Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Säntäilin kiireisesti paikasta toiseen kun ilmoitin toiselle kissalle hänen johtavan partioita ja toiselle annoin vartiovuoron. Tehtävää oli niin vietävästi nyt, kun Mesitähtikin oli viheryskän kourissa. Jätin ajatuksen sivuun ja jatkoin kylmän objektiivisesti ajatusteni virrassa eteenpäin. Ainiin, Vadelmatassu. Minun pitäisi käydä ilmoittamassa hänelle, että hänen tehtävänään oli käydä ruokkimassa Kirsikkakuono sekä kuningattaret.
Lumi narskui tassujeni alla ja valkoiseen peitteeseen painautui polkuanturoistani identtiset jäljet jokaisen askeleeni jäljessä. Olin halkonut aukion läpi varmaan kolme kertaa lyhyen ajan sisään.
Heti kun silmiini pisti iloisen näköinen vaaleanruskeaturkkinen kolli, suustani pääsi hänen huomiotaan tavoitteleva kutsu:
“Vadelmatassu.”
Kolli kääntyi ympäri ja kun huomasi minun kutsuneen häntä, hän ryhdistäytyi automaattisesti ja ennen kuin hän ehti edes kysyä, mitä varten olin huhuilut häntä sanoin:
“Ruokkisitko pentutarhan väen sekä Kirsikkakuonon?” Vaikka esitin asiani yleisellä tavalla ystävällisesti, saattoi ääneni takaa kuulua pingottuneiden hermojeni kireys. Eikä kysymykseni tosiaankaan ollut kysymys, vaan se oli käsky. Minulla oli vain niin paljon kaikkea, etten jaksanut mitään ylimääräistä ja halusin, että mentäisiin suoraan asiaan. Saatoin vain kuvitella miten väsynyt Mesitähti oli joka päivä askareidensa jälkeen. Jonain päivänä olisin saattanut epäröidä kykyäni johtaa klaania sitten, kun sen aika joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi, mutta en nyt. Se oli taas yksi turha asia, jonka sivuutin nyt kun oli jotain paljon tärkeämpää tehtävää.
“Selvä Minttuliekki”, Vadelmatassu sanoi hangoittelematta vastaan, vaikka hänen ilmeensä oli valahtanut heti kun hän oli kuullut mitä minulla oli sanottavanani. Mitä ihmettä hän oli odottanutkaan, hän kääntyi juttuseuransa puoleen – jonka oikeastaan vasta huomasinkaan – ja alkoi anella tätä seurakseen. Ajattelin sen olevan hyvä hetki poistua ja niinpä käännyin ympäri ja lähdin mieleni arkistoja selaillen kävelemään kohti, oikeastaan en mitään. Havahduin kuitenkin ajatuksistani leirin suuaukolta kuuluvaan vieraaseen älämölöön. Tunnistin kyllä äänet kissoiksi, mutta heidän äänensä eivät olleet tuttuja. Myös tuulen äkkinäinen käännös teki asian selväksi. Suuri puuska toi vieraiden kissojen hajua mukanaan ja sai niskakarvani pörhistymään varautuneena siitä huolimatta, etten oikeastaan tuntenut sillä hetkellä vaaran tuntua, sillä se puhe, jota olin äsken havainnoinut oli kaikkea muuta kuin uhkaavan kuuloista. Olin huomaamattani noussut ylös ja, kuten kunnollisen varapäällikön kuuluu, lähtenyt katsomaan, mikä tilanne leirissä juuri sillä hetkellä vallitsi.
Kun viimein näin tilanteen, erotin joukosta kaksi vierasta kissaa, jotka selkeästi olivat Hiilihampaan puheilla. Ystäväni näytti siltä, että tilanne ei ollut hänelle mieluinen. Vilkaisin myös vähän matkan päässä olevaa partioita, joka oli ilmeisesti tuonut nämä harhailijat mukanaan.
Heti kun olin puhe-etäisyyden päässä, meinasin aloittaa pelkän impulssini varassa sanoilla ‘mitä täällä on meneillään?’, mutta kiitos tähtiklaanin ymmärsin aloittaa muodollisemmin. Edustaisin nyt Mesitähteä ja kolli olisi varmaankin aloittanut tilanteen esittelemällä kohteliaasti itsensä. Ja niin tein minäkin.
“Olen Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Haluaisin kovasti tietää, mikä tuo teidät luoksemme?” Kohdistin katseeni selkeästi hieman vanhempaan kaksikkoon, joista toinen tarkkaili minua ilmeettömästi jäisillä silmillään. Ja en oikeastaan päässyt missään vaiheessa arvioimaan seuraavaa kissaa, sillä ensimmäinen kissa omasi eräästä tietystä syystä kaiken huomiokykyni ja kiinnotukseni. Hän näytti aivan Hiilihampaalta. Käännyin katsomaan Hiilihammasta ja sitten vilkaisin taas kollia. Yritin saada katsekontaktia ystävääni, mutta en tavoittanut tämän hapuilevaa katsetta. Oliko tässä nyt jotain mitä minun pitäisi tietää?

//Hiili? Pohja?
Sori tää ei välttämättä oo ihan hirveen minttumainen teksti, en jotenki päässy sen ajatuksiin :’D
486 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Olin otettu kehuista, Kun kerrankin tein jotain oikein. Mutta tämä haistelujuttu kuulosta hiukan vaikealle. Mutta uskon että jos en opi ensimmäisellä yrityksellä, Mahlahalla ei suutu. Epävarmuus karisi itsestäni hiljakseen, Ja aloin tuntemaan jonkinlaista mielihyvää opiskelusta. Tämähän voisi olla jopa hauskaakin!
Aloin haistelemaan ilmaan ja nenääni iski heti vieno hiiren tuoksu. Tunnistin sen erityisen hyvin koska emo toi niitä joskus syötäväksi..Emo…Lopeta! En halua taas jäädä mieleni syövereihin vangiksi. Kuulostaa kyllä hassulta että jää itsensä vangiksi.
”Löysin hajun!” Yritin hihkaista mahdollisimman hiljaa. Ja onnistuikin kai.
”Hyvä, Haistatko mistä se tulee?” Mahlahalla kysyi tyytyväisen oloisena.
”Tuolta päin.” ilmoitin heti ja osoitin päälläni eteenpäin, Mutta hieman vasemmalle, Jossa oli lehtipuita.
Kolli nyökkäsi. Ja lähdimme siihen suuntaan. Matka taittui hiljaisuudessa, kun haju voimistui.
”Haju on nyt voimakas se on siis kai ollut täällä.” Kuiskasin hiljaa. Tiesin tiedon koska emo oli opettanut hiukan saalistusta teoriassa, mutta ei koskaan tositoimissa kunnolla, Koska olimme liian pieniä hänen mielestään veljeni kanssa saalistamaan. Tokihan me olisimme halunneet kovasti päästä saalistamaan.
”Mitä nyt?” Kysyin katsoen kollia, meidän kai varmaan pitää etsiä se totaalisesti.
”Etsimme saaliin, Joka on kyllä aika lähellä. Huomaatko?” Mahlahalla sanoi ja osoitti hännällään kauemmas meistä, parin ketunmitan päähän ehkä, en tiedä, en oikein tiedä näitä mittoja hyvin. Siellä puun juurella söi hiiri tyytyväisen rauhallisena. Se ei huomannut meitä.
”Pitäisikö minun nyt lähteä lähemmäs vaanimaan sitä?” Kysyn varmistaakseni epäilykseni. Kolli nyökkää.
Lähden matkaan tietäen että Mahlahalla seuraa tarkasti liikkeitäni. Lähestyin lupaavasti hiirtä, Mutta kun olin jo lähellä, olin tarkkaamaton ja tassuni osui oksaan, Joka aiheutti rasahduksen. Hiiri heräsi rauhassaan juoksi pakoon.
”Äh!” Tuhahdin ärtyneenä.

//256 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hymyilin lämpimästi Huurretassulle, joka juuri pahoitteli keskittymisensä herpaantumista. Täytyi myöntää, että oli vaikeaa opettaa sellaista oppilasta, joka ei kuullut puoliakaan sanoistani. En halunnut kuitenkaan pilata suhdettamme ensimmäisten harjoitusten aikana, vaan yritin ymmärtää Huurretassua. Klaanin tavat olivat varmasti outoja, kun oli vasta tullut klaaniin. En voinut itse samaistua niihin tunteisiin, koska olin syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa, eivätkä asiat loppujen lopuksi olleet kovin erilaisia Eloklaanissakaan.
”Ei se mitään. Se on muuten hyvä, mutta sinun täytyy muistaa hengittää. Jos et hengitä, kaikki menee hetkessä pieleen. Hengitä ihan rauhallisesti vain”, kehotin. Huurretassu nyökkäsi ja pudottautui taas vaanimisasentoon.
”Yritä ottaa muutama askel eteenpäin. Muista katsoa koko ajan maata, jotta et astu mihin sattuu”, ohjeistin. Aluskasvillisuus pilkisti hangen alta, mutta itse maata ei näkynyt. Lehtikato eteni nopeasti, ja lunta tulisi vielä paljon lisää. Huurretassu otti kevyen askeleen, jota seurasivat toinen ja kolmas. Oppilaan kasvoille nousi vieno hymy, kun hän huomasi onnistuvansa.
”Hyvä. Noin sinun täytyy liikkua, kun kuljet saaliin perässä. Metsässä saat turvaa aluskasvillisuudelta, ja valkean turkkisi kanssa olet lumessa miltei näkymätön”, totesin rempseästi, tarkoituksena murtaa välillämme olevaa jäätä. Mielestäni oli tärkeää, että oppilas ja mestari pystyivät molemmat olemaan toistensa seurassa omat itsensä. Huurretassu katsahti minuun ja nousi ylös.
”Mitä sitten?” naaras kysyi. Olin kiitollinen siitä, että Huurretassu ainakin vaikutti olevan enemmän keskittynyt harjoituksiin kuin aiemmin.
”Sitten me etsimme saaliin. Haistele ilmaa, ja yritä löytää eläimen hajujälki. Lehtikadon aikaan voit myös hyödyntää lumeen painautuneita jälkiä”, selitin. En tiennyt, oliko Huurretassu vielä ymmärtänyt hajuaistinsa tärkeyttä, mutta se selviäisi pian.

//Huurre?
// 242 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

”Sinun vuorosi. Näytä vaanimisiasentosi.” Mahlahallan ääni kolahti tajuntaani. Olin ihan sekaisin.
Ymmärsin kyllä jotenkuten mitä minulle puhuttiin, Mutta..Se tuntui liian vaikealle. Lopulta päätin yrittää ja mukailla mahdollisimman hyvin. Olin mahdollisimman matalana sekä jännittyneenä yrittäen olla hengittämättä, Ettei minusta tulisi yhtään ääntä. Näin vain Mahlahallan istumasta edessäni. Kuulin joen solinan tarkasti. Mahlahalla katsoi tarkkaavaisesti ja tuli arvioimaan.
”Muuten hyvä, Mutta ei kannattaisi raahata häntää maassa.” Kermanvärinen kolli huomautti mutta ystävällisesti ja kannustavasti. Vedin naamaani vienon hymyn, joka ei ollut varmaankaan kovin onnistunut. Ainakin minusta tuntui siltä.

Yritin uudelleen, Toivoen parasta. Tuntui vaikealta keskittyä yhtä aikaa kaikkeen. Minun oli mieliä kysyä että voisimmeko tehdä jotain muuta..Mutta sitten hän varmaan pitäisi minua laiskana kulkukatin kersana. Olinhan semmoinen. Yritin rauhoittaa itseäni. Heillä tai hänellä ei olisi kumminkaan oikeutta haukkua muita vain heidän sukunsa vuoksi. Hehän päästivät minut klaaniin niin miksi alkaisivat hylkimään vasta nyt? Olin aivan omissa maailmoissani ja olin unohtanut jo että mitä tein. Mahlahalla katsoi minua merkitsevästi.
”Haluaisitko palata takaisin maan päälle?” Kolli kysyi huvittuneena muttei vihaisena.
Heräsin horroksesta kuullessani hänet.
”Ooh..Anteeksi! Yritän nyt oikeasti.” Sopersin hiukan peloissani. Entä jos Mahlahalla olisi vihainen hänelle ja saisi muutkin minulle vihaiseksi? No mutta miksi hän olisi minulle niin mukava? Rauhoitu Huurretassu! Lopulta oikeasti aloin keskittyä ja kaikki alkoi sujumaan paremmin, Ainakin minusta tuntui siltä.
”Onko tämä hyvä ? Ja anteeksi kun olin niin ajatuksissani, Mutta olen vielä hiukan jännittynyt tästä klaani-asiasta.” Parasta oli tunnustaa,Selitin kollille asennossani. Häpesin koska tästä harjoituksesta oli tullut vain typerää hätäilemistä.

// 243 sanaa. En osaa kirjoittaa siis niin antakaa anteeksi.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Sopii”, vastasimme molemmat yhtä aikaa Pohjapennulle, joka räpytteli silmiään hivenen hämmentyneenä. Vaihdoimme Väärävarjon kanssa vaivaantuneina katseita.
”Selvä, minä haen sammalta”, pentu naukaisi reippaasti ja lähti kipittämään takaisin pentutarhalle. Jäin kaksin hänen isänsä kanssa, eikä kiusallinen tunnelma välillämme ainakaan yhtään helpottanut. Väärävarjo oli uusi klaanissa, enkä ollut varma, oliko hänellä täällä vielä yhtään ystävää. Olisin halunnut korjata asian, mutta en millään keksinyt puheenaihetta, jolla olisi voinut viritellä keskustelua välillemme.
”Kiitos vielä kerran, kun pidit seuraa Pohjapennulle”, kokovalkoinen soturi sanoi yhtäkkiä. Katsahdin häneen vähän yllättyneenä, mutta nyökkäsin.
”Pohjapentu piti minulle seuraa yhtä lailla, joten ei siitä ollut vaivaa”, mau’uin takaisin ja yritin hymyillä, mutta yritys jäi tyydyttäväksi. Jotta keskustelu ei tyrehtyisi heti alettuaan, lisäsin vielä: ”Sinulla on reipas poika. Häneltä ei sisua puutu.”
Väärävarjon kasvoilla käväisi hymyntapainen. ”Niin on.”
Onneksi Pohjapentu kohta jo kipitti takaisin. Hän roikotti hampaissaan paksua tukkoa kuivaa sammalta, jonka oli varmaankin saanut jostakin kuihtuneesta entisestä pedistä, joka oli jäänyt pyörimään pentutarhan nurkkiin. Hän laski sammaleen maahan minun ja Väärävarjon väliin, ilmeisesti odottaen, että jompikumpi meistä pyörittelisi sen sopivaan muotoon. Vilkaisin Väärävarjoa, joka puolestaan katsahti minuun syrjäsilmällä.
”Sinä voit tehdä sen”, nau’uin jalosti ja työnsin sammalta kollia kohti. Hän näytti epäröivältä, mutta otti kuitenkin työn hoitaakseen ja rupesi pyörittelemään sammalta tassuissaan.
Kun sammalpallo oli valmis, asetuimme kaikki hyvän välimatkan päähän toisistamme. Pallo oli ensin Pohjapennulla. Hän syötti sen minulle, ja minä puolestaan kiidätin sen Väärävarjolle, joka näytti yllättyvän voimaa, jolla pallon viskasin. Kolli ehti nipin napin kurkottamaan siihen tassullaan, ennen kuin se ehti lentää hänen ylitseen. Pohjapentu äännähti innostuneesti – tämä taisi olla hänestä hauskaa.
Emme ehtineet jatkaa kopittelua kovinkaan kauaa, kun nenääni tulvahti yhtäkkiä vieras haju. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän ja kiepahdin ympäri piikkihernetunnelia kohti, jonka suunnalta kuului lähestyvien käpälänaskelten töminää. Väärävarjokin oli pannut merkille merkit mahdollisen tunkeilijan läsnäolosta ja tuli seisomaan viereeni niskakarvat varautuneesti pystyssä. Pohjapentu loikki väliimme ja värisytti viiksiään uteliaana.
”Mitä nyt?” pentu kysyi.
Olin aikeissa hätistää hänet pentutarhalle suojaan, kun yhtäkkiä aukiolle pelmahti Lumihiutaleen johtama partio, jonka mukana tuli sangen äänekäs kissakaksikko – tai siis ainakin toinen heistä oli äänekäs.
”Kultaseni, katsos miten näppäriä nämä kissat ovat!” tummanruskea, miltei musta naaras ihasteli ääneen ja tökki käpälällään vieressään seisovaa kollia. ”Ovat rakentaneet pesiä ja kaikkea muuta kivaa! Ja katso miten paljon kissoja täällä on! Voi miten jännittävää!”
”Hiilihammas, tuo kissa näyttää ihan sinulta!” Pohjapentu huomasi. Totta tosiaan: kolli, jonka en ollut kuullut vielä sanovan sanaakaan, muistutti huomattavan paljon minua ulkonäöltään. Hänellä oli samaan tapaan tummanruskea turkki, jossa kiemurteli musta tabbykuvio, sekä jäänsiniset silmät, joiden ilmeetön katse pyyhki aukion ja sillä olevien kissojen ylitse mitäänsanomattomasti.
Kissan katse pysähtyi minuun. Jähmetyin paikoilleni, ja hetken minusta tuntui, etten uskaltanut edes hengittää. Naaras hänen vieressään vaikutti myös huomaavan seuralaisensa intensiivisen tuijotuksen ja kääntyi katsomaan minuun. Samalla hetkellä hän vetäisi terävästi henkeä ja huudahti:
”Hiillos, katso! Sehän on meidän pikku Hiilemme! Ihan varmasti on!”
Häkeltyneenä vedin korvani luimuun ja vilkaisin vieressäni olevia Pohjapentua ja Väärävarjoa, jotka näyttivät vähintään yhtä hämmästyneiltä. Tummanruskea naaras tassutti kainostelematta lähemmäksi ja seisahtui aivan eteeni, niin että viiksemme hipoivat toisiaan. Katsoin häntä suu hieman raollaan, yrittäen löytää sopivia sanoja tähän tilanteeseen. Hän oli juuri kutsunut minua Hiileksi. Ja minun nimeni oli Hiilihammas. Se ei voinut olla sattumaa. Joten voisiko olla…
Naaraan keltainen katse oli porautunut suuhuni, mikä sai minut napsauttamaan leukani kiinni äkkiä. Kissan silmät levisivät ja hän kääntyi taas Hiillokseksi kutsutun kissan puoleen. ”On se Hiili, meidän poikamme! Tunnistaisin tuon katkenneen hampaan missä vain!” hän kailotti niin isoon ääneen, että varmasti koko leiri kuuli. Korviani kuumotti häpeästä ja hämmennyksestä.
”Nokitar”, Hiillos murahti ja asteli tämän viereen. Hänen jäinen katseensa käväisi minussa, mutta siirtyi sitten Nokitareen. ”Oletko nyt aivan varma?”
Nokitar nyökytteli pontevasti päätään. ”No tietysti minä olen! Katso nyt vaikka itse! Hänhän on aivan kuin sinun kopiosi!” hän tuhisi innostuneena. Hiillos katsahti uudemman kerran minuun, ja turkkini tuntui käristyvän hänen tuiman katseensa alla.
Vedin syvään henkeä. Päähäni sattui vietävästi. Tätä oli vaikea uskoa todeksi. ”Väitättekö siis, että te olette minun vanhempani? Ne, jotka jättivät minut Eloklaaniin silloin kuin olin vasta pentu?” tiukkasin. Nokitar nyökytteli jälleen kerran, Hiillos vain tuijotti tympeästi. Karmiva tyyppi.
”Niin, niin. Juuri niin!” Nokitar hihkaisi. ”Me tulimme etsimään juuri sinua, sillä muistelimme jättäneemme yhden pienokaisistamme silloin tänne, kun emme pystyneet huolehtimaan teistä kaikista. Nyt onkin sinun vuorosi kantaa huolta meistä!”
”Anteeksi mitä? Kantaa huolta teistä?” toistelin typertyneenä.
”Niin, höpsö! Tulimme tänne jäädäksemme asumaan”, Nokitar vahvisti epäilykseni.
Minusta tuntui, että minulta oli loppumassa happi. Tämän täytyi olla vain pahaa unta. Eivät kai nuo oikeasti olleet vanhempani ja jäämässä tänne? Tähtiklaani, auta!

//Pohja tai Minttu?
//735 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Klaaniin oli hiljattain saapunut uusi jäsen. Erakko oli löydetty vaeltelemasta yksin klaanin reviiriltä, ja Mesitähti oli päättänyt ottaa kissan osaksi klaania. Naaras oli saanut nimekseen Huurretassu, ja ihme kyllä, Mesitähti oli nimennyt minun hänen mestarikseen. Vaikka minua pelotti hurjasti oppilaan kouluttaminen Eloklaanissa, olin hurjan otettu siitä, miten paljon Mesitähti minuun luotti. Hän uskoi, että pystyisin kouluttamaan oppilaan soturiksi. Olinhan toki Kuolonklaanissa asuessani kouluttanut Liekkimyrskyn soturiksi.
Ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet Huurretassun kanssa Eloklaanin reviiriä. Se oli minullekin vielä varsin uusi tuttavuus, jonka vuoksi en osannut kertoa ihan kamalasti. Tiesin missä rajat menivät ja missä tärkeimmät paikat sijaitsivat, se oli rajakierroksen pointti.
Nyt oppilas oli tullut luokseni ja pyytänyt päästä saalistusharjoituksiin, ja tietenkin olin luvannut tehdä niin.

Poistuimme ulos leiristä metsään. Ajattelin, että olisi järkevintä opettaa saalistamista metsässä näin aluksi. Huurretassu saisi suojakseen aluskasvillisuuden ja monipuolisemman saalisvalikoiman. Nummilla näkyi lähinnä jäniksiä, joiden saalistamisesta itse pidin eniten. Rakastin sitä, kuinka pääsin juoksemaan kilpaa jäniksen kanssa. Nopeimmat yksilöt usein pääsivät karkuun, mutta en minä mikään maailman hitain kissa ollut.
”Onko saalistus vaikeaa?” Huurretassu rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kääntäessään jäänsinisen katseensa minuun. Naaras ei hymyillyt, vaan tuon katseensa oli ilmeetön.
”Joillekin se on helppoa, toisille ei. Minä itse en luonnostani ole kovinkaan hyvä saalistamaan, mutta tiedän kissoja, jotka ovat siinä lahjakkaita. Älä huoli, osaan kuitenkin opettaa sinulle kaiken, mitä sinun pitää osata”, totesin väläyttäen oppilaalle hennon hymyn.
Saavuimme pienelle aukiolle lähelle jokea. Joen solinan saattoi kuulla, muttei sitä näkynyt tänne saakka. Asetuin Huurretassua vastapäätä.
”Saalistuksessa kaikki alkaa ensin vainuamisella. Sinun täytyy löytää hajuaistisi avulla eläimen hajujälki, jota seurata. Kun olet seurannut jälkeä ja saanut näköyhteyden eläimeen, on vaanimisen aika. Silloin sinun täytyy pudottautua aivan matalaksi ja liikkua eteenpäin hyvin hitaasti ja hyvin hiljaa, ilman ainuttakaan ääntä”, kerroin pudottautuen samalla matalaksi aivan kuin olisin vaaninut saalista.
”Sinun vuorosi. Näytä vaanimisasentosi”, pyysin palaten taas istumaan.

//Huurre?
// 298 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Istuskelin leirin reunoilla toivoen kipeästi tekemistä. Kun olin tullut tänne, Oli ollut kokoajan opeteltavaa ja puhuttavaa, Kun taas nyt ei ollut mitään. Minut oli nimetty juuri oppilaaksi. Huurretassuksi. Se kuulosti hyvälle. Halusin jotain tekemistä, Olin yrittänyt parin kissan kanssa jutella, Joiden nimiä en muistanut yhtään, Kuten nytkään. Katsoin ympärilleni. Tunnistaisin kissajoukosta kunnolla vain Mahlahallan, ”mestarini”. Hän vaikutti mukavalta kollilta. Voisin jopa yrittää etsiä hänet täältä. Ja niin aloin etsimään epätoivoisesti outojen ”klaanikissojen” keskellä yhtä kollia. En uskaltanut kysyä keneltäkään apua, Koska pelkäsin että he pitäivisivät minua tyhmänä ja avuttomana. Lopulta löysin Mahlahallan.
”Ööhh..Hei…Voisimmeko..” En osannut edes puhua. Ryhdistäydy Huurretassu! Kermanvärinen kolli katsoi kysyvästi vihreillä silmillään.
”Siis harjoituksiin, Joista joku mainitsi?” Selitin hieman hätääntyneenä. Entä jos teenkin koko asian väärin?
”Tuo kuulostaa hyvältä! Mitä haluaisit harjoitella?” Mahlahalla otti tyhmyyteni rauhallisesti.
”Saalistusta mieluiten.” Sanoin napakasti, Se kuulosti hauskalle.
Kermanvärinen kolli nyökkäsi ja päätimme lähteä heti harjoittelemaan.

Matkalla jäin miettimään oliko saalistus vaikeaa. Emo ei ainakaan antanut meidän Oksan kanssa tehdä sitä kunnolla . Sitä ei olisi kannattanut ajatella, Heti tuli paha olo ja huonot muistot mieleen. Olin jo kysyä että voidaanko mielummin mennä takaisin leiriin, Mutta oli ryhdistäydyttävä.
”Onko saalistus vaikeaa?” Kysyin uteliaana. Entä jos se olikin kaikista vaikeinta? Mutta ei ainakaan pienenä se ei tuntunut siltä,Mutta se on toki erilaista kuin oikea saalistus. Jos se oli kaikista hankalinta, olin varmasti kollin mielestä täysi hiirenaivo.
Mahlahalla lupaili että se ei ole kovin vaikeaa, Kun oppii. Epäilin siltikin, Sehän on toki helppoa soturin silmissä, Kun taas minä olin vasta pahainen oppilas.

//249 sanaa, Ei laatutakuuta.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme nimenneet eloonjääneet poikamme Kharoniksi ja Deimokseksi. Koska elimme klaanissa, muut tuskin olisivat olleet mielissään heidän nimistään, joten yhteistuumin keksimme pennuille myös klaaninimet. Elävät pentumme saivat nimikseen Haavepentu ja Uskopentu, ja Tähtiklaaniin matkanneet pienokaisemme ovat Toivopentu ja Kaipauspentu.
Olin äärimmäisen ylpeä pojistani, jotka olivat sinnitelleet jo kolmen päivän ikäisiksi. Vapaa-aikani meni lähinnä Taivaslaulun ja pentujen kanssa ollessa. Yhdessä me vain keskustelimme ja tuijotimme pieniä ihmeitämme. He eivät juurikaan vielä tehneet muuta kuin nukkuivat ja söivät, mutta asia muuttuisi hetkessä. Aurinkokajo oli selittänyt meille pentujen kehityksestä, koska emme olleet koskaan kasvattaneet pentuja vastasyntyneestä täysikasvuisiksi.
Ruska oli tullut meille parin kuun ikäisenä, joten emme koskaan päässeet kokemaan pikkupentu-aikaa hänen kanssaan. Vaikka kuinka rakastinkin sydämeni pohjasta Ruskaa, hänen näkemisensä sai minut nykyään vain surulliseksi. Kolli oli päässyt vastikään pois parantajan pesältä, mutta ei ollut tullut kertaakaan katsomaan pentujamme. Hän ei kai tuntenut sitä sidettä enää, joka välillemme oli syntynyt hänen ollessaan pieni. Kaipasin Ruskaa ja sitä, miten hän vei kaiken negatiivisuuden ilollaan pois. Nykyään hän hädin tuskin edes vilkaisi minun suuntaani, ja se särki sydämeni.

Astuin sisään pentutarhaan, ja yllätyksekseni vastassa oli kolmen kissan joukko, joista etummainen valkea pentu katseli jälkeläisiäni. Pohjapentu oli kaiketi päässyt pois parantajan pesältä, ajattelin. Pieni pelko kapusi takaraivooni. Toivoin, ettei pentu voisi tartuttaa viheryskää enää kehenkään. En kestäisi, jos se veisi poikani tai kumppanini hengen.
Väärävarjo tervehti minua ja ilmoitti lähtevänsä pyytäen samalla poikaansa mukaan. Pohjapentu ja Hiilihammas hyvästelivät pesässä olevat ja poistuivat valkean soturin perässä leirin pääaukiolle.
Minä kohtasin Taivaslaulun lempeät silmät ja asetuin kuningattaren viereen istumaan. Naaraan ja pentujen näkeminen sai minut unohtamaan surkean päiväni. Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani, ja Paatsamatassun harjoitukset olivat menneet vähän huonosti. Mutta nyt minua ei kiinnostanut.
”Minun oli teitä ikävä”, totesin kehräten. Taivaslaulun kauniille kasvoille nousi pehmeä hymy, ja kuningattaren kurkusta kumpusi kehräys.
”Mehän tapasimme aamulla”, naaras naukui viikset väpättäen.
”Niin. Ikävöin sinua aina, kun en ole kanssasi”, sanoin irrottamatta katsettani naaraan erivärisistä silmistä. Taivaslaulun silmät veivät minut aina aivan uuteen maailmaan. Kun katsoin häntä, kaikki oli hyvin.
”Oletko jo syönyt?” kysyin, kun viimein pääsin pois naaraan katseesta ja laskin katseeni pentuihimme. Uskopentu nukkui, mutta Haavepentu miukui pienesti painellessaan emonsa vatsaa pienen pienillä käpälillään.

//Taivas?
// 355 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Klaanin tuoreimmat jäsenet olivat todella pieniä. En ollut ikinä nähnyt yhtä pieniä kissoja mitä Haavepentu ja Uskopentu olivat. Silmäilin heitä uteliaana. Pennut nukkuivat emonsa vatsan vierellä ja vikisivät välillä. Oli vaikeaa kuvitella, että joskus noinkin pienistä kissoista voisi kasvaa suuria ja kunnioitettuja sotureita.
Taivaslaulu esitti minulle kysymyksen, ja käänsin ilmeettömän katseeni kuningattareen.
”Pääsin äsken pois pesältä. Sitä paitsi Tähtiklaani paransi minut, ei minun sisuni”, vastasin kohteliaasti valkealle naaraalle, joka ei näyttänyt pahastuvan kommentistani. Sen sijaan kuningatar vain hymyili lämpimästi.
Pesässä alkoi olla ahdasta, kun Väärävarjon taakse ilmestyi kookas, valkoharmaa kolli. Joku olisi saattanut pelätä isoa paksuturkkista kissaa, mutta minä olin nähnyt hänet moneen kertaan leirin pääaukiolla. Iltakaiku oli Taivaslaulun pentujen isä. Hän oli melko hiljainen, mutta minun käsitykseni mukaan kuitenkin ihan hyvä soturi.
”Hei”, Väärävarjo tervehti pesään astunutta soturia, ”minä taidankin tästä liueta. Pohjapentu, sinä voisit tulla myös.”
Katsahdin vielä kerran kahta pientä pentua ja Taivaslaulua. Sitten vilkaisin Loistopentua, joka nukkui Aurinkokajon vatsan vierellä.
”Hyvä on”, myönnyin ja seurasin Hiilihammasta ja isääni ulos pentutarhalta, ”nähdään taas.” Aurinkokajo ja Taivaslaulu hyvästelivät minut, mutta Iltakaiku ei sanonut mitään. Leirin pääaukiolla seisoimme hetken kolmistaan isäni ja Hiilihampaan kanssa. Yllemme oli laskeutunut varsin kiusallinen hiljaisuus, jonka kiusallisuus ei tainnut jäädä keneltäkään huomaamatta.
”Leikittäisiinkö sammalpalloa? Te olette molemmat hyviä siinä!” ehdotin ja katsoin vuorotellen molempia sotureita. En halunnut jättää Hiilihammasta yksin. Tiesin, että hänen kumppaninsa oli yhä sairaana parantajan pesällä, eikä hänellä ollut Eloklaanissa muita perheenjäseniä. Minun puolestani hän mahtui ihan hyvin minun ja isän seuraan. Ehtisimme olla kahdestaan myöhemminkin.

//Hiili?
// 245 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Loistava idea”, sanoin lämpimästi ja nyökkäsin. Tiesin, että Merkurius oli aina kokenut klaaninimet vieraiksi ja totta puhuen, se aika jolloin olimme eläneet yhdessä ilman klaaneja, oli erottanut minutkin monista klaanien käytänteistä, eikä ajatus pentujeni nimeämisestä klaaninimillä kuulostanut enää houkuttelevalta.
“Miten olisi Kharon?” ehdotin ja katsoin vaaleaturkkista pentua ihaillen tämän kasvojen kaunista sydäntä muistuttavaa kuvioita.
“Täydellinen”, Merkurius vastasi ja vilkaisi seuraavaan pentuun, “Deimos?” Sitten hän nosti katseensa minuun, kuin odottaen hyväksyntääni.
“Aivan upea nimi”, sanoin ja hymyilin – joskin vähän haikeasti, sillä mielessäni harhailivat yhä kuolleiden pentujemme aukeattomat silmät ja pienet elottomat ruumiit. Tämä ajatus sai siirtämään häntäni vielä hengittävien poikieni suojaksi. Me suojelisimme heitä aivan kaikelta.

Katsoin herttaista Pohjapentua, joka näytti nyt niin eloisalta, eikä viheryskästä enää näkynyt merkkiäkään. Pentu oli saapunut pesään tummanruskean Hiilihampaan kanssa, joka oli myös sairastanut klaanissa levinneen taudin. Hymyilin kollille hänen onnitellessaan minua pennuista.
”Oletteko te vielä päättäneet Iltakaiun kanssa heille nimiä?” soturi kysyi kohteliaasti, mikä sai myös Pohjapennun höristämään korviaan. Pieni kollipentu oli mielestäni todella suloinen kaiken sen pentumaisen energian kanssa mikä hänestä kumpusi.
“Kyllä”, aloitin ja käännyin poikieni puoleen, “Vaaleaturkkinen on Haavepentu ja hänen veljensä Uskopentu.” Olimme päättäneet Merkuriuksen kanssa, että pennuille tuli antaa klaaninimet, koska virallisesti olimme klaanin jäseniä. Nimet toimisivat meille samalla tavalla kuin Merkuriuksella. Klaanikissat kutsuisivat heitä klaaninimillä, mutta me kutsuisimme heitä omilla erakko nimillään.
Olimme onnistuneet keksimään klaaninimistä merkitykselliset ja olin tyytyväinen niihin, vaikka ne oltiinkin määritelty klaanien tapojen mukaisesti.
“Oikein hienot nimet”, Hiilihammas kehui ja loi ystävällisen oloisen katseen pentuihin. Käännyin nyt Pohjapennun puoleen ja kysyin tältä lempeästi:
“Oletkos sinä jo ehtinyt touhuta tänään kaikkea tervehtymisesi kunniaksi vai pääsitkö vasta parantajan luota? Olet kyllä todella sisukas pentu.”

//Pohja? Hiili?
268 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oloni oli loistava Liljatuulen päästäessä minut menemään. Olin päihittänyt viheryskän, ja saisin nyt palata takaisin normaaliin arkeen. En kuitenkaan voinut olla täysin huolettomin mielin, sillä Korppisiipi oli edelleen parantajan pesällä. Naaras oli jo menossa parempaan päin, mutta toipuminen veisi aikaa. Siihen asti joutuisin taas totuttelemaan tavalliseen eloon soturin tehtävieni parissa.
”Tulen oikein mielelläni”, vastasin Pohjapennulle, joka oli kysynyt, haluaisinko käydä katsomassa Taivaslaulun pentuja hänen ja tämän isän Väärävarjon kanssa. Pohjapennun häntä pysyi korkealla, kun tuo käännähti kannoillaan ja lähti loikkimaan tuttua karhunvatukkapensaikkoa kohti, joka oli nyt saanut ylleen valkoisen lumivaipan. Väärävarjo seurasi poikansa perässä vähän hitaammin, mutta huomasin hänen olemuksestaan, että hänkin oli pirteämpi. Oli varmasti helpottavaa, kun Pohjapentu oli viimein päässyt pois parantajan pesältä. Pentu oli sitkeä tapaus, sitä ei ollut kieltäminen.
Ryömin pentutarhan sisäänkäynnin läpi hämärään tilaan, jossa tuoksui maidolta ja pennuilta. Taivaslaulun valkoinen turkki pomppasi esiin tummasta taustasta. Naaras käänsi eriparisilmänsä meitä kohti kuullessaan tulomme; hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy, kun hän näki Pohjapennun loikkivan luokseen.
”Olet näköjään päässyt pois parantajan pesältä”, kuningatar kehräsi. Pohjapentu nyökytteli innokkaasti päätään ja yritti kuikuilla naaraan vatsan suojissa olevia pentuja. Taivaslaulu naurahti ja siirsi vähän häntäänsä, jotta sen takana piilossa olevat pennut näkyisivät paremmin.
Toinen pennuista muistutti väritykseltään Iltakaikua, pentujen isää, kun taas toinen oli kokonaan tummanharmaa. Ne olivat unessa ja tuhisivat tyytyväisinä. Kasvoilleni hiipi lämmin hymy katsoessani pienokaisia. He toivat mieleeni Tyrskytassun ja Lainepennun silloin, kun he olivat olleet juuri syntyneitä. Niin pieniä ja viattomia – olisin ollut valmis tappelemaan vaikka mäyräarmeijaa vastaan heidän vuokseen. Olisin vieläkin, mikäli mitenkään voisin saada heitä enää takaisin.
”Onnitteluni, Taivaslaulu”, lausuin onnentoivotukseni tuoreelle emolle, joka kääntyi katsomaan minua. Hän hymyili ja nyökkäsi kiitokseksi. ”Oletteko te vielä päättäneet Iltakaiun kanssa heille nimiä?” kysyin uteliaisuudesta. Pohjapentukin näytti siltä, että halusi kuulla uusien pesätoveriensa nimet.

//Taivas tai Pohja?
//287 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Iltakaiku: 25kp! –

Taivaslaulu: 22kp! –

Hiilihammas: 7kp –

Pohjapentu: 11kp –

Leimutassu: 9kp –

Putoustassu: 5kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Lieskatassu: 58kp! –

Mesitähti: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Makasin sammalvuoteella kolmatta päivää putkeen. Liljatuuli oli antanut minulle kissanminttua, mutta se ei tuntunut tehoavan. Kun Liljatuuli katsoi minua, hänen meripihkasilmistään paistoi huoli ja epävarmuus. Naaras teki kaikkensa, mutta oloni ei vain lähtenyt kohoamaan.
Onnekseni olin saanut nähdä, kuinka Pohjapentu, Hiilihammas ja Ruskatassu olivat parantuneet ja päässeet takaisin normaaliin elämäänsä. Kaiken tämän surkeuden keskellä oli edes pieni valopilkku, niin se aina oli. En saisi vaipua epätoivoon, vaikka oloni olisi kuinka kamala.
Eloklaani selviäisi tästä kyllä, ja minä myös. Tähtiklaani koetteli uskoamme, mutta se oli ihan normaalia.

Raotin hitaasti silmiäni. Olo oli huonompi kuin aiemmin. Sydämeni takoi epätasaisesti rinnassani ja kurkkuni oli kipeä. Kun silmäilin hämärää sairasaukiota, en saanut kohdistettua katsettani mihinkään. Yritin puhua, mutta ääni ei tullut ulos suustani. Tunsin pistoksen rinnassani sydämeni lähtiessä laukkaamaan sellaista vauhtia, joka tuntui olevan liikaa. Välillä sydämen lyöntejä jäi sieltä täältä välistä tai niitä tuli lisää.
Sitten tunsin, miten kipu laajentui ja levisi koko kehooni. Päästin onnettoman parkaisun, kun kipu sai minut kouristelemaan. Pesän äänet katosivat ja kaikki tummui.

Kun heräsin, parantajan pesän kitkerät yrtin tuoksut olivat kadonneet. En maannut sammalvuoteella, vaan nurmella. Lunta ei ollut. Nousin ylös vain huomatakseni, että huono olo oli kadonnut. Ajatukset tuntuivat selkeimmiltä kuin hetkeen. Katselin ympärilleni.
En säikähtänyt tunnistaessani tutun nummimaiseman Tähtiklaanin maiksi. Viheryskä oli siis vienyt yhden hengistäni. Niitä olisi tämän jälkeen jäljellä vielä seitsemän. Minua ei pelottanut.
Lämmin tunne valtasi minut, kun näin tutun hahmon astuvan eteeni. Valkean kollin tähtiturkki kimmalsi kauniisti kuunvalossa, kun tuo katsoi minua meripihkaisilla silmillään. Karpalonenä hymyili minulle sitä lämmintä hymyään, jonka olin tottunut näkemään hänen kasvoillaan.
”Hei isä”, kuollut soturi lausui, ”tiedät varmaan, miksi olet täällä.”
Minä nyökkäsin. Juuri nyt sillä ei ollut väliä, vaikka olisin menettänyt kaikki paitsi yhden henkeni. Sain nähdä poikani, se merkitsi minulle paljon enemmän kuin mikään muu.
”Meillä kaikilla on sinua kauhea ikävä”, henkäisin ja yritin pidätellä itkua.
”Minulla on kaikki hyvin”, kolli totesi rauhallisesti. Hänen olemuksensa oli tyyni ja kaikin puolin kolli näytti onnelliselta.
”Olen tutustunut Orkideaan ja ottanut vastaan Taivaslaulun ja Iltakaiun pennut. Kaikki on erittäin hyvin”, soturi kertoi edelleen hymyillen. Sydäntäni lämmitti kuulla, että kuolleet pennut olivat saaneet erinomaisen vastaanoton Tähtiklaaniin. Se helpottaisi varmasti myös sotureiden mieltä.
”Sinun täytyy palata nyt takaisin. Tavatkaamme taas, isä”, Karpalonenä kuiskasi ja kosketti kuonoani. Nummimaisema sekä Karpalonenä katosivat.

Avasin silmäni ja kohtasin Liljatuulen huolestuneen katseen. Parantajakissa näytti helpottuneelta huomatessaan minun heräävän. Olo oli huomattavasti parempi myös minulla. Kurkku tuntui edelleen hieman karhealta, mutta epämääräiset sydämen lyönnit ja surkea voimaton olo olivat kadonneet.
”Tähtiklaanin kiitos, sinä heräsit. Menetitkö hengen?” tummanharmaa naaras tivasi antamatta minulle aikaa palautua hengenmenetyksestä. Se vain huvitti minua.
”Kyllä, ja tapasin Karpalonenän”, kerroin. Parantajan kasvoille levisi lämmin hymy.
”Hänellä oli varmasti kaikki hyvin”, Liljatuuli enteili. Minä nyökkäsin.
”Tähtiklaani taisi parantaa minut. Voin varmaankin jo palata omaan pesääni”, ehdotin ja olin jo nousemassa, kun Liljatuuli pysäytti minut.
”Älä kuvittelekaan. Olet täällä ainakin huomisen vielä. Katsotaan sitten, mikä on vointisi”, tummanharmaa kissa totesi tiukasti. En voinut väittää vastaan, vaan tyydyin kohtalooni. Asetuin istumaan sammalvuoteelle ja silmäilin pesää. Kauristassu nukkui omalla vuoteellaan.
”Kauristassukin voi jo paremmin”, Liljatuuli vastasi kysymykseen, jota en ehtinyt edes esittää. Nyökkäsin.
”Hyvä. Hän ei saa päästä vielä Tähtiklaaniin”, totesin haikealla äänellä. Jos olisin voinut, olisin pelastanut ennemmin poikani kuin itseni.

//526 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu loikki oppilaiden pesästä iloisesti ulos. Päivä oli vasta aluillaan ja hän oli täynnä virtaa! Kolli ei ollut varma kuka häntä tänään kouluttaisi, joten raidallinen katti pälyili ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan huhuillut häntä, joten oppilas päätteli, että voisi ottaa pienen vapaatuokion näin aamun kunniaksi. Lieskatassu suunnisti suorinta tietä klaaninvanhimpien pesälle. Kenties Kirsikkakuonolla olisi joku jännittävä tarina kerrottavana, heti näin aamutuimaan?

Lieskatassu kurkisti pesään ja ilokseen huomasi vanhan naaraan sukivan siellä turkkiaan. ”Kirsikkakuono!” oppilas tervehti iloisesti ja odotti lupaa tulla peremmälle. Kirsikkakuono katseli punertavaa oppilasta hieman varautuneesti, mutta nyökkäsi sitten lämpimästi. ”Lieskatassu, mukava nähdä. Tule toki peremmälle. Oliko sinulla jotain asiaa?” naaras raakkui lempeästi ja hymyili varautuneesti. Punaturkkinen oppilas loikkasi klaaninvanhimman luokse yhdellä loikalla ja istui toisen eteen. Lieskatassun vihertävät silmät tapittivat naaraskissaa iloisesti ja odottavasti, jaksaisikohan hän kertoa tarinan? ”Kirsikkakuono, voitko kertoa minulle jonkun tarinan? Ajattelin, että voisin hakea sinulle riistaa ja katsoa punkkisi!” Lieskatassu hihkaisi ja kömpikin käpälilleen vastausta odottamatta. Hän rynnisti pesästä lumiselle aukiolle ja jarrutti, jottei liukastuisi lumessa ja törmäisi mihinkään.

Ensi töikseen hän loikki tuoresaaliskasalle. Saalista ei ollut paljoa, mutta Kirsikkakuono ansaitsi pienen kasan pohjalla olevan myyrän. Kolli nappasi pienen myyrän leukoihinsa ja lähti pää korkealla, ylpeänä tassuttelemaan takaisin pesälle. Hän kohotti häntäänsäkin, tänään hän huolehtisi Kirsikkakuonosta! Kolli aikoi olla vanhan naaraan paras ystävä ja hoitaa hänet oikein hienoksi! Vihreät silmät tuikkivat odottavaisina ja innokkaina, millaisenhan tarinan naaras kertoisi? Punaturkkinen hyppelehti pesän suomaan lämpöön ja laski ylpeästi myyrän naaraan käpälien juureen. ”Ole hyvä, toivottavasti pidät myyristä! Minä suorastaan rrrrakastan myyriä”, Lieskatassu naukui vitsaillen ja pärisytti r-kirjainta. ”Voi kiitos Lieskatassu, se näyttää herkulliselta”, valkoinen naaras hymyili ja kohensi asentoaan. ”Tarinanko sinä halusit kuulla? Mitä jos kertoisin sinulle muinaisista klaaneista?” Kirsikkakuono ehdotti ja sai Lieskatassun nyökkäilemään vimmatusti. Tuo tarina kuulosti oppilaan mielestä hauskalta. Kirsikkakuonon häntä heilahteli muutaman kerran leppoisasti ja vanha kissa haukkasi varovaisesti myyrästä palasen. Lieskatassu toivoi, että tuossa olisi tarpeeksi syötävää. Se oli ollut aika luiseva, mutta pulskia saaliita oli vaikea löytää tähän aikaan vuodesta. Se näytti kuitenkin kelpaavan Kirsikkakuonolle ja se oli pääasia. ”Voisin katsoa punkkisi samalla! Haen hiirensappea Liljatuulelta ja Leimutassulta, palaan pian”, kolli naukaisi ja odotti vielä klaaninvanhimmalta hyväksyvän nyökkäyksen.

Kerta Kirsikkakuonolla ei ollut mitään punkkien katsomista vastaan, Lieskatassu työntyi pesästä ulos ja lähti jolkottelemaan kohti parantajanpesää. Kollin turkki rahisi osuessaan pesän seinämiin ja Lieskatassu jäi odottelemaan parantajanpesän suuaukolle. Pesässä oli paljon sairastavia kissoja ja hän ei halunnut tartuttaa ketään. Itsensä lisäksi hän voisi tartuttaa Kirsikkakuonon, kun poistaisi naaraan punkkeja. ”Liljatuuli, oletko täällä? Enhän häiritse?” Lieskatassu huhuili yllättävän hiljaisella äänellä ja jäi odottelemaan, josko pienikokoinen naaras ilmaantuisi jostain pesän sopukoista. Hän odotteli hetken ja pian tummanharmaa naaras, valkoisilla yksityiskohdilla ilmaantui kysyvänä. ”Lieskatassu? Onko kaikki hyvin? Ethän sinä ole sairastunut?” Liljatuuli naukaisi kysyvällä äänellä. Raidallinen kolli ravisteli päätään ja antoi katseensa harhailla hämärähkössä pesässä. ”Olisiko sinulla hiirensappea? Tarvitsen sitä, jotta Kirsikkakuonon turkki voisi kiiltää ilman punkkeja!” Lieskatassu naukaisi taas tapansa mukaan äänekkäämmin. Pesässä tuoksui inhottavasti yrtit, miten Liljatuuli kykeni hengittämään täällä? Parantajat olivat kyllä omituista sakkia! Liljatuuli nyökkäsi hänelle rauhallisesti ja kääntyi etsimään sammaltuppoa, johon oli varastoitu hiirensappea. Lieskatassu nosteli käpäliään vanhempaa kissaa odotellessa eikä Liljatuulella onneksi kauaa kestänyt. Naaras nosti tupon Lieskatassun käpälien juureen ja asteli sitten taaksepäin. ”Tässä, ole hyvä. Muista pestä käpäläsi vedellä sen jälkeen. Hiirensappi maistuu yhtä pahalta, kun haisee”, parantaja opasti ystävällisesti ja huiskautti häntäänsä hyvästeiksi. Lieskatassu nosti tupon suuhunsa. ”Kiitwos!” kollioppilas kiitti epäselvällä äänellä sammaltuppo suussaan ja lähti loikkimaan aukiolle.

Kolli kavahti kylmyydestä, lämmittäisipä hänen turkkinsa paremmin. Raitaturkki loikki suurehkoin loikin kohti klaaninvanhimpien pesää, kolmannen kerran tänä aamuna. Luminen aukio oli täynnä eri kissojen jälkiä, jotka risteilivät keskenään. Lieskatassu piti kyllä lumesta, siinä oli mukava leikkiä. ”Kiwsikkakuowoo”, oppilas mumisi hassusti ja laski hiirensappitukon maahan. Hän nosti katseensa vanhaan naaraaseen, joka hymyili hivenen huvittuneesti Lieskatassun poukkoiluille. Naaraan edessä lojui myyrän rippeet, ilmeisesti Kirsikkakuono oli saanut aterioitua ja myyrä oli maittanut. ”Minulla on tuolla vasemmassa korvassa ikävä punkki sekä selässä, en yllä niihin punkkeihin”, klaaninvanhin kertoi lempeällä äänellä ja Lieskatassu siirtyi hiirensappeineen lähemmäs. Kilpikonnalaikkuinen naaras asettui parempaan asentoon, jotta kolli saisi puhdistettua hänen turkkinsa punkeista. Lieskatassusta oli mukava auttaa muita ja naaraskin takuulla ilahtuisi tästä. Hänelle tuli hyvä mieli, jos Kirsikkakuonollekin tulisi. Lieskatassu paineli varovaisesti hiirensappea selässä olevan vihuliaisen päälle. Ensimmäinen punkki irtosikin helposti ja Lieskatassu siisti käpälällään Kirsikkakuonon selkäturkkia. Kolli siirtyi sitten lähemmäs naaraan päätä ja siirtyi taputtelemaan hiirensappitukolla korvan juuressa olevaa punkkia. Se oli kuitenkin tiukemmin kiinni ja kolli joutui painelemaan hieman lujemmin. Punaturkkinen toivoi, ettei Kirsikkakuonoa sattunut tämä punkkien irrotus ja ainakaan naaras ei elehtinyt kivusta. Viimein toinenkin punkki irtosi ja Lieskatassu röyhisti rintaansa, hänhän oli paras tässä hommassa! Kolli oli juuri laittamassa hiirensappitukkoa pois, kunnes havaitsi Kirsikkakuonon poskessa kolmannen ja toivottavasti viimeisen punkin. ”Hei, täällä on vielä yksi. Hoituu!” Lieskatassu maukaisi tomerasti ja kokeili aluksi irrottaa punkin hampaillaan. Hän nitkutti sitä varovasti ja viheliäinen otus irtosikin näin. Lieskatassu laittoi punkin hiirensappi-sammalroskien sekaan, jotta voisi viedä ne kauemmas.

”Kiitos Lieskatassu, minulla on jo nyt paljon parempi olo”, Kirsikkakuono kiitteli lämpimästi ja sukaisi rintaansa. Kolli mietti mitä voisi vielä tehdä, tarvitsisikohan naaras jotain? Aivan, hän voisi vaihtaa vielä sammalet! ”Jos vaihdan sinun sammaleesi, niin voisitko samalla kertoa sen tarinan?” Lieskatassu ehdotti ja saadessaan lempeän nyökkäyksen klaaninvanhimmalta, hän kääntyi ja syöksähti pesästä aukion kylmyyteen. Olisipa kaikkialla yhtä lämmintä, sitten ei tarvitsisi värjötellä kylmässä. Lieskatassu loikki häntä heilahdellen takaisin parantajanpesälle ja kurkisti sisään. Liljatuuli lajitteli yrttejään kaikessa rauhassa, ainakin niin kolli uskoi. Hän ei oikein ollut varma mitä parantajat puuhastelivat, jotain sellaista takuulla. Lieskatassu naksautti kieltään tulonsa merkiksi ja Liljatuuli kääntyi äänen suuntaan. ”Lieskatassu, sinä taas? Unohtuiko jotain?” naarasparantaja kysyi ja mittaili oppilasta katseellaan. ”Tulin hakemaan sammalta, aion vaihtaa vielä Kirsikkakuonon sammalet!” Lieskatassu naukaisi ylpeänä ja parantaja nyökkäsi. Kollin häntä vispasi äänekkäästi ja kolli halusi jo takaisin puuhastelemaan. Liljatuulella ei onneksi kestänyt kauempaa ja Lieskatassu suorastaan riuhtaisi toiselta sammalet. ”Kiiwos!” hän tajusi huikata olkansa ylitse ja viipotti innoissaan klaaninvanhimpien pesälle. Hänen käpälänsä rummuttivat äänekkäästi ja sutivat liukkaassa lumessa, kun Lieskatassu luisui käännöksissään. Hyvä kun hän ei aukion kissoihin törmäillyt.

Lieskatassu syöksähti pesään sisälle ja Kirsikkakuono värähti varautuneesti. Naaras nousi kohteliaasti pediltään ylös, jotta oppilas voisi vaihtaa sammalet. Kolli heitti sammaltupon syrjään ja hänen vihreät silmänsä katsoivat klaaninvanhinta iloisesti. ”Täällä taas! Anteeksi, jos säikäytin”, kolli tajusi pahoitella, hänhän oli tullut aikamoisella vauhdilla pesään. Ja Kirsikkakuono saattaisi vaikka pelästyä vauhdikasta kissaa. Vaikuttihan naaras varautuneelta tapaukselta. ”Ajattelin kertoa sinulle Jokiklaanista. Tiesitkö, että osa on perinyt uintitaitonsa jokiklaanilaisilta?” Kirsikkakuono naukaisi hivenen rahisevalla äänellä ja Lieskatassu kokosi naaraan vanhoista sammaleista pientä kekoa. Kollin siivotessa pesää, Kirsikkakuono kertoi jokiklaanilaisista tarinaa. Lieskatassu kuunteli tarkkaavaisena, jotta osaisi kertoa tämän tarinan joskus eteenpäin muille nuorille kissoille. Lieskatassu heitti vanhat sammalet yhteen kasaan ja siisti hännällään hieman pölyistä kohtaa. ”Eikö sinulla ole koskaan yksinäistä täällä?” Lieskatassu kysyi ja katsahti vanhempaan kissaan nopeasti. Kirsikkakuono vaikutti pohtivalta pienen hetken ajan. ”Onhan minulla vähän, mutta käyhän täällä välillä kissoja. Esimerkiksi tuollaisia reippaita oppilaita”, hän naurahti hymyillen. Lieskatassu nyökkäsi ja asetteli toiselle uutta petiä. Mitenhän siitä saisi vielä lämpimämmän? Ehkä hän voisi hakea siihen sulkia tai muita lämmikkeitä? Lieskatassu päätti, että toteuttaisi sen heti myöhemmin.
”Lieskatassu, täälläkö sinä olet?” kuului huhuilua pesän suuaukolta ja kolli käänsi katseensa äänen suuntaan. Huhuilija oli Viherkatse, Lieskatassu muisti nähneensä toisen joskus oppilaiden pesällä Tuulitassun kanssa. Aivan, naarashan oli Tuulitassun mestari. ”Olisimme lähdössä taisteluharjoituksiin ja ajattelin pyytää sinua mukaan? Lähdemme pian, tule aukiolle, jos tahdot mukaamme”, Viherkatse naukui ystävällisesti ja tervehti Kirsikkakuonoa nyökkäyksellä. ”Voin jatkaa muinaisista klaaneista joskus toiste, kiitos nyt kaikesta avusta”, Kirsikkakuono kehräsi lempeästi ja hymyili hennosti. Lieskatassu hymyili iloisesti ja keräili pesästä jättämiään roskia. Hän huiskutteli pesää puhtaammaksi hännällään ja pian hän olikin vallan tyytyväinen lopputulokseen. Hän oli tosin itse pölyn ja pienten roskien peitossa, mutta turkin hän voisi puhdistaa päivän päätteeksi. ”Kiitos seurasta ja tarinasta Kirsikkakuono! Palaan taas pian, nähdään!” Lieskatassu toivotti hymyillen ja lähti kantamaan roskia pesän edustalle. Lieskatassu lähti viemään roskia tarpeidentekopaikalle, jotteivat ne olisi kenenkään tiellä. Lieskatassu yritti pysyä pystyssä, mutta roskat olivat painavia ja hän vaappui väkisinkin. Kolli hoippui, mutta hän pääsi ehjin nahoin tarpeidentekopaikalle. Punaturkkinen leväytti roskansa sinne ja hymyili itsekseen. No nyt oli puhdasta, vielä olisi kuitenkin yksi juttu! Kolli loikki aukion poikki takaisin klaaninvanhimpien pesälle ja puhdisti pesän edustaa hännällään. Pian se olikin vain lumen tamppaama ja pikkuisetkin roskat oltiin saatu pois. Lieskatassu katseli työnsä tulosta hyvillä mielin, nyt kukaan ei voisi valittaa hänen sotkuisuudestaan.

Vihreä katse tarkkaili aukiota ja havaitsi mestari-oppilaskaksikon aukion keskellä. Jaksaisikohan hän mennä harjoituksiin? Tietenkin hän jaksaisi, äskeisethän toimet olivat olleet vain hauskoja! Nyt klaaninvanhimmalla oli puhdas turkki, puhtaat sammalet ja masu täynnä ruokaa. Lieskatassu heilautti häntäänsä kaksikolle, jotta he ymmärtäisivät odottaa häntä. ”Voimmeko poiketa joen kautta? Minun pitäisi puhdistaa tassuni hiirensapesta”, kolli huudahti toisille ja lähti tassuttelemaan aiempaa väsyneempänä kaksikon luokse. Kieltämättä loikkiminen oli ottanut veronsa ja punaturkkinen oli vähemmän energinen. ”Jäämme tänään harjoittelemaan sekametsään, joella on sopiva kaatunut puunrunko. Jos se ei ole täysin jäässä, niin harjoittelemme siinä”, Viherkatse ohjeisti ja kolmikko lähti letkana kohti sekametsää. Lieskatassu keräsi käpäliinsä hieman vauhtia, jotta pääsisi tassuttelemaan Tuulitassun rinnalla. ”Sinä se heräsit tänään sitten aikaisin, ihme ettei koko oppilaiden pesä herännyt”, kyyhkynharmaa kissa vitsaili. Lieskatassu tyrskähti, hän kyllä heräsi sitten aina ihmeen aikaisin. ”Pistäkäähän vauhtia käpäliinne, niin pääsemme joskus joelle”, Viherkatse naurahti ja Lieskatassu puuskahti. Eihän hän kohta jaksaisi harjoitella ollenkaan. Kolmikon loppumatka eteni suhteellisen hiljaisesti, mitä he nyt välillä totesivat jotain.

Pian he olivatkin jo kaatuneella puunrungolla ja ensi töikseen oppilas laahusti pesemään käpäliään. Kylmä vesi herätteli Lieskatassua väsymyksestään ja kolli pyyhki märillä tassuillaan naamaansa, jotta heräisi kaamoksestaan vielä paremmin. ”Tuulitassu, oletko valmis häviämään?” kolli kysyi reippaammin ja loikki energisemmän naaraan luokse. ”Hah hah, olet aivan poikki! Et ole vastus tai mikään minulle”, naaras naurahti, vaikkakin hieman epävarmasti. Tuulitassun rakenne ei ollut ihanteellinen taisteluun, Lieskatassu voisi lysähtää vain istumaan toisen päälle.

Ajatus huvitti punertavaa kollia, mutta hän tyytyi tassuttelemaan lähemmäs tulevaa vastustajaansa. Viherkatse supatti oppilaalleen jotain, Lieskatassu oletti hänen antavan ohjeita. ”Puunrunko oli loppupäästä liukas, tuo alkukohta on turvallinen. Olkaa varovaisia, ette halua liukastua jokeen. Hyödyntäkää harjoittelussa erilaisia elementtejä; kiviä, kantoja ja puita. Ihan mitä keksittekään. Tuulitassu hyökkää aluksi, Lieskatassu taas puolustautuu”, Viherkatse ohjeisti nuoria kissoja ja asteli syrjempään, jottei jäisi jalkoihin. Lieskatassu yritti kerrata mielessään taisteluliikkeitä, mutta Tuulitassu käynnisti harjoitukset liian nopeasti. Kyyhkynharmaa naaras juoksi pitkin loikin lähemmäs Lieskatassua. Kolli yritti väistää, mutta hän ei ollut yhtä ketterä ja Tuulitassu hyppäsi toisen selkään. Kolli ei ollut varma mikä liike tuo oli, kenties hänelle ei oltu opetettu sitä kokonsa puolesta. Naaras tarrautui hänen selkäänsä ja Lieskatassu teki niin nopean väistöliikkeen, kun osasi. Varmuuden vuoksi hän hyppäsi vielä pystyyn, vaikka hyppy jäikin lähinnä tassujen nosteluksi. Tuulitassun ote kuitenkin irtosi ja raidallinen kolli syöksähti päin pienikokoisempaa oppilasta. Hän näykkäsi oppilasta varovaisesti hännästä, jotta kyyhkynharmaa menettäisi tasapainonsa. Niin kävi ja Lieskatassu oli valmis painamaan toisen maata vasten. Ketteränä kissana Tuulitassu pääsi kuitenkin nopeasti pystyyn ja juoksi nopeasti Lieskatassun ohitse. Välillä kollia ärsytti, kun hän oli niin hidas. Eikä Lieskatassu voinut edes hyödyntää voimaansa kunnolla, jotain voisi sattua.

Lieskatassu kääntyi ja asettui hyökkäysasentoon, hän ei kuitenkaan huomannut Tuulitassua missään? Kolli pälyili varautuneesti ympärilleen ja kului pieni hetki, kunnes Tuulitassu loikkasi puusta Lieskatassun niskaan. Punaturkkinen ei ollut varautunut tähän, mutta sitten hän muisti Utusielun opettaman iskun. Hän kierähti selälleen, joten kyyhkynharmaa naaras litistyi hänen alleen. Lieskatassu makasi siinä hetken, kunnes hän nousi ylös, jottei Tuulitassua sattuisi pahasti. ”Luovutatko?” Lieskatassu kysyi virnistäen ja oli valmiina iskemään uudelleen. Hän kävi mielessään yhtä iskua, jolla voisi todella saada naaraan luovuttamaan. Kyyhkynharmaa kuitenkin tuhahti hieman suutahtaneena. ”Hmph, taistelu ei muutenkaan ole vahvinta osaamisalaani”, naaras mutisi hieman ärtyneesti. Lieskatassu kuitenkin laittoi tassunsa samaan aikaan leikkisästi ja tosissaan olevasti oppilaan hännän päälle. ”Luovutatko?” hän toisti leikkisä virne kasvoillaan. ”Luovutan, luovutan. Päästätkö minut nyt menemään?” Tuulitassu huokaisi. Kaksikko lähti sitten yhtä matkaa takaisin Viherkatseen luokse. ”Sehän sujui hyvin! Teiltä molemmilta, se puusta hyökkäys oli hyvä keksintö”, Viherkatse kehaisi oppilastaan iloisena. ”Sinulla alkaa olla liikkeet hyvin hallussa Lieskatassu, sinusta tulee vielä paha vastus taistelussa”, naaras vitsaili hyväntuulisena ja he lähtivät tassuttelemaan takaisin leiriin. Kolli ei jaksaisi taatusti koko loppupäivänä lähteä harjoittelemaan! ”Voisimmeko me mennä vielä saalistamaan?” Tuulitassu kysyi mestariltaan hiljaisuuden jälkeen ja Lieskatassu ei keskittynyt sen enempää naaraiden keskusteluun. Jotain he löpisivät, luultavasti tulevasta saalistusretkestä. ”Lieskatassu, mene suorinta tietä leiriin. Me jatkamme vielä tästä saalistamaan, sinä voit kuitenkin pitää lepohetken”, soturi naukaisi ja tuossa tuokiossa he olivat poissa. Punaturkkinen ei ehtinyt edes vastata myöntävästi, mutta samapa se oli miten hän menisi leiriin.

Oppilas katseli väsähtäneenä maisemia. Kaikkialla oli mukavan valoisaa, lehtikadon harvoja hyviä puolia. Lumi valaisi maisemia niin mukavasti ja kylmyys tuntui valossa vähemmän kurjalta. Vaikkei se tietenkään nälkää tai lehtikadon tuomia sairauksia poistanut, mutta eihän kaikkea voisi kerralla korjata. Lumi narskui oppilaan käpälissä ja hän olisi halunnut heittäytyä siihen pyörimään. Sitten hän olisi valkoinen, pölyisyys olisi ainakin ihan tiessään! Tassutellessaan leiriin Lieskatassu mietti äskeisiä harjoituksia ja kuinka olisi voinut olla parempi. Olisi pitänyt hyödyntää enemmän elementtejä ja voimaa. Mutta miten hän hyödyntäisi sitä satuttamatta muita? Totta kai taistelussa hän voisi, mutta harjoituksissa ei. Ei Lieskatassu nyt ikinä satuttaisi klaanitovereitaan! Ehkä hänen olisi pitänyt hyökätä enemmän? Ja ketteryyttä pitäisi harjoitella, hänhän lyllersi siellä hurjan hitaasti. Tuulitassulla oli ollut nopeuden kanssa selvä ylivoima, kun taas Lieskatassulla voiman kanssa. Näihin ajatuksiin hän oli uppoutunut, kun Lieskatassu lysähti lähimpään lumihankeen ja alkoi sukimaan turkkiaan. Hän aloitti hännästään, joka oli lähes tummanruskea kaikesta inhasta pölystä. Voisipa hän pulahtaa uimaan, ajaisiko lumi saman asian? Lieskatassu päätti kokeilla ja hieroi kylmää lunta häntäänsä. Kaipa se auttaisi puhdistuksessa, olihan se veden tapaista ainetta? Lieskatassu kohautti väsyneenä olkiaan, mutta nosti katseensa sukaisujen lomasta. Lieskatassu suki rintaturkkiaan hieman laiskasti. Hän ei niinkään välittänyt puhtaudesta, turkki menisi kuitenkin aina uudestaan likaiseksi. Eihän siinä ollut mitään ideaa sukia sitä jatkuvasti, kuten osa kissoista teki. Lieskatassu kumartui vielä maiskuttelemaan vettä, hänellä oli hieman jano. Ehkä hän menisi juttelemaan jollekin, kenties hän saisi ystävän? Kolli paloi halusta päästä kertomaan päivästään jollekin! Lieskatassu hymyili huojentuneena itsekseen, onnistuneet päivät olivat aina mukavia.

// 2250 sanaa
// Käytän KP-boostin

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu katseli ymärilleen harjoittelukuopalla. Kukaan ei ollut tullut mukaan joten he olivat kaksistaan Putoustassun mestarin kanssa. Kukaan ei myöskään vaivautunut saattamaan kaksikkoa, koska pimeä oli jo saapunut taivaalle. Putoustassu käveli rauhallisesti mestarinsa viereen. Putouslaulu katseli kun Hopeputous näytti liikkeen toisensa perään. Sitten he kävivät pienen harjoittelutappelun. Putoustassu voitti, mutta naaras pani merkille että Hopeputous oli hyvin varovainen ja antoi Putoustassun voittaa.

Kun he olivat aikansa harjoitelleet, Hopeputous alkoi neuvoa puolustusliikkeitä, koska tähän asti Putoustassu oli joitunut pääosin väistelemään. -Katso, tätä hyökkäystä, Hopeputous näytti hyökkäyksen , -voi siis väistää yksinkertaisesti näin, Hopeaputous sujahti sulavasti Putoustassun alta pois, ja hyökkäsi sitten takaata päin. Putoustassu yritti painaa mieleen liikkeen. -Mutta sitä ei siis kannata käyttää kokoajan puolustuskeinona? naaras varmisti. -Niin, silloin joku voi vaikka ymmärtää, että käytät sitä kokoajan. Silloin hän osaa varautua. Kannattaa vaihdella puolustusliikkeitä, ja joskus vain väistää.

Seuraavaksi Hopeputous, kaiken puolustusliikkeiden jälkeen, kysyi toista leikkitappelua/tappelua. -Kaipa se käy, Putoustassu tuumasi. Tälläkin kertaa kynnet pysyivät visusti piilossa, ja Hopeputous suorastaan antoi Putoustassun voittaa. Sen näki selvästi. Sen lisäksi taistelu oli pääosin hyökkäyksiä ja väistöä. Putoustassu huomasi anlyysoivansa liikaa, ja lopetti sen siihen paikkaan. -Mennäänkö leiriin, syömään vaikka vähän, luulisi että sinulla on nälkä? Hopeputous ehdotti. Putoustassu vaivautui nyökkäämään. Yhdessä kaksikko sitten talsi kohti leiriä.

Leirissä Putoustassu nappasi jotain kasasta epämääräisesti ja näykki aterian loppuun. Sen jälkeen väsynyt oppilas sujahti pesään ja nukahti.

Vasta aamulla herätessään Putoustassu tajusi ottaneensa eilen liikaa ruokaa. Kuitenkin Hopeputous oli anteliaasti kieltäytynyt annoksestaan. Koko aamun Putoustassu hyppi mestarinsa vieressä ja kiitteli tätä.

//245 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Paremmin”, Leimutassu vastasi. Hän repäisi itselleen lihasuikaleen rusakon koivesta. ”Lisäsimme kissanmintun määrää, ja hänen kuumeensa alkoi laskea. Parissa päivässä hänen pitäisi olla kunnossa”, hän arveli ja haukkasi taas lihaa. Jokainen makea suullinen täytti hänen tyhjää vatsaansa ja antoi hänelle lisää voimia. Viime päivät olivat olleet raskaita. Mahlahalla näytti huojentuneelta.
”Se on hyvä kuulla.” Hän kurkotti nuolaisemaan rintaansa. Leimutassu söi oman osuutensa rusakosta loppuun ja rupesi sitten pesemään naamaansa. Myös Mahlahalla siistiytyi.
Kun he molemmat olivat valmiita, Leimutassu hypähti tassuilleen ja köyristi selkänsä venytykseen. Hän vilkaisi parantajan pesän suuntaan mietteliäänä.
”Kunhan Lauhalaukka voi paremmin, järjestän teille kahdelle tapaamisen”, hän lupasi Mahlahallalle, joka näytti siltä, ettei ollut varma, oliko tiedosta enemmän innoissaan vai kauhuissaan. Leimutassu kosketti hänen lapaansa kevyesti. ”Kunhan saatte sovittua, asiat palaavat taas entiselleen.”
”Niin kai”, Mahlahalla huokaisi ja hymyili vaisusti. Leimutassu katsahti häneen vielä viimeisen kerran, ennen kuin lähti astelemaan takaisin parantajan pesälle.
”Muuten, kiitos ruokaseurausta!” hän huikkasi vaalealle kollille lapansa yli ja virnisti.

”Mikä on vointi?” Leimutassu katsoi, miten yrtit katosivat nopeasti Lauhalaukan suuhun. Oranssivalkoinen soturi nielaisi lääkkeen alas ja kääntyi katsomaan häneen hymyillen.
”Paremmin”, tämä naukaisi pirteämmän kuuloisena. ”Kissanmintusta on ollut apua.”
”Hyvä juttu”, Leimutassu kehräsi ja rupesi samalla keräämään yli jääneitä lehtiä kasaan. Sivusilmällä hän näki, miten kolli ryhtyi pesemään turkkiaan, joka oli päässyt sairastamisen aikana melko huonoon kuntoon. Oli hyvä merkki, että hän jaksoi taas välittää omasta hygieniastaan.
”Milloin sinä ja Mahlahalla ajattelitte puhua?” parantajaoppilas töksäytti kysymyksensä suoraan. Hän ei mahtanut itselleen mitään. Hän halusi nopeuttaa asioita ja saada soturit sopimaan välinsä.
Lauhalaukka jännittyi. Hänen sininen katseensa lipui hitaasti Leimutassuun, joka kohtasi sen järkähtämättä. ”Miten sinä tiedät Mahlahallasta ja minusta?” hän sihahti hiljaisella äänellä, ikään kuin olisi pelännyt jonkun muun kuulevan keskustelun. Leimutassu räpäytti silmiään hiukan kummissaan.
”Mahlahalla kertoi, että teidän välillänne on tapahtunut paljon. Ymmärsin, että kyseessä on väärinkäsitys, ja ajattelin, että haluaisitte kenties sopia”, hän maukui turhia kiertelemättä. Lauhalaukan hännänpää alkoi nykiä.
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, soturi ärähti ja käänsi päänsä poispäin. Hän ei enää suostunut vilkaisemaankaan Leimutassuun päin.
Leimutassu tukahdutti huokaisun. Aikuiset osasivat olla ärsyttäviä jääräpäitä silloin kun sille päälle sattuivat. ”No, joka tapauksessa sinun pitäisi olla kunnossa parissa päivässä”, hän sanoi ja lisäsi sitten hieman viiveellä: ”Suosittelisin silti miettimään sitä, mitä sanoin. Elämäsi saattaisi helpottua huomattavasti.”
Jäämättä odottamaan vastausta hän palasi yrtteineen varastolle. Kunhan Lauhalaukka olisi tervehtynyt, hän järjestäisi vaikka salaa tapaamisen Mahlahallalle ja hänelle, jotta he saisivat sopia välinsä.

//Mahla?
//390 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin Hiilihampaan tarinaa keskittyneenä. Rakastin kuunnella tarinoita menneistä ajoista ja kaikesta, mitä vanhemmat kissat olivat kokeneet. Niistä voisi olla hyötyä tulevaisuudessa. Tahdoin tietää mahdollisimman paljon, jotta voisin olla mahdollisimman hyvä soturi. Tahdoin olla kuten Hiilihammas; kouluttaa mahdollisimman monta oppilasta ja olla klaanille hyödyksi. Olin kaiken sen velkaa Eloklaanille. Halusin kiittää klaania ja etenkin parantajia siitä, että olin yhä elossa. Ilman heitä olisin varmasti kuollut.
Huomasin Hiilihampaan vilkuilevan Korppisiiven suuntaan. Naaras nukkui sikeästi omalla sammalvuoteellaan. Tabbykuvioisen kollin ilme oli muuttunut synkäksi. Hän oli varmasti huolissaan kumppanistaan.

Päivät parantajan pesällä menivät hitaasti. Keskustelin lähinnä Hiilihampaan ja muiden sotureiden kanssa soturiudesta, viheryskästä ja menneistä ajoista. Kaipasin kovasti isääni. Olin nähnyt hänet eräänä päivänä leirin pääaukiolla, muttei hän ollut huomannut minua.
”Jännittääkö sinua?” Hiilihammas kysyi tönäisten minua hellästi. Nostin katseeni soturiin.
”Ei”, valehtelin, vaikka oikeasti tunsin perhosten lepattavan vatsassani. Liljatuuli oli luvannut tehdä meille lopputarkastuksen, jonka jälkeen voisimme päästä takaisin normaaliin elämään, mikäli kaikki olisi kunnossa.
”Millainen olosi on nyt?” Liljatuuli kysyi tarkastaessaan minua.
”Tosi hyvä. Aivan normaali, kuten ennen sairastumista”, kerroin valehtelematta. Parantaja nyökytteli päätään ja vilkaisi Leimutassun suuntaan. Mustavalkea parantajaoppilas teki parhaillaan tarkastusta Hiilihampaalle. Liljatuuli kokeili kuonoani ja tutki minua tavoilla, joita en osannut ymmärtää. Sitten tumma parantajakissa nosti päänsä ylös ja väläytti minulle väsyneen, mutta aidosti onnellisen hymyn.
”Onnea, olet nyt virallisesti selviytynyt viheryskästä. Voit palata takaisin pentutarhalle vaikka heti”, Liljatuuli naukaisi ystävällisellä äänellään. Olin innoissani. Pääsisin pitkästä aikaa elämään normaalia pennun elämää ja tapaamaan isäni!
”Kiitos! Kiitos todella paljon teille molemmille”, kiitin sekä Liljatuulta että hänen oppilastaan vakava ilme kasvoillani. Leimutassu vilkaisi minuun ja väläytti minulle lämpimän hymyn.
Sitten minä käännyin ja kävelin ulos pesästä. Noin vain, ilman että kukaan esteli minua. Pesän ulkopuolella minut vastaanotti kylmä ilma. Päivä oli vaihtunut iltaan, ja tähdet tuikkivat taivaalla.
”Kiitos, Tähtiklaani”, kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni. Hento tuulenvire kävi leirin halki ja takertui turkkiini. Olin varma, että Tähtiklaani oli kuullut kiitokseni.
”Pohjapentu!” tuttu huudahdus kantautui korviini, kun Väärävarjo kiiruhti luokseni. Siellä täällä hangessa risteili kissojen tekemiä polkuja pesältä pesälle.
”Isä!” vastasin valkean kollin huudahdukseen, kun tuo saavutti minut. Kolli veti minut vasten itseään ja kehräsi vaimeasti.
”Olen niin kiitollinen, että olet kunnossa. Olin niin huolissani. Miten sinä voit?” en ollut koskaan nähnyt isää sellaisena. Hän katsoi minua silmiin ja näytti kaikin tavoin huojentuneelta ja onnelliselta. Soturin kasvoilla oli onnellinen hymy.
”Hyvin. Minäkin ikävöin sinua”, lausahdin kohdaten isäni vaalean meripihkaisten silmien katseen, ”Tähtiklaani pelasti minut.”
Väärävarjo hätkähti yllättyneenä, mutta nyökkäsi.
”Se on hyvä”, kolli sanoi, mutten ymmärtänyt hänen reaktiotaan. Kuulin askeleita takaani, ja käännyin kohti Hiilihammasta. Kolli astui ulos parantajan pesältä.
”Tässä on Hiilihammas. Hän oli seuranani koko ajan, kun olin sairas”, esittelin kollin isälleni, vaikka hän varmasti tiesi jo jokaisen eloklaanilaissoturin nimen. Väärävarjo otti askeleen kohti tabbykuvioista soturia.
”Kiitos”, hän lausui kohteliaasti. Hiilihammas nyökkäsi.
”Isä! Leimutassu kertoi, että pentutarhalla on uusia pentuja! Lähdetäänkö tapaamaan heitä? Tahdotko sinäkin tulla, Hiilihammas?” käänsin katseeni tummanruskeaan soturiin. Olin innoissani siitä, että pentutarhalle oli tullut lisää pentuja. He tosin olivat minua viisi kuuta nuorempia, eli tuskin saisin heistä leikkikavereita hetkeen. No, ainakin pääsisin tutustumaan tähän Taivaslauluun, joka oli pentujen emo. Kenties hänellä olisi mukavia tarinoita kerrottavanaan. Minä tahdoin tuntea jokaisen klaanitoverini, olivathan he sentään perhettäni.

//Hiili?
// 517 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin juuri saapunut partiosta leiriin, kun Leimutassu oli kiirehtinyt luokseni. Mustavalkoisen parantajaoppilaan vakava ilme kertoi, ettei kaikki ollut hyvin. Kantamani saaliit putosivat lumiseen maahan.
”Taivaslaulu”, henkäisin ennen kuin oppilas ehti sanoa mitään. Juoksin parantajaoppilaan ohi minkä jaloistani pääsin kohti pentutarhaa. Vastassa minua olivat Aurinkokajo ja Loistopentu. Sinikilpikonnakuvioinen kuningatar kohtasi hetkeksi katseeni. Kuningattaren keltaisista silmistä paistoi huoli.
”Taivaslaulu synnyttää”, Aurinkokajo lausui juuri ne sanat, joita olin pelännyt. Pentujen syntymään piti olla vielä aikaa. Miksi tämä tapahtui taas? Olimmeko me kirottuja?
Ei ollut aikaa jäädä vastaamaan kysymyksiin, juuri nyt minun täytyisi olla Taivaslaulun tukena. Työnnyin sisään hämärään pesään, jossa Liljatuuli oli kumppanini kanssa.
Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun kipuaalto alkoi riepotella rakkaani kehoa. Oloni oli hyödytön. Seisoin vain siinä ja katsoin, kuinka Taivaslaulu kärsi. En osannut tehdä mitään. Korvani nousivat pystyyn ja jännitys kasvoi, kun Liljatuuli nosti hampaisiinsa pennun. Parantajakissa alkoi nuolla sitä tarmokkaasti. Sitten tämä nosti synkän katseensa minuun. Ei, ei, älä sano sitä, rukoilin mielessäni, mutta se ei auttanut, kun Liljatuuli lausui vaimeasti:
”Kuollut.” Olisin halunnut lyyhistyä maahan. Olisin halunnut huutaa. Rangaistiinko meitä siitä, että olimme yhdessä? Yrittivätkö suuremmat voimat huutaa meille, että emme olleet sopivia toisillemme?
Pakotin itseni pysymään vahvana. Minun täytyi olla vahva Taivaslaulun vuoksi. Hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys, kipu ja lohduttomuus. Olisin halunnut painautua häntä vasten ja sanoa jotakin lohduttavaa, mutta en keksinyt mitään. Olin liian rikki. Ennen kuin toinen pentu syntyi kuolleena, yritin lohduttaa Taivaslaulua:
”Voi rakas, ei se mitään. Koita jaksaa vielä.”
En tiennyt, kuuliko kuningatar sanojani. Hän oli kovissa kivuissa taas. Kun Liljatuuli katseli ruskeaa pentua, tahdoin vain kadota. Tahdoin haihtua ilmaan ja lakata olemasta. Parantaja pudisti päätään. Jos en olisi rakastanut Taivaslaulua niin paljon, olisin juossut ulos pesästä. Olisin juossut kauas tulematta koskaan takaisin. Mutta en voinut jättää Taivaslaulua. Hän oli elämäni naaras, joka teki minut onnelliseksi. Eläviä pentuja tai ei, me selviäisimme kaikesta. Päätin olla hänen tukenaan, vaikka olin itsekin rikkinäisempi kuin koskaan.
”Tämä on elossa. Kolli”, Liljatuulen sanat saivat sydämeni jättämään yhden tai useamman lyönnin välistä. En voinut uskoa sitä todeksi, vaan minun oli kumarruttava näkemään se. Se oli totta. Valkea pentu kiemurteli sammalvuoteella. En ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Aivan kuin suru olisi kadonnut. Lämmin tunne valtasi kehoni, kun katsoin pientä pentua. Antaisin hänelle koko elämäni, rakastaisin häntä paremmin kuin yksikään kissa pentuaan.
Kaikki mitä seuraavaksi tapahtui, oli minulle yhdentekevää. Katsoin vain pientä ihmettä, joka hamuili maitoa emonsa vatsan vierellä. Pentu oli niin pieni, mutta silti kaikista täydellisin asia maailmassa.
Kun Liljatuuli nosti pennun viereen toisen, taisin mennä rikki. Kyyneleet valuivat vuolaasti poskiani pitkin, kun katsoin kahta pentua. He olivat elossa. Kaiken kokemamme jälkeen, he olivat viimein täällä.
Katsahdin leveästi hymyillen Taivaslaulua, jonka väsynyt katse oli kohdistettu minuun. Kuningatar lausui nimeni. Siinä meni hetki, kun tajusin, että Taivaslaulu oli kutsunut minua Merkuriukseksi Liljatuulen ja Leimutassun kuullen. Aivan sama, ajattelin. Ei se kuulunut muille, millä nimellä kumppanini minua kutsui.
”Kaikki hyvin, Taivaslaulu. Sinä teit sen, ja olen ylpeä sinusta. Lepää nyt, jotta jaksat”, kuiskasin hiljaa ja kosketin kuonollani valkean naaraan kuonoa. Taivaslaulu sulki silmänsä ja nukahti. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti, ja pennut alkoivat heti syödä.

En ollut ihan varma, miten kauan istuin siinä. Pesän ulkopuolella alkoi jo hämärtää, kun Taivaslaulu heräsi ja repi minut takaisin tähän maailmaan. Olin tuijottanut pentuja herkeämättä, ja samalla miettinyt kahta pientä pentua, jotka eivät olleet selvinneet tänne saakka. Elottomat pennut olivat huomattavasti pienempiä kuin kaksi muuta. Liljatuuli oli antanut meille hetken aikaa levätä. Hän oli kertonut tulevansa illalla käymään taas.
”He ovat täydellisiä”, kuningatar henkäisi katsellessaan pentuja, jotka olivat vaipuneet uneen kesken syömisen. Minä nyökkäsin. Sitten kuningattaren eriväristen silmien katse kääntyi kahteen elottomaan pentuun, jotka Liljatuuli oli laskenut tyhjälle sammalvuoteelle. Mieleni synkkeni taas. Vaikka olinkin suunnattoman onnellinen siitä, että jopa kaksi pentua oli elossa ja terveitä, minusta tuntui pahalta.
Tänä yönä taivaalle syttyisi kaksi uutta tähteä, kun pienokaiset matkaisivat Tähtiklaaniin.
”Ottavatkohan Pluto ja Ariel sisaruksensa vastaan Tähtiklaanissa?” kysyin vaimealla äänellä. Taivaslaulu ei vastannut, vaan pysyi hiljaa.
”Opettavatkohan tähtiklaanilaiset heille asioita elämästä? Vai ovatko he liian pieniä päästäkseen Tähtiklaaniin?” esitin kysymyksiä, joita olin miettinyt Taivaslaulun nukkuessa.
”Minä tahdon uskoa, että he pääsevät sinne. Ei Tähtiklaani voi olla niin julma, että jättäisi pienet pennut yksin. Heistä pidetään kyllä huolta tähdissä”, kumppanini vakuutteli.
”Ceres ja Eris”, lausuin hiljaa nimet, joita olin mielessäni pyöritellyt, ”minä mietin, jos ne voisivat olla kuolleiden pentujemme nimet.”
Taivaslaulun kasvoille muodostui ilme, joka oli yhtä aikaa kovin onneton, mutta samalla niin onnellinen.
”Ne ovat täydelliset nimet”, naaras kuiskasi ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Sitten kuningatar kääntyi kahden elävän pennun puoleen.
”Entä he? Voimmeko antaa heillekin erakkonimet? He ovat klaanikissoja, mutta minulla voisi olla kotoisampi olo, jos voisin kutsua heitä nimillä, jotka saamme itse päättää ilman mitään klaanien rajoitteita”, lausuin hiljaa nostaen katseeni Taivaslauluun. En tiennyt, mitä naaras ajatteli asiasta. Hänellä oli klaaninimi, eikä se haitannut minua lainkaan. Tahtoisin kuitenkin, että jälkeläiseni saisivat kantaa nimiä, jotka olivat jotakin muuta kuin klaaninimet. Sellaisia, jotka saisivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi, vaikka elämä Eloklaanissa oli ihan muuta kuin kotoisaa.

//Taivas?
// 811 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjapennun innokkuus oli tarttuvaa sorttia. Vedin käpälät alleni ja pohdin, mistä aloittaisin. Meillä olisi kyllä aikaa. Voisin siis ihan hyvin aloittaa aivan alusta asti.
”Tiesitkö muuten, etten syntynyt klaaniin?” johdattelin kysymykselläni pentua oikeaan tunnelmaan. Pohjapentu istahti takamukselleen ja katsoi minua yllättyneenä. Hän pudisteli päätään.
”No en!”
”Minä synnyin erakoksi. Ilmeisesti vanhempani eivät pystyneet huolehtimaan minusta ja kaikista sisaruksistani, joten he antoivat minut Eloklaaniin, joka oli silloin vasta perustettu”, kerroin yrittäen pinnistellä muistiani. Itse en muistanut tuosta juuri mitään, mutta olin saanut kuulla minusta huolta pitäneiltä kissoilta koko tarinan. ”Vartuin Eloklaanissa opetellen klaanikissan tavoille. Se kävi melko helposti, sillä olin vielä nuori ja opin nopeasti. Kun olin tarpeeksi vanha, minusta tuli oppilas. Mestarini oli Utusielu – hän oli paras! Utusielu opetti minulle monia hyödyllisiä asioita, jotka sitten myöhemmin siirsin omalle oppilaalleni. Hänestä tosin tuli jo vähän aikaa sitten soturi: Nokkospilvi!” Kasvoilleni suli lämmin hymy, kun ajattelin ruskeavalkoista naarasta. Hän oli ensimmäinen kouluttamani oppilas, muttei toivottavasti viimeinen. Halusin auttaa klaaniani kouluttamalla niin monta nuorta kissaa kuin se vain oli mahdollista.
Katseeni käväisi Korppisiiven mustavalkoisessa hahmossa, joka erottui karvaisena myttynä sammalia vasten. Naaraan kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin: kuume oli varmaankin laskemassa, sillä hän ei enää kouristellut niin paljon.
”Haluatko kuulla, miten tapasin kumppanini, Korppisiiven?” kysyin Pohjapennulta, jonka korvat ponnahtivat terävänä pystyyn.
”Joo!”
”No, me molemmat olimme vasta oppilaita. Korppisiipi – silloin Korppitassu – oli vasta tullut klaaniin, ja hänkin opetteli elämään sen tapojen mukaan. Hänen mestarinsa oli Hallavarjo. Muistan elävästi ensitapaamisemme! Utusielu ja Hallavarjo olivat päättäneet järjestää meille yhteisharjoitukset, ja ensimmäisenä tehtävänämme oli napata kani! Helppoa se ei ollut, mutta yhteistyöllä onnistuimme saamaan sen kiinni.” Käpäliäni syyhytti päästä taas nummelle juoksemaan jänisten perässä. Tarina sai veren kiertämään suonissani nopeammin, aivan kuin se olisi eläytynyt sen mukana. ”Siitä eteenpäin harjoittelimme usein yhdessä. Meistä tuli ystävät – parhaat ystävät. Myöhemmin me päädyimmekin sitten yhteen.” Naurahdin lyhyesti tarinan päätteeksi ja vilkaisin taas Korppisiiven suuntaan. Ei merkkiäkään heräämisestä. Sydämessäni tuntui riipaisu. Kunpa hän alkaisi kohta voida paremmin ja pääsisimme pois täältä.

//Pohja?
//321 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katsoin silmät sädehtien Merkuriuksen komeaa hahmoa ja nousin ylös.
“Mennään vain. Kyllä minä jaksan, älä huoli”, kehräsin kollille ja lähdin astelemaan kohti uloskäyntiä tämän rinnalla.
Ulos pesästä tultuani ilman kylmyys yllätti minut, mutta se ei haitannut minua, sillä tiesin saavani nojautua Merkuriuksen lämpimään karvaan. Vilkaisin taivasta, joka oli lähes täysin kirkas ja tähdet asettivat sen syvään tummaan sineen kauniisti toinen toistensa rinnalle. Sydämeni pamppaili hieman nopeammin aina, kun turkkini osui vierelläni astelevan kumppanini pitkään karvaan. En jaksanut kävellä ihan yhtä nopeasti kuin ennen, mutta Merkurius odotti minua kärsivällisesti ja hidasti askeleitaan aivan minun tahtini mukaisesti. En olisi voinut löytää parempaa kumppania. Uskoin tosiaan Merkuriuksen olevan minun sielunkumppanini. Se mistä olin koko elämäni haaveillut.
“Jäädäänkö tähän?” kolli ehdotti ja osoitti kuonollaan kohtaa, johon lumi oli tamppautunut tiiviiksi maaksi, joka ei enää takertuisi pitkiin turkkeihimme inhottaviksi kokkareiksi.
“Jäädään vain.”
Siihen me istuuduimme ja kohotimme katseemme tähtiin. Minä nojauduin juuri suunnittelemallani tavalla Merkuriukseen ja asetin pääni tämän rinnalle. Kuulin hiljaa hänen sydämen sykkeensä ja minusta oli ihanaa, kuinka se silloin tällöin hypähteli aivan uudella innolla, kun vilkaisin Merkuriusta silmiin tai sanoin hänelle jotain.
“Ovatkohan Ariel ja Pluto jotkut noista tähdistä?” kuiskasin hieman haikeasti, mutta silti hymyillen, sillä uskoin, että heillä ei olisi mitään hätää rajan toisella puolen. Tunsin kuinka Merkurius nojasi vielä taaemmas katsoakseen lukuisia tähtiä entistä laajemmin.
“Jos ovat, he ovat varmasti nuo kirkkaimmat”, kolli sanoi ja kun kohdistin katseeni hänen perässään tiettyyn yötaivaan osaan, näin kaksi rinnakkain kimaltavaa tähteä ja niiden kirkkaan tuikinnan.
“Olet oikeassa”, sanoin hiljaa ja painoin poskeni kumppanini valkeaan karvaan, “minä rakastan sinua. En olisi koskaan uskaltanut edes toivoa sinunlaistasi siunausta.”

Oli hyvin pimeä yö, kun heräsin tuntemaani kipuun. Haukoin henkeä, kun osasin yhdistää jo ennenkin kokemani tunteen syntyviin pentuihin. Valtava huolen hyökyaalto kulki ylitseni yhä uudestaan ja uudestaan, sillä Liljatuulen mukaan pentujen syntymiseen piti olla vielä aikaa. *Tapahtuisiko se taas?*
“Aurinkokajo”, sanoin, mutta naaras ei hievahtanutkaan.
“Aurinkokajo! Pennut syntyvät”, ärähdin hampaitteni välistä kun uusi kivun puuska väristeli kehoani. Aloin kuulostamaan jo epätoivoiselta, mutta en yksinkertaisesti kyennyt nousemaan ylös raastavalta tunteelta.
“Aurinkokajo, herää nyt ole kiltti”, mutta itkuinen ääneni ei ollut tarpeeksi kova herättämään syvästi kuorsaavaa naarasta. Sitten kasteeni osui hänen pediltään minua lautasen kokoisilla silmillä tuijottavaan Loistopentuun.
“Loistopentu, herätä emosi”, yritin sanoa niin lempeästi kuin vain saatoin. Käännyin toiseen suuntaan irvistämään ylitseni pyyhkäisevää tuskaa ja kun se taas laantui käännyin yhä minua tuijottavan Loistopennun puoleen. Hän ei hievahtanutkaan.
“Herättäisitkö emosi? Minulla on hänelle tosi tärkeää asiaa.”
Sitten, hän viimein nousi ja kipitti emonsa kuonon eteen ja alkoi huhuilla sinikilpikonnakuvioista naarasta nousemaan:
“Emo, Taivaslaululla on joku hätä.”
Ja vähän aikaa piipitettyään Aurinkokajon silmät rävähtivät auki ja muutaman hetken sisäistettyään ympärillään tapahtuvia asioita, hän kääntyi puoleeni.
“Tulevatko pennut?”
Nyökyttelin tuskaisesti.
“Menen hakemaan Liljatuulen. Tule Loistopentu, mennään ulos”, hän komensi pentuaan ja he työntyivät kiireesti ulos.
Yritin hengittää tasaisesti, sillä Liljatuulen kanssa keskustellessa oli käynyt ilmi, että sen pitäisi helpottaa kipua. Olin kertonut parantajalle edellisestä synnytyksestäni ja hän oli sen seurauksensa tarkistanut minut hieman tavallista useammin.
Minua pelotti hirveästi. Pelko oli paljon realistisempi nyt, kuin minään aikaisempana hetkenä. En halunnut haudata poikiani tai tyttäriäni enää mullan alle. Heillä pitäisi olla oikeus elää. Hampaani puristuivat taas epämiellyttävän kovaa toisiinsa kun pidättelin älähdystä.
“Taivaslaulu?” kuulin Liljatuulen keskittyneen äänen. Silloin huomasin vasta sulkeneeni silmäni lujasti kiinni, kuin se jotenkin lievittäisi tuntemaani kipua. Kun avasin ne, näin Liljatuulen jännittyneet kasvot, joissa huolekseni näin myös vähän pelkoa. Liljatuulikin tiesi, että nyt oli aivan liian aikaista.
“Asetu makuullesi”, naaras ohjeisti varmana. Tein niin kuin hän käski, mutta nostin pääni ylös ja pyysin:
“Merkurius. Hakekaa Merkurius tänne”, Liljatuuli meni hetkeksi hämilleen, mutta lopulta osasi liittää palaset yhteen ja nyökkäsi. Samassa Leimutassu säntäsi pesään valikoima erilaisia tarvikkeita hampaissaan.
“Leimutassu, käy kutsumassa Iltakaiku paikalle”, mestari pyysi oppilastaan. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi ja lähti reippaasti ulos pesästä.
Liljatuuli kyseli paljon olostani ja ohjeisti minulle mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tietyissä synnytyksen vaiheissa. Hän ojensi minulle myös kepin ja sanoi, että sen pureminen auttaa kun kipu on pahimmillaan. Olin kiitollinen hänen avustaan, vaikka vastaukseni olivatkin suurimmaksi osaksi tiuskaisuja tai muita hieman epäkohteliaampia ilmaisuja. Naaras tuntui ymmärtävän.
Kun Merkurius saapui pesään, olin todella helpottunut hetken aikaa. Sitten taas kipu ravisteli minua ja suuntasin keskittymiseni aivan muihin asioihin. Tällä kertaa kipu ei enää laantunutkaan. Hengitykseni tiheni ja muistan sanoneeni jotain Liljatuulelle. Sitten keppi tuli tarpeeseen ja upotin hampaani syvälle sen kovaan pintaan. Silloin Liljatuuli kumartui tutkimaan sammalen päällä makaavaa pientä nyyttiä vain todetakseen hyvin hyvin hiljaa Merkuriukselle:
“Kuollut.” Silti näin sivusilmällä, kuinka Liljatuuli yritti tarmokkaasti nuolla pentua hereille.
Silloin sydämeni särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, enkä enää voinut pidätellä itkua. Mieleni muistutti minua hetkestä, kun synnytin yksin pentuni vain todetakseen niiden olevan kuolleita. Minun pieni pentuni liittyisi heidän joukkoonsa. Heidän pienet tassut eivät koskaan kävelisi maanpinnalla, eivätkä he koskaan näkisi kaunista, mutta niin julmaa maailmaa. Mitä minä olin tehnyt väärin? Olin välttänyt rasittamasta itseäni, olin syönyt tarpeeksi ja muutenkin pitänyt huolta itsestäni. Mikä minussa oli vikana? Kyyneleet noruivat kasvoillani valtoimenaan. Merkurius sanoi minulle jotain, mutta en kuullut. Miksi aina kävi näin?
Kipu sai minut puremaan keppiä uudestaan ja seuraava pentu liukui pedille. Liljatuuli pudisti päätään ja tuhosi viimeisenkin toivon kipinän sisälläni. Kolmas tuli melkein aivan heti toisen jälkeen ja kun Liljatuuli lausui seuraavat sanansa, aika tuntui pysähtyvän.
“Tämä on elossa. Kolli”, Liljatuuli sanoi silmät tyytyväisinä kiiluen ja ojensi pennun kumppanilleni ohjeistuksen kera. Epäilin olinko kuullut oikein, mutta kun ilman halkaisi terävä ja hyvin pieni vinkaisu, sain aivan uudenlaista energiaa.
Pian pentu asetettiin vatsani viereen ja tunsin syvää suojelunhalua pientä kiemurtelevaa pentua kohtaan.
Liljatuuli kokeili vatsaani ja totesi:
“Vielä yksi.”
En antanut itseni unelmoida, mutta rukoilin sydämeni pohjasta tähtiklaania. *Antakaa hänen elää. Teen mitä vaan, olkaa kilttejä!* Ja kun viimeinenkin pentu oli päässyt pentutarhan varjoihin, tunsin häntäni päällä kiemurtelua. Oloni oli uupunut, mutta nostin salamannopeasti päätäni katsoakseni olinko tosiaan tuntenut oikein ja niin minä näin toisen tarmokkaasti liikehtivän pennun.
Rojahdin pedilleni helpottuneena, surullisena, iloisena ja niin monen muun eri tunteen ympäröimänä, etten kyennyt edes nimeämään niitä kaikkia. Päällimmäisenä kuitenkin mieltäni painoi sanoinkuvaamaton väsymys.
“Merkurius”; sanoin vain ja kohtasin kollin katseen. Muuta en jaksanut sanoa, mutta se riitti.

//Ilta?
990 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Taivalsin partion mukana hangessa eteenpäin. Lunta oli tullut edellisyönä enemmän kuin koko lehtikatona yhteensä. Voimakas puhuri takertui puuterilumeen siirtäen sitä paikasta toiseen. Välillä lunta lensi myös partion päälle ja näkyvyys oli täysi nolla.
Kylmä lumi tuntui ikävältä polkuanturoissani. Kiitin onneani, etten ollut joutunut metsästyspartioon. Aina kun olin leirin ulkopuolella, mietin vain Taivaslaulua ja syntymättömiä pentujamme. Pelkäsin joka hetki, että jotakin tapahtuisi. Viimeksi Taivaslaulu oli joutunut käymään synnytyksen läpi yksin. Hän oli yksin synnyttänyt kaksi pientä pentua, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta elämään. Nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi olla yksin. Aurinkokajo oli lähes jatkuvasti kumppanini seurassa, ja hän varmasti osaisi auttaa, mikäli synnytys käynnistyisi.
”Iltakaiku! Älä jää jälkeen!” Hillasielu huudahti partion johdosta. Rämmin hangessa eteenpäin nopeammin askelin. Jos tässä ei vilustuisi niin ei missään. Ei ollut ihmekään, että viheryskä jylläsi Eloklaanissa, kun piti partioida tällaisessa säässä.
Jos totta puhuttiin, en keskittynyt partiointiin ollenkaan. Sää oli liian huono. Tuulen mukana ilmassa leijaileva lumi ja itse tuuli heikensivät sekä näkö- että hajuaistiani. Tuskin olisin huomannut vihollista, vaikka se olisi seissyt edessäni. Kaipasin erakon elämää. Sai partioida silloin kuin itse tahtoi ja toimia oman mielen mukaan. Kukaan ei käskyttänyt ja pakottanut ulos kylmään.

Aurinko oli jo laskenut ja taivas tummunut. Paksu pilvipeite valui kohti Kuolonklaanin reviiriä paljastaen takaansa kirkkaan tähtitaivaan. Tuuli oli hellittänyt partion loppupuolella, ja matkanteko oli ollut aavistuksen helpompaa. En kuitenkaan olisi halunnut jäädä leirin ulkopuolelle yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Vaikka olinkin tavannut Taivaslaulun aamulla, minulla oli tätä hurjan kova ikävä. Niinpä ohitin partion muut jäsenet leirin pääaukiolla ja suunnistin kohti pentutarhaa.
Pujahdin sisään karhunvatukkapensaan sisälle tehtyyn pesään. Taivaslaulu istui vuoteellaan ja kohtasi hymyillen katseeni.
”Hei”, tervehdin naarasta ja puskin tuon poskea kuonollani. Vilkaisin Aurinkokajoa, joka näytti nukkuvan poikansa kanssa.
”Mennäänkö pääaukiolle katselemaan tähtiä?” ehdotin Taivaslaululle, ”tai jos sinua väsyttää, niin voimme me olla tässäkin. Et saa rasittaa itseäsi liikaa.”

//Taivas?
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassu: 9kp –

Taivaslaulu: 26kp! –

Iltakaiku: 8kp –

Mahlahalla: 22kp! –

Hiilihammas: 6kp –

Minttuliekki: 5kp –

Pohjapentu: 6kp –

Lieskatassu: 22kp! –

Mesitähti: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin kiitollisena Leimutassua suoraan silmiin. Hetki hetkeltä arvostin vain enemmän ja enemmän nuorta parantajaoppilasta. Kuolonklaanissa harva ansaitsi tällaista luottamusta, mutta Eloklaanissa asiat olivat toisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että jokainen jonka kanssa keskustelisin, aikoisi kääntyä minua vastaan hetkenä minä hyvänsä.
Minä luotin eloklaanilaisiin, mutten kuitenkaan sokeasti. Siinä oli myös jotakin hyvää, että olin kasvanut sellaisessa ilmapiirissä mikä Kuolonklaanissa oli. En luottanut kehenkään sokeasti, vaan pieni epäilys oli aina olemassa.
”Kiitos, se merkitsisi minulle paljon”, sanoin ja hymyilin hennosti Leimutassulle, joka tapansa mukaan hymyili takaisin. Sitten parantajaoppilas vilkaisi parantajan pesän suuntaan.
”Anteeksi, minun täytyy mennä. Sairastuneet kaipaavat minua”, kolli lausahti ja hyvästeli minut nopeasti. Sitten tämä kääntyi ja kipitti parantajan pesälle. Oppilaan mustavalkea turkki katosi karhunvatukkapensaikkoon.
Jäin taas istuskelemaan pääaukiolle yksinäni. Mietin Lauhalaukkaa ja sitä, mitä sanoisin jos kohtaisimme. Tahdoin miettiä kaiken etukäteen valmiiksi, jotta en sanoisi vahingossakaan mitään väärää. Tahdoin ihan aidosti sopia vanhan ystäväni kanssa.

Partiossa oli mukana lisäkseni vain Iltakaiku ja Paatsamatassu. Rajapartio oli joutunut luopumaan lopuista jäsenistään, jotta metsästyspartiossa oli tarpeeksi osallistujia. En tuntenut kumpaakaan partion jäsenistä erityisen hyvin. Iltakaiun olin nähnyt Kuolonklaanin leirissä silloin, kun hän oli vielä elänyt erakkona. Tällöin hänet oli tunnettu toisella nimellä. En ihan ymmärtänyt, miksi Iltakaiku oli päättänyt liittyä Eloklaaniin. Hän ei aiemmin ollut tahtonut Kuolonklaanin soturiksi. Toisaalta, syy saattoi yksinkertaisesti olla kuolonklaanilaisissa. He eivät olleet mitään parasta seuraa.
”Miten Taivaslaulu voi?” yritin avata keskustelua. Laikukas soturi vilkaisi minua meripihkasilmillään. Taivaslaulu oli pari päivää aiemmin siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentujaan.
”Ihan hyvin”, kolli vastasi lyhyesti. En tiennyt, tunnistiko hän minua lainkaan. Emme olleet jutellut Eloklaanissa vielä kertaakaan.
”Se on hienoa”, totesin, kun en keksinyt muutakaan.
Matka Kuolonklaanin rajalle taittui kaikessa hiljaisuudessa. Iltakaiku ei opastanut Paatsamatassua, joka ilmeisesti hallitsi jo partioinnin ihan hyvin. Oppilas merkkaili rajoja itsekseen kanssani, kun Iltakaiku tarkkaili ympäristöämme. Katseeni siirtyi Kuolonklaanin reviirille. Hehkulampi oli yhä sula keskeltä, mutta reunojen jääkerros siirtyi päivä päivältä keskemmäksi. Pian koko lampi olisi jäässä.
”Onkohan Kuolonklaanissakin viheryskää?” pohdin ääneen, tosin osittain vain itsekseni. Kaksi muuta kissaa vilkaisivat minua.
”Jaa-a, en tiedä”, Iltakaiku totesi matalalla äänellä vilkaisten myös vihollisklaanin reviirin suuntaan.
Keskustelu päättyi taas siihen. Näistä kissoista ei ollut keskustelukumppaneiksi tänään.

Partio sujui ongelmitta, vaikka mukana olikin puolet vähemmän kissoja kuin normaalisti. Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, sillä olihan jo aurinkohuipun hetki. Metsästyspartio oli saapunut hetki meidän jälkeemme leiriin, mutta saalismäärä oli surullisen pieni. Iltakaiku nappasi hampaisiinsa oravan, jonka tuo vei pentutarhalle.
Kuningattaret ja pennut tarvitsivat ruokaa. Nälkäni ei ollut valtava, joten en hakenut omaa osuuttani tuoresaaliskasasta. Olin tottunut nälkään Kuolonklaanissa. Siellä lehtikatoisin riistaa sai, jos ehti hakea omansa. Aina minä en ehtinyt.
”Etkö aio syödä?” vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt kissa kysyi. Leimutassu naurahti huomatessaan, kuinka olin säikähtänyt häntä.
”Älä hiivi niin hiljaa, aiheutat pian jollekin sydänkohtauksen”, totesin virnistäen. Parantajaoppilas hymyili.
”Tahdotko jakaa kanssani saaliin?” kolli kysyi. Epäröin hetken, ja Leimutassu huomasi sen.
”Sairastuneet ovat saaneet osuutensa ruuasta. Kyllä sinä voit syödä”, mustavalkoinen kolli vakuutteli.
”Hyvä on. Jaetaan saalis”, myönnyin. Leimutassu lähti heti kiiruhtamaan kohti tuoresaaliskasaa, jonka luona parveili eloklaanilaisia. Kaikki taisivat olla nälissään.
Pian Leimutassu palasi pieni rusakko suussaan.
”Kyllä tällä pahin nälkä hellittää”, oppilas totesi laskiessaan saaliin jalkojeni juureen. Aloimme syömään. Pidin koko ajan huolen siitä, etten syönyt liian nopeasti. Leimutassu oli tehnyt paljon töitä, ja hän oli hyvin tärkeä jäsen Eloklaanissa. Hän ansaitsikin saada vatsansa täyteen.
”Miten Lauhalaukka voi?” esitin kysymyksen, kun olin saanut oman osuuteni syötyä. Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin edellisen kerran kysynyt oranssivalkean kollin vointia.

//Leimu?
// 558 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Astelin kohti pentutarhaa aluksi varmoin askelin, mutta varmuus katosi, mitä lähemmäs pääsin karhunvatukkapensaikkoa. Pysähdyin pesän sisäänkäynnille. Olin menossa juuri kertomaan Aurinkokajolle uutiset siitä, miten Kauristassu oli sairastunut viheryskään ja joutunut parantajan pesälle. Nielaisin. Takaraivossani jyskytti koko ajan pelko siitä, ettei poikani selviäisi.
Keräsin rohkeuteni ja astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidontuoksu. Taivaslaulu makoili omalla vuoteellaan ja kohotti päätään. Kuningattaren eriväriset silmät kiiluivat hämärässä.
”Hei, mitä sinä täällä teet? Liljatuulihan sanoi, että turhia vierailuja tulee välttää”, sinikilpikonnakuvioinen Aurinkokajo sanoi omalta vuoteeltaan. Käänsin katseeni naaraaseen, mutta välttelin tämän katsetta.
”Kauristassu on sairastunut viheryskään. Hän pääsi juuri parantajan pesälle”, olin päättänyt mennä suoraan asiaan.
Aurinkokajon keltainen katse muuttui lempeästä kauhistuneeksi. Naaras tuijotti minua hetken sanomatta sanaakaan. Sitten hän sulki silmänsä ja painoi päänsä alas.
”Miten hän voi?” kuningatar kysyi vaisusti.
”Ei kovin hyvin. Mutta parantajilla on nyt kissanminttua ja minä luotan siihen, että Kauristassu paranee”, yritin löytää lohduttavia sanoja. Se tuntui erityisen haastavalta, kun olin itsekin peloissani. Pelkäsin, että menettäisin taas yhden pennuistani. En pystynyt kohtaamaan Aurinkokajon katsetta.
Hän kaipasi lämpöäni ja rakkauttani, mutten voinut antaa sitä. Olin kuiden varrella oppinut, ettei itseään voinut pakottaa rakastamaan jotakuta, jota ei oikeasti rakastanut. En tiennyt, miksi Tähtiklaani oli johdattanut minut tähän tilanteeseen, mutta uskoin, ettei tämä ollut turhaa. Kaikella oli merkitys.

Päivät kuluivat, ja sitä myötä ilma kylmeni. Pakkanen kiristyi ja lunta tuprutti päivittäin. Nukkuessani yksin kolkossa pesässäni, kaipasin muiden kissojen lämpöä. Soturit, oppilaat ja jopa sairaat nukkuivat lähellä muita kissoja. Toisten läheisyys ja lämpö piti yöllä lämpimänä.
Aamulla herätessäni, huomasin muutoksen voinnissani. Kurkkuni oli karhea, ja niellessä tuntui, kuin olisin niellyt pikkukiviä. Viimeinen niitti oli yskänpuuska.
”Mesitähti?” Minttuliekin tuttu ääni kuului pesän ulkopuolelta. Äänestä paistoi huoli, hän oli takuulla kuullut yskimiseni.
”Älä tule sisään. Astu kauemmaksi pesästä, niin pääsen ulos. Taidan olla sairastunut”, kerroin rohisevalla äänellä varapäällikölleni. Kuulin punaruskean naaraan ottavan askeleita.
”Tule vain”, hän sanoi, ja astuin ulos kylmästä pesästäni yhä kylmempään ilmaan. Kehoni tärisi. Miten olikaan niin kylmä? Minä tiesin nämä oireet. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sairastuin viheryskään.
”Sinun täytyy mennä parantajan pesälle”, varapäällikkö sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi katseeni. Nyökkäsin.
”Anteeksi, Minttuliekki. Voisitko olla vastuussa klaanista siihen saakka, että paranen?” pyysin ja katsoin soturia pahoillani. Minttuliekki hymyili hennosti.
”Tietenkin. Älä murehdi klaanin asioista, minä kyllä hoidan kaiken”, naaras lupasi. Uppouduin hetkeksi soturittaren tummansinisiin silmiin, kunnes naaras kehotti minua menemään heti. Aukio oli vielä tyhjillään, sillä aurinko ei ollut noussut.
Lähdin laahustamaan hangessa kohti parantajan pesää. Astuessani sisään pesään, yrttien kitkerät tuoksut leijailivat nenääni.
”Liljatuuli? Leimutassu?” huhuilin parantajakissoja. Liljatuuli asteli sisään kivenkolosta ja katsoi minua päätään pudistellen.
”Älä sano, että olet sairastunut”, naaras pyysi ja väänsi kasvoilleen surkean ilmeen. Nyökkäsin.
”Täällä on aika tungos. Mihin voin mennä lepäämään?” kysyin sisareltani ja yritin hymyillä, mutta kaikki tämä surkeus sai kasvoilleni vain epämääräisen virneen. Olinko huono päällikkö, kun klaanilla meni näin huonosti? Selviäisikö Eloklaani lehtikadon yli, jos viheryskää ei saataisi kuriin?
Sisareni näytti minulle vuoteen, joka oli vapaana. Se sijaitsi lähellä kahta suurta kiveä, joiden välisessä kolossa parantajat nukkuivat. Vastakkaisella vuoteella nukkui Kauristassu. En raaskinut herättää nukkuvaa oppilasta, vaan asetuin omalle vuoteelleni. Vilkaisin viereisellä pedillä olevaa Lauhalaukkaa. Kolli nuokkui puoliunessa vuoteellaan ja tuijotti tyhjyyteen. Tuon kylki kohoili raskaasti ylös ja alas, ja saatoin kuulla, miten soturin hengitys rohisi.
Olisin tehnyt mitä vain, että olisin voinut viedä pois kaiken sen, mitä tässä pesässä olevat joutuivat kokemaan.

//545 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu makoili oppilaidenpesässä ja heilutteli häntäänsä suurieleisesti. Punertava häntä huiski muiden oppilaiden kasvoilla ja kolli havahtui aivastukseen. ”Lieskatassu, voisitko lopettaa tai puren häntäsi irti?” Tuulitassu tuhahti äkäisesti, sillä Lieskatassu oli herättänyt toisen uniltaan. Raidallinen kolli tuhahti, sillä hän oli tylsistynyt ja kaipasi Utusielun järjestämiä harjoituksia. ”Minulla on tylsää! Utusielu on onneksi parempana, sillä kävin katsomassa häntä päivällä”, Lieskatassu supatti Tuulitassulle, mutta naaras oli jo ehtinyt vaipua takaisin uneen. Tylsää! Aamupartiotkin alkaisivat pian lähteä eikä Lieskatassu saanut enää unta. Olihan hänellä ihan hyvät unenlahjat, mutta nyt kolli halusi päästä puuhastelemaan. Punertava oppilas nousi ylös ja venytteli koipiaan, sekä kaulaansa suurieleisesti. Lieskatassu toivoi, että joku muu oppilas olisi myös hereillä, muttei ollut. Pesästä kuului vain tuhinaa. Hän varoi astumasta muiden hännille, vaikkakin kieltämättä se olisi ollut sangen mehevä jekku!

Hän oli jo tosin ollut kerran puhuttelussa, kun ei antanut muiden nukkua, joten Lieskatassu väisteli muita kiltisti ja astui kirpeään pakkasilmaan. Siinä samassa hetkessä hän alkoi kaivata takaisin lämpimään, mutta hämärä leiri oli tunnelmallinen. Kaikkialla oli hiljaista, mitä nyt jostain kuului hiljaisia naukaisuja, kun kissat tekivät lähtöä partioihin. Lieskatassun vaaleanvihreät silmät katselivat aukiota uteliaana, hänkin halusi partioon! Partio kuitenkin lähti ilman häntä, joten kolli kyyristyi hyökkäysasentoon. Hänhän voisi harjoitella itsekseen, eihän se ketään haittaisi? Jos hän olisi aivan hiljaa, niin kukaan ei edes huomaisi häntä. Vai huomaisiko? Kolli ei ehtinyt edes kissaa sanoa, kun kuuli hiljaisen rykäisyn.

Hän kohotti katsettaan ja huomasi edessään täysin valkean kollin, joka tunnettiin Hallavarjona. ”Aikaisin hereillä vai? Kannattaisi nukkua vielä kun voit. Levänneenä jaksat paremmin”, soturikolli naukui hiljaisella, rauhallisella äänellä ja katsoi nuorempaa oppilasta. ”Mutta kerta olet jo hereillä, voin viedä sinut harjoittelemaan. Kerta Utusielu on edelleen sairaana”, valkoturkki jatkoi ja heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Lieskatassusta idea kuulosti mahtavalta, Hallavarjo vaikutti… siistiltä? ”Mahtavaa, pelastit minut tylsyyteen kuolemalta! En olisi jaksanut nukkua enää hetkeäkään. Mitä me harjoittelemme? Hei, voidaanko me pliiiis kiipeillä! Joohan, jooko?” Lieskatassu mankui ja loikki vanhemman kissan perään. Kolli kohautti olkiaan ja jatkoi hieman varautuneesti matkaa. Joskus-tai oikeastaan aika usein Lieskatassun puheliaisuus säikäytti muut kissat.

”Me emme kiipeile tänään, ellet jahtaa oravia. Me menemme saalistamaan, saalista ei ole yhtään ylimääräistä ja suita on ruokittavana. Ja kiipeily voi olla myös hivenen vaarallista, oksat ovat jäässä ja osa oksista on jäästä lahoja”, Hallavarjo totesi hetken päästä ja vilkaisi taaksensa, varmistaakseen seurasiko kollioppilas häntä. Oli tullut nimittäin ihmeellisen hiljaista. Hallavarjon vihertävän keltainen katse ei kuitenkaan havainnut punertavaa kissaa missään ja kollisoturi katseli ympärilleen varautuneena.

Lieskatassu ponkaisi pian lumisesta pusikosta ja loikkasi Hallavarjon kylkeä päin. ”YLLÄTYYS!” kolli kiljaisi ja yritti haastaa toista leikkitaisteluun. Valkoinen Hallavarjo lähinnä hätkähti ja pudisteli päätään. Hän sitten huokaisi hiljaa. ”Lieskatassu, ymmärrän että olet täynnä energiaa-”, kolli oli naukaisemassa. ”Niin olenkin!” Lieskatassu hihkaisi väliin ja sai soturilta varoittavan katseen. ”Lieskatassu, ymmärrän että olet täynnä energiaa. Et voi silti ryntäillä miten haluat ja minne haluat. Säikäytit takuulla kaikki riistat tiehesi tuolla kiljumisellasi”, Hallavarjo naukui hieman turhautuneena. ”Riistaa ei ole ylimääräistä, ymmärräthän sen? Kaikki mitä saamme ovat tarpeellisia. Sen takia et voi metelöidä jatkuvasti”, soturi lopetti ja heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Lieskatassua nolotti hieman, olihan Eloklaanilla pentuja. Kaikki tarvitsisivat ruokaa ja pennut söivät takuulla eniten. Heillä (ja Lieskatassulla itsellään) oli pohjaton ruokahalu.

Lieskatassu huomasi mestarinsa saaneen vainun, joten kerrankin hän päätti olla hiljaa ja lähteä itsekin etsimään hajujälkeä. Lieskatassu harhaili lumisessa metsikössä ja värähteli ajoittain kylmyydestä. Hänen turkkinsa ei todellakaan ollut ihanteellinen tällaisessa säässä, yöllä oli vielä niin kylmä. Lieskatassu niiskutti hiljaa ja aivasti, toivottavasti hän välttyisi viheryskältä. Kollin korvat kuuntelivat metsän ääniä ja piakkoin hän sai vainun. Lieskatassun ilme kirkastui, sillä hän voisi hyvittää tällä aiemman riehumisen ja metelöintinsä. Kolli lähti häntä huiskahdellen seuraamaan hajujälkeä. Hajujälki mutkitteli puiden ympäristössä ja Lieskatassua turhautti hieman, kun hän ei tuntunut millään saavan sitä kiinni. Kolli liikkui hitaasti ja varoi askeliaan. Varovaisesta liikkumisesta huolimatta hän astui risun päälle ja se räksähti äänekkäästi rikki. Lieskatassu meinasi äyskähtää turhautumisesta, mutta pidätteli itseään. Kolli ei kuitenkaan kuullut, että hiiri olisi lähtenyt liikkeelle, joten kolli oletti sen sännänneen puunjuurakon koloon. Lieskatassu kuitenkin tutkaili maisemaa ja huomasi hyvin pientä liikettä lumipientareella. Punertava turkkinen kolli hiipi varovaisesti lähemmäs ja huomasi sen olevan se sama hiiri. Se vikisi äänekkäästi ja kollioppilas ei aikaillut, vaan syöksähti hiirulaisen kimppuun. Kolli antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja lämmin veri purskahti Lieskatassun suuhun. ”Tähtiklaanille kiitos tästä saaliseläimestä. Kiitos ettette anna meidän nääntyä nälkään”, Lieskatassu kiitti hiljaa ja piti katseensa taivaalla puheensa ajan. Mitähän hiirelle oli tapahtunut? Nuori kolli huomasi hiiren löytökohdassa verta ja käänsi pienen eläimen ympäri. Hiiren vatsassa oli ikävän oloinen haava, joka tihkui verta. Kolli tunsi sydämessään ikävän piston, toiseen oli taatusti sattunut. Kolli nosti saaliseläimensä ylös ja etsi katseellaan soturia.

Lieskatassu puhalteli kylmää ilmaa ulos suustaan ja katseli siitä muodostuvaa höyrypilveä. Pian hän kuulikin jo lumen narskumista ja askelia, kolli ilahtui huomatessaan Hallavarjon. Toisella oli suussaan pieni, hyvin pieni myyrä. Lieskatassunkaan hiiri ei ollut suuri, ennemmin ruipelo ja pikkuinen. Mutta he olivat saaneet saalista, lehtikadon keskellä kaikki oli vain suurta plussaa! ”Hienoa, sait hiiren. Palatkaamme siis leiriin, täällä on kylmä ja sinun olisi kuitenkin hyvä nukkua. Eikö niin? Emme me löydä enempää saalista, vaikka täällä tarpoisimme kuinka kauan. Näilläkin saamme juhla-aterian”, valkoturkkinen kolli naukui ja pörhensi valmiiksi lyhyttä turkkiaan. Kolli nyökkäsi ja lähti vähäsanaisen kollikissan perään, jotta he voisivat palata yhtä matkaa leiriin. Lieskatassu ei tosiaankaan haluaisi törmätä mihinkään viholliskissaan tai vaikka petoeläimeen täällä! Kaksikko tarpoi lumessa hetkisen ja pian päätyivät hiljaiselle leiriaukiolle. Onneksi he eivät olleet lähteneet niin kauas leiristä, hän ei tosiaankaan jaksaisi mitään pitkää kävelyreissua.

Nyt kollioppilasta oli nimittäin alkanut väsyttää todenteolla ja hänen piti tehdä kaikkensa, jotta pysyisi hereillä. Lieskatassu haukotteli kuuluvasti ja meinasi törmätä pysähtyneeseen Hallavarjoon. ”Voit mennä nyt nukkumaan. Vie vain hiiresi tuoresaaliskasaan”, soturi ohjeisti ja hyvästeli toisen hännän heilautuksella. Lieskatassu kipitti vanhemman kollin perään ja asetteli riistaeläimen kasan päällimmäiseksi. ”Kiitos Hallavarjo! Nuku hyvin”, kollikissa toivotti yllättävän vähäsanaisesti ja lähti laahustelemaan pesälle. Voi Tähtiklaani sentään, kun häntä väsytti! Punaturkki olisi voinut nukahtaa siihen, mutta sitten hän heräisi taatusti aamulla Tähtiklaanista jäätyneenä kalikkana. Lieskatassu asteli kissojen ansiosta lämpimään pesään ja huokaisi onnesta. Oli ihanan lämmintä. Lieskatassu sukaisi lumista, kylmää turkkiaan ja lysähti pedilleen. Kolli haukotteli kita ammollaan ja jatkoi kuuraisen turkkinsa sukimista. Vihreäsilmäisen kollin silmäluomet alkoivat lupsahdella hiljakseen kiinni ja pian oppilas olikin unimailla.

// 1009 sanaa
// Lieskan seuraan saa heittää populaa