Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin inhoten ketunmitan päässä virtaavaa jokea. Sen tumma vesi näytti jääkylmältä, eikä se houkutellut minua lainkaan.
Siirsin katseeni oksaan, jota Leimutassu oli yrittänyt jyrsiä katki. Parantajaoppilaan hampaanjäljet olivat jääneet oksaan.
”Minä voin yrittää”, lupauduin nielaisten. En olisi halunnut mennä niin lähelle vettä, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla. Parantajat tarvitsivat nuo katajanmarjat, ja minä olin ihan itse lupautunut mukaan auttamaan. Leimutassu asteli pois joen törmältä, jotta pääsisin katajan luokse. Jännittynein askelein kävelin aivan lähelle kohtaa, jossa maa katosi ja vaihtui pieneksi pudotukseksi. Yksikin askel liikaa, ja virtaava vesi nielaisisi minut pyörteisiinsä. Yritin olla huomioimatta vettä, joka muistutti koko ajan olemassaolollaan. Kun virtaava vesi iskeytyi joentörmään, vesipisaroita roiskahteli paksulle turkilleni. Kurottauduin kohti katajaa. Tartuin hampaillani kohtaan, josta Leimutassu oli yrittänyt katkaista oksaa. Pidätin hengitystäni, kun purin hampaani yhteen niin kovaa kuin pystyin.
Huokaisin helpotuksesta, kun oksa napsahti poikki. Nopeasti peräännyin oksa suussani pois joentörmältä. Laskin sinisiä marjoja täynnä olevan oksan parantajaoppilaan eteen.
”Siinä. Riittäähän se?” kysyin vilkaisten kohti jokea. Yritin olla mahdollisimman rentona. Ei olisi ehkä järkevää näyttää toiselle, miten paljon inhosinkaan vettä. Eloklaanilaiset eivät pelänneet vettä, vaan suuri osa jopa rakasti sitä. Lauhalaukka totta tosiaan sopi tänne kuin nenä päähän.

//Leimu?
// 189 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu ja hänen mestarinsa Liljatuuli olivat juuri olleet lähdössä keräämään yrttejä, kun Mahlahalla tuli keskeyttämään nämä. Vaalean kermanvälinen kolli kysyi, tarvitsivatko he apua, ja tarjoutui heti perään itse turvaamaan heidän selustansa. Leimutassu piti soturin miellyttävän rauhallisesta äänensävystä ja aurinkoisista kasvoista. Oli vaikea uskoa, että tuo oli vasta vähän aikaa sitten asunut Kuolonklaanissa, jossa kissat näyttivät aina siltä kuin olisivat nukkuneet vuoteessa, joka oli täynnä okaita. Toisaalta ehkä juuri tästä syystä kolli oli päättänyt jättää klaaninsa ja liittyä heidän joukkoonsa.
”Apu olisi kyllä tarpeen”, Liljatuuli vastasi kiitollisena hymyillen. Hännänheilautuksella tummanharmaa parantaja kokosi kolmen hengen yrtin metsästys -partionsa kasaan ja lähti kulkemaan määrätietoisin askelin leirin piikkihernetunnelia kohti. Leimutassu sipsutti aivan mestarinsa kannoilla, aistien Mahlahallan tulevan heti perässään.
Ensimmäiseksi he suuntasivat joelle, josta löytyisi ainakin kaislaa ja katajanmarjoja. Leimutassu piti suunsa raollaan riistan tuoksujen varalta, vaikka tiesi, ettei hänen kuulunut saalistaa tällä reissulla. Liljatuuli on varmasti vain hyvillään, jos nappaan meille samalla jotakin saalista, hän tuumasi, mutta yritti sen jälkeen keskittyä paikantamaan niitä kasveja, joita he olivat tulleet etsimään.
Joki kohisi vähän matkan päässä. Leimutassu tassutti lähemmäksi ja onnistui huomaamaan katajan, joka kurkotteli vettä kohti. Hän loikki viimeiset askelet rantaan.
Juuri kun hän oli kurottamaisillaan kohti katajaa, hän kuuli ruohikon vaimentamat käpälänaskelet takaansa. Hän kiepahti ympäri ja näki Mahlahallan, joka oli tullut hänen lähelleen.
”Ole varovainen, ettet tipu”, kolli kehotti ystävällisesti ja nyökäytti hänelle pienesti päätään. Leimutassu nyökkäsi takaisin ja palasi jatkamaan sitä, mitä oli ollut aikeissa tehdä.
Hän yritti purra irti yhtä oksaa, jossa oli kiinni pulleita marjoja. Oksa oli kuitenkin sitkas ja neulaset pistelivät häntä kuonoon ja silmiin. Hän ärähti turhautuneena ja astahti kauemmaksi hieroakseen nenäänsä, johon neulaset olivat häntä äsken tökänneet.
”Onko jokin vialla?” Mahlahalla tuli hänen vierelleen ja katsahti häneen kysyvä ilme kasvoillaan.
Leimutassu huiskaisi hännällään hieman ärsyyntyneenä, koska ei ollut onnistunut katkaisemaan oksaa itse. ”En saa tuota oksaa katki”, hän kertoi ja osoitti samalla korvillaan siihen kohtaan, jota oli yrittänyt saada rikki hampaillaan. ”Ja me tarvitsemme nuo marjat.”

//Mahla?
//320 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aukiolla nuokkui enää muutama satunnainen kissa palatessamme leiriin Mesitähden kanssa saatettuamme ensin Tyrskytassun rajalle saakka. Hiljaisuus kaiversi minua ontoksi sisältä päin; Karpalonenän ruumis oli viety jo pois aukiolta haudattavaksi.
Mesitähti tassutti vähin äänin omaan pesäänsä Litteäkiven alle. Olin kääntänyt pääni siihen suuntaan, mihin olin aistinut päällikön lähtevän viereltäni, mutta katseeni oli kohdistettuna johonkin niin kaukaiseen, etten edes itsekään tiennyt, mitä katsoin. Kenties väreilevää muistoa kuiden takaa, missä kaikki oli vielä hyvin, missä minun poikani ei ollut murhannut ketään ja perheemme oli vielä yhtenäinen.
Vähitellen palasin takaisin todellisuuteen. Oli alkanut taas sataa. Seisoin aukiolla, kun vesipisarat piiskasivat selkääni. Viimeisetkin aukiolle valvojaisten jälkeen haahuilemaan jääneet olivat poistuneet paikalta. Mielessäni tavoittelin kuitenkin vain yhtä tiettyä kissaa: Korppisiipeä.
Ripein askelin kävelin aukion poikki soturien pesälle ja soljahdin puun juurten välissä olevaan onkaloon, jossa osa sotureista nukkui, mukaan lukien minä ja kumppanini. Korppisiipi makasi vuoteessaan rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, mutta heikossa valossa kiiltävät, puolikuiksi vetäytyneet vaaleanvihreät silmät kertoivat, ettei naaras ollut unessa.
Seisahduin hänen eteensä, poraten jäänsinisen katseeni suoraan mustavalkoiseen soturiin. Sisälläni ollut äänettömyys oli alkanut murtua: keskenään kamppailevat tunteet tekivät sen kovaan, kiiltävään pintaan säröjä.
”Miksi sinä teit niin?” tiukkasin. Äänensävyni oli töykeämpi kuin oli ollut tarkoitus. Korppisiipi vastasi katseeseeni ilmeenkään värähtämättä.
”Poikamme murhasi jonkun. Se ei ole sallittavaa.”
Kiukku kohisi ylitseni. ”Ei tietenkään ole, mutta Tähtiklaanin tähden, hän oli sinun oma poikasi! Miten sinä saatoit kavaltaa ainoan pentusi?” sanat tulivat suustani ulos raskaina ja syyttävinä. Surun ja raivon rihmat rintani ympärillä kiristyivät. ”Meidän ainoan pentumme…” lisäsin ääni värähtäen.
Korppisiiven silmissä liikahti jokin, mitä en osannut tulkita. Lopulta naaras vain käänsi päänsä poispäin, eikä sanonut enää mitään.
Tuijotin häntä hetken epäuskoisena, kunnes käännähdin ympäri kannoillani ja marssin omalle vuoteelleni. Siirsin sen kauemmaksi Korppisiivestä, ja kävin makaamaan sille selkä kumppaniani kohti käännettynä.
Uni ei ottanut tullakseen, vaikka väsymys painoi jokaisessa jäsenessäni ja silmäluomissani. Mielessäni pyöri vain utuisia muistikuvia: poikani nauru, yhdessä vietetyt hetket. Ja nyt ne kaikki oli viety pois minulta. Ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin teräviä sirpaleita muistuttamasta kaikesta siitä, mitä minulla oli ollut ennen.

//336 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu heräsi aamun koitteessa. Hän huomasi, että Pilkepentu nukkui edelleen. Pentutarhassa ei ollut muita kun hän ja Pilkepentu, koska soturit vahtivat vuorotellen heitä kahta kun Tyrskytassusta oli tullut oppilas ja Korppisiipi oli muuttanut takaisin sotureiden pesään, mutta kuitenkin Tyrskytassu oli karkotettu Eloklaanista kun hän oli murhannut oman mestarinsa.
– Pilkepentu herää. Koivupentu herätteli pesätoveriaan.
-Tuletko leikkimään? Hän kysyi Pilkepennulta.
– Joo ilman muuta tulen. vastasi Pilkepntu. He lähtivät ulos pentutarhasta ja alkoivat leikkiä sammalpallolla. He heittelivät sitä toisilleen ja sen jälkeen juoksivat kilpaa ja leikki tappelivat kynnet piilossa. Kun he olivat leikkineet koko päivän he olivat väsyneitä. He kävivät hakemassa omat osuutensa tuoresaalis kasasta ja asettuivat syömään pentutarhan edustalle. Kun he olivat syöneet niin he menivät pentutarhaan ja menivät nukkumaan. Koivupentu heräsi varhain aamulla samoihin aikoihin kun edellisenä päivänä. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katseli pentutarhan suuaukkoa.* Voisin vaikka ihan nopeasti käydä tutkimus retkellä leirin ulkopuolella ihan yksikseni. Ajatus houkutteli todella paljon, että hän meni pentutarhan edustalle ja haisteli ilmaa. Kukaan ei ollut lähistöllä. Hän haistoi vielä uudestaan ilmaa varmuuden vuoksi. Hän erotti Hallavarjon tuoksun sisäänkäynniltä niinpä hän päätti käyttää parantajan pesän vieressä olevaa sisäänkäyntiä. Hän hiipi parantajanpesää kohti ja onnistui livahtamaan ulos. Hän asteli metsässä ja täristi kylmyydestä.. Oli niin kylmä, että hän nukahti. Hän havahtui metsässä ääneen. sen täytyi kuulua jollekkin Eloklaanilaiselle, koska hän oli Eloklaanin reviirillä. Nyt hän erotti äänen selvästi se oli Omenahuuma Eloklaanin soturi.
– Mitä sinä täällä teet. Kysyi Omenahuuma.
– Olen tutkimassa metsää. Naukaisin ääni täristen . Tärisin kylmyydestä ihan kokonaan.
-Omenahuuma otti häntä niskanahasta kiinni ja kantoi takaisin leiriin. Omenahuuma vei hänet parantajan pesälle, jossa Eloklaanin parantaja Liljatuuli oli lajittelemassa yrttejä.
– Mitä on tapahtunut? Liljatulli kysyi Omenahuumalta huolestuneena.
– Koivupentu oli vain leirin ulkopuolella aivan täristen kylmästä ja oli vissiin myös nukahtanut. Omenahuuma selitti. Hän tarvitsee vain lepoa. Liljatuuli kertoi ja laittoi hänelle sammalia vuoteeksi ja hän nukahti.

// 303 sanan tarina toivottavasti oli hyvä//

Kirjoittaja: Elandra

Elämä Eloklaanissa oli kuin unta. En ollut edes osannut kuvitella, miten täydellistä kaikki voisi ollakaan. Olin saanut nukkua yöt paremmin kuin koskaan, ja kukaan ei enää tiuskinut minulle tai antanut järjettömiä tehtäviä. Olin aivan kuin kuka tahansa eloklaanilainen, eikä kukaan vihannut minua. En ollut kenenkään edes kuullut puhuvan siitä, etten ollut syntyjäni eloklaanilainen, vaan kuolonklaanilainen. He tuntuivat sivuuttavan sen faktan täysin, muttei se haitannut minua.
Minä nautin elämästäni Eloklaanissa. Olin jutellut paljon Lauhalaukan kanssa. Oranssinkirjava soturi oli aluksi ollut melko vaisu, mutta olimme saaneet keskusteltua asioita läpi. Hiljalleen soturi alkoi olla seurassani se sama kissa, joka oli aikoinaan ollut paras ystäväni. Eikä siinä edes vielä kaikki; olin löytänyt Eloklaanista Raparperipistoksen kaksoisolennon! Lakkakuiske ei tuntenut kuolonklaanilaista ystävääni, ja naaras tuntui olevan muutenkin hämmentynyt kun olin kertonut hänelle. Lakkakuiskeesta olikin tullut minun ystäväni, tai ainakin melkein. Nuori naaras oli rauhallinen ja lempeä kissa, joka puolusti jokaista heikommassa asemassa olevaa. Soturissa oli ulkonäön lisäksi pelottavan paljon samoja luonteenpiirteitä kuin Raparperipistoksessa. Salaa olin toivonut pääseväni kokoontumiseen nähdäkseni Raparperipistoksen, mutta ikäväkseni Mesitähti ei ollut ottanut minua mukaan.
En ollut toistaiseksi keksinyt tapaa, miten voisin saada yhteyden Raparperipistokseen. Halusin päästä kertomaan hänelle kaiken tapahtuneen. Salaa toivoin, että myös Raparperipistos voisi muuttaa Eloklaaniin.

Nautin vapaapäivästäni istuskellen pääaukiolla Litteäkiven läheisyydessä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta suoraan yläpuoleltani. Aurinko ei ollut enää samalla tavalla lämmin kuin joitakin kuita aiemmin. Enää se lämmitti vain vähän vaaleaa turkkiani.
”Muistatko nyt mitä tarvitsemme?” Liljatuulen ääni kantautui pensaikosta, kun harmaa naaras asteli oppilaansa edellä pääaukiolle. Leimutassu kulki parantajan perässä.
”Hierakkaa, kaislaa ja katajanmarjoja, eikö niin?” parantajaoppilas kysyi ja vilkaisi parantajanaarasta. Liljatuuli nyökkäsi tyytyväisenä.
Arvelin, että parantajat olivat lähdössä etsimään yrttejä. Minäkin olin joskus ollut Tiputassun kanssa keräämässä yrttejä. Kuolonklaanin kärttyinen parantajaoppilas oli täysi vastakohta Eloklaanin lempeille kissoille. Jostain syystä nousin vain ylös ja tassutin kahden kissan luokse. He kääntyivät täysin samaan aikaan puoleeni hymyillen.
”Tarvitsetteko apua? Olen muutaman kerran ollut parantajien apuna yrttienkeruussa Kuolonklaanissa. En minä mitään erityistä osaa, mutta voisin vaikka tarkkailla selustaanne”, ehdotin rauhallisella äänellä ystävällisesti hymyillen. Pidin siitä, että Eloklaanissa kaikki puhuttelivat toisiaan kohteliaasti. Täällä ei tiuskittu tai ärhännelty turhia.

//Leimu?
// 339 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

En vastannut mitään Tyrskytassun järjettömiin sanoihin. Olin varma, että luopio pyrki vain ärsyttämään. Tyrskytassu kääntyi taas, eikä enää kääntynyt. Kolli lähti kulkemaan poispäin reviiristämme vilkaisematta enää taakseen.
Seisoin siinä Hiilihampaan rinnalla niin kauan, että tummanruskea kissa oli kadonnut puiden sekaan. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt ajatella. En ollut koskaan karkottanut ketään. Oliko tämä sittenkin ollut ylilyönti?
Mieltäni kalvoi edelleen suunnaton suru poikani kuoleman vuoksi. Yö oli kääntymässä aamuksi, ja tummansininen taivas vaaleni kaiken aikaa. Taivaalla olevat tähdet haalenivat ja katoaisivat pian kokonaan. Valvojaiset olivat kai jo ohi, ja pian joku kävisi hautaamassa minun poikani.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin vilkaisten Hiilihammasta, joka tuijotti edelleen siihen suuntaan, minne Tyrskytassu oli kadonnut. Kolli nyökäytti päätään pienesti. Hänen olonsa täytyi olla karmea. Hänkään tuskin näkisi poikaansa enää koskaan. Minä kuitenkin tapaisin Karpalonenän taas Tähtiklaanissa. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta tuntui siltä, ettei mitkään sanat voineet parantaa Hiilihampaan oloa.
Kun olimme istuskelleet rajan liepeillä tarpeeksi kauan, nousimme mitään sanomatta ylös ja suunnistimme nummen halki kohti sekametsää.

Tunnelma leirissä oli raskas. Kaikki olivat hiljaa. Olin toivonut ehtiväni vielä hyvästellä Karpalonenän, mutta kollin ruumis oli kadonnut pääaukiolta. Sen paikalla istui Aurinkokajo. Soturi tuijotti käpäliään. Tuon keho tärisi, kun kissa itki. Olisi varmaankin ollut järkevintä mennä ja lohduttaa kilpikonnakuvioista naarasta, mutta suoraan sanottuna minä en jaksanut.
Eilisen illan ja tämän yön aikana oli tapahtunut aivan liikaa. Väsymys teki minut voimattomaksi ja turraksi. Edes kylmyys, joka pureutui ohuen turkkini läpi, ei tuntunut missään. En enää vilkaissutkaan vierelläni seissyttä Hiilihammasta, vaan lähdin laahustamaan aukion poikki kohti Litteäkiveä.
Työnnyin kiven alla olevaan pesään. Olin vähällä kompastua omiin jalkoihini, mutta onnistuin pitämään tasapainon.
Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja tuijotin pesän seinää. Eilinen taisi olla yksi tähänastisen elämäni surkeimmista päivistä. Eloklaani oli menettänyt Karpalonenän lisäksi myös Tyrskytassun. Kaikki taisivat olla poissa tolaltaan, eikä se ollut ihmekään.
Päätin, että herätessäni yrittäisin rauhoitella klaaniani. Vaikka oma oloni olisikin kaikkea muuta kuin rauhallinen, ei klaani saisi kaatua omaan pahaan olooni. Elämän täytyi jatkua, vaikka toiset kuolivatkin. Kukaan ei veisi meiltä muistoja pois, muttei menneisyyteen saanut jäädä asumaan. Tapaisimme Karpalonenän taas Tähtiklaanissa.

// 335 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Astelin kuunvalaisemalla polulla tassut kosteina yön kasteesta, joka lepäsi aluskasvillisuuden hartioilla. Olin lähes rajalla, mutta askeleeni tuntuivat hidastuvan jokaisella askeleella hieman hitaammiksi. Halusin tämän loppuvan. En ymmärrä miten ihmeessä olin antanut hänen saada minut otteeseensa. Toisaalta, Pimentovarjo vaikutti todella fiksulta ja samaan aikaan en ihmetellyt sitä yhtään.
Silti tuntui, kuin hetkeksi olisin unohtanut oman itseni ja antanut vain muiden viedä minua eteenpäin miten halusin.
Vetäisin henkeäni ja astuin eteenpäin saavuttaen paikan, jossa näin Pimentovarjon mustan hahmon olevan. Hän valpastui hieman huomatessaan minut ja hänen siniset silmänsä siristyivät aavistuksen verran.
“Iltaa Pimentovarjo”, sanoin myös itse silmiäni siristäen. Naaras nyökkäsi minulle.
En tiennyt miten tapaamisemme tästä seuraavaksi etenisi.
“Mitä sinä nyt sitten haluat minun sanovan?” lähes kivahdin. Yritin pidätellä itseäni, mutta sisälläni vellova valtavan kokoinen ärsyyntyneisyydestä johtuva pallo odotti ulospääsyään.
Vedin henkeä ja pyrin rauhoittumaan, mutta tunteet tuntuivat edelleen potkivan minua kivuliaalla tavalla niin kauan, että päästäisin ne ulos. Miten ihmeessä Pimentovarjo kykeni tuollaiseen tyyneyteen? Halusin vain huutaa suuni puhtaaksi, mutta se jos mikä ei olisi soveliasta minun asemassani olevalle kissalle. Olin tyytyväinen, että muistin sen. Ehkä se pitäisi minut vähän tyynempänä. Ehkä.

//Pimento?
181 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Rehellisesti sanoen oppilaan puheliaisuus yllätti minut. Puhetta pulppusi hänen suustaan kuin vuoristopurosta, mutta ei se huono juttu ollut. Tavallaan pidin siitä, että kerrankin minun tarvitsi vain kuunnella ja yrittää pysyä kärryillä siitä, missä mentiin.
”Millainen sinun oppilasaikasi oli? Oliko Utusielu samanlainen mestari: kannustava ja keksi hauskoja harjoituksia?” Lieskatassu uteli. Ennen kuin ehdin sanoa mitään väliin, hän jatkoi: ”Ainakin hän on kärsivällinen. Tai sitten vain turhautunut eikä kehtaa sanoa. Olen nimittäin koko oppilasaikanani napannut tasan yhden saaliin.”
Kolli näytti siltä, että oli aikomassa alkaa kertoa jo seuraavaa juttua, mutta onnistuin saamaan puheenvuoron hänen hilpeältä hölötykseltään: ”Oppilaana oli mukavaa, vaikkakin täytyy myöntää, että soturina olo on vielä parempaa. Mutta oppilasaikanani opin paljon tärkeitä asioita, joista on ollut minulle apua myöhemmässä vaiheessa, joten ei sekään täysin turhaa ollut. Pidä siis silmäsi ja korvasi auki joka päivä, niin saatat vaikka oppia jotain uutta”, sanoin leikkisästi. ”Utusielu oli paras mestari, kenet oppilas voi saada. Hän opetti minulle paljon, ja nykyään me olemme hyvin läheiset ystävät keskenämme. Hän on ehkä koko metsän kärsivällisin kissa, ja ymmärtää kyllä, että noin nuorelta ei voi vaatia mahdottomuuksia”, lisäsin lempeästi ja laskin häntäni hetkeksi oppilaan lavoille. Lieskatassu katsahti minuun kiitollisena.
Heti sen perään hän alkoi selittää seuraavaksi suunnitelmaansa joistain kalakissoista. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän mahtoi tällä ajaa takaa, mutta koska hän oli asiasta niin tohkeissaan, en tohtinut keskeyttää.
”Joten lähdetkö mukaan toteuttamaan tätä? Mitä sanot, Hiilihampainen?” Lieskatassu kysyi lopuksi, ja minun oli vaikea pidätellä huvittunutta mrrau:ta, kun kuulin, miten hän taivutti nimeäni. Vai että Hiilihampainen? Tietääkseni hampaani olivat ihan puhtaat, enkä ollut syönyt mitään hiiltynyttä. Kai tämä oli niitä uuden sukupolven vouhotuksia.
”Isä, tule leikkimään!” Korvani käännähtivät innostuneen miukaisun suuntaan. Tyrskypentu kipitti minua kohti raidallinen turkki sekaisena ja yltä päältä lehtisilpussa. Mietin, missä pentu oli oikein mahtanut pyöriä, kun tuo oli aivan räjähtäneen näköinen. Hento hymy pyrki kasvoilleni katsellessani hänen kömpelöä juoksuaan lyhyillä jaloillaan.
”Kuule, voisin joskus järjestää Utusielun kanssa yhteiset uintiharjoitukset sinulle ja Nokkostassulle, jos se yhtään edesauttaa sinun kalakissa suunnitelmaasi”, käännyin sitten sanomaan Lieskatassulle, jonka huomio oli myöskin herpaantunut Tyrskypennun keskeytyksen vuoksi.
Punertavaturkkinen kollioppilas katsoi minua hetken mietteliäs ilme naamallaan, kunnes nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. Hyvästelin hänet nopeasti ja lähdin sitten taluttamaan Tyrskypentua takaisin pentutarhalle, ennen kuin hän vilustuttaisi itsensä sateessa.

Silmät tyrmistyksestä levinneinä tuijotin poikaani, jonka rähjäinen turkki oli yltä päältä veressä ja yrteissä. En saattanut uskoa juuri kuulemaani. Tyrskytassuko muka oli tappanut Karpalonenän? Hänhän oli vasta oppilas! Ei hän mitenkään voisi pystyä sellaiseen…
”Kuinka sinä saatoit?” Tyrskytassun raivon vääristämä ulvaisu kajahti leirissä, ja kolli syöksyi kohti emoaan kynnet paljastettuina. Salamannopeasti loikkasin heidän väliinsä, pystymättä sillä hetkellä enempään. Jos hän päättäisi käydä minunkin kimppuuni, en tiennyt, olisinko voinut taistella häntä vastaan.
Tyrskytassun hyökkäys pysähtyi kuitenkin kuin seinään. Näin ristiriitaisten tunteiden myllerryksen hänen vaaleanvihreissä silmissään, joista oma järkyttynyt kuvajaiseni heijastui takaisin. Yritin telepaattisesti käskeä häntä kieltämään sen – sen, että hän oli murhannut Mesitähden pojan. Mutta sisimmässäni tiesin kuitenkin, ettei hän voinut, sillä se oli totuus, jonka Korppisiipi syystä tai toisesta oli päättänyt tuoda julki koko klaanille, eikä sitä voinut enää perua.
Mesitähden tyyni olemus horjui. Hän kävi varmastikin sisällään kamppailua siitä, mitä hänen olisi kuulunut tehdä tällaisessa tilanteessa. Päälliköllä oli oikeus vihaansa: Tyrskytassu oli tappanut hänen poikansa.
Kuitenkin seuraavaksi tapahtuvaan en ollut täysin valmistautunut, vaikka minun ei olisi pitänyt odottaa yhtään vähempääkään siihen nähden, mitä poikani oli tehnyt:
”Tyrskytassu, tästä päivästä aina kuolemaasi saakka, sinut on karkotettu. Et saa astua enää käpälälläsi Eloklaanin maille.” Mesitähden ääni oli kylmä, anteeksiantamaton. Tyrskytassua se ei tuntunut kuitenkaan hetkauttavan, tai ainakaan hän ei suostunut näyttämään sitä päällepäin. Tämä vain tuijotti päällikköä mitäänsanomattomasti, viiksikarvankaan värähtämättä.
Hetken epäröityäni astelin Tyrskytassun rinnalle. Katsomattakin häneen päin aistin, miten hänen lihaksensa värähtelivät kiihtymyksestä turkin alla. ”Minä saattelen hänet reviirin rajalle”, sanoin. Mesitähti vilkaisi minua: olin näkevinäni hänen katseessaan sääliä.
Käännyin ympäri ja kosketin kevyesti Tyrskytassun kylkeä hännälläni käskeäkseni häntä tulemaan perässäni. Emme kuitenkaan ehtineet edes leiristä ulos, kun jo Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni tokaisten vain: ”Minä lähden mukaan.”
En väittänyt vastaan, vaikka olisin halunnut olla poikani kanssa kahdestaan. Ehkä päällikkö oli huolissaan minun turvallisuuteni puolesta, tai sitten hän vain halusi omin silmin nähdä, miten hänen poikansa murhaaja lähetettäisiin selviämään omillaan vieraille maille.

Matka taittui hiljaisuudessa. Tyrskytassu kulki joukon nenässä, joten häntä oli helppo pitää silmällä siltä varalta, että tuo aikoi yrittää jotakin.
Minusta tuntui siltä, että jokainen lähemmäksi reviirin rajaa otettu askel kuroi minun ja poikani välille kuilua, jota en pystyisi välttämättä ikinä ylittämään. En voinut ymmärtää syytä hänen teolleen. Hänellä ei olisi pitänyt olla mitään syytä tehdä niin, kuin teki. Minä ja Korppisiipi olimme olleet hyviä vanhempia: mitä häneltä oli muka puuttunut?
Oli melkein aamu, kun saavuimme Eloklaanin reviirin kaukaisimpaan osaan, josta ei ollut kovin pitkä matka Ukkospolulle. Tyrskytassu asteli rajamerkkien yli jäykin askelin. Katselin häntä suru rintaan kerääntyneenä möykkynä, joka tukahdutti minua sisältä.
Mesitähti seisoi vieressäni, katse kylmän viileänä, kohdistettuna Tyrskytassun rosoiseen hahmoon, joka piirtyi vaalenevaa taivasta vasten. Silmänräpäyksen ajan näin hänen kohdallaan seisovan sen saman pienen pennun, joka oli jahdannut leiriaukiolla lehtisateen värikkäitä lehtiä ja pyytänyt päästä tutkimaan leiriä isänsä kanssa.
Tyrskytassu kääntyi. Hänen katseensa liikkui rauhallisesti Mesitähdestä minuun ja sitten takaisin. ”Toivottavasti jokainen seuraava halveksittavaan klaaniinne syntyvä pentu tajuaa, että heillä on mahdollisuus valita paremmastakin”, hän sihahti hampaittensa takaa. En ymmärtänyt, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti, mutta sinä hetkenä mikään muukaan ei tuntunut järkeenkäyvältä. Minun ei olisi kuulunut seistä tässä, saattamassa omaa poikaani maanpakoon jonkun murhasta.

//Mesi?
//876 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu katseli aukiota silmät järkytyksestä selällään. Tyrskytassu oli juuri jäänyt kiinni oman mestarinsa murhaamisesta ja syyttänyt siitä kuoloklaania. * Eihän tyrskytassu voisi tehdä sellaista hän on entinen pesätoverini.
-Aina tästä päivästä kuolemaasi saakka et saa astua käpälälläkään tälle tälle reviirille. Sinut on karkotettu. Sanoi Mesitähti.
Koivupennun suu loksahti järkytyksestä auki.
– Kaikki hyvin? Kysyi hänen vieressään istuva Pilkepentu.
– No en vain voi uskoa Kuulemaani. Hän sanoi ääni väristen.
Koivupentu ei kestänyt nähdä enempää vaan tassutti takaisin pentutarhaan. Aurinko oli jo laskemaisillaan eikä häntä huvittanut käydä hakemassa tuoresaalista, mutta hänellä oli kova nälkä.
Hän lähti ulos pentutarhasta ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hän huomasi, että Tyrskytassu, Hiilihammas ja Mesitähti puuttuivat. * Olivatko he viemässä häntä ulos reviiriltä? Hän ajatteli. Hän nappasi tuoresaalis kasasta hiiren ja vei sen pentutarhan edustalle ja alkoi näykkiä sitä. Hänellä ei vain ollut ruokahalua. Hän ajatteli vain entistä pesätoveriaan eikä saanut ajatuksia irti hänestä. Hän söi hiiren loppuun ja meni nukkumaan pentutarhaan.

// Tein tästä tälläsen noin 150 sanan tarinan tosta Tyrskytassun karkoittamisesta Koivupennun näkökulmasta.//

Kirjoittaja: Elandra

Tilanne oli eskaloitunut nopeasti. Rauhalliset valvojaiset oli Korppisiiven sanojen myötä muuttunut katastrofiksi. Aluksi luulin kuulleeni väärin, mutta niin ei ollutkaan. Soturitar oli työntänyt oman poikansa ongelmiin paljastaessaan tuon julman teon.
Suunnaton raivo sumensi mieleni. Korvissani humisi ja hetkeen en nähnyt mitään. Halusin kostaa Tyrskytassulle sen, mitä hän oli minulle tehnyt. Ohikiitävän hetken se ajatus tuntui houkuttelevalta. Tajusin kuitenkin, miten typerä olin. Ravistelin päätäni. Kosto ei ollut ratkaisu. Minä en ollut sellainen.
”Tyrskytassu, tästä päivästä aina kuolemaasi saakka, sinut on karkotettu. Et saa astua enää käpälälläsi Eloklaanin maille”, lausuin kylmällä äänellä ja katsoin suoraan silmiin nuorta kissaa. En osannut lukea, mitä tummanruskea kolli ajatteli. Hän vain tuijotti minua herkeämättä.
Hiilihammas asteli poikansa rinnalle. En tiennyt kumpi oli pahempaa; menettää oma poikansa vai saada tietää, että oma poika on tappaja.
Ajatukseni olivat edelleen sekavat. Rauhallinen päivä oli muuttunut pienessä hetkessä yhdeksi elämäni kauheimmista päivistä. Katseeni lipui taas Karpalonenän kylmenevään ruumiiseen. Pienenevän kuun kolea valo heijastui valkean soturin ja tuon ympärillä kyyhöttävien kissojen turkeille. Elottoman kissan vierellä olevat kissat olivat minun jäljellä oleva perheeni. En joutuisi kantamaan tätä surua yksin.
”Minä saattelen hänet reviirin rajalle”, Hiilihammas lausahti matalalla äänellä. Vilkaisin tabbykuvioista soturia säälien. Miltäköhän hänestä tuntui juuri nyt? Oliko hänen tuntemuksensa pahempia kuin omani? Tyrskytassun kasvot olivat ilmeettömät, kuin kivestä veistetyt. Oppilas tuijotti edelleen minua. Kissan kylmä ilme puistatti minua.
”Minä lähden mukaan”, tokaisin juuri kun Hiilihammas oli kääntymässä saatellakseen poikansa oman onnensa nojaan. Tyrskytassu oli saanut hengiltä soturin, joten hän pärjäisi kyllä yksin. En voinut ottaa riskiä, että kolli tappaisi uudelleen, hänen oli lähdettävä pois.

//Tyrsky tai Hiili?
// 253 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivänvalo valui tuskallisen hitaasti loppuun. Aukiolle oli laskeutunut surusta raskas ilmapiiri, jonka hiljaisuuden rikkoi ainoastaan Aurinkokajon lohduton nyyhkytys menetetyn pojan puolesta. Mesitähti kyyhötti kumppaninsa vierellä pää painettuna ja silmät ummistettuna. Sydäntäni riipaisi katsoa heitä, joten käänsin pääni poispäin. Tehtyä ei saisi enää tekemättömäksi; minun ei auttanut kuin vain elää asian kanssa.
”Oletko kunnossa?” Hiilihammas tuli vierelleni. Hänen silmänsä olivat surusta synkät, mutta hänen äänessään oli lämpöä, joka oli selvästi osoitettu minulle. Liljatuulen levittelemien yrttien tuoksu tuntui vahvana turkissani, josta olin itse nyhtänyt karvaa vähemmäksi saadakseni tarinani kuolonklaanilaisten hyökkäyksestä näyttämään vakuuttavammalta. Isän katse tuntui korventavan kuumalta nahassani: aivan kuin se olisi voinut sulattaa valheen ohuen pinnan ja paljastaa kaikille sen taakse kätkemäni hirveyden.
”Olen”, vastasin nieleskellen. En voinut katsoa häntä silmiin. Jalkani vapisivat edelleen holtittomasti. Vaikka olin päättänyt yrittää olla ajattelematta asiaa, en pystynyt unohtamaan sitä näkyä, jossa Karpalonenä valahti hervottomaksi kynsissäni ja kollin valkoinen turkki tahriintui hänen omasta verestään.
Vilkaisin varovasti leirin keskustaan, jossa päällikkö kumppaneineen edelleen oli. Liljatuuli ja Leimutassu olivat tulleet peittämään kuoleman hajun Karpalonenän ruumiista yrteillään valvojaisia varten, mutta huomasin, että parantajan liikkeet olivat tavallista raskaammat ja kömpelömmän näköiset. Karpalonenä oli ollut sukua myös hänelle, veljenpoika.
Kun viimeinen valonpisara tihkui loppuun, klaani kerääntyi Karpalonenän ruumiin ympärille valvojaisia varten. Mesitähti, Aurinkokajo sekä Karpalonenän sisarukset nuokkuivat aivan kuolleen soturin turkissa kiinni. Olisin voinut mennä lähemmäs, mutta se tuntui jotenkin väärältä. Aivan kuin Karpalonenän henki olisi työntänyt minut syrjään sanoen: ”Tämä on syytäsi. Sinun takiasi perheeni nyt kärsii.”
Kyllä minä sen tiedän, vastasin kuvitelmalle mielessäni ja puristin silmäni tiukemmin kiinni. Vaan mistä minä olisin voinut tietää, että se olit sinä, joka hyppäsi kimppuuni? Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, tekisin sen varmasti, mutta kun en voi.
Käänsin korviani käpälänaskelten suuntaan, jotka lähestyivät. Avasin silmäni ja katsahdin Korppisiipeen, joka seisoi valvojaisiin osallistuvien kissojen takana naamallaan kivitetty ilme. Hänen vaaleanvihreät silmänsä käväisivät minussa, mutta sitten suuntasivat vaikeasti tulkittavan katseensa muihin.
”Kuolonklaani ei ole vastuussa Karpalonenän kuolemasta”, emo maukui yllättäen. Hänen äänensä oli lasinkirkas, ja sen reunat tuntuivat viiltävän suoraan sisimpääni. Mitä hän oli juuri sanonut?
Yksitellen kissat nostivat päänsä ja kääntyivät katsomaan mustavalkoista soturia, jonka hännänpää oli alkanut nykiä levottomasti. Viimeisenä Mesitähti punnersi itsensä käpälilleen ja käveli kankein askelin naaraan eteen.
”Mitä sinä puhut, Korppisiipi?” hänen sanat kaikuivat onttona kuin tyhjäksi koverrettu puu.
Tunsin sydämeni kiihdyttävän lyöntejään, kun Korppisiipi kohdistikin yllättäen katseensa minuun. Siinä samassa minulle valkeni: hänen täytyi tietää jotenkin. Järkytys vaihtui vähitellen yltyväksi vihaksi: inhosiko hän tosiaan minua niin paljon, että oli valmis ilmiantamaan oman poikansa koko kuullen? Jos niin oli, niin sitten minulla ei ollut enää emoa.
”Tyrskytassu teki sen. Satuin paikalle, kun lähdin yksin kävelylle Vadelmatassun harjoitusten jälkeen. Se tapahtui aivan Kuolonklaanin rajan pinnassa, ja Karpalonenä yritti vain estää Tyrskytassua käymästä Kuolonklaanin puolella saalistamassa olevan oppilaan kimppuun”, sanat putosivat ilmaan syytöksestä raskaana. Kaikkien katseet kääntyivät minuun.
Raivo sisälläni oli roihahtamaisillaan liekkeihin. ”Kuinka sinä saatoit?” ulvaisin ja syöksyin naarasta kohti kynnet ojennettuina. Hyökkäysyritykseni katkesi kuitenkin lyhyeen, kun Hiilihammas loikkasi väliimme silmät tyrmistyksestä selällään. Minun oli pakko pysähtyä. Isäni silmistä näkyvä pelko ja kauhistus lamaannutti minut.
Väkisinkin katseeni siirtyi yhä Korppisiiven edessä seisovaan Mesitähteen. Nyt kun hän tiesi totuuden, valta oli hänen käpälissään. Olin liian tolaltani tehdäkseni elettäkään.

//Mesi?
//517 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli normaali, vaikkakin kylmempi kuin aiemmat. Puita voimakkaasti riepotteleva hyinen viima muistutti, miten lähellä lehtikato oli. Puhuri iskeytyi puiden oksiin ja sai heikoimmat lehdet irtaantumaan. Ne leijailivat omia reittejään ensin ylöspäin, mutta laskeutuivat sitten alas aivan kuin tanssien.
Lehtisateessa oli jotakin sanoinkuvailemattoman kaunista. Vaikka sitä seurasikin lehtikato, minä pidin lehtisateesta. Puiden värit olivat muuttuneet viherlehden vihreästä ruskan väreihin.
”Kaunis päivä”, Aurinkokajon pehmeä naukaisu kantautui takaani. Käännähdin kilpikonnakuvioisen soturin puoleen. Naaras oli nostanut keltaisen katseensa kohti puiden latvoja.
”Niin on”, vastasin hymyillen. Katsoin hetken ajan kumppaniani silmiin etsien itsestäni sitä rakkauden kipinää, joka oli joskus ollut vähällä syttyä naarasta kohtaan. Tuijottaminen oli turhaa. Olin katsellut Aurinkokajoa epätoivoisena ties kuinka paljon, mutten vain löytänyt sitä rakkauden tunnetta. Toki minut valtasi hurja lämmin olo Aurinkokajoa katsellessani. mutta niin kävi, kun katsoin ketä tahansa eloklaanilaista.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kilpikonnakuvioinen soturitar kysyi ja laski katseensa minuun. Väänsin kasvoilleni taas väkinäisen hymyn ja nyökkäsin.
”Mennään vain.”
Aurinkokajo lähti iloisesti hipsimään leirin pääaukion halki kohti piikkihernetunnelia. Minä seurasin häntä häntä pystyssä, mutten kovinkaan innoissani. Tuntui kamalalta viettää aikaa kissan kanssa, joka rakasti minua koko sydämestään, mutta jota minä en itse rakastanut. Se oli niin kovin väärin Aurinkokajoa kohtaan, mutta olisiko enemmän väärin kertoa moinen asia suoraan? Aurinkokajo loukkaantuisi varmasti perin pohjin, eikä ikinä antaisi minulle anteeksi valheitani.
En ehtinyt sukeltaa hämärään piikkihernetunneliin, kun rautainen veren tuoksu leijaili sieraimiini. Se sai kehoni jähmettymään, ja odotin kauhulla tunnelissa parhaillaan olevia kissoja. Askeleet lähestyivät. Ensin leiriin asteli Hillasielu, jonka katse oli surun murtama. Pieni valkea kolli kohtasi katseeni ja lausui:
”Olen pahoillani.”
Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun näin seuraavan tulijan. Lauhalaukka raahasi pääaukiolle valkean kissan. Sillä silmänräpäyksellä Aurinkokajo rojahti maahan.
”Ei!” naaras parkaisi onnettomana. Lauhalaukan ilme oli synkkä, kun soturi laski nuoren kollin pääaukion kovalle maalle. Kyyneleet kohosivat silmiini katsellessani elotonta Karpalonenän ruumista. Ensin minut valtasi vain suru, mutta huomatessani poikani turkilla olevat ruhjeet, käännyin kohti Lauhalaukkaa, jonka jälkeen leiriin oli tullut kolme muuta kissaa; Okraviiksi, Lakkakuiske ja Tyrskytassu.
”Mitä tapahtui?” kysyin oranssin ja valkean kirjavalta soturilta. Karpalonenä ei ollut ainoa ruhjeilla oleva kissa, sillä Tyrskytassun turkista oli lähtenyt karvatukkoja ja oppilas vaikutti kaikin puolin kauhistuneelta. Tuo tuijotti herkeämättä Karpalopunan elotonta ruumista ja pienen kollin keho tärisi onnettoman oloisesti.
”Kuolonklaanilaiset hyökkäsivät Tyrskytassun ja Karpalonenän kimppuun”, Lauhalaukka lausahti matalalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Entisen kuolonklaanilaisen kasvoilta saattoi lukea, miten vihainen hän oli. Kissan sanat kuullessani myös minusta tuli vihainen. En ollut koskaan kokenut tällaista vihaa ketään koskaan.
Joku kapinen kuolonklaanilainen oli mennyt ja riistänyt viattoman poikani hengen omassa kodissamme. Tästä kuolonklaanilaiset eivät pääsisi niin helpolla. He vastaisivat minulle teostaan.
Ravistelin päätäni. En halunnut antaa vihalle niin suurta valtaa mielessäni. Ummistin silmäni työntääkseni raivon pois. En minä ollut tällainen. Viha ei ollut koskaan hyvä vaihtoehto. Avatessani taas silmäni näin Karpalonenän.
Ajatus siitä, ettei soturi enää koskaan avaisi meripihkaisia silmiään tuntui tekevän minut hulluksi. En voisi enää koskaan vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, eikä hän saisi koskaan omaa perhettä. Karpalonenä oli nyt Tähtiklaanissa, eikä sieltä ollut paluuta. Kuolema oli ikuista ja niin lopullista.
Pääaukio oli täyttynyt kissoista. Kuljin hitain askelin poikani luokse. Aurinkokajo oli jo kumartunut nuolemaan nuoren soturin haavoja, ja minä tein samoin.
En ehkä rakastanut Aurinkokajoa, mutta tämän surun me jaoimme yhdessä. Karpalonenä oli meidän poikamme, ja pennut yhdistivät meidät aina. Kukaan muu ei tiennyt, miten paljon me olimmekaan menettäneet.

//541 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jo kuussa olin kerennyt oppimaan paljon uudelta mestariltani. Kävimme joka päivä harjoituksissa, ja joka kerran jälkeen tunsin olevani hieman vahvempi. Tietenkään en voinut olla vielä paras, sillä olin vasta aloittanut, mutta minusta tuntui, että erityisesti taisteluharjoituksissa tukahdetut taitoni pääsivät loistamaan. Jos siis joskus sattuisin kohtaamaan kuolonklaanilaisen taistelussa, minulla olisi melko hyvät mahdollisuudet päihittää hänet.
Kuljin lehtien peittämällä metsämaalla suu vähän raollaan riistaeläinten varalta; imin metsän sateen jäljiltä raikkaita tuoksuja ja yritin paikantaa jotain. Kun viimein löysin tuorehkon hiiren tuoksun, ryhdyin seuraamaan sitä astellen käpäläni erityisen varovasti aina seuraavaan kohtaan, sillä en halunnut säikyttää sitä tiehensä pitämällä liikaa ääntä.
Hiiri istui karhunvatukkapensaan juurella syömässä jotain siementä. Se oli niin keskittynyt puuhaan, ettei tainnut tajuta edes tarkkailla ympäristöään saalistajien varalta. No, ei se ainakaan minua haitannut – tämän minä kyllä nappaisin!
Koukistin lonkkani valmiina loikkaan. Häntä takanani kiemurrellen otin lyhyitä, kevyitä askelia sitä kohti. Olin aikeissa iskeä, kun jostain kajahti linnun varoitushuuto. Hiiri säpsähti ja pudotti siemenensä, samalla hetkellä se näkyi huomaavan myös minut. Turhautuneesti ulahtaen syöksähdin sitä kohti, mutta en ollut tarpeeksi nopea: jyrsijä katosi pensaan alle ulottumattomiini.
Puistelin lehtikariketta pois turkistani hiljaa ääneen sadatellen. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, mistä linnun ääni oli kuulunut. Joku hiirenaivoinen oli varmaankin mennyt hätyyttämään sitä, ja tuon jonkun takia saaliini oli päässyt pakenemaan.
Kynsiä koukistellen lähdin talsimaan siihen suuntaan aikeenani löytää se tomppeli, joka saisi kuulla vielä kunniansa pilattuaan väijytykseni. Mutta mitä pidemmälle kuljin, tajusin vain Kuolonklaanin rajan tulevan nopeammin vastaan. Oliko se ääni todella tullut tästä suunnasta? Ei kai kukaan nyt näin lähellä vihollisklaanin rajaa saalistaisi… paitsi… !
Ryömin saniaispehkoon ja kurkistin sen lehvien alta toiselle puolelle aukiota, joka kuului Kuolonklaanille. Puiden välissä vilahteli kissojen solakoita hahmoja. Ketunmieliset! ajattelin hammasta purren, jotten olisi päistikkaa rynnännyt heidän puolelleen taisteluun. Ovat varmaankin aikeissa varastaa meidän riistaamme!
”Sinä päästit sen karkuun, Saukkotassu!” kuului kimakka ääni jostain lähistöltä.
”Enkä! Minulla ei vain ole siipiä, joilla lähteä sen perään!” vastasi toinen. Pian näin aukiolle astelevan kahden nuoren naaraan, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, jos joku sattuikin yrittämään saalistusta lähitienoilla.
Olin jo aikeissa painella heidän luokseen sanomaan suorat sanat, mutta sitten Karpalonenän ääni keskeytti minut.
”Mitä sinä täällä teet?” Kolli katsoi minua kummastuneena, kun ryömin takaperin ulos saniaistiheiköstä.
”Etsin saalista”, sanoin, eikä se aivan täysin päästä tekaistua ollut: sitähän minä olin yrittänyt tehdä koko ajan, kunnes nuo mehiläisenaivoiset oppilaat olivat alkaneet pitämään omaa showta omalla puolellaan.
Karpalonenä kohotti kulmiaan vähän kyseenalaistavasti, mutta ei kysellyt enää enempää. Hän käski minun yrittää uudelleen lähempänä jokea, ja minä tottelin, vaikka käpäliäni syyhyttikin lähteä niiden metelöitsijöiden perään.

”Tee väistöliike, Tyrskytassu!” Niukasti ehdin vetämään jalkani pois Vadelmatassun ulottuvista, juuri ennen kuin tämä oli saamassa siitä otetta kampatakseen minut. Vaaleanruskea kolli vetäytyi kauemmaksi hännänpää ärtyneesti nykien pilalle menneen taklausyrityksen takia.
”Hyvää työtä!” Karpalonenä kehui montun reunalta ja väräytti hyväksyvästi viiksiään. ”Hienosti ennakoitu!”
”Eihän hän mitään ennakoinut!” Vadelmatassu purnasi. ”Sinä varoitit häntä!” Tavallisesti varsin säyseä kollioppilas oli tänään jokseenkin kireällä päällä. Puhuessaan hän heitti minun suuntaani vihaisia mulkaisuja. Hyväksyisi nyt vain, että olen häntä parempi, ajattelin ja tuhahdin ääneen.
”Hän on kyllä oikeassa siinä”, Korppisiipi, minun emoni ja Vadelmatassun mestari, maukui väliin. Naaras katsoi tyynesti nuorta soturia, joka nyki viiksiään vaivaantuneen oloisena.
”Ensi kerralla en tee niin”, Karpalonenä lupasi ja painoi päänsä kohteliaasti vanhempaa kissaa puhutellessaan. Kiukku tempoili sisälläni kuin saalistajan kynsiin jäänyt pikkueläin. Emo puolusti omaa oppilastaan vain siksi, koska ei ollut kanssani enää niin hyvissä väleissä kuin ennen. Jos en silloin kerran olisi mennyt sanomaan niin typerästi, tilanne saattaisi nyt olla toinen.
”Eiköhän tämä ollut tässä”, ilmoitti Korppisiipi vielä kaiken päätteeksi ja kutsui hännänliikkeellä Vadelmatassun ylös kuopasta.
Karpalonenä laskeutui luokseni, kun Korppisiipi oppilaineen oli häipynyt näkyvistä. Upotin kynteni pehmeään hiekkaan, joka muovautui käpälieni alla. ”Oli ihan typerä ajatus harjoitella yhdessä Vadelmatassun kanssa”, mutisin, oikeastaan tarkoittamatta sanojani varsinaisesti kenellekään. Karpalonenä kuitenkin laski häntänsä kannuttavasti selälleni.
”Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua”, hän naukaisi. Kun katsahdin häntä, tajusin tämän olevan aidosti pahoillaan erheestään. Se ei kuitenkaan riittänyt vakuuttamaan minua. Minut oli juuri saatettu naurunalaiseksi oman emoni ollessa paikalla todistamassa sitä. Miten voisin kuuna päivänä unohtaa sellaisen?
”Haluan saalistaa”, ilmoitin ilmeettömänä ja lähdin sanaakaan sanomatta loikkimaan syvemmälle metsään. Kuulin Karpalonenän huutavan jotakin perääni, mutta en pysähtynyt.
Kuljin määrätietoisesti kohti Kuolonklaanin rajaa. Samalla yritin pitää suutani hieman raollaan siltä varalta, että lähistöllä sattuikin olemaan riistaa. En tiennyt, oliko Karpalonenä lähtenyt perääni, mutta olin pitänyt huolen siitä, ettei hän tavoittaisi minua ainakaan heti. Kaipasin aikaa ajatella ja setviä pääni sisään muodostunutta ryteikköä.
Jostain kuului turhautunut sihahdus. Ponnautin korvani pystyyn saman tien ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Sieraimeni täyttyivät Kuolonklaanin katkusta; inho pisti karvani pörhistymään. Tiesin näkemättäkin, että minua oli vastassa vihollisklaanin kissa, kun pääsisin tuon edessäni kasvavan pensaikon toiselle puolelle. Se ei vain vielä tiennyt, kuka sitä oli vastassa.
Sillä hetkellä minulle oli täysin yhdentekevää, mihin iskisin kynteni. Sisälläni kytenyt raivo oli leimahtamaisillaan polttaviksi lieskoiksi, jotka nielivät sisäänsä kaiken vastaan tulevan. Ja tuo onneton Kuolonklaanin katti saisi pian tuntea sen nahoissaan.
Kun olin jo rynnistämässä kohti oksien takaa pilkahtelevaa turkkia, tunsin jonkun painon rysähtävän kylkeeni. Hurjistuneesti sähisten kävin vastahyökkäykseen ja jakelin iskuja parhaan osaamiseni mukaan takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, ettei kimppuuni hyökännyt kissa taistellutkaan vastaan. Oli kuitenkin jo myöhäistä, kun tunsin jonkin lämpimän pulpahtavan tassuilleni, ja Karpalonenän ruumis valahti veltoksi edessäni.
Silmät kauhusta selällään tuijotin mestarini hervotonta ruumista. Kollin meripihkasilmät olivat vielä auki, ja niiden lasittunut katse tuntui seuraavan minua. Verilammikko oli alkanut jo muodostua soturin valkoisen kaulan alle.
”Mitä minä olen tehnyt”, ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, se oli valmis särkymään kuin jää, jonka pinta halkeili uhkaavasti kissan painon alla. ”Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?”
Lyyhistyin mestarini ruumiin viereen ja hautasin kuononi lyhyeksi hetkeksi hänen turkkiinsa, joka oli alkanut paakkuuntua veren kuivuessa. Hengitin syvään hänen tuoksuaan, johon oli ilmestynyt jo aavistus kuoleman löyhkää.
Olin toivoton, vailla tukea ja turvaa. Tiesin, ettei klaanin sympatia olisi minun puolellani, jos heille valkenisi, että minä olin tappanut Karpalonenän. Kylmä tunne hiipi rintaani, kun yhtäkkiä muistin, että Karpalonenä oli ollut paitsi arvostettu soturi ja mestarini myös Mesitähden poika. Hän takuulla hurjistuisi minulle niin, että päättäisi mestauttaa minut.
Kun olin jo vaipumassa synkkyyteen, mieleeni hiipi toivonkipinä luomaan valoa: ehkä heidän ei tarvitsekaan tietää, mitä Karpalonenälle oikeasti kävi. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt äskeistä kohtausta. Olimme lähellä Kuolonklaanin rajaa, joten meihin oli varmasti väkisinkin tarttunut vähäsen rajanaapuriklaanin ominaistuoksua. Voisin väittää muille, että Kuolonklaani oli tästä vastuussa.
Ryhtyessäni repimään itseltäni irti karvatukkoja tehdäkseni tarinastani uskottavamman tiesin astuneeni polulle, jolta en voinut kääntyä enää takaisin. Koko loppuelämäni joutuisin elämään tietoisena valheestani ja anteeksiantamattomasta teostani, mutta se oli pieni hinta siitä, että sain pitää pääni.
Ollessani valmis ryhdyin raahaamaan Karpalonenän ruumista leiriä kohti. Kollista jäi maahan punainen verivana, jonka katsominen puistatti minua. Kun kuulin ääniä lähistöltä, aloin vaikertamaan tarpeeksi kuuluvasti, jotta kissat tajuaisivat tulla katsomaan.
Utusielun johtaman partion tullessa paikalle selitin näille keksimäni tarinan ja esitin parhaani mukaan järkyttynyttä ja poissa tolaltaan olevaa, vaikkei siihen paljoa panostusta tarvittu, sillä olin oikeasti edelleen kauhistunut ja peloissani tästä kaikesta. Pelko tuntui puristavan kyntensä entistä tiukemmin sydämeni ympärille, kun Hillasielu ja Lauhalaukka ottivat Karpalonenän ruumiin kannettavakseen ja partio lähti liikkumaan leiriä kohti painostavan hiljaisuuden vallitessa.

//Mesi?
//1160 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu tuumaili kalakissasuunnitelmaansa mietteliäänä. Kenties hän voisi tiedustella jonkun toisen kissan mielipidettä hänen mahtavaa suunnitelmaansa kohtaan. Kolli haukotteli suu ammollaan ja ravisteli märkää turkkiaan. Mokoma sade, tässähän ihan todella kasvattaisi pian suomut turkkiinsa. Lieskatassu nosti katseensa käpälistään ja vilkaisi uteliaana Hiilihampaaksi esittäytyvää kollia. ”Hei Hiilihammas, olen Lieskatassu”, oppilas virnisti uteliaana, hän ei ollutkaan jutellut aiemmin tälle tummanruskealle kollille. Soturi myös kertoi, että aikoinaan hänenkin mestari oli ollut Utusielu. ”Onko Utusielu sitten niin vanha?” raitaturkki naurahti huvittuneena, ei kuitenkaan mitenkään ivallisella tavalla. ”Ja oppilaana on aivan mahtava! Voi kehitellä omia, upeita suunnitelmia ja tehdä vaikka mitä hauskaa! En malta odottaa, että olen soturi. Sitten pääsen yksin leiristä ja vaikka mitä kivaa! Kenties saan myös oman oppilaan, siitä tulisi upeaa!” Lieskatassu hölötti intoillen oppilasajoistaan. ”Millainen sinun oppilasaikasi oli? Oliko Utusielu samanlainen mestari; Kannustava ja keksi hauskoja harjoituksia?” punaturkki kysyi vanhemmalta kissalta. Hän kyllä piti Utusielusta, naaraalla oli aina uusi idea takakäpälässään ja hän ei ikinä lannistunut. ”Ainakin hän on kärsivällinen. Tai sitten vain turhautunut eikä kehtaa sanoa. Olen nimittäin koko oppilasaikanani napannut tasan yhden saaliin”, kolli huokaisi, typerät saaliit.

”Mutta kuules, minulla olisi yksi aivan tajunnanräjäyttävä suunnitelma!” kolli henkäisi, luoden suunnitelmansa ympärille jännitettä. Tummanruskea kolli ei nimittäin ikinä arvaisi hänen kalakissasuunnitelmaansa. Hiilihammas kohotti kulmaansa kysyvänä ja Lieskatassu virnisti ylpeänä. ”Nimittäin, oletkos ikinä miettinyt tätä! Entäpä jos lehtisateen aikaan kissat muuttuisivat kalakissoiksi! Ajattele kuinka helppoa se olisi, metsähän melkein peittyy veteen. Ja tätä menoa se todella peittyy”, raidallinen kissa maukaisi ja heilautti käpäläänsä ilmassa. ”Noh, yllätyitkö?” oppilas kysäisi heti perään ja naurahti Hiilihampaan ilmeelle. ”Kieltämättä minä yllätyin. Ja ei, en ole tullut ajatelleeksi tätä”, soturi naurahti, kenties hieman vaivaantuneena. Olihan Lieskatassun suunnitelma mahdoton toteuttaa. ”Joten lähdetkö mukaan toteuttamaan tätä? Mitäs sanot Hiilihampainen?” Lieskatassu kysyi, iloinen ja odottava virne kasvoillaan. Oppilaan hännänpää heilahteli levottomasti, hän halusi tehdä jotain. Se erakkokin oli täällä, kenties jäädäkseen?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuuli havisutti leiriä ympäröivien puiden lehtiä ja ripotteli niitä sinne tänne pitkin aukiota. Taivas oli pilvinen, mutta vielä ei satanut.
Istuin yksin ulkona; emo oli pentutarhalla nokosilla, tai sitä hän oli ainakin näyttänyt tekevän, kun olin vaivihkaa luikkinut pois paikalta. Emme olleet oikein jutelleet sen jälkeen, kun olin mennyt tokaisemaan tälle pari päivää sitren melko tylystikin, ettei hänen tarvinnut työntää nenäänsä kaikkiin asioihini, vaikka olikin emoni. Ilmeisesti olin onnistunut loukkaamaan häntä sanomalla niin, ja olin heti jälkeenpäin katunut sitä, etten ollut osannut sulkea suutani ajoissa.
”Tyrskypentu.” Hätkähdin vähän kuullessani isäni äänen. Nostin katseeni maassa lepäävästä kirkkaanoranssista lehdestä tabbykuvioiseen kolliin, joka tassutti luokseni. ”Miten päiväsi on sujunut?” hän kysyi kumartuessaan koskettamaan neniä kanssani.
Epäröin, kertoisinko hänelle minun ja emon välisestä kahnauksesta, mutta päädyin lopulta pysymään vaiti asiasta. ”Hyvin. Kävin vain jututtamassa Kirsikkakuonoa ja unohduin sen jälkeen ulos katselemaan puita”, sepitin päästäni. Tosiasiassa olin vain kaivannut omaa rauhaa, mistä pentutarhalla ei ollut tietoakaan nyt kun Koivupentukin oli muuttanut sinne.
”Niin, ne ovat kyllä nyt kauniita, kun lehdet vaihtavat väriä”, Hiilihammas hymähti ymmärtäväisen kuuloisena ja kävi istumaan viereeni. Tunsin hänen paksun, karhean turkkinsa hipovan omaani, ja vaikka en katsonutkaan häntä, pystyin aistimaan hänen painonsa vierelläni. Menisi enää vain jonkin aikaa, kunnes ottaisin hänet kasvussa kiinni; sitten olisimme saman korkuisia.
Huomioni kiinnitti Litteäkiven lähistöllä tapahtuva kuhina: Mesitähti ja tämän kumppani Aurinkokajo keskustelivat jostakin hännänpäät kiivaasti nytkyen. En kuullut, mistä he puhuivat, mutta kumpikin vaikutti olevan innoissaan jostain. Hetken päästä Mesitähti nyökäytti naaraalle päätään, kiepahti ympäri ja loikkasi pesäänsä vartioivalle isolle, littanalle kivelle. Liikautin korviani kiinnostuneena, kun päällikkö huusi tutun kokouskutsun, jossa hän pyysi kaikkia Eloklaanissa oman riistansa metsästämään kykeneviä saapumaan paikalle.
”Odota tässä”, isä sanoi ja kosketti minua kevyesti korvaan kuonollaan, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli verkkaisesti lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä oli. Jäin aloilleni istumaan ja yritin pinnistellä kuullakseni edes jotakin leirin keskellä käynnissä olevasta kokouksesta.
Lopulta kyllästyin vain odottelemaan ja rohkenin mennä taas isän viereen istumaan. Hiilihammas katsahti minuun hieman toruvan näköisenä, kun en ollut totellut tätä, mutta ei yrittänyt häätämään minua muualle. Niinpä istuin selkä suorana kuten kaikki klaanitoverini kuunnellessaan päällikköä.
”… hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi jäseneksi”, ehdin juuri kuulemaan, miten Mesitähti lopetti lauseensa.
Siinä samassa leirin täytti kissojen juhlava mourunta: ”Rastaskukka! Karpalonenä! Rastaskukka! Karpalonenä!”
Käpäliäni alkoi kihelmöidä jännityksestä, kun tajusin, että kyseessä oli uusien soturien nimitysmenot. Voi, kunpa minäkin saisin pian seisoa tuolla, huokailin mielessäni, kun näin vilaukselta Rastaskukan ja Karpalonenän seisomassa isänsä rinnalla Litteäkiven laella.
”Kohta sinäkin pääset tuonne”, kuului Hiilihammas maukuvan viereltäni, ihan kuin ajatukseni lukien. Katsahdin häneen ilahtuneena siitä, että tämäkin huomasi minun kasvaneen, ja etten ollut enää mikään pikkupentu hänen silmissään.
Ajatukset harhaillen kurkistin lapani ylitse pentutarhalle, jonka oksien takaa olin näkevinäni Korppisiiven vaaleanvihreiden silmien tähystävän meihin päin. Kun räpäytin silmiäni, kuningatar oli kuitenkin jo tiessään, jos ikinä edes oli ollut siellä.

Sinä päivänä kun minut nimitettiin oppilaaksi, oli pitkästä aikaa aurinkoista. Ramppasin hermostuneena edestakaisin pentutarhan edustalla, aina silloin tällöin Litteäkiven suuntaan vilkuillen siinä toivossa, että Mesitähti astuisi kohta sen päälle ja kuuluttaisi kaikki koolle.
”Jännittääkö?”
Säpsähdin emon äänen kuullessani ja pysähdyin kuin seinään. Käännyin katsomaan mustavalkoista kuningatarta, jonka kasvoilla oli tänään tavallista säyseämpi ilme: riidastamme oli tullut kuluneeksi jo melkein kuu, ja kumpikin meistä sisimmässään varmasti tiesi, etteivät välimme olleet vieläkään aivan entiset. Mutta emo kuitenkin puhui minulle, ja se oli edistystä.
”Vähäsen”, vastasin ja yritin kohauttaa lapojani niin huolettoman näköisesti kuin vain osasin.
Korppisiipi hymyili minulle suopeasti ja tassutti lähemmäs, jotta pystyi nuolaisemaan päälaestani törröttävän karvatupon suoraksi. Räpäytin silmiäni hieman hämilläni, mutta en sanonut mitään.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” kuulin Mesitähden äänen kajahtavan takaani, ja kun käännyin ympäri, näin päällikön seisomassa kiven päällä valkoinen turkki suittuna ja vihreät silmät kimmeltäen.
Lähdimme tassuttamaan emon kanssa rinta rinnan kohti aukion keskustaa. Kissoja oli jo alkanut valua paikalle ympäri leiriä, ja kynnet vatsassani tuntuivat kiristyvän entisestään.
Kävelin vähän vitkastellen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut hännänheilautuksella viereensä kiven päälle. ”Tyrskypentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tyrskytassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karpalonenä. Toivon, että Karpalonenä siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti piti tauon, jonka aikana aivan isänsä näköinen nuori kolli loikkasi kivelle minun viereeni. Hän loi minuun ystävällisen katseen, ja minä hymyilin hänelle takaisin. ”Karpalonenä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Hopeaputoukselta, ja olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja uskollinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö lopetti.
Tämän jälkeen Karpalonenä kurkotti koskettamaan nenällään omaani. Tunsin karvojeni pörhistyvän kollin kylmän nenäni osuessa omaani, mutta pakotin kasvoni pysymään hillittyinä.
”Tyrskytassu!” Isän ääni kohosi ensimmäisenä kissojen joukosta. Hyvin pian sen jälkeen muutkin yhtyivät mukaan, ja uusi nimeni raikasi aukiolla juhlavasti.

”Tuo osa metsää tuolla on Kuolonklaanin reviiriä”, Karpalonenä selitti ja viuhtoi hännällään siihen suuntaan, mihin hän halusi minun katsovan.
Olimme jo ehtineet ylittämään kaksi jokea, kunnes olimme tulleet Eloklaanin ja Kuolonklaanin maat toisistaan erottavalle näkymättömälle rajalinjalle. Olin odottanut näkeväni jonkinlaisen selvän merkin siinä kohtaa, missä reviiri vaihtui Kuolonklaanin puoleksi, mutta pistävä haju riitti kyllä hyvin pitämään minut loitolla pitemmälle jatkuvasta sekametsästä.
”Onko Kuolonklaani koskaan hyökännyt tänne?” kysyin Karpalonenältä hänen jätettyään uudet hajumerkit rajan pintaan ja lähtiessämme jo tassuttamaan takaisin päin.
Karpalonenä pudisti päätään. ”Ei ainakaan minun aikanani. Mesitähti on onnistunut rakentamaan klaanien välille jonkinlaisen sopusoinnun, jonka avulla yhteiselo näin lähekkäin onnistuu”, hän naukui johdattaessaan minua sananjalkapensaan läpi. Lehdet läpsivät minua naamaan, ja olin koko ajan vähällä kompastua jostain maan alta ylös kasvavaan puunjuureen.
Kotimatkalla Karpalonenä kertoi minulle Eloklaanin perustamisesta ja sen takana olleesta matkasta, josta olin saannut kuulla jo lukuisia kertoja aikaisemmin pentutarhalla ollessani, mutta koska kolli vaikutti olevan niin mielissään päästessään jakamaan tarinan kanssani, en tohtinut keskeyttää häntä.
En kuitenkaan voinut lakata miettimästä jossain sekametsän siimeksessä mahdollisesti piileskelleitä Kuolonklaanin kissoja, jotka olivat ehkä vain odottaneet oikeaa hetkeä käydä kimppuumme, tosin tällä kertaa tuloksetta. Olisiko Eloklaani todella turvassa, kun asuimme näin lähellä vihollisklaania?
Karpalonenä jatkoi puhumista, mutta sanat tuntuivat kulkevan toisesta korvasta sisään ja putkahtavan heti toisesta ulos. Leirin ulkopuolella oli niin paljon ihmeteltävää, että en pystynyt keskittymään uuden mestarini opetukseen samanaikaisesti.

//986 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 9kp –

Tyrskypentu: 38kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Jos mahdollista, kirjoitatko ensin Karpalotassun ja Rastastassun(Rastaskukka) soturinimityksistä ja otat sitten Karpalonenän mestariksesi.

Mesitähti: 5kp –

Leimutassu: 16kp –

Koivupentu: 10kp – Ihania tarinoita Koivupennulta! Tarinan selkeyden vuoksi laitathan aina lainausmerkkien (” ”) sisään, jos joku sanoo jotakin c: Puhevuorot kannattaa laittaa myös enteriä painamalla uudelle riville! 🙂

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu istui pentutarhan ulkopuolella ja mietti asioita.* Voisin vaikka mennä tutkimaan leiriä. Hän tassutti pentutarhan vieressä olevalle ilmeisesti klaanin vanhimpien pesälle joka oli karhunvatukkapensaan suojassa niin kuin pentutarhakin, mutta klaanin vanhimpien pesä oli lähempänä piikkihernetunnelia joka toimi sisäänkäyntinä. Hän astui klaanin vanhimpien pesään ja se oli tilava ja aika hämäräkin niin kuin pentu tarha oli. Koivupentu näki pesän reunassa valkoturkkisen kilpikonnalaikuilla ja kirkkaansinisillä silmillä olevan naaraan joka katsoi häneen. Mitä sinä täällä teet. tämä kysyi lempeästi. Tutkin vain paikkoja. Koivupentu vastasi. Okei Naaras vastasi lempeällä äänellä. Olen muuten Kirsikikkakuono entinen erakko. Kiva. vastasi Koivupentu. Toivottavasti viihdyt Eloklaanissa. Koivupentu lopetti puhumisen ja sanoi. Minäpä tästä jatkan leirin tutkimista. Okei mene vain. Kuului Kirsikkakuonon ääni hänen takaansa. Hän meni ulos pesästä ja lähti Litteäkiveä kohti. Litteäkivi on sellainen kivi jossa klaanin päällikkö Mesitähti puhuu klaanille ja Antaa pennuille oppilasnimet ja oppilaille soturinimet. Kun hän oli litteäkiven kohdalla hän jäi ihastelemaan sitä. *Minä seison vielä jonain päivänä siinä. Hän ajatteli. Hän katsoi litteäkiveltä sotureiden pesälle päin ja lähti talsimaan sitä päin. Sotureiden pesä on kahden yhteen kasvaneen kuusen juurakossa sijaitsevassa onkalossa maan alla. Hän meni sotureiden pesään ja katseli ihmeissään . Siinä oli 2 kerrosta.* En ole aikaisemmin nähnyt 2 kerroksista pesää. Hän ajatteli. Hän asteli ulos pesästä ja näki oppilaiden pesän. Oppilaiden pesä oli erilaisista pensaista rakennettu pesä ja se sijaitsi litteäkiven takana. Hän käveli sinne ja katsoi sisään. Se oli todellakin yksinkertaisempi kuin soturien pesä. Hän katseli hetken ja lähti pesästä pois. Hän katsoi ympärilleen ja näki parantajan pesän, jossa Ruskatassu oli. Hän lähti parantajan pesää kohti astui sisään ja näki vara uloskäynnin jonka sisäänkäynnillä oli pensas ja siinä lähellä parantaja nukkui ja säilytti yrttejä.

//269 sanaa.//

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Puolikuuta kului, ja Skafia oli edelleen leirissä riesanani. Kun hän oli saanut kerättyä itselleen tarpeeksi voimia, hän oli päättänyt jäädä Eloklaaniin vähäksi aikaa tutustumaan klaanikissojen kulttuuriin. Niinpä hän tätä nykyä osallistui partioihin muiden kanssa, söi samasta tuoresaaliskasasta ja nukkui oppilaiden pesässä, oli muka olevinaan yksi meistä. Ketään muuta asia ei tuntunut häiritsevän, mutta minua ärsytti pelkästään nähdä vilaus naaraan kellanpunaisesta turkista klaanitoverieni joukossa. Hän ei ollut klaanisyntyinen, eikä koskaan tulisi olemaankaan.
”Tuletko leikkimään meidän kanssa, Tyrskypentu?” Mauku takaani havahdutti minut ajatuksistani. Käännyin katsomaan Koivupentua ja Pilkepentua, jotka olivat ilmestyneet taakseni jossain vaiheessa. Kaksikosta nuorimmainen, Koivupentu, katseli minua ystävällinen hehku meripihkan ja vihreän sekoitteisissa silmissään. Tämä oli klaanisyntyinen, kuten minäkin, mutta Korppisiipi piti huolta hänestä. En tiennyt, ketkä hänen oikeat vanhempansa olivat, mutta minulle riitti pelkkä se tieto, että hänessä virtasi puhdas eloklaanilaisen veri.
Katseeni liukui hitaasti rotevasta Koivupennusta sirompaan Pilkepentuun, joka odotti kärsivällisesti vastaustani. Siristin hieman silmiäni; naaras oli entinen erakko, tai niin ainakin olin kuullut. Hän oli ollut pentutarhalla pitempään kuin minä, ja olimme tunteneet toisemme jo muutaman kuun ajan, mutta vasta nyt aloin hahmottaa tilannetta paremmin: koko tämän ajan olin kaveerannut epäpuhtaan kanssa, samanlaisen klaanielämästä sivullisen kuin Skafia. Miten olinkaan ollut niin sokea?
”Ei kiitos”, tuhahdin lopulta vastaukseksi ja käänsin pesätovereille selkäni. ”Leikin mieluummin yksinäni.”
Ilman että minun tarvitsi katsoa taakseni, tiesin ilmassa väreilevästä hiljaisuudesta pentujen vaihtavan keskenään kummaksuvia katseita. En ollut ennen kieltäytynyt leikkimästä heidän kanssaan, mutta nyt oli asioiden laita toisenlainen. Kohta olisin tarpeeksi vanha tulemaan oppilaaksi, ja sitten kun minä olisin oppilas, pitäisin kyllä huolen siitä, ettei leiriimme eksyisi enää ulkopuolisia.
Viime kädessä kaikki tulisivat ymmärtämään, mikä oli parasta heille itselleen. Erakot, kulkukissat ja kotikisut – kaikki kolme ryhmää yhdessä yksi iso vitsaus Eloklaanin keskuudessa.

”Koivupentu ja Pilkepentu tulivat tänään kertomaan minulle, ettet halunnut leikkiä heidän kanssaan.” Korppisiipi silmäili minua hiukan huolestuneen oloisena harjoitellessani irrottamaan hänen tuomastaan pikkulinnusta höyheniä, jotta pääsisin helpommin käsiksi niiden alla olevaan lihaan.
”Mitä siitä?” kysyin nostamatta katsettani kynsissäni olevasta siivekkäästä. Emon katse tuntui turkillani polttavan kuumana kuin aurinko.
”Se ei kuulemma ollut ensimmäinen kerta”, hän maukui sanansa painokkaasti. Tällä kertaa jätin linnun kynimisen hetkeksi sivuun ja käännyin kohti kuningatarta, jonka naamalla oli vakavahko ilme.
Kohautin hieman ärtyneenä lapojani. ”No, minä en ole enää mikään pikkupentu. Kohta olen oppilas, eikä minulla muutenkaan ole sitten enää aikaa leikkiä heidän kanssaan, joten on parempi alkaa totuttaa heitä siihen ajatukseen hyvissä ajoin”, vastasin, yllättäen jopa itsenikin ääneni jäätävän rauhallisella sävyllä. Korppisiipi katsoi minua epäuskoisena.
”Tässä on kyllä kyse jostain muustakin kuin vain pesäeron tekemisestä”, hän maukui hännällään viuhtoen, eikä antanut minun karistaa vaaleanvihreiden silmiensä katsetta nahastani. ”Sinä olet alkanut vältellä Pilkepentua. Äläkä ala väittää vastaa: minä olen huomannut sen”, emo lisäsi äänensävyllä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn.
”Vaikka olet emoni, se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi kertoa sinulle kaikki”, sihahdin takaisin yrittäen kamppailla sisälläni kasvavia tunnekuohuja vastaan. En halunnut taas ruveta riitelemään emon kanssa.
Kuitenkin Korppisiipi vaikutti loukkaantuvan sanoistani, sillä samassa hänen häntänsä valahti ja silmien katse sameni. Hän nousi ylös ja tassutti pesän toiselle puolelle, jossa käpertyi vuoteeseensa selin minuun, eikä sanonut enää mitään.
Syyllisyys pisteli nahassani kuin okaan piikit, mutta en antanut periksi. Käännyin vain rauhallisesti taas linnun puoleen ja jatkoin vähin äänin höyhenten poistamista siitä.

//524 sanaa

Kirjoittaja: Aaduska

Koivupentu nukkui makuu sijallaan pentutarhassa. Hän heräsi hätkähtäen hän oli nähnyt oudon unen , mutta hän ei muistanut siitä yhtään mitään. Hän huomasi herättyään Tyrskypennun ja Pilkepennun jotka olivat jo heränneet. ” Mennäänkö ulos leikkimään? kysyi Tyrskypentu. Joo mennään vaan. ensimmäinen kertani pentutarhan ulkopuolella. Hän sanoi innoissaan. Hän lähti juoksemaan Tyrskypennun ja Pilkepennun perään. Kun hän oli päässyt pentutarhan ulkopuolelle hän näki siellä Eloklaanin varapäällikön Liljatuulen jakamassa päivän partioita. Hän näki aukiolla kaikki soturit ja oppilaat paitsi Ruskatassu joka on parantajan pesässä. Eloklaaniin oli tullut jonkin aikaa sitten erakko nimeltään Skafia. Hän ei ole koskaan tavannut tätä, muitta kyllä hän haluaisi. Hän etsi katseellaan Skafiaa, mutta ei erottanut tämän kellanpunaista turkkia muiden joukosta. Hän havahtui hereille ajatuksistaan kuultuaan Tyrskypennun äänen. Tule Koivutassu Tyrskypentu ja Pilkepentu tulivat häntä päin juosten ja hihkuen riemusta. Tule leikkimään. Tyrskypentu sanoi ja Pilkepentu nyökytti päätään. Hän juoksi heitä päin hihkuen hänkin riemusta. Minusta on kyllä ihan mahtavaa olla klaanisyntyinen ja eloklaanissa. Hän ajatteli mielissään. Kun oli ilta ja he olivat päivän leikkineet kuului pentutarhalta Korppisiiven ääni. Tuulkaapas nyt sisälle. Koivupentu meni sisälle pentutarhaan Tyrskypentu ja Pilkepentu takanaan. Hän söi ja käpertyi nukkumaan. Hän nukahti melkein heti.

// No tälläinen ensimmäinen tarina. Toivottavasti oli hyvä//

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Olet oikeassa, Skafia ei ole klaanikissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me voisi auttaa häntä. Skafia on väsynyt ja nälissään, eikä hän pärjäisi yksin metsässä montaa päivää. Jokaisen kissan elämä on arvokas, ja meidän tehtävämme on vaalia elämää.” Näin Mesitähden tavoittelevan takanani istuvan emon katsetta. Koska kuningatar ei sanonut mitään, arvelin hänen olevan päällikön puolella asiassa.
Koukistelin pikkuruisia kynsiäni tietämättä mihin purkaa kaiken sisälleni kertyneen vihan ja pettymyksen. Mesitähti ei selvästikään tajunnut, miten iso virhe oli päästä klaanin ulkopuolinen leiriin. Skafia saattoi ehkä näyttää harmittomalta ja puhua hunajaisesti, mutta kukaan meistä ei todellisuudessa voinut tietää, mitä tuo pienen päänsä sisällä mahdollisesti juonitteli meidän varallemme.
”Skafia vaikutti oikein mukavalta kissalta, kultaseni”, Korppisiipi naukaisi yläpuoleltani ja kumartui nuolaisemaan korvaani tyynnyttelevästi. Vetäydyin kuitenkin kauemmaksi naaraan kielestä.
”Hän on ulkopuolinen! Ulkopuoliset eivät ansaitse meidän apuamme!” sähähdin äkäisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Jokin liikahti emossa, mutta en osannut tulkita, mitä se olisi voinut olla. Hän katseli minua silmät sirrillään ja loi sitten Mesitähteen pahoittelevan katseen.
”Olen pahoillani aiheutuneesta hämmingistä, Mesitähti”, hän sanoi lasinkirkkaalla äänellä ja nousi samalla seisomaan. Tunsin hännän kiertyvän ympärilleni. ”Tyrskypentu on varmaankin vielä vain tolaltaan Lainepennun äkillisestä poismenosta. Minä puhun hänen kanssaan”, kuningatar lupasi, nyökkäsi vielä kunnioittavasti päällikölle ja lähti sitten tuuppimaan minua takaisin pentutarhaa kohti.
Yritin harata vastaan, mutta jäin auttamatta toiseksi vanhempaa kissaa vastaan. Korppisiipi oli koko matkan ajan painostavan vaitonainen, eikä sanonut sanaakaan, ennen kun olimme kummatkin taas linnottautuneina hämärään karhunvatukkapensaikkoon.
”Et sinä noin voi puhua päällikölle!” Emo näpäytti minua korvalle hännänpäällään kävellessään ohitseni vuoteillemme päin. Jäin seisomaan paikoilleni jäykistyneenä; en ollut vielä koskaan saanut häneltä tällaisia toruja. Yleensä hän painoi kaiken tekemäni villaisella.
”Enkä minä ole tolaltani sen takia, että Lainepentu kuoli!” tiuskaisin takaisin, ja huomasin emon lihaksien jännittyvän mustavalkoisen turkin alla. ”Minusta Mesitähti vain teki typerästi päästäessään jonkun pahaisen kulkukissan meidän kotiimme”, viimeiset sanat melkein syljin ulos. Inhoni ulkopuolisia kohtaan kumpusi jostain niin syvältä, etten itsekään tiennyt, mistä se oli oikein alkanut.
Korppisiiven lavat lysähtivät. ”Näinkö minä olen opettanut sinua kohtelemaan vieraita?” hän ei kuulostanut enää vihaiselta, vain väsyneeltä ja surulliselta. Tunsin turkkini alla inhottavaa kuumotusta, mutta en irrottanut katsettani naaraasta. Muistin täsmälleen, miten emo oli minua opettanut tervehtimään vieraita ja toivottamaan heidät tervetulleeksi, mutta heti Skafian ilmestyttyä silmissäni ei ollut näkynyt muuta kuin punaista. Aivan kuin kaikki koskaan oppimani käytöstavat olisivat juuri sinä kyseisenä hetkenä unohtuneet.
Annoin häntäni valahtaa alas periksiantaneena, ja kipitin puskemaan emon jalkaa hellästi päälläni tullessani toisin aatoksiin. En ollut vieläkään Skafia-asiasta samaa mieltä hänen tai Mesitähden kanssa, mutta en myöskään kestänyt nähdä emoa allapäin, joten oli vain helpompaa niellä oma ylpeytensä tällä kertaa ja myöntäillä enemmistön näkökulmaa.
”Anna anteeksi, emo. En halunnut olla töykeä”, piipitin katuvana ja kohotin sitten vaaleanvihreiden silmieni anteeksipyytävän katseen emon silmiin, jotka olivat omieni kaltaiset. Isän mukaan olin perinyt ne Korppisiiveltä, aivan niin kuin sisareni Lainepentu oli perinyt jäänsiniset silmänsä häneltä.
Ajatellessani Lainepentua tunsin jonkin epämiellyttävän kylmän möykyn liikahtavan sydämeni alapuolella. Vaikka en ajatellutkaan asiaa enää niin usein, ehkä minä oikeasti olinkin tolaltani pienen naaraan poismenosta. Se saattoi selittää sen, miksi olin reagoinut Skafian tuloon niin voimallisesti.
”Minun ihana poikani.” Ikävät ajatukset kaikkosivat mielestäni sillä samaisella hetkellä, kun tunsin emoni alkavan nuolla hellästi korvantaustojani. Ei ollut mitään syytä riidellä pikkuasioista.

”Onko teidän pakko lähteä?” Katselin häntä huiskien isääni Hiilihammasta ja tämän vierellä itseään sukivaa Korppisiipeä. Tänä iltana oli kokoontuminen, ja he molemmat olivat lähdössä sinne.
En pitänyt ajatuksesta, että vanhempani menivät vaihtamaan kuulumisia vihollisklaanin reviirille. Sehän saattoi yhtä hyvin olla ansa, jonka avulla repiä Eloklaani riekalaiseksi, kunnes siitä ei olisi enää pysymään yhtenä yhteisönä ja klaani ajautuisi tuhon partaalle.
”Tulemme takaisin ennen kuin huomaatkaan”, isä vakuutteli ja hieroi käpälällään päätäni rohkaisevasti. Hänen sanansa eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua.
Kokoontumiseen lähtivät mukaan Eloklaanin tärkeimmät kissat: päällikkö, parantaja oppilaineen ja joukko vahvoja sotureita. Siinä olivat kasassa jo ainekset vähintään pikku kahakalle. Mikä muka esti Kuolonklaanin kissoja käymästä minun klaanitoverieni kimppuun heidän omalla reviirillään?
”Olehan kiltisti ja tottele Aurinkokajoa”, emo maukui oiottuaan vielä viimeiset hännäntyvessään rumasti sojottaneet karvat. Hän katsahti minuun rakastavasti ja kurkotti nuolaisemaan vielä poskeani, ennen kuin nousi ylös ja tassutti isän kanssa muiden kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon.
Lämmin henkäys takaraivossani kertoi Aurinkokajon läsnäolosta; naaras tuli seisomaan rinnalleni ja katseli jotenkin haikean oloisena muiden suuntaan. Hän tuntui tavoittelevan jotakuta tiettyä katseellaan, mutta kun se ilmeisesti ei onnistunut, tuo kietaisi hännän ympärilleni ja lähti taluttamaan minua pentutarhalle päin.
Vielä ennen karhunvatukkapensaaseen katoamista ehdin nähdä Skafian istuskelemassa aukion reunalla viikset uteliaasti väpättäen ja katse leirin vilskettä seuraten. Siristin hiukan silmiäni; minä pitäisin kyllä huolen siitä, ettei tuo ulkopuolinen aiheuttaisi täällä mitään ongelmia, kunnes Mesitähti ja muut tulisivat takaisin.

//746 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tervetuloa Tähtiklaaniin, Leimutassu.” Leimutassu räpäytti silmänsä auki ja huomasi, ettei ollut enää Kuuluolassa. Hän yritti vilkuilla ympärilleen Liljatuulta etsien, mutta sen sijaan näkikin vain pienen, mustavalkoisen kissan seisomassa edessään tähtien valaisemalla niityllä.
Häneltä meni tunnistaa puhuja Kortelammeksi, kissaksi, jonka ansiosta hän oli löytänyt paikkansa Eloklaanin parantajaoppilaana. Hetkeen hän ei osannut mitään, nyökkäsi vain kömpelösti vastaukseksi. Kortelampi tassutti lähemmäs ja hönki viileää, mintunraikasta ilmaa hänen naamalleen. Leimutassu värisytti viiksiään ja katsoi kolliin kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein. Hänen oli yritettävä käyttäytyä, tai muuten entinen parantaja ei ehkä antaisi hänen jatkaa Liljatuulen oppilaana.
Kortelammen olemus kieli kuitenkin kaikesta muusta kuin arvokkaasta jäykkyydestä, jota Leimutassu oli odottanut kohtaavansa päästessään tapaamaan edesmenneitä klaanikissoja. Entinen Myrskyklaanin parantaja katsoi häneen kirkkaan uteliain silmin ja kutsui sitten hänet hännän heilautuksella mukaansa. Leimutassu kiri kävelemään kollin rinnalle.
”Tämä on sinun ensimmäinen kertasi Kuuluolalla”, Kortelampi aloitti heidän kävellessään eteenpäin pitkien heinänkorsien seassa. ”Et varmaan odottanut ihan tällaista, vai kuinka?” Hän katsahti Leimutassuun hieman leikkisä ilme silmissään.
Leimutassu pudisti päätään. ”No en. Luulin, että minua olisi täällä vastassa jonkin sortin tähtikissojen paraati tai jotain vastaavaa”, hän tunnusti hiukan nolona. Kortelampi hymähti muttei sanonut siihen mitään.
Kissat kävelivät ikuisuudelta tuntuneen ajan seisahtuneessa hiljaisuudessa. Edes kevyt tuulenvire ei liikuttanut heidän ympärillään kohoavia korsia. Leimutassu alkoi vähitellen hermostua; ehkä hän ei todellakaan saisi jatkaa parantajaoppilaana ja nyt Kortelampi olisi viemässä häntä pois klaanien luota. »Älä ole hiirenaivo, Leimutassu. Tämä on vain unta», hän muistutti itseään ankarasti ja yritti keskittyä vierellään kulkevaan parantajakolliin.
Lopulta he saapuivat neljän suuren tammen luo, jotka kurkottelivat korkeuksiin laakson pohjalta. Leimutassu katsoi niitä henki salpautuen ihastuksesta. ”Mikä tuo on?” hänen onnistui kuiskata, aivan kuin yhtään isompi ääni olisi saattanut kadottaa puut.
Kortelampi kuitenkin sivuutti hänen kysymyksensä ja käännähti katsomaan häntä oudon etäinen katse keltaisena hohtavissa silmissään. ”Leimutassu, minä ja muut entiset parantajat aikojen takaa hyväksymme sinut Eloklaanin parantajaoppilaaksi, kunnes jonakin päivänä olet valmis ottamaan paikkasi klaanisi parantajana”, kolli puhui kuin monen äänen takaa; se oli syvä kuin mikään olemassa oleva luola ja samaan aikaan kirkas kuin lasi. Ääni kylmäsi Leimutassua. Samaan aikaan hän näki näkökenttänsä laitamille ilmestyvän lisää tähtihohtoisia kissoja, jotka toistelivat hyväksyvästi mumisten hänen nimeään.
Maailma hänen ympärillään alkoi kieppua vinhasti. Hän ei tuntenut enää jalkojaan, mutta Kortelammen hahmon hän näki selvästi vasten pyörivää mustuutta. Sitten kollikin alkoi vähitellen sulautua osaksi sitä, ja Leimutassu tunsi pimeyden nielaisevan itsensä.
”Näitkö unia?” Leimutassu hätkähti viereltään kuuluvaa ääntä ja nosti päätään. Hän katseli ympärilleen alkuun hieman hämillään, mutta sitten hän tunnisti Liljatuulen solakan hahmon vierellään ja rauhoittui. Hän oli taas Kuuluolassa, parantajien pyhässä paikassa.
Leimutassu punnersi itsensä seisomaan; hänen jalkansa tuntuivat kylmiltä ja kovilta, aivan kuin ne olisivat muuttuneet osaksi luolan kivilattiaa. Sitten hän nyökäytti kevyesti päätään ja loi mestariinsa merkitsevän katseen, josta naaraan onnistui tulkita, että tähtikissat olivat antaneet siunauksensa hänelle jatkaa parantajaoppilaana.
Astuessaan ulos Kuuluolaan vievästä tunnelista Leimutassun naamalle kävi viileä tuulenvire, ja hän värisytti viiksiään mielissään siitä, että sai tuntea taas pehmeän ruohon polkuanturoidensa alla. Hänen päänsä oli yhä vähän pyörällään äsken nähdystä unesta, mutta samaan aikaan hänestä tuntui, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti elossa. Nyt hän tiesi, ettei Kortelampi ollut johdattanut häntä Eloklaaniin sattumalta – tämä oli hänen kohtalonsa.

Täysikuu mollotti pilvettömällä taivaalla kissajoukon soljuessa äänettömästi eteenpäin. Leimutassu kulki mestarinsa vierellä. Hänen vatsaansa nipisti inhottavasti; vasta puoli kuuta sitten hän oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kuuluolalla tapaamassa Tähtiklaania, ja nyt hän oli taas matkalla samaan paikkaan kahden klaanin täydenkuun kokoontumiseen.
Viime kerralla he olivat Liljatuulen kanssa onnistuneet välttämään Kuolonklaanin kissoihin törmäämisen, mutta nyt se olisi väistämätöntä, sillä koko kokoontumisen perimmäinen idea oli vaihtaa kuulumisia vihollisklaanien välillä. Vaikka hän tiesi, että kokoontumisen aikana taistelun aloittaminen oli ankarasti kielletty, ei hän uskonut kuolonklaanilaisten voivan pitää kynsiään piilossa kovin pitkään.
Kun Mesitähti johdatti klaaninsa kivikukkulalle, Leimutassu pysytteli tiiviisti mestarinsa kintereillä tämän lähtiessä etsimään heille paikkaa johon istuutua kokoontumisen ajaksi. Eloklaani oli saapunut paikalle ensimmäisenä, mutta ei menisi varmastikaan kauaa, kun Kuolonklaani liittyisi heidän seuraansa.
Leimutassu oli löytänyt itselleen hyvän paikan isolta kiveltä Liljatuulen vierestä, kun hän huomasi klaanitoveriensa alkavan liikehtiä levottomasti kukkulalla. Kuikuillessaan kissojen päiden yli hän näki kuolonklaanilaisten marssivan paikalle ilmeettöminä ja hillittyinä.
Jonkin ajan kuluttua kokoontuminen julistettiin alkaneeksi. Heti alkuun Mesitähti esitteli Leimutassun Eloklaanin uutena parantajaoppilaana. Hän joutui siitä hiukan hämilleen, koska ei ollut odottanut nimeään mainittavan, ja yritti peitellä sitä nuolaisemalla rintaansa pari kertaa. Onneksi kohtalaisen pian kissojen katseet siirtyivät takaisin päälliköihin hänestä.

//707 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Partio oli löytänyt väsyneen erakon vaeltelemasta Eloklaanin reviirillä. Partion johtaja oli katsonut parhaaksi tuoda erakon leiriimme. Olin kiitollinen siitä, sillä mielestäni ketään ei saisi jättää puolikuntoisena luonnon armoille ilman ruokaa tai suojaa. Kellanpunainen naaras oli kertonut nimensä olevan Skafia. Olin tietenkin toivottanut hänet tervetulleeksi Eloklaaniin muutamaksi päiväksi, kunnes kissa olisi valmis jatkamaan matkaansa.
Leirin pääaukio suorastaan pursusi kissoja, kun kaikki olivat tulleet ihmettelemään leiriin saapunutta muukalaista. Kukaan ei kuitenkaan kertonut olevansa eri mieltä siitä, että meidän pitäisi auttaa Skafiaa keräämään voimiaan.
Astelin pentutarhan liepeille, jonne Hiilihammas oli nuoren erakkonaaraan tuonut. Uskalsin olettaa, että tabbykuvioinen soturi oli esitellyt vieraallemme oman jälkeläisensä. Tyrskypentu tuijotti Skafiaa kuitenkin kammoksuen. En ollut yllättynyt pienokaisen reaktiosta. Oli takuulla outoa, miten vieras kissa oli yhtäkkiä ilmestynyt leiriimme kuin tyhjästä.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, vierelläni seissyt Aurinkokajo kehräsi Skafialle ja viittoi nuorukaisen peräänsä. Skafia hymyili lämpimästi kumppanilleni ja lähti tuon perään kierrokselle. Käänsin pääni kaksikon suuntaan.
”Mesitähti, mitä tuo tekee täällä? Eihän hän ole klaanikissa!” Tyrskypentu huudahti sillä hetkellä ja otti muutaman askeleen minua kohti. Käännyin rauhallisesti pennun puoleen.
”Olet oikeassa, Skafia ei ole klaanikissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me voisi auttaa häntä. Skafia on väsynyt ja nälissään, eikä hän pärjäisi yksin metsässä montaa päivää. Jokaisen kissan elämä on arvokas, ja meidän tehtävämme on vaalia elämää”, selitin pennulle pehmeällä äänellä ja vilkaisin tuon takana seisovaa Korppisiipeä. Onnekseni kuningatar ei vaikuttanut pahastuvan siitä, miten valistin Tyrskypentua.

//Tyrsky?
// 228 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Muutama auringonnousu sen jälkeen kun olin tunkeutunut Mesitähden pesään luvatta ja kolli oli vienyt minut leiriin kierrokselle, heräsin varsin epätavalliseen hälinään, joka kuului pesän ulkopuolelta. Emo oli myös hereillä ja yritti tähyillä aukiolle pensasseinässä olevista rakosista.
”Mitä tuolla tapahtuu?” kysyin saatuani itseni kunnolla hereille ja kavutessani hänen selkänsä yli pesän lattialle.
”Sen minäkin haluaisin tietää”, emo mutisi hieman hajamielisesti, nousten myöskin seisomaan. Hän astui helpon näköisesti vuoteen reunaan yli ja harppasi muutamalla askelella pesän suuaukolle, kun taas minä yritin räpiköidä hänen perässään turhauttavan lyhyillä töppöjaloillani ja olla kaatuilematta koko ajan naamalleni.
Aukiolla oli yllättävän täyttä. Kissat parveilivat lähellä leirin keskustaa; nenääni tulvahti ulkopuolisen haju. ”Tunkeilija!” huudahdin tyrmistyneenä ja syöksähdin emoni viereltä kissajoukkoon. Pujottelin kissojen jalkojen välissä, kunnes löysin tieni heidän muodostamansa piirin keskustaan, jossa seisoi pieni, pyöreähkö vaalean kellanpunainen kissa.
Olin jo aikeissa rynnätä muukalaisen kimppuun, kun isäni astui tielleni silmät iloisesti hohtaen. ”Tyrskypentu, tule tapaamaan Skafia! Hän viipyy täällä pari päivää vieraanaamme”, isä puhui kepeällä äänellä; hän ei kuulostanut lainkaan huolestuneelta siitä, että leiriimme oli päässyt klaanin ulkopuolinen.
Voimatta harata vastaan hän vei minut tulokkaan eteen ja laski häntänsä selälleni, aivan kuin olisin ollut jokin typerä saaliselukka, jonka hän oli saanut kiinni metsästyspartiossa ja jota hän esitteli nyt rinta rottingilla muille. ”Skafia, tässä on poikani Tyrskypentu”, Hiilihammas maukui säyseästi ja katsahti sitten minuun naamallaan leveä hymy.
Skafian ei juuri tarvinnut kumartua katsoessaan minuun; olimme melkein samankokoiset. ”Oletpa sinä suloinen!” naaras kehräsi hyväntahtoisesti ja katsoi minua ruskeat silmät uteliaasti räpsyen. Luimistin korviani ja yritin peruuttaa pois tilanteesta, mutta isäni esti sen seisomalla takanani. Kunhan Mesitähti saisi kuulla tästä, tuo kissankuvatus ei pystyisi syömään kiinteää ruokaa ainakaan neljänneskuuhun.
”Toivottavasti viihdyt täällä vieraanamme, Skafia.” Juuri sillä hetkellä Mesitähti asteli esiin kissojen joukosta. Valkoinen kolli katsoi nuorta naarasta lämpimästi ja nyökäytti tuolle jopa vähän päätään osoittaakseen kunnioitustaan. Minun oli vaikea uskoa näkemääni; leukani oli loksahtanut auki, enkä onnistunut muodostamaan edes yhtä, simppeliä sanaa. Hyväksyikö Mesitähti tosiaan tämän järjettömyyden? Kulkukissa Eloklaanin leirissäkö? Aivan käsittämätöntä!
”Kiitos, Mesitähti”, Skafia hyrisi pehmeästi. ”Olen varma, että tulen viihtymään.” Hänen kasvoillaan oli pieni, hellyyttävä hymy, joka sulatti kaikkien sydämet – siis kaikkien, paitsi minun. Tuo ulkopuolinen saattoi huijata muita, mutta minä en ollutkaan aivan yhtä hyväuskoinen kuin klaanitoverini.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, Aurinkokajo naukaisi ja kutsui hännänhuiskauksella pikkuisen naaraan mukaansa. Skafia lähti töpöttämään vanhemman kissan vierellä häntä iloisesti väristen.
Huuli mutrussa marssin Mesitähden luo vaatimaan vastauksia. En voinut käsittää, miten päällikkö oli päästänyt tuon ulkolaisen meidän joukkoomme. ”Mesitähti, mitä tuo tekee täällä?” sihahdin hampaitteni takaa ja huidoin hännälläni Skafiaa kohti. ”Eihän hän ole klaanikissa!”

//Mesi?
//414 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jänis puputti ruohoa notkelmassa pahaa-aavistamattomana. Välillä se pysähtyi kuulostelemaan ympäristöään vaaran varalta, mutta sitten se laski päänsä taas alas ja jatkoi syömistä. Sen pitkät, suipot korvat olivat likistyneet niskaa vasten sateen piiskatessa eläintä armotta.
Ei minullakaan järin mukavat olot olleet; vilu tuntui jo luissa ja ytimissä asti, ja turkkini oli liimautunut inhottavan märkänä vasten ihoani. Minulla oli kylmä ja nenäni vuoti, mutta minun oli pakotettava itseni keskittymään vähän matkan päässä edessäni ruokailevaan jänikseen. Nokkostassu olisi pian asemissa sen toisella puolella ja voisin ajaa eläimen häntä kohti. Sitten oppilaani saisi hoitaa loput.
Näin ruskeavalkoisen naaraan hännänpään huiskaisevan merkiksi pienen kumpareen takaa, ja siinä samassa olin jo ampaissut saalista kohti. Jänis ponnautti korvansa pystyyn, päästi säikähtäneen kirkaisun ja lähti pinkomaan karkuun minkä käpälistään pääsi. Minun onnistui jotenkin ohjata se siihen suuntaan, missä Nokkostassu oli valmiina odottamassa.
”Nokkostassu, nyt!” ulvaisin jäniksen lähtiessä kurvaamaan kumparetta kohti. Silmänräpäystä myöhemmin piilosta loikkasi esiin ruskeavalkoinen, vettynyt karvakasa. Oppilas laskeutui jäniksen päälle ja upotti kyntensä sen kylkiin. Henkäisin jännittyneenä tajutessani eläimen olevan melkein Nokkostassun kokoinen. Naaraalla oli selvästi vaikeuksia saada sen sateen kastelemasta lyhyestä turkista otetta, mutta jonkin aikaa ruohikolla sen kanssa kierittyään kamppailu päättyi siihen, kun jänis jäi makaamaan oppilaan alle hervottomana.
”Hyvin napattu!” hihkaisin hölkätessäni tämän luokse. Nokkostassu nousi seisomaan turkki sekaisena ja viikset vettä valuen. Hän haukkoi henkeä saadakseen oman hengityksensä tasaantumaan, mutta hänen kellertävän vihreissä silmissään oli voitonriemuinen kiilto.
Tarjouduin kantamaan naaraan saaliin takaisin leiriin, sillä hän oli yhä eläimen kanssa painimisesta uupunut. Vettä oli satanut koko päivän, eikä sille tuntunut näkyvän loppua. Minua puistatti pelkkä ajatus vuoteeseen kömpimisestä märällä turkilla, ja saatoin vain kuvitella, miten voimalliselta soturien pesässä haisisi, kun kaikki muut pesätoverini pyrkisivät sinne sateelta piiloon jouduttuaan ensin uitetuiksi partiossa tai oppilaan kanssa harjoituksissa.
Onneksi metsä antoi enemmän suojaa verrattuna avoimeen nummeen, missä olimme Nokkostassun kanssa viettäneet koko päivän saalistusharjoituksissa. Annoin oppilaalleni luvan hakea jotakin syömistä ja ottaa loppupäivän vapaata, mutta kun olin viemässä jänistä tuoresaaliskasalle, panin merkille, että naaras suuntasi vitkuttelematta oppilaiden pesälle.
Ymmärsin häntä hyvin; en minäkään olisi vapaaehtoisesti jäänyt aukiolle seisoskelemaan. Olinkin aikeissa mennä kuivattelemaan pensaan alle, kun huomasin yhden tuoreimmista Eloklaanin oppilaista oleilemassa aukiolla joutilaan näköisenä.
Lieskatassun mestarina toimi Utusielu, joka oli ollut myös minun mestarini omana oppilasaikanani. Oikeastaan asiaa edes sen kummemmin miettimättä kävelin rotevan, punertava raidallisen kollin luokse. Oppilas käänsi vihreät silmänsä minuun.
”Hei, minä olen Hiilihammas”, esittäydyin kohteliaasti ja nyökkäsin tälle vähän. ”Minunkin mestarini oli Utusielu silloin kun olin oppilas. Mitä muuten olet pitänyt oppilaana olemisesta?”

//Lieska?
//401 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 6kp –

Hiilihammas: 34kp! –

Iltakaiku: 11kp –

Tyrskypentu: 32kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Omenahuuma: 11kp –

Mesitähti: 19kp –

Lieskatassu: 17kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu. Sitten kun olet kirjoittanut harjoituksista mestarin kanssa, muistathan ilmoittaa siitä ilmoituksiin!