Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin innoissani Hiilihammasta, joka oli tehnyt repimästään sammalesta ihan oikean sammalpallon!
”Tietenkin tahdon! Se olisi mahtavaa!” hihkaisin turhan kovaan ääneen. Vilkaisin vaivautuneesti pesässä olevia toipilaita. Kukaan ei onneksi katsonut meihin päin vihaisena. Ehkäpä leikkimme voisi olla muillekin jonkinlaista viihdettä.
”Okei. Tiedätkö miten sammalpalloa pelataan?” Hiilihammas kysyi ja minä nyökkäsin. Olimme isän kanssa pelanneet sammalpalloa ties kuinka monet kerrat ennen kuin olin joutunut parantajan pesälle. En kylläkään ollut varma, oliko Hiilihammas pelannut samalla tavalla kuin me.
Asetuin sairasaukion toiselle laidalle katse kohti tabbykuvioista soturia ja valmistauduin hänen heittoon. Hiilihammas heitti vaivattoman näköisesti sammalpallon kohti minua. Se vieri maata pitkin suhteellisen rauhallisesti kohti minua. Sammalpallon kiinnisaaminen ei tuottanut ongelmia. Iskin palloa etukäpälälläni ja se sinkoutui voimalla takaisin kohti Hiilihammasta. En tiennyt esittikö kolli vain, mutta hän ei saanut palloa kiinni. Se iskeytyi kollin takana olevaan karhunvatukkapensaan seinämään.
En voinut olla nauramatta. Kikattaen juoksin aukion halki sammalpallon ja Hiilihampaan luokse. Kolli alkoi irrottamaan sitä oksista, muttei siitä näyttänyt tulevan mitään. En muista, koska olisin viimeksi nauranut niin paljon. Tuntui hyvältä nähdä, kun Hiilihammaskin nauroi.
”Tämä sammalpallo taitaa olla entinen”, ruskea kolli totesi viitaten pieneen sammalhöttöön, joka ei enää muistuttanut etäisestikään sitä, mitä se aiemmin oli ollut. Minua nauratti taas.
”No, mitä me nyt teemme? Saisimmekohan mennä jo ulos? Tahtoisin nähdä isäni”, kerroin ja käännyin pesän uloskäynnin suuntaan. Kuinka monta päivää minun täytyi odottaa, ennen kuin pystyin poistumaan parantajan pesästä?
”Et ole vielä täysin parantunut, joten joudumme pysyttelemään täällä. Täytyy olla varovaisia, ettemme tartuta muita eloklaanilaisia”, Hiilihammas selitti rauhallisella äänellä ja minä kuuntelin tarkkaavaisesti. Hiilihampaan sanoissa oli järkeä.
”No voisitko sinä sitten kertoa minulle jonkun tarinan? Kerro minulle sinun menneisyydestäsi! Kuka sinun mestarisi oli?” innostuin kyselemään. Minulla ei ollut aikoihin ollut näin paljoa virtaa!

// Hiili?
// 280 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katsoin Kauristassun perään hänen kadotessaan parantajan pesän varjoihin. Oloni oli kireä ja minusta ei tuntunut oikein miltään. Huoleni oli liian ylivoimaista päästettäväksi pääni sisälle ja siksi jätin kaikki tunteeni sillä hetkellä taka-alalle. Minulla ei olisi varaa virheisiin ja äkkipikaisuus ja hätiköity ajattelu aiheuttivat minun kohdallani niitä.
Silti kun käännyin takaisin Mesitähden puoleen ja näin hänestä kajastavan pelon, en voinut olla lohduttamatta häntä lempeän rauhoittelevasti.
“Kaikki varmasti järjestyy. Kauristassu on nopeammin terve kuin ehdit edes toivoa”, sanoin ja yritin katsoa Mesitähteä rohkaisevasti, vaikka tiesinkin, ettei se veisi pelkoa pois. Minulla ei ollut poikia eikä tyttäriä, enkä tiennyt miltä tuntui pelätä heidän puolestaan. Sen kuitenkin tiesin, että oli varmasti vaikeaa niin isälle kuin pojallekin, olla antamatta läheisyyttä toisilleen juuri silloin kun sen tarve oli kovimmillaan.
Mesitähti nyökkäsi ilmeettömästi ja katseli parantajan pesälle. Päällikkö oli nyt niin monen eri paineen alaisena, että ihailin hänen kykyään siihen rauhallisuuteen, joka hänestä kaiken pelon ja huolen takaa loisti.
“Minun täytyy varmaan mennä puhumaan Aurinkokajon kanssa”, Mesitähti sanoi uupuneesti ja nousi ylös.
“Selvä. Muista pitää myös itsestäsi huoli muiden rinnalla”, sanoin ja loin vielä viimeisen katseen vaaleaan kolliin ennen hyvästejä. Mesitähti hymyili minulle vähän ja se nostatti hymyn myös minun kasvoilleni. Sitten hän lähti etsimään kumppaniaan kertoakseen uutiset pojastaan.
Hetken istuin siinä aivan yksin, kunnes nousin ylös ja valmistauduin vartiovuorooni. Mielessäni pyöri edelleen luoksemme hiljaa hiipivä kissapula. Tarvittaessa minä kävisin niin monessa partiossa kuin vain tarvitsisi, kunhan klaani voitaisiin pitää ruokittuna ja turvassa. Sen minä lupasin itselleni Tähtiklaanin kautta.

//Halutessaan Mesi? 😀
242 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Siirsin päätäni katsoakseni Merkuriuksen silmiin ja hymyilin hänelle lämpimästi – sillä tavalla miten syvästi rakastunut kissa hymyilee – vaikka olinkin edelleen huolissani äskeisen keskustelumme antaman muistutuksen takia. Silti kumppanini sanat saivat perhosparven lehahtamaan vatsassani samalla tavalla kuin aina ennenkin.
“Lupaan kyllä”, sanoin, “ja minuakin pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi, mutta tällä kertaa meillä on tähtiklaani puolellamme. Ja parantaja. Meidän täytyy vain yrittää luottaa.”
Merkurius nyökkäsi vaikka tiesin hänen tuntevan samanlaista neuvottomuutta kuin minäkin. Meidän pitäisi yrittää jättää kaikki tämä muiden tassuihin, sillä me emme voineet sille itse tämän enempää.
“Ja sinä höpsö, olet myös minun koko elämäni”, kehräsin ja puskin hellästi kollin rintaa, “enkä ole ikinä koskaan jättämässä sinua tänne yksin.”

Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä kun olimme vastaanottaneet ilouutisemme Liljatuulelta. Mesitähti oli suostunut Merkuriuksen ehdotukseen siitä, että siirtyisin hieman tavallista aikaisemmin pentutarhalle. Nyt jaoin pesän päällikön kumppanin Aurinkokajon ja hänen nuorimman poikansa Loistopennun kanssa. Sinikilpikonnakuvioinen naaras oli ottanut minut ystävällisesti vastaan ja tarjoutunut auttamaan petini kokoamisessa. Olimme sen jälkeen viettäneet päivät pääsääntöisesti keskustellen kaikesta mitä ikinä keksimmekään aina siihen asti kunnes Merkurius vapautui soturintehtävistään. Kumppanini tuli aina tehtäviensä päätteeksi luokseni ja vietimme yhdessä aikaa. Hän myös toi minulle aina silloin tällöin saalista pitäen huolta syömisistäni. Mielestäni se oli hellyttävää ja niinpä aina kun näin hänen työntyvän karhunvatukoista muodostuvaan pesään tuoden jotain mukanaan, sydämeni suli.
Tällä hetkellä ilta alkoi kääntyä yöhön ja pentutarhan varjot syvenivät entisestään. Aukiolle oli satanut aikaisemmin päivällä lunta, joka oli pysynyt osittain leirin pohjan peittona. Olimme Aurinkokajon ja Loistopennun kanssa käyneet ihailemassa valkoisen lumen kimallusta, joka oli saanut pienen pennun silmät pyöristymään valtavan kokoisiksi. Hän oli herttaisen innostunut koko retken ajan, kunnes hän väsähti ja palasimme pesään ja Loistopentu pääsi ottamaan päiväunia. Pennun into oli saanut minut muistamaan kauas mieleni sopukoihin hautautuneet muistot siitä kuinka olin aivan samalla tavalla iloinnut lunta ensimmäistä kertaa nähdessäni.
Nousin seisaalleni venytelläkseni käpäliäni, jotka olivat puutuneet maatessani liian kauan samassa asennossa niiden päällä. Olin jo hetken aikaa vain hartaasti odottanut Merkuriuksen tuloa. Hän oli vieraillut luonani aamupäivällä ja kertoi joutuneensa illan myöhäiseen partioon ja muun päivän kuluvan Paatsamatassua opettamassa.
Asetuin takaisin makuuasentoon pehmeiden sammalten päälle. Aurinkokajo oli jo alkanut torkkua poikansa vatsaansa vasten käpertyneenä. Välillä naaras hätkähti hereille ja ihmetteli sitä, ettenkö vieläkään ollut mennyt nukkumaan. Lyhyen keskustelun jälkeen hän taas palasi uneensa. Halusin nähdä Merkuriuksen ennen kuin kävisin nukkumaan ja se mielessäni taistelin kovasti väsymystä vastaan. Ja niinpä minä odotin.

//Ilta? c:
387 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassun kävi sääliksi Mahlahallaa, ja hän halusi osoittaa myötätuntoaan laskemalla häntänsä lohduttavasti soturin selälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaisia hirveyksiä tämä kissa oli joutunut kokemaan elämänsä aikana. Hän oli joskus kuullut Lauhalaukan menneisyydestä Kuolonklaanissa, mutta ei olisi osannut arvatakaan, että hänellä ja Mahlahallalla oli takanaan pitkä menneisyys, josta hän ei ollut tiennyt mitään ennen tätä. Hän toivoi, että vanhat ystävykset voisivat sopia ja elää ilman kaunaa kauan sitten tapahtuneista asioista.
”Ei se ollut sinun syysi”, hän naukaisi lopulta ja katsoi Mahlahallaan myötätuntoisesti. ”Se Karhumyrsky oli varmaan tosi taitava manipuloija, kun hän kerran onnistui vetämään teitä molempia höplästä. Taisitte molemmat olla hänen petkutustensa pääuhreja.” Leimutassun katse hakeutui tahtomattakin parantajan pesän suuntaan. Hän kuvitteli mielessään Lauhalaukan makaamaan sammalvuoteeseensa, hädin tuskin tajuissaan ja kuumeesta sekavana. Jos kolli ei selviäisi viheryskästä, Mahlahallan ja hänen välit jäisivät ikuisiksi ajoiksi selvittämättömiksi. Eikä Leimutassu halunnut sellaista. Hän aikoi auttaa kaksikkoa saamaan sovun aikaan. Sehän oli tavallaan hänen tehtävänsä: auttaa kissoja ja huolehtia heistä.
”Sinä saat vielä tilaisuuden puhua hänen kanssaan”, hän lupasi Mahlahallalle, joka näytti vähän epävarmalta. ”Kunhan hän saa voimansa takaisin, pyydän häntä puhumaan kanssasi.”

//Mahla?
//180 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Huomenta, ja ei se mitään”, kehräsin jalkojeni päälle kaatuneelle pennulle. Pohjapennun naamalla oli leveä hymy. Pennun turkki oli vähän pörrössä, ja hänen silmänsä tuikkivat elinvoimaisina. Hän oli melkein kukistanut sisällään jylläävän pöpön. ”No, miltä ulkona näytti?” kysyin sitten ja vilkaisin nopeasti pesän uloskäynnin suuntaan, josta Pohjapentu oli peruuttanut päälleni.
”Aukiolla oli lunta!” pentu selitti innoissaan. ”Ja kissoja!” Kuuntelin huvittuneena, miten hän alkoi luetella kaikkien ulkona näkemiensä kissojen nimiä. Oli mukava huomata, miten pirteänä pentu oli jo heti aamusta.
Oma olonikaan ei ollut hullumpi. Kurkku tuntui edelleen karhealta kuin hiekka, mutta yskä oli helpottanut, eikä minulla ollut enää kuumettakaan. Myös Utusielu näytti voivan silminnähden paremmin. Ainoastaan Lauhalaukka ja kumppanini olivat edelleen vuodelevossa. Korppisiiven kuume ei meinannut hellittää sitten millään. En ollut raaskinut häiritä häntä viimeiseen pariin päivään, sillä hän oli näyttänyt niin heikolta ja uupuneelta. Saatoin vain rukoilla hänen puolestaan ja toivoa, että Tähtiklaani kuulisi minut. Leimutassu oli kyllä vakuutellut minulle, että lääke tehoaisi ajan kanssa. Koska minulla ei ollut muutakaan, en voinut kuin vain luottaa hänen sanaansa.
”Kuinka hyvä olo sinulla on nyt?” Käänsin katseeni takaisin Pohjapentuun. Pentu heilautti häntäänsä iloisesti.
”Melko hyvä”, hän sanoi ja hymyili. Nyökkäilin mietteliäästi ja tassutin sitten omalle sammalvuoteelleni. Se haisi tunkkaiselta, sairaudelta. Revin siitä irti pienen mytyn ja muotoilin sen parhaani mukaan muistuttamaan palloa. Pohjapentu oli kipittänyt viereeni katsomaan. ”Mitä sinä teet?”
Katsahdin häneen viekkaasti hymyillen. ”Ajattelin, että saattaisit haluta kopitella kanssani. Nyt kun olet pikkuhiljaa päihittämässä viheryskää, sinun on alettava myös liikkua”, mau’uin ja kieritin samalla palloa eteenpäin tassullani. ”Mutta muista, olemme kumpikin vielä toipilaita, joten emme saa ruveta riehumaan, tai muuten aikamme täällä pitenee.” Tönäisin mytyn Pohjapentua kohti. ”Mitä sanot: haluatko leikkiä?”

//Pohja?
//270 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olisin halunnut sanoa Lauhalaukalle jotakin. Jotakin sellaista, joka kertoisi, miten paljon hänestä edelleen välitin. Sitten ymmärsin, miten paljon se saattaisi rasittaa häntä. Viheryskä ei kuulemma ollut leikin asia. En tahtonut, että Lauhalaukka joutuisi stressaamaan kaiken lisäksi minun sanomisiani. Oli varmasti tarpeeksi raastavaa olla ties kuinka monetta päivää putkeen kuumeessa ja viheryskän riepottelemana.
Kohtasin Leimutassun odottavan, mutta lämpimän keltaisen katseen.
”Älä sano hänelle minusta mitään. Kun ystävyytemme Kuolonklaanissa päättyi, emme olleet kovinkaan hyvissä väleissä. Nykyään tulemme toimeen, mutta Lauhalaukka taitaa inhota minua yhä”, huokaisin pettyneenä ja laskin tumman katseeni alas. Leimutassu oli hetken hiljaa. Oliko parantajaoppilas mennyt sanattomaksi, vai keskittyikö hän jo ihan muuhun asiaan?
”Minä uskon, ettei Lauhalaukka sinua vihaa. Ehkei hän itsekään vain tiedä, kuinka lähestyä sinua”, parantajaoppilas ehdotti varovasti. Pudistin päätäni.
”Olen yrittänyt jutella hänelle, mutta joka kerta hän torjuu minut jollain tapaa. Olemme puhuneet, mutta hän ei tunnu uskovan minua. Tein häntä kohtaan niin kamalan väärin. Tein pahimman virheen, mitä ystävä voi koskaan tehdä”, aiheesta puhuminen sai silmäni kostumaan. Purin hammasta pitääkseni itkun poissa. En voinut kohdata Leimutassun katsetta, vaan tuijotin suoraan hänen ohitseen Litteäkivelle. Onneksi leiri oli tyhjillään lukuun ottamatta puuhun kiivennyttä yövartijaa. Olin vähällä unohtaa hänen olemassaolonsa, mutta rapina yläilmoista sai minut aina muistamaan tämän uudelleen.
”Tahdotko puhua siitä?” mustavalkea kissa kysyi. Epäröin. Olisiko virhe kertoa Leimutassulle siitä, miten kamalan väärin teinkään Lauhalaukkaa kohtaan? Minä luotin Leimutassuun. Hän oli pitänyt muilta salassa sen, mitä olin tälle Pimeyden Metsästä kertonut. Lisäksi hän oli ensimmäinen kissa pitkään aikaan, joka oikeasti arvosti läsnäoloani. Olin varma, että voisin luottaa Leimutassuun.
”Minä ja Lauhalaukka olimme erottamattomat pennuista saakka. Olimme aina yhdessä ja jaoimme kaikki ilot ja surut yhdessä. Sellaista ystävyyttä pitäisi arvostaa, mutta minä olin typerä. Lauhalaukalla oli veli, josta kenties oletkin kuullut. Karhumyrsky aiheutti kaiken pahan elämässäni. Hän ajoi Lauhalaukan pois ja hankkiutui minun ystäväkseni. Luulin oikeasti, että Karhumyrsky oli toisenlainen”, pidin pienen tauon ja nostin katseeni taas tähtitaivaalle. Silmäilin tuikkivia tähtiä hetken ennen kuin pystyin taas jatkamaan itkemättä.
”Kun Lauhalaukka lopulta palasi, hän kertoi miten Karhumyrsky oli huijannut häntä. Olin niin sokaistunut sen kissan valheille, etten vain nähnyt niiden läpi. Karhumyrsky valehteli kaikille, että Lauhalaukka on seonnut. Mieti nyt, hän tuli kertomaan henkilökohtaisesti Karhumyrskyn valheista vielä minulle ja vannoi puhuvansa totta. Hän aneli minua uskomaan, mutta minä käänsin hänelle selkäni. Kuka tekee niin? Sitten hän lähti, eikä mennyt kauaakaan, kun Karhumyrskyn todellinen minä paljastui. Hän tappoi niin monta hyvää soturia.. Vain päivä ennen kuolemaansa hän kertoi minulle valheistansa. Sen jälkeen elämäni Kuolonklaanissa oli ohi ja alkoi piina, joka johdatti minut Eloklaaniin”, selostin mahdollisimman vakaalla äänellä, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Ääneni särkyi siellä täällä muistellessani niitä kauheuksia, mitä Kuolonklaanissa oli sattunut.
Laskin katseeni Leimutassuun. En osannut sanoa, mitä mustavalkoinen kolli ajatteli. Inhosikohan hänkin nyt minua?

//Leimu?
// 447 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minulla meni hetki käsittää, mitä Taivaslaulu oli kertonut. Hän oli tullut luokseni aivan tavallisena päivänä ja kertoi valtavan uutisen. Hän odotti pentuja. Niin, Taivaslaulu odotti meidän pentujamme. Meistä tulisi taas vanhemmat.
Kasvoilleni piirtynyt typerä ilme vaihtui nopeasti leveään hymyyn. Tuijotin kumppaniani suoraan tuon erivärisiin, maailman kauneimpiin silmiin. Kurkustani pääsi hiljainen kehräys, kun soturitar painautui vasten turkkiani. Olimme siinä hetken ajan vailla murheita, jotka hiljalleen pääsivät hiipimään mieleeni.
Irrottauduin valkeasta naaraasta ja katsoin häntä huolestuneena.
”Entä jos jotakin pahaa tapahtuu taas? Entä jos pennut syntyvät liian aikaisin tai sairastut viheryskään?” en olisi tahtonut latistaa iloista tunnelmaa, mutten voinut jättää pelkoa huomioimatta. Taivaslaulun hymy hyytyi, ja tuo käänsi katseensa kohti etukäpäliään.
”Liljatuuli sanoi, että kaikki on hyvin. Me saamme kolme, ehkä jopa neljä pentua”, soturi lausui yrittäen saada tunnelman ennalleen. Hänen kasvoillaan oleva hymy ei kuitenkaan ollut sama kuin aiemmin. Se oli täynnä epätietoisuutta ja hitusen pelkoakin. Halusin uskoa niin, mutta se oli vaikeaa. Olin kokenut liikaa pahaa. Tällä hetkellä minusta tuntui, että en ollut enää isä ollenkaan. Aiempi pentueemme oli kuollut syntyessään, eikä Ruskatassu edelleenkään muistanut menneisyyttään. Tuntui tuskalliselta nähdä oma poika, joka ei kuitenkaan tunnistanut minua isäkseen. Välillä minusta tuntui kuin tuntemani Ruskatassu olisi kuollut kuolonklaanilaisen hyökätessä hänen kimppuunsa.
”Sinun täytyy siirtyä pentutarhalle”, lausuin terävällä äänellä. Tiesin, että klaanissa odottavat naaraat toimivat sotureina miltei lopputiineyteen saakka, mutta minä en tahtonut riskeerata mitään. Taivaslaulu oli viimeksikin synnyttänyt liian aikaisin, enkä tahtonut saman toistuvan. Taivaslaulu oli väittämässä vastaan, mutta nähdessään vakavan ilmeeni, hän myöntyi.
”Lupaan kysyä Mesitähdeltä hänen mielipidettään. Eloklaanilla on kuitenkin pulaa sotureista viheryskän myötä”, soturi lausui kohdaten katseeni. Juuri nyt minua ei kiinnostanut mikään muu kuin Taivaslaulu ja syntymättömät pentumme. Viis Eloklaanista ja Mesitähdestä, minulle tärkeintä oli perheeni.
”Tämä on paras uutinen pitkään aikaan. Olen vain menettänyt kaikki paitsi sinut, joten minua pelottaa. Pelkään, että menetän pian myös sinut pentujemme lisäksi. Lupaathan ottaa rauhallisesti, sinä kannat maailman tärkeintä lastia”, kuiskasin Taivaslaulun korvaan painautuessani tuota vasten.
”Sinä olet minulle niin hurjan tärkeä. Sinun jälkeesi minulla ei ole täällä enää mitään”, huokaisin hiljaa. Olinko liian itsekäs? Taivaslaulu oli sydämeltään klaanikissa. Oliko oikeus viedä häneltä soturin tehtävät omien pelkojeni vuoksi?

//Taivas?
// 347 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Oletko nyt ihan varma, että olet kunnossa?” Lumihiutale sanoi siristäen silmiään ikään kuin arvioidakseen minua tarkemmin. Hänen äänestään kuulsi huoli. Katsoin häneen vakuuttelevasti:
“Ihan tosi Lumihiutale. Kaikki on ihan hyvin.” Olin koko aamun ollut hieman huonovointinen ja oloni oli ollut satunnaisesti hieman hutera. Se oli saanut ystäväni huolestumaan.
Lumihiutale jatkoi kävelyä eteenpäin, mutta huomasin hänen välillä vilkaisten minua sivusilmällä. Yritin näyttää mahdollisimman hyvinvoivalta, vaikka heikotus piinasikin minua vaihtelevina aaltoina.
“Älkää jääkö jälkeen!” kuului Okraviiksen huonotuulinen käsky edestä päin. Kiristimme tahtia ja saavutimme muun partion.
Ilma oli poikkeuksellisen kylmää ja kurkkuani vihloi ikävästi vetäessäni syvään henkeä. Lehtikato koputteli jo ovella, siitä ei ollut epäilystäkään. Rukoilin vain tähtiklaanilta, että seuraavat kuut olisivat armollisia Eloklaanille. Mieleni harhaili Dakotaan, Timiin ja Kaarloon. Mitenköhän he voivat? Minusta tuntui kauhealta ajatella sitä, minkälaisen selviytymiskamppailun he joutuisivat keskenään käymään kun heillä ei ollut klaania tukenaan. Merkurius mietti yhä Coronaa ja hänen kohtalonsa mietitytti minuakin aina niinä hetkinä kun oli hiljaista. Minulle oli vaikeaa, että Merkurius ei voinut saavuttaa täyttä onnellisuutta ilman veljeään ja jouduin näkemään hänen onnettomuutensa, vaikka se olisikin hyvin kätkettynä.
En ollut kertonut kollille siitä, kuinka vaikeaa minun oli ollut asettua klaaniin. Minusta tuntui, etten vieläkään ollut sopeutunut takaisin tähän elämään, jonka olin aikoinani jättänyt. Se oli ainoa salaisuus mitä oli koskaan häneltä pitänyt. En vain raaskinut kertoa, sillä en halunnut pilata hänen onneaan omalla epämukavuudellani. Hän ei enää sen jälkeen voisi nauttia elämästä näiden kissojen kanssa samalla tavalla tietäessään etten viihtynyt täällä.
Sitten minut taas valtasi hetkeksi se erikoinen tunne, joka oli piinannut minua koko tähänastisen päivän ajan. Onnekseni huomasin leirin häämöttävän jo lähellä ja tiesin, että pääsisin hetkeksi hengähtämään oloni selkeäksi.
Työnnyin sisäänkäynnistä Lumihiutaleen häntä hipoen kasvojani. Pian aukio levisi eteeni tuttuna ja eläväisenä. Lumihiutaleen ääni kuitenkin sai minut hätkähtämään ajatuksistani:
“Pitäisikö sinun kuitenkin käydä tarkistuttamassa itsesi Liljatuulen luona? Näytät vähän huteralta”, siniharmaa naaras ehdotti. Tai se tuntui enemmänkin ohjeistukselta kuin ehdotukselta. Katsoin ystävääni kulmieni alta ja olin aikeissa sanoa olevani kunnossa – ehkä aikomaani terävämmin. Näin kuitenkin hänen silmistään, että hän oikeasti välitti ja kasvoilleni levisi lämmin ja kiitollinen hymy.
”Mitä minä tekisinkään ilman sinunlaistasi ystävää”, kehräsin minua vanhemmalle kissalle. Lumihiutale näytti helpottuneelta saadessaan minut vakuutettua.
“Lupaan kysyä Liljatuulelta hänet nähdessäni, ettei tämä ole mitään vakavaa”, lupasin osoittaen katseeni ystäväni silmiin.

“Liljatuuli, odota!” huudahdin nähdessäni nuoren parantajanaaraan luikahtavan aukion reunaa pitkin. Hänen meripihkasilmänsä kääntyivät tarkkaavaisina minun suuntaani löytääkseen häntä kutsuneen kissan.
“Ai hei Taivaslaulu.” Huomasin naaraan äänessä kireyden. Klaania vaivaava epidemia oli varmasti erittäin suuri taakkaa parantajan harteilla. Sydäntäni pisti, että joutuisin lisäämään hänen taakkaansa minun ongelmillani.
“Minua on vaivannut heikotus ja ajattelin kysyä sinulta, että eihän se voi olla mitään vakavaa?” kysyin varovasti. Entä jos minulla olisikin viheryskä? Ajatus sai minut kauhistumaan ja tuntui kuin näkymätön käärme olisi kietoutunut kaulani ympärille.
Näin Liljatuulen nyökkäävän:
“Voisin tutkia sinut nopeasti, mutta ei mennä parantajan pesälle, ettet altistu viheryskälle”, Liljatuuli sanoi rauhallisesti ja hymähti minulle rohkaisevasti. Silloin hänen silmistään heijastui viime päivien aiheuttaman työn väsymys.
Niinpä Liljatuuli tutki minut. Hän pyöri ympärilläni ja myhäili välillä jotain itselleen ja lopuksi tunnusteli vatsaani. Sitten hänen silmänsä syttyivät.
“Taivaslaulu, kaikki on hyvin”, Liljatuuli sanoi lempeästi. Huokaisin helpottuneena, mutta jännityin kun huomasin parantajakissan aikovan vielä sanoa jotain.
“Onnittelut, odotat pentuja. Ehkä kolme, hyvällä tuurilla neljä.”
Silloin tuntui kuin aurinko olisi alkanut paistaa kirkkaammin. Linnut alkoivat laulaa kovempaa ja maailma oli aivan uudella tavalla värikäs. En saanut sanaa suustani yrityksistäni huolimatta.
“Nyt minun täytyisi palata pesälleni, mutta jos sinulla tulee jotain kysyttävää tai muita oireita, muista tulla luokseni”, naaras painotti. Nyökkäsin vain häkeltyneenä. Tuntui kuin sydämeni olisi paisunut nelinkertaiseksi ja kykeni synnyttämään yhtä monta kertaa suuremman onnen tunteen. Jäin istumaan siihen hetken aivan yksikseni ja odotin, että saisin sisäistettyä asian. *Kolme, ehkä neljä pentua?!* Innostus alkoi kutitella minua hellästi ja olisin vain halunnut juosta muutaman kerran leirin ympäri. Valitettavasti minua vaivannut heikotus ei ollut kadonnut taikaiskusta ja olisin varmaan tömähtänyt maahan ottaessani yhdenkään liian lennokkaan askeleen.
Merkurius! Minun täytyy kertoa Merkuriukselle! Meistä tulisi vanhempia. Me saisimme pentuja. Mieleni keksi koko ajan uudenlaisia keinoja ilmaista juuri kuulleeni ilouutiset.
Lähdin etsimään kumppaniani miettien millä tavalla paljastaisin asian hänelle. Harjoittelin itsekseni mitä sanoisin ja kuvittelin miten hän tulisi reagoimaan.
Sillä hetkellä olin onnellisempi kuin olin pitkään aikaan ollut. Ja kun viimein näin elämäni kollin, olisin vain halunnut yli-innokkaasti kailottaa hänelle kaiken, mutta en tehnyt niin. Hillitsin itseni ja aloitin keskustelun sanoin:
“Minulla on sinulle asiaa.” Merkurius mittaili minua katseellaan yrittäen ennustaa olisiko sanojeni sävy positiivinen vai negatiivinen. Yritin hillitä onneani ja pitää kollia jännityksessä vähän pitempään, mutta minusta tuntui että hän oli huomannut jotain hyvää tapahtuneen.
“Mitä nyt?” hän kysyi. Olin hetken hiljaa ja sitten päästin hymyn vapaasti valloilleen:
“Me saamme pentuja!”

//Ilta? 😀
759 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mahlahallan muuttunut käytös sai Leimutassun epäilemään, olivatko kermanvärinen soturi ja Lauhalaukka hyviäkin ystäviä. Hän ei kyllä ollut koskaan nähnyt kaksikkoa yhdessä, ja Mahlahallasta paistoi muutakin kuin vain huolta ystävänsä puolesta. Oli se mitä tahansa, Leimutassu tahtoi auttaa.
”Kyllä minä ainakin haluaisin uskoa niin”, hän vastasi uskaamatta lupailla liian suuria. Oranssi-valkoisen kissan kunto ei ollut liikahtanut suuntaan taikka toiseen, eikä kissanminttu ollut ainakaan vielä osoittanut minkäänlaisia parantavia vaikutuksia hänessä. Se saattoi viedä oman aikansa, tai sitten soturin yrttimäärä piti tuplata, että se alkaisi tehota. Leimutassu aikoi tehdä kaikkensa, jotta kaikki sairasaukiolla olevat kissat pelastuisivat. ”Lauhalaukka on hyväkuntoinen kissa”, hän jatkoi vähän rohkaisevammin. ”Hänen ennusteensa ovat hyvät. Mikäli hän malttaa pysyä vuodelevossa ja syö kiltisti lääkkeensä, hänen pitäisi olla kunnossa tuota pikaa.”
Mahlahalla nyökkäsi. Hän yritti hymyillä, mutta hymy oli kireä ja hädin tuskin huomattava. Jokin selvästi painoi soturin mieltä. Leimutassu oli oppinut aika hyväksi tunteiden lukijaksi, joten hän yleensä huomasi, jos joku oli allapäin tai salaili jotakin. Se oli tärkeä taito parantajan työssä.
”Kuule, haluaisitko sinä, että veisin Lauhalaukalle terveisiä sinulta? Se saattaisi piristää häntä”, Leimutassu naukaisi muka ohimennen, vaikka oikeasti hän halusi nähdä, millaisen reaktion kysymys sai kissassa aikaan. Mikäli Mahlahalla haluaisi puhua jostain mieltään painavasta, hänellä oli siihen nyt tilaisuus hänen kanssaan.

//Mahla?
//203 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassu: 19kp –

Putoustassu: 6kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Hiilihammas: 17kp –

Mahlahalla: 28kp! –

Mesitähti: 10kp –

Pohjapentu: 20kp! – KP:t oppilaaksi kasassa.

Kirjoittaja: Elandra

Vatsani oli täynnä ja oloni oli parempi kuin päiviin, lisäksi isä oli valinnut minulle hiiren. Kaikki tuntui olevan pitkästä aikaa hyvin, ja pystyin ajatella tulevaisuutta ilman pelkoa. Mietin kuumeisesti kysymystä Hiilihampaan kysymykseen.
”Aion katsoa taivasta ja kiittää Tähtiklaania. Sen minä tahdon tehdä, koska ilman Tähtiklaania olisin kuollut. Aion tästä eteenpäin kiittää Tähtiklaania joka päivä siitä, että saan olla elossa. Ja jos kuolen, aion yhä olla kiitollinen”, lausuin hitaasti miettien tarkkaan jokaisen sanani. Aina kun olin saanut yhden lauseen sanottua, mieleeni tuli toinen. En ollut keskustellut kunnolla kenenkään kanssa koko sairastumisaikana, joten juttua riitti. Hiilihammas katsoi minua lämpimästi hymyillen.
”Se kuulostaa hyvältä”, tabbykuvioinen kolli sanoi viikset väristen.
”Sen jälkeen tahdon nähdä isäni ja viettää hänen kanssaan aikaa. Aion myös kiittää Liljatuulta ja Leimutassua, sekä tietenkin sinua. Nämä päivät olisivat olleet kurjia, jos et olisi ollut täällä. Kiitos”, nau’uin ja katsoin Hiilihammasta aidosti kiitollisena. Soturin suurille kasvoille muodostui mitä tyytyväisin hymy.
”Ei tarvitse kiittää”, kolli totesi rauhallisesti. Olisin hyvinkin voinut jatkaa keskustelua, mutta joku keskeytti meidät. Valkomusta naaras nosti hitaasti päänsä ylös Hiilihampaan viereiseltä vuoteelta ja katsoi meitä väsyneenä.
”Voisitteko olla vähän hiljempaa? Tahtoisin nukkua”, naaras kähisi voimattomana ja alkoi yskiä. Katsoin onnettomana Korppisiipeä.
”Minä taidan mennä nukkumaan. Rukoilen Tähtiklaania, että he auttavat myös sinua parantumaan”, sanoin kuiskaten. Vilkaisin taas Hiilihammasta, joka oli kumartunut valkomustan naaraan puoleen.
”Hyvää yötä”, sanoimme toisillemme, jonka jälkeen kipitin omalle vuoteelleni.
Huomasin, etten vieläkään ollut täysin parantunut. Jaloittelu ja keskusteleminen oli vienyt enemmän voimia kuin normaalisti. Saatuani hyvän asennon sammalvuoteellani, vajosin rauhalliseen uneen.

Aamulla herätessäni oloni oli entistäkin parempi. En ollut lainkaan väsynyt, nenäni ei vuotanut ja kuumeinen olo oli pysynyt poissa. Kurkku tuntui edelleen vähän karhealta, mutta en yskinyt enää samalla tavalla kuin pari päivää aiemmin. Pesässä oli valoisaa. Nousin hitaasti istumaan ja annoin katseeni kiertää pesässä olevissa kissoissa. Kaikki näyttivät nukkuvan, eikä Liljatuulesta ja Leimutassustakaan näkynyt jälkeäkään.
Siispä hiivin hiljaa alas vuoteeltani. Pesän pohja oli kylmä, mutta se ei haitannut. Kävelin Korppisiiven ja Hiilihampaan ohitse suunnaten kohti pesän uloskäyntiä. En aikonut mennä ulos, tahdoin vain kurkata nopeasti. Salaa toivoin näkeväni isän.
Vilkaisin vielä kerran taakseni ennen kuin työnsin pääni ulos sairasaukion uloskäynniltä. Kaikki nukkuivat edelleen. Kun katsoin leirin pääaukiolla, olin vähällä sokaistua! Jouduin kääntämään hetkeksi katseeni pois valkealta aukiolta. Sitten varovasti käännyin taas pääaukion puoleen silmiäni siristellen. Kun silmäni tottuivat kirkkauteen, en ollut uskoa silmiäni. Leirin pääaukio oli vitivalkean lumen peitossa! Lumikerros ei näyttänyt paksulta, mutta se oli muuttanut leirin ulkonäön täysin. Lumipeitteen alta näkyi vähän Litteäkiven harmaata väriä. Olisin halunnut mennä ulos leikkimään, mutta tiesin sen olevan kiellettyä. Minun täytyi parantua kunnolla, ennen kuin voisin mennä ulos. Sitten lähdin kiertämään katseellani leirin pääaukiota. Pohdin, tunnistaisinko isäni valkean turkin mikäli näkisin sen. Maastoutuisiko valkoinen kolli lumeen täydellisesti?
Kävin mielessäni läpi aukiolla olevien kissojen nimiä; Mesitähti, Minttuliekki, Aurinkokajo, Loistopentu, Leimutassu.. Juuri silloin mustavalkoinen parantajakissa kääntyi puoleeni. Säikähdin sitä, joten lähdin äkkiä peruuttamaan takaisin sairasaukiolle. En ollut suunnitellut peruutusta loppuun asti, kun kompastuin johonkin. Lennähdin selälleni ja odotin tömähtäväni kovalle maalle, mutta sen sijaan kaaduinkin johonkin pehmeään. Se liikahti allani, mutta pysytteli sitten aloillaan. Tuijotin Hiilihammasta suoraan silmiin. Kolli oli väärinpäin ja ihmettelin sitä hetken, kunnes ymmärsin mistä oli kyse. Kierähdin pois soturin jalkojen päältä ja asetuin istumaan sairasaukion kylmälle maalle. Koko maailma oli taas oikein päin.
”Huomenta, anteeksi että kaaduin päällesi. Olin katselemassa ulos”, kerroin hymyssä suin. Tiesin, ettei Hiilihammas suuttuisi. Hän oli niin ystävällinen kissa, että todennäköisesti saisin takaisin vain naurua tai hymyä.

//Hiili?
// 558 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassun mainitessa Lauhalaukan nimen, tunsin hetkellisesti suunnatonta ikävää entistä ystävääni kohtaan. Eloklaaniin saavuttuani, olimme saaneet asiat jotenkuten sovittua, mutten uskonut, että voisimme enää koskaan olla kuten ennen. Lauhalaukka oli varautunut seurassani, tai oli ollut ennen sairastumistaan. Miksi kissanminttu oli vienyt pois kuumeen kaikilta muilta paitsi häneltä ja Korppisiiveltä? Eikö se tehonnutkaan? Pelko siitä, että viheryskä koituisi oranssin ystäväni kohtaloksi, tuntui kamalalta.
Havahduin siihen, kun Leimutassu lopetti lauseensa. Katsoin häntä hämmentyneenä, koska en ollut kuunnellut sanaakaan parantajaoppilaan asiasta. Leimutassukin näytti nyt hieman hämmentyneeltä.
”Anteeksi, vajosin ajatuksiini. Mitä sanoitkaan?” kysyin nolostuen ja yritin korjata kiusallisen tunnelman virnistämällä. Onnekseni Leimutassu ei ollut herkästi suuttuvaa tyyppiä, vaan lempeästi hymyillen hän toisti sanomansa:
”Tahdoin vain kiittää sinua. Sinun ansiostasi Pohjapentu voi paremmin. Ilman sinua kissanminttujen löytämisessä olisi mennyt päiviä, ja se olisi saattanut olla liikaa.”
Menin sanattomaksi. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt vastata. Kukaan puolituttu oli tuskin koskaan sanonut minulle mitään noin ystävällistä.
”Äh, ei kai se mitään ollut. Olisit sinä saanut varmasti joltakulta muultakin apua”, päädyin vähättelemään tekoani, vaikka oikeasti tuntui ihan kivalta, kun panostustani arvostettiin. Kuolonklaanissa parantajat eivät koskaan olisi tulleet kiittämään minua, tai ei ainakaan Tiputassu. Hehkuaskel kylläkin olisi saattanut, mutta ei tällä tavalla. Leimutassu oli erityinen kissa. Vaikka hän olikin niin nuori, hän oli fiksumpi ja parempikäytöksinen mitä enemmistö kuolonklaanilaisista. Muut saisivat ottaa hänestä mallia.
”Mitä sinä luulet, selviääkö Lauhalaukka?” vaihdoin aihetta ennen kuin mustavalkea parantajaoppilas ennätti sanoa mitään. En tiennyt, tiesikö hän särkyneestä ystävyydestämme tai ylipäätään Lauhalaukan kuolonklaanilaistaustoista, mutta en voinut elää epätiedossa. Mikäli Lauhalaukka olisi kuolemaisillaan, minun olisi hyvästeltävä hänet. Vaikka olinkin tuhonnut typeryydelläni ja hyväuskoisuudellani ystävyytemme, loppujen lopuksi Lauhalaukka tulisi aina olemaan paras ystäväni.

//Leimu?
// 267 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minua alkoi tahtomattakin hymyilyttää, kun kuulin Pohjapennun pyytävän anteeksi sitä, että tuo oli nukahtanut aiemmin kesken keskustelumme. Itse en ollut asiaa jäänyt sen kummemmin murehtimaan, sillä minusta se oli ollut hyvinkin ymmärrettävää, koska pentu oli ollut niin sairas. Pennun huolehtiva käytös oli minusta kuitenkin liikuttavaa.
”Ei se haittaa”, vakuutin ja hymyilin pennulle lempeästi. ”Sellaista sattuu. Olit varmasti tosi väsynyt.”
Pohjapennunkin naamalle levisi iloinen hymy. Ehdimme rupatella niitä näitä vielä vähän aikaa, kunnes Leimutassu palasi mukanaan hiiri, jonka Väärävarjo oli kuulemma valikoinut varta vasten pojalleen. Katselin huvittuneena, miten pentu repi siitä nälkäisesti sopivia paloja itselleen.
Samalla mieleeni muistui, miten innoissaan Tyrskytassu oli ollut ihka ensimmäisestä tuoresaaliistaan. Suru riipaisi sydäntäni. Kunpa asiat eivät olisi menneet niin kuin ne menivät ja hän olisi yhä täällä meidän kanssamme, ajatus kävi mielessäni. Olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni hänet takaisin luoksemme. Tosin en ollut niinkään varma siitä, kuinka iloinen Korppisiipi – tai erityisesti Mesitähti – olisi ollut jälleennäkemisestä. En kuitenkaan uskonut, että naaras vihasi omaa poikaansa. Hän oli tehnyt vain sen, minkä oli nähnyt klaanin ja pentumme tulevaisuuden kannalta parhaaksi.
Ravistelin itseni irti ikävistä muistoista ja keskityin taas Pohjapentuun, joka oli jo melkein saanut hiirensä kaluttua. Olin onnellinen, että pentu oli selvinnyt pahimman ylin ja että hänellä olisi vielä tulevaisuus Eloklaanissa yhdessä isänsä kanssa. Väärävarjokaan tuskin pysyisi turkissaan, jahka pääsisi tapaamaan poikaansa.
”Sinusta on varmaan mukava päästä pian näkemään taas isääsi”, nau’uin lämpimästi Pohjapennulle, jonka silmät kääntyivät katsomaan minuun. Hän nuoleskeli suupieliään tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi. ”Mikä on ensimmäinen asia, mitä aiot tehdä, kun pääset pois parantajan pesältä?” kysyin häneltä. Nyt kun pentu voi jo paremmin, tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvista asioista keskusteleminen ei tuntunut hänestä ehkä enää niin toivottomalta, eikä hän jatkuvasti pelännyt Tähtiklaanin vievän häntä.

//Pohja?
//277 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Uskoisin niin”, Leimutassu vastasi huolestuneelle Väärävarjolle, joka näytti kuitenkin piristyvän kuullessaan poikansa voinnin parantuneen. ”Hän on taas jalkeilla ja nälissään. Olin tulossa hakemaan hänelle ruokaa.”
Väärävarjon korvat ponnahtivat pystyyn, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti tuoresaaliskasaan, joka oli osittain peittynyt lumeen. ”Saanko minä?”
Leimutassu nyökkäsi, ja valkoinen kolli hölkkäsi pirteämmän oloisena valikoimaan tuoresaalista pojalleen. Pian hän palasi mukanaan vuodenaikaan nähden yllättävän mehevä hiiri. Soturi laski hiiren Leimutassun eteen ja perääntyi kohteliaasti askelella. ”Kerrothan minulle heti, kun voin tulla katsomaan häntä”, hän pyysi.
”Tietenkin”, Leimutassu hymähti, kumartui noukkimaan tuoresaaliin mukaansa ja nyökkäsi vielä nopeasti kahdelle kollille, ennen kuin lähti lönkyttämään takaisin parantajan pesälle.
Pohjapentu oli edelleen Hiilihampaan luona, kun hän saapui sairasaukiolle. Pentu jutteli tabbykuvioiselle soturille hyväntuulisesti, ja vanhemman kissan kurkussa hyrisi lämminhenkinen kehräys. Leimutassu laski hiiren Pohjapennun viereen. Pentu käännähti katsomaan sitä nälkäisenä.
”Kiitos”, hän maukui vielä Leimutassulle ja kävi sitten käsiksi hiireen.
”Isäsi valitsi sen sinulle”, Leimutassu kertoi, ja se näytti ilahduttavan pientä pentua entistä enemmän. Jätettyään Pohjapennun aterioimaan Hiilihampaan seuraan, hän päätti vielä palata leiriaukiolle, koska halusi kiittää Mahlahallaa tämän avusta. Ilman häntä klaani olisi saattanut olla pahassa pulassa.
Leimutassu asteli Mahlahallan vierelle ja kävi istumaan. Kermanvärinen kolli laski katseensa taivaasta häneen ja hymyili.
”On hienoa kuulla, että Pohjapennun olo on muuttunut paremmaksi”, hän totesi. Leimutassu nyökkäili myöntäilevästi.
”Niin on. Kissanminttu tehosi nopeasti häneen. Muidenkin olo on kohentunut, ja tällä hetkellä ainoastaan Lauhalaukalla ja Korppisiivellä on yhä kuumetta”, hän sanoi.
Jokin Mahlahallan olemuksessa muuttui parin sydämenlyönnin ajaksi, kun hän mainitsi Lauhalaukan nimen. Leimutassu kallisti päätään mietteliäästi, mutta naukui sitten:
”Kiitos vielä kerran, kun autoit minua löytämään kissanmintut ja tuomaan ne klaaniin sairaille. On sinun ansiotasi, että Pohjapentu voi nyt paremmin.”

//Mahla?
//271 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun Hiilihammas oli kertonut hyvät uutiseni, olin hymyillyt. Väsymys oli ollut niin voimakas, etten ollut jaksanut tehdä muuta. Olin laskenut pääni takaisin lämpimiin sammaliin ja nukahtanut uudestaan. Melko epäystävällistä nukahtaa kesken toisen puheen, mutta niin oli käynyt.
Heräsin siihen, kun joku kosketti lapaani. Haistoin jotakin hyvää. Huumaava tuoksu oli laimea, mutta se leijaili nenääni.
”Pureskele tätä”, mustavalkea kissa ohjeisti ja työnsi lähemmäksi hyväntuoksuisia lehtiä. Tuoksu oli puoleensavetävä, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nappasin pari lehteä suuhuni ja aloin jauhaa niitä. Se tuntui raskaalta. Lehtien pureskelun jälkeen tuntui, kuin olisin juossut kolme kertaa leirin pääaukion ympäri.
”Hyvä. Lepää nyt, pian olosi on parempi”, parantajaoppilas lupasi ja hymyili lämpimästi. Suljin taas silmäni. Mieleeni palasi Hiilihammas. En jaksanut nostaa päätäni löytääkseni tabbykuvioisen soturin, mutta ajattelin häntä. Minun täytyisi pahoitella töykeää käyttäytymistäni, kun heräisin taas. Jos siis ylipäätään heräisin.
Väsymys sai taas otteen ja veti minut syvään uneen.

Kun taas heräsin, oli hämärää. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta oloni oli parempi kuin päiviin. Nostaessani pääni ylös, minua ei enää huimannut. Kurkkuni oli edelleen kipeä, muttei yhtä pahasti kuin aiemmin. Pitkästä aikaa tunsin nälän tunteen. Olisin voinut syödä mitä tahansa!
En muista milloin viimeksi olin edes jaksanut nousta jaloilleni, mutta nyt tahdoin vain kävellä. Nousin hitaasti ylös vuoteeltani. Tasapainoni oli hutera, mutta pysyin pystyssä. Etsin hämärästä pesästä Hiilihampaan ruskean turkin ja tassuttelin soturin luokse. Painoin kuononi kollin otsalle ja nostin käpäläni soturin käpälien päälle.
”Hiilihammas, kuuletko minua?” kuiskasin soturin korvaan, joka värähti puhuessani. Kolli liikahti ja työnsi minut unissaan pois. Olin vähällä kaatua kylmälle maalle, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Kolli raotti hitaasti silmiään. Huomatessaan minut, Hiilihammas ei voinut peitellä yllättyneisyyttään.
”Minun oloni on jo paljon parempi”, kerroin leveästi hymyillen, ”onkohan täällä jossain ruokaa?”
Soturi ei ehtinyt vastata, kun askeleet lähestyivät meitä. Leimutassu astui ulos kahden kiven välissä olevasta pesästä. Mustavalkea kolli näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten iloiselta nähdessään minut.
”Voit selkeästi paremmin”, parantajaoppilas totesi hyvillään. Minä nyökkäsin.
”Onko täällä ruokaa? Minulla on nälkä”, ilmoitin. Vatsani huusi tyhjyyttään.
”Minä haen”, Leimutassu lupasi. Kolli käveli ohitsemme ulos sairasaukiolta.
”Anteeksi, että nukahdin kesken keskustelun aiemmin”, sanoin kääntyessäni takaisin Hiilihampaan puoleen.

//Hiili?
// 341 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassu ravasi perässäni kohti Eloklaanin reviiriä. Kuljimme molemmat varovaisin, mutta ripein askelin eteenpäin. En tahtonut pudottaa yhtäkään kissanminttua maahan. Kun olimme ylittäneet Eloklaanin hajumerkit, taivaalta alkoi tupruttaa suuria lumihiutaleita. Pelkäsin koko ajan, että pudottaisin yrtit ja tuottaisin pettymyksen klaanille. Puristin leukojani tiukemmin yhteen ja taivalsin lumisateessa eteenpäin. Leimutassu oli tullut vierelleni. Kumpikaan ei riskeerannut yrttejään sanomalla jotakin, vaan pysyimme aivan hiljaa.
Nummimaisema vaihtui metsään ja matkanteko helpottui, kun korkea puut pitelivät pahimman lumisateen ja tuulen poissa. Metsässä vaikeuksia toi kuitenkin aluskasvillisuus. En nähnyt edessäni olevaa maata, joten toivoin vain, etten kompastuisi jalkoihini tai maassa lojuviin oksiin.
Viimeinkin leirin turvalliset piikkihernemuurit häämöttivät edessämme. Annoin Leimutassun mennä edellä piikkihernetunneliin, jonne itse katosin hänen jälkeensä. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Kissat olivat paenneet lumisadetta pesiinsä. Leimutassu johdatti minut parantajan pesän edessä olevan pensaikon luokse. En ollut aikeissakaan astua sairasaukiolle, sillä tiesin sen olevan täynnä viheryskään sairastuneita. Leimutassu laski kissanminttunsa maahan ja kääntyi sitten minun puoleeni.
”Kiitos, Mahlahalla. Jatketaan tästä myöhemmin, sairaat tarvitsevat kissanminttua”, Leimutassu lausui ystävällisellä äänellä. Laskin yrtit kollin jalkojen eteen.
”Oli ilo olla avuksi”, totesin väläyttäen kollille hymyn. Leimutassu otti yrttinsä hampaisiin ja vei ne sisään pesään, jonka siimeksestä kantautui kissojen yskintää ja valituksia. Astuin varalta askeleen taaksepäin. En tahtonut joutua sairaiden joukkoon.

Istuin pääaukiolla ja katselin kirkasta tähtitaivasta. Lumisade oli lakannut tovi sitten, ja pilvet olivat väistyneet tähtien tieltä. Sade oli jättänyt maahan valkean lumipeitteen. Olin odottanut Leimutassun tulevan taas juttelemaan kanssani, mutta mustavalkea kolli oli pysytellyt visusti parantajan pesässä. Hän ei ollut edes hakenut ruokaa itselleen. Kenties kolli oli nukkumassa.
Enemmistö Eloklaanin jäsenistä oli jo painunut nukkumaan pesiinsä. Minua ei väsyttänyt, vaikka olinkin herännyt aamulla ensimmäisten joukossa. Olin niin innoissani aamupäivän retkestä ei-kenenkään-maalle, etten malttanut nukkua.
Kun tutkailin taivaan lukuisia tähtiä, mieleeni palasi kysymys Tähtiklaanin olemassaolosta. Leimutassu oli löytänyt yrtit juuri sieltä, missä Tähtiklaani oli kertonut niiden olevan. Saattoiko se olla pelkkää sattumaa?
Säpsähdin kuullessani lähestyviä askeleita sotureiden pesältä. Kohtasin katseellani valkean kollin, jonka kasvoilla oli synkkä ilme. Väärävarjon vaalean meripihkainen katse tuijotti tyhjyyteen väistäen minut kokonaan. Sanaakaan sanomatta kevytrakenteinen kolli astui valkeaan lumeen ja tassutteli istumaan puolen ketunmitan päähän minusta. Entisen kuolonklaanilaisen katse oli kiinnittynyt parantajan pesään.
En ollut varma, mitä Väärävarjosta olisi pitänyt ajatella. Kissa oli syntyjään erakko, joka oli aiheuttanut Kuolonklaanissa vihaa etenkin Henkäysvarjossa. Kaikki olivat huomanneet, miten valkea kolli oli piirittänyt ensin Tuhkajuovaa ja sitten Pikiturkkia. En tiennyt oliko kolli lähtöni jälkeen löytänyt vielä kolmannenkin uhrin. Todennäköisesti, sillä Pohjapennun emo oli takuulla joku Kuolonklaanista. Olikohan Henkäysvarjo pakottanut hänetkin lähtemään Kuolonklaanista?
Välittämättä siitä, millainen historia Väärävarjolla oli, juuri nyt tunsin häntä kohtaan sääliä. En voinut kuvitellakaan, miten pahalta tuntui, kun ei voinut nähdä omaa poikaansa. Pohjapentu taisi olla ainoa läheinen kissa, joka Väärävarjolla oli Eloklaanissa. Hän särkyisi, mikäli menettäisi poikansa.
Erotin liikettä parantajan pesän edustalta. Mustavalkea kolli asteli ulos parantajan pesästä. Hänen ilmeensä oli kirkas, eikä lainkaan väsynyt. Päättelin Leimutassun nukkuneen hyvät unet omassa vuoteessaan. Väärävarjon ilme kirkastui, kun Leimutassu käveli valkean soturin eteen. Aluksi pelkäsin parantajaoppilaan tuovan huonoja uutisia, mutta kun hänen kasvoilleen levisi hento hymy, pelko haihtui.
”Onko Pohjapennun kunto kohentunut?” Väärävarjo kysyi toiveikkaana kohdatessaan parantajaoppilaan keltaiset silmät. Soturin hännänpää alkoi nykiä hermostuneena, mutta Leimutassun nyökätessä se laantui. Väärävarjo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä alaspäin. Sitten hän nosti katseensa takaisin Leimutassuun.
”Onko pahin siis jo ohi? Paraneeko Pohjapentu?” valkea kolli lateli kysymyksiä parantajaoppilaalle.

//Leimu?
// 538 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kissanminttua oli paljon enemmän kuin Leimutassu oli osannut kuvitellakaan. Tämä riittäisi paremmin kuin hyvin kaikille sairastuneille. He rupesivat kiskomaan kasveja irti multaisesta maasta. Leimutassu nosti kasvin varovasti ylös juuresta, koska ei halunnut haaskata yhtäkään tärkeää osaa. Juurista saattaisi olla vielä hyötyä myöhemmin.
Kun molemmat olivat keränneet kissanminttua niin paljon, että he eivät pystyneet mitenkään kantamaan enää enempää, Leimutassu rupesi etsimään jotakin, joka saattaisi helpottaa paluumatkaa. Hän käski Mahlahallaa pysymään hylätyssä pesässää kissanminttujen kanssa sillä välin, kun hän itse livahti ulos.
Hänen katseensa pyyhki maata, kun hän yritti löytää jotakin kantamiseen sopivaa. Pian hän hoksasi maassa isoja kaarnanpaloja, jotka olivat pudonneet kaiketi salamaniskuun kuolleesta puusta. Hän nappasi neljä kookasta ja tarpeeksi paksua kaarnalevyä mukaansa ja palasi pesälle. Mahlahalla katsoi hänen tuomisiaan kummissaan.
”Tarvitsetko sinä myös kaarnaa?” hän kysyi, ilmeisesti yrittäen arvailla kaarnanpalojen käyttötarkoitusta.
”Tavallaan.” Leimutassu laski yhden kaarnalevyn maahan ja asetteli sitten varovasti sen päälle poimimansa yrttikimpun. Sen jälkeen hän otti toisen levyn ja asetti sen yrttien päälle. Hän kokeili ottaa sen varovasti hampaisiinsa. ”Tämä voisi toimiakin”, hän tokaisi tukahtuneella äänellä.
Mahlahalla näkyi ymmärtävän yskän, sillä tuo otti myös yhden kaarnavelyn ja teki sille saman, minkä Leimutassu oli tehnyt omalleen. Lopulta heillä kummallakin oli enemmän tai vähemmän käytännöllinen kaarnatasku, jolla he pystyisivät kantamaan kissanmintut turvallisesti kotiin asti.
”Nyt lähdetään”, Leimutassu ilmoitti hilpeästi, nappasi kaarnataskun kevyesti hampaidensa väliin ja suuntasi ulos pesästä. Hän kuuli Mahlahallan seuraavan perässään.
Kun he olivat päässeet jonkin matkan päähän hylätystä pesästä, Leimutassu antoi Mahlahallan ottaa taas ohjat. Vaalean kermanvärinen kolli asettui kulkemaan edelle, ja Leimutassu tassutti aivan hänen kintereillään. Vaikka parantajaoppilas uskoikin muistavansa reitin takaisin kotiin, hän ei halunnut ottaa riskejä. Oli parempi pelata varman päälle.

//Mahla?
//269 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki oli esittänyt minulle kysymyksen. Vastauksen miettimisen ajaksi yllemme laskeutui hiljaisuus.
”Täytyy yrittää elää mahdollisimman normaalisti”, lausahdin rauhallisella äänellä ja yritin hymyillä, mutta kasvoilleni muodostui vain väkinäinen virnistys. Minttuliekin yötaivaan sinisistä silmistä paistoi huoli.
”Emme voi laittaa oireettomia varalta parantajan pesälle. Kaikki soturit nukkuvat niin tiiviisti yhdessä, että jokaisella taitaa olla yhtä suuret mahdollisuudet sairastua. Ei auta kuin toivoa, että tämä menee nopeasti ohi”, sanoin tietämättä, yritinkö rauhoitella enemmän Minttuliekkiä vai mielessäni raivoavaa pelkoa. Pienin potilas oli Loistopennun ikäinen Pohjapentu. Mitä jos Loistopentukin sairastuisi?
”Miten korvaamme neljä puuttuvaa soturia? Heistä kolmella on oppilaat koulutettavana”, Minttuliekki jatkoi. Oli hyvä, että naaras osallistui keskusteluun niin paljon. En kehdannut myöntää sitä ääneen, mutten ollut kaiken tämän keskellä ajatellut oppilaita ollenkaan.
”Terveet soturit huolehtivat koulutuksesta. Kun jaat partioita, anna kukin oppilas sellaisen soturin matkaan, joka pystyy huolehtimaan oppilaasta”, kehotin. Minttuliekki nyökkäsi.
Toinen ongelmamme oli suurempi. Neljän soturin puute oli vielä melko pieni, mutta jos sairastuneiden määrä kasvaisi, puutoksemme olisi huomattava. Partioita oli vaikeaa järjestää, jos osallistujia oli liian vähän.
”Yritetään pärjätä. Jos sairastuneita tulee enemmän, vähennetään rajapartioiden määrää”, sanoin epäröiden. Minttuliekki katsoi minua hetken näyttäen siltä, kuin olisi sanomassa jotakin, mutta naaras tyytyi nyökkäämään.
Meillä ei ollut varaa luopua saalistuspartioista. Klaani tarvitsi edelleen ruokansa, vaikka puolet sen jäsenistä joutuisivatkin parantajan pesälle.
”Täytyy rukoilla Tähtiklaania, että hän auttaa Eloklaanin eteenpäin. Tämän jälkeen klaanimme on vahvempi kuin koskaan, olen varma siitä”, huokaisin hiljaa luoden katseeni hämärtyvälle taivaalle. Toivoin, että olisin oikeassa. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kun laskin katseeni takaisin Minttuliekkiin, huomasin naaraan katsovan taivasta. Rukoiliko hänkin?
Soturitar laski kostuneen katseensa minuun. Jos vain oli mahdollista, tummansiniset silmät näyttivät niin entistä kauniimmilta. Katseemme kohtasi hetkeksi ja minut valtasi lämmin tunne. Hetki keskeytyi nopeasti, kun kuulin jonkun yskivän. Kauristassu astui ulos oppilaiden pesästä. Yskänpuuska riepotteli oppilasta ja hidasti liikkeitä. Kun yskänpuuska oli ohi, valkea kolli nosti katseensa ylös. Se liukui hitaasti piikkihernemuurien ja Litteäkiven kautta minuun ja Minttuliekkiin.
Meripihkanväriset silmät punersivat, ja nenänpään kosteus näkyi tänne asti. Kolli niiskutti. Ei, tämä ei voi olla totta, oli ensimmäinen ajatukseni. Otin jo askeleen lähteäkseni poikani luokse, mutta Minttuliekki pysäytti minut. Hän oli järjen ääni järjettömässä mielessäni.
”Et voi mennä hänen luokseen, ettet itsekin sairastu”, naaras lausui säröilevällä äänellä. Astuin pari askelta lähemmäksi poikaani, jotta tuo kuulisi sanani.
”Sinun täytyy mennä parantajan pesälle. Liljatuuli ja Leimutassu pitävät sinusta huolta siellä. Sinulla ei ole mitään hätää, mene nyt”, yritin pysyä vahvana Kauristassun vuoksi. Kollin silmistä paistoi pelko ja tuska. Hän näytti todella huonovointiselta lähtiessään laahustamaan kohti parantajan pesää. Käännyin taas Minttuliekin puoleen. Varapäällikön katse oli kohdistettu poikaani. Kauristassu oli Minttuliekin oppilas. Miltäköhän hänestä tuntui? Jakoiko hän kanssani pelon siitä, ettei Kauristassu selviäisi?
Minttuliekin tuntien, olin varma siitä. Hän jakoi kanssani pitkälti kaikki samat tunteet, jotka koskivat pelkoa siitä, että joku klaanitovereistamme menettäisi henkensä. Siksi Minttuliekki oli niin hyvä varapäällikkö.

//Minttuu?
// 457 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En voinut olla hymyilemättä kuullessani, kuinka Leimutassu kutsui minua ystäväkseen. Sitä sanaa kukaan ei ollut käyttänyt minusta sitten Kuolonklaanista lähdön. Raparperipistos oli ollut klaanissa viimeinen ystäväni. Naaraan muisteleminen sai mieleni hetkellisesti haikeaksi. Mitenköhän hän pärjäsi Kuolonklaanissa?
Pakotin ajatukseni takaisin tehtäväämme. Minun täytyi viedä Leimutassu Kuolonklaanin reviirin lähettyville ja hakea sieltä tarvitsemamme kissanmintut. Niiden avulla sairaat voisivat parantua. Viitoin oppilaan perässäni piikkihernetunneliin.
Ripein askelin suuntasin kohti etelää. Kulkisimme aina Eloklaanin eteläisimmälle rajalle. Oli helpointa pysytellä mahdollisimman kaukana Kuolonklaanista. Ei olisi hyvä asia, jos vihollisklaani veisi yrtit nenämme edestä. Riehuikohan viheryskä sielläkin?

Kun saavutimme eteläisen rajan, aurinko oli jo noussut. Maa oli kuuran peitossa. Juuri kun ylitimme rajan, näkökenttääni ilmestyi valkeita lumihiutaleita.
”Toivottavasti kissanmintut eivät ole kuolleet pakkasessa”, Leimutassu lausahti kireästi. Vilkaisin kannoillani tulevaa kollia.
”Et olisi saanut unta, jos matka olisi turha”, totesin, vaikken itsekään uskonut omia sanojani. Oli koomista, että kaltaiseni kissa sanoi niin. En minä edes tiennyt oliko Tähtiklaania olemassa. Ehkä Leimutassu oli kuullut paikasta Iltakaiulta, ja nähnyt vain unta, jossa hän muisti kollin kertomuksen. Tai sitten Tähtiklaani oikeasti oli olemassa.
Matka jatkui taas hiljaisuudessa. Olimme saapuneet harvapuiseen metsään, joka sijaitsi ei-kenenkään-reviirillä. Kuljimme kauemmaksi Eloklaanin reviiristä, jotta raja katoaisi näkyvistämme. Emme tahtoneet, että Kuolonklaanin partio näkisi meitä.
Kun raja oli kadonnut, uskalsin viimein vaihtaa suuntaa kohti vanhaa kaksijalanpesää, jossa Iltakaiku tovereineen olivat asuneet kauan sitten. En ollut koskaan käynyt pesällä, mutta olin kuullut muiden puhuvan siitä.
Tovin kuluttua eteemme aukeni suuri aukio, jolla ei kasvanut lainkaan puita. Valtavan kokoinen kaksijalan pesäksi arvelemani höskä vei suuren tilan aukiolta. Pysähdyin hetkeksi. Tältäkö kaksijalan pesät näyttivät? Pesä näytti kaikin puolin huonokuntoiselta, aivan kuten Leimutassu oli kuvaillut. Sitä ympäröi jonkinlainen kuusipuun värinen muuri, joka myöskin näytti varsin epäkäytännölliseltä. Sen raoista mahtuisi suurempikin kissa kulkemaan. Leimutassu ohitti minut ja vilkaisi sitten taakseen.
”Tule, ei haaskata aikaa. Tämä on se paikka”, mustavalkea kolli ilmoitti viittoen minut peräänsä.
Epäröin hetken, mutta seurasin sitten kollia kohti pesää. Tarkastelin koko ajan ympäristöäni odottaen, että vihollinen hyökkäisi kimppuumme koska tahansa. Täällä ei näkynyt kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Kuulin jostain kaukaa hirviön etäisen murinan, joka hetkellisesti voimistui, mutta katosi lopulta. Arvelin, että jossakin lähettyvillä oli ukkospolku.
Ilmassa ei haissut sen enempää tuoreita kaksijalan kuin vieraiden kissojenkaan tuoksuja. Kun astuimme seinässä olevasta raosta sisään ränsistyneeseen kaksijalan pesään, Leimutassu asteli suorinta tietä eteenpäin. Eikö häntä pelottanut ollenkaan?
Ilmassa leijaili houkutteleva, makea tuoksu. Seuratessani Leimutassua huomasin, että tuoksu voimistui entisestään. Leimutassu oli pysähtynyt. Kolli tuijotti vihreitä kasveja lumoutuneena. Tuoksu oli niistä peräisin. Kasvi oli levinnyt ympäri tätä osaa pesässä. Sitä oli hurjan paljon.
”Onko se kissanminttua?” kysyin. Leimutassu ei vilkaissutkaan minua, mutta nyökkäsi silti.
”Kerätään niin paljon kuin vain saamme kannettua”, kolli lausahti ja alkoi nykimään kasveja juurineen päivineen irti maasta.

//Leimu?
// 438 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Sinä olet vahva!” Yritin saada Pohjapennun uskomaan, että hän selviäisi tästä, vaikka en ollutkaan siitä itse niin varma. Hän oli hirvittävän huonossa kunnossa, minkä tämä tiedosti itsekin, ja siitä syystä toitotti jatkuvasti, että Tähtiklaani veisi hänet. ”Sinun täytyy nyt levätä, jotta saat voimasi takaisin ja jaksat taistella sairautta vastaan”, lisäsin pehmeämmin ja kosketin pennun korvaa kevyesti kuonollani, vaikka en ollutkaan varma, olisinko saanut olla näin lähellä häntä. Toisaalta olinhan itsekin kipeä, joten tuskin se ainakaan sairastuttaisi minua pahemmin.
Pohjapentu ynähti hiljaa ja painautui sammalia vasten voipuneena. Hetkeksi pennun keho jännittyi yskänpuuskan ravistellessa sitä, mutta sitten hän taas valahti veltoksi ja näytti melkein kuolleelta. Huoli riipaisi sisintäni. Toivoin koko sydämeni pohjasta, ettei Tähtiklaani halunnut tämän pennun henkeä. Hän oli tuskin vielä nähnyt elämää lainkaan, ja hänen isänsä olisi kamalan surullinen, jos menettäisi ainoan läheisensä Eloklaanissa.
”Hiilihammas?” Korppisiiven käheä ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin kumppanini kuumeisesti kiiltävän katseen. Naaras oli nostanut päätään, mutta se taisi olla ainoa asia, johon hänen voimansa riittivät tällä hetkellä. Astelin varovaisin askelin hänen luokseen ja kiedoin häntäni hänen velttona letkottavan häntänsä ympäri. Korppisiipi yritti kehrätä, mutta se katkesi varoittamatta iskevään yskänpuuskaan.
En sanonut mitään. Istuin vain hiljaa hänen vierellään ja pitelin hänen häntäänsä. Minusta tuntui voimattomalta, avuttomalta. Halusin auttaa, mutta en tiennyt, miten. Liljatuuli ja Leimutassu tekivät jo kaiken voitavansa, mutta kuinka pitkään se riittäisi? Lopulta heiltä loppuisivat yrtit, eivätkä he enää voisi tehdä hyväksemme mitään muuta kuin rukoilla Tähtiklaanilta armoa.
”Lähden tänä iltana.” Käänsin toista korvaani parantajan pesän suunnalta kuuluvaan vaimeaan puheeseen. Tunnistin äänen Leimutassuksi. ”Toivottavasti Tähtiklaani antaa meille jonkin merkin.”
”Sitä minäkin toivon.” Liljatuuli kuulosti väsyneeltä. Vähäksi aikaa tuli hiljaista, ja sitä seurasi tökkivä yskä. Hänkin on saanut tartunnan, tajusin kauhukseni, ja jouduin hetkeksi paniikkiin. Jos Liljatuulikin oli sairastunut, kuka huolehtisi kaikista muista sairastuneista? Tietenkin meillä oli Leimutassu, mutta hän oli vasta oppilas eikä osannut läheskään yhtä paljon kuin mestarinsa.
Painoin pääni alas hiljaiseen rukoukseen. Anelin mielessäni Tähtiklaania parantamaan kaikki sairaat. En kuitenkaan saanut minkäänlaista vastausta. Joko he eivät olleet kuulleet äänetöntä avunpyyntöäni, tai sitten heitä ei kiinnostanut puuttua asiaan. Ehkä koko Tähtiklaani oli pelkkää satua.

Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta kuuluviin juoksuaskeliin. Ne tulivat koko ajan lähemmäksi, kunnes lopulta Leimutassun laikukas hahmo tupsahti sairasaukiolle. Parantajaoppilas kiiruhti suorinta tietä parantajan koloon, jossa Liljatuuli yleensä nukkui. Pinnistelin kuullakseni, mistä he puhuivat.
”Näin Tähtiklaanin lähettämässä näyssä paikan, jossa kasvaa paljon kissanminttua!” Leimutassun ääni kohosi täyttämään pesän. Se oli täynnä intoa ja toiveikkuutta. Tunsin sisälläni heräävän pienen toivonkipinän.
Kissanminttua? ajattelin virkistyneempänä. Eikö Tähtiklaani sittenkään ole hylännyt meitä? Yritin kuulla loputkin keskustelusta, mutta ei mennyt kauaakaan, kun nuori kolli jo hölkkäsi pois kolosta ja katosi aukiolle yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin.
Kurkotuin vuoteeni reunan yli Pohjapentua kohti ja tökkäsin käpälälläni tämän kylkeä kevyesti. ”Pohjapentu!”
Valkoinen pentu avasi silmänsä ja räpytteli niitä hetken yrittäen samalla kohdistaa katsettaan johonkin. Sitten hän tajusi kääntyä katsomaan minuun. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme.
”Leimutassu lähti hakemaan lisää kissanminttua”, supatin innoissani. ”Tähtiklaani on kuullut rukouksemme ja on päättänyt auttaa meitä! Koeta sinnitellä vielä hetki, niin sitten saat lääkettä, joka varmasti tepsii.”

//Pohja?
//499 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu odotti harjoituskuopalla, hyvin vihaisena. Hopeaputous oli myöhässä. Kun kolli sitten vihdoin saapui, oli Putoustassulla jo varastossa pari taisteluliikettä. Kuitenkin naaras piilotti tunteensa nopeasti. -Tuleeko joku harjoittelemaaan kanssamme? hän kysyi mestariltaan iloisena. Hopeaputous näytti helpottuneelta luullessaan ettei Putoustassu ollutkaan vihainen. -Ei kukaan tule. Jonkun olisi kai pitänyt mutta he peruivat sen vähän aikaa sitten. Harjoittelemme itsepuolustusta tälläkertaa, Hopeaputous ilmoitti ja ohjasi Putoustassun kuopan viereen katsomaan. Sitten kolli näytti nopean liikkeen. -Toista tuo, kehotti Hopeaputous liikkeen näyttämisen jälkeen. Putoustassu astui edemmäs, kohti kuoppaa. Hän yritti muistella liikettä. Se oli joku joka peitti kaulan. Lopulta Putoustassu tyytyi siihen että hän potkaisi Hopeaputousta ja hyppäsi sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Se taisi olla oikea liike, tosin ei aivan. Sillä kun Hopeaputous näytti liikkeen uudestaanse oli erillainen. Tällä kertaa Putoustassu kuitenkin painoi mieleen liikkeen. Potku, hyppy taaksepäin ja siitä sivulle. Sillä kertaa Putoustassu oppi liikkeen heti ja osasi hyvin. Hopeaputous kehui Putoustassua: -Hyvä! Nyt yhdistetään siihen hieman lisää hyökkäystä. Hopeaputous näytti liikkeen, lisäten siihen potkun ja hyppyjen jälkeen vielä hyökkäyksen takaapäin. -Tyyli on vapaa, Hopeaputous kertoi vielä hyökkäyksestä. -Okei, harjoitellaanko sitten sitä? Putoustassu kysyi iloisena, mestari ei ollut hullumpi. -Joo, itseasiassa lähdemme sen jälkeen keräämään sammalia, mutta iloitaan nyt kun vielä voi, Hopeaputous vastasi ja näytti helpottuneelta, taas kerran.

***

Harjoitusten jälkeen Putoustassu lähti mestarinsa kanssa keräämään sammalia. -Täällä on hyvä paikka, Hopeaputous kehotti. Putoustassu seurasi vaitonaisena. -Ota kynnelläsi pala sammalta, eli siis kuori se ja sen jälkeen laita se tuohon kasaan. Kannamme ne lopussa tietysti leiriin, Hopeaputous avusti oppilastaan, tällä kertaa aika tiukkana. -Ja muista etteivät sammaleet saa olla liian pieniä tai liian isoja, silloin ne eivät enään käy.

//263 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Haluan lähteä hetimmiten”, Leimutassu vastasi Mahlahallalle. Häntä ei oikeastaan edes väsyttänyt. Vaikka matka Kuuluolalle ja sieltä takaisin oli vienyt melkein koko yön, hän suorastaan pursusi energiaa. Hyvät uutiset kissanmintusta olivat saaneet hänet virkistymään, eikä hän voinut ajatellakaan nukkumaan menemistä enää tässä välissä. Mitä pikemmin he pääsisivät lähtemään, sitä nopeammin he olisivat takaisin lääkkeen kanssa ja voisivat pelastaa kaikki sairastuneet klaanitoverinsa.
Leimutassu loikki kevein askelin parantajan pesälle ja pujahti ketterästi sisään pensaaseen, jonka alla sairaus tuntui ilmassa raskaana kuin ukkospilvet. Hän pujotteli vuoteiden välitse Liljatuulen luo, joka oli taas jalkeilla ja valmisti parhaillaan uutta lääkeannosta. Naaras piristyi silminnähden hänen huomatessaan Leimutassun tulleen jo takaisin. Leimutassu ei kuitenkaan antanut mestarilleen suunvuoroa kysellä matkasta ja siitä, oliko Tähtiklaani antanut hänelle jotain neuvoja tänä vaikeana aikana, vaan hän kävi itse suoraan asiaan.
”Näin Tähtiklaanin lähettämässä näyssä paikan, jossa kasvaa paljon kissanminttua!” hän kertoi tohkeissaan. ”Sitä kasvaa Kuolonklaanin eteläpuolella, hylätyssä kaksijalkojen pesässä! Mahlahalla opastaa minut sinne!”
Liljatuulen innostus vaihtui hyvin pian huoleksi, kun hän kuuli Kuolonklaanin mainittavan. ”Onkohan se ihan turvallista? En usko heidän ilahtuvan löytäessään alueeltaan klaaninsa hylänneen soturin sekä Eloklaanin parantajaoppilaan viemässä kallisarvoisia yrttejä.”
”Me olemme varovaisia!” Leimutassu vakuutti. Hän toivoi, ettei Liljatuuli kieltäisi heitä lähtemästä kaksijalan pesälle. Tämä oli heidän ainoa mahdollisuutensa peitota viheryskä ennen kuin se ehtisi levitä koko klaaniin.
Pienikokoinen parantajanaaras pysyi hetken vaiti. Hänen meripihkanväriset silmänsä tutkivat Leimutassua tarkkaan, ja Leimutassun nahkaa alkoi pistellä levottomasti. ”Hyvä on, mutta yrittäkää pysytellä poissa vaikeuksista”, naaras myöntyi lopulta. Hän laski häntänsä oppilaansa lavoille ja hymyili tälle väsyneesti. ”Minä luotan teihin.”
Leimutassu nyökytti päätään ylös ja alas. ”Emme petä sinua”, hän lupasi itsevarmasti, kurkotti koskettamaan mestarinsa korvaa nenällään ja kiepahti sitten ympäri palatakseen takaisin Mahlahallan luokse.
Hän hölkkäsi aukion poikki Mahlahallan luo, joka odotteli häntä piikkihernetunnelin edessä energisen oloisena. ”No niin, näytä tietä, ystävä”, Leimutassu hihkaisi hänelle hyväntuulisena ja viittasi hännällään kollia menemään edeltä tunneliin.

//Mahla?
//302 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 5kp –

Koivutassu: 4kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Leimutassu: 41kp! – Seuraavan puolikuun aikaan voit ansaita parantajanimesi 🙂

Putoustassu: 4kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Pohjapentu: 36kp! –

Hiilihammas: 48kp! –

Minttuliekki: 9kp –

Taivaslaulu: 8kp –

Mahlahalla: 13kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin juuri saamassa kiinni kenties suurinta koskaan näkemääni jänistä, kun tunsin jonkun tökkivän kylkeäni. Kääntyessäni taas jäniksen puoleen, se oli kadonnut.
Uni haihtui hiljaa pois ja palasin sotureiden pesään, jossa joku toisteli nimeäni vaatien minua heräämään. Olin vähällä ärähtää kissalle pahasti, mutta tunnistaessani Leimutassun, en vain pystynyt olla ilkeä. Räpyttelin unisia silmiäni. Miksi parantajaoppilas oli tähän aikaan herättämässä minua tuollaisella raivolla? Aurinkokaan ei ollut vielä noussut.
”Mitä nyt?” kysyin unisena ja kampesin itseni istumaan.
”Tule”, Leimutassu pyysi ja viittoi minut peräänsä. Ripein askelin mustavalkea kolli puikkelehti nukkuvien kissojen ylitse ulos juurakossa sijaitsevasta pesästä. Olisin niin kovasti halunnut jäädä nukkumaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mitä asiaa parantajaoppilaalla oli tähän aikaan. Kuulin muutamien sotureiden liikkuvan. He olivat kai heränneet Leimutassun tuloon.
Astelin rauhallisin, huomattavasti Leimutassua laiskemmin oppilaan perässä pois juurakon alta. Jostain syystä vilkaisin pensaikon kohdalla taakseni puun rungon sisällä sijaitsevaan pesään. Siellä nukkuivat Eloklaanin kokeneimmat soturit ja varapäällikkö. Kaikki näyttivät nukkuvan.
Työnnyin pensaan alle muodostuneesta tunnelista leirin pääaukiolle. Pakkanen oli kiristynyt entisestään. Leimutassu istui pensaikon edustalla malttamattoman oloisena. Kolli paineli käpälillään hermostuksissaan maata.
”Miksi ihmeessä sinä herätit minut tähän aikaan?” kysyin edelleen väsyneenä ja turhautuneena. Asian oli paras olla tärkeää.
”Kävin tapaamassa Tähtiklaania”, parantajaoppilas aloitti. En ollut varma, uskoinko Tähtiklaanin olemassaoloon vai en. Ajatus ikuisesta, onnellisesta elämästä houkutteli, mutta en siltikään tiennyt mitä ajatella siitä. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
”Kertoivatko he jotakin? Liittyykö tämä viheryskään?” kysyin varovasti. Yritin esittää, että olin vähän edes perillä asioista. Eloklaanissa oli viheryskäepidemia, joka oli vienyt vahvojakin sotureita parantajan pesälle. Sotureiden lisäksi pesällä oli myös pentu, Pohjapentu. Hänen isänsä Väärävarjo norkoili päivittäin parantajan pesän edustalla yrittäen nähdä pesän sisälle. Valkea kolli ei ollut nyt neljäsosakuuhun nähnyt poikaansa. Hän näytti olevan tuskissaan.
Leimutassu nyökkäsi.
”Tai eivät he kertoneet, mutta näyttivät jotakin. He näyttivät paikan, jossa on hurjan paljon kissanminttua. Kissanminttu parantaa viheryskää, minä tahdon löytää sen paikan”, mustavalkea kolli sanoi tasaisella äänellä, mutta kissan kasvoilta paistoi innokkuus.
”Siispä päätit herättää minut?” heitin yrittäen olla vitsikäs, mutta ymmärsin vasta asian sanottuani, kuinka tylyltä saatoin kuulostaa. Toivoin, ettei Leimutassu pahastuisi sanoistani.
”Tuuli toi mukanaan Kuolonklaanin hajun, joten paikan täytyy olla Kuolonklaanin lähellä. Ajattelin, että sinä voisit auttaa minua”, Leimutassu sanoi ja kohtasi katseeni. Kissa ei vaikuttanut lainkaan pahastuneelta. Olin yllättynyt, mutta hyvin otettu siitä, että Leimutassu oli tullut juuri minun luokseni. Yhtä lailla hän olisi voinut herättää vaikkapa Lauhalaukan, Taivaslaulun tai Hopeaputouksen.
”Kerro lisää siitä paikasta, voin yrittää auttaa”, ehdotin ystävällisesti. Nyt minäkin vasta innostuin asiasta. Tahdoin auttaa uutta klaaniani parhaani niin paljon kuin vain pystyin.
Leimutassu kertoi ränsistyneestä kaksijalanpesästä, joka sijaitsi metsän keskellä. Aluksi mielessäni kävi kaksijalkala. Ei, kaksijalkalassa ei haisisi Kuolonklaani. Mietin kuumeisesti Kuolonklaanin reviirin rajoja ja niiden ulkopuolta. Pohjoisessa oli vain joki ja metsää, lännessä oli Eloklaanin reviiri. Idässä taas ei ollut niinkään metsää. Samassa minulla välähti.
”Kuolonklaanin eteläpuoli! Olen nähnyt sen kaksijalanpesän! Iltakaiku asui siellä ystäviensä kanssa kauan sitten!” selitin innoissani ja kohtasin Leimutassun katseen. Nuori kolli hymyili leveästi ja tuon silmistä näki, miten iloinen kolli oli.
”Minä tulen mukaasi! Jos kissanminttu parantaa viheryskän, meidän täytyy lähteä heti!” sanoin ennen kuin Leimutassu ehti vastata mitään.
”Minun täytyy ilmoittaa Liljatuulelle ensin”, Leimutassu sanoi. Olin ollut jo menossa kohti piikkihernetunnelia, mutta kollin sanat saivat minut pysähtymään.
”Aivan. Aiotko nukkua ennen lähtöä, vai lähdemmekö heti sen jälkeen?” kysyin yrittäen olla mahdollisimman rauhallinen. Minusta tuntui hyvältä, kun pystyin auttamaan Leimutassua. Olin ollut Eloklaanissa tähän asti melko huomaamaton perässäkulkija, ja välillä tuntui, ettei minulla ollut omaa tahtoa ollenkaan. Tein kaiken mitä käskettiin, nukuin ja söin. Se oli ihan mukavaa elämää, mutta kaipasin jännitystä ja pientä seikkailua.

//Leimu?
// 579 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun olin vaipunut uneen ties kuinka monetta kertaa päivän aikana, olin tietääkseni ollut yhä parantajan pesällä. Mutta avatessani silmäni näin edessäni minulle tuntemattoman luolan, joka oli kai jonkinlainen pesä.
Luolan katto oli korkea, ja rosoiset seinät ympäröivät minut. Olisi ollut pilkkopimeää, ellei luolan katossa olisi ollut pientä reikää. Kolea kuunvalo pääsi luolaan antaen minulle mahdollisuuden nähdä edes jotakin. Ilmassa haisi märkä sammal ja kaikki ne tuoksut, joita olin lehtisateen aikaan haistanut.
”Haloo!” huudahdin kohti katossa olevaa reikää. Kukaan ei vastannut. Erotin himmeinä taivaalla loistavat tähdet. Tuntui, kuin olisin ollut niiltä näkymättömissä. Missä minä olin?
Tähdet tuntuivat kaukaisemmilta kuin normaalisti. Normaalisti tähdet nähdessäni, tunsin olevani Tähtiklaanin katseen alla. Nyt sitä tunnetta ei tullut. Eikö Tähtiklaani nähnyt minua? Olivatko esi-isämme hylänneet minut?
Pakokauhu valtasi mieleni ja käännähtelin äkkinäisin liikkein ympäriinsä. Yritin etsiä pakoreittiä. Ei pienintäkään koloa missään. Miten olin joutunut tänne?
”Apua!” yritin huutaa, mutta vastaukseksi sain vain ääneni kaiun. Se osui luolan kylmiin seinämiin ja huusi takaisin aina vain vaimeammin, kunnes katosi kokonaan. Yritin kiivetä seinämää pitkin ylöspäin, mutta se oli liian jyrkkä. Rukoilin Tähtiklaania auttamaan minua.
Käperryin luolan keskiosaan niin, että kylmä kuunvalo heijastui valkealle turkilleni. Painoin etukäpälät kasvoilleni ja toivoin, että Tähtiklaani auttaisi minua. Pelkäsin kuolevani tänne, paikkaan, josta Tähtiklaani ei minua löytäisi luokseen.

Kun heräsin, luola oli kadonnut. Olin taas tutussa ympäristössä parantajan pesän sairasaukiolla. Kiersin katseellani läpi sairasaukiota suojaavan pensaikon seinämät. Auringonvalo pääsi siivilöitymään sieltä täältä aukiolle. Miltei jokaisella vuoteella nukkui joku.
Uni ei ollut vienyt mukanaan armotonta väsymystä ja lihasten särkyä. Niiskaisin toivottomana. Päätäni särki yhä, ja minun oli kylmä. Vaikka olinkin huojentunut ollessani parantajan pesässä, miltei toivoin olevani yhä unen vanki.
Unessa viheryskää ei ollut ollut. Mutta oliko parempi olla kissojen ympäröimänä sairaana kuin terveenä yksin luolassa? En tiennyt, eikä mieleni jaksanut enää pohtia niin vaikeita kysymyksiä.
Etsin katseellani Hiilihampaan tabbykuvioista turkkia. Isä ei ollut käynyt luonani ollenkaan, mutta olin saanut turvaa Hiilihampaasta. Etsiessäni soturia, yskänpuuska alkoi jälleen riepotella kehoani. Kun se viimein laantui, erotin tummanruskean kissan seisoi jo edessäni. Hiilihampaan kasvoilla oli hento hymy, kollin silmät punottivat ja tuon nenä vuosi. Hänelläkin oli viheryskä.
”Hei, Pohjapentu. Onko vointi yhtään parempi?” soturi kysyi. Pudistin päätäni.
”En tiedä, miten kauan minä jaksan enää”, kuiskasin hiljaa painautuen sammaliin, ”mitä jos minun kehoni ei jaksa? Te muut olette niin vahvoja, mutta minä en. Miksi oloni ei ole jo parempi?”
Inhosin sitä, kuinka valitin vain, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Mikäli kuolisin, kukaan ei ainakaan yllättyisi siitä tai surkuttelisi onnetonta kohtaloani. Ainakin kaikki tietäisivät, että olin varautunut kuolemiseen.

//Hiili?
// 409 sanaa