Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Saavuin Paatsamatassun edellä leiriin piikkihernetunnelista. Olimme juuri olleet saalistusharjoituksissa, jotka olivat sujuneet erittäin hyvin. Saalisonni oli ollut tänään hyvä. Paatsamatassu oli saanut kiinni varpusen ja hiiren, ja minäkin olin ehtinyt saalistaa hetken, jolloin olin saanut kiinni oravan.
Kannoimme tuttuun tapaan saaliit tuoresaaliskasalle.
”Käy kysymässä onko Kirsikkakuono nälkäinen, ja tarvittaessa vie hänelle saalista. Saat syödä sen jälkeen”, sanoin Paatsamatassulle rauhallisella äänellä. Eloklaanissa oppilaat eivät saaneet syödä ennen kuin klaaninvanhimmat oli ruokittu. Klaanissa oli tällä hetkellä vain yksi klaaninvanhin, joten yleensä joku muu oli ehtinyt viedä tuolle saalista ennen Paatsamatassua. Nyt me satuimme olemaan niin aikaisessa, että oli hyvinkin mahdollista ettei niin ollut käynyt. Paatsamatassu nyökkäsi ja suunnisti kohti karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaa klaaninvanhimpien pesää.
Aurinko ei ollut vielä huipussaan ja pääaukiolla oli paljon kissoja. Soturit valmistautuivat aurinkohuipun partioihin tai oppilaiden harjoituksiin. Etsin katseellani Taivaslaulun puhtaanvalkeaa turkkia, mutta ikäväkseni naarasta ei näkynyt. Kenties hän oli parhaillaan harjoituksissa Pilketassun kanssa.
Siirryin etäämmälle tuoresaaliskasasta, kun kissat pyrkivät hakemaan itselleen ruokaa, ja tunnuin olevan lähinnä vain tiellä.
Katseeni siirtyi nopeasti tuoresaaliskasan luona hääräävistä kissoista pentutarhan edustalle. Koivupentu istuskeli yksin karhunvatukkapensaikon edessä ja katseli taivaalle. Hetken mielijohteesta lähdin kävelemään kohti oranssia kollipentua. Kävin aina silloin tällöin tervehtimässä pentutarhan pentuja ihan vain huvin vuoksi. Pennut olivat mukavaa seuraa. En viihtynyt sotureiden parissa niinkään, sillä keskustelun aiheet tuntuivat aina loppuvan kesken.
”Tervehdys, Koivupentu”, tervehdin kollia pehmeästi hymyillen. Koivupentu nosti meripihkaisen katseensa minuun yllättyneen oloisena.
”Minun nimeni on Iltakaiku. Mitä sinä ajattelet, kun istut siinä noin mietteliään oloisena?” yritin avata keskustelua mahdollisimman rennosti. Klaaninimi tuntui edelleen vieraalta suussani. Pidin paljon enemmän vanhasta nimestäni, joka ei harmikseni mennyt läpi klaaninimestä.

//Koivu?
// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin hieman epäröiden Mesitähden yritystä näyttää onnelliselta. Mieleeni nousi heti kysymys siitä, mikä esti hänen onnellisuutensa. Punnitsin hetken, kuinka suorasti viitsisin kysyä asiasta, sillä en ollut varma halusiko Mesitähti puhua siitä. Niinpä kysyin selkeästi, mutta siten, että Mesitähti saattaisi ohjata keskustelun kulun halutessaan muuaalle:
“Oletko kunnossa?” Katsoin Mesitähteä silmiin lämpimästi. Olisi minun vuoroni olla hänen tukenaan, jos hän tarvitsisi kissaa johon nojautua. Mesitähti ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun kissojen joukosta alkoi kuulua minut hätkähdyttävää mutinaa. Vilkaisin ympärilleni huomaten, kuinka aukiolla olevien kissojen katseet olivat kiinnittyneet sisäänkäynnin luona seisovaan partioon, jonka mukana oli kissa, joka ei ollut klaanimme jäsen. Ja kun tarkemmin katsoin, tunnistin kissan kuolonklaanilaiseksi. Sekään ei yllättänyt minua asiassa eniten, vaan hänen suussaan roikottamansa pentu. *Miksi ihmeessä hänellä on pentu mukanaan?*
Olin huomaamattani noussut seisomaan, joten minun oli helppo lähteä mukaan, kun Mesitähti lähti tassuttamaan tulijaa kohti. Kuolonklaanilaisen turkki oli valkea ja hän muistutti minua jostakin toisesta – en vain saanut sitä mieleeni, että kestä. En saanut kollin nimeä mieleeni, mutta olin nähnyt hänet kokoontumisessa. Hänen oli pakko olla saapunut Kuolonklaanin vasta lähtöni jälkeen, sillä kyllä minä hänet olisin muuten tunnistanut.
Vetäisin henkeä ja kohensin ryhtiäni seistessäni Mesitähden rinnalla hieman hänen jäljessään. Katsoin kuolonklaanilais kollia vakaasti hänen meripihkaisiin silmiinsä. En tiennyt mitä oli meneillään, mutta asia luultavasti selviäisi pikimmiten.

//Mesi?
Toivottavasti en sotkenu mitään ajallisesti, ku en oikee tienny et koska mikäki tapahtuu xd
210 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassu: 12kp –

Minttuliekki: 18kp –

Pilketassu: 24kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Koivupentu: 9kp –

Mesitähti: 11kp –

Mahlahalla: 9kp –

Hiilihammas: 13kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tapaamme täsmälleen tässä kohtaa ennen aurinkohuippua, onko selvä?” varmistin vielä oppilaaltani Nokkostassulta, ennen kuin lähettäisin hänet etsimään riistaa. ”Minä pysyttelen tässä lähistöllä, joten jos sattuu jotain, voit huutaa minua.”
Nokkostassu nyökytteli reippaasti päätään ylös ja alas. ”Selvä on. Olen tässä ennen aurinkohuippua”, naaras lupasi häntä innokkaasti selän ylle taivutettuna ja viiksiään värisyttäen. Lyhyellä pään nyökäytyksellä kuittasin asian ja ohjasin oppilaan matkoihinsa.
Hengitykseni tuprahteli kirpeään pakkasilmaan valkoisina pilvinä. Maa jalkojeni alla oli kuurassa, ja kylmyys nipisteli polkuanturoitani. Lehtikato läheni lujaa vauhtia: sen tiesi riistan vähenemisestä ja lähes alastomista puista, jotka kurkottelivat kapeilla oksillaan taivasta kohti. Ei menisi enää pitkään, kunnes ensilumi sataisi.
”Hiilihammas.” Sydämeni oli jättää yhden lyönnin välistä, kun kuulin takaani tutun naukaisun. Äänen kuuleminen tuntui samalta kuin koskisi märkivään haavaan: hautuva kipu sykähtää tuskallisesti.
”Korppisiipi.” Nimi tuli ulos suustani mitäänsanomattomasti, melkein kuin en olisi edes sanonut sitä oikeasti, vaan kuvitellut sen mielessäni.
”Voitaisiinko jutella?” Naaraan puhetapa oli yhtä jäykkä ja täsmällinen kuin aina ennenkin. Kuitenkin hänen äänestään kuuluva sävy, jollekin toiselle lähes olematon mutta minulle tuiki tuttu, paljasti minulle, että häntä hermostutti. Syytä olikin, sillä emme olleet käyneet kunnollista sanallista keskustelua kuuhun. Tyrskytassun karkottaminen oli ajanut perheemme hajalleen ja kuronut minun ja Korppisiiven välille kuilua, jota kumpikaan ei ollut uskaltanut ylittää tähän mennessä.
”Toki”, vastasin aikomaani levottomamman kuuloisena. Välimme olivat olleet epävarmat jo pitkään, enkä tiennyt, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä hänen seurassaan, vaikka sikäli mikäli tiesin olimme edelleen kumppanit.
Korppisiipi nykäisi häntäänsä merkiksi seurata, ja minä seurasin. Kuljimme eteenpäin pakkasen puremassa metsässä. Pyrin samaan aikaan pitämään korvani auki siltä varalta, että Nokkostassulla ilmenisi mitään ongelmia. En saisi unohtaa mestarin tehtäviäni, vaikka olinkin näin tärkeän henkilökohtaisen asian äärellä parastaikaa.
”Kuule, olen pahoillani siitä, mitä tein”, Korppisiipi aloitti jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Pysähdyimme kuurasta valkoisten juurien viereen ja katsahdimme toisiamme. Naaraan katse oli niin läpitunkeva, että jouduin kääntämään pääni poispäin vältelläkseni sitä. ”Tiedät kai, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa? Hän oli murhannut päällikön pojan! Ei sellaisesta voi vain valehdella itseään pois.”
Kiukku kuohahti sisälläni, vaikka tiesin sisimmässäni hänen puhuvan totta. ”Tyrskytassu oli sinun oma poikasi! Hän oli meidän poikamme! Sinun takiasi olemme nyt menettäneet molemmat pentumme…” viimeiset sanat olivat ulos tullessaan hädin tuskin kuiskausta kuuluvampia, mutta Korppisiipi näkyi silti kuulleen ne. Hänen korvansa painuivat luimuun ja hän laski katseensa maahan.
En oikeastaan tiennyt, mitä olin häneltä vailla. Anteeksipyyntöäkö? Mutta mistä? Siitäkö, että hän oli paljastanut murhaajan keskuudestamme ja tuonut oikeutta surevalle päällikölleen? Minunkin kävi sääliksi Mesitähteä, mutta oliko paljastuksen todella täytynyt maksaa koko perheemme?
”Vanhempana on tehtävä joskus raskaitakin päätöksiä”, Korppisiipi sanoi lopulta ääni värähtäen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tavoittivat viimein omani, ja huomasin niiden kiiltävän tuskaisesti. ”Olisin voinut katsoa sivusta, miten poikamme kietoo itsemme tiukemmin valheidensa verkostoon, kunnes olisi ollut niin rihmoihin sotkeutunut, ettei olisi päässyt niistä enää omin avuin irti. Mutta minä päätin toisin: Olin nähnyt hänen hirmutekonsa, enkä saattanut vain katsella poikani muuttumista joksikin, mitä hän ei ollut. Vain tällä tavoin hän voi ymmärtää oman tekonsa taakan ja ottaa siitä opikseen, missä hän ikinä nyt lieneekin.”
Korppisiipi puhui järkeä. Hänen sanansa aiheuttivat minussa tunteiden ristiriidan, mutta samalla ne siirsivät sydämeni päällä ollutta painoa vähän: Jos Tyrskytassu olisi jäänyt klaaniin ja yrittänyt kasata elämänsä valheensa ympärille, se systeemi olisi luultavasti jossain vaiheessa pettänyt ja seuraamukset olisivat voineet olla vielä vakavammat.
”Ymmärrän sinua”, sanoin viimein, antaen lapojeni lysähtää ja niiden päälle kasautuneen painon valua pois. Varovasti kurkotin kohti kumppaniani koskettaakseni hänen nenäänsä hellästi omallani. Korppisiipi ei vetäytynyt kauemmaksi, vaan kurkotti myöskin omaa kaulaansa pitemmälle.
Kun nenämme koskettivat, tunsin sisälleni patoutuneen surun ja tuskan viimein vapautuvan. Kävimme istumaan vieretysten, ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille. Painoimme päämme lähekkäin ja olimme vain; kumpikin vajosi yhdessä kuuntelemaan ympärillämme hitaasti heräilevää metsää, jonka äänet täyttivät korvani.

//603 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkkaavaisesti Leimutassun kertomuksia. Parantajaoppilas vaikutti kaikin puolin järkevältä ja mukavalta kissalta. Olin hieman yllättynyt siitä, että jokin muinainen parantaja oli johdattanut Leimutassun klaaniin. Kaikin puolin olin yllättynyt siitä, miten vahva side parantajilla oli esi-isiin. Kuolonklaanissa parantajan arvo oli monta kertaa huonompi. He eivät olleet millään tavalla arvostettuja, vaan ennemminkin sylkykuppeja, joiden tehtävä oli parantaa ja pysyä hiljaa.
Olin ihan hyvin tottunut ajatukseen, että Eloklaanissa parantajat olivat arvostettuja ja kunnioitettuja kissoja, jonka vuoksi halusinkin tulla toimeen heidän kanssaan. Kyllä minä Kuolonklaanissakin olin sitä halunnut, mutta se oli ollut aivan erilaista.
Lähdin kulkemaan Leimutassun perässä takaisin Liljatuulen luokse. En voinut olla hymyilemättä. Juuri nyt minulla oli sellainen olo, että olin kotona. Liljatuuli kohtasi meidät hymyillen. Tarjouduin kantamaan katajanoksan leiriin, eikä kummallakaan kissalla ollut mitään sitä vastaan.
Kuljin parantajien perässä metsän halki aina leiriin saakka.

Kun olimme vieneet yrtit yrttivarastoon, Leimutassu käveli kanssani ulos parantajan pesästä.
”Tahdotko jakaa saaliin kanssani?” ehdotin itseäni huomattavasti pienikokoisemmalle kollille. Saalistuspartio oli juuri viemässä tuoreita saaliitaan tuoresaaliskasaan.
Lehtikato lähestyi, jonka vuoksi saalismäärä oli huomattavasti pienempi kuin viherlehden aikaan. Mesitähden mukaan Eloklaani kuitenkin pärjäisi, kunhan kaikki saisivat edes jonkin verran syödyksi. Tuleva lehtikato olisi vasta Eloklaanin toinen. Takaraivossani jyskytti pelko siitä, ettei klaani selviäisi kylmää lehtikatoa. Pelkäsin, että menettäisin kotini ja joutuisin taas etsimään uuden.

//Leimu?
// 207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”En”, Leimutassu vastasi suoraan, koska ei nähnyt syytä vältellä aiheesta puhumista. Hän oli ollut Eloklaanin parantajaoppilaana vasta vähän aikaa, eikä voinut sanoa tietävänsä läheskään kaikkea klaanikissojen tavoista ja historiasta. Eloklaaniin hänet sitoi ainoastaan Tähtiklaani, jota ilman Leimutassu taistelisi varmaan vieläkin eloonjäämisestä kaksijalkalan ankeilla kujilla. ”Kasvoin kaksijalkalassa, kunnes eräs entisaikojen parantaja johdatti minut Eloklaaniin”, hän täydensi vastaustaan nähdessään Mahlahallan kasvoilla kummastusta.
Vaalean kermanvärinen soturi nyökkäsi. ”Klaanielämä mahtaa olla melko erilaista kuin arki kaksijalkalassa.”
Leimutassu nyökäytti päätään osoittaakseen kollin arvelut oikeiksi. ”Siellä, missä minä asuin ennen, ainoa laki joka päti oli vahvimman laki. Heikoimmat saivat alistua vahvempansa edessä ja tyytyä rippeisiin”, puhuessaan hän näki mielessään itsensä seisomassa taas harmaan kiven päällystämällä polulla, jossa arpiset ja rähjääntyneet kissat kävivät kynsin hampain kamppailua siitä, kuka saisi lähteä maha täynnä ja kuka jäisi odottamaan parempaa onnea.
”Täällä Eloklaanissa pidetään huolta siitä, että jokainen saa varmasti syödäkseen edes jotakin”, hän jatkoi sitten ja ravisteli itsensä irti muistosta. ”Täällä on lämpimät pesät ja ystävällisiä kissoja… Voisiko parempaa paikkaa viettää päiviään ollakaan?”
Leimutassun nenä värisi tutun, kirpeän tuoksun lehahtaessa hänen sieraimiinsa. Hän kiihdytti askeliaan, kunnes saapui kohtaan, jossa kasvoi isoja, vihreälehtisiä kasveja.
”Hierakkaa!” hän hihkaisi mielissään ja ryhtyi keräämään lehtiä. Mahlahalla rupesi auttamaan häntä.
Jotkin lehdet olivat vaihtaneet väriään tai lakastuneet lehtisateen vihmassa, mutta osa oli vielä ihan käyttökelpoisia ja säilynyt yllättävän hyväkuntoisina. Ilmat olivat kylmenneet viime aikoina rajustikin, minkä takia Liljatuuli pelkäsi, että kohta saattaisi olla odotettavissa lumisadetta. Leimutassu ei ollut ennen nähnyt lunta, joten hän salaa odotti sitä, vaikka myöntäilikin aina vakavana hänen mestarinsa valittaessa pakkasesta ja kylmästä.
”Eiköhän tämä riitä”, hän totesi tarkastellessaan Mahlahallan kanssa yhteistuumin koottua lehtinippua. ”Viedään tämä Liljatuulelle.”

//Mahla?
//266 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassun suora kysymys ei haitannut minua. Itse asiassa oli ihan mukavaa, että eloklaanilaiset olivat melko avoimia vaikeistakin asioista.
”Kaikki tuntuu olevan täällä niin paljon helpompaa kuin Kuolonklaanissa. Voin olla vapaasti mitä haluan, eikä kukaan syyllistä minua siitä”, kerroin rauhallisella äänellä, jättäen tarkoituksella kertomatta sen miten Henkäysvarjo oli kohdellut minua loppuaikoina.
Suuntasimme kohti metsää, mutta pysyttelimme kuitenkin niin lähellä jokea, että näimme sen koko ajan. Vilkaisin Leimutassua. Parantajaoppilaan ilme ei värähtänytkään.
”Älä siis ymmärrä väärin, oli Kuolonklaanissakin ihan hyviä asioita. Siellä säännöt olivat tarkat, ja siten tiesi aina miten tilanteissa tulee toimia. Eloklaanissa sääntöjä sovelletaan aika paljon, mutta ei sekään loppujen lopuksi ole huono asia”, jatkoin vielä. En halunnut, että eloklaanilaiset saisivat synnyinklaanistani aivan vääränlaisen kuvan. Kuolonklaani ei ollut mikään paha paikka, vaan sielläkin oli välillä ihan hyvä elää, jos kukaan ei syyttänyt sinua klaanipetturiksi.
”Oletko sinä aina asunut Eloklaanissa?” yritin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, sillä en halunnut vaikuttaa kissalta, joka ei välittänyt muiden asioista. Ihan aidostikin minua kiinnosti se, millainen historia tällä kissalla oli. Halusin tutustua eloklaanilaisiin ja tulla heidän kanssaan toimeen.

//Leimu?
// 171 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki oli ollut sairaana jo joidenkin päivien ajan, jonka vuoksi omat tehtäväni olivat kasvaneet. Partioiden järjestäminen päällikkyyden ohessa ei tosiaankaan ollut mikään pikkujuttu. Onneksi soturit korjasivat minua, kun välillä laitoin heidät kahteen samaan aikaan järjestettävään partioon.
Olin juuri pesemässä turkkiani omalla vuoteellani, kun joku astui lupaa kysymättä sisään pesään. Yllättyneenä kohtasin Minttuliekin tummansinisen katseen. Varapäällikön katse oli tyhjä, ehkä hieman surullinen. Tervehdin naarasta kohteliaasti ja annoin hänen kertoa murheensa.
Varapäällikön sanat yllättivät minut. Hän kertoi antaneensa tietoja kuolonklaanilaiselle jo hyvän tovin ajan. Aluksi en ymmärtänyt, miten ihmeessä hän oli saattanut tehdä jotain sellaista, mutta kuullessani asian loppuun, ymmärsin Minttuliekkiä täysin. Kun kuulin, miten soturi kertoi rakastuneensa kuolonklaanilaiseen, tunsin piston sydämessäni. Inhosin itseäni siitä, mutta tunsin helpotusta kuullessani, että naaras oli rakastunut kissaan, joka oli nyt jo kuollut.
Kun Minttuliekki viimein vaikeni, en oikein tiennyt mitä sanoa. Naaras oli rakastunut vihollisklaanin jäseneen. En minä voinut häntä syyttää siitä, sillä olihan Minttuliekki tuntenut tämän Pähkinäkorvan takuulla koko ikänsä varttuessaan Kuolonklaanissa. Eikä mitään ollut tapahtunut, ainakaan mitään mitä ei voisi korjata. Aivan yhtä lailla tämä kuolonklaanilainen, joka Minttuliekkiä oli kiristänyt, oli rikkonut klaanien välisiä lakeja.
”Minä ymmärrän miksi teit niin. En syytä sinua mistään, kunhan vain lopetat tietojen antamisen välittömästi”, lausahdin pehmeällä äänellä katsoen Minttuliekkiä edelleen silmiin. Väläytin naaraalle pehmeän hymyn.
”Minä lupaan”, Minttuliekki lausahti huojentuneena ja rentoutui hieman. Olin hyvilläni siitä, että naaras oli uskaltanut kertoa tämän minulle. Välillämme oli särkymätön luottamus. Minä luotin Minttuliekkiin, ja uskoin hänen luottavan myös minuun. Jokainen teki virheitä, mutta kun oikeasti halusi korjata ne, se usein myös onnistui. Tyrskytassu tosin taisi olla poikkeustapaus. Kolli oli valehdellut kaikille ja syyttänyt poikani kuolemasta vihollista. Sellainen kissa ei ansainnut uutta mahdollisuutta Eloklaanissa.

Kolmen päivän kuluttua Aurinkokajon vointi heikkeni yllättäen. Naaras oli jo parin päivän ajan ollut kovin väsynyt, ja lopulta Liljatuulikin oli huolestunut. Aluksi olimme ajatelleet sen johtuvan Karpalonenän kuolemasta, mutta ei se voinut siitä johtua. Aurinkokajo oli päässyt siitä yllättävän hyvin yli. Kumppanilleni ei maistunut ruoka, eikä hän jaksanut juuri muuta kuin nukkua. Olin ollut huolissani naaraasta.
Tänä aamuna syy naaraan ololle oli selvinnyt, ja se oli saanut minut pois tolaltani. Aurinkokajo odotti pentuja. En voinut uskoa kuulemaani, kun Liljatuuli oli sen kertonut. Olin vain yrittänyt hymyillä ja leikkiä, että kaikki oli hyvin. Miten tässä oli käynyt näin?
Aurinkokajo tuntui olevansa onnensa kukkuloilla, kun Liljatuuli oli antanut tuolle yrttejä ja naaraan olo oli kohentunut. Minua lähinnä vain ahdisti ajatus uudesta pentueesta. Se solmisi meidät yhteen yhä tiukemmin.
”Hieno uutinen”, se oli ollut ainoa asia, mitä olin osannut sanoa kuullessani asiasta. Sitten olin ilmoittanut, että täytyisi lähteä hoitamaan velvollisuuksiani ja olin poistunut parantajan pesästä.
Aamu oli vasta valjennut, ja kylmä ilma tuntui ikävältä keuhkoissa hengittäessäni. Seisoin aloillani hyvän tovin, kunnes kuulin askeleiden lähestyvän. Kohtasin Minttuliekin huolestuneen katseen.
”Onko kaikki hyvin?” varapäällikkö kysyi ja kallisti huolestuneena päätään, ”onko Aurinkokajo kunnossa?”
Minä nyökkäsin.
”Aurinkokajo odottaa pentuja”, vastasin ja yritin hymyillä väkinäisesti, mutta varapäällikkö takuulla näki esitykseni läpi.
”Eloklaani vahvistuu”, lisäsin vielä toivoen, että ajatus klaanin vahvistumisesta saisi minutkin iloiseksi pentueesta. Se ei kuitenkaan toiminut. Olin ihan yhtä ahdistunut kuin äskenkin.

//Minttu? Jos haluat, ni voit laittaa Väärän tulemaan Pohjan kanssa leiriin XD
// 499 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Istuin pentutarhan edustalla ja ajattelin asioita. * Leirin ulkopuolella kuluneesta seikkailustani on kulunut jo jonkin aikaa ehkä neljänneskuu enkä ole sen jälkeen mennyt leirin ulkopuolelle ollenkaan. Vähän aikaa sitten Pilkepennusta tuli oppilas ja hänet tunnetaan nykyään nimellä Pilketassu ja hänen mestarinsa on Taivaslaulu. Jonkin aikaa sitten Kuoloklaanin Väärävarjo tuli Eloklaaniin pentunsa Pohjapennun kanssa. Aurinkokajo vahtii meitä ja hän odottaa mesitähden pentuja. * Voisin käydä vaikka parantajan pesällä katsomassa mitä Liljatuuli ja Leimutassu puuhaavat. Ajattelin. Lähdin kohti parantajan pesää ja kurkistin sisään. Liljatuuli oli oppilaansa Leimutassun kanssa lajittelemassa yrttejä.
– Voinko minäkin kokeilla? Kysyin parantajalta.
– Tietysti voit kokeilla. Tämä vastasi lempeästi.
– Neuvoisitko Koivupennulle miten yrttejä lajitellaan Leimutassu? Minun pitää käydä tarkistamassa kuinka Ruskatassu voi. Liljatuuli kysyi.
– Joo voin. Leimutassu vastasi mestarilleen.
– Noin tässä on katajan marjoille yksi kasa ja Hierakan lehdille toinen kasa. Ne pitää vain erotella toisistaan ja laittaa niille kuuluviin kasoihin. Tällä tavalla. Leimutassu irrotti katajan marjat ja Hierakan lehdet toisistaan ja laittoi eri kasoihin.
– Nyt on sinun vuorosi. Hän naukaisi minulle.
Irrotin Hierakan lehdet ja katajan marjat toisistaan ja laitoin ne eri kasoihin.
– Hyvä teet sen todella hienosti. Leimutassu naukaisi minulle.
– Mites täällä edistyy? Kysyi Liljatuuli tullessaan Ruskatassun luota.
– Hyvin . Leimutassu vastasi.
– Mukava kuulla. Liljatuuli naukaisi katsoen meihin meripihkan väriset silmät ylpeydestä loistaen.
– Leimutassu lähtisitkö keräämään kissanminttua? tarvitsemme lisää lehtikatoa varten.
– Joo tottakai voin mennä keräämään. Leimutassu vastasi.
Hän oli juuri lähdössä pesästä ulos kun Liljatuuli sanoi vielä. – Pyydä vielä joku soturi kantoavuksi.
Leimutassu nyökkäsi parantajalle ja lähti sitten pesästä.
– Sinun varmaan kannattaisi syödä jotain.
Nyökkäsin ja lähdin ulos pesästä tuoresaaliskasalle josta nappasin itselleni hiiren ja menin pentutarhan edustalle ja aloin syödä sitä.* Voisikohan Omenahuuma opettaa minulle jotain taistelu liikeitä. Kun olin syönyt lähdin kohti sotureiden pesää joka on kahden suuren yhteen kasvaneen kuusen juurakossa sijaitsevassa onkalossa maan alla. Näin Kuitenkin Omenahuuman istumassa tuoresaaliskasalla syömässä kalaa.
– Omenahuuma voitko opettaa minulle taistelu liikkeitä? Kysyin soturilta silmät innostuksesta kiiluen.
– Joo voin kyllä opettaa. Hän vastasi.
– Ensin opetan sinulle vaanimis asennon . Omenahuuma selitti minulle. Hän meni vaanimis asentoon vatsa maata viistäen ja hiipi ja sitten loikkasi korkealle ilmaan.
– Nyt on sinun vuorosi. Hän naukaisi minulle. Menin vaanimis asentoon vatsa maata viistäen ja hiivin hetken ja sitten loikkasin, mutta hyppy epäonnistui. Sähähdin ärsyyntyneenä kun hyppy oli epäonnistunut.
– Ei huolta kyllä sinä sen vielä opit. Hän naukaisi minulle.
Nyökkäsin ja huomasin, että aurinko oli melkein jo laskenut. Omenahuuma ilmeisesti huomasi saman, koska hän sanoi:
– Sinun pitäisi mennä jo nukkumaan. Nyökkäsin ja Kiitin häntä siitä kun hän oli opettanut minulle vaanimis asennon ja lähdinpentutarhalle. Kun olin sisällä pentutarhassa menin sammalesta tehdylle makuu siajlle ja nukahdin.

// Onnittelut vielä Mesitähdelle ja Aurinkokajolle//
// 431//

Kirjoittaja: Nagini

Pistin pääni ulos pentutarhasta ja tunsin kirpeän ilman nipistävän nenänpäätäni. Räpyttelin silmistäni vielä viimeisimpiä unihiekan rippeitä ja venytin vielä nopeasti raajojani, mutta viileä ilma herätti minut paremmin kuin venyttely. Eloklaanin leirissä oli hiljaista, sillä oli niin aikainen aamu, että kukaan ei vielä ollut hereillä. Tiesin, että Mesitähti tuskin pitäisi klaanikokousta näin aikaisin, mutta en mahtanut mitään mahassani möyrivälle jännitykselle, joka oli herättänyt minut jo ennen auringonnousua.
Olin hiipinyt edellispäivänä Liljatuulen pesälle ja yllättänyt naaraan järjestelemästä yrttejä. Siitä oli muodostunut viimeisen kuun aikana jonkinlainen päivittäinen tapa, sillä kävin parantajan luona joka päivä vaihtamassa kuulumisia. Tällä hetkellä vietin eniten aikaa hänen kanssaan, sillä Tuulipennusta oli tullut oppilas, Tuulitassu, eikä hän enää ehtinyt leikkiä kanssani kuten pentuaikana. Pentutarhaan oli kylläkin tullut kaksi uutta pentu, Koivupentu ja Pohjapentu, mutta en ollut vielä ehtinyt tutustua heihin. Molemmat pennut olivat minua nuorempia eivätkä siksi jaksaneet leikkiä kovinkaan paljon, vaan nukkuivat suurimman osan päivästä. Minun harmikseni Liljatuulella ei vain enää ollut kovinkaan paljon aikaa minulle, sillä hän oli ottanut itselleen oppilaan, Leimutassun. Lisäksi Ruskatassu oli tällä hetkellä parantajan pesällä hoidettavana, ja Liljatuuli joutui viettämään paljon aikaa kollin haavoja hoitaen. Onneksi Liljatuuli tuntui kuitenkin löytävän päivittäin ainakin pienen hetken joutoaikaa, jolloin ehdimme jutella.
Eilispäivänä Liljatuuli oli vihjaissut minulle jutelleensa Mesitähden kanssa minun oppilasnimityksestäni. Olin täyttänyt kuusi kuuta jokin aika sitten, ja olin odottanut omaa nimitysseremoniaani siitä asti. Liljatuulen ansiosta tiesin nimitykseni olevan tänään, ja olin enemmän kuin innoissani siitä.
Silmiini osui liikettä leirin reunalla, ja näin Tuulitassun tassuttavan ulos oppilaiden pesästä. Hänen kyyhkynharmaa turkkinsa oli pörrössä ja oppilaan silmät olivat unesta sameat. Katseeni kirkastui, ja loikin naaraan luokse häntä innosta pystyssä. Meinasin liukastua keskellä leirin aukeaa, mutta sain onneksi pidettyä tasapainon ja pääsin jo muutamassa silmänräpäyksessä Tuulitassun luo.
”Tuulitassu, arvaa mitä!” huudahdin oppilaalle, ennen kuin olin vielä kunnolla ehtinyt hänen luokseen. Sanani saivat Tuulitassun hätkähtämään, sillä hän ei unisilta silmiltään ollut huomannut minua. Hän kuitenkin toipui säikähdyksestä nopeasti.
”No?” Tuulitassu kysyi.
”Minusta tulee tänään oppilas!” hihkaisin. Tunsin tassunpohjissani kihelmöintiä, kun edes mietin asiaa. Tuntui niin uskomattomalta, että jo tänään pääsisin ulos leiristä tutkimaan Eloklaanin reviiriä ja kenties opettelemaan jotain taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita.
”Mahtavaa!” Tuulitassu naukaisi minulle hymyillen. ”Voit tehdä nimityksesi jälkeen oppilaiden pesässä oman nukkumapaikkasi minun viereeni, jos haluat.”
”Tietenkin haluan”, sanoin. Huiskautin häntääni kärsimättömästi, ja vilkaisin leirin keskellä olevalle Litteäkivelle. Se oli yhtä autio kuin koko muu leiri. Tuntui, että me olimme Tuulitassun kanssa ainoat hereillä olevat kissat.
”Mihin aikaan sinun nimityksesi pidettiin?” kysyin Tuulitassulta. Naaras rypisti mietteliäästi otsaansa.
”Sitten kun koko klaani oli hereillä”, hän vastasi minulle.
”Niin myöhään! En ikinä jaksa odottaa, että kaikki ovat hereillä!” maukaisin surkeasti. ”Menen kohta herättämään kaikki kissat, jos pian ei ala tapahtua.”
Tuulitassu nauroi sanoilleni.
”Kyllä kaikki heräävät aivan pian.” En ollut siitä läheskään niin varma kuin Tuulitassu tuntui olevan, mutta jätin asian sikseen ja vaihdoin puheenaihetta.
”Mitä sinä teit ensimmäisenä päivänäsi oppilaana?”
”Kiersin Viherkatseen kanssa koko Eloklaanin reviirin. Emme ehtineet tehdä mitään muuta, enkä olisi edes jaksanutkaan, sillä en ollut koskaan kävellyt niin pitkään sellaisessa maastossa”, Tuulitassu kertoi. Mieleeni piirtyi kuva tilanteesta, kun Tuulitassu laahusti väsyneenä Viherkatseen perässä tiheässä metsässä ja yritti pysyä mestarinsa perässä. Viikseni väpättivät ja kikatin.
”Hei, älä naura minulle!” Tuulitassu tokaisi ja tökkäsi leikkisästi kylkeäni. ”Katsotaan sitten illalla, kuinka väsynyt sinä oikein olet ensimmäisen oppilaspäiväsi jälkeen. Se parhaiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa!”
Pudistelin päätäni naaraan sanoille, mutta en ehtinyt vastata hänelle, sillä Tuulitassun mestari Viherkatse saapui luoksemme soturien pesältä keskeyttämään jutustelumme.
”Huomenta Tuulitassu ja Pilkepentu”, harmaanruskea naaras naukaisi lämpimästi. Käänsin meripihkanväriset silmäni kohti Tuulitassun mestaria, ja väläytin hänelle sellaisen hymyn, että kaikki hampaani näkyivät.
”Huo-”
”Minusta tulee tänään oppilas!” hihkaisin ja keskeytin Tuulitassun, joka oli yrittänyt kohteliaasti tervehtiä mestariaan. Viherkatse oli luonteeltaan hyvin ystävällinen, eikä hän pistänyt pahakseen sitä, että en tervehtinyt häntä sen kummemmin. Hän vain hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sehän on hienoa! Voitte sitten Tuulitassun kanssa harjoitella yhdessä”, Viherkatse naukaisi. Virnistin Tuulitassulle.
”Minä kyllä voitan sinut kaikissa taisteluissa!” sanoin ja viilsin kynsilläni välissämme olevaa ilmaa kuin todistaakseni asian. Tuulitassu pyöräytti minulle silmiään.
”Olen nykyään parempi taistelija kuin pentuna”, hän vastasi. Olin juuri aikeissa todistaa Tuulitassun sanat vääriksi, kun yhtäkkiä Mesitähden voimakas ääni kajahti leirin aukiolla. Hän kutsui klaanin kokoukseen.
Hätkähdin päällikön ääntä, ja kun käännyin Litteäkiven suuntaan, huomasin koko klaanin olevan hereillä. Jutellessani Tuulitassun kanssa, en ollut edes huomannut, miten soturit olivat nousseet jo jalkeille ja hakeneet oppilaat myös ulos pesästään. Nyt koko Eloklaani oli kasaantunut puolikaareen Litteäkiven eteen kuuntelemaan, mitä Mesitähdellä oli sanottavanaan. Jalkojani tärisytti, kun Mesitähti aloitti kokouksen. Tuulitassu kuiskasi minulle nopeasti onnea matkaan, mutta olin niin jännittynyt, että en kuullut häntä.
”Hyvää huomenta Eloklaani”, Mesitähti naukaisi ja nyökkäsi klaanilleen. ”Tänään on aika nimittää yksi pennuista oppilaaksi. Pilkepentu, astuisitko tähän eteen.”
Koko klaanin silmäparit porautuivat turkkiini, kun tassutin Mesitähden eteen. Muiden katseet tuntuivat pistelevän ihoani, tai sitten se johtui vain jännityksestä. Kohotin meripihkanväriset silmäni päällikön vaaleanvireisiin silmiin, ja lukitsin katseeni tiukasti niihin.
”Pilkepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aika antaa sinulle oppilasnimesi”, Mesitähti sanoi. ”Pilkepentu, tästä päivästä lähtien siihen saakka, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Pilketassuna. Mestariksesi saat Taivaslaulun.”
Takanani olevat eloklaanilaiset alkoivat huutaa uutta nimeäni kohti taivasta, ja samaan aikaan Taivaslaulu hypähti jostakin vierelleni ja kurottui koskettamaan nenääni omalla nenällään. Naaraan nenänpää oli lämmin, ja hänen silmissään oli tyyni katse. Huudot takanamme hiljenivät, ja Mesitähti päätti kokouksen. Leiri alkoi tyhjentyä pikkuhiljaa.
”Onneksi olkoon, Pilketassu”, mestarini naukaisi ja hymyili minulle. Sisälläni kupliva innostus oli niin suurta, että en saanut sanotuksi mitään, nyökkäsin vain.
”Onnea, Pilketassu!” kuulin takaani jonkun sanovan. Käännyin ympäri, ja näin Liljatuulen hymyilevät kasvot. Nyt olin saanut itseni kasaan jo sen verran, että pystyin vastaamaan.
”Kiitos!”
”Miltä sinusta tuntuu?” parantaja kysyi minulta. Viikseni värähtivät ja vedin syvään henkeä valmistautuen oksentamaan kaiken sanottavan ulos.
”Ihan mahtavalta! Vihdoinkin pääsen ulos leiristä kiertämään klaanin rajat ja opettelemaan erilaisia saalistustekniikoita ja kaikenlaisia taistelutaitoja ja myös uimaan siihen jokeen, josta olet kertonut-”
”Mehän voisimme aloittaa jo tänään siitä, että kiertäisimme Eloklaanin reviirin rajat”, Taivaslaulu naukaisi ja keskeytti puhetulvani. Räpäytin silmiäni mestarilleni ja nyökkäsin.
”Toivottavasti sinulla tulee olemaan mukavaa nyt oppilaana”, Liljatuuli kehräsi. ”Minun täytyy nyt mennä kouluttamaan omaa oppilastani, joten jatketaan myöhemmin.” Sen sanottuaan tummanharmaa naaras lähti luotamme kohti parantajan pesää. Käänsin meripihkanväriset silmäni kohti Taivaslaulua.
”Lähdemmekö siis nyt heti ulos?” kysyin toiveikkaana. Taivaslaulu hymähti innostukselleni huvittuneena.
”Käy ensin tekemässä itsellesi peti oppilaiden pesään, niin lähdetään sitten. Odotan sinua sisäänkäynnin luona”, naaras naukaisi. Huokaisin hieman turhautuneena, sillä pedin tekeminen tuntui täysin ajanhukalta. Halusin lähteä ulos nyt heti! Toisaalta minun täytyisi tehdä oma sammalpeti oppilaiden pesään ennemmin tai myöhemmin, joten ainakin se olisi pois alta, jos tekisin sen nyt.
”Hyvä on”, vastasin Taivaslaululle. Kun lähdin kohti oppilaiden pesää, askeleeni olivat lennokkaat ja mieleni jossain yläilmoissa. Vihdoinkin olin oppilas!

// 1085 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Vetäisin henkeä.
“Ei, en ole kuullut kenenkään olevan kiinnostunut Pimeyden metsästä”, sanoin ja katselin Pimentovarjon kylmiä silmiä. Naaras varmaan nautti kiusaamisestani. Sitä ainakin hänen ketunmielinen hymynsä viestitti.
“Ja?” kissa kannusti minua jatkamaan kasvot raivostuttavan tyyninä ja katse kovana kuin aaltojen hiomat kivet. Hänen silmänsä kimalsivat kuitenkin aavistuksen kiinnostuneina puolikuun suomassa kelmeässä valossa.
“Riistaa voisi olla enemmän, mutta sitä on tarpeeksi”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, sillä yritin pelastaa klaanimme imagoa kun se vielä oli mahdollista, “yrttien saralla samoin.”
Pimentovarjo nyökkäsi samalla kun hänen katseensa oli osoitettuna jonnekin tyhjyyteen, ikään kuin pohtien sanojani.
Suonissani virtaava adrenaliini antoi minulle rohkeutta päästää suustani kysymys, jonka ehkä muina hetkinä olisin jättänyt esittämättä: “Oletko nyt tyytyväinen?” Vaikka tavoittelin rauhallisuutta, ärtymys pirstoi ääneni ja sanojeni sävy edusti täysin sisälläni läikkyvien tunteiden kakofoniaa.
Pimentovarjo ilmoitti olevansa toistaiseksi tyytyväinen tietoihini, mutta muistutti kyllä tarpeettomasti siitä, että hän halusi ensi kerralla jotain lisää. Olisi vaarallista menettää hänen kiinnostuksensa, koska jos niin kävisi hän voisi paljastaa kaiken juuri siten miten halusikaan.
Pian olin jo matkalla takaisin leiriin ja olin täysin uupunut. Halusin vain rojahtaa sammalvuoteelleni ja sulkea silmäni ja nukkua seuraavan kuun putkeen.

Kävelin klaani takanani aivan Mesitähden perässä pitkin monien tassujen uurtamaa polkua ja tuijotin edessäni olevaan tyhjyyteen sydämeni sykkiessä turtaa tunnetta eteenpäin kehossani. Se aaltoili puuduttavasti kohti kehoni jokaista sopukkaa kuin puolustusmekanismina, yrittäen viedä etualalle pyrkivän tuskan pois.
Pähkinäkorva oli kuollut.
Ehkä olin vain kuvitellut nuo sanat Punatähden suusta johtuen stressaantuneisuudesta ja monen yön huonoista unista. Ehkä tämä kaikki oli vaan yhtä väsyneen mieleni harhaa. Alitajuntani ehdottelua kaikista pahimmista mahdollisista tulevaisuuksista. Senkin hyväksyisin hyvin mielin, jos olisin tullut hulluksi, kunhan Pähkinäkorva vain oli elossa.
“Minttuliekki?” kuulin huhuilun etäisesti ajatuksiani varjostavan sumuseinän lävitse. Nostin katseeni leikkien kiinnostunutta ja katsoin Mesitähden huolesta kimaltavia silmiä. “Onko kaikki hyvin?”
Räpyttelin silmiäni kuin heräten unesta ja nyökkäsin. Yritin sanoa jotain vakuuttaakseni päällikön, mutta sanat jäivät kurkkuuni. Mesitähti nyökkäsi hitaasti, en ollut varma oliko se mennyt läpi, mutta en edes välittänyt. Sitten kolli jatkoi joukon johtamista kohti leiriä ja jatkoin merkityksetöntä asteluani hänen perässään.

Oli kulunut päiviä kokoontumisesta. En edes tiedä miten monta, mutta olin vetäytynyt varapäälliköntehtävistäni parantajan pesälle sairauden varjolla. Liljahenkäyksen kurtistuneet kulmat olivat piirtyneet mieleeni selkeästi viime päivien aikana. Sillä tavoin hän minua katsoi, kummastuneena. Hän yritti löytää jotain ratkaisua siihen, mikä minua vaivasi. Pahoin kuitenkin pelkäsin, että vaikka hän olisi tiennyt, ei hänellä olisi keinoa parantaa tuhansiksi säpäleiksi runnottua sydäntä, joka enää vain vaivaisesti hakkasi rinnassani.
Mutta kun turtuus alkoi hiljalleen vetäytyä pois, kipu sydämessäni alkoi olla sietämätöntä. Tuska sai minut lähes haukkomaan henkeäni.
Sinä päivänä päätin mennä Mesitähden luokse. Kun astuin hänen pesäänsä odottamatta, hän näytti hieman yllättyneeltä. Hänenkin katseessaan oli sellaista samanlaista tyhjyyttä, mitä tunsin sisälläni. Viime päivien tragedia oli sumuisena mielessäni ja kaiken muun rinnalla tunsin olevani niin pahoillani Mesitähden puolesta. Minusta tuntui ikävältä kasvattaa hänen taakkaansa, mutten vain enää jaksanut kantaa sitä.
Olimme muodostaneet jonkunlaisen ystävyyssuhteen viime kuiden aikana ja minusta tuntui, että välillämme vallitsi molemminpuolinen luottamus – ehkä alunperin johtuen asemistamme, mutta vallitsi kuitenkin. Minusta oli ollut helppo avautua hänelle silloin, kun olimme palaamassa takaisin Karhumyrskyn teloituksen jälkeen ja minusta tuntui samalta nytkin. Tiesin, että hänen luonaan salaisuuteni olisivat turvassa. En kuitenkaan tiennyt miten hän suhtautuisi, mutta sillä ei ollut enää väliä. En riskeeraisi kuin ainoastaan oman asemani nyt, kun…
En kyennyt sanomaan sitä ollenkaan mielessäni, muuten olisin purskahtanut itkuun.
“Tervehdys Minttuliekki”, Mesitähti tervehti. Vastasin hänelle.
“Haluaisin puhua kanssasi jostain”, sanoin ja odotin, että Mesitähti joko lähettäisi minut pois tai käskisi minut istumaan. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja niinpä asetuin istumaan nyppien hetken tassujeni juurella olevaa irtonaista sammalpalasta.
“Minä olen vuotanut Kuolonklaanille tietoja klaanistamme”, sanoin katsoen pelkäämättä Mesitähteä silmiin, “olen raportoinut heille siitä, millainen tilanne klaanissamme on ja.. ja minun piti tarkkailla, keiden usko on heikkoa. Olen niin pahoillani Mesitähti.” Ääneni oli vielä jokseenkin tyyni.
Vaalean kollin kasvoilla loisti järkytys, jonkalaista en ollut vielä todistanut hänen kasvoillaan.
“Mutta tein sen vain, koska minun oli pakko! Minua kiristettiin, enkä olisi voinut saattaa Pähkinäkorvaa Punatähden armoille. Mutta ei se silti oikeuta tekoani”,
Mesitähti näytti pudonneen kärryiltä.
“Minä olin typerä ja menin rakastumaan Kuolonklaanilaiseen. Tapasimme Pähkinäkorvan kanssa rajalla ja jäimme kiinni Kuolonklaanilaiselle ja siitä asti olen toiminut hänen kiristyksensä mukaan. En vain voinut antaa Pähkinäkorvan paljastua, en tiedä mitä hänelle olisi tehty. Nyt hän on kuitenkin… mennyt pois. En jaksanut enää pitää tätä itselläni. Anna anteeksi, minä ymmärrän kyllä jos menetän asemani tästä hyvästä, enkä syytä sinua ollenkaan. annathan vain anteeksi”, sanoin itseäni soimaten. Ääneni oli särkynyt ja jo pitkään pidättelemäni kyyneleet alkoivat tipahdella silmistäni yksi kerrallaan yhä tiheämmin. Minua hävetti niin paljon kuinka kaltoin olin kohdellut asemaani ja samaan aikaan olin niin rikki rakastamani kissan kuolemasta. Jos joutuisin kokemaan vielä yhdenkin tunteen niin varmasti halkeaisin.
Katsoin Mesitähteä edelleen silmiin ja viimein annoin tälle tilaa puhua. Hänellä olisi oikeus olla vihainen ja tuomita minua niin paljon kuin halusi, kunhan saisin tämän kaiken vain pois väsyneiltä harteiltani, jotka olivat kannatelleet kaikkea tätä lastia jo aivan liian pitkään. Pähkinäkorvan poismeno oli ollut vain viimeinen tikki.

//Mesi?
811 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu silmäili tyytyväisenä oksaa, joka notkui pulleita, sinisiä marjoja. Sitten hän siirsi kiitollisena keltaisen katseensa Mahlahallaan, joka oli auttanut häntä saamaan ne.
”Nämä riittävät oikein mainiosti. Kiitos kun autoit”, hän kehräsi ja nappasi oksan suuhunsa huolimatta neulasista, jotka pistelivät häntä nyt myös suuhun. Ei auta kuin purra hammasta ja kestää se, hän ajatteli viitatessaan hännällään soturin mukaansa ja lähtiessään loikkimaan mestarinsa luokse.
Liljatuuli oli löytänyt kaislaa, joka oli yksi niistä yrteistä, joita he tarvitsivat varastoihinsa; parantaja pinosi varsia siistiksi nipuksi rantatörmällä. Leimutassu käveli hänen eteensä ja antoi katajanoksan tipahtaa maahan kaislojen viereen. Tummanharmaa naaras vilkaisi oksaa ja katsahti sitten oppilastaan ja vähän taaempana tästä seisovaa Mahlahallaa.
”Hyvin tehty”, Liljatuuli kehui ilmeisesti tyytyväisenä saaliiseen.
”Ilman Mahlahallaa en olisi saanut sitä”, Leimutassu ylisti toveriaan ja vilkaisi hymyssä suin vaalean kermanväristä kollia, joka räpytteli silmiään hieman hämmentyneen oloisena.
Liljatuuli soi myös Mahlahallalle lämpimän kiitollisen katseen, ennen kuin kääntyi taas oppilaansa puoleen: ”Meiltä puuttuu vielä hierakka. Voisitteko yrittää etsiä sitä Mahlahallan kanssa? Odotan teitä tässä rannalla.”
Leimutassu nyökytteli päätään innokkaasti. ”Tietenkin!” hän lupasi ja sanoi sitten Mahlahallalle: ”Eiköhän sitten lähdetä.”
Leimutassu kuuli kollin askelet pehmeinä jäljessään, kun hän lähti johdattamaan heitä kauemmaksi Liljatuulesta vehreämmälle paikalle. He kävelivät jonkin aikaa hiljaisuudessa, kunnes Leimutassu päätti yrittää aloittaa keskustelua, kuten aina tällaisissa tilanteissa, joissa hän oli kaksin liikenteessä jonkun puolitutun klaanitoverinsa kanssa.
”Millaista on asua nyt Eloklaanissa? Onko se kuinka paljon erilaisempaa kuin Kuolonklaanissa?” hän kysyi kainostelematta. Hän oli kuullut paljon juttuja Kuolonklaanista, mutta todellisuudessa hän ei tiennyt siitä tai siellä asuvista kissoista juuri mitään. Olisi mielenkiintoista tutustua rajanaapuriklaanin elintapoihin vähän paremmin.

//Mahla?
//255 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tyrskytassu: 59kp! –

Lieskatassu: 7kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 25kp! –

Koivupentu: 10kp –

Hiilihammas: 26kp! –

Minttuliekki: 4kp –

Mahlahalla: 12kp –

Leimutassu: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin inhoten ketunmitan päässä virtaavaa jokea. Sen tumma vesi näytti jääkylmältä, eikä se houkutellut minua lainkaan.
Siirsin katseeni oksaan, jota Leimutassu oli yrittänyt jyrsiä katki. Parantajaoppilaan hampaanjäljet olivat jääneet oksaan.
”Minä voin yrittää”, lupauduin nielaisten. En olisi halunnut mennä niin lähelle vettä, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla. Parantajat tarvitsivat nuo katajanmarjat, ja minä olin ihan itse lupautunut mukaan auttamaan. Leimutassu asteli pois joen törmältä, jotta pääsisin katajan luokse. Jännittynein askelein kävelin aivan lähelle kohtaa, jossa maa katosi ja vaihtui pieneksi pudotukseksi. Yksikin askel liikaa, ja virtaava vesi nielaisisi minut pyörteisiinsä. Yritin olla huomioimatta vettä, joka muistutti koko ajan olemassaolollaan. Kun virtaava vesi iskeytyi joentörmään, vesipisaroita roiskahteli paksulle turkilleni. Kurottauduin kohti katajaa. Tartuin hampaillani kohtaan, josta Leimutassu oli yrittänyt katkaista oksaa. Pidätin hengitystäni, kun purin hampaani yhteen niin kovaa kuin pystyin.
Huokaisin helpotuksesta, kun oksa napsahti poikki. Nopeasti peräännyin oksa suussani pois joentörmältä. Laskin sinisiä marjoja täynnä olevan oksan parantajaoppilaan eteen.
”Siinä. Riittäähän se?” kysyin vilkaisten kohti jokea. Yritin olla mahdollisimman rentona. Ei olisi ehkä järkevää näyttää toiselle, miten paljon inhosinkaan vettä. Eloklaanilaiset eivät pelänneet vettä, vaan suuri osa jopa rakasti sitä. Lauhalaukka totta tosiaan sopi tänne kuin nenä päähän.

//Leimu?
// 189 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu ja hänen mestarinsa Liljatuuli olivat juuri olleet lähdössä keräämään yrttejä, kun Mahlahalla tuli keskeyttämään nämä. Vaalean kermanvälinen kolli kysyi, tarvitsivatko he apua, ja tarjoutui heti perään itse turvaamaan heidän selustansa. Leimutassu piti soturin miellyttävän rauhallisesta äänensävystä ja aurinkoisista kasvoista. Oli vaikea uskoa, että tuo oli vasta vähän aikaa sitten asunut Kuolonklaanissa, jossa kissat näyttivät aina siltä kuin olisivat nukkuneet vuoteessa, joka oli täynnä okaita. Toisaalta ehkä juuri tästä syystä kolli oli päättänyt jättää klaaninsa ja liittyä heidän joukkoonsa.
”Apu olisi kyllä tarpeen”, Liljatuuli vastasi kiitollisena hymyillen. Hännänheilautuksella tummanharmaa parantaja kokosi kolmen hengen yrtin metsästys -partionsa kasaan ja lähti kulkemaan määrätietoisin askelin leirin piikkihernetunnelia kohti. Leimutassu sipsutti aivan mestarinsa kannoilla, aistien Mahlahallan tulevan heti perässään.
Ensimmäiseksi he suuntasivat joelle, josta löytyisi ainakin kaislaa ja katajanmarjoja. Leimutassu piti suunsa raollaan riistan tuoksujen varalta, vaikka tiesi, ettei hänen kuulunut saalistaa tällä reissulla. Liljatuuli on varmasti vain hyvillään, jos nappaan meille samalla jotakin saalista, hän tuumasi, mutta yritti sen jälkeen keskittyä paikantamaan niitä kasveja, joita he olivat tulleet etsimään.
Joki kohisi vähän matkan päässä. Leimutassu tassutti lähemmäksi ja onnistui huomaamaan katajan, joka kurkotteli vettä kohti. Hän loikki viimeiset askelet rantaan.
Juuri kun hän oli kurottamaisillaan kohti katajaa, hän kuuli ruohikon vaimentamat käpälänaskelet takaansa. Hän kiepahti ympäri ja näki Mahlahallan, joka oli tullut hänen lähelleen.
”Ole varovainen, ettet tipu”, kolli kehotti ystävällisesti ja nyökäytti hänelle pienesti päätään. Leimutassu nyökkäsi takaisin ja palasi jatkamaan sitä, mitä oli ollut aikeissa tehdä.
Hän yritti purra irti yhtä oksaa, jossa oli kiinni pulleita marjoja. Oksa oli kuitenkin sitkas ja neulaset pistelivät häntä kuonoon ja silmiin. Hän ärähti turhautuneena ja astahti kauemmaksi hieroakseen nenäänsä, johon neulaset olivat häntä äsken tökänneet.
”Onko jokin vialla?” Mahlahalla tuli hänen vierelleen ja katsahti häneen kysyvä ilme kasvoillaan.
Leimutassu huiskaisi hännällään hieman ärsyyntyneenä, koska ei ollut onnistunut katkaisemaan oksaa itse. ”En saa tuota oksaa katki”, hän kertoi ja osoitti samalla korvillaan siihen kohtaan, jota oli yrittänyt saada rikki hampaillaan. ”Ja me tarvitsemme nuo marjat.”

//Mahla?
//320 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aukiolla nuokkui enää muutama satunnainen kissa palatessamme leiriin Mesitähden kanssa saatettuamme ensin Tyrskytassun rajalle saakka. Hiljaisuus kaiversi minua ontoksi sisältä päin; Karpalonenän ruumis oli viety jo pois aukiolta haudattavaksi.
Mesitähti tassutti vähin äänin omaan pesäänsä Litteäkiven alle. Olin kääntänyt pääni siihen suuntaan, mihin olin aistinut päällikön lähtevän viereltäni, mutta katseeni oli kohdistettuna johonkin niin kaukaiseen, etten edes itsekään tiennyt, mitä katsoin. Kenties väreilevää muistoa kuiden takaa, missä kaikki oli vielä hyvin, missä minun poikani ei ollut murhannut ketään ja perheemme oli vielä yhtenäinen.
Vähitellen palasin takaisin todellisuuteen. Oli alkanut taas sataa. Seisoin aukiolla, kun vesipisarat piiskasivat selkääni. Viimeisetkin aukiolle valvojaisten jälkeen haahuilemaan jääneet olivat poistuneet paikalta. Mielessäni tavoittelin kuitenkin vain yhtä tiettyä kissaa: Korppisiipeä.
Ripein askelin kävelin aukion poikki soturien pesälle ja soljahdin puun juurten välissä olevaan onkaloon, jossa osa sotureista nukkui, mukaan lukien minä ja kumppanini. Korppisiipi makasi vuoteessaan rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, mutta heikossa valossa kiiltävät, puolikuiksi vetäytyneet vaaleanvihreät silmät kertoivat, ettei naaras ollut unessa.
Seisahduin hänen eteensä, poraten jäänsinisen katseeni suoraan mustavalkoiseen soturiin. Sisälläni ollut äänettömyys oli alkanut murtua: keskenään kamppailevat tunteet tekivät sen kovaan, kiiltävään pintaan säröjä.
”Miksi sinä teit niin?” tiukkasin. Äänensävyni oli töykeämpi kuin oli ollut tarkoitus. Korppisiipi vastasi katseeseeni ilmeenkään värähtämättä.
”Poikamme murhasi jonkun. Se ei ole sallittavaa.”
Kiukku kohisi ylitseni. ”Ei tietenkään ole, mutta Tähtiklaanin tähden, hän oli sinun oma poikasi! Miten sinä saatoit kavaltaa ainoan pentusi?” sanat tulivat suustani ulos raskaina ja syyttävinä. Surun ja raivon rihmat rintani ympärillä kiristyivät. ”Meidän ainoan pentumme…” lisäsin ääni värähtäen.
Korppisiiven silmissä liikahti jokin, mitä en osannut tulkita. Lopulta naaras vain käänsi päänsä poispäin, eikä sanonut enää mitään.
Tuijotin häntä hetken epäuskoisena, kunnes käännähdin ympäri kannoillani ja marssin omalle vuoteelleni. Siirsin sen kauemmaksi Korppisiivestä, ja kävin makaamaan sille selkä kumppaniani kohti käännettynä.
Uni ei ottanut tullakseen, vaikka väsymys painoi jokaisessa jäsenessäni ja silmäluomissani. Mielessäni pyöri vain utuisia muistikuvia: poikani nauru, yhdessä vietetyt hetket. Ja nyt ne kaikki oli viety pois minulta. Ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin teräviä sirpaleita muistuttamasta kaikesta siitä, mitä minulla oli ollut ennen.

//336 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu heräsi aamun koitteessa. Hän huomasi, että Pilkepentu nukkui edelleen. Pentutarhassa ei ollut muita kun hän ja Pilkepentu, koska soturit vahtivat vuorotellen heitä kahta kun Tyrskytassusta oli tullut oppilas ja Korppisiipi oli muuttanut takaisin sotureiden pesään, mutta kuitenkin Tyrskytassu oli karkotettu Eloklaanista kun hän oli murhannut oman mestarinsa.
– Pilkepentu herää. Koivupentu herätteli pesätoveriaan.
-Tuletko leikkimään? Hän kysyi Pilkepennulta.
– Joo ilman muuta tulen. vastasi Pilkepntu. He lähtivät ulos pentutarhasta ja alkoivat leikkiä sammalpallolla. He heittelivät sitä toisilleen ja sen jälkeen juoksivat kilpaa ja leikki tappelivat kynnet piilossa. Kun he olivat leikkineet koko päivän he olivat väsyneitä. He kävivät hakemassa omat osuutensa tuoresaalis kasasta ja asettuivat syömään pentutarhan edustalle. Kun he olivat syöneet niin he menivät pentutarhaan ja menivät nukkumaan. Koivupentu heräsi varhain aamulla samoihin aikoihin kun edellisenä päivänä. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katseli pentutarhan suuaukkoa.* Voisin vaikka ihan nopeasti käydä tutkimus retkellä leirin ulkopuolella ihan yksikseni. Ajatus houkutteli todella paljon, että hän meni pentutarhan edustalle ja haisteli ilmaa. Kukaan ei ollut lähistöllä. Hän haistoi vielä uudestaan ilmaa varmuuden vuoksi. Hän erotti Hallavarjon tuoksun sisäänkäynniltä niinpä hän päätti käyttää parantajan pesän vieressä olevaa sisäänkäyntiä. Hän hiipi parantajanpesää kohti ja onnistui livahtamaan ulos. Hän asteli metsässä ja täristi kylmyydestä.. Oli niin kylmä, että hän nukahti. Hän havahtui metsässä ääneen. sen täytyi kuulua jollekkin Eloklaanilaiselle, koska hän oli Eloklaanin reviirillä. Nyt hän erotti äänen selvästi se oli Omenahuuma Eloklaanin soturi.
– Mitä sinä täällä teet. Kysyi Omenahuuma.
– Olen tutkimassa metsää. Naukaisin ääni täristen . Tärisin kylmyydestä ihan kokonaan.
-Omenahuuma otti häntä niskanahasta kiinni ja kantoi takaisin leiriin. Omenahuuma vei hänet parantajan pesälle, jossa Eloklaanin parantaja Liljatuuli oli lajittelemassa yrttejä.
– Mitä on tapahtunut? Liljatulli kysyi Omenahuumalta huolestuneena.
– Koivupentu oli vain leirin ulkopuolella aivan täristen kylmästä ja oli vissiin myös nukahtanut. Omenahuuma selitti. Hän tarvitsee vain lepoa. Liljatuuli kertoi ja laittoi hänelle sammalia vuoteeksi ja hän nukahti.

// 303 sanan tarina toivottavasti oli hyvä//

Kirjoittaja: Elandra

Elämä Eloklaanissa oli kuin unta. En ollut edes osannut kuvitella, miten täydellistä kaikki voisi ollakaan. Olin saanut nukkua yöt paremmin kuin koskaan, ja kukaan ei enää tiuskinut minulle tai antanut järjettömiä tehtäviä. Olin aivan kuin kuka tahansa eloklaanilainen, eikä kukaan vihannut minua. En ollut kenenkään edes kuullut puhuvan siitä, etten ollut syntyjäni eloklaanilainen, vaan kuolonklaanilainen. He tuntuivat sivuuttavan sen faktan täysin, muttei se haitannut minua.
Minä nautin elämästäni Eloklaanissa. Olin jutellut paljon Lauhalaukan kanssa. Oranssinkirjava soturi oli aluksi ollut melko vaisu, mutta olimme saaneet keskusteltua asioita läpi. Hiljalleen soturi alkoi olla seurassani se sama kissa, joka oli aikoinaan ollut paras ystäväni. Eikä siinä edes vielä kaikki; olin löytänyt Eloklaanista Raparperipistoksen kaksoisolennon! Lakkakuiske ei tuntenut kuolonklaanilaista ystävääni, ja naaras tuntui olevan muutenkin hämmentynyt kun olin kertonut hänelle. Lakkakuiskeesta olikin tullut minun ystäväni, tai ainakin melkein. Nuori naaras oli rauhallinen ja lempeä kissa, joka puolusti jokaista heikommassa asemassa olevaa. Soturissa oli ulkonäön lisäksi pelottavan paljon samoja luonteenpiirteitä kuin Raparperipistoksessa. Salaa olin toivonut pääseväni kokoontumiseen nähdäkseni Raparperipistoksen, mutta ikäväkseni Mesitähti ei ollut ottanut minua mukaan.
En ollut toistaiseksi keksinyt tapaa, miten voisin saada yhteyden Raparperipistokseen. Halusin päästä kertomaan hänelle kaiken tapahtuneen. Salaa toivoin, että myös Raparperipistos voisi muuttaa Eloklaaniin.

Nautin vapaapäivästäni istuskellen pääaukiolla Litteäkiven läheisyydessä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta suoraan yläpuoleltani. Aurinko ei ollut enää samalla tavalla lämmin kuin joitakin kuita aiemmin. Enää se lämmitti vain vähän vaaleaa turkkiani.
”Muistatko nyt mitä tarvitsemme?” Liljatuulen ääni kantautui pensaikosta, kun harmaa naaras asteli oppilaansa edellä pääaukiolle. Leimutassu kulki parantajan perässä.
”Hierakkaa, kaislaa ja katajanmarjoja, eikö niin?” parantajaoppilas kysyi ja vilkaisi parantajanaarasta. Liljatuuli nyökkäsi tyytyväisenä.
Arvelin, että parantajat olivat lähdössä etsimään yrttejä. Minäkin olin joskus ollut Tiputassun kanssa keräämässä yrttejä. Kuolonklaanin kärttyinen parantajaoppilas oli täysi vastakohta Eloklaanin lempeille kissoille. Jostain syystä nousin vain ylös ja tassutin kahden kissan luokse. He kääntyivät täysin samaan aikaan puoleeni hymyillen.
”Tarvitsetteko apua? Olen muutaman kerran ollut parantajien apuna yrttienkeruussa Kuolonklaanissa. En minä mitään erityistä osaa, mutta voisin vaikka tarkkailla selustaanne”, ehdotin rauhallisella äänellä ystävällisesti hymyillen. Pidin siitä, että Eloklaanissa kaikki puhuttelivat toisiaan kohteliaasti. Täällä ei tiuskittu tai ärhännelty turhia.

//Leimu?
// 339 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En vastannut mitään Tyrskytassun järjettömiin sanoihin. Olin varma, että luopio pyrki vain ärsyttämään. Tyrskytassu kääntyi taas, eikä enää kääntynyt. Kolli lähti kulkemaan poispäin reviiristämme vilkaisematta enää taakseen.
Seisoin siinä Hiilihampaan rinnalla niin kauan, että tummanruskea kissa oli kadonnut puiden sekaan. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt ajatella. En ollut koskaan karkottanut ketään. Oliko tämä sittenkin ollut ylilyönti?
Mieltäni kalvoi edelleen suunnaton suru poikani kuoleman vuoksi. Yö oli kääntymässä aamuksi, ja tummansininen taivas vaaleni kaiken aikaa. Taivaalla olevat tähdet haalenivat ja katoaisivat pian kokonaan. Valvojaiset olivat kai jo ohi, ja pian joku kävisi hautaamassa minun poikani.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin vilkaisten Hiilihammasta, joka tuijotti edelleen siihen suuntaan, minne Tyrskytassu oli kadonnut. Kolli nyökäytti päätään pienesti. Hänen olonsa täytyi olla karmea. Hänkään tuskin näkisi poikaansa enää koskaan. Minä kuitenkin tapaisin Karpalonenän taas Tähtiklaanissa. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta tuntui siltä, ettei mitkään sanat voineet parantaa Hiilihampaan oloa.
Kun olimme istuskelleet rajan liepeillä tarpeeksi kauan, nousimme mitään sanomatta ylös ja suunnistimme nummen halki kohti sekametsää.

Tunnelma leirissä oli raskas. Kaikki olivat hiljaa. Olin toivonut ehtiväni vielä hyvästellä Karpalonenän, mutta kollin ruumis oli kadonnut pääaukiolta. Sen paikalla istui Aurinkokajo. Soturi tuijotti käpäliään. Tuon keho tärisi, kun kissa itki. Olisi varmaankin ollut järkevintä mennä ja lohduttaa kilpikonnakuvioista naarasta, mutta suoraan sanottuna minä en jaksanut.
Eilisen illan ja tämän yön aikana oli tapahtunut aivan liikaa. Väsymys teki minut voimattomaksi ja turraksi. Edes kylmyys, joka pureutui ohuen turkkini läpi, ei tuntunut missään. En enää vilkaissutkaan vierelläni seissyttä Hiilihammasta, vaan lähdin laahustamaan aukion poikki kohti Litteäkiveä.
Työnnyin kiven alla olevaan pesään. Olin vähällä kompastua omiin jalkoihini, mutta onnistuin pitämään tasapainon.
Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja tuijotin pesän seinää. Eilinen taisi olla yksi tähänastisen elämäni surkeimmista päivistä. Eloklaani oli menettänyt Karpalonenän lisäksi myös Tyrskytassun. Kaikki taisivat olla poissa tolaltaan, eikä se ollut ihmekään.
Päätin, että herätessäni yrittäisin rauhoitella klaaniani. Vaikka oma oloni olisikin kaikkea muuta kuin rauhallinen, ei klaani saisi kaatua omaan pahaan olooni. Elämän täytyi jatkua, vaikka toiset kuolivatkin. Kukaan ei veisi meiltä muistoja pois, muttei menneisyyteen saanut jäädä asumaan. Tapaisimme Karpalonenän taas Tähtiklaanissa.

// 335 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Astelin kuunvalaisemalla polulla tassut kosteina yön kasteesta, joka lepäsi aluskasvillisuuden hartioilla. Olin lähes rajalla, mutta askeleeni tuntuivat hidastuvan jokaisella askeleella hieman hitaammiksi. Halusin tämän loppuvan. En ymmärrä miten ihmeessä olin antanut hänen saada minut otteeseensa. Toisaalta, Pimentovarjo vaikutti todella fiksulta ja samaan aikaan en ihmetellyt sitä yhtään.
Silti tuntui, kuin hetkeksi olisin unohtanut oman itseni ja antanut vain muiden viedä minua eteenpäin miten halusin.
Vetäisin henkeäni ja astuin eteenpäin saavuttaen paikan, jossa näin Pimentovarjon mustan hahmon olevan. Hän valpastui hieman huomatessaan minut ja hänen siniset silmänsä siristyivät aavistuksen verran.
“Iltaa Pimentovarjo”, sanoin myös itse silmiäni siristäen. Naaras nyökkäsi minulle.
En tiennyt miten tapaamisemme tästä seuraavaksi etenisi.
“Mitä sinä nyt sitten haluat minun sanovan?” lähes kivahdin. Yritin pidätellä itseäni, mutta sisälläni vellova valtavan kokoinen ärsyyntyneisyydestä johtuva pallo odotti ulospääsyään.
Vedin henkeä ja pyrin rauhoittumaan, mutta tunteet tuntuivat edelleen potkivan minua kivuliaalla tavalla niin kauan, että päästäisin ne ulos. Miten ihmeessä Pimentovarjo kykeni tuollaiseen tyyneyteen? Halusin vain huutaa suuni puhtaaksi, mutta se jos mikä ei olisi soveliasta minun asemassani olevalle kissalle. Olin tyytyväinen, että muistin sen. Ehkä se pitäisi minut vähän tyynempänä. Ehkä.

//Pimento?
181 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Rehellisesti sanoen oppilaan puheliaisuus yllätti minut. Puhetta pulppusi hänen suustaan kuin vuoristopurosta, mutta ei se huono juttu ollut. Tavallaan pidin siitä, että kerrankin minun tarvitsi vain kuunnella ja yrittää pysyä kärryillä siitä, missä mentiin.
”Millainen sinun oppilasaikasi oli? Oliko Utusielu samanlainen mestari: kannustava ja keksi hauskoja harjoituksia?” Lieskatassu uteli. Ennen kuin ehdin sanoa mitään väliin, hän jatkoi: ”Ainakin hän on kärsivällinen. Tai sitten vain turhautunut eikä kehtaa sanoa. Olen nimittäin koko oppilasaikanani napannut tasan yhden saaliin.”
Kolli näytti siltä, että oli aikomassa alkaa kertoa jo seuraavaa juttua, mutta onnistuin saamaan puheenvuoron hänen hilpeältä hölötykseltään: ”Oppilaana oli mukavaa, vaikkakin täytyy myöntää, että soturina olo on vielä parempaa. Mutta oppilasaikanani opin paljon tärkeitä asioita, joista on ollut minulle apua myöhemmässä vaiheessa, joten ei sekään täysin turhaa ollut. Pidä siis silmäsi ja korvasi auki joka päivä, niin saatat vaikka oppia jotain uutta”, sanoin leikkisästi. ”Utusielu oli paras mestari, kenet oppilas voi saada. Hän opetti minulle paljon, ja nykyään me olemme hyvin läheiset ystävät keskenämme. Hän on ehkä koko metsän kärsivällisin kissa, ja ymmärtää kyllä, että noin nuorelta ei voi vaatia mahdottomuuksia”, lisäsin lempeästi ja laskin häntäni hetkeksi oppilaan lavoille. Lieskatassu katsahti minuun kiitollisena.
Heti sen perään hän alkoi selittää seuraavaksi suunnitelmaansa joistain kalakissoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän mahtoi tällä ajaa takaa, mutta koska hän oli asiasta niin tohkeissaan, en tohtinut keskeyttää.
”Joten lähdetkö mukaan toteuttamaan tätä? Mitä sanot, Hiilihampainen?” Lieskatassu kysyi lopuksi, ja minun oli vaikea pidätellä huvittunutta mrrau:ta, kun kuulin, miten hän taivutti nimeäni. Vai että Hiilihampainen? Tietääkseni hampaani olivat ihan puhtaat, enkä ollut syönyt mitään hiiltynyttä. Kai tämä oli niitä uuden sukupolven vouhotuksia.
”Isä, tule leikkimään!” Korvani käännähtivät innostuneen miukaisun suuntaan. Tyrskypentu kipitti minua kohti raidallinen turkki sekaisena ja yltä päältä lehtisilpussa. Mietin, missä pentu oli oikein mahtanut pyöriä, kun tuo oli aivan räjähtäneen näköinen. Hento hymy pyrki kasvoilleni katsellessani hänen kömpelöä juoksuaan lyhyillä jaloillaan.
”Kuule, voisin joskus järjestää Utusielun kanssa yhteiset uintiharjoitukset sinulle ja Nokkostassulle, jos se yhtään edesauttaa sinun kalakissa suunnitelmaasi”, käännyin sitten sanomaan Lieskatassulle, jonka huomio oli myöskin herpaantunut Tyrskypennun keskeytyksen vuoksi.
Punertavaturkkinen kollioppilas katsoi minua hetken mietteliäs ilme naamallaan, kunnes nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. Hyvästelin hänet nopeasti ja lähdin sitten taluttamaan Tyrskypentua takaisin pentutarhalle, ennen kuin hän vilustuttaisi itsensä sateessa.

Silmät tyrmistyksestä levinneinä tuijotin poikaani, jonka rähjäinen turkki oli yltä päältä veressä ja yrteissä. En saattanut uskoa juuri kuulemaani. Tyrskytassuko muka oli tappanut Karpalonenän? Hänhän oli vasta oppilas! Ei hän mitenkään voisi pystyä sellaiseen…
”Kuinka sinä saatoit?” Tyrskytassun raivon vääristämä ulvaisu kajahti leirissä, ja kolli syöksyi kohti emoaan kynnet paljastettuina. Salamannopeasti loikkasin heidän väliinsä, pystymättä sillä hetkellä enempään. Jos hän päättäisi käydä minunkin kimppuuni, en tiennyt, olisinko voinut taistella häntä vastaan.
Tyrskytassun hyökkäys pysähtyi kuitenkin kuin seinään. Näin ristiriitaisten tunteiden myllerryksen hänen vaaleanvihreissä silmissään, joista oma järkyttynyt kuvajaiseni heijastui takaisin. Yritin telepaattisesti käskeä häntä kieltämään sen – sen, että hän oli murhannut Mesitähden pojan. Mutta sisimmässäni tiesin kuitenkin, ettei hän voinut, sillä se oli totuus, jonka Korppisiipi syystä tai toisesta oli päättänyt tuoda julki koko klaanille, eikä sitä voinut enää perua.
Mesitähden tyyni olemus horjui. Hän kävi varmastikin sisällään kamppailua siitä, mitä hänen olisi kuulunut tehdä tällaisessa tilanteessa. Päälliköllä oli oikeus vihaansa: Tyrskytassu oli tappanut hänen poikansa.
Kuitenkin seuraavaksi tapahtuvaan en ollut täysin valmistautunut, vaikka minun ei olisi pitänyt odottaa yhtään vähempääkään siihen nähden, mitä poikani oli tehnyt:
”Tyrskytassu, tästä päivästä aina kuolemaasi saakka, sinut on karkotettu. Et saa astua enää käpälälläsi Eloklaanin maille.” Mesitähden ääni oli kylmä, anteeksiantamaton. Tyrskytassua se ei tuntunut kuitenkaan hetkauttavan, tai ainakaan hän ei suostunut näyttämään sitä päällepäin. Tämä vain tuijotti päällikköä mitäänsanomattomasti, viiksikarvankaan värähtämättä.
Hetken epäröityäni astelin Tyrskytassun rinnalle. Katsomattakin häneen päin aistin, miten hänen lihaksensa värähtelivät kiihtymyksestä turkin alla. ”Minä saattelen hänet reviirin rajalle”, sanoin. Mesitähti vilkaisi minua: olin näkevinäni hänen katseessaan sääliä.
Käännyin ympäri ja kosketin kevyesti Tyrskytassun kylkeä hännälläni käskeäkseni häntä tulemaan perässäni. Emme kuitenkaan ehtineet edes leiristä ulos, kun jo Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni tokaisten vain: ”Minä lähden mukaan.”
En väittänyt vastaan, vaikka olisin halunnut olla poikani kanssa kahdestaan. Ehkä päällikkö oli huolissaan minun turvallisuuteni puolesta, tai sitten hän vain halusi omin silmin nähdä, miten hänen poikansa murhaaja lähetettäisiin selviämään omillaan vieraille maille.

Matka taittui hiljaisuudessa. Tyrskytassu kulki joukon nenässä, joten häntä oli helppo pitää silmällä siltä varalta, että tuo aikoi yrittää jotakin.
Minusta tuntui siltä, että jokainen lähemmäksi reviirin rajaa otettu askel kuroi minun ja poikani välille kuilua, jota en pystyisi välttämättä ikinä ylittämään. En voinut ymmärtää syytä hänen teolleen. Hänellä ei olisi pitänyt olla mitään syytä tehdä niin, kuin teki. Minä ja Korppisiipi olimme olleet hyviä vanhempia: mitä häneltä oli muka puuttunut?
Oli melkein aamu, kun saavuimme Eloklaanin reviirin kaukaisimpaan osaan, josta ei ollut kovin pitkä matka Ukkospolulle. Tyrskytassu asteli rajamerkkien yli jäykin askelin. Katselin häntä suru rintaan kerääntyneenä möykkynä, joka tukahdutti minua sisältä.
Mesitähti seisoi vieressäni, katse kylmän viileänä, kohdistettuna Tyrskytassun rosoiseen hahmoon, joka piirtyi vaalenevaa taivasta vasten. Silmänräpäyksen ajan näin hänen kohdallaan seisovan sen saman pienen pennun, joka oli jahdannut leiriaukiolla lehtisateen värikkäitä lehtiä ja pyytänyt päästä tutkimaan leiriä isänsä kanssa.
Tyrskytassu kääntyi. Hänen katseensa liikkui rauhallisesti Mesitähdestä minuun ja sitten takaisin. ”Toivottavasti jokainen seuraava halveksittavaan klaaniinne syntyvä pentu tajuaa, että heillä on mahdollisuus valita paremmastakin”, hän sihahti hampaittensa takaa. En ymmärtänyt, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti, mutta sinä hetkenä mikään muukaan ei tuntunut järkeenkäyvältä. Minun ei olisi kuulunut seistä tässä, saattamassa omaa poikaani maanpakoon jonkun murhasta.

//Mesi?
//876 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu katseli aukiota silmät järkytyksestä selällään. Tyrskytassu oli juuri jäänyt kiinni oman mestarinsa murhaamisesta ja syyttänyt siitä kuoloklaania. * Eihän tyrskytassu voisi tehdä sellaista hän on entinen pesätoverini.
-Aina tästä päivästä kuolemaasi saakka et saa astua käpälälläkään tälle tälle reviirille. Sinut on karkotettu. Sanoi Mesitähti.
Koivupennun suu loksahti järkytyksestä auki.
– Kaikki hyvin? Kysyi hänen vieressään istuva Pilkepentu.
– No en vain voi uskoa Kuulemaani. Hän sanoi ääni väristen.
Koivupentu ei kestänyt nähdä enempää vaan tassutti takaisin pentutarhaan. Aurinko oli jo laskemaisillaan eikä häntä huvittanut käydä hakemassa tuoresaalista, mutta hänellä oli kova nälkä.
Hän lähti ulos pentutarhasta ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hän huomasi, että Tyrskytassu, Hiilihammas ja Mesitähti puuttuivat. * Olivatko he viemässä häntä ulos reviiriltä? Hän ajatteli. Hän nappasi tuoresaalis kasasta hiiren ja vei sen pentutarhan edustalle ja alkoi näykkiä sitä. Hänellä ei vain ollut ruokahalua. Hän ajatteli vain entistä pesätoveriaan eikä saanut ajatuksia irti hänestä. Hän söi hiiren loppuun ja meni nukkumaan pentutarhaan.

// Tein tästä tälläsen noin 150 sanan tarinan tosta Tyrskytassun karkoittamisesta Koivupennun näkökulmasta.//

Kirjoittaja: Elandra

Tilanne oli eskaloitunut nopeasti. Rauhalliset valvojaiset oli Korppisiiven sanojen myötä muuttunut katastrofiksi. Aluksi luulin kuulleeni väärin, mutta niin ei ollutkaan. Soturitar oli työntänyt oman poikansa ongelmiin paljastaessaan tuon julman teon.
Suunnaton raivo sumensi mieleni. Korvissani humisi ja hetkeen en nähnyt mitään. Halusin kostaa Tyrskytassulle sen, mitä hän oli minulle tehnyt. Ohikiitävän hetken se ajatus tuntui houkuttelevalta. Tajusin kuitenkin, miten typerä olin. Ravistelin päätäni. Kosto ei ollut ratkaisu. Minä en ollut sellainen.
”Tyrskytassu, tästä päivästä aina kuolemaasi saakka, sinut on karkotettu. Et saa astua enää käpälälläsi Eloklaanin maille”, lausuin kylmällä äänellä ja katsoin suoraan silmiin nuorta kissaa. En osannut lukea, mitä tummanruskea kolli ajatteli. Hän vain tuijotti minua herkeämättä.
Hiilihammas asteli poikansa rinnalle. En tiennyt kumpi oli pahempaa; menettää oma poikansa vai saada tietää, että oma poika on tappaja.
Ajatukseni olivat edelleen sekavat. Rauhallinen päivä oli muuttunut pienessä hetkessä yhdeksi elämäni kauheimmista päivistä. Katseeni lipui taas Karpalonenän kylmenevään ruumiiseen. Pienenevän kuun kolea valo heijastui valkean soturin ja tuon ympärillä kyyhöttävien kissojen turkeille. Elottoman kissan vierellä olevat kissat olivat minun jäljellä oleva perheeni. En joutuisi kantamaan tätä surua yksin.
”Minä saattelen hänet reviirin rajalle”, Hiilihammas lausahti matalalla äänellä. Vilkaisin tabbykuvioista soturia säälien. Miltäköhän hänestä tuntui juuri nyt? Oliko hänen tuntemuksensa pahempia kuin omani? Tyrskytassun kasvot olivat ilmeettömät, kuin kivestä veistetyt. Oppilas tuijotti edelleen minua. Kissan kylmä ilme puistatti minua.
”Minä lähden mukaan”, tokaisin juuri kun Hiilihammas oli kääntymässä saatellakseen poikansa oman onnensa nojaan. Tyrskytassu oli saanut hengiltä soturin, joten hän pärjäisi kyllä yksin. En voinut ottaa riskiä, että kolli tappaisi uudelleen, hänen oli lähdettävä pois.

//Tyrsky tai Hiili?
// 253 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivänvalo valui tuskallisen hitaasti loppuun. Aukiolle oli laskeutunut surusta raskas ilmapiiri, jonka hiljaisuuden rikkoi ainoastaan Aurinkokajon lohduton nyyhkytys menetetyn pojan puolesta. Mesitähti kyyhötti kumppaninsa vierellä pää painettuna ja silmät ummistettuna. Sydäntäni riipaisi katsoa heitä, joten käänsin pääni poispäin. Tehtyä ei saisi enää tekemättömäksi; minun ei auttanut kuin vain elää asian kanssa.
”Oletko kunnossa?” Hiilihammas tuli vierelleni. Hänen silmänsä olivat surusta synkät, mutta hänen äänessään oli lämpöä, joka oli selvästi osoitettu minulle. Liljatuulen levittelemien yrttien tuoksu tuntui vahvana turkissani, josta olin itse nyhtänyt karvaa vähemmäksi saadakseni tarinani kuolonklaanilaisten hyökkäyksestä näyttämään vakuuttavammalta. Isän katse tuntui korventavan kuumalta nahassani: aivan kuin se olisi voinut sulattaa valheen ohuen pinnan ja paljastaa kaikille sen taakse kätkemäni hirveyden.
”Olen”, vastasin nieleskellen. En voinut katsoa häntä silmiin. Jalkani vapisivat edelleen holtittomasti. Vaikka olin päättänyt yrittää olla ajattelematta asiaa, en pystynyt unohtamaan sitä näkyä, jossa Karpalonenä valahti hervottomaksi kynsissäni ja kollin valkoinen turkki tahriintui hänen omasta verestään.
Vilkaisin varovasti leirin keskustaan, jossa päällikkö kumppaneineen edelleen oli. Liljatuuli ja Leimutassu olivat tulleet peittämään kuoleman hajun Karpalonenän ruumiista yrteillään valvojaisia varten, mutta huomasin, että parantajan liikkeet olivat tavallista raskaammat ja kömpelömmän näköiset. Karpalonenä oli ollut sukua myös hänelle, veljenpoika.
Kun viimeinen valonpisara tihkui loppuun, klaani kerääntyi Karpalonenän ruumiin ympärille valvojaisia varten. Mesitähti, Aurinkokajo sekä Karpalonenän sisarukset nuokkuivat aivan kuolleen soturin turkissa kiinni. Olisin voinut mennä lähemmäs, mutta se tuntui jotenkin väärältä. Aivan kuin Karpalonenän henki olisi työntänyt minut syrjään sanoen: ”Tämä on syytäsi. Sinun takiasi perheeni nyt kärsii.”
Kyllä minä sen tiedän, vastasin kuvitelmalle mielessäni ja puristin silmäni tiukemmin kiinni. Vaan mistä minä olisin voinut tietää, että se olit sinä, joka hyppäsi kimppuuni? Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, tekisin sen varmasti, mutta kun en voi.
Käänsin korviani käpälänaskelten suuntaan, jotka lähestyivät. Avasin silmäni ja katsahdin Korppisiipeen, joka seisoi valvojaisiin osallistuvien kissojen takana naamallaan kivitetty ilme. Hänen vaaleanvihreät silmänsä käväisivät minussa, mutta sitten suuntasivat vaikeasti tulkittavan katseensa muihin.
”Kuolonklaani ei ole vastuussa Karpalonenän kuolemasta”, emo maukui yllättäen. Hänen äänensä oli lasinkirkas, ja sen reunat tuntuivat viiltävän suoraan sisimpääni. Mitä hän oli juuri sanonut?
Yksitellen kissat nostivat päänsä ja kääntyivät katsomaan mustavalkoista soturia, jonka hännänpää oli alkanut nykiä levottomasti. Viimeisenä Mesitähti punnersi itsensä käpälilleen ja käveli kankein askelin naaraan eteen.
”Mitä sinä puhut, Korppisiipi?” hänen sanat kaikuivat onttona kuin tyhjäksi koverrettu puu.
Tunsin sydämeni kiihdyttävän lyöntejään, kun Korppisiipi kohdistikin yllättäen katseensa minuun. Siinä samassa minulle valkeni: hänen täytyi tietää jotenkin. Järkytys vaihtui vähitellen yltyväksi vihaksi: inhosiko hän tosiaan minua niin paljon, että oli valmis ilmiantamaan oman poikansa koko kuullen? Jos niin oli, niin sitten minulla ei ollut enää emoa.
”Tyrskytassu teki sen. Satuin paikalle, kun lähdin yksin kävelylle Vadelmatassun harjoitusten jälkeen. Se tapahtui aivan Kuolonklaanin rajan pinnassa, ja Karpalonenä yritti vain estää Tyrskytassua käymästä Kuolonklaanin puolella saalistamassa olevan oppilaan kimppuun”, sanat putosivat ilmaan syytöksestä raskaana. Kaikkien katseet kääntyivät minuun.
Raivo sisälläni oli roihahtamaisillaan liekkeihin. ”Kuinka sinä saatoit?” ulvaisin ja syöksyin naarasta kohti kynnet ojennettuina. Hyökkäysyritykseni katkesi kuitenkin lyhyeen, kun Hiilihammas loikkasi väliimme silmät tyrmistyksestä selällään. Minun oli pakko pysähtyä. Isäni silmistä näkyvä pelko ja kauhistus lamaannutti minut.
Väkisinkin katseeni siirtyi yhä Korppisiiven edessä seisovaan Mesitähteen. Nyt kun hän tiesi totuuden, valta oli hänen käpälissään. Olin liian tolaltani tehdäkseni elettäkään.

//Mesi?
//517 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli normaali, vaikkakin kylmempi kuin aiemmat. Puita voimakkaasti riepotteleva hyinen viima muistutti, miten lähellä lehtikato oli. Puhuri iskeytyi puiden oksiin ja sai heikoimmat lehdet irtaantumaan. Ne leijailivat omia reittejään ensin ylöspäin, mutta laskeutuivat sitten alas aivan kuin tanssien.
Lehtisateessa oli jotakin sanoinkuvailemattoman kaunista. Vaikka sitä seurasikin lehtikato, minä pidin lehtisateesta. Puiden värit olivat muuttuneet viherlehden vihreästä ruskan väreihin.
”Kaunis päivä”, Aurinkokajon pehmeä naukaisu kantautui takaani. Käännähdin kilpikonnakuvioisen soturin puoleen. Naaras oli nostanut keltaisen katseensa kohti puiden latvoja.
”Niin on”, vastasin hymyillen. Katsoin hetken ajan kumppaniani silmiin etsien itsestäni sitä rakkauden kipinää, joka oli joskus ollut vähällä syttyä naarasta kohtaan. Tuijottaminen oli turhaa. Olin katsellut Aurinkokajoa epätoivoisena ties kuinka paljon, mutten vain löytänyt sitä rakkauden tunnetta. Toki minut valtasi hurja lämmin olo Aurinkokajoa katsellessani. mutta niin kävi, kun katsoin ketä tahansa eloklaanilaista.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kilpikonnakuvioinen soturitar kysyi ja laski katseensa minuun. Väänsin kasvoilleni taas väkinäisen hymyn ja nyökkäsin.
”Mennään vain.”
Aurinkokajo lähti iloisesti hipsimään leirin pääaukion halki kohti piikkihernetunnelia. Minä seurasin häntä häntä pystyssä, mutten kovinkaan innoissani. Tuntui kamalalta viettää aikaa kissan kanssa, joka rakasti minua koko sydämestään, mutta jota minä en itse rakastanut. Se oli niin kovin väärin Aurinkokajoa kohtaan, mutta olisiko enemmän väärin kertoa moinen asia suoraan? Aurinkokajo loukkaantuisi varmasti perin pohjin, eikä ikinä antaisi minulle anteeksi valheitani.
En ehtinyt sukeltaa hämärään piikkihernetunneliin, kun rautainen veren tuoksu leijaili sieraimiini. Se sai kehoni jähmettymään, ja odotin kauhulla tunnelissa parhaillaan olevia kissoja. Askeleet lähestyivät. Ensin leiriin asteli Hillasielu, jonka katse oli surun murtama. Pieni valkea kolli kohtasi katseeni ja lausui:
”Olen pahoillani.”
Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun näin seuraavan tulijan. Lauhalaukka raahasi pääaukiolle valkean kissan. Sillä silmänräpäyksellä Aurinkokajo rojahti maahan.
”Ei!” naaras parkaisi onnettomana. Lauhalaukan ilme oli synkkä, kun soturi laski nuoren kollin pääaukion kovalle maalle. Kyyneleet kohosivat silmiini katsellessani elotonta Karpalonenän ruumista. Ensin minut valtasi vain suru, mutta huomatessani poikani turkilla olevat ruhjeet, käännyin kohti Lauhalaukkaa, jonka jälkeen leiriin oli tullut kolme muuta kissaa; Okraviiksi, Lakkakuiske ja Tyrskytassu.
”Mitä tapahtui?” kysyin oranssin ja valkean kirjavalta soturilta. Karpalonenä ei ollut ainoa ruhjeilla oleva kissa, sillä Tyrskytassun turkista oli lähtenyt karvatukkoja ja oppilas vaikutti kaikin puolin kauhistuneelta. Tuo tuijotti herkeämättä Karpalopunan elotonta ruumista ja pienen kollin keho tärisi onnettoman oloisesti.
”Kuolonklaanilaiset hyökkäsivät Tyrskytassun ja Karpalonenän kimppuun”, Lauhalaukka lausahti matalalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Entisen kuolonklaanilaisen kasvoilta saattoi lukea, miten vihainen hän oli. Kissan sanat kuullessani myös minusta tuli vihainen. En ollut koskaan kokenut tällaista vihaa ketään koskaan.
Joku kapinen kuolonklaanilainen oli mennyt ja riistänyt viattoman poikani hengen omassa kodissamme. Tästä kuolonklaanilaiset eivät pääsisi niin helpolla. He vastaisivat minulle teostaan.
Ravistelin päätäni. En halunnut antaa vihalle niin suurta valtaa mielessäni. Ummistin silmäni työntääkseni raivon pois. En minä ollut tällainen. Viha ei ollut koskaan hyvä vaihtoehto. Avatessani taas silmäni näin Karpalonenän.
Ajatus siitä, ettei soturi enää koskaan avaisi meripihkaisia silmiään tuntui tekevän minut hulluksi. En voisi enää koskaan vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, eikä hän saisi koskaan omaa perhettä. Karpalonenä oli nyt Tähtiklaanissa, eikä sieltä ollut paluuta. Kuolema oli ikuista ja niin lopullista.
Pääaukio oli täyttynyt kissoista. Kuljin hitain askelin poikani luokse. Aurinkokajo oli jo kumartunut nuolemaan nuoren soturin haavoja, ja minä tein samoin.
En ehkä rakastanut Aurinkokajoa, mutta tämän surun me jaoimme yhdessä. Karpalonenä oli meidän poikamme, ja pennut yhdistivät meidät aina. Kukaan muu ei tiennyt, miten paljon me olimmekaan menettäneet.

//541 sanaa