Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jo kuussa olin kerennyt oppimaan paljon uudelta mestariltani. Kävimme joka päivä harjoituksissa, ja joka kerran jälkeen tunsin olevani hieman vahvempi. Tietenkään en voinut olla vielä paras, sillä olin vasta aloittanut, mutta minusta tuntui, että erityisesti taisteluharjoituksissa tukahdetut taitoni pääsivät loistamaan. Jos siis joskus sattuisin kohtaamaan kuolonklaanilaisen taistelussa, minulla olisi melko hyvät mahdollisuudet päihittää hänet.
Kuljin lehtien peittämällä metsämaalla suu vähän raollaan riistaeläinten varalta; imin metsän sateen jäljiltä raikkaita tuoksuja ja yritin paikantaa jotain. Kun viimein löysin tuorehkon hiiren tuoksun, ryhdyin seuraamaan sitä astellen käpäläni erityisen varovasti aina seuraavaan kohtaan, sillä en halunnut säikyttää sitä tiehensä pitämällä liikaa ääntä.
Hiiri istui karhunvatukkapensaan juurella syömässä jotain siementä. Se oli niin keskittynyt puuhaan, ettei tainnut tajuta edes tarkkailla ympäristöään saalistajien varalta. No, ei se ainakaan minua haitannut – tämän minä kyllä nappaisin!
Koukistin lonkkani valmiina loikkaan. Häntä takanani kiemurrellen otin lyhyitä, kevyitä askelia sitä kohti. Olin aikeissa iskeä, kun jostain kajahti linnun varoitushuuto. Hiiri säpsähti ja pudotti siemenensä, samalla hetkellä se näkyi huomaavan myös minut. Turhautuneesti ulahtaen syöksähdin sitä kohti, mutta en ollut tarpeeksi nopea: jyrsijä katosi pensaan alle ulottumattomiini.
Puistelin lehtikariketta pois turkistani hiljaa ääneen sadatellen. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, mistä linnun ääni oli kuulunut. Joku hiirenaivoinen oli varmaankin mennyt hätyyttämään sitä, ja tuon jonkun takia saaliini oli päässyt pakenemaan.
Kynsiä koukistellen lähdin talsimaan siihen suuntaan aikeenani löytää se tomppeli, joka saisi kuulla vielä kunniansa pilattuaan väijytykseni. Mutta mitä pidemmälle kuljin, tajusin vain Kuolonklaanin rajan tulevan nopeammin vastaan. Oliko se ääni todella tullut tästä suunnasta? Ei kai kukaan nyt näin lähellä vihollisklaanin rajaa saalistaisi… paitsi… !
Ryömin saniaispehkoon ja kurkistin sen lehvien alta toiselle puolelle aukiota, joka kuului Kuolonklaanille. Puiden välissä vilahteli kissojen solakoita hahmoja. Ketunmieliset! ajattelin hammasta purren, jotten olisi päistikkaa rynnännyt heidän puolelleen taisteluun. Ovat varmaankin aikeissa varastaa meidän riistaamme!
”Sinä päästit sen karkuun, Saukkotassu!” kuului kimakka ääni jostain lähistöltä.
”Enkä! Minulla ei vain ole siipiä, joilla lähteä sen perään!” vastasi toinen. Pian näin aukiolle astelevan kahden nuoren naaraan, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, jos joku sattuikin yrittämään saalistusta lähitienoilla.
Olin jo aikeissa painella heidän luokseen sanomaan suorat sanat, mutta sitten Karpalonenän ääni keskeytti minut.
”Mitä sinä täällä teet?” Kolli katsoi minua kummastuneena, kun ryömin takaperin ulos saniaistiheiköstä.
”Etsin saalista”, sanoin, eikä se aivan täysin päästä tekaistua ollut: sitähän minä olin yrittänyt tehdä koko ajan, kunnes nuo mehiläisenaivoiset oppilaat olivat alkaneet pitämään omaa showta omalla puolellaan.
Karpalonenä kohotti kulmiaan vähän kyseenalaistavasti, mutta ei kysellyt enää enempää. Hän käski minun yrittää uudelleen lähempänä jokea, ja minä tottelin, vaikka käpäliäni syyhyttikin lähteä niiden metelöitsijöiden perään.

”Tee väistöliike, Tyrskytassu!” Niukasti ehdin vetämään jalkani pois Vadelmatassun ulottuvista, juuri ennen kuin tämä oli saamassa siitä otetta kampatakseen minut. Vaaleanruskea kolli vetäytyi kauemmaksi hännänpää ärtyneesti nykien pilalle menneen taklausyrityksen takia.
”Hyvää työtä!” Karpalonenä kehui montun reunalta ja väräytti hyväksyvästi viiksiään. ”Hienosti ennakoitu!”
”Eihän hän mitään ennakoinut!” Vadelmatassu purnasi. ”Sinä varoitit häntä!” Tavallisesti varsin säyseä kollioppilas oli tänään jokseenkin kireällä päällä. Puhuessaan hän heitti minun suuntaani vihaisia mulkaisuja. Hyväksyisi nyt vain, että olen häntä parempi, ajattelin ja tuhahdin ääneen.
”Hän on kyllä oikeassa siinä”, Korppisiipi, minun emoni ja Vadelmatassun mestari, maukui väliin. Naaras katsoi tyynesti nuorta soturia, joka nyki viiksiään vaivaantuneen oloisena.
”Ensi kerralla en tee niin”, Karpalonenä lupasi ja painoi päänsä kohteliaasti vanhempaa kissaa puhutellessaan. Kiukku tempoili sisälläni kuin saalistajan kynsiin jäänyt pikkueläin. Emo puolusti omaa oppilastaan vain siksi, koska ei ollut kanssani enää niin hyvissä väleissä kuin ennen. Jos en silloin kerran olisi mennyt sanomaan niin typerästi, tilanne saattaisi nyt olla toinen.
”Eiköhän tämä ollut tässä”, ilmoitti Korppisiipi vielä kaiken päätteeksi ja kutsui hännänliikkeellä Vadelmatassun ylös kuopasta.
Karpalonenä laskeutui luokseni, kun Korppisiipi oppilaineen oli häipynyt näkyvistä. Upotin kynteni pehmeään hiekkaan, joka muovautui käpälieni alla. ”Oli ihan typerä ajatus harjoitella yhdessä Vadelmatassun kanssa”, mutisin, oikeastaan tarkoittamatta sanojani varsinaisesti kenellekään. Karpalonenä kuitenkin laski häntänsä kannuttavasti selälleni.
”Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua”, hän naukaisi. Kun katsahdin häntä, tajusin tämän olevan aidosti pahoillaan erheestään. Se ei kuitenkaan riittänyt vakuuttamaan minua. Minut oli juuri saatettu naurunalaiseksi oman emoni ollessa paikalla todistamassa sitä. Miten voisin kuuna päivänä unohtaa sellaisen?
”Haluan saalistaa”, ilmoitin ilmeettömänä ja lähdin sanaakaan sanomatta loikkimaan syvemmälle metsään. Kuulin Karpalonenän huutavan jotakin perääni, mutta en pysähtynyt.
Kuljin määrätietoisesti kohti Kuolonklaanin rajaa. Samalla yritin pitää suutani hieman raollaan siltä varalta, että lähistöllä sattuikin olemaan riistaa. En tiennyt, oliko Karpalonenä lähtenyt perääni, mutta olin pitänyt huolen siitä, ettei hän tavoittaisi minua ainakaan heti. Kaipasin aikaa ajatella ja setviä pääni sisään muodostunutta ryteikköä.
Jostain kuului turhautunut sihahdus. Ponnautin korvani pystyyn saman tien ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Sieraimeni täyttyivät Kuolonklaanin katkusta; inho pisti karvani pörhistymään. Tiesin näkemättäkin, että minua oli vastassa vihollisklaanin kissa, kun pääsisin tuon edessäni kasvavan pensaikon toiselle puolelle. Se ei vain vielä tiennyt, kuka sitä oli vastassa.
Sillä hetkellä minulle oli täysin yhdentekevää, mihin iskisin kynteni. Sisälläni kytenyt raivo oli leimahtamaisillaan polttaviksi lieskoiksi, jotka nielivät sisäänsä kaiken vastaan tulevan. Ja tuo onneton Kuolonklaanin katti saisi pian tuntea sen nahoissaan.
Kun olin jo rynnistämässä kohti oksien takaa pilkahtelevaa turkkia, tunsin jonkun painon rysähtävän kylkeeni. Hurjistuneesti sähisten kävin vastahyökkäykseen ja jakelin iskuja parhaan osaamiseni mukaan takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, ettei kimppuuni hyökännyt kissa taistellutkaan vastaan. Oli kuitenkin jo myöhäistä, kun tunsin jonkin lämpimän pulpahtavan tassuilleni, ja Karpalonenän ruumis valahti veltoksi edessäni.
Silmät kauhusta selällään tuijotin mestarini hervotonta ruumista. Kollin meripihkasilmät olivat vielä auki, ja niiden lasittunut katse tuntui seuraavan minua. Verilammikko oli alkanut jo muodostua soturin valkoisen kaulan alle.
”Mitä minä olen tehnyt”, ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, se oli valmis särkymään kuin jää, jonka pinta halkeili uhkaavasti kissan painon alla. ”Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?”
Lyyhistyin mestarini ruumiin viereen ja hautasin kuononi lyhyeksi hetkeksi hänen turkkiinsa, joka oli alkanut paakkuuntua veren kuivuessa. Hengitin syvään hänen tuoksuaan, johon oli ilmestynyt jo aavistus kuoleman löyhkää.
Olin toivoton, vailla tukea ja turvaa. Tiesin, ettei klaanin sympatia olisi minun puolellani, jos heille valkenisi, että minä olin tappanut Karpalonenän. Kylmä tunne hiipi rintaani, kun yhtäkkiä muistin, että Karpalonenä oli ollut paitsi arvostettu soturi ja mestarini myös Mesitähden poika. Hän takuulla hurjistuisi minulle niin, että päättäisi mestauttaa minut.
Kun olin jo vaipumassa synkkyyteen, mieleeni hiipi toivonkipinä luomaan valoa: ehkä heidän ei tarvitsekaan tietää, mitä Karpalonenälle oikeasti kävi. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt äskeistä kohtausta. Olimme lähellä Kuolonklaanin rajaa, joten meihin oli varmasti väkisinkin tarttunut vähäsen rajanaapuriklaanin ominaistuoksua. Voisin väittää muille, että Kuolonklaani oli tästä vastuussa.
Ryhtyessäni repimään itseltäni irti karvatukkoja tehdäkseni tarinastani uskottavamman tiesin astuneeni polulle, jolta en voinut kääntyä enää takaisin. Koko loppuelämäni joutuisin elämään tietoisena valheestani ja anteeksiantamattomasta teostani, mutta se oli pieni hinta siitä, että sain pitää pääni.
Ollessani valmis ryhdyin raahaamaan Karpalonenän ruumista leiriä kohti. Kollista jäi maahan punainen verivana, jonka katsominen puistatti minua. Kun kuulin ääniä lähistöltä, aloin vaikertamaan tarpeeksi kuuluvasti, jotta kissat tajuaisivat tulla katsomaan.
Utusielun johtaman partion tullessa paikalle selitin näille keksimäni tarinan ja esitin parhaani mukaan järkyttynyttä ja poissa tolaltaan olevaa, vaikkei siihen paljoa panostusta tarvittu, sillä olin oikeasti edelleen kauhistunut ja peloissani tästä kaikesta. Pelko tuntui puristavan kyntensä entistä tiukemmin sydämeni ympärille, kun Hillasielu ja Lauhalaukka ottivat Karpalonenän ruumiin kannettavakseen ja partio lähti liikkumaan leiriä kohti painostavan hiljaisuuden vallitessa.

//Mesi?
//1160 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu tuumaili kalakissasuunnitelmaansa mietteliäänä. Kenties hän voisi tiedustella jonkun toisen kissan mielipidettä hänen mahtavaa suunnitelmaansa kohtaan. Kolli haukotteli suu ammollaan ja ravisteli märkää turkkiaan. Mokoma sade, tässähän ihan todella kasvattaisi pian suomut turkkiinsa. Lieskatassu nosti katseensa käpälistään ja vilkaisi uteliaana Hiilihampaaksi esittäytyvää kollia. ”Hei Hiilihammas, olen Lieskatassu”, oppilas virnisti uteliaana, hän ei ollutkaan jutellut aiemmin tälle tummanruskealle kollille. Soturi myös kertoi, että aikoinaan hänenkin mestari oli ollut Utusielu. ”Onko Utusielu sitten niin vanha?” raitaturkki naurahti huvittuneena, ei kuitenkaan mitenkään ivallisella tavalla. ”Ja oppilaana on aivan mahtava! Voi kehitellä omia, upeita suunnitelmia ja tehdä vaikka mitä hauskaa! En malta odottaa, että olen soturi. Sitten pääsen yksin leiristä ja vaikka mitä kivaa! Kenties saan myös oman oppilaan, siitä tulisi upeaa!” Lieskatassu hölötti intoillen oppilasajoistaan. ”Millainen sinun oppilasaikasi oli? Oliko Utusielu samanlainen mestari; Kannustava ja keksi hauskoja harjoituksia?” punaturkki kysyi vanhemmalta kissalta. Hän kyllä piti Utusielusta, naaraalla oli aina uusi idea takakäpälässään ja hän ei ikinä lannistunut. ”Ainakin hän on kärsivällinen. Tai sitten vain turhautunut eikä kehtaa sanoa. Olen nimittäin koko oppilasaikanani napannut tasan yhden saaliin”, kolli huokaisi, typerät saaliit.

”Mutta kuules, minulla olisi yksi aivan tajunnanräjäyttävä suunnitelma!” kolli henkäisi, luoden suunnitelmansa ympärille jännitettä. Tummanruskea kolli ei nimittäin ikinä arvaisi hänen kalakissasuunnitelmaansa. Hiilihammas kohotti kulmaansa kysyvänä ja Lieskatassu virnisti ylpeänä. ”Nimittäin, oletkos ikinä miettinyt tätä! Entäpä jos lehtisateen aikaan kissat muuttuisivat kalakissoiksi! Ajattele kuinka helppoa se olisi, metsähän melkein peittyy veteen. Ja tätä menoa se todella peittyy”, raidallinen kissa maukaisi ja heilautti käpäläänsä ilmassa. ”Noh, yllätyitkö?” oppilas kysäisi heti perään ja naurahti Hiilihampaan ilmeelle. ”Kieltämättä minä yllätyin. Ja ei, en ole tullut ajatelleeksi tätä”, soturi naurahti, kenties hieman vaivaantuneena. Olihan Lieskatassun suunnitelma mahdoton toteuttaa. ”Joten lähdetkö mukaan toteuttamaan tätä? Mitäs sanot Hiilihampainen?” Lieskatassu kysyi, iloinen ja odottava virne kasvoillaan. Oppilaan hännänpää heilahteli levottomasti, hän halusi tehdä jotain. Se erakkokin oli täällä, kenties jäädäkseen?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuuli havisutti leiriä ympäröivien puiden lehtiä ja ripotteli niitä sinne tänne pitkin aukiota. Taivas oli pilvinen, mutta vielä ei satanut.
Istuin yksin ulkona; emo oli pentutarhalla nokosilla, tai sitä hän oli ainakin näyttänyt tekevän, kun olin vaivihkaa luikkinut pois paikalta. Emme olleet oikein jutelleet sen jälkeen, kun olin mennyt tokaisemaan tälle pari päivää sitren melko tylystikin, ettei hänen tarvinnut työntää nenäänsä kaikkiin asioihini, vaikka olikin emoni. Ilmeisesti olin onnistunut loukkaamaan häntä sanomalla niin, ja olin heti jälkeenpäin katunut sitä, etten ollut osannut sulkea suutani ajoissa.
”Tyrskypentu.” Hätkähdin vähän kuullessani isäni äänen. Nostin katseeni maassa lepäävästä kirkkaanoranssista lehdestä tabbykuvioiseen kolliin, joka tassutti luokseni. ”Miten päiväsi on sujunut?” hän kysyi kumartuessaan koskettamaan neniä kanssani.
Epäröin, kertoisinko hänelle minun ja emon välisestä kahnauksesta, mutta päädyin lopulta pysymään vaiti asiasta. ”Hyvin. Kävin vain jututtamassa Kirsikkakuonoa ja unohduin sen jälkeen ulos katselemaan puita”, sepitin päästäni. Tosiasiassa olin vain kaivannut omaa rauhaa, mistä pentutarhalla ei ollut tietoakaan nyt kun Koivupentukin oli muuttanut sinne.
”Niin, ne ovat kyllä nyt kauniita, kun lehdet vaihtavat väriä”, Hiilihammas hymähti ymmärtäväisen kuuloisena ja kävi istumaan viereeni. Tunsin hänen paksun, karhean turkkinsa hipovan omaani, ja vaikka en katsonutkaan häntä, pystyin aistimaan hänen painonsa vierelläni. Menisi enää vain jonkin aikaa, kunnes ottaisin hänet kasvussa kiinni; sitten olisimme saman korkuisia.
Huomioni kiinnitti Litteäkiven lähistöllä tapahtuva kuhina: Mesitähti ja tämän kumppani Aurinkokajo keskustelivat jostakin hännänpäät kiivaasti nytkyen. En kuullut, mistä he puhuivat, mutta kumpikin vaikutti olevan innoissaan jostain. Hetken päästä Mesitähti nyökäytti naaraalle päätään, kiepahti ympäri ja loikkasi pesäänsä vartioivalle isolle, littanalle kivelle. Liikautin korviani kiinnostuneena, kun päällikkö huusi tutun kokouskutsun, jossa hän pyysi kaikkia Eloklaanissa oman riistansa metsästämään kykeneviä saapumaan paikalle.
”Odota tässä”, isä sanoi ja kosketti minua kevyesti korvaan kuonollaan, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli verkkaisesti lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä oli. Jäin aloilleni istumaan ja yritin pinnistellä kuullakseni edes jotakin leirin keskellä käynnissä olevasta kokouksesta.
Lopulta kyllästyin vain odottelemaan ja rohkenin mennä taas isän viereen istumaan. Hiilihammas katsahti minuun hieman toruvan näköisenä, kun en ollut totellut tätä, mutta ei yrittänyt häätämään minua muualle. Niinpä istuin selkä suorana kuten kaikki klaanitoverini kuunnellessaan päällikköä.
”… hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi jäseneksi”, ehdin juuri kuulemaan, miten Mesitähti lopetti lauseensa.
Siinä samassa leirin täytti kissojen juhlava mourunta: ”Rastaskukka! Karpalonenä! Rastaskukka! Karpalonenä!”
Käpäliäni alkoi kihelmöidä jännityksestä, kun tajusin, että kyseessä oli uusien soturien nimitysmenot. Voi, kunpa minäkin saisin pian seisoa tuolla, huokailin mielessäni, kun näin vilaukselta Rastaskukan ja Karpalonenän seisomassa isänsä rinnalla Litteäkiven laella.
”Kohta sinäkin pääset tuonne”, kuului Hiilihammas maukuvan viereltäni, ihan kuin ajatukseni lukien. Katsahdin häneen ilahtuneena siitä, että tämäkin huomasi minun kasvaneen, ja etten ollut enää mikään pikkupentu hänen silmissään.
Ajatukset harhaillen kurkistin lapani ylitse pentutarhalle, jonka oksien takaa olin näkevinäni Korppisiiven vaaleanvihreiden silmien tähystävän meihin päin. Kun räpäytin silmiäni, kuningatar oli kuitenkin jo tiessään, jos ikinä edes oli ollut siellä.

Sinä päivänä kun minut nimitettiin oppilaaksi, oli pitkästä aikaa aurinkoista. Ramppasin hermostuneena edestakaisin pentutarhan edustalla, aina silloin tällöin Litteäkiven suuntaan vilkuillen siinä toivossa, että Mesitähti astuisi kohta sen päälle ja kuuluttaisi kaikki koolle.
”Jännittääkö?”
Säpsähdin emon äänen kuullessani ja pysähdyin kuin seinään. Käännyin katsomaan mustavalkoista kuningatarta, jonka kasvoilla oli tänään tavallista säyseämpi ilme: riidastamme oli tullut kuluneeksi jo melkein kuu, ja kumpikin meistä sisimmässään varmasti tiesi, etteivät välimme olleet vieläkään aivan entiset. Mutta emo kuitenkin puhui minulle, ja se oli edistystä.
”Vähäsen”, vastasin ja yritin kohauttaa lapojani niin huolettoman näköisesti kuin vain osasin.
Korppisiipi hymyili minulle suopeasti ja tassutti lähemmäs, jotta pystyi nuolaisemaan päälaestani törröttävän karvatupon suoraksi. Räpäytin silmiäni hieman hämilläni, mutta en sanonut mitään.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” kuulin Mesitähden äänen kajahtavan takaani, ja kun käännyin ympäri, näin päällikön seisomassa kiven päällä valkoinen turkki suittuna ja vihreät silmät kimmeltäen.
Lähdimme tassuttamaan emon kanssa rinta rinnan kohti aukion keskustaa. Kissoja oli jo alkanut valua paikalle ympäri leiriä, ja kynnet vatsassani tuntuivat kiristyvän entisestään.
Kävelin vähän vitkastellen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut hännänheilautuksella viereensä kiven päälle. ”Tyrskypentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tyrskytassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karpalonenä. Toivon, että Karpalonenä siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti piti tauon, jonka aikana aivan isänsä näköinen nuori kolli loikkasi kivelle minun viereeni. Hän loi minuun ystävällisen katseen, ja minä hymyilin hänelle takaisin. ”Karpalonenä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Hopeaputoukselta, ja olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja uskollinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö lopetti.
Tämän jälkeen Karpalonenä kurkotti koskettamaan nenällään omaani. Tunsin karvojeni pörhistyvän kollin kylmän nenäni osuessa omaani, mutta pakotin kasvoni pysymään hillittyinä.
”Tyrskytassu!” Isän ääni kohosi ensimmäisenä kissojen joukosta. Hyvin pian sen jälkeen muutkin yhtyivät mukaan, ja uusi nimeni raikasi aukiolla juhlavasti.

”Tuo osa metsää tuolla on Kuolonklaanin reviiriä”, Karpalonenä selitti ja viuhtoi hännällään siihen suuntaan, mihin hän halusi minun katsovan.
Olimme jo ehtineet ylittämään kaksi jokea, kunnes olimme tulleet Eloklaanin ja Kuolonklaanin maat toisistaan erottavalle näkymättömälle rajalinjalle. Olin odottanut näkeväni jonkinlaisen selvän merkin siinä kohtaa, missä reviiri vaihtui Kuolonklaanin puoleksi, mutta pistävä haju riitti kyllä hyvin pitämään minut loitolla pitemmälle jatkuvasta sekametsästä.
”Onko Kuolonklaani koskaan hyökännyt tänne?” kysyin Karpalonenältä hänen jätettyään uudet hajumerkit rajan pintaan ja lähtiessämme jo tassuttamaan takaisin päin.
Karpalonenä pudisti päätään. ”Ei ainakaan minun aikanani. Mesitähti on onnistunut rakentamaan klaanien välille jonkinlaisen sopusoinnun, jonka avulla yhteiselo näin lähekkäin onnistuu”, hän naukui johdattaessaan minua sananjalkapensaan läpi. Lehdet läpsivät minua naamaan, ja olin koko ajan vähällä kompastua jostain maan alta ylös kasvavaan puunjuureen.
Kotimatkalla Karpalonenä kertoi minulle Eloklaanin perustamisesta ja sen takana olleesta matkasta, josta olin saannut kuulla jo lukuisia kertoja aikaisemmin pentutarhalla ollessani, mutta koska kolli vaikutti olevan niin mielissään päästessään jakamaan tarinan kanssani, en tohtinut keskeyttää häntä.
En kuitenkaan voinut lakata miettimästä jossain sekametsän siimeksessä mahdollisesti piileskelleitä Kuolonklaanin kissoja, jotka olivat ehkä vain odottaneet oikeaa hetkeä käydä kimppuumme, tosin tällä kertaa tuloksetta. Olisiko Eloklaani todella turvassa, kun asuimme näin lähellä vihollisklaania?
Karpalonenä jatkoi puhumista, mutta sanat tuntuivat kulkevan toisesta korvasta sisään ja putkahtavan heti toisesta ulos. Leirin ulkopuolella oli niin paljon ihmeteltävää, että en pystynyt keskittymään uuden mestarini opetukseen samanaikaisesti.

//986 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 9kp –

Tyrskypentu: 38kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Jos mahdollista, kirjoitatko ensin Karpalotassun ja Rastastassun(Rastaskukka) soturinimityksistä ja otat sitten Karpalonenän mestariksesi.

Mesitähti: 5kp –

Leimutassu: 16kp –

Koivupentu: 10kp – Ihania tarinoita Koivupennulta! Tarinan selkeyden vuoksi laitathan aina lainausmerkkien (” ”) sisään, jos joku sanoo jotakin c: Puhevuorot kannattaa laittaa myös enteriä painamalla uudelle riville! 🙂

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu istui pentutarhan ulkopuolella ja mietti asioita.* Voisin vaikka mennä tutkimaan leiriä. Hän tassutti pentutarhan vieressä olevalle ilmeisesti klaanin vanhimpien pesälle joka oli karhunvatukkapensaan suojassa niin kuin pentutarhakin, mutta klaanin vanhimpien pesä oli lähempänä piikkihernetunnelia joka toimi sisäänkäyntinä. Hän astui klaanin vanhimpien pesään ja se oli tilava ja aika hämäräkin niin kuin pentu tarha oli. Koivupentu näki pesän reunassa valkoturkkisen kilpikonnalaikuilla ja kirkkaansinisillä silmillä olevan naaraan joka katsoi häneen. Mitä sinä täällä teet. tämä kysyi lempeästi. Tutkin vain paikkoja. Koivupentu vastasi. Okei Naaras vastasi lempeällä äänellä. Olen muuten Kirsikikkakuono entinen erakko. Kiva. vastasi Koivupentu. Toivottavasti viihdyt Eloklaanissa. Koivupentu lopetti puhumisen ja sanoi. Minäpä tästä jatkan leirin tutkimista. Okei mene vain. Kuului Kirsikkakuonon ääni hänen takaansa. Hän meni ulos pesästä ja lähti Litteäkiveä kohti. Litteäkivi on sellainen kivi jossa klaanin päällikkö Mesitähti puhuu klaanille ja Antaa pennuille oppilasnimet ja oppilaille soturinimet. Kun hän oli litteäkiven kohdalla hän jäi ihastelemaan sitä. *Minä seison vielä jonain päivänä siinä. Hän ajatteli. Hän katsoi litteäkiveltä sotureiden pesälle päin ja lähti talsimaan sitä päin. Sotureiden pesä on kahden yhteen kasvaneen kuusen juurakossa sijaitsevassa onkalossa maan alla. Hän meni sotureiden pesään ja katseli ihmeissään . Siinä oli 2 kerrosta.* En ole aikaisemmin nähnyt 2 kerroksista pesää. Hän ajatteli. Hän asteli ulos pesästä ja näki oppilaiden pesän. Oppilaiden pesä oli erilaisista pensaista rakennettu pesä ja se sijaitsi litteäkiven takana. Hän käveli sinne ja katsoi sisään. Se oli todellakin yksinkertaisempi kuin soturien pesä. Hän katseli hetken ja lähti pesästä pois. Hän katsoi ympärilleen ja näki parantajan pesän, jossa Ruskatassu oli. Hän lähti parantajan pesää kohti astui sisään ja näki vara uloskäynnin jonka sisäänkäynnillä oli pensas ja siinä lähellä parantaja nukkui ja säilytti yrttejä.

//269 sanaa.//

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puolikuuta kului, ja Skafia oli edelleen leirissä riesanani. Kun hän oli saanut kerättyä itselleen tarpeeksi voimia, hän oli päättänyt jäädä Eloklaaniin vähäksi aikaa tutustumaan klaanikissojen kulttuuriin. Niinpä hän tätä nykyä osallistui partioihin muiden kanssa, söi samasta tuoresaaliskasasta ja nukkui oppilaiden pesässä, oli muka olevinaan yksi meistä. Ketään muuta asia ei tuntunut häiritsevän, mutta minua ärsytti pelkästään nähdä vilaus naaraan kellanpunaisesta turkista klaanitoverieni joukossa. Hän ei ollut klaanisyntyinen, eikä koskaan tulisi olemaankaan.
”Tuletko leikkimään meidän kanssa, Tyrskypentu?” Mauku takaani havahdutti minut ajatuksistani. Käännyin katsomaan Koivupentua ja Pilkepentua, jotka olivat ilmestyneet taakseni jossain vaiheessa. Kaksikosta nuorimmainen, Koivupentu, katseli minua ystävällinen hehku meripihkan ja vihreän sekoitteisissa silmissään. Tämä oli klaanisyntyinen, kuten minäkin, mutta Korppisiipi piti huolta hänestä. En tiennyt, ketkä hänen oikeat vanhempansa olivat, mutta minulle riitti pelkkä se tieto, että hänessä virtasi puhdas eloklaanilaisen veri.
Katseeni liukui hitaasti rotevasta Koivupennusta sirompaan Pilkepentuun, joka odotti kärsivällisesti vastaustani. Siristin hieman silmiäni; naaras oli entinen erakko, tai niin ainakin olin kuullut. Hän oli ollut pentutarhalla pitempään kuin minä, ja olimme tunteneet toisemme jo muutaman kuun ajan, mutta vasta nyt aloin hahmottaa tilannetta paremmin: koko tämän ajan olin kaveerannut epäpuhtaan kanssa, samanlaisen klaanielämästä sivullisen kuin Skafia. Miten olinkaan ollut niin sokea?
”Ei kiitos”, tuhahdin lopulta vastaukseksi ja käänsin pesätovereille selkäni. ”Leikin mieluummin yksinäni.”
Ilman että minun tarvitsi katsoa taakseni, tiesin ilmassa väreilevästä hiljaisuudesta pentujen vaihtavan keskenään kummaksuvia katseita. En ollut ennen kieltäytynyt leikkimästä heidän kanssaan, mutta nyt oli asioiden laita toisenlainen. Kohta olisin tarpeeksi vanha tulemaan oppilaaksi, ja sitten kun minä olisin oppilas, pitäisin kyllä huolen siitä, ettei leiriimme eksyisi enää ulkopuolisia.
Viime kädessä kaikki tulisivat ymmärtämään, mikä oli parasta heille itselleen. Erakot, kulkukissat ja kotikisut – kaikki kolme ryhmää yhdessä yksi iso vitsaus Eloklaanin keskuudessa.

”Koivupentu ja Pilkepentu tulivat tänään kertomaan minulle, ettet halunnut leikkiä heidän kanssaan.” Korppisiipi silmäili minua hiukan huolestuneen oloisena harjoitellessani irrottamaan hänen tuomastaan pikkulinnusta höyheniä, jotta pääsisin helpommin käsiksi niiden alla olevaan lihaan.
”Mitä siitä?” kysyin nostamatta katsettani kynsissäni olevasta siivekkäästä. Emon katse tuntui turkillani polttavan kuumana kuin aurinko.
”Se ei kuulemma ollut ensimmäinen kerta”, hän maukui sanansa painokkaasti. Tällä kertaa jätin linnun kynimisen hetkeksi sivuun ja käännyin kohti kuningatarta, jonka naamalla oli vakavahko ilme.
Kohautin hieman ärtyneenä lapojani. ”No, minä en ole enää mikään pikkupentu. Kohta olen oppilas, eikä minulla muutenkaan ole sitten enää aikaa leikkiä heidän kanssaan, joten on parempi alkaa totuttaa heitä siihen ajatukseen hyvissä ajoin”, vastasin, yllättäen jopa itsenikin ääneni jäätävän rauhallisella sävyllä. Korppisiipi katsoi minua epäuskoisena.
”Tässä on kyllä kyse jostain muustakin kuin vain pesäeron tekemisestä”, hän maukui hännällään viuhtoen, eikä antanut minun karistaa vaaleanvihreiden silmiensä katsetta nahastani. ”Sinä olet alkanut vältellä Pilkepentua. Äläkä ala väittää vastaa: minä olen huomannut sen”, emo lisäsi äänensävyllä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn.
”Vaikka olet emoni, se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi kertoa sinulle kaikki”, sihahdin takaisin yrittäen kamppailla sisälläni kasvavia tunnekuohuja vastaan. En halunnut taas ruveta riitelemään emon kanssa.
Kuitenkin Korppisiipi vaikutti loukkaantuvan sanoistani, sillä samassa hänen häntänsä valahti ja silmien katse sameni. Hän nousi ylös ja tassutti pesän toiselle puolelle, jossa käpertyi vuoteeseensa selin minuun, eikä sanonut enää mitään.
Syyllisyys pisteli nahassani kuin okaan piikit, mutta en antanut periksi. Käännyin vain rauhallisesti taas linnun puoleen ja jatkoin vähin äänin höyhenten poistamista siitä.

//524 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu nukkui makuu sijallaan pentutarhassa. Hän heräsi hätkähtäen hän oli nähnyt oudon unen , mutta hän ei muistanut siitä yhtään mitään. Hän huomasi herättyään Tyrskypennun ja Pilkepennun jotka olivat jo heränneet. ” Mennäänkö ulos leikkimään? kysyi Tyrskypentu. Joo mennään vaan. ensimmäinen kertani pentutarhan ulkopuolella. Hän sanoi innoissaan. Hän lähti juoksemaan Tyrskypennun ja Pilkepennun perään. Kun hän oli päässyt pentutarhan ulkopuolelle hän näki siellä Eloklaanin varapäällikön Liljatuulen jakamassa päivän partioita. Hän näki aukiolla kaikki soturit ja oppilaat paitsi Ruskatassu joka on parantajan pesässä. Eloklaaniin oli tullut jonkin aikaa sitten erakko nimeltään Skafia. Hän ei ole koskaan tavannut tätä, muitta kyllä hän haluaisi. Hän etsi katseellaan Skafiaa, mutta ei erottanut tämän kellanpunaista turkkia muiden joukosta. Hän havahtui hereille ajatuksistaan kuultuaan Tyrskypennun äänen. Tule Koivutassu Tyrskypentu ja Pilkepentu tulivat häntä päin juosten ja hihkuen riemusta. Tule leikkimään. Tyrskypentu sanoi ja Pilkepentu nyökytti päätään. Hän juoksi heitä päin hihkuen hänkin riemusta. Minusta on kyllä ihan mahtavaa olla klaanisyntyinen ja eloklaanissa. Hän ajatteli mielissään. Kun oli ilta ja he olivat päivän leikkineet kuului pentutarhalta Korppisiiven ääni. Tuulkaapas nyt sisälle. Koivupentu meni sisälle pentutarhaan Tyrskypentu ja Pilkepentu takanaan. Hän söi ja käpertyi nukkumaan. Hän nukahti melkein heti.

// No tälläinen ensimmäinen tarina. Toivottavasti oli hyvä//

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Olet oikeassa, Skafia ei ole klaanikissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me voisi auttaa häntä. Skafia on väsynyt ja nälissään, eikä hän pärjäisi yksin metsässä montaa päivää. Jokaisen kissan elämä on arvokas, ja meidän tehtävämme on vaalia elämää.” Näin Mesitähden tavoittelevan takanani istuvan emon katsetta. Koska kuningatar ei sanonut mitään, arvelin hänen olevan päällikön puolella asiassa.
Koukistelin pikkuruisia kynsiäni tietämättä mihin purkaa kaiken sisälleni kertyneen vihan ja pettymyksen. Mesitähti ei selvästikään tajunnut, miten iso virhe oli päästä klaanin ulkopuolinen leiriin. Skafia saattoi ehkä näyttää harmittomalta ja puhua hunajaisesti, mutta kukaan meistä ei todellisuudessa voinut tietää, mitä tuo pienen päänsä sisällä mahdollisesti juonitteli meidän varallemme.
”Skafia vaikutti oikein mukavalta kissalta, kultaseni”, Korppisiipi naukaisi yläpuoleltani ja kumartui nuolaisemaan korvaani tyynnyttelevästi. Vetäydyin kuitenkin kauemmaksi naaraan kielestä.
”Hän on ulkopuolinen! Ulkopuoliset eivät ansaitse meidän apuamme!” sähähdin äkäisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Jokin liikahti emossa, mutta en osannut tulkita, mitä se olisi voinut olla. Hän katseli minua silmät sirrillään ja loi sitten Mesitähteen pahoittelevan katseen.
”Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä, Mesitähti”, hän sanoi lasinkirkkaalla äänellä ja nousi samalla seisomaan. Tunsin hännän kiertyvän ympärilleni. ”Tyrskypentu on varmaankin vielä vain tolaltaan Lainepennun äkillisestä poismenosta. Minä puhun hänen kanssaan”, kuningatar lupasi, nyökkäsi vielä kunnioittavasti päällikölle ja lähti sitten tuuppimaan minua takaisin pentutarhaa kohti.
Yritin harata vastaan, mutta jäin auttamatta toiseksi vanhempaa kissaa vastaan. Korppisiipi oli koko matkan ajan painostavan vaitonainen, eikä sanonut sanaakaan, ennen kun olimme kummatkin taas linnottautuneina hämärään karhunvatukkapensaikkoon.
”Et sinä noin voi puhua päällikölle!” Emo näpäytti minua korvalle hännänpäällään kävellessään ohitseni vuoteillemme päin. Jäin seisomaan paikoilleni jäykistyneenä; en ollut vielä koskaan saanut häneltä tällaisia toruja. Yleensä hän painoi kaiken tekemäni villaisella.
”Enkä minä ole tolaltani sen takia, että Lainepentu kuoli!” tiuskaisin takaisin, ja huomasin emon lihaksien jännittyvän mustavalkoisen turkin alla. ”Minusta Mesitähti vain teki typerästi päästäessään jonkun pahaisen kulkukissan meidän kotiimme”, viimeiset sanat melkein syljin ulos. Inhoni ulkopuolisia kohtaan kumpusi jostain niin syvältä, etten itsekään tiennyt, mistä se oli oikein alkanut.
Korppisiiven lavat lysähtivät. ”Näinkö minä olen opettanut sinua kohtelemaan vieraita?” hän ei kuulostanut enää vihaiselta, vain väsyneeltä ja surulliselta. Tunsin turkkini alla inhottavaa kuumotusta, mutta en irrottanut katsettani naaraasta. Muistin täsmälleen, miten emo oli minua opettanut tervehtimään vieraita ja toivottamaan heidät tervetulleeksi, mutta heti Skafian ilmestyttyä silmissäni ei ollut näkynyt muuta kuin punaista. Aivan kuin kaikki koskaan oppimani käytöstavat olisivat juuri sinä kyseisenä hetkenä unohtuneet.
Annoin häntäni valahtaa alas periksiantaneena, ja kipitin puskemaan emon jalkaa hellästi päälläni tullessani toisin aatoksiin. En ollut vieläkään Skafia-asiasta samaa mieltä hänen tai Mesitähden kanssa, mutta en myöskään kestänyt nähdä emoa allapäin, joten oli vain helpompaa niellä oma ylpeytensä tällä kertaa ja myöntäillä enemmistön näkökulmaa.
”Anna anteeksi, emo. En halunnut olla töykeä”, piipitin katuvana ja kohotin sitten vaaleanvihreiden silmieni anteeksipyytävän katseen emon silmiin, jotka olivat omieni kaltaiset. Isän mukaan olin perinyt ne Korppisiiveltä, aivan niin kuin sisareni Lainepentu oli perinyt jäänsiniset silmänsä häneltä.
Ajatellessani Lainepentua tunsin jonkin epämiellyttävän kylmän möykyn liikahtavan sydämeni alapuolella. Vaikka en ajatellutkaan asiaa enää niin usein, ehkä minä oikeasti olinkin tolaltani pienen naaraan poismenosta. Se saattoi selittää sen, miksi olin reagoinut Skafian tuloon niin voimallisesti.
”Minun ihana poikani.” Ikävät ajatukset kaikkosivat mielestäni sillä samaisella hetkellä, kun tunsin emoni alkavan nuolla hellästi korvantaustojani. Ei ollut mitään syytä riidellä pikkuasioista.

”Onko teidän pakko lähteä?” Katselin häntä huiskien isääni Hiilihammasta ja tämän vierellä itseään sukivaa Korppisiipeä. Tänä iltana oli kokoontuminen, ja he molemmat olivat lähdössä sinne.
En pitänyt ajatuksesta, että vanhempani menivät vaihtamaan kuulumisia vihollisklaanin reviirille. Sehän saattoi yhtä hyvin olla ansa, jonka avulla repiä Eloklaani riekalaiseksi, kunnes siitä ei olisi enää pysymään yhtenä yhteisönä ja klaani ajautuisi tuhon partaalle.
”Tulemme takaisin ennen kuin huomaatkaan”, isä vakuutteli ja hieroi käpälällään päätäni rohkaisevasti. Hänen sanansa eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua.
Kokoontumiseen lähtivät mukaan Eloklaanin tärkeimmät kissat: päällikkö, parantaja oppilaineen ja joukko vahvoja sotureita. Siinä olivat kasassa jo ainekset vähintään pikku kahakalle. Mikä muka esti Kuolonklaanin kissoja käymästä minun klaanitoverieni kimppuun heidän omalla reviirillään?
”Olehan kiltisti ja tottele Aurinkokajoa”, emo maukui oiottuaan vielä viimeiset hännäntyvessään rumasti sojottaneet karvat. Hän katsahti minuun rakastavasti ja kurkotti nuolaisemaan vielä poskeani, ennen kuin nousi ylös ja tassutti isän kanssa muiden kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon.
Lämmin henkäys takaraivossani kertoi Aurinkokajon läsnäolosta; naaras tuli seisomaan rinnalleni ja katseli jotenkin haikean oloisena muiden suuntaan. Hän tuntui tavoittelevan jotakuta tiettyä katseellaan, mutta kun se ilmeisesti ei onnistunut, tuo kietaisi hännän ympärilleni ja lähti taluttamaan minua pentutarhalle päin.
Vielä ennen karhunvatukkapensaaseen katoamista ehdin nähdä Skafian istuskelemassa aukion reunalla viikset uteliaasti väpättäen ja katse leirin vilskettä seuraten. Siristin hiukan silmiäni; minä pitäisin kyllä huolen siitä, ettei tuo ulkopuolinen aiheuttaisi täällä mitään ongelmia, kunnes Mesitähti ja muut tulisivat takaisin.

//746 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tervetuloa Tähtiklaaniin, Leimutassu.” Leimutassu räpäytti silmänsä auki ja huomasi, ettei ollut enää Kuuluolassa. Hän yritti vilkuilla ympärilleen Liljatuulta etsien, mutta sen sijaan näkikin vain pienen, mustavalkoisen kissan seisomassa edessään tähtien valaisemalla niityllä.
Häneltä meni tunnistaa puhuja Kortelammeksi, kissaksi, jonka ansiosta hän oli löytänyt paikkansa Eloklaanin parantajaoppilaana. Hetkeen hän ei osannut mitään, nyökkäsi vain kömpelösti vastaukseksi. Kortelampi tassutti lähemmäs ja hönki viileää, mintunraikasta ilmaa hänen naamalleen. Leimutassu värisytti viiksiään ja katsoi kolliin kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein. Hänen oli yritettävä käyttäytyä, tai muuten entinen parantaja ei ehkä antaisi hänen jatkaa Liljatuulen oppilaana.
Kortelammen olemus kieli kuitenkin kaikesta muusta kuin arvokkaasta jäykkyydestä, jota Leimutassu oli odottanut kohtaavansa päästessään tapaamaan edesmenneitä klaanikissoja. Entinen Myrskyklaanin parantaja katsoi häneen kirkkaan uteliain silmin ja kutsui sitten hänet hännän heilautuksella mukaansa. Leimutassu kiri kävelemään kollin rinnalle.
”Tämä on sinun ensimmäinen kertasi Kuuluolalla”, Kortelampi aloitti heidän kävellessään eteenpäin pitkien heinänkorsien seassa. ”Et varmaan odottanut ihan tällaista, vai kuinka?” Hän katsahti Leimutassuun hieman leikkisä ilme silmissään.
Leimutassu pudisti päätään. ”No en. Luulin, että minua olisi täällä vastassa jonkin sortin tähtikissojen paraati tai jotain vastaavaa”, hän tunnusti hiukan nolona. Kortelampi hymähti muttei sanonut siihen mitään.
Kissat kävelivät ikuisuudelta tuntuneen ajan seisahtuneessa hiljaisuudessa. Edes kevyt tuulenvire ei liikuttanut heidän ympärillään kohoavia korsia. Leimutassu alkoi vähitellen hermostua; ehkä hän ei todellakaan saisi jatkaa parantajaoppilaana ja nyt Kortelampi olisi viemässä häntä pois klaanien luota. »Älä ole hiirenaivo, Leimutassu. Tämä on vain unta», hän muistutti itseään ankarasti ja yritti keskittyä vierellään kulkevaan parantajakolliin.
Lopulta he saapuivat neljän suuren tammen luo, jotka kurkottelivat korkeuksiin laakson pohjalta. Leimutassu katsoi niitä henki salpautuen ihastuksesta. ”Mikä tuo on?” hänen onnistui kuiskata, aivan kuin yhtään isompi ääni olisi saattanut kadottaa puut.
Kortelampi kuitenkin sivuutti hänen kysymyksensä ja käännähti katsomaan häntä oudon etäinen katse keltaisena hohtavissa silmissään. ”Leimutassu, minä ja muut entiset parantajat aikojen takaa hyväksymme sinut Eloklaanin parantajaoppilaaksi, kunnes jonakin päivänä olet valmis ottamaan paikkasi klaanisi parantajana”, kolli puhui kuin monen äänen takaa; se oli syvä kuin mikään olemassa oleva luola ja samaan aikaan kirkas kuin lasi. Ääni kylmäsi Leimutassua. Samaan aikaan hän näki näkökenttänsä laitamille ilmestyvän lisää tähtihohtoisia kissoja, jotka toistelivat hyväksyvästi mumisten hänen nimeään.
Maailma hänen ympärillään alkoi kieppua vinhasti. Hän ei tuntenut enää jalkojaan, mutta Kortelammen hahmon hän näki selvästi vasten pyörivää mustuutta. Sitten kollikin alkoi vähitellen sulautua osaksi sitä, ja Leimutassu tunsi pimeyden nielaisevan itsensä.
”Näitkö unia?” Leimutassu hätkähti viereltään kuuluvaa ääntä ja nosti päätään. Hän katseli ympärilleen alkuun hieman hämillään, mutta sitten hän tunnisti Liljatuulen solakan hahmon vierellään ja rauhoittui. Hän oli taas Kuuluolassa, parantajien pyhässä paikassa.
Leimutassu punnersi itsensä seisomaan; hänen jalkansa tuntuivat kylmiltä ja kovilta, aivan kuin ne olisivat muuttuneet osaksi luolan kivilattiaa. Sitten hän nyökäytti kevyesti päätään ja loi mestariinsa merkitsevän katseen, josta naaraan onnistui tulkita, että tähtikissat olivat antaneet siunauksensa hänelle jatkaa parantajaoppilaana.
Astuessaan ulos Kuuluolaan vievästä tunnelista Leimutassun naamalle kävi viileä tuulenvire, ja hän värisytti viiksiään mielissään siitä, että sai tuntea taas pehmeän ruohon polkuanturoidensa alla. Hänen päänsä oli yhä vähän pyörällään äsken nähdystä unesta, mutta samaan aikaan hänestä tuntui, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti elossa. Nyt hän tiesi, ettei Kortelampi ollut johdattanut häntä Eloklaaniin sattumalta – tämä oli hänen kohtalonsa.

Täysikuu mollotti pilvettömällä taivaalla kissajoukon soljuessa äänettömästi eteenpäin. Leimutassu kulki mestarinsa vierellä. Hänen vatsaansa nipisti inhottavasti; vasta puoli kuuta sitten hän oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kuuluolalla tapaamassa Tähtiklaania, ja nyt hän oli taas matkalla samaan paikkaan kahden klaanin täydenkuun kokoontumiseen.
Viime kerralla he olivat Liljatuulen kanssa onnistuneet välttämään Kuolonklaanin kissoihin törmäämisen, mutta nyt se olisi väistämätöntä, sillä koko kokoontumisen perimmäinen idea oli vaihtaa kuulumisia vihollisklaanien välillä. Vaikka hän tiesi, että kokoontumisen aikana taistelun aloittaminen oli ankarasti kielletty, ei hän uskonut kuolonklaanilaisten voivan pitää kynsiään piilossa kovin pitkään.
Kun Mesitähti johdatti klaaninsa kivikukkulalle, Leimutassu pysytteli tiiviisti mestarinsa kintereillä tämän lähtiessä etsimään heille paikkaa johon istuutua kokoontumisen ajaksi. Eloklaani oli saapunut paikalle ensimmäisenä, mutta ei menisi varmastikaan kauaa, kun Kuolonklaani liittyisi heidän seuraansa.
Leimutassu oli löytänyt itselleen hyvän paikan isolta kiveltä Liljatuulen vierestä, kun hän huomasi klaanitoveriensa alkavan liikehtiä levottomasti kukkulalla. Kuikuillessaan kissojen päiden yli hän näki kuolonklaanilaisten marssivan paikalle ilmeettöminä ja hillittyinä.
Jonkin ajan kuluttua kokoontuminen julistettiin alkaneeksi. Heti alkuun Mesitähti esitteli Leimutassun Eloklaanin uutena parantajaoppilaana. Hän joutui siitä hiukan hämilleen, koska ei ollut odottanut nimeään mainittavan, ja yritti peitellä sitä nuolaisemalla rintaansa pari kertaa. Onneksi kohtalaisen pian kissojen katseet siirtyivät takaisin päälliköihin hänestä.

//707 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Partio oli löytänyt väsyneen erakon vaeltelemasta Eloklaanin reviirillä. Partion johtaja oli katsonut parhaaksi tuoda erakon leiriimme. Olin kiitollinen siitä, sillä mielestäni ketään ei saisi jättää puolikuntoisena luonnon armoille ilman ruokaa tai suojaa. Kellanpunainen naaras oli kertonut nimensä olevan Skafia. Olin tietenkin toivottanut hänet tervetulleeksi Eloklaaniin muutamaksi päiväksi, kunnes kissa olisi valmis jatkamaan matkaansa.
Leirin pääaukio suorastaan pursusi kissoja, kun kaikki olivat tulleet ihmettelemään leiriin saapunutta muukalaista. Kukaan ei kuitenkaan kertonut olevansa eri mieltä siitä, että meidän pitäisi auttaa Skafiaa keräämään voimiaan.
Astelin pentutarhan liepeille, jonne Hiilihammas oli nuoren erakkonaaraan tuonut. Uskalsin olettaa, että tabbykuvioinen soturi oli esitellyt vieraallemme oman jälkeläisensä. Tyrskypentu tuijotti Skafiaa kuitenkin kammoksuen. En ollut yllättynyt pienokaisen reaktiosta. Oli takuulla outoa, miten vieras kissa oli yhtäkkiä ilmestynyt leiriimme kuin tyhjästä.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, vierelläni seissyt Aurinkokajo kehräsi Skafialle ja viittoi nuorukaisen peräänsä. Skafia hymyili lämpimästi kumppanilleni ja lähti tuon perään kierrokselle. Käänsin pääni kaksikon suuntaan.
”Mesitähti, mitä tuo tekee täällä? Eihän hän ole klaanikissa!” Tyrskypentu huudahti sillä hetkellä ja otti muutaman askeleen minua kohti. Käännyin rauhallisesti pennun puoleen.
”Olet oikeassa, Skafia ei ole klaanikissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me voisi auttaa häntä. Skafia on väsynyt ja nälissään, eikä hän pärjäisi yksin metsässä montaa päivää. Jokaisen kissan elämä on arvokas, ja meidän tehtävämme on vaalia elämää”, selitin pennulle pehmeällä äänellä ja vilkaisin tuon takana seisovaa Korppisiipeä. Onnekseni kuningatar ei vaikuttanut pahastuvan siitä, miten valistin Tyrskypentua.

//Tyrsky?
// 228 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Muutama auringonnousu sen jälkeen kun olin tunkeutunut Mesitähden pesään luvatta ja kolli oli vienyt minut leiriin kierrokselle, heräsin varsin epätavalliseen hälinään, joka kuului pesän ulkopuolelta. Emo oli myös hereillä ja yritti tähyillä aukiolle pensasseinässä olevista rakosista.
”Mitä tuolla tapahtuu?” kysyin saatuani itseni kunnolla hereille ja kavutessani hänen selkänsä yli pesän lattialle.
”Sen minäkin haluaisin tietää”, emo mutisi hieman hajamielisesti, nousten myöskin seisomaan. Hän astui helpon näköisesti vuoteen reunaan yli ja harppasi muutamalla askelella pesän suuaukolle, kun taas minä yritin räpiköidä hänen perässään turhauttavan lyhyillä töppöjaloillani ja olla kaatuilematta koko ajan naamalleni.
Aukiolla oli yllättävän täyttä. Kissat parveilivat lähellä leirin keskustaa; nenääni tulvahti ulkopuolisen haju. ”Tunkeilija!” huudahdin tyrmistyneenä ja syöksähdin emoni viereltä kissajoukkoon. Pujottelin kissojen jalkojen välissä, kunnes löysin tieni heidän muodostamansa piirin keskustaan, jossa seisoi pieni, pyöreähkö vaalean kellanpunainen kissa.
Olin jo aikeissa rynnätä muukalaisen kimppuun, kun isäni astui tielleni silmät iloisesti hohtaen. ”Tyrskypentu, tule tapaamaan Skafia! Hän viipyy täällä pari päivää vieraanaamme”, isä puhui kepeällä äänellä; hän ei kuulostanut lainkaan huolestuneelta siitä, että leiriimme oli päässyt klaanin ulkopuolinen.
Voimatta harata vastaan hän vei minut tulokkaan eteen ja laski häntänsä selälleni, aivan kuin olisin ollut jokin typerä saaliselukka, jonka hän oli saanut kiinni metsästyspartiossa ja jota hän esitteli nyt rinta rottingilla muille. ”Skafia, tässä on poikani Tyrskypentu”, Hiilihammas maukui säyseästi ja katsahti sitten minuun naamallaan leveä hymy.
Skafian ei juuri tarvinnut kumartua katsoessaan minuun; olimme melkein samankokoiset. ”Oletpa sinä suloinen!” naaras kehräsi hyväntahtoisesti ja katsoi minua ruskeat silmät uteliaasti räpsyen. Luimistin korviani ja yritin peruuttaa pois tilanteesta, mutta isäni esti sen seisomalla takanani. Kunhan Mesitähti saisi kuulla tästä, tuo kissankuvatus ei pystyisi syömään kiinteää ruokaa ainakaan neljänneskuuhun.
”Toivottavasti viihdyt täällä vieraanamme, Skafia.” Juuri sillä hetkellä Mesitähti asteli esiin kissojen joukosta. Valkoinen kolli katsoi nuorta naarasta lämpimästi ja nyökäytti tuolle jopa vähän päätään osoittaakseen kunnioitustaan. Minun oli vaikea uskoa näkemääni; leukani oli loksahtanut auki, enkä onnistunut muodostamaan edes yhtä, simppeliä sanaa. Hyväksyikö Mesitähti tosiaan tämän järjettömyyden? Kulkukissa Eloklaanin leirissäkö? Aivan käsittämätöntä!
”Kiitos, Mesitähti”, Skafia hyrisi pehmeästi. ”Olen varma, että tulen viihtymään.” Hänen kasvoillaan oli pieni, hellyyttävä hymy, joka sulatti kaikkien sydämet – siis kaikkien, paitsi minun. Tuo ulkopuolinen saattoi huijata muita, mutta minä en ollutkaan aivan yhtä hyväuskoinen kuin klaanitoverini.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, Aurinkokajo naukaisi ja kutsui hännänhuiskauksella pikkuisen naaraan mukaansa. Skafia lähti töpöttämään vanhemman kissan vierellä häntä iloisesti väristen.
Huuli mutrussa marssin Mesitähden luo vaatimaan vastauksia. En voinut käsittää, miten päällikkö oli päästänyt tuon ulkolaisen meidän joukkoomme. ”Mesitähti, mitä tuo tekee täällä?” sihahdin hampaitteni takaa ja huidoin hännälläni Skafiaa kohti. ”Eihän hän ole klaanikissa!”

//Mesi?
//414 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jänis puputti ruohoa notkelmassa pahaa-aavistamattomana. Välillä se pysähtyi kuulostelemaan ympäristöään vaaran varalta, mutta sitten se laski päänsä taas alas ja jatkoi syömistä. Sen pitkät, suipot korvat olivat likistyneet niskaa vasten sateen piiskatessa eläintä armotta.
Ei minullakaan järin mukavat olot olleet; vilu tuntui jo luissa ja ytimissä asti, ja turkkini oli liimautunut inhottavan märkänä vasten ihoani. Minulla oli kylmä ja nenäni vuoti, mutta minun oli pakotettava itseni keskittymään vähän matkan päässä edessäni ruokailevaan jänikseen. Nokkostassu olisi pian asemissa sen toisella puolella ja voisin ajaa eläimen häntä kohti. Sitten oppilaani saisi hoitaa loput.
Näin ruskeavalkoisen naaraan hännänpään huiskaisevan merkiksi pienen kumpareen takaa, ja siinä samassa olin jo ampaissut saalista kohti. Jänis ponnautti korvansa pystyyn, päästi säikähtäneen kirkaisun ja lähti pinkomaan karkuun minkä käpälistään pääsi. Minun onnistui jotenkin ohjata se siihen suuntaan, missä Nokkostassu oli valmiina odottamassa.
”Nokkostassu, nyt!” ulvaisin jäniksen lähtiessä kurvaamaan kumparetta kohti. Silmänräpäystä myöhemmin piilosta loikkasi esiin ruskeavalkoinen, vettynyt karvakasa. Oppilas laskeutui jäniksen päälle ja upotti kyntensä sen kylkiin. Henkäisin jännittyneenä tajutessani eläimen olevan melkein Nokkostassun kokoinen. Naaraalla oli selvästi vaikeuksia saada sen sateen kastelemasta lyhyestä turkista otetta, mutta jonkin aikaa ruohikolla sen kanssa kierittyään kamppailu päättyi siihen, kun jänis jäi makaamaan oppilaan alle hervottomana.
”Hyvin napattu!” hihkaisin hölkätessäni tämän luokse. Nokkostassu nousi seisomaan turkki sekaisena ja viikset vettä valuen. Hän haukkoi henkeä saadakseen oman hengityksensä tasaantumaan, mutta hänen kellertävän vihreissä silmissään oli voitonriemuinen kiilto.
Tarjouduin kantamaan naaraan saaliin takaisin leiriin, sillä hän oli yhä eläimen kanssa painimisesta uupunut. Vettä oli satanut koko päivän, eikä sille tuntunut näkyvän loppua. Minua puistatti pelkkä ajatus vuoteeseen kömpimisestä märällä turkilla, ja saatoin vain kuvitella, miten voimalliselta soturien pesässä haisisi, kun kaikki muut pesätoverini pyrkisivät sinne sateelta piiloon jouduttuaan ensin uitetuiksi partiossa tai oppilaan kanssa harjoituksissa.
Onneksi metsä antoi enemmän suojaa verrattuna avoimeen nummeen, missä olimme Nokkostassun kanssa viettäneet koko päivän saalistusharjoituksissa. Annoin oppilaalleni luvan hakea jotakin syömistä ja ottaa loppupäivän vapaata, mutta kun olin viemässä jänistä tuoresaaliskasalle, panin merkille, että naaras suuntasi vitkuttelematta oppilaiden pesälle.
Ymmärsin häntä hyvin; en minäkään olisi vapaaehtoisesti jäänyt aukiolle seisoskelemaan. Olinkin aikeissa mennä kuivattelemaan pensaan alle, kun huomasin yhden tuoreimmista Eloklaanin oppilaista oleilemassa aukiolla joutilaan näköisenä.
Lieskatassun mestarina toimi Utusielu, joka oli ollut myös minun mestarini omana oppilasaikanani. Oikeastaan asiaa edes sen kummemmin miettimättä kävelin rotevan, punertava raidallisen kollin luokse. Oppilas käänsi vihreät silmänsä minuun.
”Hei, minä olen Hiilihammas”, esittäydyin kohteliaasti ja nyökkäsin tälle vähän. ”Minunkin mestarini oli Utusielu silloin kun olin oppilas. Mitä muuten olet pitänyt oppilaana olemisesta?”

//Lieska?
//401 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 6kp –

Hiilihammas: 34kp! –

Iltakaiku: 11kp –

Tyrskypentu: 32kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Omenahuuma: 11kp –

Mesitähti: 19kp –

Lieskatassu: 17kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu. Sitten kun olet kirjoittanut harjoituksista mestarin kanssa, muistathan ilmoittaa siitä ilmoituksiin!

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hymyillen pentua, joka vaati minua opettamaan tälle taisteluliikkeitä. Tyrskypentu oli hädin tuskin puolen kuun ikäinen, ja tuolta löytyi kolmen pennun verran tarmoa.
”Ei sinun ikäistesi pentujen tarvitse vielä osata taistella”, totesin rauhallisella äänellä samalla, kun johdatin Tyrskypennun leirin toiselta laidalta pentutarhan edustalle. Kolli näytti pettyneeltä.
”Entä jos minä tahdon? Ihan todella!” Tyrskypentu huudahti ja katsoi minua vakavana silmiin. Pudistin päätäni.
”Tasapainosi ja liikkumiskykysi ovat vielä kehittymässä, Tyrskypentu. Vaikka yrittäisinkin opettaa sinua, et pystyisi tekemään liikkeitä oikein”, sanoin ja kumarruin tummanruskean kollin tasolle. Tyrskypennun pieni häntä piiskasi ilmaa.
”Lupaan opettaa sinua, kun olet vanhempi”, sanoin ja kosketin kuonollani pienokaisen otsaa. Tyrskypentu perääntyi ja katsoi minua pettyneenä.
”Korppisiipi varmasti odottaa sinua”, sanoin ja käännyin karhunvatukkapensaan puoleen. Tyrskypentu sanoi jotakin mistä en saanut selvää, ja pentu tallusteli pensaan alle sen sisäänkäynnistä. Mielessäni toivoin, etten ollut liian ankara pennulle. Korvaisin tämän varmasti vielä sitten, kun Tyrskypentu olisi tarpeeksi vanha.
”Hei, Mesitähti!” tuttu huudahdus kuului piikkihernetunnelin läheisyydestä. Aurinkokajo oli juuri saapunut partion mukana leiriin. Naaras katsoi minua lempeästi hymyillen samalla, kun ravasi minua kohti. Katseeni osui naaraan takana seisovaan Minttuliekkiin. Varapäällikkö oli jäänyt keskustelemaan Kauristassun kanssa.
Kun Aurinkokajo saavutti minut, pakotin katseeni pois punaruskeasta Minttuliekistä ja kohdistin sen kumppaniini. Yritin hymyillä, mutta se tuntui väkinäiseltä. Aurinkokajo katsoi minua silmiään räpytellen.
”Vietitkö sinä aikaa Tyrskypennun kanssa?” soturi kysyi heleällä äänellään. Tyydyin vastaamaan vain nyökäten. Soturittaren katse karkasi takanani olevalle pentutarhalle.
”Voi kuinka ikävöin pentutarhalla olemista!” naaraan lausahdus sai minut säpsähtämään. Tahtoiko Aurinkokajo lisää pentuja, vai mistä moinen toteamus? Eloklaanilla meni tällä hetkellä varsin hyvin. Sotureita oli tarpeeksi, ja alkuaikojen ongelmat olivat kadonneet. Enää sotureiden ei pitänyt osallistua partioihin montaa kertaa päivässä, vaan kaikilla oli ihan kivasti vapaa-aikaa. Eri-ikäisiä oppilaita oli ihan mukavasti, eikä pentutarhakaan ollut tyhjillään. Kaikki tuntui olevan hyvin, ja minullekin riittivät jo olemassa olevat jälkeläiseni. En kaivannut elämääni uusia omia pentuja.
”Voithan sinä käydä tervehtimässä Korppisiipeä ja pentuja”, sanoin ja vilkaisin pentutarhan suuntaan. Aurinkokajo hymyili.
”Taidankin tehdä niin. Nähdään taas”, soturi virnisti ja puski hellästi kuonollaan lapaani kävellessään ohitseni. Katsoin, kuinka sinikilpikonnakuvioinen naaras katosi karhunvatukkapensaikon oksien alle, jonne Tyrskypentu oli hetki sitten mennyt.
Jäin hetkeksi istumaan aloilleni. Taivas oli paksujen pilvien peitossa, ja sää oli melko ankea. Onnekseni eloklaanilaiset eivät tuntuneet välittävän synkästä säästä. Kissat keskustelivat rennosti toistensa kanssa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Miltei jokaisen kasvoilla oli hymy, ja se sai myös minut hymyilemään.
Hetken istuskelun jälkeen huomasin, miten väsymys valtasi minut taas. Haukottelin lyhyen ajan sisällä kolme kertaa. Viimeisen haukottelun päätteeksi päätin, että nyt olisi aika mennä lepäämään. Kävelin leirin keskustassa sijaitsevan Litteäkiven luokse ja sen alla olevaan pesääni. Asetuin vuoteelleni hyvään makuuasentoon. Kului vain pienen pieni hetki, kun vajosin jo uneen.

// 430 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kohotin leukaani hiukan uhmakkaasti katsoessani Mesitähteen. ”Tietysti tahdon”, vastasin toivoakseni tarpeeksi vakuuttavan kuuloisella äänellä, sillä en halunnut päällikön saavan tietää, miten paljon pelkästään ajatuskin pahemmasta löyhkästä kuin tämä sai minut kavahtamaan inhosta.
Enempiä jaarittelematta lähdin marssimaan kohti synkän näköistä koloa, joka oli muodostunut kahden kiven väliin. Päästessäni lähemmäksi ilma tuntui muuttuvan sakeammaksi yrttien voimakkaasta hajusta. Päätäni oli jo valmiiksi alkanut särkeä, mutten voisi perääntyä enää tässä vaiheessa; menettäisin siinä tapauksessa varmasti viimeisetkin uskottavuuden rippeeni Mesitähden silmissä.
Astuessani sisälle parantajan pesään minua alkoi huimata. Ravistelin hieman sekavana päätäni, mutta jatkoin silti peremmälle. Kun olin mielestäni osoittanut päällikölle, etten ollut mikään pelkuri, käännähdin ympäri katsomaan häneen. Kolli ei vaikuttanut olevan yhtä tuskissaan pesän vahvasti tuoksuvista aromeista kuten minä.
”Kunhan vain pelottelit; ei täällä oikeasti haise edes niin pahalle”, mau’uin yrittäen kuulostaa kepeältä, mutta minulla oli hieman vaikeuksia sanojen muodostamisessa. Päänsärky oli muuttunut ikäväksi jomotukseksi takaraivossa, enkä saanut kunnolla henkeä.
”Ei niin, olet kyllä oikeassa”, Mesitähti naukui hieman vakavahko ilme kasvoillaan, mutta hän puhui kirkkaalla ja huolettoman kuuloisella äänellä. ”Mennään.” Oikeastaan edes kysymättä minulta, halusinko vielä jatkaa leiriän tutkimista vai en, hän ohjasi minut ulos pesästä ja raikkaaseen ulkoilmaan, jota hengittelemällä tunsin pikkuhiljaa ajatusteni alkavan selvitä.
Ravistelin nopeasti sottaisesti ympäriinsä sojottavaa turkkiani kuin karistaakseni muiston yrttien lemusta pois siitä ja ojensin sitten etukäpäläni mahdollisimman pitkälle eteen ja venytin itseäni. Uudet hajut olivat saaneet minut väsähtämään, mutta ei se tarkoittanut, ettäkö olisin ollut vielä valmis luovuttamaan leirin tutkimisen suhteen.
”Voitko näyttää minulle vielä joitain pesiä?” kysyin virkostuttuani vähäsen.
”Kävimme jo kaikki pesät läpi”, Mesitähti vastasi pahoittelevaan sävyyn. Luimistin korviani pettyneenä. Oliko leirimme tosiaankin niin pieni, ettei sen tutkimiseen mennyt aamupäivää kauemmin?
”Entä voisitko sitten opettaa minulle joitain taistelutaitoja!” keksin ehdottaa ja samassa korvani ponnahtivat pystyyn. ”Niin sitten minusta tulee Eloklaanin parhain taistelija, kun pääsen joku päivä soturiksi!”
Mesitähti oli Eloklaanin päällikkö, joten hän jos kuka varmasti tiesi parhaimmat taisteluliikkeet tunkeilijoiden häätämiseen.

//Mesi?
//307 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu venytteli käpäliään autuaana ja virkeänä. Hän oli makoillut pitkään sammalilla ja kertonut pesän muille oppilaille eilisestä saalistusretkestään. ”Niinpä! Sitten minä nappasin sen myyrän, joka oli takuulla mestarianikin isompi”, kolli liioitteli pilke silmäkulmassaan ja hymyili kahdella oppilaalle, Rastastassulle ja Paatsamatassulle. ”Niinpä niin ja siilit lentää. Sinustahan vasta tuli oppilas”, Rastastassu totesi tuhahtaen ja muljautti silmiään epäuskoisena. ”Usko pois! Kenties siilit lentävät joku päivä. Hei, meidän pitäisi mennä ottamaan siitä selvää”, Lieskatassu maukui hymyillen ja heilautti käpäläänsä ilmassa. Lieskatassu nousi pystyyn ja vilkaisi vielä oppilaskaksikkoa. ”Ehkei se iiihan Utusielun kokoinen ollut, mutta melkein ainakin!” liekkiturkkinen kolli huikkasi poistuessaan pesästä viileähköön ilmaan. Kolli veti syvään henkeä ja täytti keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Oppilas halusi päästä jo puuhailemaan jotain, kenties saalistamaan tai taistelemaan? Oli miten oli, Lieskatassu halusi tehdä edes jotain. Kolli tarkkaili vihreät silmät uteliaina aukion tapahtumia ja oli istahtamassa pesän eteen tien tukkeeksi, kunnes Utusielu ilmestyi paikalle.

Lieskatassu ilahtui puheliaan mestarinsa näkemisestä, hänestä olisi kiva päästä harjoittelemaan. Pieni tuulenvire pörrötti kollin turkkia ja oppilas värähti tuntiessaan sadepisarat turkissaan. Vesi oli hänestä aika mukavaa ja Lieskatassu odotti uintiharjoituksia aina eniten. ”Harjoittelemme tänään jäljittämistä, sää on ihanteellinen haastavampiinkin harjoituksiin”, kilpikonnakuvioinen naukui ystävällisesti ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Lieskatassu hymähti ja räpäytti vihreitä silmiään uteliaana harjoituksia kohtaan. ”Mitä meinaat? Mitä saan jäljittää? Hei, pääsenkö jäljittämään Kuolonklaanin soturia?” Lieskatassu henkäisi, mutta Utusielu pudisti päätään huvittuneena. ”Voin toki yrittää olla yhtä hurja, kuin Kuolonklaanin soturit”, naarassoturi naukaisi hymyillen ja näpäytti oppilastaan hännällään ystävällisesti. ”Odota sinä tässä, silmät kiinni. Tehtävä on seuraavanlainen; minä piiloudun ja sinä etsit. Teen harhautuksia, joten etsiminen on sinulle vaikeampaa”, Utusielu selitti harjoitustaan rauhallisella äänensävyllä ja Lieskatassu sulki sitten silmänsä.

Kolli kiemurteli hieman paikoillaan, hän olisi halunnut jo päästä suorittamaan etsimisvaihetta. Raitaturkki odotteli hetken ja kuunteli nummen ääniä. Kun aikaa oli kulunut Lieskatassun mielestä tarpeeksi, oppilas räväytti silmänsä auki ja pälyili ympärilleen. Sade piiskasi kollin punertavaa turkkia ja hän värähteli kylmyydestä. Onneksi ei tuullut, muuten hän saattaisi vaikka jäätyä tänne. Lieskatassu ajatteli hetken; mistä hän aloittaisi? Aivan, kollioppilas etsisi hajujäljen. Lieskatassu maisteli ilmaa ja yritti saada hajujäljestä kiinni. Raitaturkin häntä viuhtoi innokkaana ja Lieskatassu pyöri ympyrää hajujäljen perässä. Ehkei tämä ollut oikea hajujälki? Kolli kohautti olkiaan ja lähti etsimään nummilta uutta hajujälkeä. Ehkei Utusielu ollutkaan nummilla? Niin tietenkin, eihän sinne voisi edes kunnolla piiloutua. Lieskatassu läpsäisi poskeaan huvittuneena omasta typeryydestään. ”Olen tulossa!” kolli hihkaisi ja pinkaisi eteenpäin. Hän lähtisi etsimään mestariaan sekametsästä, siellä oli paljon piilopaikkoja. Oppilas oli kuitenkin hidas, siis hyvin hidas. Joten matka ei taittunut kovin nopeasti, mutta laikukas naaras saisi nyt vain odotella piilossaan. Lieskatassu tirskahti ja teki pieniä, hassuja loikkia itsekseen, seuratessaan löytänyttään hajujälkeä. Oppilas puuskahti hiljaa saapuessaan sekametsän siimekseen, kollin pitäisi vain löytää parempi hajujälki. Lieskatassu maisteli ilmaa ja lähti kyyryssä seuraamaan jälkeä, jonka hän oli löytänyt. Lieskatassu lähti kiertämään puuta ja kiersi sen muutaman kerran. Raitaturkin häntä piiskasi ilmaa ja Lieskatassu pysähtyi, kuin seinään. Mihin se jälki oli nyt kadonnut? Kolli kuuli kuitenkin puusta kahahduksen ja kolli päästi hyväntuulisen naukaisun ilmoille.

”Löysinpäs sinut!” Lieskatassu kiljaisi ja jännitti takajalkojaan. Hän lähti kiipeämään puuhun, jotta voisi virallisesti löytää mestarinsa. Utusielu ei ollut kiivennyt kovin korkealle, sillä Lieskatassun koulutus oli vasta alussa ja luultavasti hän tippuisi kiivetessään latvaan. ”Löysithän sinä minut, hienoa”, naaras naukaisi iloisesti hymyillen ja elehti hännällään, että olisi aika kavuta takaisin maanpinnalle. Lieskatassu teki naaraskissalle tilaa ja antoi toisen mennä ensin. Tottuneesti laikukas kissa laskeutui puusta ja katsoi sitten Lieskatassuun odottavana. Kolli nielaisi ja lähti laskeutumaan varovaisesti. Sade oli kuitenkin liukastanut oksat ja laskeutuminen oli käynyt toiselta liiankin helpon näköisesti. Lieskatassu asetti tassunsa harkitusti, mutta keskittyminen herpaantui ja oppilas meinasi liukastua. ”Äh”, kolli valitti hiljaa ja loikkasi kömpelösti viimeiseltä oksalta alas. ”Hyvin se sujui, harjoitusta vaan!” Utusielu naukaisi kannustavasti ja Lieskatassu hymyili hieman.

”Olet taitava jäljittäjä, odotahan vain. Ensi kerralla järjestän oikeasti vaikeat harjoitukset”, Utusielu naurahti hyväntuulisena. Lieskatassu tassutteli mestarinsa perässä odottavana ja kallisteli päätään. ”Mitä me teemme seuraavaksi? Olen jo nyt valmis vaikeisiin harjoituksiin, ihan totta!” kolli naukui, mutta sai vastaukseksi vain huvittuneen naurahduksen. ”En epäile yhtään, mutta katsotaan niitä sitten myöhemmin. Menemme nyt leiriin, sinulla on hetki vapaa-aikaa ja sitten lähdemme saalistamaan. Ehkä voisimme kehittää sinulle saalistustaktiikan, mikä ei vaatisi niin paljon nopeutta”, laikkuturkki pohti miettivällä äänellä ja Lieskatassu vain katseli käpäliään vaitonaisena. Hänen saalistustaitonsa, ne olivat suorastaan surkeat. Kolli oli ollut lähes kuun oppilaana, eikä hän ollut saanut kuin sen yhden myyrän. Häntä hävetti se hieman, vaikka Utusielun mukaan tilanne ei ollut toivoton. ”Lieskatassu, katsoisitko eteesi?” naaras havahdutti kollin ajatuksistaan, sillä punaturkki meinasi törmätä leirin seinämiin. ”Kuten sanoin, olet nyt vapaa. Haen sinut myöhemmin saalistamaan”, Utusielu huikkasi ja lähti soturienpesälle päin. Lieskatassu haukotteli ja ravisteli märkää turkkiaan. Sade ei ollut hellittänyt sitten yhtään koko päivänä. Kohta metsä peittyisi veteen ja heistä tulisi kalakissoja. Ei ainakaan tarvitsisi saalistaa typeriä saaliseläimiä. Kalakissat. Siinä vasta suunnitelma.

//778 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ulkona oli alkanut sataa astuessamme ulos sotureiden pesästä. Tummanruskea pentu suuntasi mitään sanomatta tai kysymättä kohti parantajan pesää. Pentu nelisti karhunvatukkapensaikon alle sateelta suojaan. Minua ei pieni sade haitannut, joten kuljin rauhallisin askelin pennun perässä.
”Mikä tämä kamala haju on?” Tyrskypentu kysyi irvistäen, kun pääsin tuon vierelle sairasaukiolle. En voinut kieltää, etteikö minua olisi huvittanut kollin reaktio.
”Tämä on parantajan pesän sairasaukio, ja täällä tuoksuvat yrtit”, tokaisin pehmeällä äänellä ja kohotin vihreän katseeni Liljatuuleen, joka asteli sairasaukiolle.
”Kuuntelinkin, että täällä oli joitakin”, parantajanaaras kehräsi hymyillen. Naaras katsahti nopeasti Tyrskypentuun, joka ei tuntunut nauttivan pesän aromeista.
”Anteeksi että tällä tavalla tungettelemme, Liljatuuli. Esittelen tässä vain Tyrskypennulle leiriä”, kerroin sisarelleni. Naaras nyökkäsi.
”Tutkikaa vain, kunhan ette koske mihinkään”, naaras vastasi terävästi ja katsahti Tyrskypentuun.
”Minä katson hänen peräänsä”, lupasin naurahtaen. Liljatuuli katosi takaisin kiven kolossa sijaitsevaan pesäänsä, joten käännyin kohti Tyrskypentua. Kolli oli kai jo tottunut pesän kitkeriin hajuihin, sillä tuo ei enää nyrpistellyt nenäänsä.
”Tahdotko käydä parantajan pesässä sisällä? Varoitan sinua, siellä haisee vieläkin pahemmalle kuin tässä”, virnistin huvittuneesti.

//Tyrsky?
//168 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mittailin katseellani edessäni seisovaa valkoista kollia edelleen hiukan varautuneena. Mesitähti ei vaikuttanut olevan mitenkään erityisen vihoissaan minulle siitä, että olin tunkeutunut hänen pesäänsä luvatta, mutta olisi silti typerää ruveta hankalaksi tällaisella hetkellä.
Sivuutin päällikön ensimmäisen kysymyksen kokonaan: tietenkään Korppisiipi ei tiennyt, että olin täällä. Jos hän tietäisi, olisin jo varmasti saanut häneltä sellaiset nuhtelut, etten vähään aikaan uskaltaisi poistua pentutarhasta yhtään mihinkään.
”Onko kukaan vielä esitellyt sinulle muuta leiriä?” Mesitähti kysyi hiljaisuuden uhatessa venyä kiusallisen pitkäksi. Mietin nopeasti, ja pudistelin sitten päätäni. Isä oli kyllä vienyt minut jo leirille kierrokselle – tosin siitä päällikön ei tarvinnut saada kuulla – mutta en ollut saanut käydä silloin missään pesässä sisällä. Jos Mesitähti suostuisi näyttämään minulle leiriä, voisin ehkä saada kurkistaa pesiin hänen luvallaan, eikä isällä olisi siihen mitään sanomista, sillä eihän hän voinut alkaa niskuroimaan päällikölleen.
”Siinä tapauksessa minä voin viedä sinut pienelle kierrokselle.” Havahduin ajatuksistani Mesitähden kutsuessa hännänheilautuksella minut mukaansa ja lähtiessä edeltä kapuamaan tunnelia pitkin ylös aukiolle. Loikin innosta värähdellen hänen peräänsä.
Ulkona oli edelleen hiljaista. Yhä useampia oli ilmestynyt aukiolle siistimään yön jälkeen sekaisia turkkejaan ja vaihtamaan kieliä. En kuitenkaan nähnyt emoa tai isää missään, joten arvelin, ettei poissaoloani oltu vielä huomattu – ja hyvä niin.
Tepastelin Mesitähden kintereillä pyöritellen päätäni sen mukaan, mihin tämä kehotti minua milloinkin katsomaan. Ja kuten olin toivonutkin, sain käydä piipahtamassa sisällä soturien pesässä! Tosin Mesitähti tuli heti tiiviisti perässäni, mutta ei se minua kauheasti haitannut, sillä olin liian tohkeissani päästessäni tutkimaan tarkemmin pesiä, joissa soturikoulutuksensa loppuun suorittaneet kissat nukkuivat.
Tupsahtaessani takaisin aukiolle, ulkona oli alkanut tihkuttaa taas. Huiskaisin hännälläni hiukan ärtyneenä ja katsahdin sitten perässäni pensaasta ulos puskevaan Mesitähteen. Hän nykäisi viiksiään vesipisaroiden osuessa niihin.
Sateesta huolimatta halusin jatkaa tutkimista, joten siispä suuntasin kohti seuraavaa pesää vaivautumatta odottamaan päällikön lupaa siihen. Maan hienoisesta tömähtelystä kuulin hänen tassuttavan edelleen mukanani.
Rynnistin karhunvatukkapensaan alle suojaan sateelta, ja samassa tyrmäävän tymäkkä tuoksu hyökkäsi nenääni. Nyrpistin sitä inhosta ja käännyin sitten silmiä kirvellen Mesitähden puoleen.
”Mikä tämä kamala haju on?” kysyin häveten ääneni heiveröisyyttä kollin rinnalla.

//Mesi?
//326 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin kovin väsynyt palatessani partion mukana leiriin. Iltakaiku oli lähtenyt omille teilleen kenenkään huomaamatta, eikä kolli ollut palannut leiriin. Ajattelin, että kissa tarvitsi nyt omaa aikaa. Veteen pudonneet klaanitoverit saattoivat säikäyttää vahvimmankin soturin, eikä siinä ollut mitään hävettävää.
Raskain askelin kävelin Litteäkiven luokse. Kumarruin päästäkseni kiven alla olevaan koloon, joka oli useamman vuodenajan toiminut minun pesänäni. Olin menossa tuttuun tapaan omalle vuoteelleni, mutta pesässä oli jotakin, joka ei sinne kuulunut.
Väsymys katosi hetkessä, kun erotin pienen, tumman hahmon kyyhöttävän pesän perällä jännittyneenä. Hetken ajan olin varma, että kyseessä oli vihamielinen muukalainen, mutta sitten tunnistin kissan. Eloklaanin uusin tulokas, Tyrskypentu katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään. Pentu näytti ymmärtävän, että nyt hän oli pulassa. Hetken jouduin miettiä, miten suhtautua asiaan.
Kun olimme tovin tuijotelleet toisiamme hiljaisuudessa, astuin kunnolla sisään pesään ja asetuin vuoteelleni.
”Ei hätää, en minä sinua syö. Taisit säikähtää ihan kunnolla. Tietääkö Korppisiipi, että olet täällä?” kysyin katsoen pentua lämpimästi hymyillen. Tyrskypennun pystyyn nousseet karvat silottuivat, ja pentu pudisteli hitaasti päätään. En nähnyt syytä olla vihainen pennulle tuon uteliaisuudesta. Toki päällikön pesä oli omaa yksityistä aluettani, jonne ei ollut suotavaa tulla ilman lupaa, mutta en minä ollut siitä niin tarkka. Halusin olla hyvissä väleissä klaanitovereideni kanssa, ja halusin heidän voivan tulla luokseni pelkäämättä koska tahansa.
”Onko kukaan vielä esitellyt sinulle muuta leiriä?” esitin toisen kysymyksen, jotta yllemme laskeutunut hiljaisuus ei muuttuisi kiusalliseksi.

//Tyrsky?
// 221 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pyöritys loppui yhtäkkiä, kun jäimme jonkin sortin oksaan kiinni. Edelleen Kirpputäplän päätä pinnalla pidellen käännyin katsomaan ympärilleni nähdäkseni, miten pitkä matka rantaan oli, mutta sitten tajusin, että Mesitähti piteli kiinni oksan toisesta päästä. Jäämättä miettimään liikaa kiipesin oksalle raahaten Kirpputäplää mukanani, kunnes Iltakaiku tuli auttamaan minua ja auttoi nostamaan pienen, läpimärän kollin turvallisesti maankamaralle.
Viimeisillä voimillani loikkasin pois oksalta ja lyyhistyin maahan haukkomaan henkeä. Näin hyvin sumeasti, miten Mesitähden valkoinen hahmo tyrkkäsi Iltakaiun kauemmaksi mustavalkoisesta Kirpputäplästä, joka oli täysin liikkumaton. Pelkäsin koko sydämeni pohjasta kollin puolesta – mitä jos hän oli niellyt liikaa vettä, eikä sitä saataisi pois hänen keuhkoistaan ajoissa?
Jossain vaiheessa huomasin Paatsamatassun tulleen vierelleni. Naaraan hengitys tuntui lämpimänä ilmavirtana korvakarvoissani, ja hän ryhtyi nuolemaan turkistani enimpiä vesiä pois. Olin liian uupunut auttaakseni häntä urakassa, joten annoin vain pääni vajota käpälieni päälle seuratessani sivusta huoli sydäntä raadellen, kun Mesitähti paineli Kirpputäplän kylkeä saadakseen hänet puklaamaan vedet ulos keuhkoistaan.
Viimein Kirpputäplän keho nytkähti ja hänen suustaan ryöppysi vettä. Mesitähti painoi yhä kevyesti käpälällään hänen kylkeään ja puheli jotakin kollille rauhoittavalla äänensävyllä. Huokaisin helpotuksesta ja tunsin kiven vierähtävän syrjään sydämeltäni: Kirpputäplä selviäisi.
Paatsamatassu kosketti lapaani hännällään ja jäi sitten katselemaan ympärilleen kuin jotakuta etsiskellen. Naaras rypisti otsaansa hämmentyneenä. ”Mihin Iltakaiku oikein katosi?”
Mesitähti nosti päätään ja katsahti myöskin ympärilleen, ilmeisesti tajuten vasta nyt itsekin suurikokoisen soturin poissaolon. ”Kenties hän lähti hakemaan Liljatuulta”, tämä arvasi ja auttoi samalla Kirpputäplää nousemaan seisomaan.
”Oli miten oli, me emme voi jäädä tähän odottamaan avun saapumista”, sanoin ja murahdin kammetessa itseni jaloilleni. Tutkin itseni nopeasti läpi vammojen varalta, mutta paksu turkkini oli suojannut minua hyvin enimmiltä ruhjeilta. ”Kirpputäplä on saatava kuivaan ja lämpimään – mitä nopeammin, sen parempi.”
Mesitähti nyökkäsi osoittaakseen olevansa samalla kannalla. Hän nosti Kirpputäplän selkäänsä, vaikka minä tarjouduin tehtävään. ”Olet vielä hengästynyt. On parempi, että minä kannan hänet leiriin”, päällikkö puhui lempeästi ja loi minuun myötätuntoisen silmäyksen.
Liian voipuneena väittämään vastaan lähdin raahustamaan hänen ja Paatsamatassun perässä leiriä kohti.

Leirissä Mesitähti vei Kirpputäplän Liljatuulen tykö. Hän oli ehdottanut minullekin, että menisin käymään siellä vielä tarkastettavana kaiken varalta, mutta olin sanonut olevani kunnossa ja kaipaavani vain lepoa.
Istuskelin aukiolla ja yritin nuolla turkistani jokivettä pois, vaikka se ei tuottanutkaan oikein tulosta, sillä hetki sitten oli alkanut jälleen tihkuttaa. Nostin katseeni kuullessani lähestyvät käpälänaskelet.
”Liljatuuli sanoi, ettei Iltakaiku tullut leiriin”, Mesitähti sanoi kohdalleni tultuaan. Hän näytti hiukan huolestuneelta.
”Minä lähden etsimään”, ilmoitin ja siinä samassa olin jo käpälilläni. Mesitähti pudisteli päätään.
”On varmasti virkeämpiäkin sotureita siihen hommaan. Sitä paitsi uskon kyllä Iltakaiun palaavan ennen pitkää takaisin. Ehkä hänen tarvitsi vain haukata vähän raitista ilmaa sen tapahtuneen jälkeen”, hän maukui, ja näytti minusta siltä, ettei ollut asiasta itsekään aivan varma.
”Hyvä on sitten”, vastasin lapojani kohauttaen ja istahdin alas. Päällikön kadottua pesäänsä nousin kuitenkin saman tien taas ylös ja sipsutin aukion poikki piikkihernetunnelille aikomuksenani lähteä Iltakaiun perään.
»Ihan vain kaiken varalta», ajattelin sukeltaessani aluskasvillisuuden sekaan ja lähtiessäni takaisin joelle etsimään kollin hajujälkeä, jota seuraamalla voisin ehkä löytää tämän.

//Ilta?
//481 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sisareni oli todellakin poissa; emon mukaan Tähtiklaani oli halunnut hänet meitä enemmän. Kyyristelin hänen vieressään ja vain katselin rauhallisesti nukkuvan näköistä Lainepentua, jonka silmät olivat vasta vähän aikaa sitten painuneet kiinni iäksi.
Vanhempani olivat lohduttomia; isäni ei suostunut irrottamaan kuonoaan siskoni turkista, ja emo roikutti päätään surkean näköisenä hänen yläpuolellaan. Kaipasin jo nyt Lainepennun läsnäoloa – hän ei ollut ollut mitään puheliasta sorttia, mutta oli kuitenkin aina ollut hengessä mukana.
Karhunvatukat kahahtivat, kun tummanharmaa parantajakissa, jonka nimen tiesin olevan Liljatuuli, puski peremmälle. Heti hänen perässään tuli mustavalkoinen kolli, joka ei vaikuttanut kauhean vanhalta.
”Lainepentu pitäisi varmaankin haudata”, Liljatuuli sanoi varovaisesti, kuin jään kestävyyttä tunnustellen. Hän laski häntänsä säälittäväksi karvakasaksi käpertyneen isäni selälle ja silitti tätä lohduttavasti. ”Tähtiklaani pitää hänestä hyvää huolta siihen päivään asti, kunnes taas tapaatte”, naaras jatkoi vähän toiveikkaampana.
Hiilihammas nosti synkeänä päätään ja katsahti parantajaan jäänsinisissä silmissään kylmä liekki. ”Mikset sinä pelastanut häntä?” hän tiukkasi itkun tukahduttamalla äänellä.
Liljatuuli meni hetkeksi hämilleen, mutta sitten tämä luimisti korvansa ja pudisteli hennosti päätään. ”Olen niin kovin pahoillani, Hiilihammas, mutta minäkään en pysty kaikkeen.”
”Sinun vuoksesi Korppisiipi melkein kuoli synnyttäessään pentujani!” Hiilihammas kohosi uhkaavana pienemmän kissan yläpuolelle ja katsoi tähän huuli irvessä. ”Sinä sanoit, ettei pentujen pitänyt syntyä kuin vasta neljänneskuun päästä! Sinä sanoit, että Lainepentu kasvaisi ja voimistuisi, kunnes olisi veljensä tasolla…” Kollin ääni murtui sydäntäraastavaksi vaikerrukseksi, ja emo kurottui vuoteeltaan nuolemaan hänen korviaan tyynnyttelevästi, mutta minä näin, että hänelläkin oli vaikeuksia pitää itsensä rauhallisena.
”Voisitko nyt poistua, Liljatuuli?” Korppisiipi pyysi parantajalta melkein anoen. Minun kävi melkein sääliksi tummanharmaata kissaa, joka käännähti lannistuneesti ympäri kannoillaan ja kutsui pienen mustavalkoisen kollin mukaansa hännänheilautuksella. Katselin silmät sirrillään, miten lopulta toisenkin hännänpää katosi pensaan toiselle puolelle näkymättömiin.
Jonkin aikaa emo ja isä olivat vielä käpertyneinä Lainepennun heiveröisen hahmon ympärille, kunnes sitten emo alkoi puhdistaa pikkuruisen naaraan turkkia sammalsilpusta ja isä nousi seisomaan jähmettyneen vakava ilme naamallaan. Sen jälkeen isä nosti Lainepennun varovasti ylös löysästä niskanahasta ja lähti kantamaan häntä ulos pesästä. Minä ja emo seurasimme heti hänen jalanjäljissään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin leirin kunnolla. Siellä oli paljon isoja kissoja istumassa pitkin laajaa aukiota, joka näytti taivaalta pilvien takaa kajastavassa harmaassa valossa melko ankealta. Yhä hoipertelevin askelin yritin pysyä emon perässä, mutta jossain vaiheessa kuningatar tajusi nostaa minut kannettavakseen, ja kuljimme tunnelin läpi hiljaiseen metsään, jossa isä oli alkanut jo kaivaa kuoppaa siskolleni.
Kerääntyessämme istumaan pienen kumpareen ympärille oli alkanut sataa kylmää tihkua. Emo veti minut suojaan vatsansa alle ja painautui sitten tiiviimmin kiinni isän paksuun, tummaan turkkiin. Katsoessani Lainepennun hautapaikkaa en voinut olla tuntematta pientä, ikävää pistoa sydämessäni: oliko tämä kaikki todella sen Liljatuulen syytä? Senkö kissan takiani siskoni oli nyt tuolla maan alla, eikä tässä meidän kanssamme?
Monimutkaiset tunteet kävivät sisälläni omaa kamppailuaan, enkä osannut tarkalleen sanoa, mikä niistä lopulta selviytyisi voittajaksi.

Useita auringonnousuja Lainepennun kuoleman jälkeen heräsin ja päätin lähteä tutkimaan leiriä omin päin. Emo oli yhä sikeässä unessa, enkä raaskinut herättää tätä, sillä tämä oli niitä harvoja kertoja, kun hän ei koko ajan vaikertanut ja potkinut unissaan.
Aukiolla ilma oli kolea ja sateinen. Leirin pohja oli täynnä erikokoisia lammikoita ja kirkkaan värisiä lehtiä. Klaanin varapäällikkö, Minttuliekki, kokosi parasta aikaa päivän partioita.
Näin silmänurkassani heikkoa liikettä, ja ponnistin salamana tuulen mukaan pyrkivän lehden kimppuun. ”Sainpas!” huudahdin voitonriemuisena ja pyörittelin lehteä kynsissäni. ”Ei armoa vihollisille!” Silpoin lehden pienen pieneksi lehtimurenaksi ja nuoleskelin tyytyväisenä suunpieliäni.
Jossain vaiheessa Minttuliekki ja partiot lähtivät matkaan ja jäin aukiolle yksikseni. Päätin ottaa siitä ilon irti ja tutkia pesiä tarkemmin nyt kun typerät aikuiset eivät olleet koko ajan hönkimässä niskaan.
Suuntasin Litteäkivelle; isä oli kertonut päällikön majailevan sen alapuolella olevassa kolossa. Ennen kuin ryhdyin etsimään pesään vievää onkalon suuta, yritin loikata kiven päälle. Koukistin lonkkani ja valmistauduin ponnistamaan maasta vauhtia. Se ei kuitenkaan toiminut aivan toivomallani tavalla, vaan onnistuin ainoastaan tarttumaan kynsilläni kiinni kiven reunasta. Kun en jaksanut hilata itseäni sen päälle, annoin otteeni hölletä ja luisuin takaisin alas.
”Tyhmä kivi”, tupisin ärtyneenä ja koukistelin jomottavia kynsiäni, jotka olivat päässeet vähän repeytymään äskeisessä.
Toivuttuani tapahtuneesta etsin sen kolon, josta isä oli minulle puhunut. Työnsin pääni sisään ja yritin tähyillä hämärään, mutta se oli vain ajanhaaskausta – jos halusin todella saada tietää, mitä pesässä oli, minun oli uskaltauduttava kokonaan sisään.
Niinpä lähdin varovasti hivuttautumaan alaspäin viettävää tunnelia. Välillä pysähdyin kuulostelemaan, kuuluiko peremmältä pesästä mitään ääniä. Mutta koska en kuullut mitään, arvelin Mesitähden joko nukkuvan tai olevan jossain ulkona tekemässä päällikkön juttujaan. Niitä minäkin aioin tehdä vielä joku päivä – emo oli sanonut, että minusta tulisi oiva päällikkö!
Toinen arvauksistani oli osunut oikeaan: pesä oli tyhjä. Innosta värähdellen säntäilin ympäri koloa tutkimassa kaikkea. Mesitähdellä oli mukavasti tilaa omassa kolossaankolossaan. Oli oikeastaan jopa vähän epäreilua, että hän sai itselleen kokonaisen pesän, kun kaikki muut yrittivät ahtautua saman pensaan juurakkoon nukkumaan.
Yhtäkkiä korviini kantautui käpälänaskelten töminää. Pomppasin ilmaan säikähdyksestä ja käännyin kohti tunnelia, jonka päästä koloon tulvi viistosti harmaata valoa. Kuitenkin sen vähäisenkin valon peitti pian musta varjo, joka kurkotteli alas onkaloon suoraan minua kohti.
Yritin etsiä pakotietä tai jonkinlaista piiloa, mutta lopulta tajusin olevani ansassa. »Voi rähmä!»

//Mesi?
//816 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli alkanut aivan kuten muutkin päivät. Olin herännyt ja pian sen jälkeen lähtenyt Paatsamatassun kanssa partioon. Oppilas oli kehittynyt paljon parin kuun aikana. Välillä minusta kuitenkin tuntui, etten ollut oikea mestari savunharmaalle naaraalle. Paatsamatassu oli hiljainen ja ujo, mutta olimme onnistuneet tutustumaan toisiimme melko hyvin. Mielestäni naaras olisi ansainnut sellaisen mestarin, joka oikeasti tiesi mitä teki. Minä yritin epätoivoisesti opettaa Paatsamatassulle kaiken mitä itse tiesin.
Oli hieman haastavaa opettaa Paatsamatassulle soturilakia, kun hädin tuskin muistin sitä edes itse. Uimisen opettamiseen minusta ei ollut, sillä en ollut itse suostunut edes veteen. Olin käyttänyt käpälääni joessa, joka oli riittänyt minulle. Lauhalaukka oli onnekseni ottanut kopin siitä, ja hän oli opettanut Paatsamatassun uimaan. Minä olin usein ollut mukana katselemassa, kuinka oranssin kirjava soturi opetti oppilastani.
Nyt kuljin partion hännillä ja katselin maisemia. Lehtisade oli saapunut, ja puiden lehdet kuihtuivat nopeasti. Sekametsä oli puolen kuun aikana vaihtanut nopeasti väriään vihreästä ruskan väreihin. Jotkut puut olivat edelleen vihreitä ja muistuttivat minua viherlehden lämmöstä. Odotin, kun Omenahuuma kapusi Kirpputäplä kannoillaan kaatuneen puun rungon päälle. Mesitähti ei ehtinyt loikata kaksikon perään, kun huomasin Kirpputäplän liukastuvan. Niin tietenkin, runko oli vielä märkä eilisen sateen ja yökosteuden jäljiltä. Kehoni jännittyi, kun pienikokoinen musta kolli läsähti veteen. Pisarat roiskuivat joka suuntaan, ja soturi katosi näkyvistä veden pyörteisiin.
”Omenahuuma, odota!” Mesitähti ulvaisi, mutta liian myöhään. Kanelinruskea naaras oli jo ponkaissut itsensä irti kaatuneen puun rungosta, ja suuntasi nyt kohti vettä. Minä en tehnyt mitään, katsoin vain, kuinka suurikokoinen naaras ui pienemmän kollin luokse. Omenahuuma sai otteen Kirpputäplästä, mutta yhtäkkiä kaksikko katosi pinnan alle. Soturittaren toiminta näytti kaikelta muulta kuin hallitulta.
Virta vei kaksikkoa mukanaan, ja Mesitähti juoksi joen rantaa pitkin heidän perässään. Minä ja Paatsamatassu lähdimme päällikön perään.
”Auttakaa!” päällikkö ulvaisi ja riuhtoi suurta oksaa, jonka hän oli löytänyt vähän matkan päästä joesta. Minä ja oppilaani kiiruhdimme päällikön avuksi. Kaikilla voimillani vedin oksaa kohti jokea, kunnes se alkoi liikkua. Saimme oksan puoliksi veteen juuri oikeaan aikaan.
Omenahuuma ja Kirpputäplä jäivät oksaan kiinni, eikä virta saanut vietyä heitä enää eteenpäin. Nopeasti kanelinruskea naaras tuntui taas hallitsevan liikkeensä, ja hän kapusi oksan päälle Kirpputäplää kantaen. Kiiruhdin auttamaan soturia, kun tuo pääsi tarpeeksi lähelle rantaa. Tartuin Kirpputäplän niskasta kiinni ja vedin soturin pois oksan päältä. Omenahuuma hengitti raskaasti, ja kuivalle maalle päästyään soturi lyyhistyi maahan.
Katselin Kirpputäplää tietämättä, mitä minun täytyisi tehdä. Kolli makasi maassa liikkumattomana, aivan minun käpälieni edessä.
”Meidän täytyy saada vesi pois hänen keuhkoistaan”, Mesitähti sanoi ja työnsi minut syrjään. Kuten aina, jäin taas seuraamaan tapahtumia etäämmältä. Olin hyödytön. Päällikkö toimi nopeasti, ja Kirpputäplä alkoi yskiä vettä pois keuhkoistaan. Paatsamatassu oli mennyt Omenahuuman avuksi. Minä seisoin yksin etäämmällä, ottaen hiljaa askelia taaksepäin. Kukaan ei huomannut minua. Jos Mesitähti ei olisi ollut paikalla, minä en olisi osannut tehdä mitään. Kirpputäplä ja todennäköisesti myös Omenahuuma olisivat kuolleet.
Tuttu ajatus palasi mieleeni; ei minusta ollut soturiksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kun livahdin pois tapahtumapaikalta ja juoksin kohti nummia. Olisin halunnut juosta niin pitkälle kuin jalkani vain jaksoivat juosta, mutta tiesin, etten voinut tehdä niin. Eloklaanin raja tulisi vastaan, jolloin minun täytyisi pysähtyä. Minulla oli sellainen olo, että olisin vankina täällä.

//Omppu?
// 508 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Onneni tuntui ehtymättömältä. Katsellessani Korppisiiven suloisia kasvoja en voinut pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä. Parin kuun jälkeen me emme olisi enää kaksin – meillä olisi oma perhe.
”Sinun pitäisi mennä lepäämään”, sanoin sukiessani kumppanini korvia koko päivän kestäneen sateen jälkeisessä ilta-auringon valossa. Korppisiipi makasi vieressäni oikosenaan ja nojasi kevyesti päällään lapaani.
”Pennuilla ei ole vielä mikään kiire. Voin suorittaa soturin tehtäviä samalla lailla kuin sinäkin”, naaras muistutti avaamatta silmiään. Päästin pitkän huokauksen ja silitin hellästi hännälläni hänen selkäänsä.
Jos minulla vain olisi valtaa Korppisiiven tekemisissä, olisi hän nyt nukkumassa pentutarhassa ja pitämässä huolta itsestään sekä tulevista pikkuisistamme. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että hän oli oikeassa: pennut eivät syntyisi vielä pitkään aikaan ja klaani tarvitsi häntä nyt enemmän kuin koskaan kun lehtikato oli tekemässä tuloaan.
Laskin leukani Korppisiiven päälaelle ja katselin ympärillämme avautuvaa leiriä. Aukiolle oli hajaantunut muutaman soturin ryppäitä, joissa kissat puhuivat matalalla äänellä ja päät lähekkäin. Huomasin heidän häntiensä huiskivan ympäriinsä hieman hermostuneen oloisesti, ja olin näkevinäni heidän vilkuilevan meidän suuntamme samalla kun keskustelivat kiivaasti jostakin asiasta, mutta sysäsin epäilykseni syrjään – ei meistä kukaan puhunut mitään pahaa. Oli klaanille vain iloinen asia, että sinne syntyi uusia pentuja. Juuri niistä Eloklaanin tulevaisuus muodostui.

Orava kiipesi puunrunkoa pitkin pikkuiset kynnet kaarnalla rapisten. Lähestyin sitä varovasti asetellen käpäläni huolella joka askelella. Jännitin vatsaani estääkseni sitä osumasta maahan ja pidin häntäni sopivalla korkeudella, jottei se huiskinut saniaisia ohimennessään. Tämän saaliin minä kyllä nappaisin!
Juuri kun olin ponnistamaisillani sitä kohti, pensaikosta rymisteli vaaleanruskea karvakasa hurjasti rääkyen puuta kohti. Orava vinkaisi säikähtäneenä ja ryntäsi ylemmäs oksien sekaan piiloon. Nousin seisomaan turhautuneena ja heitin puuta kiertämään jääneeseen Vadelmatassuun ärtyneen silmäyksen.
”Se pääsi pakoon!” nuorempi kolli puhisi pettyneen kuuloisena ja käännähti sitten minua kohti. ”Voinko kiivetä sen perässä ylös?”
Hillitsin itseäni sanomasta kipakan vastaukseni. ”Ei, olet vielä liian kokematon sellaiseen jahtiin”, murahdin hännälläni huiskaisten ja nuolaisin sitten rintaani pariin kertaan peitelläkseni kiukustumistani. Vadelmatassu oli vielä nuori ja kärsimätön, hän oppisi kyllä ajan kanssa – siihen asti saisin kestää hänen yllätyshyökkäyksiään toisten väijytyksiin.
Hännänheilautuksella kutsuin oppilaan perääni ja lähdimme kulkemaan kohti tapaamispaikkaa, jossa muut jo luultavasti odottivat meitä. Korppisiipi oli siirtynyt jokunen päivä sitten pentutarhalle, sillä hänen voinnissaan oli tapahtunut yllättävä notkahdus. Liljatuulen mukaan naaras kaipasi vain lepoa, eikä häntä saanut nyt tässä tilassa rasittaa enää soturin tehtävillä, mutta olin silti epäileväinen. Luotin kuitenkin siihen, että Liljatuuli klaanin parantajana osasi pitää huolta kumppanistani, kunnes pentumme olisivat valmiita syntymään.
”Joko me mennään takaisin?” Vadelmatassu ravasi minut kiinni ja jäi kävelemään vierelleni vihreät silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Kyllä, me mennään nyt takaisin.” Tukahdutin huokauksen. Olin luvannut ottaa oppilaan koulutuksen vastuulleni Hillasielun kanssa siksi aikaa, että Korppisiipi pääsisi pois pentutarhalta. Aamuisin vein oman oppilaani ulos harjoittelemaan, iltaisin yritin opettaa Vadelmatassua niissä asioissa, joita hän ei ollut vielä ehtinyt käymään läpi oman mestarinsa kanssa. Tietenkin kollin koulutuksen olisi voinut sysätä jonkun sellaisen soturin kontolle, jolla ei ollut vielä oppilasta, mutta olin välttämättä tahtonut huolehtia siitä vielä Nokkostassunkin mestaroimisen lisäksi. Ja oli pakko myöntää, ettei se ehkä ollut ollut parhaimpia päätöksiäni.
Utusielu, Hallavarjo ja Pehmoturkki olivat jo tapaamispaikalla, kun saavuimme sinne Vadelmatassun kanssa. Utusielua lukuun ottamatta he kaikki olivat saaneet saalista – hän ei ollut ainoa, sillä kiitos Vadelmatassun, jäljittämäni orava oli päässyt myös karkuun.
Kilpikonnalaikkuinen naaras jättäytyi kävelemään rinnallani lähtiessämme tarpomaan takaisin leiriin. Pistin merkille hänen kuonoonsa ilmestyneet ensimmäiset harmaat karvat, jotka saattoivat olla vuodenaikojen kovan kohtelun seurausta, tai vain yksinkertaisesti katsottuna merkki soturittaren ikääntymisestä.
”Korppisiiven poikiminen ei ole enää kaukana”, Utusielu naukaisi ollessamme melkein perillä. Nyökkäsin. Korppisiiven vatsa oli kasvanut melkoisesti viime aikoina, eikä se varmasti johtunut pelkästään siitä, että olin vaatinut häntä ottamaan kuluneen neljänneskuun aikana ylimääräisiä tuoresaalisannoksia.
”Tuskin maltat odottaa, että pääset näkemään ne”, Hallavarjo liittyi keskusteluun. Kolli oli Korppisiiven entinen mestari, jonka kanssa naaras oli monet kerrat ottanut isostikin yhteen. Vaikka heidän alkutaipaleensa ei ollutkaan ollut mikään kovin helppo, nykyään kaksikko tuli ihan mukavasti toimeen keskenään. Sitä paitsi Hallavarjokin vaikutti olevan enemmän kuin vain innoissaan uusista pennuista, vaikka tämä selvästi yritti peitellä sitä muilta.
”Niin, en maltakaan.” Loppumatkan kuljin omissa ajatuksissani, haaveillen siitä, miten jonakin päivänä saisin viedä omat jälkikasvuni kierrokselle Eloklaanin reviirille ja opettaa heille kaikki parhaat kikat napata saalista.

”Mitenkäs täällä voidaan?” Työnnyin sisälle hämärään karhunvatukkapensaikkoon, jonka perällä Korppisiipi kenotti kömpelön näköisesti ison vatsansa kanssa. Hän viihdytti Pilkepentua Omenahuuman kanssa, joka Korppisiiven tiineydestä kuultuaan oli yhtäkkiä alkanut viettää enemmän aikaa pentutarhalla. Tiesin nuoren naaraan olevan läheisiä Kirpputäplän kanssa, mutta en osannut sanoa, olisiko tämä voinut jo odottaa kollin pentuja.
”Taasko tuoresaalista?” Korppisiipi huokaisi tiputtaessani kottaraisen hänen vuoteensa viereen. Hän katsoi lintua huonovointisen näköisenä.
”Sinun pitää kerätä voimia”, muistutin lempeästi ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille.
Korppisiipeä se ei tuntunut kuitenkaan helpottavan. ”Niin kai sitten…”
Katselin hieman neuvottomana sivusta, miten naaras veti tuoresaaliin lähelleen ja ryhtyi irrottamaan siitä höyheniä päästäkseen käsiksi lihaan. Olin tarjoamassa apua, mutta Korppisiipi nosti käpälänsä estääkseen minua.
”Minä pärjään kyllä. Sinun kannattaisi mennä nyt itsekin lepäämään ja syömään jotakin”, hän sanoi topakasti, vaikka hänen kasvoillaan olikin lämmin, rakastava ilme.
Poistuin pesästä hiukan vastahakoisesti, mutta kuitenkin kumppanini toivetta kunnioittaen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle hakemaan jotakin apua nälästä kurnivalle vatsalleni.

Seuraavana yönä havahduin sydäntäriipivään tuskanhuutoon. Pomppasin suoraan jaloilleni ja kiiruhdin kuusen alla olevaa tunnelia pitkin aukiolle, jota Liljatuuli oppilaineen oli parasta aikaa ylittämässä.
Yritin puskea heidän mukanaan pentutarhalle, mutta parantajanaaras pysäytti minut ja käski jäädä odottamaan ulkopuolelle. ”Meillä on tilanne hallinnassa. Korppisiipi ei kaipaa nyt yhtään enempää murehdittavaa”, Liljatuuli sihahti hampaittensa takaa yrittäen selvästikin pitää itsensä tyynenä. Aistin, että jokin oli vinossa. Pentujen ei olisi pitänyt syntyä ainakaan vielä neljänneskuuhun. Mitä jos Korppisiivelle tapahtuisi jotakin kamalaa?
Synkät ajatukset kerääntyivät raskaina kuin ukkospilvet varjostamaan mieltäni rampatessani edestakaisin pentutarhan ulkopuolella. Silloin tällöin sisältä kuului tuskan värittämä kirkaisu tai äänekästä mouruamista. Pelkäsin pahinta.
Juuri kun olin menettämässä viimeisetkin järjen rippeeni, Leimutassun pikimusta pää työntyi esiin oksien seasta. Kolli kutsui minut sisään, ja seurasin hänen perässään sydän karrella.
Hämärässä erotin juuri ja juuri kumppanini pienen hahmon makaamassa sammalvuoteessaan. Liljatuuli oli kyyristyneenä hänen vierellään. Sydäntä kylmäävän hetken ajan ehdin jo luulla, että kumppanini oli kuollut, mutta sitten tämä nosti päätään ja kohdisti vaaleanvihreiden silmiensä utuisen katseen minuun.
”Hiilihammas, tule katsomaan pentujamme”, hän kähisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja kohottautui sen verran, että pystyi esittelemään minulle vatsansa suojissa olevat pennut. ”Tämä pieni mustavalkoinen on naaras, ja tuo isompi raidallinen on kolli”, hän sanoi ja kosketti kuonollaan kummankin pennun korvaa.
Menin lähemmäksi ja imin suuhuni pentujen uutta, vielä vähän vierasta mutta samaan aikaan etäisesti tuttua tuoksua. Nämä kaksi täydellistä pienokaista olivat minun. Minun ja Korppisiiven – meidän jälkeläisemme.
”Syö nämä”, Liljatuuli maukui ja ojensi Korppisiivelle tukon voimakkaasti leyhähtäviä kasvin lehtiä.
”Pentujenhan piti syntyä vasta neljänneskuun päästä.” Ilmeeni vakavoitui kääntäessäni pääni tummanharmaata parantajaa kohti. Vasta nyt tajusin, miten paljon verta Korppisiipi oli menettänyt poikimisen aikana: pentutarhan lattia oli tahriintunut tummanpunaisesta verestä, jota oli myös naaraan turkilla.
”Olen kuullut, että näin voi tapahtua”, Liljatuuli ei suostunut irrottamaan katsettaan yrteistä, joita hän yritti saada taas nättiin pinoon. ”Synnytys voi syystä tai toisesta käynnistyä ennen aikojaan. Tällä kertaa Tähtiklaani oli meidän puolellamme.” Aavistelin, ettei naaras kertonut koko totuutta, mutta toisaalta en tiennyt, halusinko edes kuulla sitä. Tärkeintä oli tällä hetkellä, että Korppisiipi ja meidän pentumme olivat kunnossa ja voivat hyvin.

Päivät kuluivat, ja pennut kasvoivat ihan silmissä. Olin pyytänyt Korppisiipeä kumppanikseni sinä päivänä, kun olin opettanut häntä joella uimaan, ja nimenomaan sitä päivää muistellen naaras oli halunnut nimetä pentumme Lainepennuksi ja Tyrskypennuksi. Minusta nimet sopivat kaksikolle paremmin kuin loistavasti: rauhallinen Lainepentu oli rämäpäisen veljensä Tyrskypennun vastakohta.
”Isi! Katso, miten nopeasti minä osaan kävellä!” Tyrskypentu huudahti hoiperrellessaan minua kohti lyhyillä jaloillaan. Kumarsin päätäni sen verran, että pentu pystyi ottamaan siitä tukea päästessään luokseni.
”Kylläpä sinä oletkin vahva”, mau’uin hilpeästi poikani asetellessa pikkuruiset tassunsa kuononi päälle. ”Sinusta tulee vielä jonakin päivänä hieno soturi.”
Tyrskypennun silmät kiilsivät kehuista, kun hän laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja lähti vaappumaan kohti emoaan ja sisartaan, jotka istuskelivat sisempänä pesässä. Korppisiipi yritti auttaa Lainepentua seisomaan, mutta pienellä naaraalla oli vaikeuksia kannatella kohtuuttoman suuren päänsä painoa jopa istuessaan. Pentu oli muutenkin huomattavasti veljeään pienikokoisempi ja heikompi, ja se huolestutti minua hiukan. Liljatuuli oli kyllä vakuutellut Lainepennun ottavan vielä veljensä kiinni kasvukilpailussa, mutta en tiennyt, uskoinko häntä.
”Minun täytyy nyt mennä”, murahdin noustessani seisomaan ja tassuttaessani vielä koskettamaan neniä kumppanini kanssa. Kyyristyin vielä ennen lähtöäni pentujeni puoleen ja nuolaisin kummankin päälakea rakastavaisen hellästi. ”Tulen taas pian katsomaan teitä. Totelkaahan emoanne ja yrittäkää olla kissoiksi”, sanoin mrrau-naurahdusta pidätellen, kun Tyrskypentu yritti alkaa painimaan häntäni kanssa.
Siirsin kollipennun varovasti sivuun ja käännyin sitten kannoillani lähteäkseni. Minulla oli seuraavaksi tiedossa metsästyspartio, ja aioin napata komean saaliin pennuilleni esiteltäväksi. Ja jos he halusivat, voisin myös näyttää heille, miten riistaa vaanitaan.

Myöhemmin illalla palatessani leiriin metsästyspartion johdossa leirissä vallitsi odottavan raskas tunnelma. Aukiolla olevat kissat istuivat pienissä ryppäissä ja pälyilivät suuntaani haikean näköisinä.
”Hiilihammas.” Liljatuuli tuli pesältään luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä kiilsivät surullisesti. ”Olen pahoillani, mutta Lainepentu ei selvinnyt.”
Suussani roikottamani orava mätkähti maahan samalla hetkellä ja rynnistin parantajan ohi pentutarhalle voimatta uskoa korviani. Puskiessani sisälle pensaaseen odotin minua olevan vastassa kahdet suloiset nappisilmät, mutta sen sijaan näinkin pesän perälle kyyristyneet surkean näköiset hahmot.
Korppisiipi piteli tassujensa välissä Lainepennun liikkumatonta ruumista. Pennun silmät olivat kiinni; hän näytti melkein nukkuvalta. Mutta maidon tuoksun yli huokuva kuoleman löyhkä täytti nenäni ja paljasti kamalan totuuden.
»Miksi, Tähtiklaani, miksi? Miksi veit minulta rakkaan tyttäreni nyt?» Lyyhistyin kumppanini ja poikani viereen ja upotin kuononi Lainepennun hentoon lapaturkkiin. Ei näin voinut tapahtua! Se oli epäreilua!
Imiessä sisääni pennun tuttua tuoksua tunsin vaipuvani jonkinlaiseen toivottomaan uneen, jota tosimaailman äänet raapivat ja riipivät kynsillään yhtä äänekkäästi kuin taivaan halki kulkeva ukkosen jyrähdys.

//1545 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Korppisiipi odottaa minun pentujani! Minusta tulee isä!” Hiilihammas iloitsi kasvoillaan leveä ja puhtaasti onnellinen hymy. Hetken sisälläni vellonut huoli vaihtui helpotukseen ja sen jälkeen aloin tuntea innostuksen sekaista yllätystä ystävieni puolesta.
“Aivan ihanaa!” hihkuin silmät pyöreinä, “Koska ne ovat syntymässä?”
“Liljatuulen mukaan suurin piirtein kahden kuun päästä”, Korppisiipi selitti ja hänen ilmeensä perusteella hänkin oli edelleen yllättynyt asiasta. Hiilihammas näytti siltä, kuin ei olisi pysynyt nahoissaan, enkä syyttänyt häntä siitä. Tämä oli todellakin iloinen asia ja heillä oli oikeus olla onnellisia.
“Te olette Eloklaanin toinen pariskunta, joka saa pentuja Mesitähden jälkeen”, sanoin hymyillen. Oli loistavaa uutinen klaanille, kun joku odotti pentuja. Se tarkoitti tulevia sotureita ja klaani vahvistuisi.
Korppisiipi nyökkäsi hymyillen.
“Nyt jätän teidät iloitsemaan tulevasta perheenlisäyksestänne kahden”, sanoin kohteliaasti, “nähdään myöhemmin.”
Tämä oli heille tärkeä merkkipaalu ja ajattelin, että he haluaisivat juhlistaa tärkeää hetkeään jonkin aikaa kaksin – ja kaiken lisäksi minulla oli asioita hoidettavana.
“Nähdään Minttuliekki”, Hiilihammas vielä hyvästeli ja Korppisiipi nyökkäsi, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan paikalta. Kuulin vielä pitkän matkaa kaksikon iloiset äänet ja kasvoilleni piirtyi lämmin hymy. Olin kovin iloinen heidän puolestaan.

Oli jo iltamyöhä, kun muistin tänään olevan puolikuu. Olin tyystin unohtanut koko asian ajattelemisen kaiken työni – ja ystävieni ilouutisten – keskellä.
Mieleeni muistui edellinen tapaamiseni Pimentovarjon kanssa. Mitä minä hänelle kertoisin? Minun pitäisi pitää kuolonklaanilainen tyytyväisenä, ettei hän lavertelisi eteenpäin. Samalla minun tulisi keksiä joku keino, miten saisin itseni rimpuiltua irti tästä kiristyksestä. .
Kävin läpi klaanissa viime aikoina tapahtuneita asioita ja yritin kerätä tiedoiltaan tarpeeksi pinnallisen, mutta kattavalta kuulostavan esityksen ja välttää mikä tahansa heikkouteen viittaava, sillä tiesin Pimentovarjon käyttävän tietojani häpeilemättä oman klaaninsa hyväksi. Onnekseni klaanilla meni aika hyvin, eikä tällä kertaa tuottaisi ongelmia kertoa vain positiivisia asioita. Enemmän kammosin tulevia tapaamisia, jos en saisi niitä loppumaan.
En tulisi selviämään tästä yksin.

//Pimento?
287 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Omenahuuma: 65kp! –

Leimutassu: 113kp!

Mesitähti: 7kp –

Hiilihammas: 95kp! –

Mahlahalla: 8kp –

Minttuliekki: 23kp! –

Harhatassu: 40kp! –