Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sairasaukiolle oli viimein tullut hiljaista. Välillä jostain saattoi kuulua vaimeaa yskintää, mutta muuten kaikki olivat pystyneet ummistamaan silmänsä ja rauhoittumaan unille. Kaikki paitsi Liljatuuli ja Leimutassu, joka seurasi tarkkaavaisesti mestarinsa opetusta huolimatta silmäluomiaan alas painavasta väsymyksestä. Hän ei ollut Liljatuulen tapaan nukkunut kunnon yöunia sitten Pohjapennun sairastumisen. Pesällä oli nyt jo kamalan täyttä, ja Leimutassua ahdisti ajatus siitä, että enemmän kissoja saattaisi vielä sairastua. Heiltä olivat jo yrtit alkaneet käydä vähiin, ja uusia oli vähänlaisesti saatavilla missään. Eikä Leimutassu uskonut, että Kuolonklaanin parantajalta heruisi heille armonpaloja.
Liljatuuli sekoitti tikulla yrttitahnaa, jonka hän oli juuri valmistanut pureskelemalla monta erilaista kasvinlehteä suussaan mössöksi ja sylkemällä ne sitten littanalle kivelle. Leimutassu oli katsonut sitä vierestä inhoten, mutta oli silti yrittänyt painaa muistiinsa kaikki ne yrtit, joita parantaja oli käyttänyt: kamomillaa, purasruohoa, leskenlehteä sekä ihan hitusen kissanminttua, koska sitä ei ollut paljoa. Hän ei osannut sanoa, oliko Liljatuuli keksinyt seoksen omasta päästään vai oliko hän vain jo tarpeeksi epätoivoinen yrittääkseen kaikkea mahdollista helpottaakseen potilaidensa oloa.
Yskänpuuska sai Liljatuulen keskeyttämään tekemisensä. Tikku tipahti hänen suustaan, ja hänen kehonsa vapisi hullun lailla naaraan yrittäessä saada taas kunnolla henkeä. Leimutassu tuli hänen vierelleen huolestuneena. Häntä pelotti, että mestari joutuisi niin huonoon tilaan, ettei tämä enää pystyisi hoitamaan tehtäviään. Silloin kaikki vastuu sairastavista kissoista kasautuisi Leimutassun niskaan, eikä hän ollut varma, jaksaisiko kantaa sen taakan.
”Sinun pitäisi levätä”, hän maukui lempeästi ja tuuppasi naaraan kaulaa hellästi kuonollaan. ”Kaikki muutkin nukkuvat nyt. Minä voin ottaa ensimmäisen vahtivuoron ja huolehtia siitä, että he saavat kaiken tarvitsemansa.”
Liljatuuli ei pistänyt vastaan. Hän nyökkäsi silmät kuumeisesti kiiltäen ja laahusti omalle pedilleen parantajan pesän perällä. Ennen kuin hän sai unen päästä kiinni, hän nosti äkisti päätään ja kohdisti meripihkaisen katseensa Leimutassuun. Parantajaoppilas katsoi mestariinsa kysyvästi ja tassutti lähemmäksi, sillä aavisteli naaraalla olevan jotain sanottavaa.
”Huomenna on puolikuu.” Liljatuulen ääni oli yskimisestä käheä. ”Sinun on mentävä Kuuluolalle ja pyydettävä esi-isiltämme neuvoja.”
Leimutassu tunsi sydämen hypähtävän kurkkuunsa. ”Ai yksinkö? Kuolonklaanin reviirille?” Hän ei ollut ikinä käynyt Kuuluolassa ilman mestariaan. Hän ei ollut vielä edes parantaja. Suostuisiko Tähtiklaani todella tapaamaan hänet siitä huolimatta?
Liljatuuli yski taas. Hän ei yskimiseltään pystynyt puhumaan ollenkaan, mutta epätoivoinen ilme naaraan kasvoilla oli paljonpuhuva. Leimutassu ei voisi muutakaan: hänen oli lähdettävä Kuuluolalle.

Seuraavana päivänä Leimutassu lähti matkaan hyvissä ajoin alkuillasta. Lunta oli tullut jonkin verran, mutta se ei hidastanut häntä juuri lainkaan. Eniten häntä hermostutti Kuolonklaanin reviirille meneminen aivan yksinään. Mahlahalla oli osoitus siitä, etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet julmia ja pahantahtoisia, mutta hän ei kyllä halunnut jäädä arvailemaan, kuka saattaisi repiä häneltä korvat päästä jo vain siitä hyvästä, että hän oli ylittänyt näkymättömän klaaneja erottavan linjan.
Oli jo melkein pimeää, kun Leimutassu saapui Kuolonklaanin rajalle. Valkoinen lumi loi hieman valoa hänen matkansa varrelle, mutta muuten hän joutui turvautumaan pimeänäköönsä. Jokainen epämääräinen liikahdus pimeässä sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja luomaan pelottavia mielikuvia siellä mahdollisesti vaanivista vaaroista. Hän nopeutti askeliaan ja yritti päästä Kuuluolalle niin pian kuin vain suinkin.
Pilviharson takaa pilkahteleva puolikuu antoi ilmi lammen ja sen rannassa kohoavan korkean kivikukkulan. Vesi aaltoili ja välkehti navakan tuulen liikuttaessa sitä. Leimutassu suuntasi vaistomaisesti Kuuluolaan vievän tunnelin sisäänkäynnille. Hän löysi sen kuovittuaan vähän aikaa lunta pois tieltä. Sinä pystyt tähän, Leimutassu, hän rohkaisi itseään, ennen kuin sukelsi alas viettävään mustuuteen.
Leimutassu tunnusteli reittiään viiksillään. Joissain kohtaa tunneli oli niin kapea, että hänen viiksensä hipoivat melkein seiniä kummaltakin puolen. Lopulta tunneli laajeni avarammaksi tilaksi, mistä hän tiesi tulleensa perille. Kuuluola. Esi-isien pyhä paikka, josta saattoi saada yhteyden jo edesmenneisiin klaanitovereihin ja muihin ajat sitten maan tomut turkistaan karistaneisiin sotureihin ja parantajiin.
Leimutassu asteli varovasti lammen rantaan. Vesi kimalteli kauniisti heikossa kuunvalossa, joka pääsi jotakin kautta sisään. Katosta roikkuvista terävistä kivistä tippui vesipisaroita alapuolella olevaan lampeen. Leimutassu hengitti raikasta, rauhoittavaa tuoksua. Hän tunsi kireiden lihaksiensa rentoutuvan kyyristyessään veden ääreen ja kurottaessaan kaulaansa pidemmälle litkiäkseen sitä suuhunsa. Kun hän nieli veden alas kurkustaan ja sulki sen jälkeen silmänsä, hän tunsi unen tempaavan itsensä pyörteisiinsä.

Ränsistynyt kaksijalkojen pesä kohosi uhkaavana Leimutassun edessä. Suuret kuuset ja männyt piirittivät sitä joka puolelta. Mikä tämä paikka oikein oli? Nuoren kollin niskakarvat nousivat pystyyn. Paikka oli kaikkea muuta kuin puoleensavetävä.
Ilmassa leijaili sakeana tutunoloinen haju. Häneltä meni hetki tajuta, että se kuului Kuolonklaanille. Tämä paikka on jossain lähellä Kuolonklaania, Leimutassu oivalsi ja tassutti katsomaan lähempää hylättyä pesää. Mutta minkä vuoksi Tähtiklaani haluaa näyttää tämän paikan minulle?
Lahossa puuseinässä oli halkeama, josta hänen onnistui puikahtaa sisään. Vaikka hän tunsi olonsa kaikin puolin epämukavaksi ja uhatuksi, hänen oli pakko jatkaa eteenpäin. Tähtiklaanilla oli varmasti hyvä syy näyttää tämä hänelle.
Eikä mennyt aikaakaan, kun Leimutassu ymmärsi sen, miksi. Hän katsoi häkeltyneenä edessään kasvavia vihreälehtisiä kasveja, joiden huumaava tuoksu täytti hänen ajatuksensa.
”Kissanminttua!” hän henkäisi haltioituneena ja meni lähemmäksi. ”Näin paljon kissanminttua! Tästä riittäisi kaikille sairaana oleville!” Samassa Leimutassu tiesi, mitä tehdä. Hänen oli löydettävä tämä paikka tosielämässä ja haettava kissanminttua kaikille. Ja hän tiesi juuri sopivan kissan opastamaan hänet sinne.

Kotimatkan Leimutassu kulki melkein kokonaan juosten. Hänellä oli kiire kotiin. Hänen oli löydettävä Mahlahalla.
Hän viiletti metsän halki, kunnes leirin piikkihernemuuri tuli näkyviin. Hän syöksyi tunnelin läpi ja jatkoi lähes yhtä vauhdikkaasti aina soturien pesälle asti. Hän oli vähällä törmätä Hillasieluun matkalla, mutta kiersi kollin ketterästi ja sukelsi kuusen alle viettävään onkaloon.
Leimutassun katse pyyhki raivokkaasti pesässä yhä olevia kissoja. Suurin osa nukkui, sillä aurinko ei ollut vielä edes noussut. Mahlahalla löytyikin yllättävän helposti, sillä hänen vuoteensa sijaitsi melko lähellä onkalon suuaukkoa.
”Mahlahalla, herää!” Leimutassu sihahti kärsimättömästi ja tökki soturikollia kylkeen käpälällään. ”Tämä on elintärkeää! Tarvitsen apuasi!”

//Mahla?
//892 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Räpäytin silmiäni ystävällisesti Pohjapennulle, vaikka tuo tuskin pystyi lukemaan rauhoittelevaa elettä kasvoiltani kuumetokkuransa läpi. ”Minun nimeni on Hiilihammas”, vastasin.
Pentu katsoi minua pitkään, ikään kuin hän olisi yrittänyt prosessoida mielessään sitä, mitä olin juuri sanonut. Lopulta hänen onnistui nyökäyttää vähän päätään. Painoin tassullani märkää sammaltukkoa ja kostutin sillä käpälääni, jonka sitten asetin kollin otsalle helpottaakseni hieman hänen oloaan.
Pohjapentu käpertyi taas kerälle sammaliin ja hengitti rosoisesti. Minun teki pahaa katsella pientä pentua siinä tilassa. Väärävarjo oli varmasti kamalan huolissaan pojastaan. Jos kyseessä olisi ollut oma pentuni, olisin saattanut jopa yrittää murtautua parantajan pesälle näkemään häntä.
Tunsin hännän painon laskeutuvan lapojeni päälle. Käänsin päätäni ja näin Liljatuulen, joka oli tullut seisomaan viereeni. ”Kiitos, Hiilihammas. Nyt voit mennä lepäämään”, naaras naukaisi pehmeästi ja kyykistyi samalla haistelemaan Pohjapennun polkuanturoita. En tiennyt, miksi hän teki niin, mutta uskoin sen olevan jotain niitä parantajien juttuja.
Raahauduin omalle paikalleni ja lysähdin makaamaan sammalille. Korppisiipi nukkui viereisessä vuoteessa. Hänenkin hengityksensä rahisi pahan kuuloisesti. Pelkäsin, että hänen tilansa lähtisi huononemaan.
Hyvä Tähtiklaani, anna meidän selvitä tästä, rukoilin hiljaa mielessäni ja laskin leukani käpälilleni. Älä vie Korppisiipeäkin minulta.

Pari päivää kului, eikä kenenkään tila lähtenyt muuttumaan mihinkään suuntaan. Olin alkanut yskiä, mutta oloni ei ollut aivan yhtä huono kuin muilla potilailla. Myös Liljatuuli oli alkanut näyttää huonovointiselta viime aikoina, mutten osannut sanoa, johtuiko se rasituksesta vai jostain muusta.
Nousin istumaan ja nuolaisin pari kertaa rinnastani törröttävää karvatuppoa. Turkkini oli hirvittävässä kunnossa. Yleensä pidin sen siistinä ja ojennuksessa, mutta nyt se oli päässyt takkuuntumaan ja se sojotti rumasti joka suuntaan.
Havaitsin näkökenttäni reunalla liikettä. Käännyin katsomaan Pohjapentua, joka kohotti päätään varovasti ja puhkesi sitten yskimään. Katsoin häntä säälivästi. Pentu uskoi kovasti, että Tähtiklaani halusi hänet luokseen, ja toivoin todella, että hän oli väärässä. Olin päättänyt yrittää piristää häntä jotenkin, vaikka tuo tuskin kamalasti jaksoi tehdä mitään.
”Hei, Pohjapentu”, naukaisin hieman väsyneellä äänellä, mutta yritin saada sen kuulostamaan pirteämmältä. ”Onko vointi yhtään parempi?”

//Pohja?
//312 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin uupuneena, kuinka minulle edelleen tuntematon kollikissa työnsi kasteltuja sammalia minua kohti. Uskalsinko ottaa sellaiselta kissalta mitään vastaan, jonka nimeä en edes tiennyt? Minulla kesti hetki muistaa, että kissa oli Eloklaanin soturi. Totta kai pystyin luottamaan häneen.
Keräsin kaikki jäljellä olevat voimani ja siirryin lähemmäksi märkää sammalpalloa. Etujalkani ja pääni olivat oman vuoteeni ulkopuolella, kun kumarruin imemään sammalpallosta vettä.
Viileä vesi tuntui mukavalta kurkussa. Kun olin juonut, valtava yskänpuuska alkoi taas riepotella kehoani. Käperryin vuoteelleni lohduttomana. Miksi Tähtiklaani teki minulle näin?
Olisin tehnyt mitä vain, että isä olisi voinut tulla luokseni. Jos nyt kuolisin, ympärilläni olisi vain tuntemattomia kissoja, joiden nimiä en edes tiennyt. Nostin kyyneleistä kostuneiden silmieni katseen ruskeaan kissaan.
Hänen kasvoiltaan paistoi sääli ja lohduttomuus.
”Mikä sinun nimesi on? Jos minä kuolen, tahdon ennen sitä edes tietää sinun nimesi”, kähisin ja yritin saada ääneni muiden pesässä olevien äänien yli. Osa sairasaukiolla olevista yski, mutta myös puhetta kuului, kun parantajat keskustelivat sairaiden kanssa. En tiennyt, miksi ruskea kissa auttoi minua. Hän näytti itsekin väsyneeltä ja kipeältä. Ei sotureiden tehtävä ollut parantaa, vaan puolustaa klaania. Voimani eivät riittäneet esittämään yhtäkään lisäkysymystä. Jos selviäisin tästä, voisin kysyä asiaa myöhemmin kollilta.

//Hiili?
// 189 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kiersin leiriä jo kolmatta kertaa etsien kuumeisesti kumppanini laikukasta hahmoa. Olin herännyt ansaituilta päiväunilta vain hetki sitten kamaliin painajaisiin. Leirissä oli alkanut kiertää huhu viheryskästä aikaisemmin aamulla, mutta Mesitähti ei ollut vielä varmistanut mitään, mitä hän luultavasti kyllä tekisi pian, jos kissojen puheet pitivät paikkansa. Olin herännyt henkeä haukkoen painajaiseen, jossa läheiseni olivat jokainen odottaneet kuolemaansa viheryskän kourissa. Minun kurkkuani kuristi ja happi ei tuntunut kulkevan juuri ollenkaan. Jalkani tuntuivat veteliltä ja tunsin lihasteni tärisevän vaalean turkkini alla. Minua pelotti. Minua pelotti aivan kauheasti.
Jatkoin päätöntä kävelyäni leirin halki. Kaikkea järkevää ajatteluani verhosi nyt tumma läpipääsemätön verho, joka esti kaiken itseni rauhoittelun. Ahdistus oli saanut minusta sellaisen otteen, että pelkäsin, ettei se koskaan irrottaisi. Yritin vetää syvempään henkeä, ikään kuin se auttaisi saamaan happea paremmin, mutta se ei auttanut. Minä halusin nyt vain Merkuriuksen luokse. Hän oli turvapaikkani. Hän oli toivoni hädän hetkellä. Se, joka osasi aina valita oikeat sanat rauhoittaakseen sisälläni riehuvan ahdistuksen, mutta nyt en nähnyt häntä missään.
Ja aivan kun nuo sanat olisivat toimineet jonkinlaisena rukouksena, Merkurius asteli sisälle leiriin aivan Okraviiksen huonotuulisen ilmeen perässä. Suorastaan rynnistin kollin suurta hahmoa kohti. Halusin vain hänen syleilyynsä ja unohtaa koko muun maailman edes hetkeksi.
“Merkurius!” Oli puhdas vahinko, että kutsuin kaikkien muiden kuulleen kumppaniani hänen erakko nimellään klaani nimen sijaan, mutta sillä hetkellä en välittänyt.
“Hei Taivaslaulu”, kolli naukaisi, mutta kun hänen katseensa tavoittivat silmäni lämpiminä hän huomasi ahdinkoni, ”oletko kunnossa?” Hänen kulmiensa väliin muodostui huolestunut ryppy hänen kumartuessa puoleeni. Se tuntui siltä kuin hän suojelisi minua muulta maailmalta. Nyökkäsin vartaloni vieläkin täristen. Olin kunnossa nyt, kun hän oli siinä.
“Vaivaako sinua vieläkin se viheryskä?” Merkurius kysyi ja ohjasi minua hieman sivummalle. Nyökkäsin astellessani hänen vierellään. Olin kertonut hänelle jo aikaisemmin kuinka paljon pelkäsin Ruskatassun, hänen, isäni ja ystävieni puolesta. Merkuriuskin oli kovin huolissaan, sillä me molemmat tiesimme kuinka paljon Ruskatassu oli viime aikoina oleillut parantajan pesällä.
Nojauduin Merkuriuksen puoleen ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Se sai minut hiljalleen rauhoittumaan ja kamalat mielikuvat läheisten kuolemasta haalenemaan.
“Minä olen vain niin huolissani. En vain saa ahdistusta karistettua. Pelkään, että jotain pahaa ja lopullista tapahtuu”, sanoin hiljaa ja siirsin päätäni siten, että näkisin kollin kasvot yhä kumppaniini nojaten. Merkurius nyökkäsi. Hän ymmärsi. Ja sitten hän sanoi lempeästi:
“Me selviämme kyllä, niin kuin olemme aina tähänkin asti selvinneet.”

//376 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Nyökkäsin ja katsahdin Mesitähteen vielä rohkaisevasti.
“Päätöksillä ei ole kiire, muista se. Mieti vain niin kauan kuin on tarvis ja olen varma, että löydät oikean ratkaisun. Minä uskon sinuun Mesitähti. Voit tulla pyytämään minua juttelemaan jos sinusta tuntuu joskus siltä, että haluat puhua. Olen sinun tukenasi aina”, sanoin. Mesitähti nosti vieläkin haikeuden täyttämän katseensa ja hymyili minulle antaen haikeuden sileän pinnan säröttyä hetkeksi näyttäen pienen pilkahduksen sitä tällä hetkellä syvälle haudattua iloa.
Nousin ylös tassuilleni ja Mesitähti teki samoin. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään tietääkseen, että keskusteluhetkemme olisi nyt päätyttävä, koska asemamme vaativat sitä. Siinä sanattomassa yhteydessä oli jotain erityistä – tai ainakin minä pidin sitä erityislaatuisena. Sellaisena, jota en ollut kokenut kenenkään muun kanssa. Sillä hetkellä ymmärsin, että pidin Mesitähteä yhtenä parhaista ystävistäni. En tiennyt koska suhteemme oli kasvanut niin vahvaksi mitä se oli. Se oli kuin siemen, joka seuraavana aamuna oli jo upea suuriterälehtinen kukka, joka oli kasvanut kuin taikaiskusta kun kukaan ei ollut näkemässä.
Sitten me vaihdoimme lyhyet hyvästit ja suuntasimme molemmat kohti omia askareitamme. Minä hymyilin, sillä mielessäni kaikui yhä Mesitähden sanat. “Tähtiklaani teki oikean valinnan suhteesi.” Ja se kätkettynä sydämeeni suuntasin tehtäviini aivan uudenlaisella tarmolla, ja hetkeksi unohtaen kaiken mieltäni piinanneen tuskan.

“Minulle ilmoitettiin juuri, että klaanissa on todettu viheryskää”, Mesitähti sanoi vakavasti. Silloin sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Olin kuullut paljon varoittelua viheryskästä läpi elämäni, mutta en vielä koskaan ollut törmännyt oikeasti sellaiseen tapaukseen. Uusi tilanne sai minut jännittymään.
“Kenellä se on?” kysyin turhankin terävästi. Minusta tuntui, että minun olisi tehtävä kaikkeni nyt hädän hetkellä klaanimme hyväksi ja jotta pääsisin siihen olotilaan, minun olisi suljettava kaikki muu ympäriltäni. Keskittyä ainostaan klaaniin ja sen hyvinvointiin ja sysätä mikä tahansa ylimääräinen ympäriltäni. Se oli ehkä vähän paha tapani, sillä silloin kun päädyin tällaisen määrätietoisuuden valtaan, saatoin huomaamattani sivuuttaa sosiaaliset suhteeni. Ehkä se oli yksi ongelma, jonka takia minulla oli ollut vaikeuksia luoda ystävyyssuhteita Eloklaanissa.
“Ainakin Pohjapennulla, Korppisiivellä ja Hiilihampaalla”, Mesitähti sanoi. Hiilihammas ja Korppisiipi. Sydämeni alkoi takoa rinnassani entistä kovempaa. Luimistin korviani hetkeksi ja sitten sysäsin tunteeni taka-alalle. Minun täytyisi ajatella tilannetta objektiivisesti.
“Sen lisäksi Lauhalaukalla ja Utusielulla on nuhan oireita. Liljatuuli sanoi kuitenkin, että on todennäköistä, että hekin ovat saaneet viheryskätartunnan.”
Nyökkäsin.
“Mitä me teemme seuraavaksi? Pitää varmaan yrittää selvittää keiden kanssa sairastuneet ovat olleet tekemisissä?” kysyin odottaen tarkempia ohjeita päälliköltä. Kohensin ryhtiäni ja yritin saada mieleni selkeäksi ja karistaa kaiken ylimääräisen mielestäni ikään kuin valmistautuen juoksukilpaan viheryskää vastaan. Ja kaikesta huolimatta ystävieni nimet kummittelivat äänekkäinä mielessäni.

//Mesi? Toivotavasti en hitannu Mettä liikaa ja en ollu ihan perillä tosta viheryskä epidemiasta nii toivottavasti en kirjottanu mitää väärin :’D
401 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjapentu oli sanonut ääneen juuri sen, mistä olin pelännytkin olevan kyse. Yskänpuuska ravisteli armottomasti pientä pentua, jonka silmät olivat kostuneet kyynelistä. Näky riipaisi minua suoraan sydämestä.
”Ei Tähtiklaania sinua vie”, yritin puhua rauhoittelevasti, mutta en tiennyt, kuinka hyvin sisälläni kasvava pelko kuului äänestäni. ”Sinä selviät kyllä tästä. Liljatuuli ja Leimutassu parantavat sinut. Pysy vahvana, pikkuinen.” Sivuutin puistatuksen ja astahdin tarpeeksi lähelle, jotta ylsin silittämään pennun selkää hännälläni. Pohjapentu hautasi kuononsa sammaliin ja nyyhkytti hiljaa. Hän tuntui tulikuumalta. Hänellä oli varmaankin kuumetta.
Olin juuri aikeissa lähteä etsimään Liljatuulta, kun parantaja yhtäkkiä seisoi jo takanani. Hänen suussaan oli tukko yrttejä, jotka kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän kuihtuneilta. Parantajan ilmeessä oli epämiellyttävää synkkyyttä, joka sai niskakarvani pörhistymään.
”Sinun ei pitäisi olla täällä”, naaras sanoi laskettuaan ensin kantamuksensa maahan ja tassuteltuaan vierelleni tutkimaan Pohjapennun vointia. En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, kun parantaja jo käänsi meripihkanväriset silmänsä minuun ja lausahti: ”Ellet sitten satu olemaan sairas.”
Nyökkäsin hieman pelokkaasti. Liljatuulen silmät siristyivät ja hänen suustaan valui ulos raskas huokaus. Naaras viittasi hännällään minua siirtymään vapaalle vuoteelle Pohjapennun ja Korppisiiven vuoteiden väliin. Tottelin mukisematta, ja taitoin jalkani kömpelösti alleni asettuessani makaamaan sammalille.
”Onko Korppisiivelläkin se?” kysyin oikeastaan jo tietäen vastauksen. Liljatuuli nyökkäsi vakavana.
”Ja niin on luultavasti myös sinulla, sikäli olet ollut tiiviisti tekemisissä hänen kanssaan”, hän murahti ja näytti yhtäkkiä kovin uupuneelta. ”Kävin juuri ilmoittamassa Mesitähdelle, että parantajan pesä muutetaan karanteenialueeksi. Mitä nopeammin onnistumme katkaisemaan tartuntaketjun, sitä paremmat mahdollisuudet klaanilla on toipua tästä.”
Korvani nytkähti siihen suuntaan, missä Pohjapennun vuode sijaitsi. Pentu yski taas. Liljatuuli katosi hetkeksi varastoon ja palasi pian mukanaan tukko kostutettua sammalta. Pohjapentu kohotti vähän päätään, mutta hänellä näytti olevan vaikeuksia kohdistaa katsettaan mihinkään.
Samaan aikaan pesään pyrki sisään kaksi uutta kissaa. Utusielu ja Lauhalaukka niiskuttivat molemmat nenäänsä, vaikka he näyttivät silmin nähden pirteämmiltä verrattuna Korppisiipeen ja Pohjapentu-parkaan.
”Anna kun minä hoidan Pohjapentua”, sanoin ja olin sillä samalla hetkellä jo tullut seisomaan Pohjapennun vuoteen viereen. ”Huolehdi sinä vain Utusielusta ja Lauhalaukasta, niin minä katson, että hän juo jotakin.”
Liljatuuli ei epäröinyt antaessaan sammaltukon minulle ja lähtiessään vastaanottamaan uusia tulijoita. Käännyin pienen valkoisen kollipennun puoleen ja tarjosin sammalta tälle.
”Juo tästä vähäsen”, patistelin. ”Se tekee olosi paremmaksi.”

//Pohja?
//353 sanaa + KP-boosti
//En oo ihan varma, et onks toi KP-boosti vielä tänään voimassa, mutta yritetään XD

Kirjoittaja: Elandra

Nostin entistä väsyneemmän katseeni kohti luokseni tullutta kissaa. Kissan turkin väri oli tummanruskea, mutta katseeni ei juuri nyt jaksanut kohdistua muihin yksityiskohtiin. Jäänsiniset silmät erottuivat selkeästi tumman turkin seasta.
”Hei pikkuinen, miten voit?” kolli oli kysynyt ja tullut minua lähemmäksi. Olin edelleen kovin väsynyt. Jokin aika sitten Liljatuuli oli lähtenyt pesästä etsimään joitakin yrttejä. Vai oliko se sittenkin ollut Leimutassu? En ollut varma. Aloin jo epäilemään omia ajatuksianikin, kun kaikki tuntui niin epätodelliselta.
”Et saa olla täällä jos et ole kipeä. Liljatuuli sanoi, ettei tänne saa tulla”, sopersin käheällä äänellä. Puhuminen teki kipeää kurkulleni. Luokseni tullut soturi näytti yllättyneeltä, mutta katse muuttui pian lämpimämmäksi.
”Minulla on nuha, sen vuoksi tulin tänne. En ole terve”, kolli ilmoitti. Nyökkäsin, kun puhuminen tuntui liian raskaalta. Täytyi kerätä voimia, jotta jaksaisin jutella enemmän.
”Miten sinä voit? Näytät aika.. Kipeältä”, soturi lausahti pitäen pienen välin sanojensa välillä.
”Minulla on viheryskä”, sanottuani sen, tunsin yskänpuuskan lähestyvän. Valmistauduin siihen ja käperryin kerälle yskimään. Näin se tuntui vähiten kivuliaalta. Kun yskänpuuska oli viimein ohi, nostin taas katseeni kissaan, joka oli ottanut pari askelta taaksepäin.
”En tiedä mikä se on, mutta pelkään, että Tähtiklaani ottaa minut luokseen”, kuiskasin hiljaa itkua pidätellen. En tiennyt saiko kissa sanoistani selvää, mutten voinut enää toistaa niitä, kun itku tuli. Painoin pääni onnettomana sammaliin. En tahtonut vielä kuolla.

//Hiili?
// 214 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Turkkiani vasten tuntuva lämpö ja kevyt kylkien kohoilu kertoivat minulle Korppisiiven olevan yhä vieressäni. Naaras oli tullut viime yönä samalle sammalvuoteelle kanssani, kuten meillä oli ollut tapana nukkua ennen Tyrskytassun karkotusta ja perheenlisäystä nyt ylipäätänsäkin. Oli ihanaa, että välimme olivat nyt taas kunnossa, eikä iltaisin tuntunut enää siltä, että toinen puoliskoni puuttui. Olin taas kokonainen. Tai ainakin melkein.
Korppisiipi kohotti unisena päätään, räpytteli yhä unesta sumeita silmiään ja avasi sitten leukansa leveään haukotukseen. Katselin häntä huvittuneena, ja naaraan haukottelu tarttui minuunkin. Korppisiipi naurahti ja nuolaisi korvanlehteäni hellästi. Kehräys kumpusi syvältä rinnastani; olin onnellinen.
Siistiydyttyämme nousimme ylös ja suuntasimme tunneliin, josta pääsi soturien nukkumapaikkoja suojaavaan pensaaseen. Työnnyin kumppanini perässä aukiolle, ja melkein sokeuduin silmiini hyökkäävästä valkeudeusta. Korppisiipi katsoi lumivaipan ylleen saanutta leiriä vähintään yhtä hämmästyneenä.
”Ensilumi!” hän henkäisi ihastuneena ja asetti käpälänsä varovasti, kuin peläten tuhoavansa sen, sileälle hangelle. Niskakarvat pörhistyen hän otti toisenkin askeleen, sitten kolmannen, ja lopulta hän oli edennyt miltei Litteäkivelle asti.
Kurkussani hyrisi kehräys, kun astelin rennommin naaraan perään. Kylmyys turrutti nopeasti polkuanturani, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Lehtikato oli saapunut. Se aiheutti minussa ristiriitaisia tuntemuksia: lumi ja valkeus toivat metsään oman, kauniin hehkunsa, mutta klaani joutuisi sinnittelemään entistä vähemmällä ruoalla. Myös parantajilla oli pulaa yrteistä, joten loukkaantumisille ja sairastumisille ei juuri nyt ollut varaa.
”Jaetaanko hiiri?” Korppisiiven ehdotus sai minut lopettamaan hetkeksi murehtimisen. Mustavalkea naaras hypähteli aukion poikki tuoresaaliskasalle, jossa oli hiiren lisäksi puoliksi kaluttu lintu ja orava. Tänään olisi pakko käydä metsällä; emme voineet Korppisiiven kanssa vain tyhjentää niitä vähäisiä rippeitä tuoresaaliskasasta ja jättää muita tyhjin vatsoin.
Huomioni kiinnittyi hädin tuskin huomattavaan liikkeeseen silmänurkassani. Mesitähti työntyi ulos pesästään Litteäkiven alta. Päällikön valkoinen turkki maastoutui hyvin lumiseen maisemaan, kun hän ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen ja antoi selkänsä venyä.
Puraisin palan hiirestä ja mutustelin sitä hitaasti suussani, samalla seuraten päällikön tekemisiä. Hän katseli hetken pentutarhan suuntaan jokseenkin hajamielisen oloisena, kävi sitten istumaan ja rupesi pesemään korviaan.
”Mitä sinä katselet?” Korppisiipi kysyi suu täynnä hiirtä. Hänen vaaleanvihreissä silmissään oli utelias pilke, kun hän seurasi niillä katsettani. ”Onko sinulla jotakin asiaa hänelle?” Naaras nielaisi viimein pureskelemansa suullisen alas kurkustaan ja osoitti korvillaan sitten Mesitähteä.
Pudistelin hennosti päätäni. ”Ei. Mietin vain, mahtaakohan hän tänään nimittää Koivupennun. Hän on jo tarpeeksi vanha oppilaaksi”, mutisin ja kumarruin haukkaamaan uudestaan hiirestä, mutta tajusin, ettei siitä ollut enää juuri mitään jäljellä.
Ehdin ottaa vain yhden haukun, ajattelin hieman järkyttyneenä. Jos yhdestä hiirestä ei riittäisi enää kuin vain yksi suupala kahdelle kissalle, olimme pulassa. Eloklaanissa oli nyt myös uusia pentujakin – miten heidät ruokittaisiin sitten, kun he eivät enää tarvitsisi maitoa?
”Eloklaanin kissat”, Mesitähden ääni kajahti yllättäen leirin keskeltä. Käänsimme yhtäaikaa päämme päällikön suuntaan Korppisiiven kanssa. Kolli oli noussut Litteäkiven päälle pitämään klaanikokousta.
Vaihdoimme kumppanini kanssa synkeitä katseita. Ilmeisesti myös hän oli huomannut ruoan vähäisyyden. Siirryimme vähin äänin lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä klaanille oli.
Tällä kertaa uutiset olivat kuitenkin hyviä. Kuten olin arvellutkin, Mesitähti nimitti Koivupennun oppilaaksi. Nuoren kissan uudeksi mestariksi oli valittu Omenahuuma. Kanelinruskea naaras oli Mesitähden entinen oppilas, ja hän näytti häkeltyvän tullessaan valituksi. Soturi otti kuitenkin uuden oppilaansa hymyssä suin vastaan.
”Tule, lähdetään metsälle”, Korppisiipi maukui hiljaa kokoontumisen jälkeen. Nyökkäsin ääneti ja seurasin naarasta piikkihernetunneliin.

Saaliin määrä ei ollut päätä huimaava. Korppisiipi oli onnistunut nappaamaan yhden päästäisen ja minä kaksi myyrää, mutta nekin olivat hirvittävän laihoja, eikä niistä riittäisi syötäväksi monelle.
”Viedään nämä Kirsikkakuonolle ja Aurinkokajolle”, kumppanini ehdotti hiirtä hännästä roikottaen.
Aurinkakajo oli pesemässä Loistopentua, kun tupsahdimme sisään pentutarhan suuaukosta. Sinikilpikonnakuvioinen naaras kääntyi katsomaan meitä, ja hänen kasvoilleen levisi ilahtunut hymy, kun hän näki, mitä olimme tuoneet hänelle.
”Minulla olikin jo aivan kamala nälkä!” hän huokaisi ja otti hyvillään vastaan myyrät, jotka olin saalistanut. Veisimme Korppisiiven hiiren Kirsikkakuonolle klaaninvanhimpien pesään, sillä Aurinkokajo joutui nyt ruokkimaan itsensä lisäksi myös kahta muuta suuta.
Vietimme pentutarhalla jonkin aikaa. Korppisiipi jutteli Pohjapennun kanssa ja yritti tehdä tuttavuutta Loistopentuun, joka kuitenkin pysytteli visusti emossaan kiinni. Varmasti kunhan kolli saisi kerättyä ensin rohkeutta, hän reipastuisi ja rupeaisi omatoimisesti aloittamaan keskustelua muiden kanssa.
Pentujen kanssa temmeltämisen jälkeen veimme viimein hiiren Kirsikkakuonolle, joka otti sen kiitollisena vastaan. Oli jo myöhä, kun astuin Korppisiiven perässä aukiolle. Maata peitti routa, ja taivas oli musta ja tähdetön. Pian sataisi varmaan taas lisää lunta.

Kun heräsin aamulla, Korppisiipi oli tiessään. Nostin päätäni ja katselin hetken ympärilleni: häntä ei näkynyt missään. Päädyin siihen tulokseen, että hänen oli täytynyt lähteä aamupartion matkaan. Sääliksi kävi toista – minua ei aikanaan huvittanut liikkua yhtään mihinkään tässä kylmyydessä.
Menin suorinta tietä aukiolle. Aurinkokajo oli pentujen kanssa ulkona. Loistopentu tutki lunta varovaisen uteliaana, mutta Pohjapentu vain istua nökötti paikoillaan etäinen katse silmissään. Hänkään ei tainnut olla aamukissoja.
Kun en keksinyt parempaakaan tekemistä, päätin lähteä kokeilemaan onneani metsällä. Tuoresaaliskasa ammotti taas tyhjyyttään, ja kaikki vapaana olevat tassut tarvittiin apuun sen täydentämisessä. En antaisi yhdenkään klaanitoverini kuolla nälkään vain sen takia, etten ollut viitsinyt lähteä etsimään riistaa.
Suuntasin ulos leiristä ja jatkoin syvemmälle metsään. Hangessa näkyi useamman kissan jäljet. Ilmassa leijailevien tuoksujen joukosta erotin helposti Korppisiiven. He olivat varmaankin menneet uusimaan hajumerkit Kuolonklaanin vastaiselle rajalle.
Ohitseni lensi matalalla lintu. Säpsähdin vähän, ja toivoin, ettei kukaan ollut ollut näkemässä sitä. Ryhdistäydyin ja lähdin hölkkäämään sen perässä. Mustavalkoinen lintu kaarsi sulavasti piiloon puiden taakse. Seurasin sitä. Lintu oli aika iso, joten jos saisin sen kiinni, sillä voitaisiin ruokkia ainakin kolme tai neljä kissaa.
Hiivin eteenpäin vatsakarvat lunta viistäen. Kiersin niiden puiden taakse, jonne olin nähnyt harakan lentävän. Se hyppeli aukiolla pitkä pyrstö heiluen ja tonki maata nokallaan. Välillä se nosti päätään tarkistaakseen ympäristönsä.
Rukoilin Tähtiklaania, ettei se antaisi linnun huomata minua, ja menin lähemmäksi. Liu’utin hitaasti kynteni ulos ja valmistauduin loikkaamaan. Tunsin lihaksieni kiristyvän miellyttävästi turkkini alla. Kohta minä iskisin!
Jostain läheltä kuului ääni. Harakka pyrähti ilmaan, mutta minä olin nopeampi. Loikkasin korkeammalle ja pidemmälle kuin koskaan ennen ja upotin kynteni sen toiseen siipeen. Se putosi maahan korvia vihlovasti rääkyen ja räpiköiden. Minulla oli täysi työ pidellä sitä aloillaan samalla kun kurkotin puremaan sitä kaulasta. Lintu päästi vielä tukahtuneen kurahduksen, ennen kuin valahti veltoksi tassuissani. Helpotus kulki lävitseni horjuttavana väristyksenä. Kun metsästyspartiot toisivat leiriin lisää saalista, kenenkään ei tarvitsisi mennä tänä iltana tyhjin vatsoin nukkumaan.
Tukahdutin houkutuksen syödä, ja ryhdyin raahaamaan saalista leirin suuntaan. Kyllä Korppisiiven leuka loksahtaisi, kun hän näkisi, mitä olin saanut!

Korppisiiven partio palasi leiriin jonkin aikaa sen jälkeen kun olin itse tullut takaisin onnistuneelta metsästysretkeltäni. Olin aikeissa mennä hehkuttamaan naaraalle nappaamastani saaliista, mutta kun huomasin, miten väsyneeltä ja sairaalta kumppanini näytti, en voinut olla enää mitään muuta kuin huolissani hänen hyvinvoinnistaan.
Menimme yhdessä parantajan pesälle, jossa Leimutassu opasti hänet lepäämään. Panin merkille, että myös Pohjapentu oli tuotu parantajan pesälle. Oliko hänkin sairas?
Vastentahtoisesti poistuin paikalta ja menin aukiolle, jossa useamman soturin porukka oli kerääntynyt koolle. Liityin heidän seuraansa kuuntelemaan päivän tapahtumista. Ei mitään erityistä. Joku oli nähnyt kuolonklaanilaisen saalistamassa melko lähellä rajalinjaa, mutta kissa ei ollut ylittänyt sitä, joten sillä ei pitänyt vaivata liikaa päätään. Kuolonklaanin kissoillakin oli varmasti nyt käpälät täynnä ruokavarastojen täydentämisen kanssa. Se toisaalta lisäsi todennäköisyyttä sille, että he saattaisivat ruveta ryöstelemään meidän puoleltamme rajaa.
Minulle tuli yhtäkkiä väsynyt olo. Kerroin Utusiivelle meneväni jo edeltä nukkumaan, ja naaras kehotti minua lepäämään hyvin. Laskeuduin tunnelia pitkin soturien nukkumapaikoille ja kävelin ajattelematta omalle vuoteelleni. Olin niin puhki, että kun suljin silmäni, avasin ne seuraavan kerran vasta aurinkohuipun aikaan seuraavana päivänä.
Nousin hieman kankeasti jaloilleni ja lähdin parantajan pesälle tarkistamaan kumppanini vointia. Niiskuttelin nenääni estääkseni räkää valumasta. Korppisiipi oli varmaankin tartuttanut minuun flunssan. No, Liljatuulen rohdoilla se paranisi nopsaan.
Työnnyin sisälle parantajan pesään, jossa oli varsin hiljaista. Yhtäkkiä hämärästä kuului rahiseva yskänpuuska. Tassuttelin lähemmäksi, ja näin Korppisiiven käpertyneenä sammalille sikiunessa. Pohjapentu oli kuitenkin hereillä. Ja hän yski. Paha aavistus kutitteli selkäpiissäni.
”Hei, pikkuinen. Miten voit?” sanoin astellessani varovasti lähemmäksi. Pentu nosti kuumeisena kiiltävät silmänsä minuun ja yski taas. Yritin olla kavahtamatta taaksepäin, sillä en halunnut pelästyttää pentua.

//Pohja?
//1269 sanaa + KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Olin maannut tällä vuoteella jo ties kuinka kauan. Jossain vaiheessa oli ollut pimeää, joten ilmeisesti ainakin yö oli mennyt. Nyt valo yritti tunkeutua sairasaukion tiiviiden seinämien lävitse hämärälle aukiolle.
Oloni ei ollut parantunut, päinvastoin. Olin ollut hurjan väsynyt ja kaiken kukkuraksi jokaista lihastani särki. Yön pimeinä tunteina olin luullut kuolevani, eikä kukaan ollut kai kuullut onnetonta vaikerrustani. Eilen illalla pesään oli tuotu uusi potilas, jonka nimeä en tiennyt. Yhtäkkiä tabbykuvioinen kissa oli vain maannut vuoteellaan minua vastapäätä.
Nuokuin puoliunessa vuoteen laidalla toivoen, että oloni paranisi jo. Valmistauduin mielessäni siihen, etten selviäisi tästä päivästä seuraavaan. Olin juuri vajoamassa mukavan syvään uneen, kun joku tuli luokseni.
”Huomenta, Pohjapentu. Millainen olo sinulla on?” ääni kuului kai Leimutassulle, Eloklaanin parantajaoppilaalle. Nostin väsyneen katseeni kohti kollia, jonka ilme värähti. Kolli kuitenkin korjasi virheensä ja hymyili minulle lämpimästi. Väsymys, päänsärky ja kaikki muut vaivat saivat katseeni seilaamaan edestakaisin oppilaassa ja pesän seinämissä.
Yritin vastata jotakin, mutta suustani tuli ulos vain epämääräistä mutinaa. Tuntui, kuin kurkussani olisi ollut tuhat karvapalloa. Se sai aikaan tukahduttavan pitkään kestävän yskänpuuskan. Kun se viimein loppui, tunsin olevani voimaton.
”Minä haen Liljatuulen”, Leimutassu sanoi pehmeällä äänellä ja katosi ennen kuin ehdin tehdä mitään. Yritin löytää hyvän asennon vuoteesta, mutta kylmyys sai kehoni tärisemään. Oliko täällä oikeasti näin kylmä? Ei eilen ollut, joten ilmeisesti lehtikato oli alkanut kahta kauheampana.
Pian luokseni saapui kaksi hahmoa, Liljatuuli ja Leimutassu. Tummanharmaa parantaja katsoi minua huolestuneen oloisena.
”Olet oikeassa, viheryskää se on. Minä ilmoitan asiasta Mesitähdelle. Tästä eteenpäin kukaan ulkopuolinen ei saa tulla pesälle, ellei oikeasti ole pakko”, parantaja sanoi. Mitä hän tarkoitti? Olisin halunnut, että asiat olisi selitetty minullekin, mutta ilmeisesti se oli liikaa pyydetty. Luuliko kaksikko, etten ymmärtänyt enää mistään mitään?
En jaksanut pyytää selitystä parantajan sanoille, vaan annoin heidän lähteä pois luotani takaisin kivenkoloon.
Painoin pääni sammaliin toivoen, että saisin unen päästä kiinni.

//Leimu tai Hiili?
// 299 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu oli siivoamassa lehtisilppua varaston pohjalta, kun yhtäkkiä Aurinkokajo tupsahti Pohjapennun kanssa sairasaukiolle. Hän oli tassutellut heitä vastaan, ja kuningatar oli kertonut hänelle, että pieni pentu oli kai vilustunut. Pienokainen itsekin oli valittanut huonoa oloaan ja kysynyt Leimutassulta, voisiko hän auttaa.
”Katsotaan, mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi”, hän vastasi ja kyyristyi pennun tasolle. Pohjapennun silmissä oli kuumeinen kiilto ja hänen pieni, vaaleanpunainen nenänsä oli räästä kostea.
Leimutassu nousi seisomaan ja viittoi hännällään kohti tyhjää vuodetta, joka sijaitsi pesän perällä suojassa läpivedolta. ”Siirtäisitkö hänet tuonne, niin käyn sillä välin hakemassa tarvikkeita?” hän pyysi Aurinkokajolta, joka nyökkäsi ja kumartui nappaamaan pennun niskanahasta ylös.
Hän jätti Aurinkokajon ja Pohjapennun sairasaukiolle ja kiiruhti itse varastolle noutamaan yrttejä, joiden tiesi laskevan kuumetta ja helpottavan tukkoisuutta. Liljatuuli ei ollut nyt paikalla, mutta kyllä hän yhden vilustuneen pennun hoitaisi. Pohjapentu tarvitsi vain oikeita rohtoja ja lepoa, ja pian hän olisi kuin uusi kissa!
Leimutassu palasi pian kaksikon luokse mukanaan laventelia ja purasruohoa. Hän laski kantamuksensa maahan sammalvuoteen viereen ja kääntyi sitten Pohjapennun puoleen, joka näytti aivan mahdottoman surkealta.
”Parantavatko nuo hänet?” Aurinkokajo kysyi huolestuneesti ja silmäili hänen tuomiaan yrttejä. Leimutassu nyökkäsi.
”Parantavat kyllä. Annan Pohjapennulle vähän rohtoja ja laitan hänet sitten lepäämään, joten hänellä ei ole hätää. Sinä voit turvallisin mielin mennä takaisin Loistopennun luokse”, hän vakuutteli ja rupesi samalla erottelemaan purasruohon lehtiä Pohjapennulle syötäväksi.
Kilpikonnalaikkuinen kuningatar nyökäytti päätään edelleen hyvin levottoman oloisena, mutta poistui kumminkin paikalta ja antoi Leimutassun hoitaa työnsä. Leimutassu ojensi purasruohon lehdet Pohjapennulle, joka katsoi niitä epävarmasti.
”Syö ne vain nopeasti”, hän kehotti pentua. ”Ne eivät ehkä maistu kovin hyvältä, mutta olosi helpottaa pian sen jälkeen.”
Pohjapentu katsoi häntä, sitten taas lehtiä, ja lipoi ne sitten pikku kielellään suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Leimutassu katsoi, että hän söi kaikki lehdet, ennen kuin asetteli laventelit vuoteeseen pennun ympärille, jotta hän hengittäisi nukkuessaan niiden tuoksua. Hän oli kuullut joskus Liljatuulelta, että se auttaisi vilustumiseen.
”No niin, nyt voit panna silmät kiinni ja nukkua hyvin”, Leimutassu naukaisi pehmeästi ja paineli sammalia tiiviimmin valkoisen kollipennun turkkia vasten. ”Kun heräät, olosi pitäisi olla jo parempi.”
Pohjapentu ei ruvennut inttämään vastaan, vaan hän sulki silmänsä saman tien ja käpertyi tiukemmaksi keräksi. Välillä hän niiskutti nenäänsä estääkseen sitä vuotamasta, mutta viimein pentu vaipui unenkaltaiseen tilaan ja hänen suunnaltaan kuului enää pelkästään vaimeaa tuhinaa.

Myöhemmin Liljatuuli palasi etsimästä yrttejä. Hän ei ollut löytänyt paljoa, mutta vähäinenkin saalis riitti näissä olosuhteissa. Pohjapennun olotila ei ollut muuttunut mihinkään suuntaan sinä aikana. Pentu vain nukkui ja nukkui ja saattoi välillä herätä vaihtamaan asentoa.
”Annoin hänelle purasruohoa kuumeeseen ja laventelia hoitamaan vuotavaa nenää”, Leimutassu kertoi mestarilleen samalla kun naaras purki tuomiaan kärsineitä kasvin lehtiä varastoon. Liljatuuli nyökäytti päätään hyväksyvästi.
”Hyvä. Käyn jossain vaiheessa tiedustelemassa hänen oloaan ja katson sitten, tarvitseeko hänelle antaa vielä jotain muuta”, parantaja maukui ja kosketti Leimutassun lapaa hännällään. ”Olipa onni, että sinä olit täällä vastaanottamassa hänet.”
Leimutassu röyhisti hiukan rintaansa ylpeänä. Oli aina yhtä mukava kuulla kehuja Liljatuulelta. Hän tassutti mestarinsa viereen ja ryhtyi auttamaan häntä lehtien lajittelussa.
Jonkin ajan kuluttua sairasaukion suunnalta kuului uusi ääni. Leimutassu kurkisti kivien välistä ja näki Korppisiiven työntyvän peremmälle kumppaninsa Hiilihammas perässä. Hän tassutti kaksikkoa vastaan.
”Tarvitsetteko jotakin?”
Korppisiipi niiskaisi nenäänsä. Leimutassu pani sen heti merkille. Hänkin on varmaan onnistunut vilustuttamaan itsensä tässä kylmyydessä, hän arveli, mutta odotti kuitenkin kohteliaasti, että jompikumpi avaisi ensiksi suunsa ja kertoisi asian omin sanoin.
”No, minulla on ollut tänään vähän outo olo”, Korppisiipi sanoi ja niiskutti taas nenäänsä. ”Minusta tuntuu, että olen ehkä tulossa sairaaksi.”
”Meillä onkin täällä jo yksi potilas, joka kärsii samasta vaivasta”, Leimutassu sanoi ja viittasi hännällään Pohjapentua kohti. ”Jää tänne ainakin täksi yöksi, niin annamme sinulle samat rohdot hoitamaan tuota, ettei se mene pahemmaksi.”
Korppisiipi suostui mukisematta, ja ennen kuin hän suuntasi etsimään itselleen vapaata nukkumapaikkaa yöksi, hän kosketti neniä kumppaninsa kanssa. ”Joudut nukkumaan tämän yön yksinäsi”, hän kehräsi. ”Nähdään huomenna, kun voin paremmin.”
Kaksikko vaihtoi hiljaiset hyvästit, kunnes tummaturkkinen kolli poistui pesästä ja Korppisiipi hiippaili lähimmälle löytämälleen sammalvuoteelle. Leimutassu palasi takaisin parantajan pesään, jossa Liljatuuli oli keskeyttänyt työskentelynsä ja odotti oppilaansa raporttia.
”Uusi vilustuminen”, Leimutassu ilmoitti. ”Määräsin hänet vuodelepoon ja sanoin hakevani hänelle yrttejä.”
Liljatuuli nyökkäili, mutta jokin hänen ilmeessään oli muuttunut. Naaras näytti siltä kuin olisi yrittänyt muistaa jotakin aikojen takaa, mutta ei millään meinannut saada ajatuksesta kiinni. Leimutassu ei jäänyt murehtimaan mestarinsa outoa käytöstä pitkäksi aikaa, vaan hän suuntasi hakemaan samoja yrttejä, joita oli antanut aiemmin Pohjapennulle.

Seuraavana aamuna Leimutassu ja Liljatuuli menivät yhdessä tarkistamaan potilaiden voinnin. Korppisiipi niiskutti yhä enemmän ja hänelle oli noussut yön aikana kuume. Kun Liljatuuli lähti hakemaan hänelle lääkettä, Leimutassu meni katsomaan Pohjapentua.
Pentu nuokkui hereillä, mutta hän näytti siltä, ettei ollut täysin perillä siitä, missä mentiin. ”Huomenta, Pohjapentu”, Leimutassu naukui ystävällisesti. ”Millainen olo sinulla on?”

//Pohja?
//768 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Elämäni oli varsin tavallista pennun elämää. Se oli ollut sitä jo muutaman kuun ajan. Minä vain lähinnä istuskelin pentutarhan edustalla ja seurasin sotureiden tekemisiä tai nukuin pentutarhassa omalla vuoteellani. Loistopentu ei ollut kovinkaan hyvä leikkitoveri. Hän halusi pysytellä Aurinkokajon lähellä koko ajan.
Minä olisin tahtonut leikkiä, koska isän mukaan se oli pentujen tapa kehittää itseään ja liikkumiskykyään. Välillä juoksin itsekseni leirin ympäri vain siinä toivossa, että jonain päivänä osaisin juosta kuten oikeat soturit. Olin kyllästynyt jalkoihini kompasteluun, horjahteluun ja kaikkeen siihen, mihin tämä typerä, pieni kehoni ei kyennyt. En voinut loikata edes Litteäkiven päälle, vaikka Mesitähdeltä se sujui kuin leikki. Minä en kuitenkaan luovuttaisi, vaan harjoittelisin niin kauan, että osaisin.
Juuri nyt en jaksanut juosta. Koko aamupäivän olin ollut harvinaisen väsynyt. Olin lojunut pentutarhalla aurinkohuippuun saakka, kunnes Aurinkokajo oli patistanut minut pihalle pesästä. Oppilaat olivat tulleet vaihtamaan pesiemme vuoteita. Olin tunnistanut heistä molemmat. Nuorempi oli Koivutassu ja vanhempi Tuulitassu.
Normaalisti olisin jäänyt keskustelemaan oppilaiden kanssa, mutta juuri nyt en jaksanut. Laahustin vain ulos pentutarhalta ja istahdin kylmälle maalle.
”Onko kaikki hyvin, Pohjapentu? Näytät kovin väsyneeltä”, Aurinkokajo kysyi lämpimällä äänellään ja kumartui tasolleni. Kohtasin sinikilpikonnakuvioisen naaraan huolestuneen katseen ja nyökkäsin.
”Olen vain vähän väsynyt”, kerroin. Aurinkokajo silmäili minua vielä hetken, ennen kuin nousi taas normaalisti istumaan. Tuijottelin leirin aukiolla olevia kissoja. Osa heistä katseli taivasta, joka oli paksujen pilvien peittämä. Pilviverho rakoili muutamasta paikasta päästäen auringonvalon lävitseen. Se siivilöityi kauniisti leirin maahan.
Säpsähdin, kun näin jotakin putoavan kohti maata. Tai ei sitä putoamiseksi voinut kutsua, ennemminkin leijailemiseksi. Valkeat hippuset laskeutuivat melko hallitsemattoman näköisesti kohti maata. Aluksi luulin näkeväni harhoja, mutta kuullessani muidenkin huomaavan asian, säikähdys hellitti.
”Lunta! Täällä sataa lunta!” joku hihkaisi kauempaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni saaden koko kehoni värisemään kylmyydestä, kun hento tuulenvire kosketti turkkiani. Kuulin takaani askeleita, kun oppilaat kiiruhtivat ulos pentutarhalta katsomaan lumisadetta.
Lumi kertoi, että lehtikato oli saapunut. Ilma viilenisi entisestään seuraavien kuiden aikana. Miten ihmeessä selviäisin, kun minua paleli jo nyt? En huomannut missä vaiheessa niin kävi, mutta nenäni alkoi vuotamaan ja jouduin niiskuttamaan koko ajan.
En tiennyt, kauanko istuin siinä, mutta havahduin säpsähtäessäni hereille. Olin nukahtanut istuessani. Pieni kehoni tärisi kylmästä. Tunsin jonkun koskettavan lapaani.
”Pohjapentu, minun mielestäni sinun olisi hyvä käydä parantajan pesällä. Et näytä voivan kovin hyvin”, Aurinkokajo sanoi huolestuneella äänellä. Nostin katseeni kuningattareen. Hän oli oikeassa, oloni ei ollut kovinkaan hyvä. Minua väsytti, oli kylmä ja nenä vuosi. Nyökyttelin pienesti. Kun olin lähdössä kävelemään kohti parantajan pesää, etujalkani eivät totelleet minua. Lensin nätissä kaaressa nenälleni maahan. Aurinkokajo kiiruhti auttamaan. Kuningatar tarttui niskanahastani kiinni. Hän vei minut parantajan pesälle.

”Liljatuuli? Leimutassu? Oletteko täällä?” kuningatar huhuili sairasaukiolla parantajaa ja tuon oppilasta. Näin, kuinka mustavalkea kissa astui esiin kahden kiven välistä. Leimutassu katsoi meitä kysyvästi.
”Liljatuuli lähti etsimään yrttejä. Mikä on?” parantajaoppilas kysyi.
”Pohjapennulla ei ole kaikki hyvin. Hän on kai vilustunut”, Aurinkokajo selitti. Leimutassu tuli luokseni ja silmäili minua.
”Minua palelee, nenä vuotaa ja väsyttää hurjasti”, naukaisin voimattomana katsoessani parantajaoppilasta, ”voitko sinä auttaa minua?”
En ollut koskaan voinut näin huonosti. Pelkäsin, että en selviäisi tästä.

// Leimu?
// 492 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu käveli yhdessä mestarinsa kanssa. He etsivät sopivaa saalistusharjoittelu paikkaa. Lopulta mestari ja oppilas päättivät saalistaa sekametsässä jossain päin reviirien rajaa. Putoustassu asettui kauemmas mestaristaan ja valmistautui vaanimaan. -Muista sitten että älä hätiköi, Putoustassu, Hopeaputous kuiskasi oppilaan perään kun tämä alkoi hiipimään kohti oravaa jonka oli juuri äkännyt. Kun olin vaaninut sitä hiirenhiljaa kauan ja pääsin aina lähemmäksi hyökkäsin lopulta ja sainkin saaliin kiinni. -Hyvä Putoustassu, Hopeaputous kuiskasi. Mestarini oli tainnut äkätä jo toisen saaliin. Lopulta saimme vietyä tuoresaaliskasaan kaksi oravaa ja yhden hiiren. Hopeaputous kehotti minua ottamaan ruokaa. Otin kasasta pienen hiiren ja kysyin olisiko se vain minun, hiiri oli niin pieni eikä kukaan näyttänyt haluavan sitä. Hopeaputous hymyili sanoessaan että se olisi vain minun. Kai mestarit ovat aina niin ylpeitä. Söin hiiren nopeasti ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää koska minun pitäisi poistaa Kirkaskuonon punkit. -Ai niin, hiirensappi, ajattelin ääneen kun käännyin takaisin. Viereeni ryntäsi Vadelmatassu. -Luulin että minun piti irrottaa Kirkaskuonon punkit mutta kai me se voidaan yhteistyönäkin tehdä? Ahaa, Vadelmatassun piti siis irrottaa punkit myös. Kirkaskuonossa oli ihan liikaa tuttavuutta ja Vadelmatassukin oli aika puhelias. Tuskastuin enkä ensin vastannut mitään mutta nyökkäsin lopulta. -Joo kai se on mahdollista, sain nyökkäyksen lisäksi suustani.

//195 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”En tietenkään kerro”, Leimutassu lupasi. Hän laski häntänsä rauhoittelevasti kermanvärisen kollin lavalle ja loi tälle lempeän hymyn. ”Se pysyy vain meidän kahden välisenä tietona.”
Mahlahalla näytti huojentuneelta, eikä hän vaikuttanut epäilevän sitä, pitäisikö Leimutassu sanaansa. ”Kiitos.”
”Mahlahalla!” Leimutassu käänsi päätään äänen suuntaan ja näki Utusielun hölkyttelevän heitä kohti. Mahlahalla katsahti kilpikonnalaikkuiseen kissaan hämmentyneenä.
”Satutko olemaan vapaana nyt?” Utusielu kysyi saapuessaan kohdalle. ”Olemme menossa Lieskatassun ja Hillasielun kanssa saalistamaan, ja tarvitsisimme vielä yhden lähtijän mukaan.”
Mahlahalla vilkaisi Leimutassuun epäröivänä. Leimutassu kuitenkin nyökäytti tälle päätään sen merkiksi, ettei pahastuisi, jos kolli haluaisi lähteä partion matkaan. Mahlahalla väläytti hänelle nopean hymyn ja kömpi käpälilleen.
”Oli mukava jutella.”
”Niin minustakin.” Leimutassu jäi katselemaan kollin perään, kun tämä tassutteli vanhemman soturin perässä piikkihernetunnelille, jossa kaksi muuta partioon lähtijää olivat jo odottamassa.
Hän odotti vielä sen verran, että partio ehti vilahtaa hänen näkymättömiinsä tunneliin, ja nousi vasta sitten ja lähti tallustamaan mietteliäänä parantajan pesää kohti. Oli ollut miellyttävää tutustua Mahlahallaan paremmin. Hänellä ei ollut juuri ystäviä, mutta kenties tämän heidän yhteisen kokemuksensa jälkeen he saattaisivat alkaa viettää enemmän aikaa yhdessä ja ruveta toistensa ystäviksi.

//178 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

” Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä litteäkivelle klaanikokoukseen. Kuului Mesitähden ääni litteäkiven päältä. Koivupentu katsoi pentutarhalta kun soturit tulivat pesästään ja oppilaat tulivat omasta pesästään ja klaanin vanhimmat omastaan. Kun kaikki olivat litteäkiven juurella Mesitähti aloitti. ”Olemme tulleet tänään nimittämään uuden oppilaan. Koivupentu astu eteen. Mesitähti naukaisi. Koivupentu lähti pentutarhalta päällikkön eteen ja Mesitähti sanoi perinteiset nimitys sanat. ” Koivupentu olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt on sinun vuorosi tulla soturiksi. Koivupentu tästä lähtien sinut tunnetaan Koivutassuna ja mestarinasi tulee olemaan Omenahuuma. Omenahuuma olet valmis ottamaan Koivutassun ensimmäiseksi oppilaaksesi. Omenahuuma olet osoittanut olevasi uskollinen ja luotettava. Opeta kaikki tietosi ja taitosi tälle nuorelle oppilaalle. Kun Mesitähti oli lopettanut puhumisen Omenahuuma tuli Koivutassun luokse ja he koskettivat toistensa neniä. Jonka jälkeen koko klaani hurrasi uutta oppilasta. Kun kokous oli ohi Koivutassu kysyi mestariltaan. ” Mitä me teemme tänään. ” Tänään käymme katsomassa klaanin reviirin ja sen rajat. Omenahuuma vastasi Koivutassulle, joka tärisi innosta. He lähtivät kohti leirin sisäänkäyntiä ja sieltä hän lähti Omenahuuman johdolla tutkimaan reviiriä.

// 162 sanaa. Reviiri kierros tulee sitten seuraavassa tarinassa//

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä yhä yhtä toivottomana kuin äskenkin. Mieltäni lohdutti kovasti se, miten naaras oli ottanut vastaan kertomani. Joku toinen olisi saattanut alkaa syyttelemään tai pahimmassa tapauksessa kertoa asiasta Aurinkokajolle. Mutta minä luotin Minttuliekkiin. Hän oli ollut tukenani siitä saakka, kun Eloklaani oli perustettu. Minusta tuntui, ettei luottamus ollut vain yksipuolista. Minttuliekki oli paljastanut minulle salaisuutensa siitä, miten hän oli rakastunut kuolonklaanilaissoturiin.
”Se ei vain ole niin yksinkertaista. Mitä jos menetän eloklaanilaisten luottamuksen? Millainen päällikkö hylkää kumppaninsa tuosta noin vain?” kysyin yrittäen pidätellä itkua. Se tuntui mahdottomalta, silmäni kostuivat, vaikka yritin vastustella. Minttuliekin tummansinisten silmien katse oli lämmin.
”Kyllä kaikki ymmärtävät, jos eivät heti, niin myöhemmin. Olet aina hoitanut velvollisuutesi päällikkönä hyvin, ja niin tulisi varmasti olemaan jatkossakin. Ei kenelläkään ole mitään syytä vaihtaa sinua toiseen”, punaruskea naaras lausui rauhallisella äänellä. Minttuliekin sanat lämmittivät mieltäni, mutta en päässyt irti siitä ajatuksesta, että päätökseni aiheuttaisi luottamuspulaa minun ja klaanilaisten välillä. Aurinkokajo tuskin ottaisi asiaa kovinkaan hyvin, puhumattakaan pennuistamme. Loistopentukin oli vielä niin pieni.
”Kiitos, että ymmärrät minua. Tähtiklaani teki oikean valinnan sinun suhteesi. Kukaan muu ei olisi voinut olla sopivampi varapäällikkö Eloklaanille”, totesin väläyttäen Minttuliekille hennon hymyn. Varapäällikkö hymyili takaisin.
”Minun täytyy miettiä asioita jonkin aikaa. Tahdon olla varma päätöksestäni, kun teen sen. En tahdo rikkoa perhettäni turhaan”, lisäsin vielä haikeasti.

//Minttu?
// 209 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 9kp –

Iltakaiku: 10kp –

Mesitähti: 15kp –

Koivupentu: 7kp – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Omenahuuman. Muistathan ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin, jotta Koivupentu muistetaan siirtää oppilaaksi myös klaanin sivulle.

Leimutassu: 4kp –

Harhatassu: 9kp –

Omenahuuma: 7kp –

Mahlahalla: 5kp –

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kallistin päätäni ja katsoin Mesitähteä lempeästi. Hänen sanansa eivät olleet sitä, mitä olin odottanut, mutta minusta tuntui jollakin tavoin hyvin otetulta, että hän jakoi ajatuksensa kanssani.
“Voi Mesitähti.” Kolli olemuksessa oli havaittavissa se kaikki onnettomuus, jota hänen tunteidensa muuttuminen hänelle aiheutti.
“Et sinä voi sinun tunteillesi mitään, eikä sinun pitäisi tuntea oloasi huonoksi sen takia, että tunnet jotain sellaista mikä voisi satuttaa jotakuta”, sanoin hiljaa ja katselin päällikön vihreitä silmiä, jotka vaihtoivat levottomasti paikkaa jonne katsoa.
Nyt ymmärsin paremmin, sen miten hän oli joutunut kamppailemaan esittääkseen onnellista isää, hänen puhuessaan Aurinkokajon pennusta.
“Et voi aina ajatella ainoastaan muita, vaan joskus sinun on pidettävä huoli itsestäsi. Mielestäni sinun pitää tehdä juuri niin kuin sydämesi sanoo ja olla syyttelemättä itseäsi siitä mitä siitä seuraa. Kaikki ansaitsevat olla onnellisia. Myös päälliköt, jotka kantavat koko klaanin taakkaa harteillaan”, yritin rohkaista Mesitähteä pienellä varovaisella hymyllä. Nyt minusta tuntui, että näin sen kissan päällikön roolin takana. Nuori ja hyväsydäminen kissa, joka oli aivan tavallinen siinä missä me muutkin.
En halunnut nähdä häntä noin lähellä särkymispistettä. Jostain syystä minä halusin auttaa häntä parhaani mukaan. Minä halusin taas nähdä Mesitähden hymyilevän aidosti ja onnellisesti ja olin valmis maksamaan siitä mitä vain.

//Mesi?
193 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassun kysymys tuli minulle yllätyksenä. Eloklaanilaiset eivät tosiaankaan tienneet niin paljoa Kuolonklaanista mitä olin olettanut. Nielaisin jo hyvän tovin suussani jauhaman lihan palan ja valmistauduin vastaamaan Leimutassun kysymykseen.
”Kuolonklaanissa uskotaan Pimeyden Metsään, joka etäisesti muistuttaa Tähtiklaania. Erona kuitenkin on se, että Pimeyden Metsässä vallitsee ikuinen pimeys. Joillekin se kai tuo rauhaa ja muuta, mutta minä en koskaan löytänyt uskoani”, keskeytin puheeni hetkeksi antaen parantajaoppilaalle aikaa käsitellä sitä, mitä olin juuri sanonut.
”Minua lähinnä ahdisti ajatus ikuisesta pimeydestä, Tähtiklaani kuulostaa paljon mukavammalta paikalta. Kuolonklaanissa Pimeyden Metsän epäileminen oli sama asia, kuin päällikön haukkuminen, jonka vuoksi en koskaan kertonut ajatuksistani ääneen. Legendan mukaan Kuolonklaanin perustaja perusti Pimeyden Metsän kuolonklaanilaisia varten, jonka vuoksi se on niin tärkeä kaikille”, kerroin. Leimutassu kuunteli tarkkaavaisena ja tuntui painavan mieleensä jokaisen lausumani sanan. Parantajaoppilas nyökytteli hitaasti.
Juuri kun olin saanut sanottua asiani, muistin klaanien välillä olevat säännöt. Punatähti oli aina painottanut sitä, ettei omaa uskontoa saanut jakaa eloklaanilaisille. Lihakseni jännittyivät, kun tajusin, miten ison virheen olin tainnut juuri tehdä.
”Onko kaikki hyvin?” Leimutassu kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
”Minusta tuntuu, etten olisi saanut kertoa niin paljoa. Lupaathan, ettet kerro kenellekään, että kerroin sinulle?” pyysin ja katsoin epätoivoisesti Leimutassua. Samalla vilkuilin ympärillemme toivoen, ettei kukaan ollut kuullut, miten avoimesti olin kertonut vihollisklaanin uskonnosta.

//Leimu?
// 205 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Maa oli yön aikana saanut ylleen valkoisen hunnun. Muutama kissa istui ulkona pienissä ryhmissä päät lähekkäin, ja kun he puhuivat, heidän hengityksensä kohosi ilmaan huuruna.
Ojensin etukäpäläni pitkälle eteen ja annoin selkärankani avautua nikama kerrallaan. Se tuntui hyvältä. Kohottauduin seisomaan suorana. Katseellani pyyhin lumista aukiota, etsiskelin merkkiä tutusta mustavalkoisesta turkista mutta en nähnyt sellaista missään.
Hän on varmaankin lähtenyt varhain partioon, tuumasin ja lähdin tassuttamaan pentutarhalle. Mesitähden kumppani Aurinkokajo oli synnyttänyt vähän aikaa sitten: he olivat saaneet pojan. Jos pentu olikin nimetty, tieto ei ollut kantautunut vielä minun korvilleni asti.
Työnnyin hämärään tilaan, joka jäi suojaisasti karhunvatukkapensaan alle. Lämpimän maitoisa tuoksu täytti ilman, ja minulle tuli niin hyvä ja turvaisa olo, että olin vähällä alkaa itsekin kehrätä.
”Huomenta, Aurinkokajo”, tervehdin ystävällisesti sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka nosti keltaiset silmänsä kahdesta pennusta, jotka olivat käpertyneet hänen vatsaansa vasten. Maassa heidän ympärillään oli rippeitä yrteistä, joita parantajat olivat tuoneet mukanaan. Aurinkokajon pentu oli keskonen, minkä takia Liljatuuli varmaankin piti naarasta erityisen tarkasti silmällä. ”Miten jakselet?”
”Hyvin”, kuningatar vastasi hieman käheällä äänellä. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin levolliset ja emollista rakkautta täynnä. ”Olen vain vähän väsynyt.”
Katseeni liukui naaraasta kahteen pentuun, joista toinen oli vastikään Kuolonklaanista saapuneen Väärävarjo-nimisen kissan poika. Pennulla oli kokonaan valkoinen turkki, joka oli puhdas ja virheetön kuin ensilumi. Mesitähden ja Aurinkokajon pentu oli väritykseltään tummanharmaa, ja se erottui hyvin toisen pennun vaaleaa turkkia vasten.
”Joko olette päättäneet hänelle nimen?” kysyin kohteliaasti, heilauttaen korviani tummanharmaata pentua kohti. Ohikiitävän hetken Aurinkokajon kasvoilla käväisi varjo, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja onnellisen emon ilme palasi.
”Emme vielä”, kuningatar naukaisi ja kumartui lipaisemaan pentunsa päätä karhealla kielellään. ”Saat kyllä tietää, kun olemme tehneet päätöksen Mesitähden kanssa”, hän lisäsi sävyisästi.
Nyökkäsin. En halunnut häiritä kuningatarta enää pidempään, mistä syystä käännyin ympäri lähteäkseni ja mau’uin naaraalle vielä olkani ylitse: ”Hänestä kasvaa taatusti hieno soturi”, jonka jälkeen tassutin pois paikalta.

//304 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Salviakatse oli luvannut minulle tänään vapaapäivän. Vaikka auringon kullankeltainen kehrä lipui jo korkealla taivaalla, minä makasin yhä liikkumatta pehmeällä sammalpedilläni ja venyttelin raukeasti raajojani. Pesän katon muodostavien oksien lomasta siivilöityi muutama säde kelmeää päivänvaloa, mutta muuten pensaiden alla oli miellyttävän hämärää ja ennen kaikkea hiljaista. Ainoat äänet olivat lehtien hiljainen kahina vienossa tuulessa sekä pääaukiolta kantautuva tasainen puheensorina. Toisinaan olin kuulevinani jonkin linnun livertävän yhdessä monista Eloklaanin leiriä ympäröivistä puista.
Suurimman osan ajasta pidin silmäni tiukasti kiinni ja yritin keskittyä kuuntelemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni kuitenkin harhailivat, eikä keskittymisestä oikein tullut mitään. Siitä päivästä lähtien, kun Leimutassu oli yhteisharjoitusten ohessa kertonut tavanneensa unissaan muinaisen klaanin parantajan, olin huomannut pohdiskelevani parantajaoppilaan kertomusta ja vanhoja klaaneja päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Minua kiehtoi tieto siitä, etteivät Eloklaani ja Kuolonklaani olleet syntyneet tyhjästä. Ennen niitä oli ollut olemassa muita klaaneja, joihin kuuluneet kissat olivat eläneet samalla tavalla ja samojen lakien mukaan kuin minä ja muut eloklaanilaiset nyt. Elämäntapamme ei ollut erityinen, vaalimme vain perinteitä.
Minä halusin löytää nuo muinaiset kissat. Tai tarkkaan ottaen alueen, jota vanhat klaanit olivat aikoinaan asuttaneet, sillä en uskonut minulla olevan kykyä puhua vainajille. Se oli Tähtiklaanin parantajille suoma lahja. Tunsin pienen kateuden piston rinnassani, mutta koetin tukahduttaa sen ajattelemalla, miten upeaa olisi jonakin päivänä samota samaisia metsäpolkuja ja nummia, joita esi-isämme olivat eläessään kulkeneet. Tai eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten esi-isät, minun jo kauan sitten kuolleet sukulaiseni olivat tuskin olleet missään tekemisissä klaanikissojen kanssa. Tokkopa he olivat edes olleet tietoisia klaanien olemassaolosta, minkä ajatteleminen sai mieleni mustumaan.

Kun vihdoin ja viimein työnnyin oppilaiden pesän pensaiden välistä pääaukiolle, leiri näytti tyhjältä. Iltapäivän partiot olivat varmaankin juuri lähteneet ja aukiolla oleskeli vain muutama eloklaanilainen, joista suurin osa joko vaihtoi kieliä tai keskusteli muuten vain niitä näitä. Tuoresaaliskasalla ei näkynyt ketään, joten ravasin nopein askelin noukkimaan itselleni pienen ruskeaturkkisen peltomyyrän ja palasin se leuoissani takaisin oppilaiden pesän läheisyyteen. Vatsani ei kurninut, mutta Salviakatse oli kehottanut minua syömään joka päivä tuntui se sitten tarpeelliselta tai ei. Näykkiessäni aavistuksen vastahakoisesti paloja myyrästä katseeni osui Litteäkiveen, jonka alla sijaitsi Mesitähden pesä. Mieleeni muistui ajatus, että joko päällikkö tai Liljatuuli osaisi varmasti kertoa minulle jotakin vanhoista klaaneista. Ehkä jopa sen, missä ne olivat aikoinaan majailleet. Jonakin päivänä minun täytyisi vielä pistäytyä Mesitähden puheilla, sillä en uskonut saavani nukutuksi kunnolla ennen kuin joku antaisi vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan olisi sen aika. Huokaisin syvään ja painoin kuononi uudelleen kiinni myyrään.

// 395 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Toki”, Leimutassu vastasi Mahlahallan ehdotukseen. Hän ei kovin usein päässyt nauttimaan ruoasta muun kuin Liljatuulen seurassa, joten hän tarttui tällaisiin tarjouksiin oikein mielellään. ”Sinä voit valita tuoresaaliin”, hän lisäsi vielä.
Mahlahalla nyökkäsi hänelle kiitollisena ja tassutti sitten edeltä tuoresaaliskasalle, joka oli juuri saanut täydennystä. Leimutassu seurasi hiukan kauempaa, miten vaalean kermanvärinen kolli valikoi kasan päältä variksen ja kantoi sen sitten hänen luokseen yrittäen pitää päänsä korkealla, jotta ei olisi kompastanut linnun siipiin.
Kissat asettuivat syömään saalista lähelle soturien pesää. Mahlahalla antoi Leimutassun haukata ensimmäisen palasen, minkä jälkeen Leimutassu työnsi variksen takaisin Mahlahallalle. He eivät juuri puhuneet syömisen lomassa, mutta kun linnusta ei lopulta ollut jäljellä paljoa mitään, Leimutassu päätti avata taas mahdollisuuden keskustelulle.
”Uskoitteko te Kuolonklaanissa mihinkään? Olen kuullut mainittavan jotakin, mutta en tarpeeksi, että voisin muodostaa selvän kokonaiskuvan asiasta”, hän sanoi hieman harmissaan. Eloklaanissa kovin moni ei mielellään suostunut puhumaan Kuolonklaanista tai siellä tapahtuvista asioista. Leimutassu veikkasi, että se oli joko tietämättömyyttä tai sitten vain yleinen periaate, ettei rajanaapuriklaanin asioihin kiinnitetty tavanomaista enempää huomiota.

//Mahla?
//165 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

”Onneksi, et asu kuoloklaanissa . Kumppanini Taivaslaulu on kertonut, että pentuja rangaistaan niin, että he joutuvat olemaan pentuina normaalia pidempään. Hän katsoi Iltakaikua ja hänen ilmeensä värähti ja hän kysyi. ” Onko sinun kumppanisi Kuolonklaanista? Hän näki Iltakaijun hymähtävän huvittuneesti ja sanoi sitten. ” Ei suinkaan Taivaslaulu kylläkin varttui Kuolonklaanissa, mutta hän lähti sieltä monta vuoden aikaa sitten. Nykyään hän on kuin kuka tahansa Eloklaanilainen. Iltakaiku selitti hänelle lempeällä äänellä. Eloklaanissa on paljon erilaisia kissoja ja suurin osa sotureista on ollut ennen erakoita, kotikisuja tai kuolonklaanilaisia. Minäkin vartuin erakkona yhdessä veljeni Coronan kanssa. Iltakaiku naukaisi haikeasti tai siltä ainakin koivupennusta kuulosti. Hän kuitenkin katosi enkä ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Iltakaiku sanoi ja käänsi katseensa häneen. Yhtäkkiä Koivupentu tunsi kuitenkin säälin pilkahduksen soturia kohtaan. Koivupentu nojasi soturin kylkeen lohduttavasti ja he istuivat pentutarhan edustalla jonkin aikaa ihan hiljaa.* Minusta on joku muu aina pitänyt huolta Eloklaanissa, mutta en tiedä ketkä vanhempani ovat vaikka olen klaanisyntyinen. Hän ajatteli haikeasti. Minun pitäisi käydä kysymässä Mesitähdeltä tietääkö hän ketkä ovat vanhempani.
// 165 sanaa//

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin Koivupennun tarinaa rauhallisesti. Kolli kertoi karanneensa jokin aika sitten leirin ulkopuolelle.
Muistin kuulleeni tapahtumasta ja siitä, miten Koivupentu oli joutunut parantajan pesälle karkaamisen jälkeen. Se päivä oli ollut varsin kylmä, ja pienokainen olikin sanojensa mukaan ollut kylmissään. Mesitähden entinen oppilas, melko tuore soturi nimeltä Omenahuuma oli kaikkien onneksi löytänyt lopulta Koivupennun.
”Kuten huomasit, sille on syynsä miksi pennut eivät saa poistua leiristä”, toruin Koivupentua pehmeällä äänellä tietäen, että hän oli takuulla oppinut läksynsä, ”onneksesi et asu Kuolonklaanissa. Kumppanini Taivaslaulu on kertonut, että pentuja rangaistaan karkaamisesta niin, että he joutuvat olemaan pentuina normaalia pidempään.”
Koivupennun ilme värähti ja kolli katsoi yllättyneenä minua.
”Onko sinun kumppanisi Kuolonklaanissa?” pentu kysyi päätään kallistaen. Hymähdin huvittuneesti.
”Ei suinkaan. Taivaslaulu kylläkin varttui Kuolonklaanissa, mutta hän lähti sieltä monta vuodenaikaa sitten. Nykyään hän on aivan kuten kuka tahansa muukin eloklaanilainen”, selitin lempeällä äänellä.
”Eloklaanissa on paljon erilaisia kissoja, ja suuri osa sotureista on ennen ollut erakoita, kotikisuja tai kuolonklaanilaisia. Minäkin vartuin erakkona yhdessä veljeni Coronan kanssa”, naukaisin haikeasti muistellessani veljeäni, ”hän kuitenkin katosi, enkä ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Laskin katseeni pentuun toivoen, ettei synkkyyteni tarttuisi häneenkin.

//Koivu?
// 181 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu istuskeli pentutarhan edustalla katsomassa taivasta.* Olisi siistiä käydä leirin ulkopuolella taas, mutta olenhan minä jo käynyt kerran siellä. Hän ajatteli.” Tervehdys Koivupentu. Soturin sanat havahduttivat hänet mietteistään.. Hän katsoi kollia yllättyneesti ja tämä esitteli itsensä Iltakaikuksi. ”Mitä sinä ajattelet? tämä kysyi. Ja lisäsi vielä.” Kun istut siinä niin mietteliään oloisena. ” No olisi siistiä käydä leirin ulkopuolella seikkailulla, mutta minä kävin jo kerran ja olin niin kylmissäni, mutta onneksi Omenahuuma löysi minut metsästä ja vei Liljatuulen pesälle. ” No haluatko kuulla mitä siinä tapahtui? Hän kysyi. ” Juu voisin minä kyllä kuunnella sen iltakaiku vastasi. Koivutassu aloitti siitä kuinka oli hiippaillut leiristä ulos kenenkään huomaamatta ja sitten kuinka oli kävellyt jonkin matkaa metsässä. Ja hän kertoi myös siitä kuinka hän tärisi kylmästä ja haistoi Eloklaanin kissan ja se olikin ollut Omenahuuma ja hän vei Koivutassun leirin Liljatuulen pesälle hoidettavaksi, mutta hän tarvitsikin vain lepoa. Iltakaiku torui häntä lempeästi ja istui sitten hänen viereensä pentutarhan edustalle.
//163 sanaa. Emppu ja Elandra//

Kirjoittaja: Elandra

Olin helpottunut, kun minun ei tarvinnut vastata Minttuliekin kysymykseen. Juuri kun olin ollut vastaamassa, leiriin oli saapunut vieras kissa, joka kantoi suussaan pentua. Huokaisin helpotuksesta ja lähdin suunnistamaan kohti tulijaa.
Valkea kollikissa laski pennun maahan nähdessään minun ja Minttuliekin lähestyvän. Ilmeisesti kolli tunnisti minut. Kenties hän oli ollut mukana kokoontumisessa, vaikken ollutkaan kiinnittänyt kolliin aiemmin huomiota. Kissa haisi voimakkaasti kuolonklaanilaiselle. Mitä kuolonklaanilainen teki leirissä ja vielä noin pienen pennun kanssa? Pentu vääntelehti maassa onnettomasti vikisten. Pienokainen vaikutti korkeintaan parin päivän ikäiseltä, jos edes niin vanhalta.
En ehtinyt sanoa mitään, kun soturi-ikäinen kissa avasi itse suunsa:
”Olen Väärävarjo, tulen Kuolonklaanista poikani kanssa. Tilanne on se, etten syystä tai toisesta voi asua klaanissani enää. Pyydän sinun lupaasi liittyä Eloklaaniin. Jos et ota minua, ota edes poikani. Hän tarvitsee maitoa.”
Siristin aavistuksen verran silmiäni. Kuolonklaanilainen katsoi minua suoraan silmiini. Hänen katseestaan näki, että kolli oli tosissaan. Kasvoilleni muodostui pehmeä hymy, kun laskin katseeni pieneen pentuun.
”Olette molemmat tervetulleita Eloklaaniin. Valitettavasti ainoa kuningattaremme ei ole vielä synnyttänyt, joten pentu tarvitsee maidon jostain muualta”, katsoin pahoitellen Väärävarjoksi esittäytynyttä kollia. Kolli näytti pettyneeltä. Kukaan ei ehtinyt siinä hetkessä sanoa enää mitään, kun parantajan pesältä kuului parkaisu.

Asiat etenivät sen illan aikana varsin nopeasti. Aurinkokajon synnytys oli alkanut, ja kuningatar oli synnyttänyt yhden pennun. Liljatuulen mukaan oli onni, että pentuja oli vain yksi. Jos niitä olisi ollut useampi, eivät he todennäköisesti olisi selvinneet, kun synnytys oli käynnistynyt etuajassa. Nyt yksi pentu oli kasvanut tarpeeksi selvitäkseen hengissä. Tummanharmaa kollipentu oli sisareni mukaan terve.
Aurinkokajo oli väsynyt, mutta hänkin selviäisi.
”Minulla on sinulle pyyntö”, sanoin kumppanilleni, kun hän ja pentumme olivat siirtyneet pentutarhalle. Naaras katsoi minua kysyvästi.
”Eräs kuolonklaanilaiskolli saapui leiriin pentunsa kanssa. Pentu on syntynyt tänään ja hän tarvitsee kipeästi maitoa. Voisitko millään huolehtia pentumme lisäksi myös hänestä?” kysyin varovasti. Aurinkokajo oli aina suhtautunut varauksella Kuolonklaaniin, enkä tiennyt, miten hän suhtautuisi vieraan klaanin pentuun.
Kilpikonnakuvioinen kuningatar laski hetkeksi katseensa tummanharmaaseen pentuun ja nyökkäsi hetken kuluttua.
”Tuo hänet vain tänne”, naaras lausahti hennosti hymyillen.
Ja niin minä teinkin. Hain pienokaisen klaaninvanhimpien pesältä, jonne hänet oli hetkellisesti majoitettu, ja vein Aurinkokajon luokse. Väärävarjo olisi halunnut tulla mukaan, mutta mahtoi olla parempi, että kolli pysytteli ainakin aluksi poissa Aurinkokajon silmistä.
Valkea kollipentu alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
”Kiitos. Jätän teidät nyt lepäämään”, huokaisin hiljaa ja kosketin kuonollani Aurinkokajon otsaa.
”Hyvää yötä”, naaras kuiskasi.

Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Minttuliekki, Väärävarjo ja Lauhalaukka istuskelivat yhä aukiolla kolmistaan keskustellen.
”Näytä Väärävarjolle minne hän voi tehdä vuoteensa. Käydään huomenna lisää asioita läpi, kun Mesitähtikin ehtii paikalle”, Minttuliekki sanoi Lauhalaukalle. Kuullessaan askeleeni punaruskea naaras kääntyi minun puoleeni.
”Pentu saa nyt ruokaa, Aurinkokajo pitää hänestä hyvän huolen. Voit taas huomenna nähdä pentusi”, sanoin Väärävarjolle, joka vaikutti huojentuneelta.
”Kiitos. Ette arvaakaan, miten paljon tämä merkitsee meille”, valkea kolli sanoi ja hymyili haikeasti.
”Totta kai”, totesin ja istuin alas Minttuliekin vierelle. Lauhalaukka viittoi valkean soturin peräänsä kohti sotureiden pesää.
Aurinko oli laskenut, ja pilvetön taivas oli tummunut. Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kun nostin katseeni ylöspäin, näin pimeässä kiiluvat silmät läheisessä koivussa. Yövartiossa oleva soturi oli kaiketi kiivennyt puuhun, vartioimaan leiriä. Käänsin vihreän katseeni Minttuliekkiin.
”Aika tapahtumarikas päivä”, naurahdin pienesti. Minttuliekki nyökkäsi.
”Miten Aurinkokajo voi?” varapäällikkö kysyi.
”Hän on väsynyt, mutta se kuuluu asiaan”, kerroin ja toivoin, ettei meidän tarvitsisi juuri nyt keskustella kumppanistani tai pennusta, joka oli tullut itsellenikin varsinaisena yllätyksenä. Jos olisin osannut varautua tähän, suhtautumiseni olisi voinut olla parempi. Minua ahdisti kovasti ajatus siitä, että joutuisin esittämään yhä enemmän onnellista perheenisää, vaikka todellisuudessa olin ties kuinka kauan yrittänyt löytää sopivaa keinoa, miten voisin jättää Aurinkokajon siististi.
”Oletko sinä kunnossa?” Minttuliekki esitti saman kysymyksen, johon en aiemmin ollut ehtinyt vastata. Kenties varapäällikkö oli huomannut vaisun olemukseni ja synkän ilmeeni. Kohautin vastaukseksi lapojani.
”Minusta tuntuu, etten minä enää rakasta Aurinkokajoa”, kuiskasin hiljaa niin, ettei kukaan muu kuulisi sanojani. En tiennyt, oliko edes Minttuliekki kuullut niitä. Oloni oli onneton, mutta helpottunut saadessani sanoa viimeinkin ajatukseni ääneen. Jos en olisi ollut näin väsynyt, olisin varmaankin pysynyt hiljaa ja yrittänyt esittää, että kaikki oli hyvin.

//Minttu?
// 655 sanaa