Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aaduska

” Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä litteäkivelle klaanikokoukseen. Kuului Mesitähden ääni litteäkiven päältä. Koivupentu katsoi pentutarhalta kun soturit tulivat pesästään ja oppilaat tulivat omasta pesästään ja klaanin vanhimmat omastaan. Kun kaikki olivat litteäkiven juurella Mesitähti aloitti. ”Olemme tulleet tänään nimittämään uuden oppilaan. Koivupentu astu eteen. Mesitähti naukaisi. Koivupentu lähti pentutarhalta päällikkön eteen ja Mesitähti sanoi perinteiset nimitys sanat. ” Koivupentu olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt on sinun vuorosi tulla soturiksi. Koivupentu tästä lähtien sinut tunnetaan Koivutassuna ja mestarinasi tulee olemaan Omenahuuma. Omenahuuma olet valmis ottamaan Koivutassun ensimmäiseksi oppilaaksesi. Omenahuuma olet osoittanut olevasi uskollinen ja luotettava. Opeta kaikki tietosi ja taitosi tälle nuorelle oppilaalle. Kun Mesitähti oli lopettanut puhumisen Omenahuuma tuli Koivutassun luokse ja he koskettivat toistensa neniä. Jonka jälkeen koko klaani hurrasi uutta oppilasta. Kun kokous oli ohi Koivutassu kysyi mestariltaan. ” Mitä me teemme tänään. ” Tänään käymme katsomassa klaanin reviirin ja sen rajat. Omenahuuma vastasi Koivutassulle, joka tärisi innosta. He lähtivät kohti leirin sisäänkäyntiä ja sieltä hän lähti Omenahuuman johdolla tutkimaan reviiriä.

// 162 sanaa. Reviiri kierros tulee sitten seuraavassa tarinassa//

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä yhä yhtä toivottomana kuin äskenkin. Mieltäni lohdutti kovasti se, miten naaras oli ottanut vastaan kertomani. Joku toinen olisi saattanut alkaa syyttelemään tai pahimmassa tapauksessa kertoa asiasta Aurinkokajolle. Mutta minä luotin Minttuliekkiin. Hän oli ollut tukenani siitä saakka, kun Eloklaani oli perustettu. Minusta tuntui, ettei luottamus ollut vain yksipuolista. Minttuliekki oli paljastanut minulle salaisuutensa siitä, miten hän oli rakastunut kuolonklaanilaissoturiin.
”Se ei vain ole niin yksinkertaista. Mitä jos menetän eloklaanilaisten luottamuksen? Millainen päällikkö hylkää kumppaninsa tuosta noin vain?” kysyin yrittäen pidätellä itkua. Se tuntui mahdottomalta, silmäni kostuivat, vaikka yritin vastustella. Minttuliekin tummansinisten silmien katse oli lämmin.
”Kyllä kaikki ymmärtävät, jos eivät heti, niin myöhemmin. Olet aina hoitanut velvollisuutesi päällikkönä hyvin, ja niin tulisi varmasti olemaan jatkossakin. Ei kenelläkään ole mitään syytä vaihtaa sinua toiseen”, punaruskea naaras lausui rauhallisella äänellä. Minttuliekin sanat lämmittivät mieltäni, mutta en päässyt irti siitä ajatuksesta, että päätökseni aiheuttaisi luottamuspulaa minun ja klaanilaisten välillä. Aurinkokajo tuskin ottaisi asiaa kovinkaan hyvin, puhumattakaan pennuistamme. Loistopentukin oli vielä niin pieni.
”Kiitos, että ymmärrät minua. Tähtiklaani teki oikean valinnan sinun suhteesi. Kukaan muu ei olisi voinut olla sopivampi varapäällikkö Eloklaanille”, totesin väläyttäen Minttuliekille hennon hymyn. Varapäällikkö hymyili takaisin.
”Minun täytyy miettiä asioita jonkin aikaa. Tahdon olla varma päätöksestäni, kun teen sen. En tahdo rikkoa perhettäni turhaan”, lisäsin vielä haikeasti.

//Minttu?
// 209 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 9kp –

Iltakaiku: 10kp –

Mesitähti: 15kp –

Koivupentu: 7kp – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Omenahuuman. Muistathan ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin, jotta Koivupentu muistetaan siirtää oppilaaksi myös klaanin sivulle.

Leimutassu: 4kp –

Harhatassu: 9kp –

Omenahuuma: 7kp –

Mahlahalla: 5kp –

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kallistin päätäni ja katsoin Mesitähteä lempeästi. Hänen sanansa eivät olleet sitä, mitä olin odottanut, mutta minusta tuntui jollakin tavoin hyvin otetulta, että hän jakoi ajatuksensa kanssani.
“Voi Mesitähti.” Kolli olemuksessa oli havaittavissa se kaikki onnettomuus, jota hänen tunteidensa muuttuminen hänelle aiheutti.
“Et sinä voi sinun tunteillesi mitään, eikä sinun pitäisi tuntea oloasi huonoksi sen takia, että tunnet jotain sellaista mikä voisi satuttaa jotakuta”, sanoin hiljaa ja katselin päällikön vihreitä silmiä, jotka vaihtoivat levottomasti paikkaa jonne katsoa.
Nyt ymmärsin paremmin, sen miten hän oli joutunut kamppailemaan esittääkseen onnellista isää, hänen puhuessaan Aurinkokajon pennusta.
“Et voi aina ajatella ainoastaan muita, vaan joskus sinun on pidettävä huoli itsestäsi. Mielestäni sinun pitää tehdä juuri niin kuin sydämesi sanoo ja olla syyttelemättä itseäsi siitä mitä siitä seuraa. Kaikki ansaitsevat olla onnellisia. Myös päälliköt, jotka kantavat koko klaanin taakkaa harteillaan”, yritin rohkaista Mesitähteä pienellä varovaisella hymyllä. Nyt minusta tuntui, että näin sen kissan päällikön roolin takana. Nuori ja hyväsydäminen kissa, joka oli aivan tavallinen siinä missä me muutkin.
En halunnut nähdä häntä noin lähellä särkymispistettä. Jostain syystä minä halusin auttaa häntä parhaani mukaan. Minä halusin taas nähdä Mesitähden hymyilevän aidosti ja onnellisesti ja olin valmis maksamaan siitä mitä vain.

//Mesi?
193 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassun kysymys tuli minulle yllätyksenä. Eloklaanilaiset eivät tosiaankaan tienneet niin paljoa Kuolonklaanista mitä olin olettanut. Nielaisin jo hyvän tovin suussani jauhaman lihan palan ja valmistauduin vastaamaan Leimutassun kysymykseen.
”Kuolonklaanissa uskotaan Pimeyden Metsään, joka etäisesti muistuttaa Tähtiklaania. Erona kuitenkin on se, että Pimeyden Metsässä vallitsee ikuinen pimeys. Joillekin se kai tuo rauhaa ja muuta, mutta minä en koskaan löytänyt uskoani”, keskeytin puheeni hetkeksi antaen parantajaoppilaalle aikaa käsitellä sitä, mitä olin juuri sanonut.
”Minua lähinnä ahdisti ajatus ikuisesta pimeydestä, Tähtiklaani kuulostaa paljon mukavammalta paikalta. Kuolonklaanissa Pimeyden Metsän epäileminen oli sama asia, kuin päällikön haukkuminen, jonka vuoksi en koskaan kertonut ajatuksistani ääneen. Legendan mukaan Kuolonklaanin perustaja perusti Pimeyden Metsän kuolonklaanilaisia varten, jonka vuoksi se on niin tärkeä kaikille”, kerroin. Leimutassu kuunteli tarkkaavaisena ja tuntui painavan mieleensä jokaisen lausumani sanan. Parantajaoppilas nyökytteli hitaasti.
Juuri kun olin saanut sanottua asiani, muistin klaanien välillä olevat säännöt. Punatähti oli aina painottanut sitä, ettei omaa uskontoa saanut jakaa eloklaanilaisille. Lihakseni jännittyivät, kun tajusin, miten ison virheen olin tainnut juuri tehdä.
”Onko kaikki hyvin?” Leimutassu kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
”Minusta tuntuu, etten olisi saanut kertoa niin paljoa. Lupaathan, ettet kerro kenellekään, että kerroin sinulle?” pyysin ja katsoin epätoivoisesti Leimutassua. Samalla vilkuilin ympärillemme toivoen, ettei kukaan ollut kuullut, miten avoimesti olin kertonut vihollisklaanin uskonnosta.

//Leimu?
// 205 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Maa oli yön aikana saanut ylleen valkoisen hunnun. Muutama kissa istui ulkona pienissä ryhmissä päät lähekkäin, ja kun he puhuivat, heidän hengityksensä kohosi ilmaan huuruna.
Ojensin etukäpäläni pitkälle eteen ja annoin selkärankani avautua nikama kerrallaan. Se tuntui hyvältä. Kohottauduin seisomaan suorana. Katseellani pyyhin lumista aukiota, etsiskelin merkkiä tutusta mustavalkoisesta turkista mutta en nähnyt sellaista missään.
Hän on varmaankin lähtenyt varhain partioon, tuumasin ja lähdin tassuttamaan pentutarhalle. Mesitähden kumppani Aurinkokajo oli synnyttänyt vähän aikaa sitten: he olivat saaneet pojan. Jos pentu olikin nimetty, tieto ei ollut kantautunut vielä minun korvilleni asti.
Työnnyin hämärään tilaan, joka jäi suojaisasti karhunvatukkapensaan alle. Lämpimän maitoisa tuoksu täytti ilman, ja minulle tuli niin hyvä ja turvaisa olo, että olin vähällä alkaa itsekin kehrätä.
”Huomenta, Aurinkokajo”, tervehdin ystävällisesti sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka nosti keltaiset silmänsä kahdesta pennusta, jotka olivat käpertyneet hänen vatsaansa vasten. Maassa heidän ympärillään oli rippeitä yrteistä, joita parantajat olivat tuoneet mukanaan. Aurinkokajon pentu oli keskonen, minkä takia Liljatuuli varmaankin piti naarasta erityisen tarkasti silmällä. ”Miten jakselet?”
”Hyvin”, kuningatar vastasi hieman käheällä äänellä. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin levolliset ja emollista rakkautta täynnä. ”Olen vain vähän väsynyt.”
Katseeni liukui naaraasta kahteen pentuun, joista toinen oli vastikään Kuolonklaanista saapuneen Väärävarjo-nimisen kissan poika. Pennulla oli kokonaan valkoinen turkki, joka oli puhdas ja virheetön kuin ensilumi. Mesitähden ja Aurinkokajon pentu oli väritykseltään tummanharmaa, ja se erottui hyvin toisen pennun vaaleaa turkkia vasten.
”Joko olette päättäneet hänelle nimen?” kysyin kohteliaasti, heilauttaen korviani tummanharmaata pentua kohti. Ohikiitävän hetken Aurinkokajon kasvoilla käväisi varjo, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja onnellisen emon ilme palasi.
”Emme vielä”, kuningatar naukaisi ja kumartui lipaisemaan pentunsa päätä karhealla kielellään. ”Saat kyllä tietää, kun olemme tehneet päätöksen Mesitähden kanssa”, hän lisäsi sävyisästi.
Nyökkäsin. En halunnut häiritä kuningatarta enää pidempään, mistä syystä käännyin ympäri lähteäkseni ja mau’uin naaraalle vielä olkani ylitse: ”Hänestä kasvaa taatusti hieno soturi”, jonka jälkeen tassutin pois paikalta.

//304 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Salviakatse oli luvannut minulle tänään vapaapäivän. Vaikka auringon kullankeltainen kehrä lipui jo korkealla taivaalla, minä makasin yhä liikkumatta pehmeällä sammalpedilläni ja venyttelin raukeasti raajojani. Pesän katon muodostavien oksien lomasta siivilöityi muutama säde kelmeää päivänvaloa, mutta muuten pensaiden alla oli miellyttävän hämärää ja ennen kaikkea hiljaista. Ainoat äänet olivat lehtien hiljainen kahina vienossa tuulessa sekä pääaukiolta kantautuva tasainen puheensorina. Toisinaan olin kuulevinani jonkin linnun livertävän yhdessä monista Eloklaanin leiriä ympäröivistä puista.
Suurimman osan ajasta pidin silmäni tiukasti kiinni ja yritin keskittyä kuuntelemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni kuitenkin harhailivat, eikä keskittymisestä oikein tullut mitään. Siitä päivästä lähtien, kun Leimutassu oli yhteisharjoitusten ohessa kertonut tavanneensa unissaan muinaisen klaanin parantajan, olin huomannut pohdiskelevani parantajaoppilaan kertomusta ja vanhoja klaaneja päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Minua kiehtoi tieto siitä, etteivät Eloklaani ja Kuolonklaani olleet syntyneet tyhjästä. Ennen niitä oli ollut olemassa muita klaaneja, joihin kuuluneet kissat olivat eläneet samalla tavalla ja samojen lakien mukaan kuin minä ja muut eloklaanilaiset nyt. Elämäntapamme ei ollut erityinen, vaalimme vain perinteitä.
Minä halusin löytää nuo muinaiset kissat. Tai tarkkaan ottaen alueen, jota vanhat klaanit olivat aikoinaan asuttaneet, sillä en uskonut minulla olevan kykyä puhua vainajille. Se oli Tähtiklaanin parantajille suoma lahja. Tunsin pienen kateuden piston rinnassani, mutta koetin tukahduttaa sen ajattelemalla, miten upeaa olisi jonakin päivänä samota samaisia metsäpolkuja ja nummia, joita esi-isämme olivat eläessään kulkeneet. Tai eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten esi-isät, minun jo kauan sitten kuolleet sukulaiseni olivat tuskin olleet missään tekemisissä klaanikissojen kanssa. Tokkopa he olivat edes olleet tietoisia klaanien olemassaolosta, minkä ajatteleminen sai mieleni mustumaan.

Kun vihdoin ja viimein työnnyin oppilaiden pesän pensaiden välistä pääaukiolle, leiri näytti tyhjältä. Iltapäivän partiot olivat varmaankin juuri lähteneet ja aukiolla oleskeli vain muutama eloklaanilainen, joista suurin osa joko vaihtoi kieliä tai keskusteli muuten vain niitä näitä. Tuoresaaliskasalla ei näkynyt ketään, joten ravasin nopein askelin noukkimaan itselleni pienen ruskeaturkkisen peltomyyrän ja palasin se leuoissani takaisin oppilaiden pesän läheisyyteen. Vatsani ei kurninut, mutta Salviakatse oli kehottanut minua syömään joka päivä tuntui se sitten tarpeelliselta tai ei. Näykkiessäni aavistuksen vastahakoisesti paloja myyrästä katseeni osui Litteäkiveen, jonka alla sijaitsi Mesitähden pesä. Mieleeni muistui ajatus, että joko päällikkö tai Liljatuuli osaisi varmasti kertoa minulle jotakin vanhoista klaaneista. Ehkä jopa sen, missä ne olivat aikoinaan majailleet. Jonakin päivänä minun täytyisi vielä pistäytyä Mesitähden puheilla, sillä en uskonut saavani nukutuksi kunnolla ennen kuin joku antaisi vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan olisi sen aika. Huokaisin syvään ja painoin kuononi uudelleen kiinni myyrään.

// 395 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Toki”, Leimutassu vastasi Mahlahallan ehdotukseen. Hän ei kovin usein päässyt nauttimaan ruoasta muun kuin Liljatuulen seurassa, joten hän tarttui tällaisiin tarjouksiin oikein mielellään. ”Sinä voit valita tuoresaaliin”, hän lisäsi vielä.
Mahlahalla nyökkäsi hänelle kiitollisena ja tassutti sitten edeltä tuoresaaliskasalle, joka oli juuri saanut täydennystä. Leimutassu seurasi hiukan kauempaa, miten vaalean kermanvärinen kolli valikoi kasan päältä variksen ja kantoi sen sitten hänen luokseen yrittäen pitää päänsä korkealla, jotta ei olisi kompastanut linnun siipiin.
Kissat asettuivat syömään saalista lähelle soturien pesää. Mahlahalla antoi Leimutassun haukata ensimmäisen palasen, minkä jälkeen Leimutassu työnsi variksen takaisin Mahlahallalle. He eivät juuri puhuneet syömisen lomassa, mutta kun linnusta ei lopulta ollut jäljellä paljoa mitään, Leimutassu päätti avata taas mahdollisuuden keskustelulle.
”Uskoitteko te Kuolonklaanissa mihinkään? Olen kuullut mainittavan jotakin, mutta en tarpeeksi, että voisin muodostaa selvän kokonaiskuvan asiasta”, hän sanoi hieman harmissaan. Eloklaanissa kovin moni ei mielellään suostunut puhumaan Kuolonklaanista tai siellä tapahtuvista asioista. Leimutassu veikkasi, että se oli joko tietämättömyyttä tai sitten vain yleinen periaate, ettei rajanaapuriklaanin asioihin kiinnitetty tavanomaista enempää huomiota.

//Mahla?
//165 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

”Onneksi, et asu kuoloklaanissa . Kumppanini Taivaslaulu on kertonut, että pentuja rangaistaan niin, että he joutuvat olemaan pentuina normaalia pidempään. Hän katsoi Iltakaikua ja hänen ilmeensä värähti ja hän kysyi. ” Onko sinun kumppanisi Kuolonklaanista? Hän näki Iltakaijun hymähtävän huvittuneesti ja sanoi sitten. ” Ei suinkaan Taivaslaulu kylläkin varttui Kuolonklaanissa, mutta hän lähti sieltä monta vuoden aikaa sitten. Nykyään hän on kuin kuka tahansa Eloklaanilainen. Iltakaiku selitti hänelle lempeällä äänellä. Eloklaanissa on paljon erilaisia kissoja ja suurin osa sotureista on ollut ennen erakoita, kotikisuja tai kuolonklaanilaisia. Minäkin vartuin erakkona yhdessä veljeni Coronan kanssa. Iltakaiku naukaisi haikeasti tai siltä ainakin koivupennusta kuulosti. Hän kuitenkin katosi enkä ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Iltakaiku sanoi ja käänsi katseensa häneen. Yhtäkkiä Koivupentu tunsi kuitenkin säälin pilkahduksen soturia kohtaan. Koivupentu nojasi soturin kylkeen lohduttavasti ja he istuivat pentutarhan edustalla jonkin aikaa ihan hiljaa.* Minusta on joku muu aina pitänyt huolta Eloklaanissa, mutta en tiedä ketkä vanhempani ovat vaikka olen klaanisyntyinen. Hän ajatteli haikeasti. Minun pitäisi käydä kysymässä Mesitähdeltä tietääkö hän ketkä ovat vanhempani.
// 165 sanaa//

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin Koivupennun tarinaa rauhallisesti. Kolli kertoi karanneensa jokin aika sitten leirin ulkopuolelle.
Muistin kuulleeni tapahtumasta ja siitä, miten Koivupentu oli joutunut parantajan pesälle karkaamisen jälkeen. Se päivä oli ollut varsin kylmä, ja pienokainen olikin sanojensa mukaan ollut kylmissään. Mesitähden entinen oppilas, melko tuore soturi nimeltä Omenahuuma oli kaikkien onneksi löytänyt lopulta Koivupennun.
”Kuten huomasit, sille on syynsä miksi pennut eivät saa poistua leiristä”, toruin Koivupentua pehmeällä äänellä tietäen, että hän oli takuulla oppinut läksynsä, ”onneksesi et asu Kuolonklaanissa. Kumppanini Taivaslaulu on kertonut, että pentuja rangaistaan karkaamisesta niin, että he joutuvat olemaan pentuina normaalia pidempään.”
Koivupennun ilme värähti ja kolli katsoi yllättyneenä minua.
”Onko sinun kumppanisi Kuolonklaanissa?” pentu kysyi päätään kallistaen. Hymähdin huvittuneesti.
”Ei suinkaan. Taivaslaulu kylläkin varttui Kuolonklaanissa, mutta hän lähti sieltä monta vuodenaikaa sitten. Nykyään hän on aivan kuten kuka tahansa muukin eloklaanilainen”, selitin lempeällä äänellä.
”Eloklaanissa on paljon erilaisia kissoja, ja suuri osa sotureista on ennen ollut erakoita, kotikisuja tai kuolonklaanilaisia. Minäkin vartuin erakkona yhdessä veljeni Coronan kanssa”, naukaisin haikeasti muistellessani veljeäni, ”hän kuitenkin katosi, enkä ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Laskin katseeni pentuun toivoen, ettei synkkyyteni tarttuisi häneenkin.

//Koivu?
// 181 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu istuskeli pentutarhan edustalla katsomassa taivasta.* Olisi siistiä käydä leirin ulkopuolella taas, mutta olenhan minä jo käynyt kerran siellä. Hän ajatteli.” Tervehdys Koivupentu. Soturin sanat havahduttivat hänet mietteistään.. Hän katsoi kollia yllättyneesti ja tämä esitteli itsensä Iltakaikuksi. ”Mitä sinä ajattelet? tämä kysyi. Ja lisäsi vielä.” Kun istut siinä niin mietteliään oloisena. ” No olisi siistiä käydä leirin ulkopuolella seikkailulla, mutta minä kävin jo kerran ja olin niin kylmissäni, mutta onneksi Omenahuuma löysi minut metsästä ja vei Liljatuulen pesälle. ” No haluatko kuulla mitä siinä tapahtui? Hän kysyi. ” Juu voisin minä kyllä kuunnella sen iltakaiku vastasi. Koivutassu aloitti siitä kuinka oli hiippaillut leiristä ulos kenenkään huomaamatta ja sitten kuinka oli kävellyt jonkin matkaa metsässä. Ja hän kertoi myös siitä kuinka hän tärisi kylmästä ja haistoi Eloklaanin kissan ja se olikin ollut Omenahuuma ja hän vei Koivutassun leirin Liljatuulen pesälle hoidettavaksi, mutta hän tarvitsikin vain lepoa. Iltakaiku torui häntä lempeästi ja istui sitten hänen viereensä pentutarhan edustalle.
//163 sanaa. Emppu ja Elandra//

Kirjoittaja: Elandra

Olin helpottunut, kun minun ei tarvinnut vastata Minttuliekin kysymykseen. Juuri kun olin ollut vastaamassa, leiriin oli saapunut vieras kissa, joka kantoi suussaan pentua. Huokaisin helpotuksesta ja lähdin suunnistamaan kohti tulijaa.
Valkea kollikissa laski pennun maahan nähdessään minun ja Minttuliekin lähestyvän. Ilmeisesti kolli tunnisti minut. Kenties hän oli ollut mukana kokoontumisessa, vaikken ollutkaan kiinnittänyt kolliin aiemmin huomiota. Kissa haisi voimakkaasti kuolonklaanilaiselle. Mitä kuolonklaanilainen teki leirissä ja vielä noin pienen pennun kanssa? Pentu vääntelehti maassa onnettomasti vikisten. Pienokainen vaikutti korkeintaan parin päivän ikäiseltä, jos edes niin vanhalta.
En ehtinyt sanoa mitään, kun soturi-ikäinen kissa avasi itse suunsa:
”Olen Väärävarjo, tulen Kuolonklaanista poikani kanssa. Tilanne on se, etten syystä tai toisesta voi asua klaanissani enää. Pyydän sinun lupaasi liittyä Eloklaaniin. Jos et ota minua, ota edes poikani. Hän tarvitsee maitoa.”
Siristin aavistuksen verran silmiäni. Kuolonklaanilainen katsoi minua suoraan silmiini. Hänen katseestaan näki, että kolli oli tosissaan. Kasvoilleni muodostui pehmeä hymy, kun laskin katseeni pieneen pentuun.
”Olette molemmat tervetulleita Eloklaaniin. Valitettavasti ainoa kuningattaremme ei ole vielä synnyttänyt, joten pentu tarvitsee maidon jostain muualta”, katsoin pahoitellen Väärävarjoksi esittäytynyttä kollia. Kolli näytti pettyneeltä. Kukaan ei ehtinyt siinä hetkessä sanoa enää mitään, kun parantajan pesältä kuului parkaisu.

Asiat etenivät sen illan aikana varsin nopeasti. Aurinkokajon synnytys oli alkanut, ja kuningatar oli synnyttänyt yhden pennun. Liljatuulen mukaan oli onni, että pentuja oli vain yksi. Jos niitä olisi ollut useampi, eivät he todennäköisesti olisi selvinneet, kun synnytys oli käynnistynyt etuajassa. Nyt yksi pentu oli kasvanut tarpeeksi selvitäkseen hengissä. Tummanharmaa kollipentu oli sisareni mukaan terve.
Aurinkokajo oli väsynyt, mutta hänkin selviäisi.
”Minulla on sinulle pyyntö”, sanoin kumppanilleni, kun hän ja pentumme olivat siirtyneet pentutarhalle. Naaras katsoi minua kysyvästi.
”Eräs kuolonklaanilaiskolli saapui leiriin pentunsa kanssa. Pentu on syntynyt tänään ja hän tarvitsee kipeästi maitoa. Voisitko millään huolehtia pentumme lisäksi myös hänestä?” kysyin varovasti. Aurinkokajo oli aina suhtautunut varauksella Kuolonklaaniin, enkä tiennyt, miten hän suhtautuisi vieraan klaanin pentuun.
Kilpikonnakuvioinen kuningatar laski hetkeksi katseensa tummanharmaaseen pentuun ja nyökkäsi hetken kuluttua.
”Tuo hänet vain tänne”, naaras lausahti hennosti hymyillen.
Ja niin minä teinkin. Hain pienokaisen klaaninvanhimpien pesältä, jonne hänet oli hetkellisesti majoitettu, ja vein Aurinkokajon luokse. Väärävarjo olisi halunnut tulla mukaan, mutta mahtoi olla parempi, että kolli pysytteli ainakin aluksi poissa Aurinkokajon silmistä.
Valkea kollipentu alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
”Kiitos. Jätän teidät nyt lepäämään”, huokaisin hiljaa ja kosketin kuonollani Aurinkokajon otsaa.
”Hyvää yötä”, naaras kuiskasi.

Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Minttuliekki, Väärävarjo ja Lauhalaukka istuskelivat yhä aukiolla kolmistaan keskustellen.
”Näytä Väärävarjolle minne hän voi tehdä vuoteensa. Käydään huomenna lisää asioita läpi, kun Mesitähtikin ehtii paikalle”, Minttuliekki sanoi Lauhalaukalle. Kuullessaan askeleeni punaruskea naaras kääntyi minun puoleeni.
”Pentu saa nyt ruokaa, Aurinkokajo pitää hänestä hyvän huolen. Voit taas huomenna nähdä pentusi”, sanoin Väärävarjolle, joka vaikutti huojentuneelta.
”Kiitos. Ette arvaakaan, miten paljon tämä merkitsee meille”, valkea kolli sanoi ja hymyili haikeasti.
”Totta kai”, totesin ja istuin alas Minttuliekin vierelle. Lauhalaukka viittoi valkean soturin peräänsä kohti sotureiden pesää.
Aurinko oli laskenut, ja pilvetön taivas oli tummunut. Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kun nostin katseeni ylöspäin, näin pimeässä kiiluvat silmät läheisessä koivussa. Yövartiossa oleva soturi oli kaiketi kiivennyt puuhun, vartioimaan leiriä. Käänsin vihreän katseeni Minttuliekkiin.
”Aika tapahtumarikas päivä”, naurahdin pienesti. Minttuliekki nyökkäsi.
”Miten Aurinkokajo voi?” varapäällikkö kysyi.
”Hän on väsynyt, mutta se kuuluu asiaan”, kerroin ja toivoin, ettei meidän tarvitsisi juuri nyt keskustella kumppanistani tai pennusta, joka oli tullut itsellenikin varsinaisena yllätyksenä. Jos olisin osannut varautua tähän, suhtautumiseni olisi voinut olla parempi. Minua ahdisti kovasti ajatus siitä, että joutuisin esittämään yhä enemmän onnellista perheenisää, vaikka todellisuudessa olin ties kuinka kauan yrittänyt löytää sopivaa keinoa, miten voisin jättää Aurinkokajon siististi.
”Oletko sinä kunnossa?” Minttuliekki esitti saman kysymyksen, johon en aiemmin ollut ehtinyt vastata. Kenties varapäällikkö oli huomannut vaisun olemukseni ja synkän ilmeeni. Kohautin vastaukseksi lapojani.
”Minusta tuntuu, etten minä enää rakasta Aurinkokajoa”, kuiskasin hiljaa niin, ettei kukaan muu kuulisi sanojani. En tiennyt, oliko edes Minttuliekki kuullut niitä. Oloni oli onneton, mutta helpottunut saadessani sanoa viimeinkin ajatukseni ääneen. Jos en olisi ollut näin väsynyt, olisin varmaankin pysynyt hiljaa ja yrittänyt esittää, että kaikki oli hyvin.

//Minttu?
// 655 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Saavuin Paatsamatassun edellä leiriin piikkihernetunnelista. Olimme juuri olleet saalistusharjoituksissa, jotka olivat sujuneet erittäin hyvin. Saalisonni oli ollut tänään hyvä. Paatsamatassu oli saanut kiinni varpusen ja hiiren, ja minäkin olin ehtinyt saalistaa hetken, jolloin olin saanut kiinni oravan.
Kannoimme tuttuun tapaan saaliit tuoresaaliskasalle.
”Käy kysymässä onko Kirsikkakuono nälkäinen, ja tarvittaessa vie hänelle saalista. Saat syödä sen jälkeen”, sanoin Paatsamatassulle rauhallisella äänellä. Eloklaanissa oppilaat eivät saaneet syödä ennen kuin klaaninvanhimmat oli ruokittu. Klaanissa oli tällä hetkellä vain yksi klaaninvanhin, joten yleensä joku muu oli ehtinyt viedä tuolle saalista ennen Paatsamatassua. Nyt me satuimme olemaan niin aikaisessa, että oli hyvinkin mahdollista ettei niin ollut käynyt. Paatsamatassu nyökkäsi ja suunnisti kohti karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaa klaaninvanhimpien pesää.
Aurinko ei ollut vielä huipussaan ja pääaukiolla oli paljon kissoja. Soturit valmistautuivat aurinkohuipun partioihin tai oppilaiden harjoituksiin. Etsin katseellani Taivaslaulun puhtaanvalkeaa turkkia, mutta ikäväkseni naarasta ei näkynyt. Kenties hän oli parhaillaan harjoituksissa Pilketassun kanssa.
Siirryin etäämmälle tuoresaaliskasasta, kun kissat pyrkivät hakemaan itselleen ruokaa, ja tunnuin olevan lähinnä vain tiellä.
Katseeni siirtyi nopeasti tuoresaaliskasan luona hääräävistä kissoista pentutarhan edustalle. Koivupentu istuskeli yksin karhunvatukkapensaikon edessä ja katseli taivaalle. Hetken mielijohteesta lähdin kävelemään kohti oranssia kollipentua. Kävin aina silloin tällöin tervehtimässä pentutarhan pentuja ihan vain huvin vuoksi. Pennut olivat mukavaa seuraa. En viihtynyt sotureiden parissa niinkään, sillä keskustelun aiheet tuntuivat aina loppuvan kesken.
”Tervehdys, Koivupentu”, tervehdin kollia pehmeästi hymyillen. Koivupentu nosti meripihkaisen katseensa minuun yllättyneen oloisena.
”Minun nimeni on Iltakaiku. Mitä sinä ajattelet, kun istut siinä noin mietteliään oloisena?” yritin avata keskustelua mahdollisimman rennosti. Klaaninimi tuntui edelleen vieraalta suussani. Pidin paljon enemmän vanhasta nimestäni, joka ei harmikseni mennyt läpi klaaninimestä.

//Koivu?
// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Katselin hieman epäröiden Mesitähden yritystä näyttää onnelliselta. Mieleeni nousi heti kysymys siitä, mikä esti hänen onnellisuutensa. Punnitsin hetken, kuinka suorasti viitsisin kysyä asiasta, sillä en ollut varma halusiko Mesitähti puhua siitä. Niinpä kysyin selkeästi, mutta siten, että Mesitähti saattaisi ohjata keskustelun kulun halutessaan muuaalle:
“Oletko kunnossa?” Katsoin Mesitähteä silmiin lämpimästi. Olisi minun vuoroni olla hänen tukenaan, jos hän tarvitsisi kissaa johon nojautua. Mesitähti ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun kissojen joukosta alkoi kuulua minut hätkähdyttävää mutinaa. Vilkaisin ympärilleni huomaten, kuinka aukiolla olevien kissojen katseet olivat kiinnittyneet sisäänkäynnin luona seisovaan partioon, jonka mukana oli kissa, joka ei ollut klaanimme jäsen. Ja kun tarkemmin katsoin, tunnistin kissan kuolonklaanilaiseksi. Sekään ei yllättänyt minua asiassa eniten, vaan hänen suussaan roikottamansa pentu. *Miksi ihmeessä hänellä on pentu mukanaan?*
Olin huomaamattani noussut seisomaan, joten minun oli helppo lähteä mukaan, kun Mesitähti lähti tassuttamaan tulijaa kohti. Kuolonklaanilaisen turkki oli valkea ja hän muistutti minua jostakin toisesta – en vain saanut sitä mieleeni, että kestä. En saanut kollin nimeä mieleeni, mutta olin nähnyt hänet kokoontumisessa. Hänen oli pakko olla saapunut Kuolonklaanin vasta lähtöni jälkeen, sillä kyllä minä hänet olisin muuten tunnistanut.
Vetäisin henkeä ja kohensin ryhtiäni seistessäni Mesitähden rinnalla hieman hänen jäljessään. Katsoin kuolonklaanilais kollia vakaasti hänen meripihkaisiin silmiinsä. En tiennyt mitä oli meneillään, mutta asia luultavasti selviäisi pikimmiten.

//Mesi?
Toivottavasti en sotkenu mitään ajallisesti, ku en oikee tienny et koska mikäki tapahtuu xd
210 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassu: 12kp –

Minttuliekki: 18kp –

Pilketassu: 24kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Koivupentu: 9kp –

Mesitähti: 11kp –

Mahlahalla: 9kp –

Hiilihammas: 13kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tapaamme täsmälleen tässä kohtaa ennen aurinkohuippua, onko selvä?” varmistin vielä oppilaaltani Nokkostassulta, ennen kuin lähettäisin hänet etsimään riistaa. ”Minä pysyttelen tässä lähistöllä, joten jos sattuu jotain, voit huutaa minua.”
Nokkostassu nyökytteli reippaasti päätään ylös ja alas. ”Selvä on. Olen tässä ennen aurinkohuippua”, naaras lupasi häntä innokkaasti selän ylle taivutettuna ja viiksiään värisyttäen. Lyhyellä pään nyökäytyksellä kuittasin asian ja ohjasin oppilaan matkoihinsa.
Hengitykseni tuprahteli kirpeään pakkasilmaan valkoisina pilvinä. Maa jalkojeni alla oli kuurassa, ja kylmyys nipisteli polkuanturoitani. Lehtikato läheni lujaa vauhtia: sen tiesi riistan vähenemisestä ja lähes alastomista puista, jotka kurkottelivat kapeilla oksillaan taivasta kohti. Ei menisi enää pitkään, kunnes ensilumi sataisi.
”Hiilihammas.” Sydämeni oli jättää yhden lyönnin välistä, kun kuulin takaani tutun naukaisun. Äänen kuuleminen tuntui samalta kuin koskisi märkivään haavaan: hautuva kipu sykähtää tuskallisesti.
”Korppisiipi.” Nimi tuli ulos suustani mitäänsanomattomasti, melkein kuin en olisi edes sanonut sitä oikeasti, vaan kuvitellut sen mielessäni.
”Voitaisiinko jutella?” Naaraan puhetapa oli yhtä jäykkä ja täsmällinen kuin aina ennenkin. Kuitenkin hänen äänestään kuuluva sävy, jollekin toiselle lähes olematon mutta minulle tuiki tuttu, paljasti minulle, että häntä hermostutti. Syytä olikin, sillä emme olleet käyneet kunnollista sanallista keskustelua kuuhun. Tyrskytassun karkottaminen oli ajanut perheemme hajalleen ja kuronut minun ja Korppisiiven välille kuilua, jota kumpikaan ei ollut uskaltanut ylittää tähän mennessä.
”Toki”, vastasin aikomaani levottomamman kuuloisena. Välimme olivat olleet epävarmat jo pitkään, enkä tiennyt, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä hänen seurassaan, vaikka sikäli mikäli tiesin olimme edelleen kumppanit.
Korppisiipi nykäisi häntäänsä merkiksi seurata, ja minä seurasin. Kuljimme eteenpäin pakkasen puremassa metsässä. Pyrin samaan aikaan pitämään korvani auki siltä varalta, että Nokkostassulla ilmenisi mitään ongelmia. En saisi unohtaa mestarin tehtäviäni, vaikka olinkin näin tärkeän henkilökohtaisen asian äärellä parastaikaa.
”Kuule, olen pahoillani siitä, mitä tein”, Korppisiipi aloitti jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Pysähdyimme kuurasta valkoisten juurien viereen ja katsahdimme toisiamme. Naaraan katse oli niin läpitunkeva, että jouduin kääntämään pääni poispäin vältelläkseni sitä. ”Tiedät kai, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa? Hän oli murhannut päällikön pojan! Ei sellaisesta voi vain valehdella itseään pois.”
Kiukku kuohahti sisälläni, vaikka tiesin sisimmässäni hänen puhuvan totta. ”Tyrskytassu oli sinun oma poikasi! Hän oli meidän poikamme! Sinun takiasi olemme nyt menettäneet molemmat pentumme…” viimeiset sanat olivat ulos tullessaan hädin tuskin kuiskausta kuuluvampia, mutta Korppisiipi näkyi silti kuulleen ne. Hänen korvansa painuivat luimuun ja hän laski katseensa maahan.
En oikeastaan tiennyt, mitä olin häneltä vailla. Anteeksipyyntöäkö? Mutta mistä? Siitäkö, että hän oli paljastanut murhaajan keskuudestamme ja tuonut oikeutta surevalle päällikölleen? Minunkin kävi sääliksi Mesitähteä, mutta oliko paljastuksen todella täytynyt maksaa koko perheemme?
”Vanhempana on tehtävä joskus raskaitakin päätöksiä”, Korppisiipi sanoi lopulta ääni värähtäen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tavoittivat viimein omani, ja huomasin niiden kiiltävän tuskaisesti. ”Olisin voinut katsoa sivusta, miten poikamme kietoo itsemme tiukemmin valheidensa verkostoon, kunnes olisi ollut niin rihmoihin sotkeutunut, ettei olisi päässyt niistä enää omin avuin irti. Mutta minä päätin toisin: Olin nähnyt hänen hirmutekonsa, enkä saattanut vain katsella poikani muuttumista joksikin, mitä hän ei ollut. Vain tällä tavoin hän voi ymmärtää oman tekonsa taakan ja ottaa siitä opikseen, missä hän ikinä nyt lieneekin.”
Korppisiipi puhui järkeä. Hänen sanansa aiheuttivat minussa tunteiden ristiriidan, mutta samalla ne siirsivät sydämeni päällä ollutta painoa vähän: Jos Tyrskytassu olisi jäänyt klaaniin ja yrittänyt kasata elämänsä valheensa ympärille, se systeemi olisi luultavasti jossain vaiheessa pettänyt ja seuraamukset olisivat voineet olla vielä vakavammat.
”Ymmärrän sinua”, sanoin viimein, antaen lapojeni lysähtää ja niiden päälle kasautuneen painon valua pois. Varovasti kurkotin kohti kumppaniani koskettaakseni hänen nenäänsä hellästi omallani. Korppisiipi ei vetäytynyt kauemmaksi, vaan kurkotti myöskin omaa kaulaansa pitemmälle.
Kun nenämme koskettivat, tunsin sisälleni patoutuneen surun ja tuskan viimein vapautuvan. Kävimme istumaan vieretysten, ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille. Painoimme päämme lähekkäin ja olimme vain; kumpikin vajosi yhdessä kuuntelemaan ympärillämme hitaasti heräilevää metsää, jonka äänet täyttivät korvani.

//603 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkkaavaisesti Leimutassun kertomuksia. Parantajaoppilas vaikutti kaikin puolin järkevältä ja mukavalta kissalta. Olin hieman yllättynyt siitä, että jokin muinainen parantaja oli johdattanut Leimutassun klaaniin. Kaikin puolin olin yllättynyt siitä, miten vahva side parantajilla oli esi-isiin. Kuolonklaanissa parantajan arvo oli monta kertaa huonompi. He eivät olleet millään tavalla arvostettuja, vaan ennemminkin sylkykuppeja, joiden tehtävä oli parantaa ja pysyä hiljaa.
Olin ihan hyvin tottunut ajatukseen, että Eloklaanissa parantajat olivat arvostettuja ja kunnioitettuja kissoja, jonka vuoksi halusinkin tulla toimeen heidän kanssaan. Kyllä minä Kuolonklaanissakin olin sitä halunnut, mutta se oli ollut aivan erilaista.
Lähdin kulkemaan Leimutassun perässä takaisin Liljatuulen luokse. En voinut olla hymyilemättä. Juuri nyt minulla oli sellainen olo, että olin kotona. Liljatuuli kohtasi meidät hymyillen. Tarjouduin kantamaan katajanoksan leiriin, eikä kummallakaan kissalla ollut mitään sitä vastaan.
Kuljin parantajien perässä metsän halki aina leiriin saakka.

Kun olimme vieneet yrtit yrttivarastoon, Leimutassu käveli kanssani ulos parantajan pesästä.
”Tahdotko jakaa saaliin kanssani?” ehdotin itseäni huomattavasti pienikokoisemmalle kollille. Saalistuspartio oli juuri viemässä tuoreita saaliitaan tuoresaaliskasaan.
Lehtikato lähestyi, jonka vuoksi saalismäärä oli huomattavasti pienempi kuin viherlehden aikaan. Mesitähden mukaan Eloklaani kuitenkin pärjäisi, kunhan kaikki saisivat edes jonkin verran syödyksi. Tuleva lehtikato olisi vasta Eloklaanin toinen. Takaraivossani jyskytti pelko siitä, ettei klaani selviäisi kylmää lehtikatoa. Pelkäsin, että menettäisin kotini ja joutuisin taas etsimään uuden.

//Leimu?
// 207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”En”, Leimutassu vastasi suoraan, koska ei nähnyt syytä vältellä aiheesta puhumista. Hän oli ollut Eloklaanin parantajaoppilaana vasta vähän aikaa, eikä voinut sanoa tietävänsä läheskään kaikkea klaanikissojen tavoista ja historiasta. Eloklaaniin hänet sitoi ainoastaan Tähtiklaani, jota ilman Leimutassu taistelisi varmaan vieläkin eloonjäämisestä kaksijalkalan ankeilla kujilla. ”Kasvoin kaksijalkalassa, kunnes eräs entisaikojen parantaja johdatti minut Eloklaaniin”, hän täydensi vastaustaan nähdessään Mahlahallan kasvoilla kummastusta.
Vaalean kermanvärinen soturi nyökkäsi. ”Klaanielämä mahtaa olla melko erilaista kuin arki kaksijalkalassa.”
Leimutassu nyökäytti päätään osoittaakseen kollin arvelut oikeiksi. ”Siellä, missä minä asuin ennen, ainoa laki joka päti oli vahvimman laki. Heikoimmat saivat alistua vahvempansa edessä ja tyytyä rippeisiin”, puhuessaan hän näki mielessään itsensä seisomassa taas harmaan kiven päällystämällä polulla, jossa arpiset ja rähjääntyneet kissat kävivät kynsin hampain kamppailua siitä, kuka saisi lähteä maha täynnä ja kuka jäisi odottamaan parempaa onnea.
”Täällä Eloklaanissa pidetään huolta siitä, että jokainen saa varmasti syödäkseen edes jotakin”, hän jatkoi sitten ja ravisteli itsensä irti muistosta. ”Täällä on lämpimät pesät ja ystävällisiä kissoja… Voisiko parempaa paikkaa viettää päiviään ollakaan?”
Leimutassun nenä värisi tutun, kirpeän tuoksun lehahtaessa hänen sieraimiinsa. Hän kiihdytti askeliaan, kunnes saapui kohtaan, jossa kasvoi isoja, vihreälehtisiä kasveja.
”Hierakkaa!” hän hihkaisi mielissään ja ryhtyi keräämään lehtiä. Mahlahalla rupesi auttamaan häntä.
Jotkin lehdet olivat vaihtaneet väriään tai lakastuneet lehtisateen vihmassa, mutta osa oli vielä ihan käyttökelpoisia ja säilynyt yllättävän hyväkuntoisina. Ilmat olivat kylmenneet viime aikoina rajustikin, minkä takia Liljatuuli pelkäsi, että kohta saattaisi olla odotettavissa lumisadetta. Leimutassu ei ollut ennen nähnyt lunta, joten hän salaa odotti sitä, vaikka myöntäilikin aina vakavana hänen mestarinsa valittaessa pakkasesta ja kylmästä.
”Eiköhän tämä riitä”, hän totesi tarkastellessaan Mahlahallan kanssa yhteistuumin koottua lehtinippua. ”Viedään tämä Liljatuulelle.”

//Mahla?
//266 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Leimutassun suora kysymys ei haitannut minua. Itse asiassa oli ihan mukavaa, että eloklaanilaiset olivat melko avoimia vaikeistakin asioista.
”Kaikki tuntuu olevan täällä niin paljon helpompaa kuin Kuolonklaanissa. Voin olla vapaasti mitä haluan, eikä kukaan syyllistä minua siitä”, kerroin rauhallisella äänellä, jättäen tarkoituksella kertomatta sen miten Henkäysvarjo oli kohdellut minua loppuaikoina.
Suuntasimme kohti metsää, mutta pysyttelimme kuitenkin niin lähellä jokea, että näimme sen koko ajan. Vilkaisin Leimutassua. Parantajaoppilaan ilme ei värähtänytkään.
”Älä siis ymmärrä väärin, oli Kuolonklaanissakin ihan hyviä asioita. Siellä säännöt olivat tarkat, ja siten tiesi aina miten tilanteissa tulee toimia. Eloklaanissa sääntöjä sovelletaan aika paljon, mutta ei sekään loppujen lopuksi ole huono asia”, jatkoin vielä. En halunnut, että eloklaanilaiset saisivat synnyinklaanistani aivan vääränlaisen kuvan. Kuolonklaani ei ollut mikään paha paikka, vaan sielläkin oli välillä ihan hyvä elää, jos kukaan ei syyttänyt sinua klaanipetturiksi.
”Oletko sinä aina asunut Eloklaanissa?” yritin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, sillä en halunnut vaikuttaa kissalta, joka ei välittänyt muiden asioista. Ihan aidostikin minua kiinnosti se, millainen historia tällä kissalla oli. Halusin tutustua eloklaanilaisiin ja tulla heidän kanssaan toimeen.

//Leimu?
// 171 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki oli ollut sairaana jo joidenkin päivien ajan, jonka vuoksi omat tehtäväni olivat kasvaneet. Partioiden järjestäminen päällikkyyden ohessa ei tosiaankaan ollut mikään pikkujuttu. Onneksi soturit korjasivat minua, kun välillä laitoin heidät kahteen samaan aikaan järjestettävään partioon.
Olin juuri pesemässä turkkiani omalla vuoteellani, kun joku astui lupaa kysymättä sisään pesään. Yllättyneenä kohtasin Minttuliekin tummansinisen katseen. Varapäällikön katse oli tyhjä, ehkä hieman surullinen. Tervehdin naarasta kohteliaasti ja annoin hänen kertoa murheensa.
Varapäällikön sanat yllättivät minut. Hän kertoi antaneensa tietoja kuolonklaanilaiselle jo hyvän tovin ajan. Aluksi en ymmärtänyt, miten ihmeessä hän oli saattanut tehdä jotain sellaista, mutta kuullessani asian loppuun, ymmärsin Minttuliekkiä täysin. Kun kuulin, miten soturi kertoi rakastuneensa kuolonklaanilaiseen, tunsin piston sydämessäni. Inhosin itseäni siitä, mutta tunsin helpotusta kuullessani, että naaras oli rakastunut kissaan, joka oli nyt jo kuollut.
Kun Minttuliekki viimein vaikeni, en oikein tiennyt mitä sanoa. Naaras oli rakastunut vihollisklaanin jäseneen. En minä voinut häntä syyttää siitä, sillä olihan Minttuliekki tuntenut tämän Pähkinäkorvan takuulla koko ikänsä varttuessaan Kuolonklaanissa. Eikä mitään ollut tapahtunut, ainakaan mitään mitä ei voisi korjata. Aivan yhtä lailla tämä kuolonklaanilainen, joka Minttuliekkiä oli kiristänyt, oli rikkonut klaanien välisiä lakeja.
”Minä ymmärrän miksi teit niin. En syytä sinua mistään, kunhan vain lopetat tietojen antamisen välittömästi”, lausahdin pehmeällä äänellä katsoen Minttuliekkiä edelleen silmiin. Väläytin naaraalle pehmeän hymyn.
”Minä lupaan”, Minttuliekki lausahti huojentuneena ja rentoutui hieman. Olin hyvilläni siitä, että naaras oli uskaltanut kertoa tämän minulle. Välillämme oli särkymätön luottamus. Minä luotin Minttuliekkiin, ja uskoin hänen luottavan myös minuun. Jokainen teki virheitä, mutta kun oikeasti halusi korjata ne, se usein myös onnistui. Tyrskytassu tosin taisi olla poikkeustapaus. Kolli oli valehdellut kaikille ja syyttänyt poikani kuolemasta vihollista. Sellainen kissa ei ansainnut uutta mahdollisuutta Eloklaanissa.

Kolmen päivän kuluttua Aurinkokajon vointi heikkeni yllättäen. Naaras oli jo parin päivän ajan ollut kovin väsynyt, ja lopulta Liljatuulikin oli huolestunut. Aluksi olimme ajatelleet sen johtuvan Karpalonenän kuolemasta, mutta ei se voinut siitä johtua. Aurinkokajo oli päässyt siitä yllättävän hyvin yli. Kumppanilleni ei maistunut ruoka, eikä hän jaksanut juuri muuta kuin nukkua. Olin ollut huolissani naaraasta.
Tänä aamuna syy naaraan ololle oli selvinnyt, ja se oli saanut minut pois tolaltani. Aurinkokajo odotti pentuja. En voinut uskoa kuulemaani, kun Liljatuuli oli sen kertonut. Olin vain yrittänyt hymyillä ja leikkiä, että kaikki oli hyvin. Miten tässä oli käynyt näin?
Aurinkokajo tuntui olevansa onnensa kukkuloilla, kun Liljatuuli oli antanut tuolle yrttejä ja naaraan olo oli kohentunut. Minua lähinnä vain ahdisti ajatus uudesta pentueesta. Se solmisi meidät yhteen yhä tiukemmin.
”Hieno uutinen”, se oli ollut ainoa asia, mitä olin osannut sanoa kuullessani asiasta. Sitten olin ilmoittanut, että täytyisi lähteä hoitamaan velvollisuuksiani ja olin poistunut parantajan pesästä.
Aamu oli vasta valjennut, ja kylmä ilma tuntui ikävältä keuhkoissa hengittäessäni. Seisoin aloillani hyvän tovin, kunnes kuulin askeleiden lähestyvän. Kohtasin Minttuliekin huolestuneen katseen.
”Onko kaikki hyvin?” varapäällikkö kysyi ja kallisti huolestuneena päätään, ”onko Aurinkokajo kunnossa?”
Minä nyökkäsin.
”Aurinkokajo odottaa pentuja”, vastasin ja yritin hymyillä väkinäisesti, mutta varapäällikkö takuulla näki esitykseni läpi.
”Eloklaani vahvistuu”, lisäsin vielä toivoen, että ajatus klaanin vahvistumisesta saisi minutkin iloiseksi pentueesta. Se ei kuitenkaan toiminut. Olin ihan yhtä ahdistunut kuin äskenkin.

//Minttu? Jos haluat, ni voit laittaa Väärän tulemaan Pohjan kanssa leiriin XD
// 499 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Istuin pentutarhan edustalla ja ajattelin asioita. * Leirin ulkopuolella kuluneesta seikkailustani on kulunut jo jonkin aikaa ehkä neljänneskuu enkä ole sen jälkeen mennyt leirin ulkopuolelle ollenkaan. Vähän aikaa sitten Pilkepennusta tuli oppilas ja hänet tunnetaan nykyään nimellä Pilketassu ja hänen mestarinsa on Taivaslaulu. Jonkin aikaa sitten Kuoloklaanin Väärävarjo tuli Eloklaaniin pentunsa Pohjapennun kanssa. Aurinkokajo vahtii meitä ja hän odottaa mesitähden pentuja. * Voisin käydä vaikka parantajan pesällä katsomassa mitä Liljatuuli ja Leimutassu puuhaavat. Ajattelin. Lähdin kohti parantajan pesää ja kurkistin sisään. Liljatuuli oli oppilaansa Leimutassun kanssa lajittelemassa yrttejä.
– Voinko minäkin kokeilla? Kysyin parantajalta.
– Tietysti voit kokeilla. Tämä vastasi lempeästi.
– Neuvoisitko Koivupennulle miten yrttejä lajitellaan Leimutassu? Minun pitää käydä tarkistamassa kuinka Ruskatassu voi. Liljatuuli kysyi.
– Joo voin. Leimutassu vastasi mestarilleen.
– Noin tässä on katajan marjoille yksi kasa ja Hierakan lehdille toinen kasa. Ne pitää vain erotella toisistaan ja laittaa niille kuuluviin kasoihin. Tällä tavalla. Leimutassu irrotti katajan marjat ja Hierakan lehdet toisistaan ja laittoi eri kasoihin.
– Nyt on sinun vuorosi. Hän naukaisi minulle.
Irrotin Hierakan lehdet ja katajan marjat toisistaan ja laitoin ne eri kasoihin.
– Hyvä teet sen todella hienosti. Leimutassu naukaisi minulle.
– Mites täällä edistyy? Kysyi Liljatuuli tullessaan Ruskatassun luota.
– Hyvin . Leimutassu vastasi.
– Mukava kuulla. Liljatuuli naukaisi katsoen meihin meripihkan väriset silmät ylpeydestä loistaen.
– Leimutassu lähtisitkö keräämään kissanminttua? tarvitsemme lisää lehtikatoa varten.
– Joo tottakai voin mennä keräämään. Leimutassu vastasi.
Hän oli juuri lähdössä pesästä ulos kun Liljatuuli sanoi vielä. – Pyydä vielä joku soturi kantoavuksi.
Leimutassu nyökkäsi parantajalle ja lähti sitten pesästä.
– Sinun varmaan kannattaisi syödä jotain.
Nyökkäsin ja lähdin ulos pesästä tuoresaaliskasalle josta nappasin itselleni hiiren ja menin pentutarhan edustalle ja aloin syödä sitä.* Voisikohan Omenahuuma opettaa minulle jotain taistelu liikeitä. Kun olin syönyt lähdin kohti sotureiden pesää joka on kahden suuren yhteen kasvaneen kuusen juurakossa sijaitsevassa onkalossa maan alla. Näin Kuitenkin Omenahuuman istumassa tuoresaaliskasalla syömässä kalaa.
– Omenahuuma voitko opettaa minulle taistelu liikkeitä? Kysyin soturilta silmät innostuksesta kiiluen.
– Joo voin kyllä opettaa. Hän vastasi.
– Ensin opetan sinulle vaanimis asennon . Omenahuuma selitti minulle. Hän meni vaanimis asentoon vatsa maata viistäen ja hiipi ja sitten loikkasi korkealle ilmaan.
– Nyt on sinun vuorosi. Hän naukaisi minulle. Menin vaanimis asentoon vatsa maata viistäen ja hiivin hetken ja sitten loikkasin, mutta hyppy epäonnistui. Sähähdin ärsyyntyneenä kun hyppy oli epäonnistunut.
– Ei huolta kyllä sinä sen vielä opit. Hän naukaisi minulle.
Nyökkäsin ja huomasin, että aurinko oli melkein jo laskenut. Omenahuuma ilmeisesti huomasi saman, koska hän sanoi:
– Sinun pitäisi mennä jo nukkumaan. Nyökkäsin ja Kiitin häntä siitä kun hän oli opettanut minulle vaanimis asennon ja lähdinpentutarhalle. Kun olin sisällä pentutarhassa menin sammalesta tehdylle makuu siajlle ja nukahdin.

// Onnittelut vielä Mesitähdelle ja Aurinkokajolle//
// 431//

Kirjoittaja: Nagini

Pistin pääni ulos pentutarhasta ja tunsin kirpeän ilman nipistävän nenänpäätäni. Räpyttelin silmistäni vielä viimeisimpiä unihiekan rippeitä ja venytin vielä nopeasti raajojani, mutta viileä ilma herätti minut paremmin kuin venyttely. Eloklaanin leirissä oli hiljaista, sillä oli niin aikainen aamu, että kukaan ei vielä ollut hereillä. Tiesin, että Mesitähti tuskin pitäisi klaanikokousta näin aikaisin, mutta en mahtanut mitään mahassani möyrivälle jännitykselle, joka oli herättänyt minut jo ennen auringonnousua.
Olin hiipinyt edellispäivänä Liljatuulen pesälle ja yllättänyt naaraan järjestelemästä yrttejä. Siitä oli muodostunut viimeisen kuun aikana jonkinlainen päivittäinen tapa, sillä kävin parantajan luona joka päivä vaihtamassa kuulumisia. Tällä hetkellä vietin eniten aikaa hänen kanssaan, sillä Tuulipennusta oli tullut oppilas, Tuulitassu, eikä hän enää ehtinyt leikkiä kanssani kuten pentuaikana. Pentutarhaan oli kylläkin tullut kaksi uutta pentu, Koivupentu ja Pohjapentu, mutta en ollut vielä ehtinyt tutustua heihin. Molemmat pennut olivat minua nuorempia eivätkä siksi jaksaneet leikkiä kovinkaan paljon, vaan nukkuivat suurimman osan päivästä. Minun harmikseni Liljatuulella ei vain enää ollut kovinkaan paljon aikaa minulle, sillä hän oli ottanut itselleen oppilaan, Leimutassun. Lisäksi Ruskatassu oli tällä hetkellä parantajan pesällä hoidettavana, ja Liljatuuli joutui viettämään paljon aikaa kollin haavoja hoitaen. Onneksi Liljatuuli tuntui kuitenkin löytävän päivittäin ainakin pienen hetken joutoaikaa, jolloin ehdimme jutella.
Eilispäivänä Liljatuuli oli vihjaissut minulle jutelleensa Mesitähden kanssa minun oppilasnimityksestäni. Olin täyttänyt kuusi kuuta jokin aika sitten, ja olin odottanut omaa nimitysseremoniaani siitä asti. Liljatuulen ansiosta tiesin nimitykseni olevan tänään, ja olin enemmän kuin innoissani siitä.
Silmiini osui liikettä leirin reunalla, ja näin Tuulitassun tassuttavan ulos oppilaiden pesästä. Hänen kyyhkynharmaa turkkinsa oli pörrössä ja oppilaan silmät olivat unesta sameat. Katseeni kirkastui, ja loikin naaraan luokse häntä innosta pystyssä. Meinasin liukastua keskellä leirin aukeaa, mutta sain onneksi pidettyä tasapainon ja pääsin jo muutamassa silmänräpäyksessä Tuulitassun luo.
”Tuulitassu, arvaa mitä!” huudahdin oppilaalle, ennen kuin olin vielä kunnolla ehtinyt hänen luokseen. Sanani saivat Tuulitassun hätkähtämään, sillä hän ei unisilta silmiltään ollut huomannut minua. Hän kuitenkin toipui säikähdyksestä nopeasti.
”No?” Tuulitassu kysyi.
”Minusta tulee tänään oppilas!” hihkaisin. Tunsin tassunpohjissani kihelmöintiä, kun edes mietin asiaa. Tuntui niin uskomattomalta, että jo tänään pääsisin ulos leiristä tutkimaan Eloklaanin reviiriä ja kenties opettelemaan jotain taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita.
”Mahtavaa!” Tuulitassu naukaisi minulle hymyillen. ”Voit tehdä nimityksesi jälkeen oppilaiden pesässä oman nukkumapaikkasi minun viereeni, jos haluat.”
”Tietenkin haluan”, sanoin. Huiskautin häntääni kärsimättömästi, ja vilkaisin leirin keskellä olevalle Litteäkivelle. Se oli yhtä autio kuin koko muu leiri. Tuntui, että me olimme Tuulitassun kanssa ainoat hereillä olevat kissat.
”Mihin aikaan sinun nimityksesi pidettiin?” kysyin Tuulitassulta. Naaras rypisti mietteliäästi otsaansa.
”Sitten kun koko klaani oli hereillä”, hän vastasi minulle.
”Niin myöhään! En ikinä jaksa odottaa, että kaikki ovat hereillä!” maukaisin surkeasti. ”Menen kohta herättämään kaikki kissat, jos pian ei ala tapahtua.”
Tuulitassu nauroi sanoilleni.
”Kyllä kaikki heräävät aivan pian.” En ollut siitä läheskään niin varma kuin Tuulitassu tuntui olevan, mutta jätin asian sikseen ja vaihdoin puheenaihetta.
”Mitä sinä teit ensimmäisenä päivänäsi oppilaana?”
”Kiersin Viherkatseen kanssa koko Eloklaanin reviirin. Emme ehtineet tehdä mitään muuta, enkä olisi edes jaksanutkaan, sillä en ollut koskaan kävellyt niin pitkään sellaisessa maastossa”, Tuulitassu kertoi. Mieleeni piirtyi kuva tilanteesta, kun Tuulitassu laahusti väsyneenä Viherkatseen perässä tiheässä metsässä ja yritti pysyä mestarinsa perässä. Viikseni väpättivät ja kikatin.
”Hei, älä naura minulle!” Tuulitassu tokaisi ja tökkäsi leikkisästi kylkeäni. ”Katsotaan sitten illalla, kuinka väsynyt sinä oikein olet ensimmäisen oppilaspäiväsi jälkeen. Se parhaiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa!”
Pudistelin päätäni naaraan sanoille, mutta en ehtinyt vastata hänelle, sillä Tuulitassun mestari Viherkatse saapui luoksemme soturien pesältä keskeyttämään jutustelumme.
”Huomenta Tuulitassu ja Pilkepentu”, harmaanruskea naaras naukaisi lämpimästi. Käänsin meripihkanväriset silmäni kohti Tuulitassun mestaria, ja väläytin hänelle sellaisen hymyn, että kaikki hampaani näkyivät.
”Huo-”
”Minusta tulee tänään oppilas!” hihkaisin ja keskeytin Tuulitassun, joka oli yrittänyt kohteliaasti tervehtiä mestariaan. Viherkatse oli luonteeltaan hyvin ystävällinen, eikä hän pistänyt pahakseen sitä, että en tervehtinyt häntä sen kummemmin. Hän vain hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sehän on hienoa! Voitte sitten Tuulitassun kanssa harjoitella yhdessä”, Viherkatse naukaisi. Virnistin Tuulitassulle.
”Minä kyllä voitan sinut kaikissa taisteluissa!” sanoin ja viilsin kynsilläni välissämme olevaa ilmaa kuin todistaakseni asian. Tuulitassu pyöräytti minulle silmiään.
”Olen nykyään parempi taistelija kuin pentuna”, hän vastasi. Olin juuri aikeissa todistaa Tuulitassun sanat vääriksi, kun yhtäkkiä Mesitähden voimakas ääni kajahti leirin aukiolla. Hän kutsui klaanin kokoukseen.
Hätkähdin päällikön ääntä, ja kun käännyin Litteäkiven suuntaan, huomasin koko klaanin olevan hereillä. Jutellessani Tuulitassun kanssa, en ollut edes huomannut, miten soturit olivat nousseet jo jalkeille ja hakeneet oppilaat myös ulos pesästään. Nyt koko Eloklaani oli kasaantunut puolikaareen Litteäkiven eteen kuuntelemaan, mitä Mesitähdellä oli sanottavanaan. Jalkojani tärisytti, kun Mesitähti aloitti kokouksen. Tuulitassu kuiskasi minulle nopeasti onnea matkaan, mutta olin niin jännittynyt, että en kuullut häntä.
”Hyvää huomenta Eloklaani”, Mesitähti naukaisi ja nyökkäsi klaanilleen. ”Tänään on aika nimittää yksi pennuista oppilaaksi. Pilkepentu, astuisitko tähän eteen.”
Koko klaanin silmäparit porautuivat turkkiini, kun tassutin Mesitähden eteen. Muiden katseet tuntuivat pistelevän ihoani, tai sitten se johtui vain jännityksestä. Kohotin meripihkanväriset silmäni päällikön vaaleanvireisiin silmiin, ja lukitsin katseeni tiukasti niihin.
”Pilkepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aika antaa sinulle oppilasnimesi”, Mesitähti sanoi. ”Pilkepentu, tästä päivästä lähtien siihen saakka, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Pilketassuna. Mestariksesi saat Taivaslaulun.”
Takanani olevat eloklaanilaiset alkoivat huutaa uutta nimeäni kohti taivasta, ja samaan aikaan Taivaslaulu hypähti jostakin vierelleni ja kurottui koskettamaan nenääni omalla nenällään. Naaraan nenänpää oli lämmin, ja hänen silmissään oli tyyni katse. Huudot takanamme hiljenivät, ja Mesitähti päätti kokouksen. Leiri alkoi tyhjentyä pikkuhiljaa.
”Onneksi olkoon, Pilketassu”, mestarini naukaisi ja hymyili minulle. Sisälläni kupliva innostus oli niin suurta, että en saanut sanotuksi mitään, nyökkäsin vain.
”Onnea, Pilketassu!” kuulin takaani jonkun sanovan. Käännyin ympäri, ja näin Liljatuulen hymyilevät kasvot. Nyt olin saanut itseni kasaan jo sen verran, että pystyin vastaamaan.
”Kiitos!”
”Miltä sinusta tuntuu?” parantaja kysyi minulta. Viikseni värähtivät ja vedin syvään henkeä valmistautuen oksentamaan kaiken sanottavan ulos.
”Ihan mahtavalta! Vihdoinkin pääsen ulos leiristä kiertämään klaanin rajat ja opettelemaan erilaisia saalistustekniikoita ja kaikenlaisia taistelutaitoja ja myös uimaan siihen jokeen, josta olet kertonut-”
”Mehän voisimme aloittaa jo tänään siitä, että kiertäisimme Eloklaanin reviirin rajat”, Taivaslaulu naukaisi ja keskeytti puhetulvani. Räpäytin silmiäni mestarilleni ja nyökkäsin.
”Toivottavasti sinulla tulee olemaan mukavaa nyt oppilaana”, Liljatuuli kehräsi. ”Minun täytyy nyt mennä kouluttamaan omaa oppilastani, joten jatketaan myöhemmin.” Sen sanottuaan tummanharmaa naaras lähti luotamme kohti parantajan pesää. Käänsin meripihkanväriset silmäni kohti Taivaslaulua.
”Lähdemmekö siis nyt heti ulos?” kysyin toiveikkaana. Taivaslaulu hymähti innostukselleni huvittuneena.
”Käy ensin tekemässä itsellesi peti oppilaiden pesään, niin lähdetään sitten. Odotan sinua sisäänkäynnin luona”, naaras naukaisi. Huokaisin hieman turhautuneena, sillä pedin tekeminen tuntui täysin ajanhukalta. Halusin lähteä ulos nyt heti! Toisaalta minun täytyisi tehdä oma sammalpeti oppilaiden pesään ennemmin tai myöhemmin, joten ainakin se olisi pois alta, jos tekisin sen nyt.
”Hyvä on”, vastasin Taivaslaululle. Kun lähdin kohti oppilaiden pesää, askeleeni olivat lennokkaat ja mieleni jossain yläilmoissa. Vihdoinkin olin oppilas!

// 1085 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Vetäisin henkeä.
“Ei, en ole kuullut kenenkään olevan kiinnostunut Pimeyden metsästä”, sanoin ja katselin Pimentovarjon kylmiä silmiä. Naaras varmaan nautti kiusaamisestani. Sitä ainakin hänen ketunmielinen hymynsä viestitti.
“Ja?” kissa kannusti minua jatkamaan kasvot raivostuttavan tyyninä ja katse kovana kuin aaltojen hiomat kivet. Hänen silmänsä kimalsivat kuitenkin aavistuksen kiinnostuneina puolikuun suomassa kelmeässä valossa.
“Riistaa voisi olla enemmän, mutta sitä on tarpeeksi”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, sillä yritin pelastaa klaanimme imagoa kun se vielä oli mahdollista, “yrttien saralla samoin.”
Pimentovarjo nyökkäsi samalla kun hänen katseensa oli osoitettuna jonnekin tyhjyyteen, ikään kuin pohtien sanojani.
Suonissani virtaava adrenaliini antoi minulle rohkeutta päästää suustani kysymys, jonka ehkä muina hetkinä olisin jättänyt esittämättä: “Oletko nyt tyytyväinen?” Vaikka tavoittelin rauhallisuutta, ärtymys pirstoi ääneni ja sanojeni sävy edusti täysin sisälläni läikkyvien tunteiden kakofoniaa.
Pimentovarjo ilmoitti olevansa toistaiseksi tyytyväinen tietoihini, mutta muistutti kyllä tarpeettomasti siitä, että hän halusi ensi kerralla jotain lisää. Olisi vaarallista menettää hänen kiinnostuksensa, koska jos niin kävisi hän voisi paljastaa kaiken juuri siten miten halusikaan.
Pian olin jo matkalla takaisin leiriin ja olin täysin uupunut. Halusin vain rojahtaa sammalvuoteelleni ja sulkea silmäni ja nukkua seuraavan kuun putkeen.

Kävelin klaani takanani aivan Mesitähden perässä pitkin monien tassujen uurtamaa polkua ja tuijotin edessäni olevaan tyhjyyteen sydämeni sykkiessä turtaa tunnetta eteenpäin kehossani. Se aaltoili puuduttavasti kohti kehoni jokaista sopukkaa kuin puolustusmekanismina, yrittäen viedä etualalle pyrkivän tuskan pois.
Pähkinäkorva oli kuollut.
Ehkä olin vain kuvitellut nuo sanat Punatähden suusta johtuen stressaantuneisuudesta ja monen yön huonoista unista. Ehkä tämä kaikki oli vaan yhtä väsyneen mieleni harhaa. Alitajuntani ehdottelua kaikista pahimmista mahdollisista tulevaisuuksista. Senkin hyväksyisin hyvin mielin, jos olisin tullut hulluksi, kunhan Pähkinäkorva vain oli elossa.
“Minttuliekki?” kuulin huhuilun etäisesti ajatuksiani varjostavan sumuseinän lävitse. Nostin katseeni leikkien kiinnostunutta ja katsoin Mesitähden huolesta kimaltavia silmiä. “Onko kaikki hyvin?”
Räpyttelin silmiäni kuin heräten unesta ja nyökkäsin. Yritin sanoa jotain vakuuttaakseni päällikön, mutta sanat jäivät kurkkuuni. Mesitähti nyökkäsi hitaasti, en ollut varma oliko se mennyt läpi, mutta en edes välittänyt. Sitten kolli jatkoi joukon johtamista kohti leiriä ja jatkoin merkityksetöntä asteluani hänen perässään.

Oli kulunut päiviä kokoontumisesta. En edes tiedä miten monta, mutta olin vetäytynyt varapäälliköntehtävistäni parantajan pesälle sairauden varjolla. Liljahenkäyksen kurtistuneet kulmat olivat piirtyneet mieleeni selkeästi viime päivien aikana. Sillä tavoin hän minua katsoi, kummastuneena. Hän yritti löytää jotain ratkaisua siihen, mikä minua vaivasi. Pahoin kuitenkin pelkäsin, että vaikka hän olisi tiennyt, ei hänellä olisi keinoa parantaa tuhansiksi säpäleiksi runnottua sydäntä, joka enää vain vaivaisesti hakkasi rinnassani.
Mutta kun turtuus alkoi hiljalleen vetäytyä pois, kipu sydämessäni alkoi olla sietämätöntä. Tuska sai minut lähes haukkomaan henkeäni.
Sinä päivänä päätin mennä Mesitähden luokse. Kun astuin hänen pesäänsä odottamatta, hän näytti hieman yllättyneeltä. Hänenkin katseessaan oli sellaista samanlaista tyhjyyttä, mitä tunsin sisälläni. Viime päivien tragedia oli sumuisena mielessäni ja kaiken muun rinnalla tunsin olevani niin pahoillani Mesitähden puolesta. Minusta tuntui ikävältä kasvattaa hänen taakkaansa, mutten vain enää jaksanut kantaa sitä.
Olimme muodostaneet jonkunlaisen ystävyyssuhteen viime kuiden aikana ja minusta tuntui, että välillämme vallitsi molemminpuolinen luottamus – ehkä alunperin johtuen asemistamme, mutta vallitsi kuitenkin. Minusta oli ollut helppo avautua hänelle silloin, kun olimme palaamassa takaisin Karhumyrskyn teloituksen jälkeen ja minusta tuntui samalta nytkin. Tiesin, että hänen luonaan salaisuuteni olisivat turvassa. En kuitenkaan tiennyt miten hän suhtautuisi, mutta sillä ei ollut enää väliä. En riskeeraisi kuin ainoastaan oman asemani nyt, kun…
En kyennyt sanomaan sitä ollenkaan mielessäni, muuten olisin purskahtanut itkuun.
“Tervehdys Minttuliekki”, Mesitähti tervehti. Vastasin hänelle.
“Haluaisin puhua kanssasi jostain”, sanoin ja odotin, että Mesitähti joko lähettäisi minut pois tai käskisi minut istumaan. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja niinpä asetuin istumaan nyppien hetken tassujeni juurella olevaa irtonaista sammalpalasta.
“Minä olen vuotanut Kuolonklaanille tietoja klaanistamme”, sanoin katsoen pelkäämättä Mesitähteä silmiin, “olen raportoinut heille siitä, millainen tilanne klaanissamme on ja.. ja minun piti tarkkailla, keiden usko on heikkoa. Olen niin pahoillani Mesitähti.” Ääneni oli vielä jokseenkin tyyni.
Vaalean kollin kasvoilla loisti järkytys, jonkalaista en ollut vielä todistanut hänen kasvoillaan.
“Mutta tein sen vain, koska minun oli pakko! Minua kiristettiin, enkä olisi voinut saattaa Pähkinäkorvaa Punatähden armoille. Mutta ei se silti oikeuta tekoani”,
Mesitähti näytti pudonneen kärryiltä.
“Minä olin typerä ja menin rakastumaan Kuolonklaanilaiseen. Tapasimme Pähkinäkorvan kanssa rajalla ja jäimme kiinni Kuolonklaanilaiselle ja siitä asti olen toiminut hänen kiristyksensä mukaan. En vain voinut antaa Pähkinäkorvan paljastua, en tiedä mitä hänelle olisi tehty. Nyt hän on kuitenkin… mennyt pois. En jaksanut enää pitää tätä itselläni. Anna anteeksi, minä ymmärrän kyllä jos menetän asemani tästä hyvästä, enkä syytä sinua ollenkaan. annathan vain anteeksi”, sanoin itseäni soimaten. Ääneni oli särkynyt ja jo pitkään pidättelemäni kyyneleet alkoivat tipahdella silmistäni yksi kerrallaan yhä tiheämmin. Minua hävetti niin paljon kuinka kaltoin olin kohdellut asemaani ja samaan aikaan olin niin rikki rakastamani kissan kuolemasta. Jos joutuisin kokemaan vielä yhdenkin tunteen niin varmasti halkeaisin.
Katsoin Mesitähteä edelleen silmiin ja viimein annoin tälle tilaa puhua. Hänellä olisi oikeus olla vihainen ja tuomita minua niin paljon kuin halusi, kunhan saisin tämän kaiken vain pois väsyneiltä harteiltani, jotka olivat kannatelleet kaikkea tätä lastia jo aivan liian pitkään. Pähkinäkorvan poismeno oli ollut vain viimeinen tikki.

//Mesi?
811 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu silmäili tyytyväisenä oksaa, joka notkui pulleita, sinisiä marjoja. Sitten hän siirsi kiitollisena keltaisen katseensa Mahlahallaan, joka oli auttanut häntä saamaan ne.
”Nämä riittävät oikein mainiosti. Kiitos kun autoit”, hän kehräsi ja nappasi oksan suuhunsa huolimatta neulasista, jotka pistelivät häntä nyt myös suuhun. Ei auta kuin purra hammasta ja kestää se, hän ajatteli viitatessaan hännällään soturin mukaansa ja lähtiessään loikkimaan mestarinsa luokse.
Liljatuuli oli löytänyt kaislaa, joka oli yksi niistä yrteistä, joita he tarvitsivat varastoihinsa; parantaja pinosi varsia siistiksi nipuksi rantatörmällä. Leimutassu käveli hänen eteensä ja antoi katajanoksan tipahtaa maahan kaislojen viereen. Tummanharmaa naaras vilkaisi oksaa ja katsahti sitten oppilastaan ja vähän taaempana tästä seisovaa Mahlahallaa.
”Hyvin tehty”, Liljatuuli kehui ilmeisesti tyytyväisenä saaliiseen.
”Ilman Mahlahallaa en olisi saanut sitä”, Leimutassu ylisti toveriaan ja vilkaisi hymyssä suin vaalean kermanväristä kollia, joka räpytteli silmiään hieman hämmentyneen oloisena.
Liljatuuli soi myös Mahlahallalle lämpimän kiitollisen katseen, ennen kuin kääntyi taas oppilaansa puoleen: ”Meiltä puuttuu vielä hierakka. Voisitteko yrittää etsiä sitä Mahlahallan kanssa? Odotan teitä tässä rannalla.”
Leimutassu nyökytteli päätään innokkaasti. ”Tietenkin!” hän lupasi ja sanoi sitten Mahlahallalle: ”Eiköhän sitten lähdetä.”
Leimutassu kuuli kollin askelet pehmeinä jäljessään, kun hän lähti johdattamaan heitä kauemmaksi Liljatuulesta vehreämmälle paikalle. He kävelivät jonkin aikaa hiljaisuudessa, kunnes Leimutassu päätti yrittää aloittaa keskustelua, kuten aina tällaisissa tilanteissa, joissa hän oli kaksin liikenteessä jonkun puolitutun klaanitoverinsa kanssa.
”Millaista on asua nyt Eloklaanissa? Onko se kuinka paljon erilaisempaa kuin Kuolonklaanissa?” hän kysyi kainostelematta. Hän oli kuullut paljon juttuja Kuolonklaanista, mutta todellisuudessa hän ei tiennyt siitä tai siellä asuvista kissoista juuri mitään. Olisi mielenkiintoista tutustua rajanaapuriklaanin elintapoihin vähän paremmin.

//Mahla?
//255 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tyrskytassu: 59kp! –

Lieskatassu: 7kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 25kp! –

Koivupentu: 10kp –

Hiilihammas: 26kp! –

Minttuliekki: 4kp –

Mahlahalla: 12kp –

Leimutassu: 7kp –