Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsellessani Karpalotassuksi esiteltyä kollioppilasta, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon hän muistutti ulkonäöltään mestariani Mesitähteä. Olin kyllä kuullut, että päälliköllä oli pentuja, mutta en ollut ihan varma, olisiko Karpalotassu voinut olla yksi niistä.
Epäilykseni vain vahvistuivat, kun yllättäen Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni liikkuessamme verkkaiseen tahtiin leirin uloskäyntiä kohti. Ehdin jo toivoa, että päällikkö oli tullut noutamaan minua, mutta se ajatus romuttui rysäyksellä:
”Menoni peruuntuivatkin äkillisesti, joten ajattelin, että voisin tulla Lauhalaukan sijasta valvomaan uimaharjoituksianne.” Mahtavaa. Joutuisin siis joka tapauksessa menemään veteen jonkun keltanokan kanssa. Ei minulla mitään henkilökohtaista Karpalotassua vastaan ollut, mutta mieluummin olisin harjoitellut kahdestaan mestarini kanssa kuin isolla lössillä, josta puolet sitä paitsi oli täysin uimataidottomia.
Samalla tunsin pientä ylpeyttä taidoistani. Kaikki eivät osanneet uida läheskään yhtä hyvin kuin minä. Siitä huolimatta en ollut vielä saanut soturinimeäni. Niin epäreilua. No, jos onnistuisin tämänpäiväisissä uimaharjoituksissa osoittamaan Mesitähdelle arvoni, hän saattaisi alkaa nähdä minut ja taitoni uudessa valossa. Sitten pääsisin muuttamaan Kirpputäplän luoksen sotureiden pesälle, ja asiat olisivat taas niin kuin niiden pitikin.
Kävelin Karpalotassun kanssa mestareiden takana. Hopeaputous veti joukkoa eteenpäin, Mesitähti kulki aivan hänen rinnallaan, mutta antoi hopeanvalkoisen soturin selvästi olla porukan johdossa. Jos Mesitähti olisi halunnut, hän olisi voinut käskeä Hopeaputouksen syrjään ja ottaa itse joukon johtajan paikan, mutta tiesin, ettei mestarini tekisi koskaan sellaista. Hän oli aivan liian jalo ja kiltti. Minä taas olisin varmaan jo ajat sitten, jos siis olisin ollut päällikkö ja samassa tilanteessa kuin hän nyt, ottanut arvoiseni aseman tällaisessa letkajenkassa ja näyttänyt muille, kuka oikein oli pomo.
Joen luokse vievällä polulla lenteli pikkuruisia perhosia. Niillä oli kirjavat, kauniit siivet, joita ne räpyttelivät kiivaasti ehtiäkseen pois altamme. Yksi niistä törmäsi naamalleni, ja minulta pääsi tukahtunut kiljahdus. Karpalotassu vilkaisi suuntaani huvittuneen näköisenä, Mesitähtikin kurkki edeltämme selkänsä yli meitä päin tarkistaakseen, oliko kaikki kunnossa. Minä luimistin korviani ärtyneenä ja huiskin käpälälläni perhosia kauemmaksi. Mitkään typerät pikku itikat eivät saaneet tahrata sivistynyttä imagoani!
”Oletko kunnossa?”
Hätkähdin hieman kuullessani jonkun äänen korvanjuurestani. Minulta meni hetki tajuta, että puhuja oli Karpalotassu. Katsoin häntä syrjäsilmällä, ja nyökkäsin vähän. Oli jo tarpeeksi nöyryyttävää huutaa ääneen koko pienen retkikuntamme kuullen. Mitä tuo halusi minusta? Päästä pilailemaan kustannuksellani?
Karpalotassu vaikutti kuitenkin vilpittömältä. Hänen meripihkasilmänsä tuikkivat uteliaasti, kun hän katsoi minua. Samalla tulin tajunneeksi, että hän oli varmaankin ensimmäinen oppilas, jota pystyin katsomaan suoraan silmiin, ilman, että minun täytyi laskea vähän päätäni. Me olimme kutakuinkin samankokoiset, tosin rakenteeltaan hän oli minua jonkin verran vankempi.
Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Sitten, kun Hopeaputous ja Mesitähti olivat vähän etäämmällä meistä, päätin kysyä häneltä aiemmin pohtimaani asiaa. ”Oletko sinä Mesitähden poika? Näytätte niin samalta, mutta en ollut ihan varma.”
Oli varmaankin jonkun mielestä outoa, etten tuntenut klaanitovereitani niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt, mutta totta puhuakseni en ollut tutustunut koko Eloklaanissa olemanani aikana juurikaan uusiin kissoihin, ellei sitten laskettu Mesitähteä ja Kirpputäplää. Ehdinkin jo miettiä, voisiko minusta ja Karpalotassusta tullat ehkä ystävät, jos saisimme mahdollisuuden tutustua toisiimme paremmin.

//Karpalo? Mesiki voi jatkaa
//472 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

”Lakkakuiske! Lakkakuiske! Lakkakuiske!” klaani hurrasi uudelle soturilleen. Hurrasin itsekin mukana Lakkakuiskeelle, olihan hän kuitenkin ystäväni. Jostakin syystä en kuitenkaan voinut olla olematta tyrmistynyt. Kyllähän minä meidän kahden välisen ikäeron olin tiedostanut jo tovin aikaa, mutta nyt siitä tulisi jälleen totta. En näkisi naarasta enää aamuisin hymyilemässä oppilaiden pesässä. Joutuisin odottamaan vielä tovin ajan, että pääsisin viettämään enemmän aikaa hänen kanssaan sillä nyt hänen niskoillensa romahtavat soturin taakat eikä hänellä ole enää aikaa olla itseänsä nuoremman oppilaan seurassa. Tuhahdin hiukan.
En haluaisi myöntää, että olin ihastunut Lakkakuiskeeseen, mutta se tuntui tällä hetkellä melko selvältä asialta. Tai ainakin sen perusteella, että olin tuntenut hiukan pettymystä naaraan saatua soturinimensä. Nimi oli kaunis ja kaikkea niin kuin hän itsekin, mutta jokin tässä asetelmassa vain tuntui väärältä. Ehkä salaa pelkäsin hänen ihastuvan johonkin vanhempaan kolliin. En tosin tiennyt naaraan tunteista itseäni kohtaan vielä paljon mitään. Mestarimme olivat tuttavia, joten olimme siksi viettäneet harjoituksissa paljon aikaa toistemme kanssa. Olimme hyvä duo. Lakkakuiske opetti minulle helpoimpia metsästysliikkeitä, sillä metsästys ei jostakin syystä mitenkään tuntunut minun jutultani ja samalla minä opetin Lakkakuisketta taistelemaan.
”Karpalotassu”, kuulin maukauksen viereltäni. Käänsin katseeni ja huomasin oman mestarini. Ilmeestä päätellen hän oli seisonut vierelläni jo hetken aikaa. Tunsin kuinka korviani alkoi kuumottaa, mutta yritin siitä huolimatta pitää pääni kylmänä.
”Niin?” kysyin niin tyynesti ja tasaisella äänellä kuin vain pystyin.
”Haluako käydä henkilökohtaisesti onnittelemassa Lakkakuisketta vai menemmekö harjoittelemaan? Sinulla on vielä paljon opittavaa”, Hopeaputous naukui samalla, kun hän nyökkäsi Okraviikselle onnittelut oppilaansa soturinimestä. Käänsin katseeni vielä pieneksi hetkeksi kohti Lakkakuisketta, mutta hän oli tällä hetkellä muiden Elonklaanin sotureiden ympäröimänä. Myös muutama klaaninvanhin vilahti taustalla.
”Ei tarvitse, onnittelen häntä myöhemmin. Mennään vain harjoittelemaan”, naukaisin pienen huokauksen säestämänä. Totta kai halusin mennä onnittelemaan Lakkakuisketta, mutta juuri nyt en keksinyt mitä sanoisin. Onnea? Ei. Tahdoin sen olevan jotakin henkilökohtaisempaa, mutta en keksinyt mitä. Tahdoin miettiä sanani tarkkaan. Sitä paitsi hän näytti tällä hetkellä liian kiireiseltä jakaakseen aikaa kanssani.
”Selvä on”, Hopeaputous tokaisi reippaasti, mutta jollakin tasoa jämäkästi. ”Käyn ilmoittamassa Mesitähdelle, että lainaamme Omenatassua hetkeksi aikaa.”
”Selvä…” sanoin poissaolevasti. Vasta pienen hetken jälkeen tajusin mitä Hopeaputous oli sanonut. ”Mitä?”
Mestarini oli kuitenkin jo tiessään. Hetken ajan ajattelin, että Hopeaputous yrittäisi korvata Lakkakuiskeen Omenatassulla, mutta karistin ajatuksen päästäni. Ei Lakkakuiske niin montaa kertaa ollut seuranamme, että se olisi ollut vakituinen juttu. Sitä paitsi saattoi olla, että isäni oli vain tällä hetkellä niin kiireinen, että Omenatassu tulisi seuraamme.
Purin hampaani yhteen. Jostakin syystä jännitin toisen oppilaan seuraa, kun kyseessä ei ollut ennalta tuttu kissa. Mitkä olisivatkaan Omenatassun vahvuudet ja mitkä heikkoudet? Kertoisiko Omenatassu isälleni Mesitähdelle miten toivoton metsästäjä olisin? Vedin syvään henkeä sisään ja sitten ulos. Isäni tiesi jo, että en ollut metsästäjä. Olin puhunut siitä itsekin. Mitä minä siis jännitin?
Hetken kuluttua Hopeaputous hölkkäsi luokseni Omenatassun kanssa.
”No niin. Me olemmekin kaikki sitten kasassa. Omenatassu, tässä on Karpalotassu. Olette saattaneet tavata jo useamman kerran oppilaiden pesällä”, mestarini esitteli minut Omenatassulle.
”Muutamia kertoja kyllä, mutta ehkä tämä harjoituskerta auttaa meitä tutustumaan paremmin”, sanoin pienen hymyn kanssa mestarilleni. En voinut antaa hänen tai Omenatassun nähdä kasvoiltani, että Lakkakuiskeen tilanne vaivasi minua vieläkin. Tottuisin siihen vielä.
”Tulette välttämättä tutustumaan toisiinne tämän harjoituskerran aikana. Omenatassu nimittäin auttaa sinua opettelemaan uimaan”, Hopeaputous ilmoitti. Silmäni suurenivat varmaan kaksin kertaiseksi, mestarini ilmoituksen jälkeen. Katseeni siirtyi Omenatassuun.
”Mahtavaa”, sanoin, mutta en itsekkään tiennyt mitä sillä oikein tarkoitin.

// 540 sanaa
// Omena?

Kirjoittaja: Nagini

Sade rummutti pentutarhan kattoa ja kosteus oli ympäröinyt minut kuin märkä käpälä. Olin käpertynyt kippuralle omalle sammalpedilleni ja kietaissut hopeanharmaan häntäni nenäni ylitse. Ohut pentuturkkini ei ollut vielä kovinkaan lämmin, ja kaipasin emoa vierelleni. Ajatus emosta sai rinnassani tuntumaan pienen pistoksen. En muistanut hänestä mitään, mutta tunsin silti ikävää. Ikävää sellaista kissaa kohtaan, kenen tuoksua en enää tunnistaisi tai kenen kasvoista ei ollut jäänyt pienintäkään kuvaa mieleeni. Miten se oli edes mahdollista? Pieni kehoni hytisi kylmyydestä ja yritin painautua lähemmäs sammaliani pysyäkseni lämpimänä. En ollut nukkunut vielä silmällistäkään, sillä sade oli alkanut juuri, kun aurinko oli painunut alas ja klaani oli hiljentynyt nukkumaan. Ensin en ollut malttanut edes yrittää nukkumista, vaan olin kurkkinut leirin aukiolle katsomaan valtavia pisaroita, jotka iskeytyivät kovaksi tallatulle maalle. En ollut ennen nähnyt sadetta. Pian vahtivuorossa ollut Halavaviiksi oli kuitenkin huomannut minut, ja hän oli patistanut minut takaisin nukkumaan. Laahustettuani takaisin pedilleni Tuulipennun viereen, kyyhkynharmaan naaraan hengitys oli hidastunut jo sen verran, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En tiennyt kuinka kauan olin maannut hereillä, mutta sade ei tuntunut hellittävän. Lopulta kyllästyin hytisemään kosteilla sammalilla, ja loikkasin pentutarhan kovalle maalle. Kylmästä kangistuneet lihakseni tarvitsivat muutaman nopean venytyksen ennen kuin saatoin lähteä tassuttamaan ulos pesästä.
Tullessani leirin aukiolle, huomasin aukion keskellä pienen lätäkön. Jo muutama askel omalta sammalpediltäni aukiolle oli saanut kehoni lämpiämään hiukan, ja innostunut kihelmöinti kutitti varpaitani. Lätäkkö sai ajatukseni pois kylmyydestä ja siitä inhottavasta kosteudesta, joka roikkui ilmassa sadepisaroiden välissä. Unohtaen tyystin vahtivuorossa olevan Halavaviiksen, lähdin kipittämään lätäkön luokse. Sade kasteli jo ennestään hieman kostean turkkini nopeasti lähes läpimäräksi, mutta pörhistin vain turkkiani ja katselin lumoutuneena veden pintaa. Pisaroita iskeytyi veteen niin nopeasti, että silmäni eivät pysyneet perässä. Jokaisen pisaran jälkeen veteen ilmestyi pieni rengas, joka kuitenkin katosi silmänräpäyksessä muiden pisaroiden alle. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja yritin samalla ehtiä nähdä jokaisen lätäkköön iskeytyvän pisaran. Olin niin keskittynyt tarkkailemaan vettä, että en huomannut Halavaviiksen hivuttautuneen vierelleni. Kilpikonnakuvioinen naaras rykäisi, ja havahduin ajatuksistani. Luimistin korviani, mutta tuijotin soturia kuitenkin uhmakkaasti silmiin.
”Nyt on keskiyö, Pilkepentu”, Halavaviiksi murahti. ”Mene nukkumaan.” En mahtanut mitään harmistukselleni, kun naaras viittilöi kohti pentutarhaa. Olin jo lähdössä takaisin, kun muistin mikä oli alkuperäinen tarkoitukseni lähteä pesästä. Käänsin katseeni Halavaviikseen.
”Minulla oli kylmä, enkä saanut unta”, naukaisin. Samassa tunsin vilunväreiden juoksevan selässäni, kun muistin märän turkkini, joka roikkui ympärilläni. Halavaviiksi tuijotti minua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten eikä sanonutkaan mitään. Näytti siltä, että naaras ei oikein tiennyt, mitä minun kanssani olisi pitänyt tehdä. Lopulta hän sanoi:
”Mene käymään Liljatuulen luona. Hän voi antaa sinulle kuivia sammalia.” Sitten naaras loikki takaisin vahtipaikalleen sisäänkäyntitunnelin luokse.
Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni märkä turkki liimautuneena ihooni, kunnes havahduin ajatuksistani ja pyörähdin kohti Liljatuulen pesää leirin reunalla. Lähdin tassuttamaan sitä kohti, mutta otettuani yhden askeleen, tassuni luiskahti märällä maalla ja menetin tasapainoni. Leukani iskeytyi maahan ja vingahdin kivusta. Tunsin, miten märästä maasta imeytyi kosteutta vatsakarvoihini, ja kömmin nopeasti ylös. Oloni oli surkea, kun jatkoin matkaani parantajan pesään.
Päästyäni perille, menin saman tien pesään sisälle. Yrttien tuoksu iskeytyi vasten kasvojani, ja tunsin aivastuksen alkavan kutitella nenääni. Nyt sateella pesässä ei tuoksunut yhtä voimakkaalta kuin tavallisesti, enemmänkin multaiselta. Yrttien haju vei silti huomioni hetkeksi pois siitä, että olin tullut hakemaan Liljatuulelta kuivia sammalia. Kun muistin taas, mitä olin tullut tekemään, tassutin varovasti syvemmälle pesään. Vilkaisin olkani yli ja näin maassa tassujeni jättämät märät jäljet sekä turkistani tippuneet pisarat.
”Liljatuuli?” huhuilin varovasti, sillä jostain syystä minua ujostutti tulla keskellä yötä parantajan pesälle. Vaikka pidinkin tummanharmaasta naaraasta, korviani kuumotti, kun minun piti herättää hänet keskellä yötä etsimään minulle kuivia sammalia.
”Liljatuuli? Oletko täällä?” huikkasin uudestaan, tällä kertaa hieman kovempaa. Ehkä naaras oli sikeässä unessa, eikä ollut kuullut tuloani sateen läpi. Erotin pesän perältä liikettä, ja pian Liljatuuli nousi ylös sammaliltaan ja tuli luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä olivat vielä unesta turvonneet ja katse oli hieman utuinen.
”En saanut unta sateen takia”, nau’uin ujosti. ”Minulla oli kylmä, ja Halavaviiksi käski minut hakemaan kuivia sammalia täältä.” Liljatuuli räpytteli silmiään ja katsoi märkää turkkiani. Hänen katseensa muuttui hieman sääliväksi.
”Voi sinua, miten olet kastunut noin märäksi?” Liljatuuli kysyi rypistäen otsaansa. Vilkaisin märkiä tassujani ja kohautin lapojani. Sitten muistin leikkini lätäkössä.
”Jäin katselemaan lätäkköä! Se oli aika iso”, kerroin silmät suurina. Liljatuuli nauroi sanoilleni ja pudisteli päätään. Hän viittilöi minua tulemaan peremmälle pesään. Seurasin naarasta hänen sammalpetinsä luokse, ja katsoessani parantajan makuualusia, melkein tunsin niistä hohkaavan lämmön ympärilläni. Liljatuuli katseli minua, kun meripihkanväriset silmäni olivat jumittuneet kuiviin sammaliin.
”Sinun on varmaan paras nukkua tämä yö täällä minun kanssani, ettet vilustu”, Liljatuuli naukaisi ja nyökkäsi kohti omaa sammalpetiään. Silmäni suurenivat ja peräännyin askeleen. Vaikka minusta oli houkuttelevaa jäädä tänne lämpimään nukkumaan tummanharmaan parantajan viereen, en halunnut vaikuttaa avuttomalta pennulta, joka ei pystyisi nukkumaan yksin. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta kun vilunväre melkein veti tassut altani, tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
”Hyvä on”, huokaisin. Liljatuuli naurahti ja toi pesän perältä muutaman sammaltupon lisää oman petinsä viereen, jotta mahtuisin nukkumaan. Täristen katsoin, kun naaras asetteli sammalet tasaiseksi alustaksi.
”Tulehan tähän, niin kuivataan sinut ensin”, Liljatuuli sanoi, ja nyökkäsi kohti sammalia. Vapisevin askelin tassutin kuivien sammalten päälle, ja asetuin makaamaan. Kehoni tärisi kylmyydestä, ja painauduin lähemmäs Liljatuulen lämmintä kehoa, kun parantaja tuli viereeni. Hän alkoi sukia turkkiani pitkin vedoin, ja tunsin veren alkavan kiertää kehossani nopeammin, kun allani oli kuivia sammalia ja Liljatuulen voimakkaat kielenvedot saivat lämmön palautumaan kehooni pikkuhiljaa. Nyt, kun en enää tärissyt kylmästä, väsymys sai silmäluomeni raskaaksi ja ne painuivat kiinni. Vaivuin syvään uneen Liljatuulen tasaisten kielenvetojen saattelemana.

// 897 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 32kp! –

Hiilihammas: 17kp –

Korppisiipi: 9kp –

Mesitähti: 19kp –

Omenatassu: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin nukkunut huonosti sen jälkeen, kun olimme todistaneet Kuolonklaanin leirin karmeita tapahtumia. Nytkin olin vain maannut vuoteellani ja yrittänyt päästä takaisin uneen, joka oli keskeytynyt syystä tai toisesta.
Olin juuri ollut nukahtamassa taas, kun erotin punaruskean pään työntyvän sisään pesääni. Minttuliekki katsahti minuun ja näytti yllättyneeltä. Lyhyen keskustelun seurauksena väsymykseni oli kadonnut. Minttuliekki oli yllätyksekseni myöntänyt, että Kuolonklaanin leirin tapahtumat pitivät myös häntä hereillä. En olisi uskonut, että asia olisi valvottanut Minttuliekin kaltaista kissaa.
Soturi vaikutti siltä, ettei hänen mieltään niin helposti saisi horjutettua. Mutta toisaalta kuka tahansa säikähtäisi, jos omista vanhemmista paljastuisi täysin uusi, epämiellyttävä puoli. Minä ymmärsin Minttuliekkiä täysin. Olin jopa otettu siitä, että naaras uskalsi puhua minulle näinkin vaikeasta asiasta. Kampesin itseni pystyyn ja katsahdin Minttuliekkiin päin.
”Minäkään en ole oikein saanut nukuttua. Mentäisiinkö vaikka kävelylle, niin voisimme keskustella tästä vielä? Se voisi helpottaa”, ehdotin pehmeällä äänellä ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Minttuliekkikin yritti hymyillä, mutta hymy tuskin oli aito. Se katosi soturin kasvoilta nopeasti.
”Mennään vain”, naaras vastasi ja perääntyi pois pesän sisäänkäynniltä. Ennen kuin astuin ulos pesästä, sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani.
Leirin pääaukio oli varsin hiljainen. Se johtui vain siitä, että aurinko oli hädin tuskin noussut vielä. Aamun ensimmäiset partiot olivat jo lähteneet matkaan. Annoin Minttuliekin kulkea edelläni ulos leiristä. Ohitimme piikkihernetunnelin päässä sijaitsevan kiven, jonka jälkeen soturi odotti minun pääsevän hänen vierelleen. Naaras vilkaisi minua kysyvästi. Arvelin hänen odottavan, että päättäisin suunnan. Jalkani johdattivat minua suoraan eteenpäin, kohti koivumetsää. Viherlehden myötä koivumetsä oli muuttunut kenties reviirin kauneimmaksi paikaksi. Siellä käveleminen sai mieleni rauhoittumaan.
”Mitä sinä olet viime päivinä miettinyt?” kuulin Minttuliekin kysyvän. Vilkaisin soturia, mutta käänsin pian katseeni taas eteenpäin.
”En minä oikein tiedä, ajatukseni ovat olleet melko sekavat. Yksi iso kysymys minua on kuitenkin vaivannut. Miksei Punatähti kertonut meille Kuolonklaanin tilanteesta? Niinkö vähän he oikeasti luottavat meihin, etteivät he voi kertoa noin isoa asiaa? Kokoontumisessakin he vain esittivät, että kaikki oli hyvin. Voimmeko mekään sitten luottaa heihin, jos vastaava tilanne tulee kohdalle?” kysyin, mutten kääntänyt katsettani Minttuliekkiin.
Olin kertonut klaanille lyhyesti kaiken tapahtuneen, mutta olin jättänyt mainitsematta sen, miten Karhumyrsky oli piinannut kuolonklaanilaisia. En tiennyt oliko se ollut oikein, mutten halunnut klaanin alkavan epäillä Kuolonklaanin luotettavuutta. Turha kitka klaanien välillä oli juuri nyt se mitä minä vähiten kaipasin.
Aurinkokajo oli yrittänyt puhua kanssani, muttei hän tuntunut ymmärtävän minua. Naaras oli ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi lähteä pois. Hänen mielestään kuolonklaanilaiset olivat liian arvaamattomia. Toki minä ymmärsin sen, että naaras pelkäsi itsensä ja pentujemme puolesta, mutta hän ei ajatellut yhtä tärkeää asiaa. Jos me lähtisimme, menettäisimme yhteyden Tähtiklaaniin.
Vilkaisin Minttuliekkiä. Naaras käveli eteenpäin katse käpälissään. En oikein ollut varma, oliko naaras sanomassa jotakin, vai halusiko hän vain kulkea hiljaisuudessa eteenpäin.

//Minttu?
// 438 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” Mesitähden äänessä kaikui aito huoli. Ymmärsin kollin huolen täysin. Kuolonklaani oli loppujen lopuksi melko arvaamaton, mutta uskoin, että Punatähden johdolla sopu säilyisi jos Eloklaani ei tekisi suurta rikettä tai puuttuisi liiaksi Kuolonklaanin asioihin. Tai oikeastaan, en enää tiennyt voisinko olla niin varma, Punatähti oli näyttänyt niin uuden puolen itsestään. Ehkä minä en tuntenutkaan häntä niin hyvin, kuin olin luullut. Minun ei pitäisi koskaan luottaa kissaan täysin, sillä jokaisella oli oma tahtonsa ja toiset noudattivat sitä muille koituvia haittoja kaihtamatta. Sen ainakin Kuolonklaani oli minulle opettanut. Älä koskaan luota kehenkään sokeasti.
”Ymmärrän huolesi ja olen samaa mieltä. Tähtiklaani tietää jos kukaan, mutta se on eri asia kertovatko he sen sinulle vai ohjaavatko he vain sinut selvittämään sen itse”, totesin ja vilkaisin pimenevälle taivaalle. Minusta oli hyvä, että minun ja Mesitähden välinen kommunikaatio oli kunnossa -tai ainakin Mesitähden suunnalta. Olinko minä koskaan puhunut hänelle huolenaiheistani tai muusta ennen muutama hetki sitten tapahtunutta vuodatustani? En muistanut juuri tällä hetkellä kertaakaan. En ollut mennyt hänen luokseen silloin, kun olisin kaivannut kissaa jolle puhua, vaikka hyvinkin tiesin, että häneen jos kehen voisi nojata. Hän oli yksi reiluimmista -ellei reiluin- kissa, jonka olin kohdannut ja kaiken lisäksi hän oli kokenut ennustuksen taakan, joka tavallaan loi jonkinlaisen siteen välillemme.
Lopun matkaa kävelimme hiljaa puhuen. Matka tuntui taittuvan tavallista hitaammin. Vastassamme olisi klaani, joka janosi vastauksia.

Nelistin läpi öisen metsän silmissäni odottavainen kiilto. Tämä oli jo toinen yöni putkeen hereillä ja se alkoi vaatia verojaan, mutta innostus Pähkinäkorvan tapaamisesta peitti väsymyksen alleen. En ollut nähnyt kollia pitkään aikaan kunnolla, mutta muutama päivä sitten yhteiset partiomme olivat törmänneet ja olimme kuin olimmekin sopineet tapaamisen tälle yölle. Se oli riski, mutta emme jääneet kiinni.
Kuluneen päivän tapahtumat olivat hieman sekoittaneet pakkaa, mutta uskoin kollin silti lupauksensa pitäen olevan tulossa.
Saavuin paikalle ennen Pähkinäkorvaa. Jäin odottelemaan soturin saapumista hyvän matkan päähän rajasta, jotten olisi aivan sen tuntumassa epäilyttävän näköisesti, jos joku sattuisi kulkemaan ohitse. Yritin keskittyä yössä surraaviin hyttysiin, jotten antaisi mielelleni tilaa ajatella mieltäni painavia tapahtumia.
Hetki jos toinenkin kului ja kuu oli ehtinyt jo liikkua hitusen huipustaan. Rintaani alkoi hieman pakottaa -oliko kollille sattunut jotain? Lukuisat toinen toistaan hirveämmät ajatukset alkoivat juosta mielessäni, kunnes aluskasvillisuus alkoi kahista. Valpastuin ja nousin seisomaan. Aloin kävelemään eteenpäin, jotta näyttäisin siltä, että olin ollut vain kävelyllä, enkä nököttämässä rajalla. Näytteleminen oli kuitenkin turhaa, sillä pian pusikosta alkoivat loistaa tutut tummanvihreät silmät, joiden katse oli lämmin.
”Iltaa Minttuliekki”, Pähkinäkorva sanoi väläyttäen kohteliaan hymyn. En voinut muuta kuin hymyillä kuin hölmö takaisin.
”Iltaa vain sinullekin.” Katsoimme hetken vain toisiamme, mutta sitten kasvoillani loistanut hymy kaikkosi:
”Pelkäsin, että sinulle oli sattunut jotain”, tunnustin ja vilkaisin tassujani, jonka jälkeen nostin uudestaan katseeni rohkeasti ylös, ”En nähnyt sinua kun.. kun kävimme aikaisemmin.” Pähkinäkorva kyllä varmasti tiesi, mitä tarkoitin. En halunnut nostaa ikäviä ajatuksia vielä pintaan.
Pähkinäkorva pudisti päätään pienesti muutaman kerran ja istui aivan viereeni, joka sai tietenkin sydämeni sykkimään.
”Odotin vähän tilanteen rauhoittuvan, enkä päässyt aivan heti lähtemään. Olethan kunnossa?” kolli kääntyi katsomaan syvälle silmiini kauniilla silmillään. Nyökkäsin pienesti. Pähkinäkorva kurtisti kulmiaan, jotka tuntuivat sanovan ”ihanko totta?”. Huokaisin.
”En halua pilata tätä hetkeä surullisella yksinpuhelullani siitä, miltä minusta tuntuu. Haluan, että ne typerät ajatukset ovat kaukana poissa”, selitin kietaisten häntäni kehoani vasten.

Olimme keskustelleet vaikka mistä, kun huomasimme taivaalla loistavan kuun asennosta olevan liian myöhä. Meidän olisi palattava.
”Hyvästi Minttuliekki, nähdään taas pian”, pähkinänruskea kuolonklaanilaissoturi sanoi ja nuolaisi otsaani. Hymyilin tälle kosketin hännälläni tämän selkää: ”Näkemiin Pähkinäkorva.” Kun kolli oli kadonnut vielä viimeisen katseiden vaihdon jälkeen Kuolonklaanin metsään, lähdin kävelemään poispäin.
Olimme sopineet seuraavan tapaamisemme muutaman päivän päähän samaan aikaan kuin nytkin. Oli tuntunut vaikealta antaa hänen lähteä taas takaisin Kuolonklaaniin. Hyvästien sanominen oli joka kerta entistä vaikeampaa, vaikka tiesimme tapaavamme uudestaan. En halunnut olla erossa hänestä näin paljoa. Minttuliekki, kuuntele itseäsi! Ajatukseni olivat alkaneet kuulostaa entistä enemmän tältä viime aikoina. En olisi osannut odottaa tätä, mutta taisin olla… ihastunut Pähkinäkorvaan. Tai oikeastaan, jos totta puhutaan, se tunne oli jotain suurempaa. Joskus sain itseni rysän päältä kiinni miettimästä, haluaisiko Pähkinäkorva muuttaa Eloklaaniin. Hän pääsisi kauas tuosta klaanista, joka saattoi tappaa jäsenensä hirveänä rangaistuksena lakien rikkomisesta.
Jatkoin matkaani takaisin leiriin tuolla ajatuksella leikitellen.

Hätkähdin hereille huohottaen. Mielessäni vieläkin välkkyi ne kuvat kuolevasta Karhumyrskystä. Olin joutunut kokemaan kaiken sen kauhean uudestaan unissani. Nousin ylös ja yritin tasata pystyssä olevia karvojani. Lauhalaukka kierähti pedillään siten, että hänen uniset kirkkaan siniset silmänsä katselivat minua:
”Onko kaikki hyvin?” Kollin ääni oli hyväntuulinen kuten yleensä, vaikka hänen olemuksensa oli vastaheränneen oloinen. Naurahdin ja nyökkäsin. Sitten kolli nousi ylös, teki muutaman kierroksen ja asettui uudestaan kerälle pedilleen. Oliko aurinko edes ylhäällä?
Tassutin ulos pesästä varoen tallomasta kenenkään koipea tai häntää ja pian aamun raikas tuulahdus lävähtikin kasvoilleni. Aurinko oli erittäin matalalla, mutta näkyvissä kuitenkin. Askelsin lihaksiani venytellen lähemmäs aukion keskustaa ja yritin saada piinaavaan uneni lähetettyä kauas pois jonnekin ajatusteni pohjakerrokseen.
Olikohan Mesitähti hereillä? Aukiolla ei näkynyt jälkeäkään valkeasta kollista, joten oletin hänen olevan pesässään. Varmaankin nukkumassa. Jokin sisälläni kuitenkin sai minut menemään hiljaa kurkistamaan litteäkiven alla olevaan koloon, jossa Mesitähti yönsä vietti.
Hätkähdin vähän, kun näin päällikön vihreät raollaan olevat silmät, jotka aukesivat niiden huomatessa minut.
”Öh anteeksi. Tulin vain katsomaan oletko hereillä. Minä voin tulla myöhemmin takaisin ja lopettaa sinun häiritsemisesi”, sanoin hieman nolosti. Kollin kasvoille nousi lämmin hymy, kun hän nousi venytellen ylös.
”Ei se haittaa. En minä nukkunut, torkuin vain. Mitä asiaa sinulla oli?” päällikkö kysyi ja kallisti päätään hieman.
”Ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa. Ajattelin vain, että jos olisit hereillä ja tarvitsisit seuraa. En saanut oikein nukuttua, se juttu pyörii mielessäni”, tunnustin korviani aavistuksen luimistaen. Painotin sanoja tiettyjä sanoja, jotta Mesitähti ymmärtäisi mitä tarkoitin. Hän oli ainut kelle olin avautunut Punatähden käyttäytymisen aiheuttamasta järkytyksestä, enkä totta puhuen keksinyt ketään muutkaan ketä häiritä.

//Mesi? Tää on sit vähän vaa semmosta ajatusvirta tekstiä nii ei oo takuita laadusta 😀
951 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Istuin kapealla puukaistaleella, joka sijaitsi juuri sopivasti ikkunan edessä, ja tuijotin ulos pimeään. Pimeys oli läpitunkematon, kolkko. Silti se tuntui kutsuvan minua – ja minä halusin vastata sen kutsuun.
Astia tippui kolisten lattialle. Säpsähdin vähän ja käännyin katsomaan kaksijalkaa, joka oli kyyristynyt nostamaan sitä. Toinen kaksijalka mölisi sille jotakin oudolla kielellä. En ymmärtänyt sanaakaan. Itse asiassa en edes hahmottanut kunnolla kaksijalan kaikkia piirteitä. Sen kasvot olivat littanat ja sumeat, aivan kuin usvan peitossa. Etukäpälien varpaat olivat luonnottoman pitkät ja ohuet. Se ei ollut yhtään niin kuin minä. Ei yhtään niin kuin kissa.
Jostain loikkasi esiin kissa. Se näytti jo paljon tutummalta, mutta oli yhtä etäisen oloinen kuin kaksijalatkin. Pian kissoja alkoi ilmestyä joka puolelta ympäriltäni. Ne kiertelivät kaksijalkojen ympärillä, kiehnäsivät mielistelevästi niiden jaloissa. Huimasi.
Ikkunaruudun takana ollut pimeys alkoi venyä. Se kurkotteli pitkillä kynsillään minua kohti. Yhtäkkiä aloinkin epäröidä, enkä enää halunnut lähteä sen mukaan. En halunnut muuttua osaksi sitä. Yritin pyristellä kauemmaksi, mutta jalkani olivat kuin naulitut puukappaleeseen allani. Pakokauhu kiipeili sisälläni, kynsi rintaani kuin raivohullu. Hengittäminen teki kipeää, aivan kuin keuhkojani olisi riivitty jokaisella hengenvedolla.
Jossain vaiheessa pimeys sai minusta otteen. Lamaannuttava kylmyys ympäröi minut, sydämen syke muuttui hitaammaksi, melkein pysähtyi. Tiesin, että avun huutaminen oli myöhäistä tässä vaiheessa. Se oli jo saanut minut, minä kuuluin nyt sille.

”Omenatassu, voisitko lakata potkimasta minua?”
Silmäni rävähtivät auki. Pesässä oli hämärää, kotoisaa. Tutut tuoksut ympäröivät minua taas, klaanitoverit tuhisivat rauhallisina lähistöllä, kukin oman unensa vankina. Kaikki paitsi Vadelmatassu.
Vaaleanruskea kolli rönötti hankalassa asenossa omassa vuoteessaan häirityn näköisenä. Oppilaan vaaleanvihreät silmät kiilsivät heikosti hämärässä, ja aistin niiden katseen olevan kohdistettuna itseeni. Yritin katseellani viestittää kollille olevani pahoillani, mutta koska tuo näytti edelleen siltä, että oli aivan kuin selitystä vailla, murahdin vain tympääntyneellä äänellä: ”Näin pahaa unta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää.”
Sen jälkeen käperryin uudelleen keräksi sammalille, jotka oli vasta vaihdettu. Ne tuntuivat mukavan pehmeiltä, ja niistä lähti tuore, multainen tuoksu. En olisi ikinä uskonut voivani pitää mullan tuoksusta tai voivani kutsua sitä kotoisaksi. Toisaalta en olisi ikinä voinut kuvitella itseäni asumaan metsässä yhdessä villikissojen kanssa, jotka saalistivat itse oman ruokansa.
Olin alkanut viihtyä Eloklaanissa entistä enemmän tutustuttuani paremmin Kirpputäplään. Vietin nykyään nuoren soturikollin kanssa suurimman osan vapaa-ajastani. Hänen seurassaan minun oli hyvä olla. En voinut enää edes kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä hänen luonaan. Sitä paitsi, ei muissakaan eloklaanilaisissa mitään vikaa ollut. Eivät he yhtä sivistyneitä olleet, kuten minä, mutta menettelivät kyllä ihan. Kirpputäplän lisäksi mestaristani Mesitähdestä oli tullut minulle läheinen kissa klaanissa. Minua vähän pelotti, että kunhan saisin koulutukseni loppuun ja minusta tulisi soturi, olisimmeko enää ystäviä valkean kollin kanssa. Mikä esti häntä unohtamasta minua sitten, kun hänen ei tarvinnutkaan joka päivä tulla hakemaan minua oppilaiden pesältä harjoituksiin?
Huokaisin, ja annoin itseni vajota uudelleen uneen. Murehtimalla en etenisi mihinkään suuntaan, paitsi ehkä alemmaksi, pohjaa kohti, mikä ei suinkaan ollut päämääräni. Kysyisin suoraan asiasta Mesitähdeltä seuraavissa harjoituksissa.

//467 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmäni olivat vettyneet naurettuani itseni melkein läkähdyksiin Vadelmatassun verrattomalle imitaatiolle mestaristaan. Korppisiipeä itseään oppilaan naamanvääntely ei niinkään vakuuttanut, vaan tämä loi meihin tuiman katseen ja läpsäisi minua terävästi ohimolle hännällään saadakseen minut hiljenemään. Vilkaisin ystävääni pahoittelevasti, mutta en voinut lakata hihittämästä kuin joku sekopää. Voi juku, minulla ei ollut ollut näin hauskaa aikoihin! Kun sekä minusta että ystävästäni oli tullut mestareita, emme olleet juuri ehtineet viettämään aikaa yhdessä, mikä oli sinänsä aika outo juttu, sillä minulla jos kenellä sitä vapaa-aikaa riitti vaikka muille jakaa asti.
Vadelmatassu katsoi meitä odottavasti. Kuin lukien viestin oppilaansa kasvoilta, Korppisiipi yhtäkkiä hätkähti ja sanoi: ”Menehän nyt syömään ja lepäämään. Jatkamme aamulla. Tällä kertaa tosin emme viivy näin myöhään, mikä tietenkin edellyttää sitä, että sinun täytyy olla jalkeilla hyvissä ajoin.”
Vaaleanruskea kollioppilas tuhahti närkästyneen oloisena, mutta nyökkäsi kumminkin ja loikki sitten matkoihinsa. Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten siirsin silmäni takaisin edessäni seisovaan Korppisiipeen. Tarkastellessani hänen olemustaan huomasin, että naaras näytti jo ihan täysikasvuiselta. Hänestä oli kasvanut kaunis, sirovartaloinen kissa. Tiedostin kyllä itsekin muuttuneeni kuiden saatossa: turkista oli hävinnyt pennulle ominainen untuvainen olemus ja liikkeisiini oli tullut enemmän itsevarmuutta ja sulavuutta.
Sen ajatteleminen teki minut iloiseksi, mutta samaan aikaan sai myös kaipaamaan vanhoja aikoja, jolloin me olimme olleet vain kaksi innokasta oppilasta, Hiilitassu ja Korppitassu, yhdessä mestareidensa lempeällä ohjeistuksella tutkimassa leirin ulkopuolista maailmaa.
”Onko sinulla nälkä?”
Säpsähdin. Olin vaipunut täysin omiin ajatuksiini ja unohtunut tuijottamaan Korppisiiven vaaleanvihreitä silmiä. Käänsin katseeni nolostuneena muualle. Nyökkäsin kumminkin. Ruokahaluni oli hiljalleen heräämässä, ja vatsani surkea valitus oli lähistöllä olijoiden kuultavissa.
Korppisiiven johdolla siirryimme tuoresaaliskasalle. Vadelmatassu oli hakennut jo syömistä ja istui nyt oppilaiden pesän edustalla nauttimassa ateriaansa. Kolli jutteli toisen oppilaan kanssa.
Valikoin Korppisiiven jälkeen itselleni kasasta herkullisen näköisen hiiren, joka ei ollut kauhean iso, mutta riittäisi varmasti viemään nälkäni. Ystäväni oli päätynyt johonkin pikkulintuun, jota tuo roikotti siivestä hampaillaan odottaessaan minua.
Taivaanranta oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi ja oli alkanut hämärtää. Silti me istuimme aukiolla, nauttimassa rauhasta. Jossain korkealla puussa lauloi lintu. Sen ääni oli kirkas, jokseenkin surumielinen ehkä. Minusta se oli kuitenkin kaunis, ja höristin korviani kuullakseni paremmin sen eri sointuja.
”Viime kerrasta on aikaa, kun olemme istuneet syömässä näin ihan vain kahden kesken”, totesin sitten ja katsahdin ystävääni. Korppisiipi puhalsi viikseensä tarttuneen höyhenen pois ja nyökkäsi. ”Olisi kiva tehdä jotain yhdessä. Ihan niin kuin ennen vanhaan, vai mitä sanot?” Ajatus yöllisestä metsässä juoksentelusta sytytti sisälläni jonkinlaisen kipinän ja sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. Se oli täysin valmis juoksemaan kilpaa askelteni kanssa, pumppaamaan adrenaliinia suoniini ja herättämään kaikki tähän asti uinuneet aistini.

//Korppi?
//411 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä suoraan silmiin. Soturin tummansiniset silmät viestivät naaraan olevan aidosti kiinnostunut siitä, miten minä voin. Se lämmitti mieltäni. Oli hyvä tietää, että varapäällikköäni kiinnosti myös muiden kuin itsensä hyvinvointi. En toki ollut koskaan epäillyt sitä, mutta siitä huolimatta asian huomaaminen sai minut hyvälle tuulelle.
Palautin mieleeni taas Kuolonklaanin leirissä tapahtuneen teloituksen. Punatähti oli näyttänyt itsestään sen puolen, jota en välttämättä olisi halunnut nähdä. Olin pitänyt Punatähteä oikeudenmukaisena ja ymmärtäväisenä kissana, joka arvosti jokaisen kissan henkeä. Ilmeisesti niin ei ollut. Karhumyrsky oli mennyt rajan yli, ja Kuolonklaanin päällikkö oli antanut soturille lopullisen rangaistuksen.
Inho valtasi minut ja saatoin jopa kuulla korvissani kuolonklaanilaisten hurraukset, kun Punatähti oli riistänyt heidän klaanitoverinsa hengen. Miten kukaan saattoi iloita sellaista katsellessaan?
Olin tappanut elämäni aikana tasan yhden kissan, ja sekin oli ollut vahinko. Olin käyttänyt liikaa voimaa. Oli vienyt tovin, että olin päässyt asiasta yli. Punatähti sen sijaan oli tappanut tahallaan, täysin suunnitellusti. Hän ei näyttänyt katuvan tekoaan lainkaan, ja se pelotti minua. Oliko Eloklaani sittenkään turvassa, kun Kuolonklaani oli rajanaapurimme?
Jos Kuolonklaani päättäisi hyökätä Eloklaaniin, he eivät lopettaisi ilman kuolonuhreja. Silloin minun täytyisi päättää, että riskeeraanko omien klaanitovereideni hengen, vai teenkö kaikkeni kukistaakseni kuolonklaanilaiset. Ajatus sai niskavillani nousemaan pystyyn. Huomasin Minttuliekin katselevan minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Anteeksi, ajatukset vain pyörivät päässäni. Kyllä tämä tästä helpottaa”, sanoin tasaisella äänellä lisäten vielä, ”luulisin.”
Minttuliekki katsoi minua hieman haikeasti.
”Kyllä minä tiesin, millaisia kuolonklaanilaiset ovat. En vain kuvitellut, että se olisi ollut sellaista. Helmiloiste vei minut unissani tutustumaan Kuolonklaanin historiaan. Näin ne kaikki kauheudet, mitä Kuolonklaanin muinaiset päälliköt tekivät. Mutta se oli aivan erilaista. Minä luulin, että se oli jo menneisyyttä. Luulin, että kuolonklaanilaiset olisivat jo ymmärtäneet, miten arvokas jokaisen kissan elämä oli”, huokaisin hiljaa ja katsoin jälleen Minttuliekkiä.
Käänsin katseeni kuitenkin pois. Taivas oli muuttunut pilviseksi. Paksu pilvipeite oli aivan yhtäkkiä peittänyt koko taivaan. Kuu ja tähdet olivat kadonneet näkyvistä. Olikohan Tähtiklaani vihainen meille? Olisiko minun pitänyt estää turha kuolema? Oliko väärin vain seisoa tekemättä mitään?
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja saatoin rentoutua edes hieman. Olimme turvallisella maaperällä, vaikka en oikeasti ollut enää siitäkään niin varma. Vasta eilenhän kuolonklaanilaiset olivat tällä samalla maalla yrittäneet tappaa Ruskatassun.
”Minun täytyy käydä tapaamassa Tähtiklaania mahdollisimman pian”, rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja katsahdin jälleen varapäällikkööni. Minttuliekki katsoi minua ymmärtäväisesti silmiini.
”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” kysyin epätoivoisesti. En halunnut miettiä asioita yksin päässäni. Luotin Minttuliekkiin, jonka vuoksi uskalsin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. Hän oli nähnyt ne kauheudet, mitä Kuolonklaanin leirissä oli tapahtunut. Toivoin, että hän ymmärsi minua ja kysymyksiäni.

//Minttu?
// 421 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Olimme Vadelmatassun kanssa ajautuneet ulos jo muutenkin viivästyneestä aikataulusta ja olimme saapuneet leiriin vasta kun ilta-aurinko oli jo alkanut painua näkymättömiin. Olimme oppilaani kanssa kerennyt kerrata päivän aikana melko paljon, opetinhan minä hänelle myös pari uutta asiaakin, kuten sen, että päätänsä ei kannata väen väkisin työntää vatukkoon. Vadelmatassun onneksi hän ei ollut saanut muuta kuin pieniä nirhaumia kuononsa tyveen. Tassuttelimme sisään leiriin, jossa oli joksenkiin levollinen tunnelma, vaikka vasta eilen oli käynyt ”onnettomuus”, jossa Ruskatassu oli loukkaantunut hengenvaarallisesti, mutta oli jo onneksi kuulemani mukaan paranemaan päin.
-Hei! Olittepa te myöhään harjoituksissa, Hyvin tuntemani ääni tokaisi.
Siristin silmiäni mietteliäänä ja käänsin katseen suntaan, josta päättelin äänen kuuluneen.
Hiilihammas jolkotti luoksemme ja nyökkäsi ystävällisesti Vadelmatassulle, joka oli jo rahjustamassa tuoresaaliskasalle, ei minun olisi ehkä pitänyt tätä ihan uuvuksiinkaan väsyttää.
-Hei, ja kyllä, meillä on vielä paljon asioita opeteltavana ennen kuin Vadelmatassu on virallisesti valmis, tuhahdin itselleni harvinaiseen, jokseenkin lempeään sävyyn.
Vadelmatassu kääntyi minua kohti, tämän kasvoilla oli närkästynyt ilme ja tämän korvat heilahtelivat ärtyneesti.
-Kuulin kyllä mitä sanoit! Oppilas naukui nyrpistäen tuohtuneena helakan vaaleanpunaista nenäänsä.
Hiilihammas hymähti pukaten minua kevyesti käpälällään lapaan, kuin sanoakseen, että minun pitäisi kutsua oppilaani puhumaan kanssamme, mutta eihänhän minun sitä oikeastaan tarvinnut tehdä, Vadelmatassuun voi aina luottaa.
-Korppisiipi on aivan kamala orjapiiskuri! Arvaa mitä hän sanoi minulle kun olin vain tarkistamassa, että oliko eräässä vatukossa riistaa! Vadelmatassu marmatti Hiilihampaalle, jonka viikset värisivät huvittuneena.
Huokaisin syvään muljauttaen silmiäni, vain Vadelmatassun kaltainen kissa pystyi nolaamaan minut oman ystäväni edessä. Hiilihammas vilkaisi minuun siniset silmät huvittuneena kimmeltäen, kolli tulisi virnuilemaan tästä vielä melko kauan.
-”Senkin kirpunaivo! Älä Tähtiklaanin tähden tunge päätäsi vatukkoon?” Hiilihammas ehdotti yrittäen erittäin epätoivoisesti matkia ääntäni.
Päästin syvän huokauksen soljumaan ulos suustani, vain Hiilihampaan ja Vadelmatassun kaltaiset kissat pystyivät nolaamaan minut kaikkien klaanitoverieni edessä, vaikka tuskin he edes kiinnittivät meihin huomiota. Ja jos olisivat kiinnittäneet…olisin luultavasti saanut kuullä tästä vielä monelta. Vadelmatassu pudisti rivakasti vaaleanruskean karvan peittämää päätään, kun kolli lopetti, tämän kasvoilla oli leveä virnistys.
-Ei aivan, mutta melkein: ”Älä sinä kirpunaivo hyvän Tähtiklaanin tähden tunge sitä päätäsi kaikkiin mahdollisiin koloihin!” Vadelmatassu naukui väänellen naamaansa ihan ihmeellisiin ilmeisiin.
Hiilihammas alkoi nauraa niin, että näin vilaukselta tämän katkenneen kulmahampaan. Läpsäisin kollin tummanruskean karvan peittämää päätä kevyesti, en halunnut, että tämä kuolisi nauruun ihan vain minun takiani.
-No niin, eiköhän tämä riitä jo, tuhahdin katsellen tuimasti molempia edessäni seisovia kolleja, jotka olivat viimein rauhoittuneet.
Hiilihammas nyökytteli päätänsä, mutta erotin selvästi tämän silmistä veijarimaisen pilkkeen, josta aavistin kuulevani jutusta vielä samana iltana.

//404 sanaa
//Hiili?
//+Sori melko tönköstä luvusta xd

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viime päivien aikana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Halavaviiksi, jonka oli ollut tarkoitus päästä jo pois parantajan pesältä murtuneen jalkansa parannuttua, oli nyrjäyttänyt terveen käpälänsä ollessamme kävelyllä metsässä. Naaras oli epähuomiossaan astunut juureen ja kompastunut. Tilanne oli meistä molemmista surkuhupaisa: oli kai Tähtiklaanin tahto pitää soturitar parantajan pesällä koko tämän loppuelämänsä.
Halavaviiksi ei kuitenkaan ollut enää yksin parantajan pesällä, vaan hänen seurakseen oli tuotu Ruskatassu, joka oli haavoittunut pahoin Kuolonklaanin rajalla sattuneessa kohtauksessa. Kolli oli tuotu leiriin vasta eilen illalla; hänen tilansa oli edelleen epävarma, joten en ollut viitsinyt käydä tervehtimässä Halavaviikseä tänään. Jos naaras pystyisi, hän kävisi varmaankin aukiolla jaloittelemassa jossain vaiheessa, ja saisin kenties kuulla enemmän Ruskatassun tämänhetkisestä voinnista.
Istuin aukion reunalla, lähellä tuoresaaliskasaa. Olimme käyneet jo aiemmin harjoituksissa Nokkostassun kanssa, joten minulla olisi loppupäivä vapaata. Juuri nyt en kuitenkaan meinannut keksiä mitään tekemistä, mikä oli minun kohdallani melko epätavallista. Yleensä kun minulla oli tapana suunnitella päivän tapahtumat etukäteen mielessäni ja edetä johdonmukaisesti tehtävästä toiseen, mutta selkkaus Kuolonklaanin kanssa oli saanut ajatukseni hetkellisesti toisaalle.
Mietin vain, mitä kuolonklaanilaiset mahtaisivat tehdä Mesitähdelle ja Minttuliekille, jotka olivat aiemmin lähteneet Kuolonklaanin leiriin selvittämään asiaa. Erityisesti olin huolissani ystäväkseni muodostuneen Minttuliekin puolesta. Toisin kuin Mesitähdellä, hänellä ei ollut yhdeksää elämää lahjana Tähtiklaanilta. Jos kuolonklaanilaisten päässä yhtäkkiä napsahtaisi heidän vierailunsa aikana, punertavaturkkinen naaras olisi vainaa ensimmäisestä kerrasta, eikä hän enää nousisi siitä.
Yritin sysätä epämieluisat ajatukset sivuun ja ajatella jotakin muuta. Katseeni vaelsi aukiolla, jossa oli epävarmasta tilanteesta huolimatta melko rauhallista. Kissat vaihtoivat tavalliseen tapaan kieliä keskenään, kertoivat päivänkuulumiset ja sen sellaiset tuoresaaliin äärellä. Tuoresaaliista puheenollen muistin juuri, että en ollut syönyt tänään vielä mitään. Kumma kyllä, minun ei tehnyt nytkään mieli mitään. Valtoimenaan virtaavat ajatukset olivat vieneet myös ruokahaluni mukanaan.
Huomioni kiinnittyi leirin sisäänkäyntitunnelilla tapahtuvaan liikehdintään. Siirsin siniset silmäni sen suuntaan, ja vain pari sekuntia sen jälkeen Korppisiipi tallusteli näkyviin oppilaansa Vadelmatassun kanssa. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni: palasivatko nämä vasta nyt harjoituksista? En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan tassuttelin kaksikkoa vastaan. Olin ollut vailla tekemistä, mutta nyt ystävät olivat tupsahtaneet paikalle kuin tilauksesta. Kenties osa Vadelmatassun ylitseampuvasta energiasta tarttuisi minuunkin ja antaisi vähän lisäpuhtia.
”Hei! Olittepa te myöhään harjoituksissa”, tokaisin saapuessani näiden kohdalle. Aurinko oli hyvää vauhtia painumassa puiden taa, pimeä ei kuitenkaan näin viherlehden aikaan tulisi ainakaan vielä hetkeen.

//Korppi ja Vattu?
//369 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Isän tarttuessa määrätietoisesti Karhumyrskyn kurkkuun ja näin käynnistäen peruuttamattoman tapahtumasarjan, jonka lopputuloksena olisi kuolonklaanilaiskollin kuolema, jokin sisälläni pysähtyi. Jokaisen hitaasti vierineen sekunnin ajan olin tuijottanut herkeämättä kohtausta, voimatta kääntää katsettani. Se ei suinkaan ollut kohdistettuna aivan liian hitaasti kuolevaan soturiin, vaan kolliin, joka parhaillaan riisti tämän henkeä. Minun isääni.
Aluksi jäinen kylmyys hiljalleen hiipi luihini ytimiä myöten, johtuen järkytyksestä, joka poukkoili sisälläni. En ollut ikinä nähnyt tätä puolta isästäni. Hän tosiaan oli tappaja. Miten olin koskaan ollut niin typerä, että olin odottanut kuolonklaanin päälliköltä muuta.
Jostain syvyyksistä nousi kuitenkin viha. Puhdas ja erittäin kirkkaalla liekillä palava viha. Kaikista hirmuteoista huolimatta toisen hengen riistäminen oli ehdottoman väärin. Tappamalla toisen -vaikka tämä olisikin hirviö- ei vähentänyt maailmasta yhtäkään tappajaa. Silloin pahan kissan hengenriistäjä astuisi noiden pahamaineisten murhaajien jonon jatkoksi.
Suuri oikeudentunto ohjasi ajatuksiani. Oli kertakaikkisen julmaa tappaa puolustuskyvytön kissa jonkinlaisena näytöksenä. Minut oli kasvatettu Kuolonklaanin lakien mukaan ja tiesin varsin hyvin, että teloitus oli lakiemme rikkomisen äärimmäisin rangaistus, mutta silti en ollut koskaan millään mittapuulla hyväksynyt sitä. Olin Kuolonklaanin kasvattama ja kovettama, mutta silti sydämeni ja järkeni ymmärsivät oikeudentunnon ja soturilain. Tämä ei ollut oikein.
Olisin halunnut suutuspäissäni kävellä isäni luokse ja puhua suuni puhtaaksi, mutta se ei missään nimessä sopinut. En todellakaan aikonut ajaa Eloklaania ja Kuolonklaania jännitteiden partaalle vain äkkipikaisuuteni vuoksi. Olisin minä uskaltanut, aivan varmasti, mutta klaanin hyvä oli paljon minun mielihalujani tärkeämpää.
Huomasin Mesitähden epämukavuuden -en minäkään olostani suoraan sanottuna nauttinut. Siirryin vaivihkaa vähän lähemmäs vaaleaa kollia, jotta turkkini hipoisi tämän turkkia. Oli minun tehtäväni Eloklaanin varapäällikkönä olla hänen tukenaan jos hän sitä tarvitsi. Katseemme kohtasivat. Mesitähden silmistä paistoi pakenemisen tarve sekä järkytys. Katseeni oli aivan yhtä järkyttynyt, mutta silti yritin viestiä kollille kaiken olevan hyvin. Pääsisimme pian täältä pois.
Kun se kaikki viimein oli ohi ja olimme päässeet lähtemään, Mesitähti kysyi vähän matkaa jatkuneen hiljaisuuden rikkoen:
”Mitä sinä mietit?” Minusta purkautui syvä huokaus kääntyessäni päällikön puoleen.
”En tiedä, ajatukseni tuntuvat sekavilta. Is- Punatähden toiminta tuntui jotenkin järkyttävältä”, en tällä hetkellä halunnut puhua isästäni, vaan Kuolonklaanin päälliköstä, ”Tiesin kyllä Kuolonklaanin politiikasta pahimpien petturien suhteen, mutten olisi koskaan uskonut, että…” Ääneni tuntui hieman murentuvan loppua kohden. En ollut sellainen kissa, joka juurikaan itkisi, mutta jos olisin, niin juuri nyt olisin saattanut tirauttaa muutaman kyyneleen. Kasvoiltani heijastui ehkä se hämmennyksen, järkytyksen ja vihan sekainen tunnemyrsky mikä pyöri juuri nyt ajatuksissani, mutta muuten en varmaankaan näyttänyt kovin rikkinäiseltä. Tosiasiassa oman isänsä näkeminen tuollaisen teon tekijänä raastoi sydäntäni kuin maailman pisimmät ja pistävimmät kynnet.
”En uskonut hänen omaavan tuollaista puolta- tai ei, en vain uskaltanut koskaan ajatella sitä. Minusta tuntuu suoraan sanottuna ihan hirveältä, mutta en halua vain puhua itsestäni, koska tiedän, ettei se sinullekaan helppoa ollut. Haluan tietää miten voit? Minusta tuntuu pahalta sinun puolestasi, että jouduit todistamaan tuollaista. Vaikka en epäilekään luonteenlujuuttasi tai mitään, mutta kyllä tuo on varmasti ajatuksia herättävä kokemus osalle kuolonklaanilaisistakin,” Katsoin Mesitähteä lämpimin silmin ja yritin ymmärtää kollin tilannetta. Hän kun oli kokenut tilanteen aivan omasta näkökulmastaan.

//Mesi?
481 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pilkepentu: 60kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu ja pisteet oppilaaksi kerätty.

Omenatassu: 57kp! –

Tuulipentu: 11kp –

Mesitähti: 71kp! –

Minttuliekki: 18kp –

Hiilihammas: 45kp –

Vadelmatassu: 11kp –

Korppisiipi: 7kp –

Harhatassu: 10kp –

Nokkostassu: 15kp –

Kirjoittaja: Elandra

Matka Kuolonklaanin leiriin oli tuntunut ikuisuudelta. Normaalisti meidän olisi pitänyt jäädä odottamaan rajalle Kuolonklaanin partion saapumista ennen heidän reviirilleen astumista, mutta tilanne oli nyt kaikkea muuta kuin normaali. Kuolonklaanilaiset olivat miltei tappaneet yhden eloklaanilaisen meidän reviirillämme, ja minä vaadin selityksen. Vilkaisin välillä Minttuliekkiä. En osannut sanoa, mitä punaruskea soturi ajatteli. Hän piti katseensa tiukasti edessäpäin ja ilmeensä vakavana. Auringonlaskun punertavassa valossa Minttuliekin turkki sai entistä punertavamman sävyn. Se näytti hienolta, miltei tulelta.
Viimein saavutimme leirin. Sen toista puolta suojaavat piikkihernemuurit kohosivat korkeuksiin edessämme. Astuin varapäällikköni edellä piikkihernetunneliin. Olin kiitollinen siitä, että Minttuliekki oli lähtenyt mukaani. Emme tienneet, mikä meitä odotti. Jos asiat olivat menneet huonosti, Punatähti olisi kuollut, ja Henkäysvarjo olisi nyt päällikkö. Se tarkoittaisi sitä, että me emme olisi turvassa täällä.
”Mitä eloklaanilaiset tekevät Kuolonklaanin leirissä?” vartiossa istuva tummanruskea naaraskissa sihahti. Kohtasin hänen ruskean katseensa rauhallisena, jotta naaras ei vahingossakaan käsittäisi asiaa niin, että olimme tulossa aiheuttamaan enempää taistelua.
”Tulimme selvittämään eilisiä tapahtumia Punatähden kanssa. Onko hän tavoiteltavissa?” kysyin ja samalla katseeni irtaantui soturista ja kiersi leirin pääaukion halki. Tajusin, että ilmeisesti leirissä oli menossa jokin kokous. Kissat olivat kerääntyneet pääaukion keskustaan, jossa oli kaksi kissaa selkeästi erillään muista.
Toinen kissoista oli Punatähti, joka katsoi meidän suuntaamme, muttei lainkaan yllättyneenä. Päällikön ilme oli rauhallinen ja miltei jopa lämmin, kun hänen vihreä katseensa pysähtyi Minttuliekkiin. Huomasin myös Minttuliekin kasvoilla lievää huojennusta. Punatähden jalkojen juuressa makasi kastanjanruskea kollikissa. Kissan silmät olivat ummessa, ja sen kasvoilla ja muualla kehossa oli tuoreen oloisia haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä.
Kuolonklaanilaiset olivat siirtäneet katseensa leirin keskustasta meihin. Punatähti asteli rennoin askelin luoksemme, kun kuolonklaanilaiset antoivat kunnioittavasti tälle tilaa.
”Tulitte juuri sopivasti paikalle seuraamaan teloitusta”, Punatähden ääni oli matala, ja päällikkö vilkaisi leirin keskustassa kyyhöttävää, haavoittunutta soturia. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Olisin voinut vaikka vannoa, että tuo soturi oli kuolonklaanilainen. Olin nähnyt hänet usein partioissa ja kokoontumisessakin. Mitä ihmettä Kuolonklaanissa oli meneillään?
”Te-teloitustako?” kysyin peittelemättä yllättyneisyyttäni. Kuolonklaanin päällikkö nyökkäsi rauhallisena.
”Niin. Kai tekin tahdotte, että paholainen saa rangaistuksensa. Hän hyökkäsi ilman mitään pätevää syytä teidän oppilaanne kimppuun. Kuinka hän voi?” Punatähti kysyi. Minua kauhistutti se, miten kolli puhui klaanitoverinsa tappamisesta. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, ja kolli vaikutti olevan tyytyväinen ratkaisuun. Kukaan kuolonklaanilaisistakaan ei vaikuttanut päältä päin olevan pettynyt siihen, että Punatähti oli päättänyt telottaa tämän soturin. Tällaisiako kuolonklaanilaiset oikeasti siis olivat?
”Ruskatassu on elossa, ja mahdollisuudet selvitä kasvavat koko ajan”, sopersin. Punatähti nyökkäsi tyytyväisenä, ja kääntyi lähteäkseen. Kolli viittoi meidät hännän heilautuksella peräänsä. Vilkaisin Minttuliekkiä kysyvästi. Naaras nyökkäsi kehottaen minua seuraamaan isäänsä.
Astelin kuolonklaanilaisten välistä Punatähden perässä leirin keskustaan. Jokainen takuulla näki, miten jännittynyt minä olin.
”Kuulitko Karhumyrsky? Sinä epäonnistuit. Ruskatassu elää”, Punatähti sihahti kastanjanruskean kollin korvaan. Vaiti olevan soturin kasvoille piirtyi raivostunut ilme. Kissa käännähti Punatähteä kohti ja oli valmis hyökkäämään, mutta Henkäysvarjoksi tunnistamani soturi esti tätä painamalla kollin maahan.
”Ei teidän tarvitse tehdä näin. Voimme sopia asian muullakin tavalla kuin tappamalla”, yritin, mutta Punatähti käänsi tiukan katseen minuun. Kollin kasvoilta saattoi tunnistaa vihan.
”Ei. Te ette tiedä mitä on tapahtunut, ja tämä on minun klaanini. En ota riskiä, että mitään vastaavaa tapahtuisi enää ikinä. Karhumyrskyn täytyy kuolla”, punaruskea kolli lausui kovalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Päällikön katse lievästi sanottuna jopa pelotti minua. En ollut koskaan nähnyt Punatähteä tuollaisena. Yleensä hän oli niin tyyni, rauhallinen ja rento. Nyt kollin niskakarvat olivat pystyssä, ja tuon kasvoilla oli suorastaan raivostunut ilme.
”Kerro minulle sitten, mitä on tapahtunut”, pyysin rauhallisella äänellä.
Punatähti hengitti syvään ja istui alas. Hän kiepautti häntänsä vartalonsa ympärille ja laskin sen etukäpälilleen.
”Karhumyrsky piinasi kuolonklaanilaisia monen kuun ajan. Hän tappoi minun sotureitani aivan turhaan. Seitsemän soturia ja yksi minun hengistäni. Miksi hän saisi elää, jos minä olen menettänyt seitsemän soturia?” Punatähti kysyi ja katsoi minua silmiini. En tiennyt mitä sanoa. Kun Punatähti kertoi mitä oli tapahtunut, asia muuttui täysin toisenlaiseksi. Hänellä oli syy tappaa, koska Karhumyrsky oli tappanut niin monesti.
Mitä jos minä olisin ollut hänen asemassaan? En olisi ollut kykeneväinen tappamaan klaanitoveriani, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Mielestäni karkotus olisi ollut parempi vaihtoehto. Ei minulla ollut oikeutta viedä kenenkään henkeä, Tähtiklaani päätti sellaisesta. Punatähti käänsi minulle selkänsä, ja hän siirtyi Karhumyrskyn luokse.
”Et näe sitä, mutta aurinko laskee hetkenä minä hyvänsä. Sinun päiväsi ovat luetut, Karhumyrsky. Sano terveisiä kaikille niille, joiden hengen sinä veit!” Punatähti sihahti ja upotti hampaansa soturin kurkkuun. Karhumyrsky ei tehnyt mitään estääkseen punaruskeaa soturia. Kuolonklaanilaiset alkoivat hurrata innoissaan. Vilkaisin kauhuissani Minttuliekkiä. Naaras tuijotti herkeämättä isäänsä. Miten me olimme joutuneet tällaisen keskelle? Nyt minulle todella valkeni, millaisia petoja kuolonklaanilaiset olivat.
Kenties heillä oli syy kostaa Karhumyrskylle, mutta minä tiesin sen olevan väärin. Kenenkään toisen henkeä ei saisi viedä, ellei tilanne sitä aidosti vaatisi. Karhumyrsky ei vaikuttanut olevan uhka. Hän ei saanut edes tilaisuutta yrittää muuttua.
Punatähti piti hetken ajan kiinni Karhumyrskyn kurkusta. Soturi alkoi huohottaa raskaasti, ja tuo näytti kärsivän. En voinut katsoa. Käänsin katseeni pois, olisin halunnut lähteä pois paikalta, mutta lukuisat kuolonklaanilaiset olivat ympäröineet minut. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seistä tässä ja toivoa, että tämä olisi pian ohi.

Aika Kuolonklaanin leirissä oli tuntunut ikuisuudelta. Kun Karhumyrsky oli viimein kuollut, olimme ilmoittaneet lähtevämme. Vaelsimme Kuolonklaanin reviirillä kohti omaamme. Alkumatka sujui hiljaisuudessa. Olikohan Minttuliekkikin yhtä järkyttynyt kuin minä? Vai olikohan soturi tottunut tällaiseen asuessaan Kuolonklaanissa?
”Mitä sinä mietit?” rikoin hiljaisuuden ja katsahdin punaruskeaan soturiin. Vilkaisin katseellani Hehkulampea. Kuunvalon heijastuessa vedenpintaan, se sai hennon sinisen värin. Tiesin, että auringossa väri oli sinisempi, mutta kyllä tämäkin näytti taianomaiselta. Kuolonklaanilaiset olivat onnekkaita, kun heidän reviirillään oli näin kaunis lampi. En tosin ollut varma, osasivatko kylmäveriset tappajat arvostaa moista asiaa.

//Minttu?
// 899 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Kiitos”, sanoin ja katsoin Mesitähteä silmiin ja väläytin tälle huolestuneisuudesta vaisun hymyn. Päällikkö nyökkäsi ymmärtäväinen kimallus katseessaan.
Näkymätön nauha kiristi otettaan kaulani ympärillä epätietoisuuden luoman pelon kasvaessa sisälläni. Isän täytyi olla hengissä. Eikö niin? Olisihan kai joku Kuolonklaanilainen maininnut Pehmoturkille päällikön kuoleman. Vaikka janosinkin tietoa isäni tilasta tällä hetkellä enemmän kuin mitään, ei auttanut muuta kuin odotella.
”En taida saada nukuttua tänä yönä”, totesin ja vilkaisin haaleina kimmeltäviä tähtiä taivaalla. Saisiko tähtien rivistö vielä yhden uuden jäsenen vieden Ruskatassun aurinkoisen loisteen mukanaan? Minä suorastaan rukoilin Tähtiklaania säästämään hänen henkensä, kolli oli aina niin täynnä elämäniloa ja kerta kaikkiaan niin viaton. Ei hänen kuuluisi kuolla vielä. En kyennyt edes kuvittelemaan, kuinka vaikeassa tilanteessa Taivaslaulu ja Merkurius olivat. Heidän kasvonsa olivat olleet huolesta vääristyneet.
”En minäkään. Ajatukset pitäisivät minut hereillä”, Mesitähti naukui ja vilkaisi minua. Nyökkäsin.
”Eipähän ainakaan tarvitse valvoa yksin”, hymähdin, mutta pian sekin katosi kasvoiltani palauttaen tyhjän vakavuuden. Tuntui väärältä hymyillä, kun toinen taisteli hengestään.

Aamu oli jo sarastanut aikoja sitten, eikä Ruskatassun vointi ollut muuttunut. Liljatuuli oli sanonut aamunkoitteessa tilan olevan vakaa, mutta se tarkoitti, ettei muutosta myöskään parempaan päin ollut.
Klaani jatkoi elämäänsä tavalliseen tapaan, vaikka tunnelma tuntui pysähtyneeltä. Ei rutiineja voisi pysäyttää yhden kissan takia. Klaani oli pidettävä toiminnassaan vaikeinakin hetkinä.
Höristin korviani, kun aloin kuulla kovaäänistä puhetta. Sen sävy oli… positiivinen. Valpastuin täysin ja huomaamattani nousin seisomaan. Äänet tulivat parantajan pesästä. Lähdin rynnistämään pesää kohti ja aina lähemmäs astuessani äänet muuttuivat hetki hetkeltä selkeämmiksi ja lopulta:
”Ruskatassu on hereillä!” kuulin Mesitähden riemastusta tihkuvan äänen. Kurkistin pesään silmät uteliaina kiiluen ja toden totta, Ruskatassu liikahteli varsin pienesti, mutta liikahteli ja hänen siniset silmänsä olivat raollaan. Näin myös Mesitähden kasvoilla olevan epävarmuuden. Vaikka kollin herääminen olikin hyvä merkki, tilanteet voisivat ottaa äkkinäisen käännöksen.
”Mikä hänen tilansa on?” päällikkö kysyi sisareltaan. Liljatuuli vastasi, mutta hänen äänensä ei kantautunut korviini asti. Mesitähden ilmeistä päätellen se ei ainakaan ollut vielä kuoleman ennuste, muttei kuitenkaan sellainenkaan tilanne, että vielä olisi voinut juhlia.
Minusta tuntui todella helpottuneelta, sillä vaikka Ruskatassu näyttikin taas hiljalleen sulkevan silmänsä, niin hän oli ollut hereillä! Pesän perällä olleet Ruskatassun ottovanhempienkin silmissä oli näkynyt toivon kipinä. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Näin ainakin uskottelin itselleni vatsassani tuntuvasta möykystä huolimatta.

Vähän ajan päästä Mesitähti saapui luokseni ja ilmoitti, että lähtisimme Kuolonklaaniin. Nopean valmistautumisen jälkeen päällikkö antoi leirin siksi aikaa Lauhalaukan vastuulle, jonka jälkeen lähdimme etenemään tasaisen varmasti kohti entistä kotiani.
Emme juuri puhuneet matkan aikana. Mesitähti kai näki kasvoiltani sen, kuinka hermostunut olin. Minun vatsaani suorastaan velloi. Silti otin aina seuraavan askeleen yhtä määrätietoisesti, kuin Eloklaanin varapäällikön pitikin.
Kun viimein saavuimme Kuolonklaanin leirin luo ja työnnyimme sisään, oli sisäänkäyntiä vartioivien kissojen katseet jossain aivan muualla, sillä heillä kesti hetken aikaa kääntyä suuntaamme. Vastassamme oli kaksi tiukasti tuijottavaa Kuolonklaanin soturia.
Mesitähti ilmoitti heille vierailumme syyn ja kun viimein pääsimme aukiolle, näin kyllä helpotuksekseni Punatähden jaloillaan. Silti minua vaivannut tunne ei kaikonnut, sillä leirissä oli jotain aivan muuta meneillään.

//Mesi?
477 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Apua!” kiljaisu leirin pääaukiolta sai minut säpsähtämään. Ryntäsin ulos päällikön pesästä valmiina puolustamaan klaaniani leiriin tulleilta hyökkääjiltä. Aukiolla oli kuitenkin vastassa vain Pehmoturkki ja soturin hampaissa roikkuva Ruskatassu. Oranssin oppilaan turkki oli sekä tuoreen että vähemmän tuoreen veren tahrima. Oppilas ei liikkunut, muttei tuon kaulassa ollut, syvän näköinen haavakaan näyttänyt vuotavan. Ensimmäinen mieleeni tullut kysymys oli, että oliko kissa elossa? Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?
Hengästynyt soturi pudotti oppilaansa maahan ja lyyhistyi pian itsekin perässä. Nelistin auttamaan kissoja, ja tartuin empimättä Ruskatassun niskanahasta kiinni. Kannoin kollin parantajan pesälle.
”Liljatuuli! Apua!” huudahdin, ja pian parantaja ilmestyi pesästä karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle. Naaras tajusi tilanteen vakavuuden nopeasti, ja katosi hetkessä sinne mistä oli tullutkin. Laskin Ruskatassun lähimmälle sammalvuoteelle ja varmistin, että kolli hengitti yhä. Hänen kylkensä kohoili hitaasti, miltei huomaamattomasti ylös ja alas.
Tuntui kuin olisin odotellut Liljatuulta ikuisuuden. Viimein parantaja juoksi yrttitukko suussaan luokseni.
”Mitä tapahtui?” naaras kysyi, muttei jäänyt odottamaan. Hän alkoi tutkimaan oppilaan saamia vammoja.
”En tiedä. Pehmoturkki toi hänet tällaisena juuri äsken leiriin”, kerroin ääni väristen. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, sen oli tehnyt toinen kissa. Päässäni alkoi pyöriä lukuisia mahdollisuuksia. Kenties joku erakkokissa, tai kuolonklaanilainen.
”Hän on menettänyt paljon verta”, Liljatuuli totesi, muttei lopettanut kollin tutkimista. Sitten naaras alkoi jauhaa joitakin yrttejä suussaan.
”Pärjäätkö sinä?” kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Paremmin sisareni pärjäsi ilman minua, minä olisin täällä vain hänen tiellään. Naaras vastasi pienellä nyökkäyksellä.
”Minä luotan sinuun”, sanoin ja poistuin pesästä. Pehmoturkki makasi edelleen samassa kohdassa, jonne hän oli jäänyt.
”Mitä tapahtui?” esitin naaraalle tismalleen saman kysymyksen, jonka Liljatuuli oli esittänyt minulle. Soturi oli saanut tasattua hengitystään, ja hän kohotti katseensa hitaasti minuun.
”Olimme saalistamassa, ja Ruskatassu lähti saalistamaan itsekseen. Hän on tehnyt niin monesti, en minä tiennyt että siinä kävisi näin.. En olisi saanut päästää häntä yksin”, kermanvärinen naaras huokaisi ja ummisti hetkeksi silmänsä.
”Hän ei palannut sovittuna aikana, joten lähdin etsimään häntä. Lähellä Kuolonklaanin rajaa löysin hänet. Siellä oli kuolonklaanilaisia ja paljon, paljon verta. Peräti kaksi tai kolme kuollutta kissaa, en tiedä. Kuolonklaanilaiset olivat taistelleet keskenään meidän reviirillämme. Ja Punatähti. Punatähti oli kuollut, hän makasi siinä käpälieni edessä aivan elottomana”, Pehmoturkki henkäisi ja katsoi minua kauhuissaan. Naaraan sanat saivat karvani nousemaan pystyyn. Punatähtikö kuollut? En tiennyt, oliko kuolonklaanilaispäälliköllä vielä henkiä jäljellä. Hän oli minua huomattavasti vanhempi, ja ollut jo pitkään päällikkönä. Siinä ajassa hän oli varmasti ehtinyt menettää hengen jos useammankin.
”Ne kissat käskivät minun tuoda Ruskatassu tänne. Teinkö minä väärin? Olisiko minun pitänyt tuoda heidätkin?” soturi kysyi ja katsoi minua onnettomana, ”selviääkö Ruskatassu? Olinko liian hidas?”
Naaras esitti kysymyksiä kysymysten perään, enkä minä osannut vastata yhteenkään. Pysyin hetken vaiti ja yritin keksiä järkevää sanottavaa.
”Sinä teit oikein. Ruskatassun henki on nyt tärkein, me ehdimme selvittää asiat kuolonklaanilaisten kanssa vielä. Liljatuuli tekee parhaansa, et olisi voinut tehdä mitään toisin”, sanoin ja laskin lapani lohduttavasti pitkäturkkisen soturin lavalle. Pehmoturkki alkoi itkeä.
”Mene lepäämään. Jos et voi nukkua, käy pyytämässä Liljatuulelta pari unikon siementä. Kaikki järjestyy kyllä, aivan varmasti”, huokaisin hiljaa ja katsoin onnetonta soturia. Pehmoturkki kampesi itsensä pystyyn. Hän kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, naaras kuiskasi ja lähti laahustamaan kohti sotureiden pesää, joka sijaitsi suuren puun juurikossa.
Kehoni tärisi. Se ei johtunut siitä, että olisin palellut. Päivä oli ollut lämmin. Vaikka ilma viilenikin auringonlaskun jälkeen, ei täällä kylmä ollut. Minua pelotti. Mitä Kuolonklaanissa oikein oli meneillään?
”Mesitähti, mitä on tapahtunut?” Minttuliekin huolestunut naukaisu sai minut kääntämään katseeni punaruskean soturin puoleen, ”onko Punatähti kuollut?”
Naaraan kasvoilla oli huolestunut ilme, eikä se ollut ihmekään. Punatähti oli Minttuliekin isä, vaikka he olivatkin tätä nykyä eri klaaneissa. Avasin suuni, mutta en osannut sanoa mitään. Minulta kysyttiin asioita, joihin en tiennyt vastausta. Ei auttanut kuin puhua totta.
”Minä en tiedä, oliko hänellä enempää henkiä jäljellä. Aion mennä selvittämään asiaa Kuolonklaanin leiriin huomenna heti, kun tiedän selviääkö Ruskatassu”, lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikköni tummansinisen katseen. Minttuliekki ei tuntunut tyytyvän vastaukseeni.
”Minä tulen mukaan”, naaras ilmoitti vakavalla äänellä, eikä antanut minulle mahdollisuutta kieltäytyä.
”Se sopii, se on sinun oikeutesi varapäällikkönäni. Toivon todella, että isäsi on yhä elossa”, sanoin ja kohtasin Minttuliekin katseen jälleen. Hengitykseni tuntui salpaantuvan, kun katsoin soturia. En voinut kieltää hänen kauneuttaan. Kuunvalossa kissan tummansiniset silmät saivat täysin uudenlaisen merkityksen. Kuin syvä vesi, josta en oikeasti tiennyt mitään. En tiennyt, mitä tuon tumman katseen takana oli. Vaikka olinkin tuntenut Minttuliekin jo joidenkin vuodenaikojen ajan, en minä todellisuudessa tuntenut häntä kovinkaan hyvin. Halusin tietää hänestä kaiken, halusin oppia tuntemaan hänet.

//Minttu?
// 720 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Nokkostassun koulutus näkyy edistyvän hyvin”, Halavaviiksen ääni kuului korvanjuurestani. Korvani heilahti hänen suuntaansa, mutta pidin katseeni tiukasti kiinni mutkittelevassa metsäpolussa, jota pitkin kuljimme. En halunnut hukata sitä ja eksyä pöpelikköön, vaikka sitä vaaraa tuskin oli – tunsin nimittäin tämän metsän jo melkein yhtä hyvin kuin omat tassuni. Minua vain huoletti, että maasto muuttuisi liian vaikeakulkuiseksi jalkaansa yhä parantelevalle Halavaviikselle.
Naaraan tapaturmassa murtunut jalka oli vihdoin ja viimein alkanut parantua kunnolla, ja hän hän pystyi jo kävelemään meinaamatta kaatua joka toisella askelella. Hän liikkumisensa oli kuitenkin edelleen hieman kankeaa ja arvaamattoman näköistä, eikä hän jaksanut kulkea vähän pidempiä matkoja ilman hengähdystaukoja.
”Niinhän se tekee”, naurahdin hetken kuluttua. ”Tätä menoa hänestä tulee soturi jo muutaman päivän kuluttua.”
Me molemmat nauroimme. Ei niinkään sille, että sanomassani olisi ollut jotakin hauskaa, vaan lähinnä siksi, että se tuntui sopivan tilanteeseen. Jokainen yhdessä jaettu nauru sulatti vähitellen Halavaviiksen kovaa kuorta, jonka sisälle hän kätki suurimman osan tunteistaan ja ajatuksistaan. Minusta oli ilahduttavaa huomata, miten paljon läheisempiä meistä oli tullut soturittaren tapaturman myötä. Ennen naaras olisi tuskin vaivautunut sanomaan minulle puolta sanaakaan saati sitten vilkaisemaan suuntaani ilman, että hänen kasvoillaan olisi ollut tuima ilme.
Jossain vaiheessa matkaa Halavaviiksen askellus muuttui epävarmemmaksi, ja hän ei enää uskaltanut varata painoa kipeälle jalalleen. Pysähdyin sen enempää ajattelematta.
”Meidän täytyy nyt palata leiriin”, tokaisin hieman käskevästi. Liljatuuli oli sanonut minulle, että Halavaviiksen oli palata heti takaisin parantajan pesälle, jos jalkaan alkaisi sattua. Onneksi naaras ei väittänyt vastaan, vaan hän käännähti hieman horjahtaen ympäri ja lähti kinkkaamaan kolmen terveen jalkansa avulla leiriin päin. Otin hänet helposti kiinni.
”Sinä voisit joskus tulla seuraamaan minun ja Nokkostassun harjoituksia, jos se vain sopii Liljatuulelle”, naukaisin, vilkuillen samalla Halavaviiksen ilmettä. Se ei muuttunut miksikään, eikä hän näyttänyt muutenkaan perin innostuneelta ehdotuksestani. Olin jo aikeissa vetää ideani takaisin, kun yhtäkkiä hän kääntyikin katsomaan minua ja hymyili vähän.
”Se olisi kiva.”
Räpyttelin silmiäni tiuhaan, yrittäen samalla toipua hämennyksestä, jonka naaraan yllättävä ele oli saanut minussa aikaan. Olin nähnyt Halavaviiksen hymyilevän vain pari kertaa aikaisemmin, mutta tämä tuntui olevan niistä harvoista hymyistä aidoin ja vilpittömin. Halusiko hän oikeasti tulla seuraamaan Nokkostassun harjoituksia joku kerta?
”Niin, niinhän se olisi”, mutisin yhä hämilläni, kääntäen vaivihkaa katseeni menosuuntaan. Minulle oli tullut taas sellainen outo tunne, jollaisen oli kokenut viimeksi Hillasielun kanssa. En ollut lopulta koskaan hahmottanut, mikä se tunne oli ollut kokonaisuudessaan, mutta nyt se poreili jälleen ihoni alla, vahvempana kuin koskaan ennen.
Lopulta, kun pääsimme takaisin leiriin, Halavaviiksi suuntasi takaisin parantajan pesälle. Ennen kuin hän oli kääntänyt minulle selkänsä ja kinkannut Liljatuulen luokse, oli tämä suonut minulle vielä viimeisen katseen, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleeni. Siinä katseessa oli ollut jotain aivan uutta ja outoa, sellaista, mitä en ollut koskaan odottanut näkeväni juuri Halavaviiksen kaltaisen kissan silmissä.
Pudistelin hieman päätäni ja tassuttelin aukion laidalle, jossa oli mukavan rauhallista ja hiljaista. Alkoi olla jo myöhä, joten oletin Nokkostassun olevan nukkumassa. Olimme huoneet parin viimeisen päivän aikana oppilaani saalistustaitoja. Monella kertaa hän oli saanut kiinni jonkin riistaeläimen, jonka hän oli kantanut tyytyväisen oloisena leiriin harjoitusten päätteeksi. Olin todella ylpeä naaraasta, ja minä tiesin, että hänestä tulisi takuuvarmasti yksi Eloklaanin parhaimmista sotureista vielä jonakin päivänä.

//Nokkonen? Kuka vaan muukin saa jatkaa, kellä ei oo seuraa xD
//509 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Nokkostassu!” Hätkähdin hereille ja nostin vaistomaisesti pääni jonkun huutaessa nimeäni. Tunnistin äänen; mestarini Hiilihammas. Räpyttelin silmiäni hetken herätäkseni kunnolla, ja nousin sitten istumaan vuoteellani. Yritin tähystellä pesän suuaukosta leiriin. Pian erotinkin Hiilihampaan tummanruskean hahmon istumassa pesän ulkopuolella odottamassa minua. Hymähdin, ja pujottelin vielä nukkuvien oppilaiden vuoteiden välistä varovasti pesän uloskäynnille. Suuni avautui haukotukseen, ja räpytttelin silmiäni pari kertaa auringonvalon osuessa silmiini. Ravistelin turkkiani ennen mestarini eteen istuutumista ja kiedoin häntäni etutassujeni päälle; se oli tullut jo tavaksi. Haukottelin uudestaan. Hiilihammas naurahti väsymykselleni, ja oma suunikin kääntyi hymyyn.
”Mitä tehdään tänään?” kysyin innoissani. Oppilaana oleminen oli oikeastaan todella hauskaa. Pidin harjoituksista, erityisesti taistelun oppimisesta. Toivoin tosin, ettei taistelulle tulisi tarvetta etenkään Kuolonklaanin kanssa. Toisaalta pienet reviiritappelut voisivat olla hauskoja. Ravistin ajatuksen pois päästäni; mitä oikein ajattelin? Pitäisi nauttia rauhasta, kun sitä kesti.
”Ajattelin, että voisin viedä sinut saalistamaan. Tuoresaaliskasa sekä taitosi saattavat kaivata täydennystä. Et ole saalistanut vielä paljoa”, Hiilihammas kertoi, ja nyökkäsin hymyillen. Hän oli oikeassa. Halusin parantaa erityisesti vaanimistaitojani.
”Lähdetään”, mestarini lähti kulkemaan leirin poikki uloskäynnille, ja seurasin häntä innoissani. Loikkasin ulos piikkihernetunnelista metsäympäristöön. Lihakseni olivat vielä vähän raukeita, sillä olinhan juuri herännyt. Reviirillä kuljeskelu saisi minut varmasti kunnolla hereille. Tarkoituksella hölkkäsin vähän matkaa mestarini perässä, jotta saisin kehooni vähän enemmän lämpöä. Aurinkokin lämmitti mukavasti. Toivoin vain, ettei loppupäivästä tulisi liian kuuma. Kävellessämme katselin ympärilleni. Aurinko oli nousemassa taivaan huipulle kovaa vauhtia, mutta auringonhuippuun olisi vielä aikaa. Nautin säästä. Saatoin kuulla satunnaista lintujen laulua korkealla puiden oksistossa, ja jos oikein kuuntelin, joen etäinen kohina kantautui korviini heikosti.
”Pysymmekö metsässä, vai menemmekö nummille tai koivumetsään?” tiedustelin Hiilihampaalta. Tämä näytti miettivän murto-osasekunnin.
”Saalistamme metsässä. Harjoittelemme ensin metsässä saalistamista ja vaanimista, ennen kuin lähdemme nummelle. Siellä pitää nimittäin juosta kovaa”, mestarini ilmoitti.
”Selvä”, nyökkäsin. Minkäköhänlaista nummella saaliin perässä juokseminen olisi? Varmaan aika uuvuttavaa. Toisaalta vapaasti juokseminen olisi myös vapauttavaa, ja nummella jos missä olisi tilaa juosta. Pitäisi joskus pyytää Hiilihampaalta, että kävisimme juoksemassa nummella ihan huvin vuoksi. Melkein naurahdin ääneen. Kyllä sekin varmaan treenaisi ainakin nopeutta ja kestävyyttä.
Yhtäkkiä mestarini pysähtyi, ja vaistomaisesti stoppasin itsekin.
”Aloitetaan tästä. Kerro minulle, haistatko mitään”, Hiilihammas ohjeisti. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, ja nostin kuononi haistellakseni ilmaa. Tuuli puhalsi onnekseni edestäpäin minua kohti, joten ainakaan kuononi suunnassa olevat mahdolliset saaliit eivät haistaneet minua. Lisäksi tuuli kuljetti hajujälkiä suuntaani. Raotin suutani, jotta haistaisin paremmin. Erotin sammaleen, havun ja puut; viherlehden perustuoksuja. Hetken haisteltuani erotin myös uuden tuoksun. Hiiren. Yritin hetken paikantaa hajua, ja vaikka siinä kesti hetki, pian erotin hiiren nakertamassa jotain matkan päässä olevan puun juurakossa. Nyökkäsin päätäni hiiren suuntaan, sillä en halunnut vahingossakaan pelästyttää sitä pois tässä vaiheessa.
”Hyvä. Ota se kiinni”, Hiilihammas kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin. Asetuin matalaan vaanimisasentoon, ja lähdin hiipimään hiirtä kohti. Etenin hitaasti sillä tiesin, ettei vaaniminen ollut vahvuuksiani. En halunnut pilata tätä hätäilemällä liikaa. Parempi, että oppisin hyvän perustekniikan ensin, ja sitten harjoittaisin sujuvuutta ja nopeutta. Astelin varovasti eteenpäin, ja saavutin hiirtä askel askeleelta. Juuri kun olin loikkaamassa otuksen niskaan, satuin astumaan jotenkin painavasti maahan. Hiiri nosti päätään suuntaani, ja silmänräpäyksessä pinkaisi karkuun puun juurakkoon. Kirosin mielessäni, ja ravistin päätäni turhautuneena. Käännyin Hiilihampaan suuntaan. Mestarini hölkkäsi luokseni.
”Anteeksi”, mutisin.
”Hei, aina ei voi onnistua”, hän totesi, ”Sitä paitsi, epäonnistumisista voi aina oppia.”
”Miten?” nostin pääni kiinnostuneena.
”Mieti, mitä teit väärin, jottet ensi kerralla tee samaa virhettä”, Hiilihammas selitti. Mietin hetken. Tuossa oli järkeä.
”Eli ensi kerralla olen varovaisempi ja yritän astua keveämmin?” ehdotin varovasti. Mestarini nyökkäsi.
”Etsi nyt seuraava saalis.”

Olimme saalistamassa melko pitkään. Kun lähdimme takaisin leiriin, aurinko oli jo ohittanut auringonhuipun ja oli nyt matkalla alaspäin. Olin onnistunut saamaan kiinni oravan ja hiiren, ja mestarini kantoi suussaan saamaansa rastasta ja kahta hiirtä. Olin melko ylpeä itseeni, sillä vaikka en ollut saanut enempää kuin kahta saalista, olin onnistunut hiomaan saalistustaitojani. Hiilihammaskin vaikutti olevan melko tyytyväinen saavutukseeni. Päästyämme leiriin laskimme saaliit tuoresaaliskasaan, ja mestarini antoi minulle loppupäivän vapaata. Sain käydä ottamassa tuoresaaliskasasta ruokaa, joten suuntasin sinne. Nappasin kasan pohjilta oravan. Vanhemmat ruoat pitäisi syödä, ennen kuin niistä tulisi variksenruokaa. Kuljin riista suussani oppilaiden pesän lähettyville, ja aloin täyttämään tyhjää vatsaani ruoalla.

//658 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Aamu oli varhainen, ja avaralla kanervapeitteisellä nummella kävi pieni ja värisyttävä tuulenvire. Salviakatseen hopeanharmaaraidallinen hännänpää heilahteli puolelta toiselle ketunmitan päässä kasvoistani, soturittaren johdattaessa minua rivakoin askelin kohti Eloklaanin reviirin itäistä rajaa. Naaras vaikutti hivenen ärtyneeltä ja oli luvannut pitää minulle tänään taisteluharjoitukset. En ollut niistä lainkaan innoissani.
“Miksi minun täytyy osata taistella?” kysyin, kun hiljaisuus minun ja mestarini välillä alkoi ensimmäistä kertaa muuttua vaivaannuttavaksi, ajatusten juostessa päässäni täyttä laukkaa. Tiesin kuulostavani kuin pieneltä pennulta, jolle kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta kysymys oli polttanut sisälläni jo iät ja ajat aina siitä päivästä lähtien, jona Mesitähti teki minusta soturioppilaan – ja halusin lopultakin saada siihen vastauksen. Salviakatse vilkaisi minua lapansa yli.
“Sinun täytyy osata taistella, jotta voit tarpeen tullen puolustaa itseäsi ja klaaniasi”, tabbykuvioinen soturi selitti. “Ja koska kuolonklaanilaiset osaavat taistella, ja ketut ja muut pedot ovat usein voimakkaampia kuin sinä.”
Salviakatseen vastaus oli vain osittain tyydyttävä. Olin samaa mieltä soturittaren kanssa siitä, että taisteluliikkeistä oli hyötyä saalistajia vastaan, mutta oli eri asia käyttää niitä hyökkääviin petoihin kuin eläviin, hengittäviin sotureihin – olivat he mistä klaanista tahansa. Halusin uskoa, että asiat kahden klaanin välillä voitaisiin aina selvittää ilman verenvuodatusta, vaikka kukaan muu ei siihen olisikaan uskonut. Päätin kuitenkin olla väittämättä mestarilleni vastaan, sillä en vielä tiennyt, kuinka olisin vakuuttavasti perustellut kantani.

Loppumatka reviirin itärajalle taittui niin ikään piinaavassa hiljaisuudessa, jonka Salviakatse rikkoi saavuttuamme keskelle iloisesti rehottavaa kanervikkoa, ja naaraan käännettyä vihertävänkeltaisen katseensa puoleeni.
“Tarkoituksenani on opettaa sinulle nyt pari hieman haastavampaa liikettä. Perusteet osaatkin jo”, soturitar sanoi, katsellen mietteliään näköisenä ympäröivää maastoa. Viimein hänen etsivä katseensa näytti nauliintuvan parin hännänmitan päässä kohoavaan sammalpeitteiseen kivenlohkareeseen. Omat siniharmaat silmäni seurasivat herkeämättä naaraan katsetta, ja pantuani kiven merkille, en voinut muuta kuin kallistaa ymmällään päätäni.
“Ideana on se, että opit käyttämään kaksinkamppailussa maastoa hyödyksesi”, Salviakatse selitti ja kumartui kuin aikeissa loikata tai ampaista juoksuun. “Katso tarkasti.”
Tein kuten mestarini pyysi ja seurasin silmä kovana, kuinka hopeankirjava soturitar pyrähti eteenpäin kohti kiveä ja syöksyi korkealle ilmaan ponkaistuaan lohkareen kyljestä itselleen lisävauhtia. Hän laskeutui voimalla aivan viereeni, upottaen kyntensä syvälle nummen märkään mutaan.
“Sinun vuorosi”, naaras kehotti. “Varovasti, kivi on hieman liukas.”
Nyökkäsin hitaasti ja kyyristyin, polkien takatassuillani maata ja jännittäen vähäiset lihakseni äärimmilleen. Seuraavassa hetkessä syöksyin kohti kiveä, hapuilin kynsilläni pitoa sen niljakkaasta pinnasta ja ponnistin ilmaan kohti Salviakatsetta, joka analysoi silmät sirrillään suoritustani. Kun tömähdin takaisin maankamaralle, havaitsin loikanneeni paljon pidemmälle kuin soturitar, minkä vuoksi hyppy jäi liian matalaksi ja varsinaiseen iskuun kohdistui hädintuskin yhtään voimaa – kynteni vain hipaisivat nurmea sen sijaan, että ne olisivat lävistäneet sen.
“Hyvä yritys, mutta sinun tulee hypätä korkeammalle”, Salviakatse huomautti. “Niin saat iskuun enemmän voimaa ja tarkkuutta.”
“Tiedän, anteeksi.”
“Kokeile vielä, ja kun tämä liike alkaa sujumaan, näytän sinulle erään toisen.”

// 441 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Minua nolotti myöntää melkein kokoiselleni oppilaalle, että en vieläkään ollut oppinut uimaan. En voisi kumminkaan vielä kysyä ketään opettamaan meille uimista, sillä oppilaani koulutus oli vielä niin alkuvaiheista, koska tälle oli sattunut niin paljon tapaturmia. Kävelimme hiljaisina polulla, joka kiemurteli pitkin vehreää koivumetsikköä, meillä kummallakaan ei tainnut olla toisillemme oikein mitään sanottavaa. Sitten pysähdyin pienelle aukealle antaen häntääni heilauttaen Vadelmatassulle merkin pysähtyä. Oppilaani seisahtui ja vilkuili kiinnostuneena ympärilleen sillä aikaa kun tarkastelin aukeaa tarkemmin. Nurmikko oli moneen kertaan tallattu, eikä siinä voisi mitenkään loukata itseään. Koivupuut reunustivat pientä epämuodostuneen ympyrän muotoista aukeaa, ja saivat minut miettimään sitä kertaa kun olin vain lähtenyt omille teilleni ilmoittamatta kenellekkään ja samalla kertaa olin myös loukannut pääni.
-Hei Korppisiipi! Mitä me nyt oikein tehdään? Vadelmatassu marmatti tökkien käpälällään kylkeäni.
Murahdin ärtyneenä silmiäni pyöräyttäen ja kännyin oppilastani kohti. Vadelmatassu vaikutti viattomalta katsellessaan vinhasti ympäri aukeaa, kolli oli tainnut jo unohtaa, että nyt oli kyse harjoituksista, eikä pentutarhan huviretkestä.
-Ensin katsotaan vaanimisasentosi, olettaisin, että se on vähintäänkin kohtuullisen hyvä, tokaisin tuuhealla hännälläni ilmaa topakasti huiskauttaen.
Vadelmatassun suu loksahti auki, hänen silmänsä näyttivät lähinnä suurilta palloilta kun ne laajenivat entisestään.
-Mutta…Vadelmatassu huudahti ponnahtaen istuma-asennostaan pystyyn.
Painoin häntäni kevyesti kollioppilaan suulle, jotta tämä hiljenisi, tätä vauhtia kaikki lähellä oleva riista olisi kaikonnut tiehensä.
-Ei mitään muttia! Tokaisin päästäen häntäni liukumaan pois Vadelmatassun suun edestä.
Vaaleanruskea kolli loi minulle ärtyneen katseen, mutta painautui loppujen lopuksi maahan vatsakarvat ruohoa viistäen.
Kiersin oppilaani toiselle puolelle päätäni vaivihkaa pudistellen, tämän asento oli yhtä huono kuin vastasyntyneen pennun ja täysikasvuisen soturin kaksintaistelu.
-Aiotko saalistaa vai katkaista selkäsi? Laske nyt tähtiklaanin tähden peräpäätäsi alemmas! Huokaisin laskien käpäläni kollin selälle tunteakseni tämän tekevän mitä käskin.
Tunsin kuinka Vadelmatassun selkä suoristui ja tämän takamus laskeutui alemmas, silti jotakin oli mielestäni pielessä. Laskin käpäläni takaisin maahan kallistaen hieman päätäni, nyt kollin häntä oli noussut mahdottoman ylös. Viikseni värähtivät hieman kun oppilaani häntä alkoi vielä viuhtoa puolelta toiselle kuin innostuneella koiralla.
-Laske häntäsi, totesin tarkkaillen samalla Vadelmatassun työskentelyä herkeämättä.
Kuulin ruskeaturkkisen oppilaan mutisevan jotain ärtyneenä, mutta huomasin tämän tottelevan käskyäni. Kollin häntä painui alemmas.

//337 sanaa
//Vatu?

Kirjoittaja: Perus

Kävelin niityllä,Jota ympäröivät tiheät havumetsiköt ja niitty oli pullollaan punaisia kukkia.Täällä oli äärettömän kaunista,mutta silti täällä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Katselin ympärilleni ja kun olin kulkenut jonkin aikaa,Näin heinikossa tummanoranssin karvan välähdyksen. Täällä siis oli joku!
”Huhuu? Onko täällä joku?” Huutelin,Mutta ääneni vain oudosti kaikui takaisin,Vaikka eikös vain luolissa ääni kaiu takaisin? Seisahdin haistelemaan ilmaa,Joka haisi..kauan maanneelle ruumiille? Katsoin ihmetellen,Eihän näin kauniilla niityllä kukaan voi olla kuollut? Ellei..Se kissa,Tai ainakin sen oletin olevan kissa,Olevan tuon hajun takana? Lähdin tätä karseaa hajua kohti,Pian olinkin hajun alkuperän lähellä ja kuljin sitä kohti. Mutta yhtäkkiä,astuin..Kissan ruumiiseen! Ei vaan kahteen! Katsoin alleni ja näen kaksi vaaleanruskeaa kissaa,Joiden turkkia läikyttivät suuret veritahrat. Kun katsoin kissoja tarkemmin,Ne näyttivät hyvin paljon minulta, Ne olivat näyttääkseen sisarukset tai pariskunta. naaras oli jolla oli siniset silmät ja hieman valkoista rinnassa,Kun taas kolli omisti samanväriset silmät kuin minulla ja vain hieman tummempi turkiltaan kuin minä. Yhtäkkiä kun olen alkamassa tutkia ruumiita tarkemmin,Joku hyökkää niskaani. Haistan veren katkun ja yritän liikahtaa,Mutta tämä kissa tai joku on liian vahva,Sitten tunnen kun joka puraisee minua niskasta selkäranka napsahtaen ja herään kuiskaukseen.

”Herää unikeko!” Kuulen naaraankuuloisen kissan sähähtävän,Olenko hereillä vai onko tämä jatkoa unelleni,Josta luulin heränneeni? Avaan silmät ja helpotuksekseni näen vanhan tutun mestarini,Korppisiiven siron pään. Katson oppilaidenpesästä ulos ja näen ,Että siellä on yö.
”Älä nyt minua yöllä herätä,Vai oletko sokea?” Tuhahdin töykeästi valkomustalle naaraalle.
”Meidän on päästävä muiden kintereille nyt ,Kun olet saanut tuon pääsi ja rangaistuksesi hoidettua.” Naaras naukaisi ja katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään.
”Älä muistuta..” murahdin muistaen nolon oppilasuran alkuni,Kun juoksin suoraa päätä puuta päin. Sen jälkeen olimme seikkailleet sen parannuttua Omenatassun kanssa,Mesitähden hengen menettämisen seurauksena,Olin ollut pari päivää ihan sekaisin,Syylliästen itseäni melkein-isäni murhaamisesta! Joo,Tiedän Mesitähti ei ole isäni,Mutta hän on minulle henkisellä puolella kuin isä,Hän toi minut tänne ja niin edespäin muutenkin ollut tukenani. Saimme silti vain pari päivää pakkosiivoamista,Aika vähän jos miettii kun Mesitähti menetti henkensäkkin.
”No palaisitko maan päälle?” Heräsin ajatuksistani kuullessani hieman pippurisen naaraan naukaisevan.
”Oh anteeksi,No mihin harjoituksiin lähdemme?” Arvelin että menimme harjoituksiin.
”Saalistamaan.” Naaras vastasi kireästi. Nyökkään naaraalle ja nousen hipihiljaa ylös. Hiivimme leiristä hyvin varovasti ulos ja hengähdän ollessamme tarpeeksi monen ketunmitan päästä leiristä.
”Miksi taas saalistusta?En ole ollut kertaakaan vedessä,Ja peruskoulutukseenhan kuuluu uintitaidon opetteleminen” Kysyin naaraalta. En tykkää uinnista,Ja pelkäsinkin sitä hieman,Mutta pakko sekin opetella ,Ellen sitten halua jäädä sitten ikuiseksi oppilaaksi.
”Tuota..No minkälaista unta näit?” Naaras mutisi hiljaa ja yritti vaihtaa epätoivoisesti aihetta.
”Älä vaihda aihetta!” Kivahdin naaraalle ja Korppisiipi katsoi minua vihaisesti.
”No hyvä on,Jos noin paljon kiinnostaa!.” Naaras murahti.
”En osaa uida…” Korppisiipi naukaisi nolostuneena.
”No en minäkään,Mutta kyllä me opimme yhdessä!” Lohdutin naarasta.
”Niin..” Korppisiipi sanoi epävarmasti ja jatkoimme sen jälkeen ääneti kulkuamme.

//Sori toi uni,Mut 475 sanaa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eräänä aamuna olin jalkeilla jo ennen auringonnousua. En suinkaan ollut ainoa, sillä myös paras ystäväni Korppisiipi ei ollut saanut enää unta, joten olimme päättäneet lähteä kävelylle, jotta emme häiritsisi muita juttelullamme.
Metsässä oli tavattoman hiljaista tähän aikaan aamusta. Jostain saattoi aina silloin tällöin kuulua satunnainen linnun ääni, tai jokin pikkueläin vilisti ohitsemme niin äkisti, ettemme ehtineet edes itse tajuta sitä, ennen kuin se oli jo kadonnut takaisin aluskasvillisuuteen.
Joen solina kantautui korviini jostain kauempaa. Tällä kertaa emme kuitenkaan lähteneet kulkemaan sitä kohti, vaan jatkoimme rauhallista kävelyä metsän siimeksessä.
Minulla ei ollut vielä mikään kiire herättämään Nokkostassua harjoituksiin, sillä olin sanonut eilen naaraalle, että aloittaisimme tänään hieman myöhemmin. Itse asiassa minulla ei ollut päätökselleni mitään erityistä syytä – minusta vain oli tuntunut siltä, että tänään halusin pitää harjoitukset vasta myöhemmin päivällä.
Emme kuitenkaan voineet viipyä kauaa poissa leiristä, koska Korppisiiven oli ehdittävä takaisin hoitamaan Vadelmatassun soturikoulutusta. Vaaleanruskea kollioppilas oli minusta edistynyt hyvin urallaan, ja uskoin, että ei menisi enää pitkään, kunnes hänetkin nimitettäisiin soturiksi.
Itse en ollut uhrannut juuri ajatustakaan Nokkostassun soturinimityksistä stressaamiselle, sillä naaras oli vielä vasta alussa koulutuksessaan. Kunhan hän hallitsisi perusteet hyvin ja osaisi suurin piirtein soturilain, voisin luvan kanssa alkaa panikoida niistä.
Ajatukseni harhailivat koko ajan. Ne eksyivät koko ajan parantajan pesään, jossa tiesin Halavaviiksen nukkuvan rauhassa Liljatuulen valvovan silmän alla. Soturitar oli loukannut jalkansa minun johtamassani rajapartiossa, mistä tunsin edelleen olevan joiltain osin vastuussa. Siksi olin käynyt hänen luonaan nyt lähes päivittäin ja huolehtinut, että hän sai kaiken tarvitsemansa. Meistä oli tullut jopa jonkin sortin ystävät.
”Tunnut viihtyvän nykyään paljon parantajan pesällä”, Korppisiipi naukaisi tehdessämme eräällä aukiolla U-käännöksen takaisin leirin suuntaan. Kohautin lapojani muina kissoina.
”Ehkä niin. Haluan vain huolehtia, että Halavaviiksi pärjäilee.”
”Se on Liljatuulen työtä”, ystäväni sanoi ehkä hieman kärkevän kuuloiseen sävyyn, mutta jätin sen huomiotta. ”Eiköhän hän osaa hoitaa hommansa. Sitä paitsi, tuskin Halavaviiksi on ensimmäinen saati sitten viimeinen kissa, joka koskaan murtaa jalkansa.”
Loin naaraaseen tympääntyneen silmäyksen. ”Kyllä minä sen tiedän. On kuitenkin minun syytäni, että hän on siellä, joten tavallaan hänen toipumisensa on myös minun vastuullani.”
”Millä tapaa se muka on sinun syytäsi, Hiilihammas?” Korppisiipi sihahti, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä leimusivat. ”Sehän oli pelkkä onnettomuus! Kuka tahansa olisi voinut laskeutua huonosti kivelle ja tippua jokeen – ihan ilman, että sinä liityt siihen millään tavalla.”
Olimme molemmat hetken puhumatta mitään. Sisimmässäni tiesin, että Korppisiipi oli oikeassa, mutta jostain syystä nautin itsesäälissä rypemisestä liikaa myöntääkseni sitä.
Leirin piikkihernemuuri häämötti edessäpäin, se sulautui melkein täydellisesti ympäristöönsä. Vilkaisin Korppisiipeä, mutta hän ei suonut minulle edes nopeaa silmäystä. Kinastelimme usein, joten olin tottunut siihen, että hänen täytyi sulatella asioita vähän pidemmän aikaa, ennen kuin voisimme keskustella taas normaalisti.
Heti aukiolle tupsahtaessamme Korppisiipi erkani omille teilleen. Aioin kyllä vielä puhua hänelle myöhemmin illalla, kunhan hän olisi ensin vähän rauhoittunut.
Tassuttelin vähin äänin tuoresaaliskasalle, jonka koko ei juuri päätä huimannut. Tiesin siihen tulevan muutosta viimeistään silloin, kun päivän ensimmäinen metsästyspartio lähetettäisiin matkaan. Valitsin kasassa olevista eläimistä kaikista syötävimmän näköisen, ja lähdin viemään sitä parantajan pesälle.
Halavaviiksi oli jo hereillä. Hän suki kilpikonnalaikkuista turkkiaan hyvin keskittyneenä, ja havahtui kuullessaan minun tulevan. Naaras pälyili minua yhä hieman epäluuloisena, mutta tuntui jo selvästi paljon rentoutuneemmalta seurassani kuin vaikka pari päivää sitten.
”Osaan minä ihan itsekin itseni ruokkia”, Halavaviiksi näpäytti pistävästi, kun annoin hiiren tipahtaa hänen jalkojensa juureen. Hän silmäili sitä arvioivasti, mutta veti sen sitten lähemmäksi ja upotti hieman tunnustelevasti hampaansa sen lihaan.
Istahdin alas vastapäätä hänen tilapäistä vuodettaan, ja annoin katseeni kiertää avarassa tilassa, jossa oli silti melko hämärää, vaikka aurinko kurotteli parasta aikaa kirkkaita kynsiään leiriin.
”Oletpa sinä tänään aikaisin liikkeellä.” Liljatuuli hiippaili ulos varastostaan. Hänen tummanharmaa turkkinsa oli vielä unien jäljiltä sekainen, mutta hänen meripihkaisissa silmissään oli valpas ja terävä katse.
”Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, joten ajattelin helpottaa urakkaasi ja ruokkia potilaasi puolestasi”, vastasin lapojani kohauttaen. Parantajakissa naurahti.
”Vai että oikein urakkaa. Täällähän onkin potilaita ihan ruuhkaksi asti!”
Se oli sarkasmia. Pesässä ei ollut ketään muita meidän kolmen lisäksi. Se oli kuitenkin kai ihan hyvä juttu, sillä kaikki voivat hyvin, eikä äkillisiä sairastapauksia tai loukkaantumisia ilmennyt kovin usein. Tietenkin se saattoi tuntua pitemmän päälle pitkästyttävältä parantajasta, jonka päätehtävä oli hoitaa sairaita ja loukkaantuneita, ja jos heitä ei ollut, hän oli käytännössä toimeton.
”No, minä tästä nyt sitten menen, täytyy käydä herättämässä Nokkostassu”, sanoin Halavaviiksen lopetellessa vielä aamupalaansa. Sen jälkeen hyvästelin molemmat nopeasti, ja livahdin lähes yhtä ketterästi kuin kärppä ulos pesän suuaukosta.

//713 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta Mesitähden äsken esittämä teoreettinen tilanne vaikutti kompalta. Eihän yksikään Kuolonklaanin kissa ollut ikinä vastannut eloklaanilaisen tervehdykseen edes nyökkäämällä, joten miksi kukaan heistä vaivautuisi aloittamaan minkäänlaista keskustelua? Ellen olisi arvostanut mestariani niin paljon, olisin varmaankin nauranut päin hänen naamaansa. Sitä paitsi, Mesitähti ei näyttänyt siltä, että hän olisi pelleillyt kanssani asialla, vaan kyseessä oli paremminkin jonkinlainen pistokoe, johon minun pitäisi osata vastata hänen haluamallaan tavalla.
”No, jos jätetään huomiotta se seikka, etteivät kuolonklaanilaiset koskaan aloita keskusteluja eloklaanilaisten kanssa hyvin tarkoitusperin, niin kaipa minä vastaisin hänelle jotakin viileästi mutta kohteliaasti takaisin, koska sinähän olet sanonut, etteivät Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissat saa ystävystyä keskenään”, vastasin hetken kuluttua lapojani kohauttaen. Mesitähti nyökkäsi, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.
”Juuri niin. Käytöstapoja ei tietenkään sovi unohtaa, mutta ystävystyminen on kielletty, kuten hienosti osasitkin kertoa”, hän naukaisi. Huomasin röyhistäväni hiukan rintaani saadessani kehuja mestariltani. Jokainen onnistunut vastaus tai harjoitus oli askel lähempänä määränpäätä, eli tässä tapauksessa soturiutta. Vaikka Mesitähti oli sanonut, ettei minusta mitenkään voisi tulla soturia samaan aikaan Kirpputassun kanssa, sainhan minä silti aina yrittää. Kuka tiesi, ehkä osoittautuisin niin mallioppilaaksi, että päällikkö muuttaisi mieltään ja antaisi minulle soturinimen jo ennen kuin ystäväni ehtisi saada omaansa.

Neljännesosakuu vilahti ihan silmissä. Kirpputassu oli saanut soturinimensä muutama päivä sitten, ja hänet tunnettiin tätä nykyä Kirpputäplänä. Pidin edelleen klaaninimiä hieman outoina, ja minun oli ollut aluksi vaikea tottua ajatukseen siitä, että ystäväni nimi ei ollut enää se sama, jolla olin häntä kutsunut kuluneen parin kuun aikana. Aina välillä huomasin möläyttäväni ulos suustani ihan väärän nimen, kun tervehdin kollia, mutta onneksi hän jos kuka ymmärsi, millaista oli, kun sanoi vahingossa jotakin muuta kuin oli alunperin tarkoitus.
Vietin leppoisaa aamupäivää aukiolla. Olin syönyt vasta vähän aikaa sitten, joten en edes vilkuillut juuri leiriin saapuvan metsästyspartion suuntaan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin tahtomattani pieneen, mustaturkkiseen kissaan, joka kulki porukan hännillä. Tunsin sydämen hypähtävän ilosta rinnassani, ja lähdin kävelemään kollia vastaan.
”Kirpputäplä!”
Kun sanoin nimen ääneen, se kuulosti entistä karheammalta. Kirpputäplä – oliko se oikeasti jonkun nimi? Jonkun sellaisen, jonka minä tunsin? Anna minun kaikki kestää!
Täytyi kuitenkin myöntää, että nyt kun katsoin ystävääni pitkästä aikaa kunnolla, nimi sopi hänelle ihan hyvin. Kirpputäplä oli pieni, mistä hänen nimensäkin oli eittämättä saanut osviittaa. Lisäksi hänen muuten kokomustassa turkissaan oli yksi poikkeama, nimittäin valkea täplä. En kovinkaan usein ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta siinä se kuitenkin oli, hänen rinnassaan. Ehkei hänen nimensä ollutkaan niin typerä, kuin miltä se oli korvaani kuulostanut viimeisten päivien aikana.
”Hei Omenatassu”, Kirpputäplä tervehti minua takaisin hymy kasvoillaan. ”Eikö sinun pitäisi olla harjoituksissa juuri nyt?”
Minä nyökkäsin. ”Pitäisi, mutta Mesitähti sanoi, että pidetään harjoitukset tänään vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Me varmaankin harjoittelemme taas uimista.”
Viimeisten seitsemän päivän aikana olimme käyneet Mesitähden kanssa joella harjoittelemassa uimista ainakin kolmesti. Mielestäni etenimme hirvittävän hidasta vauhtia, ja olisin jo halunnut päästä kokeilemaan uusia taitojani syvemmässä vedessä. Vesi ei tuntunut minusta enää yhtään pelottavalta, ja kahlasin joka kerta aina yhtä mielissäni rantaveteen, kun Mesitähti antoi siihen luvan. Mestarini ohjeita – poikkeuksellisen vastuuntuntoisesti – noudattaen en koskaan uinut rannasta poispäin.
”Kuule, haluaisitko sinä joku ilta lähteä ulos kanssani?” Kirpputäplä kysyi yllättäen. Hän steppasi paikoillaan ja vaikutti hermostuneelta. Menin aluksi vähän hämilleni, ja kun en heti osannut vastata mitään, kolli lisäsi nopeasti: ”Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, jos se sopii mestarillesi. Enhän halua hidastaa soturikoulutustasi enää enempää.”
”Tietenkin minä haluan tulla, hiirenaivo”, puuskahdin heti hänen jälkeensä ja näpäytin tuota kevyesti nenälle hännälläni. Lempeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun näin, miten huojentuneelta Kirpputäpltä näytti kuullessaan vastaukseni.
”Sinun täytyy varmaankin mennä”, hän sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti hännällään jotakin. Siirsin silmäni hänen osoittamaansa suuntaan, ja näin Mesitähden seisomassa lähellä piikkihernemuuria, uloskäynnin lähettyvillä. Valkea päällikkö katsoi meidän suuntaamme, ja kun hän tavoitti katseeni, tuo viittoi minua tulemaan luokseen.
”Nähdään sitten illalla. Kysyn vielä Mesitähdeltä, mitä mieltä hän on ehdotuksestasi”, sanoin nopeasti, ja suuntasin sen jälkeen mestarini luokse.
Pystyin haistamaan, että Mesitähti oli tulossa leirin ulkopuolelta. En tiennyt, missä hän oli ollut, vai oliko tämä kenties ollut Kirpputäplän kanssa samassa metsästyspartiossa, mutta en ollut vain huomannut häntä heidän matkassaan, koska olin ollut liian kiireinen tavatessani Kirpputäplää.
”Terve!” naukaisin pirteästi ja virnistelin vähän. ”Joko mennään harjoituksiin? Olen ollut toimettomana taas koko aamupäivän! Missä sinä olet muuten ollut? Saanko tänään kokeilla uida oikeasti? Niin kuin syvemmässä vedessä, jossa jalat eivät meinaa yltää pohjaan? Lupaan olla tosi varovainen!” Sanat pulppusivat ulos suustani kuin vuolas virta. Olin aina kamalan ylienerginen vietettyäni jonkin aikaa Kirpputäplän seurassa. Kolli antoi minulle aina lisävoimia päivän pieniinkin askareisiin.

//Mesi?
//722 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta Mesitähden äsken esittämä teoreettinen tilanne vaikutti kompalta. Eihän yksikään Kuolonklaanin kissa ollut ikinä vastannut eloklaanilaisen tervehdykseen edes nyökkäämällä, joten miksi kukaan heistä vaivautuisi aloittamaan minkäänlaista keskustelua? Ellen olisi arvostanut mestariani niin paljon, olisin varmaankin nauranut päin hänen naamaansa. Sitä paitsi, Mesitähti ei näyttänyt siltä, että hän olisi pelleillyt kanssani asialla, vaan kyseessä oli paremminkin jonkinlainen pistokoe, johon minun pitäisi osata vastata hänen haluamallaan tavalla.
”No, jos jätetään huomiotta se seikka, etteivät kuolonklaanilaiset koskaan aloita keskusteluja eloklaanilaisten kanssa hyvin tarkoitusperin, niin kaipa minä vastaisin hänelle jotakin viileästi mutta kohteliaasti takaisin, koska sinähän olet sanonut, etteivät Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissat saa ystävystyä keskenään”, vastasin hetken kuluttua lapojani kohauttaen. Mesitähti nyökkäsi, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.
”Juuri niin. Käytöstapoja ei tietenkään sovi unohtaa, mutta ystävystyminen on kielletty, kuten hienosti osasitkin kertoa”, hän naukaisi. Huomasin röyhistäväni hiukan rintaani saadessani kehuja mestariltani. Jokainen onnistunut vastaus tai harjoitus oli askel lähempänä määränpäätä, eli tässä tapauksessa soturiutta. Vaikka Mesitähti oli sanonut, ettei minusta mitenkään voisi tulla soturia samaan aikaan Kirpputassun kanssa, sainhan minä silti aina yrittää. Kuka tiesi, ehkä osoittautuisin niin mallioppilaaksi, että päällikkö muuttaisi mieltään ja antaisi minulle soturinimen jo ennen kuin ystäväni ehtisi saada omaansa.

Neljännesosakuu vilahti ihan silmissä. Kirpputassu oli saanut soturinimensä muutama päivä sitten, ja hänet tunnettiin tätä nykyä Kirpputäplänä. Pidin edelleen klaaninimiä hieman outoina, ja minun oli ollut aluksi vaikea tottua ajatukseen siitä, että ystäväni nimi ei ollut enää se sama, jolla olin häntä kutsunut kuluneen parin kuun aikana. Aina välillä huomasin möläyttäväni ulos suustani ihan väärän nimen, kun tervehdin kollia, mutta onneksi hän jos kuka ymmärsi, millaista oli, kun sanoi vahingossa jotakin muuta kuin oli alunperin tarkoitus.
Vietin leppoisaa aamupäivää aukiolla. Olin syönyt vasta vähän aikaa sitten, joten en edes vilkuillut juuri leiriin saapuvan metsästyspartion suuntaan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin tahtomattani pieneen, mustaturkkiseen kissaan, joka kulki porukan hännillä. Tunsin sydämen hypähtävän ilosta rinnassani, ja lähdin kävelemään kollia vastaan.
”Kirpputäplä!”
Kun sanoin nimen ääneen, se kuulosti entistä karheammalta. Kirpputäplä – oliko se oikeasti jonkun nimi? Jonkun sellaisen, jonka minä tunsin? Anna minun kaikki kestää!
Täytyi kuitenkin myöntää, että nyt kun katsoin ystävääni pitkästä aikaa kunnolla, nimi sopi hänelle ihan hyvin. Kirpputäplä oli pieni, mistä hänen nimensäkin oli eittämättä saanut osviittaa. Lisäksi hänen muuten kokomustassa turkissaan oli yksi poikkeama, nimittäin valkea täplä. En kovinkaan usein ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta siinä se kuitenkin oli, hänen rinnassaan. Ehkei hänen nimensä ollutkaan niin typerä, kuin miltä se oli korvaani kuulostanut viimeisten päivien aikana.
”Hei Omenatassu”, Kirpputäplä tervehti minua takaisin hymy kasvoillaan. ”Eikö sinun pitäisi olla harjoituksissa juuri nyt?”
Minä nyökkäsin. ”Pitäisi, mutta Mesitähti sanoi, että pidetään harjoitukset tänään vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Me varmaankin harjoittelemme taas uimista.”
Viimeisten seitsemän päivän aikana olimme käyneet Mesitähden kanssa joella harjoittelemassa uimista ainakin kolmesti. Mielestäni etenimme hirvittävän hidasta vauhtia, ja olisin jo halunnut päästä kokeilemaan uusia taitojani syvemmässä vedessä. Vesi ei tuntunut minusta enää yhtään pelottavalta, ja kahlasin joka kerta aina yhtä mielissäni rantaveteen, kun Mesitähti antoi siihen luvan. Mestarini ohjeita – poikkeuksellisen vastuuntuntoisesti – noudattaen en koskaan uinut rannasta poispäin.
”Kuule, haluaisitko sinä joku ilta lähteä ulos kanssani?” Kirpputäplä kysyi yllättäen. Hän steppasi paikoillaan ja vaikutti hermostuneelta. Menin aluksi vähän hämilleni, ja kun en heti osannut vastata mitään, kolli lisäsi nopeasti: ”Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, jos se sopii mestarillesi. Enhän halua hidastaa soturikoulutustasi enää enempää.”
”Tietenkin minä haluan tulla, hiirenaivo”, puuskahdin heti hänen jälkeensä ja näpäytin tuota kevyesti nenälle hännälläni. Lempeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun näin, miten huojentuneelta Kirpputäpltä näytti kuullessaan vastaukseni.
”Sinun täytyy varmaankin mennä”, hän sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti hännällään jotakin. Siirsin silmäni hänen osoittamaansa suuntaan, ja näin Mesitähden seisomassa lähellä piikkihernemuuria, uloskäynnin lähettyvillä. Valkea päällikkö katsoi meidän suuntaamme, ja kun hän tavoitti katseeni, tuo viittoi minua tulemaan luokseen.
”Nähdään sitten illalla. Kysyn vielä Mesitähdeltä, mitä mieltä hän on ehdotuksestasi”, sanoin nopeasti, ja suuntasin sen jälkeen mestarini luokse.
Pystyin haistamaan, että Mesitähti oli tulossa leirin ulkopuolelta. En tiennyt, missä hän oli ollut, vai oliko tämä kenties ollut Kirpputäplän kanssa samassa metsästyspartiossa, mutta en ollut vain huomannut häntä heidän matkassaan, koska olin ollut liian kiireinen tavatessani Kirpputäplää.
”Terve!” naukaisin pirteästi ja virnistelin vähän. ”Joko mennään harjoituksiin? Olen ollut toimettomana taas koko aamupäivän! Missä sinä olet muuten ollut? Saanko tänään kokeilla uida oikeasti? Niin kuin syvemmässä vedessä, jossa jalat eivät meinaa yltää pohjaan? Lupaan olla tosi varovainen!” Sanat pulppusivat ulos suustani kuin vuolas virta. Olin aina kamalan ylienerginen vietettyäni jonkin aikaa Kirpputäplän seurassa. Kolli antoi minulle aina lisävoimia päivän pieniinkin askareisiin.

//Mesi?
//722 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun olimme pyytäneet Korppisiiven kanssa Minttuliekkiä mukaamme saalistamaan. Yhteinen saalistusretkemme oli sujunut minusta ihan hyvin, ja uskoin, että varapäällikkö saattaisi haluta vastaisuudessakin viettää vapaa-aikaansa kanssamme.
Olin juuri tullut leiriin harjoituksista Nokkostassun kanssa, kun Minttuliekki tassutteli minua vastaan. Annoin oppilaalleni luvan mennä lepäämään loppupäiväksi ja ottaa jotain purtavaa. Käännyin sitten kohtaamaan punertavaturkkisen kissan katseen.
”Hei, Minttuliekki!” tervehdin klaanitoveriani ystävällisesti. En ollut aivan varma, pystyinkö kutsumaan häntä jo ystäväkseni, joten tyydyin käyttämään tämän hetkisestä suhteestamme käsitettä ’läheinen kaveruus’. Minusta se oli ihan hyvä sanavalinta kuvaamaan välejämme.
”Tervehdys, Hiilihammas. Illalla lähtee rajapartio tarkistamaan läntisen rajan. Voisitko sinä johtaa sitä?” Minttuliekki kysyi. Hän katsoi minua tyynesti tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin epäröimättä; ajatus partioon lähtemisestä sai minut heti virkeäksi.
”Hienoa! Ota mukaasi Halavaviiksi, Korppisiipi ja Vadelmatassu sekä Aurinkokajo.”
Nyökkäsin uudestaan. Olin ihan liian täpinöissäni päästessäni johtamaan taas pitkästä aikaa partiota. Viime kerralla kun olin johtanut metsästyspartiota, yksi oppilas oli melkein hukkunut karkumatkallaan ja partiossani mukana ollut Mesitähti oli menettänyt yhden hengistään pelastaessaan häntä. Se ei ollut ollut parhaimpia päiviäni. Hyvästeltyäni vielä nopeasti Minttuliekin siirryin istumaan aukion reunalle. Jonkin ajan kuluttua näkökenttääni ilmestyi Korppisiiven hahmo. Naaras oli myös palaamassa leiriin harjoituksista oppilaansa kanssa. Heti kun hän oli lähettänyt Vadelmatassun matkoihinsa, tuo kääntyi katsomaan minun suuntaani, aivan kuin naaras olisi tiennyt katsomattakin, että löytyisin sieltä. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, ja soturitar lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Olen pahoillani, en pääsekään tänä iltana kanssasi kävelylle. Minulla ja Vadelmatassulla on partio”, hän pahoitteli lähempänä. Viekas hymy hiipi huulilleni, ja Korppisiipi kuristi kulmiaan kummissaan.
”Ei se mitään. Et sinä kuitenkaan minusta eroon pääse, sillä minä johdan sitä partiota”, naukaisin hieman ilkikuriseen sävyyn. Laikukas naaras huokaisi, mutta pyöritteli sitten silmiään selvästi huvittuneena. ”Tietävätkö Halavaviiksi ja Aurinkokajo vielä, että he ovat partiossa?”
Korppisiipi nyökkäsi. ”Minttuliekki sanoi kertoneensa heille. He tosin eivät taida olla tietoisia siitä, että juuri sinä johdat partiota.”
”No, kohtahan se heille selviää”, virnistin.

Myöhemmin me kaikki viisi partioon lähtijää seisoimme uloskäynnin luona. Selitin heille nopeasti, mikä osa reviirin rajasta meidän tulisi tarkistaa ja merkitä, ihan vain varmistuksena, vaikka uskoinkin Minttuliekin informoineen heitä asiasta jo aiemmin. Sen jälkeen nostin häntäni ylös lähdön merkiksi.
Kuljin joukon kärjessä, mikä kuului luonnollisesti partion johtajan toimenkuvaan. Korppisiipi käveli vieressäni, mutta pysytteli vähän taaempana. Samalla hän kertoi jostakin hiljaisella äänellä Vadelmatassulle, joka nyökytteli rivakasti päätään, ikään kuin osoittaakseen olevansa kuulolla.
Höristin korviani kuullessani joen äänen. Kiristin hieman askeliani, mutta pysähdyin sitten, kun tulimme rantaan. Päätin odottaa, että kaikki muut saisivat ylitettyä joen turvallisesti, ennen kuin itse ryhtyisin ylitykseen.
Aurinkokajo meni ensin. Heti hänen perässään tulivat Vadelmatassu ja Korppisiipi. Enää jäljellä oli vain minä ja Halavaviiksi. Kilpikonnalaikkuinen kissa katsoi kieppuvaa vettä hiukan epäluuloisena, mutta valmistautui sitten loikkaamaan.
Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Melkein kuin hidastettuna näin, miten Halavaviiksi laskeutui horjahtaen ensimmäiselle astinkivelle, hänen jalkansa muljahti oudosti ja hän tippui rantaveteen tuskanhuudon saattelemana. Aurinkokajo ja Korppisiipi oppilaineen olivat melkein perillä toisella puolella, mutta he pysähtyivät huudon kuullessaan ja kääntyivät katsomaan selkänsä yli meidän suuntaamme.
Kiirehdin auttamaan Halavaviikseä, jonka vaikerrus oli muuttunut hiljaiseksi mourunaksi. Tunsin niskavillojeni pörhistyvän astuessani kylmään veteen. Se kietoutui jalkojeni ympärille kuin tiivis sumu. Toivuttuani alkujärkytyksestä tarrasin nopeasti kiinni Halavaviiksen löysästä niskanahasta ja ryhdyin raahaamaan häntä turvaan rannalle.
Rannalla päästin irti hänen kastuneesta turkistaan ja vetäydyin vähän kauemmaksi tuosta antaakseni tilaa naaraalle. Halavaviiksen yksi jaloista oli hieman hassun näköisessä asenossa, ja siihen teki selvästi kipeää. Halavaviiksen koko naama oli vääntynyt kivuliaaseen irvistykseen, joka paljasti hänen pitkät, terävät kulmahampaansa.
”Onko siellä kaikki kunnossa?” Aurinkokajon ääni kuului joen pauhun yli. Soturin äänessä kuului aavistus huolta.
”Halavaviiksi loukkasi jalkansa!” huusin takaisin. ”Minä vien hänet leiriin Liljatuulen luo! Jatkakaa te vain matkaa!”
Hieman epäröivästi Aurinkokajo nyökkäsi ja viittoi Korppisiipeä ja Vadelmatassua seuraamaan. Korppisiipi vilkaisi vielä minuun päin mietteliään näköisenä, mutta lähti sitten tassuttelemaan vanhemman soturin perässä.

Annoin Halavaviiksen ottaa itsestäni tukea matkalla leiriin. Jos hänellä olisi ollut tarpeeksi voimia, olisi tuo varmasti kieltäytynyt tekemästä niin, mutta juuri nyt naaras oli liian tuskissaan ja tarvitsi kipeästi apua. En tiennyt, kuinka paha vamma oikeasti oli, mutta selvästi sen verran kipeä kuitenkin, että hänen oli otettava vastaan apuni.
Saavuttuamme leiriin pyysin oppilaiden pesän edustalla istuskelevaa Nokkostassua hakemaan Liljatuulen pesästään. Oppilas totteli vastaan panematta ja juoksi kiireesti parantajan pesälle. Vähän ajan kuluttua tummanharmaa parantaja hölkkäsi ulos pesästään Nokkostassu kintereillään kipittäen. Oppilaani palasi takaisin oppilaiden pesälle siskonsa seuraan, mutta hän loi meidän suuntaamme huolestuneen katseen.
Yhdessä Liljatuulen kanssa autoimme Halavaviiksen vapaalle pedille sairasaukiolle. Liljatuuli alkoi tottuneesti tunnustella soturin loukkaantunutta jalkaa. Seurasin naaraan työskentelyä sivusta tokkuraisena. Ihan kuin jokin olisi imenyt minusta yhtäkkiä kaikki voimat.
”Minä jatkan tästä, Hiilihammas. Voit mennä lepäämään”, Liljatuuli sanoi yllättäen. Hän taisi huomata huonovointisuuteni. Nyökkäsin vain, ja livahdin sitten ilta-auringossa kylpevälle aukiolle.
Tunsin olevani jollain tapaa osasyyllinen Halavaviiksen loukkaantumiseen, joten aioin käydä katsomassa häntä parantajan pesällä heti huomenaamulla, mikäli hän oli siellä vielä silloin. Mutta juuri nyt minä kaipasin unta ja lepoa, jotta minun ei tarvitsisi huomenna kamppailla pitääkseni itseni hereillä.

//799 sanaa