Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Toisin kuin edelliset, tämä päivä oli ollut varsin tapahtumarikas. Olimme partion kanssa törmänneet reviirillämme harhailevaan erakkoon, joka oli ollut kylmissään ja nälissään. Salamaksi esittäytynyt nuorukainen oli lähtenyt mielellään Eloklaanin leiriin kylmyyttä karkuun. Pienen juttuhetken jälkeen, Salama oli kiinnostunut Eloklaaniin liittymisestä.
Siispä nuori kissa oli nimetty Eloklaanin oppilaaksi ennen aurinkohuippua. Koska Omenahuuman soturinimityksestä oli jo aikaa, olin päättänyt nimetä itseni Salamatassun mestariksi. Salamatassu tapitti minua keltaisilla silmillään. Kun päätin kokouksen, tuore oppilas loikkasi edelläni alas Litteäkiveltä.
”Eloklaanissa on sotureita, jotka puolustavat klaania, tarkastavat rajoja ja saalistavat klaanille. Sinustakin tulee soturi, kunnes koulutuksesi on valmis”, selitin raidalliselle kissalle, joka edelleen katsoi minua.
”Oppilaat tunnistaa nimestä, joka päättyy sanaan -tassu. Pentujen pääte on -pentu, ja sotureiden päätteet vaihtelevat. Päälliköillä pääte on poikkeuksetta -tähti. Klaanissa on sotureiden lisäksi myös parantaja, joka tuntee erilaisia yrttejä ja tietää paljon sairauksista ja niiden hoitamisesta. Kuningattaret ovat sotureita, jotka hoitavat pentuja eivätkä tee silloin soturin hommia. Klaaninvanhimmat taas ovat eläköityneitä sotureita ja parantajia, jotka ovat niin vanhoja, etteivät kykene enää sotureiden tehtäviin”, selostin rauhallisella äänellä niin, että nuori kissa pysyi koko ajan selityksieni mukana. Salamatassu nyökytteli päätään sitä mukaan, kun puhuin.
”Siinä taisi olla juuri nyt tärkeimmät asiat, mitä sinun tulee tietää. Sinulla on ollut rankka päivä, joten pyydä jotakuta oppilaista auttamaan sinua petisi tekemisessä ja mene sitten lepäämään. Esittelen sinulle huomenna Eloklaanin reviiriä ja kerron lisää klaanimme tavoista ja säännöistä”, naukaisin ystävällisesti hymyillen.
Salamatassu katseli ympärilleen yrittäen etsiä kissaa, joka voisi häntä auttaa. Koivutassu oli kadonnut pääaukiolta jonnekin.
”Tuulitassu!” kutsuin kyyhkynharmaata oppilasta, joka oli juuri astelemassa oppilaiden pesään. Naaras käännähti puoleemme ja tassutti luoksemme kysyvä ilme kasvoillaan.
”Näyttäisitkö Salamatassulle oppilaiden pesän ja auttaisitko häntä vuoteen tekemisessä. Jos vain ehdit, voisit näyttää hänelle myös leiriä”, pyysin rauhallisella äänellä. Tuulitassu vilkaisi Salamatassua ja nyökkäsi.
”Tietenkin. Seuraa minua”, naaras pyysi ja viittoi Salamatassun peräänsä.

// 294 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Heti nimitykseni jälkeen Hiilihammas tassutti luokseni ja esitti minulle kysymyksen. Olin kiitollinen siitä, että Mesitähti oli antanut mestarikseni kissan, jonka jo etukäteen tunsin. Meidän ei tarvitsisi kuluttaa aikaa tutustumiseen, vaan voisimme suoraan mennä asiaan, eli soturikoulutukseen.
”Synnyin tätä varten”, sanoin vakavana. Seuraavien kuiden ajan panostaisin soturikoulutukseeni täysillä. Minusta tulisi paras soturi, mitä Eloklaani oli koskaan nähnyt. Halusin oppia kaiken mahdollisen.
”Mitä me teemme ensimmäiseksi?” kysyin toivoen, että lähtisimme heti tositoimiin, eli harjoituksiin. Ikäväkseni Hiilihampaalla ei ollut mielessään samat asiat:
”Käy ensin tekemässä itsellesi vuode oppilaiden pesään. Lähdemme sen jälkeen kiertämään Eloklaanin rajat.”
Pieni pettymyksen tunne kävi mielessäni, mutta pakotin sen pois. Vuode ja rajoihin tutustuminen olivat aivan yhtä tärkeitä kuin moni muu asia.
”Hyvä on. Tapaammeko sitten tässä?” kysyin, ja Hiilihammas vastasi nyökäten. Lähdin kävelemään kohti parantajan pesää, josta saisin sammalia uutta vuodettani varten.
Ilokseni törmäsin pesällä Loistotassuun. Tämä repi pesän laidalla olevasta suuresta sammalkasasta itselleen sopivan kokoista läjää.
”Hei, onnea sinullekin nimityksestä. Tehdäänkö vuoteet yhdessä?” esitin harmaalle kissalle kysymyksen. Loistotassu katsoi minua epäröiden. Kolli oli joka hetkessä turvautunut emoonsa, ja olin varma, että ero Aurinkokajosta oli tälle vaikeaa.
”Vaikka”, Loistotassu totesi ja työnsi repimänsä sammalläjän minulle, alkaen sitten repimään toista. Kun molemmat olivat saaneet sopivan kokoiset palat sammalta, lähdimme yhdessä oppilaiden pesään.

Vuoteiden tekeminen oli helppoa, eikä mennyt kauaakaan, kun olimme valmiita. Kiitin Loistotassua avusta, jonka jälkeen kipitin takaisin Hiilihampaan luokse. Tämän kumppani oli saapunut tabbykuvioisen soturin rinnalle, ja kaksikko kääntyi puoleeni huomattuaan minut.
”Sain tehtyä vuoteen, joko mennään?” kysyin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka oikeasti olin hurjan jännittynyt. En malttanut odottaa, että saisin koulutukseni ihan oikeasti käyntiin!

//Hiili?
// 257 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin yllättynyt ja hämmentynyt Huurretassun käytöksestä. Hetkessä naaraasta oli kuoriutunut vihainen peto, joka oli miltei hyökännyt kimppuuni. Olisin toki saanut itseäni pienemmän ja täysin kokemattoman oppilaan nopeasti vaarattomaksi, mutta siitä huolimatta olin säikähtänyt.
Matkalla leiriin ymmärsin, että kyse oli varmasti jostakin muusta, kuin ilkeydestä. Huurretassu ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun olimme lähteneet aukiolta. Naaras kulki perässäni häntä maata laahaten, katse tyhjyydessä. Leirin pääaukiolle saavuttuamme hidastin tahtiani niin, että Huurretassu asteli huomaamattaan rinnalleni. Naaras suuntasi kohti aukion laidalla sijaitsevaa kiveä.
”Hei, onko kaikki hyvin?” esitin kysymyksen, joka tuntui menevän kuuroille korville. Huurretassun katse pysyi tyhjyydessä, eikä valkean naaraan korvat edes värähtäneet. Kiristin taas tahtiani asettuen Huurretassun tielle. Naaras törmäsi suoraan kylkeeni ja säpsähti pois ajatuksistaan.
Valkea oppilas kohdisti säikähtäneen, sinisen katseensa minuun. Huurretassu näytti pelokkaalta ja käänsi saman tien katseensa poispäin.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Ei hätää, en minä ole vihainen, säikähdin vain. Sinä voit puhua minulle, jos jokin on hullusti”, naukaisin ja katsoin Huurretassua, vaikka oppilas välttelikin vihreää katsettani. En voisi auttaa Huurretassua, ellei hän suostuisi kertomaan, mikä häntä vaivasi.

//Huurre?
// 172 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu yritti ymmärtää mitä oli sanonut, mutta Huurretassu lähti jo pois. Oli vaikea ymmärtää, mutta yhtä kaikki, hän oli sanonut jotain pahaa. Kai hän sitten oikeasti muisti perhettään. Kyllä Putoustassukin kai olisi, muttei hän kyennyt muistelemaan. Juuri tämän takia hän oli ujo, hän ei vain osannut jutella. Masentuneena itsestään, hän käveli pesään. Huurretassu tuskin enää pitäisi minusta. Ja Putoustassua nolotti, aivan liikaa. Kysymys taisi olla henkilökohtainen. Huurretassulle tietenkin. Putoustassu tunsi että hänen pitäisi mennä pyytämään anteeksi. Hän ei kuitenkaan halunnut nolata itseään liikaa. Putoustassu meni pesään ja näki Huurretassun käpertyneenä kerälle. Hämärässä hän ei nähnyt hänen ilmettään, kun kulki tämän ohi. Asetuin nurkassa olevalle sammalalustalle. Putoustassu mietti kaikenlaista. Hänen ajatuksensa harhautuivat siihen sun tähän, esimerkiksi muihin kissoihin.

Aamulla joku herätteli Putoustassua.
-Sinun pitäisi tulla partioon, Hopeaputous kehotti. Putoustassu nousi valmiina partioon. Kuitenkin hän säikähti Hopeaputouksen vihaista katsetta. Hiljaa hän hiipi partion luo. Hopeputouksella oli kuulemma muuta tehtävää. Hän ei päässyt mukaan koska hän valmensi Huurretassua. Totta puhuen Putoustassu oli kateellinen. Hän ei sitä ääneen pystynyt myöntämään, mutta hän oli todella kateellinen naaraan huomiosta. Mahlahalla oli tuon mestari ja monet pitivät hänestä. Mutta Putoustassu ei tuntunut olevan tarpeeksi.
//187 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Olet nyt täysin parantunut viheryskästä ja voit täten palata takaisin normaaliin elämääsi.” Leimutassu siirsi tassunsa pois Lauhalaukan kyljen päältä ja antoi kollin nousta. Tarkastuksessa ei ollut ilmennyt mitään huolestuttavaa. Keuhkot toipuivat yhä rajusta taudista, mutta näin yleisesti oranssivalkoinen soturi oli tarpeeksi terve siirtyäkseen nukkumaan omalle vuoteelleen soturien pesään. ”Muistathan kuitenkin ottaa kevyesti ensimmäiset päivät? Et saa rasittaa itseäsi liikaa, sillä muuten saatat joutua parantajan pesälle toistamiseen.”
Lauhalaukka nyökkäsi. ”Lupaan olla varovainen. Ja kiitos, kun olette pitäneet minusta ja muista sairaista niin hyvää huolta.”
Liljatuuli tassutti oppilaansa vierelle. Leimutassu vilkaisi häneen hymyillen vienosti. ”Tämä on vain työtämme”, hän naukaisi vähättelemättä ja käänsi keltaisen katseensa pesän suuaukolle siirtyneeseen kolliin.
Liljatuuli sanoi lempeän tomerasti: ”Muista pitää huolta itsestäsi ja tulla heti takaisin tänne, jos jälkioireita ilmenee.”
Lauhalaukka huiskaisi häntäänsä osoittaakseen kuulleensa parantajan viestin ja vilahti sitten aukiolle. Leimutassu ja Liljatuuli jäivät kaksin tyhjälle sairasaukiolle, joka oli vielä neljännesosakuu sitten ollut tupaten täynnä yskiviä ja kuumeisia kissoja. Leimutassun ja Mahlahallan tuoman kissanmintun ansiosta kuolonuhreilta oltiin säästytty tällä kertaa ja kaikki olivat parantuneet.
Leimutassu rupesi käärimään vanhoja makuualusia rulliksi, jotta saisi siirrettyä ne helpommin ulos leiristä. Sammalet haisivat jo ummehtuneilta ja niihin oli pinttynyt vahvana sairauden löyhkä. Oli helpotus päästä eroon niistä, jotta pesässä voisi taas hengittää.

Liljatuuli tuli häntä vastaan kun hän oli tulossa ulkoa viemästä viimeisiä rullia. ”Olen menossa ilmoittamaan Mesitähdelle viheryskän taantumisesta. Haluatko tulla mukaan?”
Leimutassu nyökytti päätään myöntävästi ja lähti mestarinsa perään. Aukiolla oli kiitettävästi lunta. Siellä täällä pitkin poikin oli kapeita polkuja, joita pitkin kissat liikkuivat leirin laidasta laitaan. Leimutassu seurasi Liljatuulta yhtä polkua pitkin Mesitähden pesälle, joka sijaitsi Litteäkiven alla. Kivi oli osittain piilossa lumen alla, mutta päällikön pesään vievä kolo oli pidetty puhtaana.
”Mesitähti?” Liljatuuli huhuili pentuetoveriaan pesän suulta. Sisältä kuului vaimea vastaus, joka kutsui tulemaan peremmälle. Leimutassu pysytteli visusti mestarinsa perässä.
”Huomenta.” Valkoinen päällikkö kohottautui istumaan ja hänen vihreät silmänsä käväisivät kummassakin pesään tulleessa kissassa. Hän levitti kasvoilleen ystävällisen hymyn. ”Kuinka potilaamme voivat tänään?”
”Itse asiassa siitä olimme tulossa puhumaan sinulle”, Liljatuuli naukaisi, mutta sen sijaan, että olisi itse kertonut asiasta, hän sipaisikin hännällään Leimutassun kylkeä merkiksi julkistaa ilmoitusasia.
Leimutassu räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä, mutta kävi reippaasti asiaan: ”Tarkastimme tänään loput sairasaukiolla olleista kissoista, ja he kaikki olivat terveitä. Tämän perusteella voimme olettaa, että tauti on selätetty.”
”Ainakin tältä erää”, Liljatuuli lisäsi vielä lopuksi. Leimutassu vilkaisi häneen hymyillen. Hän oli otettu siitä, että parantaja oli antanut hänelle moisen kunnian. Hänestä tuntui melkein kuin oikealta parantajalta.

//Mesi?
//398 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Alkuun harjoitukset alkoivat rauhallisesti Mahlahallan kertoessaan miksi harjoittelemme taistelutaitoja. Mutta pian kolahti jo kauheudet korvaani.
” Hyvä, sitten voimme aloittaa. Taistellessa on hyvä hyödyntää omaa ketteryyttään ja pyrkiä väistämään toisen jakelemia liikkeitä. Aloitetaan harjoituksella, jossa yritän hyökätä kimppuusi, ja sinä väistelet minua”, Mestarini julisti kuin mikäkin perus-asian. Mahlahalla meni parin ketunmitan päähän vaanimaan. Tämä näytti heti paljon vaarallisemmalta, melkeinpä ketulle. Tämä syöksyi kohti minua, Ja en osannut muuta kuin hyppiä taaksepäin.Pian hän oli jo päässyt päälleni. Minä törppö olinkaan..
Tämä ei kumminkaan kynsinyt minua tai mitään semmoista, Sanoi vaan että yritä uudelleen ja antoi pari vinkkiä. Taas aloitimme tämän hirveyden. Osasin ehkä vähän paremmin, Mutta olin pakokauhun partaalle.
Yhtäkkiä kermanvärinen kolli alkoi tulla uhkaavasti liian lähelle. En voinut hengittää enkä tajunnut etten ollut missään taistelukentällä. Myöhemmin ajatellen se oli jopa pelottavaa.
Sähisin ja käyttäydyin kuin tässä olisi tosi kyseessä. Otin kynnet esille, Turkkini oli aivan pystyssä, Silmäni vain tapittavat entistä kuolonklaanin soturia suoraan silmiin. Minusta tuntui että tässä oli elämä ja kuolema kyseessä, Ja odotin kuinka kermanvärinen kolli tulisi ja kävisi kimppuuni, Tai että minä hyökkäisin , Kummin vain. Tärisin täynnä kauhua, melkeinpä myös raivoa, Mutta sitten..

Kolli katsoi minua hämmentyneenä.
”Mitä sinä teet? Miksi otit kynnet esille? Tämähän on vain harjoitus!” Mahlahalla sanoi todella hämmentyneen oloisena. Yhtäkkiä palasin takaisin maan päälle, ja tajusin tilanteen.
”Anteeksi, Unohdin.” Tunnustin suoraan.
Miten minä noin saatoin seota? Enhän minä ole ikinä ollut tuollainen. Tämä ei sopinut melkein tavalliselle oppilas-ikäiselle kissalle. Mahlahallahan on saattanut jopa säikähtää, Eihän yleensä oppilaat harjoituksessa näyttele kynsiä ja sähise.
”Ehkä meidän kannattaa lopettaa nämä harjoitukset . Voisit mennä vaikka lepäämään. ” Kolli sanoi. Nyökkäsin ja kuljimme hiljaisina leiriin. En pystynyt edes katsomaankaan häntä, Mitä olin tehnyt? Minut varmaan erotetaan täältä!
Menin suorinta tietä eräälle kivelle miettimään asioita. Minua hävetti, Eikä suotta. Minunhan voitaisiin vaikka erottaa..Kaipasin piristystä.

//291 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Annoin Huurretassulle hetken aikaa hengähtää, kun olimme saapuneet koivumetsään sopivalle aukiolle, jossa viherlehden aikaan kasvoi runsaasti kieloja. Nyt lumi oli peittänyt kasvit alleen. Paikka oli hyvä harjoittelulle, sillä aiemmat oppilaat ja mestarit olivat talloneet lumen kovaksi niin, että sillä liikkuminen oli helpompaa.
”Tänään käymme läpi yksinkertaisia taisteluliikkeitä, joilla voit tarpeen tullen puolustaa itseäsi. Kerrataan kuitenkin ensin säännöt, jotka koskevat taistelemista ja harjoituksiamme”, lausuin rauhallisella äänellä istuutuessani Huurretassua vastapäätä. Valkea oppilas nosti korvansa pystyyn ja palasi takaisin tähän maailmaan ajatuksistaan.
”Harjoittelemme taistelemaan, jotta voimme puolustaa itseämme ja klaaniamme. Turhaa taistelua on hyvä välttää, ja siksi asiat on tärkeä puhua selviksi ennemmin kuin taistella. Kenenkään henkeä ei saa riistää, ellei se ole aivan viimeinen vaihtoehto. Siksi on tärkeää oppia hallitsemaan oma voimasi ja tietää, milloin käytät liikaa voimaa”, pidin pienen tauon antaakseni Huurretassulle aikaa sisäistää sanomani asiat, ”harjoituksissa me emme käytä kynsiä, joten pidä ne piilossa. Olemme täällä sinua varten, joten toivon, että panostat harjoitusten aikana.”
Huurretassu kuunteli päätään nyökytellen.
”Hyvä, sitten voimme aloittaa. Taistellessa on hyvä hyödyntää omaa ketteryyttään ja pyrkiä väistämään toisen jakelemia liikkeitä. Aloitetaan harjoituksella, jossa yritän hyökätä kimppuusi, ja sinä väistelet minua”, sanoin kohdaten Huurretassun katseen. Naaraan keho jännittyi hetkeksi, mutta sitten tämä nyökkäsi.
Asetuin parin ketunmitan päähän valkeasta oppilaasta, jonka jälkeen lähdin tekemään hyökkäyksiä kohti Huurretassua, aluksi hitaasti, jotta oppilas pysyisi tahdissa. Kun hyökkäsin kohti Huurretassua, oppilas loikkasi sivuun. Muutaman loikan jälkeen hän ei enää pysynyt mukana, ja pääsin loikkaamaan tämän päälle. Kierähdin nopeasti omille jaloilleni jättäen Huurretassun makaamaan lumeen. Ei mennyt kauaa, kun tämäkin nousi jo jaloilleen.
”Sen sijaan, että loikkisit koko ajan taaksepäin, voit myös väistää sivuille. Tarpeen tullen voit myös lähteä juoksemaan karkuun, vaihtoehtoja on monia. Yritetään uudelleen. Tällä kertaa keskity siihen, mihin aiot seuraavaksi loikata. Seuraa myös minun katsettani, sillä se voi kertoa suunnitelmistani paljon”, totesin ja asetuin taas vähän matkan päähän Huurretassusta.

//Huurre?
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Kuulin nimeni, Ei kai se ollut.. Hän toisti nimeni uudelleen.
”Taisteluharjoitukset” sen jälkeen kuului, Ilmiselvä Mahlahallan, Mestarini ääni.
Minun ei ollut yhtään mieli nousta, Melkeinpähän oli yö. Mutta minun oli pakko nousta. Nousin ja kipitin hänen perässään pääaukiolle. Leirin reunoilla oleskeli harva kissa tähän aikaan. Sentään ei ollut lunta tullut, Koska en halua paleltua melkein heti elävältä. Hämärää kyllä oli ja vain pienet nousevan auringon säteet lohduttivat. Kuolaisin pari kertaa turkkiani, Ettei se olisi ihan takussa.Mestarini mielestä oli hyvä nousta aikaisin, Se ei ollut vielä kovin paha mutta..
”Valitettavasti aamiainen jää tänään välistä. Syömme heti, kun palaamme takaisin leiriin. Toivottavasti pärjäät sinne saakka.” Kolli selitti. Olin hiukan järkyttynyt, Minähän nuupahtaisin heti maahan kesken harjoitusten. Asialle ei voinut toki mitään, Koska tuoresaaliskasa ammotti tyhjyyttään.

Menimme pienelle aukiolle koivumetsään, jossa lehdet olivat jo tippuneet maahan, Ja metsä oli vain täynnä valko-mustia puita. Minua hiukan jännitti, Toivottavasti tästä edes tulee jotain. En tunne olevani mikään mestaritaistelija. Olin joskus kokeillut jonkun kanssa, Huonoin tuloksin. Pienempikin saattoi jyrätä minut kuin puu kissan. Minulla ei ollut siis erityisemmin odotuksia, Mutta toivoin etten jäisi ihan alakynteen. Aion käyttää kaiken keskittymisen tähän. Mietin sen aikaa kun odottelen Mahlahallan aloitusta opetustuokiolle, Untani ja miten voisin olla vähän vaativampi vastustaja. Uneni oli siis hiukan erikoinen, ja hiukan pelottavakin omalla tavallaan. Olin jo aikuinen kissa, Asuin kaksijalkalassa, Mutta en kaksijalkojen luona, Vaan villinä veljeni Oksan kanssa. Nimeni oli vielä Jää. Uni oli tavallaan ihana, Mutta en ehkä enään elämään silleen, Edes Oksan kanssa, olin niin kiintynyt klaaniini. Nousin nopeasti ajatuksistani ja aloin seurata kermanvärisen kollin liikkeitä.

//Mahla?
//256 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 18kp –

Huurretassu: 11kp –

Taivaslaulu: 12kp –

Iltakaiku: 13kp –

Putoustassu: 5kp – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Hiilihammas: 5kp –

Mahlahalla: 6kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nokitar ja Hiillos olivat tulleet klaaniin jäädäkseen. En tiennyt, mitä mieltä olla asiasta. He kovasti väittivät olevansa vanhempani – tai siis emokseni itseään nimittävä naaras väitti – mutta jokin tässä kaikessa ei silti tuntunut oikealta. Ehkä se johtui siitä, että olin kasvanut ilman emoa ja isää. En ollut koskaan osannut kaivata heitä, vaikka muistin yhä heikosti hyvin varhaisia muistoja niiltä ajoilta, kun olin telminyt huolettomana sisarusteni kanssa.
Kuten sanottu, Nokitaresta ja Hiilloksesta tuli Eloklaanin täysiä jäseniä. Heidän uudet nimensä olivat Nokilintu ja Hiilloskatse. Osuvat nimet, pakko myöntää. Nokilintu räpätti lakkaamatta kuin rastas ja Hiilloskatse vain mulkoili jokaista vastaantulijaa. Miten noin kaksi erilaista kissaa oli sattunutkaan päätymään yhteen?
”Hiilihammas.”
Olin juuri menossa viemään niin sanotuille vanhemmilleni ruokaa klaaninvanhimpien pesään, kun kuulin sykähdyttävän tutun äänen naukuvan takanani. Käännähdin ympäri sydän kurkussa ja näin Korppisiiven mustavalkean hahmon lumista aukiota vasten.
”Korppisiipi!” En voinut pidätellä itseäni pudottaessani myyrän ja syöksyessäni juuri parantajan pesältä päässyttä kumppaniani vastaan. Hukutin hänet helliin nuolaisuihin, ja minulle tuli heti hyvä olo, kun kuulin taas hänen suloisen kehräyksensä.
Peruutin pari askelta katsoakseni häntä kunnolla. Naaraan turkin alta paistoivat kylkiluut – hän oli laihtunut huolestuttavan paljon sillä välin, kun oli ollut sairaana – mutta hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat kirkkaina kuin tähdet. Oli mahdottoman vaikea uskoa, että hän todella oli taas siinä.
”Jopa parantajan pesälle asti kantautui huhuja siitä, että sinun vanhempasi ovat liittyneet Eloklaaniin”, Korppisiipi sanoi ja väräytti viiksiään uteliaana. Hänen katseensa kävi läpi minua millintarkasti, aivan kuin tuo olisi odottanut sillä tavoin saavansa minusta vastauksia. ”Onko se oikeasti totta?”
Nyökkäsin, enkä edes yrittänyt tukahduttaa huokausta. ”On. Heidän nimensä ovat Nokitar ja Hiillos – tai siis nykyään he ovat Nokilintu ja Hiilloskatse, koska ovat klaanin täysiä jäseniä”, selitin hieman vaivaantuneena. Korppisiipi taisi huomata muuttuneen asenteeni ja astui lähemmäksi koskettaakseen poskeani kuonollaan. Sain hänen läsnäolostaan sanatonta lohtua.
”Eivät kai he nyt niin kamalia voi olla?”
Korppisiiven ei tarvinnut jäädä odottamaan vastausta pitkäksi aikaa, kun klaaninvanhimpien pesältä alkoi kuulua pälpätystä. Olisi voinut luulla kyseessä olevan useamman kissan porukka, mutta tosiasiassa se oli vain Nokilintu, joka puheli Hiilloskatseelle.
Yhtäkkiä pulina lakkasi hetkeksi, kunnes alkoi entistä kuuluvampana, tällä kertaa meitä lähestyen. Hetkessä parivaljakko oli tupsahtanut minun ja Korppisiiven väliin – tai no oikeastaan Nokilintu, yllättäen.
”Voi pikku-Hiili! Kuka tämä viehättävä kissa on?” naaras huudahti ihastuneena ja rupesi piirittämään Korppisiipeä. Huomasin Korppisiiven viuhtovasta hännästä, ettei tilanne miellyttänyt häntä.
”Nokilintu, tämä on kumppanini Korppisiipi. Hän josta mainitsin teille aiemmin.” Tuntui vaivaannuttavalta puhua asiasta Nokilinnun ja Hiilloskatseen kanssa. Nokilintu käyttäytyi kuin olisi tuntenut minut aina, ja se ärsytti minua niin monella eri tavalla.
”Vai että Korppisiipi! Onpa erikoinen nimi”, Nokilintu tuhisi huvittuneena. ”Mutta ei hassumpi. Se kyllä sopii sinulle kuin nenä päähän.”
Korppisiipi hymyili hieman kiusaantuneesti. Hiilloskatse ei ollut sanonut sanaakaan. Hän vain tuijotti Korppisiipeä kasvoillaan sama juro ilme, joka oli ollut siinä jo ties kuinka monta vuodenaikaa putkeen. Kolli ei varmasti osannut hymyillä, vaikka olisi yrittänytkin.
”Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähden kutsuhuuto tuli juuri oikeaan saumaan. Hän pelasti meidät piinaavalta hetkeltä vanhempieni kanssa.
”Oi, meidän täytyy nyt mennä”, sanoin muka harmistuneena. ”Törmäillään taas!”
Tuupin Korppisiipeä muita eloklaanilaisia kohti. Kuulin hänen huokaisevan, mutta en osannut sanoa, oliko se helpotuksesta vai jostain muusta syystä. Tunsin yhä vanhempieni polttelevan tuijotuksen turkissani, kun kävin istumaan Korppisiiven viereen.
Oli iloinen yllätys, kun Mesitähti nimitti Pohjatassun minun oppilaakseni. Oli hienoa päästä taas kouluttamaan nuorta kissaa, erityisesti siksi koska se nuori oli Pohjatassu.
Kävelin uuden oppilaani luo hymyillen tälle lämpimästi. ”Oletko valmis aloittamaan koulutuksesi?” kysyin leikkisän haastavaan sävyyn.

//Pohja?
//560 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin eilen mennyt aikaisin nukkumaan, joten aamulla herääminen sujui ongelmitta. Hyvät yöunet olivat etu siinä kohtaa, kun piti lähteä harjoituksiin uuden oppilaan kanssa. En ollut saanut luotua Huurretassuun vielä sellaista yhteyttä, joka saisi molemmat rentoutumaan harjoitusten ajaksi. Nämä olisivat vasta oppilaan toiset harjoitukset, eli mitään kiirettä ei ollut.
Astelin ulos lämpimästä sotureiden pesästä kylmään pakkasilmaan. Pääaukiolla oli yhä hämärää, sillä aurinko vasta kurotteli säteillään puiden latvojen yli. Pian se nousisi kokonaan ja valollaan veisi mukanaan tähtitaivaan ja kuun, jotka vielä loistivat valoaan taivaalla. Aukio oli hiljainen, vain muutama kissa istuskeli sen laitamilla.
Olin kiitollinen siitä, ettei yöllä ollut satanut lunta. Mitä vähemmän lunta, sitä helpompi uudelle oppilaalle oli opettaa taistelun perusteita. Kävelin muiden tekemää polkua pitkin sotureiden pesältä leirin toiselle laidalle. Työnnyin sisään karhunvatukkapensaista tehtyyn pesään. Nukkuvat oppilaat tuhisivat unissaan, ja olisin mielelläni asettunut yhdelle sammalvuoteista lepäämään. Vaikka olinkin nukkunut ihan hyvin, olisin voinut jatkaa vaikka aurinkohuippuun saakka.
”Huurretassu”, kuiskasin löydettyäni oppilaani valkean raidallisen turkin. Jouduin toistamaan oppilaan nimen, ennen kuin tuo reagoi mitenkään. Huurretassu liikautti korviaan ja räpytteli unisia silmiään luoden samalla katseensa minuun.
”Taisteluharjoitukset”, sana riitti Huurretassulle, joka kampesi itsensä saman tien ylös. Oppilas venytteli haukotuksen kera ja kipitti perässäni leirin pääaukiolle.
Väsyneen näköinen oppilas katseli silmiään siristellen hämärää taivasta.
”On hyvä olla ajoissa”, selitin lämpimästi hymyillen. Huurretassu ei vastannut, vaan sipaisi muutaman kerran kielellään sekaista turkkiaan.
”Valitettavasti aamiainen jää tänään välistä. Syömme heti, kun palaamme takaisin leiriin. Toivottavasti pärjäät sinne saakka”, sanoin. Tuoresaaliskasa oli tyhjillään, joten vaihtoehtoja ei ollut. Vatsani huusi tyhjyyttään, mutta toivon mukaan Huurretassu oli syönyt illalla vatsansa täyteen.

//Huurre?
// 254 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Erittäin hämmentävä tilanne jatkui jatkumistaan, kun tummanruskea naaras rynnisti luokseni ja kosketti kuonoani omallaan. Pääsin nopeasti jyvälle kaikesta, kun kaksikko esitteli poikansa, Hiilen. Samassa muistoni heräsivät, ja kaksikko ei enää ollutkaan niin tuntematon.
”Minä muistan teidät. Toitte Hiilihampaan Eloklaaniin, kun hän oli vasta pentu”, selitin kohdaten innokkaan naaraan kullankeltaisen katseen. Leveä hymy loisti erakon kasvoilla, kun puhuin hänelle. Kun katsoin naarasta, hymy nousi myös minun kasvoilleni.
”Niinpä tietenkin! Sinä otit pikku-Hiilen vastaan silloin. Kasvatit hänestä hienon kissan”, Nokitar lausahti ja katsoi ylpeänä poikaansa, joka oli kasvanut soturin mittoihin jo ajat sitten. Olin jo vähällä unohtaa naaraan takana istuvan Hiilloksen, joka edelleen tarkkaili ympäristöään hiljaa. En tiennyt, inhosiko tuo tabbykuvioinen kissa kaikkea ympärillään, vai oliko se vain hänen tapansa katsella kulmiensa alta.
”No, mihin me voimme asettua?” Nokitar kysyi ja alkoi katsella ympärilleen. En ymmärtänyt, miten noin vanhalla kissalla riitti puhtia edelleen. Tuntui, etten pysynyt tummanruskean naaraan perässä lainkaan. Ilmeisesti he olivat nyt päättäneet jäädä Eloklaaniin asumaan. Vilkaisin Hiilihammasta, joka vaikutti nolostuneelta tilanteesta. Kolli katseli itselleen tuntemattomien kissojen touhuja sivusta. Miltäköhän hänestä tuntui? Minun vanhempani olivat kuolleet, eli en koskaan tulisi tietämään, miltä tuntui tavata vanhempi, joka ei aiemmin ollut ollut läsnä.
”Hiilihammas, esittelisitkö heille klaaninvanhimpien pesän”, pyysin kohteliaasti. Kollin vierellä ollut Pohjapentu oli kadonnut Väärävarjon kanssa leirin toiselle laidalle. Valkea pentu selitti jotakin isälleen, joka tuntui kuuntelevan tarkasti. Olin onnellinen siitä, että Väärävarjo oli saanut poikansa takaisin.

Päivät menivät ja tulivat. Leimutassu oli kertonut, että sairaiden olot olivat jo parempaan päin. Myös Kauristassu siis paranisi. Helpotus oli valtava, kun parantajaoppilas oli kertonut uutiset.
Olin kutsunut klaanin koolle, ja istuskelin lumen peittämällä Litteäkivellä odotellen kissojen kerääntymistä pääaukiolle. Liljatuulen ja Leimutassun päät pilkistivät parantajan pesältä, mutta kaksikko pysytteli visusti pensaiden suojassa. Pakkanen oli tänään pahempi kuin aiempina päivinä. Kenties oli lehtikadon kylmin päivä.
Katseeni osui klaaninvanhimpien pesän edustalla seisovaan kaksikkoon, joka oli eilen nimitetty täysivaltaisiksi eloklaanilaisiksi. He tulisivat viettämään lopun elämäänsä klaaninvanhimpien pesässä. No, olipahan ainakin Kirsikkakuonolle seuraa.
”Paatsamatassu, astuisitko tänne eteen”, pyysin savunharmaata naarasta, joka istui lähellä oppilaiden pesää. Yllättynyt oppilas katsoi minua hetken aikaa tekemättä mitään, mutta Vadelmatassun kehotuksesta naaras riensi Litteäkivelle. Hän loikkasi lumisen kiven päälle aivan minun eteeni ja kohtasi katseeni.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Paatsamatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” esitin sanat, jotka olin jo tottunut lausumaan. Oppilas nyökkäsi:
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Paatsamatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Paatsamakuuna. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja saalistustaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, sanoin kovaan ääneen niin, että kaikki pääaukiolla kuulivat sanani.
”Voit laskeutua alas, nimitykset eivät olleet tässä”, sanoin ennen kuin klaani ehti alkaa hurraamaan tuoreen soturin uutta nimeä.
Paatsamakuu nyökkäsi kiitollisena ja loikkasi alas Litteäkiveltä.
Kokous jatkui, kun nimitin Loistopennun ja Pohjapennun oppilaiksi. Loistopentu sai mestarikseen Kirpputäplän, ja Pohjapentu Hiilihampaan. Kun kaksikko oli ansainnut oppilasnimensä, päätin kokouksen. Se sai klaanin hurraamaan kolmikon uusia nimiä:
”Paatsamakuu! Loistotassu! Pohjapentu!”
Loikkasin alas Litteäkiveltä. Kissat riensivät onnittelemaan klaanitovereitaan, ja päätin jäädä seuraamaan tilannetta etäältä. Olin kiitollinen siitä, että Eloklaani voimistui taas. Viheryskä oli koetellut klaania toden teolla.

//516 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuullessani Mesitähden äänen käännyin katsomaan tätä yllättyneenä. Päällikkö oli myös joutunut parantajan pesälle jokin aika sitten saatuaan tartunnan, mutta nyt hän näytti jo olevan paremmassa kunnossa. Ilmeisesti Liljatuuli oli päästänyt hänet lähtemään todettuaan tämän olevan terve.
”Mesitähti”, Minttuliekki tervehti ja tutkaili päällikköä tuikkivin silmin. Huomasi, että häntä ilahdutti Mesitähden parantajan pesältä poispääseminen. Ketäpä ei? Eloklaani oli riippuvainen sen johtajasta – ilman Mesitähteähän koko klaania ei edes olisi. ”Nämä tässä ovat Hiillos ja Nokitar”, varapäällikkö jatkoi valkoisen päällikön saapuessa luoksemme.
”Voi kun on hauska tavata!” Nokitar huudahti ja ryntäsi Mesitähteä vastaan. Hän kurkotti koskettamaan kollin nenää omallaan niin äkillisesti, että se sai jopa Mesitähden joutumaan hetkeksi hämilleen, eikä tuo osannut heti reagoida eleeseen.
Naaras otti pari askelta taaksepäin ja katseli häkeltynyttä päällikköä silmät iloisesti säihkyen. ”Minä olen Nokitar, ja tuo komea urho tuossa takanani on Hiillos!” hän räpätti menemään. Mietin, olimmeko muka oikeasti sukua.
Kuin melkein ajatukseni lukien naaras kääntyi seuraavaksi minun puoleeni ja lisäsi leveästi hymyillen: ”Ja tämä kullannuppu tässä on meidän poikamme, pikku Hiili! Tulimme tänne, jotta hän voisi pitää meistä huolta, eikö niin?” Nokitar vilkaisi Hiillokseen selkänsä yli, mutta juro kolli sen kuin vain tuijotti uhkaavasti vuoroin minua, Mesitähteä sekä Minttuliekkiä.
Mesitähti katsahti minuun kysyvä ilme kasvoillaan. Kohautin lapojani avuttomana. ”Minulla ei ole asiaan osaa eikä arpaa. He vain ilmaantuivat yllättäen partion mukana”, sanoin ja liikuttelin korviani hiukan hermostuneena. Katkennutta hammastani alkoi särkeä. Tällaiset yllätykset eivät olleet minun juttuni, eivät sitten millään.

//Mesi? Minttu?
//233 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Olimme valinneet naaraan kanssa sopivan paikan ja jaoimme oravaa yhdessä. Keskutelu siirtyi mestareihin. Valkea Putoustassu kysyi, miksi minä en syönyt mestarini kanssa, Ja kuka hän oli. Ihan järkevä kysymys, Mutta en osannut oikein vastata esimmäiseen kysymykseen.
”Mahlahalla, hän on mestarini. En tiedä miksi hän ei syönyt kanssani.” Sanoin ja haukaten sen jälkeen palan oravan jalasta. Hetken oli hiljaista mutta..sitten.
-”Onko sinulla sisaruksia? ”Mukavanoloinen Putoustassu kysyi ihan normaalisti . Tuntui etten saisi kunnolla happea. Olin järkyttynyt. Oliko tuon pakko kysyä tuota? Mieleni oli sähistä hänelle ja..ja.. No ihan sama. Ei se ollut hänen vikansa, Ei hän voi tietenkään tietää asioitani. Olinhan uusi ja enkä jaellut auliisti asioitani uusille tuttavuuksille.Mutta tässä on varmaan pakko leikkiä. Harmitti kumminkin, Kun kaikki oli pysynyt alkuun käpälissäni.
”Joo, Minulla oli veli nimeltä Oksa, Mutta hän on kuollut. ” Yritin puhua mahdollisimman kevyesti ja normaalisti, Mutta tuntui että tukehdu . ”Kuollut” sana kaikui päässäni. No en minä voisi tietenkään kertoa oppilaalle, Että hän on kuollut nälkään. Tämähän voisi vaikka järkyttyä. Hänkin selitti jotain perheestään. Ei näyttääkseen sisaruksia ja eikä muistanut vanhemmistaan erityisemmin mitään. Päätin valehdella, Koska.. En halunnut kertoa kaikkea.
”Joo, en minäkään oikein muista perhettäni sen kummemmin.” valehtelin päin naamaa, Muistan monia muistoja vanhemmistani ja veljestäni.

En halunnut enää jatkaa keskustelua. Halusin vain pois. Ei minulla ollut mitään Putoustassua kohtaan, Vaan tähän keskusteluun. Keksin keinon.
”Tuota, Minua väsyttää hirveästi ja Mahlahalla käski mennä ajoissa nukkumaan.” Selitin, Osittain se oli totta, Osittain ei. Ensinnäkään minua ei väsyttänyt pätkääkään, Mutta Mahlahalla oli käskenyt mennä oikeastikin mennä nukkumaan.
”Okei..” Valkea naaras vastasi. Kun kävelin oppilaiden pesälle, Tärisin. Pahat muistot tulvivat mieleeni. Yritin olla herättämättä huomiota ja pääsinkin lopulta pesän suojiin. En oikeasti heti mennyt nukkumaan, Vaan mietiskelin omiani.

//279 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun kuulin Taivaslaulun sanat, kasvoilleni hiipi helpottunut, turhan leveä hymy. Saatuaan asiansa loppuun, Taivaslaulu katsoi minua kummastuneena.
”Onko kaikki hyvin?” valkea kuningatar kysyi, kun takuulla hullunkuriselta näyttävä virne ei kadonnut kasvoiltani.
”Voi rakas, kaikki on paremmin kuin hyvin. Olisit kertonut aiemmin! Minä luulin, että sinä rakastat klaanielämää. Jos totta puhutaan, olen ajatellut tismalleen samalla tavalla kuin sinä, mutten vain ole halunnut pilata sinun onneasi”, henkäisin hiljaa katsoen kumppaniani suoraan silmiin.
”Olemme siis olleet onnettomia vain siksi, ettemme ole uskaltaneet sanoa ajatuksia ääneen. Meidän olisi pitänyt puhua paljon aiemmin”, Taivaslaulu sanoi. Minulla oli todella typerä olo ja kadutti. Olisi pitänyt kertoa kumppanilleni tuntemuksistani heti, eikä viivytellä näin pitkään.
”Mitä me nyt teemme?” kysyin vakavoituen. Totuus oli se, ettei kumpikaan meistä viihtynyt klaanissa, mutta ulkona oli kylmä eikä riistaa ollut paljoa. Saalistus jäisi minun vastuulleni, kun pennut olivat vielä niin pieniä. En tiennyt, saisinko ruokittua koko perheeni yksin koko lehtikadon ajan. Taivaslaulu tuntui vaipuvan ajatuksiinsa, ja soturi laski katseensa maahan.
Olimme hetken hiljaa, kun naaras taas nosti eriväristen silmiensä katseen minuun.
”En tahdo elää loppuikääni klaanissa, mutta olisi liian suuri riski lähteä Kharonin ja Deimoksen kanssa pois. En tahdo menettää heitäkin”, valkea kuningatar puki sanoiksi kaiken sen, mitä olin ajatellut. Nyökyttelin hiljaa soturittaren puhuessa.
”Pitäisikö meidän odottaa siihen saakka, että he ovat tarpeeksi vanhoja selvitäkseen kanssamme ilman klaania?” ehdotin varovasti ja hiljaisella äänellä, vilkuillen samalla pesän uloskäynnin suuntaan. En tiennyt, mitä eloklaanilaiset ajattelisivat siitä, että käyttäisimme klaania hyväksemme ja lähtisimme heti, kun pärjäisimme omillamme.
”Voisimme lähteä sitten etsimään Coronaa”, lisäsin vieläkin hiljaisemmalla äänellä tietämättä, kuuliko Taivaslaulu edes. Ikävä veljeäni kohtaan ei helpottanut, vaikka aikaa kului. Kaipasin häntä aina, kun jotakin tapahtui. Olisin tehnyt mitä vain, että hän olisi päässyt näkemään pentuni. En halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että kastanjanruskea veljeni saattoi olla jo kuollut. En välttämättä näkisi häntä enää koskaan, en edes Tähtiklaanissa.

//Taivas?
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Olet oikeassa, klaani tarjoaa meille korvaamatonta turvaa ja tukea”, aloitin. En enää voisi ylistää klaanielämää, en vain enää halunnut. Sanoisin asian varovasti ja tekisin kumppanilleni selväksi, että voisimme jäädä klaaniin jos hän haluaisi. Hän ei saisi joutua luopumaan onnestaan sen takia, etten minä viihtynyt. Mikä entinen klaanikissa minäkin olin, kun jouduin pyristelemään klaanissa kuin kala kuivalla maalla.
“Tai oikeastaan, Merkurius, minun täytyy kertoa sinulle jotain”, sanoin ja kohtasin kumppanini meripihkaiset silmät. Kolli näytti huolestuvan äänensävystäni. Vedin kasvoilleni pienen hymyn ja pudistin päätäni, jotta hän ymmärtäisi olla huolehtimatta. Tämä ei olisi mitään vakavaa.
“Minä en oikeastaan viihdy täällä”, sanoin varovaisemmin kuin olin suunnitellut. Pieni hermostus pettymyksen tuottamisesta oli saanut ääneni ohueksi. Merkurius ansaitsi elää haluamaansa elämää, enkä minä aikoisi olla sen esteenä. Ennen kuin annoin kollin sanoa mitään jatkoin:
“En ole oikeastaan viihtynyt kovin pitkään aikaan, mutta en ole kehdannut sanoa sitä sinulle, koska ajattelin, etten saa pilata onneasi. Tai siis kun uskon sinun olevan onnellinen täällä, siltä sinä ainakin vaikutat. Meidän ei tarvitse lähteä klaanista, mutta halusin vain olla sinulle rehellinen.”

//Ilta?
171 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu potki maata jalallaan. Lumi oli viileää eikä ulkona viitsinyt pysyä kauaa. Putoustassu käveli kohti uimapaikkaa. Vesi siellä oli jäässä. Kukaan ei ollut siellä. Putoustassu päätti lähteä takaisin leiriin. Leirissä suurin osa oli jo syömässä mutta joku seisoi epävarmana kasan vieressä. Kun Putoustassu käveli lähemmäs hän huomasi sen olevan Huurretassu. Kissa oli oppilaista uusin ja entinen erakko. -Haluaisitko syödä kanssani, Putoustassu kysyi, koska hän halusi olla ystävällinen uudelle kissalle. -Öö vaikka! Huurretassu sanoi selvästi helpottuneena. Putoustassu katseli kun Huurretassu otti pudottamansa oravan. -Käykö tämä paikka? Huurretassu ehdotti kun he olivat hetken kiertäneet leiriä. Putoustassu nyökkäsi ja yhdessä he istuvat alas. Naaraat söivät vaitonaisina kunnes Putoustassulle tuli kysymys mieleen. -Kuka mestarisi olikaan? Miksi et syö hänen kanssaan? Huurretassu lopetti syömisen ja etsi katseellaan mestariaan. -Mahlahalla, hän on mestarini. En tiedä miksi hän ei syönyt kanssani, naaras vastasi lopulta. -Ahaa, okei. Minun mestarini on Hopeaputous! Putoustassu vastasi, helpottuneena edes jostain keskustelun aiheesta. -Onko sinulla sisaruksia? Putoustassu kysyi sitten, taas hiljaisuuden jälkeen. -Joo, oli minulla. Minulla oli veli nimeltä Oksa. Mutta hän on kuollut, Huurretassu vastasi ja vältti katsomasta Putoustassua silmiin. -Okei, minä olen ainoa lapsi, mutta en muista vanhempiani, Putoustassu kertoi koska kai se oli kohteliasta. Huurretassu nyökkäsi. -Joo, en minäkään oikein muista perhettäni sen kummemmin.

//Huurre? taisiis jos haluut jatkaa. 203 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aika, jonka sain viettää perheeni kanssa oli korvaamatonta, joten nautin täysillä joka hetkestä. Painoin tarkasti mieleeni kaiken, jotta voisin muistella näitä hetkiä silloin, kun elämä heittäisi eteeni vastoinkäymisiä.
Taivaslaulun kysymys yllätti minut. Hän oli kysynyt, että viihdyinkö klaanissa. Pienessä hetkessä kävin päässäni läpi vaihtoehdot; voisin kertoa totuuden tai valehdella. Taivaslaulu varmasti viihtyi Eloklaanissa. Hän osasi jutella klaanikissoille ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Minusta välillä tuntui, että olin kettu kissojen joukossa. Harva tuntui välittävän siitä, mitä minä tein tai kuka minä olin. He karttoivat minua, kenties tarkoituksettomasti, mutta ei se hyvältä tuntunut. En ollut koskaan kotiutunut Eloklaaniin, vaikka olimme viettäneet täällä jo useita vuodenaikoja.
”Se riippuu siitä, miltä kantilta asiaa katsoo”, sanoin ja hymyilin hennosti kumppanilleni, ”nautin erakkona vapaudesta, mutta klaanissa meillä on turvaa. Pentumme saavat kasvaa ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että emme voikaan suojella heitä. Ja vaikka ruokaa onkin vähän, sitä on edes jonkun verran aina.”
Taivaslaulu kuunteli ja nyökytteli samalla päätään merkiksi siitä, että oli samaa mieltä kanssani. Olisin halunnut huutaa ääneen sen, miten paljon inhosin jokaista asiaa klaanissa, mutten voinut. En tahtonut särkeä Taivaslaulun maailmaa ja tulevaisuutta. Hän ansaitsi hyvän elämän klaanissa. En halunnut pakottaa elämäni tärkeintä kissaa jättämään taakseen kaikkea rakastamaansa vain siksi, etten minä sopeutunut. Tiesin, ettei Taivaslaulu suostuisi jäämään klaaniin, mikäli tietäisi minun olevan onneton. Hänen sydämensä oli liian suuri, eikä hän tahtoisi minun olevan onneton. Olin varma, että rakkaani menettäisi ennemmin oman onnensa, kunhan minä vain en olisi onneton.
”Entä sinä? Viihdytkö sinä täällä?” päätin kysyä, kun Taivaslaulun kasvoille oli piirtynyt haikea ilme.

//Taivas?
// 249 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun olin pudistanut päätäni vastaukseksi kumppanini kysymykseen, hän ilmoitti oitis lähtevänsä hakemaan jotain syötävää samalla painottaen jaksamistani. Hymyilin hänelle ennen kuin hän katosi ulos leiriin vatukkapensas pesän alta. Merkuriuksen huolehtivaisuus sai hymyn huulilleni. Minun oli myönnettävä itselleni, että hänen huomionosoituksensa saivat minut tuntemaan oloni todella erityiseksi.
Vilkaisin vatsani vierellä olevia pieniä pentuja ja hymyilin heidän suloisuudelleen. Minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt suloisempia pentuja. Olin niin valtavan onnellinen, vaikka olinkin edelleen allapäin kahden muun pentumme kohtalosta. Se ei kuitenkaan kaihertanut minua niin paljon kuin olisi voinut, sillä tiesin, että tähtiklaani pitäisi heistä hyvää huolta. Mieleeni nousi kuva hohtavista tähtikissoista leikkimässä pienin pentujemme kanssa, jotka kikattivat iloisena ikuisen autuuden maassa. Vedet meinasivat nousta silmiini, mutta en antanut niiden tulla. En halunnut huolestuttaa kumppaniani turhaan. Kumppanistani puheen ollen, pian laikukas kolli saapuikin pesään kumartuen, jotta välttäisi päänsä osumista vatukan oksiin. Hän laski maahan riutuneen näköisen hiiren. Tiesin, miten vaikeaa lehtikato oli klaaneille ja tuokin elämässään nälästä kärsinyt jyrsijä oli jo lottovoitto meille.
“Jaetaan se yhdessä. Sinäkään et ole varmaan saanut yhtään mitään syötävää tänään”, huolehdin ja katsoin Merkuriusta tomerasti, enkä antanut hänelle vaihtoehtoa. Kolli myöntyi, mutta antoi minun aloittaa. Pakko myöntää, nälkä oli kalvanut vatsaani koko päivän, mutta tiesin, että niin se oli muillakin.
Kurotuin haukkaamaan palan harmaanruskeasta hiirestä ja vaikka sen maku oli hieman kylmettynyt – kiitos jylläävän pakkasen – niin vesi herahti kielelleni. Söin ruokaa hitaasti maistellen ja jokaisesta suupalasta nauttien, sillä tiesin, että seuraavan aterian saamisessa voisi kulua taas määrittämätön aika. Tavallaan olin kiitollinen klaanin tarjoamasta tuesta, mutta erakkoina olisimme saaneet pitää kaiken saalistamamme itsellämme ja olisimme saattaneet pärjätä paremmin. Tai en tiedä. Kuulostin itsekkäältä. Vilkaisin taas pentujamme. Heidän näkemisensä toi minulle aina valtavan lohdullisen tunteen.
“Aurinkokajo sanoi, että pennut avaavat silmänsä aikaisintaan neljäsosakuun kuluttua syntymästä”, selitin Merkuriukselle samalla kun kolli oli keskittynyt pureskelemaan omaa hiiren palaansa, “mutta siinä voi mennä kauemminkin. Se kai riippuu pennusta.”
Kolli nyökkäsi ja katseli kiinnostuneena Haavepentua ja Uskopentua. Nyt Haavepentukin oli väsähtänyt ja kellahtanut mahalleen nukkumaan veljensä viereen. Näky sai minut kehräämään.
“Heillä on varmasti kauniit silmät”, kumppanini tokaisi ja miettivästä ilmeestään päätelleen yritti kuvitella pentu kaksikon kaiken värisillä silmillä. Naurahdin hänelle viikset heiluen. Sitten huokaisin ja katselin perhettäni. Mieleeni nousi kysymys, jota en ollut ennen päästänyt ilmoille. Nyt kuitenkin asiat olivat muuttuneet ja halusin tietää, mitä Merkurius ajatteli.
“Viihdytkö sinä klaanissa?”

//Ilta?
377 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Minua hiukan paleli. Tästä lyhyestä turkista ei ole mitään hyötyä, Enhän minä voisi edes piiloutua lumihankeen, Jos palellun elävältä. Mutta sitten kermanvärinen kolli kertoi sen. Hän oli Kuolonklaanista. Saatoin näyttää säikähtäneeltä, Mutta oikeasti olin innoissani. En ollut siis ainoa, Joka ei ollut aina ollut eloklaanin jäsen! Olin kyllä hiukan yllättänyt, ei hän vaikuttanut miltään kuolonklaanilaiselta! Mutta sitten tämä entinen kuolonklaanilainen alkoi selittää että he olisivat hyviä. Olin yllättynyt, Luulin olevani jota kiinnosti nämä ja ajatteli ettei nämä olisi täysiä hirviöitä. Ja kaiken lisäksi moni kissa, Jopa varapäällikkö Minttuliekki. Oli joskus ollut kuolonklaanilainen! Tämähän kertoi etteivät eihän kuolonklaanilaiset ollut pahoja, Ainakaan kaikki eivät täysin. He olivat vain kissoja muiden joukossa, Kuten me eloklaanilaiset kissat. Sitten lumen valtaamat piikkiherneaita oli edessämme. Menimme sisäänkäynnistä sisään,Mahlahalla ensin ja minä sitten.
Leirissä hän käski minun mennä ajoissa nukkumaan huomisia taisteluharjoituksia varten ja vieläpä jakaa orava jonkun kanssa. Jollekin se voisi kuulostaa ihan lasten leikiltä, Mutta tämä oli minua hirveä koettelemus. Enhän minä tunnistanut ketään! Miksei hän voisi syödä minun kanssani? Mutta en tietenkään kysyä sitä, Koska sitten hän pitäisi minua ihan hiirenaivona! Ei tämä voi olla niin vaikeaa!
Lähdin etsimään ruokaseuraa. Leirissä haisi voimakas kissojen haju ja parantajan pesän suunnalta mieto yrttien tuoksu. Pidin oravaa suussani ja etsin seuraa, Moni oli jo syömässä. Mutta en minä tätä jaksa yksinkään syödä! Täällä on pakko olla joku Mahlahallan lisäksi joka ei ollut syönyt.. mutta missä? Olin epätoivoinen, teki melkein mieli alkaa vinkua.

// 236 sanaa
// Saa hakeutua seuraan!

Kirjoittaja: Elandra

”Näytät jo paljon paremmalta”, Liljatuuli totesi tehdessään minulle vielä viimeistä tarkastusta ennen kuin pääsisin pois parantajan pesältä. Väläytin sisarelleni lämpimän hymyn.
”Hengenmenetys vei viheryskän mukanaan, olen ihan terve”, kerroin vaikka tiesinkin parantajakissan tietävän sen jo. Liljatuuli kohdisti meripihkaisen katseensa minuun. Parantajan katseesta paistoi huoli.
”Eikö sinua pelota, että menetit taas hengen?” tummanharmaa naaras kysyi vaisulla äänellä. Pudistin päätäni hennosti hymyillen.
”Se aika, jonka me kaikki olemme maan päällä on rajallinen. Vaikka Tähtiklaani antoikin minulle yhdeksän henkeä, en ole kuolematon. Hengenmenetyksen ansiosta toivuin ennätysajassa ja pääsen taas johtamaan Eloklaania. En minä pelkää kuolemaa, siskokulta”, naukaisin ja kosketin hellästi kuonollani Liljatuulen kuonoa. Parantaja hymyili.
Mieleeni muistui hetki Tähtiklaanissa, kun olin kohdannut Karpalonenän. Lämmin tunne valtasi minut, kun mietin poikaani. Hänellä oli kaikki hyvin, vaikka Tyrskytassu olikin riistänyt hänen henkensä ihan turhaan. Aina kun näin Korppisiiven tai Hiilihampaan, tummanruskea oppilas palasi mieleeni. Mitenköhän hän pärjäsi lehtikadon aikaan yksin? Oliko ollut virhe häätää Tyrskytassu Eloklaanista? Vaikka järki kertoi minulle vastauksen, olin siltikin epävarma päätöksestäni. Eloklaanissa toisen tappaminen turhaan oli sääntöjen vastaista, ja siitä seurasi rangaistus. Oli riski pitää tappaja klaanissa. Mutta silti, Tyrskytassu oli vasta nuori. Olisiko hän voinut oppia virheestään ja muuttua paremmaksi?
”No niin, sinä olet valmis. Alahan laputtaa siitä”, Liljatuuli totesi vitsaillen, kun oli saanut tarkastuksen tehtyä. Pyyhin Tyrskytassun pois mielestäni ja hymyilin lämpimästi pentuetoverilleni.
”Nähdään taas”, hyvästelin naaraan ja lähdin kävelemään ulos parantajan pesästä. Astuessani ulos, pesän lämpö katosi hetkessä. Tilalle tuli kylmyys ja pakkastuuli. Sen sijaan ilma oli raikkaampaa pesän ulkopuolella. Yrttien kitkerät tuoksut eivät kutittaneet nenää tai aiheuttaneet päänsärkyä. Ehdin vain hetken nauttia vapaudestani, kun erotin kaksi tuntematonta kissaa aukiolla. Tai no, toinen heistä näytti erittäin tutulta, nimittäin Hiilihampaalta. Nopeasti katsottuna olisin voinut luulla, että aukiolla seisoi yhden sijaan kaksi Hiilihammasta. Minttuliekki oli keskustelemassa tuntemattomien kissojen kanssa. Kun lähestyin heitä, kaikki huomasivat minut.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin silmäillen ensin hetken tulijoita ja sitten katseeni kävi vuorotellen Minttuliekissä ja Hiilihampaassa.

//Minttu tai hiili?
// 311 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 22kp! – Tonni täynnä! Ilmoita liittyneiden viekkuun, mihin taitoihin laitat 2tp + yhden ylimääräisen taitopisteen.

Taivaslaulu: 6kp –

Pohjapentu: 5kp –

Iltakaiku: 8kp –

Huurretassu: 23kp! –

Mahlahalla: 22kp! –

Minttuliekki: 11kp –

Kirjoittaja: Elandra

Matkalla leiriin metsässä vaelteleva pakkastuuli leikitteli turkillani. Sain kiittää onneani paksusta turkista, joka suojasi kylmältä viimalta melko pitkälle lehtikatoon. Kun muut palelivat lyhyine turkkeineen, minulla oli yhä lämmin.
Huurretassu esitti minulle kysymyksen, jonka olin arvellut kuulevani jossain kohtaa. En tiennyt, liikkuiko oppilaiden kesken huhuja syntyperästäni, mutta kysymys oli ollut odotettavissa.
”Olen ollut aina klaanikissa, mutta saavuin Eloklaaniin vasta viherlehden aikaan. Olen syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa”, kerroin rauhallisella äänellä kohdistaen katseeni Huurretassun jäänsinisiin silmiin. Olin varma, että pienen hetken naaras näytti säikähtäneeltä, ja tuon vauhtinsa hidastui.
”Mutta älä pelkää, eivät kaikki kuolonklaanilaiset ole pahoja. Totta puhuen, harva kuolonklaanilainen on oikeasti paha. He eivät ole yhtä avarakatseisia ja ystävällisiä mitä Eloklaanissa, mutta Kuolonklaanissakin on monta hyvää kissaa”, selitin varovasti hymyillen, ”Eloklaanissa on muutama kuolonklaanilaissyntyinen kissa. Lauhalaukka, Taivaslaulu, Hopeaputous, Väärävarjo ja jopa varapäällikkömme, Minttuliekki ovat kaikki asuneet joskus Kuolonklaanissa.”
Olin jollain tapaa huojentunut siitä, etten ollut todellakaan ainoa kuolonklaanilaissyntyinen kissa Eloklaanissa.
Leirin lumen alle jääneet piikkihernemuurit häämöttivät edessämme, ja pujahdin Huurretassun edellä sisään piikkihernetunneliin. Valkea oppilas seurasi minua. Pääaukiolle päästyämme käännyin oppilaaseen päin.
”Jaa vaikka tuo orava jonkun kanssa, ja mene aikaisin nukkumaan. Lähdemme auringonnousun aikaan taisteluharjoituksiin”, nau’uin kohdaten Huurretassun katseen.

//Huurre?
// 188 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

En voinut melkeinpä hengittää. Tämä tuntui mahdottomalta. Puhkuin intoa ja huojennustakin, Kun tunsin oravan tuoksun ja ruumiin lähelläni. Ensimmäinen saaliini. Tämä oli myös ihan komea orava, Varmaan syönyt hyvin kesällä. Miten joku pystyi syömään käpyjä? Se kuulostaa ei niin maistuvalle. Kesken iloisten mietteiden kuulin Mahlahallan.
”Eloklaanissa on tapana kiittää Tähtiklaania jokaisesta saaliista. Tiedätkö sinä vielä mikä Tähtiklaani on?”
Kermanvärinen kolli kysyi. Kuulosti kuin tämä yrittäisi pitää minulle ”kokeen”. Vastaukseni kyllä on se, Etten tiennyt mikä se oli. Joku oli saattanut puhua siitä, Mutta se oli mennyt minulta ohi.
”No.. Se on semmoinen..Eloklaanin toinen nimi!” Yritin kuulostaa fiksulta ja arvata oikein, Koska sitten olisin varmaan täysi hiirenaivo Mahlahallan mielestä. Ja joo, Tuo ei kuulostanut kovin luovalta, Mutta mitä muuta se nyt olisi?
Kolli katsoi minua vihreillä silmillään yllättyneeltä, Melkeinpä hämmentyneellä.
”Se on kuolleiden esi-isien klaani, Jotka elävät hengen muodossa ja varjelevat klaanikissoja. Sinne pääsee kuollessaan jos on elänyt kunniallisesti ja uskonut siihen.” Kolli sanoi, Mutta hänen äänessään oli hiukan epävarma sävy. Huomaamaton mutta huomasin sen silti. Olin tottunut etsimään eri sävyjä puheesta. Elämä oli opettanut. Mutta miksi hän kuulosti siltä? Ehkäpä hän ei muistanut kunnolla. Se on varmaan noin koska hänhän oli kunniallinen klaanikissa.

”Selvä. Mutta.. Pitäisikö vielä tehdä muuta?” Kysyin kollilta yrittäen viedä keskustelun muualle.
”No ei oikeastaan.” Mahlahalla vastasi ja he lähtivät tassutelemaan takaisin leiriä kohti. Matkalla mieleeni ilmeistyi pieni miete. Oliko Mahlahalla ollut aina eloklaanin kunniakas jäsen? Entä jos hän olisi joskus ollut vaikka erakko, Tai jopa kuolonklaanilainen? Mietin hetken voisinko kehdata kysyä tuota, Mutta lopulta otin riskin.
”Oletko ollut aina eloklaanissa, Vai oletko ollut joskus esimerkiksi erakko?” Utelin mahdollisimman kohteliaasti, Mutta puhkuen uteliaisuutta.

//266 sanaa.
// Mahla?

Kirjoittaja: Elandra

Seurasin tarkasti, kuinka Huurretassu lähti lähestymään puun juuressa puuhailevaa hiirtä. Matkaa oli enää vain ketunmitan verran, kun oppilas saavutti oksan. Mikäli puhuminen ei olisi säikäyttänyt hiirtä tiehensä, olisin varoittanut Huurretassua. En kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin antaa Huurretassun astua oksan päälle. Siitä syntyi rasahdus, joka sai hiiren valpastumaan. Pitkähäntäinen otus nosti korvansa pystyyn ja kääntyi salamana kohti Huurretassua. Sitten eläin katosi pieneen koloon puun alle. Kuulin Huurretassun ärähtävän ja käännyin oppilaani puoleen.
”Ei se mitään, harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Yritetään vielä kerran, ja palataan sitten leiriin”, sanoin väläyttäen oppilaalle ystävällisen hymyn. Tympääntynyt Huurretassu katsoi minua hetken epäröiden, mutta myöntyi sitten nyökäten. Naaras alkoi haistella ympäristöä. Hän kulki eteenpäin ja etsi hajujälkeä.
Sitten oppilaan korvat ja häntä nousivat pystyyn.
”Tässä on ollut orava!” naaras kuiskasi hiljaa.
”Seuraa sitä”, käskin, ja Huurretassu teki työtä käskettyä. Naaras kulki hangella matalana, pitäen häntänsä irti maasta. Tällä kertaa valkea oppilas tarkkaili edessään olevaa maata herkeämättä. Seurasin Huurretassua vähän matkan päästä hiljaa, kun orava sattui juuri hänen tielleen. Se kantoi suussaan pähkinöitä, eikä heti huomannut lähestyvää saalistajaa.
Huurretassu jähmettyi, mutta nopeasti tuo teki syöksyn eteenpäin. Orava ehti huomata oppilaan ja pudottaa pähkinät suustaan, mutta se oli liian hidas. Huurretassu heittäytyi eläimen kimppuun ja upotti hampaansa tuon nahkaan. Orava yritti räpiköidä, mutta Huurretassu sai viimeisteltyä uhrinsa, vaikkakin se näytti aluksi vähän vaikealta.
”Hienoa!” kehuin oppilasta, ”Eloklaanissa on tapana kiittää Tähtiklaania jokaisesta saaliista. Tiedätkö sinä vielä mikä Tähtiklaani on?”
Olin päättänyt opettaa Huurretassua kaikkien Eloklaanin ohjeiden mukaan. Leimutassu ja muutama muu eloklaanilainen olivat opettaneet minulle perusasiat. Vaikka uskoni Tähtiklaaniin oli oikeastaan olematon ja erittäin horjuva, päätin opettaa siitä Huurretassulle. Tähtiklaani saattoi olla olemassa tai sitten ei, mutten voisi kertoa epävarmuudestani oppilaalle.

//Huurre?
// 273 sanaa