Eloklaanin tarinat

Olimme löytäneet Pörriäistassun. Kolli oli joutunut kiipeliin kuusen oksalle, eikä näyttänyt pääsevän alas omin avuin. Hiilihammas näytti surkealta. Hänen häntänsä oli laskeutunut maata vasten ja kollin kasvoilla häilyi huolestunut ilme. Jos suinkin olisin voinut, olisin itse kiivennyt puuhun ja auttanut Pörriäistassun alas. Mutta taatusti koko Eloklaani oli tietoinen lähestulkoon olemattomista kiipeilykyvyistäni. Se oli taidoista viimeinen, jota tulisin koskaan hallitsemaan. Nuorena kollina olisin voinutkin lähteä puuhun olemattomista taidoistani huolimatta, mutta nyt tiesin sen olevan vain suurempi riski. Katsahdin mietteliäänä vuorotellen puussa olevaa Pörriäistassua ja vierelläni levottomasti edestakaisin askeltavaa Hiilihammasta.
”Pitääköhän jomman kumman meistä palata leiriin hakemaan joku, joka voisi kiivetä Pörriäistassun luokse ja auttaa hänet alas siitä. Tai luuletko, että sinä itse pystyisit kiipeämään hänen luokseen?” kysyin mietteliäänä. Hiilihammas näytti mietteliäältä.
”Luulen, että pystyisin”, kolli naukui ja siristeli silmiään, kuin arvioiden puun korkeutta, ”mutta en minä tiedä, voinko kantaa häntä sieltä alas. Pörriäistassu on jo lähestulkoon täysikasvuisen kissan kokoinen.”
Laskin lohduttavasti häntäni ystäväni lavoille.
”Luulen, ettei se ole tarpeen. Jos hän on osannut kiivetä sinne, osaa hän varmasti tulla alaskin, jos saa vain tukea ja ohjausta. Hiilihammas, minä luotan sinuun”, sanoin ja kohtasin soturin tummansinisen katseen. Hiilihampaan kasvoilla välähti hymyntapainen. Se sai hänen katkenneen kulmahampaansa paljastumaan.
”Kiitos, Mesitähti”, kolli lausui ja päästi suustaan huokauksen. Hänen katseensa kääntyi taas puuhun.
”Tule”, viitoin hänet perässäni eteenpäin. Astelimme lähemmäs puuta, jolloin saavuimme Pörriäistassun näkökenttään, pois aluskasvillisuuden tarjoamista piiloista. Nuorukaisen katse kohdistui selvästi meihin. Hän horjahti, jolloin sydämeni jätti takuulla yhden jos toisenkin lyönnin välistä. Jähmetyin aloilleni, mutta nuorukaisen onnistui hakea tasapainonsa ja hän pysähtyi paikoilleen. Vilkaisin Hiilihammasta, ja kolli nyökkäsi. Hänen oli toimittava nyt, ennen kuin olisi liian myöhäistä ja oppilas putoaisi puusta. Minä jäin tyhjän pantiksi alas odottamaan, että ystäväni saisi toimia sankarina ja pelastaisi pennunpentunsa. Tilanne tuntui minusta hyvin häiritsevältä. Usein olin tottunut olemaan se, joka ratkaisi ongelmat. Nyt olin vain sivustakatsoja, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla esi-isääni säästämään nuorukaisen hengen, ettei hän putoaisi puusta ja saisi surmaansa.

//Hiili?

Vaaleaturkkinen naaraskissa istui omasta mielestään Eloklaanin kauneimman joen pientareen varrella. Joen solina sekoittui lintujen omaan tapaan ilmentää maailman kauneutta – lauluun. Kollin keltaiset silmät hakivat pienimmätkin yksityiskohdat ja kollin suusta pääsi ihastunut huokaisu. Miksi kukaan ei ollut kertonut viherlehden olevan näin kaunista aikaa? Tuikelintu rapsutti varovaisesti kutiavaa kylkeään ja kallisti päätään ihaillessaan jokea. Osa aalloista teki villejä hyppyjä, osa taas tyytyi kulkemaan samassa tahdissa eteenpäin. Olisipa hän voinut jakaa tämän kauniin hetken jonkun kanssa! Muut kissat eivät tuntuneet katsovan maailmaa samalla tavalla. He keskittyivät etsimään epäkohtia ja uusia syitä taistella Kuolonklaanin kanssa. Tuikelintu taas olisi voinut käyttää koko päivän maailman ihailuun. Jo pelkästään Eloklaanin reviiri oli hänestä upeinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Jotain niin kaunista, värikästä, tietyllä tapaa herkkää. Miksi muut kissat halusivat pilata kaiken sen kiistelemällä maasta? Tuikelintu ei ollut jakanut ajatuksiaan kenellekään, mutta hänestä maata ja luontoa ei edes voinut omistaa. Eihän kukaan voinut kissojakaan omistaa! Luonto jatkoi kulkuaan ja eloaan kissoista välittämättä. Naaraasta tuntui jopa luontokappaleiden puolesta pahalta, että kissat nyt vain olivat päättäneet omia ne. Naaras huokaisi uudelleen. Hänen koko energiansa tuntui menevän aivan sekaisin silloin, kun muut kissat höpisivät taisteluista ja muista väkivaltaisista, raisuista aktiviteeteista. Oli tärkeää osata puolustaa itseään ja omia läheisiään, mutta entä jos he keskittyisivät johonkin mikä ei satuttaisi muita…? Olisiko se ihan mahdoton idea, Tuikelintu mietti hieman harmissaan. Hän viihtyi Eloklaanissa ja muiden kissojen ympäröimänä, mutta voisiko olla muita ratkaisuja väkivaltaisen klaanielämän ja yksinäisen erakkoelämän lisäksi?
“Mitä mietit?” kirkas ääni keskeytti Tuikelinnun poukkoilevat ja hieman utuiset ajatukset. Naaras käänsi siniset, tuikkivat silmänsä tulijan puoleen ja katsoi punaturkkista Talvikkitakkua hymyillen. Mistä naaras oli siihen ilmestynyt? Tuikelintu siirtyi hieman, jotta Talvikkitakkukin pääsisi nauttimaan maisemista. Tässä oli nimittäin juuri paras paikka katsella jokea ja muita luonnon luomia kauneuksia.
“Äh, en mitään ihmeellistä. Sitä vain, että minkä takia meidän pitää taistella? Miksi me emme voi vain pysyä sovussa”, huokaisin ja Tuikelintu tapitti itseään vanhempaa naarasta hieman vinosti hymyillen. Talvikkitakku ei ollut se kissa kenelle Tuikelintu oli ajatellut ajatuksistaan avautua. Naaras oli leikkisä, vitsikäs, flirttaileva, kaoottinen… Eli siis juuri päinvastainen kissa ratkomaan naarassoturin kanssa ongelmaa klaanien huonoista puolista! Tuikelintu muisteli joskus kuulleensa Kuutamolaineen valittavan Virnakukalle naaraan keksimistä metkuista. Jotkut kissat ne eivät vain aikuistuneet, Tuikelintu ajatteli hieman huvittuneena. Mutta jos naaraan luonteesta etsi jotain positiivista, naaras ainakin osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästään. Se jos jokin oli naaraasta todella ihailtavaa ja hienoa. Ei hän itsekään halunnut kangistua joihinkin vanhoihin kaavoihin. Naaraan yllätyksekseen Talvikkitakku kosketti naaraan selkää hännällään ja vihreiden silmien lisäksi naaraan kasvoja koristi pieni hymy, josta Tuikelintu ei kuitenkaan ottanut selvää.
“Niin, kai se vain kuuluu klaanien tapoihin. Sitä paitsi yleensä kuolonklaanilaiset ovat ne ketkä tappelun aloittaa! Että sinuna osoittaisin nuo pohdinnat heille”, Talvikkitakku naukaisi ja vilkaisi Kuolonklaanin reviirin suuntaan silmät siirrillä.
“Kaipa kaikki eloklaanilaiset ajattelevat noin. Vaikea kuitenkaan uskoa, että vika olisi aina heissä. Sitä paitsi miten minä muistelen, että olet itsekin joskus rynnännyt päätä pahkaa taisteluihin”, Tuikelintu haastoi punaturkkisen ajatusmaailmaa. Hän oli hieman kyllästynyt me ja te -ajatteluun. Kissoja kuolonklaanilaisetkin olivat! Hieman pelottavia? No joskus… Mutta kai eloklaanilaisetkin olivat pelottavia kotikisujen näkökulmasta katsoen. Talvikkitakku väläytti itseään nuoremmalle naaraalle hieman nolostuneen virneen ja tuhahti hieman loukkaantuneena.
“He ansaitsivat sen!” Talvikkitakku totesi ja kohotti käpälänsä ihaillakseen kynsiään. Tuikelintu halusi harhauttaa naaraan ajatukset väkivallasta ja taistelusta johonkin muuhun, joten hän tuuppasi naarasta kylkeen ja osoitti jokea. “Katso miten aurinko osuu siihen kauniisti!” naaras hihkaisi ja juuri sillä hetkellä suomukas teki komean loikan. Tuikelintu kehräsi hiljaa ja mietti kuinka onnekas oli saadessaan nauttia näin kauniista säästä.
“Sitä paitsi minä en usko, että kukaan ansaitsee kokea väkivaltaa”, vaaleaturkkinen kuitenkin jatkoi, mutta Talvikkitakku vain kohautti olkiaan. “Eikö taistelu ole kuitenkin elossa pysymisen kannalta ehdotonta? Emmehän me voi vain antaa Kuolonklaanin valloittaa meidän maitamme! Jos emme puolustaisi reviiriämme, meistä ei jäisi mitään jäljelle. He joko pakottaisivat meidät muuttamaan tai sitten he liittäisivät meidät osaksi Pimentotähden hirmuvaltaa!” Talvikkitakku vastasi mietteliäänä ja kohotti kulmaansa. Naaras ei kuitenkaan saanut Tuikelintua muuttamaan mieltään. Hän ymmärsi tuon pointin, mutta jos reviirejä ei olisi? Katoaisiko silloin kissojen halu ja tarve vuodattaa verta, jos ei olisi mitään minkä vuoksi tehdä sitä. Vai olisiko se niin syvälle rakennettu, että kissat keksisivät aina jonkun syyn päästä toiseen käsiksi. Naaras ei ollut aivan varma.
“Mutta jos ei olisi maita minkä puolesta taistella”, Tuikelintu huokaisi hieman haaveillen.
“Kiintoisa ajatus, mutta en vain ymmärrä miten se toimisi”, Talvikkitakku naukaisi Tuikelinnulle, mutta kosketti sitten toverillisesti naarasta. “Mutta jos aiot esittää tämän ideasi Korppitähdelle, lupaan olla tukenasi!” Talvikkitakku julisti, mutta Tuikelintu oli aistivinaan hieman vitsikkyyttä naaraan äänessä. Ainakaan Talvikkitakku ei ollut täysin tyrmännyt hänen ideaansa, vaikka ei ehkä ottanutkaan sitä aivan tosissaan. “Mutta yritähän saada Pimentotähti suostumaan siihen. Lupaan saalistaa sinulle koko loppuelämäsi ajan, jos onnistut siinä”, Talvikkitakku naurahti ja Tuikelintu pyöräytti silmiään. Ehkä hänen ei tarvitsisi muuttaa klaanien tapaa ajatella… Ehkä hän puhuisi tästä muutamille ja…! Suunnitelman lopun hän keksisi varmasti myöhemmin. Tärkeintä oli, että hänen suunnitelmallaan oli nyt jokin alku.
“Minun pitää nyt mennä, jänikset eivät odota! Nähdään!” Talvikkitakku huikkasi naaraalle ennen kuin Tuikelintu ehti vastata naaraan vitsiin.
“Valaiskoon aurinko päiväsi!” Tuikelintu toivotti punaturkille hymyillen ja vaipui taas omiin ajatuksiinsa, jossa pääosaa näyttelivät aurinko, naaraiden tapa rakastaa maailmaa ja kauniit kukat.

“Mihin sinä olet taas menossa?” Järviloiste mutisi matalalla äänellä ja nosti päätään unisena. Ketunläjät, olin onnistunut herättämään kumppanini. Aloittelijan moka, ajattelin ja asettelin tassuni tarkemmin, jotta en herättäisi pesän muita kissoja kumppanini lisäksi.
“Käyn vain jaloittelemassa”, kuiskasin Järviloisteelle hieman äkäisesti. Metsä vastaa kuin sinne huudetaan. “Mmh”, kolli vastasi tympääntyneenä ja käänsi kylkeään. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta en tiennyt mitä sanoa. ‘Hei, olen menossa tapaamaan salarakastettuani, joka ei kuitenkaan välttämättä edes ole ihastunut minuun. Nähdään aamulla!’, ei ehkä olisi ollut kovinkaan tahdikasta. No, milloin minä edes olin ollut erityisen tahdikas? Olin Lieskakajon tytär, puhuminen ja tämänlainen vastuunkanto ei ollut omaa alaani. Lopulta pääsin pesästä aukiolle ilman sen suurempaa huomiota. Kuun puolikas möllötti taivaalla kirkkaasti ja toi minulle toivoa. Tähtiklaani oli erityisen valppaana tänä yönä. Se ei kuitenkaan ollut minun kannaltani kaikista paras asia. Olinhan menossa tekemään petoksen klaaniani kohtaan.
Metsä oli painavan hiljainen, pöllökään ei huhuillut missään eivätkä hiiretkään rapistetelleet puunjuurakoissa olevissa kotipesissään. Silti minusta tuntui, että metsä oli tänään erityisen elossa. Silmäpareja – tuomitsevia sellaisia – oli joka puolella. Tuntui, kuin koko metsä olisi huutanut minun ja Noran nimeämme. Askel askeleelta Eloklaanin ja reviirittömän maan raja lähestyi. Korvani nousivat iloisina ylös, kun huomasin Noran jo odottelevan minua rajan toisella puolella. Yleensä naaras oli odotellut minua jossain piilossa ja joka ikinen kerta se oli päättynyt siihen, että hän oli vain säikäyttänyt minut.
“Nora!” henkäisin ilahtuneena ja kiiruhdin naaraan luokse. En voinut pidätellä itseäni, aloin kehrätä välittömästi, kun otsamme koskivat toisiinsa. Kipinöitä lenteli ympäriinsä niin paljon, että varauduin ottamaan syyt niskoilleni metsäpalon sytyttämisestä. “Kujeiseni”, Nora maukaisi hiljaa ja sukaisi korvantaustojani muutaman kerran. Värähdin naaraan karhean kielen voimasta.
“Olet ollut kiireinen”, Nora totesi välittömästi ja kohotti kulmaansa kysyvänä. Menin hieman vaikeaksi ja siirsin katseeni käpäliini, mutta Nora tarttui jämäkästi leukaani. “Muru, kerro minulle.”
Rykäisin kurkkuani ja jäin nojaamaan naaraan otteeseen. Naaras ei tuntunut turvalliselta, mutta hänen kosketuksensa.. Se sai minut unohtamaan jopa oman nimeni. Tässä hetkessä ei ollut mitään muuta, kuin minä ja hänen tapansa koskea.
“Järviloiste, hän tietää”, pukahdin ja jatkoin heti: “Ja hän.. Minä en tiedä! En tiedä onko hän vihainen vai pettynyt vai mitä, mutta hän on vihjaillut ihan outoja ja pelkään, että hän haluaa erota. Tai en edes tiedä pelkäänkö sitä, koska sittenhän minä ja sinä.. Mutta hän on ollut minulle töykeä ja etäinen”, sanat putoilivat suustani, kuin lehtisateen alun lehdet leijailivat puusta. Minun versioni oli vain hieman nopeutetumpi. Nora katsoi minua alkuun tyynesti, mutta sen jälkeen hieman vaivaantuneesti ja laski käpälänsä. Rypistin kulmiani. Hetkeä aiemmin naaras oli ollut oma, hieman viekas itsensä, mutta nyt lehtisade oli vaihtunut lehtikatoon.
“Kujekulta..” Hän ei ikinä kutsunut minua omalla nimelläni, Nora omien sanojensa mukaan piti klaanikissojen nimiä typerinä ja outoina. “Minä en tiedä haluanko minä mitään, tiedäthän. Mitään vakavaa. Olen vapaa sielu, kuljeskelen missä minä haluan. Pidän sinusta, olet hauska ja välitän sinusta enemmän, kuin ehkä saisin. Mutta sinä kuulut Eloklaaniin, sinulla on perhe. Ei sillä, että se olisi minulle este, mutta ehkä näin on parempi. Sinä saat vielä korjattua välisi Järviloisteeseen, tiedän sen”, Nora naukaisi lopulta, romuttaen maailmani. Vaikka olinkin Järviloisteen kumppani, en ollut koskaan tuntenut mitään samanlaista hänen kanssaan. Kolli oli ollut turvallinen ja helppo valinta. Ystävyytemme alusta asti hän oli osoittanut kiinnostusta minuun, ollut hyvä ja huolehtiva. Olin ajatellut sen riittävän. Mutta sitten taas Nora… Naaras oli aivan päinvastainen. Tuuliviiri, hieman viileä ja naaras ajatteli, että kumppanuus ei todellakaan olleet häntä varten. Mutta Noran antama rakkaus, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, oli kutkuttavaa. Se sai sydämeni pamppailemaan, vatsani muljahtamaan ja koukutti, kuin muiden antamat kehut. Sitä vain janosi aina vain enemmän ja enemmän, kunnes et enää voinut elää ilman sitä. Ja nyt Nora halusi lopettaa tämän kaiken? Palauttaa minut Eloklaaniin ja kahlita minut Järviloisteeseen, tavalliseen perhe-elämään.
“Mitä, jos minä en halua korjata mitään?” kuiskasin ja samassa jyrähti. Säpsähdin ja vaistomaisesti Nora painautui ympärilleni, kuin sammaleet vanhaan puunrunkoon. Naaraan yllättävä reaktio sai toivonkipinän heräämään sisälläni. Ehkä hän oikeasti välitti minusta. En voinut olla ajattelematta, että yhtäkkinen ukkosmyrsky oli Tähtiklaanin merkki. Sitä en kuitenkaan osannut sanoa yrittikö Tähtiklaani ohjata minut Noran syliin vai palaamaan turvalliseen leiriin. Mutta ukkosellahan ei saanut liikkua ulkona… Eli ehkä Tähtiklaani yritti saada minut pysymään siellä missä minä tällä hetkellä olin. Pidin Tähtiklaanin tavasta ajatella. Kaunis yösää oli hetkessä muuttunut myrskyksi ilman sadetta ja jyrinä sai korvani soimaan.
“Tule, tiedän yhden paikan”, Nora mutisi ja ohjasi minua hänen mukaansa. Lähdimme kaikessa hiljaisuudessa kohti naaraan omaa salapaikkaa, mikä sijaitsi reviirien ulkopuolella. Minua hieman jännitti, sillä en ollut ennen liikkunut näin kaukana Eloklaanin reviiristä ja pelkäsin, että joku olisi ollut myöhään yöllä tuulettamassa päätään ja seuraisi hajujälkeäni reviirittömälle maalle. Vilkaisin Noraa, joka oli keskittynyt ainoastaan piilopaikkansa etsimiseen. Meidän pieni salaisuutemme saattaisi olla hetkessä ohi.

“Seuraa minua tänne”, Nora lopetti meidän päälle laskeutuneen hiljaisuuden ja sukelsi vanhaan mäyränkoloon. Pysähdyin ja vilkuilin maan alle jatkuvaa pesää hieman epäluuloisena. Entä, jos se sortuisi ja jäisimme maanvyöryn alle? Ja sitten kukaan ei löytäisi meitä, koska olisi alkanut satamaan ja sade olisi huuhtonut jälkeni. Tai he löytäisivät minut ja pitäisivät minua petturina. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut hyvältä, mutta Noran ilme oli käynyt kärsimättömäksi, joten lopulta seurasin häntä kuuliaisesti maan syvyyksiin.
“Ei hätää, tämä pesä on ollut hylättynä jo ties kuinka kauan”, Nora yritti rauhoitella ja vastasin epäselvällä ynähdyksellä. Uusi jyrähdys sai minut säpsähtämään, mutta salarakkaani oli hereillä ja kietoi häntänsä ympärilleni. Lähdin painautumaan naarasta vasten ja tirskahduksen saattelemana kaaduime yhteen läjään. “Lurjus, ei ole minun vikani, että olen tällainen kuikelo”, Nora tuhahti mukamas loukkaantuneena, mutta hänen äänensävy kertoi kuitenkin jotain muuta.
“Itsehän valitsit pesäksesi sellaisen missä ei mahdu seisomaan. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja, kuin maata kasassa”, vastasin Noralle leikkisästi virnuillen ja käännähdin niin, että näin hänen kauniit kasvonsa. “Sinä et koskaan vastannut minulle”, sanoin Noralle, joka kuitenkin vain työnsi käpälänsä minun suuhuni. Niin tyypillistä Noraa, että vakavan keskustelun tullen hän vain halusi hiljentää minut.
“Ei puhuta siitä juuri nyt, vaan nautitaan vain toisistamme”, Nora kuiskasi ja tuli niin lähelle, että kuonomme koskettivat toisiamme. Kipinöitä, sähköä, salaman välähdyksiä. Kun olimme yhdessä, me aiheutimme kaikki mahdolliset luonnonihmeet ja pelkäsin, että vesisade oli vasta tuloillaan.
“Minä rakastan sinua”, kuiskasin suoraan Noran suuhun. En ollut enää ihastunut, se oli jo todellista, palavaa rakkautta. Jotain mitä Järviloiste ei voisi koskaan tarjota minulle.
“Voi kulta, älä rakasta minua. En ole sellainen kissa”, Nora lopulta vastasi, mutta tuli vain lähemmäksi, jos se oli tässä vaiheessa enää mahdollista. Olin pelännytkin, että Nora sanoisi juuri noin. Eikä naaras ollut väärässä. Edes Nora ei tiennyt voisiko hänen sydäntä saada kiinni. Se tuntui yksi hetki kerrallaan kuuluvan vähän kaikille. Tällä hetkellä minulle, mutta kenties jo huomenna jollekin toiselle.
“Entä jos minä… Entä jos lähden sinun mukaasi? Voisimme olla ikuisesti yhdessä, meidän välillä ei olisi enää reviirin rajoja tai salailuja”, ehdotin hiljaa ja tuijotin ystävääni anovasti. Minä en halunnut mitään niin paljon, kuin naaraan vastaavan minulle myöntävästi. Että Nora haluaisi minut mukaansa ja tahtoisi minut osaksi hänen maailmaansa. Koska minä halusin hänet minun maailmaani pysyvästi. En halunnut olla vain satunnaisten öiden rakastajatar, vaan halusin palvoa hänen kasvojaan ja maata jalkojen alla jokaisena päivänä. Näyttää hänelle, että rakkaus olisi vapaudesta luopumisen arvoista.
“Kujeiluni, minä en usko, että se toimisi. Sinun pennut, he tarvitsevat sinua”, Nora aloitti ja jälleen romutti kaikki haavekuvani. Pystyin jo tuntemaan sateen turkillani ja kohta minä olisin läpimärkä. “Mutta en tiedä voinko minä sanoa sinulle ei”, Nora huokaisi ja katsoi minua merkitsevästi. Sadetta seurasi aina aurinko? “Mutta sinä et tiedä minusta kaikkea. En ole se helpoin, kiltein tai lämpimin kissa. Minä rakastan eri tavalla eikä sellainen rakkaus ole kaikkia varten”, Nora jatkoi ja siirsi käpälänsä poskelleni. “Minä lähden huomenna ja en tiedä milloin minä palaan. Ehkä lehtisateen koittaessa, ehkä vasta lehtikadon aikaan. Mieti asiaa. Mieti oletko valmis luopumaan kaikesta mitä sinulla juuri nyt on ja ehkä menettämään kaiken mitä meillä on”, Nora lopetti puheenvuoronsa ja sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Nora lähtisi taas? Olihan naaras varoittanut, että hän ei olisi pysyvää kenenkään elämässä, mutta…
“Odotan sinua. Odotan sinua niin pitkään, kun minun tarvitsee”, kietouduin naaraan ympärille ja laskin pääni hänen lavalleen. “Kun katsot yöllä ylös tähtiin, minä katson niitä samoja tähtiä. Mieti Tähtiklaania, niin olemme yhtä”, naukaisin Noralle ja suljin silmäni. Minulla ei ollut naaraalle enää mitään muuta sanottavaa. Menettäisin hänet taas pian ja sitten olisin yksin.

Aamu valkeni rauhallisissa merkeissä ja yllätyksekseni Noran kyljet kohoilivat tasaisina vieressäni. Lämmin hymy levisi kasvoilleni. Tulisiko meidän elämä olemaan jatkossa tällaista? Heräisimme toistemme vierestä ja ryhtyisimme uuteen päivään tassu tassussa. Suin naaraan turkkia pitkin ja lempein vedoin, herättäen Noran.
“Huomenta kultaseni”. naukaisin hiljaisella ja lämpimällä äänellä. Aamu ei olisi voinut olla täydellisempi. Naaras käänsi katseensa minun suuntaani ja näin toisen pörröön menneet poskikarvat. Tuntui etuoikeudelta nähdä ne, yleensä naaraan turkki oli aina viimeisen päälle suittu. “No huomenta, Kujeiseni”, Nora haukotteli ja venytteli kaulaansa unisena.
“En ole ihan tottunut tähän, että toinen herää viereltä ja sukii turkkiani”, Nora mutisi enkä oikein ottanut selvää oliko meidän suhteen uusi suunta mieluisa vai ei. Nora ei kuitenkaan noussut ylös, joten jatkoin vaalean naaraan sukimista ja siirryin seuraavaksi toisen poskikarvoihin. “Kuolasit unissasi, likasit turkkini”, Nora tuhahti leikkimielisesti ja lipaisi minua nenään. Hänen kosketuksensa sai minut jälleen värähtämään, mutta se ei enää tullut yllätyksenä.
“Enhän! Itse pyöriskelit koko yön. Ei ihme, että olet näin sotkussa”, kiusoittelin Noraa takaisin ja annoin naaraan otsalle viimeisen sukaisun. “Miten minä jatkossa pärjään ilman henkilökohtaista turkkini sukijaa?” Nora kysyi teatraalisesti ja huokaisi äänekkäästi. Minun teki mieli vastata, että ei naaraan tarvitsisi pärjätä. Seuraisin häntä mihin hän ikinä haluaisikaan ja sukisin toisen turkin satoi tai paistoi.
“Niinpä”, tyydyin kuitenkin vastaamaan. Minulla oli omat vastuuni klaanissa ja Nora ei ollut ainakaan vielä valmis sitoutumaan. En kuitenkaan täysin tiennyt mitä ajatella. Mikään ei ollut varmaa. Nora saattaisi palatessaan todeta, että hän halusi pitää kiinni vapaudestaan ja kulkea jatkossakin yksin. Mikään ei välttämättä siis muuttuisi.

Olimme viettäneet aamun tiiviisti yhdessä, mutta kuten kliseinen sanonta kuuluu, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Nora oli halunnut saattaa minut takaisin rajoille ja nyt seisoimme jälleen tutussa tapaamispaikassamme. Unohtaisimmekohan me tämän paikan? Pyyhkisikö lehtisateen sateet senkin muiston mennessään? Vai säilyisikö tämä mielessämme ikuisesti?
“Minun tulaa ikävä”, sanoin hiljaisella, haikealla äänellä. Yritin painaa Noran kaikki piirteet mieleeni. Erityisesti ikävöisin naaraan silmiä ja pieniä veikeitä hymykuoppia, jotka ilmestyivät hänen virnistäessä leikkisästi. Jäisin myös kaipaamaan naaraan huoletonta ja villiä olemusta. Noraa ei hätkäyttänyt oikeastaan mikään. Pidin siitä. Vertasin Järviloistetta ja hänen vakavaa luonnetta tahattomasti Noraan enkä voinut sille mitään, että Noran pisteet kasvoivat jatkuvasti.
“Minunkin, mutta näin se minun kanssani menee. Sydämeni on villi, kultaseni eivätkä seikkailut odota. Yritä korjata asiat Järviloisteen kanssa”, Nora kuiskutti korvaani ja painoi kuononsa vielä viimeisen kerran vasten omaani. En muistanut oliko Järviloiste koskaan tehnyt näin. Ehkä oli, mutta se ei vain ollut tuntunut samalta. Saatoin vain toivoa, että olin Noralle yhtä uniikki kokemus eikä hän rakastuisi reissuillaan yhtä tulisesti, kuin minä olin häneen rakastunut. Mutta Nora oli Nora eikä hänestä koskaan tiennyt.
“Nähdään, Kujeiseni”, Nora lopulta naukaisi ja vilkaisi nopeasti taivaalle. “Minun pitää mennä nyt. Ilma on sopivan pilvinen ja leuto matkan aloittamiseen. Pidä huoli itsestäsi”, Nora naukaisi ja painauduin vielä vasten salarakastajatartani. Hetki oli liian nopeasti ohi ja pian Nora oli jo kääntynyt kohti uutta seikkailuaan. Minä taas käänsin sivun taaksepäin ja palasin takaisin tylsään klaanielämääni.

Suin vettä valuvaa turkkiani harmistunein vedoin. Ennen leiriin paluuta olin pyörinyt jätöksissä ja saadakseni sen ällöttävän tunteen pois olin käynyt uimassa. Ravistelin hieman turkkiani. Pidin uimisesta, mutta ajatukseni olivat aivan liian sekaisin kaikesta. Nora oli taas poissa ja edessäni häämötti keskustelu Järviloisteen kanssa. Minä tiesin, että Järviloiste oli viime yönä tajunnut mihin minä olin kadonnut. Etenkin, kun olin ollut koko yön poissa. En tiennyt kumpi oli pahempi. Järviloisteen viha vai Järviloisteen pettymys. Vai olisiko kumpikaan erityisen paha…? Minä en halunnut loukata Järviloistetta, kolli oli minun ystäväni! Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämeni valitsema kolli. Se tuntui surulliselta.
“Sanoin Käärmekullalle, että sinä et ollut saanut unta ja olit lähtenyt yökävelylle. Hän ihmetteli miksi sinä et tullut aamupartioon.” Järviloisteen möreä ääni sai turkkini pörhölle. Vilkaisin kollia ilmeellä, joka samaan aikaan kiitti ja samaan aikaan pyysi anteeksi. Kaiken jälkeen Järviloiste oli siltikin valinnut valehdella minun puolestani. Se tuntui hyvältä, mutta se sai minut myös varpailleni. Odottikohan Järviloiste, että me jatkaisimme tästä eteenpäin pariskuntana?
“Järviloiste”, kuiskasin ja taputin hännälläni viereistä paikkaani. Halusin puhua suuni puhtaaksi, mutta en tiennyt osaisinko. Miten jotkut kissat osaisivat tehdä sen niin hyvin? Huonot geenit, ainakin niitä olisi helppo syyttää.
“Ei sinun tarvitse selitellä. Minä haluan tietää mitä tämä tarkoittaa meille”, Järviloiste naukaisi jäykästi ja katsoi minua sellaisella katseella, että minulle ei jäänyt aikaa miettiä. Noran käsky välien korjaamisesta soi päässäni.
“Minä.. Minä hyvästelin Noran.” Sanat vain tulvivat suustani enkä ehtinyt pysäyttää lausettani ajoissa. Olin kaivanut omasta kuopastani sitäkin syvemmän. Järviloisteen epäröivissä silmässä häivähti jotakin synkkää, joka kuitenkin oli seuraavassa räpäyksessä poissa. Epäilin, että Järviloiste ei uskonut minua, mutta kolli halusi uskoa valhekuviin, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata totuutta, joka ei olisi hänelle mieluisa.
“Kujekulta, minä rakastan sinua. Me selviämme tästä”, kolli murahti ja kosketti minua hännällään, mutta tiesin, että meidän välillämme ei ollut enää mitään. Ei edes kollin puolelta. Kumpikaan ei vain jostain käsittämättömästä syystä halunnut erota, vaan tarrauduimme toisiimme, kuin kaksi avutonta pentua.
“Minä.. Minä olen onnellinen siitä, että me olemme selvinneet näin pitkälle”, totesin hieman vaisusti ja yritin hymyillä, mutta hymyni ei yltänyt silmiin asti. Se ei kuitenkaan Järviloistetta vaivannut. “Minun pitää nyt mennä. Lupasin Tuikelinnulle, että lähden hänen kanssaan saalistamaan. Nähdään taas.”
Nyökkäsin Järviloisteelle ja heilautin hyvästeiksi voimattomasti häntääni. En enää tiennyt mitä tehdä. Olin pahemmassa suossa, kun isäni oli ja hän oli aikamoisen syvällä omien suhdesotkujensa kanssa. Sellainen isä, kuin tytär, eikö?

Loppupäiväni oli sujunut haikeissa, surumielisissä tunnelmissa. Olin ottanut osaa saalistuspartioon, mutta saaliikseni oli jäänyt yksi säälittävä ahven, jolla ruokkisi ehkä yhden kissan. Muut partion jäsenet olivat kuitenkin vaistonneet minun pahan mielen, joten kukaan ei ollut painostanut minua mihinkään enempään. Tuntui oudolta päästää negatiiviset tunteet ilmoille. Olin tottunut olemaan ainoastaan iloinen ja pahan mielen piilottaminen oli tuntunut oikeammalta ratkaisulta, kuin sen näyttäminen. Mutta nyt päiväni oli mennyt lähinnä itkeskelyyn. Tällaistako se tulisi olemaan? Itkuja itkun perään. Oudolla tapaa se kuitenkin tuntui hyvältä. Olisinpa oppinut tunnetaidot aiemmin. Ehkä se olisi auttanut Lehmusjalan kuoleman käsittelyssä. Veljeni kuolema nousi aina välillä pintaan ja se oli minulle edelleen todella vaikea aihe.
“Emo, emo! Arvaa mitä partiossa tapahtui?” Rusakkotassu saapui paikalle mekkaloiden ja juoksi leirin suuaukolta suoraan luokseni. Naaras yritti jarruttaa ajoissa, mutta lopulta tömähti kylkeeni. Vetäisin kasvoilleni lämpimän, emollisen hymyn ja sukaisin naaraan pörröön mennyttä päälakea. Rakastin pentujani niin paljon, vaikka suunnittelinkin Noran matkaan lähtemistä. Siitä huolimatta olin valmis tekemään pentujeni eteen mitä vain. Rusakkotassulla oli aina energiaa, pidin siitä. Hän oli todellakin sukuunsa tullut. Vaikka naaras ei ollutkaan se kaikista helpoin kissa, minulle hän oli täydellinen juuri tuollaisena.
“Rusakkotassu”, kehräsin aidosti ilahtuneena. Naaras oli onnistunut pyyhkäisemään surumieliset ajatukseni pois.
“Anna minä arvaan. Kohtasitteko te karhun?” kysyin vitsikkäästi ja otin parempaa asentoa kuunnellakseni mitä tyttärelläni oli kerrottavana.
“Hiirenaivo, no ei! Ei Eloklaanin reviirillä ole karhuja, luulisi sinun sen tietävän”, Rusakkotassu huokaisi ja jatkoi: “Sinun pitää arvata!” Tyttäreni harmistukseksi en ollut erityisen hyvä arvausleikeissä, vaikka leikeistä pidinkin. “Näitte Kuolonklaanin partion?” ehdotin ja Rusakkotassu ravisteli päätään. Pahus! Enhän minä edes tiennyt oliko naaras ollut saalistus- vai rajapartiossa. “No, löysitte jonkun loukkaantuneen kotikisun ja toitte sen leiriin?” jatkoin pohdiskelua ja pälyilin leiriaukiota uusien tulokkaiden toivossa.
“Ei! Olet kyllä huono tässä. Mutta me löysimme rajan tuntumasta jonkun erakon hajua ja sitten sen jälkeen löysimme VIISI oravaa! Nappasin niistä kaksi”, Rusakkotassu kertoi silmät tuikkien ja röyhisti rintaansa kertoessaan saalistusonnestaan. Omat ajatukseni eivät kuitenkaan olleet naaraan saalistamissa oravissa, vaan erakon hajujäljessä. Tuskin kovin moni erakko oli Eloklaanin rajojen tuntumassa pyörinyt. Sen oli pakko olla Noran hajujälki.
“Ohhoh, siinähän teillä oli menoa ja meininkiä”, naukaisin kömpelösti, sillä minua pelotti. Mitä jos en ollut piilottanut omaa hajujälkeäni tarpeeksi hyvin ja joku oli saanut siitä kiinni? Olisiko kaikki sittenkin mennyttä? “Seurasitteko te sitä hajujälkeä vai keskityittekö te vain saalistamaan?” utelin tyttäreltäni. Minun oli pakko saada tietää.
“Eei, hän oli jo lähtenyt eikä hän ollut käynyt Eloklaanin reviirillä, niin ei partion johtajan – siis Lieskakajo-ukin – mukaan sen jäljittämiseen ollut tarvetta. Mutta jos hän tulee takaisin, niin näytän mistä Eloklaanin kissat ovat tehty!” Rusakkotassu papatti iloisesti ja näytti minulle taisteluliikkeitään. Hymyilin naaraan innolle lämpimästi ja kallistin päätäni. Kaikista eniten olin kuitenkin helpottunut siitä, että partio ei ollut nähnyt tarvetta seurata Noran hajujälkeä. Ja jos yhtään Noraa tunsin, naaras olisi jo todella kaukana ellei tuo olisi törmännyt mihinkään erityisen mielenkiintoiseen. Toivoin vain, että naaras oli turvassa ja hänellä oli suojaisa majapaikka päänsä päällä, vatsa täynnä tuoresaalista ja raikasta vettä kurkkunsa kostukkeena.
“Miten harjoituksesi ovat muuten edistyneet?” jatkoin keskustelua hieman rennommin, kun minun ei enää tarvitsisi huolehtia sydämeni valitusta. Sitä paitsi halusin tietää kuinka Rusakkotassun harjoitukset edistyivät. Naaraasta tulisi takuulla yksi Eloklaanin, oikeastaan koko metsän parhaista sotureista!

//Rusakko? 🙂

“Kysy mieluummin, mitä hän ei olisi vielä tehnyt”, naurahdin kireästi samalla kun haravoin katseellani ympäristöä Pörriäistassun raidallisen turkin varalta. Viherlehden aikaan nuorukaisen olisi helppo sulautua vehreän kirjavaan metsään ruskeassa turkissaan, mikä saattaisi tehdä hänen huomaamisestaan vaikeampaa, mikäli hän tietoisesti yritti vältellä kiinni jäämistä. “Onhan hän tehnyt kaikkea typerää, kuten hänen ikäiseltään kolliltaan voi odottaa, mutta ei hän vielä koskaan ole lähtenyt reviiriltä.”
En ollut puhunut ikävistä ajatuksistani ääneen vielä muille, mutta Pörriäistassun temperamentti muistutti minua kovasti hänen karkotetusta enostaan, Tyrskytassusta, joka oli surmannut oman mestarinsa. Siksi minua pelotti, että oppilas saattaisi mennä vielä tekemään jotain sellaista, mitä hän joutuisi katumaan lopun ikänsä. Hänen isoisänään tunsin vastuuta huolehtia, että hän ei seuraisi Tyrskytassun polkua.
Yhtäkkiä Pörriäistassun haju tuntui voimakkaana nenässäni. Se sai minut havahtumaan synkistä ajatuksistani ja katsahtamaan Meteen, joka myöskin oli nostanut päänsä ylös ja katseli ympärilleen korvat pystyssä.
“Hän on jossain tässä lähellä”, Mesi sanoi ja jatkoi nuuhkimista.
Lävitseni humahti helpotuksen aalto, kun korviini kantautui tutun kuuloinen nauku. Lähdin loikkimaan sen suuntaan kiireesti, mutta kun tupsahdin aukiolle, josta oletin äänen kuuluneen, ketään ei näkynyt. Mesi tuli viereeni ja tökkäsi minua kohta kylkeen.
“Katso tuonne.”
Seurasin hänen katsettaan suureen kuuseen. En nähnyt ensin mitään erikoista siinä, mutta kohta huomasin tuuheiden tummanvihreiden oksien lomassa liikettä. Pörriäistassu jupisi kovaan ääneen erään oksan päällä lähes puun puolivälissä ja kävi vähän väliä kurkkimassa oksalta alas. Vaikutti siltä, että nuorukainen oli jäänyt jumiin korkeuksiin.
“Voi hyvä Tähtiklaani. Miten me saamme hänet alas tuolta?” voihkaisin häntä maata kohti lerpahtaen. “Pörriäistassu ei ole enää mikään pieni kissa.”

//Mesi?

Pieni kehräys kumpusi kurkustani Irvikidan sukiessa turkkiani. Silmäni olivat ummessa, mutta sydämeni oli auki. “Tuntuuko tämä hyvältä?” Irvikita kysyi matalalla äänellään ja ynähdin pienesti. “Kaikki mitä teet tuntuu hyvältä”, sain sanotuksi ja painauduin kolliin yhä tiukemmin. Oloni oli ollut voimaton. Tuntui, kuin loinen olisi syönyt minua sisältä päin. Ensiksi se söi voimani ja painoni, sen jälkeen se kajoaisi elämäniloon ja imisi sen solu kerrallaan minusta. Sen jälkeen minusta olisi jäljellä enää kehoni, mutta siinä vaiheessa sieluni olisi jo Tähtiklaanin huomassa. Melankolia oli tehnyt minusta hieman synkän ja Tähtiklaani oli pyörinyt muutamia kertoja puheissani, mutta Irvikita oli keskeyttänyt puheeni ennen kuin olin ehtinyt kunnolla aloittaa. “Leimusilmä löytää kyllä parannuskeinon. Muistatko, kun kuita ja kuita sitten haettiin parannuskeino klaaneja piinanneeseen tautiin? Hakisin sen sinulle, vaikka minun pitäisi matkata maailman ääriin ja taistella hirviöitä vastaan. Teen mitä tahansa sinun hyväksesi, Kimalaistoive. Olet minun kuu, tähdet ja aurinko”, Irvikita puheli rauhoittavalla äänellä, mutta minun suustani ei tullut mitään yhtä kaunista. Pieni kyynel valui silmäkulmani kautta kiharaiselle poskelleni. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään yhtä kaunista. Rakastin Irvikitaa niin paljon, että minuun sattui.
“Minulla on hieman huono olo”, naukaisin käheästi ja hautasin kasvoni sammaliin. Irvikita oli aiemminkin tuonut minulle Leimusilmältä jotain pahoinvointiin auttavia yrttejä, mutta mikään ei tuntunut tehoavan pitkävaikutteisesti. Kaikki auttoi vain korkeintaan hetken ajan. Kolli ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan hän oli uskollisesti hakenut laikkuturkkiselta parantajalta jotain uutta kokeiltavaksi. Mutta kuinka kauan Leimusilmällä olisi tarjota jotain uutta? Sitä minä en tiennyt… Tuskin Irvikitakaan tiesi eikä Leimusilmä ihan hevillä myöntäisi konstien loppuneen. Ehkä senkin takia, että kolli halusi pitää potilaansa toiveikkaana ja toisaalta arvostin sitä. Tuntui helpommalta ummistaa silmänsä tilanteelta, kuin myöntää, että ei kollilla olisi ikuisesti uusia yrttejä mitä kokeilla.

Irvikita oli poistunut etsimään Leimusilmää ja ajatukseni olivat harhailleet pentuihini. Piiskujalka, esikoiseni, oli jo Tähtiklaanissa. Odottikohan kolli jo tapaamistani? En kuitenkaan voisi jättää Pörriäistassua, Purotassua tai Solatassua. Miten he pärjäisivät? Kuka sukisi heidän turkkinsa? En halunnut jättää ketään, minulla oli vielä niin paljon elettävää ja pentuja hoidettavana…
“Tähtiklaani, en halua lähteä vielä”, kuiskasin epätoivoa äänessäni ja toivoin, että toiveeni lentäisi Tähtiklaaniin asti.

Sen enempää ajattelematta iskin kynteni Pörriäistassun löytämään kuusen oksaan ja tarrasin siihen kaikella voimallani. “Sain kiinni!” huohotin kollille ja pärskin nenään mennyttä vettä suustani pois. Otteeni meinasi kuitenkin livetä ja suustani pääsi pentumainen kiljaisu, kun menetin osittain otteeni. Pörriäistassu kuitenkin reagoi nopeasti ja vetäisi oksaa lähemmäksi itseään. Lopulta sain kammettua itseni takaisin turvalliselle ja ennen kaikkea kuivalle maanpinnalle. Yskänpuuska ravisutteli kehoani ja syljin jokivettä suustani. Olin aivan varmasti nielaissut kalan, jos toisenkin! Ravistellessani itseäni osa vesipisaroista lensi Pörriäistassun päälle, mutta ehkä kolli oli ansainnut ne. Hänen takiaan minä kuitenkin putosin.. Viha ja ärtymys meinasi nousta takaisin pintaan, mutta kun meidän katseemme lopulta kohtasi, en voinut enää olla kollille vihainen. “Pelastit minut”, sain sanotuksi hieman tyhjällä äänellä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. En ollut edes ehtinyt tajuta, että minä olin ollut todellisessa hengenvaarassa. Joki olisi voinut viedä minut lopullisesti pinnan alle ja sieltä sitten ylös taivaisiin. “No, eipä tuo nyt mitään ollut. Olen minä hurjempiakin asioita tehnyt eikä tuo oksa ollut edes painava”, Pörriäistassu mahtaili ja sai minut tyrskähtämään. “No ethän ole! Tietäisin kyllä, jos olisit”, virnistin ja tuuppasin Pörriäistassua. Vilkaisin kollia taas silmäkulmieni alta. En tiennyt mitä sanoa tai miten jatkaa. Jatkaisimmeko me tappelua vai palaisimmeko vain takaisin leiriin? “No, tuota…” mumisin. “Kavereita?” ehdotin kollioppilaalle varovaisesti ja tarjosin käpälääni. En tulisi koskaan hyväksymään Pörriäistassun mestaria, mutta ehkä minä voisin elää asian kanssa. Vasta nyt tajusin kuinka paljon olin kaivannut parasta ystävääni! Kolli oli minulle kuin veli, enemmän kuin paras kaveri. Olin joskus kuullut, että sisarukset tappelivat kaikista eniten. Ehkä se selitti miksi me olimme olleet sotajalalla niin pitkään.

//Pörribroski??

Olin pahoillani siitä, miten huolissaan Hiilihammas joutui pennunpennustaan olemaan. Selvästi Pörriäistassu totta tosiaan osasi aiheuttaa huolta yhdelle jos toiselle lähimmäiselleen. En voinut kieltää, etteikö tabbykuvioisen ystäväni huoli olisi ollut aiheellinen. Pörriäistassu oli selvästi suunnannut Eloklaanin rajojen ulkopuolelle sellaiselle alueelle, josta hän tai harva eloklaanilainen tiesi mitään. Laskin lohduttavasti häntäni Hiilihampaan olalle.
”Me löydämme hänet kyllä. Tähtiklaani varjelee häntä”, vakuutin ja nyökäytin lohduttavasti päätäni. Hiilihampaan kasvoilla välähti kiitollinen hymyntapainen, mutta huoli pyyhki sen nopeasti tiehensä.
”Meidän on jatkettava matkaa ennen kuin hän ehtii yhtään kauemmaksi”, Hiilihammas huokaisi, ”löysitkö hajujälkeä?”
Olin juuri jatkanut keskittyneenä maan tutkiskelua, kun Hiilihammas alkoi käydä levottomammaksi. Tämä oli ensimmäinen kerta moneen kuuhun, kun kyseessä oli tositilanne. Sitten päällikkyydestä luopumisen, olin kyllä partioinut muiden kanssa, mutta elämä oli ollut rauhallista, eikä minulla ollut juurikaan murehdittavaa tai miettimistä. Nyt olimme Hiilihampaan kanssa vastuussa siitä, että saisimme vietyä Pörriäistassun ehjänä takaisin kotiin.
”Hän on vaihtanut suuntaa”, ilmoitin, kun lopulta sain kiinni hajujäljen oikeasta suunnasta. Hiilihammas kiri vierelleni aluskasvillisuuden seassa.
”Eihän hän ole kohdannut petoeläintä?” Hiilihammas kysyi ja alkoi itsekin haistella ilmaa. Huojennus suorastaan paistoi kollin kasvoilta, kun hän huomasi, ettei ilmassa leijaillut petoeläinten hajuja.
”Ehkä hän on vain mutkitellut, jotta emme löytäisi häntä niin helposti. Onko Pörriäistassu tehnyt aiemmin mitään tällaista vai onko tämä hänelle aivan uutta?” kysyin samalla, kun keskityin seuraamaan nuorukaisen hajujälkeä. Onneksemme se voimistui koko ajan, joten saisimme karkulaisen takuulla kiinni ennen kuin hän pääsisi liian kauas.

//Hiili?

Syvä ahdistus piteli visusti otteensa Kharonin mielestä. Hänen sydämensä pamppaili holtittomasti, kun hän nojautui parantajan pesän karhunvatukkapensaikon seinämää vasten.
”En kestä tätä enää”, Kharon kuiskasi hiljaa. Hän oli aivan kuutamolla. Todellinen ja epätodellinen maailma tuntuivat menneen sekaisin pahemmin kuin koskaan aiemmin. Hän ei enää tiennyt kuka hän oli. Hän oli taakka kaikille. Väärä, virheellinen ja vihattu. Nytkin Päivänsäde oli saapunut hänen luokseen, kiusoitteli minkä kerkesi ja puhui taukoamatta. Kertoi, miten kaikki oli muuttunut paremmaksi Kharonin lähdön jälkeen. Kharon tunsi olonsa kauheaksi. Hän oli mitätön, turhake, jota kukaan ei kaivannut. Kyynel vierähti Kharonin poskelle, kun Päivänsäteen tummansiniset silmät porautuivat syvälle hänen silmiinsä.
”Ole kiltti.. Mene pois”, hän kuiskasi ja ummisti silmänsä toivoen, että Päivänsäde katoaisi. Hengitys tuntui raskaalta, ja Päivänsäteen sanat kuuluivat edelleen. Yhtäkkiä naaras hiljeni, mutta Kharon kuuli hänen askeleensa edelleen.
”Isä?” naukaisu ei totta tosiaankaan kuulunut Päivänsäteelle. Kharon raotti varovaisesti silmiään ja näki Fornaxin edessään.
”Voi isä, älä pelkää”, Fornax naukui ja otti varovaisen askeleen lähemmäs isäänsä. Kharon ei voinut tätä nykyä luottaa kehenkään, joten hän painautui yhä vain tiiviimmin vasten karhunvatukkapensaikkoa. Sen oksat painautuivat ikävästi hänen ihoaan vasten, mutta kolli oli liian peloissaan välittääkseen. Fornax huokaisi ja astui taaemmas.
”En minä tahdo satuttaa sinua”, tummanharmaa kolli sanoi. Kharon pudisteli päätään.
”Jätä minut rauhaan”, hän kuiskasi hiljaa, sillä hän tiesi, että jossain vaiheessa kaikki hänen luokseen tulevat kissat alkaisivat ladella samoja kauheuksia, mitä hän oli kuunnellut jo kauan vuodenajasta toiseen. Enää Kharon ei enää ollut varma, missä hän oikeasti oli tai mikä vuodenaika ulkona oli. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan ahdistavaan maailmaansa, että todellisuudelle ei hänen mielessään ollut enää tilaa.

Kirosin mielessäni tyttärenpoikaani, joka oli heti ensitöikseen aamulla huolestuttanut minut, Kimalaistoiveen sekä Käärmekullan katoamistempullaan. Kolli oli rämäpäinen luonne eikä usein ajatellut tekojensa seurauksia. Yhdessä Lieskakajon pojan Helletassun kanssa he keksivät milloin mitäkin typeryyksiä ja aiheuttivat mestareilleen ja perheilleen harmaita karvoja. Vaikka olinkin ärsyyntynyt, huoli painoi päälle painavampana. Juuri Pörriäistassun ajattelemattomuus sai minut pelkäämään, että hän ajautuisi pinteeseen, josta hänet voisi olla vaikea pelastaa.
Onnekseni Mesi oli tarjoutunut lähtemään mukaani etsimään kuritonta pennunpentuani. Kiertelimme hetken aikaa leirin ulkopuolella lähellä leirin muureja, etsien merkkejä hänen hajustaan tai suunnasta, mihin hän olisi saattanut lähteä. Mesi onnistui saamaan vainun oppilaan jo hieman väljähtäneestä hajujäljestä, ja hänen johdollaan me lähdimme kulkemaan siihen suuntaan, josta Pörriäistassu toivottavasti löytyisi.
Olin ehtinyt toivoa, että kolli löytyisi reviirin rajojen sisäpuolelta, mutta lopulta alkoi pahasti näyttää siltä, että nuorukaisen matka oli vienyt hänet reviirin ulkopuolelle. Jäljitimme hänen hajuaan aina reviirin pohjoisimpaan rajaan asti, jonka jälkeen maat eivät kuuluneet enää kummallekaan klaaneista. Sentään Pörriäistassu oli tajunnut pysyä poissa Kuolonklaanin mailta.
“Mitä ihmettä sen oppilaan päässä oikein liikkuu?” puuskahdin huolesta turhautuneena. “Kuka tietää, mitä petoja rajojen tuolla puolen liikkuu! Meidän on löydettävä hänet ennen kuin hän päätyy ketun lounaaksi. Mihin hänen jälkensä jatkuu seuraavaksi?”

//Mesi?

”Pörriäistassu!” huudahdus pesän ulkopuolelta havahdutti minut hereille pinnallisesta unestani. Pesän sisäänkäynniltä esiin ilmestyi tutun kissan pää. Hiilihammas silmäili nopeasti pesää. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi minuun. Epätoivo paistoi tummanruskean soturin silmistä. Kallistin kysyvästi päätäni.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin. Hiilihammas pudisteli päätään.
”Pörriäistassu on kadonnut”, kolli ähkäisi ja perääntyi ulos pesästä. Nousin vaivihkaa ylös ja seurasin vanhaa ystävääni leirin pääaukiolle. Vilkaisin nopeasti taakseni varmistaen, että muut vanhukset nukkuivat yhä. En halunnut, että he huolestuisivat. Hiilihammas silmäili leirin pääaukiota ja pudisteli päätään. Kimalaistoivekin oli ilmestynyt pentutarhalta ja kävi parhaillaan pesiä läpi.
”Onko hän ollut kauan kadoksissa?” kysyin yrittäen saada Hiilihampaan huomion. Kolli katsahti minuun.
”Kukaan ei osannut tarkasti sanoa muuta kuin että hän oli herännyt aikaisin ja poistunut pesästä. Kun hän ei ilmestynyt harjoituksiin, Käärmekulta tuli kertomaan asiasta minulle. En haluaisi huolestuttaa Korppitähteä, minun on löydettävä Pörriäistassu ennen kuin Korppitähti palaa partiosta”, Hiilihammas ilmoitti syvään huokaisten. En epäröinyt hetkeäkään.
”Minä autan sinua. Luuletko, että hän olisi voinut lähteä ulos leiristä?” kysyin ja aloin silmäillä leiriä. Raotin hieman leukojani tutkiakseni klaanin aukiolla leijailevia hajuja. Niitä oli niin paljon, että ne sekoittuivat toisiinsa. Pörriäistassun hajua oli lähes mahdoton tunnistaa täältä. Hiilihampaan katseessa välähti kiitollisuus.
”Vaikuttaa siltä, että niin hän on tehnyt. Leirissä hän ei nimittäin ole, olen käynyt Kimalaistoiveen kanssa läpi jokaisen pesän”, Hiilihammas ilmoitti. Nyökkäsin.
”Sitten meidän on mentävä etsimään leirin ulkopuolelta”, naukaisin päättäväisenä. Olin viettänyt viime päivät visusti leirissä, joten kieltämättä pieni seikkailu olisi mukavaa vaihtelua tylsälle klaaninvanhimman elämälle, vaikka toisaalta huoli oppilaasta kalvoi mieltäni. Toivoin, että löytäisimme Pörriäistassun kunnossa.

//Hiili?

Minulta meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, kun yhtäkkiä korvani täyttivät pahimman vihamieheni hätääntyneet huudot. Väistettyäni Helletassun rämäpäisen hyökkäyksen kolli oli syöksynyt suoraan penkan yli ja pudonnut kylmään, tummaan veteen. Nyt punertavaturkkinen kolli räpiköi pinnan tuntumassa vain juuri ja juuri. Valpastuin kuullessani Helletassun huutavan minua apuun.
Olisin voinut olla katkera entinen paras ystävä ja jättää hänet oman onnensa nojaan. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella moista vaihtoehtoa, sillä katseeni alkoi välittömästi poukkoilla ympäristössäni etsiessään jotakin käpälää pidempää. Kohta hoksasin pitkän, paksun kuusen oksan, joka retkotti maassa vähän matkan päässä. Säntäsin sen luokse vauhdilla ja raahasin sen mukanani penkareen reunalle. Kun kurkistin alas, huomasin Helletassun ajautuneen virran mukana kauemmas alavirtaan. Kirosin itsekseni ja yritin pysyä hänen vauhdissaan samalla kun retuutin painavaa oksaa mukanani.
Jossan vaiheessa onnistuin pääsemään hänen edelleen ja laskin oksan nopeasti vettä kohti. Pitelin siitä kiinni kaikin voimin ja rukoilin, että Helletassu tajuaisi tarttua siitä kiinni, ennen kuin hän ajautuisi ulottumattomiini – tai vielä pahempaa, painuisi pinnan alle.

//Helle?

”Kuule Mesi”, Nokilintu naukui kesken aterioinnin. Käännyin katsomaan vanhaa naaraskissaa kulmiani kohottaen, kehottaen häntä jatkamaan. Naaras mutusteli suussaan olleet riistan jämät ja nielaisi ne ennen kuin jatkoi.
”Mitä varten sinä et nauti vanhuuspäivistäsi? Etkö sinä siirtynyt klaaninvanhimpiin nimen omaan sen vuoksi. Minä kyllä näin, että sinä karkasit taas aamulla saalistamaan!” vanha tummanruskea naaraskissa naukui nauraen. Kasvoilleni piirtyi aito hymy.
”Olenko minä sinusta siis vanha?” naurahdin vitsaillen. Nokilintu purskahti yhä kovempaan nauruun.
”No enhän minä niin sanonut! Sinähän olet nuori kuin mikä, vielä pentujakin voisi pyöräyttää!” vanhus raakkui hyväntuulisesti. Se sai hymyni hiipumaan hieman, mutta Nokilintu ei tuoresaaliiltaan onneksi sitä huomannut. Olin nuorempana kuvitellut vanhuuspäiväni erilaisiksi. Vaikken vieläkään ollut iältäni niin vanha kuin suurin osa klaaninvanhimmista, oli elämä hyvin erilaista kuin miksi olin sen kuvitellut.
”Minä en tykkää olla liian kauaa paikoillani. Ja klaani tarvitsee riistaa. Minulla on energiaa ja aikaa, joten tahdon auttaa klaanitovereitani. He ovat olleet minun tukenani kaikki ne vuodenajat, kun olin päällikkönä, joten tahdon antaa heille nyt vastapalveluksen, vaikka tiedän ettei se olisi tarpeen”, nau’uin rauhallisella äänellä. Nokilintu katsahti minuun silmät sirrillään. Sitten hän vain kohautti lapojaan.
”Siinäpä meillä klaaninvanhin, joka tekee kolmen soturin edestä töitä. Äläkä vain kuvittele, että minä lähtisin sinun perässäsi metsään saalistamaan! Nämä vanhat jalat eivät enää sellaiseen kykene!” Nokilintu pärskähti iloisena. Hänen hyväntuulisuutensa oli tarttunut minuunkin.
”Älä huoli, sinä olet leposi ansainnut. Minäkin lepään sitten, kun jalkojani alkaa väsyttää”, lupasin ja väläytin naaraalle lempeän hymyn.

Haavekuvien maalaaminen todellisuudesta oli aika usein todellisuutta romanttisempaa. Kun suljin silmäni, näin pelkästään hempeitä ja lämpimiä värejä, kuten vaaleanpunaista ja keltaista. En sellaista keltaista miltä keltamot näyttivät, vaan siitä asteen pehmeämpää. En ollut kuitenkaan nähnyt sellaista keltaista luonnossa, ehkä sellaista ei ollut kuin haavekuvissani. Mutta pystyivätkö kissat kuvittelemaan ja näkemään mielessään selkeänä asioita mitkä eivät olleet totta? Mistä minä voisin tietää? Kellahdin selälleni ja katselin taivasta. Ensisilmäyksellä pilvet saattoivat näyttää vain höttöiseltä sekasorrolta, mutta kun jaksoi katsoa tarpeeksi pitkään, saattoi huomata jokaisella pilvellä olevan oma muotonsa. Kuinka kaunista. Pilvet olivat oikeastaan kuin klaani. Ulkopuolisen silmiin vaikutimme taatusti hulluilta ja täysin samanmielisiltä, mutta todellisuudessa klaanista ei löytynyt yhtäkään samanlaista kissaa. Ehkä hyväkin niin.. Vaikka pidinkin klaanitovereistani kovin, en tiennyt miten jaksaisin kuunnella kahden Lieskakajon valitusta samasta aiheesta. Yksi vielä meni, satunnaisesti. Huokaisin ja kohotin käpälääni tarttuakseni auringon peittäjiin, mutta vaikka kuinka kurkottelin, käpälääni ei tarttunut mitään. Ei yhtikäs mitään, kuinka masentavaa. Miksi koskaan ei voinut tapahtua mitään mahdotonta? Aina kaikki sanoivat, että piti tehdä mahdottomista totta, mutta se puhuja ei selvästikään ollut kokeillut napata pilviä.

Pyörimme maassa yhtenä ärisevänä ja soljauksia heittelevänä karvapallona. En voinut sietää sitä mihin sävyyn Pörriäistassu puhui isästäni, suurimmasta sankaristani! Korviemme juuressa pauhaava jokikaan ei saanut meitä hidastamaan, vaan jakelimme toisillemme iskuja, kuin reviiripaikasta taistelevat ketut. Isäni oli kertonut niiden olevan hurjia. Pörriäistassu oli onnistunut ottamaan hieman etäisyyttä, joten keräsin kaiken voimani käpäliini ja lähdin nelistämään pesätoveriani kohti. Juuri kun olin iskemässä Pörriäistassuun, kolli yhtäkkiä väisti enkä ehtinyt jarruttamaan. Yhdessä silmänräpäyksessä maa oli kadonnut käpälieni alta ja molskahdin virran vietäväksi. ’Mitä-?” sain kiljaistua hämmentyneenä. Huidoin käpälilläni ilmaa, kuin yrittäen saada kiinni jostain mikä voisi kammeta minut ylös. Virta kuitenkin kuljetti minua uhkaavan nopeasti, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja..
“Apua, Pörriäistassu! Voi pyhä Tähtiklaani sentään!” huusin keuhkojeni voimasta, kunnes upposin jälleen hetkellisesti syvyyksiin. Potkin takajalkojeni avulla itseni takaisin pintaan ja haukoin happea. Minä halusin luottaa siihen, että Pörriäistassu auttaisi minut takaisin kuivalle maalle, mutta paniikki kietoi sydämeni ympärilleni puristavaa verkkoa. Mitä jos Pörriäistassu jättäisi minut tänne, voisiko kolli tehdä niin!??! Huidoin taas paniikissa ilmaa ja osa kauhomastani vesstä onnistui vain päätymään minun suuhuni, saaden minut yskimään. “Pörriäistassu!!” huusin uudelleen ja toivoin, että kolli kuulisi minut. Olisi ehkä pitänyt kuunnellakin joskus, kun Varjoliekki ja isäni oli selittänyt minulle ummet lammet uimisesta. Minulla oli vain aina ollut jotain hieman kiinnostavampaa tekemistä tassuillani.

//Pörri broskii?? :(.

“Juhuuuu, Kuutamolaine? Oletko täällä?” huhuilin hilpeään tyyliini, jonka tiesin -kaikella rakkaudella- ärsyttävän ystävääni. Mutta Kuutamolaineen ärsyttäminen olikin minun suosikkihommaani! Olin kuitenkin huomannut naaraan vältelleen minua.. no, muutama kuu sitten tapahtuneen jekun takia, oletettavasti. Olin sitä mieltä, että tikulla silmään sitä, joka menneitä muisteli, mutta joko naaras ei ollut kanssani samaa mieltä tai sitten hän oli masokisti ja halusi tikun silmäänsä. Soturien pesässä oli kuitenkin vain muutama yöpartion jäljitä lepäilevä, herätyksestäni hieman ärtynyt, soturi, joten huikkasin heille anteeksipyyntöni ja pyyhälsin muualle. Ei Kuutamolaine voinut kovinkaan kaukana olla, eihän? Paitsi.. Naarashan saattoi tietenkin olla partiossa. Silmäilin aukiota toiveikkaana, mutta etsimääni mustavalkoista turkkia ei näkynyt missään. Huokaisi karkasi suustani ja olin juuri lysähtämässä surkeana istumaan, kunnes huomasin huonolla tapaa tutun valkoharmaan turkin hieman kauempana. Olin aivan täysin kyllästynyt katselemaan Virnakukkaa, mutta jostain syystä Kuutamolaine jaksoi roikkua suurimman vihamieheni helmoissa. Kuinka tylsää! Siristelin hieman silmiäni. Naaras istui selkä minuun päin enkä kunnolla nähnyt kenen seurassa hän oli, mutta hänen seuralaisensa turkki ei kuulunut etsimälleni kissani. Ja Virnakukka näytti olevan mysteeriseuralaisensa kanssa turhankin läheisissä tunnelmissa.. Ja samaan aikaan kehtasi vekotella Kuutamolainetta! Tämä skandaali minun olisi päästävä kertomaan Hiilihampaan tyttärelle itse. Sen jälkeen hänen olisi pakko tajuta, että minä olin parempaa seuraa.

Ja vaikka rakastinkin jekkujani, minun oli pakko myöntää Kuutamolaineen olleen ehkä oikeassa. Olin mennyt hieman liian pitkälle.. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä Kuutamolaineelle, joten miten kertoisin naaraalle, että olin pahoillani ja se oli hiirenaivoisesti tehty sanomatta kuitenkaan sitä? Olin yrittänyt pohtia pääni puhki, mutta en ollut keksinyt mitään. Mutta en voisi myöntää olleeni väärässä! Oli oltava jokin toinen keino. Jokin vähän vähemmän häpeällinen.

Ei niin urhea rääkäisy karkasi suustani Helletassun upottaessa neulan terävät kyntensä poskiini. Huidoin kivusta sokkona takaisin ja onnistuin saamaan välillemme juuri sen verran välimatkaa, että pystyin suunnittelemaan omaa vastahyökkäystäni. Tuota Helletassu saisi katua!
“En solvaisi sinun isääsi, jos hän ei antaisi syytä siihen”, murisin Helletassulle ennen kuin syöksyin hänen etujalkojaan päin koko painollani ja kumosin meidät molemmat. Pyörimme maassa hetken yhtenä turkkien ja kynsien pyörteenä, kunnes Helletassun onnistui päästä otteestani.
“Jos sinun isäsi olisi todellinen soturi, hän lakkaisi ruikuttamasta sellaisten asioiden perään, jotka ovat jo menneisyyttä, ja keskittyisi sen sijaan nykyhetkeen”, sihahdin ja väistin nipin napin kollin kookkaan käpälän, jonka oli ollut tarkoitus osua pääni sivulle. “Kukaan ei kaipaa klaaniinsa sellaista kissaa, joka alkaa mököttää kuin pikkupentu kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.”
“Kita kiinni, petturi!” Helletassun seuraava isku osui – ja lujaa. Lensin ainakin parin hännänmitan verran taaksepäin, kohti uhkaavan lähellä pauhaavaa jokea. Onnistuin kampeamaan itseni takaisin tassuilleni ennen kuin kolli oli taas kimpussani.
Nujakointimme oli siirtynyt kriittiselle etäisyydelle korkeasta joenpenkasta. En kuitenkaan kyennyt mielentilassani murehtimaan sitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Minun ainoa päämääräni tällä hetkellä oli kukistaa Helletassu ja näyttää hänelle, miten idiootti hän oli.

//Helle?

“Siellä ainakin osataan taistella, teistä ei ole mitään vastusta. Ei ainakaan typerästä mestaristasi!” Helletassu murisi ja huitaisi Pörriäistassun suuntaan pitääkseen kollin kaukana. “Sinun turkistasi ne täit ja muut ötökät ovat tarttuneet! Kannattaisi hakea vähän hiirensappea klaaninvanhimmilta?” Helletassu tiuskaisi ja pörhisteli turkkiaan. Hän vielä näyttäisi Pörriäistassulle ja antaisi toiselle selkään. Rajan tuntumassa oleva löyhkä sai Helletassun melkein yökkäämään, mutta kolli nielaisi kurkkuun nousseet nesteet ja näytti Pörriäistassulle kieltään. “Kokoontumisissa nähdään, jos sinä saat joskus nimesi. Sinuna en kuitenkaan pidättäisi hengitystä sen suhteen”, kollipppilas tuhisi ja loikki muutamalla loikalla rajan ylitse. Yök, pinttyyköhän tämä mädän raadon löyhkä turkkiini loppuelämäkseni, Helletassu ajatteli hieman kauhuissaan, mutta jatkoi itsepintaisesti matkaansa.
“Olet ihan kuin isäsi. Yhtä pentumainen ja heikkoluonteinen.”
Pörriäistassun kommentti sai Helletassun välittömästi kääntymään ja paljastamaan kyntensä. “Sano tuo uudelleen, niin revin korvasi irti”, Helletassu uhkasi katse leiskuen, mutta ei jäänyt odottamaan Pörriäistassun naukaisua, vaan syöksyi entisen toverinsa kimppuun sotahuutojen saattelemana. “Saat katua sitä, että sinä solvasit MINUN isääni”, punaturkki sähähti ja iski kyntensä Pörriäistassun poskiin.

//Pörri? D:

Huiskin hännälläni kiihtyneesti. Helletassun ylimielinen asenne alkoi todella ottaa nuppiin. Kolli kuvitteli kai olevansa maailmannapa samaan tapaan kuin isänsäkin. Käärmekulta oli pätevä varapäällikkö, mutta Lieskakajo ei heiveröiseltä egoltaan kyennyt näkemään sitä. Kuten sanonta kuului, ei omena kauas puusta putoa. Helletassu oli aivan yhtä lapsellinen ruikuttaja kuin Lieskakajo.
Kohta Helletassu alkoi uhota liittyvänsä Kuolonklaaniin ja lähti marssimaan kiukkuisen määrätietoisesti vihollisklaanin rajaa kohti. Toljotin hänen peräänsä äimistyneenä hetken verran. Oliko tuo hölmö karvapallo tosissaan? Oliko hänen kunnian tuntonsa täysin mennyttä? Kukaan itseään kunnioittava eloklaanilainen ei edes vitsailisi Kuolonklaaniin liittymisellä.
“Vai ei Kuolonklaanissa ole pettureita?” tuhahdin pilkaten ja harpoin hänen peräänsä. “Sehän on kaikkien pettureiden kotiklaani. Itse asiassa, sinä taidat sopia sinne kuin kala veteen. Joten mene vain!” Kirin Helletassun rinnalle ja tuuppasin tätä eteenpäin. “Kun kerran olet vihollinen, minulla on lupa häätää sinut pois reviiriltämme. Niin että pistäpä tassua toisen eteen, syyhyturkki, tai annan sinulle arpia muistutuksesi siitä, miten Eloklaanissa kohdellaan pettureita”, ärisin kollin korvaan.

//Helle??

“Älä sinä puhu kunniasta yhtään mitään! Senkin petturi!” Helletassu ärisi ja yritti hätistellä ikätoveriaan pois turkistaan. Pörriäistassu – kolli joka oli aiemmin ollut hänen paras ystävänsä ja kuin veli – oli muuttunut hänen suurimmaksi vihollisekseen. Mokoma varisaivo!!! Kollien välinen veljeily oli vaihtunut tappeluihin ja yömyöhään kestäneihin sanaharkkoihin, jotka olivat Helletassusta aivan täysin Pörriäistassun syytä. Jos Pörriäistassu olisi vain laajentanut ymmärrystään ja tajunnut, että Käärmekulta oli kaiken pahan alku ja juuri, niin mitään ongelmaa ei olisi. Mutta koska Pörriäistassu oli uppiniskainen pösilö, he oliva tässä.
“Minä vielä näytän sinulle”, punaturkkinen mutisi ja lopulta heittäytyi selälleen, mutta Pörriäistassu ehti loikata hänen iskunsa tieltä. Helletassu ei jäänyt maata halailemaan, vaan ponkaisi pystyyn ja mittaili pesätoveriaan leiskuvin silmin. “Luulin sinua parhaaksi ystäväkseni, mutta sinä aiheutat minulle vain harmia!” Helletassu tiuskaisi ja hetken ajan hän harkitsi häipyvänsä koko tilanteesta, samalla hän voisi vain marssia ulos koko klaanista. Hiirenaivoinen Pörriäistassu, sitäkin hiirenaivoisempi Käärmekulta.. Kaikki oli hänen vikansa!
“Ehkä minä liitynkin vielä Kuolonklaaniin! Siellä ei ainakaan ole tuollaisia pettureita”, Helletassu sähähti katse tiiviisti Pörriäistassun silmissä.
”Oikeastaan, minä lähden heti. Hyvästi!” Helletassu totesi mahdollisimman viileästi ja nosti häntänsä pystyyn, jonka jälkeen hän lähti marssimaan kohti Kuolonklaanin rajaa. He olisivat taatusti kiitollisia näin taitavasta taistelijasta! Helletassu ei katsonut taakseen, mutta hän toivoi -suorastaan aneli-, että Pörriäistassu olisi lähtenyt hänen peräänsä.

//Pörri? >:(

Koitin saada alulle pientä keskustelua Muurahaistassun kanssa, mutta hän ei vaikuttanut järin mukavalta juttuseuralta, mitä en ollut häneltä muutenkaan odottanut. Olisin vain halunnut oppia tuntemaan oppilastani hiukan paremmin, mutta sen sijaan olin saanut maistiaisen tuon agressiivisesta näkökulmasta soturiuteen.
Ei soturin työhön kuulunut juuri lainkaan taistelua, ajattelin päässäni, mutta turhaan olisin sen ääneen sanonut. Jos olisinkin Muurahaistassu, vielä niin nuori ja lapsellinen kuin olikin, olisi varmasti vain ottanut syyn olla käyttäytymättä.
Neuvottuani nuorelle kollille harjoituksen puikahdin aluskasvillisuuden sekaan pitäen kokoajan mielessä missä suunnassa Muurahaistassu oli.
Valmistauduin hyökkäykseen, kun pääsin oppilaan taakse. Tuon tanakka keho ei kyennyt samaan nopeuteen, jonka minä pystyin saavuttamaan, joten päätin käyttää sitä hyödykseni.
Loikkasin ilmaan käpälät tarttuen vastustajani selkään. Tuo oli kuitenkin ollut valmiina ja pääsi kierähtämään sivuun. Silmissäni pilke ylpeyttä hyökkäsin uudelleen.
Tiesin Muurahaistassun olevan huonompi puolustautumaan kuin hyökkäämään, joten minun täytyisi käyttää kaikki tilaisuuteni jotka vain sain. Kiisin ilmassa kohti oppilaani vatsaa. Tuo oli kuitenkin kartuttanut kokemustaan sen verran, että tiesi nousta takakäpälilleen ja painaa minut alleen.
Oppilas oli jo miltei minun kokoiseni vaikkakin olimme varsin erinäköisiä rakenteiltamme. En siis yllättynyt, kun jäin nalkkiin nopeasti toisen raa’alla voimalla saavutettuun lähes täydelliseen asentoon.
Sain Muuraistassun kuitenkin maahan horjuttamalla tämän tasapainoa takajalkoja sabotoiden. Yllättynyt miukaisu pääsi kollin suusta, kun käänsin tilanteen täysin toisinpäin. Nyt minä olin oppilaan päällä ja voitolla taistelussa.
“Hienoa työtä. Olet oppinut lukemaan tilanteita hyvin, mutta puolustusliikkeitä täytyy vielä hiukan harjoittaa”, nau’uin loikattuani ensin pois Muurahaistassun päältä. Kolli nousi viikset väristen tappion tuomasta ärsytyksestä.
“Kokeillaanko uudelleen?”

//Muurahainen?

”Mitä odotat eniten soturiksi tulemisessa?” Sädesäihke oli onneksi suostunut lähtemään taisteluharjoituksiin kanssani. Tassutin metsässä ja haistelin sen hajuja. Paljon raikkaampaa kuin tunkkaisessa parantajien kammiossa.
”Varmaan taistelemista!” Tietenkin halusin taistella toisia kissoja vastaan. Sädesäihkeen ilme kuitenkin oli osittain yllättynyt, ehkä hän ei halunnut kouluttaa minusta liian hyvää, etten vain tappaisi kaikkia hänen rakkaita ystäviään. Tai sitten hän ajatteli että tyytyisin päälikön palvelemiseen. Minähän se päällikkö halusin olla!
”Miksi sinä odotat taistelemista eniten?” Pyh. Eikös se ollut kaikkien oppilaiden unelma? Mitä muutakaan soturit tekivät? Saalistivat vai. Hah!
”Se on hauskaa. Eikö sinusta?” Sädesäihke siirsi keskustelua eteenpäin:
”Tänään voisimmekin sitten harjoitella yllätyshyökkäystä.”
Nyökkäsin innostuneesti ja katsoin, miten sädesäihke laskeutui hiirenkorvan tervetuliaisiin osallistuneeseen pajupuskaan.
Kolli hiipi puskan takaa toisen puskan taakse, niin etten pian enää nähnyt tätä. Eihän kyseessä olisi yllätyshyökkäys, jos näkisin hänet. Valmistin mieleni ja lihakseni puskasta hyppäävään Sädesäihkeeseen. Tunsin jonkin, todennäköisesti Sädesäihkeen koko painollaan selässäni. Kaaduin maahan mutta kerkesin kieriä pois alta, ennen kuin mestarini humpsahti siihen.

//Säde?

Rapsutin korvallistani takatassullani, kun odottelin Leimusilmää kertomaan oppilaani tuomiosta. En ollut seurannut häntä parantajan luokse, sillä tiesin siitä koituvan vain lisää valitusta.
Leimusilmä puikahti ulos pesästään ja nyökkäsi minulle ennen kuin kiirehti taas muualle. Hymyilin kollin perään ja kiitin mielessäni Tähtiklaania oppilaani hyvästä tuurista.
“Sädesäihke”, Käärmekulta naukaisi suunnatessaan luokseni. Ryhdistäydyin ja otin naaraan vierelleni istumaan. Nojauduimme kevyesti toisiimme. Turkkiemme kosketus lohdutti minua ja sai Muurahaistassun aiheuttaman levottomuuden kaikkoamaan.
Siristelin silmiäni, kun aurinko puski näkyviin pilvien takaa. Ilma tuskin oli lämmin ollenkaan, mutta ainakaan maa ei ollut enää täynnä lunta ja jäätä.
“Kuinka voit?” kysyin hellästi kumppaniltani, joka oli myös kääntänyt naamansa kohti aurinkoa.
“Ihan hyvin”, Käärmekulta vastasi kehräys purkautuen kurkustaan. Ennen olisin ottanut kehräyksen varmana nauttimisen merkkinä, mutta saattoi hyvin olla että toinenkin vain koitti rauhoittua päivän kiireistä.

Lyhyen Käärmekullan kanssa vietetyn lepohetken jälkeen oli taas aika palata metsään Muurahaistassun kanssa. Tuo vaikutti voivan hyvin, joten suostuin taisteluharjoituksiin. Päätin kuitenkin, että saisimme tällä kertaa harjoitella kaksin, sillä silloin saisin keksittyä vain Muurahaistassuun eikä minun täytyisi miettiä kävisikö hän vastustajansa kimppuun oikeasti tai muuta vastaavaa.
Tassuttaessamme ulos leiristä mieleeni juolahti ajatus. Voisin nyt Muurahaistassun opittua perusteet soturioppilaan koulutukseen kuuluvista asioista, kysyä häneltä itseltään harjoitusideoita. Päätin kuitenkin säästää aiheen myöhemmälle ja kysyä sen sijaan jotakin muuta.
“Mitä odotat eniten soturiksi tulemisessa?” lausuin kallistaen päätäni hiukan. Jatkoin kuitenkin puhumisen lomassa askellustani, jotta ehtisimme harjoitella mahdollisimman kauan vielä kun päivänvaloa riitti.

//Muurahaarukka?

Mestarini oli antanut minulle haastavan päätöksen, halusinko kiivetä puuhun vai lähteä kärsimään leiriin? Tassuni huusi negatiivista, sillä se oli varmaan osunut johonkin huonosti, sen päälle astuminen oli erittäin epämukavaa. Sen lisäksi minun täytyisi päästä korkeammalle kuin edellisellä yrityksellä, joten kipeän tassuni kanssa vain nolaisin itseäni, koska en saavuttaisi samaa tai parempaa oksaa.
”Hyvä on. Mennään leiriin”, Kävelin turhautuneesti Sädesäihkeen vieressä. Hän varmaan alkaisi marmattamaan jostain ’kuuntele aina mestariasi’ hömpäkästä, mutta minä en kuuntelisi.
”Muurahaistassu, tarkastele oloasi. Voisimme myöhemmin vielä käydä harjoittelemassa jotain muuta, jos sinusta siltä tuntuu.” Sädesäihke saattoi minut parantajien pesälle ja lähti sitten omiin puuhiinsa.
”Hei, tulehan peremmälle.” Klaanimme parantaja Leimusilmä tuli minua vastaan juuri kun Sädesäihke oli lähtenyt ja ohjasi minut makaamaan. ”Haluatko kertoa, mitä sinulle kävi ja mihin sattuu.”
”Hrmph. Putosin puusta”, Leimusilmä tunki nenänsä minun koloon. En halunnut sanoa mitään, mutta hän klaanin parantajana olisi todennäköisesti viimeisenä nauramassa minun vahingolle. Kunhan typerä Rusakkotassu ei saisi selville mitään.
”Saanko tarkistaa sinut vammoiltasi?” Nyökkäsin pienesti, sillä kielto todennäköisesti pitäisi minua täällä vain pidempään.
Leimusilmä tutki turkkiani ja löysi muutamia naarmuja. Hän pyyti minua kääntymään selälleni, jotta voisi tarkistaa kehoni toisen puolen. Alitajuinen murina kuului kurkustani koko sen ajan, mutta Leimusilmä ei vaikuttanut turhan hyvältä taistelijalta minun vahingoittamiseen.
”No siinä kai se sitten on. Et vaikuta kovinkaan kuolleelta, joten voin päästää sinut pois pienen levon jälkeen.” Kiitin mielessäni tassuni ohittamista, sillä olisin varmasti vahingossa tuhonnut valkoiset valheeni sirpaleiksi.

”Saanko nyt mennä?” Pesälle tulemisesta oli jo raivostuttavan pitkä aika, enkä saanut jättää mestarini lupaamaa harjoitusmahdollisuutta pois. Se vaikuttaisi huonolla tavalla soturiuuteeni.
”Kyllä saat, mutta muista tarkkailla oloasi ja levä-” Juoksin ulos pesästä etsimään Sädesäihkettä ennen kuin parantaja oli edes ohjeistanut minua loppuun.
”Hei Sädesäihke, voidaanko mennä lupaamasi harjoitteluun?” Vihdoin löysin hänet. Huomasin huohottavani kahden muun mestarin edessä, jotka olivat juuri keskustelemassa Sädesäihkeen kanssa.

//Säde?
//Taisteluharkat? :3

Katsoin vuoroin kaikkia partion jäseniä pohtiessani parhainta siirtoa. Todellisuudessa tiesin jo, mikä se oli.
“Jatkamme tai palaamme yhdessä, ketään ei jätetä”, naukaisin lopulta Varpulaululle ja muille. “Minusta me voisimme palata jo takaisin. Näin pitkä matka alkaa varmasti jo tuntua Kehrätassunkin käpälissä.” Kehrätassu ei ollut ehtinyt olemaan oppilaana vielä kovin pitkään, ja kokemuksesta tiesin, että menisi jonkin aikaa, ennen kuin pehmeät ja kimmoisat pennun polkuanturat alkaisivat kovettua ja tottua pidempiinkin vaelluksiin.
Korpikasteen ilmettä oli vaikea tulkita, mutta naaras ei ruvennut inttämään vastaan. Hän vain huiskautti häntäänsä merkiksi tulla perässään ja otti suunnan leiriä kohti. Me muut seurasimme heti hänen jäljessään.

Leirissä Korpikaste lähetti Kehrätassun lepäämään, ja minäkin hyvästelin Varpulaulun pikaisesti soturien pesän suulla, ennen kuin tämä painui nukkumaan. Jäin vielä itse norkoilemaan aukiolle ja odottamaan Korpikastetta.
Kun naaras lopulta saapui, tassutin häntä vastaan. Madalsin ääntäni, jotta emme häiritsisi nukkumassa olevia klaanitovereita: “Kuunvaloa on jäljellä vielä jonkin verran. Mitä sanoisit, jos kävisimme hoitamassa partion loppuun kaksin?” Jostain syystä minua hermostutti odottaessani soturittaren vastausta. Mitä jos hän kieltäytyisi? Ei se olisi mikään maailmanloppu, mutta samaan aikaan minusta tuntui, että jos hän torjuisi ehdotukseni, se olisi yhtä kuin hän torjuisi minut.

//Korpi?

Ujous iski takaisin, kun keskustelu kääntyi hieman liian henkilökohtaiseksi. Purin hampaitani yhteen ja loikkasin kaatuneen puunrungon ylitse lähemmäs suurta kiveä, jota kohti Kortetuike selvästi suuntasi.
“Luuletko, että Korpikaste ja Kehrätassu ovat kohta valmiita?” Kortetuike kysyi silmät kimmeltäen. Sydäntäni särki, mutta nyökkäsin kuitenkin.
“Varmaan”, sanoin ja istahdin suuren kiven viereen tähyilemään taaksemme, kun Kortetuike merkkasi hajuaan siihen. Huokaisin, kun rusehtavaturkkinen oppilas pinkoi meitä kohti aluskasvillisuuden seassa. Kortetuike vilkaisi minuun ja katsoi sitten oppilasta iloisesti.
“Oletteko te valmiita?” kolli kysyi, kun oppilaan mestari tupsahti pensaiden välistä luoksemme.
“Hyvinkin, jatketaanko tuonnemmas vai palaammeko jo?” Korpikaste kysyi osoittaen kuonollaan jatkuvaa rajaa. Vilkaisin tassujani. Eipä minua niin kiinnostanut jatkaisimmeko. Toisaalta mieluummin häipyisin ja jättäisin nuo kaksi lemmenlintua kaksin.
“Varpulaulu?” Kortetuike kysyi tökäten minua hellästi kylkeen. Säpsähdin ja nostin katseeni. “Jaksatko sinä jatkaa vielä?”
“Öh, miten vain. Voinhan minä vaikka palata leiriin yksin, jos olen hidasteena”, totesin kohauttaen lapojani. Kortetuike katsoi minuun ja sitten Korpikasteeseen ja Kehrätassuun kuin arvioiden pysyisinkö heidän perässään. Minua nolotti, mutta en antanut sen paistaa itsestäni läpi.

//Korte, Korpi?