Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivät vaihtuivat toisensa perään niin tiuhaa tahtia, ettei Leimutassu ollut pysyä laskuissa mukana. Taisteluharjoituksista oli kulunut jo ainakin puoli kuuta, ja sen jälkeen hän oli käynyt vielä harjoittelemassa saalistusta Hillasielun ja Rastastassun kanssa. Se oli sujunut paljon kivuttomammin, sillä Leimutassu nautti saalistamisesta paljon enemmän kuin toisia vastaan kamppailemisesta.
Oli hän oppinut paljon uutta Liljatuuleltakin; mestari oli näyttänyt hänelle kuollutta jänistä hyväkseen käyttäen, miten luut yhdistyivät toisiinsa. Siitä oli hyötyä, jos hän joskus joutuisi tilanteeseen, jossa pitäisi asettaa vaikkapa sijoiltaan lähtenyt jalka paikoilleen. Ajatus ei järin innostanut Leimutassua, mutta hän tiesi, ettei voinut sellaisessa tilanteessa kääntää selkäänsä avun tarpeessa olevalle.
Ulkona oli satanut koko aamun kylmää tihkua, mutta nyt se oli muuttunut raivokkaaksi kaatosateeksi, jonka hän kuuli runtelevan parantajan pesän kattoa pelottavalla voimalla. Vettä pääsi paikoin valumaan sisälle pesään, mutta vauriot eivät olleet suuria, joten ne voisi paikata helposti sateen laannuttua.
”Liljatuuli? Oletko sinä täällä?” Leimutassu havahtui järjestelemästä yrttejä pinoihin, kun hermostuneen kireä ääni kuului sairasaukiolta. Liljatuuli hänen vieressään nousi seisomaan ja sipsutti tulijaa vastaan. Leimutassu jätti tehtävänsä kesken ja meni mestarinsa perässä.
”Onko jokin hätänä, Korppisiipi?” Liljatuuli oli juuri kysymässä mustavalkealta naaraalta, kun Leimutassu tuli hänen vierelleen kuuntelemaan. Korppisiipi liikutteli korviaan vaivaantuneesti, aivan kuin Leimutassun läsnäolo olisi jotenkin häirinnyt häntä. Leimutassu ei ottanut siitä pahakseen, sillä tiesi, että kissoilla menisi jonkin aikaa tottua ajatukseen, että hän oli nykyään Liljatuulen oppilas ja kulki joka paikkaan tämän mukana kuin varjo.
”Vatsassani on tuntunut outoa vääntöä jo jonkin aikaa ja minulla on ollut äkillisiä pahoinvointikohtauksia”, soturi kertoi häntäänsä levottomasti heilutellen.
”Mitä jos kävisit tuohon sammalille pitkäksesi, niin minä tutkin sinut”, Liljatuuli maukui rauhallisesti ja osoitti korvillaan tyhjää makuusijaa. Korppisiipi kampesi itsensä sille jokseenkin vaivalloisen näköisesti, kuin hänen ei olisi kestänyt taittaa itseään edes pikkuisen ennen kuin vatsaa alkoi jo kivistää.
Leimutassu seurasi kiinnostuneena, miten hänen mestarinsa paineli varovasti naaraan kupeita tassullaan. Sitten hän keskeytti tutkimuksensa ja viittasi Leimutassua tulemaan lähemmäksi. ”Kokeilepa tästä kohtaa”, hän kehotti hiljaisella äänellä, ilmeisesti sen takia, ettei halunnut hermostuttaa tutkittavana olevaa Korppisiipeä enempää.
Asettaessaan tassunsa soturin pehmeälle vatsalle Leimutassu tunsi sen alla heikon liikahduksen. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän ohikiitävän hetken ajaksi, ennen kuin hän uskalsi ottaa tassunsa pois ja katsahtaa mestariinsa. Liljatuulen silmissä oli lämpöä, kun tämä vahvisti oppilaansa epäilykset nyökäyttämällä hieman päätään.
”Onko se jotakin vakavaa?” Korppisiipi nosti päätään ja kuulosti nyt hyvin huolestuneelta.
Liljatuuli pudisteli päätään ja antoi naaraalle luvan nousta istumaan. ”Olet oikein hyvässä kunnossa”, hän sanoi, ja sitten hänen naamalleen suli lempeä hymy. ”Onneksi olkoon, Korppisiipi: odotat pentuja.”
Hetkeen Korppisiipi ei osannut sanoa mitään. Hän vain tuijotti parantajaa ja tämän oppilasta tyrmistyksen vallassa. ”Pentujako? Et kai vain huijaa?” hänen onnistui sopertaa lopulta.
”Niiden pitäisi syntyä suurin piirtein kahden kuun päästä. Yritä pitää itsestäsi hyvää huolta, äläkä kursaile tuoresaaliin kanssa. Sinun on nyt ruokittava itsesi lisäksi myös pentusi.” Liljatuuli silitti vähän poissa tolaltaan olevan soturittaren selkää hännällään.
Leimutassu näki järkytyksen katoavan vähitellen soturinaaraan kasvoilta, ja tämä nyökäytti nyt huomattavasti rauhallisempana päätään Liljatuulelle. ”Selvä on. Kiitos.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti hieman huterin askelin pois pesästä. Leimutassu ei vieläkään voinut uskoa olleensa todistamassa tätä hetkeä. Ja parin kuun päästä hän pääsisi mahdollisesti auttamaan Liljatuulen kanssa uuden elämän syntymisessä!

//513 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin myötätuntoa ystävääni kohtaan, joka oli ennen Eloklaanin perustamista ollut kuolonklaanilainen. Oli ollut varmasti vaikeaa hänelle kääntää selkänsä edelliselle elämälle ja sukulaisille ja asettua sen jälkeen vihollisklaaniin asumaan tietoisena entisten klaanitoverien asuvan aivan vieressä. ”Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi, Minttuliekki”, sanoin laskiessani häntäni varapäällikön lavoille tyynnyttelevästi. ”Voit olla uskollinen Eloklaanille ja silti samaan aikaan kaivata vanhaa kotiasi ja ystäviäsi. Se on normaalia – jos olisin sinun asemassasi, tuntisin varmaan ihan samoin.”
”Niin. Minä en muista paljoakaan ajasta, jolloin olin vielä erakko, mutta aion vaalia juuriani siitä huolimatta ja kunnioittaa sitä, mistä tulin”, Korppisiipi yhtyi. Olin kiitollinen kumppanini antamasta tuesta; hän osasi löytää aina oikeat sanat oikealla hetkellä.
”Minunkin varhaisimmat muistoni ylettyvät vain Eloklaanin pentutarhaan asti”, myönsin hieman haikeasti. En usein muistellut aikaa ennen Eloklaania, sillä se tuotti niin paljon päänsärkyä. ”Minulle on kyllä kerrottu, miten vanhempani antoivat minut Eloklaanille ollessani hädin tuskin kuutakaan vanha, sillä he eivät pystyneet huolehtimaan kaikista pennuista. Muistelen olleeni heille katkera siitä jonkin aikaa, mutta sitten aloin ajatella asiaa siltä kantilta, että he vain halusivat taata minulle hyvän elämän – jollaista he eivät voineet minulle tarjota – antamalla minut eloklaanilaisille.”
Minttuliekki ja Korppisiipi nyökyttelivät ymmärtäväisesti päitään. Kumppanini kietaisi häntänsä omaani ja painautui vasten turkkiani. ”He olisivat varmasti iloisia saadessaan tietää, miten vahva ja hyväsydäminen kissa sinusta on kasvanut”, naaraan äänessä oli lämpöä, joka sulatti sydäntäni kipeästi puristavat jääkynnet. Menneiden muisteleminen ei tehnyt yhtä kipeää, kun minulla oli Korppisiipi rinnallani. Toivoinkin, että vanhempani olisivat voineet tavata hänet – he olisivat taatusti ihastuneet tähän.
”Kiitos”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja käänsin pääni hetkeksi poispäin liikuttuneena yllättäen mieleeni tulvahtaneesta muistojen virrasta.
Seuraavat hetket matka taittui parantavassa hiljaisuudessa. Minttuliekki tassutti joukon edellä ja pysähtyi aina välillä haistelemaan ja asettamaan uudet rajamerkit. Me kävelimme Korppisiiven kanssa pari käpälänaskelta hänen perässään ja teimme kumpikin oman osuutemme vuorollaan.
Leirissä jaoimme vielä oravan kolmeen pekkaan, sillä Minttuliekillä sattui olemaan vapaa hetki. Juttelimme niitä näitä, ja hetkeksi kaikki ikävät asiat katosivat kokonaan pois mielestä.
Katselin onnellisena kahta ystävääni; Korppisiipi oli selittämässä innoissaan tarinaa valtavasta jäniksestä, jonka hän oli aivan yksinään onnistunut nappaamaan pari päivää sitten, ja Minttuliekki kuunteli häntä korvat kiinnostuneen pystyssä ja silmät nauraen. Nämä kaksi kissaa muodostivat lähipiirini klaanissa, perheeni. Ja olin valmis tekemään ihan mitä vain heidän puolestaan; katseeni siirtyi Minttuliekkiin, jonka otsassa vielä aiemmin ollut huoliryppy oli nyt oiennut hänen nauraessaan ääneen Korppisiiven kanssa. Toivoin koko sydämestäni, että naaras saisi asiansa selvitettyä. Siihen asti minä ja Korppisiipi saatoimme vain tukea häntä ja rukoilla hänen kulkemalleen polulle myötämäkeä.

Puoli kuuta myöhemmin lehtisade oli selvästi alkanut ja metsä oli vaihtanut turkkinsa punaisen ja oranssin kirjavaan väriloistoon. Riistaa oli yhä hyvin, vaikkakin sitä sai etsiä vähän kauemmin kuin ennen. Eli siis nälkään me emme ainakaan kuolisi.
Työnnyin Lauhalaukan, Omenahuuman ja Aurinkokajon perässä aukiolle, joka ei sekään ollut säästynyt sateen äkilliseltä, rankalta iskulta. Siellä täällä pitkin leiriä oli isoja lammikoita, joista heijastui maidonvaalea taivas puiden takaa. Kannoin muun partion mukana saamani hiiren tuoresaaliskasaan ja siirryin sitten lähemmäksi soturien pesää kuivaamaan kastunutta turkkiani.
Käänsin päätäni kuullessani lähestyvät käpälänaskelet sivulta päin ja näin kumppanini tassuttavan minua kohti vakavan näköisenä. Huolen synkät pilvet ilmestyivät varjostamaan ajatuksiani saman tien; Korppisiipi oli jo jonkin aikaa valittanut kipeää vatsaa ja kärsinyt huonovointisuudesta, ja tänään hän oli luvannut käydä tarkastuksessa Liljatuulen pesällä. Pelkäsin parantajan löytäneen naaraasta jotakin sellaista, mistä oli syytä huolestua.
”Mitä hän sanoi?” kysyin ja pomppasin käpälilleni naaraan saapuessa kohdalleni. Nuuhkin häntä huolellisesti, kuin yrittäen löytää merkkejä sairaudesta.
Korppisiipi vetäytyi askeleella ja jäi katselemaan minua vaikeasti tulkittava ilme silmissään. Mistä oli oikein kyse? Kuolisiko hän? Ei, ei niin voinut tapahtua!
”Tulisitko juttelemaan vähän tänne?” naaras huokaisi viimein ja kutsui minut hännänheilautuksella leirin sisäänkäynnin lähettyville. Astelin hänen peräänsä käpälissä levoton kihelmöinti. ”Hiilihammas, asia on nyt niin…” – Korppisiipi joutui pitämään pienen tauon ja vetämään henkeä – ”että minä odotan sinun pentujasi.”
Leukani loksahti auki. Pentuja? Oliko hän todella juuri sanonut odottavansa pentuja? Minun pentujani? ”Tämähän on loistava uutinen!” huudahdin isompaan ääneen kuin oli ollut tarkoitus ja painoin otsani vasten kumppanini otsaa. ”Minä luulin, että sinä olet kuolemassa!” nauroin helpotuksen ja riemun sekaisin tuntein.
”Kuka on kuolemassa?” Minttuliekki oli putkahtanut juuri aukiolle piikkihernetunnelista ja katseli nyt meitä hiukan huolestuneen näköisenä. Käännähdin häntä kohti leveästi hymyillen.
”Korppisiipi odottaa minun pentujani! Minusta tulee isä!”

//Minttu?
//685 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Mustan ja valkoisen kirjava parantajaoppilas tassutti aukion laidalta luoksemme ja tämän tummilla kasvoilla kareili vallan happaman näköinen ilme. Kollin kireähkö olemus kieli siitä, ettei tämä viihtynyt alkuunkaan taisteluharjoituksissa vaan olisi mieluummin tehnyt jotakin muuta. Ymmärsin Leimutassua hyvin – en minäkään pitänyt taisteluharjoituksista ja yli-innokas Tuulitassu osasi olla melko tuskastuttava harjoittelupari. Kun toiset oppilaat asettuivat Salviakatseen osoittamille paikoille, minä istuuduin aukion reunalle ja soin Leimutassulle kannustavan hymyn ennen harjoituksen alkamista. Kyyhkynharmaa naaras selätti parantajaoppilaan muutaman kerran melko helposti, mutta lopulta Leimutassu onnistui pitämään tasapainonsa ja Salviakatse ja Viherkatse tekivät päätöksen, että nyt olisi hyvä aika palata takaisin leiriin.
Matka litimärän metsän poikki taittui pääosin hiljaisuudessa lukuunottamatta etäistä tuulen huminaa ja satunnaista ropinaa, joka syntyi puiden oksilta tippuvien vesipisaroiden osuessa keltaisten ja ruskeiden lehtien peittämään maahan. Salviakatse kulki edellä ja Viherkatse ja tämän kyyhkynharmaa oppilas kävelivät rinta rinnan harmaankirjavan naaraan jäljessä, kun taas minä ja Leimutassu olimme jääneet laahustamaan joukkion hännille. Jossakin vaiheessa parantajaoppilas avasi varovasti suunsa ja kysyi: “Miksi se tähtikissa kiinnosti sinua niin?”
Katsahdin hivenen yllättyneenä toista kollia, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, että Leimutassu haluaisi tietää syyn äkillisen kiinnostukseni taustalla. Mietin hetken, miten asian toiselle muotoilisin.
“Kun liityin Eloklaaniin, aloin uskoa Tähtiklaaniin”, aloitin ja pidin katseeni tiukasti edessäpäin. “Oli lohduttavaa ajatella, että joku vahtisi minua yötä päivää ja pitäisi huolen siitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi.”
Parantajaoppilas nyökytteli päätään kuin kehottaakseen kertomaan lisää.
“Vaikka Tähtiklaani oli minulle tuki ja turva, pidin sitä viime kädessä vain satuna, jonka pennut saivat kuulla joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Tuntui typerältä ajatella, että minun lisäkseni kokonainen klaanillinen kissoja uskoi pahaiseen tarinaan edesmenneistä sotureista, jotka asuivat Hopeahännän tähdistöstä ja varjelivat meitä”, selitin ja käännyin katsomaan Leimutassua tämän keltaisiin silmiin. “Ennen kuin sinä kerroit, että vanhan klaanin parantaja oli ilmestynyt sinulle ja osoittanut sinulle polun, jota seurata. Luulin, että joidenkin kissojen kyky puhua vainajille oli vain pelkkä huhu, mutta ilmeisesti se kaikki onkin totta.”
Puhuessani matka reviirin poikki oli taittunut joutuisasti ja leirin piikkihernemuuri alkoi jo siintää lehtipuiden välistä. Salviakatse kiristi tahtiaan ja johdatti meidät piikkihernetunnelin suulle.
“Se totuus merkitsee minulle paljon”, sanoin ennen kuin minä tai Leimutassu kumpikaan sukelsimme tunneliin. “Ja lisäksi se on väylä klaanien historiaan. Siihen, keitä me olemme ja mistä me olemme tulleet.”
Työnnyin leirin pääaukiolle ennen Leimutassua ja annoin katseeni vaeltaa hetken eloklaanilaisissa sekä päivisin useimmiten tyhjissä pesissä. Ehkäpä Mesitähdellä tai Liljatuulella olisi enemmän kerrottavaa Eloklaanin historiasta sekä tuosta Myrskyklaanista, josta tähtikissa oli Leimutassulle maininnut.
“Sinulla on varmasti paljon tekemistä, enkä tahdo vaivata sinua. Jutellaan taas joskus”, nau’uin ja katsahdin parantajaoppilasta varovasti hymyillen ennen kuin lähdin jolkottamaan kohti oppilaiden pesää. Minulla oli paljon mietittävää.

// 421 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun Korppisiipi kysyi minun kuulumisiani, oli tilanne menossa hieman vaikeaksi. Päätin kuitenkin, että voisin kertoa kuulumiseni, mutta jättää ykstityiskohdat hieman epäselviksi. En haluaisi vetää ketään muuta ongelmiini.
“No, suoraan sanottuna voisi mennä paremminkin. On eräs… ongelma, johon minun täytyisi löytää pikimmiten ratkaisu. Mutta en valitettavasti voi kertoa siitä enempää, asia on vähän liian vaikea juuri nyt kerrottavaksi”, selitin ja tarkkailin kaksikon reaktioita. Olin tyytyväinen, etten valehdellut heille. Hiilihammas nyökkäsi ja hänen jäänsinisissä silmissään näkyi ymmärtäväisyyttä ja Korppisiipikin näytti vastaukseeni hyväksymisen merkkejä. Minusta se oli helpottavaa.
Astelimme matalan aluskasvillisuuden välistä joka askeleella lähemmäs Eloklaanin ja Kuolonklaanin reviireitä erottavaa rajaa. Minusta tuntui siltä, että osa minusta oli jollakin oudolla tapaa jäänyt Kuolonklaaniin muuttaessani.
“Tehän olette entisiä erakkoja. Vaikka olittekin nuoria saapuessanne, enkä tiedä paljonko teillä on muistoja erakkoelämistänne, niin tuntuuko teistä koskaan siltä, että juurenne olisivat jääneet sinne mistä tulitte?” kysyin ja vilkaisin sivusilmällä kissoja vierelläni.
Kiersin edessäni olevan maan syvyyksiin pureutuneen kiven lohkareen ja käännyin taas puhuttelemaan sotureita:
“Tai siis kun, vaikka koenkin Eloklaanin kodikseni, en voi olla tuntematta pientä kaipuuta Kuolonklaaniin omien juurieni luokse. Älkää käsittäkö väärin, en ole ajatellut mitään klaanin vaihtoa tai mitään sen kummempaa – olen täysin uskollinen nykyiselle klaanilleni – mutta minusta tuntuu vain jotenkin jollain tapaa väärältä tuntea edes pientä kaipuuta nykyisen vihollisklaanini luokse.”

//Hiili? 😀
207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu tassutti jokseenkin vastahakoisesti soturien ja oppilaiden luokse; kaikista vähiten hän halusi joutua harjoittelemaan Tuulitassua vastaan. Naaras oli aivan holtiton ja jaksoi keskittyä yhteen asiaan yhtä kauan kuin kottarainen. Hyvällä tuurilla oppilas unohtaisi vetää kyntensä sisään ja Leimutassu saisi paikata itseään parantajan pesällä loppupäivän ilman että hänen tarvitsisi murehtia joistain typeristä taisteluharjoituksista.
”Sinun tulee vain pysyä paikoillasi ja yrittää olla kaatumatta, kun Tuulitassu koettaa kaataa sinut”, Salviakatse ohjeisti tyynesti hänen tultua nelikon kohdalle. Leimutassu pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn ja nyökkäsi. »Voi kunpa tämä olisi pian ohi!» hän ajatteli tuskastuneena ottaessaan paikkansa aukiolla Tuulitassun maalitauluna.
Nuori naaras pomppi ylös alas valmiina uuteen erään. Leimutassu näki hänen ilmeestään, ettei oppilas aikonut epäonnistua tällä kertaa. Hänen katseensa hapuili Harhatassuun, joka istui mestarien kanssa vähän syrjemmässä. Vanhempi kollioppilas väläytti Leimutassulle rohkaisevan hymyn. Leimutassu yritti hymyillä takaisin, mutta hänen ajatuksensa katkesivat, kun aukion täytti uhokas rääkäisy ja Tuulitassu lähti rynnistämään häntä kohti.
Hän ei edes ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo huomasi makaavansa maassa Tuulitassun alla. Kyyhkynharmaa oppilas mourusi voitonriemuisesti ja painoi tassullaan häntä alaspäin. Leimutassu puuskahti tuskastuneena ja yritti punnertaa itseään ylös. ”Voisitko?” hän puhisi naaraan alla, ja lopulta Tuulitassu tajusi astua pois hänen päältään.
He harjoittelivat liikettä vielä muutaman kerran, ja yhdellä kerralla Leimutassu onnistui säilyttämään tasapainonsa niin, ettei kaatunut ihan kokonaan. Lopulta Salviakatse ja Viherkatse tulivat siihen tulokseen, että oli parempi lopettaa, koska kaikki kolme oppilasta näyttivät uupuneilta ja höykytetyiltä.
Kotimatkalla Leimutassu käveli Harhatassun rinnalla. Kollit kulkivat jonkin aikaa hiljaisuudessa. Sitten Leimutassun oli pakko kysyä oppilaalta jotain:
”Miksi se tähtikissa kiinnosti sinua niin?”

//Harha?
//250 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kun olin päättänyt kysyä Leimutassulta tähtikissasta, olin ajatellut, että parantajaoppilas ei joko mystiikan nimessä ollut saanut tietää ilmestyksen nimeä tai sitten kyseessä oli ollut joku edesmennyt eloklaanilainen. Missään maailmassa en olisi osannut arvata, että Leimutassu oli tavannut unissaan vanhan klaanin parantajan, joka oli esittäytynyt kollille sanoen nimekseen Kortelampi. Jo Leimutassun ensimmäinen kertomus tähtikissasta oli herättänyt minussa lukemattomia kysymyksiä, mutta nyt kun olennolla oli nimi ja tiesin tämän olleen aikoinaan klaanikissa, joka oli elänyt ja kävellyt maan päällä niin kuin mekin nyt, minun alkoi olla vaikea keskittyä ajattelemaan mitään muuta. Minulla oli niin paljon kysyttävää Leimutassulta, mutta ennen kuin ehdin avata suuni, Salviakatse kutsui minut ja Tuulitassun luokseen. Painoin aavistuksen pettyneenä pääni, mutta siirryin kuitenkin kuuliaisesti sinne, minne mestarini minut tahtoi. Tabbykuvioinen soturitar selitti hännänpää viuhtoen, että nyt meidän tuli harjoitella vihollisen kamppaamista, mikä aikaisemmin opitun liikkeen tavoin oli minulle jo entuudestaan tuttua. Tuulitassu kiljui riemusta ja anoi, että saisi kampittaa minut ensin. En voinut muuta kuin hymyillä varovasti nuoren oppilaan innokkuudelle, kun valmistauduin ottamaan vastaan tuon hyökkäyksen. Kyyhkynharmaa naaras virnisti ilkikurisesti, polki takatassujaan märkään maahan ja syöksähti äkkiä liikkeelle minua kohti. Kyyristyin vaistomaisesti, jolloin painopisteeni oli alempana ja minut olisi vaikeampi saada nurin. Päästyään riittävän lähelle Tuulitassu kohdisti hyökkäyksensä voiman jalkoihini ja koetti vetäistä ne tuloksetta altani. Kun naaras huomasi, että hänen tekniikkansa ei ottanut toimiakseen, iski tämä tassunsa seuraavaksi lapoihini ja yritti kaikin voimin vetää minut nurin. Tällä kertaa horjahdin hieman, mutta korjasin nopeasti asentoni ja jännitin lihakseni niin, etten varmasti liikahtaisi hiukkaakaan.
“Epäreilua! Sinä olet isompi kuin minä”, Tuulitassu puhisi ja hypähti suu mutrussa pois kimpustani. Soin nuorelle oppilaalle pahoittelevan katseen ennen kuin käännyin katsomaan Salviakatsetta ja Viherkatsetta, jotka astelivat aukion reunalta luoksemme.
“Sinun tulee osata kaataa vielä Harhatassuakin isompia vastustajia”, Salviakatse huomautti.
“Hyökkäyksesi sujui muuten hyvin ja iskit juuri oikeisiin kohtiin vihollisen horjuttamiseksi, mutta iskun on sujuttava hieman sulavammin. Kun pysyt liikkeessä, pystyt kohdistamaan vastustajaan koko kehosi painon. Lisäksi sinuun on vaikeampi osua”, Viherkatse selitti harmaaturkkiselle oppilaalleen, joka nyökytteli vastahakoisesti päätään. Nopeasti naaraan ilme kuitenkin kirkastui ja tämä nosti itsevarmasti leukaansa.
“Saanko kokeilla uudestaan?” Tuulitassu pyysi ja napitti harmaanruskean turkin omaavaa mestariaan suurilla, metsänvihreillä silmillään. Soturitar nyökkäsi.
“Jospa kokeilisit nyt Leimutassun kanssa?” Salviakatse ehdotti ja kutsui parantajaoppilaan hännänheilautuksella tulemaan luoksemme.

// Leimu?
// 363 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Suin itseäni soturien pesän edustalla, kun yhtäkkiä joku tuli eteeni. Kesken kielenvedon nostin katseeni Kirpputäplään, jonka leuoista roikkui pulska orava. Kolli pudotti eläimen maahan ja työnsi sitä käpälällään lähemmäksi.
”Lounasta”, tämä maukui ja istuutui.
Tutkailin tuoresaalista vaikuttuneena; se oli melkein Kirpputäplän itsensä kokoinen. ”Sinäkö sen nappasit?”
Pienikokoinen soturi kohautti lapojaan ja nuolaisi sitten rintaansa pariin kertaan, kuin yrittääkseen näyttää vaatimattomalta varsin kookkaan saaliinsa rinnalla. ”Minulla kävi tuuri”, hän vastasi sävyisästi.
Kurkustani nousi hilpeä kehräys. ”Tuo orava olisi helposti voinut vaikka napata sinut”, kiusasin. Kirpputäplä puhahti, muttei vaikuttanut ottavan heitostani nokkiinsa.
Asetuimme leirin reunalle syömään oravaa. Kirpputäplä sai ottaa ensimmäisen haukun, koska oli pyydystänyt sen ihan omin avuin. Repiessäni itselleni sopivaa lihakimpaletta mieleeni muistui se eläin, jonka olin nähnyt aiemmin aamulla.
”Minä näin tänään joella sellaisen ison eläimen”, aloitin suu täynnä, mutta pidin sitten pienen tauon, jotta ehdin pureskella loppuun. Liha oli yhä lämmintä, ja sen mehu täytti suuni. ”Sillä oli mukanaan pienempi poikanen. Ne olivat tosi suloisia!”
Kirpputäplä katsoi minua hetken sen näköisenä, ettei uskonut. ”Oletko varma, ettei se ollut kettu?” hän varmisti, mutta huomatessaan korvieni painuvan luimuun närkästyneesti, tämä loksautti suunsa kiinni.
”Kyllä minä petoeläimen erotan!” sihahdin kiihtyneenä ja olin vähällä antaa soturille ympäri korvien, mutta hillitsin sitten äkillisen tunteiden purkauksen. ”Niiden näkeminen sai minut vain ajattelemaan, miten mukavaa olisi, jos minullakin olisi jonakin päivänä omia pentuja”, jatkoin rauhallisemmin.
Kirpputäplä räpytti silmiään yllättyneen oloisena. ”Sinähän sanoit ihan tässä pari päivää sitten, ettet kuuna päivänä halua pentuja riesaseksi”, hän tokaisi hieman hilpeään sävyyn. Läpsäisin häntä tassulla.
”No se oli silloin!”
Jatkoimme ateriaa hyväntuulisessa hiljaisuudessa. Kun oravasta oli enää jäljellä rippeet, nuoleskelin viiksistäni lihasta jääneet mehut ja nousin seisomaan häntääni mietteliäästi heilutellen. Vilkaisin sitten Kirpputäplään, joka myöskin oli könynnyt itsensä käpälilleen ja pesi nyt vereen sotkeutunutta valkoista täplää rinnassaan.
Yritin kuvitella, millaisia meidän kahden pennuista tulisi; ne olisivat joko pieniä ja vikkeliä niin kuin Kirpputäplä tai suuria ja jänteviä kuten minä. Tukahdutin sitten huokaisun ja käänsin pääni poispäin kollista. Me emme olleet vielä edes kumppanuksia, joten oli täysin turhanpäiväistä haaveilla pennuista, joita ei välttämättä koskaan tulisi.

Kului puoli kuuta, ja metsässä viherlehden ajan vallinnut vihreys oli vaihtumassa oranssin ja punaisen sävyihin. Jo melkein neljänneskuun verran oli satanut putkeen, mutta tänään sateesta oli taukoa, ja sinitaivaskin vilahteli puunlatvojen takaa.
Johdin partiota Kuolonklaanin rajalle. Olin hieman hermostunut, sillä tämä oli ensimmäinen kertani soturina, kun minulle oli uskottu vastuu rajapartion vetämisestä. Paineita lisäsi se, että mukaani partioon oli laitettu entinen mestarini Mesitähti sekä Kirpputäplä, joka haittasi huomattavasti keskittymistäni. Kahden kollin lisäksi mukana kulkivat Iltakaiku ja tämän oppilas Paatsamatassu.
Kävelin joen viertä pitkin mielessäni selvänä määränpäänä kauempana yläjuoksulla oleva ylityspaikka; puunrunkosiltaa pitkin pääsisimme kulkemaan turvallisesti kuohuavan virran yli.
Käänsin välillä toista korvaani taaksepäin varmistaakseni, että toiset pysyivät perässäni. Tullessamme ylityspaikalle käännyin vielä katsomaan heihin päin, ennen kuin lähdin tasapainoilemaan runkoa pitkin.
Olin melkein toisella puolella, kun yhtäkkiä runko allani tärähti ja alapuoleltani kuului molskahdus. Kirpputäplän rääkäisy katkesi lyhyeen, kun hän katosi hetkeksi uppeluksiin pinnan alle.
”Kirpputäplä!” Epäröimättä loikkasin alas puulta ja mäiskähdin vatsa edellä hyiseen veteen. Kuulin Mesitähden huutavan minulle jotakin, mutta oma puuskutukseni ja pauhaava vesi peittivät kollin äänen alleen.
Ryhdyin etsimään katseellani mustavalkeaa soturia. Viimein hoksasin pienen pään nousevan pintaan vähän matkan päässä ja lähdin kauhomaan sitä kohti itsevarmoin liikkein. Päästessäni Kirpputäplän kohdalle tartuin kiinni hänen löysästä niskanahastaan ja yritin pitää tämän pään aaltojen yläpuolella.
Tunsin voimieni alkavan ehtyä jaloistani. Virtaus oli liian voimakas että olisin pystynyt uimaan rantaan. Vesi kieputti meitä ympäriinsä, eikä minulla ollut enää hajuakaan, miten päin olimme.
»Apua!»

//Mesi tai Ilta? xd
//569 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kiitos”, kehräsimme Korppisiiven kanssa lähestulkoon samalla hetkellä. Vaihdoimme naaraan kanssa huvittuneita katseita, mutta käännyimme hyvin pian taas Minttuliekin puoleen. Punertavaturkkisen naaraan naamalla oli lämmin, sydämellinen hymy, joka viesti vilpittömästä onnesta meidän puolestamme, mutta en voinut olla panematta merkille hänen tummansinisissä silmissään ohikiitävän hetken häivähtävää haikeuden varjoa. Se sai minut rypistämään kulmiani hieman kummastuneena – olin nyt aika varma siitä, että ystäväämme painoi jokin, eikä tuo kaikesta päätellen ollut halukas puhumaan siitä meille.
”Minulla menee ihan hyvin”, Korppisiipi vastasi varapäällikön kysymykseen meidän kuulumisistamme. Tunsin hänen turkkinsa hipovan omaani, kun kävelimme Minttuliekin vierellä metsässä pujottelevaa polkua pitkin. Sen olivat talloneet siihen monet metsän eläimet ennen kuin olin edes syntynytkään. ”Vadelmatassun koulutus edistyy lupaavasti. Kohta minulla ei ole enää mitään opetettavaa hänelle, kun hän osaa jo kaiken”, hän kehräsi hyväntuulisesti. Minttuliekki naurahti.
”On hyvä kuulla, että Eloklaani saa pian lisää vahvoja, nuoria sotureita”, hän maukui hymyssä suin. Minäkin yritin hymyillä, mutta en voinut lakata ajattelemasta sitä, mikä tätä mahtoi painaa. ”Entä sinä, Hiilihammas?” Ajatukseni keskeytyivät Minttuliekin kohdistaessa tummansiniset silmänsä minuun. Räpyttelin omia silmiäni hetken hämilläni, kunnes muistin, että olimme vaihtamassa kuulumisia, ja rykäisin vähän ääntäni.
”Minulla menee myös hyvin”, sanoin reippaalla äänellä ja huiskautin häntääni. Olisin hyvinkin voinut kertoa siitä, miten Nokkostassun koulutus eteni, mutta en halunnut puhua soturintehtävistä nyt. Halusin vain viettää aikaa kahden minulle tärkeän kissan kanssa ja höpistä joutavia. ”En malta odottaa, että lehtikato tuo taas tullessaan isot lumikinokset!”
”Et kai sinä oikeasti odota lehtikatoa?” Korppisiipi kysyi äänessään epäuskoinen sävy. Virnistin vähän ja nyökkäsin.
”Tietysti odotan! Viherlehti on kyllä ihan kiva, mutta minä tykkään kahlata hangessa”, mau’uin ja nostelin sitten jalkojani korkealle kuin olisin muka kävellyt vatsakarvoihin asti ylettyvässä lumessa. ”Kas tähän tapaan!”
Korppisiiven nenästä pääsi nauruntuhahdus, ja Minttuliekkikin naurahti ääneen. Hymy kasvoillani leveni: oli ihanaa nähdä ystäväni hyväntuulisina. Lopetin tyhmän näköisen kävelemisen ja palautin askellukseni takaisin samaan rytmiin muiden kanssa.
”Miten sinulla menee, Minttuliekki?” Korppisiipi kysyi yhtäkkiä. Huomasin punertavaturkkisen varapäällikön jännittyvän vähän, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Tiesin, että hänellä oli mielessään jotakin. Oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos hän ei halunnut uskoutua tuosta jostakin meille kahdelle. Hänellä oli oikeus olla hiljaa, jos niin halusi.

//Minttu?
//344 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy Hiilihampaan ja Korppisiiven saapuessa luokseni. Kaksikko käveli rintarinnan, turkit toisiansa hipoen. He olivat julistautuneet kumppaneiksi vähän aikaa sitten ja olin onnellinen heidän puolestaan.
“Huomenta! Olinkin itseasiassa juuri menossa järjestämään päivän partioita. Otan teidät mielelläni mukaan”, sanoin yrittäen kuulostaa tavanomaisen pirteältä kaikesta hässäkästä huolimatta. Oikeastaan ystävien seura tuntui jo pelkästään keventävän oloani jonkin verran.
Hiilihammas näytti ilahtuvan tarttuessani hänen ehdotukseensa.
“Sopiiko, että odotatte tässä kun käyn jakamassa muut partiot? Palaan sitten ja voimme lähteä aamun ensimmäiseen rajapartioon”, hymyilin ystävällisesti. Tummanruskea kolli nyökkäsi rennosti:
“Ilman muuta.”
Nyökkäsin vielä pikaisesti ennen kuin lähdin kohti soturien pesää, jonka edustalla nuokkui heränneitä kissoja. Samalla kaavailin mielessäni kissojen jakamista partioihin; kuka johtaisi mitäkin partioita ja ketkä voisin laittaa heidän mukaansa. Minun täytyi hetken muistella, kenet olin laittanut viime kuunhuipun partioon, etten vain laittaisi samoja kissoja aamun partioihin ja rasittaisi ketään liikaa.
Ensimmäisenä lähestyin Lauhalaukkaa, jonka kasvoilla oli tavanomaisen hyväntuulinen ilme hänen tähyillessään kirkasta taivasta. Hänen huomatessaan minut, hän kohteliaasti kohdisti katseensa minuun.
“Huomenta Minttuliekki. Tänään tulee kuuma päivä”, tämä naukui. Nyökkäsin tuskastuneena vilkaistessani taivaalle hiipivää aurinkoa.
“Olet oikeassa. Täytyy varmaan laittaa saalistuspartiot aamu- ja iltapainotteisesti. Kukaan ei jaksa metsästää, kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta”, järkeilin silmiäni ajatuksissani siristäen, “Siitä puheen ollen, ajattelin laittaa sinut heti aamun saalistuspartion johtoon. Ota mukaasi Halavaviiksi, Salvikatse ja Harhatassu.”
Hän nyökkäsi asiallisesti ja otti tehtävänsä vastaan pienen, kohteliaan hymähdyksen saattelemana.
“Asia kunnossa.”
“Hienoa. Nyt täytyy jatkaa kierrosta. Nähdään”, tokaisin vielä ja lähdin ripeästi tassuttelemaan seuraavan kissan luokse.
Kun olin viimein saanut partiot iltapäivään asti järjesteltyä kiirehdin takaisin Hiilihampaan ja Korppisiiven luokse, jotka istuskelivat kevyesti jutellen juuri siinä mihin olin heidät jättänytkin.
“No niin. Kaiken pitäisi olla nyt kunnossa. Eiköhän sitten lähdetä”, sanoin. Hännänpääni värähti muutaman kerran innostuneena.
Hiilihammas ja Korppisiipi kampesivat itsensä ylös ja lähdimme astelemaan kohti uloskäyntiä.
“Ainiin, onnea kumppanuudesta! Olen iloinen kummankin puolesta”, sanoin onnesta säteillen. Minusta oli ihanaa, että Korppisiipi ja Hiilihammas olivat löytäneet toisensa. Kaksikko vilkaisi toisiaan lämpimästi ja sen jälkeen Korppisiipi kääntyi hymyilemään minulle pienesti.
Kissojen kumppanuus oli hyvä merkki tulevaisuuden kannalta. Klaani tarvitsi uusia sukupolvia jatkaakseen kiertoaan. Kumppanuudesta ajatukseni meinasivat karata Pähkinäkorvaan, mutta kovalla työllä sain torjuttua ne.
“Mitä muuta teille kuuluu? Emme ole tosiaankaan ehtineet jutella ikuisuuksiin”, kysäisin ja salaa toivoin, etteivät he kysyisi samaa kysymystä minulta. En tiennyt kuinka hyvin osaisin valehdella, enkä loppujen lopuksi todella halunnutkaan.

Hiili?
378 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu yllättyi vähän, kun Harhatassu halusi ottaa hänen unessaan näkemänsä tähtikissan taas puheeksi. Miksi se kiinnosti tätä?
”Sain kyllä”, hän vastasi hieman viiveellä, sillä oli jäänyt muistelemaan viimeisintä untaan, jossa tähtikissa oli ilmestynyt hänelle. Se oli tapahtunut sinä yönä, jonka oli ollut tarkoitus olla hänen viimeisensä Eloklaanissa, mutta sitten hän oli tajunnut, että hänestä kuului tulla tämän klaanin parantaja jonakin päivänä ja oli päättänyt jäädä. ”Hän sanoi nimekseen Kortelampi – oli kuulemma joskus muinoin Myrskyklaanin parantaja”, hän jatkoi.
Harhatassun ilme oli kysyvä. ”Myrskyklaanin?” hän toisti hämmentyneen kuuloisena. Leimutassu räpäytti silmiään pariin kertaan, tajuten vasta nyt, mitä oli sanonut.
Hän kohautti lapojaan. ”Niin. Sellainen on kai joskus ollut olemassa kauan ennen Eloklaania – tai Kuolonklaania”, hän naukaisi itsekin asiaa pohtien. Liljatuuli oli kyllä maininnut hänelle klaaneista joskus, mutta jostain syystä hänelle ei ollut tullut mieleenkään kysellä asiasta enempää. Kaipa hän ei ollut kokenut sitä silloin niin tärkeäksi – ja nyt hän sai katua typeryyttään jälkikäteen.
Ennen kuin Harhatassu ehti esittää lisää polttavia kysymyksiä, Salviakatse keskeytti heidän jutustelunsa: ”Tämä saa luvan kelvata. Harhatassu ja Tuulitassu, tulisitteko tänne?” Naaras viittasi hännällään kahta oppilasta siirtymään pienen metsäaukean keskustaan.
Leimutassu katseli sivusta, miten soturioppilaat tassuttivat Salviakatseen osoittamille paikoille. ”Seuraavaksi harjoittelemme vihollisen kampittamista. On hyödyksi taistelussa, jos onnistuu horjuttamaan vastustajansa tasapainoa sen verran, että pääsee iskemään heikkoihin kohtiin”, soturitar selitti häntä viuhtoen ja silmäili kumpaakin oppilasta vuorollaan. Leimutassu huomasi Harhatassun hännänpään värisevän hieman epävarmasti.
”Kivaa!” Tuulitassu kiljahti innosta ja pomppi paikallaan. ”Saanko kokeilla kampittaa Harhatassun ensin, saanhan?” Naaraan metsänvihreät silmät säkenöivät.
Salviakatse vaihtoi katseita soturitoverinsa kanssa; Viherkatse nyökäytti päätään ehdotuksen hyväksymisen merkiksi. Tuulitassu näytti silti, ettei ollut pysyä turkissaan. »Hän varmaan pystyisi loikkaamaan kuuhun tuolla energialla», Leimutassu ajatteli ja päästi pienen nauruntuhahduksen.
Hän jäi istumaan syrjempään aukion laidalle sillä välin kun Salviakatse ja Viherkatse valmensivat oppilaitaan tulevaa harjoitusta varten. Harhatassu vilkaisi Leimutassuun päin mietteliään näköisenä, mutta käänsi sitten katseensa saman tien takaisin Tuulitassuun, joka oli valmiina viemään kollilta jalat alta hetkenä minä hyvänsä. Leimutassu liikahti lonkkiensa päällä ja kiepautti häntänsä käpälilleen, jääden odottamaan mielenkiinnolla harjoituksen alkamista.

//Harha?
//327 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Leimutassu kertoi olevansa lähtöisin kaksijalkalasta. Minä en ollut koskaan nähnyt elävää kaksijalkaa tai kaksijalan pentua, mutta kuulemani mukaan ne olivat vaarallisia ja niistä tuli pysyä mahdollisimman kaukana. Yritin parhaani mukaan kuvitella elämää kaksijalkalassa, mutta kun mieleeni ei juolahtanut yhtään mitään kehotin parantajaoppilasta kertomaan hieman lisää, kuten miksi tämä oli päättänyt lähteä kaksijalkalasta. Leimutassu empi hetken, mutta kakaisi lopulta, että hänelle oli unessa ilmestynyt tähtikissa, joka oli johdattanut kollin kaksijalkalasta Eloklaanin reviirille. Kohotin yllättyneenä kulmiani kuultuani parantajaoppilaan selityksen, mutta karistin sen ilmeen nopeasti kasvoiltani, jotta Leimutassu ei ajattelisi minun pitävän häntä täysin kahelina. En ollut mikään asiantuntija, mutta olin melko varma siitä, että Leimutassu oli tavannut Tähtiklaanin kissan. Parantajilla oli kuulemma kyky nähdä unissaan edesmenneitä sotureita, jotka aina silloin tällöin antoivat heille ohjeita taikka jonkinlaisen varoituksen, että jotain poikkeavaa oli tulossa. Minä olin alkanut uskoa Tähtiklaaniin liityttyäni Eloklaaniin, mutta en ollut koskaan ajatellut, että kuolleiden henget olisivat oikeasti olemassa jossain tietoisuutemme toisella puolella. Leimutassun kertomus herätti minussa miljoonia kysymyksiä, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, sade näytti lakanneen ja kissat työntyivät Salviakatseen johdolla pois saniaispuskan alta. Kaikkien turkit olivat sateen jäljiltä hieman kosteat, mutta Tuulitassu ei antanut sen haitata itseään vaan syöksyi oikopäätä harjoittelukuoppaan, mitä seurasi loiskahdus ja kyyhkynharmaan oppilaan kärttyinen älähdys. Hiekkamonttu oli täyttynyt kaatosateen aikana vedellä eikä siellä harjoitteleminen tullut enää kysymykseenkään.
“Etsitään jostakin aukea paikka ja harjoitellaan siellä”, Viherkatse päätti ja Salviakatse lähti johdattamaan meitä litimärän metsän poikki.
Sateenjälkeisen metsän tuoksu oli huumaava, ja vaikka vesipisaroita tippui yhtenään puiden oksilta päälleni, oloni oli paljon parempi kuin sen olisi voinut kuvitella olevan. Ajatukseni harhailivat kerta toisensa jälkeen takaisin Leimutassun tarinan tähtikissaan, jonka ansiosta Eloklaanilla oli viimein parantajaoppilas. Tunsin hienoista kateutta siitä, että joku oli noin vain ilmaantunut osoittamaan mustan ja valkoisen kirjavalle kollille tämän elämän tarkoituksen. Toivoin, että minulle kävisi joskus samoin. Halusin tietää, miksi minä olin täällä ja mikä oli minun elämäni tarkoitus. Oli epäreilua, että kaikki eivät välttämättä koskaan saaneet tietää vastausta. Huokaisin syvään ja päätin lopulta jättäytyä kävelemään Leimutassun rinnalle. Tahdoin kysyä kollilta edes yhden kysymyksen ennen kuin meidän pitäisi taas alkaa harjoitella.
“Leimutassu, se tähtikissa. Saitko koskaan selville kuka hän oli?”

// Leimu?
// 346 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kävelin eteenpäin aamukosteassa metsässä. Olin käynyt viemässä Kirpputäplän myyrän leiriin ja päättänyt sen jälkeen lähteä verryttelemään valvotun yön takia kankeita jäseniäni.
Totta puhuakseni olin myös tarvinnut tilaa ajatella. Nyt kun me molemmat Kirpputäplän kanssa olimme sotureita, mikään ei enää estänyt meitä ryhtymästä kumppaneiksi. Ajatus tuntui minusta kuitenkin samaan aikaan vieraalta, vaikken osannutkaan selittää, miksi.
Klaanissa oli kuiskittu mahdollisista uusista pentueista, joita nuoret parit eittämättä tiesivät. Asia oli kuitenkin niin, etten minä halunnut omia jälkikasvuja. En ainakaan vielä. En tiennyt, miten olisin ilmaissut asian Kirpputäplälle loukkaamatta hänen tunteitaan. Uskoin kollin haluavan jatkoa suvulleen, mutta tässä tapauksessa hän ei ollut se, joka päätöksen teki. Minä joutuisin kantamaan niitä pentuja sisässäni ja ruokkimaan niitä yksin pentutarhan hämyssä sillä välin kun pentujen isä kuljeskeli vapaana metsässä riistanhajujen perässä. En ollut varma, olinko valmis tekemään sellaista uhrausta kenenkään vuoksi.
Kumarruin latkimaan vettä lammikosta, joka oli muodostunut eilisen sateen aikana. Nuoleskellessani vesipisaroita pois viiksistäni, jäin tuijottamaan epämuodostunutta, väreilevää kuvajaistani, joka heijastui lammikon pinnasta. Nostin hieman huultani sille ja olin aikeissa huitaista koko kuvajaisen pirstaleiksi, kun yhtäkkiä maa jalkojeni alla tärähti. Jähmetyin paikoilleni kanelinruskea turkki pörhistettynä. Mikä se oli?
Maa tärähti jälleen; vesilammikon pinta värähteli. Sysäsin pelontuntemuksen syrjään ja lähdin varovasti hiipimään kohti saniaistiheikköä, josta minua ei ehkä huomattaisi, vaikka ruskea turkkini itsessään antoikin hyvin suojaa sulautumalla metsätaustaan.
Tärähtely voimistui. Sydän kiipeili kurkussani pakokauhun vallassa. Nenäni täytti omituinen haju, jollaista en ollut koskaan eläissäni haistanut. Se ei kuulunut millekään tuntemalleni petoeläimelle tai kaksijalalle. Se ei myöskään haissut uhkaavalta.
Yhtäkkiä maan tärinä lakkasi. Uskaltauduin kurkistamaan saniaisten lehtien alta, ja näin edessäni valtavan, ruskeaturkkisen olennon. Sillä oli pitkät ja hoikat mutta voimakkaan näköiset jalat sekä isot, hassun näköiset korvat. Huomasin, että sen takana tuli toinen samanlainen otus, joka oli toveriaan huomattavasti pienempikokoisempi sekä sen turkissa oli valkoisia pilkkuja selässä ja kyljissä.
Samassa minulla välähti: olisiko kyseessä voinut olla emo ja poikanen? Katselin pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein, miten nuo isot, majesteetilliset eläimet astelivat saniaispuskan ohi ja jatkoivat matkaansa joelle, kunnes katosivat puiden taa näkymättömiin.
Nousin ylös piilostani ja tassuttelin sille paikalle, josta eläimet olivat kulkeneet. Katsoin niiden isoja, omituisen mallisia käpälänjälkiä, jotka olivat kuin kaksi isoa kynttä, joiden kärjet osoittivat menosuuntaan. Asetin oman tassuni niiden viereen ja hätkähdin hieman kokoeroa. Jopa pikkuisen otuksen jalanjäljet olivat isommat kuin minun.
Mieleni valtasi lämpö, kun ajattelin poikasen kulkemassa emonsa kintereillä pitkiä, ohuita jalkojaan ylväästi nostellen. Samassa ajatus omista jälkeläisistä ei tuntunutkaan enää niin etäiseltä ja vastenmieliseltä. Kenties minäkin saisin vielä joskus omia pentuja, joita johdattaa eteenpäin omassa elämässään. Siihen olisi kuitenkin vielä pitkä aika.

//412 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Minäkin synnyin erakoksi, mutta vartuin kaksijalkalassa”, Leimutassu naukaisi ja taittoi käpälänsä alleen uppoutuessaan muistelemaan muutaman kuun takaisia tapahtumia. Silloin hän oli vielä asustellut kaksijalkalan kapeilla kujilla, tapellut jokaisesta suupalasta muiden kovanaamaisten kulkukissojen kanssa – tai siis lähinnä muut olivat tapelleet ja Leimutassu oli vain vähin äänin noukkinut oman osuutensa tähteistä ja pinkonut sitten henkensä edestä karkuun. ”Elämä siellä oli toisinaan melko raskasta, mutta ainakin olin oman elämäni herra, eikä kukaan ollut määräilemässä minua siellä”, hän jatkoi ja palasi ajatuksissaan takaisin nykyhetkeen. Nykyään hän vastasi kaikista tekemisistään Liljatuulelle, ja se välillä vähän ärsytti häntä. Eloklaanissa nuorille kissoille oli asetettu selvät rajat, jotka jotkut olivat Leimutassun mielestä kohtuuttomia – nuori tai ei, jokaisella olisi pitänyt olla vapaus liikkua siellä missä huvitti ilman että aikuinen seurasi heti kintereillä.
Harhatassu vaikutti empivän hetken ennen kuin kysyi: ”Miksi sinä lähdit kaksijalkalasta?”
Leimutassu räpytteli silmiään eikä tiennyt, mitä sanoa, jottei olisi tehnyt itsestään täyttä pölvästiä toisen kollin silmissä. ”No siis…” hänen äänensä oli pelkkää vaimeaa tupinaa. Harhatassu höristi korviaan ja yritti selvästi saada selvää hänen puheestaan. Sitten Leimutassu rykäisi ja jatkoi kovemmalla äänellä: ”Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minulle tuli unessa joku tähtikissa, joka opasti minut lähtemään pois kaksijalkalasta. Seuraamalla sitä päädyin aina vain lähemmäksi Eloklaania, kunnes lopulta yksi kettu ajoi minut klaanien reviireille ja Mesitähden partio löysi minut.” Samassa hän muisti nähneensä Harhatassun siinä partiossa, joka oli auttanut häntä karistamaan ketun kimpustaan. Kuitenkin jossain vaiheessa kolli oli hävinnyt, sillä matkalla leiriin tätä ei ollut näkynyt missään. Leimutassu arveli hänellä olleen syynsä sille, joten ei alkanut kyselemään oppilaalta asiasta.
Kuulostellessaan ympäristöään Leimutassu tajusi sateen lakanneen. Sieltä täältä kuului aina välillä pientä liplatusta, kun vesipisaroita tipahteli puiden oksista metsän pohjalle muodostuneisiin lammikoihin. Oppilaiden toisella puolella saniaiset liikahtivat, kun Salviakatse työntyi pois lehtien seasta Viherkatse ja Tuulitassu kannoillaan. Kyyhkynharmaan naaraan turkki oli epätasainen niistä kohdista, joista se oli vielä märkä ja likistynyt nahkaa vasten. Soturitkaan eivät olleet sen vaikuttavampi näky: Salviakatseen turkki oli myöskin märkä ja sekainen ja Viherkatseen karvat olivat liimautuneet ihoa vasten kuin hän olisi viettänyt koko tämän ajan sateessa.
”Otetaan vielä se yksi liike ja sitten palataan leiriin”, Salviakatse maukui hieman turhautuneen kuuloisena litistellessään takaisin montun reunalle.
Tuulitassu loikki hänen ohitseen suoraan monttuun; sitä seurasi tyrmistynyt huudahdus ja molskahdus. Leimutassu ja Harhatassu tulivat montun reunalle ja katsahtivat alas: Tuulitassu seisoi montun pohjalle kertyneessä sadevesilammikossa läpimäräksi kastuneena.
”Eihän täällä voi harjoitella”, hän nurisi kömpiessään ylös montusta ja ravistellessaan vedet pois jokaisesta tassustaan yksi kerrallaan niitä nostellen.
”Etsitään jostakin aukea paikka ja harjoitellaan siellä”, Viherkatse ehdotti, ja Salviakatseen hännänkiepautuksella koko joukko lähti taivaltamaan syvemmälle metsään paremman harjoittelutilan toivossa.
Lehtimulta lätisi Leimutassun tassujen alla epämiellyttävästi, ja hän tunsi jokaisen karvansa sojottavan pystyssä inhosta. Juuri nyt hän olisi ollut paljon mielellään Liljatuulen kolossa järjestelemässä kitkerän hajuisia yrttejä tai jopa metsästämässä Kirsikkakuonon turkista punkkeja kuin kävelemässä täällä märässä metsässä kolmen hänelle lähestulkoon tuiki tuntemattoman kissan kanssa.

//Harha?
//464 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Parantajaoppilaan seuraava hyökkäys onnistui loistavasti. Pienikokoinen kolli keksi tavan yllättää ja kaataa minut kuopan pohjalle niin, että päädyimme kierimään hiekalla yhtenä mustan ja valkoisen kirjavana sekamelskana. Samalla kun minä nousin takaisin jaloilleni ja ravistelin hiekanjyviä valkeasta turkistani, Leimutassu sai kehuja osakseen ja röyhisti tyytyväisen näköisenä rintaansa. Mustavalkoisen kollin keksimä liike oli ollut hieno ja vaikken minä juuri Leimutassua tuntenut, olin iloinen ja ylpeä tämän puolesta. Salviakatse ja Viherkatse olisivat varmasti keksineet meille seuraavaksi jo jonkin toisen liikkeen, mutta kuin tyhjästä syntynyt sade esti nopeasti aikeemme, kun yksittäiset pisarat yltyivät hetkessä korviahuumaavaksi kaatosateeksi. Salviakatse käski meidät kaikki välittömästi lähimmän pensaan alle, jotta emme kastuisi eikä yksikään olisi vaarassa sairastua yskään tai muuhun ikävään tautiin.
Päästyäni suojaan saniaisten alle ravistelin varovasti turkkiani, jotta en roiskisi vettä kenenkään muun päälle, ja istuuduin kietoen häntäni tassujeni ympärille. Leimutassu kyyristy viereeni ja rikkoi pian vallitsevan hiljaisuuden päättämällä udella menneisyydestäni. Käänsin siniharmaan katseeni toisen oppilaan puoleen.
“Minä synnyin erakoksi”, kerroin. “Olin kuitenkin niin pieni kun eloklaanilaiset löysivät minut, etten muista juuri mitään ajastani klaanin ulkopuolella.”
Jokainen muistoni kylmästä ja pimeästä maailmasta ennen Eloklaania oli enemmän tai vähemmän utuinen. En saattanut kertoa tarkkoja yksityiskohtia, mutta uskoin sentään muistavani melko elävästi emoni tuoksun. Olin kuitenkin päättänyt olla muistelematta sitä kovin usein, sillä elämäni oli alkanut uudestaan Mesitähden annettua minulle mahdollisuuden liittyä Eloklaaniin. En halunnut vatvoa menneisyydessä vaan keskittyä tulevaisuuteen.
“Entä sinä? Mistä sinä tulet?” kysyin vuorostani ja katsoi Leimutassua jääden hiljaa odottamaan tämän vastausta. Tiesin, että mustavalkoisen turkin omaava parantajaoppilas tuli klaanin ulkopuolelta, koska olin ollut mukana siinä partiossa, joka oli pelastanut tämän ketulta lähellä Eloklaanin reviirin rajaa. En kuitenkaan ollut viipynyt paikalla kovin pitkään, joten en tiennyt oliko Leimutassu kertonut enemmänkin itsestään ja mistä oli tullut. Taistelu kettua vastaan oli saanut minut voimaan pahoin ja pyytämään Salviakatseelta lupaa palata takaisin leiriin. Matkalla olin kuitenkin törmännyt kuolonklaanilaisen Mahlahallaan, jonka olin päättänyt tuoda Mesitähden puheille ja joka myös kuului tätä nykyä osaksi Eloklaania. Mikä eriskummallinen päivä se olikaan ollut.

// Leimu?
// 320 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin lehtien nuolevan kylkiäni työntyessäni ulos soturien pesän sisäänkäynnin virkaa toimittavan pensaan läpi aukiolle. Aamu oli kirkas ja lämmin – itse asiassa vähän turhankin lämmin. Vilkaisin pilvettömälle taivaalle hiukan huolissani: päivästä tulisi jälleen läkähdyttävän kuuma ja pitkä.
Korvani nytkähtivät nopeasti takaani pensaasta kuuluvan äkillisen rapinan suuntaan. Minut ympäröi tuttu, pehmeä tuoksu, ja käännyin kohtaamaan Korppisiiven suloiset kasvot. Naaraan mustavalkea turkki oli vielä unien jäljiltä sekainen ja sammalsilpun peitossa, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä.
”Huomenta”, toivotin ja hieroin päätäni vasten hänen poskeaan. Korppisiipi kehräsi ja kietaisi häntänsä omani ympäri.
”Mihin sinä olit karkaamassa ilman minua?” hän kysyi mukamas toruvalla äänellä, vaikka hänen silmänsä nauroivat. Kehräsin ja tuuppasin tätä tassulla lapaan.
”Yritin hakea jostain pelastusta kärsiville korvilleni”, huokaisin liioitellusti ja heilautin kumpaakin korvaani vuorotellen. ”Sinun kuorsauksesi kuuluu varmaan Kuolonklaanin leiriin asti.”
Korppisiipi huitaisi minua terävästi kuonolle hännänpäällään. ”Ettäs kehtaatkin”, hän kikatti. ”Minä en kuorsaa!”
”Sano se kuolonklaanilaisille”, virnistin ja väistin nipin napin naaraan seuraavan äkäisen hännän liikkeen.
Silmänurkastani näin jonkun liikkuvan varjoissa. Katsahdin Eloklaanin varapäällikköön, joka kuopi maata ruoanrippeiden päälle lopeteltuaan aamupalansa. Vaihdoin Korppisiiven kanssa katseita. Minttuliekkiä vaikutti vaivaavan jokin.
Kuin sanattomasta merkistä lähdimme tassuttamaan rinta rinnan kohti punertavaturkkista naarasta, joka katseli hajamielisen näköisenä ympärilleen aukiolla. Kun hän huomasi meidät, hänen tummansiniset silmänsä kirkastuivat.
”Huomenta, Minttuliekki”, naukaisin ystävällisesti ja loin tuolle lämpimän hymyn. ”Me tässä Korppisiiven kanssa ajattelimme, että jos et ole vielä järjestänyt tämän päivän partioita, niin me lähtisimme mielellämme kanssasi johonkin partioon. Siitä on ikuisuus, kun olemme tehneet mitään yhdessä.” Ja se oli totta. Meistä oli tullut Minttuliekin kanssa melko hyviä ystäviä, vaikka viime aikoina yhteiset keskustelut olivat jääneet harvakseen. Nyt meillä oli kuitenkin tilaisuus korjata asia, ja ehkä ottaa myös selvää siitä, mikä varapäällikön mieltä painoi.

//Minttu?
//277 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Älä huoli, minäkin epäonnistuin ensimmäisellä kerrallani”, Tuulitassu tuli naukumaan Leimutassulle kun hän oli pyyhkimässä hiekkaa korvistaan. Leimutassu nykäisi viiksiään ärsyyntyneesti ja yritti hillitä terävät sanansa.
Äskeinen nöyryytys oli hänellä yhä tuoreena muistissa, vaikka kaikki olivatkin kehuneet hänen yritystään onnistuneeksi. Hän tiedosti Harhatassun olevan vanhempi ja kokeneempi oppilas, mutta oli silti salaa turvannut siihen ajatukseen, että hän oli kaksijalkalan katujen kasvatti ja oli aina osannut pitää puolensa itseäänkin isompia – mikä ei ollut Leimutassun kohdalla paljon vaadittu – vastustajia kohdatessaan.
”Kokeilkaa uudelleen”, Viherkatse kehotti montun reunalta. Leimutassu huokaisi, nousi käpälilleen ja tassutti taas vähän matkan päähän Harhatassusta.
Samalla hän yritti kuumeisesti käydä mielessään läpi erilaisia taktiikoita, joilla hän voisi yrittää iskeä kollioppilaan puolustuksen läpi. Harhatassu tiesi tämän liikkeen ja oli luultavasti saanut harjoitella sitä useita kertoja aiemminkin, joten Leimutassun olisi oltava luova, mikäli hän halusi osoittaa olevansa kyvykäs tähän. Hetkinen… Kyvykäs mihin, tarkalleen ottaen? Mitä hän oikein ajatteli: hänhän oli parantajaoppilas eikä mikään soturi! Ehkä ongelma nimenomaan oli juuri siinä, että hän yritti ajatella kuin nuo muut – kuin taistelija. Leimutassukin oli omanlaisensa taistelija, mutta hän ei taistellut kynsillään ja hampaillaan, vaan älyllään!
Hiekanjyväset tunkeutuivat kynsien alle ja varpaiden väliin, kun hän otti tukevamman asennon montun pohjalla ja silmäili samalla harjoitusvastustajaansa. Harhatassu vaikutti aavistuksen levottomalta, vaikka olikin Leimutassua vanhempi ja varmasti myös monin verroin parempi tässä.
Leimutassu veti kerran syvään henkeä ja keräsi voimaa lonkkiinsa syöksyä varten. Hänellä oli mielessään selvä suunnitelma, kunhan se vain toimisi, eikä hän töpeksisi mitään. Kun Salviakatse heilautti häntäänsä merkiksi aloittaa, Leimutassu ponkaisi vauhtiin.
Jokaisella harppauksella hän kurkotti pidemmälle; Harhatassun puolustustusta varten jännittynyt hahmo tuli lähemmäksi koko ajan. Leimutassu nosti toisen käpälänsä ilmaan niin kuin aiemmallakin kerralla, ja hän näki Harhatassun kohottautuvan takajalkojensa varaan valmiina läimäisemään häntä toisella etukäpälällään. Kuitenkin yhtäkkiä Leimutassu ojensi molemmat etukäpälänsä suoriksi eteen ja ponnisti takajaloillaan niin, että hän pystyi tarttumaan kiinni valkean kollin kyljistä. Harhatassu ulvaisi yllättyneenä eikä ehtinyt vastata hänen iskuunsa ennen kuin he jo kierivät yhtenä turkkien ja häntien myrskynä hiekkaisella maalla, kunnes pysähtyivät. Leimutassu kierähti pois Harhatassun päältä ja sylki hiekkaa pois suustaan.
Samaan aikaan Viherkatse ja Salviakatse olivat liukuneet alas monttuun ja hölkkäsivät nyt heitä kohti huolestunut ilme naamallaan. Leimutassu punnersi itsensä takaisin käpälilleen ja katsahti sitten Harhatassuun, joka kampesi parhaillaan itseään ylös. ”Kävikö pahasti?” hän kysyi peläten satuttaneensa toista oppilasta.
Harhatassu ravisti hiekat turkistaan, tutki sitten nopeasti itsensä vammojen varalta ja pudisteli päätään. ”Ei, yllätyin vain”, hän sanoi. ”Se oli aika hieno liike.”
”Niin oli”, myötäili Viherkatse, jonka silmissä oli vaikuttunut hehku. ”Kävit kimppuun melkein kuin soturi”, hän lisäsi hieman leikkisään sävyyn.
Leimutassu tunsi rintansa pullistuvan ylpeydestä, ja hän toivoi, että Liljatuuli olisi ollut näkemässä hänet. Parantajanaaraan ajatteleminen sai kuitenkin syyllisyyden kalvamaan Leimutassun mieltä. Hänen oli muistutettava itseään uudemman kerran siitä, että hän oli parantajaoppilas, eikä hänen kuulunut kannattaa väkivaltaa asioiden ratkaisukeinona. Hänen tulisi hoitaa jokaista haavoittunutta tai sairasta kissaa, ei väliä sillä, oliko tämä omasta klaanista vai vihollinen.
Yhtäkkiä hän tunsi kovan vesipisaran tipahtavan korvalleen. Hän nytkäytti sitä närkästyneenä, mutta ei voinut tehdä mitään, kun ensin kevyenä tihkuna alkanut sade yltyi kaatosateeksi. Salviakatse komensi kaikki saniaispuskan alle suojaan siksi aikaa, kunnes sade hellittäisi.
”En halua yhdenkään kissan sairastuvan valkoyskään”, hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras murisi hampaittensa takaa ja ravisti sateen likistämää turkkiaan päästyään suojaan saniaisten sekaan.
Leimutassu jäi kyyryyn Harhatassun vierelle. Oppilaat katselivat ulos aukiolle, jossa montun hiekka oli kerännyt vettä itseensä ja muuttanut väriään tummanruskeaksi. Leimutassulle tuli odotellessa tylsää, joten hän päätti yrittää aloittaa keskustelua toisen kollin kanssa.
”Synnyitkö sinä klaanikissaksi vai tulitko jostain muualta?” hän kysyi rikkoen hiljaisuuden heidän välillään.

//Harha?
//572 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Siitä oli aikaa, kun olimme viimeksi Salviakatseen kanssa ottaneet osaa yhteisharjoituksiin, sillä minä en juuri pitänyt niistä – muiden oppilaiden ja mestarien arvioivat katseet tapasivat ahdistaa minua, mikä usein hieman laski suoritukseni tasoa. Tällä kertaa pieneen joukkioomme lukeutuivat itseni ja mestarini lisäksi Viherkatse ja tämän oppilas Tuulitassu sekä yksi Eloklaanin uusimmista tulokkaista, parantajaoppilas Leimutassu. Viimeksi mainittu oli käyttäytynyt koko matkan ajan jotenkin levottomasti, joten olin lopulta päättänyt jättäytyä mustavalkoisen kollin vierelle ja kysyä tämän vointia. Leimutassu oli tuskaillut, miksi parantajaoppilaan täytyi opetella taistelemaan. Olin kysynyt Salviakatseelta monta kertaa saman kysymyksen, vaikken itse ollutkaan parantajaoppilas vaan tavanomainen soturiksi kouluttautuva nuori kissa. Mielestäni Leimutassu oli onnekas, koska tämän pääasiallinen tehtävä ei tulisi olemaan klaanin suojeleminen kynsin ja hampain vaan apua tarvitsevien parantaminen. Katsoin parantajia ylöspäin, olin aina katsonut, sillä he tekivät paljon hyvää vuodattamatta pisaraakaan verta. Olisin halunnut sanoa kaiken ajattelemani ääneen Leimutassulle, mutta ennen kuin sain tilaisuuden harjoittelupaikka siinsi jo edessämme ja mestarit passittivat meidät oppilaat alas hiekkakuoppaan.
Salviakatse halusi minun ottelevan ensiksi kyyhkynharmaan turkin omaavaa Tuulitassua vastaan, minkä jälkeen toimisin Leimutassun harjoitteluparina. Se oli järkevää, sillä olinhan minä yksi Eloklaanin vanhimmista ja siten kokeneimmista oppilaista. Yhteenottoni hyväntuulisen Tuulitassun kanssa sujui jotenkuten, mutta Salviakatse ja Viherkatse vaikuttivat olevan tyytyväisiä. Seuraavaksi minun oli määrä kohdata vielä varsin kokematon Leimutassu, joten kaarsin hieman kauemmas mustavalkoisesta kollista ja asettelin tassuni tukevasti hiekkaiseen maahan. Parantajaoppilas vaikutti hermostuneelta, mutta näytti matkivan liikkeitäni. Ehdin hengittää kerran syvään, ennen kuin keltaiset silmät omaava oppilas syöksyi jo minua kohti. Olisin halunnut vain väistää Leimutassun aavistuksen kankean hyökkäyksen, mutta Salviakatse oli kehottanut minua torjumaan kollin iskun, minkä aioin myös tehdä. Kun mustan ja valkoisen kirjava parantajaoppilas tarpeeksi lähelle päästyään nosti käpälänsä ja koetti huitaista sillä minua, nousin nopeasti takajaloilleni ja kohotin vasemman etukäpäläni, joka pysäytti nuoremman kollin iskun. Samalla sydämenlyönnillä läimäytin puolestaan oikean etutassuni vasten Leimutassun lapaa. Vaikken ollutkaan kummoinen taistelija, kyseessä oli yksi ensimmäisistä ja helpoimmista liikesarjoista, jonka Salviakatse oli minulle opettanut, minkä ansiosta onnistuin torjumaan Leimutassun iskun, vaikka kolli vaikuttikin olevan hyvin nopea ja sulavaliikkeinen kissa.
“Oikein hyvä yritys, Leimutassu”, Viherkatse naukui kannustavasti ja nyökkäsi hyväksyvästi päätään.
“Hyvin meni”, säestin harmaanruskeaa naarasta ja hymyilin varovasti parantajaoppilaalle, joka näytti hieman hämmentyneeltä, tyytyväiseltä ja pettyneeltä, kaikkea samaan aikaan.
“Kokeilkaa vielä”, Salviakatse kehotti. “Sitten kun tämä alkaa sujua, Harhatassu ja Tuulitassu saavat näyttää erään toisen liikkeen.”

// Leimu?
// 374 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Siinä on vaatimukseni. No, ei kuulosta pahalta, eihän? Tietenkin, voisit nähdä tämän mahdollisuutena antaa minulle väärää tietoa. Mutta minä huomaan kyllä, kun kissat valehtelevat. Ja tiedän, ettet sinä osaisi huijata minua”, Pimentovarjo sanoi. Mihin olin itseni saanut sotkettua? Kaikki alkoi vain viattomana ystävien välisenä tapailuna ja nyt oltiin siinä pisteessä, että minua kiristettiin toiminnallani.
Huokaisin hiljaa. Kasvoni pitivät yllä asiallisen maskinsa, vaikka tosiasiassa oloni oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Olin oikeastaan heti naaraan ehdot kuultuani ajatellut vain valehtelevani, mutta pian olin saanut kuulla naaraan olevan etevä valheenpaljastin. Olin korviani myöten ongelmissa. Minun olisi joko annettava salaisuutemme paljastua ja Pähkinäkorva todennäköisesti karkotettaisiin klaanista, enkä minä halunnut olla se, joka sen oli aiheuttanut. Toinen vaihtoehtoni oli pettää klaanini, ellen sitten keksisi jotain ulospääsyä, mutta nyt minun olisi suostuttava.
“Selvä, minä suostun”, sanoin yrittäen peitellä kireää äänensävyä. Pimentovarjon ilmeettömässä katseessa näkyi hetkellinen voitonriemu, ennen kuin se vaihtui taas syvään kylmyyteen.
“Klaanilla menee tällä hetkellä hyvin, eikä siellä ole ilmennyt minkäänlaisia ongelmia tai petturuutta”, tämän minun touhuni lisäksi, lisäsin mielessäni, “kerron sinulle lisää ensi kerralla.”
“Hienoa. Tavatkaamme ensi puolikuun yönä rajalla”, Pimentovarjo totesi viileästi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin aavistuksen vastahakoisesti ja hyvästelyittä poistun paikalta.
Ärtymys poltteli koko kehoani. Miten oli koskaan saattanut olla näin typerä. Ehkä oli virhe tähtiklaanilta valita minut Eloklaanin perustajajäseneksi tai varapäälliköksi. Minä olin vain nuori ja hölmö kissa joka teki huonoja päätöksiä.

Aamu valkeni nopeasti siitä huolimatta, etten ollut vaipunut kunnolliseen uneen missään kohtaa. Olin miettinyt ja miettinyt miten saisin itseni ulos tästä tilanteesta, johon olin ajautunut, mutta se osoittautui kovin vaikeaksi.
Aamu itsessään oli jo pakahduttavan kuuma ja ajatus päivän lämpötilasta sai minut jo läkähtymään. Viherlehti alkoi olla jo loppupuolella, mutta siitä huolimatta ilma oli edelleen paksua ja kuumaa. Kävelin leirin varjoja pitkin tuoresaaliskasalle ja valikoin linnun aamiaisekseni. En muista koska olin viimeksi huomannut syödä.
Aloin näykkiä saalista puoliajatuksissani. Pitäisikö minun kertoa Mesitähdelle? Hän saattaisi osata auttaa minua ja minusta tuntui, että saatoin kertoa hänelle mitä vain. Takaraivossani oli kuitenkin pieni pelko siitä, kuinka hän reagoisi. Entä jos hän alkaisi hyljeksimään minua täysin sen jälkeen? Lakkaisi pitämästä minua arvossa? Ehkä hän valitsisi uuden varapäällikön ja samalla menettäisin hänen ystävyytensä. Ei mikään noista ajatuksistani kuulostanut Mesitähdeltä, mutta toisaalta tunsinko edes häntä niin hyvin kuin luulin? Mesitähti oli reilu ja oikeudenmuakinen kissa, mutta entä jos hän pitäisi tätä tarpeeksi suurena rikkeenä ja menettäisi uskonsa minuun täysin.
Inhosin sitä kuinka ryvin itsesäälissä. Olin itse ongelmani aiheuttanut ja minun tulisi myöskin ratkaista ne.
Mitä Pimentovarjo oikein halusi? Aikoisiko hän houkutella heikkouskoisia uskomaan pimeyden metsään? Se oli kielletty yhtälailla klaanienvälisessä laissa. Jos tämä oli hänen aikeensa, hän menettäisi kiristysvalttinsa, sillä rikkoisi lakia yhtälailla.
Pudistin päätäni ja yritin jättää ajatukset taka-alalle ja nousin ylös. Kaapaisin maata muutaman kerran ja hautasin saliin rippeet. Miettisin asiaa lisää myöhemmin, nyt minun täytyisi hoitaa päivän tehtäviä.

//Kuka vaan?
457 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Auringonlaskun aika tuli ja meni, ja taivas tummeni nopeasti. Tähdet ilmestyivät yksitellen taivaalle, ja pian niitä oli jo enemmän kuin osasin laskea. Odotin oikeaa hetkeä, jotta voisin mennä puhumaan Lauhalaukalle. Yritin myös löytää oikeita sanoja. Olimme luvanneet aikoinaan olla ystäviä ikuisesti, mutta purkautuiko lupaus silloin, kun petin kollin luottamalla Karhumyrskyyn?
Hetki sitten oranssin kirjava kolli oli kadonnut parantajan pesään. Joku oli puhunut, että kissa nimeltä Ruskatassu oli siellä. Kenties Lauhalaukka oli tapaamassa häntä.
Pääaukiolla oli melko hiljaista. Enemmistö oli painunut nukkumaan jo auringonlaskun aikaan, mutta muutama soturi sinnitteli vielä hereillä seuranani. Lisäksi aiemmin tänään nimetty Omenahuuma vartioi leiriä hiljaa paikoillaan lähellä pääaukion keskustaa. En oikein ymmärtänyt mikä sen pointti oli, mutta ehkä se minulle joskus selviäisi. Eloklaanissa tuntui olevan hassuja tapoja. Kissat olivat kohteliaita ja ystävällisiä, he ajattelivat muita ennen itseään. Jopa tuoresaalista hakiessa vanhempi kissa saattoi antaa nuoremman valita ensin, vain silkasta kohteliaisuudesta.
Viimeinkin Lauhalaukan oranssi turkki ilmestyi näkyviin parantajan pesästä. Lihakseni jännittyivät. Hetken ajan epäröin, mutta kävelin kuitenkin päättäväisesti leirin aukion halki Lauhalaukan luokse. Kolli kohtasi katseeni heti. Lauhalaukan ilme oli hieman hämmentynyt, surunomainen ja kenties jopa vihainenkin. Pelkäsin, ettei kolli haluaisi missään tapauksessa elää enää kanssani samassa klaanissa.
”Lauhalaukka, minä olen hurjan pahoillani kaikesta”, aloitin keskustelun niin suoraan asiasta kuin vain saattoi, ”en tiedä miksi minä uskoin Karhumyrskyä, mutta tiedän että tein väärin. En olisi saanut uskoa häntä. Hän oli paha, ja tekisin mitä tahansa saadakseni meidän välimme taas kuntoon.” Kasvoillani oli epätoivoinen ilme, josta hehkui se, miten pahoillaan olin. Lauhalaukka huokaisi ja laski raskaan katseensa maahan.
”Olen todella väsynyt. Voisimmeko keskustella tästä vaikka aamulla?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Pettymys oli valtava. Olisin halunnut saada asian selväksi nyt heti, enkä vasta joskus aamulla. Kertoiko Lauhalaukan reaktio siitä, ettei hän halunnut enää olla ystäväni, vai oliko hän oikeasti vain väsynyt? Päätin kuitenkin myöntyä. En halunnut suututtaa kollia turhaan.
”Hyvä on, se sopii minulle”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin kirkkaansinisen katseen. Lauhalaukka nyökkäsi ja ohitti minut. Hän vaikutti kovin kylmältä ja etäiseltä. Ei lainkaan siltä Lauhalaukalta, jonka kanssa olin kasvanut. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Oliko Eloklaaniin tulo ollut sittenkään niin järkevää kuin olin ajatellut?
Odotin, että Lauhalaukka katosi pesään. Vasta sen jälkeen laahustin parantajan pesän edustalta sotureiden pesälle. Ehkä aamulla kaikki olisi vähän paremmin.

// 367 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Iltapäivän auringonsäteet lämmittivät leiriaukiota, jolle oli kerääntynyt kissoja vaihtamaan kieliä yhteisen aterian jälkeen. Korppisiipi lipoi kielellään korvantaustojani, ja tunsin oman kehräyksen pehmoisena hyrinänä rinnassani. Siitä, kun olin pyytänyt naarasta kumppanikseni, oli tullut kuluneeksi jo melkein neljänneskuu. Elämä tuntui kerrankin hymyilevän minulle – meille.
Pentutarhan suunnalta kuului Pilkepennun innokasta miukunaa. Entinen mestarini Utusielu oli siellä viihdyttämässä klaanin ainoaa pentua, joka oli jäänyt pesälle yksinään, kun Tuulitassusta oli tehty oppilas vähän aikaa sitten. Uskoin kuitenkin, että ei menisi enää pitkään, että Mesitähti nimittäisi Pilkepennunkin oppilaaksi.
Korppisiipi nojasi päänsä lapaani vasten ja kehräsi hiljaa. Imin sisääni hänen tuttua, pehmeää tuoksuaan, joka oli minulle kuin turvallinen polku kotiin. Hänen seurassaan en tuntenut olevani yksin, vaan minne ikinä hän keksikään kulkea, hän toi valon ja lämmön kaikkialle.
”Nyt kun pentutarhalla on taas tilaa, sinne mahtuisi helposti uusi pentue.” Myös Korppisiipi hätkähti vierelläni yllättävää ääntä, joka kuului yläpuoleltamme. Katsahdin Utusieluun hieman yllättyneenä; Pilkepentu seisoi hänen takanaan ja napitti meripihkanväriset silmät ammollaan meihin päin.
”Et kai vain yritä vihjailla mitään”, naukaisin viiksiäni hieman huvittuneena nykäisten ja kohottauduin istumaan. Korppisiipi nuolaisi rintaansa pariin kertaan hieman hämmentyneen näköisenä.
”En suinkaan”, vanhempi soturi kehräsi hyväntuulisesti. ”Mutta klaanissa on nyt paljon nuoria pareja, joista varmasti joku pian odottaa.” Puhuessaan hänen katseensa lipui aukiolla loikovien kissojen ylitse ja pysähtyi vastanimitettyyn Omenahuumaan ja tämän kanssa kieliä vaihtavaan Kirpputäplään.
”Niin, mutta viherlehti on jo lopuillaan ja sitä seuraa lehtisade ja edelleen lehtikato”, Korppisiipi huomautti. Hänen silmissään oli huolestunut varjo. Silitin hännälläni hänen selkäänsä rauhoittelevasti.
”Emme me nälkään kuole. Eloklaani on nyt vahvempi kuin koskaan, eikä Kuolonklaanistakaan ole ollut riesaa”, tuhahdin vähättälevästi hännällä huitaisten. Kumppanini ei kuitenkaan vaikuttanut aivan yhtä vakuuttuneelta asiasta.
”Hiilihammas on oikeassa. Mesitähti pitää meistä huolta”, Utusielu naukaisi ja katsahti sitten Litteäkiven lähellä varapäällikkönsä kanssa keskustelevaan valkeaan päällikköön. Pilkepennun koko pieni keho jännittyi haukotukseen. Utusielu tuuppasi lempeästi pentua kuonollaan kohti suojaisaa karhunvatukkoa ja väläytti vielä ennen lähtöään minulle ja Korppisiivelle lämpimän hymyn. ”Kenties jonakin päivänä pääsen paimentamaan teidän pikkuisianne.”
Katselin, miten hän ohjasi hellästi Pilkepennun takaisin pentutarhaan ja katosi itsekin karhunvatukkapensaaseen. Korppisiipi suoristi viiksiään tassullaan mietteliäästi. Vilkaisin häneen hieman hilpeänä.
”Älä nyt vain sano, että haluat sittenkin pentuja”, sanoin kiusoittelevasti. Korppisiipi tönäisi minua kevyesti lapaan tassullaan, mutta hänen silmänsä kiilsivät naurusta.
”Ei, yritin vain kuvitella, kuinka kamalia pentuja niistä tulisi, jos sinä olisit niiden isä”, hän murahti lapojaan kohauttaen ja värisytti viiksiään. Läpsäisin häntä hännälläni korville mutta en voinut olla hörähtämättä ajatukselle.
”Tai kuinka näsäviisaita ne olisivat, jos sinä olisit niiden emo”, kehräsin. Me molemmat nauroimme. Sitten painauduin taas kiinni Korppisiiven turkkiin ja jäin katselemaan aukiota, joka oli alkanut pikkuhiljaa tyhjentyä kissojen palatessa pesiinsä tai lähtiessä saalistamaan tai partoimaan leirin ulkopuolelle. Samalla kuvittelin eteemme kolme pientä pentua, jotka roikkuivat kiinni toistensa turkeissa leikkiessään hurjia sotureita.

//442 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tämä on niin jännää!” hehkutti Viherkatseen perässä kulkeva Tuulitassu. Naaraan kyyhkynharmaa turkki oli innosta pörröllään ja hän näytti enemmän pennulta kuin soturiksi harjoittelevalta oppilaalta.
Leimutassu tukahdutti huokauksen. Hän joutuisi viettämään tämän päivän kahden muun hänen ikäisensä nuoren kissan kanssa taisteluharjoitusten merkeissä, sillä Liljatuulen mukaan hänen pitäisi osata puolustaa itseään ja potilaitaan esimerkiksi vihollishyökkäyksessä. Leimutassu ei kuitenkaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi hänet passitettiin joidenkin soturioppilaiden mukaan. Tuulitassun korvien ympärillä oli vielä untuvaista pentukarvaa ja hän ylsi hädin tuskin Leimutassun rinnalle, vaikka kolli oli itsekin tavallista pienikokoisempi ja hintelämpi.
Toinen mukana olevista oppilaista oli taas täysin yli-innokkaan Tuulitassun vastakohta; Harhatassu oli Leimutassun tavoin solakka ja pitkäjalkainen, joten hän arveli tämän olevan myös nopea. Pohjaväriltään lumenvalkean kollin turkkia koristi pari savunharmaata laikkua, joista toinen muodosti ikään kuin kapean naamion tämän silmien ympärille ja toinen jäi piiloon lapojen väliin. Vaikka kokonaisuudessaan oppilas vaikutti tavalliselta, ystävälliseltä Eloklaanin kissalta, jokin hänen hillityssä ja hieman salamyhkäisessä olemuksessaan häiritsi Leimutassua.
Harhatassun siniharmaat silmät, jotka hetki sitten olivat olleet kohdistettuna haaveksivasti jonnekin kaukaisuuteen, kääntyivät nyt yhtäkkiä Leimutassua kohti, ja hän tajusi jääneensä tuijottamaan tätä. Hän siirsi nopeasti katseensa takaisin menosuuntaan ja kiri Tuulitassun rinnalle, vaikkei erityisemmin välittänyt naaraan seurasta.
”Tiedätkö sinä, missä se harjoittelupaikka on?” hän kysyi oppilaalta, jonka korvat olivat itsevarmasti pystyssä ja häntä heilui puolelta toiselle. Tuulitassu katsahti häneen kuin hän olisi juuri sanonut hauskankin vitsin. Leimutassu katui jo valmiiksi, että oli yrittänyt viritellä heidän välilleen minkäänlaista keskustelua.
”Totta kai minä tiedän! Etkö sinä muka?” Naaras puhui ärsyttävän isoon ääneen. Leimutassu tunsi olonsa vaivaantuneeksi, kun hän näki edellä kulkevan Viherkatseen toisen korvan kääntyvän heidän suuntaansa. Soturi varmaankin ajatteli, että Leimutassu oli aivan hiirenaivoinen kun ei tiennyt, minne he olivat matkalla. Juuri nyt, enemmän kuin mitään, hän toivoi Liljatuulen olevan täällä hänen tukena ja turvanaan, ihan vain muistuttamassa näitä sotureita ja oppilaita siitä, että Leimutassusta oli määrä tulla parantaja eikä mikään tappelupukari.
Hän jättäytyi kulkemaan vähän matkan päähän Tuulitassusta ja tämän mestarista, niin että hän käveli nyt Harhatassun ja Salviakatseen edessä. Kun hän alkoi tuntea olonsa tukalaksi jäädessään kahden parivaljakon väliin, hän hidasti vauhtiaan niin, että käveli lopulta joukon hännillä. Hänen oli hiukan helpompi hengittää, mutta ahdistus jatkoi hänen kurkkunsa ympärille kiertymistä kuin puuta tukahduttava köynnös.
”Oletko kunnossa?” Leimutassu säpsähti vierestään kuuluvaa uutta ääntä. Hän vilkaisi Harhatassua, joka oli jäänyt tahallaan mestaristaan jälkeenja ja käveli nyt rinta rinnan Leimutassun kanssa.
Leimutassu pakotti niskakarvansa silottumaan ja nyökkäsi sitten. ”Olen minä. Kiitos kun kysyit”, hän naukaisi.
Harhatassu tutkaili häntä hetken utelias pilke siniharmaissa silmissään, kunnes niiden katse siirtyi muualle. ”Älä välitä Tuulitassusta. Hän osaa olla joskus vähän kovaääninen”, kolli kertoi oudon rauhallisella äänellä. Se sai hänet kuulostamaan paljon vanhemmalta kuin oikeasti oli.
”Minä kouluttaudun parantajaoppilaaksi”, Leimutassu huokaisi turhautuneena. ”Ei minun pitäisi joutua harjoittelemaan sitä, mikä on parhain tapa huitoa jotakuta kynsillä silmille. Sen luulisi tulevan ihan luonnostaan, jos kerran hätä on niin iso.”
Ennen kuin Harhatassu ehti sanoa mitään siihen, he huomasivat kissojen heidän edessään hidastavan vauhtia ja lopulta pysähtyvän. Leimutassu kuikuili muiden takaa aukiolle, jossa oli laaja, hiekkareunainen monttu. »Tämän täytyy olla harjoittelupaikka», hän tuumi itseksekseen astellessaan Harhatassun kanssa Tuulitassun luokse, joka oli jo loikkinut alas monttuun.
Viherkatse ja Salviakatse jäivät seisomaan sen reunalle ja katselivat sieltä alas oppilaisiin. Mestarit painoivat päänsä lähekkäin ja puhuivat matalalla äänellä, niin ettei Leimutassu pystynyt erottamaan kovinkaan montaa sanaa heidän keskustelustaan. Sitten soturit suoristautuivat, ja Salviakatse otti puheenvuoron: ”Tänään pidämme teille taisteluharjoitukset. Mukana on kokemattomampia oppilaita, joten taso on sen mukainen. Ensiksi haluaisin, että Tuulitassu ja Harhatassu näyttäisivät Leimutassulle puolustus-hyökkäys-liikesarjan, jonka kaikki soturioppilaat ovat oppineet jo heti ensimmäisinä päivinään koulutuksessaan. Sen jälkeen Leimutassu saa yrittää samaa.”
Leimutassu siirtyi lähemmäksi montun reunaa, kun kaksi muuta oppilasta valmistautuivat suorittamaan annettua tehtävää. Katsellessaan, miten Harhatassu lähti syöksymään kohti Tuulitassua laskelmoidun tarkasti, hän mieleensä putkahti muisto aikojen takaa kaksijalkalasta, silloin kun hän hädin tuskin tiedosti edes olevansa olemassa. Muistossa hänestä silloin huolta pitänyt kujakissa taisteli toista kulkuria vastaan, jonka liikkeet olivat holtittomia mutta tappavalla voimalla kohdistettuja. Kujakissa oli pitänyt urheasti pintansa ja karkottanut tunkeilijan tiehensä. Nämä kissat taistelivat ihailtavan järjestelmällisesti, mutta Leimutassu pani merkille, ettei Harhatassu käyttänyt aivan niin paljon voimaa kuin olisi voinut. Hänen hyökkäyksensä onnistui nipin napin, sillä Tuulitassun tasapaino oli horjunut kahdelle jalalle noustessa eikä tämä ollut pystynyt pysäyttämään kollin liikettä.
”Hyvää työtä, Harhatassu! Ensi kerralla voisit käyttää vähän enemmän voimaa hyökkäyksessä”, Salviakatse kehotti oppilaalleen. Viherkatsekin maukui omat kannustuksensa Tuulitassulle, joka hetkellisen pettymyksen puuskan jälkeen oli noussut taas käpälilleen ja puhkui innosta päästä kokeilemaan uudestaan.
”Leimutassu, kokeile ensin hyökkäystä. Harhatassu toimii harjoitteluparinasi ja yrittää torjua hyökkäykseksi”, Salviakatse naukui ja huiskaisi hännällään merkiksi mennä asemiin. Naaraan vihertävän keltaiset silmät kiilsivät, kun hän seurasi oppilaiden liikkumista montussa.
Tuulitassun siirryttyä pois tieltä Leimutassu otti oman paikkansa. Harhatassu seisoi vähän matkan päässä vastatusten häntä ja valmistautui itsekin tulevaan harjoitusyhteenottoon. Leimutassu huomasi hänen levittävään jalkojaan ilmeisesti paremman tasapainon toivossa. Hän teki samoin.
”Ai niin, muista pitää kynnet piilossa!” Viherkatse huikkasi montun reunalta, kun Leimutassu työnteli kynsiään ulos malttamattomana. Hän veti kyntensä vaivihkaa takaisin sisään; hänen jokainen karvansa sojotti pystyssä jännityksestä.
Siinä samassa hän juoksi jo kohti Harhatassua yrittäen parhaansa mukaan matkia tämän aikaisemmin näyttämää esimerkkiä.

//Harha? Toivottavasti en hitannu liikaa tai väärin x)
//826 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Näin sinä kohtaat loppusi, Mesitähti!” Vaaleanharmaa raidallinen kolli oli kumartunut valkean Eloklaanin päällikön ylle ja upottanut pitkät, terävät kyntensä tämän tassuihin. Mesitähti roikkui jyrkänteeltä, jonka alapuolella velloi ja vaahtosi synkkä, tumma vesi. Vedin kauhuissani henkeä vastarannalla ja yritin päästä mestarini avuksi, mutta vaikka yritin juosta, en edennyt yhtään. Jyrkänne ja sen reunassa roikkuva kolli olivat kaukana ulottumattomissani, aivan kuin ne olisivat juosseet minua karkuun.
”En voi antaa hänen pudota”, ulvaisin ääneen ja yritin epätoivoisesti päästä liikkumaan. Siinä samassa huomasin jalkojeni alkaneen muuttua läpikuultaviksi vesipatsaiksi, jotka yhdistyivät ympärilleni yllättäen nousseisiin vesimassoihin. ”Ei! En halua hukkua!” Ääneni oli pelkkää kuplivan veden liplatusta, joka sekottui taustameteliin. Ikään kuin olisin pikkuhiljaa ollut tulossa osaksi jokea, joka uhkasi nielaista mestarini.
Yläpuoleltani kuuluva karjaisu sai minut nostamaan katseeni, ja ehdin juuri ja juuri näkemään, miten Henkäysvarjo irrotti otteensa Mesitähdestä voitonriemuinen kiilto silmissään ja antoi tämän pudota alas, alas, alas. Mesitähti mäiskähti veteen kuin eloton karvakasa ja alkoi saman tien upota.
Vajosin hänen mukanaan kohti pohjaa vaikka meillä oli etäisyyttä toisiimme useampi hännänmitta – aivan kuin minun olisi haluttu todistavan tämä. Yrityksistä huolimatta en päässyt yhtään lähemmäksi auttaakseni häntä takaisin pintaan. Tuomioni oli katsella, miten hän vähitellen laskeutui joen pohjalle ja pölläytti samalla ympärilleen veteen läpinäkemättömän hiekkapilven.
”Omenahuuma?” Tuttu nauku tunkeutui pääni sisään. Avasin silmäni hätkähtäen ja nostin nuokuksissa ollutta päätäni sen verran, että näin Kirpputäplän naaman edessäni. ”Nukahditko sinä istuaallesi?” hän kysyi, ja hänen äänensä kuulosti nyt paljon selvemmältä kuin äsken.
Olin aikeissa vastata, kunnes muistin, että olin edelleen ensimmäisessä vartiovuorossani soturina eikä minulla ollut lupaa puhua ennen sarastusta – eikä etenkään lupaa nukahtaa kesken. Syyllisyys pisteli nahkaani kuin ohdakkeen piikit mutta Kirpputäplä katsoi minua myötätuntoisesti. ”En usko sinun olevan ensimmäinen, jolle näin käy”, hän sanoi hiljaa ja kurkotti koskettamaan lapaani tassullaan lohduttavasti. Sitten hänen katseensa siirtyi oksien takaa osittain näkyvään taivaaseen, joka oli alkanut vaalentua auringon havitellessa paikkaansa sillä. ”Sitä paitsi vuorosi on juuri päättynyt, joten voimme ihan hyvin lähteä kävelylle. Äläkä huoli, en aio kertoa tästä kenellekään”, hän lisäsi huomatessaan kasvoiltani paistavan epävarmuuden.
Huojentuneena nyökkäsin vain ja kompuroin itseni seisomaan neljälle jalalle. Kavahdin kankeutta jäsenissäni, joita hädin tuskin tunsin istuttuani hievahtamatta läpi koko yön kylmällä maalla. Kirpputäplä joutui odottamaan jonkin aikaa, että sain veren kiertämään taas kunnolla jaloissani, mutta lähdimme sitten sipsuttamaan rinta rinnan kohti leirin piikkihernemuuria, jonka seinässä oli ulos metsään vievä tunneli.
Metsässä oli vielä hiljaista tähän aikaan aamusta. Edes aamupartioita ei ollut vielä lähetetty matkaan tarkastamaan ja merkitsemään rajoja, joten ihmettelin hiukan, miten kanssani kävelevä pieni mustavalkoinen soturi oli näin varhain jalkeilla.
”Eikö sinua nukuttanut?” puin ajatukseni sanoiksi varsin pian sen jälkeen kun se oli tullut mieleeni. En tykännyt vatvoa asioita päässäni turhan takia, jos kerran vaihtoehtona oli saada niihin selvyyttä. Kirpputäplän koko olemus henki vaivautuneisuutta, jota hän yritteli peitellä nuolaisemalla rintakarvojaan pariin kertaan. Kun olin aikeissa toistaa kysymykseni, kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi siitä, että oli huomannut jotakin. Hieman turhautuneena käänsin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan ja näin pienen pientä liikettä vehreässä saniaistiheikössä. Raolleen avaamaani suuhun leijaileva mullan ja juurten tuoksu paljasti sen myyräksi.
Sanaakaan sanomatta Kirpputäplä lähti lähestymään sitä vatsakarvat ruohikkoa viistäen ja lonkat koukistettuina. Katselin, miten ihailtavan taidokkaasti ja ääneti soturi liikkui aukion poikki saniaisia kohti. Melkein kuin hänen käpälänsä eivät olisi osuneet maahan lainkaan. Silmänräpäyksessä Kirpputäplä oli vapauttanut takajalkoihinsa keräämänsä hurjan voiman ja loikannut etukäpälät ojossa kasvien sekaan. Hetkeä myöhemmin hän tupsahti esiin sananjalkojen takaa eloton, harmaanruskea karvamytty suussaan. Hän asteli luokseni ja pudotti saaliinsa maahan nuoleskellen sen jälkeen suunpieliään tyytyväisen oloisena.
”Ei hullummin”, tuhahdin hyväntuulisesti ja kumarruin nuuhkaisemaan kollin saalista paremmin. Ihana, mehevä riistantuoksu täytti sieraimeni ja sai vesinoron herahtamaan kielen päälle. ”Tästä tulee hyvä saalis jollekulle. Se pitäisi varmaankin viedä leiriin.”
”Niin, mutta ennen sitä haluaisin sanoa jotain”, Kirpputäplä aloitti ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta hänet keskeytti aluskasvillisuuden seasta esiin putkahtava partio. Joukon etunenässä seisova Lauhalaukka nyökkäsi meille kummallekin kohteliaana tervehdyksenä, mutta hänen kirkkaansinisten silmiensä katse jäi viipyilemään pidemmäksi aikaa vieressäni seisovaan Kirpputäplään, hänen entiseen oppilaaseensa.
”Kirpputäplä, sinua juuri etsinkin!” vanhempi soturi naukaisi häntä selän päälle taivutettuna. ”Olimme lähdössä tarkastamaan juuri rajoja, ja muistelin sinun ilmoittautuneen mukaan eilen.”
Kirpputäplä vaihtoi painoa tassulta toiselle selvästi kiusallisen tietoisena unohduksestaan – jos se nyt sellainen edes oli. ”Aivan. Pääsi lipsumaan mielestä. Tulen heti”, hän lupasi mutta kääntyi sen jälkeen vielä puoleeni. ”Jutellaan myöhemmin, jooko? Vie sinä tuo myyrä leiriin ja mene lepäämään vähän, niin liityn seuraasi tuota pikaa.”
Äimistykseltäni en pystynyt vastaamaan mitään. Suljin auki loksahtaneen leukani ja jäin katselemaan, miten partio katosi taas näkyvistä niiden saniaisten taakse, joista Kirpputäplä oli onnistunut saamaan myyrän. Katseeni laskeutui Kirpputäplän katoavasta hännänpäästä maassa lojuvaan pikkueläimeen, ja tunsin kynsieni uppoavan lehtimultaan yhtä helposti kuin saaliin pehmeään vatsaan. Kiukku kupli sisälläni; miten hän aina onnistuikin tekemään kaikesta näin vaikeaa? Kunhan hän palaisi partioimasta rajoja, hän saisi kuulla kunniansa – ja minä aioin pitää siitä huolen henkilökohtaisesti.

//779 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tämä on kylmää!” Korppisiipi valitti jokiveden pyyhkiessä hänen vatsakarvojaan. Seisoin vähän kauempana hänestä syvemmässä kohdassa, jossa vesi ulottui minua lapoihin asti. Yritin pidätellä naurahdusta, mutta viiksieni vipattamiselle en minäkään voinut mitään. ”En kyllä yhtään ymmärrä, miksi meidän täytyy harjoitella uimista! Emmehän me mitään kaloja ole”, naaras jatkoi valitustaan ja irvisti kun tuuli nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät hänen päälleen ja kastelivat häntä yhä enemmän.
”Ei sitä koskaan tiedä, milloin uintitaitoja tarvitsee”, maukaisin hieman huvittuneena, irrotin jalkani pehmeästä hiekkapohjasta ja lähdin kauhomaan naarasta kohti. Korppisiipi silmäili minua edelleen epäluuloisesti. Nousin seisomaan hänen kohdalleen päästyäni ja ravistelin vedet turkistani suoraan hänen päälleen. Korppisiipi sihahti äkämystyneenä.
”Lopeta, senkin ärsyttävä karvapallo!” hän sadatteli ja kahlasi kömpelösti takaisin rantaan mustavalkea turkki vettä valuen. Soturittaren vaaleanvihreät silmät leimahtivat niiden katseen osuessa minuun.
”Älä hikeenny”, kehräsin astellessani hänen perässään ruohikolle. ”Voidaan kuivatella nummella. Sitä paitsi, sinähän valitit aiemmin kuumuudesta. Nyt siitäkään ei pitäisi olla haittaa.”
Korppisiipi ei ollut yhtä vakuuttunut asiasta. ”Sinä olet kaikista pahin!” hän puuskahti ja ryhtyi nuolemaan turkkiaan vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeammin. Tassutin hänen luokseen ja rupesin nuolemaan naaraan selkää samalla tavalla hyvitelläkseni hänelle tekoani. Korppisiipi viuhtaisi hännällään ilmaa, mutta ei sanonut mitään.
Kun naaraan turkki oli tarpeeksi kuiva, lähdimme kulkemaan syvemmälle nummille. Edessä kohosi korkeita kukkuloita, joiden päältä olisi nähnyt varmasti Kuolonklaanin reviirille saakka. Kosketin hännälläni Korppisiiven kylkeä ja lähdin sitten juoksemaan lähintä kukkulan lakea kohti. Kuulin hänen yllättyneen ulvaisunsa ja käpälien kiireisen töminän tämän yrittäessä saavuttaa minua. Minulla oli kuitenkin etumatkaa, joten pääsin maaliin häntä ennemmin. Korppisiipi pysähtyi viereeni puuskuttaen.
”Mistä hyvästä sinä oikein höykytät minua näin?” hän kysyi käheällä äänellä saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Räpäytin hänelle silmiäni, enkä vastannut mitään.
Kun olimme palaamassa takaisin metsään, aurinko oli jo painumassa mailleen. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä ulkona ollessa. Se oli ollut ihanaa, mutta samaan aikaa minua kalvoi syyllisyydentunto siitä, etten ollut tehnyt tänään juuri mitään klaanini hyväksi. En ollut osallistunut ainoaankaan partioon tai edes hankkinut klaanilleni ruokaa. »Olen kamala soturi.»
”Hiilihammas, katso”, Korppisiipi kuiskasi yhtäkkiä vieressäni ja käänsi korviaan muutaman ketunmitan päässä ruohoa popsivaan kaniin. Tuuli oli meille tässä tapauksessa suopea, sillä se kuljetti saaliseläimen tuoksua suoraan meihin päin, mutta piti meidän tuoksumme poissa sen saatavilta. Vaihdoin ystäväni kanssa merkitseviä katseita ennen kuin hajaannuimme.
Korppisiipi viittilöi minulle hännällään merkiksi ajaa eläin liikkeelle. Hiivin eteenpäin höyhenen kevyin askelin ja pidin koko ajan huolen siitä, ettei kani huomaisi minua. Sillä aikaa Korppisiipi kiersi kanervikon kautta kanin edelle, jossa hän odottaisi väijyssä, kunnes ajaisin saaliin suoraan hänen käpäliinsä. Suunnitelma oli simppeli: olimme tehneet näin kerran aiemminkin, tosin silloin olimme olleet vasta oppilaita. Itse asiassa ne olivat olleet minun ja naaraan ensimmäiset yhteisharjoitukset.
Olin kanista vain parin hännänmitan etäisyydellä. Koukistin lonkkiani ja valmistauduin hyppyyn. Siinä samassa eläin olikin jo liikkeellä ja poukkuroimassa pakokauhun sokaisemana suoraan Korppisiiven väijytykseen. Tottuneesti Korppisiipi syöksähti eteenpäin salamannopealla liikkeellä ja iski kania selkään etukäpälillään. Eläin kaatui maahan ja sätki hetken, kunnes Korppisiipi siipi taittoi siltä voimakkaalla puraisulla niskat. Naaras hiljeni hetkeksi kiittämään Tähtiklaania saamastaan saaliista mutta nosti heti sen jälkeen katseensa minuun. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisesti.
”Tästä riittää vaikka kuinka monelle kissalle syömistä.” Korppisiipi heilautti häntäänsä tyytyväisenä ja tarttui sitten kiinni kanin toisesta, vahvasta takakäpälästä. Kiirehdin auttamaan häntä kantamisessa ja nappasin itse kiinni kanin etukäpälästä. Yhdessä tuumin lähdimme liikkumaan leiriä kohti painavan ruhon kanssa.

”Vau, nappasitteko te tuon?” Tuulitassu loikki meitä vastaan aukiolla. Nuori naaras oli nimitetty pari päivää sitten oppilaaksi, ja hän oli tuonut oppilaiden pesälle huomattavasti uutta energiaa.
”Nappasimme”, Korppisiipi maukui antaessaan kanin takapään valahtaa maahan tuoresaaliskasan kohdalla. Päästin irti omasta päästäni; Tuulitassu tuli haistelemaan kuollutta eläintä silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Sehän on aivan valtava!” oppilas henkäisi haltioissaan. ”Kuka sen saa syödä?”
”Luulenpa, että se jaetaan koko klaanin kesken”, vastasin hieman mietteliäästi. Ennen kuin kyyhkynharmaa naaras ehti esittää lisää kysymyksiä, huomioni kiinnittyi meitä kohti harppovaan Halavaviikseen. Naaras astui määrätietoisesti kaikilla neljällä jalallaan, eikä lähes kuu sitten tapahtuneen onnettomuuden aiheuttamaa vammaa voinut enää edes nähdä paljain silmin.
”Hieno saalis, Hiilihammas”, soturitar kehräsi tultuaan kohdalle. Silmänurkastani näin Korppisiiven huiskin närkästyneenä hännällään.
”Kiitos, mutta Korppisiipi sen nappasi”, kiirehdin sanomaan, ennen kuin ystäväni menettäisi malttinsa. Halavaviiksi räpytteli silmiään ja vilkaisi nopeasti vieressäni seisovaan Korppisiipeen, muttei kommentoinut asiaa millään lailla. Ilmassa tuntui säkenöivän kahden naaraan välillä olevasta jännitteestä.
”Kuule, mennään kävelylle”, hän sanoikin yhtäkkiä ja laski häntänsä lavoilleni. Vilkaisin kiusaantuneena Korppisiipeen, mutta naaras oli kääntänyt meille jo selkänsä. »Hienosti meni.»
Halavaviiksi johdatteli minua syvemmälle metsään. Tassutin hänen rinnallaan hieman vaivaantuneena. En olisi halunnut jättää Korppisiipeä sillä tavalla. Hänhän oli saattanut ymmärtää tilanteen väärin. »Tietysti hän ymmärsi sen väärin! Minähän lähdin toisen naaraan matkan heti kun pääsimme takaisin leiriin», ajattelin hampaita kiristellen.
”Pääsin pois parantajan pesältä”, Halavaviiksi naukaisi rikkoen välillämme vallinneen hiljaisuuden. Hän katsoi minua toiveikkaan näköisenä silmiin. Tiesin, mitä hän ajatteli, enkä minä ajatellut samaa. Minulla oli mielessäni jo eräs toinen, kunhan vain saisin tarpeeksi rohkeutta tunnustaa tunteeni hänelle. ”Nukun taas jatkossa soturien pesässä”, naaras jatkoi, kun en vastannut heti. Nyökyttelin vaitonaisena päätä. »Minun on kerrottava se hänelle nyt.»
”Halavaviiksi, sinä olet upea kissa, mutta minulla on mielessäni joku toinen”, kakaisin ulos. Jäin odottamaan pelontunne rinnassa kytien naaraan reaktiota. Olin aivan varma, että hän kynsisi minulta korvat päästä tai vähintäänkin läksyttäisi minua siitä, millainen kaksinaamainen kissa oikein olin.
”Se on Korppisiipi, eikö olekin?” Halavaviiksen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Nyökkäsin. ”Olisihan minun pitänyt se arvata. Te olette aina olleet erottamattomat.”
Tuntui pahalta katsoa Halavaviikseä sellaisena. Hänen häntänsä oli valahtanut maahan ja äskeinen toiveikas kiilto hänen silmissään oli tiessään. Hetken mietin, olisiko minun pitänyt sittenkin esittää naaraan mieliksi pitäväni hänestä; olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Mutta sisimmässäni tiesin, että se olisi ollut väärin niin minua itseäni kuin häntäkin kohtaan.
”Mitä sinä siinä vielä kuhnit?” Yllätyin hieman Halavaviiksen koronnutta ääntä. ”Sinun pitäisi olla hyvää vauhtia matkalla kertomaan hänelle tunteistasi.”
Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Etkö olekaan vihainen?”
Kilpikonnalaikkuinen kissa kohautti lapojaan. ”Saatan olla välillä töykeä ja äkäinen, muttei se tee minusta hiirenaivoa. Kyllä minäkin tiedän, mikä on oikein.” Puhuessaan hän kosketti hellästi korvaani hännällään. ”Ehkä jossain toisessa elämässä saamme toisemme, mutta juuri nyt sinun kuuluisi olla Korppisiiven rinnalla.”
Epäröin parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin käännähdin ympäri kannoillani ja huikkasin Halavaviikselle selkäni yli: ”Kiitos!” ja lähdin juoksemaan takaisin leiriin. Emme olleet ehtineet kauaskaan, joten saavutin piikkihernemuurin nopeasti. Pujahdin kylkiä pistelevistä oksista huolimatta tunnelin läpi aukiolle niin nopeasti kuin vain suinkin pääsin ja aloin saman tien tavoitella Korppisiipeä katseellani.
”Hiilihammas?” Korppisiipi hölkytti oppilaiden pesän suunnalta kummastuneen näköisenä. ”Onko jokin hätänä?” Tajusin vasta nyt, miten räjähtäneeltä turkkini näytti rynnittyäni täyttä päätä aluskasvillisuuden seassa takaisin leiriin.
Ripein askelin astelin naarasta vastaan, kunnes seisoimme aivan naama lähetysten. Vedin syvään henkeä. ”Korppisiipi, minä rakastan sinua”, möläytin sen enempää ajattelematta. Tuijotin Korppisiiven ällistyksestä pyöreitä silmiä sydän raivokkaasti rintaani vasten takoen. ”Enkä haluaisi ketään muuta kissaa kumppanikseni kuin sinut.”
Korppisiipi aukoi suutaan edelleen tyrmistyneen oloisena. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin suli, ja tämä kurkotti nuolaisemaan korviani hellästi. Sydän tuntui hyppäävän kurkkuuni asti. ”En minäkään haluaisi ketään muuta rinnalleni.” Kuulin hänen hiljaiset sanansa. Kun painauduin häntä vasten, tajusin vasta että seisoimme vieläkin keskellä aukiota.
Lukuisat silmäparit tuijottivat meitä; kissat supisivat innostuneen kuuloisina. Tunsin korvannipukoitani kuumottavan. Tilanne oli erittäin vaivaannuttava, mutta tuntiessani Korppisiiven turkin koskettavan omaani, se ei tuntunut läheskään yhtä kamalalta kuin jos olisin kohdannut sen yksin. Hänen kanssaan maailmani tuntui paljon kirkkaammalta.

//1173 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamuhämärä oli väistymässä nousevan auringon tieltä. Leirissä oli yhä hiljaista, ja olisin mielihyvin jatkanut uniani vielä kotvan pidempään. Tiesin kuitenkin luvanneeni viedä Nokkostassun harjoittelemaan heti aamusta ennen kuin tulisi liian kuuma tehdä yhtään mitään. Niinpä kömmin ulos vuoteestani ja nuolaisin pariin kertaan rintaani väsyneenä.
Katsellessa ympärilleni huomasin että muutama muukin nukkumapaikka oli tyhjä omani lisäksi. Arvelin heidän olevan Minttuliekin määräämässä aamupartiossa. Yksi tyhjillään olevista makuusijoista kuului Iltakaiulle. Pari auringonnousua taaksepäin olin ollut yksin kävelemässä joella, kun olin törmännyt kolliin sattumalta ja päätynyt kulkemaan hänen kanssaan yhtä matkaa leiriin. Käymämme keskustelu oli muuttunut loppua kohden hyvin syvälliseksi ja henkilökohtaiseksi, vaikka en tarkalleen muistanutkaan, mihin se oli päättynyt. Varmaankin siihen kun olimme päässeet takaisin leiriin ja suunnanneet kumpikin nukkumaan oudon yön jälkeen.
Istahdin soturien pesän edustalle selvittämään unien jäljiltä sekaista turkkiani. Korvani heikahti taaksepäin pensaasta kuuluvan rapinan suuntaan. Hetkeä myöhemmin päänsä pesästä ulos työnsi Korppisiipi, jonka vaaleanvihreät silmät olivat väsymyksestä sameat. Naaras haukotteli leveästi ja tassutti sitten kokonaan ulos pensaan oksien alta. Katsahdin häneen hiukan huvittuneena.
”Näytät siltä kuin mäyrä olisi istunut päälläsi koko yön”, tokaisin kiusoittelevasti ystävälleni, jonka katse terävöityi siinä samassa. Hän läpsäisi hännällään korvalleni, mutta isku ei ollut kova. Soturittarenkin kurkusta kantautui pehmeä hyrinä.
”Samaa voisi sanoa sinusta.” Korppisiipi asettui istumaan viereeni, taivutti itseään hieman ja rupesi pesemään sotkuista kylkeään. Olimme ennenkin peseytyneet samaan aikaan, aivan niin kuin ystävien saattoikin odottaa tekevän. Nyt tilanne tuntui minusta jotenkin kiusalliselta.
Rykäisin vähän ja ryhdistäydyin. ”Miksi sinä olet näin aikaisin hereillä?” kysyin tavallista möreämmällä äänellä. Korppisiipi katsoi minuun toista kulmaansa kohottaen.
”Onko sinulla kurkku kipeä? Kuulostat kamalalta”, hän naukaisi viikset väristen ja jatkoi sitten turkkinsa sukimista. Hetken kuluttua hän kuitenkin vastasi kysymykseeni: ”Vien Vadelmatassun harjoituksiin. Aurinkohuipun jälkeen on varmasti jo niin kuuma, että kukin hikoilee itsensä ulos turkistaan.”
Käpäliäni kirpisteli innostuksesta. ”Minäkin olen menossa Nokkostassun kanssa harjoituksiin. Mitä jos pidettäisiin heille yhteisharjoitukset?” Yritin estää ääntäni nousemasta liian kimeäksi, sillä en halunnut kuulostaa innokkaalta pikkupennulta.
Korppisiipi kohautti lapojaan. ”En näe sille mitään estettä. Pidetään vain”, hän vastasi hymähtäen ja nuolaisi sitten kertaan rintakarvojaan. ”Haenko minä heidät?”
”Älä suotta. Olin muutenkin menossa herättämään Nokkostassua, joten eiköhän hän voi potkia lähtiessään Vadelmatassunkin jalkeille”, naukaisin vitsailevasti ja lähdin sitten löntystämään kohti oppilaiden pesää mielessäni tulevat yhteisharjoitukset. Olin asiasta varmasti enemmän innoissani kuin mukaan lähtevät oppilaat yhteensä.
Työnsin pääni pensaan läpi ja etsin katseellani Nokkostassun ruskeanvalkoista turkkia. ”Nokkostassu!” sihahdin hiljaa. Näin yhdeltä sammalvuoteelta nousevan pään. Nokkostassun keltavihreät silmät kiiluivat kelmeässä valossa.
Naaras nousi ylös ja luisui vuoteenreunansa yli. Hän tepsutti luokseni turkki sekaisena mutta hänen silmissään oli terävä ja valpas katse. ”Herättäisitkö myös Vadelmatassun? Minä ja Korppisiipi pidämme teille tänään yhteisharjoitukset”, supatin nopeasti, ja oppilas nyökkäsi ja hävisi hetkeksi pesän hämärään lähtiessään herättämään vaaleanruskeaa kollioppilasta. Vasta kun kuulin Vadelmatassun ärtyneen sihahduksen, vedin pääni pois pensaasta ja hölkytin takaisin Korppisiiven luokse, joka oli sillä välin ehtinyt laittamaan turkkinsa kuntoon.
”He ovat tulossa”, sanoin hänelle, eikä mennyt kauaakaan kun pesästä tömisteli ulos kaksi väsyneen näköistä oppilasta. Pidättelin huvittunutta kehräystä antaessani hännälläni merkin lähteä liikkeelle.

Metsä tuntui kuhisevan elämää tähän aikaan aamusta. Lähes jokaisesta ohittamastamme puskasta kuului houkuttelevaa pikkueläinten rapinaa, mutta työnsin syrjään ajatukset niiden perään lähtemisestä ja keskityin harjoituspartion johtamiseen. Olin johdattamassa meitä harjoituspaikalle, joka sijaitsi syvemmällä metsässä. Se oli monttu pienellä aukiolla; siinä kelpaisi kyllä oppilaiden sparrata.
Jäimme Korppisiiven kanssa montun reunalle oppilaiden laskeutuessa hissun kissun montun pohjalle. Vadelmatassu pörhisteli innostuneena karvojaan, ja Nokkostassu oli kääntänyt kasvonsa meihin päin ilmeisesti uusia ohjeita odottaen. Vilkaisin Korppisiipeen merkiksi tuolle aloittaa.
”Tänään harjoittelemme puolustautumista. Ensiksi Nokkostassu hyökkää ja Vadelmatassu puolustautuu – sitten jälkeen toisinpäin.” Korppisiiven ääni oli vakaa ja ihailtavan kypsän kuuloinen, kun hän ohjeisti nuoria kissoja montun reunalta. Hän istui ruohikolla ryhdikkäänä, häntä etukäpälien ympäri kietaistuna. Kohensin hieman omaa asentoani: en halunnut näyttää laiskalta tai epäasialliselta oppilaani silmissä.
”Mutta muistakaa lämmitellä ensin”, kuulin Korppisiiven sanovan havahtuessani ajatuksistani. ”Kaksi kierrosta molemmille.”
Oppilaat nyökkäsivät ja ryhtyivät juoksemaan monttua ympäri hännät perässä hulmuten. Vadelmatassu oli selvästi pesätoveriaan nopeampi. Nuori kolli pinkoi naaraan edellä kuin tuulispää, kurottaen joka harppauksella pidemmälle etukäpälillään. Nokkostassu sinnitteli perässä, mutta en voinut kuin vain ihailla naaraan sitkeyttä. Hän ei antanut Vadelmatassun hurjan vauhdin vaikuttaa omaan suoritukseensa tai alkanut hätiköimään. »Minun täytyy viedä hänet joskus nummelle juoksemaan. Nopeus ei ole aina valttia, mutta siitä voi olla hyötyä täpärän paikan tullen.»
Kun kaksikko oli saanut lihaksensa lämpiämään, harjoitukset voivat alkaa. Nokkostassu hyökkäsi ensin. Panin merkille hänen liikkeidensä taituruuden ja varmuuden, kun hän iski Vadelmatassun heikohkon puolustuksen läpi ja kaatoi tämän maahan.
Vaaleanruskea kolli kömpi takaisin jaloilleen hiekkaa syljeskellen, kun Nokkostassu astui pois hänen tieltään. ”Ihan epäreilua!” hän marmatti ja kääntyi katsomaan mestariinsa vaaleanvihreät silmät ärtyneesti kipinöiden. ”Nokkostassu on paljon parempi tässä, koska on vanhempi!”
Korppisiipi vaiensi hänet hännän heilautuksella. ”Ei teillä niin paljon ikäeroa ole”, hän sanoi viiksiään värisyttäen, ”mutta ehkä sinun pitäisi keskittyä enemmän koulutukseesi, niin saattaisit myös oppia jotakin.”
Vadelmatassu käännähti takaisin pesätoverinsa puoleen puoliääneen jotakin nuristen. Nokkostassu vilkaisi minua montun pohjalta; vilautin hänelle hyväksyvän hymyn.
Harjoitukset jatkuivat normaalisti. Nokkostassu ja Vadelmatassu vaihtoivat vuoroja pariin kertaan, ja loppujen lopuksi me molemmat Korppisiiven kanssa pystyimme sanomaan olevamme tyytyväisiä tämän päivän tuloksiin. Vadelmatassukin oli saanut korjattua puolustustaan niin ettei Nokkostassu päässyt yllättämään häntä enää.
Oli jo aurinkohuippu, kun olimme kotimatkalla. Oppilaat loikkivat edellä metsän hajuja haistellen, sillä olimme antaneet heille paluumatkalle tehtäväksi tunnistaa niin monta eri saaliseläimen tuoksua kuin he vain kykenivät nimeämään. Tassutin Korppisiiven vierellä. Tunsin lämpimän kohdan siinä, jossa turkkimme osuivat toisiinsa. Korvannipukoitani kuumotti.
”Onko sinulla mitään, kun pääsemme leiriin?” kysyin yllättäen itsenikin. Korppisiipi nytkäytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan edellä poukkoilevista oppilaista.
”Ei taida olla”, hän vastasi. ”Miksi kysyt?”
”Ajattelin vain, jos haluaisit lähteä kanssani kävelylle”, ehdotin varovaiseen ääneen. Korppisiipi katsahti minuun epäuskoisesti.
”Näin kuumalla? Onko sinulla mehiläisiä päässäsi?” hän sihahti jokseenkin järkyttyneen kuuloisena. Minua alkoi saman tien nolottaa, mutta pyrin parhaani mukaan pelastamaan tilanteen.
”Niin, mutta jos kulkisimme metsässä varjoissa pysytellen, siitä ei olisi ongelmaa. Sitä paitsi, Lauhalaukka on opettanut minua uimaan, joten nyt kun osaan alkeet, niin voisin opettaa sinuakin.” Katsoin Korppisiipeen toiveikkaana. Naaraan ilme ei sulanut. Tunsin pienen pettymyksen vihlaisevan sydäntäni, kun soturi kohautti vain lapojaan ja murahti: ”Katsotaan.” Mieleeni hiipi epämukava tunne siitä, ettei naaras ehkä tuntenutkaan samoin minua kohtaan kuin minä tunsin häntä. Millaisen pellen olinkaan itsestäni tehnyt hänen silmissään.

Leiriin palatessamme annoin Nokkostassulle luvan mennä syömään ja lepäämään. Vadelmatassun Korppisiipi laittoi viemään ensin tuoresaalista Kirsikkakuonolle, ennen kuin tämä itse pääsisi syömään.
Olin jo aikeissa laahustaa soturien pesälle surkuttelemaan huonoa onneani, kun tunsikin yllättäen jonkun laskevan häntänsä lavoilleni. Katsahdin Korppisiipeen hieman hämilläni.
”Emmekö olekaan menossa?” Naaraan silmät pilkehtivät ilkikurisesti. Tunsin sydämeni alkavan lepattaa rinnassani.
Astelimme rinta rinnan metsässä, jonne siivilöityi kirkasta auringonvaloa oksiston läpi. Olimme jo ylittäneet molemmat joet, jotka olivat matkan varrella Kuolonklaanin rajalle. Aioimme koukata sen kautta nummelle ja uimapaikalle, koska siten pysyisimme pitempään suojassa porottavalta auringolta.
Tuuli kuljetti nenääni hajua Kuolonklaanin reviiriltä. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun sieraimeni täytti Kuolonklaanin kissojen löyhkä. Pahaan hajuun sekoittui kumminkin myös jotain muuta. Korppisiipi vilkaisi minuun hännänpää hermostuneesti nytkyen. Annoin hänelle korvillani merkin seurata.
Hiivimme lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja jäimme kyyristelemään läheiseen saniaispusikkoon. Askelten töminä tuli lähemmäksi, mutta pysytteli tarpeeksi etäällä hajumerkeistä. Kissoja kuulosti oli vain kaksi, joten kyseessä tuskin oli rajapartio, joka oli tulossa jättämään tuoreet hajumerkkinsä.
”Ruostekukka, olet viimeisimmilläsi! Sinun pitäisi jo palata pentutarhaan.” Ääni kuului suurelle punaruskealle kollille, joka asteli hetkeä myöhemmin näkyviin puun takaa ruosteenruskean naaraskissan kanssa. Naaraan maha pullisteli pennuista ja se heilui puolelta toiselle hänen marssiessaan jääräpäisen määrätietoisesti eteenpäin.
”Älä jaksa aina hössöttää, Kalmakuu. Olen minä ennenkin pentuja kantanut. Tämä ei eroa aiemmista kerroista millään tavalla”, naaras tiuskahti kollille, jonka oletin olevan tämän kumppani. Kalmakuun olivat huolestuneen ymmyrkäiset.
”Mutta Hehkuaskelhan sanoi, että tällä kertaa pentuja saattaa syntyä useampi kuin yksi”, Kuolonklaanin soturi intti itsepintaisesti. ”Jos vaikka kaadut tai joudut tappeluun, pennuille ja sinulle voi käydä pahasti.”
Ruostekukka pyöritteli silmiään mutta huokaisi sitten luovuttaneena. ”Hyvä on. Palataan leiriin, jos se saa sinut hiljenemään edes hetkeksi.”
Katselimme saniaispuskan suojista, miten kaksikko teki käännöksen ja katosi lopulta syvemmälle reviirilleen puiden sekaan. Vaihdoin Korppisiiven kanssa huvittuneita katseita. Samaan aikaan en voinut olla miettimättä, olisimmeko me voineet olla tuossa tilassa joskus. Kuvittelin itseni hössöttämään Korppisiivelle pennuista, joiden pitäisi syntyä pian. Ja sitten kun ne syntyisivät, näkisin kauniit tyttäreni ja poikani. Minusta se oli vaalimisen arvoinen haave.

//1331 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin pakahtua ylpeydestä, kun kuulin klaanitoverieni huutavan uutta nimeäni. Omenahuuma! Siinä vasta hieno, elegantti nimi, joka sopi minulle kuin nenä päähän. Silmät säihkyen katselin minun ja vastaninimitetyn oppilaan ympärille kerääntyneitä kissoja. Tuulitassu ei ollut pysyä turkissaan, ja Mahlahalla, joka oli juuri julkistettu uudeksi Eloklaanin soturiksi, istui ryhdikkäänä hieman kauempana muista.
Kun kokous oli jo päättynyt ja kissat alkoivat palailla takaisin pesiinsä, jäin vielä aloilleni. Muutamat kävivät sanomassa minulle onnittelunsa, mukaan lukien Kirpputäplä, jonka näkeminen pelkästään sai sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa. Mesitähti loikkasi alas Litteäkiveltä ja tassutti luokseni, kun onnittelijat menivät hekin matkoihinsa. Katsoin entistä mestariani silmät kirkkaina.
”Onnea.” Mesitähden kasvoille levittyi leveä hymy. Tunsin sydämeni hypähtävän ilosta, ja nyökäytin valkealla kollille päätä kiitokseksi. Päällikkö jatkoi: ”Muistathan, että et saa puhua ensi yönä. Sinun täytyy olla aivan hiljaa ja vartioida leiriä.”
Huiskaisin hännälläni. ”Muistan tietenkin”, vastasin reippaasti ja väläytin päällikölle hiukan ilkikurisen virnistyksen. ”Tällä kertaa en ajatellut hankkiutua heti vaikeuksiin.” Muistelin soturikoulutukseni alkuaikoja, jolloin olin jo ensimmäisen neljänneskuun sisällä saanut Mesitähden vaaran paikkaan ainakin kahdesti. Hän oli joutunut hakemaan minut alas korkealta puusta ja pelastamaan hukkumiselta joesta, jossa hän oli myös menettänyt yhden hengistään hukkumalla itse.
Mesitähden kurkussa hyrisi kehräys ja hänen silmänsä tuikkivat lämpimästi. ”Hyvä. Joku tulee vapauttamaan sinut vartiostasi sarastuksen aikaan”, hän naukui ennen kuin kääntyi katsomaan sinikilpikonnakuvioista Aurinkokajoa, joka hölkytti meitä kohti. Kolli muuttui yhtäkkiä hieman vaivaantuneeksi, vaikka sitä ei voinutkaan lukea hänen kasvoiltaan. Olin kuitenkin oppinut lukemaan jonkin verran päällikön elekieltä ollessani hänen oppilaansa, joten osasin sanoa, jos hän tunsi olonsa jollain tapaa epämukavaksi. Aloin kuitenkin kyseenalaistaa oppimaani taitoa, sillä siinä ei ollut mitään järkeä, että Mesitähti olisi tuntenut olonsa turvattomaksi kumppaninsa lähellä. Levottomuuden täytyi johtua jostain muusta.
”Onnea, Omenahuuma”, Aurinkokajo onnitteli minua päästessään lähemmäs. Nyökkäsin hänelle vähäsen ja hymyilin heikkoa hymyä.
”Taidankin tästä mennä, jotta saatte olla kahden”, mau’uin sitten ja lähdin hivuttautumaan kauemmaksi kaksikosta. Yritin vilkuilla päällikön kasvoja jonkinlaisten vihjeiden toivossa mutta turhaan. Mesitähden pokerinaama piti.

Vähitellen aurinko laski mailleen; vartiovuoroni oli alkamassa. Kuulin takanani kissojen käyvän jo yöpuulle pesissään. Vain minä istuin yksinäni aukiolla, korvat valppaasti ylhäällä ja eteenpäin suunnattuna. Olin kiertänyt häntäni ympärilleni ja ottanut mahdollisimman ryhdikkään istuma-asennon näyttääkseni uskottavammalta. Ohitseni ei pääsisi livahtamaan yksikään yllätyshyökkäystä suunnitteleva kuolonklaanilainen!
»Toisaalta leirissähän on jo yksi kuolonklaanilainen», ajatus hiipi mieleeni. Vilkaisin lapani ylitse soturien pesän suuntaan, jonne Mahlahalla oli mennyt muiden mukana. Soturi väitti jättäneensä Kuolonklaanin, koska halusi liittyä Eloklaaniin, mutta mitä jos se kaikki oli pelkkää esitystä? Ei kolli kyllä näyttänyt yhtään uhkaavalta, eikä läheskään yhtä kuolonklaanilaismaiselta kuin ne kissat, joihin olin elämäni aikana törmännyt. Hän muistutti minua jollain tapaa Lauhalaukasta, joka oli yksi Eloklaanin ensimmäisistä sotureista mutta myös entinen Kuolonklaanin kissa. »Mesitähti kieltäisi minua tuomitsemasta muita turkin perusteella. Ehkä Mahlahalla on ihan kunnon kissa, ja hän ansaitsee mahdollisuuden osoittaa sen meille.»
Istuin selkä suorassa ja katse naulittuna piikkihernemuuriin. Metsästä kuului yksinäisen linnun huuto ja siipien räpytystä. Tämä oli itse asiassa melko jännittävää. En ollut koskaan ennen viettänyt yötä ulkona aivan yksin – paitsi tietenkin silloin kun olin vielä vaellellut yksinäni ennen Eloklaaniin liittymistä. Niistä ajoista oli kuitenkin jo monta kuuta, ja hädin tuskin muistin entistä elämääni ennen klaania. Muistin heikosti, että minulla oli joskus ollut kaksijalkalassa perhe, omat kaksijalat sekä kuppi täynnä kotikisun ruokaa. Se oli ollut mahtavaa, mutta ei se klaanielämää peitonnut. Klaanissa tunsin saavani olla oma itseni, oikea minä.
Kuulin rapinaa. Käänsin toisen korvani ensin äänen suuntaan, ennen kuin käännyin katsomaan sinne päin. Ääni oli tullut soturien pesältä. Hämärässä kiilui silmäpari. Erotin lehtien seasta vähän mustavalkeaa turkkia, ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää: Kirpputäplä. Kolli tarkkaili minua pesän varjoista. Hän taisi tajuta minun huomanneen hänet, sillä pian silmät katosivat näkyvistä. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Aioin suoriutua tästä yöstä täysin pistein.

//Kuka vaan 🙂
//597 sanaa