä näkemään maailmaa klaanin ulkopuolella. Matkanteko ei tulisi varmasti olemaan helppoa, etenkin kun maasto tulisi olemaan hänelle täysin uutta ja tuntematonta. Riskit olivat suuret, mutta uskoin Harhamietteen olevan asiasta tietoinen. Hänen kanssaan käymäni keskustelun jälkeen pidin häntä kaikkea muuta kuin typeränä ja järkijättöisenä.
Ihan tahtomattani mielessäni alkoi muodostua mielikuva, jossa itsekin matkasin klaanien ulkopuolelle, kohti tuntematonta ja sen taakse. Ajatus oli kieltämättä hieman hullu, mutta samaan aikaan tunsin sitä kohtaan käsittämätöntä vetoa.
”Totta puhuen, minäkin haluaisin nähdä maailmaa”, tokaisin sitten ääneen oikeastaan sen enempää ajattelematta. Harhamiete katsahti minuun selvästi yllättyneenä. Ehkä hän ei ollut olettanut minunlaiseni kissan kykenevän ajattelemaan moisia ajatuksia, jotka olivat monelle vain hupsuja haaveita, joilla viihdyttää itseään.
”Rakastan Eloklaania ja sen kissoja, mutta haluan nähdä muutakin kuin vain tämän metsän ja nummet, ennen kuin kupsahdan.” Sanojen vain pulpahtaessa ulos suustani, aloin tulla tietoisemmaksi omista haluistani.
”Minähän voisin lähteä sinun mukaasi!” innostuin, mutta tajusin sitten hillitä itseni ja madaltaa ääntäni, jottemme herättäisi liiaksi huomiota. Kissoja, jotka puhuivat klaanista lähtemisestä näin innokaasti, ei varmastikaan katsottu hyvällä. ”Tai siis tietenkin siinä tapauksessa, ettei se haittaa sinua.”

//Harha?
//181 sanaa

Kirjoittaja: Ron

En muistanut emosta juuri mitään. En tiennyt, näinkö häntä ikinä, jos näin, en muistanut hänen ulkonäköään. Emo oli ruumiiton, hänellä ei ollut kehoa. Emolla ei edes ollut nimeä. Emoa ei ole, ei ikinä ollutkaan. Minulle hän kuitenkin oli edelleen. Emo oli lämpö ja maailman ihanin tuoksu. Jos oikein keskityin, saatoin kuulla kehräyksen, josta huokui ilo ja rakkaus. Kehräys ravisteli hellästi minua, se täytti minut keveydellä ja turvalla. Olin vähällä nousta lentoon. Olisin voinut jäädä siihen tunteeseen ikiajoiksi. Vaikka emo ei ollut yhtään mitään, en olisi vaihtanut sitä mihinkään.

”Pilvipentu, nouse Litteäkivelle.”

Päällikön ääni kaikui läpi mieleni. Lämpö ympäriltäni katosi, emo hälveni. Olin taas täällä.
Ennen kuin tajusinkaan, matkasin kohti Litteäkiveä. Minulla oli kylmä. En tuntenut käpäliäni, mutta askelsin päämäärääni vaivatta, suorana kuin puu. Litteäkiven pinta oli sileä. Se ei haissut miltään, se ei tuntunut oikein miltään. Tiesin, mitä päälliköllä oli mielessään. Mesitähti taisi olla hänen nimensä. Olin kuusikuinen, tiesin sen jo. Minusta tehtäisiin oppilas. Muut pennut yleensä olivat edes jokseenkin innoissaan tässä tilanteessa. Sen joko huomasi, tai sitten vain päätteli. Olisin minäkin kait voinut iloita, oli jo ollut aikakin minun vaihtaa maisemia pentutarhasta muualle. Maailma avautui, elämä todella alkaisi. Kuka nyt ei iloitsisi?

Minua itketti. Tunne värisytti kehoani, mutta vain pääni sisältä olisi ollut mahdollista tietää sen johtuvan itkuisuudesta. En itkenyt emoa niinkään, turhautuneisuutta se lähinnä vain oli. Mikä minua turhautti? En tietänyt. Lipaisin nopeasti huuliani, keskityin enemmän päällikön katsomiseen, kuin hänen juhlalliseen kaakatukseensa. Mesitähden vaaleanvihreät silmät olivat täynnä ystävällisyyttä, kun hän viimein päästi virallisen julistuksensa ilmoille:
”Tästä päivästä siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, nimesi olkoon Pilvitassu!” päällikön ääni oli voimakas, mutta hyväntahtoinen ja rento.

Mesitähti nimitti minulle mestarin, jolle hän puheli vielä jotakin juhlavaa, kun olin jo hypännyt alas Litteäkiveltä. En kestänyt sen kosketusta enää. Litteäkivi oli vastenmielinen, siinä oli jotain pahaa. Kun en enää seisonut sen päällä, kehtasin myöntää itselleni sen näyttävän varsin surkealta.

Mestarini oli astunut edemmäs kekoon kokoontuneiden klaanikissojen joukosta niin, että minä äkkäsin hänet miltei heti. Kissa ei ollut minulle ennestään tuttu. Tunnistin kyllä hänet siten, että olin ohimennen nähnyt hänet leirissä aiemmin. En tosiaan ollut kuunnellut Mesitähteä juurikaan, mutta aivoni olivat napanneet mestarini nimen ylväiden sanojen seasta.

Harhamiete oli kuulemma nimeltään. Osuva nimi. Hänessä tosiaan oli jotakin harhauttavaa, kun häntä pääsi nyt katsomaan tarkemmin. Sitä ei kävisi kuvaileminen. Hänessä yhdistyi jonkinmoinen poissaolevuus ja terävä tietoisuus. Hän oli kuin kova kivi, joka painoi yhtä paljon, kuin hento tuulenvire.

Oloni oli vakaampi jo koskettaessani neniä hänen kanssaan. Minusta tuntui, että näytin omituiselta, mutta mestarini ei sitä reflektoinut. Hänen ylenpalttinen lauhkeutensa purkautui hänen nenästään, joka kuin söi pienen kehoni. Minussa heräsi jotain uutta. Nöyryyttä. Vaikka mitä saatoinkaan näistä muista ajatella, Harhamietettä sopi totella. Joku tuntui sanovan minulle niin. Klaani hurrasi nimeäni.
“Pilvitassu! Pilvitassu!”
Kyllä, kyllä. Minä olen Pilvitassu.
//452 sanaa