Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

”Hei kuule, milloin minusta tulee soturi? Nimitetäänkö minut samaan aikaan Kirpputassun kanssa?” Omenatassun kysymys sai minut hieman huvittuneeksi. Pakotin ilmeeni pysymään kuitenkin tasaisena. Ei olisi missään tavassa asiallista nauraa, kun naaras kysyi kysymyksensä niin tosissaan.
Kehittelin mielessäni hyvän ja asiallisen vastauksen Omenatassun kysymyskeen samalla, kun kävelimme Kuolonklaanin rajaa pitkin. Aurinko oli nousemassa, ja Kuolonklaanin hajumerkit olivat ainakin päivän vanhat. Saattaisimme kohdata Kuolonklaanin rajapartion matkan varrella. Usein ne kohtaamiset sujuivat ongelmitta, kun partiot vain kävelivät toistensa ohi sanomatta mitään. Kun huomasin ajatuksieni harhautuvan muualle, käänsin vihreän katseeni Omenatassuun päin. Naaras vilkaisi minua odottavasti.
”Kirpputassu on huomattavasti vanhempi ja kokeneempi kuin sinä, joten hänestä tulee soturi piakkoin”, sanoin rauhallisella äänellä ja katsahdin edellämme kulkevaan pienikokoiseen kolliin. Kirpputassu keskusteli Lauhalaukan kanssa, eikä kolli tainnut kuunnella meidän puheitamme.
”Sinun koulutuksesi on vasta alussa, Omenatassu. Sinulla on vielä paljon opittavaa, eikä mitään kiirettä soturiksi tulemisen kanssa. Kirpputassu on kyllä edelleen ystäväsi, vaikka nukkuisittekin eri pesissä joitakin kuita”, lausahdin pehmeällä äänellä ja kohtasin oppilaani ruskean katseen. Omenatassu vaikutti hieman pettyneeltä, mutta sitten naaras kohautti lapojaan.
”Voinko lyhentää oppilasaikaani jotenkin?” hän kysyi.
”Jos panostat koulutukseen ja annat kaikkesi, voit olla valmis soturiksi hieman nopeammin. Hutiloida et kuitenkaan saa, sillä silloin koulutus puolestaan pitenee”, sanoin lempeästi hymyillen. Omenatassu nyökkäsi, eikä sanonut enää mitään. Partio jatkui kaikessa rauhassa.
Tuuli toi välillä Kuolonklaanin reviiriltä mukanaan vieraan klaanin hajuja vasten kasvojamme. Päivästä tulisi tuulinen, sillä partion aikana tuuli oli yltynyt huomattavasti. Välillä kova tuulenpuuska iskeytyi vasten turkkejamme niin, että pelkäsin välillä Kirpputassun lähtevän lentoon sen mukana. Oppilas pysytteli kuitenkin tiukasti aloillaan, kun tuulenpuuska takertui kissan turkkiin.
Jossain kohdin tuuli toi luoksemme voimakkaampia Kuolonklaanin hajuja. Silloin Omenatassu jännittyi ja käänsi katseensa minuun.
”Onko tuo Kuolonklaanin partio?” naaras kysyi ennen kuin kissajoukko tuli edes näkyviin. Vastasin tyytyväisesti nyökäten.
”Eikö olekin hyvä, että opettelit käyttämään hajuaistiasi. Jos kyseessä olisi ollut vihamielinen kettu, olisit haistanut sen ja ehtiä kenties karkuunkin. Hyvä, Omenatassu”, kehuin naarasta ja hymyilin tälle tyytyväisenä. Omenatassu vaikutti olevan ylpeä suoritukseensa. Naaras katsoi ohitsemme kulkevaa partiota. Minä nyökkäsin kohteliaasti partion johdossa kulkevalle mustalle, pienikokoiselle kollille. Kissa kyllä kohtasi katseeni, mutta ei vastannut nyökkäykseeni.
”Tunsitko sen kissan?” Omenatassu kysyi, ja minä pudistin päätäni.
”On kohteliasta tervehtiä kuolonklaanilaisia partiossa. Ei siihen puhetta tarvita, mutta pieni ele on mielestäni ihan hyvä. Harva kuolonklaanilainen tosin vastaa siihen”, tokaisin rauhallisella äänellä. Tuulenpuuska kulki ohitsemme taas. Omenatassun kanelinruskea, paksu turkki oli partion aikana sotkeutunut, vaikkei naaras ollut muuta kuin kävellyt. Mahtoi olla kova työ saada karvat siloiteltua. Partio jatkoi matkaansa hiljaisuudessa. Merkkasimme rajoja, muttei kukaan sanonut mitään.
”Kerro minulle, mitä tekisit, jos kuolonklaanilainen alkaisi rajalla keskustelemaan ystävällisesti kanssasi”, päätin pitää tässä välissä pienen testin siitä, miten hyvin Omenatassu tiesi klaanien välisistä säännöistä ja laista.

//Omppu?
// 435 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hymyilin Hiilihampaan kertomukselle. Samalla mieleeni nousivat omat ystäväni -tai ainakin osittain entiset sellaiset.
”Minullakin oli hyviä ystäviä Kuolonklaanissa”, selitin pienesti hymähtäen, ”Vietimme aikaa yhdessä kaiken aikaa. Välillä kuitenkin kohtalo on luonut ystäville eri polut ja heidän tiensä eroavat, niin kuin minun tapauksessani.” Hiilihampaan silmiin nousi pahoitteleva sävy ja hän oli juuri sanomassa jotain, kun nostin häntäni ylös ja sanoin:
”Eikä minua haittaa puhua siitä. Kaikki on hyvin.” Ääneni oli lämmin puhuessani itseäni nuoremmalle kollille, joka näytti helpottuneelta saadessaan tietää, ettei ollut vahingossa puhunut mistään, joka johtaisi aiheeseen, joka saisi oloni epämukavaksi.
”On hienoa, että olette löytäneet ystävyyden, sillä ystävänrakkaus on yksi tärkeimmistä asioista. Pitäkää siitä kiinni”, tokaisin vielä. Kaksikko nyökkäsi ja vilkaisi toisiaan hymähtäen. Sen jälkeen jatkoimme metsästämistä.

Saavuimme myhään illalla leiriin saaliitamme kantaen. Olimme saaneet yllättävän hyvän määrän riistaa vietäväksi leiriin.
Tiputin saalistamani oravan tuoresaaliskasaan ja sitten käännyin kaksikon puoleen.
”Oli mukavaa viettää aikaa kanssanne tänään”, sanoin lämpimästi, ”Kiitos hyvästä seurasta.” Hiilihampaan kasvoille levisi hymyt ja hän tokaisi:
”Samat sanat!” Korppisiipikin nyökkäsi pienesti hymyillen.
Otin muutaman askeleen kohti soturienpesää ja samalla katsahdin vielä Hiilihampaaseen: ”Jutellaan niistä yhteisharjoituksista vielä lisää kunhan ehditään. Mutta nyt, nukkukaa hyvin!”

Avasin silmäni ja värähdin aamun kirkkaudesta. Kampesin itseni ylös varovasti herättämättä pesässä nukkuvia muita kissoja. Pesä oli puoliksi jo tyhjillään, ja se jo kertoi aamun olleen valjenneen jo vähän aikaa sitten.
Tassutin ulos ja annoin auringon hetken paistaa turkilleni rentouttavasti. Sitten jatkoin eteenpäin aukiolla kohti oppilaiden pesää. Sukelsin pensaikoista muodostuvaan oppilaiden pesään. Silmieni piti hetken tottua pesän hämärään, jota valaisi vain muutamat puskien läpi paistavat auringon säteet.
Kauristassun valkoista turkkia täplittivät aurinkopilkut, kun hän tuhisi pedillään rauhallisesti.
”Kauristassu”, sanoin hiljaisesti, jotten herättäisi jokaista pesässä olevaa oppilasta. Toistin kollin nimen vielä uudestaan, sillä uskoin ettei hän ollut kuullut ääntäni. Tällä kertaa korotin hieman ääntäni pitäen sen edelleen kuitenkin pehmeän hiljaisena.
”Nyt on aika lähteä harjoituksiin”, lisäsin vielä. Tänään veisin oppilaan hänen elämänsä ensimmäisiin taisteluharjoituksiin.

//Kauris?
309 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mietin sitä, mitä Mesitähti oli sanonut minulle matkalla leiriin. Hänen vastauksensa kysymykseeni kollin ensirakkaudesta oli ollut mielestäni melko suppea, eikä se ollut kuulostanut minusta yhtään rakastuneen kissan puheelta. Olinkin siis alkanut pohtia, hävisikö rakkauden huuma lopulta, eikä toinen olisi myöhemmin enää kuin vain yksi hyvin läheinen kissa, joka tiesi sinusta kaiken ja sinä hänestä, mutta siitä huolimatta keskustelut olivat lyhyitä ja yksitoikkoisia. Lisäksi Mesitähti oli kertonut rakastuneensa Aurinkokajoon vasta, kun tämä oli alkanut odottaa hänen pentujaan. Minusta se kuulosti melko kuivalta. Itse en ainakaan halunnut, että minuun rakastuttaisiin vain sen takia, että satuin odottamaan jonkun pentuja, ja sen jälkeen joutuisin vielä huolehtimaan niistä rääkyvistä kakaroista vapaaehtoisesti. Miten kamala ja brutaali kohtalo! Minun kävi jopa melkein sääliksi Aurinkokajoa.
Näykin lintuani ruokahaluttomana. Inhosin tuoretta lihaa, erityisesti kaikenlaisia jyrsijöitä ja myyriä, vaikka kyllä niitäkin saattoi syödä, jos oli nälkäkuoleman partaalla. Linnut menettelivät ihan, mutta eivät ne päihittäneet kaksijalkojeni tarjoamia pöperöitä. Silti en tuntenut koskaan koti-ikävää, mikä ehkä kuulosti jonkun korvaan hieman oudolta. Kaksijalkani eivät olleet olleet minulle koskaan mitään muuta kuin pelkkiä, helposti korvattavissa olevia palvelijoita, joiden tehtävä oli ollut hyppiä minun mieleni mukaan. Sitä oli kestänyt niin pitkään, kunnes olin saanut tarpeekseni ja ottanut hatkat.
”Sopiiko liittyä seuraan?”
Korvani värähtivät tunnistaessani tutun äänen, ja siirsin silmäni Kirpputassun pieneen hahmoon. Kolli seisoi edessäni hiiri hampaissaan, ja hänen silmissään oli iloinen pilke. Minä nyökkäsin ja odotin rauhassa, että kolli etsisi sopivan paikan läheltäni.
Turkkini oli yhä vähän kostea uimisen ja sateen takia. Olin parhaani mukaan yrittänyt kuivata sitä, mutta se oli ollut minulle vaikeaa, sillä en pitänyt joen mausta kielelläni. Se oli hiekkaisen ja samean makuinen, inhottava.
”Miten harjoituksissa sujui?” ystäväni kysyi, kun hän oli nielaissut ensimmäisen suullisen hiirestään. Sitten hänen kasvoilleen levisi hiukan pahankurinen virnistys, kun tuo jatkoi: ”Näytät ainakin siltä, että sinut on uitettu kunnolla.”
Pyöräytin silmiäni, mutta tällä kertaa lähinnä huvittuneena. Kolli sai minut harvoin pahalle päälle. ”Mesitähti opetti minulle tänään uimista. Pääsin vasta totuttelemaan veteen. Ja juuri silloin piti tietenkin ruveta satamaan! Sen jälkeen me molemmat olimme ihan litimärkiä”, valitin ja tökin samalla edessäni lojuvaa lintua, josta olin syönyt jo melkein puolet. Vilkaisin Kirpputassun hiirtä; oppilas oli kalunnut sen lähes kokonaan. Noin pieneksi kissaksi hänellä tuntui olevan pohjaton ruokahalu.
”Uiminen on ihan kivaa”, Kirpputassu totesi nuoleskellen suupieliään. Hänen katseensa oli lukittunut johonkin tyhjään, kauas minun ohitseni. Hän näytti vajonneen muistelemaan asioita. ”Lauhalaukka oli melko hyvä opettaja. Hän osaa uida todella taitavasti!”
”Niin Mesitähtikin”, sanoin nopeasti väliin, ikään kuin puolustellen mestarini taitoja. ”Hänhän minut urheasti pelasti joesta, kun olin vähällä hukkua.” En ollut puhunut tapahtuneesta aiemmin Kirpputassun kanssa, mutta oletin hänen tietävän siitä jotakin. Näin tiiviissä yhteisössä uutiset kulkivat nopeasti eteenpäin kissalta toiselle.
”Sitä en epäile”, hymähti Kirpputassu, jonka viikset värisivät nyt hiukan huvittuneesti, ”mutta minun tietääkseni Lauhalaukka opetti myös sinun mestariasi uimaan.”
Silmäilin ystävääni puntaroiden. Ellen olisi tiedostanut olevani Kirpputassun seurassa, olisin saattanut aloittaa kiistelyn asiasta, jos kyseessä olisi ollut ihan kuka tahansa toinen. Annoin jutun lopulta jäädä siihen, enkä alkanut puimaan sitä enää sen enempää.
”Me keskustelimme tänään Mesitähden kanssa rakkaudesta”, sanoin yhtäkkiä. Puheenaiheeni aiheutti Kirpputassussa yllättävänkin vahvan reaktion; hän oli vähällä tukehtua ruokaansa.
”N-niinkö?” hän mutisi hämillään. Tutkailin häntä katseellani. Kolli vältteli jälleen katsomasta minua silmiin, mutta en ollut siitä milläänsäkään. Olin vain halunnut saada tietää, mitä ajatuksia hänellä liikkui päässään asiaan liittyen.
”Niin”, vastasin, nuolaisin vaivihkaa käpälääni ja pyyhkäisin sillä sitten korvantaustojani. ”Mesitähti kertoi minulle, että hän lähentyi Aurinkokajon kanssa silloin, kun he olivat vielä etsimässä Eloklaanin reviiriä. Mutta ajattelepa tätä: hän sanoi rakastuneena tähän silloin, kun Aurinkokajo alkoi odottaa heidän pentujaan! Minusta rakkauden pitäisi tulla ennen pentuja, eikä toisinpäin.” Ilmaisin kantani hyvin voimakkaasti. Se tuntui uponneen myös Kirpputassuun, jonka silmät olivat laajenneet suuriksi ja joka nyökytteli rivakasti päätään, ihan kuin peläten muussa tapauksessa saavansa uuden saarnan asiasta, jos ei nyt myötäilisi sanojani.
”Tiesinhän minä, että sinä ymmärtäisit”, hymähdin tyytyväisenä ja nousin ylös. Linnusta oli jäljellä enää muutama pieni pala, joita en millään saanut nieltyä alas. Kirpputassun hiiri oli kadonnut kollin vatsalaukkuun hyvin nopeasti, eikä siitä ollut jäljellä juuri mitään veriläikkien ja karvatuppojen lisäksi.
”Minulla on huomenna auringon noustessa rajapartio, joten parasta mennä lepäämään.” Olin jo aikeissa lähteä oppilaiden pesälle päin, kun yhtäkkiä Kirpputassukin pomppasi ylös. Käännyin katsomaan häneen hieman odottavasti, sillä kolli vaikutti siltä, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa.
Kirpputassu katsoi minua hetken mitään sanomatta, sitten hän pudisti hieman päätään ja äskeinen päättäväisyys hänen ilmeestään oli kadonnut. ”Minäkin tulen kukkumaan… siis nukkumaan! Me taidamme olla samassa partiossa, sillä Lauhalaukka sanoi, että lähtisimme myös auringonnousun aikaan partioimaan.”
”Ai, no sehän on kiva”, tokaisin, ja aloin huomaamattani hymyillä. Olin salaa iloinen siitä, että satuimme samaan partioon Kirpputassun kanssa. Saisimme enemmän yhteistä aikaa keskenämme.
Hyvin pian sen jälkeen lähdimme molemmat kulkemaan oppilaiden pesän suuntaan. Minun ei tarvinnut odottaa unta kauaa, sillä se tuli melkein samalla hetkellä, kun suljin silmäni asetuttuani omalle paikalleni makaamaan.

Aamulla Kirpputassu kävi herättämässä minut. Olisin varmaan muuten nukkunut yli auringonnousun, ellei hän olisi ystävällisesti tullut ravistelemaan minua jalkeille.
Kaikessa hiljaisuudessa siistimme molemmat omat turkkimme ja siirryimme sitten ulos. Olimme itse asiassa jopa vähän etuajassa, mistä en voinut olla kuin vain tyytyväinen.
Säikähdin, kun olin vähällä törmätä pesän suulla mestariini, joka näytti vähintään yhtä yllättyneeltä. Pysähdyin siihen paikkaan välttääkseni törmäyksen.
”Huomenta”, tervehdin pirteästi. Kiersin valkean kollin ohitse, jotta Kirpputassu pääsisi tulemaan myös ulos pesästä.
”Ai, oletkin jo hereillä”, Mesitähti hymähti, ”partio lähtee aivan pian.” Huomasin, ettei mestarini yrittänyt edes piilotella yllättyneisyyttään siitä, että olin tähän aikaan hereillä.
”Niin no, muistaakseni sinä sanoit, että me lähdemme varhain auringonnousun aikaan, joten miksi en olisi jo hereillä”, näpäytin takaisin, mutta en voinut estää viiksiäni värisemästä. Mesitähden suu oli venynyt pieneen hymyyn.
Vähän ajan päästä partio oli tekemässä lähtöä, juuri kuten Mesitähti oli hetkeä aiemmin maininnut. Utusielu johdatti tottuneen oloisesti viisihenkisen joukkomme ulos leiristä.
Mesitähti ja Lauhalaukka kulkivat heti kilpikonnalaikkuisen soturin perässä, ja minä ja Kirpputassu tassuttelimme partion viimeisinä mestariemme takana. Lauhalaukka ja Mesitähti puhuivat jostain keskenään hiljaisella äänellä. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä voinut pinnistellä kovemmin kuullakseni, mistä he oikein puhuivat, mutta juuri nyt ajatukseni olivat suuntautuneet vierelläni kulkevaan Kirpputassuun.
Katsoin häntä aina välillä syrjäsilmällä, ja huomasin hänen kääntävän silmänsä aina nopeasti toisaalle, jos katseemme uhkasivat kohdata toisensa. Minusta se oli söpöä – Kirpputassu oli söpö. Hän oli varmasti koko klaanin herttaisin kissa!
Jossain vaiheessa matkaa meidän täytyi ylittää joki. Ylitys tapahtui siten, että Utusielu kulki edellä, Mesitähti tuli heti hänen takanaan ja sen jälkeen tulimme minä ja Kirpputassu. Lauhalaukka tuli vasta meidän perässämme, kaiketi ihan vain siltä varalta, että jos jompikumpi meistä sattuisi tipahtamaan jokeen ja hänen pitäisi ryhtyä hengenpelastajaksi.
Pääsimme kaikki viisi turvallisesti joen toiselle puolelle, josta matka jatkui rauhallisesti Kuolonklaanin rajan suuntaan. Mietin, milloin Mesitähti mahtaisi nimittää Kirpputassun soturiksi. Mietin myös, mahtaisimmeko kohdata yhtään Kuolonklaanin kissaa rajojen merkkauksen yhteydessä. Muistin vieläkin sen kerran, kun olin jahdannut jänistä naapuriklaanin alueelle ja Kuolonklaanin partio oli saanut minut kiinni itseteossa. Olin sanonut partiota johtaneelle Kuolonklaanin varapäällikkö Henkäysvarjolle suorat sanat silloin, ja jos minulle tulisi joskus vielä siihen tilaisuus, tekisin niin varmasti uudelleenkin.
Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran merkkaamaan rajoja, hipsin huomaamatta mestarini vierelle. Valkea päällikkö käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun, ja minä hymyilin mahdollisimman viattoman näköisesti.
”Hei kuule, milloin minusta tulee soturi? Nimitetäänkö minut samaan aikaan Kirpputassun kanssa?” kyselin kainostelematta, sillä minua tosiaan kiinnosti tietää, minkälaisia ajatuksia mestarillani oli lähitulevaisuudessa tapahtuviin soturinimityksiin liittyen.

//Mesi?
//1182 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Juuri syöty tuoresaalis lämmitti kehoani mukavasti, ja oloni muuttui sitä raukeammaksi, mitä enemmän söin. Liljatuuli istui edelleen vieressäni, ja naaraan olemus sai päässäni pyörivät ajatukset rauhoittumaan. Tai ehkä se johtui vain siitä, että olin saanut mahani täyteen maukasta riistaa. Katsahdin Liljatuuleen, joka katseli meripihkanvärisillä silmillään Eloklaanin leirin aukiota. Kallistin päätäni ja nousin seisomaan pikkuisille pennunjaloilleni. Minusta tuntui todella pieneltä Liljatuulen vieressä, ja huomasin toivovani, että olisin yhtä iso.
”Miksi sinä olet isompi entä minä?” kysyin naaraalta. Liljatuuli hätkähti ja näytti havahtuvan omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle. Hänen silmänsä siristyivät hymyyn.
”Minäkin olin joskus sinun kokoisesi”, Liljatuuli naukaisi. Hän katsoi puoliksi syötyä hiirtä edessäni. ”Kaikki klaanin kissat ovat joskus olleet pentuja, mutta he ovat kasvaneet syötyään paljon tuoresaalista ja harjoitellessaan ahkerasti oppilaana ollessaan.” Parantajan sanojen myötä laskin katseeni takaisin ateriaani. Voi kunpa vain jaksaisin syödä lisää niin kasvaisin nopeasti! Minusta tuntui kuitenkin, että vatsani oli räjähtämispisteessä. Ja sitä paitsi, halusin päästä leikkimään tai tutkimaan leiriä! En olisi malttanut enää syödä, vaikka olisinkin ollut vielä nälkäinen.
”Milloin minusta tulee oppilas?” kysyin silmät säihkyen Liljatuulelta. Jos en kerta saanut enempää ruokaa kurkustani alas, kai minut sentään voisi nimittää oppilaaksi? Sitten ainakin pääsisin harjoittelemaan ja vahvistamaan lihaksiani. Häntäni huiski puolelta toiselle, kun parantaja naurahti lempeästi.
”Olet vielä liian nuori aloittamaan oppilaskoulutuksen. Sinut nimitetään oppilaaksi, kun olet kuuden kuun ikäinen”, Liljatuuli kertoi. Innostukseni laski samaa vauhtia kuin häntäni painui alas ja lakkasi liikkumasta. Kuusi kuuta! Siihen oli vielä ikuisuus. Miten jaksaisin odottaa niin kauan? Eihän pentutarhassa edes ollut muita pentuja, kenen kanssa olisin voinut odotella kasvamista. Kaikki oppilaat olivat harjoituksissa mestareidensa kanssa päivästä toiseen, eikä Liljatuulikaan voisi viettää aikaa kanssani joka päivä. Hänhän oli Eloklaanin parantaja, ja hänellä oli varmasti hyvin paljon tekemistä yrttien kanssa päivittäin. Ajatusteni harhautuessa yrtteihin, muistin Liljatuulen pesän kitkerän tuoksun. Nyrpistin nenääni ajatukselle, että joutuisin olemaan siinä hajussa päivittäin. Tuoksu varmaan tarttuisi turkkiini eikä lähtisi ikinä pois! Nytkin tunsin polttavan hajun syvällä sieraimissani. Yritin hönkiä sitä pois, mutta sitten huomasin, että yrttien tuoksu leijaili pilvenä Liljatuulen ympärillä. Haju ei ollut yhtä voimakas kuin pesässä, sillä se oli sekoittunut parantajan ominaistuoksuun.
”Sinä tuoksut ihan yrteiltä”, naukaisin ja irvistin. Liljatuuli huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään.
”Se johtuu siitä, että nukun parantajan pesässä ja käsittelen yrttejä päivittäin. Sitten kun otan itselleni oppilaan, hänenkin turkkiinsa tarttuu tämä sama haju.” Liljatuulen sanat oppilaasta saivat korvani höristymään. Sivuutin täysin sen, että myös parantajaoppilaan turkki alkaisi tuoksua yrteiltä, ja silmiini syttyi toiveikas loiste.
”Voisitko sinä ottaa minut nyt oppilaaksi? Mehän tunnemme jo, ja sinä voisit kouluttaa minusta Eloklaanin parhaan soturin!” kiljaisin. Vaikka olinkin saanut vasta tänään tietää koko Eloklaanista, tunsin silti kuuluvani tähän kissayhteisöön ja halusin olla jo sen täysivaltainen jäsen.
”Voi Pilkepentu”, Liljatuuli huokaisi. En ymmärtänyt, mitä parantaja tarkoitti, sillä ideanihan oli aivan loistava! Tuskin naaras oli ennen kuullut mitään niin mahtavaa ideaa varsinkaan näin nuorelta pennulta.
”Jos ottaisin sinut oppilaakseni, sinusta tulisi parantajaoppilas ja lopulta parantaja. Sinä muuttaisit asumaan kanssani parantajan pesään, eikä sinusta tulisi soturia”, Liljatuuli kertoi. Silmäni laajenivat järkytyksestä, ja ajatus siitä, ettei minusta tulisikaan soturia, sai neulanterävät kynteni painautumaan leirin maahan. Liljatuulen meripihkan värisissä silmissä oli vaikeasti tulkittava ilme. ”Haluaisitko sinä sitten tulla parantajaksi?”
”Mitä? En!” huudahdin kipakammin kuin olin aikonut. Katsoin hieman nolostuneesti tassujani, mutta Liljatuuli ei näyttänyt panevan pahakseen. Hän vain nyökkäsi vastaukselleni.
”Katsohan, Pilkepentu”, naaras tokaisi vaihtaen puheenaihetta. ”Tuolla on pentukaverisi Tuulipentu.” Nostin katseeni tassuistani silmänräpäyksessä ja unohdin saman tien keskustelun parantajuudesta Liljatuulen kanssa. Katsoin parantajan osoittamaan suuntaan, ja näin kyyhkynharmaan naaraan juoksevan meitä kohti. Naaraan metsänvihreät silmät kiiluivat innostuneesti, kun hän loikkasi kohti minua. Hämmennyin liikaa pennun villistä sisääntulosta, enkä osannut vastata hänen esittämään leikkitappelukutsuun, vaan astuin sivummalle ja Tuulipentu kieri suoraan tuoresaaliskasaan. Harmaa häntä huiskien Tuulipentu räpiköi pois kasasta ja tuijotin pentua uteliaasti. Näköjään minulla olikin kaveri pentutarhassa. Samassa muistin, että oman sammalpetini vieressähän oli toinen peti, ja olin juuri tänä aamuna miettinyt, kuka siinä mahtoi nukkua. Näköjään vastaus siihen seisoi nyt edessäni.
Tuulipentu oli hieman suurempi kuin minä, ja hänen turkkinsa oli paljon pitempää kuin omani. Se näytti myös paljon pehmeämmältä ja silkkisemmältä kuin omani, vaikka turkkimme väritys olikin paikoin hyvin samankaltainen. Ennen kuin kukaan ehti saada sanaa suustaan Tuulipennun näyttävän sisääntulon jälkeen, soturien pesästä astui ulos sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa, joka tassutti luoksemme. Huomasin heti, että Tuulipentu ja minulle tuntematon soturi olivat läheisiä. Olikohan sinikilpikonnakuvioinen naaras Tuulipennun emo? He eivät kylläkään näyttäneet yhtään samalta, mutta aistin emon ja pennun välistä läheisyyttä kahden kissan välillä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä asiasta pentutoveriltani, sillä yhtäkkiä havahduin siihen, että Tuulipentu oli lähtenyt loikkimaan pois luotamme. Vilkaisin nopeasti Liljatuulta ja paikalle saapunutta soturia, jotka istuivat vieretysten ja katsoivat Tuulipennun loittonevaa häntää. Liljatuuli pudisteli päätään ja sanoi sitten jotain toiselle naaraalle, joka naurahti hänen sanoilleen. En kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan sen enempää, sillä halusin seurata Tuulipentua. Jo tutuksi käynyt kihelmöinti tassujani kutitellen lähdin kipittämään toisen pennun perään minkä jaloistani pääsin.
En vielä hallinnut jalkojani niin hyvin, että olisin ollut yhtä nopea kuin Tuulipentu, joka viiletti eteenpäin kuin tuuli. Tai siltä se minusta ainakin tuntui.
”Hei, minne menet?” huusin toiselle pennulle saadakseni hänet pysähtymään. Tuulipentu hidasti vauhtiaan ja sain hänet kiinni. Hengitykseni oli kiihtynyt, vaikka emme olleet päässeet vielä kovin kauas tuoresaaliskasasta. En ollut kuitenkaan vielä tottunut juoksemiseen, ja minua harmitti, että Tuulipentu ei näyttänyt tippaakaan hengästyneeltä. Yritin kuitenkin vakuutella itselleni, että kunhan vain kasvaisin hieman, minusta tulisi vahvempi ja jaksaisin juosta vaikka koko Eloklaanin ympäri!
”Miksi… olet… niin… nopea?” kysyin Tuulipennulta vetäen jokaisen sanan jälkeen pitkän henkäyksen ilmaa sisääni. Hengitykseni oli kuitenkin onneksi jo tasaantunut pienen juoksupyrähdyksen jälkeen. Tuulipentu virnisti minulle iloisesti.
”Koska olen vanhempi ja isompi. Mutta kyllä sinä tuosta kasvat!” hän lohdutti ja näpäytti hännällään olkaani. Virnistin naaraalle takaisin unohtaen tyystin äskeisen harmistukseni. Sitten kulmani kuitenkin kurtistuivat ja katselin ympärilleni.
”Mihin sinä oikein olet menossa?” naukaisin ja kallistin päätä sivulle. Toivoin kovasti, että Tuulipentu voisi kertoa minulle jotain uutta tietoa Eloklaanista, mitä Liljatuuli ei ollut vielä kertonut minulle. Tai ehkä kyyhkynharmaa naaras tiesi jotain salaisia piilopaikkoja leirissä ja halusi näyttää ne minulle! Viikseni alkoivat väristä innostuksesta, kun tapitin meripihkan värisillä silmilläni Tuulipentua.

// 979 sanaa
//Tuuli?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelimme Omenatassun kanssa kohti leiriä. Pysyimme molemmat miltei koko matkan hiljaa. Ennen paluumatkaa olin kehottanut Omenatassua kuivaamaan turkkinsa suurilta osin kuivaksi. Kylmällä turkilla taivaltaminen oli hyvä keino vilustuttaa itsensä. Sää oli varsin nihkeä. Oli melko lämmintä ja sadekuuro oli tehnyt ilmasta kostean. Taivas oli edelleen harmaiden pilvien peitossa. Siellä täällä metsässä oli pieniä vesilammikoita.
Yllättäen Omenatassu avasi keskustelun, kun kävelimme sekametsässä.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsahti minuun. Yllätyin kysymyksestä niin, että olin vähällä kompastua jalkoihini. Oppilas katsoi minua yllättyneenä, kun onnistuin juuri ja juuri pitämään tasapainoni. Katsahdin nolostuneena paksuturkkista kissaa. Olin huomannut, että Omenatassu oli viihtynyt hyvin Kirpputassun seurassa. Pieni, musta kolli oli varsin omalaatuinen, mutta aika hellyyttävä tapaus. Kirpputassu sekosi usein sanoissaan, jonka vuoksi hänen asiansa saattoi muuttua ihan toiseksi. Olin iloinen siitä, että kolli oli löytänyt ystäväkseen Omenatassun. Ujo Kirpputassu voisi löytää itsestään aivan uuden puolen oppilaani kanssa.
”Ensirakkauteni oli Aurinkokajo”, kerroin rauhallisella äänellä, ja katsahdin Omenatassuun. Naaras katsoi minua kiinnostuneena. Toivoin, ettei hän olisi kysynyt enempää, mutta tiesin, ettei Omenatassu jättäisi asiaa siihen.
”Miten sinä häneen rakastuit?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsoi minua tummanruskeilla silmillään. Soturioppilaan katse kertoi, että hän oli aidosti kiinnostunut saamaan vastaukseni.
”Lähennyimme, kun olimme etsimässä Eloklaanin reviiriä. Rakastuin häneen silloin, kun hän alkoi odottaa pentujamme”, kerroin rauhallisella äänellä ja kiristin vaivihkaa tahtiani. En halunnut enää lisäkysymyksiä, vaan halusin vain pois tästä tilanteesta. Rakkaudesta puhuminen tuntui pahalta, kun tiesin, ettei rakkauteni ollut enää samanlaista kuin suhteemme alkuaikoina. Leirin muurit häämöttivät edessämme. Omenatassu ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun pujahdin kiven taakse piikkihernetunneliin.
Oppilas seurasi perässäni hämärän tunnelin halki leirin pääaukiolle. Aukiolla oli rauhallista, kuten aina. Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilastani.
”Syö jotakin, ja kuivaa turkkisi loppuun. Osallistumme auringonnousun rajapartioon, joten mene ajoissa nukkumaan. Muistutan vielä, ettet saa sitten mennä veteen ilman minua”, tokaisin ja katsoin tiukasti oppilastani. Omenatassu nyökytteli päätään.
”Joo joo, kyllä minä kuuntelin jo aiemmin”, naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään. Kasvoilleni levisi pieni hymy, ja kehotin naarasta menemään syömään. Hän poistui luotani kohti tuoresaaliskasaa.

Päätin mennä tapaamaan Liljatuulta. Parantajanaaras järjesteli tottuneesti pesässään yrttejä. Hän vilkaisi minua astuessani pesään, muttei heti sanonut mitään. Naaras laskeskeli keskittyneesti yrttejään, joten päätin odottaa, että hän olisi valmis.
Meni tovi, jonka jälkeen tummanharmaa naaras kääntyi katsomaan minua lämpimästi hymyillen.
”Hei, mikä tuo päällikön tänne?” naaras kysyi virnistäen. Naurahdin huvittuneesti vastaukseksi naaraalle, ja astelin hänen luokseen.
”Onko sinulla kiire? Olisi kiva viettää kanssasi pitkästä aikaa aikaa”, vastasin pehmeällä äänellä ja katsoin parantajaa suoraan silmiin. Liljatuuli tuntui muuttuvan huomattavasti iloisemmaksi heti.
”Se olisi mahtavaa! Mitä tehdään?” parantajakissa kysyi ja astui kauemmaksi yrttikokoelmistaan. Pohdin asiaa hetken.
”Mennäänkö ihan vain kävelylle?” ehdotin, ja Lilja naurahti.
”Emme olekaan koskaan kävelleet yhdessä pitkiä matkoja”, naaras vastasi sarkastisesti. Olin jo lähdössä ulos pesästä, kun Liljatuuli pysäytti minut. Hän kävi vilkaisemassa sairasaukiolle ja totesi sen olevan tyhjillään.
”Tahdon näyttää sinulle jotakin”, tummanharmaa parantaja sanoi ja viittoi minut kanssaan pesän perälle. Kävelin yllättyneenä hänen kanssaan hämärän pesän nurkkaan. Nurkassa kasvoi pieni pähkinäpensas, ja minä katsahdin sitä hieman hämmentyneenä. Halusiko Liljatuuli näyttää minulle pähkinäpensaan? Asia valkeni minulle, kun naaras veti käpälillään oksia sivuun. Oksien takana oli sammalia, jotka parantaja repi hampaillaan pesään. Sammalet olivat peittäneet onkalon. Se oli melko pieni ja hyvin pimeä, mutta johtaisi varmasti jonnekin.
”Tästä pääsee ulos leiristä”, parantaja sanoi ja katsahti minuun. Olin yllättynyt, sillä en tiennyt, että muualta kuin piikkihernetunnelista pääsi ulos.
”Ennen kuin sanot mitään, niin minä löysin tämän neljäsosakuu sitten. Kävin piilottamassa kolon myös ulkopuolelta. Halusin, että tiedät tämän olemassaolosta. Se voi olla hyödyksi, jos joku pitää saada esimerkiksi salaa ulos leiristä tai sisään leiriin”, Liljatuuli sanoi kuiskaten, ja työnsi sammaltukon takaisin koloon.
”Kiitos, että kerroit. Oletko varma, ettei koloa löydä ulkopuolelta?” kysyin huolestuneena. En halunnut, että tuntematon kissa tai jokin petoeläin yllättäisi sisareni yöllä tuon nukkuessa. Naaras nyökkäsi.
”Piilotin sen todella hyvin”, naaras virnisti ja puski hellästi kuonollaan poskeani kehräten. Naaraan kehräys sai minutkin kehräämään. Nautin niin kovasti ajasta, jonka sain pentuetoverini kanssa viettää.
”No, mennäänkö jo?” kysyin Liljatuulelta. Parantaja nyökkäsi, ja lähti kulkemaan rinnallani ulos pesästä. Kuljimme tyhjän sairasaukion halki pääaukiolle. Ilma oli viilentynyt entisestään, mutta pilvet olivat alkaneet rakoilla. Auringonsäteet pääsivät joistain kohdin pilviverhon lävitse, ja ne heijastuivat kauniisti parantajan pesän muodotaviin kiviin.
Kuljin sisareni edellä kohti piikkihernetunnelia. Pysähdyin tunnelin lähellä istuvien Lauhalaukan ja Viherkatseen luokse.
”Käymme pienellä kävelyllä, jos joku kysyy”, ilmoitin kaksikolle. Minä halusin edes joidenkin tietävän, jos olin lähdössä jonnekin leirin ulkopuolelle. Jos jotakin tapahtuisi, klaani tietäisi minne olin mennyt. Johdatin sisareni hämärään piikkihernetunneliin.

Leirin ulkopuolella kävelimme rinnatusten, hitain askelin eteenpäin. Maa oli edelleen märkä sadekuuron jäljiltä, ja vesipisarat putoilivat puiden lehdiltä karun aluskasvillisuuden sekaan. Kuljimme polkua pitkin eteenpäin, ja välttelimme varpujen ja muiden kasvien seassa kulkemista. Ne olivat märkiä, enkä juuri nyt halunnut kastella turkkiani, joka oli juuri vasta kuivunut. Linnut visersivät kauniisti puiden oksilla, mutten osannut hahmottaa, missä puussa linnut olivat. Kenties niitä oli monta ympäri metsää.
”Miten Omenatassun koulutus etenee?” tummanharmaa naaras kysyi kohteliaasti.
”Ihan hyvin. Hän on pysytellyt hyvin poissa ongelmista viime aikoina”, virnistin. Liljatuuli naurahti.
”Se on hyvä”, hän tokaisi.
Kävelimme ympäri metsää ja vaihdoimme kuulumisia. Lopulta tiemme johti kukkuloille, ja kapusimme yhden huipulle. Katselimme hetken aikaa reviiriä aivan hiljaa. Nautin suunnattomasti tästä tunteesta. Tunsin olevani kotona. Pitkä vaellus tänne oli todellakin ollut sen arvoinen. En ollut koskaan ollut näin onnellinen.
Aurinko oli jo laskemassa, ja pilvetkin olivat väistyneet taivaalta. Nyt enää vain muutama pilvenhattara leijaili taivaalla. Auringonlasku oli värjännyt pilvet kullankeltaisiksi.
”Pitäisi varmaankin palata jo leiriin”, Liljatuuli huokaisi, kun istuimme kukkulan laella ja katselimme kohti Eloklaanin reviirin metsää. Minä nyökkäsin.
”Niin”, huokaisin. Vilkaisimme sisareni kanssa toisiamme, ja molemmilla oli sama ajatus mielessä. Pinkaisimme yhtä aikaa vauhtiin alas kukkulan rinnettä pitkin. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta hillitsin tahtiani. Liian nopeassa vauhdissa sitä helposti kompastui jalkoihinsa, eikä matka loppuisi siihen. Ei olisi kiva pyöriä yhtenä karvakasana märkää rinnettä pitkin alas. Siinä saattoi helposti loukata itsensä, vaikka toisaalta, minullahan oli parantaja mukanani.
Päästyämme alas kukkulalta, pysähdyin käpälät kostealla nurmella liukuen. Käännyin hymyillen sisareni puoleen, jolta pysähdys ei sujunut yhtä vaivattomasti. Naaras menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Onnekseni hän ei loukannut itseään, vaan alkoi nauramaan hillittömästi. Hetken ajan me molemmat vain nauroimme, vaikkei varsinaisesti syytä sille ollut. Sitten Liljatuuli nousi ylös, ja matka kohti leiriä jatkui.

Leirissä jaoimme vielä Liljatuulen kanssa jäniksen, jonka jälkeen suuntasin nukkumaan. Yö oli ohi hetkessä. Kun heräsin, olin todella väsynyt. Tuntui kuin en olisi nukkunut kuin pienen hetken. Niin se kuitenkin oli, että aurinko oli jo nousemassa, sillä kuulin Minttuliekin jakavan partioita Litteäkiven lähellä. Nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Punaruskea varapäällikkö käännähti hymyillen minun suuntaani.
”Auringonnousun rajapartiota johtaa Utusielu. Mukaan lähtevät Mesitähti, Lauhalaukka, Kirpputassu ja Omenatassu. Tarkastakaa Kuolonklaanin raja sekä eteläraja”, varapäällikkö ohjeisti tottuneesti. Nyökkäsin varapäällikölle ja suuntasin sitten kohti oppilaiden pesää. Yllätyin, kun olin vähällä törmätä pesästä ulos tulevaan Omenatassuun. Naaras säpsähti ja pysähtyi kuin seinään.
”Huomenta”, naaras tokaisi ja ohitti minut. Oppilaan perässä kulki musta Kirpputassu. Vaikka kolli olikin kanelinruskeasta naarasta vanhempi, ei hän koossa vetänyt vertoja Omenatassulle.
”Ai, oletkin jo hereillä”, hymähdin, enkä edes yrittänyt peitellä yllättymistäni, ”partio lähtee aivan pian.”

//Omppu?
// 1143 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Astelin riistakasalle päin,Olin ollut lähipäivinä niin väsynyt ,Etten ollut saanut aikaiseksi muuta kuin nukkumista,Mutta nyt olin täynnä virtaa! Olin valmiina uusiin seikkailuihin! Paitsi ei minulla ollut edes leikkiseuraa,Kun kaikki ovat jo oppilaita..Pöh! Tämä ei ole reilua! Mieleni synkistyi heti ajatuksesta ja matelin loppumatkan,Mutta sitten näin jotain erkoista..Riistakasalla söi joku pieni kissa..Pentu! Aivan varmasti pentu! Pennun vieressä istuskeli Liljatuuli,Joka oli näyttääkseen pilkkonut pennun ruuan..Oliko pentu niin pieni ettei hän pystynyt syömään tavallisesti kiinteää ruokaa? No,Hällä väliä,Sentään saan seuraa! Kiljaisen riemusta ja juoksen suoraan pentua päin.
”Jahuuu!!” Huudan innoissani,Ja olen valmiina jo leikkitappeluun,Mutta pentu hyppää alta pois ja kierin suoraan riistakaasaa päin.
”Tuulipentu!!”Kuulen Liljatuulen huutavan,Mutta en sen jälkeen kuule mitään,Kun kaiken maailman riistat täyttävät korvani karvoillaan ja sulillaan. En pökerry,Vaan nousen heti ylös. Huomaan että myös Aurinkokajo on saapunut paikalle.
”Taasko sinä hölmöilet!?” Sinikilpikonnakuvionen naaras kysyi äkäisenä,Hän vieläkin katsoi joskus perääni,Vaikka olikin lähtenyt pentutarhasta jo kuita sitten..Ja jätti minut sinne yksikseni! En välitä naaraan kommenteista vaan kohdistan katseeni heti tähän tulokkaaseen. Kissa on näyttääkseen naaras,Jolla on hopeanharmaa paksuhko turkki tummanharmailla raidoilla,Mutta naaraan rinta ja vatsa olivat melkeinpä valkoiset. Naaraan käpälät olivat suuret ja silmät olivat eloisan meripihkanväriset ja niissä oli iloinen pilke. Silti naaraasta paistoi myös se,Että hän oli nuori eikä hänen pitäisi vielä syödä kiinteää ruokaa,Mutta myös onneksi se,Että hän oli sosiaallinen ja innokas.
”Hei,kuka sinä olet?” Utelin iloisesti naaraalta.
”Olen..” Naaras aloitti mutta hänen ilmeestään päätellen..Hän unohti nimensä! No mutta,Hän on nuori eikä noin nuorelta voi odottaa kovin paljoa.
”Pilkepentu.” Liljatuuli täydensi pennun vastausta. Pilkepentu katsoi tummanharmaata naarasta kiitollisesti mutta ei ottanut tunteisiinsa,Kerrankin joku muu kuin mielensä pahoittaja!
”Mutta kukas sinä olet?” Naaras kysyi pitkä häntä heiluen innokkaasti.
”Tuulipentu,Pian Tuulitassu!” Sanoin ylpeästi ja röyhistin rintaani ylpeästi.
”Oi,Kivan kuuloinen nimi! ” Naaras sanoi iloisesti mutta epäilin,Että tietääkö naaras edes mikä on tuuli.
”Ja hän myös käyttäytyy kuin hirmumyrsky..” Aurinkokajo tuhahti,Ja virnistin hänelle,No mitäs kissa pääsee raidoistaan?
”Oletko uusi?” Kyselin innokkaasti,Haluan tietää hänestä kaiken!
”Hän on uusi,Ja olin juuri tutustuttamassa häntä klaanielämään.” Liljatuuli vastasi. Nyökkäsin ja sain aivan mainion idean,Miten voisin lähestyä naarasta huomaamattomasti.
”Voinko myös kertoa hänelle omasta kulmastani klaanielämästä?” Kysyin enkelimäisesti tummanharmaalta naaraalta katsoen häntä anovasti silmiin.Naaras näytti melkein siltä,Että kieltäytyisi mutta suostui lopulta.
”No hyvä on..Mutta älä hölmöile!” Liljatuuli sanoin ja nyökkäsin mahdollisimman viattoman näköisesti,Halusin pitää hauskaa!
”En tietenkään..” Sanoin kiltisti ja olin juoksemassa heti jo ensimmäiseen kohteeseen,Mutta pysähdyin tajuttuani naaraan hitauden.
”Hei minne menet!” Kuulin naaraan huutavan perässäni ja muistin,Että pentu oli vasta niin pieni..Huoh..Voi häntä! Mutta kyllä hän vielä kasvaa. Lopulta pentu mateli luokseni hengästyneenä.
”Huoh..Miksi..Olet..Niin nopea?” Naarais kysäisi nopeasti.
”Koska olen vanhempi ja isompi,Mutta kylä sinä tuosta kasvat!” Lohdutin naarasta ja taputin häntä hännällä olalle,Ja hän hymyili maireasti,Hän oli täynnä toivoa.

//485 sanaa,Ja kirjoitatko Naggi pilkkeellä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti oli kahlannut edeltä jokeen. Hän kehotti minua tulemaan veteen vasta sitten, kun koin varmasti olevani valmis siihen. En ollut varma, oliko kolli huomannut epäröintini vai oliko kyseessä paremminkin ihan yleinen neuvo, jonka hän voisi yhtä hyvin sanoa kenelle tahansa muulle tässä tilanteessa. Joka tapauksessa ei kuulunut minun tyyliini jänistää näissä tapauksissa. Halusin osoittaa olevani jo kyllin kypsä kohtaamaan omat epävarmuuteni ja pelkoni.
Niinpä nostin häntäni määrätietoisesti ylös ja astelin mestarini perässä veteen. Kylmä vesi nieli minua vähitellen sisäänsä. Se tuntui paineena jalkojeni ympärilläni, muutti lihakseni kankeiksi ja voimattomiksi. Edellisellä kerralla en ollut osannut hahmottaa vettä ympärilläni kunnolla. Se oli ollut vain kylmä utu, johon olin uponnut äkkiarvaamatta ja melkein tukehtunut. Nyt minä näin sen selvästi, näin, miten se pyörteili pienimmänkin liikkeeni mukaan, väreili ja nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät minua päin, kunnes sitten rikkoutuivat osuessaan jalkaani. Ihan kuin se olisi leikkinyt kanssani.
Yhtäkkiä unohdin täysin, miksi olin edes pelännyt vettä. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kuin muistelin sen olevan. Innostunut hymy piirtyi kasvoilleni, kun käännyin katsomaan mestariini, joka näytti tyytyväiseltä siihen, etten ollut alkanut panikoida tai tehdä mitään muuta typerää, kun otin ensimmäistä kertaa kunnollista ensikosketusta veden kanssa.
”Hyvin menee”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Huomasin, että hänen niskavillansa olivat nousseet vähän ylös. Mietin, mahtoiko päällikkö pelätä vähän vettä sen edellisen kerran takia vai oliko hänellä vain kylmä.
”Tämä on kivaa”, tunnustin ja otin taas askeleen eteenpäin. Silloin Mesitähti puuttui asiaan.
”Älä mene liian syvälle, jossa virtaus saattaa napata sinut mukaansa. Kulje aina rantaa kohti ja pysyttele matalassa vedessä, jotta jalkasi ylettyvät varmasti kunnolla pohjaan.”
Katsahdin häneen hieman näreissäni. Minä olin tullut tänne oppimaan uimista, en kuuntelemaan sitä, miten mestarini alkaisi pitää minulle saarnaa asioista, jotka minun pitäisi muistaa. Ei se nyt niin kauhean vaikeaa voinut olla. Potkia vauhtia jaloilla ja pitää pää pinnalla ja niin edelleen. Ja sitä paitsi, viime kerralla Mesitähti oli syöksynyt suoraan keskelle jokea, kun hän oli tullut pelastamaan minua. Miten minä voisin koskaan pelastaa ketään, jos en saisi mennä matalikkoa syvempään veteen?
Mesitähti tuntui lukevan ajatukseni. ”Se on oman turvallisuutesi tähden. On tärkeää, että olet totutellut ensin kunnolla veteen, ennen kuin etenemme pidemmälle. Vesi on sinulle vielä täysin uusi ympäristö, jossa voi helposti joutua paniikkiin, jos esimerkiksi sattuu nielaisemaan paljon vettä tai menettää rytmin liikkeistään.”
Olin aikeissa vastata hänelle jotakin näpsäkkää, mutta juuri sillä hetkellä tunsin ensimmäisen vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Ensin niitä tuli vain satunnaisesti, mutta sitten tihkusade muuttui rajuksi sadekuuroksi, joka kasteli meidät kokonaan. Minua inhotti olla märkä, vaikka tiedostin olevani joessa, jossa siltä ei voinut välttyä. Tällä kertaa olin kylläkin halunnut kastua ihan tietoisesti kahlatessani jokeen Mesitähden mukana, enkä nimenomaan pitänyt siitä, että jokin typerä sadekuuro saattoi tuosta vain ihan yllättäen alkaa ja pilata päiväni – sekä huolella laittamani turkin.

Oleilimme vedessä vielä jonkin aikaa, kunnes Mesitähti päätti, että oli sopiva hetki lähteä takaisin leiriin. Kun astuin pois vedestä, käveleminen tuntui yhtäkkiä kamalan vaikealta. Jokainen askel oli kuin painava kivi, joka tömähti maahan. Vesi oli kannatellut painoani joessa eri tavalla kuin ollessani maalla. Sen lisäksi turkkini oli ihan hirveän näköinen, siitä tippui vettä ja se oli liimautunut nahkaani vasten rumasti.
Onneksi sadekuuro oli sentään loppunut, kun aloitimme kotimatkan. Kaikkialla oli inhottavan märkää ja kosteaa, ja taivasta peittivät yhä paksut, harmaat pilvet. Toivoin turkkini ehtivän kuivua kävelemisen aikana sen verran, ettei minun tarvitsisi leirissä kuivatella ulkona kovin kauaa, ennen kuin voisin käpertyä omalle paikalleni oppilaiden pesässä.
Kun ajattelin leiriä ja oppilaiden pesää, mieleeni nousi kuva Kirpputassusta sekä hänen ihanasta hymystään. Sen ajatteleminen sulatti sydämeni joka kerta ja sai vatsassani tuntumaan siltä, kuin siellä olisi lepatellut perhosparvi.
Vilkaisin Mesitähteä, joka kulki edellä. Hänellä oli kumppani, joten hänenkin oli täytynyt joskus olla ihastunut. En ollut vielä aivan varma omista tunteistani Kirpputassua kohtaan, mutta halusin kuulla Mesitähden tarinan hänen omien kokemustensa pohjalta. Olihan kolli ehtinyt tallata maan päällä paljon pidempään kuin minä, ja siksi hän varmasti tiesi myös paljon enemmän asioista.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kysyin mestariltani ikään kuin ohimennen. Kollin korvat värähtivät suuntaani ja hän pysytteli hetken hiljaa. Arvelin hänen muistelevan joitain tosi herkkiä ja henkilökohtaisia tapahtumia menneisyydestään.

//Mesi?
//661 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Raotin varovasti silmiäni, mutta jouduin sulkemaan ne melkein saman tien. Kirkkaus suljettujen silmieni ulkopuolella tuntui lähes sokaisevalta. Pehmeä alusta tassujeni alla oli lämmennyt nukkuessani ja en voinut olla tuntematta uneliaisuutta, joka kieppui ympärilläni. En kuitenkaan halunnut nukkua enää, sillä viimeisten päivien aikana en ollut muuta tehnytkään. Ensimmäiset muistoni olivat kylmyys, nälkä ja jonkun kissan ote niskastani. Muistin keinahdelleeni kissan leuoissa puolelta toiselle, kunnes minut oli laskettu tähän pehmeälle alustalle. Sen jälkeen olin vain nukkunut. Liikahdin varovasti ja yritin karistaa unen pois turkistani. Ajatuksen nukkumisesta alkoi kuitenkin voittaa uteliaisuus, joka pisteli tassujani yhtä paljon kuin jokin terävä tikku vatsaani. Vingahdin säälittävämmin kuin olisin halunnut ja kierähdin sivummalle. Pehmeä alusta ei enää ollutkaan niin pehmeä, sillä kierähdyksen voimasta olin pudonnut kovalle maalle. Räväytin silmäni auki ja tunsin niiden kostuvan, sillä kirkkaus ympärilläni oli niin sokaiseva. Räpyteltyäni silmiäni jonkin aikaa, aloin kuitenkin tottua valoon ja pian huomasin, että pesä, jossa olin, oli itse asiassa melko hämärä. Ainoa valonlähde oli kauempana näkyvä uloskäyntiaukko, josta tuli kirkasta valoa pesään.
Kiersin katseellani koko pesän. Se oli hyvin suuri, aivan liian suuri minun kokoiselleni pennulle. Makuualusta, jolta olin kierähtänyt pois, oli väriltään tummanvihreä. Alustaan oli jäänyt pieni painauma siihen kohtaan, missä olin maannut vielä hetki sitten. Keskellä alustaa törrötti pieni oksa, joka oli ilmeisesti pistänyt vatsaani maatessani. Huomasin myös, että vähän matkan päässä oli toinen makuualusta, tismalleen samanlainen kuin omani. Viikseni värähtivät innostuksesta. Toinen makuualusta ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että tässä pesässä asui myös toinen kissa. Liikuttelin korviani ja yritin napata ilmasta jonkin äänen, joka kertoisi, missä pesätoverini olisi. En kuitenkaan kuullut muuta kuin tuulen kahisuttavan puita ulkona sekä vaimeaa puhetta.
Hetkinen, kuulin puhetta! Valpastuin heti ja yritin saada sanoista selvää. Se oli kuitenkin toivotonta, sillä ääniä tuntui olevan niin paljon. Asuiko kanssani sittenkin enemmänkin kuin yksi kissa?
Siirsin meripihkanvärisen katseeni tassuihini. Tassuni olivat suuret ja leveät, ja arvelin, että ne kannattelisivat minua hyvin. Jalkani näyttivät kuitenkin heikoilta ohuen pentuturkin alla, enkä tiennyt jaksaisivatko lihakseni pitää minua pystyssä kovinkaan kauaa. Halusin kuitenkin tavata ne muut kissat, joiden uskoin olevan pesän ulkopuolella. En osannut vielä paikantaa ääniä niin hyvin, että olisin pystynyt suunnistamaan suoraa tietä kissojen luokse, mutta tällä hetkellä ainoa vaihtoehto mistä voisin löytää muut, oli pesän ulkopuolella. Uteliaisuuden kutitellessa tassujani jännitin lihakseni ja kömmin istumaan. Nyt, kun olin korkeammalla, näin pesän vielä paremmin. Katseeni kiinnittyi pesän toisella laidalla olevaan pieneen, tassuni kokoiseen palloon, jota en ollut huomannut maatessani. Häntäni alkoi viuhtoa holtittomasti puolelta toiselle, kun mittailin katseellani matkaa pallon luokse. En tiennyt mikä se oli, mutta ehkä voisin napata sen kynsiini! Ponnistin itseni seisomaan horjuville jaloilleni ja yritin tasapainottaa itseni. Huomasin joutuvani jännittämään lihaksiani toden teolla, jotta pysyin pystyssä. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan lähdin hitaasti astelemaan kohti palloa. Kävely alkoi sujua sitä paremmin, mitä useamman askeleen otin. Huomasin painautuvani vaistomaisesti lähemmäksi maata, kun olin enää vain hännänmitan päässä pallosta. Pysähdyin paikoilleni ja siristin silmiäni katse tiiviisti pienessä pallossa. Tunnistin sen olevan samaa materiaalia mitä oma makuualustanikin oli. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja sitten loikkasin pallon kimppuun. Pienet, mutta neulanterävät kynteni tarttuivat palloon kiinni ja kaaduin maahan. Innokas vinkaisu karkasi huuliltani, kun revin pallon kynsilläni kappaleiksi.
Hengitykseni oli kiihtynyt innostuessani, ja nyt makasin maassa tasaten sitä. Katselin pallon riekaleita edessäni ja hymyilin itsekseni. Olin juuri aikeissa lähteä etsimään lisää tuhottavia palloja, kun kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Valpastuin heti ja käännyin kohti uloskäyntiaukkoa. Askeleet menivät kuitenkin suuaukon ohitse, ja vaimenivat pian kokonaan. Samassa muistin, että alkuperäinen ideani oli ollut lähteä pesästä ulos etsimään pesätovereitani, mutta olin harhautunut leikkimään sammalpallolla. Kömmin seisomaan ja lähdin tassuttamaan hitaasti kohti uloskäyntiaukkoa. Vaikka horjuinkin aina muutaman askeleen välein ja kävelyni näytti varmasti melko huteralta, se alkoi muuttua yhä helpommaksi ja helpommaksi. Löysin rytmin, jota jalkani alkoivat noudattaa automaattisesti.
Kun saavuin uloskäynnin luokse, silmiini osui sokaiseva valo, joka pakotti minut sulkemaan silmäni. Silmäluomieni takana näin punaista, oranssia ja ympäriinsä tanssahtelevia kuvioita. Pakotin itseni kuitenkin varovasti totuttelemaan valoon, ja lopulta pystyin pitämään silmäni auki valossa.
Olin tullut vielä suurempaan pesään kuin se pesä, jossa olin nukkunut. Pesän keskellä oli suuri kivi, joka oli päältä litteä. Sen alla oli kolo, joka herätti uteliasuuteni. En kuitenkaan lähtenyt sinne suin päin, sillä huomioni kiinnittyi seuraavaksi kissoihin, jotka kulkivat edestakaisin pesässä. Osa kissoista lähti vasemmalla puolella olevasta piikkihernetunnelista pois näkyvistä, kun taas osa ilmestyi näkyviin kahden yhteenkasvaneen kuusen juurakosta toiselta puolelta suurta pesää. Pääni tuntui olevan pyörällä tästä suuresta maailmasta ja erityisesti niistä kaikista kissoista, joita pesässä oli. Kissoja oli enemmän, mitä osasin laskea. Olivatko he kaikki pesätovereitani?
Katseeni kiinnittyi litteän kiven vieressä olevaan pieneen joukon kissoja, jotka näyttivät olevan huomattavasti pienikokoisempia kuin muut pesässä liikkuvat kissat. Oletin heidän olevan muita nuorempia. Muutama heistä näytti melkein samanikäisiltä kuin minä. Innostuneena seurasta, lähdin kipittämään kohti heitä. Matkani kuitenkin keskeytyi lyhyeen, kun kompastuin pieneen kuoppaan maassa ja kaaduin kuonolleni maahan. Taas uusi säälittävä inahdus purkautui keuhkoistani ulos ja jäin hieromaan kirvelevää nenääni keskelle tätä suurta pesää. Huomasin tassuihini tarttuvan jotain lämmintä ja tahmeaa. Hämmentyneenä tuijotin tassuani, johon oli jäänyt pieni punainen jälki. Nuuhkaisin sitä, ja tunsin pistävän raudan hajun nenässäni. Kavahdin kauemmas ja nyrpistin nenääni. Samassa tunsin jonkun koskettavan kevyesti selkääni.
”Pilkepentu, oletko kunnossa?” Käänsin päätäni puhujan suuntaan ja näin vieressäni tummanharmaan naaraan, jonka valkea kuono ja rinta pisti silmääni. Kissan silmät olivat meripihkanväriset, ja niissä oli tutkiskeleva katse. Kallistin hieman päätäni. Kissa oli puhutellut minua – oliko nimeni siis Pilkepentu? Se kuulosti mielestäni hassulta, ja tirskahdin.
”Mikäs noin naurattaa?” vieressäni seisova naaras naurahti. Ravistin päätäni enkä vaivautunut selittämään. Häntäni alkoi huiskia ilmaa.
”Kuka sinä olet?” kysyin jättäen vastaamatta kissan esittämään ensimmäiseen kysymykseen, sillä olin jo unohtanut kipeän kuononi. Tummanharmaa naaras naurahti kevyesti.
”Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, hän vastasi. ”Mennään käymään nopeasti parantajan pesässä niin puhdistan kuonosi ja pääset sitten jatkamaan leikkejäsi.”
Rypistin otsaani kummastellen Liljatuuleksi esittäytyneen kissan sanoille. Eloklaanin parantaja? Sitten tirskahdin taas, sillä Liljatuulikin kuulosti mielestäni hassulta nimeltä. Nimissämme oli jotain samaa, mutta en osannut sanoa mitä. Liljatuuli näpäytti kevyesti hännällään lapaani ja lähti johdattamaan minua kohti niitä kahta yhteenkasvanutta kuusta. Emme kuitenkaan menneet niiden juurakossa sijaitsevaan onkaloon, vaan Liljatuuli johdatti minut kuusten vieressä olevaan pistävän tuoksuiseen pieneen pesään. Pysähdyin kuin seinään, sillä pistävä tuoksu oli niin voimakas. Aivastin, ja yritin saada pistävän tuoksun nenästäni pois sohimalla sitä tassullani. Koskettaessani tassullani nenääni tunsin kuitenkin viiltävän kivun ja kavahdin taaksepäin. Tämänkö takia olimme tulleet tänne? Olin juuri aikeissa kysyä siitä Liljatuulelta, kun huomasin hänen kadonneen. Katselin ympärilleni yrittäen löytää naaraan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut etsiä häntä kauaa, sillä pian Liljatuuli ilmestyi näkyviin kahden kiven välistä, jotka olivat pesän reunalla. Naaras kantoi suussa jotain valkoista, ja katselin uteliaana, kun hän laski kantamuksensa eteeni.
”Mitä tuo on?” kysyin ja kurkotin koskettamaan tassullani valkoista möykkyä. Liljatuuli pyyhkäisi tassuni kuitenkin pois ja nostin pääni harmistuneena naaraan meripihkanvärisiin silmiin.
”Se on hämähäkinseittiä. Puhdistan ensin tuon haavasi ja katsotaan sitten, tarvitseeko se hämähäkinseittiä verenvuodon tyrehdyttämiseksi”, Liljatuuli kertoi, ja painoi sitten jonkin kostean ja pehmeän pallon kasvoihini. Terävä kipu pisteli kuonoani, kun Liljatuuli pyyhki sitä kostealla pallolla, jonka tajusin yhtäkkiä olevan samanlainen sammalpallo kuin se, jonka olin tuhonnut ensimmäisessä pesässä.
”Taidat olla aika villi tapaus?” Liljatuuli kysyi, kun hän oli saanut kasvoni pyyhittyä. ”Onneksi tämä ei ole kuin pieni naarmu, etkä tarvitse tähän edes hämähäkinseittiä.” Sivuutin taas naaraan kysymyksen ja esitin omani.
”Mikä on Eloklaani? Ja mitä tarkoittaa parantaja?” Kysymykseni näyttivät huvittavan Liljatuulta.
”Me olemme nyt Eloklaanin leirissä, tarkemmin sanottuna parantajan pesässä. Eloklaani on kotisi, ja kaikki täällä asuvat kissat ovat klaanitovereitasi. Sinut löydettiin aivan yksinäsi Eloklaanin reviirin rajalta lähes vastasyntyneenä ja toimme sinut tänne turvaan”, Liljatuuli kertoi. Olin istahtanut maahan ja tapitin meripihkanvärisillä silmilläni naarasta. ”Ja parantaja on sellainen kissa, joka huolehtii sairaista kissoista. Minä olen Eloklaanin parantaja.”
Vaikka olinkin saanut vastaukset kysymyksiini, mieleeni nousi vain entistä enemmän kysymyksiä. Minulla oli todella malttamaton olo, enkä oikein osannut muodostaa kysymyksiä päässäni Liljatuulelle esitettäväksi, sillä olin liian utelias ja innoissani.
”Ovatko kaikki nuo kissat tuolla isossa pesässä Eloklaanin kissoja? Oletko sinä ainoa parantaja?” sain lopulta kysyttyä. Olisin halunnut kysyä naaraalta vielä enemmän kaikesta, mutta maltoin mieleni ja toivoin Liljatuulen ymmärtävän ilman enempää kysymyksiä, että halusin tietää kaiken! Liljatuuli kuitenkin vain nauroi ja pudisteli päätään.
”Sinä se olet utelias. Minulla ei ole nyt mitään kiireellistä, joten voit tulla mukaani niin voin esitellä sinulle leirin”, Liljatuuli naukaisi. Nousin innokkaasti seisomaan ja tein muutaman iloisen loikan parantajan ympärillä.
Liljatuuli johdatti minut takaisin siihen suureen pesään, jonka keskellä oli litteä kivi. Hän kertoi, että suuri pesä oli itse asiassa Eloklaanin leirin aukio, ja että litteä kivi oli ulkonäkönsä mukaan nimetty Litteäkiveksi.
”Litteäkiveltä päällikkömme Mesitähti pitää klaanikokouksia sekä nimittää oppilaita ja sotureita”, Liljatuuli kertoi ja vilkaisi minua. Ennen kuin ehdin kysyä, parantaja jatkoi, ”päällikkö tarkoittaa kissaa, joka johtaa Eloklaania. Katsohan, tuolla on Mesitähti.” Käänsin pääni Liljatuulen osoittamaan suuntaan leirin sisäänkäyntitunnelille, ja näin valkeaturkkisen kollin, jonka korvat ja etutassut olivat ruskeat. Mesitähti oli syventynyt keskusteluun punaruskean naaraan kanssa, jonka Liljatuuli kertoi olevan Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Pääni tuntui olevan aivan täynnä kaikkea sitä uutta tietoa, mitä Liljatuuli oli minulle kertonut. Olin pyörällä päästäni ja yritin pitää ajatukseni kiinni Liljatuulen sanoissa, mutta en mahtanut mitään sille, että mieleni alkoi harhailla. Katseeni liukui Minttuliekistä ja Mesitähdestä ylöspäin puihin, jotka varjostivat Eloklaanin leiriä. Tuuli heilutti oksia ja vihreitä lehtiä, joista osa näytti siltä, että ne saattaisivat lähteä irti hetkenä minä hyvänsä.
”Pilkepentu, oletko sinä syönyt tänään mitään?” Liljatuuli kysyi ja palautti minut takaisin maan pinnalle. Räpyttelin silmiäni ja katsoin parantajaa. Hän näytti huomanneen ajatuksieni harhautuneen sivuraiteille. Pudistin päätäni vastauksena naaraan kysymykseen. Nyt, kun Liljatuuli oli ottanut asian esille, huomasin nälän kaivertavan pikkuista vatsaani.
”Aamun ensimmäinen saalistuspartio palasi juuri, joten voimme käydä hakemassa sinulle syötävää”, Liljatuuli naukui ja viittilöi hännällään kohti viiden kissan partiota, joka tassutti juuri piikkihernetunnelista sisään. Jokaisella oli suussaan ainakin yksi saalis, muutamalla jopa kaksi hiirtä. Nuuhkaisin ilmaa ja tuoreen saaliin tuoksu sai veden herahtamaan kielelleni.
”Olet hieman liian nuori syömään kiinteää ruokaa, mutta meillä ei ole ketään kuningatarta, joka voisi imettää sinua. Jonkun täytyy pilkkoa riista sinulle tarpeeksi pieniksi paloiksi”, Liljatuuli sanoi lähtiessään johdattamaan minua kohti juuri palannutta partiota. Saalistuspartio kävi laskemassa tuomisensa leirin reunalla olevaan kuoppaan, jonka Liljatuuli oli kertonut olevan tuoresaaliskasa. Tassutimme sen luokse, ja sain valita itselleni sopivan aamiaisen. Nuuhkin saaliita vuorotellen, ja lopulta iskin pienet hampaani pulleaan hiireen. Se oli kuitenkin melkein yhtä iso kuin minä, enkä saanut sitä hievahtamaankaan. Riuhdoin ja riuhdoin, mutta en saanut hiirtä ylös tuoresaaliskasasta. Samassa tunsin hampaat niskassani, kun minut nostettiin sivuun ja pian sain eteeni valitsemani hiiren. Lipaisin huuliani innoissani. Liljatuuli repäisi hiirestä palasen ja pureksi sen minulle sopivaksi suulliseksi. Sitten naaras työnsi sen eteeni. Nälkäisenä ja pää edelleen pyörällä kaikista niistä uusista asioista, joita parantaja oli minulle kertonut, iskin hampaani tuoreeseen lihaan.

// 1732 sanaa
joku?

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 54kp! –

Minttuliekki: 29kp! –

Omenatassu: 63kp! – Soturin pisteet kasassa! Voit nimittää itsesi soturiksi kun haluat. Ilmoita siitä sitten ilmoituksiin.

Nokkostassu: 20kp! -1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Iltakaiku: 25kp! –

Mesitähti: 28kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Puolen kuun aikana Eloklaanissa ei ollut tapahtunut mitään kovinkaan ihmeellistä. Tavallinen arki rullasi eteenpäin rauhallisesti ja hitaasti. Mestarit kouluttivat oppilaitaan, ja Lauhalaukka oli alkanut opettaa joillekin mestareille uimista. Soturin oppilas, Kirpputassu oli jo oppinut kyseisen taidon, ja nyt oranssin ja valkean kirjava soturi viimeisteli vain oppilaansa koulutusta. Lauhalaukka oli kehottanut ylläpitämään uintitaitoa aina silloin tällöin, joten olin ottanut joinain päivinä omaa aikaa ja käynyt joella uimassa.
Päiväni olivat muuten olleet yllättävän kiireisiä, kun olin alkanut opettamaan uimista myös Aurinkokajolle. Naaras oli luonnostaan parempi uimari kuin minä, jonka vuoksi hän hallitsi jo muutaman kerran jälkeen uimisen perusteet ja sukeltamisen.
Tänään vuorossa oli Omenatassun ensimmäiset uintiharjoitukset. Ikäväksemme aurinko oli kadonnut aamulla harmaiden pilvien taakse piiloon, ja sää oli yllättävän viileä. Pidin huomattavasti enemmän uimisesta silloin, kun sää oli pilvetön. Jotenkin tämä harmaa sää latisti tunnelman. Johdatin Omenatassun joen rantaan, ja oppilas katseli vettä liikkumattomana. Hän ravisteli hetken kuluttua päätään, enkä ollut varma minkä vuoksi hän niin teki. Saattoi hyvinkin olla niin, että Omenatassu pelkäsi vettä. Hän oli ollut vähällä menettää henkensä pudottuaan jokeen. Arvelin kuitenkin, ettei niin ollut. Omenatassu ei ollut pelkääjätyyppiä.
”Tämän päivän tavoitteenamme on totutella veteen ja vedessä olemiseen”, aloitin harjoitukset lämpimällä äänellä. Kävelin oppilaan ohitse joen rantaan. Vesi oli tässä rannassa matalaa, ja virta oli lähes olematon. Astuin epäröiden veteen. Koska ilma oli viileä, vesi ei tuntunut yhtä kylmältä kuin lämpimällä säällä. Se tuntui ennemminkin lämpimältä. Tuntui kuitenkin ikävältä, kun vesi pääsi turkkini lävitse iholleni. Irvistin ja käännyin kanelinruskean oppilaan puoleen.
”Kun koet olevasi valmis, tule kanssani veteen. Sinulla ei ole mikään kiire, vaan kannattaa ottaa askel kerrallaan. Aluksi upota käpäläsi veteen, ja rauhoita mielesi. Veteen ei koskaan saa mennä peloissaan tai epävarmana, ellei tilanne sitä todella vaadi”, kerroin ja huljuttelin käpäliäni vedessä.

//Omppu? Jätin tän vähän lyhyeks ku en tienny et miten Omena sit käyttäytyy vedessä xd
// 284 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti näytti minulle joitain helppoja perusliikkeitä, joilla pystyisin hänen mukaansa puolustautumaan itseeni kohdistuvilta fyysisiltä hyökkäyksiltä. Ei hän kyllä varsinaisesti ollut puhunut missään vaiheessa juuri nimenomaan fyysisiltä hyökkäyksiltä puolustautumisesta, mutta olin lisännyt tarkentavan sanan siihen itse, sillä en uskonut, että ne tehoaisivat sellaisia hyökkäyksiä vastaan, jotka loukkasivat lähinnä kissan kunniaa. Osasin joskus olla ärsyttävän pikkutarkka tällaisissa asioissa, jopa omasta mielestänikin.
Tein monta toistoa mestarini ohjeistuksella. Minun piti nousta tasapainottelemaan takajalkojeni varaan ja puskea kuviteltu vihollinen kauemmaksi itsestäni vapaaksi jääneillä etukäpälilläni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Meinasin vähän väliä kaatua joko eteen tai taakse, kun huojuin holtittomasti omituisessa pystyasennossa samalla, kun yritin toteuttaa saamaani tehtävänantoa.
Lopulta siirryimme vähän helpompiin liikkeisiin, joissa minun ei tarvinnut keskittyä pitämään tasapainoa yllä samanaikaisesti. Minun piti oikestaan vain huitoa toisella käpälälläni ilmaa siitä kohtaa, missä kuvittelin näkymättömän vastustajani kuonon olevan.
”Edistyit tänään paljon. Hienoa työtä, Omenatassu”, Mesitähti kehui minua harjoitusten lopuksi. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme, joka valoi minuun lisää itsevarmuutta omasta osaamisestani. Nämä olivat olleet vasta ensimmäiset taisteluharjoitukseni koskaan, ja olin jo Mesitähden mielestä hurjan hyvä tässä!
Leveä hymy pysyi kasvoillani koko matkan takaisin leiriin, enkä lakannut hymyilemästä vielä sinne päästyämme. Miten malttaisin odottaa seuraavia harjoituksia?

Mesitähti oli antanut minulle loppupäivän vapaata, mistä olin hieman harmissani. Olisin kovasti kaivannut jotain tekemistä leirissä toimettomana kököttämisen sijaan. Viimeiset pari päivää en ollut muuta tehnytkään kuin ollut leirissä ja tehnyt läheisempää tuttavuutta leirin eri pesiin ja niiden kissoihin. Sammalia tuntui puskevan ulos jo korvista, enkä halunnut kuulla koko kasvia mainittavan nimeltä lähelläni vähään aikaan.
Olin makoilemassa oppilaiden pesän edustalla, kun yhtäkkiä inhottava varjo ilmestyi peittämään aurinkoni. Siristelin vähäsen silmiäni ja siirsin katseeni Kirpputassuun, jonka tumma siluetti piirtyi valokehää vasten terävänä. Kohotin kulmiani hieman kysyvästi – kollilla oli parempi olla jokin hyvä syy häiritä minua kesken ilta-auringonottoni.
Yllätyksekseni Kirpputassu pudotti jotakin eteeni. Katsoin sitä hämilläni, ja tunnistin sen lopulta päästäiseksi. Se oli ihanan pulska ja mehevän näköinen, ja vaikka en yleensä mieltänyt riistaa millään tapaa herkulliseksi, tuo päästäinen sai kuitenkin veden herahtamaan kielelleni.
Kätkin innostukseni ja käänsin sitten mietteliäänä silmäni taas Kirpputassuun, joka varoi visusti katsomasta minua vahingossakaan silmiin. Se tuntui hieman hassulta. Olin tottunut siihen, että pidin katsekontaktia kissojen kanssa, kun puhuin heille.
”Mistä tässä on kyse?” kysyin Kirpputassulta aikomaani tylymmällä äänellä. Suhtauduin hänen tuomiseensa hieman varauksella, vaikka sille tuskin oli mitään syytä. Minun oli kuitenkin saatava tietää, miksi hän teki niin. Ei kai kukaan tehnyt toiselle jotain mukavaa ihan vain hyvää hyvyyttään? Sellainen jalo käytös oli pelkkää satua. Nykyään kivoja asioita toisille tehtiin vain silloin, jos siitä itse hyötyi jotenkin.
”M-minä saalistin sen itse. Olen sen sinulle velkaa siitä, kun annoit minulle sen päästäisen silloin”, Kirpputassu maukui hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi minua vaivihkaa ruskeilla silmillään. En osannut tulkita niiden katsetta, mutta näin niistä, että hänen aikomuksensa olivat aidot.
”Ei se mitään ollut”, tuhahdin vähättelevästi ja huiskautin tuuheaa häntääni. Katsoin hetken jalkojeni juuressa lojuvaa päästäistä, jonka jälkeen sanoin vaimealla äänellä: ”Kiitos kuitenkin.” Huomaamattani aloin hymyillä. Ensi kertaa näin myös Kirpputassun hymyilevän, ja se oli maailman ihanin hymy.

Seuraavan kuluneen puolen kuun aikana olin ehtinyt käymään monet kerrat harjoituksissa mestarini kanssa. Harjoitukset olivat muuttuneet vaikeammiksi vähän kerrallaan, mutta ne antoivat minulle riittävästi vastusta.
Monena iltana olin palannut leiriin lihakset niin kipeinä, etten ollut pystynyt tekemään koko loppupäivänä mitään muuta kuin makaamaan aloillani ja lämmittelemään niitä auringon viimeisissä säteissä. Minua oli särkenyt jopa sellaisista paikoista, joiden olemassaolosta en ollut ollut aiemmin tietoinen.
Minusta ja Kirpputassusta oli tullut kaverit tuona aikana. Olin alkanut viettää yhä enemmän ja enemmän vapaa-aikaani hänen kanssaan, eikä se ollutkaan niin kamalaa, kuin olin sen kuvitellut olevan. Aluksi kollin änkytys ja sekaisin menevät sanat olivat ärsyttäneet minua, mutta olin lopulta tottunut niihin ja omaksunut ne osaksi häntä.
Tassuttelin Mesitähden ja muutaman muun kissan perässä piikkihernetunnelin läpi leiriaukiolle. Tänään harjoitusten päätteeksi mestari oli päättänyt ottaa minut mukaansa rajapartioon, jossa hän oli opettanut, miten rajat kuului merkata oikeaoppisesti. Jo tässä vaiheessa tiesin, ettei rajojen merkkaaminen ollut lempipuuhaani.
”Pidämme huomenna uintiharjoitukset”, Mesitähti kääntyi sanomaan minulle, kun partion muut kissat olivat erkaantuneet omille teilleen. ”Lähdemme vasta aurinkohuipun aikaan. Älä kuitenkaan jätä heräämistä viime tinkaan, vaikka aikaa onkin nyt enemmän”, hän muistutti vielä lempeästi, ennen kuin lähti tervehtimään Aurinkokajoa, joka istuskeli odottamassa häntä Litteäkiven luona.
Tajusin samassa etsineeni katseellani jotakin. Kun huomasin Kirpputassun oppilaiden pesän edustalla, tunsin rauhoittuvani. Sipsuttelin hänen luokseen mielissäni, ja musta kollioppilas nosti ruskeat silmänsä maasta minuun. Hän ei enää vältellyt katsettani yhtä paljon kuin ennen.
”Arvaa mitä, minä pääsin tänään mukaan partioon!” hihkaisin heti, kun pääsin hänen kohdalleen. ”Sitä ennen meillä oli kiipeilyharjoitukset, mutta ne eivät menneet niin hyvin, kuin olisin halunnut.” Kävin istumaan oppilastoveriani vastapäätä.
”Kyllä sinä varmasti vielä opit”, Kirpputassu sanoi kannustavasti. Hän hymyili minulle, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Hänen seurassaan minulla oli aina jotenkin turvallinen olo, eikä minun tehnyt mieli pyöritellä silmiäni hänen seurassaan samalla tavalla kuin kaikille muille.
”Lauhalaukka sanoi minulle, että minut nimitetään pian soturiksi. Hänen mukaansa olen jo valmis siihen”, Kirpputassu kertoi. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni. Muistin taas, että Kirpputassu oli minua vanhempi oppilas ja paljon pidemmällä koulutuksessaan. Silti se tuntui minusta jotenkin epäreilulta. Minäkin halusin päästä soturiksi niin kuin Kirpputassukin. Jos hän lähtisi, ketä minulle jäisi oppilaiden pesälle? Vadelmatassun kanssa juttelimme aina välillä, mutta hän oli minusta lähinnä vain ärsyttävä, enkä halunnut tutustua muihin oppilaisiin, jotka olivat minua nuorempia tai vanhempia. En halunnut saada uusia ystäviä Kirpputassun lisäksi. Muut vain arvostelivat minua, tiesin sen.
”Sehän on hienoa”, sanoin hieman teennäisesti ja nousin seisomaan. Kirpputassu katsoi minuun otsaansa rypistäen.
”Mihin sinä olet menossa?”
”Muistin juuri, että minulla on aikainen herätys aamulla, joten on varmaan parempi, että menen nukkumaan nyt hyvissä ajoin”, sepitin nopeasti ja kiersin hänen ohitseen pesän suulle. ”Jutellaan huomenna. Öitä!”
En jäänyt odottamaan vastausta, vaan livahdin edeltä sisälle pesään, jossa oli niin hämärää, että jouduin pinnistelemään nähdäkseni eteeni. Hiivin vaivihkaa omalle paikalleni, mutta en käynyt makaamaan. Jäin istumaan sammalille ja tuijottamaan vaitonaisena pesän lehdillä ja sammalilla paikattua kattoa omiin ajatuksiini vaipuneena. En tahtonut, että Kirpputassu nimitettäisiin soturiksi ennen minua.

Seuraavana aamuna nukuin kuin nukuinkin myöhään, vaikka Mesitähti olikin minua asiasta varoitellut. Hoidin turkkini nopeasti kuntoon, mutta käytin enemmän aikaa häntäni siistimiseen.
Kun viimein astuin ulos aukiolle, näin Mesitähden istuvan odottamassa minua jo uloskäynnin lähellä. Tassuttelin suorinta tietä hänen luokseen, eikä kolli onnekseni huomauttanut minua siitä, että olin jättänyt kaiken taas viime tippaan.
Kuljin mestarini perässä metsässä. Tänään oli pilvistä, eikä läheskään yhtä lämmin kuin parina aikaisempana päivänä. Viiksiäni kutitti, mistä tiesin, että myöhemmin luultavasti sataisi. No, sillä tuskin oli mitään väliä, kun joutuisin joka tapauksessa kastelemaan itseni tänään.
Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua tuttua liplatusta. Muistot puolen kuun takaa palautuivat välähdyksinä mieleeni. Vadelmatassu rannalla, ympärillä kieppuva vesi, epäselvä hahmo… Tapahtunut ei oikeastaan enää edes vaivannut minua, enkä kokenut pelkääväni vettä sen erityisemmin. Se oli ollut onnettomuus. Niitä sattui kaikille. Ihan hyvin olisin voinut päiviä aiemmin pudota alas puusta ja loukata jalkani, ellei Mesitähti olisi ehättänyt pelastamaan minua siitäkin pinteestä. Mesitähti oli pelastanut minut yllättävän monta kertaa näinkin lyhyen ajan sisällä. Hän jos kuka ansaitsi kunnioitukseni, vaikka ei se sitä tarkoittanut, että olisin suostunut tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan kiitollisuudenvelassa.
Kun saavuin rantaan, tunsin sydämeni alkavan pamppailla rinnassani kiivaammin. En tiennyt, johtuiko se innostuksesta vai jossain alitajuntani syvimmässä sopukassa kytevästä epävarmuudesta, joka oli jäänyt sinne piileskelemään jokeen putoamisen jälkeen. Ravistin hieman päätäni ajaakseni epämukavan tunteen pois. Ei minulla ollut mitään hätää. Mesitähti pelastaisi minut kyllä, jos meinaisin hukkua.

//Mesi?
//1198 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hyvä että olin päässyt sisäänkäyntiä pidemmälle, kun Omenatassu ja Vadelmatassu kirmasivat luokseni. Oppilaani kertoi, että kaksikko oli vaihtanut sammaleet joka pesästä. Hän ilmaisi hyvin vahvasti halunsa päästä takaisin oppilaiden oikeiden tehtävien pariin. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen hymy. Oppilaat olivat varmasti oppineet näiden parin päivän aikana läksynsä. Toki hengenmenetykseni oli myös varmasti hätkäyttänyt kissoja, mutta kahden päivän uurastus sammalten parissa tuskin hetkessä unohtuisi.
”Hyvää työtä molemmat. Omenatassu, lähdemme huomenna auringonnousun aikaan taisteluharjoituksiin. Korppisiipi jatkaa normaalin tapaan sinun koulutustasi, Vadelmatassu. Kysy häneltä, milloin seuraavat harjoituksenne ovat”, ilmoitin vaaleanruskealle kollikissalle, joka nyökkäsi merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt sanani. Omenatassu näytti tyytyväiseltä. Naaras nousi ylös ja asteli kohti oppilaiden pesää.
Vadelmatassu lähti toverinsa perään, ja minä jäin hetkeksi yksin istumaan. Yksinäisyys ei kestänyt kauaa, kun Aurinkokajo tuli luokseni. Kaunis, sinikilpikonnakuvioinen naaras hymyili lämpimästi katsoessaan minua. Minä hymyilin takaisin.
”Jaetaanko saalis?” naaras kysyi ja viittoi tuoresaaliskasan suuntaan. Minä nyökkäsin.
”Minä haen, mene sinä odottamaan minua Litteäkiven luokse”, soturi tokaisi ja lähti tallustelemaan kohti tuoresaaliskasaa. En vaivautunut soturin mukaan, vaan astelin tuon ohjeita noudattaen pesäni edustalle. Ennen Aurinkokajon paluuta, katseeni osui sotureiden pesän edustalla istuvaan Minttuliekkiin. Pari päivää aiemmin naaras oli pelastanut minut joesta. Varapäällikkö keskusteli parhaillaan Hiilihampaan kanssa. Kaksikko oli niin kaukana, etten kuullut heidän puheitaan.
Aurinkokajo saapui pian luokseni, ja käänsin katseeni punaruskeasta Minttuliekistä kumppaniini. Hän pudotti oravan maahan ja työnsi sen lähemmäksi minua. Se oli merkki siitä, että soturi halusi minun aloittavan. Haukkasin palan tuoresaaliista ja työnsin sen sitten takaisin kumppanilleni.
Emme puhuneet ruokailun aikana mitään. Välillä katsoin haikeasti Aurinkokajoa. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin rakastanut naarasta oikeasti. Olin tämän kumppanuuden suhteen aivan umpikujassa. Soturi oli minulle tärkeä, aivan erikoisella tavalla. Hän oli pentujeni emo, sekä paras ystäväni. Ajatus kumppanuudesta tuntui etäiseltä. Vaikka soturi olikin mitä upein persoona, ei sydämeni pamppaillut hänelle niin kuin sen olisi pitänyt. Sen sijaan olin huomannut, että se pamppaili aivan väärälle kissalle. Katseeni liukui Minttuliekkiin. Varapäällikköni oli kaunis, luotettava ja ennen kaikkea ystävällinen kissa. Pakotin ajatuksen pois päästäni. Minulla oli kumppani, enkä voisi loukata Aurinkokajon tunteita. Täytyisi vain etsiä omanikin jostain. Olisi väärin kilpikonnakuvioista naarasta kohtaan, jos rakastaisin jotakuta muuta.

Kun olimme syöneet, nousin ylös ja ilmoitin meneväni nukkumaan. Aurinkokajo vaikutti hieman pettyneeltä, muttei naaras sanonut mitään. Hän puski hellästi poskeani ja päästi kehräyksen. Sitten minä poistuin omaan pesääni Litteäkiven alle.
Ajatukseni jatkoivat kulkuaan pesässä. Sysäsin ajatukset syrjään ja keksin jotain muuta mietittävää. Huomenna olisi minun ja Omenatassun ensimmäiset taisteluharjoitukset. Oppilas oli kooltaan melko suurikokoinen, muttei se itsessään kertonut mitään hänen taistelutaidoistaan. Kävisimme läpi taistelun periaatteet ja säännöt. Sitten voisin opettaa oppilaalle yksinkertaisia taisteluliikkeitä, joilla hän voi tarvittaessa puolustaa itseään.
Olin päättänyt ottaa Omenatassun koulutuksessa sellaisen asenteen, että naaras kokisi itsensä mahdollisimman arvostetuksi. Se tuntui olevan naaraalle tärkeää. En minä häntä vielä kovinkaan hyvin tuntenut, mutta ensimmäisten harjoituskertojen aikana olin saanut naaraasta jonkinlaisen kuvan.
En edes huomannut, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan ties minne, ja pian olinkin jo syvässä unessa.

Aamu koitti nopeasti. Kun avasin seuraavan kerran silmäni, ulkona oli yhä hämärää. Nousin ylös haukotellen. Venyttelin yön jäljiltä kohmeisia lihaksiani, ja astelin ulos pesästä. Pääaukiolla oli hiljaista, sillä suuri osa kissoista kai nukkui yhä. Minttuliekki istui jo aukiolla ja katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Varapäällikkö nyökkäsi huomatessaan minut, ja minä kohteliaasti nyökkäsin takaisin. En mennyt naaraan luokse, vaan jäin istuskelemaan pesäni edustalle.
Aurinko ei ollut vielä noussut, muttei auringonnousuun olisi enää pitkä aika. Päätin siistiä turkkiani, ennen kuin kävisin herättämässä oppilaani. Lyhyt turkkini pysyi usein hyvin siistinä ilman sen kummempaa siistimistä, mutta nyt karvat tuntuivat sojottavan joka suuntaan. Ei mennyt kauaa, kun sain turkkini siistittyä. Nousin sitten ylös ja suuntasin kohti oppilaiden pesää.
Pensaista rakennettu pesä sijaitsi Litteäkiven takana. Se oli melko tilava, vaikkei kuitenkaan vetänyt vertoja sotureiden pesälle. Työnsin pääni pesän sisäänkäynnistä sisään. Pesässä oli hämärää, sillä rakoja oli mahdollisuuksien mukaan tilkitty lehdillä ja sammalilla. Etsin katseellani Omenatassun kanelinruskeaa turkkia. Sen löytäminen ei ollut vaikeaa. Naaras nukkui lähellä Vadelmatassun vuodetta.
”Omenatassu”, lausuin oppilaani nimen äänen, muttei naaras reagoinut siihen mitenkään. Toistin nimen, ja nyt Omenatassun korvat värähtivät. Kolmannella kerralla Omenatassu nosti päänsä ylös ja katsoi minua tympääntyneenä.
”Taisteluharjoituksiin, nyt”, komensin pehmeällä äänellä. Oppilas tuntui virkistyvän heti. Hän nyökkäsi ja alkoi hitaasti nousemaan ylös vuoteeltaan. Minä peräännyin pois pesän sisäänkäynniltä ja astelin odottamaan oppilasta leirin toiselle laidalle sisäänkäynnin luokse. Meni tovi, ja oppilas asteli pää pystyssä ulos oppilaiden pesästä. Naaras sipsutti minun luokseni.
”Mennäänkö?” hän kysyi, ja minä nyökkäsin. Viitoin oppilaan perässäni ulos leiristä.

Pysähdyimme jonkin matkan päästä leiristä sijaitsevalle aukiolle. Omenatassu istui minua vastapäätä ja vaikutti malttamattomalta. Pysyin hetken hiljaa, jonka jälkeen aloitin:
”Käydään aluksi läpi taistelemisen periaatteet ja säännöt.” Omenatassu kuunteli tarkkaavaisesti.
”Jos taistelet toista kissaa vastaan, et saa taistella tappaaksesi. Tappaminen on aina viimeinen vaihtoehto, ja toisen kuolema on pysyvää. Jos tapat jonkun, joudut elämään loppuikäsi sen kanssa. Minä voin kokemuksesta sanoa, ettei se ole mukavaa”, sanoin ja käänsin katseeni haikeana kohti kirkastuvaa taivasta. Olin elämäni aikana tappanut tasan yhden kissan.
”Kenet sinä olet tappanut?” kanelinruskea oppilas kysyi epäröimättä ja katsoi minua uteliaana. Mieleeni muistui kaksijalkala, jonne olimme matkallamme eksyneet. Kaksijalkalassa oli ollut paljon erakoita, eikä kukaan sinne eksynyt päässyt sieltä pois.
”Erään kujakissojen johtajan. Olimme ansassa, ja jouduin haastamaan hänet. Tarkoitukseni ei ollut tappaa, mutta se oli ensimmäinen oikea taisteluni, enkä osannut arvioida käyttämääni voimaa. Hänen kuolemansa vaivasi minua pitkään, mutta se tapahtui, eikä menneisyyttä voi muuttaa”, kerroin vaimealla äänellä ja katsahdin Omenatassuun. Naaras kuunteli kiinnostuneena tarinaani.
”Tapahtuiko se ennen Eloklaanin perustamista?” kanelinruskea soturioppilas jatkoi utelua. Vastasin nyökkäämällä.
”Se tapahtui matkamme aikana”, kerroin. Omenatassu nyökkäsi.
”Taisteluharjoituksissa me emme käytä kynsiä ja hampaita, vaan harjoittelemme vain. Tavoitteena on, että sisäistät jokaisen liikkeen, jonka harjoittelemme. Välillä voimme järjestää muiden mestareiden ja oppilaiden kanssa yhteisharjoituksia, jotta voit kokeilla taitojasi ikätovereidesi kanssa. Harjoittelemme itse taistelun lisäksi myös lukemaan vastustajan kehon eleitä ja ilmeitä. Taisteleminen ei ole pelkästään iskujen jakelua sinne tänne, vaan sinun täytyy käyttää päätäsi. Lisäksi sinun täytyy oppia tuntemaan omat heikkoutesi ja vahvuutesi”, selostin Omenatassulle ja toivoin, että naaras nyt kuunteli minua ihan tosissaan. Toki kertaisimme nämä asiat vielä monta kertaa, mutta mitä enemmän naaras kuunteli, sitä helpompaa tämä oli molemmille.
”Käydään nyt läpi yksinkertaisia liikkeitä, joilla voit puolustautua tarpeen vaatiessa”, sanoin rauhallisella äänellä ja katsahdin Omenatassuun.

//Omppu?
// 999 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun pentutarhassa oli tullut siistiä, päätimme – tai siis minä päätin – pitää pienen tauon. Olin aikeissa hakea itselleni jotain syötävää tuoresaaliskasasta, kun huomasin, että riistakasa oli päivän aikana huvennut lähes olemattomiin. Jäljellä oli enää yksi vaivainen päästäinen, joka näytti siltä, että se oli jäänyt koiralauman tallomaksi.
Nielin inhoni ja lähdin tassuttelemaan päästäistä kohti. En kuitenkaan ehtinyt paria askelta pidemmälle, kun jo huomasin, että joku toinenkin lähestyi tulevaa ateriaani. Se oli pieni, musta kolli, johon muistelin törmänneeni joskus aiemminkin – Kirpputassuko hänen nimensä oli?
Kirpputassu ehti ensin tuoresaaliskasalle, joka ei kylläkään ollut enää mikään kasa. Siitä oli jäljellä ainoastaan verta, karvatuppoja sekä sulkia ja yksi pieni päästäinen, jota me molemmat havittelimme. Heilautin häntääni närkästyneenä ja marssin hänen luokseen äkäisenä.
”Minä olin ottamassa sitä!” sanoin tiukasti ja loin kolliin hyvin murhaavan katseen. Yllätyin melko paljon, kun Kirpputassu katsahti minuun säikähtäneen näköisenä ja vetäytyi saman tien kauemmaksi päästäisestä. En ollut odottanut vanhemman oppilaan antavan minun ottaa saalista nenänsä edestä.
”A-anteeksi”, kolli takelteli ja katsahti poispäin. Huomasin, että tilanne oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen. ”En huomannut sinua. Olen todella pahoillani.”
Ensimmäistä kertaa tunsin vilpitöntä sääliä jotakuta kohtaan. Olin pienestä pitäen osannut pitää puoleni ja sanoa takaisin samalla mitalla, jos joku alkoi soittamaan minulle suutaan, joten tuntui hiukan oudolta, ettei Kirpputassu ryhtynyt inttämään kanssani siitä, kenelle päästäinen kuului.
”No, ei se mitään. Pääset pälkähästä tällä kertaa”, naukaisin epäröivästi ja kumarruin nappaamaan pikkunisäkkään hampaisiini. Kun olin aikeissa poistua aterioimaan vähän syrjempään, kuulin Kirpputassun vatsan kurinan. Vilkaisin oppilasta kohti toista kulmaani hieman kohottaen, ja Kirpputassu käänsi nolostuneena katseensa toisaalle.
Ei voi olla totta, että teen tämän, ajattelin turhautuneena, kun käännyin katsomaan pienempään kissaan ja sanoin: ”Minulla ei olekaan enää nälkä. Syö sinä tämä.” Sen sanottuani pudotin päästäisen kollin jalkojen juureen ja lähdin kävelemään takaisin Vadelmatassun luo, joka odotteli minua oppilaiden pesän edustalla sammaltukon kanssa. Ennen kuin lähdin ja jätin Kirpputassun nauttimaan päivällisestään, olin kuulevinani hänen sanovan perääni hiljaisella äänellä ”Kiitos”.

Heräsin seuraavana aamuna poikkeuksellisen ajoissa. Kävin potkimassa myös Vadelmatassun hereille, jotta pääsisimme aloittamaan päivän työt hyvissä ajoin. Enää meidän piti siivota sotureiden pesän lisäksi Liljatuulen ja Mesitähden pesät. En oikeastaan tiennyt, kuuluivatko ne meille annettuun työalueeseen, mutta kun Mesitähti oli sanonut, että meidän täytyi siivota kaikki pesät kahden päivän aikana, niin oletin silloin, että hän todellakin tarkoitti kaikkia pesiä, omansa mukaan lukien.
Pesin tuuheaa häntääni kaikessa rauhassa omalla paikallani, kun yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että minua tarkkailtiin. Nostin katseeni ylös hännästäni, ja ehdin näkemään, miten Kirpputassun musta hännänpää katosi juuri pensaan oksien taakse, kun hän livahti ulos pesäsästä. Siristin aavistuksen silmiäni, mutta en välittänyt lähteä oppilaan perään. Jos hänellä oli minulle jotakin asiaa, tuo tulisi varmasti itse sanomaan sen minulle.
Jaoimme sotureiden pesän siivoamisen siten, että Vadelmatassu huolehtisi sen alemmasta kerroksesta ja minä ylemmästä. Minulle tuotti vähän vaikeuksia kavuta puun sisässä sijaitsevaan koloon, mutta onnistuin kyllä lopulta jumppaamaan itseni sinne.
Pesässä nukkui vielä joitakin sotureita, kun ryhdyin vaihtamaan tyhjien petien sammalia uusiin. Hekin kyllä luikkivat hyvin äkkiä pois tieltäni, kun kuulivat ärtyneen tuhinani ja tallasin vahingossa jonkun hännän päälle. Yritin keskittyä ajattelemaan mukavia asioita, joita seuraisi tämän kuolettavan tylsän rangaistuksen jälkeen. Pääsisin taas liikkumaan leirin ulkopuolella – tosin vain Mesitähden kanssa. Se kuitenkin riitti minulle tällä hetkellä. Mikä vain voitti tämän hyödyttömän nukkumapaikkojen putsaamisen.
”Joko siellä on valmista?” kuulin Vadelmatassun kysyvän alhaalta. Kurkistin ulos kolosta ja pudotin likaiset sammalet alas. Vadelmatassu ehti niukinnaukin väistämään putoavan sammalmytyn.
”Nyt on”, sanoin ja hymyilin tylsästi. Otin puhtaat sammalet kantoon ja laskeuduin alas Vadelmatassun vierelle.
”Pitäisikö meidän viedä likaiset sammalet kohta ulos?”
”Joo. Kasataan ne vaikka aukiolle siksi aikaa, että saamme vaihdettua vielä Mesitähden ja Liljatuulen vuoteista sammalet.”
Hyvin äkkiä aukiolle oli muodostunut suhteellisen kookas kasa vanhoista sammalista, jotka saivat minut irvistämään vastenmielisyydestä. Menisi päiviä saada tämä muiden kissojen löyhkä pois turkistani. Ällöä.
Sitten siirrymme Litteäkivelle, jonka alapuolella tiesimme Mesitähden pesän sijaitsevan. Vadelmatassu yritti huhuilla päällikköä, mutta hän ei saanut vastausta.
”Missähän hän mahtaa olla?” vaaleanruskea oppilas pohti ääneen, johon minä kohautin vain lapojani.
”Olkoon missä vain, mutta meidän tehtävämme on siivota kaikki pesät, joten niin me myös teemme”, sanoin päättäväisesti ja sukelsin sisälle pesään.
Mesitähden pesä oli hämärä ja tilava. Mielestäni sinne olisi hyvinkin sopinut nukkumaan useampikin kuin vain yksi kissa. Olin kuullut, että päälliköllä oli kumppani, ja ihmettelin, miksi tuo ei nukkunut Mesitähden kanssa. Eikö kolli halunnut ketään muita omaan pesäänsä, vai oliko kyseessä taas joku typerä klaanien laki, joka kielsi päälliköitä nukkumasta yhdessä puolisoidensa kanssa? Teimme mestarini vuotelle saman kuin kaikkien muidenkin vuoteille, emmekä jääneet pesään oleilemaan sen pidemmäksi aikaa, kun oli tarpeen. Emme voineet olla varmoja, oliko meidän edes kuulunut siivota Mesitähden pesää, joten yritimme olla nopeita ja huomaamattomia asian kanssa, jotta meille ei keksittäisi langettaa lisää rangaistuksia.
Lopulta meillä oli jäljellä enää Liljatuulen pesä. Livahdin Vadelmatassun edeltä sisälle hämärään parantajan pesään, jossa yrttien tuoksu kietoutui ympärilleni kuin sankka sumu, jonka läpi ei voinut nähdä. Olin ollut täällä kerran aikaisemminkin, itse asiassa vasta pari päivää sitten. Mesitähti oli vienyt minut tarkistuttamaan leukaani Liljatuulella, koska olin kolhinut sen pudotessani jokeen.
”Hei”, Vadelmatassun ääni palautti minut takaisin tähän hetkeen. Hän oli tervehtinyt meitä vastaan tullutta tummanharmaata parantajakissaa, jonka meripihkanväriset silmät näyttivät hehkuvan.
”Hei vain. Miten urakkanne on sujunut?” Liljatuuli kysyi hymyillen.
”Tämä on viimeinen pesä, josta meidän täytyy vaihtaa sammalet”, vastasin. Liljatuuli nyökkäsi ja vei meidät nukkumapaikalleen.
”Vaihdoin itse sairasaukion sammalet tässä vähän aikaa sitten, joten teidän ei tarvitse kajota niihin. Riittää, että vaihdatte ne vain minun vuoteestani”, hän naukui ja viittoi hännällään kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Nyökkäsimme ääneti Vadelmatassun kanssa ja rupesimme hommiin.
Vadelmatassusta huomasi, että nämä kaksi viimeistä päivää olivat imeneet hänestä voimat, aivan kuten minustakin. Hädin tuskin jaksoin avata suutani ihan vain sanoakseni jotakin. Ei tämä ollut mitenkään fyysisesti vaativaa työtä, mutta henkinen puoleni oli kokenut valtavia kolauksia.
”Valmista”, puoleksi sanoin ääneen, puoleksi huokaisin, kun olin saanut käärittyä Liljatuulen nukkumapaikan vanhat sammalet yhdeksi, tiiviiksi rullaksi ja Vadelmatassu oli taputellut uudet takaisin paikoilleen.
”Hyvää työtä”, Liljatuuli kehui meitä, kun kutsuimme hänet katsomaan käpäliemme jälkeä. ”Etteköhän te ole nyt läksynne oppineet ja osaatte vastaisuudessa olla lähtemättä luvattomille karkuretkille leirin ulkopuolelle.”
Onko niitä luvallisiakin karkuretkiä? ajattelin väsyneenä samalla, kun raahustin Vadelmatassun perässä takaisin aukiolle.

Olimme vielä vieneet vanhat sammalet leirin ulkopuolelle ja palanneet sitten leirin reunalle odottamaan Mesitähden paluuta. En ollut jaksanut enää puhua Vadelmatassun kanssa, vaan olin vetäytynyt aurinkoiseen kohtaan lämmittelemään kankeita lihaksiani.
Jonkin ajan kuluttua Mesitähti tuli leiriin muutaman muun kissan kanssa. Kellään heistä ei ollut saalista mukana, joten arvelin heidän olleen rajapartiossa. Mestari huomasi meidät norkoilemassa leirin laidalla ja lähti tulemaan meitä kohti vaihdettuaan ensin pari sanaa yhden soturin kanssa.
Nousin seisomaan ja hipsin nopeasti Vadelmatassun vierelle. Kollioppilas näytti myös havahtuvan huomatessaan päällikön lähestyvän.
”Me olemme valmiita! Joko nyt pääsemme takaisin oikeiden oppilaan tehtävien pariin?” sanoin nopeasti mestarilleni, kun hän saapui kohdallemme. Yritin katsoa häntä oikein säälittävästi, jotta tuo ei tajuaisi torua minua kärsimättömyydestäni.

//Mesi? Vadelmakin saa jatkaa :’D
//1109 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun tilanne oli rauhoittunut ja palasimme jälleen saalistuksen pariin Minttuliekin kanssa, ryhdyin jäljittämään aiemmin haistamaani hiirtä uudestaan, vaikka arvelinkin sen pelästyneen huutoani yhtä lailla muiden lähistöllä olleiden eliöiden tapaan ja juosseen minusta niin kauaksi, kuin sen pienet jalat vain veivät. Päätin kuitenkin yrittää vielä, sillä en mielelläni olisi palannut takaisin kahden muun soturin luo ilman saalista.
Sukelsin takaisin saniaisten sekaan, jossa olin vain hetkeä aikaisemmin törmännyt ”käärmeeseen”. Inhottava ajatus pitkästä, kiemurtelevasta eläimestä kutkutti edelleen takaraivossani, ja olin koko ajan varuillani. Niinpä saalistuksesta ei meinannut tulla oikein mitään, kun keskityin koko ajan katsomaan, mihin seuraavaksi asettaisin käpäläni.
Pelko haihtui kuitenkin hyvin nopeasti, kun sain uudelleen kiinni hiiren hajujäljestä. Tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn innostuksesta. Uusi mahdollisuus! Tätä tilaisuutta en saisi kyllä tyriä. Laskeuduin matalaksi ja lähdin liikkumaan ilmassa leijailevan hajun perässä hiirtä kohti.
Mutta kun pääsin siihen kohtaan, jossa hajujälki loppui mutta jossa se oli kuitenkin voimakkaimmillaan, tajusin, etten tulisi saamaan ainakaan tästä hiirestä itselleni saalista. Olin saapunut erään puun juurelle, jonka juuristossa jyrsijä varmaankin asusti. Nyt kun se tiesi minun läsnäolostani, se ei varmastikaan tulisi ulos pesästään pitkään aikaan. Tukahdutin pettyneen huokauksen ja käännyin ympäri palatakseni takaisin lähtöpaikalle, ja yllätyin, kun näinkin Minttuliekin ja Korppisiiven seisomassa vähän matkan päässä katselemassa minua.
”Onnistiko?” Korppisiipi kysyi, kun pääsin lähemmäksi. Huomasin, että hän oli saanut kiinni jonkinlaisen pikkulinnun. Pudistin päätäni.
”No ei.”
”Ei se haittaa, voimme kokeilla vielä nummella, jos tahdot.” Minttuliekki katsoi minua myötätuntoisesti. Hänkin näytti saaneen saalista, ja minua alkoi turhauttaa entistä enemmän.
En kuitenkaan aikonut pilata yhteistä iltaamme mököttämällä kuin pahainen oppilas, vaan suostuin oitis varapäällikön ehdotukseen. ”Tehdään niin. Jos en saa mitään kiinni, pääsen ainakin laukkomaan nummella.” Virnistin hiukan ilkikurisesti.

Otimme suunnaksi nummet, kun Minttuliekki ja Korppisiipi olivat ensin saaneet haudattua saaliinsa odottamaan myöhempää noutamistaan. Kuljimme jälleen metsässä rinta rinnan, eikä kukaan sanonut koko alkumatkan aikana juuri mitään. Minä pelkäsin, että tilanne saattoi tuntua jollain tapaa ahdistavalta kahdesta muusta kissasta, mutta kun vilkaisin varapäällikön ja Korppisiiven suuntaan, huomasin heidän olevan varsin rentoja. Hymyilin vähän itsekseni. Ehkä minä olin tässä se, jonka pitäisi uskaltaa löysätä vähän ja luottaa siihen, että asiat järjestyisivät omalla painollaan.
Korviini kantautui veden ääntä. Se oli solisevaa ja liplattavaa, hyvin kaunista, vaikka en muuten vedestä pitänytkään. Itse asiassa minä vähän jopa pelkäsin sitä. Vesi tuntui märältä ja inhottavalta silloin, kun se likisti kastuneen turkin kylmänä ihoa vasten ja aiheutti vilunväristyksiä. Ajatuskin siitä, että joskus joutuisin tekemään parempaa tuttavuutta veden kanssa, puistatti minua.
Ylitimme joen helposti astinkiviä pitkin. Toisella puolella jatkoimme taas matkaa nummelle päin. Mieleeni palautui yksi ensimmäisistä kerroista, kun olin ollut täällä oppilaana mestarini Utusielun kanssa. Myös Korppisiipi ja Hallavarjo olivat olleet mukana. Itse asiassa se oli ollut juuri se kerta, kun minä ja Korppisiipi olimme tavanneet toisemme ensimmäistä kertaa kunnolla ja saaneet yhteistyöllä kiinni jäniksen. Muistan, kuinka ylpeitä olimmekaan olleet siitä silloin.
”Täällä minä ja Korppisiipi saalistimme ensimmäisen jäniksemme”, sanoin ääneen. Minttuliekki ja Korppisiipi kääntyivät katsomaan minuun, Korppisiiven suu oli venynyt pieneen hymyyn. ”Silloin meistä tuli kaverit, hyvätkin sellaiset. Lopulta kaveruus johti ystävyyteen, ja tässä sitä nyt sitten ollaan.” En tiennyt, tuntuiko varapäälliköstä oudolta, että otin puheeksi tällaisia asioita, mutta koska todella halusin oppia tuntemaan hänet paremmin, ajattelin, että meidän täytyisi tutustua toisiimme myös pintaa syvemmältä. Halusin saada tietää, mitä asioita kuului Minttuliekin arvomaailmaan, oliko hänellä jossain perhe tai halusiko hän kenties saada joskus sellaisen.

//Minttu?
//540 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin kuullut Hiilihampaan kauhistuneen huudahduksen ja syöksynyt kollin luo mitä pikimmiten. Etsin kiivaasti käärmettä katseellani, jotta se ei pääsisi puremaan ketään epähuomiosssa. Sitten huomasin maassa makaavan kepin ja tilanteen huvittavuus paljastui.
Nappasin kepin hampaisiini ja tassutin Hiilihampaan luokse todeten vaaran olevan ohi. Häkeltyneisyyden häivyttyä kolli purskahti nauramaan. Rauhoituttuaan soturi perusteli käytöstään kovasti pahoitellen samalla aiheutunutta kohtausta.
”Et keskeyttänyt mitään tärkeää. Ja oli onni, ettei kyseessä ollut oikeasti käärme. Olisin joutunut jo toistamiseen pelastuspuuhiin lähiaikoina”, naurahdin hilpeästi viikset väristen. Hiilihammas hymyili huvittuneena.
”Mutta älä epäröi huutaa apua ensi kerrallakaan. Oikean vaaran hetkellä ei ole aikaa tutkia onko tilanne oikeasti niin vaarallinen miltä näyttää”, muistutin vielä, jonka jälkeen lähdimme vielä omiin suuntiimme saalistamaan.
Hetken etsittyäni löysin melko tuoreen oravan hajujäljen. Kohdistin katseeni lähiympäristöön ja puihin, etsien sen jättänyttä eläintä. Vaikken mitään nähnytkään, pieni kynsien rapina puunrungolla paljasti saaliin. Käänsin katseeni äänen suuntaan ja kyyristyin huomaamattomaksi aluskasvillisuuden sekaan.
Odotin kärsivällisesti, että puunrungolla poukkoileva orava päättäisi tulla maahan.
Tarpeeksi kauan odotettuani otus tosiaan lähti kulkemaan maankamaraa pitkin nenä nuuhkuttaen. Se oli aivan liian tietämätön läsnäolostani. Ja aivan yllättäen hyökkäsin kohti oravaa, joka oli jo miltei tassuissani, kun se huomasi vaaran olevan lähellä ja lähti pinkomaan puutansa kohti. Lähdin sisukkaasti sen perään. Orava sai otteen rungosta, mutta niin sain minäkin. Eläin oli huokaissut liian nopeasti helpotuksesta ja lopettanut karkuun juoksemisen, kun oli päässyt mielestään tarpeeksi korkealle puuhun. Se ei kuitenkaan huomannut laskea mukaan sitä, että minäkin osasin kiivetä.
Pian saalis roikkui hampaitteni välistä ja se sai minut hymyilemään voitonriemuisesti. Lähdin tassuttamaan takaisin Hiilihampaan ja Korppisiiven suunnalle.

//Hiili?
251 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Paatsamatassu seurasi minua hiljaa kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olimme hetki sitten poistuneet leiristä, eikä kumpikaan ollut sen jälkeen sanonut mitään. Savunharmaa naaras oli haltioituneena katsellut metsää. Naaras oli tullut klaaniin hyvin pienenä, jonka vuoksi hän ei muistanut, minkälaista leirin ulkopuolella oli. Leirissä kasvaneen kissan silmin reviiri oli takuulla valtava. Minusta se ei ollut. Vaikka Eloklaanin reviiri oli suurempi kuin entinen reviirimme, se tuntui kahlitsevan minut paikoilleen. Minä olin elänyt koko ikäni vapaana, ihan omilla säännöilläni.
”Tiedätkö sinä mitä soturikoulutukseen kuuluu?” päätin aloittaa keskustelun. Hidastin tahtiani, jotta pääsin Paatsamatassun vierelle. Naaras käänsi pistävän keltaisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Taisteluharjoituksia ja saalistamista”, oppilas veikkasi, ja minä nyökyttelin päätäni tyytyväisenä.
”Muun muassa. Lisäksi oppilaat opettelevat soturilain ulkoa, ja partiointia. Sinulle kai opetetaan myös uimista, mutta minä en osaa uida, joten en voi opettaa sinua”, kerroin. Olin varma, että unohtaisin kertoa jotakin. Minua hermostutti. Paatsamatassu nyökkäsi ja käänsi päänsä pois minun suunnastani. Oppilas ihaili jokea, jonka vieressä kävelimme kohti pohjoista.
”Minä asuin nuoruuteni kaksijalkalassa. Tiedätkö sinä mikä se on?” yritin kuumeisesti keksiä puheenaihetta. Pitkäturkkinen oppilas katsahti taas minun suuntaani.
”Aurinkokajo kertoi meille kaksijaloista. Hän kertoi, että kaksijalat pitävät huolta siellä asuvista kissoista. Kaksijalkala on paikka, jossa kaksijalat asuvat”, Paatsamatassu sanoi. Korviini särähti ikävästi naaraan sanat siitä, että kaksijalat pitäisivät huolta kissoista, jotka asuvat kaksijalkalassa. Mieleeni muistui oma nuoruuteni, jonka olin kaksijalkalassa viettänyt. Osa kaksijaloista huusi ja heitteli tavaroita minua ja perhettäni kohti, osa yritti kidnapata meidät. Olin elämäni aikana kohdannut vain muutamia yksilöitä, jotka olisivat olleet ystävällisiä.
”Hyvä. Aurinkokajo oli kai ennen kotikisu, jonka vuoksi hänen näkökulmansa on hieman erilainen. Kaikista kaksijalkalassa asuvista kissoista ei pidetä huolta, eivätkä kaikki kaksijalat ole kilttejä. Osa heistä on hyvin vihamielisiä, jonka vuoksi kaksijalkoja täytyy vältellä aina parhaansa mukaan”, kerroin rauhallisella äänellä. En halunnut luoda Paatsamatassulle sellaista kuvaa, että hän oli sanonut jotakin väärin, vaan yritin sanoa asian mahdollisimman kohteliaasti. Oppilas nyökkäsi pienesti ja käänsi taas katseensa pois.

Kuljimme pohjoisrajaa pitkin kohti läntistä koivumetsää. Kerroin Paatsamatassulle missä raja menee, ja että partiot tarkastavat ja merkkaavat rajoja päivittäin. Kerroin myös, ettei eloklaanilaiset saa ylittää klaanin rajoja. Se ei tuntunut olevan mikään ongelma nuorelle oppilaalle.
”Meidän täytyy ylittää joki”, sanoin rauhallisella äänellä, kun saavuimme joen rantaan astinkivien kohdalle. Paatsamatassu vilkaisi minua huolestuneen oloisena.
”Onko ihan pakko?” nuorukainen kysyi ja irvisti pelokkaasti. Oppilas kurottautui katsomaan hitaasti virtaavaa vettä, ja astui sitten askeleen taaksepäin.
”Valitettavasti on. Astinkivet ovat lähellä toisiaan, joten sinulla ei ole mitään hätää, kunhan vain keskityt. Etene yksi loikka kerrallaan kiveltä kivelle. Pysähdy jokaisen kiven päälle hetkeksi, se helpottaa hommaa huomattavasti”, ohjeistin, mutta Paatsamatassu ei innostunut asiasta.
”Entä jos en pysty loikkaamaan niin kauas ja putoan jokeen? Miten voin selvitä, jos et sinä osaa uida?” naaras kysyi, ja hänen pieni kehonsa alkoi täristä pelosta. Mietin kuumeisesti, miten saisin oppilaan uskaltautumaan tehtävään, kunnes keksin sen. Sanaakaan sanomatta piirsin etukäpälälläni maahan viivan, ja sitten ympyrän noin puolen ketunmitan päähän siitä. Paatsamatassu katsoi minua hämillään pää kallellaan.
”Noin. Tule tuohon viivan kohdalle, ja yritä hypätä tuon ympyrän sisään”, pyysin. Paatsamatassu asteli yhä hieman hämmentyneenä viivan luokse. Naaras katsoi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin. Oppilas ponnisti itselleen jaloistaan vauhtia, ja loikkasi kohti maahan piirrettyä ympyrää. Naaras pudottautui taitavasti ympyrän keskelle. Sitten hän katsahti minuun taas.
”Hyvä. Tuo on pisin loikka, joka sinun pitää hypätä ylittäessäsi jokea. Todistit juuri, että pystyt siihen helposti. Kunhan suunnittelet jokaisen loikkasi, sinulle ei pitäisi tulla ongelmia. Näytän sinulle, miten astinkivillä kuljetaan”, sanoin ja valmistauduin loikkaamaan ensimmäiselle kivelle. Loikka oli lyhyt, eikä se tuottanut minulle ongelmia. Pääsin ensimmäiselle astinkivelle helposti. Käännyin katsomaan Paatsamatassua, joka tapitti minua pistävällä katseellaan. Loikkasin toiselle kivelle, joka oli ensimmäistä kiveä huomattavasti suurempi. Käännyin ympäri ja kehotin Paatsamatassua seuraamaan minua.
Minun piti kannustaa aika paljon Paatsamatassua, että hän uskalsi loikata kivelle. Loikka sujui täydellisesti. Paatsamatassun tasapaino ei edes meinannut horjua, kun naaras pudottautui harmaan kiven päälle. Oppilas katsahti minuun iloisena saavutuksestaan. Jatkoimme matkaa kiviä pitkin loikkien, ja Paatsamatassulle joen ylitys ei ollut ongelma eikä mikään.
Viimein pääsimme vastarannalle. Ensimmäistä kertaa Paatsamatassu vaikutti rentoutuneen, ja oppilas katsoi minua silmät säihkyen.
”Minä selvisin!” hän hihkaisi ja kääntyi katsomaan astinkiviä. Se oli kai naaraan ensimmäinen saavutus oppilaana. Hymyilin lämpimästi oppilaalleni.
”Suoriuduit virheettömästi, hyvä!” kehuin häntä, sillä se oli kai mestarin tehtävä, kannustaa oppilasta tekemään asioita ja oppimaan uutta.

Matka jatkui kohti koivumetsää kaikessa rauhassa. Ilmapiiri oli huomattavasti rennompi kuin aluksi, ja olin tyytyväinen siihen. Edelleen minusta tuntui hieman vaikealta kertoa Paatsamatassulle klaanin säännöistä ja tavoista. En ollut omaksunut niitä itsekään vielä, joten miten voisin opettaa niitä toiselle. Mesitähti luotti minuun, joka toi minulle entistä enemmän paineita. Pelkäsin, ettei oppilaan koulutuksesta tulisi sittenkään mitään.
En keksinyt mitään järkevää puheenaihetta, joten pysyimme hiljaa. Paatsamatassu seurasi minua ja tarkkaili ympäristöä katseellaan.
”No, miltä reviiri vaikuttaa?” kysyin pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
”Suurelta”, Paatsamatassu vastasi lyhyesti. Poistuimme juuri koivumetsästä nummialueelle. Oikealla puolellamme oli Eloklaanin reviirin raja, ja vasemmalla näkyi neljä kukkulaa. Niiden takana sijaitsi suuri nummialue, joka valtasi ison osan Eloklaanin reviiristä.
”Emmekä ole edes puolessa välissä kierrosta vielä. Odotapa vain, kun näet nummet”, virnistin lempeästi naaraalle. Toivoin, ettei hän säikähtäisi reviirin suuruutta. Jos oli koko ikänsä elänyt pienessä leirissä, koko muu maailma vaikutti varmasti valtavalta, ja ehkä jopa pelottavaltakin. Minuakin oli aikoinaan pelottanut, kun olimme Coronan kanssa lähteneet ensimmäistä kertaa pois kaksijalkalasta.

Loppukierros sujui kohtuullisen hyvin. Keskustelimme välillä niitä näitä, ja minä kerroin jotakin Paatsamatassulle Eloklaanin reviiristä. Kuolonklaanin rajalla kerroin, että oli olemassa toinenkin klaani, joka eli rajan toisella puolella. Paatsamatassu ei kysellyt Kuolonklaanista sen enempää, joten päätin olla kertomatta. Minulla olisi aikaa kertoa hänelle Kuolonklanista sen verran mitä itse tiesin. Eloklaanissa kissat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita siitä, millaista elämä Kuolonklaanissa oli. Kissat vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä Eloklaanissa. Täälläkin oli kuitenkin muutama kissa, jotka olivat varttuneet toisessa klaanissa. Minttuliekki, Lauhalaukka, kumppanini Taivaslaulu ja hänen isänsä Hopeaputous olivat kaikki syntyjään kuolonklaanilaisia. Minäkin olin viettänyt yllättävän paljon nuoruudessani aikaa Kuolonklaanin leirissä ja metsässä. Kuolonklaanin parantaja oli pelastanut henkeni, kun olin joitakin vuodenaikoja sitten syönyt mehiläisen. Niihin aikoihin suhteeni Taivaslauluun syveni, ja rakastuin naaraaseen. Olin onnellinen, että minulla oli Taivaslaulun kaltainen kumppani. Hänen kanssaan elämä oli parempaa, ja hänen vuokseen olin valmis elämään missä tahansa.
Saavuimme takaisin leiriin, ja kehotin Paatsamatassua syömään jotakin. Muut oppilaat olivat ystävällisesti tehneet hänelle vuoteen oppilaiden pesään.
”Käydään huomenna aurinkohuipun aikaan harjoittelemassa vähän saalistamista metsässä. Tulen hakemaan sinua sitten”, sanoin Paatsamatassulle ennen kuin tiemme erkanivat.
Huokaisin helpotuksesta, kun istahdin Taivaslaulun vierelle. En ollut nolannut itseäni täysin, ja rajojen kiertäminen oli sujunut mielestäni kohtuullisen hyvin. En tiennyt, miten mestarit normaalisti tutustuivat oppilaisiinsa tai toteuttivat kierron, mutta kai minulla oli mennyt ihan hyvin.
”Oliko se niin kamalaa?” Taivaslaulu virnisti hyväntahtoisesti. Katsoin lempeästi kumppaniani.
”No, minä selvisin siitä”, hymähdin. Kohtasin katseellani Taivaslaulun eriväriset silmät. Sydämeni pamppaili edelleen yhtä kiivasti kuin silloinkin, kun olimme olleet vastarakastuneita. Tunsin olevani maailman onnellisin kolli, kun Taivaslaulu oli minun kumppanini.
”Väsyttääkö sinua?” kysyin soturilta. Aurinko oli jo laskemassa. Minä itse en ollut kovinkaan väsynyt, sillä olin ottanut pienet torkut istuessani koko aamupäivän leirin pääaukiolla. Taivaslaulu oli herännyt aikaisin ja käynyt partiossa, mutten tiennyt oliko hän levännyt sillä välin, kun olin ollut leirin ulkopuolella Paatsamatassun kanssa.

//Taivas?
// 1145 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Tuulipentu oli tullut minulle tuohtuneena valittamaan Vadelmatassusta. En tiennyt mitä mieltä olin naaraan purkauksesta, mutta toveriani suostuisin aina kuuntelemaan. Ainakin itse pidin meitä jonkinlaisina kavereina, vaikken Tuulipennun kanssa kauheasti ollut ollutkaan. Päätin kääntää nuoremman kissan huomion johonkin muuhun kurjuudestaan.
”Harmi. No, voin opettaa sinulle vaanimista!” ehdotin kallistaen päätäni.
”Joo!” Tuulipentu innostui. Hymyilin. Sen lisäksi, että toiselle opettaminen olisi hauskaa, se oli myös hyvä tapa minulle hioa taitojani. Sitä paitsi halusin joskus oman oppilaan päästyäni soturiksi, ja tämä olisi hyvää harjoitusta.
”Ensiksi menee kyyryyn”, ohjeistin. Tuulipentu teki työtä käskettyä, mutta nousi sitten takaisin ylös.
”Hei, olen jo opetellut tätä!”
”Kertaus on opintojen emo”, vastasin, ja heilautin häntääni kannustavasti.
”En minä nyt jaksa. Tehdään jotain hauskaa!” Tuulipentu luovutti. Huokaisin. Olisin halunnut itsekin hioa vaanimistaitojani. Halusin panostaa koulutukseeni kunnolla. No, ehkä joku toinen kerta. Mietin hetken uutta vaihtoehtoa.
”No… mutta entä jos pelaisimme sammalpalloa?” viritin kasvoilleni pienen virneen, ja näin naaraan nyökkäävän. Loin vilkaisun Vadelmatassuun ennen kuin lähdin pennun mukana kulkemaan kauemmas tuoresaaliskasalta. En oikein tiennyt mitä kollista olla mieltä. Hänen tempauksensa oli mielestäni ollut tyhmä, mutta hänessä oli karismaa, siitä ei voinut tinkiä. Ravistin päätäni. Keskity, Nokkostassu!
”Mennäänkö vaikka tuonne pelaamaan?” ehdotin viittoen hännälläni nurkkausta leirissä. Tuulipentu nyökkäsi. Tassuttelimme leirin reunaan, ja Tuulipentu alkoi kyhätä sammaleista palloa. Tästä saattaisi hyvinkin tulla hauskaa, ja lisäksi sain harjoitella hyökkäystaitojani.

”Hei, Rastastassu!” huomasin siskoni istuskelevan yksin oppilaiden pesän edustalla. Olin hyvästellyt Tuulipennun jonkin aikaa sitten, ja aurinko näytti siltä, että laskisi pian. Rastastassu nosti päänsä kuullessaan nimensä, ja hänen kasvoilleen muotoutui pieni hymy. Istahdin hänen viereensä ja kiersin häntäni siististi etutassujeni päälle; siitä oli muotoutunut jo tapa.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi ja näpäytti korvaansa. Hyvä kysymys. Mitä minulle oikeastaan kuului? Ihan hyvää kai, olin yrittänyt harjoitella ahkerasti niin Hiilihampaan kanssa kuin myös itsekseni. En oikeastaan ollut jutellut pentutoverieni kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Toisaalta oli tärkeää, että loisimme ystävyyssuhteita muitten klaanilaistemme kanssa, mutta kaipasin silti sisarusteni seuraa. Etenkin Rastastassun. Kauristassu ja Karpalotassu olivat kummatkin ihania veljiä, mutta olin Rastastassun kanssa uskomattoman samanhenkinen.
”Ihan hyvää, kiva nähdä sinuakin taas. Miten koulutuksesi edistyy?” hymyilin.
”Hyvin! Hillasielu on taitava mestari”, hän vastasi iloisesti.
”Niin on Hiilihammaskin”, nau’uin nyökäten.
”Hei, haluatko oikeastaan harjoitella taistelua nyt?” Rastastassu heitti yhtäkkisen ehdotuksen. Kallistin päätäni hieman kyseenalaistavasti.
”Aurinko laskee pian, joten emme ehdi enää lähteä minnekään. Nyt on kuitenkin liian aikaista mennä vielä nukkumaan”, siskoni selitti innostuneena, ”Joten miksi emme harjoittelisi taistelua kahdestaan? Ei siitä mitään haittaakaan voi olla.” Pyöräytin päätäni, mutta suuni kääntyi virneeseen. Rastastassulla oli aina villejä -joskin hauskoja- ideoita.
”Mikä ettei”, hymähdin, ”En tosin ole harjoitellut taistelua läheskään yhtä paljon kuin saalistamista.”
”Ei se mitään, en minäkään”, siskoni tokaisi.
”Aloitetaanko vaikka perushyökkäyksestä? Yritä sinä vaikka iskeä minua etukäpälälläsi, niin minä yritän väistää”, ehdotin, ja Rastastassu nyökkäsi. Tassuttelimme sivuun niin, ettemme olleet oppilaiden pesän suuaukon tukkeena ja muutenkin vähän syrjässä, jottemme herättäisi liikaa huomiota. Ei minua sinänsä haitannut muiden mielipiteet, muttemme halunneet häiritä muita.
”No niin, oletko valmis?” Rastastassu maukui.
”Niin valmis kuin mahdollista. Anna palaa”, virnistin, ja asettauduin valmiiksi väistämään. Niin kuin olin Rastastassullekin sanonut, en ollut kauheasti harjoitellut taistelua vielä, mutta olin innokas oppimaan. Taisteleminen vaikutti kiinnostavalta.
Keskitin huomioni siskooni, joka valmistautui iskemään minua. Hän jännitti lihaksensa, ja nopealla liikkeellä huitaisi tassullaan eteenpäin. Annoin luontaisille vaistoilleni vallan, ja väistin iskun vetäytymällä vaistomaisesti kyykkyyn. Ei huonompi. Myös Rastastassun hyökkäysyritys oli omaan silmääni näyttänyt hyvältä, vaikken osannut sitä kovin ammattimaisesta näkökulmasta arvioidakaan.
”Hyvä isku”, hymyilin.
”Samoin väistö. Nyt toisinpäin”, sisko kehotti, ja nyökkäsin. Vetäisin kynnet piiloon, sillä en halunnut oikeasti vahingoittaa Rastastassua. Yritin saada iskuun tuntumaa, ja jännitin lihaksiani. Koetin pitää mahdollisimman hyvän keskittymiskyvyn iskuun. Otin tukea astumalle nopean askeleen eteenpäin, ja huitaisin toiseen päin. Siskoni vetäytyi sivulle, mutta tassuuni jäi hänen karvojaan.
”Ei hullumpi”, Rastastassu kallisti päätään ja virnisti. Nyökkäsin hymyillen.
”Koitetaanko vaistojamme ja taistellaan? Tiedän, ettei kumpikaan meistä ole harjoitellut taistelua tarpeeksi, mutta siitä voi tulla hauskaa ja lisäksi varmaan myös opettavaista”, ehdotin.
”Vaikka”, Rastastassu kohotti olkiaan, mutta huomasin silmien pilkkeestä tämän olevan innostunut. Asetuimme vähän matkan päähän toisistamme, ja valmistauduimme.
”Yksi…” siskoni aloitti.
”Kaksi…” jatkoin.
”Kolme!” Päätin hyökätä suoraan Rastastassun kimppuun välittämättä siitä, mitä hän yrittäisi tehdä. Loikkasin eteenpäin jokseenkin kömpelösti, mutta siskoni oli ehtinyt jo kierähtää sivuun. Näin hänen kirjavan turkkinsa oikealla puolellani, ja väistin viime tingassa hänen käpälänsä iskun. Kävin uuteen hyökkäykseen siskoani vasaan, mutta hän ehti taas väistää. Tunsin kyljessäni iskun. Se ei ollut niin vahva, että minuun olisi tullut vahinkoa, mutta kuitenkin tunsin sen. Käännähdin nopeasti ympäri, ja huitaisin tassullani iskun suuntaan. Osuin siskoni häntään, ja tämä iskun saatuaan loikkasi kauemmas. Ponnistin hyökkäykseen hänen suuntaansa, ja onnistuin kaatamaan siskoni. Pyörimme hetken maassa yhtenä karvaläjänä ja huidoimme toisiamme. Hymähdin. Tämä muistutti minua pentuajan leikkitappeluista. Lopulta nousin pystyyn ja ravistin turkkiani huohottaen. Aloin nuolla rintakarvojani saadakseni ne vähemmän sotkuisen näköisiksi. Vilkaisin siskooni, joka myös suki itseään. Suustani pääsi kikatus, kun huomasin miten sotkuiselta siskoni turkki näytti. Omani oli varmaan vähintään yhtä hienossa kunnossa. Rastastassu hymähti.
”Voisit olla pahempikin taistelija”, hän myöntyi. Hymyilin. Kehu tuntui oikeasti hyvältä, varsinkin kun en ollut juuri taistellut aikaisemmin. Tiesin silti, että parannettavaa oli vielä paljon.
”Samoin. Osasit hienosti väistää iskujani”, nyökkäsin.
”Sinun iskusi olivat niin kömpelöitä, että niitä oli vähän liiankin helppo väistää”, Rastastassu kiusoitteli ilkikurisesti. Murahdin muka loukkaantuneena, ja läimäisin tätä tassullani.
”Pitäisi varmaan kohta mennä nukkumaan”, huomautin katsellessani ympärilleni. Kissoja oli vielä aukiolla, mutta osa kissoista näytti katoavan jo pesiinsä. Rastastassu nyökkäsi, ja lähti tassuttelemaan vähän matkan päässä sijaitsevalle oppilaiden pesälle. Luikahdin siskoni perässä sisään, ja pujottelin vuoteelleni sisarusteni lähelle.
”Öitä”, sanoin kaikille oppilaiden pesässä oleville, ja suljin silmäni nukkuakseni.

//902 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Omenatassu, tarvitsen lisää sammalta!”
Huokaisin, nousin ylös ja löntystelin laiskasti noutamaan Vadelmatassulle lisää sammalta tukosta, jonka olimme saaneet Liljatuulelta. Pyörittelin pienestä palasesta sammalta pallon, jonka sitten nakkasin peremmällä karhunvatukkapensaassa häärivälle kollioppilaalle. Hän ei ollut tarpeeksi valppaana, ja repaleinen mytty osui häntä suoraan naamaan. Hymähdin vähän, mutta mitään muuta huvittavaa en sitten nähnytkään tässä tilanteessa. Kaikista tylsin homma ikinä!
Mesitähden rangaistus oli ollut odottamaani lepsumpi: minä ja Vadelmatassu joutuisi siivoamaan kaikki pesät parin päivän aikana. En pitänyt sitä mitenkään erityisen työläänä urakkana, vaan pikemminkin se oli minusta kuolettavan tylsää. Juuri nyt olisin mieluummin ollut leirin ulkopuolella opettelemassa jotain klaanijuttuja Mesitähden opastuksella, mutta sen sijaan minä olin jumissa tässä tunkkaisessa vanhuksen kuolinpesässä.
”Miten siellä sujuu?” Kirsikkakuonon pää kurkisti sisään pesän suuaukosta. Vanha kissa oli halunnut helpottaa työtämme ja siirtyä ulos nauttimaan auringosta, jotta saisimme rauhassa vaihtaa hänen petiinsä puhtaat sammalet.
”Loistavasti”, vastasin hymyillen tekopirteästi. Vaikka minua turhauttikin suunnattomasti, en silti kokenut tarpeelliseksi purkaa sitä johonkin vanhukseen, joka varmaan muutenkin oli koko ajan jonkin sydänpysähdyksen partaalla. Jos kiukuspäissäni tiuskisin hänelle jotakin, tämähän saattaisi vaikka pelästyä niin pahanpäiväisesti, että kuolla kupsahtaisi siihen paikkaan ja minua syytettäisin murhasta – taas.
Hyvä on, ei kukaan varsinaisesti syyttänyt minua siitä, että olin omalla tempauksellani aiheuttanut Mesitähden hengenmenetyksen, mutta ei kukaan kyllä sitä kieltänytkään. Esimerkiksi se Hiilihammas-niminen kissa, joka oli silloin sattunut samaan aikaan joelle, kun meillä oli ollut tilanne meneillään, oli aina välillä vilkuillut minun suuntaani sen näköisenä, kuin olisin suurin piirtein korkeimman omakätisesti tarttunut kiinni Mesitähdestä ja kiskonut hänet mukanani veden alle ihan tahallaan. Tähän asti olin vain yrittänyt olla välittämättä hänestä, mutta jos tämä ei tajuaisi lopetta tuijottamistani vapaa-aikanaan, kävisin kyllä pitämässä hänelle sellaisen puhuttelun, ettei tuo ainakaan vähään aikaan unohtaisi sitä.
”Tämä on nyt valmis.”
Jossain välissä Vadelmatassu oli saanut vaihdettua Kirsikkakuonon pedin sammalet, kun minä olin ollut uppoutuneena omiin ajatuksiini. Nyökkäsin itsekseni ja kumarruin noukkimaan puhtaat sammalet mukaani, jotta voisimme siirtyä seuraavaan pesään. Halusin hoitaa mahdollisimman monta pesää pois alta tämän päivän aikana, jotta huomiselle ei jäisi niin paljon urakoitavaa ja ehtisin ottaa aikaa itsellenikin. Häntäni oli jo nyt aivan kamalan näköinen! Minun oli päästävä sukimaan se huolella ja poistamaan siitä kaikki pikkuroskat, jotka siihen olivat takertuneet työn lomassa.
Olimme sopineet Vadelmatassun kanssa, että jatkaisimme pesien siivousta klaaninvanhimpien pesästä vasemmalle, kunnes kaikkien kissojen pedit olisi vaihdettu. Seuraavana vuorossa oli pentutarha, joka ei kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini. Pennut haisivat oudoilta ja pitivät kamalaa ääntä. Ja voi niitä emoressukoita, joiden turkit olivat pentujen takia siivottomassa kunnossa ja mielenterveys riekaleina! Pennut olivat kamalia pikkuhirviöitä, jos minulta kysyttiin. Hyh!
”No niin, jos aloitamme nyt heti, pääsemme myös äkkiä pois täältä”, sanoin lähinnä itselleni, mutta Vadelmatassukin nyökkäsi, ikään kuin vahvistuksena sanoilleni.
Paatsamapentu ja Tuulipentu painivat keskenään pesän perällä. Heitä vahtimassa oli Hallavarjo, joka tervehti meitä ystävällisesti, kun huomasi tulomme.
”Jos minä siivoan toisen pedeistä, niin siivoatko sinä tuon toisen?” kysyin Vadelmatassulta ja viitoin hännälläni pentujen nukkumapaikkoja kohti. Yritin olla katsomatta niihin päin, sillä jo pelkkä ajatuskin sottaisista pennuista sai minut voimaan pahoin.

//Vattu?
//482 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Illan tullen hiivin ulos sotureiden pesästä, jonne olin vetäytynyt lyhyille torkuille siksi aikaa, kunnes tapaisimme Minttuliekin Korppisiiven kanssa uloskäynnin luona. Olin valtavan innoissani tästä! Mielessäni olin jo kuvitellut, miten me kolme juoksisimme yhdessä metsässä ja jahtaisimme jänistä. Se olisi niin iso, että sen leiriin kantamiseen tarvittaisiin meitä kaikkia kolmea. Sitten leirissä me söisimme sen yhdessä ja kertoisimme samalla toisillemme hauskoja juttuja kukin vuorollaan.
”Herätys, unissakävelijä”, kuului Korppisiiven hiukan närkästynyt naukaisu. Olin kävellyt ajatuksissani melkein pahki häneen. Otin kohteliaasti askeleen kauemmaksi ystävästäni ja loin häneen pahoittelevan katseen.
”Anteeksi. Olen vain niin kamalan innoissani tästä illasta! Mieti nyt! Meistä kolmestahan voi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät”, hihkaisin tajuten samalla itsekin, miten paljon kuulostin yli-innokkaalta pennulta. Mielessäni käväisi kuva Vadelmatassusta, jota aloin uhkaavasti muistuttaa käytökseni puolesta.
Korppisiipi pyöritteli silmiään. ”Kuule, älä innostu liikaa. Tämä on vain yksi ilta, eikä ole mitään takuita, että toista tulee. Voihan hyvinkin olla, ettei hän pidä meistä tai meidän seurastamme.”
Tiesin, että hän yritti vain suojella tunteitani sanomalla mahdollisia vaihtoehtoja sille, miten tuleva tapaaminen saattaisi mennä. Huokaisin ja silottelin jännityksestä pystyyn nousseita karvojani. Nostin sitten katseeni Korppisiiven vaaleanvihreisiin silmiin, joissa näkyi nyt myös vähän huolta. Hän ehkä pelkäsi, että oli loukannut tunteitani suhtautumalla niin varautuneesti tätä iltaa ja Minttuliekkiä kohtaan. Ymmärsin häntä kyllä, enkä ollut hänelle vihainen.
”Tiedän sen, mutta kohtahan se nähdään”, sanoin nyt jo paljon rauhallisemmalla äänellä ja väläytin ystävälleni lämpimän hymyn, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei meidän kahden välillä ollut mitään hänen äskeisten sanojensa takia. Korppisiipi hymyili minulle vähän takaisin, muttei sanonut enää mitään.
Lähdin tassuttelemaan hänen kanssaan uloskäyntiä kohti. Huomasin, että Minttuliekki oli jo valmiina tapaamispaikalla, ja samalla pelkäsin, että hän oli joutunut odottamaan meitä pitkään.
Naaraan ilmeessä ei ollut minkäänlaisia ärtymyksen tai turhautumisen merkkejä, vaan hänen suunsa vääntyi iloiseen, leveään hymyyn, kun hän näki meidän lähestyvän itseään. Se sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi, huojentuneeksi.
”Hei.”
”Hei!” vastasin varapäällikön tervehdykseen iloisesti. Korppisiipikin sanoi jotain tervehdykseksi, enkä havainnut hänessä juuri nyt minkäänlaista varautumista naarasta kohtaan, ellei hän sitten osannut piilottaa sitä näin taitavasti meiltä.
”Onko teillä jokin paikka mielessä?” Minttuliekki kysyi, kun olimme päässeet matkaan. Kuljimme kaikki kolme rinnatusten, minä olin Minttuliekin vasemmalla puolella ja Korppisiipi oikealla. Vaihdoin Korppisiiven kanssa vaivihkaa katseita.
”Voisimme ainakin nyt näin aluksi pysytellä tässä metsässä ja koettaa löytää jotain, ja siirtyä sitten vaikka nummelle”, ehdotin. Se tuntui sopivan sekä Minttuliekille että Korppisiivelle, joten hajaannuimme jokainen omille teillemme, jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada jotain kiinni.
Kävelin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Ilta-aurinko paistoi puiden lomasta ja teki metsään pitkiä varjoja, jotka raidoittivat maata. Linnut lauloivat lauluaan jossain korkealla puissa.
Nuuhkaisin ilmaa ja sain heti kiinni hiiren tuoksusta. Laskeuduin vaistomaisesti vähän matalemmaksi ja ryhdyin liikkumaan hiipimällä eteenpäin saniaisten lomassa. Laskin kuonoani vähän alemmaksi, ja olin aikeissa nuuhkaista uudestaan saadakseni tarkemman vainun jyrsijästä, mutta samassa ajatukseni keskeytti jokin musta ja ohut, joka pilkisti esiin saniaisten lehtien alta. Käärme!
Kiljaisin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti ja räpiköin säikähtäneenä kauemmaksi siitä. Ei mennyt kauaakaan, kun Minttuliekki syöksyi jostain esiin ja katsahti minuun huolestuneena.
”Mitä nyt?”
”K-käärme!”
Minttuliekki ei epäröinyt hetkeäkään, kun tuo lähestyi saniaisia. Hän oli minusta jopa pelottavan tyyni, kun hän teki niin.
Seurasin sydän kiivaasti pamppaillen sivusta, kun Minttuliekki etsi käärmettä lehtien alta. Hän katosi hetkeksi näkyvistä, ja ehdin jo pelätä, että se oli napannut hänet. Kun olin alkamassa soimaamaan itseäni siitä, etten ollut tehnyt mitään asialle, Minttuliekki tuli takaisin. Hänen silmänsä hehkuivat hilpeästi, kun tuo laski hampaistaan pitkän, mustan kepin maahan.
”Vaara ohi.”
”Mitäh?”
Tuijotin epäuskoisena keppiä, jota olin hetken ajan luullut tosissani käärmeeksi. Minua alkoi nolottaa, mutta kun näin Minttuliekin hyväntahtoisen virnistyksen, purskahdin nauruun. Säikähdys valui minusta pois naurunpuuskan mukana. Minttuliekkikin pärskähti.
”Anteeksi”, pihisin, kun olin saanut itseni rauhoittumaan vähän. Minua hihitytti vielä, mutta pakotin itseni lopettamaan, jotta saisin puhuttua. ”Olin niin kovin keskittynyt jäljittämään hiirtä, että taisin siinä samalla menettää kyvyn ajatella ensin, ennen kuin huudan puolet klaanista paikalle katsomaan, mikä on hätänä. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään.”

//Minttu?
//637 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin miltei vasta lähtenyt Hiilihampaan ja Korppisiiven luota, kun kaksikko palasikin yllättäen luokseni. He kysyivät lähtisinkö heidän mukaansa metsästämään tänä iltana. Kaksikon pyyntö yllätti minut hieman, mutta ennen kaikkea minusta tuntui mukavalta.
”Tulen oikein mielelläni!” sanoin ääni lähes hihkaisulta kuulostaen ja silmäni innostukseni paljastaen. Hymyilin lämpimästi kaksikolle. Minusta oli mukavaa, kun joku pyysi minut mukaansa, vaikka se ei tarkoittaisikaan automaattisesti mitään sen suurempaa ystävyyttä. Minusta tuntui vain ihanalta, että joku halusi viettää aikaa kanssani vapaa-ajallaan, eikä vain askareitten lomassa.
Samalla mieleeni hiipi ajatus, että näytinkö tosiaan niin yksinäiseltä ulospäin? Tai sitten Hiilihammas ja Korppisiipi oli vain saaneet ajatuksen pyytää minua heidän mukaansa vain muuten vain. Ihan sama miten se oli, niin arvostin heidän elettään valtavasti. Se tuntui ihan oikean Eloklaanilaisen käytökseltä.
Ehkä erilaisessa mielentilassa kaksikon huolehtiminen olisi saattanut saada minut ärsyyntymään -ehkä jopa loukkaantumaan-, sillä tiesin kyllä omasta kokemuksesta olevani joskus vähän turhan tulinen. Kasvatukseni Kuolonklaanissa oli saanut myös ajatuksen siitä, että jokaisen tuli pitää huoli omista asioistaan, iskostumaan syvälle mieleeni. Tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin kiitollisuus kaksikon huomaavaisuutta kohtaan.
”Selvä, hieno juttu! Nähdään myöhemmin uloskäynnin luona”, Hiilihammas sanoi vielä väläyttäen ystävällisen hymyn. Korppisiipi soi minulle myös nyökkäyksen hyvästeiksi ja sitten kissat tassuttelivat omien asioidensa pariin.
Olin jo melkein soturienpesässä, mutta tuntui kuin olisin jo unohtanut miksi olin sinne menossa. Olin täyttynyt aivan uudenlaisella energialla, enkä enää viitsinyt mennä vain lepäilemään. Käännyin ympäri ja tassuttelin lähelle leirin keskustaa ja etsin katseellani yhtä tiettyä valkeaa oppilasta ja pian tummansininen katseeni tavoittikin hänet. Lähdin reippaasti kävelemään kollin luokse.
”Tervehdys Kauristassu. Tulin vain ilmoittamaan suunnitelmistani huomiselle. Lähdemme huomenna puolenpäivän aikoihin saalistusharjoituksiin. Ole valmiina”, selitin katsoen suoraan oppilaani silmiin. Kauristassu nyökkäsi asiallisesti ja sanoi:
”Selvä.” Sen jälkeen hymähdin kissalle vielä ja lähdin tassuttamaan kohti seuraavaa tehtävääni.

Aurinko alkoi hiljalleen värjätä leiriä oranssinkeltaisilla säteillään ja viestiä illan pimeyden saapumisesta. Illat eivät enää tähän aikaan vuodesta olleet yhtä pimeitä kuin aikaisemmin. Illan valoisuus tuntui erilaiselta, kuin päivien valo. Siinä oli jotain salaperäistä, kun valon keskellä hämärän tuomat varjot tuntuivat taistelevan keskenään siitä, kumpi veisi voiton. Lopulta pimeys kyllä aina laskeutui, mutta vain siksi aikaa, että aurinko jaksaisi nousta taas.
Olin saapunut jo hieman etukäteen sovitulle tapaamispaikalle, mutta pian Hiilihampaan ja Korppisiivenkin oli määrä saapua. Minua ei väsyttänyt, vaikka olinkin touhunnut päivällä kaikenlaista, vaan olin pikemminkin innoissani. Oli mukavaa viettää vapaa-aikaansa kissojen kanssa varsinkin, kun olin oikeastaan melko sosiaalinen. Kyseinen piirteeni sai kissat helposti ajattelemaan, että minulla oli monia ystäviä. Ja niin minulla varmaan olisikin, mutta olin jäänyt jumittamana menneisyyteen. Haikailin vain Kuolonklaanissa olevien läheisteni perään ja unohdin nykyhetken samalla laiminlyöden sosiaalisen elämäni Eloklaanissa. Siihen olisi aika tehdä muutos ja se alkaisi tänään.
Huomasin tutut kissat, joiden askeleet ohjasivat heitä minua kohti. Nousin ylös ja kasvoilleni nousi huomaamattani leveä hymy.
”Hei”, tervehdin ja vilkaisin kumpaakin vuorollani silmiin.

//Hiili?
451 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Se kuulostaa oikein hyvältä!”
Minttuliekki nyökkäsi tyytyväisen oloisena ja haukkasi sitten palasen linnustaan. Siitä oli jäljellä enää lähinnä pelkkiä rippeitä.
Vilkaisin omaa ruokaani: myyrä oli jo melkein kokonaan kaluttu keskustelun lomassa. Nuolaisin suupieliäni ja otin itsekin vielä haukun.
”Voisimme katsoa asiaa uudestaan vaikka neljännesosakuun päästä. Yritän opettaa Nokkostassulle tällä hetkellä taistelun perusteita. Saalistuksen perusteet olemme jo ehtineet käymään läpi”, sanoin silmäillen samalla punertavan ruskeaa varapäällikköä. Hänen turkkinsa oli minun mielestäni melko erikoisen värinen – mutta hyvällä tavalla! Se erottui selvästi muista eloklaanilaisista ja toi jollain tapaa etäisesti mieleen Kuolonklaanin. Minttuliekin kuolonklaanilaisista erotti kuitenkin tämän tummansiniset silmät, joissa paloi oikeuden roihu, jollaista tuskin kellään Kuolonklaanin kissalla voisi olla.
”Se sopii minulle”, Minttuliekki vastasi. Hänen kasvoilleen oli ilmehtynyt karehtimaan pieni, hyväksyvä hymy. ”Mekin olemme Kauristassun kanssa vielä alkutekijöissä, mutta seitsemän päivän aikana ehdimme edistyä jo paljon.”
”Ottakaa kaikki aika, jonka tarvitsette”, naukaisin. ”Me kyllä jaksamme odottaa.”
Varapäällikkö ei ehtinyt enää vastata mitään, kun huomasin jonkun kolmannen osapuolen varjon lankeavan meidän yllemme. Kohotin katseeni ja näin Korppisiiven seisomassa auringon edessä. Laikukas naaras katseli meitä uteliaasti vaaleanvihreillä silmillään.
”Anteeksi, en kai vain keskeyttänyt mitään?”
Vilkaisin vaivihkaa Minttuliekkiä, ja pudistin sitten päätäni. ”Et. Keskustelimme yhteisharjoituksista.”
Korppisiipi istahti alas ja loi minuun kiinnostuneen katseen. ”Mistä yhteisharjoituksista?”
”Ajattelimme pitää Nokkostassulle ja Kauristassulle jossain vaiheessa yhteisharjoitukset. Ei mitään sen kummempaa”, selitin nopeasti. Tiesin, että naaras olisi halunnut mukaan Vadelmatassun kanssa, mutta kollioppilaan koulutus oli vielä hyvin varhaisessa vaiheessa, eikä se ainakaan tulisi etenemään mihinkään suuntaan seuraavan parin päivän aikana, kun hänen ja Omenatassun piti siivota pesiä rangaistuksena luvattomasta poistumisesta leiristä.
”Ai.” Kuulin Korppisiiven harmistuksen tuon äänestä, vaikka hän sitä yrittikin peitellä. Minun kävi parasta ystävääni sääliksi. Oppilaiden typerä temppu viivyttäisi jonkin verran hänen koulutussuunnitelmaansa kollin varalle.
Sillä välin kun me olimme puhuneet Korppisiiven kanssa, Minttuliekki oli saanut viimeisteltyä lintunsa. Hän nousi ylös ja vilkaisi meitä kumpaakin. ”Kiitos seurasta, Hiilihammas. Minä taidankin tästä lähteä, jotta saatte jatkaa jutustelua.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään vastaukseksi, naaras tassutteli Korppisiiven ohitse. Hän ei vaikuttanut olevan matkalla mihinkään tiettyyn päämäärään, vaan tuo ennemminkin haahuili ympäriinsä ikään kuin sopivaa soppia etsien. Vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ollut nähnyt varapäällikköä koskaan juttelemassa kenenkään kanssa samalla tavalla kuin minä ja Korppisiipi juttelimme, ystävinä. Kyllä hän vaikutti olevan ihan läheinen Mesitähden kanssa, mutta en ollut aivan varma, viettikö tuo tosiaan loput vapaa-ajastaan yksin.
”Kuule Korppisiipi, me voisimme pyytää Minttuliekkiä tulemaan meidän kanssa saalistamaan tänä iltana”, ehdotin ystävälleni, joka kurtisti hieman epäilevästi kulmiaan.
”Miksi?”
”No siksi tietty, että hänellä ei vaikuta juuri olevan ystäviä Eloklaanissa, vaikka hän on varapäällikkö, senkin pössi!” sanoin ja näpäytin naarasta hännällä nenälle ilkikurisesti. ”Me voisimme auttaa häntä siinä ja olla hänen ystäviään.” En ollut varma, oliko Korppisiipi aivan yhtä innostunut ajatuksesta, kuin minä, mutta siitä huolimatta hän päätyi näyttämään sille lopuksi vihreää valoa.
”No jaa, onhan tuossa pointtia”, hän mutisi, mutta huomasin tuon suun venyvän pieneen hymyyn. ”Käydään sitten vain pyytämässä.”
Pomppasin pystyyn ja lähdin Korppisiipi kannoillani tassuttelemaan varapäällikköä kohti, joka oli juuri aikeissa livahtaa sotureiden pesään, mutta pysähtyi huomatessaan meidän lähestyvän.
”Hei taas”, sanoin naurahtaen vähän. ”Me tässä Korppisiiven kanssa ajattelimme, sattuisiko sinua kiinnostamaan lähteä metsälle meidän kanssamme tänä iltana? Siitä saattaisi tulla jopa ihan mukavaa, kun meitä on enemmän.”
Toivoin todella, ettei naaras pahastuisi ideastani. Tunsin itseni taas yli-innokkaaksi oppilaaksi, joka oli pääsemässä samaan partioon parhaan ystävänsä kanssa. Halusin kovasti tutustua paremmin Minttuliekin kanssa, jos tuo vain antaisi minulle – meille – mahdollisuuden. Minulla ja Korppisiivellä oli sentään toisemme, ja tuntui pahalta katsoa sivusta, jos jollakulla ei ollut ketään, kenen kanssa vaihtaa päivän kuulumiset ja nauraa toisen hölmöillekin jutuille.

//Minttu? Toivottavasti en hitannu ketään liikaa. xd
//575 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin napannut itselleni aavistuksen kitukasvuisen linnun tuoresaaliskasasta ja asettunut soturienpesän lähistölle syömään. Kauaa minun ei kuitenkaan tarvinnut itsekseni lounastaa, kun Hiilihammas tassutteli luokseni seuran toivossa.
”Hei, ja anteeksi häiriö. Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” kolli avasi keskustelun kohteliaan hymyn väläyttäen. Vastasin soturin hymyyn samalla mitalla ja kohdistin tämän jäänsinisiin silmiin lämpimän katseen.
”Kelpaa hyvinkin. Liity toki seuraan”, sanoin ja viitoin punaruskealla hännälläni kollia istumaan.
Hiilihammas istahti ja alkoi keskittyä vatsansa täyttämiseen, mutta kohteliaan kollin tavoin hän soi myös puolet huomiostaan keskustelukumppanilleen, eli tässä tapauksessa minulle.
”Miten Nokkostassun koulutus on lähtenyt käyntiin?” kysyin, sillä olin nähnyt Hiilihampaan saapuvan Nokkostassun seurassa hetki sitten leiriin, joka kieli harjoituksista.
Kolli nosti päätään vastatakseen:
”Uskoakseni hyvin. Miten Kauristassun kanssa menee?”
Ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun nuoret oltiin vasta nimitetty oppilaiksi, joten ei tietenkään koulutuksen saralla pitänyt vielä odottaa liikoja. Oli kuitenkin hyvä kuulla, että oppilaan ja mestarin välinen yhteistyö soturiuden saavuttamiseksi oli lähtenyt ainakin toistaiseksi hyvin käyntiin.
Minun ja Kauristassunkaan välillä ei ollut ilmennyt vielä sen suurempia ongelmia, mutta aika näyttäisi miten meidän koulutussuhteemme etenisi. Kauristassu oli sen perusteella, mitä nyt olin hänen kanssaan viettänyt, vain niin kova unelmoimaan, että jos hän ei saisi sitä hallittua, siitä voisi tulla häiriötekijä koulutuksen kannalta.
”Meillä menee myös hyvin. Uskon, että Kauristassusta tulee vielä hieno soturi, kunhan hän vain jaksaa keskittyä”, selitin. En tarkoittanut lauseeni loppua millään tavalla paheksuvaksi, vaan sen oli tarkoitus olla vain tavanomainen toteamus.
Kollin syödessä katseeni kiinnittyi silloin tällöin vilkkuvaan katkenneeseen kulmahampaaseen. En tiennyt tarinaa vamman takana, mutta enpä loppujen lopuksi tuntenut sen paremmin itse kissaakaan. Olin itseasiassa tajunnut saman jo ties kuinka monen Eloklaanilaisen kohdalla. Tunsin klaanini kissat vain päällisin puolin, niin kuin varapäällikön kuuluikin. Varapäällikkö osasi nimetä jokaisen klaaninsa kissan ja tunsi heidän hallitsevat luonteenpiirteensä, sillä he kuuluivat tärkeänä osana hänen askareisiinsa klaanin keskuudessa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että koko klaani kuuluisi hänen lähipiiriinsä, vaan hänellä oli omat läheisensä velvollisuuksien ulkopuolella. Paitsi ei minulla. Minusta tuntui, etten tuntenut ketään, eikä minulla ollut ketään. Kaikki kissat, ketkä koskaan olivat olleet läheisiäni, olivat jääneet Kuolonklaaniin. Onneksi näin Pähkinäkorvaa edes joskus rajalla, mutta sekään ei voisi jatkua ikuisesti. Joskus jäisimme vielä kiinni.
Pähkinäkorvasta puheen ollen, häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Kaipasin hänen tapaamistaan, vaikka se, että halusinkin tavata hänet näin kiihkeästi säikäytti minut. En voisi Eloklaanin varapäällikkönä kehittää minkäänlaisia lämpimiä tunteita vihollisklaanin jäseneen. Ei siitä koskaan tulisi mitään, eikä se varmasti päättyisi hyvin.
Olin tavannut isäni myös kokoontumisessa, mutta käymämme keskustelu oli tapahtunut ikään kuin vain ohimennen. Pelkäsin vain, ettei isä välittäisi minusta enää samalla tavalla kuin ennen sen takia, että olin kääntänyt selkäni Kuolonklaanille sillä tavalla kuin olin tehnyt. Hänen silmissään kiiltelevä lämmönkiilto oli kuitenkin antanut sisälläni palavalle toivon liekille lisää happea.
Ehkä läheisimmältä koko klaanissa tuntui Mesitähti, sillä varapäällikön ja päällikön tuli toisinaan vaihtaa sanoja keskenään klaanin johtamisesta ja sen sellaisesta, mutta ennen kaikkea minusta tuntui hyvältä jakaa yhteinen kokemus. Olimme molemmat käyneet läpi saman suuren tehtävän, jonka Tähtiklaani oli meille antanut.
”Oppilaista puheen ollen, mitä mieltä olisit jos joskus pitäisimme yhteisharjoitukset Kauristassulle ja Nokkostassulle?” Hiilihampaan ääni sai minut kertaheitolla ulos ajatuksistani.
Jouduin räpäyttämään muutaman kerran silmiäni tavallista tiheämmin, ennen kuin sain vastattua ja palattua takaisin tilanteeseen.
”Itseasiassa tuo on loistava idea. Silloin oppilaat saisivat vähän omantasoistansa vastusta, joka olisi hyvää vaihtelua ja hieman erilaista näkemystä opintoihinsa toiselta mestarilta. Mielestäni voisimme järjestää ensimmäiset yhteisharjoitukset, sitten kun oppilaamme ovat saavuttaneet jonkinlaisen pohjan taidoilleen, jonka varaan on hyvä lähteä rakentamaan. Miltä se sinusta kuulostaisi?”

//Hiili? Toivottavasti en hitannu liikaa tai väärällä tavalla D:
566 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavana aamuna vein Nokkostassun harjoituksiin heti herättyäni. Naaras oli saanut pitää eilen vapaata, joten oletin, että hän oli käyttänyt sen ajan hyväkseen ja levännyt oikein kunnolla, jotta jaksaisi aloittaa seuraavan päivän harjoitukset tarmolla. Mitä enemmän oppilas panostaisi harjoituksiin, sitä nopeammin hän etenisi taitotasoja ylöspäin, kunnes lopulta olisi ansainnut oman soturinimensä ja minun työni olisi tehty.
En voinut olla ajattelematta sitä, että kunhan saisin ensimmäisen oppilaani koulutettua, voisin asettua ehdolle seuraavaksi varapäälliköksi. Tietenkin siihen oli vielä pitkän aikaa, ennen kuin uutta varapäällikköä edes tarvittaisiin, mutta ainahan siitä sai haaveilla. Mielessäni näin itseni seisomassa Mesitähden paikalla Litteäkiven päällä pitämässä klaanikokousta. Outoa kyllä, näin myös Korppisiiven siinä, mutta Liljatuulen paikalla parantajan pesän edustalla. Äh, minun pitäisi lakata haaveilemasta ja keskittyä tähän hetkeen. Minusta ei tulisi klaanipäällikköä, ja Korppisiipikin pysyttelisi luultavasti soturina ennemmin kuin rupeaisi parantajaksi.
Siitä tulikin mieleeni, ettei Eloklaanissa ollut vielä parantajaoppilasta. Liljatuuli oli vielä nuori, enkä uskonut hänen joutuvan jäämään eläkkeelle vielä pitkään aikaan, mutta koskaan ei voinut tietää, jos sattuisi jokin onnettomuus tai naaras itse sairastuisi vakavasti. Kuka hänestä sitten huolehtisi? Tuskin hän kuolemankielissä voisi valita sopivat yrtit itselleen ja huolehtia siitä, että muisti ottaa lääkettä tietyn ajan välein.
Miksi minä edes mietin tällaisia? Olin matkalla harjoituspaikalle oppilaani kanssa, minä olin soturi, eikä minun velvollisuuksiini kuulunut huolehtia klaanin parantajan asioista. Liljatuuli tekisi omat päätöksensä tämän asian kanssa, ja sillä selvä.
Olin vähällä kulkea pienen metsäaukean ohi, koska olin ollut uppoutuneena niin syvälle omiin ajatuksiini. Nokkostassukin vilkuili suuntaani hiukan hämmentyneenä, mutta aioin kadottaa tuon epävarmuuden naaraan kasvoilta ottamalla ohjat jälleen omiin käpäliini.
Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilasta arvioivasti. Nokkostassu kohtasi katseeni värähtämättä.
”Tänään harjoittelemme aluksi saalistusta, josta olemmekin jo käyneet läpi perusteita. Saat näyttää minulle vaanimisasentosi ja sen jälkeen yrittää etsiä riistan hajujäljen. Sinun ei tarvitse vielä saada mitään kiinni, sillä vähän myöhemmin meidän on tarkoitus katsoa helppoja taistelu- ja puolustusliikkeitä.”
Nokkostassu nyökkäsi. Hän tuntui tajuavan, mitä yritin hänelle kertoa. Oli minun onneni, että olin saanut näin viisaan nuoren opetettavakseni. Itse olisin ollut pulassa, jos oppilaani olisi sattunut olemaan joku Omenatassun kaltainen. Se naaras aiheutti kaikille harmaita karvoja jo pelkällä mahtailevalla asenteellaan. Ihan kuin hän olisi nähnyt itsensä kaikkien muiden yläpuolella.
Pudistin päätäni ja siirsin katseeni takaisin oppilaaseen, joka odotti kärsivällisesti ohjeitani. Laitoin hänet näyttämään minulle vaanimisasentonsa, joka kaipasi minusta vielä vähän hiomista, mutta oli muuten täysin kehityskelpoinen. Naaraasta voisi tulla vielä vaikka koko klaanin paras metsästäjä, jos tuo malttaisi keskittyä harjoittelemaan ja kehittämään omia luontaisia vaistojaan.
Seuraavaksi Nokkostassun oli etsittävä jonkin eläimen hajujälki ja seurattava sitä vähän matkaa. Naaras kierteli jonkin aikaa saniaispuskassa, kunnes nosti häntänsä innostuneena ylös ja kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. Hän kertoi haistaneensa hiiren. Nyökkäsin oppilaalle hyväksyvästi ja kehotin tätä jatkamaan jäljittämistä.
Jossain vaiheessa Nokkostassu kuitenkin hukkasi löytämänsä hajujäljen, mutta kehuin häntä siitä huolimatta erinomaisesta suorituksesta. Vilkaisin ohimennen taivaalle, kohta olisi aurinkohuipunhetki. Ajattelin, että nyt voisi olla sopiva aika siirtyä harjoitusten toiseen osaan.
Näytin Nokkostassulle muutamia perusliikkeitä, ja naaras yritti matkia niitä perässäni parhaan osaamisensa mukaan. Kun olimme tehneet sitä mielestäni tarpeeksi pitkään, oli jo aika palata takaisin leiriin.

Leirissä annoin Nokkostassulle tehtäväksi treenata yksinään niitä liikkeitä, jotka olin hänelle tänään opettanut. Huomenna jatkaisimme samasta asiasta, mutta kokeilisimme niitä myös käytännössä.
Kun olin passittanut oppilaani suorittamaan loppupäivän tehtäväänsä, tajusin vasta, kuinka kamala nälkä minulla olikaan. Vatsani kurisi anelevasti. Olin jättänyt aamupalan kokonaan väliin, koska minulla oli ollut niin kauhea kiire viedä Nokkostassu harjoituksiin.
Suuntasin siis tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä mukaani mehevän myyrän. Olisin mieluusti ruokaillut parhaan ystäväni kanssa, mutta naaras taisi olla tällä hetkellä partiossa tai jossain, joten kaipa minun oli tyydyttävä syömään myöhäinen aamupalani yksin tänään. Kuitenkin silloin huomasin varapäällikön lounastamassa lähellä sotureiden pesää. Naaras oli myös yksin, mutta en tiennyt, välittikö hän saada seuraa.
Päätin kuitenkin kokeilla, ja lähdin tassuttelemaan tätä kohti myyrä hampaissani. Minttuliekki kohotti tummansinisen katseensa minuun, kun varjoni lankesi hänen puoliksi kalutun lintunsa päälle. Annoin myyrän mätkähtää maahan, ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn.
”Hei, ja anteeksi häiriö”, aloitin. ”Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” Odotin punertava turkkisen kissan vastausta kärsivällisesti. Jos hän suostuisi tarjoukseeni, minulla olisi hyvä tilaisuus päästä tekemään parempaa tuttavuutta hänen kanssaan. Minttuliekin oppilas oli Nokkostassun veli Kauristassu, joten ehkä jopa voisimme puhua mahdollisista yhteisharjoituksista.

//Minttu?
//677 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 27kp! –

Karpalotassu: 11kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Vadelmatassu: 26kp! –

Omenatassu: 30kp! –

Mesitähti: 40kp! –

Taivaslaulu: 6kp –

Tuulipentu: 14kp –

Minttuliekki: 7kp –

Iltakaiku: 24kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli juuri noussut, ja Eloklaanin leirin pääaukiolla risteili kissoja sinne sun tänne. Partiot olivat lähdössä matkaan, ja mestarit hakivat oppilaitaan harjoituksiin. Minun aamupäiväni oli kokonaan vapaa, joten istuskelin yksinäni leirin aukiolla ja katselin muiden touhuja. Taivaslaulu oli juuri lähtenyt partion mukana ulos leiristä, joten olin jäänyt yksin. Ruskatassu oli eilen viettänyt illan minun ja Taivaslaulun seurassa. Olimme vaihtaneet pitkästä aikaa kuulumisia ja jakaneet saaliin kolmistaan. Silloin olin hetken ajan tuntenut olevani taas onnellinen, kunnes askareet olivat repineet poikani pois luotamme.
Joka päivä oli yhtä suorittamista, enkä tuntunut sopeutuvan joukkoon. En tuntenut yhtäkään eloklaanilaista oman kumppanini ja poikani lisäksi kovinkaan hyvin. Tunsin suurimman osan heistä nimeltä, mutta sen suurempaa ystävyyttä ei ollut syntynyt. Koin olevani kovin erilainen. Välillä minusta tuntui, kuin eloklaanilaiset olisivat karttaneet minua tahallaan. Kenties he pelkäsivät minua, sillä ainakin tunsin olevani tuntematon, suurikokoinen hylkiö. En vain sopeutunut tänne, vaikka kuinka kovasti yritin. Tein aina jotakin väärin tai unohtelin asioita.

Aurinko kapusi huippuaan kohti, mutta minä istuin edelleen leirin pääaukiolla piikkihernemuurin varjossa. Kukaan ei ollut tullut luokseni, ja olin vain mietiskellyt yksinäni. Jossain vaiheessa olin heittäytynyt selälleni nauttimaan siitä, kun auringon säteet heijastuivat turkilleni lämmittäen minua. Olin ottanut siinä pienet nokoset, mutta herännyt pian partion saavuttua leiriin.
Viimein Taivaslaulun partiokin astui sisään piikkihernetunnelista. Valkea soturi sanoi jotakin edellään kulkevalle Mesitähdelle, ja suuntasi sitten päällikön perässä kohti tuoresaaliskasaa. Kumppanini laski kasaan saalistamansa saaliit, valikoi itselleen mukaansa oravan, ja tuli sitten minun luokseni. Soturin kasvoilla oli leveä hymy.
”Juttelin juuri Mesitähden kanssa”, naaras ilmoitti leveästi hymyillen. Katsahdin hieman yllättyneenä kumppaniani, joka työnsi tuuheahäntäistä, yhä lämmintä oravaa kohti minua.
”Mistä keskustelitte?” kysyin ja haukkasin palan maukkaasta saaliista. Työnsin sen kohti valkeaa soturia, joka virnuili epäilyttävästi.
”Se selviää aikanaan”, naaras hymähti ja haukkasi palan saaliista. Minusta tuli utelias, ja katsoin kumppaniani hetken hiljaa. Mistä ihmeestä soturi oli voinut jutella Mesitähden kanssa? Taivaslaulun eleistä päätellen odotettavissa oli jotakin mukavaa.
Salaa toivoin, että Taivaslaulu olisi pyytänyt päälliköltä lupaa käydä tapaamassa Dakotaa ja Timiä vanhassa kodissamme. En kuitenkaan halunnut kysellä enempää, vaan päätin odottaa, että naaras itse paljastaisi asian.

Aurinkohuipun jälkeen Mesitähti kutsui klaanin koolle. Litteäkiven ympärille kerääntyi paljon eloklaanilaisia. Minä olisin halunnut jäädä etäämmälle kuuntelemaan kokousta, mutta Taivaslaulu pyysi minua kanssaan lähemmäksi.
”Kuulemme ihan hyvin täältäkin”, tuhahdin kumppanilleni, mutta tuo ei luovuttanut.
”Tule nyt, edes minun ilokseni”, naaras aneli ja viittoi minut peräänsä. En tahtonut tuottaa rakkaalleni pettymystä, joten seurasin häntä kissajoukon sekaan. Istuin alas kumppanini vierelle, ja muutkin olivat löytäneet hyvät paikat pääaukiolta. Kissat vaikenivat odottamaan päällikön sanoja.
Mesitähti istui hetken vaiti Litteäkivellä, ja antoi katseensa kiertää eloklaanilaisissa. Hetkeksi valkean kollin vihreiden silmien katse pysähtyi minuun, ja jatkoi sitten matkaansa muualle.
”Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään Paatsamapennun oppilaaksi. Tulisitko tänne Litteäkivelle, Paatsamapentu”, Mesitähden ääni oli rauhallinen ja lempeä, kun hän kutsui pienen savunharmaan pennun luokseen. Paatsamapentu kipitti kissajoukon lävitse kohti Litteäkiveä. Pentu vaikutti varsin ujolta tapaukselta, ja hän piti katseensa visusti etukäpälissään. Sitten pentu joutui nostamaan katseensa ylös päällikköön, kun pienokainen loikkasi ujosti kiven päälle.
Savunharmaa pentu antoi katseensa kiertää leirin kissoissa, jonka jälkeen hän kääntyi kohti päällikköä.
”Paatsamapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Paatsamatassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Iltakaiku. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, kun kuulin Mesitähden lausuvan minun nimeni, menin aivan lukkoon. Tunsin Taivaslaulun tönäisevän minua hellästi, kun Mesitähti kutsui minut luokseen Litteäkivelle. Jalkani eivät liikkuneet, ja tunsin jokaisen kissan katseen turkissani. Olin vähällä jähmettyä kokonaan paikoilleni, kunnes tajusin liikkua. Astelin kohti päällikköä ja vastanimitettyä oppilasta, ja loikkasin Litteäkiven päälle sulavalla loikalla. Kohtasin Mesitähden katseen, ja päällikkö nyökkäsi pienesti.
”Iltakaiku, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet omaksunut Eloklaanin tavat ja lait, ja olet osoittanut olevasi hyvä ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö lausui ja piti katseensa tiukasti minussa. Tiesin, että minun täytyisi nyt koskettaa Paatsamatassun kuonoa omallani. Niinpä kumarruin itseäni reilusti pienemmän kissan tasolle ja kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Tämän jälkeen käännyimme taas Mesitähden suuntaan. Päällikkö nyökkäsi hymyillen, ja klaani puhkesi hurraamaan Paatsamatassun uutta nimeä:
”Paatsamatassu! Paatsamatassu!”
Mesitähti päätti kokouksen, ja loikkasin tuoreen oppilaan edellä alas Litteäkiveltä. Katsahdin suorastaan kauhuissani kohti Taivaslaulua, joka ravasi minua vastaan. Kumppanini kasvoilla oli leveä hymy, ja hän vaikutti innostuneelta.
”Tämäkö oli yllätyksesi?” kysyin niin pirteällä äänellä kuin vain pystyin.
”Eikö ole mahtavaa?! Sinä sait ensimmäisen oppilaasi!” Taivaslaulu riemuitsi. Väänsin kasvoilleni väkinäisen hymyn.
”Entä jos minä en osaa kouluttaa häntä?” kysyin nielaisten. Kumppanini kasvoille piirtyi hämmästynyt ilme.
”Miten niin et osaa? Sinähän olet edistynyt hurjasti! Olen kuullut, että olet pärjännyt moitteettomasti jo pitkään”, valkea naaras tokaisi ja puski hellästi kuonollaan poskeani, ”minä lupaan auttaa sinua, jos tuntuu ettet pärjää.”
Katsoin naarasta kiitollisena suoraan silmiin. Tuntui toisaalta ihan hyvältä, että Mesitähti luotti minun taitoihini. Kenties oppilaan saaminen saisi oloni enemmän kotoisaksi. Pääsisin tutustumaan Paatsamatassuun, ja mahdollisesti myös muiden oppilaiden mestareihin. Verkostoituminen olisi varmaankin hyvä tapa mukautua paremmin klaanielämään.
”Kiitos”, huokaisin hiljaa ja puskin kumppanini pehmoista turkkia. Taivaslaulu alkoi kehrätä kuullessaan minun kehräävän.
”Mitä minun pitää nyt tehdä? Pitääkö minun esitellä hänelle leiriä? Ei kai, hän taitaa tuntea leirin jo. Esittelenkö hänelle reviiriä? Vai opetanko heti soturilain tai taisteluliikkeitä?” kysyin kumppaniltani epävarmana ja käänsin katseeni kohti savunharmaata Paatsamatassua. Oppilaan ympärille oli kerääntynyt eloklaanilaisia onnittelemaan tuoretta oppilasta. Taivaslaulu naurahti huvittuneena.
”Älä ota stressiä tästä. Kannattaa ensin kierrättää Paatsamatassua Eloklaanin reviirillä. Kannattaa yrittää samalla tutustua häneen vähän, jotta hän voi tuntea olonsa mukavaksi seurassasi. Paatsamatassu taitaa olla aika ujo kissa”, Taivaslaulu totesi ja katsahti nuoreen naaraskissaan.
”Ehkä teen niin. Tahdotko sinä tulla mukaamme?” kysyin ja katsoin lempeästi valkeaa soturia, joka pudisteli päätään.
”Menkää vain kahdestaan. Voin tulla mukaanne joku toinen kerta”, naaras lupasi ja patisti minut juttelemaan oppilaalleni. Kiitin vielä kumppaniani, ja astelin sitten Paatsamatassun luokse. Oppilas oli jäänyt yksikseen pääaukiolle, kun muut kissat olivat lähteneet omille teilleen. Naaras nosti ujon katseensa kohti minua ja hymyili varovasti.
”Hei, minä olen Merk… Iltakaiku, sinun mestarisi”, takeltelin ja irvistin, kun olin sanoa aiemman nimeni. Paatsamatassu katsoi minua hieman hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä olen Paatsamatassu”, naaras ilmoitti vältellen katsettani.
”Tuota noin.. Sinä voisit käydä tekemässä itsellesi vuoteen oppilaiden pesään. Saat Liljatuulelta sammalia. Käydään sen jälkee kiertämässä Eloklaanin rajat läpi”, naukaisin hieman epävarmalla äänellä pienikokoiselle naaraalle. Minua hävetti suunnattomasti, että olin näin kömpelö. Paatsamatassu oli minulle täysin uusi tuttavuus, enkä oikein tiennyt miten minun olisi pitänyt oppilaan edessä käyttäytyä. Paatsamatassu nyökkäsi, ja lähti kipittämään kohti parantajan pesää. Huokaisin helpotuksesta jäädessäni yksin. Aloin miettimään, miten saisin rikottua väliltämme pahimmat jäät, jotta koulutus ei olisi molempien osalta yhtä tuskaa.

// 1060 sanaa