Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Dodock

Olimme valinneet naaraan kanssa sopivan paikan ja jaoimme oravaa yhdessä. Keskutelu siirtyi mestareihin. Valkea Putoustassu kysyi, miksi minä en syönyt mestarini kanssa, Ja kuka hän oli. Ihan järkevä kysymys, Mutta en osannut oikein vastata esimmäiseen kysymykseen.
”Mahlahalla, hän on mestarini. En tiedä miksi hän ei syönyt kanssani.” Sanoin ja haukaten sen jälkeen palan oravan jalasta. Hetken oli hiljaista mutta..sitten.
-”Onko sinulla sisaruksia? ”Mukavanoloinen Putoustassu kysyi ihan normaalisti . Tuntui etten saisi kunnolla happea. Olin järkyttynyt. Oliko tuon pakko kysyä tuota? Mieleni oli sähistä hänelle ja..ja.. No ihan sama. Ei se ollut hänen vikansa, Ei hän voi tietenkään tietää asioitani. Olinhan uusi ja enkä jaellut auliisti asioitani uusille tuttavuuksille.Mutta tässä on varmaan pakko leikkiä. Harmitti kumminkin, Kun kaikki oli pysynyt alkuun käpälissäni.
”Joo, Minulla oli veli nimeltä Oksa, Mutta hän on kuollut. ” Yritin puhua mahdollisimman kevyesti ja normaalisti, Mutta tuntui että tukehdu . ”Kuollut” sana kaikui päässäni. No en minä voisi tietenkään kertoa oppilaalle, Että hän on kuollut nälkään. Tämähän voisi vaikka järkyttyä. Hänkin selitti jotain perheestään. Ei näyttääkseen sisaruksia ja eikä muistanut vanhemmistaan erityisemmin mitään. Päätin valehdella, Koska.. En halunnut kertoa kaikkea.
”Joo, en minäkään oikein muista perhettäni sen kummemmin.” valehtelin päin naamaa, Muistan monia muistoja vanhemmistani ja veljestäni.

En halunnut enää jatkaa keskustelua. Halusin vain pois. Ei minulla ollut mitään Putoustassua kohtaan, Vaan tähän keskusteluun. Keksin keinon.
”Tuota, Minua väsyttää hirveästi ja Mahlahalla käski mennä ajoissa nukkumaan.” Selitin, Osittain se oli totta, Osittain ei. Ensinnäkään minua ei väsyttänyt pätkääkään, Mutta Mahlahalla oli käskenyt mennä oikeastikin mennä nukkumaan.
”Okei..” Valkea naaras vastasi. Kun kävelin oppilaiden pesälle, Tärisin. Pahat muistot tulvivat mieleeni. Yritin olla herättämättä huomiota ja pääsinkin lopulta pesän suojiin. En oikeasti heti mennyt nukkumaan, Vaan mietiskelin omiani.

//279 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kun kuulin Taivaslaulun sanat, kasvoilleni hiipi helpottunut, turhan leveä hymy. Saatuaan asiansa loppuun, Taivaslaulu katsoi minua kummastuneena.
”Onko kaikki hyvin?” valkea kuningatar kysyi, kun takuulla hullunkuriselta näyttävä virne ei kadonnut kasvoiltani.
”Voi rakas, kaikki on paremmin kuin hyvin. Olisit kertonut aiemmin! Minä luulin, että sinä rakastat klaanielämää. Jos totta puhutaan, olen ajatellut tismalleen samalla tavalla kuin sinä, mutten vain ole halunnut pilata sinun onneasi”, henkäisin hiljaa katsoen kumppaniani suoraan silmiin.
”Olemme siis olleet onnettomia vain siksi, ettemme ole uskaltaneet sanoa ajatuksia ääneen. Meidän olisi pitänyt puhua paljon aiemmin”, Taivaslaulu sanoi. Minulla oli todella typerä olo ja kadutti. Olisi pitänyt kertoa kumppanilleni tuntemuksistani heti, eikä viivytellä näin pitkään.
”Mitä me nyt teemme?” kysyin vakavoituen. Totuus oli se, ettei kumpikaan meistä viihtynyt klaanissa, mutta ulkona oli kylmä eikä riistaa ollut paljoa. Saalistus jäisi minun vastuulleni, kun pennut olivat vielä niin pieniä. En tiennyt, saisinko ruokittua koko perheeni yksin koko lehtikadon ajan. Taivaslaulu tuntui vaipuvan ajatuksiinsa, ja soturi laski katseensa maahan.
Olimme hetken hiljaa, kun naaras taas nosti eriväristen silmiensä katseen minuun.
”En tahdo elää loppuikääni klaanissa, mutta olisi liian suuri riski lähteä Kharonin ja Deimoksen kanssa pois. En tahdo menettää heitäkin”, valkea kuningatar puki sanoiksi kaiken sen, mitä olin ajatellut. Nyökyttelin hiljaa soturittaren puhuessa.
”Pitäisikö meidän odottaa siihen saakka, että he ovat tarpeeksi vanhoja selvitäkseen kanssamme ilman klaania?” ehdotin varovasti ja hiljaisella äänellä, vilkuillen samalla pesän uloskäynnin suuntaan. En tiennyt, mitä eloklaanilaiset ajattelisivat siitä, että käyttäisimme klaania hyväksemme ja lähtisimme heti, kun pärjäisimme omillamme.
”Voisimme lähteä sitten etsimään Coronaa”, lisäsin vieläkin hiljaisemmalla äänellä tietämättä, kuuliko Taivaslaulu edes. Ikävä veljeäni kohtaan ei helpottanut, vaikka aikaa kului. Kaipasin häntä aina, kun jotakin tapahtui. Olisin tehnyt mitä vain, että hän olisi päässyt näkemään pentuni. En halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että kastanjanruskea veljeni saattoi olla jo kuollut. En välttämättä näkisi häntä enää koskaan, en edes Tähtiklaanissa.

//Taivas?
// 300 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Olet oikeassa, klaani tarjoaa meille korvaamatonta turvaa ja tukea”, aloitin. En enää voisi ylistää klaanielämää, en vain enää halunnut. Sanoisin asian varovasti ja tekisin kumppanilleni selväksi, että voisimme jäädä klaaniin jos hän haluaisi. Hän ei saisi joutua luopumaan onnestaan sen takia, etten minä viihtynyt. Mikä entinen klaanikissa minäkin olin, kun jouduin pyristelemään klaanissa kuin kala kuivalla maalla.
“Tai oikeastaan, Merkurius, minun täytyy kertoa sinulle jotain”, sanoin ja kohtasin kumppanini meripihkaiset silmät. Kolli näytti huolestuvan äänensävystäni. Vedin kasvoilleni pienen hymyn ja pudistin päätäni, jotta hän ymmärtäisi olla huolehtimatta. Tämä ei olisi mitään vakavaa.
“Minä en oikeastaan viihdy täällä”, sanoin varovaisemmin kuin olin suunnitellut. Pieni hermostus pettymyksen tuottamisesta oli saanut ääneni ohueksi. Merkurius ansaitsi elää haluamaansa elämää, enkä minä aikoisi olla sen esteenä. Ennen kuin annoin kollin sanoa mitään jatkoin:
“En ole oikeastaan viihtynyt kovin pitkään aikaan, mutta en ole kehdannut sanoa sitä sinulle, koska ajattelin, etten saa pilata onneasi. Tai siis kun uskon sinun olevan onnellinen täällä, siltä sinä ainakin vaikutat. Meidän ei tarvitse lähteä klaanista, mutta halusin vain olla sinulle rehellinen.”

//Ilta?
171 sanaa

Kirjoittaja: Shummer

Putoustassu potki maata jalallaan. Lumi oli viileää eikä ulkona viitsinyt pysyä kauaa. Putoustassu käveli kohti uimapaikkaa. Vesi siellä oli jäässä. Kukaan ei ollut siellä. Putoustassu päätti lähteä takaisin leiriin. Leirissä suurin osa oli jo syömässä mutta joku seisoi epävarmana kasan vieressä. Kun Putoustassu käveli lähemmäs hän huomasi sen olevan Huurretassu. Kissa oli oppilaista uusin ja entinen erakko. -Haluaisitko syödä kanssani, Putoustassu kysyi, koska hän halusi olla ystävällinen uudelle kissalle. -Öö vaikka! Huurretassu sanoi selvästi helpottuneena. Putoustassu katseli kun Huurretassu otti pudottamansa oravan. -Käykö tämä paikka? Huurretassu ehdotti kun he olivat hetken kiertäneet leiriä. Putoustassu nyökkäsi ja yhdessä he istuvat alas. Naaraat söivät vaitonaisina kunnes Putoustassulle tuli kysymys mieleen. -Kuka mestarisi olikaan? Miksi et syö hänen kanssaan? Huurretassu lopetti syömisen ja etsi katseellaan mestariaan. -Mahlahalla, hän on mestarini. En tiedä miksi hän ei syönyt kanssani, naaras vastasi lopulta. -Ahaa, okei. Minun mestarini on Hopeaputous! Putoustassu vastasi, helpottuneena edes jostain keskustelun aiheesta. -Onko sinulla sisaruksia? Putoustassu kysyi sitten, taas hiljaisuuden jälkeen. -Joo, oli minulla. Minulla oli veli nimeltä Oksa. Mutta hän on kuollut, Huurretassu vastasi ja vältti katsomasta Putoustassua silmiin. -Okei, minä olen ainoa lapsi, mutta en muista vanhempiani, Putoustassu kertoi koska kai se oli kohteliasta. Huurretassu nyökkäsi. -Joo, en minäkään oikein muista perhettäni sen kummemmin.

//Huurre? taisiis jos haluut jatkaa. 203 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aika, jonka sain viettää perheeni kanssa oli korvaamatonta, joten nautin täysillä joka hetkestä. Painoin tarkasti mieleeni kaiken, jotta voisin muistella näitä hetkiä silloin, kun elämä heittäisi eteeni vastoinkäymisiä.
Taivaslaulun kysymys yllätti minut. Hän oli kysynyt, että viihdyinkö klaanissa. Pienessä hetkessä kävin päässäni läpi vaihtoehdot; voisin kertoa totuuden tai valehdella. Taivaslaulu varmasti viihtyi Eloklaanissa. Hän osasi jutella klaanikissoille ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Minusta välillä tuntui, että olin kettu kissojen joukossa. Harva tuntui välittävän siitä, mitä minä tein tai kuka minä olin. He karttoivat minua, kenties tarkoituksettomasti, mutta ei se hyvältä tuntunut. En ollut koskaan kotiutunut Eloklaaniin, vaikka olimme viettäneet täällä jo useita vuodenaikoja.
”Se riippuu siitä, miltä kantilta asiaa katsoo”, sanoin ja hymyilin hennosti kumppanilleni, ”nautin erakkona vapaudesta, mutta klaanissa meillä on turvaa. Pentumme saavat kasvaa ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että emme voikaan suojella heitä. Ja vaikka ruokaa onkin vähän, sitä on edes jonkun verran aina.”
Taivaslaulu kuunteli ja nyökytteli samalla päätään merkiksi siitä, että oli samaa mieltä kanssani. Olisin halunnut huutaa ääneen sen, miten paljon inhosin jokaista asiaa klaanissa, mutten voinut. En tahtonut särkeä Taivaslaulun maailmaa ja tulevaisuutta. Hän ansaitsi hyvän elämän klaanissa. En halunnut pakottaa elämäni tärkeintä kissaa jättämään taakseen kaikkea rakastamaansa vain siksi, etten minä sopeutunut. Tiesin, ettei Taivaslaulu suostuisi jäämään klaaniin, mikäli tietäisi minun olevan onneton. Hänen sydämensä oli liian suuri, eikä hän tahtoisi minun olevan onneton. Olin varma, että rakkaani menettäisi ennemmin oman onnensa, kunhan minä vain en olisi onneton.
”Entä sinä? Viihdytkö sinä täällä?” päätin kysyä, kun Taivaslaulun kasvoille oli piirtynyt haikea ilme.

//Taivas?
// 249 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun olin pudistanut päätäni vastaukseksi kumppanini kysymykseen, hän ilmoitti oitis lähtevänsä hakemaan jotain syötävää samalla painottaen jaksamistani. Hymyilin hänelle ennen kuin hän katosi ulos leiriin vatukkapensas pesän alta. Merkuriuksen huolehtivaisuus sai hymyn huulilleni. Minun oli myönnettävä itselleni, että hänen huomionosoituksensa saivat minut tuntemaan oloni todella erityiseksi.
Vilkaisin vatsani vierellä olevia pieniä pentuja ja hymyilin heidän suloisuudelleen. Minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt suloisempia pentuja. Olin niin valtavan onnellinen, vaikka olinkin edelleen allapäin kahden muun pentumme kohtalosta. Se ei kuitenkaan kaihertanut minua niin paljon kuin olisi voinut, sillä tiesin, että tähtiklaani pitäisi heistä hyvää huolta. Mieleeni nousi kuva hohtavista tähtikissoista leikkimässä pienin pentujemme kanssa, jotka kikattivat iloisena ikuisen autuuden maassa. Vedet meinasivat nousta silmiini, mutta en antanut niiden tulla. En halunnut huolestuttaa kumppaniani turhaan. Kumppanistani puheen ollen, pian laikukas kolli saapuikin pesään kumartuen, jotta välttäisi päänsä osumista vatukan oksiin. Hän laski maahan riutuneen näköisen hiiren. Tiesin, miten vaikeaa lehtikato oli klaaneille ja tuokin elämässään nälästä kärsinyt jyrsijä oli jo lottovoitto meille.
“Jaetaan se yhdessä. Sinäkään et ole varmaan saanut yhtään mitään syötävää tänään”, huolehdin ja katsoin Merkuriusta tomerasti, enkä antanut hänelle vaihtoehtoa. Kolli myöntyi, mutta antoi minun aloittaa. Pakko myöntää, nälkä oli kalvanut vatsaani koko päivän, mutta tiesin, että niin se oli muillakin.
Kurotuin haukkaamaan palan harmaanruskeasta hiirestä ja vaikka sen maku oli hieman kylmettynyt – kiitos jylläävän pakkasen – niin vesi herahti kielelleni. Söin ruokaa hitaasti maistellen ja jokaisesta suupalasta nauttien, sillä tiesin, että seuraavan aterian saamisessa voisi kulua taas määrittämätön aika. Tavallaan olin kiitollinen klaanin tarjoamasta tuesta, mutta erakkoina olisimme saaneet pitää kaiken saalistamamme itsellämme ja olisimme saattaneet pärjätä paremmin. Tai en tiedä. Kuulostin itsekkäältä. Vilkaisin taas pentujamme. Heidän näkemisensä toi minulle aina valtavan lohdullisen tunteen.
“Aurinkokajo sanoi, että pennut avaavat silmänsä aikaisintaan neljäsosakuun kuluttua syntymästä”, selitin Merkuriukselle samalla kun kolli oli keskittynyt pureskelemaan omaa hiiren palaansa, “mutta siinä voi mennä kauemminkin. Se kai riippuu pennusta.”
Kolli nyökkäsi ja katseli kiinnostuneena Haavepentua ja Uskopentua. Nyt Haavepentukin oli väsähtänyt ja kellahtanut mahalleen nukkumaan veljensä viereen. Näky sai minut kehräämään.
“Heillä on varmasti kauniit silmät”, kumppanini tokaisi ja miettivästä ilmeestään päätelleen yritti kuvitella pentu kaksikon kaiken värisillä silmillä. Naurahdin hänelle viikset heiluen. Sitten huokaisin ja katselin perhettäni. Mieleeni nousi kysymys, jota en ollut ennen päästänyt ilmoille. Nyt kuitenkin asiat olivat muuttuneet ja halusin tietää, mitä Merkurius ajatteli.
“Viihdytkö sinä klaanissa?”

//Ilta?
377 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Minua hiukan paleli. Tästä lyhyestä turkista ei ole mitään hyötyä, Enhän minä voisi edes piiloutua lumihankeen, Jos palellun elävältä. Mutta sitten kermanvärinen kolli kertoi sen. Hän oli Kuolonklaanista. Saatoin näyttää säikähtäneeltä, Mutta oikeasti olin innoissani. En ollut siis ainoa, Joka ei ollut aina ollut eloklaanin jäsen! Olin kyllä hiukan yllättänyt, ei hän vaikuttanut miltään kuolonklaanilaiselta! Mutta sitten tämä entinen kuolonklaanilainen alkoi selittää että he olisivat hyviä. Olin yllättynyt, Luulin olevani jota kiinnosti nämä ja ajatteli ettei nämä olisi täysiä hirviöitä. Ja kaiken lisäksi moni kissa, Jopa varapäällikkö Minttuliekki. Oli joskus ollut kuolonklaanilainen! Tämähän kertoi etteivät eihän kuolonklaanilaiset ollut pahoja, Ainakaan kaikki eivät täysin. He olivat vain kissoja muiden joukossa, Kuten me eloklaanilaiset kissat. Sitten lumen valtaamat piikkiherneaita oli edessämme. Menimme sisäänkäynnistä sisään,Mahlahalla ensin ja minä sitten.
Leirissä hän käski minun mennä ajoissa nukkumaan huomisia taisteluharjoituksia varten ja vieläpä jakaa orava jonkun kanssa. Jollekin se voisi kuulostaa ihan lasten leikiltä, Mutta tämä oli minua hirveä koettelemus. Enhän minä tunnistanut ketään! Miksei hän voisi syödä minun kanssani? Mutta en tietenkään kysyä sitä, Koska sitten hän pitäisi minua ihan hiirenaivona! Ei tämä voi olla niin vaikeaa!
Lähdin etsimään ruokaseuraa. Leirissä haisi voimakas kissojen haju ja parantajan pesän suunnalta mieto yrttien tuoksu. Pidin oravaa suussani ja etsin seuraa, Moni oli jo syömässä. Mutta en minä tätä jaksa yksinkään syödä! Täällä on pakko olla joku Mahlahallan lisäksi joka ei ollut syönyt.. mutta missä? Olin epätoivoinen, teki melkein mieli alkaa vinkua.

// 236 sanaa
// Saa hakeutua seuraan!

Kirjoittaja: Elandra

”Näytät jo paljon paremmalta”, Liljatuuli totesi tehdessään minulle vielä viimeistä tarkastusta ennen kuin pääsisin pois parantajan pesältä. Väläytin sisarelleni lämpimän hymyn.
”Hengenmenetys vei viheryskän mukanaan, olen ihan terve”, kerroin vaikka tiesinkin parantajakissan tietävän sen jo. Liljatuuli kohdisti meripihkaisen katseensa minuun. Parantajan katseesta paistoi huoli.
”Eikö sinua pelota, että menetit taas hengen?” tummanharmaa naaras kysyi vaisulla äänellä. Pudistin päätäni hennosti hymyillen.
”Se aika, jonka me kaikki olemme maan päällä on rajallinen. Vaikka Tähtiklaani antoikin minulle yhdeksän henkeä, en ole kuolematon. Hengenmenetyksen ansiosta toivuin ennätysajassa ja pääsen taas johtamaan Eloklaania. En minä pelkää kuolemaa, siskokulta”, naukaisin ja kosketin hellästi kuonollani Liljatuulen kuonoa. Parantaja hymyili.
Mieleeni muistui hetki Tähtiklaanissa, kun olin kohdannut Karpalonenän. Lämmin tunne valtasi minut, kun mietin poikaani. Hänellä oli kaikki hyvin, vaikka Tyrskytassu olikin riistänyt hänen henkensä ihan turhaan. Aina kun näin Korppisiiven tai Hiilihampaan, tummanruskea oppilas palasi mieleeni. Mitenköhän hän pärjäsi lehtikadon aikaan yksin? Oliko ollut virhe häätää Tyrskytassu Eloklaanista? Vaikka järki kertoi minulle vastauksen, olin siltikin epävarma päätöksestäni. Eloklaanissa toisen tappaminen turhaan oli sääntöjen vastaista, ja siitä seurasi rangaistus. Oli riski pitää tappaja klaanissa. Mutta silti, Tyrskytassu oli vasta nuori. Olisiko hän voinut oppia virheestään ja muuttua paremmaksi?
”No niin, sinä olet valmis. Alahan laputtaa siitä”, Liljatuuli totesi vitsaillen, kun oli saanut tarkastuksen tehtyä. Pyyhin Tyrskytassun pois mielestäni ja hymyilin lämpimästi pentuetoverilleni.
”Nähdään taas”, hyvästelin naaraan ja lähdin kävelemään ulos parantajan pesästä. Astuessani ulos, pesän lämpö katosi hetkessä. Tilalle tuli kylmyys ja pakkastuuli. Sen sijaan ilma oli raikkaampaa pesän ulkopuolella. Yrttien kitkerät tuoksut eivät kutittaneet nenää tai aiheuttaneet päänsärkyä. Ehdin vain hetken nauttia vapaudestani, kun erotin kaksi tuntematonta kissaa aukiolla. Tai no, toinen heistä näytti erittäin tutulta, nimittäin Hiilihampaalta. Nopeasti katsottuna olisin voinut luulla, että aukiolla seisoi yhden sijaan kaksi Hiilihammasta. Minttuliekki oli keskustelemassa tuntemattomien kissojen kanssa. Kun lähestyin heitä, kaikki huomasivat minut.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin silmäillen ensin hetken tulijoita ja sitten katseeni kävi vuorotellen Minttuliekissä ja Hiilihampaassa.

//Minttu tai hiili?
// 311 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 22kp! – Tonni täynnä! Ilmoita liittyneiden viekkuun, mihin taitoihin laitat 2tp + yhden ylimääräisen taitopisteen.

Taivaslaulu: 6kp –

Pohjapentu: 5kp –

Iltakaiku: 8kp –

Huurretassu: 23kp! –

Mahlahalla: 22kp! –

Minttuliekki: 11kp –

Kirjoittaja: Elandra

Matkalla leiriin metsässä vaelteleva pakkastuuli leikitteli turkillani. Sain kiittää onneani paksusta turkista, joka suojasi kylmältä viimalta melko pitkälle lehtikatoon. Kun muut palelivat lyhyine turkkeineen, minulla oli yhä lämmin.
Huurretassu esitti minulle kysymyksen, jonka olin arvellut kuulevani jossain kohtaa. En tiennyt, liikkuiko oppilaiden kesken huhuja syntyperästäni, mutta kysymys oli ollut odotettavissa.
”Olen ollut aina klaanikissa, mutta saavuin Eloklaaniin vasta viherlehden aikaan. Olen syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa”, kerroin rauhallisella äänellä kohdistaen katseeni Huurretassun jäänsinisiin silmiin. Olin varma, että pienen hetken naaras näytti säikähtäneeltä, ja tuon vauhtinsa hidastui.
”Mutta älä pelkää, eivät kaikki kuolonklaanilaiset ole pahoja. Totta puhuen, harva kuolonklaanilainen on oikeasti paha. He eivät ole yhtä avarakatseisia ja ystävällisiä mitä Eloklaanissa, mutta Kuolonklaanissakin on monta hyvää kissaa”, selitin varovasti hymyillen, ”Eloklaanissa on muutama kuolonklaanilaissyntyinen kissa. Lauhalaukka, Taivaslaulu, Hopeaputous, Väärävarjo ja jopa varapäällikkömme, Minttuliekki ovat kaikki asuneet joskus Kuolonklaanissa.”
Olin jollain tapaa huojentunut siitä, etten ollut todellakaan ainoa kuolonklaanilaissyntyinen kissa Eloklaanissa.
Leirin lumen alle jääneet piikkihernemuurit häämöttivät edessämme, ja pujahdin Huurretassun edellä sisään piikkihernetunneliin. Valkea oppilas seurasi minua. Pääaukiolle päästyämme käännyin oppilaaseen päin.
”Jaa vaikka tuo orava jonkun kanssa, ja mene aikaisin nukkumaan. Lähdemme auringonnousun aikaan taisteluharjoituksiin”, nau’uin kohdaten Huurretassun katseen.

//Huurre?
// 188 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

En voinut melkeinpä hengittää. Tämä tuntui mahdottomalta. Puhkuin intoa ja huojennustakin, Kun tunsin oravan tuoksun ja ruumiin lähelläni. Ensimmäinen saaliini. Tämä oli myös ihan komea orava, Varmaan syönyt hyvin kesällä. Miten joku pystyi syömään käpyjä? Se kuulostaa ei niin maistuvalle. Kesken iloisten mietteiden kuulin Mahlahallan.
”Eloklaanissa on tapana kiittää Tähtiklaania jokaisesta saaliista. Tiedätkö sinä vielä mikä Tähtiklaani on?”
Kermanvärinen kolli kysyi. Kuulosti kuin tämä yrittäisi pitää minulle ”kokeen”. Vastaukseni kyllä on se, Etten tiennyt mikä se oli. Joku oli saattanut puhua siitä, Mutta se oli mennyt minulta ohi.
”No.. Se on semmoinen..Eloklaanin toinen nimi!” Yritin kuulostaa fiksulta ja arvata oikein, Koska sitten olisin varmaan täysi hiirenaivo Mahlahallan mielestä. Ja joo, Tuo ei kuulostanut kovin luovalta, Mutta mitä muuta se nyt olisi?
Kolli katsoi minua vihreillä silmillään yllättyneeltä, Melkeinpä hämmentyneellä.
”Se on kuolleiden esi-isien klaani, Jotka elävät hengen muodossa ja varjelevat klaanikissoja. Sinne pääsee kuollessaan jos on elänyt kunniallisesti ja uskonut siihen.” Kolli sanoi, Mutta hänen äänessään oli hiukan epävarma sävy. Huomaamaton mutta huomasin sen silti. Olin tottunut etsimään eri sävyjä puheesta. Elämä oli opettanut. Mutta miksi hän kuulosti siltä? Ehkäpä hän ei muistanut kunnolla. Se on varmaan noin koska hänhän oli kunniallinen klaanikissa.

”Selvä. Mutta.. Pitäisikö vielä tehdä muuta?” Kysyin kollilta yrittäen viedä keskustelun muualle.
”No ei oikeastaan.” Mahlahalla vastasi ja he lähtivät tassutelemaan takaisin leiriä kohti. Matkalla mieleeni ilmeistyi pieni miete. Oliko Mahlahalla ollut aina eloklaanin kunniakas jäsen? Entä jos hän olisi joskus ollut vaikka erakko, Tai jopa kuolonklaanilainen? Mietin hetken voisinko kehdata kysyä tuota, Mutta lopulta otin riskin.
”Oletko ollut aina eloklaanissa, Vai oletko ollut joskus esimerkiksi erakko?” Utelin mahdollisimman kohteliaasti, Mutta puhkuen uteliaisuutta.

//266 sanaa.
// Mahla?

Kirjoittaja: Elandra

Seurasin tarkasti, kuinka Huurretassu lähti lähestymään puun juuressa puuhailevaa hiirtä. Matkaa oli enää vain ketunmitan verran, kun oppilas saavutti oksan. Mikäli puhuminen ei olisi säikäyttänyt hiirtä tiehensä, olisin varoittanut Huurretassua. En kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin antaa Huurretassun astua oksan päälle. Siitä syntyi rasahdus, joka sai hiiren valpastumaan. Pitkähäntäinen otus nosti korvansa pystyyn ja kääntyi salamana kohti Huurretassua. Sitten eläin katosi pieneen koloon puun alle. Kuulin Huurretassun ärähtävän ja käännyin oppilaani puoleen.
”Ei se mitään, harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Yritetään vielä kerran, ja palataan sitten leiriin”, sanoin väläyttäen oppilaalle ystävällisen hymyn. Tympääntynyt Huurretassu katsoi minua hetken epäröiden, mutta myöntyi sitten nyökäten. Naaras alkoi haistella ympäristöä. Hän kulki eteenpäin ja etsi hajujälkeä.
Sitten oppilaan korvat ja häntä nousivat pystyyn.
”Tässä on ollut orava!” naaras kuiskasi hiljaa.
”Seuraa sitä”, käskin, ja Huurretassu teki työtä käskettyä. Naaras kulki hangella matalana, pitäen häntänsä irti maasta. Tällä kertaa valkea oppilas tarkkaili edessään olevaa maata herkeämättä. Seurasin Huurretassua vähän matkan päästä hiljaa, kun orava sattui juuri hänen tielleen. Se kantoi suussaan pähkinöitä, eikä heti huomannut lähestyvää saalistajaa.
Huurretassu jähmettyi, mutta nopeasti tuo teki syöksyn eteenpäin. Orava ehti huomata oppilaan ja pudottaa pähkinät suustaan, mutta se oli liian hidas. Huurretassu heittäytyi eläimen kimppuun ja upotti hampaansa tuon nahkaan. Orava yritti räpiköidä, mutta Huurretassu sai viimeisteltyä uhrinsa, vaikkakin se näytti aluksi vähän vaikealta.
”Hienoa!” kehuin oppilasta, ”Eloklaanissa on tapana kiittää Tähtiklaania jokaisesta saaliista. Tiedätkö sinä vielä mikä Tähtiklaani on?”
Olin päättänyt opettaa Huurretassua kaikkien Eloklaanin ohjeiden mukaan. Leimutassu ja muutama muu eloklaanilainen olivat opettaneet minulle perusasiat. Vaikka uskoni Tähtiklaaniin oli oikeastaan olematon ja erittäin horjuva, päätin opettaa siitä Huurretassulle. Tähtiklaani saattoi olla olemassa tai sitten ei, mutten voisi kertoa epävarmuudestani oppilaalle.

//Huurre?
// 273 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Säntäilin kiireisesti paikasta toiseen kun ilmoitin toiselle kissalle hänen johtavan partioita ja toiselle annoin vartiovuoron. Tehtävää oli niin vietävästi nyt, kun Mesitähtikin oli viheryskän kourissa. Jätin ajatuksen sivuun ja jatkoin kylmän objektiivisesti ajatusteni virrassa eteenpäin. Ainiin, Vadelmatassu. Minun pitäisi käydä ilmoittamassa hänelle, että hänen tehtävänään oli käydä ruokkimassa Kirsikkakuono sekä kuningattaret.
Lumi narskui tassujeni alla ja valkoiseen peitteeseen painautui polkuanturoistani identtiset jäljet jokaisen askeleeni jäljessä. Olin halkonut aukion läpi varmaan kolme kertaa lyhyen ajan sisään.
Heti kun silmiini pisti iloisen näköinen vaaleanruskeaturkkinen kolli, suustani pääsi hänen huomiotaan tavoitteleva kutsu:
“Vadelmatassu.”
Kolli kääntyi ympäri ja kun huomasi minun kutsuneen häntä, hän ryhdistäytyi automaattisesti ja ennen kuin hän ehti edes kysyä, mitä varten olin huhuilut häntä sanoin:
“Ruokkisitko pentutarhan väen sekä Kirsikkakuonon?” Vaikka esitin asiani yleisellä tavalla ystävällisesti, saattoi ääneni takaa kuulua pingottuneiden hermojeni kireys. Eikä kysymykseni tosiaankaan ollut kysymys, vaan se oli käsky. Minulla oli vain niin paljon kaikkea, etten jaksanut mitään ylimääräistä ja halusin, että mentäisiin suoraan asiaan. Saatoin vain kuvitella miten väsynyt Mesitähti oli joka päivä askareidensa jälkeen. Jonain päivänä olisin saattanut epäröidä kykyäni johtaa klaania sitten, kun sen aika joskus hamassa tulevaisuudessa tulisi, mutta en nyt. Se oli taas yksi turha asia, jonka sivuutin nyt kun oli jotain paljon tärkeämpää tehtävää.
“Selvä Minttuliekki”, Vadelmatassu sanoi hangoittelematta vastaan, vaikka hänen ilmeensä oli valahtanut heti kun hän oli kuullut mitä minulla oli sanottavanani. Mitä ihmettä hän oli odottanutkaan, hän kääntyi juttuseuransa puoleen – jonka oikeastaan vasta huomasinkaan – ja alkoi anella tätä seurakseen. Ajattelin sen olevan hyvä hetki poistua ja niinpä käännyin ympäri ja lähdin mieleni arkistoja selaillen kävelemään kohti, oikeastaan en mitään. Havahduin kuitenkin ajatuksistani leirin suuaukolta kuuluvaan vieraaseen älämölöön. Tunnistin kyllä äänet kissoiksi, mutta heidän äänensä eivät olleet tuttuja. Myös tuulen äkkinäinen käännös teki asian selväksi. Suuri puuska toi vieraiden kissojen hajua mukanaan ja sai niskakarvani pörhistymään varautuneena siitä huolimatta, etten oikeastaan tuntenut sillä hetkellä vaaran tuntua, sillä se puhe, jota olin äsken havainnoinut oli kaikkea muuta kuin uhkaavan kuuloista. Olin huomaamattani noussut ylös ja, kuten kunnollisen varapäällikön kuuluu, lähtenyt katsomaan, mikä tilanne leirissä juuri sillä hetkellä vallitsi.
Kun viimein näin tilanteen, erotin joukosta kaksi vierasta kissaa, jotka selkeästi olivat Hiilihampaan puheilla. Ystäväni näytti siltä, että tilanne ei ollut hänelle mieluinen. Vilkaisin myös vähän matkan päässä olevaa partioita, joka oli ilmeisesti tuonut nämä harhailijat mukanaan.
Heti kun olin puhe-etäisyyden päässä, meinasin aloittaa pelkän impulssini varassa sanoilla ‘mitä täällä on meneillään?’, mutta kiitos tähtiklaanin ymmärsin aloittaa muodollisemmin. Edustaisin nyt Mesitähteä ja kolli olisi varmaankin aloittanut tilanteen esittelemällä kohteliaasti itsensä. Ja niin tein minäkin.
“Olen Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Haluaisin kovasti tietää, mikä tuo teidät luoksemme?” Kohdistin katseeni selkeästi hieman vanhempaan kaksikkoon, joista toinen tarkkaili minua ilmeettömästi jäisillä silmillään. Ja en oikeastaan päässyt missään vaiheessa arvioimaan seuraavaa kissaa, sillä ensimmäinen kissa omasi eräästä tietystä syystä kaiken huomiokykyni ja kiinnotukseni. Hän näytti aivan Hiilihampaalta. Käännyin katsomaan Hiilihammasta ja sitten vilkaisin taas kollia. Yritin saada katsekontaktia ystävääni, mutta en tavoittanut tämän hapuilevaa katsetta. Oliko tässä nyt jotain mitä minun pitäisi tietää?

//Hiili? Pohja?
Sori tää ei välttämättä oo ihan hirveen minttumainen teksti, en jotenki päässy sen ajatuksiin :’D
486 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Olin otettu kehuista, Kun kerrankin tein jotain oikein. Mutta tämä haistelujuttu kuulosta hiukan vaikealle. Mutta uskon että jos en opi ensimmäisellä yrityksellä, Mahlahalla ei suutu. Epävarmuus karisi itsestäni hiljakseen, Ja aloin tuntemaan jonkinlaista mielihyvää opiskelusta. Tämähän voisi olla jopa hauskaakin!
Aloin haistelemaan ilmaan ja nenääni iski heti vieno hiiren tuoksu. Tunnistin sen erityisen hyvin koska emo toi niitä joskus syötäväksi..Emo…Lopeta! En halua taas jäädä mieleni syövereihin vangiksi. Kuulostaa kyllä hassulta että jää itsensä vangiksi.
”Löysin hajun!” Yritin hihkaista mahdollisimman hiljaa. Ja onnistuikin kai.
”Hyvä, Haistatko mistä se tulee?” Mahlahalla kysyi tyytyväisen oloisena.
”Tuolta päin.” ilmoitin heti ja osoitin päälläni eteenpäin, Mutta hieman vasemmalle, Jossa oli lehtipuita.
Kolli nyökkäsi. Ja lähdimme siihen suuntaan. Matka taittui hiljaisuudessa, kun haju voimistui.
”Haju on nyt voimakas se on siis kai ollut täällä.” Kuiskasin hiljaa. Tiesin tiedon koska emo oli opettanut hiukan saalistusta teoriassa, mutta ei koskaan tositoimissa kunnolla, Koska olimme liian pieniä hänen mielestään veljeni kanssa saalistamaan. Tokihan me olisimme halunneet kovasti päästä saalistamaan.
”Mitä nyt?” Kysyin katsoen kollia, meidän kai varmaan pitää etsiä se totaalisesti.
”Etsimme saaliin, Joka on kyllä aika lähellä. Huomaatko?” Mahlahalla sanoi ja osoitti hännällään kauemmas meistä, parin ketunmitan päähän ehkä, en tiedä, en oikein tiedä näitä mittoja hyvin. Siellä puun juurella söi hiiri tyytyväisen rauhallisena. Se ei huomannut meitä.
”Pitäisikö minun nyt lähteä lähemmäs vaanimaan sitä?” Kysyn varmistaakseni epäilykseni. Kolli nyökkää.
Lähden matkaan tietäen että Mahlahalla seuraa tarkasti liikkeitäni. Lähestyin lupaavasti hiirtä, Mutta kun olin jo lähellä, olin tarkkaamaton ja tassuni osui oksaan, Joka aiheutti rasahduksen. Hiiri heräsi rauhassaan juoksi pakoon.
”Äh!” Tuhahdin ärtyneenä.

//256 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hymyilin lämpimästi Huurretassulle, joka juuri pahoitteli keskittymisensä herpaantumista. Täytyi myöntää, että oli vaikeaa opettaa sellaista oppilasta, joka ei kuullut puoliakaan sanoistani. En halunnut kuitenkaan pilata suhdettamme ensimmäisten harjoitusten aikana, vaan yritin ymmärtää Huurretassua. Klaanin tavat olivat varmasti outoja, kun oli vasta tullut klaaniin. En voinut itse samaistua niihin tunteisiin, koska olin syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa, eivätkä asiat loppujen lopuksi olleet kovin erilaisia Eloklaanissakaan.
”Ei se mitään. Se on muuten hyvä, mutta sinun täytyy muistaa hengittää. Jos et hengitä, kaikki menee hetkessä pieleen. Hengitä ihan rauhallisesti vain”, kehotin. Huurretassu nyökkäsi ja pudottautui taas vaanimisasentoon.
”Yritä ottaa muutama askel eteenpäin. Muista katsoa koko ajan maata, jotta et astu mihin sattuu”, ohjeistin. Aluskasvillisuus pilkisti hangen alta, mutta itse maata ei näkynyt. Lehtikato eteni nopeasti, ja lunta tulisi vielä paljon lisää. Huurretassu otti kevyen askeleen, jota seurasivat toinen ja kolmas. Oppilaan kasvoille nousi vieno hymy, kun hän huomasi onnistuvansa.
”Hyvä. Noin sinun täytyy liikkua, kun kuljet saaliin perässä. Metsässä saat turvaa aluskasvillisuudelta, ja valkean turkkisi kanssa olet lumessa miltei näkymätön”, totesin rempseästi, tarkoituksena murtaa välillämme olevaa jäätä. Mielestäni oli tärkeää, että oppilas ja mestari pystyivät molemmat olemaan toistensa seurassa omat itsensä. Huurretassu katsahti minuun ja nousi ylös.
”Mitä sitten?” naaras kysyi. Olin kiitollinen siitä, että Huurretassu ainakin vaikutti olevan enemmän keskittynyt harjoituksiin kuin aiemmin.
”Sitten me etsimme saaliin. Haistele ilmaa, ja yritä löytää eläimen hajujälki. Lehtikadon aikaan voit myös hyödyntää lumeen painautuneita jälkiä”, selitin. En tiennyt, oliko Huurretassu vielä ymmärtänyt hajuaistinsa tärkeyttä, mutta se selviäisi pian.

//Huurre?
// 242 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

”Sinun vuorosi. Näytä vaanimisiasentosi.” Mahlahallan ääni kolahti tajuntaani. Olin ihan sekaisin.
Ymmärsin kyllä jotenkuten mitä minulle puhuttiin, Mutta..Se tuntui liian vaikealle. Lopulta päätin yrittää ja mukailla mahdollisimman hyvin. Olin mahdollisimman matalana sekä jännittyneenä yrittäen olla hengittämättä, Ettei minusta tulisi yhtään ääntä. Näin vain Mahlahallan istumasta edessäni. Kuulin joen solinan tarkasti. Mahlahalla katsoi tarkkaavaisesti ja tuli arvioimaan.
”Muuten hyvä, Mutta ei kannattaisi raahata häntää maassa.” Kermanvärinen kolli huomautti mutta ystävällisesti ja kannustavasti. Vedin naamaani vienon hymyn, joka ei ollut varmaankaan kovin onnistunut. Ainakin minusta tuntui siltä.

Yritin uudelleen, Toivoen parasta. Tuntui vaikealta keskittyä yhtä aikaa kaikkeen. Minun oli mieliä kysyä että voisimmeko tehdä jotain muuta..Mutta sitten hän varmaan pitäisi minua laiskana kulkukatin kersana. Olinhan semmoinen. Yritin rauhoittaa itseäni. Heillä tai hänellä ei olisi kumminkaan oikeutta haukkua muita vain heidän sukunsa vuoksi. Hehän päästivät minut klaaniin niin miksi alkaisivat hylkimään vasta nyt? Olin aivan omissa maailmoissani ja olin unohtanut jo että mitä tein. Mahlahalla katsoi minua merkitsevästi.
”Haluaisitko palata takaisin maan päälle?” Kolli kysyi huvittuneena muttei vihaisena.
Heräsin horroksesta kuullessani hänet.
”Ooh..Anteeksi! Yritän nyt oikeasti.” Sopersin hiukan peloissani. Entä jos Mahlahalla olisi vihainen hänelle ja saisi muutkin minulle vihaiseksi? No mutta miksi hän olisi minulle niin mukava? Rauhoitu Huurretassu! Lopulta oikeasti aloin keskittyä ja kaikki alkoi sujumaan paremmin, Ainakin minusta tuntui siltä.
”Onko tämä hyvä ? Ja anteeksi kun olin niin ajatuksissani, Mutta olen vielä hiukan jännittynyt tästä klaani-asiasta.” Parasta oli tunnustaa,Selitin kollille asennossani. Häpesin koska tästä harjoituksesta oli tullut vain typerää hätäilemistä.

// 243 sanaa. En osaa kirjoittaa siis niin antakaa anteeksi.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Sopii”, vastasimme molemmat yhtä aikaa Pohjapennulle, joka räpytteli silmiään hivenen hämmentyneenä. Vaihdoimme Väärävarjon kanssa vaivaantuneina katseita.
”Selvä, minä haen sammalta”, pentu naukaisi reippaasti ja lähti kipittämään takaisin pentutarhalle. Jäin kaksin hänen isänsä kanssa, eikä kiusallinen tunnelma välillämme ainakaan yhtään helpottanut. Väärävarjo oli uusi klaanissa, enkä ollut varma, oliko hänellä täällä vielä yhtään ystävää. Olisin halunnut korjata asian, mutta en millään keksinyt puheenaihetta, jolla olisi voinut viritellä keskustelua välillemme.
”Kiitos vielä kerran, kun pidit seuraa Pohjapennulle”, kokovalkoinen soturi sanoi yhtäkkiä. Katsahdin häneen vähän yllättyneenä, mutta nyökkäsin.
”Pohjapentu piti minulle seuraa yhtä lailla, joten ei siitä ollut vaivaa”, mau’uin takaisin ja yritin hymyillä, mutta yritys jäi tyydyttäväksi. Jotta keskustelu ei tyrehtyisi heti alettuaan, lisäsin vielä: ”Sinulla on reipas poika. Häneltä ei sisua puutu.”
Väärävarjon kasvoilla käväisi hymyntapainen. ”Niin on.”
Onneksi Pohjapentu kohta jo kipitti takaisin. Hän roikotti hampaissaan paksua tukkoa kuivaa sammalta, jonka oli varmaankin saanut jostakin kuihtuneesta entisestä pedistä, joka oli jäänyt pyörimään pentutarhan nurkkiin. Hän laski sammaleen maahan minun ja Väärävarjon väliin, ilmeisesti odottaen, että jompikumpi meistä pyörittelisi sen sopivaan muotoon. Vilkaisin Väärävarjoa, joka puolestaan katsahti minuun syrjäsilmällä.
”Sinä voit tehdä sen”, nau’uin jalosti ja työnsin sammalta kollia kohti. Hän näytti epäröivältä, mutta otti kuitenkin työn hoitaakseen ja rupesi pyörittelemään sammalta tassuissaan.
Kun sammalpallo oli valmis, asetuimme kaikki hyvän välimatkan päähän toisistamme. Pallo oli ensin Pohjapennulla. Hän syötti sen minulle, ja minä puolestaan kiidätin sen Väärävarjolle, joka näytti yllättyvän voimaa, jolla pallon viskasin. Kolli ehti nipin napin kurkottamaan siihen tassullaan, ennen kuin se ehti lentää hänen ylitseen. Pohjapentu äännähti innostuneesti – tämä taisi olla hänestä hauskaa.
Emme ehtineet jatkaa kopittelua kovinkaan kauaa, kun nenääni tulvahti yhtäkkiä vieras haju. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän ja kiepahdin ympäri piikkihernetunnelia kohti, jonka suunnalta kuului lähestyvien käpälänaskelten töminää. Väärävarjokin oli pannut merkille merkit mahdollisen tunkeilijan läsnäolosta ja tuli seisomaan viereeni niskakarvat varautuneesti pystyssä. Pohjapentu loikki väliimme ja värisytti viiksiään uteliaana.
”Mitä nyt?” pentu kysyi.
Olin aikeissa hätistää hänet pentutarhalle suojaan, kun yhtäkkiä aukiolle pelmahti Lumihiutaleen johtama partio, jonka mukana tuli sangen äänekäs kissakaksikko – tai siis ainakin toinen heistä oli äänekäs.
”Kultaseni, katsos miten näppäriä nämä kissat ovat!” tummanruskea, miltei musta naaras ihasteli ääneen ja tökki käpälällään vieressään seisovaa kollia. ”Ovat rakentaneet pesiä ja kaikkea muuta kivaa! Ja katso miten paljon kissoja täällä on! Voi miten jännittävää!”
”Hiilihammas, tuo kissa näyttää ihan sinulta!” Pohjapentu huomasi. Totta tosiaan: kolli, jonka en ollut kuullut vielä sanovan sanaakaan, muistutti huomattavan paljon minua ulkonäöltään. Hänellä oli samaan tapaan tummanruskea turkki, jossa kiemurteli musta tabbykuvio, sekä jäänsiniset silmät, joiden ilmeetön katse pyyhki aukion ja sillä olevien kissojen ylitse mitäänsanomattomasti.
Kissan katse pysähtyi minuun. Jähmetyin paikoilleni, ja hetken minusta tuntui, etten uskaltanut edes hengittää. Naaras hänen vieressään vaikutti myös huomaavan seuralaisensa intensiivisen tuijotuksen ja kääntyi katsomaan minuun. Samalla hetkellä hän vetäisi terävästi henkeä ja huudahti:
”Hiillos, katso! Sehän on meidän pikku Hiilemme! Ihan varmasti on!”
Häkeltyneenä vedin korvani luimuun ja vilkaisin vieressäni olevia Pohjapentua ja Väärävarjoa, jotka näyttivät vähintään yhtä hämmästyneiltä. Tummanruskea naaras tassutti kainostelematta lähemmäksi ja seisahtui aivan eteeni, niin että viiksemme hipoivat toisiaan. Katsoin häntä suu hieman raollaan, yrittäen löytää sopivia sanoja tähän tilanteeseen. Hän oli juuri kutsunut minua Hiileksi. Ja minun nimeni oli Hiilihammas. Se ei voinut olla sattumaa. Joten voisiko olla…
Naaraan keltainen katse oli porautunut suuhuni, mikä sai minut napsauttamaan leukani kiinni äkkiä. Kissan silmät levisivät ja hän kääntyi taas Hiillokseksi kutsutun kissan puoleen. ”On se Hiili, meidän poikamme! Tunnistaisin tuon katkenneen hampaan missä vain!” hän kailotti niin isoon ääneen, että varmasti koko leiri kuuli. Korviani kuumotti häpeästä ja hämmennyksestä.
”Nokitar”, Hiillos murahti ja asteli tämän viereen. Hänen jäinen katseensa käväisi minussa, mutta siirtyi sitten Nokitareen. ”Oletko nyt aivan varma?”
Nokitar nyökytteli pontevasti päätään. ”No tietysti minä olen! Katso nyt vaikka itse! Hänhän on aivan kuin sinun kopiosi!” hän tuhisi innostuneena. Hiillos katsahti uudemman kerran minuun, ja turkkini tuntui käristyvän hänen tuiman katseensa alla.
Vedin syvään henkeä. Päähäni sattui vietävästi. Tätä oli vaikea uskoa todeksi. ”Väitättekö siis, että te olette minun vanhempani? Ne, jotka jättivät minut Eloklaaniin silloin kuin olin vasta pentu?” tiukkasin. Nokitar nyökytteli jälleen kerran, Hiillos vain tuijotti tympeästi. Karmiva tyyppi.
”Niin, niin. Juuri niin!” Nokitar hihkaisi. ”Me tulimme etsimään juuri sinua, sillä muistelimme jättäneemme yhden pienokaisistamme silloin tänne, kun emme pystyneet huolehtimaan teistä kaikista. Nyt onkin sinun vuorosi kantaa huolta meistä!”
”Anteeksi mitä? Kantaa huolta teistä?” toistelin typertyneenä.
”Niin, höpsö! Tulimme tänne jäädäksemme asumaan”, Nokitar vahvisti epäilykseni.
Minusta tuntui, että minulta oli loppumassa happi. Tämän täytyi olla vain pahaa unta. Eivät kai nuo oikeasti olleet vanhempani ja jäämässä tänne? Tähtiklaani, auta!

//Pohja tai Minttu?
//735 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Klaaniin oli hiljattain saapunut uusi jäsen. Erakko oli löydetty vaeltelemasta yksin klaanin reviiriltä, ja Mesitähti oli päättänyt ottaa kissan osaksi klaania. Naaras oli saanut nimekseen Huurretassu, ja ihme kyllä, Mesitähti oli nimennyt minun hänen mestarikseen. Vaikka minua pelotti hurjasti oppilaan kouluttaminen Eloklaanissa, olin hurjan otettu siitä, miten paljon Mesitähti minuun luotti. Hän uskoi, että pystyisin kouluttamaan oppilaan soturiksi. Olinhan toki Kuolonklaanissa asuessani kouluttanut Liekkimyrskyn soturiksi.
Ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet Huurretassun kanssa Eloklaanin reviiriä. Se oli minullekin vielä varsin uusi tuttavuus, jonka vuoksi en osannut kertoa ihan kamalasti. Tiesin missä rajat menivät ja missä tärkeimmät paikat sijaitsivat, se oli rajakierroksen pointti.
Nyt oppilas oli tullut luokseni ja pyytänyt päästä saalistusharjoituksiin, ja tietenkin olin luvannut tehdä niin.

Poistuimme ulos leiristä metsään. Ajattelin, että olisi järkevintä opettaa saalistamista metsässä näin aluksi. Huurretassu saisi suojakseen aluskasvillisuuden ja monipuolisemman saalisvalikoiman. Nummilla näkyi lähinnä jäniksiä, joiden saalistamisesta itse pidin eniten. Rakastin sitä, kuinka pääsin juoksemaan kilpaa jäniksen kanssa. Nopeimmat yksilöt usein pääsivät karkuun, mutta en minä mikään maailman hitain kissa ollut.
”Onko saalistus vaikeaa?” Huurretassu rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kääntäessään jäänsinisen katseensa minuun. Naaras ei hymyillyt, vaan tuon katseensa oli ilmeetön.
”Joillekin se on helppoa, toisille ei. Minä itse en luonnostani ole kovinkaan hyvä saalistamaan, mutta tiedän kissoja, jotka ovat siinä lahjakkaita. Älä huoli, osaan kuitenkin opettaa sinulle kaiken, mitä sinun pitää osata”, totesin väläyttäen oppilaalle hennon hymyn.
Saavuimme pienelle aukiolle lähelle jokea. Joen solinan saattoi kuulla, muttei sitä näkynyt tänne saakka. Asetuin Huurretassua vastapäätä.
”Saalistuksessa kaikki alkaa ensin vainuamisella. Sinun täytyy löytää hajuaistisi avulla eläimen hajujälki, jota seurata. Kun olet seurannut jälkeä ja saanut näköyhteyden eläimeen, on vaanimisen aika. Silloin sinun täytyy pudottautua aivan matalaksi ja liikkua eteenpäin hyvin hitaasti ja hyvin hiljaa, ilman ainuttakaan ääntä”, kerroin pudottautuen samalla matalaksi aivan kuin olisin vaaninut saalista.
”Sinun vuorosi. Näytä vaanimisasentosi”, pyysin palaten taas istumaan.

//Huurre?
// 298 sanaa

Kirjoittaja: Dodock

Istuskelin leirin reunoilla toivoen kipeästi tekemistä. Kun olin tullut tänne, Oli ollut kokoajan opeteltavaa ja puhuttavaa, Kun taas nyt ei ollut mitään. Minut oli nimetty juuri oppilaaksi. Huurretassuksi. Se kuulosti hyvälle. Halusin jotain tekemistä, Olin yrittänyt parin kissan kanssa jutella, Joiden nimiä en muistanut yhtään, Kuten nytkään. Katsoin ympärilleni. Tunnistaisin kissajoukosta kunnolla vain Mahlahallan, ”mestarini”. Hän vaikutti mukavalta kollilta. Voisin jopa yrittää etsiä hänet täältä. Ja niin aloin etsimään epätoivoisesti outojen ”klaanikissojen” keskellä yhtä kollia. En uskaltanut kysyä keneltäkään apua, Koska pelkäsin että he pitäivisivät minua tyhmänä ja avuttomana. Lopulta löysin Mahlahallan.
”Ööhh..Hei…Voisimmeko..” En osannut edes puhua. Ryhdistäydy Huurretassu! Kermanvärinen kolli katsoi kysyvästi vihreillä silmillään.
”Siis harjoituksiin, Joista joku mainitsi?” Selitin hieman hätääntyneenä. Entä jos teenkin koko asian väärin?
”Tuo kuulostaa hyvältä! Mitä haluaisit harjoitella?” Mahlahalla otti tyhmyyteni rauhallisesti.
”Saalistusta mieluiten.” Sanoin napakasti, Se kuulosti hauskalle.
Kermanvärinen kolli nyökkäsi ja päätimme lähteä heti harjoittelemaan.

Matkalla jäin miettimään oliko saalistus vaikeaa. Emo ei ainakaan antanut meidän Oksan kanssa tehdä sitä kunnolla . Sitä ei olisi kannattanut ajatella, Heti tuli paha olo ja huonot muistot mieleen. Olin jo kysyä että voidaanko mielummin mennä takaisin leiriin, Mutta oli ryhdistäydyttävä.
”Onko saalistus vaikeaa?” Kysyin uteliaana. Entä jos se olikin kaikista vaikeinta? Mutta ei ainakaan pienenä se ei tuntunut siltä,Mutta se on toki erilaista kuin oikea saalistus. Jos se oli kaikista hankalinta, olin varmasti kollin mielestä täysi hiirenaivo.
Mahlahalla lupaili että se ei ole kovin vaikeaa, Kun oppii. Epäilin siltikin, Sehän on toki helppoa soturin silmissä, Kun taas minä olin vasta pahainen oppilas.

//249 sanaa, Ei laatutakuuta.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme nimenneet eloonjääneet poikamme Kharoniksi ja Deimokseksi. Koska elimme klaanissa, muut tuskin olisivat olleet mielissään heidän nimistään, joten yhteistuumin keksimme pennuille myös klaaninimet. Elävät pentumme saivat nimikseen Haavepentu ja Uskopentu, ja Tähtiklaaniin matkanneet pienokaisemme ovat Toivopentu ja Kaipauspentu.
Olin äärimmäisen ylpeä pojistani, jotka olivat sinnitelleet jo kolmen päivän ikäisiksi. Vapaa-aikani meni lähinnä Taivaslaulun ja pentujen kanssa ollessa. Yhdessä me vain keskustelimme ja tuijotimme pieniä ihmeitämme. He eivät juurikaan vielä tehneet muuta kuin nukkuivat ja söivät, mutta asia muuttuisi hetkessä. Aurinkokajo oli selittänyt meille pentujen kehityksestä, koska emme olleet koskaan kasvattaneet pentuja vastasyntyneestä täysikasvuisiksi.
Ruska oli tullut meille parin kuun ikäisenä, joten emme koskaan päässeet kokemaan pikkupentu-aikaa hänen kanssaan. Vaikka kuinka rakastinkin sydämeni pohjasta Ruskaa, hänen näkemisensä sai minut nykyään vain surulliseksi. Kolli oli päässyt vastikään pois parantajan pesältä, mutta ei ollut tullut kertaakaan katsomaan pentujamme. Hän ei kai tuntenut sitä sidettä enää, joka välillemme oli syntynyt hänen ollessaan pieni. Kaipasin Ruskaa ja sitä, miten hän vei kaiken negatiivisuuden ilollaan pois. Nykyään hän hädin tuskin edes vilkaisi minun suuntaani, ja se särki sydämeni.

Astuin sisään pentutarhaan, ja yllätyksekseni vastassa oli kolmen kissan joukko, joista etummainen valkea pentu katseli jälkeläisiäni. Pohjapentu oli kaiketi päässyt pois parantajan pesältä, ajattelin. Pieni pelko kapusi takaraivooni. Toivoin, ettei pentu voisi tartuttaa viheryskää enää kehenkään. En kestäisi, jos se veisi poikani tai kumppanini hengen.
Väärävarjo tervehti minua ja ilmoitti lähtevänsä pyytäen samalla poikaansa mukaan. Pohjapentu ja Hiilihammas hyvästelivät pesässä olevat ja poistuivat valkean soturin perässä leirin pääaukiolle.
Minä kohtasin Taivaslaulun lempeät silmät ja asetuin kuningattaren viereen istumaan. Naaraan ja pentujen näkeminen sai minut unohtamaan surkean päiväni. Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani, ja Paatsamatassun harjoitukset olivat menneet vähän huonosti. Mutta nyt minua ei kiinnostanut.
”Minun oli teitä ikävä”, totesin kehräten. Taivaslaulun kauniille kasvoille nousi pehmeä hymy, ja kuningattaren kurkusta kumpusi kehräys.
”Mehän tapasimme aamulla”, naaras naukui viikset väpättäen.
”Niin. Ikävöin sinua aina, kun en ole kanssasi”, sanoin irrottamatta katsettani naaraan erivärisistä silmistä. Taivaslaulun silmät veivät minut aina aivan uuteen maailmaan. Kun katsoin häntä, kaikki oli hyvin.
”Oletko jo syönyt?” kysyin, kun viimein pääsin pois naaraan katseesta ja laskin katseeni pentuihimme. Uskopentu nukkui, mutta Haavepentu miukui pienesti painellessaan emonsa vatsaa pienen pienillä käpälillään.

//Taivas?
// 355 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Klaanin tuoreimmat jäsenet olivat todella pieniä. En ollut ikinä nähnyt yhtä pieniä kissoja mitä Haavepentu ja Uskopentu olivat. Silmäilin heitä uteliaana. Pennut nukkuivat emonsa vatsan vierellä ja vikisivät välillä. Oli vaikeaa kuvitella, että joskus noinkin pienistä kissoista voisi kasvaa suuria ja kunnioitettuja sotureita.
Taivaslaulu esitti minulle kysymyksen, ja käänsin ilmeettömän katseeni kuningattareen.
”Pääsin äsken pois pesältä. Sitä paitsi Tähtiklaani paransi minut, ei minun sisuni”, vastasin kohteliaasti valkealle naaraalle, joka ei näyttänyt pahastuvan kommentistani. Sen sijaan kuningatar vain hymyili lämpimästi.
Pesässä alkoi olla ahdasta, kun Väärävarjon taakse ilmestyi kookas, valkoharmaa kolli. Joku olisi saattanut pelätä isoa paksuturkkista kissaa, mutta minä olin nähnyt hänet moneen kertaan leirin pääaukiolla. Iltakaiku oli Taivaslaulun pentujen isä. Hän oli melko hiljainen, mutta minun käsitykseni mukaan kuitenkin ihan hyvä soturi.
”Hei”, Väärävarjo tervehti pesään astunutta soturia, ”minä taidankin tästä liueta. Pohjapentu, sinä voisit tulla myös.”
Katsahdin vielä kerran kahta pientä pentua ja Taivaslaulua. Sitten vilkaisin Loistopentua, joka nukkui Aurinkokajon vatsan vierellä.
”Hyvä on”, myönnyin ja seurasin Hiilihammasta ja isääni ulos pentutarhalta, ”nähdään taas.” Aurinkokajo ja Taivaslaulu hyvästelivät minut, mutta Iltakaiku ei sanonut mitään. Leirin pääaukiolla seisoimme hetken kolmistaan isäni ja Hiilihampaan kanssa. Yllemme oli laskeutunut varsin kiusallinen hiljaisuus, jonka kiusallisuus ei tainnut jäädä keneltäkään huomaamatta.
”Leikittäisiinkö sammalpalloa? Te olette molemmat hyviä siinä!” ehdotin ja katsoin vuorotellen molempia sotureita. En halunnut jättää Hiilihammasta yksin. Tiesin, että hänen kumppaninsa oli yhä sairaana parantajan pesällä, eikä hänellä ollut Eloklaanissa muita perheenjäseniä. Minun puolestani hän mahtui ihan hyvin minun ja isän seuraan. Ehtisimme olla kahdestaan myöhemminkin.

//Hiili?
// 245 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

“Loistava idea”, sanoin lämpimästi ja nyökkäsin. Tiesin, että Merkurius oli aina kokenut klaaninimet vieraiksi ja totta puhuen, se aika jolloin olimme eläneet yhdessä ilman klaaneja, oli erottanut minutkin monista klaanien käytänteistä, eikä ajatus pentujeni nimeämisestä klaaninimillä kuulostanut enää houkuttelevalta.
“Miten olisi Kharon?” ehdotin ja katsoin vaaleaturkkista pentua ihaillen tämän kasvojen kaunista sydäntä muistuttavaa kuvioita.
“Täydellinen”, Merkurius vastasi ja vilkaisi seuraavaan pentuun, “Deimos?” Sitten hän nosti katseensa minuun, kuin odottaen hyväksyntääni.
“Aivan upea nimi”, sanoin ja hymyilin – joskin vähän haikeasti, sillä mielessäni harhailivat yhä kuolleiden pentujemme aukeattomat silmät ja pienet elottomat ruumiit. Tämä ajatus sai siirtämään häntäni vielä hengittävien poikieni suojaksi. Me suojelisimme heitä aivan kaikelta.

Katsoin herttaista Pohjapentua, joka näytti nyt niin eloisalta, eikä viheryskästä enää näkynyt merkkiäkään. Pentu oli saapunut pesään tummanruskean Hiilihampaan kanssa, joka oli myös sairastanut klaanissa levinneen taudin. Hymyilin kollille hänen onnitellessaan minua pennuista.
”Oletteko te vielä päättäneet Iltakaiun kanssa heille nimiä?” soturi kysyi kohteliaasti, mikä sai myös Pohjapennun höristämään korviaan. Pieni kollipentu oli mielestäni todella suloinen kaiken sen pentumaisen energian kanssa mikä hänestä kumpusi.
“Kyllä”, aloitin ja käännyin poikieni puoleen, “Vaaleaturkkinen on Haavepentu ja hänen veljensä Uskopentu.” Olimme päättäneet Merkuriuksen kanssa, että pennuille tuli antaa klaaninimet, koska virallisesti olimme klaanin jäseniä. Nimet toimisivat meille samalla tavalla kuin Merkuriuksella. Klaanikissat kutsuisivat heitä klaaninimillä, mutta me kutsuisimme heitä omilla erakko nimillään.
Olimme onnistuneet keksimään klaaninimistä merkitykselliset ja olin tyytyväinen niihin, vaikka ne oltiinkin määritelty klaanien tapojen mukaisesti.
“Oikein hienot nimet”, Hiilihammas kehui ja loi ystävällisen oloisen katseen pentuihin. Käännyin nyt Pohjapennun puoleen ja kysyin tältä lempeästi:
“Oletkos sinä jo ehtinyt touhuta tänään kaikkea tervehtymisesi kunniaksi vai pääsitkö vasta parantajan luota? Olet kyllä todella sisukas pentu.”

//Pohja? Hiili?
268 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oloni oli loistava Liljatuulen päästäessä minut menemään. Olin päihittänyt viheryskän, ja saisin nyt palata takaisin normaaliin arkeen. En kuitenkaan voinut olla täysin huolettomin mielin, sillä Korppisiipi oli edelleen parantajan pesällä. Naaras oli jo menossa parempaan päin, mutta toipuminen veisi aikaa. Siihen asti joutuisin taas totuttelemaan tavalliseen eloon soturin tehtävieni parissa.
”Tulen oikein mielelläni”, vastasin Pohjapennulle, joka oli kysynyt, haluaisinko käydä katsomassa Taivaslaulun pentuja hänen ja tämän isän Väärävarjon kanssa. Pohjapennun häntä pysyi korkealla, kun tuo käännähti kannoillaan ja lähti loikkimaan tuttua karhunvatukkapensaikkoa kohti, joka oli nyt saanut ylleen valkoisen lumivaipan. Väärävarjo seurasi poikansa perässä vähän hitaammin, mutta huomasin hänen olemuksestaan, että hänkin oli pirteämpi. Oli varmasti helpottavaa, kun Pohjapentu oli viimein päässyt pois parantajan pesältä. Pentu oli sitkeä tapaus, sitä ei ollut kieltäminen.
Ryömin pentutarhan sisäänkäynnin läpi hämärään tilaan, jossa tuoksui maidolta ja pennuilta. Taivaslaulun valkoinen turkki pomppasi esiin tummasta taustasta. Naaras käänsi eriparisilmänsä meitä kohti kuullessaan tulomme; hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy, kun hän näki Pohjapennun loikkivan luokseen.
”Olet näköjään päässyt pois parantajan pesältä”, kuningatar kehräsi. Pohjapentu nyökytteli innokkaasti päätään ja yritti kuikuilla naaraan vatsan suojissa olevia pentuja. Taivaslaulu naurahti ja siirsi vähän häntäänsä, jotta sen takana piilossa olevat pennut näkyisivät paremmin.
Toinen pennuista muistutti väritykseltään Iltakaikua, pentujen isää, kun taas toinen oli kokonaan tummanharmaa. Ne olivat unessa ja tuhisivat tyytyväisinä. Kasvoilleni hiipi lämmin hymy katsoessani pienokaisia. He toivat mieleeni Tyrskytassun ja Lainepennun silloin, kun he olivat olleet juuri syntyneitä. Niin pieniä ja viattomia – olisin ollut valmis tappelemaan vaikka mäyräarmeijaa vastaan heidän vuokseen. Olisin vieläkin, mikäli mitenkään voisin saada heitä enää takaisin.
”Onnitteluni, Taivaslaulu”, lausuin onnentoivotukseni tuoreelle emolle, joka kääntyi katsomaan minua. Hän hymyili ja nyökkäsi kiitokseksi. ”Oletteko te vielä päättäneet Iltakaiun kanssa heille nimiä?” kysyin uteliaisuudesta. Pohjapentukin näytti siltä, että halusi kuulla uusien pesätoveriensa nimet.

//Taivas tai Pohja?
//287 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Iltakaiku: 25kp! –

Taivaslaulu: 22kp! –

Hiilihammas: 7kp –

Pohjapentu: 11kp –

Leimutassu: 9kp –

Putoustassu: 5kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Lieskatassu: 58kp! –

Mesitähti: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Makasin sammalvuoteella kolmatta päivää putkeen. Liljatuuli oli antanut minulle kissanminttua, mutta se ei tuntunut tehoavan. Kun Liljatuuli katsoi minua, hänen meripihkasilmistään paistoi huoli ja epävarmuus. Naaras teki kaikkensa, mutta oloni ei vain lähtenyt kohoamaan.
Onnekseni olin saanut nähdä, kuinka Pohjapentu, Hiilihammas ja Ruskatassu olivat parantuneet ja päässeet takaisin normaaliin elämäänsä. Kaiken tämän surkeuden keskellä oli edes pieni valopilkku, niin se aina oli. En saisi vaipua epätoivoon, vaikka oloni olisi kuinka kamala.
Eloklaani selviäisi tästä kyllä, ja minä myös. Tähtiklaani koetteli uskoamme, mutta se oli ihan normaalia.

Raotin hitaasti silmiäni. Olo oli huonompi kuin aiemmin. Sydämeni takoi epätasaisesti rinnassani ja kurkkuni oli kipeä. Kun silmäilin hämärää sairasaukiota, en saanut kohdistettua katsettani mihinkään. Yritin puhua, mutta ääni ei tullut ulos suustani. Tunsin pistoksen rinnassani sydämeni lähtiessä laukkaamaan sellaista vauhtia, joka tuntui olevan liikaa. Välillä sydämen lyöntejä jäi sieltä täältä välistä tai niitä tuli lisää.
Sitten tunsin, miten kipu laajentui ja levisi koko kehooni. Päästin onnettoman parkaisun, kun kipu sai minut kouristelemaan. Pesän äänet katosivat ja kaikki tummui.

Kun heräsin, parantajan pesän kitkerät yrtin tuoksut olivat kadonneet. En maannut sammalvuoteella, vaan nurmella. Lunta ei ollut. Nousin ylös vain huomatakseni, että huono olo oli kadonnut. Ajatukset tuntuivat selkeimmiltä kuin hetkeen. Katselin ympärilleni.
En säikähtänyt tunnistaessani tutun nummimaiseman Tähtiklaanin maiksi. Viheryskä oli siis vienyt yhden hengistäni. Niitä olisi tämän jälkeen jäljellä vielä seitsemän. Minua ei pelottanut.
Lämmin tunne valtasi minut, kun näin tutun hahmon astuvan eteeni. Valkean kollin tähtiturkki kimmalsi kauniisti kuunvalossa, kun tuo katsoi minua meripihkaisilla silmillään. Karpalonenä hymyili minulle sitä lämmintä hymyään, jonka olin tottunut näkemään hänen kasvoillaan.
”Hei isä”, kuollut soturi lausui, ”tiedät varmaan, miksi olet täällä.”
Minä nyökkäsin. Juuri nyt sillä ei ollut väliä, vaikka olisin menettänyt kaikki paitsi yhden henkeni. Sain nähdä poikani, se merkitsi minulle paljon enemmän kuin mikään muu.
”Meillä kaikilla on sinua kauhea ikävä”, henkäisin ja yritin pidätellä itkua.
”Minulla on kaikki hyvin”, kolli totesi rauhallisesti. Hänen olemuksensa oli tyyni ja kaikin puolin kolli näytti onnelliselta.
”Olen tutustunut Orkideaan ja ottanut vastaan Taivaslaulun ja Iltakaiun pennut. Kaikki on erittäin hyvin”, soturi kertoi edelleen hymyillen. Sydäntäni lämmitti kuulla, että kuolleet pennut olivat saaneet erinomaisen vastaanoton Tähtiklaaniin. Se helpottaisi varmasti myös sotureiden mieltä.
”Sinun täytyy palata nyt takaisin. Tavatkaamme taas, isä”, Karpalonenä kuiskasi ja kosketti kuonoani. Nummimaisema sekä Karpalonenä katosivat.

Avasin silmäni ja kohtasin Liljatuulen huolestuneen katseen. Parantajakissa näytti helpottuneelta huomatessaan minun heräävän. Olo oli huomattavasti parempi myös minulla. Kurkku tuntui edelleen hieman karhealta, mutta epämääräiset sydämen lyönnit ja surkea voimaton olo olivat kadonneet.
”Tähtiklaanin kiitos, sinä heräsit. Menetitkö hengen?” tummanharmaa naaras tivasi antamatta minulle aikaa palautua hengenmenetyksestä. Se vain huvitti minua.
”Kyllä, ja tapasin Karpalonenän”, kerroin. Parantajan kasvoille levisi lämmin hymy.
”Hänellä oli varmasti kaikki hyvin”, Liljatuuli enteili. Minä nyökkäsin.
”Tähtiklaani taisi parantaa minut. Voin varmaankin jo palata omaan pesääni”, ehdotin ja olin jo nousemassa, kun Liljatuuli pysäytti minut.
”Älä kuvittelekaan. Olet täällä ainakin huomisen vielä. Katsotaan sitten, mikä on vointisi”, tummanharmaa kissa totesi tiukasti. En voinut väittää vastaan, vaan tyydyin kohtalooni. Asetuin istumaan sammalvuoteelle ja silmäilin pesää. Kauristassu nukkui omalla vuoteellaan.
”Kauristassukin voi jo paremmin”, Liljatuuli vastasi kysymykseen, jota en ehtinyt edes esittää. Nyökkäsin.
”Hyvä. Hän ei saa päästä vielä Tähtiklaaniin”, totesin haikealla äänellä. Jos olisin voinut, olisin pelastanut ennemmin poikani kuin itseni.

//526 sanaa