Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Tupsutassu keikautteli takapuoltaan rytmikkäästi ja ponkaisi lennokkaaseen loikkaan. Syreenisumu oli antanut kollille tehtäväkseen harjoitella loikkaamista. Kollin takajaloista tuntui puuttuvan voimaa, joten Tupsutassun ei auttanut kuin loikkia sammakon tapaan päivät pitkät. Se tuntui kollista hassulta. Tupsutassun naama kastautui lumihankeen ja kevyt nauru purkaantui hänen suustaan. “Nyt olen ihan märkä”, Tupsutassu totesi itsekseen ja nosti päätään ravistellakseen hyisen aineen turkiltaan. Tupsutassun harvat ja karkeat karvat nousivat pystyyn. Häntä ei oltu todellakaan luotu lehtikatoon ja lumen keskelle.

“Kokeile asetella etutassut näin.”
Tupsutassu hätkähti ja pälyili hiiren tapaan ympärilleen. Kuka se oli? Tupsutassu kohotti kulmiaan yllättyneenä. Lieskakajo, hänen siskonsa mestari. Kiurutassu oli kertonut, että Lieskakajo oli todella hyvä mestari, mutta viime aikoina kolli oli ollut todella surumielinen eikä mikään ihme. Tupsutassu pystyi vain kuvittelemaan kuinka hirveältä tuntui, kun maa vedettiin käpälien alta. Lieskakajo oli vaikuttanut hyvältä soturilta, harmi että kollin polku ei kantanut varapäälliköksi asti.
“Ai.. Ai näin?” Tupsutassu naukui varovaisesti ja vilkaisi Lieskakajoon. Vaikka kolli oli varmasti ystävällinen, – ei Kiurutassu sitä muuten kehuisi -, niin kolli arasteli uusia kissoja ja pelkäsi tuottavansa pettymyksen. Kolli vastasi oppilaalle vain haikealla hymyllä ja harppoi hieman lähemmäksi.
“Minä en ole erityisen ketterä, näet sen varmaan. Mutta minä hyödynnän voimaani, se auttaa minua ponnistamaan pitkälle. Joku ketterä kissa taas hyppää ihan eri tavalla. Itse asiassa, Talvikkitakku! Tulehan tänne”, Lieskakajo selitti vähäeleisesti ja viittoi käpälällään punaturkkista naarasta. Veri pakeni Tupsutassun kehosta. Voi ei, ei Talvikkitakkua, kollikissa ajatteli ja katsoi naarasta, kuin pentu kotkaa. Naaras osasi olla niin teräväkielinen.
“Eeei tai siis. Ymmärsin jo”, Tupsutassu yritti, mutta naaras oli jo liihottanut heidän luokseen. Talvikkitakku antaisi hänen varmasti kuulla kunniansa!
“Mitä tapahtuu?” Talvikkitakku naukaisi uteliaasti ja tapitti kaksikkoa hämmentyneenä.
“Me kaksi olemme ruumiinrakenteeltaan aivan toistemme vastakohtia. Talvikkitakku on todella ketterä ja pystyy loikkaamaan vaivattomasti todella korkealle. Meidän taktiikat on hieman erilaiset, ehkä Talvikkitakku voisit näyttää Tupsutassulle omasi. Sitten sinun on helpompi miettiä mikä sopisi sinulle”, Lieskakajo jatkoi äänellä josta puuttui palo. Tupsutassu vilkaisi kollia myötätuntoisesti, mutta luimisti sitten hieman arasti korviaan ja kääntyi Talvikkitakun puoleen etsien naaraasta pilkkaavia eleitä. Soturi kuitenkin näytti ihan normaalilta, mitä nyt naaraan turkki oli pörhössä. Talvikkitakku nyökäytti päätään ja laski etukroppansa maata vasten. Naaras nosti takapuolensa ylös ja asetteli käpälänsä lähemmäksi toisiaan. Lieskakajo ei ollut tehnyt sitä! Tupsutassun kasvoille levisi jopa yllättynyt ilme. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut asiaa näin.
“Huomaatko? Jo Talvikkitakun aloitusasento näyttää erilaiselta minuun verrattuna. Sinun mestarisi, Syreenisumu, on enemmän Talvikkitakun rakenteen kaltainen ja hänen hyppytyylinsä näyttää todennäköisesti samanlaiselta. Eikö?” Lieskakajo vastasi, kuin lukien Tupsutassun ajatukset. “Hei, minun pitää nyt mennä viemään Kiurutassu harjoituksiin. Tule joskus meidän mukaan”, Lieskajo huikkasi ja vapautti Talvikkitakun mallin roolista. Tupsutassu jäi jopa hieman sanattomana katselemaan kaksikon loittonevia silhuetteja. Hänen olisi pakko kokeilla tuota myöhemmin!

Tupsutassu kantoi pentutarhan likaiset sammaleet tarpeidentekopaikalle ja pudisteli käpälistään ylimääräiset sammalhippuset. Nyt hän olisi vapaa! Tupsutassu ja Kiurutassu olivat sopineet menevänsä ennen auringonlaskua saalistamaan. Heidän nimityksiin ei kuulemma olisi enää kauaa, joten he olivat saaneet luvan lähteä kahdestaan saalistamaan. Miten hienoa! Leirin suuaukolla kolli huomasi Kiurutassun palaavan Kärpästassun kanssa harjoituksistaan. Tupsutassu viiletti siskonsa luokse ja puski toista varovaisesti poskeen.
“Oliko sinulla hyvät harjoitukset?” kollikissa kysyi pää kallellaan ja katseli Kiurutassua sen varalta, että naaras olisi ollut taistelemassa ja saanut ylimääräisiä haavereita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt.
“Oli! Harjoittelin taistelua Kärpästassun kanssa. Kärpästassu oli ihan.. kiva”, Kiurutassu selitti ja ohjasi Tupsutassun ulos leiristä. “Lähdetään jo, että pimeä ei ehdi yllättää meitä!”
“Itse asiassa, Lieskakajo neuvoi minua hyppäämiseni kanssa. Mestarisi vaikutti ihan kiltiltä ja mukavalta”, Tupsutassu naukaisi ja hymyili varovaisesti. Kiurutassu oli varmasti huomannut kuinka ahkerasti hän oli viime aikoina loikkinut.

//Kiuru?

Kirjoittaja: Saaga

Turkkini kihisi edelleen raivosta. Korpikaste ei yleensä käyttäytynyt muiden edessä niin halveksuvasti minua kohtaan, joskaan en tiennyt tuon omista ystäväsuhteista. Ehkä hän oli kasvanut aina vain ilkeämmäksi, ylpeämmäksi kissaksi, joka ei enää pelännyt sanoa mitä mieleen tuli.
“Oletko Sädesäihke varma, ettet vahingossa astunut toisen hännän päälle aamutuimaan?” naukaisi Laventelitaivas. Olin luullut naaraan ystävällisemmäksi, mutta hänen sanansa osoittivat mittarini toiseen suuntaan.
Lause tuntui poukkoilevan päässäni kuin jono piikkejä, joka halusi osua joka nurkkaan ja kolkkaan pääni sisällä. Hengitin sisään ja ulos.
En saisi hermostua Laventelitaivaalle. Se olisi täysin päätöntä.
“Mitäpä jos keskittyisit omiin virheisiisi”, ärähdin kuin ukkosmyrskyn aikainen salama konsanaan. Sain vastaukseksi inhottavan mulkaisun.
“No mitä? Minä en ole tehnyt *mitään* väärää Korpikastetta kohtaan! Hänellä on selvästi jokin vialla pääkopassaan, sillä ei kukaan normaali kissa käyttäydy syyttä suotta toista vastaan sellaisen inhon ajamana!” huusin täyttä kurkkua – no en ihan, mutta kovaäänisesti kuitenkin – Laventelitaivaalle joka ikinen karva turkissani kääntyen kohti taivasta ja kynteni paljastuen. Painoin tassujani lumeen, jotten toimisi ajatusteni mukaisesti ja kävisi kynsiksi tuohon naaraaseen, joka oli vapauttanut kaikki patoamani tunteet sitten Kärpästassun outouden paljastumisen ja riitelymme Käärmekullan kanssa.

//Laventeli?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive aivasti yrttien vahvan, pistävän tuoksun leijaillessa hänen nenäänsä. “Anteeksi”, naaraskissa pahoitteli Leimusilmälle ja Vienomietteelle pää hieman riipuksissa. Viime aikoina Kimalaistoive oli ollut tavallista väsyneempi eikä ruokakaan enää oikein meinannut maistua. Naaras itse oli pistänyt oireet vain rasituksen tai huolehtimisen piikkiin, olivathan hänen tyttärensä kärsineet viher-ja valkoyskästä. Irvikidan patistuksesta naaras oli tullut parantajien vastaanotolle. Ehkä he saisivat kollin rauhoittumaan.
“Kuinka voit, Kimalaistoive? Eihän Solatassulle tai Purotassulle ole tullut mitään jälkioireita?” Leimusilmä kysyi saatuaan yrttinsä järjestykseen. Naaras pudisteli päätään. “Tähtiklaanin kiitos he ovat kunnossa ja heidän koulutuksensakin edistyy hyvin”, Kimalaistoive naukaisi lempeästi ja sukaisi hieman kiusaantuneena rintaturkkiaan. Hän ei oikein välittänyt parantajien vaivaamisesta. Hänen oireensa olivat niin pieniä!
“Minä vain.. No, tämä tuskin on mitään, mutta Irvikita sanoi, että minun pitää tulla sinun vastaanotollesi”, naaras takelteli hieman hermostuneena ja hymyili kiusaantuneen varovaisesti. “Kyllä tänne saa tulla pienistäkin oireista”, Leimusilmä naukaisi ystävällisesti ja silmäili kuningatarta katseellaan.
“No, olen vain ollut viime aikoina todella väsynyt ja huonovointinen. Minulla ei oikein ole ruokahaluakaan”, Kimalaistoive naukaisi ja kiirehti äkkiä lisäämään: “Mutta en ole kuitenkaan tiineenä. Tai siis, oloni ei ole sellainen.”
Kimalaistoive jos kuka tiesi hyvin tarkkaan millaista oli olla tiineenä. Se oli melkein paras tunne ikinä, vaikka siihenkin liittyi huonovointisuutta.
“Katsotaanpas..:”

“Kuten minä sanoin, olen vain väsynyt ja Leimusilmän mukaan minun pitäisi vähentää turhasta huolestumista”, Kimalaistoive kehräsi ja painoi päänsä Irvikidan rintaa vasten. Kollin sanoissa oli varmasti perää. Kävihän naaras lähes päivittäin tarkistamassa pentujensa voinnin. Kimalaistoive jätti kuitenkin kertomatta, että Leimusilmä oli pyytänyt häntä tulemaan myöhemmin takaisin, jos oireet eivät helpottaisi. Hän ei halunnut saada Irvikitaakin huolimyrskyn valtaan. Kimalaistoive tiesi omasta kokemuksestaan, että siitä oli todella vaikea irtautua.
“No hyvä, antoiko hän sinulle mitään yrttiä?” Irvikita mumisi ja pukkasi kumppaniaan lempeästi.
“Höpsö, ei huolehtimisen lopettamiseen ole vielä keksitty yrttejä”, Kimalaistoive kikatti lempeästi, kun hän kuuli kollin mumisevan jotain siitä, että parantajien pitäisi sitten lähteä etsimään sellaisia.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Helletassu oli yksi mäntti. Siitä lähtien kun Käärmekullasta – siis minun mestaristani – oli tehty varapäällikkö paras ystäväni oli käyttäytynyt kuin hiirenaivo. Hänen mielestään oli Käärmekullan syytä, että hänen isänsä Lieskakajo oli menettänyt mahdollisuutensa tulla klaanin päälliköksi. Kolli oli jaksanut marista minulle asiasta niin monta kertaa, että olimme lopulta päätyneet sanaharkkaan, jonka seurauksena molemmat pitivät toisilleen mykkäkoulua.
Minua ei oikeastaan edes huvittanut puhua kollin kanssa, kun hän oli tuollainen. Minkä minä sille mahdoin, että Korppitähti oli valinnut Käärmekullan Lieskakajon sijaan? Minun isoemollani oli varmasti ollut syynsä valintaansa, enkä pitänyt siitä, miten avoimesti Helletassu arvosteli sukulaistani ja vieläpä klaaninsa päällikköä.
Nyt kun emme olleet Helletassun kanssa puheväleissä, olin ensimmäistä kertaa kokenut yksinäisyyttä. Oli minulla yhä siskoni, mutta he kaksi olivat aina olleet läheisempiä keskenään, joten päädyin viettämään suurimman osan vapaa-ajastani yksinään. Helletassun kanssa en ollut koskaan ollut yksin.
Helletassu, sinä ääliö.

“Pidämme tänään taisteluharjoitukset”, Käärmekulta kertoi minulle tassutellessamme lumisen metsän poikki harjoittelupaikkaa kohti. Olin niin innoissani, että olisin voinut juosta puiden ympäri siksakkia!
“Saat harjoitella liikkeitä toisen oppilaan kanssa”, mestari jatkoi lähestyessämme tuttua harjoitusmonttua, jossa naaras oli opettanut minua aiemminkin. Käpäliäni syyhytti päästä koettamaan niitä liikkeitä käytännössä.
Pyrähdin mestarini ohitse lehdettömän pensaikon läpi montun reunalle ja näin… Helletassun?!
“Sinä?!” Me molemmat älähdimme ääneen täsmälleen samaan aikaan. Punertava kolli näytti olevan aivan yhtä hämillään nähdessään minut.
“Pitääkö minun harjoitella tuota vastaan?” sihahdin Käärmekullalle, joka asteli viereeni hieman toruvan näköisenä, kun olin sillä tavalla rynnännyt hänen edelleen.
“Klaanitoverien on tultava toimeen keskenään”, naaras maukui sen kuuloisena, että vastaväitteille ei ollut sijaa, ja kääntyi sitten nyökkäämään kohteliaasti Varjoliekille, joka istuskeli oppilaansa vieressä. “Sovimme Varjoliekin kanssa, että saatte harjoitella tänään puolustautumista viholliselta.”
Käännyin mulkoilemaan Helletassua närkästyneenä. Jos tässä tilanteessa oli jotakin hyvää, niin ainakin saisin laittaa hänet syömään aiemmat sanansa kun näyttäisin, mitä kaikkea minä osasinkaan.

//Helle? >:(

Kirjoittaja: Saaga

Heräilin omalta pesältäni. Automaattisesti nostin pääni ja etsin Kehräpentua. Hätäännyin hienoisesti, kun en löytänyt rakasta pientä ruskeaa tuhisijaa omalta pesältään minun pesäni viereltä. Hänen sairastelunsa jälkeen hermoni olivat olleet hyvin tiukoilla kaikessa Kehräpennun turvallisuuteen liittyvissä asioissa.
Sain kuitenkin kiittää Tähtiklaania, koska tuo oli parantunut yskästään täysin ja oli taas oma energinen itsensä.
Nousin ja kuljetin katsettani pesässä. En saanut silmääni muita kuin Kujekullan ja hänen pentunsa.
Kun tajusin, että Kimalaistoivekaan ei ollut pesässä rentouduin hieman. Ehkä pentuni oli ikikuningattaren kanssa ulkoilemassa.
Venyttelin rauhassa ja liikehdin sitten kohti pesän uloskäyntiä.
“Kehräpentu?” kutsuin naarasta tultuani aukiolle.
“Emo!” Kehräpentu kirkaisi ja loikki luokseni iloisesti. Annoin tälle pehmeimmän lempeimmän hymyni ja kosketin kuonoja toisen kanssa.
“Kimalaistoive antoi minulle luvan tulla ulos ja tuli sitten myös vahtimaan minua! Hän sanoi, että sinä antaisit siihen luvan, että voimme kyllä mennä”, Kehräpentu selitteli.
En ollut varma tuntuiko naaraasta pahalta, että oli noin vain lähtenyt luotani, mutta olin ainakin itse tyytyväinen pidempiin yöuniniin.
“Hyvin tehty Kimalaistoiveelta”, sanoin ja etsin naarasta aukiolta. Ruskea turkkinen ikikuningatar oli vaihtamassa kieliä jonkun perheenjäsenensä kanssa. En keskittynyt asiaan tarpeeksi tunnistaakseni kissaa.
“Riittääkö vielä puhti leikkimiseen?” kysyin. Ehkä voisimme leikkiä Kehräpennun keksimää lumileikkiä tai jotakin muuta.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Soturikissa

Tunsin jonkun tassun rintaturkissani, se kuului Nopsaliekille. Hän hieroi minua, jotta minulle tulisi lämpimämpi. Vesi nousi keuhkoistani ja yskäisin sen melkein Nopsaliekin päälle.
Tärisin kylmästä, enkä ollut varma jaksoinko nousta. Kuitenkin kun Nopsaliekki kysyi minulta nousemiskykyäni, en halunnut vaikuttaa heikolta ja yritin pakottaa itseni käpälilleni. Jalkani tuntuivat heikoilta ja kylmiltä, mutta minun täytyisi selvitä tästä. Nojasin minut joesta pelastaneen kollin selkään ja liikutin jalkojani parhaani mukaan. Toisaalta hän kyllä teki suurimman osan työstä.
”Oletko kunnossa?” Nopsaliekki varmisti vietyään minut parantajien pesälle.
”Toivotaan”, kuiskasin hänen korvaansa.
Klaanimme parantaja syöksyi luokseni, kun näki minut rättimärkänä.
”Mitä sattui?” Hän kysyi. Uskalsinko kertoa? Olisiko hän nauranut minulle, vai näkisikö hän vaöheeni läpi ja vain nauraisi enemmän?
”Tipuin jokeen”, nielaisin. Uskalsin kertoa nolon totuuden.
Leimusilmä johdatti minut makaamaan ja taputteli minua kuivahkolla sammalella. Petini oli nyt myös läpimärkä ja muistin taas kuinka kylmä minulla oli. Olin huomaamattani tärissyt koko ajan, josta Leimusilmä oli varmaan harmillisen tietoinen.
”Sinulla mahtaa olla kylmä?” Hän totesi? En ollut varma. Nyökytin mahdolliseksi vastaukseksi.
Painoin pääni tassujani vasten, jotka olivat puoliksi kehoni alla lämpiämässä. Normaalisti kehoni sisäänrakennettu lämmittäjä, häntäni oli edelleen kylmä joten en voinut lämmitellä hieromalla sitä turkkia vasten.

…Mustikkapyörre pyörtyi kylmästä…

”Hei Mustikkapyörre?” Aijemmin läpimärkä sänkyni oli nyt hieman kuivempi. Päälläni oli hieman kuivaa sammalta. Mitä minulle oli käynyt?
”Sinä pyörryit”, ei taas. Olin nolannut itseni jo tarpeaksi monta kertaa. ”Pennut hakivat sinulle uutta sammalta lumipuiden alta”, oli toisaalta lohduttavaa tietää, etten ollut enää kovinkaan kylmissäni vaikka tärisin edelleen.
En muistanut tarkkaan miten olin joutunut jokeen, mutta muistin sen, että Nopsaliekki oli pelastanut minut sieltä. Sitten hän oli kantanut minut leiriin ja varmistanut kuntoni parantajan pesän edustalla. Ainakin näin minä muistin asian.

//Mustikka taitaa ehkä muistaa asiat hieman eri tavalla…

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Korvissani jyskytti ja näkökenttäni rajat alkoivat sumentua. Räpiköin mudassa, joka hiljalleen imi minua sisuksiinsa.
Tunsin takajalkojeni koskettavan jotain kylmää ja kovaa enkä voinut kuin uikuttaa apua, koska jos olisin huutanut olisin saanut suuni täyteen suon mutamössöä. Räpiköin ja taistelin vastaan vielä hetken ennen kuin luovutin.
Sama se oli kuolla, kun ei elämällä ollut minulle mitään tarjottavaa. Suljin silmäni ja otin viimeisen henkäyksen ennen kuin pääni painui mudan alle.
Hetken olin hyvin puristuksissa kuin pakattu yrtti konsanaan, mutta sitten kehoni tuntui pamahtavan muodostaan ja minulla olikin loputtomasti tilaa. Tunsin tippuvani ja hiljalleen, kun avasin silmäni huomasin etten ollutkaan enää mudassa.
Olin veden alla, huomasin. Keuhkojani poltti hapen puutteesta ja epätoivoisena yritin katsella itselleni reittiä pois, mutta silmäni täyttyivät vedestä.
Viimeinen tarkka kuva, jonka sain aivoissani muodostettua oli loittoneva vedenpinta ja kauniit kiekurat, joita auringonvalo siihen loi veden loiskuessa.
***
Heräsin unestani hurjasti huohottaen. Jouduin hokemaan keuhkoilleni, että kyllä vain, sain happea enkä ollut veden alla koskaan ollutkaan. Rintaani puristi ja sekalainen turkkini tuntui ahdistavalta päälläni.
Olisin halunnut raadella turkkini pois päältäni. Joka paikkaan koski ja kaikki tunteet olivat vain liikaa. Liikaa. Universumi kuulitko? Kaikki tämä on ihan liikaa!
Nousin jalat vavisten varovasti seisomaan ja nielaisin. Kamala ahdistuksen aalto pyyhki ylitseni ja samalla tuli epätoivo.
Olin luullut voivani jo paremmin, mutta minusta vain tuntui tältä. Tällä tarkoitin kamalaa oksettavaa pahaa tunnetta, joka valtasi koko kehoni, jota ei oikein voinut selittää kissalle joka ei sitä koskaan ollut tuntenut.
Minusta tuntui uhrilta. Kaiken maailman pahan olon uhrilta juuri siinä hetkessä, kun seisoin pesässä vavisten ja kyyneliä vastaan taistellen.
Tassutin kohti soturien pesän uloskäyntiä. Ei mitään tämän pahempaa olisi vastassa, niin miksipäs en kohtaisi ulkomaailmaa kuten urhean soturin kuului?
Kortetuike.
“Hei”, hän sanoi, “miten sinulla menee?”
Heilautin häntääni vähättelevästi, sillä tavoin kun kuului kevyitä kuulumisia vaihtaessa tehdä.
“Eipä tässä valittelemista”, sanoin jäykästi, vaikka tiesin Kortetuikkeen olevan liian fiksu nielemään sanani pureskelematta.
Hän tietäisi, hänen oli ollut pakko kuulla painajaiseni. Minut herätettiin niin usein unesta kesken vain siksi, että huusin kuin avuton kissanpoika konsanaan.
“Hei kuule, olen tosi pahoillani, kun äksyilin sillä tavoin”, sanoin edelleen joutuen pakottamaan sanat suustani kolmen suuren soturin voimin. Kyyneleidenkin pitelemiseen meni useampi kissa, miksi mietinkin syytä, josta juuri minut oli tähän hommaan päätetty laittaa. Ei minulla ollut kuin yhden surkean laihan Varpulaulun verran puhtia…

//Korte?

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu oli yhä mielissään mestarinsa kehuista, että mestarin sanat jäivät häneltä kokonaan kuulematta.
“Anteeksi, voisitko toistaa?” Kiurutassu kysyi, tällä kertaa yrittäen keskittyä kovemmin. Lieskakajo ei näyttänyt olevan millänsäkään, hänen silmissään oli vain tavallisen tuttu, tyhjä katse.
“Sanoin, että käy pyytämässä jotakin oppilasta harjoittelemaan kanssasi. Kallahämy ja Kärpästassu olivat aamupartiossa – käy pyytämässä heitä, sillä he tuskin ovat kaukana”, mestari ohjeisti. Kiurutassua hieman jännitti mennä pyytämään hänelle melko vieraita kissoja harjoituksiin. Kallahämy oli vanhempi soturi – kuuntelisiko hän edes tällaisen piskuisen oppilaan pyyntöjä, vaikka hän olisikin sanonut Lieskakajon lähettäneen hänet? Hän vilkaisi vielä kerran Lieskakajoon ja lähti juoksemaan kohti leiriä.

Kiurutassu äkkäsi Kärpästassun, mustaturkkisen naarasoppilaan, lähes heti kun hän pääsi leiriin. Hän tassutti toisen oppilaan luo ujosti.
“Hei, tuota, Lieskakajo pyysi minua kutsumaan sinut harjoittelemaan kanssani”, Kiurutassu toivoi, että oli esittänyt asian järkevästi. Kärpästassu näytti hetken aikaa kummastuneelta, mutta sitten hän nyökkäsi laskien päätään hieman.
“Selvä. Minun täytyy ensin kysyä mestariltani lupa”, hän maukui. Kiurutassu odotti aukiolla, kun Kärpästassu kävi kysymässä Kallahämyltä luvan lähteä. Sitten hänen pesätoverinsa kipitti takaisin.
“Mennäänkö?” Kärpästassu kysyi.
“Mennään vain, Lieskakajo varmaan jo odottaa meitä.” Kiurutassu kiristi tahtia. Hän ei halunnut antaa mestarinsa odottaa!
Jotta Kiurutassu saisi jotain puheenaihetta Kärpästassun kanssa, hän aloitti varovasti: “Millainen mestari Kallahämy on?”
“Olen hänelle paljosta velkaa”, Kärpästassu vastasi nopeasti. Kiurutassu nyökkäsi, hieman hämmentyneenä vastauksesta.
“Niin minäkin olen Lieskakajolle. Hän on aivan mahtava mestari!” Kiurutassu ylisti. Hän ei missään nimessä halunnut kehuskella liikaa mestarillaan, etenkään Kärpästassulle joka vaikutti hieman alistuvalta. Mutta tottahan se oli, että Lieskakajo oli paras mestari, ainakin hänelle.
“Pidätkö taistelemisesta?” Kiurutassu yritti rikkoa kiusallisen hiljaisuuden heidän välillään.
Kärpästassu pudisti päätään. “En minä oikein.”
Kiurutassu loi pesätoverilleen ilahtuneen katseen, johtuen siitä ettei hänkään pitänyt taistelemisesta.
“Hei, en minäkään. Olen hyökkäämisessä ihan surkea!” Hän huomasi, että Kärpästassu alkoi rentoutua hieman. Ehkä hänestä oli helpottavaa huomata, ettei hän ollut ainoa joka ei pitänyt taistelemisesta.
Loppumatkan ajan Kiurutassu oli hiljaa, hänellä ei riittänyt jaksaminen tai rohkeus enempään puhumiseen. Hän helpottui nähdessään Lieskakajon istuvan harjoitusaukiolla. Mestarinsa seurassa hänellä oli aina turvallinen olo, mutta nyt se tuntui erilaiselta. Lieskakajo tuntui kulkevan kuin sumussa, eikä hänen sanoissaan ollut aitoja tunteita. Päivien aikana Kiurutassu oli huomannut, että tämä kyräili välillä klaanin uutta varapäällikköä Käärmekultaa pisteliäästi. Kiurutassu oli varma, ettei hänen tai kenenkään muunkaan olisi pitänyt nähdä niitä katseita, mutta hän oli pakostakin huolissaan Lieskakajon terveydestä.
“Lieskakajo?” Kiurutassu tassutti nopeasti mestarinsa luo. Lieskakajo hätkähti pienesti, ihan kuin hän ei olisi tunnistanut Kiurutassua ollenkaan.
“Ai, Kiurutassu.. löysit Kärpästassun. Hyvä”, hän mumisi.
Kärpästassu siirteli käpäliään vaivautuneena, ja Kiurutassu meni ohjeistamaan nuorempaa oppilasta lempeästi.
“Mene sinä tuonne kuopan toiselle puolelle – ei, ei siihen, vaan tuohon missä on kynnenjälki”, Kiurutassu opasti. Itse Kiurutassu asettui kuopan keskelle, odottaen Lieskakajon ohjeita.
“Mitä teemme nyt?” Kiurutassu kysyi. Lieskakajo käveli kömpelöin askelin Kiurutassun luo.
“Harjoittelette liikettä nimeltä loikka ja pito. Sinä osaatkin sen jo.” Hän piti tauon. “Osaatko sinä, Kärpästassu? Onko Kallahämy opettanut sen sinulle?”
Nuorempi oppilas liikautti päätään. Kiurutassu tunnisti sen vain vaivoin nyökkäykseksi.
“Aloita sinä, tiedät mitä tehdä. Minun täytyy käydä leirissä”, Kiurutassu huomasi, että sanat tulivat vaivoin Lieskakajon suusta.
“Selvä, Lieskakajo! Tulemmeko sen jälkeen leiriin?” Kiurutassu tiedusteli.
“Kyllä, tulkaa..” Mestarin ääni hiipui, kun hän harppoi kohti pensaikkoa. Kiurutassua hieman ihmetytti se, miksi hän ei kulkenut lyhintä reittiä. Saniaispensaikon kautta leiriin olisi paljon pidempi matka. Ehkä Lieskakajo ei muistanut sitä, tai ehkä hän kulki vain kiertoreittiä?
“No niin, aloitetaan”, Kiurutassu maukui Kärpästassulle. Hän hiipi kohti toista oppilasta nopein ja kevyin askelin, ilman että hänen tassunsa tuskin koskettivat maata. Kärpästassu näytti hämmentyneeltä, mutta hän seurasi katseellaan tiukasti Kiurutassun liikkeitä. Kiurutassu väräytti häntäänsä merkiksi, että hän oli loikkaamassa. Niin ei oikeassa taistelussa tietenkään pitänyt tehdä, mutta tämä olikin vain harjoittelua. Kiurutassu loikkasi Kärpästassun selkään, ja yritti ottaa hänestä tukevan otteen. Hän oli kuitenkin ottanut liian kovat alkuvauhdit. Kiurutassu tömähti ikävästi Kärpästassun toiselle puolelle, ja naaras jäi seisomaan täysin koskemattomana. Kiurutassua nolotti niin että turkkia syyhytti. Kiusallisinta tilanteessa oli se, että Kärpästassu ei reagoinut mitenkään, loi vain hiljaisuuden heidän välilleen. Kiurutassu nousi kompuroiden pystyyn ja katsahti Kärpästassuun.
“Taisin hypätä liian nopeasti. Yrittäisitkö sinä seuraavaksi?”

Harjoitusten jälkeen Kiurutassu oli aivan puhki, ja hän tuskin jaksoi nostaa käpälää toisen eteen. Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä hän oli suunnitellut menevänsä tänään Tupsutassun kanssa saalistamaan.
“Taistelit hyvin!” Kiurutassu hymyili takanaan kävelevälle Kärpästassulle. Kumpikaan heistä ei ollut varsinaisesti onnistunut tänään, mutta Kiurutassua hävetti enemmän hänen omat möhläyksensä.
“Kiitos”, Kärpästassu vastasi hiljaa.
Kiurutassu oli sanomassa hänelle vielä jotain, mutta sitten hänen veljensä juoksi hänen luokseen.
“Moi!” Tupsutassu kosketti kuonollaan Kiurutassun korvaa.
“Hei! Mitä olet tehnyt tänään?” Kiurutassu lipaisi veljensä lapaa. He olivat läheisempiä kuin sisarukset yleensä, sillä heidän vanhempansa olivat kuolleet.
“Auttelin leirissä”, Tupsutassu vastasi. Kiurutassu nyökkäsi iloisena.
“Lähdetäänkö saalistamaan?” hän kysyi veljeltään. Yhteinen saalistamishetki piristäisi Kiurutassun päivää kovasti!

// Tupsu? :3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korpikasteen turkki tuntui lämpimänä omaani vasten lehtikadon purevasta pakkasesta huolimatta. Olimme juuri ruokailleet yhdessä ja löhöilimme nyt vierekkäin soturien pesän lähistöllä; tuoresaaliskasassa oli ollut sopivan pulska hiiri, josta oli riittänyt syötäväksi meille molemmille. Sen enempää emme olleet rohjenneet ottaa, sillä riistaa oli tällä hetkellä saatavilla erittäin niukasti. Klaania koetellut viheryskäepidemia oli syönyt kakkien voimavaroja pahasti, eikä ruokaa yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi, jotta toipuminen olisi voinut tapahtua nopeammin.
Piikkihernemuurin luokse oli alkanut kerääntyä partioon lähteviä kissoja. Minä vilkaisin Korpikasteeseen, joka oli ruvennut kampeamaan itseään ylös. Käärmekulta oli määrännyt hänet ja muutaman muun soturin – täältä katsottuna lähdössä näytti olevan Hiilihammas, Uskolintu sekä Laventelitaivas – Lehtikuusilaaksoon koettamaan metsästysonneaan. En osannut tulkita ystäväni ilmeestä, millä mielin hän oli lähdössä, mutta tässä tilanteessa kenelläkään ei ollut oikein varaa valittaa. Kaikkien oli kannettava kortensa kekoon, jotta Eloklaani selviäisi viherkorvaan asti.
Hyvästelin naaraan ja jäin katselemaan partion poistumista leiristä. Nousin kohta itsekin ylös ja ajattelin siirtyä soturien pesään pienille nokosille ennen kuin veisin Sielutassun myöhemmin iltaharjoituksiin. Olin aikeissa astua sisälle pesään, kun huomasin jonkun olevan tulossa ulos. Peruutin vähän ja annoin tietä tulijalle. Yllätyksekseni se oli Varpulaulu, joka näytti hieman hätkähtävän nähdessään minut seisomassa vastasssa häntä.
Liikautin korviani vähän vaivaantuneena. Emme olleet jutelleet kollin kanssa pitkään aikaan, osittain siitä syystä, että olin tahtonut antaa hänelle tilaa viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Osittain minä myös vähän pelkäsin, että hän ei halunnut enää puhua kanssani, koska olin ollut niin tungetteleva.
“Hei.” Räpäytin hänelle ystävällisesti silmiäni, kun jäimme seisoskelemaan vastatusten vähäksi aikaa. Kumpikaan meistä ei tainnut tietää, mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä tai sanoa. “Miten sinulla menee?”

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Kolli heilautti surumielisenä häntäänsä Leimusilmälle. Parantaja oli sanonut samaa mitä aiemmillakin kerroilla. Että hän ei tiennyt miksi Tupsutassun turkki kuoriutui irti. Ainoa mitä kolli oli osannut epäillä oli, että se oli synnynnäistä. Olihan Tupsutassun turkki ollut jo pentuna ruma, mutta nyt.. Tiedättekö sen kaljun, lehdettömän puun mikä näyttää jo päivisin vänkyräiseltä eikä kukaan halua kiivetä sen latvaan, mutta yöaikaan suorastaan kauhistuttavalta? Siltä Tupsutassusta tuntui. Kollikissa lähti laahustamaan kohti oppilaiden pesää. Nykyään kolli vietti huomattavasti vähemmän aikaa aukiolla. Hän ei halunnut, että kukaan joutuisi tuijottelemaan hänen harvahapsuista turkkiaan. Kuka edes haluaisi katsella häntä?
“Hei, mitä Leimusilmä sanoi? Onko hänellä jokin yritti siihen?” ystävällinen naukaisu hiipi hänen korvaansa. Tupsutassu käänsi arasti katsettaan, vaikka olikin jo tunnistanut äänenlähteen. Ruskearaidallinen kolli katseli häntä silmät viherlehteä hehkuen.
“Hän uskoo, että siihen ei ole yrttiä”, kolli sai särkyvällä äänellä sanotuksi. Näyttäisikö hän tältä ikuisesti? Oppilas käänsi katseensa takaisin käpäliinsä ja jätti sanomatta, että Leimusilmä oli varoittanut, että se saattaisi pahentua entisestään.
“Minulla on jo nyt kylmä”, Tupsutassu mumisi. Mitä jos hänestä tulisi kokonaan kalju? Joutuisiko hän sitten lähtemään kotikisuksi? Miten kokonaan kalju kissa voisi edes toimia soturina?
“Hei, ei hätää. Kaikki varmasti järjestyy”, Kääpäpuna lohdutti varovaisesti, mutta Tupsutassu ei ollut lainkaan varma miten asiat voisi tästä enää järjestyä. Ei kukaan voisi taikoa hänen turkkiaan takaisin.

Kirjoittaja: Aura

Helletassu mökötti oppilaiden pesässä. Pörriäistassusta oli tullut kollin mielestä ihan hiirenaivoinen eikä Helletassu ymmärtänyt miten se oli mahdollista. He olivat olleet parhaita kavereita pikkukolleista asti. Ja nyt Pörriäistassu oli kääntynyt hänen perhettään vastaan. Viimeksi eilen he olivat kinastelleet Käärmekullasta. Kun pesän suuaukko kävi ja tuttu, raidallinen kolli asteli sisään, Helletassu näytti kieltään ja käänsi selkänsä kollille. Pyh! Pörriäistassun olisi parasta pyytää häneltä anteeksi, että oli puolustanut Käärmekultaa. Naarasta kuka oli ajanut hänen isänsä noin surkeaan tilaan! Pesän hiljaisuus alkoi kuitenkin painaa Helletassua, joten hän kääntyi kollin puoleen.
“On sinun variksenruokaisen mestarisi syytä, että isäni meni huonoon kuntoon ja nyt hänestä ei voi ikinä tulla päällikköä!” Helletassu maukaisi vihaisena ja tuijotti nuorempaa kollia.
“Eikä ole! Käärmekulta on hyvä mestari, minkä minä voin sille, että isäsi ei kestä pettymyksiä?” Pörriäistassu vastasi ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Helletassu upotti kyntensä petisammaleensa, mutta ei enää sanonut mitään. Pörriäistassu oli väärässä, koska hänen mestarinsa oli myrkyttänyt kollin mielen, hmh. Punaturkkinen kollikissa käänsi jälleen selkänsä ja kiepsahti kerälle.
“Variksenaivo”, hän mutisi sammaliinsa. Miksi ihmeessä kolli ei vain voinut ymmärtää sitä, että Käärmekulta oli huono valinta varapäälliköksi ja ennen kaikkea naaras oli huono kissa.
“Tule tänne sanomaan, jos uskallat!” Pörriäistassu sihahti. “No tulisin, mutta sinä tuskin osaat mitään, niin en viitsi tuhlata taisteluliikkeitäni sinuun.”
Sanat vain lipsahtivat kollin suusta ja kuulostivat pahemmalta miltä niiden oli ollut tarkoitus kuulostaa. Helletassu vilkaisi varovaisesti Pörriäistassua, mutta sai vastaukseksi leiskuvan katseen.
“Hei, öm..”
Tuhahdus.
“Ei kiinnosta, minulla on iltapartio”, Pörriäistassu mutisi ja tömisteli Helletassun ohitse takaisin aukiolle. Kollioppilaan korvat painuivat hänen päälakeaan vasten. Helletassun ei ollut tarkoitus loukata Pörriäistassua noin… Ja jos kolli olisi antanut jonkun katsoa sisälle sieluunsa, sieltä olisi löytynyt tieto, että hän kaipasi parasta ystäväänsä kovasti. Helletassun kuono hautautui sammalhippujen alle. Kaikki oli mennyt pieleen Käärmekullan varapäällikkyyden myötä. Mitä jos heidän perheensä ei enää koskaan tokenisi tästä? Helletassun häntä kiemurteli sisäistä rauhaa etsien, mutta sitä ei löytynyt.

Kirjoittaja: Untuva

Astelin Sädesäihkeen rinnalla aivan Syreenisumun vanavedessä. Unikkohämy oli jättäytynyt hieman taemmas. Mikä Korpikastetta oikein risoi? Eihän naaras mikään itse pyhimys ollut muutenkaan, useasti hänen suustaan saattoi päästä melko tökeröjä kommentteja kesken partioinnin tai milloin missäkin tehtävässä. Soturi ei kuitenkaan ollut koskaan käyttäytynyt niin minun seurassani, kuten tänään. Aloin miettimään Sädesäihkeen sanoja siitä, että Korpikaste luultavasti tarkoitti kommenttinsa hänelle, eikä meille muille partion jäsenille. Syreenisumu ja Unikkohämyhän olivat oikein mukavia kissoja, enkä osannut keksiä, mitä jollain olisi voinut olla heitä vastaan. Silmäilin vähän uudella katseella vierelläni askeltavaa Sädesäihkettä korvannipukoista hännänpäähän. En yhtään ihmetellyt, että klaanissa tapahtui paljon sellaista, mistä minä en tiennyt. Yleensä keskityin vain ylläpitämään hyvin pintapuolista toveruushenkeä muiden eloklaanilaisten kanssa, enkä täten tiennyt toisten draamoista tai mitä ikinä heidän välillään sitten tapahtuikaan. Riittävästi tapahtui jo omankin perheen sisällä, ja siitä sai yleensä kiittää Talvikkitakkua. Naarashan majaili tälläkin hetkellä oppilaiden pesässä.
Olin ollut niin innoissani saalistuspartiosta. Noh, vieläkin oli mahdollisuus nauttia siitä.
“Olipa Korpikaste lempeällä tuulella”, naukaisin odottaen jotain reaktiota muilta partion jäseniltä. “Oletko Sädesäihke varma, ettet vahingossa astunut toisen hännän päälle aamutuimaan?”

// Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Saimme tyttäreni kanssa aikaan sovinnon. Pyysin häntä pitämään hieman etäisyyttä Sielutassuun ja keskittymään vain omaan koulutukseensa ja nuori naaras suostui pyyntööni.
Hetken ajan siinä vain seisoskeltuani tajusin ohjeistaa Kärpästassua haistelemaan ilmaa sen varalta, jos hän löytäisi jotain saalistettavaa. Yritin myös itse löytää jotain saalistettavaa. Klaani tulisi ruokkia.

Pujahdin ulos lumiseen metsään vaisuna. Päässäni pörräsi ja kurkkuani kuristi. Tuntui, että kettu yritti tulla sisältäni ulos repien ja raadellen minut samalla. Joka paikkaan sattui, mutta vain ajatuksen tasolla.
En lähes huomannut sitä, mutta vähitellen kiihdytin vauhtiani edetessäni metsässä, kunnes kuljin silkkaa täydellistä juoksua. En tiennyt mitä pakenin saatika sitten miksi, mutta pakenin kuitenkin.
Sydän kurkussa juoksin koko Eloklaanin reviirin poikki, kunnes vähitellen hidastin vauhtiani ja pysähdyin nummen laidalle. Katsoin hajumerkin toisella puolen avautuvaa avaraa maisemaa toivoen, että se auttaisi. Se ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin, ahdistukeni vain kasvoi. Olin niin pieni tässä suuressa maailmassa. Niin mitätön. Silti minusta tuntui, että kannoin kaikkea painoa lavoillani.
Minua kuvotti ja tassuni tärisivät. Hengitykseni oli kiihkeää ja saatoin vain tuntea, kuinka kyyneleet alkoivat puskea kaiken lävitse. En tiennyt, mikä minua riivasi, mutta jostain syystä tuntui, että aika kulki liian nopeasti ja elämä lipesi tassuistani. En ehtinyt toimia! Voisiko joku hidastaa aikaa tai antaa edes hieman armoa! En tiennyt mitä tehdä ja epävarmuus jäyti sisimpäni pian murusiksi!
Lyyhistyin vain lumiseen maahan ja tärisin kauttaaltani. Näytin varmaankin siltä, että olin saanut jonkin kohtauksen ja se nolotti minua, mutta en saanut itseni pystyyn. Kaikkien kissojen katseet turkillani aina, kun yritin työskennellä tunkivat mieleeni. Voisiko joku vain tulla pelastamaan minut?!

Pienen kohtaukseni jälkeen palasin leiriin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minulla oli velvollisuuksia, joista minun täytyi pitää huolta! Ei minulla ollut aikaa käyttäytyä kuin huomiota hakeva pikkupentu, joka ylireagoi jokaiseen pieneenkin asiaan.
Huomasin Kärpästassun, joka oli juuri lähdössä oppilaiden pesään. Huomion myöskin, kuinka Sielutassu näytti tervehtivän tytärtäni heti, kun hän ilmaantui suuaukon eteen. Olinko minä kauhea kissa, kun yritin erottaa nämä kaksi kissaa toisistaan? Enkai minä voinut? Halusin vain pentuni parasta, eihän se voinut olla väärin… eihän?
Purin hammasta ja astelin tuoresaaliskasalle. Vilkaisin siihen, mutta aikomukseni ei ollut kuitenkaan syödä. Katsoin vain olisiko järkevämpää lähettää saalistuspartio vai rajapartio seuraavaksi.
“Et kai aio syödä jotain? Sinua ei ole näkynyt leirissä koko päivänä, saisit luvan työskennellä ruokasi eteen kuten me muutkin. Et ansaitse sitä kaikkea, mitä olet saanut. Riistit Sädesäihkeenkin ja sait hänet vihaamaan minua”, Korpikaste siirtyi aivan vierelleni murisemaan. Vilkaisin nuorempaan naaraaseen säpsähtäen hieman. Olin aina tiennyt, että hänellä oli jotain minua vastaan, mutten täysin ymmärtänyt mitä tai miksi. Tuntuiko Sielutassusta samalta minun kanssani? Toivottavasti ei…
“En minä ajatellut syödä. En ole edes nälkäinen”, naukaisin ja yritin pitää ääneni tasaisena, vaikka se olisi halunnut väristä enemmän kuin mitään muuta.
“Niinpä juuri. Kuitenkin vain kuulit totuuden sanoissani ja päätit sitten olla kuten kunnon soturi. Sinun kaltaisesi kissa ei ansaitse paikkaa klaanin johdossa”, Korpikaste sylkäisi. Siristin silmiäni. Täytyikö hänen todella olla noin töykeä minulle? Ja miksen osannut sanoa mitään takaisin? Olin klaanin varapäällikkö, Tähtiklaani sentään! Minun olisi pitänyt osata sanoa hänelle jotain.
“Korppitähti teki päätöksensä klaanin varapäälliköstä, en minä. Voit viedä valituksesi hänelle”, onnistuin viimein puristamaan ulos suustani ja lähdin pikaisesti tassuttamaan pois. En halunnut naaraan onnistuvan murtaa minua. Hänen sanansa sattuivat niin kovasti ja kasvattivat epävarmuutta sisälläni. Olin ehkä alkanut jo tottua paikkaani varapäällikkönä, mutta jokainen pienikin virhe sai turkkini tuntumaan siltä, kuin se olisi liekeissä! Tuntui siltä, että jokaista liikettäni tarkkailtaisiin. Mutta tunne menisi ohi, eikö vain? Tarvitsin vain vielä hieman lisää aikaa tottua. Kyllä se lopulta helpottaisi. Jokainen kissa sai toisinaan kritiikkiä. Kukaan ei tykännyt kaikista ja kukaan ei ollut sellainen, josta kaikki pitäisivät. Asia vain oli niin, ja se täytyi hyväksyä.
Huomasin Sädesäihkeen itsekseen sukimassa turkkiaan leirin laidalla soturien pesän lähettyvillä ja tassutin kumppanini luokse. Istahdin hänen viereensä sanaakaan sanomatta ja nojasin häneen koko painollani. Kolli horjahti hieman, mutta sai tasapainonsa takaisin jo pian ja käänsi sitten katseensa minuun. Henkinen väsymys taisi näkyä koko olemuksessani, koska oranssin kollin katseessa saatoin nähdä huolen.
“Käärmekulta, onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi hellästi. Punnitsin hieman vaihtoehtojani mielessäni. Joko voisin kertoa hänelle, miltä minusta todella tuntui ja näyttää todelliselta huomion hakijalta, tai sitten voisin pitää murheeni omana tietonani. Maailmassa oli paljon muita kissoja, joilla asiat oli huomattavasti huonommin kuin minulla, joten mikä antoi minulle oikeuden vaikeroida kaikesta siitä, mikä luultavasti oli vain asenteestani ja näkökulmastani kiinni?
“Kaikki on hyvin. Olen vain hyvin väsynyt. Kävin pitkällä kävelyllä”, naukaisin puolikkaan totuuden. Olinhan minä toki ollut pitkään ulkona ja olin väsynyt, mutta en tiennyt oliko kaikki suoranaisesti hyvin ja oliko ulkoiluni ollut oikeastaan erityisemmin pitkä kävely.
“Ethän sinä valehtele minulle? Olen kumppanisi, voit kertoa minulle mitä vain!” Sädesäihke naukui ja kallisti päätään katsoen minua kasvoihini, jotka olin kääntänyt maata kohti. Hymyilin hänelle hellästi. Pääasiassa hymy oli silkkaa aitoa rakkautta kumppaniani kohtaan, mutta pieni osa siitä oli pakon tunnetta siitä, että minun tulisi peittää surkea oloni. En tuntenut minulla olevan oikeutta valittaa tunteistani, jos monilla muilla oli niin paljon vaikeampaa. Elämäni oli niin hyvin kuin olla voisi! Olin klaanin varapäällikkö, tähtiklaanin tähden!
“En minä sinulle valehtele! Olen todella vain väsynyt. Voimmeko mennä pesään hetkeksi yhdessä nukkumaan?” pyysin. Oranssi kolli nyökkäsi ja nousi tassuilleen. Lähtiessäni hänen kanssaan sisään soturien pesään kumppanini nuolaisi poskikarvojani muutaman kerran rakastavasti. Hymyilin hänelle väsyneenä. Kuinka ansaitsin jotain sellaista kuolematonta, kuten tämän kollin rakkaus?

Kirjoittaja: Aura

Myönnettäköön, tuohtumukseni oli turhankin näkyvää ja jos pennut eivät olisivat olleet sikeässä unessa, olisi se varmasti näkynyt heille asti.
“En voi uskoa, että Lieskakajo on tuollainen jäärä! Kuin pahin mahdollinen klaaninvanhin. Hänen päässään ei kyllä ole, kuin ampiaisia – Ei -, ampiainen. Yksi surkean yksinäinen ampiainen kuka välillä osuu hänen päänsä rajoihin. Aivoja siellä ei ole”, puhisin pentutarhan suuaukolla ärsyyntyneenä ja vilkuilin välillä pentutarhaan missä pennut nukkuivat. Järviloiste kosketti lapaani lempeästi ja hymyili. “Kimalaistoive kyllä vahtii heitä, jos he heräävät. Tulehan, kultaseni”, harmaaturkkinen naaras naukaisi lämpimästi ja ohjasi minut hieman kauemmaksi. Puskin kumppaniani nopeasti ja laahustin sitten kollin perään hieman haluttomasti. Järviloisteen vastaus kaikkiin ongelmiin oli aina terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen. Välillä pidin kollin järkevästä suhtautumisesta, mutta juuri nyt se tuntui ärsyttävän. Onneksi pystyin valittamaan kävellessä. Kun sain kollin kiinni, annoin katseeni uppoutua kollin turkkiin. Siinä se Järviloiste, minun ikioma kumppanini nyt komeili. Olin tehnyt valintani, sentään siinä asiassa en ollut tullut isääni, kuka edelleen haikaili syrjähyppynsä perään. Minä sentään olin lopettanut Noran tapailun hyvän sään aikana eikä sisälläni olleet toukat saaneet mahdollisuutta kuoriutua suuriksi, mahtaviksi perhosiksi. Ja valintani oli johtanut kolmeen ihanaan pentuun.
“En vain ymmärrä! Lieskakajolla on niin paljon ja silti hän-” “Kujekulta, hän halusi olla varapäällikkö”, Järviloiste keskeytti minut ja polkaisin jalkaa entistä kiukkuisempana.
“Mutta hänellä on perhe, toinen pentue kasvamassa ja pennunpentuja! Keskittyisi niihin eikä johonkin menneiden haikailuun”, huokaisin kollille. Miksi hän ei vain voinut ymmärtää minua?
“Ehkä Lieskakajo ei ole niin perhekissoja?” Järviloiste ehdotti sopuisasti, mutta huiskautin käpälääni sen merkiksi, että kolli oli väärässä. Lieskakajo oli aina ollut sellainen kissa kuka pisti perheen edun omansa edelle.
“Et tunne häntä”, naukaisin lyhytsanaisesti ja torjuin kollin näkökulman. Tiesin, että kolli haaveili myös varapäällikkyydestä. Olin kuullut hänen joskus keskustelevan Lieskakajon kanssa siitä, että heistä tulisi hyvä tiimi. Kaipa minunkin pitäisi yrittää ymmärtää heitä, elämäni kolleja..
“Mutta kyllähän isästä voi tulla myöhemmin varapäällikkö”, yritin hieman rauhallisemmin, mutta nyt oli Järviloisteen vuoro torjua minut. “Sinä.. Et ole puhunut tästä Lieskakajon kanssa. Hän ei koskaan suostuisi johtamaan Käärmekullan rinnalla”, Järviloiste hymähti ja huokaisin epäuskoisesti. Kollit! Mitä mahdottomia jääräpäitä. Nauru tunkeutui väkisinkin alaspäin kääntyneiden huulieni lävitse. “En kestä teitä. Olette niin mahdottomia!” nauroin heleästi ja tuuppasin Järviloistetta.
“Puhutaanko jostain muusta?” Järviloiste ehdotti ja kietaisi häntänsä omani ympärille. Nyökkäsin hymyillen. Pidin siitä kuinka Järviloiste osasi olla aina niin sovitteleva. Minä taas.. Olin siinä asiassa todellakin tullut isääni.
“Onko sinulla toiveita pentujemme mestareiksi? Mietin, että Sadeturkki ainakin voisi olla hyvä? Hän on hieman kokeneempi ja on kouluttanut yhden oppilaan ansioituneesti”, Järviloiste kysyi ja jäi odottamaan vastaustani. Rehellisesti, minä en lainkaan luottanut Korppitähden kykyihin valita mestarit. Vaikka en enää jaksanutkaan kuunnella isäni jatkuvaa mouruamista varapäällikön paikan menetyksestä, en voinut olla hänen kanssaan kuin samaa mieltä. Käärmekulta ei todellakaan ollut erityisen hyvä valinta varapäälliköksi. Kuinka Korppitähti voisi valita pennuille sopivat mestarit?
“Muurahaispentu ainakin tarvitsee jonkun kuka osaa laittaa hänet ruotuun. En halua, että hän kasvaa.. vinoon.”
Tuntui pahalta tuntua omasta pennusta noin, mutta huoleni oli aiheellinen. Kolli oli jatkuvasti kiusaamassa sisaruksiaan ja Muurahaispentu tuntui todella omahyväiseltä. Välillä minua jopa pelotti, että hän olisi seuraava Tyrskytiikeri.
“Ehkä Sadeturkki sitten voisi olla hyvä hänelle? Minäpä juttelen hänen kanssaan”, Järviloiste ehdotti.
“Erhepentu taas on sellainen unelmoija, että hän tarvitsee jonkun kenellä on kunnianhimoa. Eikö? Ehkäpä Pohjaharha voisi ohjata hänen ajatuksensa Eloklaanin palvelemiseen”, pohdiskelin. Jokainen pentu todellakin oli omanlaisensa.
“Kuulostaa hyvältä. Ehkä Rusakkopennullekin sopisi joku hieman.. rauhallisempi. Irvikita?” Järviloiste päätti ajatuksemme. Nyt vain pitäisi vakuuttaa Korppitähti siitä, että nämä olisivat oikeat mestarit heidän pennuilleen.
“Sopii. Mutta nyt, tule! Tehdään jotain aivan päätöntä”, virnistin. En enää jaksanut miettiä tylsiä ja vakavia asioita! Kaikki kyllä järjestyisi. Lieskakajo löytäisi sisäisen, menetetyn rauhansa jostain maamyyrän kaivamasta kolosta, Muurahaispentu ei kasvaisi vinoon, Erhepentu oppisi haaveilemaan vähemmän ja Rusakkopentukin rauhoittuisi. Epätäydellisyyksistä huolimatta perheeni oli täydellinen ja vailla vertaansa.
“Tuletko?” tapitin Järviloistetta, jonka pupillit olivat hieman laajentuneet. “Minä en sitten ole mikään Hilehuurre, että mihinkään teidän omiin älyttömyyksiin minä en lähde.” Se sai nauruni pulppuamaan makeasti. Se toi mieleeni minun ja Hilehuurteen viimeisimmän kepposen. “Rakastan sinua siitä huolimatta, vaikka sinusta ei saisi Hilehuurretta edes tekemällä! Tule jo!”

Kirjoittaja: Saaga

Juuri kun olin kävellyt Laventelitaivaan luokse ja vastaanottanut kysymyksen muiden partiomme jäsenien olinpaikasta, tulivat Syreenisumu sekä Unikkohämy soturien pesästä. Naaraat näyttivät hieman pöllämystyneiltä, joten päättelin heidän takanaan kävelevän Korpikasteen potkineen heidät ylös päiväunilta. Vilkaisin Laventelitaivaaseen. Minun ei tainnut tarvitakaan vastata tuon kysymykseen.
“Onko Korpikaste partiossamme?” kysyin naaraalta, mutta tuo vain kohautti lapojaan. En mielelläni olisi halunnut Korpikasteen kanssa samaan partioon.
“Pyh, Sädesäihke”, Korpikaste naukui hyvin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa, jotta kuulisin.
“Herätin vain nämä kaksi, ei minua kiinnosta tulla partioon *teidän* kanssanne”, naaras sanoi ja lähti pois keikautellen häntäänsä. Katsoin ärsyyntyneenä ylpeilevän soturin perään.
Huokaisin Laventelitaivaan katsoessa minua kysyvästi.
“Älkää huoliko, luulen Korpikasteen tarkoittaneen minua eikä teitä”, ilmoitin ja potkaisin maata toisella etutassullani, “Mitä sanoitkaan siitä tuoresaaliskasasta?”
“Ei sillä niin väliä”, Laventelitaivas mutisi. Huokaisin taas hammasta purren.
“Lähdetäänpä sitten”, Syreenisumu sanoi ja otti partion johdon itsevarman näköisenä.
Lähdin Laventelitaivaan rinnalla partion perään. Vilkaisin naarasta, mutta en tiennyt halusinko aloittaa keskustelua enää äskeisen jälkeen. Kaiken lisäksi minulla vain sattui olemaan huono päivä.

//Laventeli?

Kirjoittaja: Saaga

Seisoin vastakkain Solatassun kanssa odottaen tämän hyökkäystä. Tähän mennessä taisteluharjoituksemme olivat sujuneet oikein oikein mallikkaasti. Nyt naarasoppilaalla oli kuitenkin vähän takapakkia sairastumisen takia. Ei se kuitenkaan valoisaa luonnetta omaavaa Solatassua näyttänyt suuremmin haittaavan. Tuo yritti silti parhaansa, vaikka väsyikin aika nopeasti.
***
Juoksin ystäväni perässä rajapartiomme jäädessä kauas taakse. Hilehuurre räsäytteli joen jäätä rikki aivan rannasta.
“Varovasti Hilehuurre!” huusin pinkaistessani juoksuun tuon ohitse. Halusin itsekin kokeilla jään rikkomista! Käpäläni hakkasivat jäämössöistä hiekkaa kunnes pysähdyin ja kokeilin raksutella jäätä kuten entinen mestarini teki. Jäästä kuului mahtava ääni, kun sen rusautti rikki. Nautin äänestä kovasti ja uppouduinkin tekemiseeni ihan täysin. Jäätä raksautellessa joesta nousi tuttu veden, märän ja kalan haju. Nyrpistin hieman nenääni. Hajuun kesti aina tottuminen jäiden sulaessa, mutta nyt teimme tämän ekstra ajoissa.
“Voisimmekohan rikkoa jäätä tarpeeksi, että saisimme kalastettua rakosesta?” pohdin ääneen nostaen katseeni Hilehuurteen suuntaan. Kollin iloinen hymy vastasi omani. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut kuulleen, mitä sanoin.
“Tämä on niin hauskaa!” kolli vain voihkaisi ja hyppäsi kaksin käpälin jään kimppuun. Hän ei selvästi ajatellut tarpeeksi pitkälle, sillä molskahti pää edellä kylmään veteen. Onneksi hänen takatassunsa olivat vielä kuivalla, eikä takaisin maalle pääseminen ollut kovinkaan hankalaa. Nauraa räkätin ystäväni hassulle mokalle.
“Voi sinua! Minähän käskin olla varovasti”, mau’uin nauruni välistä, “Sinä se olet hieman hiirenaivoinen aina toisinaan.”

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

“Hopsaa!” Tuikelintu kajautti iloisesti ja ponkaisi seuraavalle oksalle. Hän eteni oksa oksalta ketterästi kohti taivaankattoa tai ainakin puunlatvaa! Naaras ei ollut saanut itselleen seuraksi ketään, mutta oli sillä hyviäkin puolia. Ainakin hän voisi nyt kiivetä omaa tahtiaan niin korkealle, kuin jäiset oksat vain antaisivat. Hieman liukkaat ja kohmeiset oksat eivät antaneet hänelle kovinkaan hyvää pitoa, vaan hänen piti keskittää kaikki ajatuksensa kiipeilyyn. Lopulta naaras totesi olevansa sopivan korkealla ja hän istuutui oksalle katselemaan maisemia. Metsä näytti suorastaan ihmemaalta ylhäältä käsin. Tuikelintu käsitti erinomaisesti miksi oravat asuivat puissa. Kaikki näytti paremmalta täältä käsin, vau..
“Ja näin on taas yksi päivä muuttunut kertaheitolla paremmaksi”, Tuikelintu hykerteli yksinään tyytyväisenä. Aiheuttaisikohan rakkauskin samanlaisia tunteita? Että tavanomainen ympäristö näyttäisi ja tuntuisi entistä upeammalta? Haaveet täyttivät Tuikelinnun kropan vauhdilla. Kumppanin löytäneet kissat olivat niin onnekkaita. Tuikelintu saattoi vain kuvitella miltä sellainen rakkaus tuntui. Vapisuttelisikohan se viiksiä vielä klaaninvanhempana? Vai olisiko kumppanuudesta muuttunut vaisu oletusarvio, kuin olisi kotikisu kenellä nyt vain on ollut sitä ruokaa nenän edessä aina. Vai tuntuisiko se omanlaiselta taistelulta ja seikkailulta, saisiko sen löytää joka päivä uudelleen? Tuikelintu katseli taivasta unelmoiden. Oli miten oli, rakkaus tuntuisi varmasti mahtavalta. Tai tuntuihan se! Naaras koki rakkautta jokaista asiaa kohtaan, jopa tätä puuta kuka oli auliisti antanut luvan ihailla maisemia korkealta. Mutta rakkaus kumppania kohtaan.. Se oli erilaista, siitä Tuikelintu oli aivan varma. Tuikelintu lähti kapuamaan puuta alaspäin. Hän halusi palata leiriin, ehkäpä hänen elämänsä rakkaus odottelisi häntä siellä. Ei, Tuikelintu ajatteli. Hän lähtisi metsään! Siellä kohtaamista voisi jo kutsua kohtaloksi. Ja kohtalo… Tuikelintu oli aivan varma, että se suunnitteli rakkauden täyttämiä päiviä hänen varalleen. Alastulo sujui naaraalta melkein turhankin vauhdikkaasti, Tuikelinnun ajatukset olivat harhautuneet oraviin ja lintuihin, ja hän melkein kuvitteli voivansa lentää. Lopulta lumi kosketti naaraskissan tassuja ja Tuikelintu pysähtyi imemään metsän maisemaa itseensä. Jossain tuolla odotteli se oikea kissa.. Tuikelintu puhalsi ilmaan ja lähetti ilmavireen mukana toiveen:
“Hyvä kohtalo, tiedät mitä tehdä! Etsi minulle jotain kaunista, lupaan hoitaa loput itse!” naarassoturi kikatti hyväntuulisena ja ummisti silmänsä tyytyväisenä. Yksi, kaksi, kolme.. Naaras avasi silmänsä, mutta maisema oli yhtä hiljainen, kuin aiemmin. No, ehkä tuulella oli muitakin toiveita kontollaan. Kyllä hänen toive vielä käsiteltäisiin.

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajon katse harhaili parantajanpesän edustavalla häärivässä Leimusilmässä. Kolli laski katsettaan surumielisenä ja yritti löytää Nokkospilven täyttämään tuon kollin jättämän ikävän aukon, mutta naarasta ei näkynyt missään. Ja todellisuudessa Nokkospilvi ei kykenisi täyttämään Leimusilmän jättämää aukkoa. Se oli niin suuri, että vaikka naaras makaisi koko painollaan Lieskakajoa vasten, hänellä oli silti kylmä ilman laikkuturkkista parantajaa. Kolli oli lähettänyt Kiurutassun veljensä, Tupsutassun mestarin mukaan. Hän ei juuri nyt jaksanut miettiä harjoituksia. Hänellä oli tarpeeksi huolta omastakin takaa. Ahventassu oli vasta hetki sitten toipunut valkoyskästä. Hänen oma Ahventassunsa… Lieskakajon sydän oli edelleen täynnä huolta. Naaras olisi voinut kuolla! Lieskakajo oli ollut niin lähellä Eloklaanista lähtöä, mutta Ahventassun sairastuminen oli saanut kollin tajuamaan, että hänen perheensä oli liian tärkeä. Hän ei voisi hylätä heitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kolli oli jotenkin maagisesti unohtanut kaiken mitä oli tapahtunut. Ei, Lieskakajo ei voisi unohtaa kuinka häneltä oli riistetty lähes kaikki.

Taas. Huomaamattaan kollin silmät olivat ottaneet kohteekseensa Leimusilmän. Lieskakajo ajatteli, että ehkä jos hän tuijottaisi kollia tarpeeksi pitkään, hän kyllästyisi näkyyn. Mutta jokaisella kerralla hän vain koki suurempia, yhtä hurjempia tunteita. Ne saivat aallot myrskyämään Lieskakajon sielussa. Kuin tuhat tähdenlentoa olisi osunut häneen ryminällä ja saanut kollin täyteen toiveita. Ehkä jos hän rukoilisi tarpeeksi pitkään hän muuttuisi itsekin tähdenlennoksi ja voisi toteuttaa oman toiveensa. Tai ainakin yhden niistä. Sen laikukkaan ja elävän.
“Emo kyseli sinua aiemmin.” Kujekulta. Lieskakajon tytär, kuka oli turhankin tietoinen koko tilanteesta. Vastahakoisesti punaturkkinen käänsi katseensa.
“Et ole hetkeen käynyt katsomassa meitä. Pentuni ovat jo isoja”, Kujekulta naukaisi hieman loukkaantuneena ja asettautui kollin sydänsilmien tielle.
“Kuka tahansa voi lukea lävitsesi. Olet uskomaton”, Kujekulta jatkoi, vaikka Lieskakajon olemus suorastaan huusi, että hän halusi olla yksin. Lieskakajo ei voinut ymmärtää miksi naaras oli niin typerä, että astui myrskyn keskelle?
“Helletassunkin koulutus on edistynyt hienosti ja Ahventassukin on palautunut tehtäviinsä” Kujekulta jatkoi ja avasi suunsa heti uudelleen:
“Kuule. En minäkään ole uskollinen Korppitähdelle saatika Käärmekullalle. Sinulla on kaikki oikeus olla vihainen, mutta haluaisin saada sinut takaisin.” Naaraan huokaisu huokui säälittävää epätoivoa ja kollin teki mieli räjähtää, että hänkin halusi saada takaisin sen kaiken mitä hän oli menettänyt. Mutta vaikka hän lentäisi tähdenlentona taivaalle ja joku onneton kissa toivoisi hänen puolestaan, sekään ei auttaisi.
“Me kaikki haluamme. Ja lopeta tuo tyhjään tuijottelu, se saa sinut näyttämään oudolta”
Sen sanottuaan Kujekulta oli poissa. Ihan sama. Ei Lieskakajoa kiinnostanut. Hän tuijottelisi, vaikka kaikki pitäisivät häntä hulluna. Ei sillä ollut enää mitään väliä. Miten millään voisi olla enää mitään väliä? Lieskakajo kuitenkin kääntyi ja lompsi takaisin soturien pesään. Tulisi vaikka uusi sota, ei kollia kiinnostanut. Jos Kuolonklaani hyökkäisi, kolli ei todellakaan taistelisi Korppitähden ja Käärmekullan rinnalla. He olivat riistäneet häneltä sen mistä Lieskakajo oli koko ikänsä unelmoinut.

Kirjoittaja: Saaga

Nousin päivä toisensa jälkeen aina tassuilleni harjoittelemaan kävelemistä kuten muutkin sisareni. Onneksi pian koitti päivä, kun kävelimme kaikki pentutarhan ulkopuolella! Loikin hoippuen kokemattomilla jaloillani. Tupsahdin kuonolleni lumikinokseen. En ehtinyt edes yrittää itse jaloilleni, kun tunsin hampaiden tarttuvan niskanahkaani. Kolli, joka oli minut kaivanut ansastani tipautti minut jaloilleni. Aivastin kahdesti lunta pois nenästäni.
“Terve Rusakkopentu. Eihän sinulle käynyt kuinkaan?”
“Kaikki hyvin!” vastasin ja katsoin ylöspäin Perhopuroa. Tuo oli Kehräpennun emo ja Kehräpentu oli oikein mukavan oloinen, joten ehkä Perhopurokin oli mukava!
“Hyvä sitten. Missä Kujekulta on? Antoiko hän teille luvan tulla ulos?” kyseli Perhopuro, mutta minulla ei nyt riittänyt keskittymiskyky vastaamiseen. Talsin takaisin veljeni luo. Muurahaispennun silmät olivat Erhepennussa, mutta sitten tuo siirtyi minuun. Hymyilin.
“Minä olen ensin isän luona!” Muurahaispentu haastoi ja osoitti hännällään Järviloistetta, joka seisoi selin meihin. Lähdimme juoksuun.
“Mistä sinä sen tiedät? Olen paljon nopeampi!” kirkaisin iloisesti, mutta Muurahaispentu päätti pelata likaista peliä! Hän tuuppasi minua kylkeen ja hidasti juoksuani.
“Siksi, että olen parempi kuin sinä!”
“Hei, tuo ei ole reilua”, murahdin.
Sain iskun kasvoilleni. Auts! Sattuipa isku kovasti…
Nostin päätäni maasta, johon oli lennähtänyt pari tippaa verta. Naamassani oli lunta, joten pysähdyin pyyhkimään sitä pois. Kosketus sattui hieman. Nousin ja nyyhkäisin. Muurahaispentu oli satuttanut minua! Juoksin etsimään emoa liukastellen lumella.
“Emo, emo!” huusin loikatessani emon eteen.
“Mikä hätänä?” Kujekulta kysyi kiertäen häntänsä ympärilleni.
“Muurahaispentu löi minua! Katso, katso”, uikutin surkeana ja katsoin emoa.
Sitten Muurahaispentu tuli paikalle ja ilkeili lisää. Voi kurjuutta! ajattelin. Hän väitti, ettei ollut lyönyt minua! Mitä minä nyt tekisin? Keksisinko jonkun mahtavan kommentin, jonka kautta vanhemmat uskoisivat minua tai jotain muuta mahtavaa, mutta en minä ihan niin fiksu vielä ollut.
“Älä! Muurahaispentu, valehtelet! Ei saa valehdella!” huusin kiukkuisena.
“Mistä tuo haava sitten tuli?” Kujekulta kysyi näyttäen tiukalta. Muurahaispentu saisi vihdoin kuulla kunniansa!
“Rusakkopentu on niin kömpelö, että hän vain kaatui omiin käpäliinsä”, kollipentu naukui viattomana. Nyrpistin nenääni.
“Eihän! Minä olen paljon nopeampi! Olisin voittanut, mutta Muurahaispentu oli ilkeä!” kiljaisin, “Minua sattuu! Miksei kukaan auta?!”

Kirjoittaja: Soturikissa

Ryömin äitini luo, koska vatsani oli tyhjä. Etsin hänen lämpöä, mutta se oli poissa. Mihin hän muka oli kerennyt ajautua tässä välissä? Äitini tilalla oli joku muu, karvainen ja minut syliinsä kaappaava lämmin suoja. Tunsin hänen lämpimän karvan ja haistoin sen hajun, joka muistutti paljon äidin hajua. En ollut kuolemassa, joten oletin että kyseessä oli jokin turvallinen asia. Kohtapuoliin äitini tuli paikalle, hänkään ei tehnyt mitään. Oliko hän täysin tyhmä? Eikö hän nähnyt, että olin vaarassa. Minun siskoni tai veljeni vaaratilanteilla ei ollut väliä. He voisivat kuolla, kunhan minä selviäisin. Ehkäpä äitini luotti tähän kissaan? Ehkä hän oli minun isä?

”Hei pennut. Tässä on parantajien pesä”, äitini osoitti tassullaan muutamaa suurta kiveä ja yhtä pensasta.
”Sinne mennään, kun satutatte itsenne”, hän jatkoi. Eikö meidän pitänyt itse hoitaa omia haavoja? Olimmeko me niin nössöjä?
Äiti nosti veljeni taas suuhunsa ja jatkoi kävelemistä. Halusin itsekin osata kävellä niin nopeasti, en pystynyt kuin hoipertelemaan muutaman askeleen verran. Ajatus siitä, että hän pystyi kävelemään hyvin, mutta minä en iski rintaani pienenä kateuden tunteena. Olinko huonompi, kuin hän?

”Hah, minä olen ensimmäisenä isän luona”, ilkuin siskolleni. Hän nimittäin oli ottamassa kilpajuoksua minun kanssa Järviloisteen luo.
Veljeni Erhepentu oli päättänyt jäädä seisoskelemaan ympäriinsä, niinkuin aina. Hän ei puhunut minulle, joten oletin hänen nukahtaneen paikalleen silmät auki.
”No mistä sinä sen tiedät?” Hän tokaisi takaisin selkeästi keskittyen juoksuun.
Minua ärsytti hänen itsepäisyys ja halu voittaa. Minä ansaitsin voiton.
”Siitä, että olen parempi kuin sinä!” Lähestyin häntä ja löin sitä kasvoihin. En kääntynyt taaksepäin katsomaan mitä hänelle oli käynyt, mutta oletin taktiikkani tepsineen sillä tassussani oli hieman hänen karvaa, pieni tippa verta, eikä hän ollut näköetäisyydellä takanani.
”Isä!” Huudahdin, kun saavuin Järviloisteen jalkoihin.
”No hei vain”, hän maukui ja hymyili.
”Hah, minä voitin”, isänikin täytyi tietää minun mahtavasta voitosta siskoani vastaan.
”Minkä sinä voitit?” Hän kysyi ja käänsi päätään.
”Siskoni tietty!” Halusin lisätä: Eikös se muka ollut ilmiselvää? Isäni nyökkäili ja tuumaili minua katseellaan.
”Missäs Rusakkopentu sitten on?” Hän tivasi. Tietenkin typeriä kysymyksiä. Niitähänhän aina suolti. Eikös se ollut ilmiselvää? Tietenkin itkemässä äidille häviöstä. Tai niin minä ainakin luulin.
”Varmaan vain harmistunut häviöstä”, uskottava ja käytännöllinen valhe. Hän oli aina harmistunut häviöstä. Puraisipa omaan nilkkaansa. Tietenkin tiesin, että olin voittanut lyömisen takia, mutta miksi kertoisin sen isälleni? Vaikka hän juoksisi nopeammin kuin minä, minun täytyi voittaa hänet koska olin parempi.
”No mennäänkö lohduttamaan häntä?” Isäni kuulosti aidosti välittävältä. Hän varmaan ajatteli, että olin rökittänyt Rusakkopennun ja siksi oletti hänen vetävän jonkinlaisen episodin äidin edessä.
Ainut syy miksi suostuin johtui siitä, että tiesin mahdollisuuteni ujutettaa väliin muutama pilkkaava kommentti.
”Rusakkopentu?” Järviloiste huuteli siskoni perään. Myhäilin tyytyväisenä voittoani ja mietin miten vastaisin, jos hän oli mennyt valittamaan jollekin.
”Järviloiste. Onko Muurahaispentu kanssasi?” Äitini ääni kuului kulman takaa. Näin Rusakkopennun hänen syliin kietoutuneena.
”Äiti. Muurahaispentu löi minua!” Siskoni valitettava ääni. Oli säälittävää kuunnella sitä ’valhetta’ mikä hänen suustaan pääsi.
”Ai niin vai”, naurahdin. ”Miksi olisin tehnyt niin sinulle? Varmaan vain esität sitä koska haluat minut VAIKEUKSIIN”, äänentasoni suureni. Valheeni varmasti menisi läpi. Miten siskoni oli mukamas puolustamassa itseään? Voisin vain sanoa jotain oksaan osumisesta tai kaatumisesta, mikäli hän edes uskaltaisi yrittää jotain.

//Ultimate pahisaines
//Hupsista…
//Rusakko?
//Voit laittaa Murkun vetoamaan noihin pointteihin

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

Sujahdin ulos karhunvatukkapensaan hämäryyden suojista. Olin ollut jälleen tapaamassa isääni, sillä vaikka koin hänen tietenkin ansaitsevan huolettomammat päivänsä klaaninvanhimpana, piti minun saada käydä häntä edes hieman aika ajoin ärsyttämässä. Tietysti kaikella rakkaudella, miten muutenkaan. Toki halusin myös pitää huolta siitä, että kolli todella toteutti leppoisia eläkepäiviään, eikä ottanut kontolleen liikaa muiden asioita. Onneksi minulla oli hänen suhteensa silmät selässäkin, sillä entinen mestarini olisi varmasti raportoinut minulle jostain poikkeavasta, jos sellaista olisi ollut. Onneksi Salviakatse oli Meden pesätoverina.
Häntäni viuhkoi ilman halki puolelta toiselle ja viiksikarvani värisivät silkasta innostuksesta – saalistuspartio lähtisi pian matkaan. Syrjäsilmällä vilkuilin tuoresaaliskasaa, mutta se näytti niin kurjalta, etten halunnut katsoa sitä päin kunnolla. Noh, ehkä sitä saisi syötyä paremmalla omallatunnolla partioinnin jälkeen.
Oranssiraidallinen kolli näkyi jo seisoskelevan piikkihernetunnelin lähettyvillä ja lisäsin tassuihini vauhtia saavuttaessani tätä. Nyökkäsin tervehdykseksi Sädesäihkeelle, joka oli ehtinyt ennen minua paikalle. Hän oli yksi heistä, jotka oltiin määrätty samaiseen saalistuspartioon kanssani.
”Missäköhän loput luuraavat?” naurahdin ja asetuin odottamaan takamus uloskäyntiä päin muiden saapumista. Soturin meripihkasilmät tapittivat minua kohden, enkä antanut kollin vastata ensimmäiseen kysymykseeni, kun esitin jo seuraavan huolenaiheeni. ”Tuoresaaliskasa näytti sen verran tyhjältä, että meidän on paras olla tulematta tyhjin tassuin takaisin.”

// Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Onneksi outo partio loppui ja menimme leiriin. Kannoin ylpeästi nappaamaani rastasta ja yritin esitellä sitä Sädesäihkeelle, mutta tuolla oli jonnekin kiire enkä ehtinyt kertomaan napanneeni sen.
“Rakastan sinua. Nähdään myöhemmin”, isä sanoi ja läksi omille teilleen.
Laskin linnun tuoresaaliskasaan hieman apeana. Tunnetila ei kuitenkaan näkynyt minusta ulospäin. Yllätys. Ei mikään tunnetila tuntunut näkyvän ulospäin. Tai tuntui… mutta ei näkynyt.
***
Nostin päätäni ja katsahdin mestariini, joka oli juuri huikannut nimeni. Hän seisoi Kortetuikkeen ja Sielutassun vieressä. Haukottelin, sillä olin vasta herännyt ja kömpinyt ylös sekä ulos lämpimästä pesästäni.
“Tule harjoituksiin meidän kanssa!”
Tassutin mestarini ja ystäväni sekä tuon mestarin luokse.
“Voimmeko liittyä seuraanne?” kysyi emoni.
Värähdin. Oliko naaraan pakko seurata minua kaikkialle?
“Tottakai”, Kortetuike naukui, “Olemme menossa nummille harjoittelemaan taistelua aukealla alueella.”
Sentään Sielutassu oli porukassa mukana. Ehkä emo nyt tajuaisi, ettei hänestä ollut minulle mitään haittaa! Asetuin naarasoppilaan vierelle.
“Jännittävää, eikö?” Sielutassu sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.
“Kallahämy, sinä voit jäädä leiriin, jos tahdot. Pärjäämme Kortetuikkeen kanssa hyvin kahden”, Käärmekulta naukui ja otti paikan partion johdosta hyvin luontaisen näköisesti. Katsoin, kun Kallahämy nyökkäsi, kiitti ja tassutti pois.
“Pistetään menoksi sitten”, Käärmekulta puuskahti.
Seurasimme emoa lumen peittämille nummille. Mietin, miltä ne mahtoivat näyttää viherlehden aikaan.
“Harjoitellaan ensiksi sellaista tilannetta, jossa Pörriäistassu on hyökännyt Kärpästassun kimppuun ja Sielutassun pitäisi auttaa Pörriäistassua päihittämään Kärpästassu”, Kortetuike ehdotti, mutta emon ilmeestä huomasi, että hän oli sitä vastaan.
“Mitä, jos tehdään niin, että Sielutassun täytyy auttaa Kärpästassua?” naaras kehotti näyttäen hieman nololta. Kyllä minä tiesin olevani huono! Olisi sen voinut ääneenkin sanoa. Toisaalta ehkä sitten Sielutassu ei olisi halunnut auttaa minua ja sitten minulla ei olisi ollut kavereita!

//Sielu?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre hyppelehti rajapartionsa mukana pitkin Eloklaanin rajaa nummilla, siellä suunnassa missä partion tuli ylittää kaksi joen haaraa reviirin merkkaamisen lomassa. He suuntasivat pois päin Kuolonklaanin rajan suunnasta, ja olivat nyt juuri sen ensimmäisen joen ylityksen kohdalla, jossa astinkivet jo odottivat hilpeää soturia malttamattomina.
Partion johdossa oleva Uskolintu vilkaisi Hilehuurretta jotenkin hämmentyneen oloisena, kun hopeanharmaa kolli loikkasi ensimmäisen kiven päälle päästäen innokkaan ”kurrauh”-äänen. Hilehuurre tajusi vasta silloin ohittaneensa Uskolinnun hiukan törkeästi. Hilehuurre oli kuitenkin iloinen, ettei häntä itseään oltu laitettu vastuurooliin tähän partioon. Juuri tänään hän oli tavanomaistakin leikkisämmällä tuulella!
Erityisen iloinen kolli oli myös siitä, että Nopsaliekki, toinen hänen parhaista ystävistään, oli määrätty myös tähän partioon. Koko matka leiristä tälle rajalle saakka oli kulunut Nopsaliekin kanssa hassutellen. Hilehuurteesta juuri nyt ei ollut olemassa mitään, mistä ei voisi vitsailla.
Hilehuurre pysähtyi viimeisille astinkiville tutkailemaan hyvin ohuen näköistä läpinäkyvää jääkerrosta. Hän kumartui alas ja yritti nähdä, oliko joessa kaloja. Tällä välin Uskolintu ohitti hänet ja siirtyi odottamaan muita joen toiselle puolen.
Rauhalaulu pysähtyi edelliselle kivelle.
”Mitä sinä teet?” tummanharmaa kolli kysyi vihjaten selkeästi äänensävyllään, että tämä odotti Hilehuurteen väistyvän.
”Etsin kaloja”, Hilehuurre vastasi. Hän katsahti klaanitoveriaan.
Rauhalaulun kasvoilla oli kyllästynyt ilme. Joku oli varmaankin laittanut papanoita tämän aamupalaan, kolli ajatteli.
”No, anteeksi nyt sitten”, Hilehurre tokaisi ollessaan pakotettu liikkumaan eteenpäin. ”Ilonpilaaja.”
Hilehuurre loikkasi voimakkaalla ponnistuksella Uskolinnun viereen. Hän odotti vielä Nopsaliekkiä, kun nuo kaksi tylsän vakavaa soturia jatkoivat rajaa eteenpäin rauhalliseen tahtiin. Ystävä loikki leikkisästi kiveltä toiselle ja laskeutui sulavasti Hilehuurteen viereen.
Ainakin suhteellisen sulavasti, sillä Nopsaliekin toinen takajalka laskeutui jään reunaan. Kuului hassu raksahdus, kun ohut jääpeite rikkoutui kollin käpälän alla. Nopsaliekki sai kuitenkin nopealla refleksillä jalkansa ilmaan ajoissa, eikä se ehtinyt upota veteen. Musta soturi värähti silti, ilmeisesti jään kylmyydestä. Hilehuurre naurahti; tilanne oli jotenkin niin koominen.
”Minä niin rakastan tuota ääntä!” Hilehuurre naukaisi. Hän harhautui ja unohti partion täysin tassuttaessaan lähemmäs jokea.
Kolli painoi tassullaan läpikuultavaa, kylmää pintaa, jonka alla joki virtasi. Se mureni lähes välittömästi. Kuului tuttu miellyttävä raksahdus. Hilehuurteen tassu upposi puoliksi veteen.
”Hui!” hän huudahti ja alkoi sitten höröttää itsekseen.
Nopsaliekki tuli hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan, ja repesi myös nauruun, ihan niin kuin kyseessä olisi ollut erityisenkin hauska juttu.
”Hiirenaivo!” Nopsaliekki maukui huvittuneena.
Hilehuurre lähti kävelemään joen reunamaa pitkin raksautellen helposti rikkoutuvaa jäätä vasemmalla etutassullaan.
”Mihin sinä nyt menet?” Nopsaliekki kysyi jossain Hilehuurteen takana, mutta kysymys tuntui menevän suoraan Hilehuurteen toisesta korvasta ulos.
”Tämä on ihanaa! Kokeile sinäkin tätä!” hän naukaisi innoissaan. Hän kyllä huomasi ohittavansa Eloklaanin hajumerkit, mutta ei sisäistänyt asiaa, vaan jatkoi eteenpäin, kun rusauteltavaa jäätä kerran riitti vielä pitkän matkaa.

//Nopsa?:D

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu keskitti katseensa tiukasti mestarinsa liikkeisiin. Hän yritti arvioida, mihin suuntaan Lieskakajo väistäisi jos hän hyökkäisi nyt. Lopulta Kiurutassu teki päätöksen. Hän syöksyi kohti mestariaan, mutta kun tämä valmistautui tönäisemään Kiurutassun kauemmas, hän loikkasikin sulavalla hypyllä kollin yli. Lieskakajo ei näyttänyt olettavan tätä liikettä, ja hänellä kesti vähän aikaa kiepsahtaa ympäri ja valmistautua vastahyökkäykseen.
‘Nyt!’ Kiurutassu ajatteli mielessään ja loikkasi suoraan Lieskakajon selän päälle. Hän varoi tarkasti haavoittamasta mestariaan sekä piti kyntensä visusti sisällä. Kiurutassu ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos Lieskakajoon sattuisi heidän harjoituksissaan!
“Pidä kiinni kovemmin, Kiurutassu”, Lieskakajo neuvoi. Kiurutassua pelotti tiukentaa otettaan. Lieskakajo vaikutti tavallistakin apeammalta, eikä Kiurutassun mestarin yleensä reippaissa liikkeissä ollut enää samanlaista tarkkuutta. Välillä tuntui kuin kolli olisi menettänyt kaiken elämänilonsa kokonaan – mutta miksi? Kaikki meni Eloklaanissa kohtalaisen hyvin, taudista oli selvitty jo päiviä sitten. Ehkä Lieskakajo suri yskässä kuolleita kissoja? Se ainakin olisi järkevä selitys hänen alakuloisuudelleen, mutta vaikka Kiurutassu yritti toistella sitä itselleen, se ei siltikään tuntunut järkeenkäyvältä. Lieskakajo ei ollut menettänyt taudissa ketään hänelle kovin läheisiä kissoja – eihän? Kiurutassu tarttui kiinni lujemmin Lieskakajon lavoista.
“Näin on hyvä”, mestari kehui vaimeasti. Kiurutassu valmistautui siihen, että Lieskakajo ravistelisi hänet voimakkaasti selästään. Hän oli niin pienikokoinen, ettei hänestä olisi taistelussa mihinkään! Kiurutassu olisi vain taakka muille. Yllättäen Lieskakajo kuitenkin kierähti selälleen, että Kiurutassu rusentui kollin painon alle. Ilma pakeni Kiurutassun keuhkoista hetkeksi. Hän kokosi ajatuksensa yhteen ja piti silti mestariaan tiukasti otteessaan.
‘Muista mitä sinulle on opetettu!’ Kiurutassu muisteli ankarasti. Lieskakajo oli kertonut hänelle tästä yhdestä liikkeestä, millä vastustaja saatiin uskomaan että hän oli päihittänyt vihollisen. Kiurutassu valahti nopeasti veltoksi, antoi häntänsä riippua ja odotti, että Lieskakajo hellittäisi otettaan. Hetken päästä kollin paino alkoi keventyä. Kiurutassu jännitti kaiken voimansa Lieskakajon selkään ja puri hammasta, kun mestari tömähti alas hänen päältään. Kiurutassu loikkasi äkkiä takaisin pystyyn ja alkoi takomaan kevyesti mestarinsa selkää.
“Riittää, riittää”, Lieskakajo sanoi. Kiurutassu perääntyi heti kohteliaasti. Hän odotti jännityksen sekaisella innolla, oliko tämä vastannut mestarin odotuksia.
“Tuo liike oli hyvin muistettu! Käytit sitä oikein mallikkaasti!” Lieskakajo kosketti hännällään Kiurutassun lapaa. Mestarin kehut lämmittivät häntä korvista hännänpäähän asti. Ehkä Kiurutassu ei ollutkaan niin toivoton, vaikka hän olikin pienempi kuin muut.

Kirjoittaja: Koivu

Havahduin jostakin unta muistuttavasta tilasta, kun raju yskänpuuska taas ravisteli kehoani. Se tuntui tulevan jostain syvältä keuhkoista, jos minulla nyt sellaisia enää ylipäätään olikaan jäljellä.
Ajantajuni oli aikalailla menetetty tapaus tällä hetkellä. En tiennyt montako päivää olin lojunut tällä hiestä kastuneella nihkeällä sairasvuoteellani, mutta olisin voinut vannoa että olin ollut täällä ainakin neljäsosakuun. No, useita päiviä nyt joka tapauksessa.
En ollut nähnyt Kastesulkaa ikuisuuteen, enkä toki vanhempianikaan sen koommin. Minulla oli kamala ikävä sisartani, ja joka yö kuumeisena toivoin vain, että olisin tuntenut Kastesulan käpertyvän viereeni. Meidät viheryskään sairastuneet oli kuitenkin eristetty aivan täysin tänne sairasaukiolle. Tietysti olin helpottunut, ettei sisareni ollut saanut tätä kirottua tautia. Ja jos totta puhuttiin, ajattelin jollain sairaalla tavalla, että ehkä minä olin ansainnut tämän. Olin toisinaan siitä vakuuttunut.
Tuosta mielenpinttymästä huolimatta tämä fyysinen kärsimys, jonka kova kuume, polttelu keuhkoissani ja kipeät rakkulat suussani aiheuttivat, oli minulle lopulta vain pieni asia. Sillä kärsin huomattavasti enemmän siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista autonomiaa itsestäni; jouduin vain makaamaan paikallani voimattomana päivä toisensa jälkeen. Aloin jo ajatella, että kuolema olisi varsin mukava vaihtoehto tässä kohtaa.
Rationaalisesti tiesin kuitenkin, että tämä tauti hellittäisi kyllä lopulta. Nyt minun täytyi vain tyytyä kuumehouruissani valittamaan muille sairasaukiolla lojuville, puolikuolleen näköisille karvamytyille, jotka tuhisivat vieressäni, ja joista joku aina välillä tokaisi vastaukseksi, että jos en pian pistäisi kuonoani umpeen saisin maistaa kuolonmarjoja seuraavalla ateriallani. Oikeastaan nyt kun mietin vaihteeksi taas hieman selkeämmin, niin taisin itse sanoa noin jollekin. Tai sitten kuvittelin koko tilanteen. Väliäkö tuolla.
Pyörittelin päässäni sellaista skenaariota, jossa olisin välttynyt sairastumiselta. Jos olisin erakko, en koskaan saisi tällaisia tartuntoja keltään. Huokaisin. Toivoin, että olisin vain lähtenyt retkelle jonnekin kauas tätä kaikkea karkuun. Minne? En tiedä. Mutta silmät kiinni näin itseni keskellä suurta kukkulaa, katselemassa loputtomia uusia maisemia. Hetkessä tämä mielikuva liukui kuin uneksi. Ja sitten se kaikki oli totta, ihan tuosta vain.
Juoksin alas kukkulalta, joka oli paljon paljon suurempi kuin Eloklaanin nummilla olevat kummut. Alamäki ei tuntunut loppuvan koskaan. Laitoin jalkaa toisen eteen ja tunsin vauhtini kiihtyvän joka loikalla. Äkkiä eteeni ilmestyi kivi aivan tyhjästä. Onneksi minulla on nopea reagointikyky, sillä ehdin ponnistaa sen yli täydellisellä ajoituksella. Silloin tapahtui jotain todella odottamatonta. Minä juoksin, mutta polkuanturani eivät enää takoneet maata. Juoksin ilmassa. Lensin!
En ollut koskaan ollut näin vapautunut. Valtava ilo ja jännitys täytti sydämeni. Juoksin yli puiden latvojen, yli suurten kivisten mäkien, joiden uskoin olevan vuoria. En ollut nimittäin nähnyt koskaan vuoristoa. Katsoin ylös siniselle taivaalle. Huomasin lähestyväni aurinkoa. Loikin lähemmäs tuota hohtavaa keltaista taivaankappaletta, kunnes laskeuduin sen päälle. Polkuanturani hehkuivat lämpöä, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Auringon säteet olivat sokaista minut, mutta jollain ilveellä onnistuin kurkistamaan alas valtavan hohtavan pallon päältä.
Vau.
Näin koko maailman avautuvan edessäni. Se oli kirjaimellisesti loputon. Ja se odotti minua.
Uusi yskäkohtaus sai minut räväyttämään silmäni auki. Uni oli poissa. Oloni oli entistäkin kurjempi.
Silloin minä tein päätöksen. Minun oli saatava vastauksia. Ja kun vain parantuisin tästä kirostusta viheryskästä, lähtisin etsimään vastauksia.