Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Olo oli varsin haikea, kun tiesin yhden ajanjakson olevan lopussa. Olin pitänyt tänään Omenatassulle viimeiset harjoitukset. Vaikka aluksi oppilaan koulutus oli tuntunut erityisen haastavalta, loppujen lopuksi se oli ollut erittäin mieleinen kokemus minulle. Vaikka minun tehtäväni olikin opettaa Omenatassua, myös kanelinruskea naaras oli opettanut paljon minulle. Tiesin, että hän tulisi opettamaan kaiken opettamani eteenpäin jollekin toiselle oppilaalle. Omenatassusta tulisi hyvä soturi Eloklaanille, kunhan hän vain malttaisi mielensä ja ei hosuisi liikaa.
Aurinko oli laskemassa, ja loikkasin Litteäkiven päälle. Kissat huomasivat sen ennen kuin ehdin kajauttaa kutsuhuudon ilmoille. Eloklaanilaiset työntyivät ulos pesistään ja varjoista leirin pääaukiolle. Viherlehden viimeiset päivät olivat meille suotuisia. Lämmin aurinko siivilöityi puiden lehtien lomasta leiriin.
Kun klaani oli koolla, kokous saattoi alkaa.
”Minulla on tänään kolme asiaa, jotka teidän täytyy kuulla”, aloitin kokouksen rauhallisella äänellä ja annoin katseeni kiertää jokaisen eloklaanilaisen kautta. Pysäytin katseeni Mahlahallaan. Kermanvärinen soturi oli juuri liittynyt Eloklaaniin. Kolli kyyhötti yksinään leirin sisäänkäynnin liepeillä, mutta huomatessaan klaanilaisten kääntyvän hänen suuntaansa, kolli suoristi selkänsä ja istui ryhdikkäämmin.
”Olemme saaneet uuden jäsenen. Mahlahalla on jättänyt Kuolonklaanin taakseen, ja tästä päivästä lähtien hän on Eloklaanin soturi”, kerroin ja katsoin kollia hymyillen. Kenelläkään ei ollut mitään asiaa vastaan, tai ainakaan he eivät sanoneet sitä ääneen.
Kokous jatkui normaalisti nimityksiin. Tuulipentu ansaitsi oppilasnimensä, ja Omenatassusta tuli Omenahuuma. Kun kokous oli päättynyt, klaani hurrasi kissojen nimiä:
”Mahlahalla! Omenahuuma! Tuulitassu!”
Loikkasin alas Litteäkiveltä, ja eloklaanilaiset alkoivat hiljalleen palata omiin hommiinsa. Katsahdin Omenahuumaa, joka oli jäänyt aloilleen. Kanelinruskean soturin tummanruskeat silmät suorastaan säihkyivät. Naaras vaikutti olevan ylpeä suoritukseensa, enkä ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän oli ollut hyvä oppilas.
”Onnea”, hymyilin leveästi, kun muut olivat onnitelleet soturia. Omenahuuma nyökkäsi kiitokseksi. Vilkaisin taivasta, joka punersi. Aurinko oli jo laskemassa.
”Muistathan, että et saa puhua ensi yönä. Sinun täytyy olla aivan hiljaa ja vartioida leiriä”, naukaisin tuoreelle soturille pehmeällä äänellä. Olin niin ylpeä Omenahuumasta, aivan kuten jokaisesta eloklaanilaisesta. Rakastin sitä tunnetta, kun sain nähdä klaanilaisteni varttuvan hienoiksi sotureiksi, jotka palvelisivat tätä klaania pitkään.

//Omppu?
// 317 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vesipisaroita tipahteli karhunvatukkapensaan lehtikaton aukoista sairasaukiolle; kova paukaus halkoi ilmaa. Leimutassu kyyristeli Liljatuulen pesän suulla sillä aikaa kun parantaja suki turkkiaan peremmällä kolossaan. Kirkas välähdys sai nuoren parantajaoppilaan säpsähtämään. Hän laski mielessään hetkiä seuraavaan jyrähdykseen, joka seurasi pian salaman perässä. Ukkonen oli lähellä.
”Se menee pian ohi.” Liljatuulen äänessä oli myötätuntoinen sävy. Naaras asteli Leimutassun viereen ja katsoi hänen ohitseen sairasaukiolle, jossa Ruskatassu ja Halavaviiksi olivat käpertyneet omille makuusijoilleen kuuntelemaan luonnon omaa konserttia.
”Entä jos salama osuu leiriin?” Leimutassu oli aikaisemminkin kokenut ukonilman, ja silloin hän oli nähnyt salaman osuvan hänen lähellään olleeseen puuhun. Isku oli nuollut kuoren irti puun rungosta ja siitä oli jäänyt jäljelle vain savuava karahka.
”Tähtiklaani katsoo meidän peräämme”, Liljatuuli lupasi ja kosketti lohduttavasti nenällään hänen korvaansa. Leimutassu tunsi silti pelon kipunoivan sisällään. ”Mitä jos opiskeltaisiin hieman yrttejä?” parantaja naaras ehdotti huomatessaan Leimutassun kasvoilta paistavan ahdistuksen. Kolli nyökkäsi kiitollisena saadessaan muuta ajateltavaa kuin metsän yllä riehuva ukkonen.
Liljatuuli laski hänen eteensä vihreän, isolehtisen kasvin, josta leyhähti kirpeä haju Leimutassun nenään. Hän tunnisti sen oitis. ”Hierakkaa”, hän naukaisi. Liljatuuli nyökkäsi.
”Entä osaatko kertoa minulle, mihin sitä käytetään?”
”Se pureskellaan tahnaksi ja nuollaan rauhoittamaan esimerkiksi naarmuja tai kipeitä polkuanturoita.” Leimutassu tunsi ylpeyttä nähdessään mestarinsa kasvoilla hyväksynnän ja tyytyväisyyden.
He opettelivat vielä pari uutta yrttiä, jotka Leimutassu tiesi joskus nähneensä, mutta ei osannut nimetä niitä, ennen kuin vesisade lakkasi ulkona ja ukkonen oli lipunut metsän yli jättäen jälkeensä ihanan raikkauden. Leimutassu tassutti aukiolle. Karhunvatukkapensaan oksat raapivat hänen kylkiään, ja hänen turkilleen tipahteli vesipisaroita lehdiltä. Hän kuuli Liljatuulen tulevan perässään.
Aukiolle oli kertynyt vesilammikoita. Pentutarhan suunnalla näkyi liikettä. Pilkepentu ja Tuulipentu kipittivät ulos turkit innosta pörhöllään. Lumihiutale kulki heidän jäljessään unisen näköisenä. Pennut syöksyivät ensimmäiselle tielleen osuvalle lammikolle ja ryhtyivät roiskuttelemaan vettä ympäriinsä ja toistensa päälle. Leimutassun viikset värähtivät hiukan.
Hän käveli parantajan pesän lähelle muodostuneen lammikon ääreen ja kyyristyi juomaan siitä. Vesi maistui makealta, mutta ei läheskään yhtä hyvältä kuin purosta tai joesta saatava vesi.
”Jos haluat, voisimme nyt käydä siellä kävelyllä”, Liljatuuli naukaisi hänen vierestään. Leimutassu käännähti katsomaan mestariinsa innostuen. ”Emme voi viipyä kauaa, mutta sen verran, että ehdit jaloitella vähäsen”, parantaja lisäsi lempeästi hymyillen.
”Se riittää oikein hyvin!” Leimutassun koko olemus muuttui kertaheitolla. Hänen korvansa osoittivat valppaasti eteenpäin ja silmissä kiilsi seikkailun into.
Mestarinsa edellä pompahdellen hän suuntasi piikkihernetunneliin, jonka läpi päästyään hänen sieraimensa täyttivät metsän huumaavat, sateen jäljiltä raikkaat tuoksut. »Tätä minä olenkin kaivannut», hän ajatteli tohkeissaan päästyään pitkästä aikaa leirin ulkopuolelle.
”Tulehan.” Liljatuuli lähti johdattamaan heitä joelle. Leimutassu tiesi leirin sijaitsevan kahden joen välissä, ja tällä kertaa he olivat menossa sille joelle, jonka yli hän oli tullut Eloklaanin reviirille ensimmäisen kerran, kun oli paennut kettua.
He ylittivät joen ja jatkoivat matkaa. Mitä kauemmaksi he pääsivät äsken ylittämästään joesta, sitä voimakkaamaksi edessäpäin virtaavan joen kohina kävi. Leimutassu mietti, miksi klaani oli valinnut asuinpaikakseen alueen, jossa oli näin paljon jokia. Kenties leiri oli paremmassa suojassa ulkopuolisilta ja kissoille jäi paremmin aikaa valmistautua, mikäli joku – esimerkiksi Kuolonklaani – päättäisi hyökätä.
Leimutassu seisahtui mestarinsa vierelle, kun he tulivat kaatuneen puunrungon kohdalle. Puu ylsi joen toiselle puolelle, ja eloklaanilaiset epäilemättä käyttivät sitä ylityspaikkanaan tällä joella. ”Tulehan”, Liljatuuli naukui ja loikkasi ketterästi puun päälle. Leimutassu tunsi sydämen tempoilevan rinnassaan. Hän oli kaivannut vaarantunnetta, mutta samaan aikaan hän oli oppinut ennakoimaan riskialttiit tilanteet. Puu oli varmasti sateen jäljiltä liukas, ja jos heidän otteensa ei olisi tarpeeksi pitävät, he luisuisivat alas kylmään veteen. Siitä huolimatta Leimutassu ei voinut vastustaa kiusausta tuntea taas adrenaliinin virtaavan suonissaan, joten hän kipusi mestarinsa perässä kaatuneelle puulle.
”Pidä kynsilläsi tiukasti kiinni ja ota pieniä askelia. Äläkä katso alaspäin, saatat alkaa voida pahoin”, Liljatuuli teroitti vielä ennen kuin lähti itse hivuttautumaan eteenpäin rungolla. Leimutassu seurasi hänen etenemistään sydän kurkussa. Selviäisikö parantaja toiselle puolelle asti?
Leimutassu pyyhki epäilyksen pois mielestään ja ryhtyi itsekin liikkumaan kohti vastarantaa. »Tietysti hän selviää, älä ole hölmö.» Hän tunsi kynsiensä uppoavan kaarnaan, joka oli paikoin rapissut pois kuolleen puun pinnalta. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, kunnes hän lopulta huomasi puun latvusto-oksien tulevan vastaan. Hän juoksi loppumatkan aina puun latvaan asti, kunnes tunsi turvallisen maan varpaidensa alla. Liljatuuli odotti häntä vähän matkan päässä ruohikolla.
Kun Leimutassu ja Liljatuuli jatkoivat matkaa, hänen huomionsa kiinnitti vieras kissan haju. Hän tutki sitä tarkemmin, ja huomasi yllätyksekseen, että kissoja oli useampi. Hän tunsi karvojensa nousevan pystyyn. ”Täällä on vieraita kissoja”, hän sihahti Liljatuulelle, jonka korvat olivat kääntyneet heidän vasemmalla puolellaan jatkuvaan metsään.
”Kuolonklaanin partio.” Liljatuuli puhui rauhallisesti, mutta Leimutassu ei voinut olla panematta merkille hänen äänensä kireyttä. ”Eivät vaivaa meitä, jos me emme vaivaa heitä.”
Leimutassu vilkuili jatkuvasti metsään, josta haju kulkeutui hänen nenäänsä. Se oli sekoitus männynpihkaa ja märkää sammalta, eikä hän voinut sanoa sen tuoksuvan hyvälle. Hän yritti kuvitella, miltä Kuolonklaanin kissat mahtoivat näyttää. »He ovat varmasti valtavia. Ja äärimmäisen hyviä taistelijoita! He syövät pentuja aamupalakseen ja Eloklaanin kissoja välipalana, mikäli sattuvat saamaan sellaisen kiinni.»
Metsästä kuuluva ääni sai Leimutassun säpsähtämään. Liljatuuli hänen vierellään pysyi rauhallisena, mutta Leimutassu huomasi naaraan lihaksien jännittyvän tummanharmaan turkin alla. Pian pensaiden takaa asteli näkyviin noin viiden kissan partio, joka yllättyi heidän näkemisestään aivan yhtä paljon kuin he partiosta. Leimutassu painautui kiinni mestarinsa turkkiin ja kurkki hänen vierestään kissoihin päin.
”Eloklaanin kissoja.” Joukon nenässä oleva suuri tummanharmaa tabbykolli mulkoili heitä vihamielisesti. Muutkaan partion jäsenet eivät vaikuttaneet sen erityisemmin ilahtuneilta heidät nähdessään. ”Olette vähän turhankin lähellä meidän rajaamme.”
”Emme ole lähelläkään ylittää rajaanne”, Liljatuuli maukaisi tyynesti. Hän kuitenkin silmäili vaimeasti murisevaa kuolonklaanilaiskollia terävästi. Leimutassu seurasi tilanteen kulkua silmät selällään. Kehkeytyisikö tästä tappelu? Joutuisivatko he kohtaamaan kahdestaan joukon tappajiksi syntyneitä kuolonklaanilaisia?
”Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Eloklaani tekisi niin”, tuhahti vuorostaan musta kolli, jolla oli turkissaan valkoista kuviota ja harmaat silmät. Hän ei näyttänyt olevan aivan yhtä innokas kuin klaanitoverinsa, mutta kollin olemuksesta paistoi vastenmielisyys Eloklaania ja sen kissoja kohtaan.
Liljatuuli sivuutti kollin kommentin ja piti katseensa tiukasti partion johtajassa. ”Meillä ei ole tarvetta tulla teidän puolellenne, joten pysykää tekin omallanne”, hän murahti ja viuhtaisi hännällään. Sitten hän käännähti ympäri ja viittasi Leimutassua seuraamaan perässä.
Ennen kuin he katosivat aluskasvillisuuden sekaan, Leimutassu vilkaisi vielä lapansa yli kuolonklaanilaisiin päin, jotka olivat jääneet rajalle vahvistamaan omat hajumerkkinsä ikään kuin osoittaakseen heille, että vain se piti heidät erossa eloklaanilaisten turkeista. »Kauanko rauhaa voi kestää? Klaanien välit eivät nytkään ole parhaimmat, joten jossain vaiheessa jonkun on tehtävä siirtonsa. Toivon vain, ettei Kuolonklaani tee sitä ensin.»

//1024 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Karhunvatukkapensaan alle tulvi lämpimän keltaisia valonsäteitä. Kirsikkakuono oli kellahtanut kyljelleen vuoteessaan, kun Leimutassu kävi läpi hänen turkkiaan punkkien varalta. Viereisestä pesästä kuului pentujen iloisia huudahduksia. Leimutassu kuunteli niitä toinen korva äänien suuntaan kääntyneenä.
”No, miltä nyt tuntuu, kun olet parantajaoppilas?” Kirsikkakuonon käheä nauku sai hänet säpsähtämään. Hän nosti katseensa vanhan naaraan kirkkaansinisiin silmiin, jotka tuikehtivat ystävällisesti.
”Mahtavalta”, hän kehräsi vastaukseksi ja peruutti sitten askelella. ”Turkkisi on punkkivapaa.” Kirsikkakuono nyhjäisi kylkeään hampaillaan kuin olisi halunnut varmistaa vielä asian, mutta könysi sitten istumaan ja katsoi Leimutassuun kiitollisena.
”Kiitoksia kovasti.”
Leimutassu hymyili vanhukselle lämpimästi. Hän tunsi ylpeyden tunteen läikähtävän sisällään mukavasti. ”Tämähän on vain työtäni.”
Karhunvatukkapensas kahisi, kun oksien välistä pesään työntyi pää. Leimutassu käännähti katsomaan sinikilpikonnakuvioista naarasta, jonka hampaista roikkui orava. Kissa katsahti ensin Leimutassuun silmiään räpäyttäen, jonka jälkeen hänen katseensa siirtyi vuoteestaan kuikuilevaan Kirsikkakuonoon.
”Rastastassu! Toitko sinä minulle tuoresaalista?” Kirsikkakuonon silmät kiiluivat nälkäisesti. Leimutassu teki tilaa peremmälle pesään ahtautuvalle oppilaalle, joka pudotti tuomisensa vanhan naaraan vuoteen viereen.
”Saalistin sen ihan itse”, Rastastassu ilmoitti ylpeänä ja pullisti rintaansa. Leimutassu katseli häntä salaa ihaillen. Hän oli ollut Liljatuulen oppilaana vasta pari päivää, mutta oli sinä aikana huomannut omien tehtäviensä eroavan paljonkin soturiksi kouluttautuvien nuorten kissojen velvollisuuksista. Soturioppilaat saalistivat ja partioivat ja harjoittelivat taistelemista omien mestariensa kanssa, kun taas Leimutassu opetteli Liljatuulen avustuksella nimeämään erilaisia parantavia kasveja ja hoitamaan vammoja. Parantaja oli kyllä sanonut, että hän aikoi opettaa Leimutassulle joitain tarpeellisia itsepuolustusliikkeitä kaiken varalle. Leimutassu mietti, oliko liikkeiden osaaminen välttämätöntä, jotta hän osaisi jatkossa taistella kettuja vastaan, mikäli hän niihin joskus jossain törmäisi, vai oliko se paremminkin ilmassa leijuvan Kuolonklaanin uhan vuoksi.
Kun Leimutassu havahtui ajatuksistaan, hän huomasi Rastastassun tekevän jo lähtöä. Naaras huiskaisi hännällään hyvästiksi Kirsikkakuonolle ennen kuin livahti takaisin aukiolle. Leimutassu nappasi mukaansa hiirensapella kostutetun sammaltukon ja sanoi myöskin hyvästinsä klaaninvanhimmalle, joka oli jo täysin uppoutunut tuoresaaliinsa läpi kaluamiseen.
Aurinko oli taivaalla huipussaan, ja hento tuulenvire ravisteli puiden oksia. Leirin pohjalle oli ilmestynyt lisää pudonneita lehtiä. Leimutassun viiksiä kutitti. Hän aavisteli, että pian alkaisi sataa, vaikka taivas nyt näyttikin kirkkaalta. Hänen viiksensä eivät kuitenkaan koskaan olleet erehtyneet.
”Miten Kirsikkakuono voi?” Liljatuuli tuli häntä vastaan parantajan pesällä. Parantaja oli juuri sivellyt salvaa Ruskatassun haavoihin – Leimutassu päätteli sen murskatusta hierakan tuoksusta, joka leijaili pesässä väkevänä.
”Hyvin”, hän vastasi laskettuaan hiirensappisammaltukon maahan. ”En löytänyt yhtään punkkia, ja hän vaikuttikin ihan virkeältä.”
”Se on hyvä kuulla”, Liljatuuli huokaisi ja tassutti varastolleen. Leimutassu seurasi perässä.
”Voitaisiinko me mennä kävelylle?” hän ehdotti varovasti. Hän ei ollut poistunut leiristä sitten nimitysmenojen, ja hän todella kaipasi tuulta turkilleen.
Liljatuuli käännähti katsomaan häneen ja räpäytti meripihkasilmiään. ”Katsotaan sitten illemmalla.”
”Okei.” Leimutassu tunsi lapojensa lysähtävän. Hän todella rakasti parantajaoppilaana olemista, mutta hän myös kaipasi vapautta päättää omista asioistaan. Hän ei saanut poistua leiristä ilman Liljatuulen tai jonkun Eloklaanin soturin valvontaa, mikä oli hänestä naurettavaa. Hän oli pärjännyt omillaan melkein kuusi kuuta ilman kenenkään apua. Ei hän tarvinnut itselleen kaitsijaa voidakseen ulkoilla turvallisesti. Hän osaisi kyllä huolehtia itsestään tiukan paikan tullen, hän oli aina osannut.

Kun Liljatuuli ei tuntunut tarvitsevan Leimutassun apua juuri nyt, hän päätti lähteä aukiolle. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä, ja Leimutassu tunsi viiksissään kipunoivan kummallisesti. Sateen lisäksi oli tulossa jotain muutakin, luultavasti ukkonen.
Hänen katseensa kiersi piikkihernemuurin suojassa lepäävässä leirissä, joka kuhisi elämää tähän aikaan päivästä. Lumihiutale loikoili pentutarhan edustalla pitäen silmänsä tiukasti kiinni kahdessa orvossa pennussa, joita soturit Liljatuulen sanoman mukaan vahtivat vuorollaan. Leimutassu tunsi myötätuntoa kahta pentua kohtaan, sillä hän itsekin oli orpo ja oli joutunut kasvanut ilman vanhempiaan tai sisaruksiaan. Ei kuitenkaan menisi enää pitkään, kun pennut tulisivat kuuden kuun ikään ja aloittaisivat soturikoulutuksensa.
Leimutassu vilkaisi tuoresaaliskasaa. Siihen oli juuri tuotu täydennystä, arvatenkin asialla oli sama partio, jonka mukana ollessaan Rastastassu oli onnistunut saamaan kiinni oravan. Hänen vatsansa kurni, eikä hän uskonut Liljatuulta haittaavan, jos hän nopeasti haukkaisi vähän jotakin ennen kuin palaisi takaisin tehtävien pariin.
Hän valikoi itselleen metsäkanan, jota asettui syömään rauhaisaan paikkaan lähelle leirin sisäänkäyntiä, mistä hän mielellään tarkkaili klaanin tekemisiä. Hän oli ollut klaanissa hädin tuskin puolta kuutakaan, mutta hän oli jo ehtinyt oppia paljon näiden kissojen tavoista ja aatteista. Hän tiesi muun muassa, että suurin osa tämän klaanin kissoista uskoi Tähtiklaaniin, johon Liljatuuli oli kertonut kaikkien heidän esi-isiensä henkien päätyneen kuolemansa jälkeen. Parantaja oli myös kertonut, että kun hän kuolisi, hänenkin henkensä liittyisi Tähtiklaaniin. Leimutassu oli aluksi pitänyt sitä ihan typeränä, mutta huomattuaan, millaisella palavalla intohimolla naaras oli asiasta hänelle puhunut, hänen kunnioituksensa esi-isien henkiä kohtaan oli pikkuhiljaa alkanut heräillä. Sitä paitsi, pian hän lähtisi Liljatuulen mukana Kuuluolalle, jossa Tähtiklaanin kissat päättäisivät, olisiko hänestä parantajaksi. Joten jos hän mieli pitää paikkansa Liljatuulen oppilaana, olisi hänen käyttäydyttävä kunnioittavasti kuolleita soturien henkiä kohtaan.
Leimutassun korvat värähtivät sisäänkäynniltä kuuluvan äänen suuntaan. Aukiolle tupsahti kaksi kissaa, toinen oli selvästi toista isompi. Isompi kissa sanoi pienemmälle jotakin, ennen kuin lähti tallustamaan kohti pientä ja puhtaanvalkoista naaraskissaa, joka pesi turkkiaan lähellä sotureiden nukkumapaikkoja. Isomman kissan mukana leiriin tullut kissa oli myös aikeissa lähteä omille teilleen, mutta hän pysähtyikin äkisti ja jäi nyhjäämään hännänjuurta hampaillaan. Leimutassu arveli kissan löytäneen turkistaan kirpun, sillä kohta hän jo nosti päätään ja sylkäisi maahan jotakin.
”Tarvitsetko jotakin, jolla karkottaa kirput?” Leimutassu huikkasi kissalle, joka näytti säikähtävän ääntä ja pälyili hetken ympärilleen valpastuneena, kunnes naaraan katseensa tavoitti hänet. Leimutassu hätkähti naaraan pistävän keltaisia silmiä, jotka olivat ristiriidassa kissan aran olemuksen kanssa.
”Ei kiitos, en tarvitse”, kissa naukaisi ujosti takaisin ja käänsi sitten katseensa pois vaivaantuneena. Leimutassu räpytti silmiään.
”Haluatko sitten jakaa tämän tuoresaaliin? En minä tätä kaikkea yksin jaksa syödä”, hän murahti ja tökkäsi käpällään metsäkanaa lähemmäksi kissaa. Naaras katsoi ensin lintua, sitten Leimutassua. Lopulta hän asteli lähemmäksi ja istuutui kohteliaasti hännänmitan päähän Leimutassusta.
”Kiitos.” Leimutassu kuuli naaraan mutisevan jotakin.
Kun kissa alkoi hamuta hampaillaan linnun toista siipeä, Leimutassu keskeytti hänen tekemisensä jälleen. ”Onko sinulla nimeä?” hän kysyi ja katseli naarasta silmät uteliaan kirkkaina.
”Paatsamatassu.”
Paatsamatassun kasvoilla käväisi ujo hymy. Leimutassu huomasi, että tämä kissa ei ollut yhtä hyvä sosiaalisissa tilanteissa kuin hän. Hän itse oli tottunut menemään jutustelemaan kenelle tahansa vastaantulijalle, joka ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut mahdollisesti syödä hänet. Täällä klaanissa asiat olivat kuitenkin toisin, ja kaikki käyttäytyivät toisiaan kohtaan kylmän pidättäytyväisesti. Joskus Leimutassu ihmettelikin, miten näin monta kissaa saattoi asua samassa paikassa kuitenkaan tietämättä mitään asuintovereistaan.
”Se on kiva nimi. Minä olen Leimutassu”, hän esittäytyi reippaasti ja haukkasi sitten palasen vielä melko lämmintä lihaa kohdasta, josta oli kyninyt höyhenet pois. Hänen nenäänsä eksyi kuitenkin yksi untuva, joka sai hänet aivastamaan. Paatsamatassun viikset värisivät, kun hän katsoi Leimutassun naamanvääntelyä.
Kun lintu oli kaluttu loppuun, Paatsamatassu kiitti ruoasta ja siirtyi muiden oppilaiden seuraan oppilaiden pesälle. Leimutassu katseli hänen peräänsä hieman haikeana. Hänellä oli seuranaan parantajan pesässä vain Liljatuuli ja pari loukkaantunutta kissaa, joista kummankaan kanssa hän ei ollut tehnyt parempaa tuttavuutta.
Jossain kauempana jyrähti ukkonen, ja Leimutassun korvat painuivat luimuun kovan äänen takia. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi sään muuttuneen yhtäkkiä synkäksi. Ensimmäiset vesipisarat tipahtelivat maahan, yksi niistä osui hänen korvaansa.

//Kuka vaan saa jatkaa halutessaan
//1121 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Hiirihaukka pyydystää kania alempana nummella. Joella on kaksi kissaa juomassa metsän rajan tuntumassa. Kuolonklaanin partio kulkee kauempana rajalla.” Katseellani pyyhin avaraa nummimaisemaa kukkulan laelta. Mesitähti nyökytteli hyväksyvästi päätään.
”Havaitsit kaikki asiat. Hyvää työtä, Omenatassu.” Mestarin kehut lämmittivät mieltä, enkä voinut olla röyhistämättä rintaani ylpeydestä. Loppuarviointini olisi pian ohi; enää oli suoritettava uintitehtävä uintipaikalla joella, jonka jälkeen Mesitähti tekisi päätöksensä siitä, olinko valmis soturiksi.
Tuuli tuiversi viiksissä ja pörrötti paksua, kanelinruskeaa turkkiani. Kävelin valkean kollin jalanjäljissä kohti edessäpäin siintävää jokea, jossa arviointini viimein osuus suoritettaisiin. Muistin paikan hyvin siitä, kun mestarini oli tuonut minut tänne harjoittelemaan uimista. Ajatus siitä, että tämä saattaisi olla viimeinen kertani täällä oppilaana, tuntui vieraalta. Jos kaikki menisi niin kuin piti, saisin soturinimeni iltaan mennessä.
Kahlasin veteen tottuneesti. Kylmyys kangisti minut hetkeksi, mutta se ei hidastanut minua pitkään. Tunsin lihaksieni värähtelevän turkkini alla kävellessäni pohjaa pitkin. Hiekkaa meni kynsien alle ja varpaiden väliin, ja se inhotti minua joka kerta.
Kun kylmä vesi ei tuntunut enää miltään ja olin omasta mielestäni valmis, käännyin Mesitähteen päin, joka istui pientareella ja tutkaili minua katseellaan mietteliäästi. Väläytin hänelle itsevarman hymyn, joka sulatti vähän pois kollin kasvoilla olevaa ajatusten kerrostumaa.
”Nakkaan sinulle kepin syvemmälle jokeen. Sinun tulee kuvitella sen olevan pelastettava kissa, jonka tuot rantaan niin nopeasti kuin pystyt.” Mesitähti sipaisi hännällään jalkojensa juuressa olevaa pitkää, paksuhkoa keppiä, jonka hän oli käynyt hakemassa jostakin sillä välin kun olin vielä lämmitellyt. ”Muista kuitenkin kiinnittää huomiota liikkeisiin ja säilyttää rytmi, jotta et vahingossa nielaise vettä ja joudu paniikkiin.”
”Kyllä minä osaan.” Häntäni huiski innostuneesti. Olin valmis koitokseen.
Mesitähti tarttui kepin toisesta päästä hampaillaan, taivutti päätään sivulle ja viskasi sitten sen jokeen. Katsoin, kuinka keppi kiiti pääni yläpuolelta ja mäiskähti veteen useamman hännänmitan päässä.
Keppi lähti oitis kulkemaan virran mukana. Onneksi virtaus oli kuitenkin melko verkkainen tässä kohtaa, joten saisin sen helposti uimalla kiinni. Irrotin käpäläni pohjasta ja lähdin kauhomaan määrätietoisesti pelastettavaani kohti. Yhtäkkiä virtaus tuntui muuttuvan aavistuksen voimakkaammaksi ja minun oli vaikeampi ohjata omaa etenemistäni, mutta sain rytmistä nopeasti uudelleen kiinni ja jatkoin matkaani.
Kun pääsin kepin kohdalle ja tartuin siitä hampaillani, väsymys alkoi tuntua jokaisessa lihaksessani. Puuskutin kovasti ja tein käännöksen palatakseni takaisin rantaan, jossa mestarini odotti minua korvat valppaasti ylhäällä ja silmät jokaista liikettäni seuraten.
Pääsin palaamaan rantaan turvallisesti. Laskin kepin Mesitähden eteen ja yritin samalla tasata hengitystäni. Jalkani vapisivat hullun lailla ja tunsin horjahtelevani joka askelella, mutta olin selvinnyt siitä. Katsahdin mestariani, joka näytti hyväksyneen suoritukseni. Minulta pääsi vapiseva, huojentunut huokaisu.

Palasimme leiriin. Olimme lähteneet leiristä aikaisin aamulla, vain vähän ennen auringonnousua. Päivän arvioinnit olivat alkaneet saalistustehtävällä. Olin saanut kiinni varpusen, jota olin vaaninut aluskasvillisuuden seassa kärsivällisesti, kunnes linnun huomio oli herpaantunut, eikä se ollut muistanut enää tarkkailla ympäristöään.
Seuraavaksi olimme testanneet taistelutaitojani. Kirpputäplä oli toiminut apulaisenani kokeessa, sillä hän vastasi kokoluokassaan oppilasta ja oli itsekin melko vasta saanut soturinimensä. Sen jälkeen olikin ollut havainnointitehtävä, jonka jälkeen olimme siirtyneet uintipaikalle, jossa hetki sitten olin suorittanut arviointini viimeisen osion.
Mesitähti antoi minulle luvan mennä ottamaan tuoresaalista. Nälkä oli kalvanut vatsaani koko päivän! Tuoresaaliskasaan oli vasta tuotu täydennyksiä. Poimin kasan päältä pullea oravan ja siirryin aukion laidalle nautiskelemaan sitä. Vesi herahti kielelleni, kun oravan maukas, rasvainen maku täytti suuni.
Aterian jälkeen vilkaisin taivaalle. Arvellakseni iltapäivä oli mennyt ohi jonkin aikaa sitten ja pian tulisi ilta ja aurinko laskisi metsän taa. Katseeni hakeutui melkein alitajuntaisesti Litteäkiven suuntaan, jossa päällikön pesä sijaitsi. Mahtaisikohan Mesitähti nimittää minut tänään illalla? Mieleni valtasi huoli – entä jos en pääsisikään soturiksi?
Pudistelin päätäni. »Typerä ajatus, Omenatassu. Tietenkin sinä pääset soturiksi», rohkaisin itseäni, mutta siltikin huoli kuristi kurkkuani kuin köynnös. Toivoin koko sydämeni pohjasta Mesitähden ilmaantuvan kohta aukiolle ja kutsuvan klaanin koolle.

//Mesi?
//591 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pilkepentu: 31kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Taivaslaulun. Muistathan ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Omenatassu: 41kp! –

Hiilihammas: 30kp! –

Iltakaiku: 22kp! –

Minttuliekki: 13kp –

Ruskatassu: 35kp! –

Mesitähti: 22kp! –

Harhatassu: 23kp! –

Taivaslaulu: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli pian korkeimmillaan, mutta minä makasin yhä pesässäni. Edellinen yö oli mennyt harjoituksissa Omenatassun kanssa, jonka vuoksi unet olivat venähtäneet turhan pitkiksi. Olin jo siistinyt turkkini ja valmistauduin astelemaan pääaukiolle muiden kissojen seuraan. Ehdin kuitenkin vain pois vuoteeltani, kun kuulin äänen Litteäkiven alla sijaitsevan pesäni ulkopuolelta.
”Mesitähti, oletko siellä?” puhuja oli Harhatassu, yksi Eloklaanin oppilaista. Työnsin pääni ulos pesästä ja kohtasin oppilaan siniharmaan katseen. Kolli ei vältellyt katsettani, vaan katsoi minua suoraan omiin silmiini. Oppilaan ilme oli vakava.
”Onko jotakin sattunut, Harhatassu?” kysyin rauhallisella äänellä. Valkea kolli teki minulle tilaa, jotta pääsin kokonaan pääaukion puolelle. Istahdin tuota vastapäätä.
”Tapasin Kuolonklaanin rajalla kissan, joka kertoi olevansa Kuolonklaanista. Hän sanoi haluavansa liittyä Eloklaaniin”, Harhatassun sanat saivat minut säpsähtämään. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuolonklaanilainen oli liittynyt klaaniimme, mutta olin siitä huolimatta yllättynyt.
”Missä tämä kissa nyt on?” kysyin vakavana. Harhatassu viittoi hännällään kohti leirin uloskäyntiä.
”Hän odottaa leirin ulkopuolella”, kolli ilmoitti ja lähti johdattamaan minua kohti piikkihernetunnelia. Annoin katseeni kiertää kerran leirin ympäri, ennen kuin astuin oppilaan perässä ulos leiristä johtavaan hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella tosiaan oli joku. Kermanvärinen kollikissa seisoi suuren kiven takana ja kohtasi nopeasti katseeni. Kissa painoi päänsä pienesti alas, ilmeisesti osoittaakseen kunnioitusta.
”Kiitos, että suostuit tapaamaan minut. Olen Mahlahalla Kuolonklaanista, ja tahtoisin liittyä Eloklaaniin”, kollin vihreä katse nousi maasta nopeasti minuun. Kissa vaikutti vilpittömältä ja rauhalliselta. En muistanut nähneeni kissaa koskaan Kuolonklaanissa siellä käydessäni. Usein siellä käydessäni katseeni kohdistui kissoihin, jotka vaikuttivat jollain tavalla uhkaavilta tai muuten erikoisilta. Mahlahallan kaltaiset kissat jäivät helposti sellaisessa paikassa huomaamatta.
”Jatketaan keskustelua pesässäni”, sanoin väläyttäen kermanväriselle kollille hennon hymyn, ja viitoin sitten kaksi kissaa perässäni takaisin leiriin.
Harhatassu antoi Mahlahallan mennä ensin. Kun saavuimme pääaukiolle, käännyin oppilaan puoleen.
”Kiitos Harhatassu, että toit vieraamme luokseni. Kun Minttuliekki palaa partiosta, pyytäisitkö hänet pesääni pikimmiten”, naukaisin ja katsoin kiitollisena oppilasta.
”Teen niin”, kolli lupasi nyökäten.
Viitoin Mahlahallan perässäni Litteäkiven alle. Pesä oli hämärä, mutta muutama auringonsäde siivilöityi repaleisen jäkäläverhon lävitse. Pesään mahtui vain korkeintaan neljä tai viisi kissaa kerrallaan. Mahlahalla oli melko tavallisen kissan kokoinen. Sen paksu, keskipitkä turkki sai kollin näyttämään kookkaammalta. Huomasin, miten väsyneeltä soturi näytti. Kissa keinui istuessaan puolelta toiselle, ja sen katse karkasi tyhjyyteen.
”Miksi sinä tahdot liittyä Eloklaaniin?” kysyin saadakseni Mahlahallan huomion. Kolli säpsähti ja siirsi katseensa minuun. Olin aluksi ajatellut odottaa Minttuliekin saapumista, mutta päätinkin aloittaa ilman varapäällikköäni. Hän tulisi paikalle, jos ehtisi.

//Jatkan Mahlalla, mutta myös Minttu tai Harha saa jatkaa 😀
// 385 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Sydämeni jyskytti jännittyneesti rinnassani, kun kermanvalkea kuolonklaanilainen otti askeleen rajan yli – Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Olin kuitenkin jo lupautunut viemään Mahlahallan Mesitähden puheille ja niin myös aioin tehdä. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut antaa Mahlahallan mennä ensin ja paimentaa tämä leiriin, mutta epähuomiossa ja tilanteesta jännittyneenä käänsinkin kollille selkäni ja lähdin kulkemaan tämän edellä. Olin tehnyt pahan aloittelijan virheen. Kuolonklaanilainen vaikutti pian huomaavan hermostuneisuuteni ja sanoi, ettei minun kuulunutkaan luottaa tuntemattomaan kissaan.
“En minä sinuun luotakkaan”, selitin nopeasti. Mahlahalla mahtoi pitää minua ihan typeränä. “Mutta haluaisin kyllä.”
Kermanvalkean kollin seuraavat sanat pistivät miettimään. Millaisessa klaanissa sen jäsenet eivät voineet tai halunneet luottaa toisiinsa? Matkan hiljalleen taittuessa olin kompuroida vähän väliä kanervikkoon, sillä niin tiukasti jouduin katseeni toisessa kissassa välillä pitämään, oman turvallisuuteni tähden. Mahlahallan puheet kummastuttivat minua, mutta onneksi kolli tarjosi pian selityksen ilman, että minun olisi itse tarvinnut kysyä yksityiskohdista. Tarinan edetessä kuolonklaanilaisen lehdenvihreät silmät muuttuivat sameaksi surusta ja ehkä katkeruudesta sekä häpeästä. Vaikka tämä kolli kuinka oli Ruskatassun miltei tappaneen kissan entinen ystävä, sydäntäni riipaisi Mahlahallan kuvaillessa miten muut kuolonklaanilaiset olivat häntä kohdelleet. Kukaan ei ansainnut tuollaista, ei kukaan.
“Kuulostaa kamalalta. Olen pahoillani”, nau’uin lohduttavasti ja loin Mahlahallalle säälivän katseen. Syvällä sisimmässäni minua epäilytti, että ehkä kermanvalkea kolli olikin vain taitava valehtelija, joka keksi koko nyyhkytarinan päästään huijatakseen minua. Kuolonklaanilaisen apeista silmistä kuvastuva tuska oli kuitenkin niin todellinen, että se sai minut uskomaan kissan jokaisen sanan.
“Se mitä Karhumyrsky teki ei ole sinun vikasi. Ruskatassu on elossa”, jatkoin hiljaa ja jättäydyin Mahlahallan rinnalle kävelemään. En tiennyt mitä muita hirveyksiä tämä Karhumyrksy -niminen kissa oli mahtanut Kuolonklaanissa tehdä, mutta jo ajatus petomaisesta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömän oppilaan kimppuun sai vatsani heittämään volttia. En ymmärtänyt miten ja miksi jotkut kissat olivat luonnostaan niin väkivaltaisia ja julmia – ehkä se johtui kasvatuksesta, ehkä osa oli syntyjään pahoja. Tähtiklaani yksin tiesi vastauksen, eikä sitä salaisuutta tultaisi koskaan jakamaan elävien kanssa.

Kun Eloklaanin leiriä suojaava piikkihernemuuri alkoi lopultakin pilkottaa koivujen ja leppien lomasta, olin melko vakuuttunut siitä, että Mahlahalla tosiaan halusi jättää Kuolonklaanin. Kermanvalkea kolli ei nimittäin ollut vilkaissut koko matkan aikana kertaakaan taakseen. Matka rajalta leiriin oli ollut loppuun asti hermoja repivä, mutta ainakin pelko siitä, että Mahlahalla saattaisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä kimppuuni, oli hiljalleen kaikonnut miltei olemattomiin.
“Sinun lienee parasta odottaa hetki tässä, kun minä käyn etsimässä Mesitähden”, ehdotin muutaman ketunmitan päässä leirin sisäänkäynnistä ja viittasin varjoon erään pensaan alla. Mahlahalla nyökkäsi. Katsoin kollia hetken epäröiden, ennen kuin keräsin rohkeutta ja pujahdin leirin pääaukiolle viettävään piikkihernetunneliin. Toivoin hartaasti, että Mesitähti olisi leirissä ja ettei kukaan vain sattuisi huomaamaan Mahlahallaa ennen kuin olisi selittänyt, miksi olin tuonut kuolonklaanilaisen näin syvälle Eloklaanin reviirille. Toivottavasti Mesitähti ymmärtäisi.

// Mahla? Tai Mesi?
// 431 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Pimentovarjo tiesi. Sydämeni hakkasi rinnassani tavallista kiivaammin ja vatsassani muljahteli epämiellyttävästi. Tunsin kuinka leukani kiristyivät ja sisälläni syttyneen palavan halun siristää silmiäni, mutta yritin taistella itseäni vastaan ja pitää kasvoni niin peruslukemilla kuin vain kykenin. Mitä enemmän hän tiesi asian merkkaavan minulle, sitä suurempia vaatimuksia hän voisi esittää – sen verran minäkin ymmärsin. En kuitenkaan kyennyt samanlaiseen ovelalla tavalla toteutettuun tyyneyteen, kuin rajan toisella puolella seisova musta naaras. Temperamentti ja sen hallitseminen oli aina ollut minulle suuri ongelma ja tälläkin hetkellä tunteeni kävivät ylikierroksilla.
“Minkälaisiin vaatimuksiin?” sanoin terävästi ja katselin Pimentovarjon laskelmoivaa katsetta, “en suostu mihinkään ennen kun tiedän mihin olen suostumassa.”
Miten ihmeessä Pimentovarjo oli saanut tietää? Pähkinäkorva ei varmasti ollut itse kertonut naaraalle. Pähkinäkorva ei luottaisi niin sokeasti kissaan, josta näki viekkauden jo ulospäin. En ylipäätään uskoisi hänen koskaan paljastavan tapailuamme kenellekkään, koska jos tieto siitä päätyisi päivänvaloon…
Minulla ei ollut tällä hetkellä hirveän montaa vaihtoehtoa, eikä yksikään niistä ollut hyvä. Joko tanssisin Pimentovarjon sävelmän tahtiin tai sitten kaikille paljastuisi rikkeemme ja rangaistukset olisivat sen mukaiset. Tiesin mitä klaanit olivat sopineet niiden välisestä kumppanuudesta ja rangaistuksena oli ikuinen karkoitus. Emme me olleet varsinaisesti kumppaneita, mutta siltä se näytti muiden silmissä, eikä yksin minun ja Pähkinäkorvan sana riittäisi enää siinä kohtaa pelastamaan meitä.
Näin jo mielessäni Mesitähden pettyneet kasvot. Hyvä tähtiklaani sentään minä en halunnut olla se kissa, joka pilaisi klaanien välit ja saisi Mesitähden katumaan luottavaisuuttaan minua kohtaan. En ikinä antaisi itselleni anteeksi. Ainoa vaihtoehtoni oli toimia klaanin hyväksi loppuun asti ja jotta se toteutuisi, minun olisi suostuttava Pimentovarjon vaatimuksiin, vaikka en koskaan voinut tietää, ettei naaras käyttäisi tietoaan yhä uudestaan ja uudestaan minua vastaan. Voisiko Pimentovarjon sanaan luottaa? Todennäköisesti ei, mutta en mahtanut sille mitään.

//Pimento?
277 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut nyt muutama auringonnousu siitä, kun partiomme oli pelastanut Asgard-nimisen nuoren erakkokollin ketun kynsistä. Hän oli suostunut tulemaan mukanamme klaaniin, jossa hänen ketulta saamansa haava voitaisiin puhdistaa ja hoitaa kunnolla.
Aluksi olin ollut äänettömästi koko ajatusta vastaan, mutta koska Mesitähti itse oli pyytänyt nuorukaista käymään parantajamme tykönä, ei minun auttanut kuin hyväksyä se tosiasia, että joutuisin näkemään kollin pöhköä naamaa vielä omassa kotonani. Minusta tuntui kaikin puolin vastenmieliseltä ottaa kulkukissoja klaanimme suojiin. Olinhan minäkin toki joskus ollut kulkukissa, mutta sitä ennen olin asunut sivistyneesti kaksijalkojeni kanssa, missä olin oppinut käytöstavoille. Jopa klaanikissat noudattivat tiettyä etikettiä käyttäytymisessään. Kulkukissoilla ei ollut mitään oppia, jota seurata. He elivät kuin hulttiot, haahuillen ympäriinsä.
Mesitähti oli pyytänyt minua olemaan kärsivällinen. Asgard oli vielä nuori ja malttamaton – aivan kuten minäkin olin hänen sanomansa mukaan ollut tuossa iässä. En saanut tuomita muita sen perusteella, mikä heistä näkyi ulospäin – myös sen viisas mestarini oli minulle lempeästi ohjeistanut.
”Omenatassu, mennäänkö saalistamaan?” Kirpputäplän tuttu nauku kuului sisäänkäynnin luota. Soturi oli juuri palannut rajapartiosta, mutta hän näytti silti energiseltä.
Silotin nopeasti kielelläni kyljestäni sojottavia karvoja ennen kuin nousin ylös ja hölkkäsin kollin luokse. Hänen ruskeat silmänsä säihkyivät.
Olin jo aikeissa työntyä kollin edeltä piikkihernetunneliin, kun tämä hoksasi jotakin. ”Eikö sinun pitäisi kysyä ensin lupaa Mesitähdeltä?”
Huiskaisin hännälläni vähättelevästi. ”Hän on juuri nyt jossain suorittamassa tärkeitä päällikön tehtäviään. Sitä paitsi minusta on rutkasti enemmän hyötyä metsällä kuin täällä leirissä istuskelemassa.”
Kirpputäplä katsoi suuntaani hiukan epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. ”Jos kerran niin sanot.”

Kävelimme hiljaisuudessa metsän poikki. Olin jo viime kerralla Mesitähden kanssa partioidessamme huomannut, että jotkut lehdistä olivat alkaneet tipahdella. Se ei ollut vielä mitenkään suurta, mutta pian kaikki lehtipuut pudottaisivat lehtensä ja ne jäisivät alastomiksi. Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen maahan laskeutuisi ensilumi.
Ajatus lehtikadosta kylmäsi minua, eikä lehtisadekaan kuulostanut sen erityisemmin houkuttelevammalta. Oli ollut onni, että olin eksynyt klaaniin nimenomaan hiirenkorvan aikaan, jolloin kylmä ja kipakka lehtikato teki tietä lämpimimmille ilmoille.
”Sinusta taitaa pian tulla soturi.” Ajatukseni häiriintyivät, kun kuulin Kirpputäplän äänen vierestäni. Kolli katseli minua ruskeilla silmillään, ja niiden katse lämmitti turkkiani lämpimämmin kuin aurinko.
”Niin taitaa. Olen ihan loppusuoralla koulutuksessani”, vastasin rintaani röyhistäen.
Kirpputäplä muuttui yhtäkkiä hiljaiseksi. Aistin, että jokin vaivasi nuorta soturia. ”Onko jokin hätänä?”
Kirpputäplä hätkähti. ”Ei! Minä vain…”
”Sinä vain niin mitä?”
”Oletko miettinyt meitä?”
Rehellisesti sanottuna kollin kysymys yllätti. Me vietimme kyllä paljon aikaa keskenämme, enkä voinut kieltää, etteikö minulla olisi ollut tunteita häntä kohtaan. Uskoakseni myös Kirpputäplä näki minut vähän enempänä kuin vain hyvänä ystävänä. Luultavasti kaikki klaanissa näkivät sen.
”Ehkä.” Kasvoilleni piirtyi vino hymy, ja katsahdin häneen hiukan ilkikurisesti. ”Entä oletko sinä ajatellut meitä?”
Kirpputäplä naurahti hermostuneesti. ”Ehkä.”
Seurasi pitkä hiljaisuus. Ennen kuin se alkoi tuntua vaivaannuttavalta, soturi jatkoi epävarmasti: ”Olen miettinyt, voisiko meistä tulla jotain enemmän.”
Minua alkoi hymyilyttää. Pidin katseeni kuitenkin menosuunnassa ja keskityin paikantamaan riistaa. ”Kenties jonakin päivänä.”
En tiennyt, mitä Kirpputäplä mahtoi ajatella siitä, mutta hän vaikutti nyt rauhoittuneemmalta ja keskittyi myös saalistamiseen.

//476 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Istuin selkä suorassa pentutarhan laidalla. Katseeni oli kiinnittynyt leirin reunalla kasvavaan puuhun, joka huojui vienossa tuulessa puolelta toiselle. Lehdet kahisivat toisiaan vasten, ja niistä lähtevä ääni voimistui ja laski sitä mukaa, kun tuulenpuuskat kulkivat leirin yli. Liljatuuli oli kertonut, että lehtisateen aika lähestyi. Silloin lehdet muuttuisivat oransseiksi, punaisiksi ja keltaisiksi tavallisen vihreän värin sijaan. Liljatuuli oli myös kertonut, että lehtisateen aikana lehdet tippuisivat puiden oksista ja ilma alkaisi kylmetä. Tunsin ilman lievän viilenemisen jo nyt kuononpäässäni, mutta muuten en tuntenut sitä. Ohut pennunturkkini oli nimittäin alkanut paksuuntua ja siten lämmittää minua viileinä öinä paremmin. Liljatuuli myös varoittanut, että lehtisateen ja erityisesti lehtikadon aikana riistaa liikkui vähemmän, joten nälkää ei kannattanut pelästyä. Toki oli tärkeää syödä, mutta olin oppinut klaanin arvojärjestyksestä jo sen verran, että tiesin, etten oppilaaksi tullessani enää voisi syödä milloin vain.
Ajatukseni harhautuivat soturikoulutukseen, kun tuijottelin leiriä ympäröiviä puita ja pensaita. Enää ei olisi pitkä aika siihen, kun minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin yhden klaanin sotureista mestarikseni, joka sitten opettaisi minulle kaikki tarvittavat tiedot ja taidot, joita tarvitsisin oman soturinimen saamiseksi. En tuntenut Eloklaanin oppilaita enkä liioin sotureitakaan. Liljatuuli tuntui olevan ainoa kissa, jonka tällä hetkellä tunsin klaanista. Toki tunsin Tuulipennunkin, sillä hän oli kanssani pentutarhalla päivittäin. Useimmiten kuitenkin kulutin päiväni seikkailemalla leirissä yksin tai seurasin Liljatuulen touhuja parantajan pesällä. Nyt en kuitenkaan saanut mennä sinne, sillä Halavaviiksi ja Ruskatassu olivat siellä Liljatuulen hoidossa.
Jos totta puhuttiin, tunsin leirin todella hyvin siihen nähden, että olin vasta pentu. Vaikka minut häädettiinkin tuon tuosta soturien tai oppilaiden pesältä pois, uteliaisuuteni ei jättänyt minulle paljoa valinnanvaraa. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen työntämässä kuonoani sellaisiin paikkoihin, joihin en olisi saanut mennä. En kuitenkaan voinut mitään sille, että rakastin sitä jännityksen aiheuttamaa kihelmöintiä käpälissäni, kun lähdin kiertämään leiriä hyppien varjoista toiseen mahdollisimman näkymättömästi. Tunsin leirin nyt jo niin hyvin, että huomasin hivuttautuvani päivä päivältä lähemmäs leirin sisäänkäyntiä. Ulkomaailma kiinnosti minua, enkä mahtanut mitään sille, että astuin joka päivä askeleen lähemmäs ulkoilmaa. Tiesin kuitenkin, että jos karkaisin leiristä, siitä seuraava rangaistus olisi jotain hyvin paljon pahempaa kuin se, että minut löydettiin tutkimasta oppilaiden pesää. Siksi olin pystynyt pitämään itseni leirin muurien sisäpuolella. Eikä minun edes tarvitsisi odottaa kovin kauaa, sillä pian minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin ihan luvan kanssa poistua leiristä. Liljatuulen mukaan siihen olisi ehkä vain muutamia päiviä, sillä olin pian kuuden kuun ikäinen.
Tarkkailuni kohteena ollut puu huojahti rajusti, kun yllättävä tuulenpuuska taivutti sen vartta. Huomasin, miten yksi lehti irtosi oksasta ja lepatti keskelle leiriä. Kallistin päätäni ja loikin lehden luokse. Se oli tipahtanut eilisyön sateen jättämään pieneen lätäkköön ja kellui nyt veden pinnalla. Kohotin käpäläni ja heilautin lehden lätäköstä ilmaan. Se oli vedestä märkä ja painava, ja se mäjähti takaisin maahan. Murahdin lehdelle leikkisästi, ja painoin kehoni maata vasten. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja mittailin minun ja lehden välistä välimatkaa. Siristin silmiäni ja ponkaisin yhdellä hypyllä lehden kimppuun. Pyörähdin kuperkeikan lehti tarttuneena kynsiini ja riepottelin sen palasiksi. Voittoni merkiksi virnistin itsekseni ja nousin maasta. Aivan pian lehden tilalla olisi hiiri tai lintu, ja voisin näyttää Eloklaanille saalistustaitoni, jotka ainakin omissa leikeissäni olivat täydellistäkin täydellisemmät. Ja sitten minusta tulisi paras soturi koko Eloklaanissa!

// 511 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ilma oli pysähtyneen kuuma ja oloni oli tukahtunut. Valkoinen turkkini piti minut jokseenkin turvassa auringon suorilta säteiltä, muttei kuitenkaan vienyt kokonaan lämpöaallon tuomaa painostavaa kuumuutta. Uskoin, että lopulta ilma purkautuisi ukkosena, mutten tiennyt kauanko aikaa vielä menisi taivaan repeämiseen. Ehkä tunteja, ehkä päiviä.
Merkurius oli lähtenyt partioon, joten istuin yksin leirin syvimmässä varjossa. Tai no en varsinaisesti yksin, sillä lähes kaikki leirissä oleskelevat kissat olivat löytäneet suojan samaisista varjoista.
Klaanielämä oli opettanut minut olemaan pitkiäkin aikoja erossa Merkuriuksesta, mutta silti aina kaipasin hänen seuraansa. Ei elämäni nyt hänen ympärillään pyörinyt, mutta hän oli erittäin tärkeä osa sitä.
Sitten ajatukseni löysivät tiensä taas Ruskatassun luokse. Alakulo yritti varjostaa mieltäni, mutta torjuin sen. Ruskatassu ei muistanut minua, ei Merkuriusta, ei oikeastaan mitään ennen onnettomuutta tapahtunutta. Poikani muistinmenetys aiheutti minulle välillä ahdistuneen olon: kiristävän tunteen, josta olisin halunnut pyristellä pois. En tiennyt muistaisiko hän enää koskaan, mutta saatoin vain luottaa tähtiklaaniin. Joskus yritin kertoa Ruskatassulle menneisyydestä, jos se vaikka saisi hänet muistamaan. Tiesin kuitenkin, että pitäisi olla myös varautunut siihen, ettei hän muistaisi enää. Voisimme aina luoda uusia muistoja, jos siihen tilanteeseen ajauduttaisiin. Vaikkei hän muistaisi meitä – joka sattui minuun kuin syvälle vedetty viilto – voisimme aina tutustua häneen uudelleen. Tekisin mitä vain.
Huomasin liikettä näkökenttäni laidalla ja näin Liljahenkäyksen kantamassa vettä vuotavaa sammalta klaaninvahimpien pesää kohti. Vesi olisi herahtanut kielelleni, jos en olisi ollut niin janoinen.
Nousin ylös ja lähdin kipittämään aukion läpi kohti ulos vievää tunnelia. Otin muutaman lennokkaan askeleen heti ulos päästyäni, mutta pian totesin sen olevan huono idea. Nopea liikkuminen sai olon entistä tukalemmaksi. Keskityin vain yksittäiseen askeleeseen kerralla ja pian matka oli taittunut joelle turkkia korventavassa paahteessakin.
Asetuin juomaan ahnaasti ja pääni ylös nostaessa vesipisarat valuivat viiksilläni virkistävästi. Kuulin vähän matkan päästä iloisia ääniä ja veden satunnaista roisketta. Kun sain katseeni kohdennettua oikeaan suuntaan, näin tutun valkean ja roanssinkirjavan Lauhalaukan ja hänen oppilaansa Kirpputassun veden äärellä – varmaankin uintiharjoituksissa. Vesi houkutteli tänä päivänä minua enemmän kuin koskaan ja olisin loikannut suoraa päätä jokeen jos vain olisin osannut uida, mutta kun en oikein osannut.
Kastoin tassujani vuorotellen veden tyynen pinnan läpi. Se tuntui ihanalta.
Viimein lähdin matkaamaan entistä verkkaisemmin takaisin leiriin silmiäni kirkkautta vastaan siristellen. Olin sitä mieltä, ett-
“Pöö!” Hyppäsin ilmaan, kun takaani pölähti vierelleni siniharmaa naaraskissa. Minulta kesti muutama hetki tajuta tilanteen laita ja sitten toruin hyväntuulisesti naaraan temppua.
“Lumihiutale, et tiedäkään kuinka paljon säikähdin!”
Naaraan suu aukesi ilkikuriseen naurahdukseen. Tönäisin tätä kevyesti kylkeen ja vilkaisin tätä kulmieni alta lämpimästi.
“Mistä sinä olet tulossa?” naaras kysyi sointuvalla äänellään ja vilkaisi minua reippaasti.
“Kävin juomassa. Tämä keli on ihan hirveä.” Lumihiutale nyökkäsi tukalan oloisena, jonka jälkeen tähyili taivaalle irvistäen:
“Ei näy pilvenhattaraakaan!”
Totta tosiaan, taivas suorastaan kirkui sinisyyttään.
“Oletko menossa leiriin? Voitaisiin mennä yhtä matkaa”, ehdotin ja naaras hyväksyi tarjouksen ilomielin.

Leiri oli aivan yhtä raukea kuin lähtiessänikin ja kissat löhöilivät piilossa auringolta. Muutama uskalias yksilö oli ottanut paikan auringosta. Pidin minäkin lämmöstä tiettyyn pisteeseen asti, mutta se piste oli jo ylitetty.
Ennen kuin ehdimme Lumihiutaleen kanssa asettua mihinkään, näin parantajan pesältä kurkistavat oranssit kasvot, joiden siniset silmät kimaltelivat eloisasti. Kasvoilleni nousi automaattisesti pieni hymy.
“Mentäisiinkö tervehtimään Ruskatassua?” kysyin ja käännyin katsomaan Lumihiutaletta hieman yläviistoon, sillä naaras oli minua suurikokoisempi. Siniharmaa naaras nyökkäsi arkailematta ja lähdimme yhdessä tassuttamaan Ruskatassua kohti.

//Ruska? :DD
530 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin säälien pientä mustavalkeaa kissaa. Kun olin päässyt rauhassa tarkastelemaan eläintä, huomasin sen olevan huomattavan nuori. Havaintoni perustuivat kissan kasvojen vielä hieman pentumaiseen ulkonäköön ja pieneen koloon. Lisäksi myös kissan olemus viittasi vahvasti siihen, ettei se ollut täysikasvuinen. Ei Asgardiksi itseään kutsuva kissa kuitenkaan ollut ujo ja pieni pentu. Kissa puhui oma-aloitteisesti ja esitteli itsensä.
”Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Tiesitkö, että saavuit klaanimme reviirille juostessasi kettua karkuun?” esitin mustavalkealle kissalle yksinkertaisen kysymyksen. Asgard pudisti päätään, mutta ei ennättänyt kysyä lisäkysymyksiä, kun minä jo jatkoin:
”Jalkasi näyttää olevan loukkaantunut. Meidän leirissämme on parantaja, joka voi hoitaa sen kuntoon. Jos vain suinkin tahdot, voimme viedä sinut sinne.”
Ääneni oli lämmin ja ystävällinen, ja kasvoillani paistoi pehmeä hymy. Asgard katsoi minua epäröiden. Tiesin, että tulokkaalla oli varmasti vaikeuksia luottaa tuntemattomiin kissoihin.
Odottaessani vastausta, katseeni lipui Asgardista Omenatassuun. Oppilas katsoi tulijaa tiukasti irrottamatta katsettaan. Minä en pitänyt nuorta kissaa uhkana ja toivoin, ettei oppilaanikaan pitänyt. Oli typerää luottaa jokaiseen, mutta halusin uskoa, että kaikissa kissoissa oli hyvää. Jokaiselle täytyi antaa mahdollisuus. Juuri nyt minua ei kiinnostanut se, mitä Asgard oli lyhyen elämänsä aikana tehnyt, vaan enemmänkin se, mitä hän tulisi tulevaisuudessa tekemään. Hän voisi olla hyvä lisä Eloklaanille. Kenties Tähtiklaanilla oli käpälänsä pelissä, kun kissa oli eksynyt Kuolonklaanin sijaan meidän reviirillemme.

//Asgard, Omppu tai kenties Harha?

Kirjoittaja: Ravn

Partiointi oli mielestäni aina yhtä piristävää, eikä edes päivän pakahduttava helle taikka vastenmielisen kostea ilma ollut onnistunut latistamaan intoani. Tämänkertainen partio oli kuitenkin muuttunut hetkessä hieman liian jännittäväksi, kun hento tuulenvire oli kantanut luoksemme ketun pistävän lemun. Päästyämme lähemmäs voimakkaan hajun lähdettä, punaisen turkin omaavan pedon ominaislöyhkään sekoittui lisäksi vieraan kissan tuoksu. Vatsanpohjani muljahti epämiellyttävästi, kun näin ensimmäistä kertaa repolaisen karvapeitteen vilahtavan uhkaavasti aluskasvillisuuden seassa ja Mesitähti komensi partion hyökkäykseen. Päällikkö ja tämän kanelinruskean turkin omaava oppilas, Omenatassu, syöksyivät epäröimättä kohti ärhentelevää petoa, Lakkakuiske ja Salviakatse aivan kaksikon kintereillä. Klaanitoverieni repiessä vimmatusti ketun lihaa, minä jättäydyin hieman taaemmas epävarmana siitä, mitä minun oikein olisi pitänyt tehdä. Tunsin ikävän piston sydämessäni, kun näin tummanpunaisen veren roiskahtavan heinikolle, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan.
Taistelu oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kettu katosi hiljaa uikuttaen ja verta vuotaen aluskasvillisuuden sekaan ja huomiomme kääntyi mustan ja valkoisen kirjavan turkin omaavaan, arvatenkin oppilaisikäiseen erakkoon, joka esitteli itsensä Asgardiksi. Eriskummallinen nimi, mutta ei minunkaan nimeni ollut aina ollut Harhatassu. Mesitähti lähestyi kollikissaa ilmeisesti kysyäkseen tältä joitain lisäkysymyksiä, mutten jäänyt kuuntelemaan päällikön sanoja vaan kävelin varovasti ketunmitan päässä istuvan mestarini luo.
“Salviakatse, saanko jo palata leiriin?” tiedustelin hopeankirjavalta naaraalta ja luimistin aavistuksen korviani. “Minua… Minua etoo.”
Soturitar siristi vihertävän keltaisia silmiään, mutta nyökkäsi sitten ja sanoi: “Ole varovainen, jos kettu onkin jäänyt norkoilemaan lähistölle. Ja käy Liljatuulen luona, jos siltä tuntuu. Tulemme pian perässä.”

Vaikka Salviakatse olisi mitä luultavimmin halunnut minun palaavan leiriin suorinta ja turvallisinta tietä, tarvitsin hetken aikaa ajatella, ja niin askeleeni johdattivat minut lähelle Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa. En varmaankaan olisi saanut olla siellä, mutta osaisin kyllä pitää huolen siitä, ettei yksikään klaanitoverini saisi tietää asiasta. Ajatukseni harhailivat vähän väliä takaisin ketun kanssa käytyyn taisteluun, jota olin jämähtänyt seuraamaan sivusta. Olin varma, ettei mielessäni ollut tuolloin vieraillut pelko vaan vilpitön hämmennys – en pitänyt väkivallasta, vaikka tiesin ettei ketun kaltaisten petojen kanssa saattanut neuvotella. Millainen soturi minusta oikein pitäisi tulla, jos en kerta saanut itseäni taistelemaan edes sellaista vastustajaa vastaan, joka tilaisuuden tullen empimättä tappaisi minut? Se oli jotain, mitä minun ehdottomasti täytyisi alkaa harjoitella.
“Hei! Sinä siellä!”
Vieras ääni säikäytti minut ajatuksistani ja katseeni ampaisi välittömästi kohti sen lähdettä. Kohtasin hetkeksi kermanvalkean kissan lehdenvihreän katseen ja silmäilin ympäristöä siltä varalta, ettei paikalla vain ollut ketään muuta, ennen kuin päätin ottaa uteliaisuuttani varovasti muutaman askeleen kohti rajan tuntumassa istuvaa kollia. Viimein pysähdyin kuulomatkan päähän tuosta vieraasta kissasta. Ilmestys esitteli itsensä Mahlahallaksi ja kertoi olevansa kuolonklaanilainen. Olin aina halunnut tavata kuolonklaanilaisen, mutta samassa mieleeni juolahtivat kaikki ne klaanitoverieni puheet siitä, miten nuo kissat olivat läpeensä pahoja. Vieraan seuraavat sanat tulivat yllätyksenä. Kettu, loukkaantunut erakko ja nyt tämä? Ajatukseni olivat sekaisin enkä todellakaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt kermanvalkean kollin kanssa tehdä. Mahlahallan olemus ei ollut uhkaava, mutten minä noin vain voinut päästää kuolonklaanilaista Eloklaanin reviirille, vaikka tämä sanoikin haluavansa liittyä klaaniin.
“Minun nimeni on Harhatassu”, sanoin lopulta. Arvelin, että itseni esittely ja rauhallinen, ystävällinen lähestymistapa olisivat keinoista parhaat saada aavistuksen jännittynyt tilanne raukeamaan. “Anteeksi, mutten osaa auttaa sinua. Sinun tulee puhua Mesitähdelle.”
“Voisitko sinä viedä minut hänen luokseen?” Mahlahalla pyysi. Jokin kollin ehdotuksessa kalskahti epäilyttävältä, mutta sisimmässäni halusin luottaa tähän kissaan. Eivät kaikki kuolonklaanilaiset voineet olla samanlaisia kuin Ruskatassun kimppuun käynyt soturi.
“Enköhän”, myönnyin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsin. Olin varma, että Mahlahalla oli tullut yksin ja jos pitäisin kollin koko ajan näkökentässäni, mitään pahaa ei voisi tapahtua. En tiennyt, miten muut eloklaanilaiset mahtaisivat löytööni suhtautua tai miten ylipäätään selittäisin sen, mutta sen tiesin, etten suostuisi vain kuulopuheiden perusteella vihaamaan klaania ja sen kissoja, joita en edes kunnolla tuntenut. “Kyllä voin. Seuraa minua.”

// Mahla?
// 589 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Noudatin mestarini esimerkkiä käydä ketun kimppuun. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin ketun elävänä ja vieläpä näin läheltä, mutta minulla ei ollut varaa jäädä ihmettelemään sitä, sillä kissan henki – itse asiassa myös meidän – oli uhattuna. Syrjäsilmälläni näin, miten pieni, mustavalkoinen kissa hinautui kauemmaksi taistelutantereesta. Se näytti loukanneen jalkansa.
Ajatukseni palasivat salaman lailla takaisin kettuun ja käsillä olevaan taisteluun, kun kuulin sen päästävän tuskaisan vingahduksen Mesitähden kynsiessä sen selkää. Minun oli toimittava nopeasti. Mutta miten ihmeessä me viisi voisimme päihittää noin kookkaan petoeläimen? Minun ei tarvinnut miettiä sitä pitkään, sillä nähdessäni millä päättäväisyydellä klaanitoverini kävivät kettuun kiinni, sain siitä itsekin voimaa taistella.
Upotin hampaani ketun jykevään etujalkaan. Se ulahti, mutta ei voinut juuri mitään ollessaan viiden kissan samanaikaisten hyökkäysten kohteena. Jakelin kynsilläni iskuja sen paksuun kaulaan, ja tunsin, miten kuuma veri roiskahti naamalleni. Kettu pani kampoihin minkä pystyi: Lakkakuiske lensi kaaressa ilman halki kauemmaksi taistelusta pedon heilauttaessa isoa päätään. Naaras nousi kuitenkin pian taas jaloilleen ja palasi auttamaan muita.
Taistelu tuntui kestäneen pienen ikuisuuden, mutta lopulta kettu alkoi väsyä. Viimeisillä voimillaan se karisti kissat pois päältään ja yritti juosta karkuun. Olin jo lähdössä sen perään, mutta Mesitähti esteli minua.
”Antaa sen mennä. Se tuskin tulee takaisin ainakaan vähään aikaan.”
Katselin ketun loittonevaa hahmoa, kunnes muistin reviirimme rajat ylittäneen erakon, jonka mukana kettu oli tullut. Pieni kissa makasi yhä maassa ja tuijotti meitä häkeltyneenä. Se aukoi suutaan hetken sen näköisenä, ettei tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt sanoa, mutta lopulta se kokosi itsensä ja rykäisi:
”Kiitos, kun pelastitte minut.”
Katsoin kissaa epäluuloisesti. Se ei voinut olla kovinkaan vanha, ainakaan edelleen pentumaisen kuuloisesta äänestä päätellen. Se oli varmaan joitain kuita minua nuorempi. Tunsinkin itseni yllättäen paljon vanhemmaksi ja kypsemmäksi, ja se suorastaan sai minut hykertelemään mielihyvästä.
Käännyin mestarini puoleen. ”Mitä sille pitäisi tehdä?”
Mesitähti oli juuri aikeissa vastata, kun Salviakatse osallistui keskusteluun: ”Hän näyttäisi olevan loukkaantunut.”
Kissa katseli meitä korvat ylhäällä, mutta olin huomaavinani sen ilmeessä pientä närkästystä. ”Kuulen kyllä tänne asti, mitä puhutte. Enkä ole mikään ’se’, vaan on minulla nimikin: Asgard.”
Asgard. Siitä oli pitkä aika, kun olin tavannut kissan, jolla oli jokin muu nimi kuin klaaninimi. Aloinkin pohtia, olisiko tämä Asgard mahdollisesti entinen kotikisu kuten minäkin.
Katseeni kiinnittyi taas mestariini, joka oli nyt astellut lähemmäksi Asgardia. Riippuisi yksin päälliköstä, ajettaisiinko erakko pois reviiriltämme vai vietäisiinkö hänet leiriin paikattavaksi. Vaikka tiesinhän minä kyllä jo, miten tämä tulisi päättymään, kun kyseessä oli Eloklaanin oma Mesitähti.

//Mesi? Harhakin saa tietenkin jatkaa c:
//393 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsahdin Omenatassua, joka käveli rinnallani kohti leiriä.
”Eiköhän harjoittelu tältä päivältä riitä”, totesin lämpimästi hymyillen. Omenatassu nyökkäsi. Naaras oli kehittynyt nopeasti, ja pian hän olisi jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Koulutuksen alku oli ollut vaikea, sillä Omenatassu oli tuntunut olevan koko ajan ongelmissa. Nyt hän kuitenkin oli suorittanut koulutuksensa ainakin tähän saakka moitteettomasti. Naaras oli innokas oppimaan, ja onnekseni myös innokas opettamaan ystäviään. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden, kun naaras esitti toiveensa saada opettaa pojalleni Karpalotassulle uimista. Omenatassusta tulisi vielä hyvä mestari, olin varma siitä.
”Olen menossa illalla rajapartioon, tahdotko tulla mukaan vai jäädä leiriin lepäämään?” kysyin kanelinruskealta naaraalta. Omenatassun ei kauaa tarvinnut miettiä.
”Voin tulla mukaan. Keitä muita lähtee?” oppilas kysyi.
”Salviakatse, Lakkakuiske ja Harhatassu”, vastasin. Katseeni kiinnittyi lehteen, joka leijaili metsässä tehden kauniita kiemuroita. Lehden suunta oli alaspäin. Se oli irronnut jostakin metsän puusta. En ollut edes tajunnut miten nopeasti viherlehti oli hujahtanut. Lehtisade teki jo tuloaan, ja pian lämpimät päivät olisivat muisto vain. Riista alkaisi taas vähetä ja kylmyys kiusaisi eloklaanilaisia. Minua pelotti. Miten me pärjäisimme?
”Selvä”, oppilas vastasi, ja huomasi myös putoavan lehden. Naaras seurasi sitä katseellaan niin kauan, että se katosi aluskasvillisuuden sekaan. Olin aluksi miltei varma, että kanelinruskea naaras olisi syöksynyt sen perään. Omenatassu kuitenkin yllätti minut positiivisesti jälleen kerran.

Partio sujui normaalisti, kunnes se muuttui hetkessä. Ketun haju oli tuulen mukana tullut luoksemme, ja päätimme selvittää asiaa. Pian meille selvisi, että kettu oli vastikään tullut Eloklaanin reviirille. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, myös tuntematon erakkokissa oli ylittänyt rajamme.
”Kissa voi olla pulassa!” huudahdin ja ampaisin juoksuun. Partio seurasi minua kannoillani kohti ketun ja kissan sekoittuneita hajujälkiä. Ei kulunut kauaakaan, kun erotin punaruskean otuksen toisen mustavalkoisen edessä. Mustavalkoinen, pieni kissa makasi maassa. Sen silmistä saattoi nähdä kauhun jo kaukaa. Epätoivo valtasi maassa makaavan kissan hetkessä, kun kettu lähestyi sitä askel askeleelta. Sitten mustavalkea kissa huomasi meidät. En ehtinyt jäädä arvioimaan kissan ilmeitä enempää, kun syöksyin jo oranssiturkkisen ketun niskaan. Se vinkaisi säikähtäen ja alkoi rimpuilemaan. Kettu oli minua huomattavasti isokokoisempi, ja myös vaarallinen peto. Täytyisi olla varovainen sitä vastaan taistellessa. Onnekseni myös muut partion jäsenet syöksyivät apuuni.

//Omppu, Asgard tai vaikka Harha?
// 342 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiilihammas

Katsoin Iltakaikua neuvottomana. En ollut osannut aavistaakaan, mitä kaikkea soturi kävi läpi päänsä sisällä. Oli varmasti tuskallista nähdä oma poikansa sellaisessa tilassa, tyystin entisen elämänsä unohtaneena.
Olisin halunnut sanoa jotakin, rohkaista kollia jollain tavalla, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. En voisi luvata hänelle, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Edes Liljatuuli ei pystyisi sellaisiin ihmeisiin, että hänen onnistuisi palauttaa nuoren oppilaan menetetyt muistot.
Minun kävi todella Iltakaikua sääliksi. En kuitenkaan uskonut hänen kaipaavan sitä juuri nyt. Lopulta tein sen, minkä koin siinä tilanteessa parhaimmaksi: kyyristyin vanhemman soturin vierelle ja pysyin hänen lähellään. Yritin sillä tavoin osoittaa kollille myötätuntoni häntä kohtaan.
Metsässä alkoi tulla hämärämpää, ilma viileni tuntuvasti, joskaan sitä ei olisi voinut missään tapauksessa luonnehtia kylmäksi. Kuitenkaan me emme voisi jäädä tänne. Olimme helppo kohde kaikille saalistajille, vaikka niitä melko vähän liikkuikin Eloklaanin alueella.
”En voi luvata, että Liljatuuli tai edes Tähtiklaani parantaa Ruskatassua”, aloitin hiljaa, epäröivästi. ”Hän on kuitenkin vahva, nuori kissa, joten mikään ei ole mahdotonta. Uskon vilpittömästi, että hän voi toipua tästä, kunhan sinä ja Taivaslaulu pysytte hänen rinnallaan huolimatta siitä, että hän ei juuri nyt pysty muistamaan teitä.” Katsoin häntä hieman surumielisesti hymyillen. Väsymys alkoi painaa minunkin silmäluomiani, mutta en saanut nukahtaa. En, ennen kuin me molemmat olisimme turvallisesti leirissä omissa vuoteissamme.
”Tiedän, että sinun perheelläsi on nyt vaikeaa, mutta muistathan kuitenkin, että klaanissa kaikki ovat tukenasi”, sanoin nyt varmemmalla äänellä. ”Voit aina tulla puhumaan minulle, jos on tarvis. Minä ja muut olemme teidän tukenanne.”

//Ilta?
//238 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Miten Ruskatassu voi? Kuulin joltain, että hän on viimein hereillä”, Hiilihampaan sanat saivat minut havahtumaan pois ajatuksistani. Ilmeeni synkkeni ja tunsin palan nousevan kurkkuuni. Itku ei ollut kaukana. Kului hetki ennen kuin olin valmis vastaamaan soturin kysymykseen. Vilkaisin Hiilihammasta varovasti. Soturi takuulla huomasi reaktioni ja sen, miten arka paikka asia minulle oli.
”Fyysisesti hän voi ihan hyvin”, vastasin hiljaisella äänellä ja annoin katseeni vaeltaa soturista punertavaan taivaaseen. Hiilihammas ei sanonut mitään. Hän tassutti vierelläni eteenpäin kohti leiriä, jonka piikkihernemuurit häämöttivät jo puiden takana.
”Mutta hän ei muista mitään.. Minä, Taivaslaulu ja koko Eloklaani on hänelle ihan tuntemattomia. Hän ei tunnistanut minua. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma poika pitää sinua ventovieraana? Aivan kuin olisin menettänyt hänet, vaikka hän onkin täällä”, ääneni musertui olemattomiin, enkä tiennyt saiko viimeisestä lauseestani mitään selvää.
En voinut pidätellä itkua. Matka pysähtyi, olin liian voimaton jatkamaan. Lyyhistyin aluskasvillisuuden sekaan makaamaan. Tunsin kuinka varvut takertuivat pitkähköön turkkiini, mutten jaksanut välittää.
”En tiedä, kauanko jaksan enää jatkaa näin. En voi nukkua tai syödä, enkä hädin tuskin edes ajatella mitään järkevää. Tuntuu kuin pääni olisi painava kuin kivi, kaikki menee pieleen. Jos vain olisin tiennyt… Jos vain olisin tiennyt”, en saanut jatkettua lausettani, vaan se jäi toistamiseen kesken. Jos vain olisin tiennyt, en olisi koskaan tullut Eloklaaniin. Olisin vienyt perheeni kauemmaksi. Ehkä siten olisin saanut pitää oman poikani. Ruskan ei olisi tarvinnut unohtaa minua. Ehkä olisin myös saanut pitää Coronan luonani. Ainoa mitä minulla enää oli, oli Taivaslaulu. En kestäisi, jos menettäisin hänetkin.

//Hiili?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tule vain rohkeasti syvemmälle.” Karpalotassu näytti epäröivältä. Hänen etutassujensa varpaat osuivat rantahiekalle vyöryvään pieneen aaltoon, ja hän kavahti kauemmaksi. Huokaisin.
”Miten voin opettaa sinua uimaan, jos et edes suostu tulemaan veteen?” sanoin turhautuneena. Mesitähti ja Hopeaputous istuivat vähän matkan päässä hietikon reunalla. He olivat madaltaneet äänensä niin, että minä ja Karpalotassu emme voineet kuulla heidän puhettaan. Ärsytti.
Katseeni siirtyi takaisin valkeaan Karpalotassuun, joka myöskin vilkuili selkänsä yli mestareihin päin. Hän näytti nyt entistä epävarmemmalta, ja tuumin, mahtoiko se johtua siitä, että hänen isänsä – eli minun mestarini, Mesitähti – oli paikalla seuraamassa hänen suoriutumistaan. Ymmärsihän sen: en minäkään olisi halunnut tuottaa omalle vanhemmalleni pettymystä tällaisessa tilanteessa.
”Hei, ei mitään hätää”, sanoin nyt hieman lempeämmin. ”Kunhan olet saanut kasteltua turkkisi kunnolla, vesi ei tunnu enää niin pahalta. Katso vaikka minua.” Irrotin jalkani pohjasta ja uin pienen kierroksen näyttääkseni kollille, että se oli täysin turvallista. Uimiseen liittyi tietenkin monia riskejä, mutta niistä oppilaan ei tarvinnut saada tietää vielä.
Lopulta Karpalotassu rohkaisi mielensä ja kahlasi esimerkkini mukaisesti veteen. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun kylmä vesi kiertyi hänen jalkojensa ympäri. Kun kolli oli edennyt niin syvälle, että vain pieni kaistale hänen selkäänsä oli enää näkyvillä pinnalla, pysäytin hänet.
”Hienosti tehty”, hymyilin. Karpalotassu yritti kurottaa kaulaansa pidemmälle, jottei olisi nielaissut vettä vahingossa, mutta hänenkin kasvoillaan viipyili hymyntapainen. ”Koska tämä on ensimmäinen kertasi, emme tee tämän enempää. Nyt sinun täytyy vain totutella veteen. Huomaatko, miten paljon raskaampia liikkeet ovat veden alla? Odotas vain, kun pääset takaisin rantaan ja yrität kävellä – sinusta tuntuu siltä kuin et osaisi enää lainkaan kävellä!”
Oleilimme vedessä vielä jonkin aikaa. Karpalotassu totutteli kaikessa rauhassa veteen: hän teki lievän U-käännöksen ja kahlasi takaisin rantaan päin, mutta juuri ennen rantaviivaa hän kääntyikin takaisin minun suuntaani ja lähti tulemaan kohti. Seurasin hänen liikkeitään valpastuneena. Olin valmis tarvittaessa auttamaan hänet takaisin rannalle, jos jokin menisi vikaan.
Samalla en voinut olla miettimättä sitä, miten Mesitähti oli antanut minun opettaa Karpalotassua. Hän itse oli hetki sitten siirtynyt Hopeaputouksen kanssa rantaveteen, jossa päällikkö ohjeisti soturille uimisen peruasioita. He eivät olleet kaukana meistä, joten jos tarvitsisimme apua, saisimme sitä välittömästi.
Minua hykerrytti ajatus siitä, että mestarini luotti minuun tällaisessa asiassa. Olihan Karpalotassu sentään hänen poikansa, enkä uskonut tuon luovuttavan vastuuta tämän turvallisuudesta ihan kenen tahansa käpäliin. Siksi pidinkin kollioppilasta tiukasti silmällä tämän harjoitellessa.
Kun olimme lionneet vedessä tarpeeksi pitkään, päätin, että nyt olisi hyvä hetki palata takaisin rantaan. Kuten olin ounastellutkin, Karpalotassu sai pian huomata veden ja ilman eron, kun hän yritti pysyä pystyssä. Märkä turkki veti kollia alaspäin, mutta niin se teki myös minun kohdallani. Näytin Karpalotassulle parhaimman tavan kuivata turkki, ja hän teki saman perässä.
Tassuttelimme rinta rinnan mestarien luokse, jotka myös olivat nousseet rantaan kuivattelemaan turkkejaan. Seisahduin vähän matkan päähän Mesitähdestä, joka silmäili meitä tyytyväisen oloisena.
”Miten teillä sujui?”
”Tosi hyvin! Karpalotassu on tosi nopea oppimaan.” Vilkaisin vieressäni seisovaa kollia, joka hymyili minulle vähän. Käänsin sitten huomioni takaisin mestariini. ”Oliko vielä jotain muuta, mitä meidän pitäisi harjoitella tänään?”

//Mesi?
//479 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Iltakaiku katseli ohitseni, hänen meripihkanväriset silmänsä olivat sumeat ja silmäluomet lipsuivat uhkaavasti kiinni. Hänellä oli selvästi vaikeuksia pitää itsensä hereillä, ja aloin vakavissani miettiä, pitäisikö minun yrittää saada soturi palaamaan takaisin leiriin. Yksin ympäriinsä haahuileminen puoliunessa oli riskaabelia touhua. Siinä voisi käydä vielä huonosti.
”Kuule, haluaisitko kävellä kanssani yhtä matkaa leiriin?” ehdotin pienen hetken kuluttua. Iltakaiku siirsi silmänsä minuun. Hän katsoi minua parin silmänräpäyksen ajan sen näköisenä, ettei ollut aivan varma siitä, kuka minä oikeastaan edes olin, mutta lopulta hän onneksi nyökkäsi ja nousi kanssani yhtä aikaa seisomaan. Olin todella huojentunut siitä, että olin saanut houkuteltua kissan mukaani. En olisi kestänyt ottaa kontolleni toisenkin klaanitoverin loukkaantumista.
Sukeltaessamme aluskasvillisuuden suojiin, aloin ajatella kunnolla Iltakaiun sanoja kaverini – tai siis omaan – ongelmaan liittyen. Niin, kumman kanssa minä halusin viettää loppuikäni: Halavaviiksen vai Korppisiiven? Valitseminen tuntui väärältä, loppuikä aivan kuin kiroukselta. Jos valitsisin väärin, saisin kärsiä seurauksista pitkän aikaa, ehkä jopa koko loppuelämäni.
Joku eläin rapisteli lähistöllä. Vaistomaisesti höristin korviani kuullakseni paremmin, mistä suunnasta ääni oikein tuli. Onnistuinkin paikantamaan sen lähteeksi pienen jyrsijän, joka livahti salamana saniaisten alle piiloon, kun se aisti meidän tulomme. Olisi tehnyt mieli lähteä sen perään, mutta juuri nyt minulla oli tähdellisempää tekemistä.
Katsoin syrjäsilmällä vieressäni kulkevaa Iltakaikua, joka oli vaipunut jälleen omiin pilvilinnoihinsa. Mikä ikinä kollia sitten vaivasikaan, toivoin vilpittömästi hänen löytävän ratkaisun ongelmaansa.
Samassa mieleeni juolahti Ruskatassu, joka oli edelleen toipumassa parantaja pesällä. Muistelin kollin olleen läheisiä Iltakaiun ja tämän kumppanin Taivaslaulun kanssa, olivathan nämä kuitenkin saapuneet yhdessä klaaniin. Nuori kissa oli joutunut kuolonklaanilaisen hyökkäyksen uhriksi, ja hän oli haavoittunut pahoin sen seurauksena. Olin nähnyt hänet muutaman kerran parantajan pesällä ollessani tapaamassa Halavaviikseä, mutta sinäkin aikana hän oli ollut sikeässä unessa, tyystin tiedoton ympärillään tapahtuvista asioista.
”Miten Ruskatassu voi? Kuulin joltain, että hän on viimein hereillä.” Kysymykseni kuullessaan jokin Iltakaiun olemuksessa muuttui. Hänen silmänsä laajenivat, askellus vaihtui väsyneestä laahauksesta terävämmäksi, ripeämmäksi. Jouduin kiristämään omaakin vauhtiani, jotta pysyin hänen mukanaan, vaikka siitä tuskin oli pelkoa, että jäisin jälkeen, sillä uupumukseltaan vanhempi kissa pysyi hädin tuskin tolpillaan. Pelkäsin loukanneeni häntä jotenkin sanoillani, mutta hetken päästä Iltakaiku hiljensi taas vauhtiaan. Kävelin hänen rinnalleen, tällä kertaa jopa hiukan huolestuneena tuon puolesta.

//Ilta? Toivottavasti en hitannu liikaa x)
//394 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli vaikeaa keskittyä Hiilihampaan selostuksiin. Väsymys painoi mieltäni ja teki siten keskittymisestä haastavaa. Luulin kuitenkin olevani melko kartalla siitä, mitä soturi oli yrittänyt selittää. Hän tuntui kissalta, joka piti hyvää huolta lähimmäisistään.
Hiilihammas ei antanut minulle aikaa vastata, kun kolli esitti minulle kysymyksen. Kohautin pienesti lapojani ja haukottelin.
”Uni ei oikein meinaa tulla iltaisin. Kävelyn jälkeen saan nukuttua aina pienen hetken, jonka jälkeen sama unettomuus vaivaa”, selitin ääni väristen. Hiilihammas ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. Hänen olemuksensa oli melko leppoisa, ja kollin kasvoilla oleva hymy tuki tuon olemusta. Kolli näytti säälivän minua, ehkä. Siltä hän ainakin näytti, mutta en minä oikeasti ollut kovinkaan hyvä lukemaan kissojen ilmeitä. Se saattoi hyvinkin olla myös inhoa. Hiljaisuus alkoi ahdistamaan minua. Silloin tajusin, että Hiilihammas varmaankin odotti minun vastaavan jotakin aiempaan selitykseensä kaverista, joka oli ihastunut kahteen kissaan samanaikaisesti. Tilanne oli melko huvittavan kuuloinen, mutta todellisuudessa varmaan karsea. Minä olin onnekas, kun olin aina saanut rakastaa vain ja ainoastaan Taivaslaulua. Hän oli elämäni rakkaus, eikä siihen väliin voisi koskaan tulla ketään toista.
”Ehkä kaverisi pitäisi kuulostella tunteitaan hieman tarkemmin ja selvittää, kumman kanssa hän oikeasti tahtoo olla loppuikänsä”, ehdotin varovasti pitäen pieniä taukoja sanojeni välissä. Ajatukseni tuntuivat harhailevan aivan muualla, mutta samaan aikaan ei missään. Pääni tuntui painavalta, mutta siltikin kovin tyhjältä.
En tuntenut Hiilihammasta, mutta olin liian väsynyt piittaamaan siitä. Normaalisti olin jännittynyt sellaisten eloklaanilaisten seurassa, joita en juurikaan tuntenut, mutta nyt en ollut. Olin ihan rentona. Kuulin pöllön huhuilevan jossakin kauempana. Silloin tällöin jokin metsän eläin rapisteli metsän pensaita, ja muutamat ötökät surisivat. Oli rauhallinen yö, mutta en nytkään osannut nauttia siitä. Olin liian väsynyt moiseen.

//Hiili?
// 263 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” Iltakaiku katsoi minua suoraan silmiin, tuntui kuin hän olisi voinut nähdä lävitseni. Nähdä, miten epätoivoisesti yritin kamppailla omia tunteitani vastaan, mutta hävisin joka kerta, yhä uudelleen ja uudelleen. Sekasorron vallassa oleva sydämeni turrutti myös mieleni, enkä voinut ajatella enää mitään muuta kuin omaa, surkeaa kohtaloani.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa koko päivänä tajusin kiinnittää huomiota muihinkin ympärilläni. Panin muun muassa merkille sen, miten väsyneeksi ja vanhan näköiseksi Iltakaiku oli yhtäkkiä muuttunut edessäni. Tai ehkä hän oli ollut sitä jo pidemmän aikaa, mutta surkutellessa omaa hankalaa asemaani, en ollut tullut ajattelleekseni sitä. Miten olisinkaan, sillä emmehän me edes tunteneet toisiamme kunnolla. Minun olisikin tehnyt mieli kysyä vastavuoroisesti häneltä, miksei hän ollut nukkumassa. Kolli näytti siltä, ettei ollut saanut nukuttua silmäystäkään useampaan yöhön. Ja ehkä se olikin niin, mutta hän ei vain suostunut myöntämään sitä kenellekään.
Päätin olla Iltakaiulle rehellinen, tai siis ainakin melkein. Jos kertoisin hänelle, mikä minun mieltäni painoi, ehkä soturi voisi uskaltaa avautua minulle omista ongelmistaan. ”No siis, minulla on yksi kaveri, jolla on ongelma”, aloitin epäröiden. Tiesin, että Iltakaiku näkisi taas lävitseni ja hänelle aukenisi pian, että tarkoitin itseäni puhuessani tästä ’kaverista’. Mutta toisaalta, soturi vaikutti niin uuvahtaneelta, että hän voisi yhtä hyvin niellä kaiken sanomani sellaisenaan, kyselemättä tarkempia yksityiskohtia. ”Tämä kaverini on tykästynyt kahteen kissaan samanaikaisesti. Hän on tutustunut toiseen melko vasta, ja toisen kanssa hän on tuntenut lähes tulkoon koko elämänsä. Vasta nyt tämä kaverini on kuitenkin havahtunut siihen, ettei ehkä näekään tätä lapsuudenystäväänsä enää pelkkänä kaverina, ja nyt hän on solmussa sen asian kanssa, enkä tiedä, miten häntä auttaisin.”
Piirsin kynnelläni maahan pientä ympyrää, vilkuillen varovasti kulmieni alta Iltakaikuun, joka katsoi minua vähän hämmentyneen oloisena. Ehkä häntä mietitytti se, miksi olin päättänyt avautua asiasta juuri hänelle, tai sitten hän oli jo tajunnut pienen valkoisen valheen sepityksessäni ja yritti punnita, mitä voisi vastata siihen.
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, päätin kysyä häneltä aiemmin mieltäni askarruttanutta kysymystä. ”Vaikutat jotenkin uupuneelta. Tämä ei taida olla ensimmäinen yöllinen kävelyretkesi lyhyen ajan sisällä?” Iltakaiku räpytteli meripihkasilmiään, niissä näkyi häivähdys jotain tunnetta, jota oli mahdotonta pukea sanoiksi.

//Ilta?
//342 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olisi yliarvostettua jos sanoisin että tiesin täsmälleen mitä oli käynyt, oli ollut ruskea vilahdus, huutoa, mutta olin alakynnessä. Kolli oli ollut minua ainakin kaksi kertaa suurempi, sekä kokeneempi, hän oli mennyt suoraan kurkkuani kohden. Yritin taistella kyllä, mutta olin aika varma että loppu oli lähellä. Olin aika varma etten edes tuntenut koko kollia. Kuoloklaanilainen hän oli, partiossa hän oli ollut. Maailma oli hämärä, sumea, tuntui kuin olisin ollut jonkun tiheän verkon takana, enkä pystynyt enää näkemään mitään. En edes pystynyt kontrolloimaan mitä kehoni teki, tuskin pystyin nostamaan tassuani. Kuulin puhetta, huutoa, kiljaisuja, mourunaa. Paljon erilaisia ääniä. Se ei ollut pelottavaa, kuolema ei ollut pelottavaa, se oli rauhallista. Kipu vain loppui tietyssä vaiheessa, jolloin olin varma että kuolisin. En voinut kuolla, Taivaslaulun ja Merkuriuksen vuoksi. En voinut kuolla, en ilman että näkisin että Corona ja Fetus tulisivat takaisin. En voinut kuolla, tämä ei voinut loppua niin. Mutta minusta melkeinpä tuntui että niin se loppuisi. Saisin vielä tavata kasvatti emoni pennut sinne minne menisinkään. Ottaisiko Tähtiklaani edes minut vastaan? Tietty he ottaisivat! Heidän oli pakko.. En voinut kuolla, koska Lauhalaukka jäisi ikävöimään minua. Ja sitten se vain pimeni.

En tiennyt missä olin, saati kuka olin. Tunsin vain viiltävän kivun kurkussani. Niin, viiltävän kivun. Katselin ympärilleni, jonkin näköisessä pesässä, hyvin hämärässä sellaisessa. Pääni tuntui raskaalta, enkä ollut varma saisinko ääntä tulemaan, saati henkeä. Niin paha kipu oli. Kääntelin katsettani huoneen ympärillä, huomatakseni että pesässä oli toinenkin kissa. Ei kestänyt varmasti kahtakaan silmän räpäystä, kun kerman värinen naaras kissa asteli eteeni. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät. Naaraalla kesti hetki tajuta että olin hereillä, mutta sen jälkeen hän lopetti kaiken mitä hän oli tekemässäkään. Itse en saanut sanoja suustani viiltävän kivun takia.
“Ruskatassu, kiitos Tähtiklaanin sinä olet hereillä! Liljatuuli kutsui sitä ihmeenä että edes selvisit koko rysäkästä”, Naaras aloitti, mutta pian hänen kasvoilleen tuli toinen ilme, kuin hän olisi tajunnut jotain mitä ei äsken tajunnut.
“Aivan, minun pitäisi varmasti hakea Liljatuuli koska heräsit, odota ihan hetki”, Naaras sanoi. Katsoin hänen peräänsä hämilläni, mitä hän oli juuri selittänyt? Miten hän tunsi minut? Kuka edes olin? Kuka Liljatuuli oli? Miksi hänen pitäisi hakea Liljatuuli? Mikä ihmeen rysäkkä? Kyllä, tiedostin haavan kaulassani, mutta minulla ei ollut hajuakaan miten olin sen saanutkaan alkuunkaan. Muistin heränneeni aiemmin, jonkin ihmeen takia, mutta sekin oli aivan sumun peitossa. Minulla ei ollut siitä heräämisestä juuri mitään muistikuvaa. Miksi olin edes joutunut rysäkkään? Miksi olin täällä? Mitä olin?
Niin, se oli päällimmäinen kysymykseni, kuka olin? Oli järkevää olettaa että jotenkin tähän olin joutunut mutta miten? Miksi en muistanut mitään?
Pesän suuaukolle ilmestyi tummanharmaa naaras, joka katsoi minua lempeillä silmillään, tuolla oli suussaan kasveja. Hän tassutteli luokseni, laskien yrttinsä.
“Heräsit viimein, ovatko kipusi kovat?”, hän kysyi, mietin asiaa hetken yrittäen kivuta istumaan, mutta kipu petti minut ennen kuin pystyin, joten totesin että olisi parempi että olisin makuulleen.
“Aika kovat, sattuu tehdä mitään”, Vikisin kivun herkkänä. Se todella sattui edes yrittää puhua mitään.
“Tässä, nämä ovat kipuusi, hoidan kaulasi samalla”, Naaras nosti eteeni erilaisia yrttejä, sekä minä parhaani mukaan söin ne. Vikisin kivusta kun toinen edes koski lähelle haavaa. Sitten toinen suoraan koski haavaan ja täytyi sanoa että oli lähellä etten kierinyt pois hänen kosketuksestaan, tai paremmin sanoen hätkähtänyt. vikisin ja sihisin kyllä kivusta, kun toinen niin hellästi kuin pystyi siisti ja hoiti haavaani. Pian hän lopetti painellen vielä jotain kevyesti haavan päälle.
“Noin, sinulla on varmasti paljon kysymyksiä hyökkäyksen takia?”, Naaras sanoi. Voi hän ei tiennytkään miten paljon minulla oli kysymiksiä.
“Kyllä, alkaen mikä nimeni on ja miksi en muista mitään”

Niin, annoin aika paljon ajateltavaa naaraalle. Hän sanoi että olin oletettavimmin lyönyt pääni ja minun pitäisi vain odottaa että muistini tulisi takaisin. Ei olisi järkeä painostaa sitä kertomalla kaikkea mitä oli käynyt koko elinkaarenani, sillä se saattaisi vain pahentaa ajatuksieni määrää ja menisin vain solmuun. Sen sijaan asiat tulisi ottaa hitaasti, vaikka käymällä paikoilla joilla oli minulle ollut tunnearvoa, jotta muistini hiljalleen tajuaisi palautua ja pompata esiin. Selitykset olivat turhia jos mitään oikeaa väitettä niistä ei ollut. Toki minun oli turhaa odottaa pääseväni vielä minnekkään, ennen kuin kaulani oli kunnossa, mutta sen jälkeen olisin vapaa palaamaan normi arkeen. Sen selittämisen jälkeen naaras lähti, toki hän kertoi että nimeni oli Ruskatassu, mutta se jätti silti niin paljon kysymyksiä auki.
Kellahdin selälleni, katsoakseni kattoa, kunnes huomasin etten saanut olla yksin taaskaan vain kuin hetken miettimässä asioita kellahdin kyljelleni, nostaen päätäni hieman. Katsoin kuinka valtavan kokoinen kolli, sekä pieni kokoinen naaras kolliin verrattuna tassuttelivat luokseni, he – kuten kaikki muutkin tähän mennessä vaikuttivat huolestuneilta.
“Ruskatassu rakas! Olimme niin huolissamme! tiedämme että olet varmasti hämilläsi, mutta lupaan että olet turvassa nyt”, Naaras aloitti. Tiesikö hän ettei minulla ollut hajuakaan kuka toinen oli? Toivottavasti, koska kuka tahansa naaras oli hän vaikutti olleen olevan erittäin läheinen kanssani. Toinen kissa, kolli oli harmaa valkoinen, mutta tämä naaras oli kokonaan valkoinen. Hän pysyi vähän kauempana naaraasta, naaras istui minusta noin hännän pään päässä. Kiinnitin huomiota hänen erivärisiin silmiin.
”Anteeksi en muista keitä olette”, Aloitin miettien miten järjestellä sanojani edes, mutta naaras katkaisi puheeni ennen kuin ehdin edes jatkaa sitä. Häntäni heilui hermostuneena nykien ympäriinsä. Kipuni sykki kurkussa mutta en silti kääntänyt heitä pois, halusin ymmärtää kuka olin.
”Tämä on Taivaslaulu ja minä olen iltakaiku, minä ja hän kasvatimme sinut”, monia kysymyksiä tuli pintaan kollin sanoista. He kasvattivat minut, mutta eivät olleet vanhempani? Siltä hänen puheensa vaikuttivat. Toisaalta pääni tuntui hämärältä, leijuisalta, tuntui kuin nukahtaisin pystyyn. Pystyi olla että ymmärtäisin väärin kaiken.
”Kasvatitte? Mutta ette ole vanhempiani?”, kysyin heiltä. Kummatkin katsoivat toisiaan selvästi miettien miten sen sanoa. Heidän välillään oli jotain, he varmasti ymmärsivät toisiaan sanatta.
”Se on pitkä tarina rakas, sinun kannattaisi levätä vähän”, Taivaslaulu sanoi. Naurahdin vähän, oli hyvä että toinen välitti minusta. Muutenkin hän tuntui olevan niin hellä ja upean tuntuinen emo.
”Kiitos, ne yrtit tekevät selvästi väsyttävät sivuvaikutuksia”, Hymyilin. Naaras kurotti nielaisemaan päälakeani, samalla sanoen; ”Hyvää yötä Ruskatassu”, hänen hymynsä oli sen veroinen. Ennen kuin kaksikko lähti näin heidän silmissään jotain surun veroista, mutta mitään minun oli tuntemattomana lukea. Kollikin mutisi jotain hyvän yön veroista ennen kuin he kummatkin lähtivät pesästä.

Vaivuin aika nopeasti uneen, mutta se ei ollut suopea uni, vaan painajainen. Minua jahtasi joku, jokin. Kuulin vain rääkäisyjä, sekä äänen.
”Ruska! Juokse! Juokse!”, ääni sanoi. Kylmä hiki virtasi ylläni, kun tarmoin.. Lumessa? Yritin hahmottaa ympäristöäni, mutta siihen ei ollut aikaa, oli pakko juosta, en selviäisi muuten. En pystynyt katsomaan taakseni tai kohtaamaan vaaraa. Oli pakko juosta. Lumi alkoi muuttua veriseksi, sitten se vain katosi, mikä? Maa, maa katosi. Putosin tyhjyyteen. Sitten heräsin unesta. Nostin pääni hämilläni, yhä unesta sekaisin. Pesässä oli yhä pimeää, eikä kukaan ollut seuranani. Halusin kömpiä ylös ja mennä ulos, mutta kurkkuani särki edes ajatuksestakaan liikuttaa kehoa. Tasasin hengitykseni, laskien pääni sammalille. Minulla ei ollut täällä hätää. En edes tajunnut miksi minun olisi pitänyt juosta, tai kenen takia, siinä ei varmasti ollut mitään perää.

Aamulla kun heräsin, tai oletin sen olevan aamu, pesässä oli paljon valoisampaa. Sekä eteeni oli tuotu ruokaa. Tai ainakin oletin sen olevan minulle. Sekä yrttejä. Kaulani tuntui yhä pahalta, mutta ei niin pahalta. Söin silti yrtit ensin ennen kuin aloin popsimaan riistaa. Nyt yritin jotain, yritin nousta istumaan. Hataraa se oli, mutta onnistui. Aloin istuaalteen popsimaan riistaa. Tuntui kuin se oli parasta lihaa mitä olin koskaan syönyt, vaikka todellisuudessa se varmasti johtui siitä etten ollut varmaan syönyt eilen kunnolla. Kun olin saanut saaliin popsittua, aloin sukimaan turkkiani, koska se oli aika huonossa jamassa. Turkkini oli likainen, törkyinen, sekä joissain kohdin vielä veressä, mutta hajusta päätellen kaikki se ei ollut minun vertani. Kerran jossain oli ollut tappelu missä minä olin ollut miksi kukaan muu ei ollut loukkaantunut, miksi se oli vain minä olin haavoittunut? Se ei käynyt järkeen. Kenen muun vereen minä olin kastunut? Kuka oli edes hyökännyt kimppuuni ja miksi?

Päivät olivat kuluneet hiljattain, olin tutustunut pesätovereeni jolla oli ilmeisesti jalka huonossa kunnossa. Vähän pienempi vamma siis kuin minulla, mutta yhä tärkeä. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää… laumaa? Jossa olin. Sain aina vähän irti ottovamhemmistani, mutta en paljoa. Sitten myös olin tavannut pari kertaa naaraan joka oli ollut paikalla kun heräsin, hän oli nimeltään kermaturkki, sekä hän opetti minulle taitoja? En ollut vielä siitäkään varma, saati miksi meillä kaikilla oli niin hassut nimet. Viimein pääsin kävelemään jo kunnolla, joten päätin lähteä aukiolle. Olin hiljalleen huomannut että ottovanhempani tosiaan olivat surullisia, joten kysyin usein kysymyksiä kaikilta muilta kuin heiltä, koska en halunnut heille enempää kipua kuin heillä oli. Se varmasti sattui katsoa minua tälläisenä, tai, no mitä tälläinen oli. Oli tämä parempi kuin kuollut. Astelin hiljalleen yhä hiejuen aukiolle. Siellä oli kissoja, ihan oikeasti paljon kissoja. Hämmennyin kissojen määrästä silmin nähden. Istahdin suuaukon viereen hämilläni. Huomasin valkoisen kissan ruokakasan vierellä, jonka silmät lukittautuivat minuun. Kolli otti heti oman saaliinsa maasta, sekä ylimääräisen.. kalan? Kasasta mukaansa ja tassutti luokseni.
”Tässä, tätä varmasti etsit?”, Kolli sanoi. Naurahdin vähän, toinen selvästi yritti olla kiltti, kun hän laski tassujeni eteen kalan ja itse alkoi popsimaan omaa ruokaansa.
”En oikeastaan, mutta kiitos, halusin oikeastaan vain nähdä paikkoja”, Tokaisin ottaen saaliin palan suuhuni. Maku oli outoa, oudon tuttua. Päänsärky iski heti, kun muistin suuren harmaanruskean naaraan, ojentamassa minulle kalaa. Pidin hetken pääni kyyryssä ja kolli katsoi minua hämillään.
”Kaikki kunnossa?”, toinen kysyi.
”Kyllä, kaulakivut vain ovat yleisiä nykyään”, Naurahdin hieman, nostaen päätäni, ottaen toisen palan kalasta.
”No kyllä se siitä ohi menee! Mikä on nimesi? Minä olen Ruskatassu”, Sanoin mahdollisimman paljon kipuani peittäen kollille. Hän väläytti pienen hymyn minulle.
”Kauristassu, on mukavaa nähdä että olet niin positiivinen kuten aina”, toinen tokaisi. Hänen suunpielensä olivat aivan sotkuiset ruuasta, sekä hänen turkkinsa näytti muutenkin sotkuiselta. En yllättyisi vaikka toinen olisi vasta noussut. Jatkoin kalan syöntiä ja kollille juttelua rauhallisesti.

//1578 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin käpälien tallomaa polkua pitkin kohti Kuolonklaanin rajaa. Ilma oli öisen viileä ja satunnaiset korret nuokkuivat kastepisaroiden painosta. En kiirehtinyt eteenpäin, sillä olin lähtenyt tarpeettoman aikaisin vaeltamaan kohti minun ja Pähkinäkorvan tapaamispaikkaa.
Vilkaisin taivaalle ja huomasin omaavani vielä jonkin verran aikaa. Kurvasin vähemmän käytetylle polulle, joka oli painautunut nummimaahan himmeästi. Se oli kiertotie ja parempi, kuin mennä odottelemaan Kuolonklaanin rajalle. Se oli liian riskialtista. Kuka vain Kuolonklaanilainen voisi kulkea siitä ohi käydessään yökävelyllä. Enkä ollut enää edes tietoinen klaanin partiointiaikataulusta, joten aina oli mahdollisuus törmätä partioon.
Mietin kulunutta päivää ja sen arkisuutta. Tavallaan pidin rutiininomaisesta arjesta, mutta samaan aikaan halusin kokea satunnaisesti jotain sykähdyttävää ja adrenaliinia nostattavaa – mutta en sillä tavalla, kuin Kuolonklaanin leirissä.
Ravistin päätäni. Ajatukseni karkailivat edelleen isäni suunnalle. Olin varma, etten saisi sitä mielestäni ennen, kuin olisin saanut puhua Punatähdelle. Jokin minussa halusi saada sen vanhan kuvan isästäni takaisin, jonka olin omannut elämäni alusta saakka siihen päivään asti, kunnes hän tappoi Karhumyrskyn. Se oli typerää. Silloin eläisin vain valheessa.
En tuntenut sympatiaa Karhumyrskyä kohtaan sitten lainkaan, mutta mielestäni karkotus olisi toiminut paremmin, kuin lähettää hänet Pimeyden metsän tielle – tai minne hän ikinä menikään. Hän olisi saanut tilaisuuden alkaa katua tekojaan, vaikka se olikin erittäin epätodennäköistä. Kissat ansaitsivat aina tiettyyn pisteeseen asti toisen mahdollisuuden. Karhumyrskyn tapaus kylläkin lähenteli sitä pistettä.
Valpastuin, kun huomasin saapuvani lähelle rajaa. Tuuli toi Kuolonklaanilaisten tuoksua vahvana sen yli, josta päättelin partion jo kulkeneen. Tassutin rajalinjan mukaisesti kohti paikkaa, jossa yleensä tapasimme, mutta matkalle ilmestyikin mutka. Rajan tunttumassa oli kissa. Pimeään yöhön sulautuva viekkaan näköinen Pimentovarjo.
Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä silkasta yllätyksestä.
“Tervehdys”, sanoin melko tyynesti, vaikka samalla ajatuksiani varjosti ajatus Pähkinäkorvan saapumisesta tilanteen keskelle aivan yllättäen. Tarkastelin Pimentovarjoa päästä varpaisiin. Hän vaikutti odottavan jotain tai tarkemmin jotakuta.
“Saanko kysyä, mitä sinä olet tekemässä?” kysyin mahdollisimman asiallisesti. Kyllähän nyt klaanin varapäällikön piti tietää, miksi vieraan klaanin kissa norkoili yhteisellä rajalla. Oli minun tehtäväni pitää klaani tietoisena mahdollisista uhista ja huoli siitä, ettei Kuolonklaanilaiset jatkuvasti oleskelisi aivan rajan tuntumassa. Ja jos joku niin jälkimmäinen osa lauseestani oli tahattoman ironinen.

//Pimento? Sori vähän tönkkö xd
335 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni ei tullut, vaikka makasin sotureiden pesässä liikkumattomana ties kuinka kauan. Ajatukset kiusasivat mieltäni, eivätkä jättäneet minua rauhaan. Lopulta minä luovutin, aivan kuten olin tehnyt edellisinä öinäkin. Kampesin itseni pystyyn ja hiivin ulos pesästä varoen, etten herättäisi muita pesässä olevia sotureita. Leirin pääaukio oli tyhjillään. Vain vartiossa seisova Aurinkokajo oleskeli yksinään piikkihernetunnelin liepeillä.
Oli yö, vaikka taivas sanoikin toista. En osannut tänään nauttia taivaasta, joka oli värjätty punaisen eri sävyillä. En voinut ajatella muuta kuin Ruskatassua. Kuolonklaanilainen oli hyökännyt hänen kimppuunsa jokin aika sitten. Emme olleet tienneet, selviäisikö hän. Siinä vaiheessa olin joutunut turvautumaan Tähtiklaanin apuun. Olin rukoillut hiljaa poikani yllä, ja ihme oli tapahtunut. Ruskatassu oli herännyt. Kenties olin asetellut sanani väärin, sillä Ruskatassu ei ollut palannut.
Hän oli poissa. Hänen tilallaan oli täysin tuntematon kissa, joka ei muistanut mitään Eloklaanista, itsestään tai edes minusta ja Taivaslaulusta. Olimme molemmat kumppanini kanssa musertuneet. Se tunne, kun oma poika ei tunnistanut isäänsä, oli maailman kauhein tunne. Olimme yrittäneet parhaamme mukaan olla Ruskatassun tukena, mutta hänen muistinsa ei vain ollut palannut.
Se piti minut valveilla. Entä jos hän ei ikinä muistaisi? Entä jos hän ei löytäisi enää sitä yhteyttä, joka meillä ennen oli? En voinut sietää kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta. Ne eivät jättäneet minua rauhaan.
Laahustin sotureiden pesältä piikkihernetunnelille. Aurinkokajo valpastui ja kohtasi katseeni. Naaras huomasi minun väsyneen olemuksen ja ilmeeni, ja hymyili lämpimästi.
”Menetkö taas kävelylle?” naaras kysyi, johon vastasin pienellä nyökkäyksellä. Aurinkokajo jäi katsomaan perääni, kun katosin piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella oli vähän viileämpää kuin sisäpuolella. Täällä tuuli sai käydä miltei vapaasti ja liikkua miten sitä huvitti. Ainoita esteitä olivat kapearunkoiset puut ja niiden lehdet. Päätin kierrellä hetken metsässä, jonka jälkeen voisin suunnata kohti nummia. Kuljin ajatuksissani eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti maassa ja mietin. Olikohan Taivaslaulu herännyt minun lähtööni? Saikohan hän edes nukuttua? Taas kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta.
Ajatukseni olivat pyörineet viime aikoina myös aika paljon Coronassa. Ikävöin veljeäni. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin nyt saanut hänet luokseni. Hänellä olisi varmasti ollut jotakin järkevää sanottavaa, joka lohduttaisi minua. Taivaslaulu oli hieman huono sanomaan mitään sellaista, sillä näkihän sen itsekin, kuinka rikki soturi oli. Aivan kuin olisimme menettäneet kolmannen pentumme.
Astuin pienten pensaiden lävitse, ja niiden toisella puolen yllättäen kohtasinkin kissan. Säpsähdin säikähdyksestä ja kohtasin Hiilihampaan jäänsinisen katseen. Kolli vaikutti itsekin hieman yllättyneeltä, ja soturi istahti alas tervehdittyään minua.
”Mitä sinä muuten teet täällä?” kolli kysyi rauhallisella äänellä. Minäkin istuin alas. Tuskin se haittaisi, jos hetken keskustelisin Hiilihampaan kanssa tässä. Olin kuitenkin vain kävelyllä, eikä minulla muutakaan tekemistä ollut. En tuntenut vieläkään eloklaanilaisia kovin hyvin, vaikka olinkin asunut täällä jo ties kuinka kauan. En ollut löytänyt kissoja, jotka voisivat samaistua ajatuksiini. Minusta oli aina tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkopuolinen.
”Lähdin vain kävelylle. Ajattelin kulkea metsän poikki nummille. Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” kysyin ja katsoin Hiilihammasta yhä silmiin. Huomasikohan soturi sen, miten väsynyt olin? Kasvoiltani takuulla paistoi huonosti nukutut yöt.

//Hiili?
// 474 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Itikat pitivät omaa konserttiaan öisessä metsässä. Huidoin niitä kauemmaksi hännälläni liikkuessani aluskasvillisuuden seassa määrätietoisesti eteenpäin. Ei ollut varmaankaan turvallista olla tähän aikaan yöstä ulkona yksin, mutta minun oli saatava ajatella rauhassa. Leirissäkin oli varmasti rauhallista, kun kaikki muut nukkuivat, en kuitenkaan kaivannut juuri nyt muita ympärilleni.
Saavuin ääneti joen rantaan. Taivas hehkui punaisen eri sävyissä, viherlehden aikaan aurinko ei koskaan laskenut kokonaan. Veden liplatusta oli rauhoittavaa kuunnella. Aivan kuin virtaus olisi vienyt kaikki maalliset murheet mukanaan, jonnekin kauas pois.
Istahdin pientareelle ja katselin ohitse virtaavaa vettä. Sen läpi ei voinut nähdä pohjaan, mutta sen pinta kimmelsi kauniisti kainossa auringon kajossa. Helpotuksen tunne ei kestänyt pitkään. Mieli täyttyi kuvista, toivottomista ajatuksista, jotka olivat hautuneet takaraivossa koko päivän.
Kun olin syönyt lounasta Korppisiiven kanssa, minulle oli yhtäkkiä tullut outo olo hänen seurassaan – siis hyvällä tavalla outo olo. Vatsassa oli lepatellut perhosia ja minut oli täyttänyt suunnaton onnen tunne. Sitten Halavaviiksi oli ilmestynyt jostakin keskelle meidän ruokahetkeämme, ja olin alkanut kyseenalaistaa omia tunteitani. Oliko mahdollista kokea vetovoimaa kahta kissaa kohtaan samanaikaisesti?
Halavaviiksen kanssa meistä oli tullut erittäin läheiset, kun naaras oli loukannut rajapartiossa jalkansa ja joutunut parantajan pesälle. Olin potenut siitä huonoa omatuntoa, koska olin ollut silloin itse kyseisen partion johdossa, ja siksi olin halunnut hyvitellä tapahtunutta tälle. Ajan mittaan huomasin ihastuneeni häneen. Naaraan kylmä ulkokuori oli hiljalleen alkanut lämmetä minulle.
Vasta vähän aikaa sitten sain huomata omistavani tunteita myös Korppisiipeä, parasta ystävääni kohtaan. Minä ja naaras olimme tunteneet toisemme oppilasajoista saakka, olimme aina olleet erottamattomat. Aikaisemmin olin nähnyt hänet enemmänkin vain kuin sisarena, mutta nyt, kun emme olleet enää mitään pikkupentuja, asiaan oli tullut muutos. Olin viimein tajunnut sen tosiasian, ettemme olleet enää pentuja. Korppisiipikin oli jo täysikasvuinen, itsenäinen naaras.
Tukahdutin huokauksen, kun kuulin takaani äänen. Nousin seisomaan ja käännyin kohtaamaan kasvotusten punaiseen hehkuun pukeutuneen metsän, odottaen törmääväni joko jänikseen tai uteliaaseen oravaan. Molemmat arvaukseni menivät väärin, sillä pensaiden suojista näkyviin astelikin Iltakaiku, suuri laikukas kissa, jonka meripihkasilmät näyttivät palavan tulen lailla ilta-auringossa.
”Ai hei, Iltakaiku”, sanoin vähän nolostuneena ja istahdin alas. ”Luulin olevani täällä yksin.”
Jäin katsomaan isompaa soturia mietteliäänä. En tosiaankaan ollut odottanut kenenkään muun lähtevän ulos näin myöhään.
”Mitä sinä muuten teet täällä?”

//Ilta? Vähän tönkkö tuli mut toivottavasti ei haittaa xd
//354 sanaa