Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin ottanut paikan aukion laidalta. Katselin sinertävälle taivaalle ja annoin ajatuksien soljua mielessäni. Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuansa oppilaiksi ja oli valinnut minut kouluttamaan Kauristassun. Se oli minulle kunnia, kun Mesitähti antoi poikansa siipieni suojaan ja luotti minuun hänen koulutuksensa suhteen. Olinhan minä oppilaan ennenkin kouluttanut, joten tiesin suurin piirtein mitä tulisi tehdä.
Olin aluksi lähettänyt Kauristassun petaamaan itselleen pedin oppilaidenpesälle, sillä tiesin, että se oli paljon mieluisampaa nyt, kuin illalla rankan päivän jälkeen. Tietenkin päivä olisi rankka tuoreelle oppilaalle, vaikka suunnitelmissani olikin vain reviirimme tutkiminen. Kaikki uusi kuormittaisi nuorukaisen aisteja kylliksi väsyttämään hänet.
Havahduin ajatuksistani, kun Kauristassun vaalea hahmo tepasteli luokseni.
”Valmista”, oppilaani tokaisi ja istahti eteeni kohteliaasti silmiini katsoen. Nyökkäsin.
”Hienoa. Nyt kun tämä on hoidettu, voimme lähteä ulos tutkimaan Eloklaanin reviiriä”, sanoin ja nousin seisomaan.
En tiennyt Kauristassun luonteesta vielä juuri mitään, mutta olin varma, että tulisin tutustumaan häneen koulutusprosessin aikana.
Tassutin Kauristassun kanssa ulos leiristä.

Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun olin saanut Kauristassun oppilaakseni. Viime päiväni olivat tuntuneet työntäyteisiltä, mutteivät kuitenkaan liian väsyttäviltä. Minulla oli nyt vastuullani nuori kissanalku ja aioin kouluttaa hänet niin hyvin kuin osasin.
Tämä päivä ei ollut ollut yhtään edellisiään kevyempi, mutta paljon erilaisempi, kuin olisin aamulla herätessäni osannut odottaa.
Olin ollut ulkona ja kuullut huolestuttavia ääniä, joka sai minut totta kai etsimään äänien lähteen. Ja onneksi niin teinkin. Olin ennättänyt paikalle juuri ajoissa pelastaakseni Mesitähden aallokosta, jonne hän oli jäänyt pelastaessaan oppilasta.
Olimme hetki sitten vaihtaneet muutaman sanan päällikön kanssa ja hän oli ilmaissut edelleenkin kiitollisuuttaan. Minusta se ei ollut tarpeen. Tietenkin minä pelastaisin hänet -niin kuin kenet tahansa muunkin. En minä sitä vain kiitosten takia tekisi. Totta puhuen, minusta kuitenkin tuntui hienolta, että itse päällikkö arvosti minua. En minä yleensä ajatellut Mesitähteä vain päällikkönä, vaan minusta tuntui luonnollisemmalta ajatella häntä tavallisena kissana suurella vastuulla.
Nousin ylös ja aloin ottamaan askeleita kohti soturienpesää. Minun pitäisi saada vähän nukuttua, jos huomennakin joutuisi mukaan pelastusoperaatioon, ajattelin huvittuneesti.

//Kuka vaan 😀 Ps sori Tipu kun jouduit oottaan näin kauan jatkoja Kauriille D:
316 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vetämäni metsästyspartio ei ollut sujunut niin jouhevasti, kuin olin toivonut. Olin ollut vaanimassa lintua, kun olin kuullut kauempaa metakkaa. Olin hetken puntaroinut, jatkaisinko saalistusta vai lähtisinkö tarkistamaan, mistä siinä oli kyse, mutta lopulta olin päättänyt täyttää velvollisuuteni soturina ja Eloklaanin jäsenenä ja mennä äänen perään.
Paikalle saapuessani olin löytänyt hätääntyneen oloisen Vadelmatassun, joka yritti herätellä tajutonta Omenatassua. Naaraan turkki oli ollut liimautunut ihoa vasten, ja hänen leuassaan oli ollut pieni ruhje, josta valui vähän verta veden mukana hänen kaulalleen. Ei ollut mennyt aikaakaan, kun Mesitähti ja Minttuliekki olivat tulleet myös katsomaan oppilaita, ja päällikkö oli selittänyt minulle, mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti Mesitähti oli menettänyt siinä hötäkässä myös yhden hengistään, mikä oli tietenkin ikävä juttu, mutta minusta oli kuitenkin hyvä, että Omenatassu oli selvinnyt, eikä kolli ollut uhrannut sitä turhaan.
Kun oppilaat, Minttuliekki sekä Mesitähti olivat lähteneet takaisin leiriin, minä lähdin metsästämään loppuja partionjäseniä, jotka varmaan jo ihmettelivät, missä me päällikön kanssa viivyimme.
Matkalla tapaamispaikalle kävin nopeasti hakemassa aiemmin saalistamani hiiren, jonka olin jättänyt piiloon odottamaan siihen asti, kunnes ehtisin sen jossain vaiheessa noutamaan ennen partion päättymistä. Kun viimein pääsin pienelle metsäaukealle, katseeni hakeutui ensimmäiseksi Utusieluun ja Halavaviikseen, jotka keskustelivat keskenään jostakin matalalla äänellä, mutta hiljenivät, kun minä tulin paikalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, sanoin laskettuani hiiren alas siksi aikaa, kun puhuin. ”Mesitähdelle tuli muita menoja, joten hän lähti jo edeltä leiriin.”
Soturikaksikko katseli minua hieman epäluuloisena, mutta he tuntuivat kuitenkin sulattavan ajatuksen, ja pystyimme jatkamaan matkaa leiriin. Ei ollut mikään ihme, jos päällikköä saatettaisiin kaivata kesken partion, joten tuskin sitä oli niin kovin vaikea uskoa.
Leirissä Minttuliekki istuskeli aukiolla Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa. Nuoret kissat katselivat jalkojaan vaitonaisina, eikä kumpikaan heistä reagoinut meihin mitenkään, kun kävelimme heidän ohitseen tuoresaaliskasalle. Tällä kertaa kukin partion jäsenistä – tietenkin Mesitähteä lukuun ottamatta – oli onnistunut saamaan saalista, mikä jo itsessään kieli viherlehden riistan runsaudesta. Ruoasta ei olisi pulaa ainakaan vähään aikaan.
Kun käännyin ympäri, huomasin Mesitähden tulleen aukiolle puhuttelemaan oppilaita. Lopulta päällikkö passitti nuoret oppilaiden pesälle. Samalla hetkellä, kun Vadelmatassun hännänpää katosi pensaaseen, Korppisiipi asteli ulos sotureiden pesästä. Hän näytti siltä, kuin olisi juuri herännyt unilta. Ehkä hän olikin.
Tassuttelin ystävääni vastaan. Naaraan oli täytynyt huomata kireän ilmeeni, sillä hymy hänen kasvoiltaan pyyhkiytyi varsin äkkiä pois.
”Mitä on sattunut?”
Epäröin hetken, sillä en tiennyt, halusiko Mesitähti kertoa asiasta ensin itse Vadelmatassun mestarille, mutta Korppisiiven hyvänä ystävänä koin, että oli myös minun velvollisuuteni tiedottaa tälle tapahtuneesta. ”Vadelmatassu ja Omenatassu karkasivat leiristä ja menivät joelle. Kukaan ei kuollut – tai no melkein ainakaan – tai loukannut itseään pahasti. Uskon, että puhutte tästä vielä Mesitähden kanssa, mutta Vadelmatassu on täysin kunnossa.”
Korppisiiven ilme oli tyrmistynyt. Hetken aikaa hän näytti vain kauhistuneelta, mutta sitten pelko vaihtuikin kiukuksi. ”Ne hiirenaivot! Hehän olisivat voineet hukkua!” hän sihahti ja oli aikeissa tömistellä ohitseni oppilaiden pesälle, mutta estin häntä tekemästä niin.
”He ovat varmasti oppineet läksynsä”, vastasin rauhoittelevaan sävyyn. ”Ja kaiken lisäksi varmasti todella väsyneitä. Mitä jos siis jättäisit saarnasi aamulle, jolloin heidän silmänsä jaksavatkin ehkä pysyä auki?” Katselin ystävääni hiukan ilkikurisesti, ja hiljalleen myös Korppisiiven tuima ilme suli pois tuon kasvoilta.
Samassa kuitenkin hänen katseensa valpastui taas. ”Minun täytyy mennä”, hän sanoi ja nyökkäsi nopeasti Mesitähden suuntaan, joka viittoi laikukasta soturia tulemaan luokseen. ”Hänellä on varmaankin asiaa tähän liittyen. Jutellaan myöhemmin.” Sen jälkeen hän loi minuun lämpimän katsoon ja lähti kävelemään päällikköä kohti.
Silmäilin hänen jälkeensä hiukan huolestuneena. Oppilaille olisi voinut käydä todella pahasti, ellei Mesitähti olisi sattunut paikalle, ja Mesitähdelle vielä huonommin ilman Minttuliekkiä. En siis tiennyt, oliko minun ansiotani vai syytäni, että Omenatassu oli pelastanut, mutta Mesitähti menettänyt yhden elämistään. Jos partioon lähtijät olisivat löytyneet tavallisista sotureista, Mesitähti ei olisi lähtenyt mukaan ja joutunut vaaraan pelastaessaan oppilastaan. Toisaalta taas Omenatassu – ja pahimmassa tapauksessa myös Vadelmatassu – voisivat olla nyt hukkuneita.
Vedin syvään henkeä parikin kertaa, ennen kuin otin suunnakseni sotureiden pesän. Olin tänään saanut nukkua pitkään, mutta silti tunsin, miten väsymys painoi luomiani alas. Huolehtiminen ja takaraivossa jyskyttävä pelon tunne olivat vaatineet veronsa omalta osaltaan.
Käperryin sammalille ja suljin silmäni, mutta en vaipunut heti uneen, vaan aloin miettimään, mitä tekisimme huomenna Nokkostassun kanssa harjoituksissa. Olisi ehkä jo aika ottaa taistelun perusteet käsittelyyn, mutta toisaalta taas emme olleet edistyneet hirveästi saalistuksenkaan saralla.
Lopulta päätin, että kertaisimme alkuun vähän perusasioita saalistuksesta, mitä naaras jo osasi, ja kokeilisimme sitten helppoja, aloittelijoille tarkoitettuja taistelu- ja puolustusliikkeitä. Niistä olisi hyvä aloittaa.

//Kuka vaan saa jatkaa!
//703 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Kökötän vihaisena pentutarhan suu-aukolla ja tuijotin vihaisesti Vadelmatassuna.Olin aivan raivon partaalla,Tämä ei ole reilua! Miksi tuo typerä karvapallo pääsi seikkailemaan ja näkemään kaikkea siistiä,Kun taas minä en? Hän ei edes auttanut Mesitähteä kun hän hukkui ja menetti vieläpä hengen! Vadelmatassu,Siinä vasta meille vasta sankari! Pelkää vettäkin! Jos minä olisin ollut hän,Olisin hypännyt veteen ja pelastanut Mesitähden! Eikä tuo vaaleanruskea karvapallo olisi osannut tehdä mitään! Vilkuilin vieläkin vihaisesti oppilasta,Koska ei minulla ollut parempaa tekemistä kuin halveksia tuota säälittävää,rasittavaa ja ylimielistä karvapalloa! Edes Aurinkokajo ei ollut kanssani,Kun hän vain lörpötteli Mesitähden kanssa! Se oli Vadelmatassun vika,Miksi hän ei sanonut yksinkertaisesti ”ei” Omenatassulle,Joka ei olisi lähtenyt eikä kukaan olisi vahingoittunut! Minun mielestäni Vadelmatassu pitäisi karKoittaa,Kun on sellainen itkupillikin! Mutta Omenatassua ei tarvitsisi,Pidin hänestä,Hän oli ovela ja nokkela sekä vieläpä Vadelmatassun uhri,Koska tuo typerä karvapallo ei ollut mennyt auttamaan viatonta naarasta! Lopulta kun olin körötellyt siinä jonkun aikaa,Päätin mennä pentutarhaan katsomaan että olisiko Paatsamapentu edes kerran elämässään hereillä. Tassuttelin raskaasti pentutarhan nurkkaan jossa naaras vai veti tietenkin sikeitä!
”Huoh..!” Huokaisen raskaasti ja haluaisin herättää tuon naaraan,Mutta en voinut koska hän nukkui! Kirottu karvapallo! Murisin hiljaa ja astelin ulos,Ehkäpä hiiren nakkelu rauhoittaisi. Kun kävelen muiden kanssa pölpöttävän Vadelmatassun ohi,Murisen kuuluvasti. Vaaleanruskea kolli katsoo minua hämmeentyneenä kahdella typerällä vihreällä silmällään,Ja nakkelen hänelle niskoja.
”Mikä Tuulipennulla on..?” Kuulin Lakkatassun epäilevän äänen takanani.
”Hän on vain hieman ärtynyt,Kuten tavallista…” Vadelmatassu sanoi ilkeästi ja pörhisteli rintaansa.
Ärähdin heidän peräänsä ja kirosin koko sanon mielessäni,Täysiä taukkeja!
Syön yksikseni hiiren palasta niin kuohuksissani,Etten edes jaksa leikkiä sillä…Aina se typerä Ketunläjä aiheuttaa minulle harmia! Mutta yhtäkkiä huomaan jonkun istuuntuvan vierelleni. Sehän on Nokkostassu,Joka on oikein mukava kissa! Hymyilen ruskea-valkoiselle naaraalle ystävällisesti ja pörhistän pörheää häntääni.
”Hei.Saanko jakaa kanssasi aterian?” Naaras kysyi ystävällisesti,Nyökkäsin. Sitten Nokkostassu puraisi palan hiirestä,Ja siirsi sen takaisin minulle.
”Kiitos,Mutta olen jo syönyt liian paljon.” Kiitän ja naaras nyökkää,En kuitenkaan lähde,Koska haluan edes kerrankin kunnon juttuseuraa.
”Mitä sinulle kuuluu?” Aloitan ja menen makuu-asentoon.
”Kiitos,Hyvin. Entä sinulla?” Naaras kysyi ja meni myös mukavaan asentoon hiiri suussa.
”Hyvin,Harmittaa vain eräs asia…” Murahdan.
”Mikä? Arvatenkin Vadelmatassun seikkailut?” Nokkostassu kysyi ja laittoi hanakasti ruskea-valkoisen häntänsä tassujen päälleen.
”Kyllä! Se kirottu karvapallo pilaa kaiken!” Sylkäisee turhan agressiivisen kuuloisesti.
”Älä huoli,Kyllä hän saa rangaistuksen typeryyksistään.” Naaras toteaa lohduttavasti ja katsoo Omenatassun kanssa puhuvaan Vadelmatassuun päin. En tiedä,Mitä hänen katseessaan on,Onko siinä ärtymystä,Haikua vai..Kateutta? Haluaisin kysyä asiaa,Mutta en kehtaa ja jatkan meidän nykyistä aiheitamme.
”Mutta hän ei edes auttanut Mesitähteä!” Ärähdin niin vihaisesti,Että Vadelmatassukin saattoi kuulla.
”Häntä kiellettiin,Lisäksi Minttuliekki saapui paikalle.” Naaras sanoi puolustelevasti. Katsoin Nokkostassua ärtyneesti,Ei kai hän nyt tuota hypetystä voi puolustaa!
”Mutta Jos Minttuliekki ei olisi tullut,Mesitähti olisi kuollut!” Väitin vastaan.
”Mutta hän huusi apua,Että Minttuliekki saapui paikalla,Hän myös hoiti Omenatassua.” Viimeisen sanan hän sanoi hieman ärtyneesti.
”Turha sinun kanssasi siitä puhua..” sanon naaraalle äänellä,Joka kertoo etten tarkoita pahalta,Naaras nyrpistää silti hieman mutta jatkaa hiiren syöntiään.
”Mitäs olet tehnyt Paatsamapennun kanssa?” Naaras kysyi kuin olettaen,Että leikin ja vietän kivaa aikaa Paatsamapennun kanssa.
”En mitään! Se naaras nukkuu kokoajan,nytkin!” Naukaisen tuohtuneena.
”Harmi,No,Voin opettaa sinulle vaanimista!” Naaras maukaisee iloisena.
”Joo!” Kiljahdan iloisena enkä ole enään yhtään vihainen,Vadelmatassu ei sentään saa näin hyvältä kissalta opetusta! Ja lisäksi minä saan jo pentuna,Olen varmaankin niin älykäs!
”Ensiksi,Mene kyyryyn.” Naaras sanoi. Mutta juuri sitä tehdessäni alan muistamaan.
”Hei,Olen jo opetellut tätä!” Ihmettelen.
”No,Kertaus on opintojen emo.” Nokkostassu kannusti.
”En minä nyt jaksa,Haluan jotain hauskaa!” Parahdin. Nokkostassu huokaisee ja katsoo minua mietteliäästi.
”No..Mutta entä jos pelaisimme sammalpalloa?” Nokkostassu uteli virnistäen. Minä nyökkäsin. Tästähän voisi tulla ihan kivaakin.

//Nokkonen? 623 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Illalla Aurinkokajo oli tullut juttusilleni. Naaras oli ollut todella huolestunut ja kysynyt lukuisia kertoja, että olinko varmasti kunnossa. Joka kerta olin vastannut olevani kunnossa, muttei sinikilpikonnakuvioinen soturi tuntunut uskovan sitä.
Olin kovin väsynyt, enkä vain ollut jaksanut jankata asiaa kumppanini kanssa. Siispä olin kohteliaasti ilmoittanut meneväni nukkumaan. Ennen sitä olin kuitenkin vaihtanut pari sanaa Korppisiiven kanssa. Olimme keksineet oppilaille mielestämme sopivat rangaistukset.
Pesäni oli hiljainen ja pimeä. Oloni oli varsin kolkko. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni, ja olin lähempänä lopullista kuolemaa. Olin ollut päällikkönä jo joitakin kuita, mutten ollut odottanut menettäväni vielä ensimmäistä henkeäni. En minä kuolemaa tai Tähtiklaaniin joutumista pelännyt, mutta siitä huolimatta hengenmenetys sai minut ymmärtämään, ettei minunkaan elämäni ollut ikuista.
Uni ei meinannut tulla, ja pyörin vain vuoteellani turhautuneena ties kuinka kauan. Lopulta kyllästyin ja nousin ylös. Astelin öiselle pääaukiolle hitain askelin. Yö oli pilvinen ja synkkä. Taivasta ei näkynyt, vaan tummat pilvet olivat peittäneet sen kokonaan. Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Hillasielu istui yövartiossa piikkihernemuurin varjossa. En viitsinyt häiritä soturia, vaan jäin istumaan Litteäkiven vierelle ja nostin katseeni taivaalle.
Hento tuulenvire kävi leirin pääaukiolla ja leikitteli hetken lyhyellä turkillani. Sitten se kai kyllästyi ja jatkoi matkaansa kohti piikkihernetunnelia. Kuuntelin puiden oksien kahinaa ja hiljaista metsää. Linnut eivät laulaneet enää, kai nekin olivat jo nukkumassa. Kuulin vain pöllön huhuilevan jossakin kaukaisuudessa.
”Etkö saa unta?” tulija sai minut säikähtämään. Säpsähdin ja avasin silmäni. Edessäni seisoi Minttuliekki. Varapäällikkö katsoi minua yllättyneenä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, punaruskea naaras pahoitteli.
”Ei se mitään. Olin vain ajatuksissani”, vastasin rauhallisella äänellä ja väläytin kissalle hennon hymyn. Minttuliekki nyökkäsi ja istuutui vierelleni.
”Painaako jokin mieltäsi?” naaras kysyi varovasti. En aikonut valehdella varapäällikölle, vaan nyökkäsin nyt vuorostani.
”Kiitos, että autoit minut ylös joesta. Ilman sinua olisin menettänyt useamman hengen”, sanoin ja kohtasin katseellani Minttuliekin tummansinisen katseen. Naaras hymyili lämpimästi.
”Sinä kiitit minua jo”, naaras vastasi tyynesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus, ja käänsin katseeni takaisin kohti pilvistä taivasta. Oloni oli jotenkin rauhaton, kun en nähnyt tähtiä ja kuuta. Ne olisivat rauhoittaneet mieltäni juuri nyt.
”Sinusta tulee loistava päällikkö. Tähtiklaani valitsi oikein, kun he valitsivat sinut Eloklaanin ensimmäiseksi soturiksi”, totesin hiljaa ja katsahdin jälleen naaraaseen. Minttuliekki näytti hieman yllättyneeltä, ja naaras haukotteli makoisan näköisesti ennen vastaustaan. Haukotus tarttui myös minuun.
”Ei minusta tule päällikköä vielä pitkään aikaan, mutta on kiva että sinä luotat minuun. Täytyy varmaankin mennä takaisin pesään, jos uni tulisikin”, naaras ilmoitti ja nousi hitaasti ylös.
”Hyvää yötä”, huokaisin, kun soturi lähti kulkemaan kauemmaksi minusta. Istuskelin itsekin vielä hetken aukiolla, jonka jälkeen palasin pesääni. Uni tuli melko nopeasti, mutta näin vain rauhattomia unia hukkumisesta.

Aamulla olin suunnattoman väsynyt. Pakotin itseni nousemaan ylös auringonnousun aikaan, kun pääaukiolta tuleva melu sai minut heräämään. Täytyisi kertoa oppilaille heidän rangaistuksensa.
Odottelin pääaukiolla rauhassa kaksikon heräämistä. Ehdin sillä välin syödä yhden hiiren, jonka jälkeen oppilaat viimein heräsivät. Omenatassu tassutteli Vadelmatassun edellä ulos oppilaiden pesästä. Kaksikko huomasi minut nopeasti. Heilautin häntääni heille merkiksi tulla luokseni. He vilkaisivat toisiaan, ja kävelivät sitten luokseni epäröimättä.
”Juttelin illalla Korppisiiven kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että pysytte seuraavat kaksi päivää leirissä. Näiden kahden päivän aikana teidän täytyy vaihtaa jokaisen pesän sammalvuoteet. Toivon, että ymmärrätte nyt, miksi oppilaat eivät poistu leiristä ilman mestareitaan. Seuraukset olisivat voineet olla vakavammat, jos en olisi sattunut paikalle, olisitte voineet molemmat hukkua. Onneksi selvisitte nyt säikähdyksellä, ja toivon että tottelette sääntöjä tästä lähtien”, nau’uin rauhallisella, lämpimällä äänellä kaksikolle. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ollut olla ilkeä, vaan suoritin vain velvollisuuttani. Oppilaiden täytyi ymmärtää, että sääntöjä täytyi noudattaa.

//Omena tai Vadelma?
// 563 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Uskotko sinä Tähtiklaaniin?” Merkurius kysyi vuorostaan. Vilkaisin tähtiä täynnä olevalle taivaalle, jonka jälkeen katsoin taas Merkuriukseen.
”Uskon. Puhuessani Eloklaanin kissoille, heistä paistava lämpö sai minut haluamaan oppia Tähtiklaanista, sillä koko Pimeyden metsän aate oli tuntunut koko elämäni niin kovin kaukaiselta. Puhuin joskus Liljatuulelle ja hänen kokemuksensa Tähtiklaanin kanssa olivat kerrassaan ihmeellisiä!” selitin hymyillen, ”mutta minua ei haittaa, jos sinä päätät olla uskomatta Tähtiklaaniin. Se on sinun valintasi.”
Tavallaan puhuin totta, mutta oikeastaan minua hieman vaivasi ajatus siitä, ettei Merkurius välttämättä pääsisi Tähtiklaaniin kanssani ilman uskoa. En halunnut kuitenkaan painostaa häntä, sillä se oli hänen päätöksensä. Minkälainen kumppani minäkin olisin, jos pyytäisin häntä muuttumaan takiani.
”Ymmärrän kyllä sinun näkökulmasi. Se kuulostaa aivan liian hyvältä”, tokaisin vielä, jonka jälkeen uppouduin katsomaan kumppanini meripihkaisiin silmiin. Merkuriuksen kasvoille nousi hymy, kun katselin häntä ja se aiheutti saman reaktion myös minulle.
Oli jo todella myöhä ja väsymys alkoi hiljalleen painaa. Kolli oli varmaankin huomannut kasvoiltani paistavan väsymyksen, sillä hän nousi varovasti ylös viereltäni ja sanoi:
”Sinun täytyy päästä nukkumaan, palataan leiriin.”
Räpyttelin silmiäni, jotta näyttäisin virkeämmältä, sillä en olisi halunnut palata leiriin. Jos olisi ollut mahdollisuus olla palaamatta leiriin ollenkaan, olisin tarttunut siihen heti. Ruskaa tai siis Ruskatassua en kuitenkaan olisi voinut jättää.
”Ei minua väsytä”, sanoin yrittäen kuulostaa virkeältä, ”Ei meidän tarvitse vielä palata, eihän?”
Merkurius naurahti hiljaa:
”Nukahdat pian pystyyn, jos emme lähde nyt. Ja sitä paitsi, voimme tulla tänne uudestaan kunhan vain ehdimme.”
Olin huokaisemassa ylidramaattisesti, kun suuni aukeni leveään haukotukseen, joka todisti Merkuriuksen toteamuksen todeksi.
”Selvä, mennään sitten”, huokaisin ja nousin tassuilleni. En ollut läheskään Merkuriuksen korkeudella seistessäni hänen vierellään, mutta pidin siitä. Hän oli minun turvani ja suojelisi minua kaikelta!

//Mer? Voit vaikka skipata aikaa, nii pääsee nääki ajantasalle cx Ja sori ku jouduit oottaan jatkoja näin kauan!
270 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mielessäni oli utuisia muistikuvia hetkestä, jolloin vesi oli imaissut minut sisäänsä ja yrittänyt tukehduttaa minut tunkeutumalla sieraimiini ja suuhuni. Kuvat olivat epäselviä, hahmottomia. Muistin tunteneeni vain kivun päässä ja polttavan tunteen keuhkoissa. Sitten joku oli tarrannut minusta kiinni ja kuljettanut rantaan, jossa Vadelmatassu oli paniikissa huutanut jotakin. Sen jälkeen olin yskinyt vettä ulos keuhkoistani oikein urakalla, ja ympärilläni olleet asiat olivat alkaneet saada muotoja.
Yhtäkkiä Mesitähden ääni tunkeutui ajatuksiini. Nostin katseeni valkeaan kolliin, jonka turkki oli yhä hieman kostea siitä, kun hän oli loikannut perässäni jokeen pelastamaan minua. ”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta.”
Ymmärsin laskea katseeni maahan, kun näin päällikön vakavan ilmeen. Tämä ei ollut mikään leikin asia, Mesitähti oli ilmeisesti menettänyt yhden yhdeksästä elämästään hukkumalla, samalla kun hän oli yrittänyt auttaa minut pois pinteestä, vaikka en ymmärtänytkään, miten sellainen oli edes mahdollista. Sitä saattaisi luulla, että jos hukkuu, niin silloin sitä sitten siirrytään automaattisesti seuraavalle tasolle ja niin poispäin, mutta näillä kissoilla oli jokin pelottava kyky herätä henkiin kuolleista. Minua kuitenkin hämmensi se, ettei Mesitähti ollut täysin kuolematon.
Ennen kuin edes sitä itse tajusin pääni sisällä, huomasin jalkojeni kuljettavan minua oppilaiden pesälle päin. Vadelmatassu laahusti vierelläni poissaolevana. Hänen katseestaan puuttui se sama kipinä, jonka olin nähnyt hänellä ollessamme vielä matkalla joelle. En tiennyt, mikä hän vaivasi, mutta juuri nyt en kyllä jaksanut edes välittää. Kysyisin häneltä siitä, kunhan olisin saanut nukuttua ensin vähän aikaa ja kerättyä elossapysymiskamppailussa kuluneet voimani takaisin.
Hautauduin sammalten sekaan ja yritin tehdä oloni mukavaksi, vaikka paksu ja märkä, kanelinruskea turkkini tuntuikin inhottavan nihkeältä ihoani vasten. Kuulin Vadelmatassun lysähtävän omalle paikalleen viereisellä pedillä. Kuulostelin vielä hetken muita pesän ääniä, kunnes vajosin uneen.

Unessa seisoin keskellä jokea, astinkiven päällä. Se oli ainoa astinkivi koko matkalla joen yli, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten olin joutunut sille. Minua pelotti, jalkani vapisivat. Yritin heikosti kutsua apua, mutta jossain sisimmässäni tiesin, ettei kukaan kuulisi minua, vaikka yrittäisinkin huutaa niin kovaa kuin lähtee.
Samassa näin vastarannalla seisomassa Mesitähden. Ylitseni pyyhkinyt huojennus muuttui hetkessä järkytykseksi, kun näin hänen silmiensä tuijottavan suoraan minuun, mutta nekin olivat täysin elottomat. Yritin paniikissa peruuttaa kauemmaksi tuosta epäkuolleesta, mutta joki tuli vastaan hyvin nopeasti.
Humpsahdin vedenpinnan läpi suoraan sen tummaan syöveriin, enkä päässyt enää takaisin pintaan. Vähitellen hätäiset potkut muuttuivat epätoivoiseksi, pieneksi rimpuiluksi, kunnes se lakkasi kokonaan. Antauduin virran vietäväksi.

Heräsin siihen, kun tunsin leukaani jomottavan. Avasin silmäni hitaasti, mutta suljin ne taas. Ulkona oli vielä pimeää, en ollut nukkunut kauaakaa.
Huokaisin. Liljatuuli oli sanonut, että leukaani oli tullut vain pieni ruhje, joka ei tarvinnut hoitoa. Minusta se kuitenkin tuntui paljon kipeämmältä kuin vain pikkuruhjeelta. Arvasin kuitenkin, ettei minulla ollut varaa inttää asiasta parantajan kanssa, sillä olin periaatteessa tappanut hänen veljensä typerällä tempullani.
Aamulla minua ja Vadelmatassua odottaisi jokin rangaistus, tai niin ainakin olin käsittänyt Mesitähden puheista, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mikä se saattaisi olla. Varmasti jotakin kamalaa, koska olin murhannut hänet. Pakottaisi meidät syömään variksenruokaa, oksentamaan sen ulos ja sen jälkeen siivoamaan omat jälkemme. Värähdin ajatuksesta.
Toisaalta sellainen ei ollut yhtään tuntemani Mesitähden tapaista. Ei hän tekisi meille mitään pahaa, luultavasti. Tai ainakaan minulle – Vadelmatassusta en ollut varma, kuuluiko hän Mesitähdelle läheisiin tai millään muulla tapaa tärkeisiin kissoihin.
Hyvin pian nukahdin uudestaan. En nähnyt enää unia, vaan nukuin sikeästi ja pitkään, aina aamuun saakka.

Siistin kanelinruskeaa turkkiani omalla paikallani. Olin vasta herännyt, ja suurin osa oppilaista oli jo lähtenyt pesästä harjoituksiin tai oli juuri lähdössä. Vain minä ja Vadelmatassu olimme vielä alkutekijöissä.
Vilkaisin kollia sivusilmällä. Hän näytti jo paremmalta, vaikka huomasin, että hän oli edelleen omissa maailmoissaan. Inhosin epätietoisuudessa olemista, joten päätin lähestyä tätä ja yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua siinä toivossa, että hän kertoisi minulle, mikä tuon mieltä painoi.
”Huomenta”, tervehdin pirteästi. Vadelmatassu säpsähti ja käänsi hiukan säikähtäneen katseensa minuun, mutta rauhoittui minut nähdessään. ”Kuule, onko kaikki kunnossa? Vaikutat hieman… no, etäiseltä. Tietääkseni sinä et loukannut itseäsi mitenkään eilen, joten siitä ei ainakaan ole kyse.”

//Vadelma tai Mesi?
//649 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Seisoin Omenatassu vieressä joen vierellä. Katsoin vettä inhoten,Pitäisikö minun mennä tuonne…? Onko Omenatassu ihan varma.. Vilkaisen kotikisusyntyistä naarasta epäillen.
”Mitä nyt sitten…?” Kysyn epävarmasti kanelinruskean naaraan korvanjuureen. Naaras katsoo minua leikkisästi,Kuin huvittuen siitä,Että pelkäsin ilmiselvästi vettä…Harrastavatko kotikisut muka uimista kun tuokin katsoo ihaillen vettä..Mietin sitä hetken mutta sitten huomaan Omenatassun hyppäävän joessa olevalle kivelle,Joka on osa kivipolkua joessa. Katson järkyttyneenä naarasta joka seisoo rauhallisena vellovan veden keskellä,Entä jos jostain hyökkää sammakko? Mutta silti Omenatassu vain hyppää rohkeasti toiselle kivelle.
”Näetkö? Kaikki hyvin! Mitään pahaa ei voisi tapahtua,Kun minä olen-” Naaras aloitti mutta pahin tapahtuu,En tarkoita siis jättisammakkoa,Vaan naaras liukastui ja tippui veteen! Menen shokkiin ja yritän hengittää kunnolla,Mutta se tuntuu vaikealta. Korvani humisevat.
Kuulen huminan keskeltä Omenatassun huutavan,Ja mieleni käskee juosta apuun,Mutta jalkani eivät liiku. Mikseivät jalat tottele!!
”Apua! Auttakaa joku!!” En saa mutaan muuta aikaiseksi kuin tuon huudon,Ja sitten tuntuu kuin jäätyisin. Tuntui kuin katselisi tapahtumia jostain puunlatvasta. Nään itseni kurottelemassa vettä ja Mesitähden juoksevan pusikoista paikalle,Voi ei!! Saamme tupeenrapinat!
”Mitä tapahtuu??” Mesitähti kysyi mutta en ehtinyt vastata,Kun kolli hyppäsi jo oppilaansa perään.
”Pysy rannalla äläkä tule tuon lähemmäksi.” Kolli käski vaikka olisin tahtonut juosta päällikköni perään.
Katselen kuinka rohkeasti pääsääntöisesti valkoinen kolli ui oppilasta kohti,Olisinpa kuin hän…
Kolli ui rohkeasti kauemmas menevää omenatassua,Ja pelkään,Että mitä jos kolli ei saa häntä kiinni??
Mesitähti ui hyvin nopeaa vauhtia naarasta kohti,Ja pian ihmeekseni hän sai Omenatassusta otteen!
Päällikkö ottaa kevyesti naaraan niskasta kiinni ja lähti takaisin kohti joentörmää,Mutta joka käpälänvedolta kolli näytti väsyneemmältä…Entä jos hän ei jaksa?? Kun olin jo pääsemässä epätoivoon,Kolli sai naaraan joen törmälle.Nyt minun pitää toimia! Päässäni humisi kuin vesiputouksella,kun otin Omenatassun niskanahasta kiinni ja raahasin hänet kuivalle maalle.
Sitten yhtäkkiä,Kun Mesitähti oli nousemassa ylös joen törmältä,Kollin ote lipeää ja hän tippuu veteen.
Eikä hän nouse enään ylös….
Hengitän katkonaisesti kun en näe enään Mesitähteä..Kuoliko hän?? Juoksin joen törmälle ja katson veteen jossa näkyi sameana vaalean kollin ruumis. Itken hiljaa ja kyyneleet tippuvat poskiltani jokeen,Tätä ennen en ole ikinä itkenyt..Ainakaan näin paljon..Mutta hän oli ollut minulle kuin isä,Enkä halua luopua hänestä….
Olin vaipumassa jo epätoivoon,Kun yhtäkkiä aluskasvillisuudesta saapui punaruskea naaras,Se on Minttuliekki! Olin itkeä ilosta kun naaras saapui.
”Kuulin huutoja,Ja ajattelin mitä tapahtui.” Naaras sanoi ja katsoi Omenatassua kysyvästi,Kuin kysyen että mitä hänellekin on käynyt.
”Hän..Hukkui veteen..Ja..Mesitähti pelasti hänet mutta hän itse hukkui…” Itkin väristen ja en tiedä,Kestänkö enään hetkeäkään…Haluan lämpöön,Haluan taas olla pentu Aurinkokajon kyljessä..Mutta ei…
”Katso,Hengittääkö Omenatassu ja minä lähden Mesitähden perään.” Punaruskea naaras käski ja hyppäsi itsevarmasti veteen. Hengitin katkonaisesti ja pihisten kun istuunnuin märän kanelinruskean naaraan vierelle ja kuuntelin,Hän hengitti! Vaikka Mesitähti kuolisi,Hän olisi sentään tukenani suremassa kollia.
Sitten yhtäkkiä tunsin selässäni tassun.
”Hei,Haaveilija.Tulin jo.” Huomasin Minttuliekin jo saapuneen. Olin kiljua ilosta,Mutta sitten kysyin tärkeämmän kysymyksen.
”Selvisin hän..?”kysyn epävarmasti. Ja katsoin Mesitähden ruumista.
”En tiedä…” naaras mutisi.

Olimme odottaneet jonkun aikaa Mesitähden heräämistä ,Kun hän avasi silmänsä. Olin kiljua ilosta,Mutta pidin järkeni.
”Pelkäsin ettet heräisi..” minttuliekki kuiskasi kollille.

//Sori tuli kiire niin en ehi laskee…

Kirjoittaja: Elandra

Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani. Olin miltei saanut kiinni hiiren, mutta se oli ehtinyt kadota kuusipuun juurikkoon ennen kuin olin saanut sen kiinni. Lisäksi olin kulkenut oravan hajujäljen perässä hyvän tovin, mutta ikäväkseni hajujälki johti suoraan korkeaan koivuun. Orava oli todennäköisesti jo kaukana, eikä minun ollut järkeä lähteä sitä puusta hakemaan. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Vielä olisi hetki aikaa saalistaa, ennen kuin partio kohtaisi taas sovitussa paikassa.
Pääsin nopeasti uuden hiiren jäljille, ja seurasin sitä hyvän matkaa. Olin jo aivan lähellä, mutta ajatukseni harhautuivat toisaalle kuullessani onnettoman parkaisun. Nostin pääni pystyyn ja kuuntelin tarkkaavaisesti ympäristöä. Yritin selvittää, mistä ääni oli kuulunut.
”Apua! Auttakaa joku!” ääni huusi, ja tunnistin huutajan Vadelmatassuksi. Arvelin äänen tulevan läheiseltä joelta, joten en jäänyt odottelemaan. Hiiri unohtui hetkessä, kun juoksin aluskasvillisuuden seassa kohti jokea päin. Avunhuuto kuului taas, ja pian erotin Vadelmatassun hyvin vaaleanruskean kehon kurottelemassa kohti vettä.
”Mitä tapahtuu?” kysyin ja kiiruhdin oppilaan vierelle. Kauhukseni huomasin, että keskellä jokea oli joku, eikä vain kuka tahansa. Kanelinruskea karvamytty pysytteli veden alla liikkumattomana, sen täytyi olla Omenatassu. Tunsin kauhun valtaavan kehoni, mutta se ei saanut minua kangistumaan. En jäänyt odottamaan oppilaan vastausta, vaan työnsin häntä kauemmaksi joen törmältä.
”Pysy rannalla äläkä tule tuon lähemmäksi”, ärähdin kollille ja syöksyin epäröimättä veteen. Joen viileä vesi kasteli turkkini silmänräpäyksessä. Kylmyys ei kuitenkaan saanut minua säikähtämään. Joen virta vei vedessä olevaa karvamyttyä eteenpäin kauemmaksi minusta. Potkin takajaloillani vauhtia ja uin nopeampaa kuin koskaan. Virta oli minun puolellani, ja se sai minut kulkemaan entistä nopeampaa. Väistin eteeni tulevat astinkivet, ja viimein pääsin Omenatassun kohdalle. Naaras vajosi kohti joen pohjaa. Vedin syvään henkeä ja sukelsin pinnan alle. Pääsin oppilaani luokse, ja upotin hampaani tuon niskanahkaan. Onnekseni vedessä Omenatassu oli keveämpi mitä maalla, ja pintaan nouseminen ei ollut haaste eikä mikään.
Kenties suurin ongelma oli pitää Omenatassun pää vedenpinnan yläpuolella, ja yrittää samalla selvitä takaisin rantaan. En edes tiennyt, oliko naaras enää hengissä. Lähdin uimaan kohti rantaa. Tunsin voimieni hiipuvan jokaisen käpälän liikkeen myötä. Ihme kyllä me selvisimme. Pääsimme rantaan.
Hivuttauduin joen törmälle ja onnekseni Vadelmatassu ymmärsi tulla auttamaan. Vaaleanruskea kollikissa tarttui oppilastoverinsa niskanahasta kiinni ja kiskoi tuon kuivalle maalle.
Juuri kun olin vetämässä itseäni rannalle, otteeni joentörmästä lipesi. Loiskahdin takaisin veteen ja vajosin hetkessä pinnan alle. Onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Yritin muistella Lauhalaukan oppeja, mutta tuntui kuin ne kaikki olisi kadonneet päästäni. Menin paniikkiin, kun tunsin virran vievän minut mukanaan, ja minä pysyttelin edelleen pinnan alla.
Tunsin oloni erittäin tukalaksi. Kohotin katseeni kohti vedenpintaa. Näin auringon loistavan kirkkaana taivaalla. Voimani loppuivat, ja näkökenttäni alkoi hämärtyä. Silmäni sulkeutuivat, ja väsymys katosi tiehensä.

Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja räväytin silmäni auki. En ollut enää vedenpohjassa, vaan seisoin avaralla, öisellä niityllä. Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina, ja tuttu Tähtiklaanin kissojen haju kantautui sieraimiini. Minua ei pelottanut, vaan mieleni valtasi rauha.
Tunsin oloni turvalliseksi täällä, Tähtiklaanissa. Tuttu hahmo lähestyi minua. Helmiloiste oli yhtä kaunis kuin aina. Jokiklaanin muinaisen päällikön hopeanharmaa turkki kimmelsi kauniisti kuun säteiden osuessa siihen. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy, kun kohtasin naaraan jäänsinisten silmien katseen. Naaras ei vaikuttanut iloiselta, vaan hänen kasvoillaan oli vakava ilme.
”Hei Mesitähti, pitkästä aikaa. Tiedätkö miksi olet täällä?” tähtikissa kysyi rauhallisella äänellä. Ilmeeni synkkeni, kun ymmärsin mitä oli todella tapahtunut. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni hukkumalla. Minä nyökkäsin.
”Tämän jälkeen sinulla on vielä kahdeksan henkeä jäljellä”, naaras lausui ja piti katseensa tiukasti minussa.
”Selvisikö Omenatassu?” kysyin nopeasti hopeiselta tähtisoturilta. Helmiloiste nyökkäsi vuorostaan.
”Sinä pelastit hänen henkensä, Mesitähti”, jokiklaanilaiskissa totesi lämpimästi. Oloni oli huojentunut. Ei yhdellä hengelläni ollut niin väliä, vaan tärkeintä oli, että Omenatassu oli hengissä.
”Aika loppuu nyt, sinun on aika palata. Toivottavasti emme tapaa näissä merkeissä ihan pian uudelleen”, Helmiloiste sanoi ja kosketti kuonollaan omaani. Hyvästelin soturin, jonka jälkeen päässäni pimeni taas.

Heräsin seuraavan kerran kuivalta maalta. En tiennyt, miten minä tänne olin päässyt, mutta en ollut enää vedessä. Turkkini tuntui yhä märältä, mutta lämmin aurinko lämmitti sitä mukavasti. Raotin hitaasti silmiäni, ja erotin edessäni punaruskean hahmon.
”Minä säikähdin jo, ettet sinä heräisi”, naaras huokaisi helpottuneena ja istui vierelleni. Minttuliekin kasvoilta paistoi huojennus. Kampesin itseni varovasti istumaan. Yskäisin muutaman kerran, sillä vettä oli kai edelleen jonkin verran keuhkoissani.
”Menetin hengen”, lausahdin ja kohtasin varapäällikköni katseen, ”kiitos, että pelastit minut.”
Minttuliekki nyökkäsi.
”Kuka tahansa olisi tehnyt niin. Olitte oikeassa siitä, että uintitaito on hyödyllinen taito. Miten sinä päädyit jokeen?” varapäällikkö esitti kysymyksensä, ja samalla muistin Omenatassun. Nousin seisomaan ja viitoin naaraan perääni. Olimme jonkin matkan päässä siitä paikasta, jossa olin pelastanut nuoren oppilaan hukkumiselta.
Minttuliekki lähti juoksemaan perääni. Pian saavuimme paikalle, jossa kaksi oppilasta edelleen olivat. Heidän seuraansa oli saapunut myös Hiilihammas. Tabbykuvioinen kolli nosti katseensa minuun ja Minttuliekkiin. Soturi huokaisi helpottuneena.
Laskin katseeni Omenatassuun. Oppilaan turkki oli edelleen märkä, ja hän makasi maassa. Kissan leuassa oli jonkin näköinen ruhje, kenties hän oli lyönyt sen pudotessaan veteen. Naaras oli kuitenkin tajuissaan. Hän hengitti rauhallisesti, ja käänsi katseensa minuun. Vilkaisin Hiilihampaan vierellä seisovaa Vadelmatassua. Vaaleanruskea oppilas pysyi vaiti, seisoi vain paikoillaan sanomatta mitään. Kissan katse tuntui osoittavan tyhjyyteen.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Hiilihammas kysyi ja katsoi hämmentyneenä ensin oppilaita ja sitten minua ja vierelläni seisovaa Minttuliekkiä. Minun, Omenatassun ja Minttuliekin turkit tihkuttivat vettä maahan.
”Oppilaat olivat kai lähteneet luvatta leiristä, ja Omenatassu joutui veteen. Pelastin hänet, mutta-”, keskeytin lauseeni ja epäröin. Olisiko järkevää kertoa soturille ja oppilaille henkeni menetyksestä? Puntaroin vaihtoehtoa hetken, ja lopulta katsoin totuuden olevan paras vaihtoehto. Halusin, että klaanitoverini olivat perillä siitä, mitä minulle oli tapahtunut.
”Menetin ensimmäisen henkeni, kun en päässyt itse enää takaisin rantaan. Onneksi Minttuliekki pelasti minut ennen kuin heräsin takaisin henkiin”, sanoin ja katsahdin kiitollisena varapäällikköäni, joka tuntui olevan turhan vaatimaton urotyöstään.
”Pystytkö sinä kävelemään? Meidän täytyy palata leiriin pikimmiten”, sanoin ja kumarruin Omenatassun tasolle. Naaras kampesi itsensä jaloilleen. Oppilan keho tärisi, mutta hän nyökkäsi.
”Kyllä tämä tästä.”

Leirissä minä ja Omenatassu kävimme Liljatuulen luona ihan varmuuden vuoksi. Oppilaani leuassa oleva ruhje ei vaatinut hoitoa, ja sisareni mukaan olimme molemmat fyysisesti täysin kunnossa. Minttuliekki oli luvannut vahtia Vadelmatassua minun ja Omenatassun ollessa parantajan luona. Kollioppilas vaikutti olevan melko shokissa tilanteen johdosta.
”Minulle tuli aiemmin ihan kamala olo. Minusta tuntuu, että aistin henkesi menetyksen. Kylmä virta kulki yhtäkkiä lävitseni, ja hetken ajan luulin pyörtyväni”, Liljatuuli kuiskasi minulle ennen kuin poistuin pesästä. Kosketin kuonollani sisareni kuonoa.
”Minä olen nyt ihan kunnossa, joten älä murehdi enää sitä”, pyysin hiljaisella äänellä. Tummanharmaa naaras nyökkäsi. Vilkaisin taakseni. Omenatassu oli kadonnut leirin pääaukiolle, ja olimme pesässä kaksin sisareni kanssa.
”Aiotko antaa heille rangaistuksen leiristä poistumisen johdosta?” pentuetoverini kysyi. Aivan, en ollut edes miettinyt koko asiaa. Päällikön velvollisuus oli jakaa rangaistuksia niille, jotka rikkoivat klaanin lakeja. Omenatassu oli selvinnyt Kuolonklaanin rajan ylityksestä vain varoituksella, mutta tilanne oli nyt vakavampi.
Oppilas oli käynyt lähellä kuolemaa, ja minä olin menettänyt yhden hengen. Arvelin kaksikon oppivan läksynsä, mutta kenties pieni rangaistus olisi paikallaan.
”Minä mietin asiaa”, lupasin ja hyvästelin sisareni.
Astelin leirin pääaukiolle Omenatassun käpälän jälkien perässä. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja metsässä hämärsi jo. Linnut visersivät myöhäistä lauluaan hiljaa ja kummallisen vaisusti. Kenties linnut aistivat sen, että leirissä tunnelma oli vaisu ja melko apea. Minttuliekki istui Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa Litteäkiven edustalla, joten suunnistin kolmikon luokse.
”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta”, sanoin vakavalla äänellä ja katsoin vuorotellen molempia oppilaita silmiin. He tuntuivat välttelevän katsettani. Toivoin todella, että kaksikko oppi läksynsä. Hätistelin heidän oppilaiden pesälle, ja jäin etsimään katseellani Korppisiipeä.

//Jatkan tästä ite myöhemmin ja kirjotan siitä ku ne oppilaat saa sen rangaistuksen, mut myös Vadelma ja Omppu voi jatkaa.
// 1208 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin onnistunut houkuttelemaan Vadelmatassun mukaani leirin ulkopuolelle. Olin erityisen ylpeä itseeni, sillä esitykseni oli ollut niin mahdottoman hyvä, että kolli oli oikeasti niellyt sen. Hyvä minä – nyt en ainakaan joutuisi yksin pulaan, jos ja kun jäisimme kiinni pikkuretkestämme. Ei Mesitähdellä ollut varaa potkia kahta kissaa pihalle, hän tulisi vielä tarvitsemaan meitä – tai ainakin toista meistä.
Vein meitä eteenpäin metsässä, johon puut langettivat varjoja nousevan auringonvalon mukaan. Pysyttelin valppaana ja käytin hyväkseni Mesitähdeltä oppimaani taitoa. Nostin kuononi ylös ja nuuhkaisin ilmaa. Ei mitään. Tästä oli hetki sitten mennyt muutama kissa, mutta koska hajut eivät olleet kovin voimakkaita, he eivät voineet olla lähellä. Meidän oli siis turvallista jatkaa matkaa.
Vadelmatassu kulki vierelläni. Hänen vaaleanruskea turkkinsa oli pörhistynyt innostuksesta, aivan kuin ympärillämme olisi ollut sähköinen varaus. Panin merkille, että hänellä on poikkeuksellisen pinkki nenä, joka pisti silmään tuon ulkonäöstä. Oppilas tuntui aistivan tuijotukseni ja käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun. Hätkähdin hieman, mutta en siirtänyt katsettani pois hänestä. Jäin miettimään jotakin.
”Mistä sinä tulit tänne? Siis Eloklaaniin? Olitko sinäkin kotikisu?” utelin. Vadelmatassu näytti menevän hetkeksi hämilleen, mutta sitten sama iloinen virnistys palasi taas hänen kasvoilleen. Hänellä oli kiva hymy, pakko myöntää.
”Minut löydettiin Eloklaanin alueelta, kun olin nuorempi, ja tuotiin klaaniin. Asuin jonkin aikaa pentutarhassa Aurinkokajon ja tämän pentujen kanssa, kunnes Mesitähti nimitti minut oppilaaksi”, kolli kertoi. Hän vaipui toviksi omiin ajatuksiinsa, mutta palasi nopeasti takaisin nykyhetkeen, kun tajusi minun tuijottavan häntä vieläkin. Pudistin päätäni ja käännyin katsomaan menosuuntaan. Jostain syystä korvannipukoitani oli alkanut kuumottaa, ja vatsassani tuntui lepattelevan parvi perhosia.
”Miten sinä päädyit Eloklaaniin?” Vadelmatassu kysyi vuorostaan. Kaihoisa hymy piirtyi kasvoilleni, kun muistot vanhasta kodistani kaksijalkojen luona palasivat hiipien mieleeni.
”Ennen kuin tulin tänne, minäkin tapasin olla kuin Mesitähti. Vähän niin kuin päällikkö, jos tajuat mitä tarkoitan.” Mutta Vadelmatassu ei tuntunut tajuavan. Hän rypisti otsaansa ihmettelevän näköisenä. Tukahdutin huokauksen ja halun pyöräyttää silmiäni kollille.
”Olin ennen kotikisu. Kaksijalat olivat palvelijoitani, ja he olisivat vaikka loikanneet liikkuvasta hirviöstä minun vuokseni.” Huomasin oppilaan ilmeestä, etteivät vertauskuvani herättäneet hänessä minkäänlaista ahaa-elämystä tai valaistumista muutenkaan. Nämä villit eivät sitten tienneet yhtään mitään yhtään mistään. ”No, joka tapauksessa, kun asuin vielä niiden luona, sain aina kaiken, mitä halusin, eikä minulla koskaan ollut puutetta mistään. Ne jopa pesivät turkkini puolestani!”
”Mitä sitten tapahtui?” Vadelmatassu katsoi minua odottavasti.
Kohautin lapojani. ”Yksinkertaisesti sanottuna minä kyllästyin. Kaipasin vaihtelua siihen paapomiseen ja passaamiseen. Kyllä kai sinä tiedät?”
Jälleen kerran Vadelmatassun ilmeestä näki, ettei hän voinut samaistua kokemiini asioihin. Voi mistä kaikesta nämä metsän siimeksessä asuvat reppanat olivatkaan jääneet paitsi, kun eivät olleet koskaan nähneetkään sivistystä saati sitten kuulleet siitä! Minä taisin olla erityistapaus heidän joukossaan, ja siinä oli taas yksi uusi syy lisää, miksi Mesitähti ei voisi erottaa minua klaanista. Ilman minua he ajautuisivat varmasti ennen pitkää omaan tuhoonsa – oli siis Eloklaanin onni, että minä olin täällä auttamassa heitä.
Veden solina kantautui korviini. Pistin vauhtia askeliini, ja Vadelmatassu teki samoin.
”Olemmeko me menossa joelle?” hän kysyi, enkä ollut varma, olinko kuulevinani hänen äänessään hiukan huolta.
”Kyllä vain”, minä vastasin, enkä antanut pienimmänkään epäilykseni kuulua kollille puhuessani. Hänen olisi voitava luottaa minuun, jotta tämä ei tulisi yhtäkkiä toisiin aatoksiin ja lähtisi takaisin leiriin. ”Älä ole huolissasi. Se on vain vettä. Ja sinähän juot vettä? Eikä se varmaankaan koskaan ole purrut sinua?” Vilkaisin häntä hiukan kiusoittelevasti. Jännitys suli vähitellen pois Vadelmatassun kasvoilta, ja tämä nyökkäsi.
Päästessämme rantaan vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Tunsin oloni jostain syystä kovin kotoisaksi veden äärellä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mistä se mahtoi johtua. Kaipa villinä vellova vesimassa oli tehnyt minuun niin ison vaikutuksen, kun olin nähnyt yhden sellaisen ensimmäisen kerran lähdettyäni omille teilleni kaksijalkojeni luota.
”Mitä nyt sitten?” Vadelmatassun ääni kuului korvanjuurestani. Katsahdin häneen leikkisästi, jonka jälkeen suuntasin astinkiville, jotka johtivat joen yli.
Loikkasin ensimmäiselle kivelle vaivattomasti. Vadelmatassu jäi kuitenkin epäröimään rannalle. Päätin osoittaa hänelle, että touhu oli täysin turvallista, joten liikuin vielä pari kiveä edemmäksi. Olin jo melko keskellä jokea.
”Näetkö? Kaikki on hyvin! Mitään pahaa ei voisi koskaan tapahtua, kun minä olen-” En ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun samassa tunsin jalkani lipeävän kiven päältä valmistautuessani siirtymään seuraavalle kivelle. Heti sen perässä seurasi koko loppuruumiini, mutta ennen kuin vajosin tummana pyörteilevään veteen, tunsin leukani kolahtavan kipeästi lohkaretta vasten. Vesi nieli minut ahnaasti sisäänsä, mutta enää siinä vaiheessa en tuntenut mitään, sillä pääni oli muuttunut raskaaksi ja turraksi iskun voimasta.

//Mesi vois nytte vaikka löytää nää? xd Vattuki saa jatkaa
//699 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Mökötän katkerasti oppilaiden pesälle,Tämä ei ole reilua!! Olin fantasisoinut monia kuita vain yhdestä asiasta..Ja ei tietenkään! Olin ollut eilisestä asti pesä enkä ollut edes suostunut tulemaan syömään,Sen verran katkeroitunut olin. Mutta minulla alkoi olemaan pahempi ongelma,Hirveä nälkä,En ollut edes suostustunut syömään. Ei se nyt haittaisi että kävisi syömässä..Vaikka olin luvannut että en ikinä lähde tästä pesästä,Koska Ensinnäkin minua hieman nolotti se eilinen..Ehkä olisi kannattanut olla hieman diplomaattisempi,Mitä nyt ystäväni ajattelevat,Vai olenko enää heidän ystävänsä…..Mitä jos minut karkotetaan! Suuni vääntyi hirveään irvistykseen niistä kauhunkuvista joista ajattelin.
”Älä palaa Eloklaaniin enää koskaan!” Kuulin jo kissojen huutavan mielessäni..No minulla on kai oikeus edes käydä viimeiseillä aterialla? Nousin sammaleiltani ja yritin näyttää kilttiä naamaa,Vaikka ilmeeni oli menossa vakavasti itkuun..Huokaisin raskaasti kun astelin ulos pesästä,Yritin vältellä katsekontaktia. En edes katsonut muihin kun menin ohi,Mutta sitten yhtäkkiä huomasin jonkun kulkevan vierelläni,Ehkä joku joka halusi kertoa hienovaraisesti että elämäni klaanikissana oli täydellisesti ohi. Katson vastentahtoisesti vierelläni olevaan kissan,Joka oli melko suuri kanelinruskea naaras,Jolla oli sielukkaat tummanruskeat silmät. Kukas tämä olikaan?? Ainakin joku oppilas..Ai niin!! Mesitähden oppilas! Tämän on pakko olla joku katala juoni!! Sitten naaraan suunpieliin tulee ovela hymy,Minun on pakko olla oikeassa!
”Hei minä olen Omenatassu,Kuten ehkä jo tiedätkin jo.Mikä sinun nimesi on?” Naaras kysyi ja hänen naamallaan todella suloinen hymy, Mutta silti olin epäileväinen.
”Vadelmatassu.”Sylkäisin suustani ja katsoin tarkemmin naaraan suloisia kasvoja,Naaraan silmät olivat ystävälliset ja tummanruskeat kuten hänen pieni nenänsäkin,Korvat ovat pienet ja kolmiomaiset.
”Oi,Onpa hieno nimi!” Omenatassu liperteli, Mutta olin epäileväinen silti ja katsoin naarasta pistävästi silmiin. Olin jo lausua ”Älä huijaa minua!”,Mutta ajattelin että jos tämä ei olisikaan huijaus,Hän pitäisi minua harhaluuloisena,Ja arvaa onko se hyvä maineelleni!
”Muuten,Onko sinulla juuri nyt mitään? Ajattelin,Että voisimme käydä kävelyllä leirin ulkopuolella?”
Naaras kyseli. HYVÄ TÄHTIKLAANI….Onko klaanilla joku ANSA minua varten,Että he pääsevät minusta eroon…?!??
”Mutta eiväthän oppilaat saa lähteä leiristä ilman soturia!” Yritän,Vaikka haluaisin lähteä hänen mukaansa,Mutta halusin todistaa klaanikelpoisuuteni.
”Niin no,Emme me kauan viipyisi…Ihan vain sen aikaa että ehtisimme haukata happea ja vaihtaa kuulumiset,Sitä paitsi kaikkihan nukkuvat,Joten heitä tuskin kiinnostaisi..”Naaras yritti ja katsoi minua suloisesti silmiin kuin anellen…”Tule jo,Tämä on turvallista…” Mutta pysyin vielä kannassani,Että tämä on ansa.
”Jooko Vadelmatassu,Ihan hetki vain,Sinullekkin tulisi parempi mieli kun et päässyt siihen typerään kokoontumiseen..” Omenatassu anoi hurmaavasti,Terävöitin katseeni ja aloin kuunnella naarasta kunnolla…Typerä naaras! Naaraan soturinimesi pitäisi tulla ”Huumakatse” tai jotain vastaavasti,Tai sitten olin niin helposti taivuteltavaa sorttia.
Sitten naaras madalsi ääntään ja katsoi minua myötätuntoisesti.
”Tiedän,Miltä sinusta tuntuu,Sillä minäkään en päässyt kokoontumiseen,Vaikka olen Mesitähden oppilas. Ajattele -Mesitähden! Eikö olisi vain reilua,Jos me nyt otamme ohjat käpäliimme ja teemme jotain kivaa,Ikään kuin hyvityksenä epäreilusta kohtelusta?” Naaras kysyi,Ja tuossa oli järkeä! Miksemme me saisi nauttia elämästä? Vastasin jo heti.
”Kyllä!” Minua ei enää kiinnosta mitä minusta ajatellaan,Minuthan sentään erotetaan! Mutta haluan silti tehdä hyvän vaikutuksen tähän kaataakseen,En tiedä miksi..Ehkä koska hän on vain niin hurmaava…Sitten palaan taas takaisin maan päälle ja katson kanelinruskeaa naarasta,Joka hymyilee leveästi.
”Milloin lähdemme?” Utelen innokkaana. Minua ei kiinnosta enää seuraukset….Eikä mikään muu kuin se että mihin Omenatassu vie ja että HÄN on mukana.
”Nyt.” Naaras sanoo mahtipontisesti. Nyökkään hyväksyvästi. Omenatassu lähtee kohti leirin suuaukkoa rauhallisin askelin ja kuin esittäen,Että hän ei ole menossa sinne päin. Seuraan naarasta kiltisti ja teen juuri kuin hänkin,Paitsi minun esitykseni on varmaankin surkeampaa. Kun pääsemme leiristä ja olemme monen ketunmitan päässä suu-aukosta eräässä puskassa,Minua alkaa kiinnostaa mihin olemme menossa.
”Mihin olemme menossa?” Tiedustelen.
”Kerron myöhemmin,Saatpa nähdä!” Naaras sihahtaa ja Nyökkään uskollisesti,Olen valmis.

//620 sanaa,Sori aika kökkö

Kirjoittaja: Felicity

En ole ollut oppilaana vielä kovinkaan kauan ja isäni Mesitähden sanat kaikuivat vieläkin korvissani. Kuinka ylpeäksi olinkaan itseni tuntenut, kun minut oli vihdoinkin nimetty oppilaaksi. Olin pakahtua innosta, tai ainakin sisäisesti. En voinut näyttää sitä innostusta muille, sillä halusin osoittaa heille olevani tyyni sekä kypsempi kuin muut ikäiseni pennut, nykyiset oppilaat.

Myös sisarukseni olivat saaneet oppilasnimensä samaan aikaan. Olimme kaikki onnellisia uusista nimistämme. Karpalotassu istui suuhuni paljon paremmin kuin Karpalopentu, vaikka olihan entisessä nimessäni jotakin erikoista. Ehkä enemmän viattomuutta, vaikka en minä nyt tassun uskoisi kauheasti vakavuutta olemukseeni tuovan. Ainakaan nimen puolesta. Toisaalta se toi kyllä arvoituksellisuutta. Kissan tassut olivat kyllä pehmeät ja suloiset pinkkeine polkuanturoineen, mutta ne pystyivät olemaan myös tappavat, sillä ne pitivät sisällänsä terävät kynnet. Kehräsin ajatukselle. Tahtoisin muidenkin tietävän sen ja sitä kautta kunnioittavan minua. Nimenomaan kunnioittavan, ei pelkäävän. Sitä en toivonut missään nimessä.

”Karpalotassu!” kuulin jonkun huutavan nimeäni. Käännyin katsomaan tulijaa. Se oli Lakkatassu. Nielaisin nopeasti hiiren palasen, joka oli jäänyt suuhuni ajatusteni karattua omille teilleen. Pyyhkäisin nopeasti tassulla suutani. Hetkeksi katseeni jäi tassuuni, mutta siirsin sen pian takaisin Lakkatassuun. Naaras oli minua vanhempi ja miltein soturi-iässä, mutta olin käynyt hänen kanssaan muutaman kerran harjoittelemassa. Ilmeisesti mestarimme tulivat hyvin toimeen.

”Hei Lakkatassu”, maukaisin ja kumarruin ottamaan uuden palan hiirestäni. Siinä ei ollut paljoa jäljellä ja se oli muutenkin pelko pieni ja luultavasti nuorikin, mutta riitti minulle. Ainakin vielä. Emoni mukaan olin nyt jo kasvanut valtavasti pentuaikoihini verrattuna. Salaa toivoin, että kasvaisin hiukan muita kissoja kookkaamaksi ja lihaksikkaaksi, jotta voisin puolustaa klaaniani, jonka eteen isäni oli niin kovasti ahertanut. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi.

”Mikä sinut toi puheilleni?” kysyin Lakkatassulta naaraan istahtaessa lähettyvilleni. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään vaan nappasi pienen palan hiirtä suoraan edestäni. ”Hei!” naukaisin muka loukkaantuneesti.

Lakkatassu nielaisi hiiren palasen ja virnisti minulle. Välillä naaras toi mieleen ilkikurisuutensa takia mieleen kuolonklaanilaisen, mutta sisimmältään hän oli aivan liian pehmo ollaksensa kyseisen klaanin jäsen. Murahdin lempeästi ja söin loput hiirestäni.

”Olet liian kiltti”, Lakkatassu tuhahti huvittuneesti ja tuuppasi minua lavalle. ”Antaisit varmasti tuon hiirenkin kävellä pois luotasi ja näännyttää itsesi samalla, kun katsoisit sen poismenoa.”

”Entä sitten? Tämä yksilö oli vielä nuori, sillä oli paljon elämää edessä”, vastasin nostaessani katseeni maankamaralta ylös kohti Lakkatassua. Nousin kumarasta asennostani ylös ja hautasin hiiren jäänteet siihen paikkaan. ”Se olisi voinut olla vanhempana paljon suuremmaksi hyödyksi klaanille sekä se olisi ehtinyt nähdä elämääkin.”

Lakkatassu kehräsi. Katseeni siirtyi väkisinkin pois naaraasta, sillä tunsin punan nousevan korviini. Naaraan kehräyksessä oli jotain erikoista ja olin varma, että se kiinnitti monen muunkin kollioppilaan huomion. Ihmeekseni naaras ei kuitenkaan tuntunut saavan ihailijoita ympärilleen. Tai sitten hän vain ajoi heidät pois luotansa ennen kuin ehdin huomata. Oli miten oli, minua ei haitannut.

”Sinulla on suuri sydän Karpalotassu”, naaras maukaisi hymyillen ja siirsi katseensa kohti kirkasta taivasta.

”Ja sinulla pohjaton vatsa”, tuhahdin takaisin ja virnistin hänelle. Lakkatassu avasi suunsa muka loukkaantuneena ja loikkasi yllättäen minua kohti. ”Minä näytän sinulle mihin pohjattomien vatsojen omaavat kissa pystyvätkään!”

// 478 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minun ja Halavaviiksen lisäksi partioon mukaan tulisivat vielä Mesitähti sekä entinen mestarini Utusielu. Jostain syystä minulle oli tullut vähän paineita päällikön liittyessä joukon jatkoksi, mutta en aikonut antaa epävarmuuteni näkyä ulospäin. Mesitähti saattaisi alkaa ajatella, että olin vielä liian epäpätevä johtamaan ihan tavanomaista partiota, jossa oli lisäkseni vain muutama kissa. Onneksi Korppisiipi ei ollut paikalla näkemässä, hän olisi varmasti kiusoitellut minua jälkeenpäin huomatessaan hermostuneisuuteni paras ystävä tietää ja näkee aina kaiken -vaistollaan.
”Joko mennään?” Mesitähti kysyy ja palauttaa minut takaisin maanpinnalle murehtimasta. ”Vai tahdotko partioon enemmän jäseniä?”
Katsoin valkeaa kollia hetken, aivan kuin en olisi muka ymmärtänyt, mitä hän juuri oli sanonut. Sitten räpyttelin nopeasti silmiä, karistin epäillykset omaan suoriutumiseeni liittyen pois mielestäni ja keskityin nykyhetkeen. Ihan sama, mitä Mesitähti ajattelisi johtajan taidoistani partion jälkeen, mutta aioin silti tehdä tämän parhaalla mahdollisella tavalla, eli omalla tavallani.
Nyökkäsin. ”Mennään vain. Neljä on suuri sopiva määrä. Kun meitä ei ole montaa, pystymme liikkumaan vähemmän äänekkäästi ja mahdollisuudet saada saalista kasvavat”, vastasin. Mesitähti räpäytti silmiään hyväksyvästi, ja hänen viereensä tulleen Utusielun kasvoilla oli samanlainen tyytyväinen ilme, jonka olin nähnyt hänellä usein ollessani vielä oppilas ja onnistuttuani hyvin jossain harjoituksessa.
Vein partion piikkihernetunnelin läpi metsään, josta jatkoimme kauemmaksi leiristä. Kun satuimme sopivalle aukealle, päätin pysäyttää meidät ihan vain vähäksi aikaa ja kääntyä kohtaamaan klaanitoverieni kasvot samalla, kun kertoisin heille ohjeistuksen.
”Hajaannutaan tässä. Minä lähden joen suuntaan, ja te muut voitte myös valita metsästyspaikkanne ihan vapaasti, kunhan vain muistatte palata tälle samalle aukealle iltapäivään mennessä. Palaamme sitten yhdessä leiriin.”
Muut tuntuivat sisäistäneen antamani ohjeet, joten jätin heidät puntaroimaan omia valintojaan metsästyspaikan suhteen, ja suuntasin itse joelle päin. Tuntui vapauttavalta käyskennellä metsässä ihan yksin. Yleensä mukanani oli joko Korppisiipi tai Nokkostassu, jonka kanssa kävimme leirin ulkopuolella päivittäin harjoitusten vuoksi.
Aurinko teki metsään varjoja ja valoja, jotka koristivat puiden runkoja ja aluskasvillisuuden lehtiä täplinä. Astelin vuorotellen varjoihin ja sitten taas takaisin valoon, kun kuljin eteenpäin etsien riistaeläinten hajujälkiä. Ei mennyt kauaakaan, kun haistoin hiiren. Lähistöllä oli myös orava hajusta päätellen, mutta juuri nyt kaipasin jotain helppoa ja mutkatonta kiinniotettavaa. Nimittäin orava saattaisi paeta puuhun, enkä minä ollut sillä tuulella, että minua olisi huvittanut kavuta sen perässä latvustoon saakka.
Laskeuduin vaistomaisesti matalemmaksi lähestyessäni hiiren hajua. Varoin astumasta kuivien oksien päälle ja yritin estää häntääni nousemasta liian korkealle tai osumasta maahan niin, että se pitäisi ääntä. Vesi herahti kielelleni, kun näin oikein hyvinsyöneen näköisen pikkuotuksen touhuilemassa omiaan pensaan juurella. Kynteni liukuivat ulos ja lihakseni jännittyivät valmiiksi loikkaa varten – iskisin aivan kohta.
Ohikiitävän hetken aikana en ollut perillä omista tekemisistäni. Jälkeenpäin näin mielessäni etäisiä muistikuvia siitä, kun olin syöksynyt hiirtä kohti ja vanginnut sen armotta kynsieni väliin. Sen jälkeen nopea puraisu, ja elämä oli paennut hiirestä.
Nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Hyvä saalis. Vielä oli kuitenkin aikaa jäljellä, joten voisin yhtä hyvin haudata hiiren tähän, palata etsimään lisää hajujälkiä ja tulla myöhemmin hakemaan sen ennen takaisin leiriin lähtöä.
Kaivoin maahan pienen kuopan, johon pudotin hiiren ruumiin. Sen jälkeen peittelin sen huolella lehdillä ja oksilla, mutta jätin tarkoituksella yhden oksista osoittamaan taivasta kohti, että tunnistaisin kätköni myöhemminkin. Sitten suuntasin uusien hajujälkien perään.

//Mesi?
//499 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vadelmatassu: 31kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppisiipi: 10kp –

Omenatassu: 43kp! –

Mesitähti: 52kp! –

Hiilihammas: 49kp! –

Ruskatassu: 24kp! – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Kirjoittaja: Elandra

Kokoontuminen oli sujunut omasta mielestäni mainiosti. Koko kokoontumisen ajan rauha oli vallinnut Kivikukkulalla sekä eloklaanilaisten että kuolonklaanilaisten välillä. Ilokseni olin saanut huomata, että kissat jopa keskustelivat keskenään. Osa kuolonklaanilaisista tosin pysytteli toistensa seurassa kaukana eloklaanilaisista, mutta jotkut rohkeimmat juttelivat omatoimisesti klaanini jäsenten kanssa.
Tuntui kuin kuolonklaanilaiset olisivat vältelleet minua, sillä vain Punatähti ja Henkäysvarjo uskaltautuivat juttusilleni. Heidän sanojensa mukaan Kuolonklaanilla meni hyvin. Tapaisimme taas seuraavan täysikuun aikaan Kivikukkulalla. Olin innoissani kokoontumisista. Kenties tästä alkaisi Kuolonklaanin ja Eloklaanin välinen tuttavuus, johon ei kuuluisi riidat tai rajakahakat.
Aurinko oli jo noussut miltei huippuunsa kokoontumista seuraavana päivänä. Olin nukkunut pitkään, mutta nyt istuskelin pääaukion laitamilla ja seurailin eloklaanilaisten toimia. Aukiolla ei ollut kamalasti kissoja, mutta muutama soturi istuskeli siellä täällä aukiota. Osa nautti auringon lämmöstä, ja osa pysytteli mielellään varjossa.
Huomasin tummanruskean tabbykuvioisen kollikissan katselevan jokseenkin mietteliäänä ympäri aukiota. Halavaviiksi oli lyöttäytynyt kollin seuraan. Päättelin heidän puheistaan, että kaksikko etsi jäseniä partioon. Hiilihammas ei tuntunut huomaavan minua, sillä seisoin hänen takanaan. Siispä päätin astella kaksikon luokse.
”Onko teillä kissoista pulaa?” kysäisin rauhallisella äänellä, ja Hiilihammas säpsähti. Kolli käännähti minun puoleeni, ja nyökkäsin kaksikolle tervehdyksen, johon he kohteliaasti vastasivat.
”Näin on. Minttuliekki pyysi minua johtamaan metsästyspartiota, mutta on vähän vaikea johtaa partiota, jota ei ole”, kolli naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen. Kasvoilleni levisi huvittunut hymy. En ennättänyt sanoa mitään, kun Hiilihammas jo kysyi minulta kysymyksen:
”Satutko sinä tietämään ketään, joka voisi tulla vielä meidän kahden lisäksi partioon?”
Minä tietenkin olin itse vapaana, mutta mietin hetken ajan, kuka muu voisi lähteä kanssamme partioon. Aurinkokajo varmasti tulisi mielellään mukaamme, mutta päätin olla pyytämättä häntä.
”Minä olen vapaana, ja voin käydä hakemassa vielä jonkun neljännen soturin matkaamme. Odottakaa tässä”, tokaisin ja lähdin jo harppomaan kohti sotureiden pesää.
Astelin sisään pensaaseen, jonka jälkeen kurottauduin katsomaan pesän ylemmälle tasolle. Utusielu makoili omalla vuoteellaan, mutta naaraan korvien liikkeiden perusteella tämä ei ollut unessa.
”Utusielu, oletko hereillä?” kysäisin rauhallisella äänellä. Naaras kohotti päätään ja katsahti minuun.
”Olen”, hän vastasi ja kampesi itsensä istumaan. Naaras sipaisi kielellään pari kertaa törröttäviä rintakarvojaan.
”Lähdetkö metsästyspartioon?” kysyin. Naaras ei vastannut mitään, vaan nousi ylös. Oletin sen olevan kyllä-vastaus, joten poistuin pesästä taas lämpimälle aukiolle.
Olisin mielelläni heittäytynyt maahan ja piehtaroinut siinä auringon lämmittäessä turkkiani, mutta tiesin ettei sellaiselle ollut juuri nyt aikaa. Kävelin takaisin Halavaviiksen ja Hiilihampaan luokse.
”No?” tabbykuvioinen kolli kysyi ja kohtasi heti katseeni.
”Utusielu lähtee mukaamme”, kerroin. Se ei tuntunut olevan kummallekaan soturille mikään ongelma, vaan molemmat nyökkäsivät tyytyväisenä. En muistanut edes, että milloin viimeksi olisin ollut mukana partiossa, jota en itse johtanut. Hillasielun koulutuksen aikaan tein sitä useinkin, mutta usein Minttuliekki laittoi minut johtamaan partiota.
Nyt minulla ei ollut edes oppilasta mukana, mutta välillä oli kyllä ihan mukavaa olla vain mukana ja kuunnella partion johtajan ohjeita. Metsästyspartiossa toimisin kuitenkin melko itsenäisesti, sillä tiemme erkaantuisi jossain kohdassa lähtiessämme saalistamaan.
Kilpikonnalaikukas Utusielu asteli ulos pesästä venytellen. Naaras katsahti aurinkoon ja sulki hetkeksi silmänsä. Sitten soturi etsi katseellaan meidät, ja saapui luoksemme.
”Joko mennään?” kysyin Hiilihampaalta, ”vai tahdotko partioon enemmän jäseniä?”

//Hiili?
// 486 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin sotureiden pesän eteisenä toimivan pensaan läpi aurinkoiselle aukiolle, jossa oli harvinaisen hiljaista tähän aikaan päivästä. Räpyttelin silmiäni yhä hieman unisena, valvottu yö painoi luomiani alaspäin. Tunsin kuitenkin oloni yllättävän virkeäksi siihen nähden, että olin nukkunut vain hetken. Olisin kyllä voinut nukkua pidempäänkin, mutta jostain syystä uni ei ollut vain tullut.
”Hiilihammas”, kuului ääni takaani. Väistyin Eloklaanin varapäällikön tieltä, kun tuo puski perässäni ulos pensaasta. Nyökkäsin punertavaturkkiselle kissalle tervehdykseksi. Minttuliekki nyökkäsi takaisin.
”Satutko olemaan juuri nyt vapaana?” naaras kysyi heti sen jälkeen. Ajatukseni menivät solmuun, enkä hetkeen tiennyt, mitä vastaisin, vaikka sen olisi pitänyt olla täysin ilmiselvää.
”Öm, juu. Olen minä”, takeltelin. Nolostus kuumotti korviani.
”Hyvä kuulla”, varapäällikkö vastasi ja katsoi minua säihkyvillä tummansinisillä silmillään. ”Tarvitsisin jonkun johtamaan metsästyspartiota. Löytyisikö sinulta innostusta?”
Väsymys karisi pois minusta. Olin saanut juuri uuden tehtävän. ”Totta kai! Kenet otan mukaan?”
”Ota kenet vain saat mukaasi. Osa on ulkona kouluttamassa oppilaitaan, ja useimmat nukkuvat vielä univelkojaan poissa viimeyöltä. Leiristäkin löytyy varmasti joitain toimettomia”, Minttuliekki naukaisi. Nyökkäsin. Ei voinut olla kamalan vaikeaa löytää muutamaa kissaa mukaan metsästyspartioon.
”Voit luottaa minuun, Minttuliekki”, sanoin rintaani röyhistäen. Varapäällikkö väläytti minulle nopean hymyn, mutta hävisi sitten muille asioille.
Ensin kävin sotureiden pesän läpi. Lähes kaikki siellä olevat olivat olleet mukana viime yönä kokoontumisessa, joten en halunnut häiritä heitä. Leirin reunalta bongasin kuitenkin Halavaviiksen, joka minut huomatessaan käänsi katseensa nopeasti toisaalle. Lähdin siitä huolimatta tassuttelemaan kilpikonnalaikkuista soturia kohti.
”Hei Halavaviiksi, oletko nyt vapaana?” kysyin päästyäni tarpeeksi lähelle naarasta, että hän varmasti kuuli minut kunnolla. Halavaviiksi käänsi närkästyneenä päätään minun suuntaani ja nyökkäsi.
”Hienoa! Sitten oletkin varmaan vapaaehtoinen tulemaan metsästyspartioon!” tokaisin pirteästi, mutta innokkuuteni ei näyttänyt tarttuvan naaraaseen.
”Ketä muita tulee mukaan?” hän kysyi ja nousi seisomaan. Katselin häntä mietteliäänä. Hyvä kysymys. Aukio oli Halavaviikseä lukuun ottamatta tyhjä, enkä viitsinyt mennä herättämään ketään nukkuvista sotureista. Nokkostassukin varmasti nukkui, minkä ymmärsin hyvin, sillä oppilas oli vielä kovin nuori ja viimeöinen kokoontuminen oli verottanut osansa hänenkin unistaan. Siispä halusin, että hän saisi levätä kunnolla ennen seuraavan päivän harjoituksia.
”Onko teillä kissoista pulaa?”
Yllätyin kuullessani Mesitähden äänen. Valkea päällikkö käveli minun ja Halavaviiksen luokse. Hän nyökkäsi meille tervehdykseksi, johon me naaraan kanssa vastasimme samalla tavalla ja melkein samaan aikaankin. Vilkaisin häntä huvittuneena, mutta soturitar ei hymyillyt.
”Näin on”, vastasin sitten Mesitähdelle, joka odotti kärsivällisesti. ”Minttuliekki pyysi minua johtamaan metsästyspartiota, mutta on vähän vaikea johtaa partiota, jota ei ole.” Naurahdin, ja huomasin päällikköäkin huvittavan vähän.
”Satutko sinä tietämään ketään, joka voisi tulla vielä meidän kahden lisäksi partioon?” kysyin sitten ja viitoin hännälläni itseeni ja Halavaviikseen päin.

//Mesi?
//409 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamun ensisäteet kurottelivat pitkiä kynsiään aukiolle, jossa oli vielä tähän aikaan hiljaista. Ulkosalla oli vain muutama kissa, jotka olivat kaiketi lähdössä partioimaan tai jotain. En minä vain tiennyt – eikä minua oikeastaan kyllä kiinnostanut edes tietääkään.
Minulla olisi tänään tiedossa vapaapäivä, sillä Mesitähti oli palannut vasta myöhään kuunhuipun jälkeen kokoontumisesta yhdessä muiden sinne lähteneiden kissojen kanssa. Hän oli kyllä sanonut minulle aiemmin, että kokoontumista seuraavana päivänä ei pidettäisi harjoituksia, mutta en ollut kiinnittänyt siihen silloin erityisempää huomiota.
Kaipasin kipeästi tekemistä. Jouten oleminen ei sopinut minulle sitten yhtään, sillä vielä kaksijalkojeni luona asuessanikin olin ollut koko ajan vaatimassa huomiota ja viihdykettä. Pelkkä paikallaan oleminen oli hirvittävän tylsää! Jos asuisin yhä kaksijaloillani, olisin jo rikkonut jotakin niille tärkeää saadakseni haluamani.
Kuulin takaani oppilaiden pesältä rapinaa. Hyvin vaaleanruskea kollikissa tassutteli ohitseni ulos pensaiden suojista, eikä hänkään näyttänyt järin tyytyväiseltä. Minulla meni hetki miettiä, miksi hän näytti niin tutulta. Sitten muistin, miten tämä oli aloittanut eilen illalla melkoisen metakan kesken klaanikokouksen, kun ei ollutkaan päässyt mukaan kahden klaanin väliseen kokoontumiseen. Minäkin olin toki ollut pettynyt, kun en ollut kuullut nimeäni sanottavan lähtijöiden joukossa, mutta en sentään ollut saanut mitään itkupotkuraivareita.
Samassa päähäni juolahti ajatus. Viekas hymy levisi vähitellen kasvoilleni, kun nousin ylös ja astelin kollin perässä tuoresaaliskasalle. Oppilas kääntyi katsomaan minua yllättyneenä vaaleanvihreillä silmillään.
”Hei, minä olen Omenatassu, kuten ehkä saatatkin jo tietää. Mikä sinun nimesi on?” kysyin, samalla loihdin kasvoilleni suloisimman hymyni, minkä osasin.
”Vadelmatassu.”
”Oi, onpa sinulla hieno nimi!” lirkutin. Kiersin hänen ja tuoresaaliskasan väliin. ”Kuule, onko sinulla juuri nyt mitään? Ajattelin, että voisimme lähteä käymään kävelyllä leirin ulkopuolella.”
Vadelmatassu kohotti kulmiaan. ”Mutta eiväthän oppilaat saa poistua leiristä ilman soturia.”
”Niin no, emme me kauaa viipyisi. Ihan vain sen aikaa, että ehtisimme haukata raitista ilmaa ja vaihtaa kuulumiset. Sitä paitsi, kaikki ovat muutenkin nukkumassa, joten tuskin heitä edes kiinnostaisi.”
Oppilas näytti puntaroivan sanojani. Yritin voittaa hänet puolelleni, koska en halunnut rikkoa sääntöjä yksin. Jos säännönrikkojia olisi kaksi, mahdollinen rangaistuskin olisi varmasti lievempi, koska en uskonut Mesitähdellä olevan varaa pistää kovin montaa oppilasta jäähylle.
”Jooko, Vadelmatassu, ihan äkkiä vain. Sinullekin tulisi varmasti paljon parempi mieli, kun et eilen päässyt mukaan siihen typerään kokoontumiseen!”
Mainitessani kokoontumisen Vadelmatassun katse terävöityi. En tiennyt, olinko osunut arkaan paikkaan, mutta ainakin olin saanut hänet kuuntelemaan. Hyvä niin.
Madalsin hieman ääntäni ja katsoin häntä myötätuntoisesti. ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu, sillä minäkään en päässyt mukaan, vaikka olen Mesitähden oppilas. Ajattele – Mesitähden! Eikö olisikin vain reilua, jos me nyt vuorostamme otamme ohjat käpäliin ja teemme jotain kivaa, ikään kuin hyvityksenä epäreilusta kohtelusta?”

//Vattu?
//410 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kiinnostukseni näitä kahta kuolonklaanilaista kohtaan oli syttynyt, kun kaksikosta pienempi kissa oli jatkanut keskustelua hymyssä suin. Minusta se oli ollut ihan aito hymy eikä sellainen, jonka minä olin loihtinut kasvoilleni hermostuneena ja pakotetusti. Ehkä Kuolonklaanin kissat eivät olleetkaan niin kamalia, niin kuin väitettiin.
Harmaanruskea naaras oli sanonut nimekseen Sulkatassu, ja tämän vieressä koko keskustelun ajan vaiti pysytellyt kolli oli hänen veljensä, Sähkötassu. Sulkatassu oli hetki sitten kertonut minulle, että he olisivat oikeasti jo sotureita, elleivät olisi sairastuneet viheryskään ja joutuneet parantajan pesälle pitkäksi aikaa paranemaan. Minusta he näyttivätkin aavistuksen minua vanhemmilta, mikä kävi nyt naaraan selityksen jälkeen paremmin järkeen.
”Millaista Eloklaanissa on? Osaako jokainen kissa uida jo? Osaatko sinä uida? Minä osaan, ja emoni sanoi että olen luonnostaan lahjakkaampi uimari mitä veljeni on.”
Minä pidin Sulkatassusta, hänen tavastaan puhua iloisesti ja reippaasti. Hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, eikä minulla olisi tullut heti ensimmäisenä mieleenkään, että hän saattaisi kuulua yksiin koko alueen vaarallisimmista kissoista, ellen olisi sitä tiennyt. Sähkötassusta en oikein osannut sanoa mitään, hän oli sisartaan sulkeutuneempi ja vähäpuheisempi, eikä juuri antanut ajatustensa näkyä kasvoiltaan.
”Eloklaanissa on mahtavaa”, vastasin jo paljon rennommin. Asetuin istumaan mukavammin kiven päällä. ”Muutamat kissat osaavat jo uida, mutta minä en. Itse asiassa jopa vähän pelkään vettä.” Tajusin vasta jälkeenpäin, ettei ehkä ollut kovin viisasta paljastaa vastapuolelle klaanin sisäisiä heikkouksia saati sitten omiaan. En kuitenkaan uskonut, että nämä nuoret kissat tekisivät sillä tiedolla mitään. Mehän vain jutustelimme mukavia, mitä haittaa siitä muka voisi olla?
”Entä millaista elämä Kuolonklaanissa sitten on? Osaavatko kaikki teilläpäin uida?” kyselin uteliaana. Meillä ei ollut enää paljoa aikaa jäljellä, ennen kuin kokoontuminen loppuisi ja Mesitähti antaisi käskyn palata takaisin Eloklaanin reviirille, mutta halusin ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti.
​
//Sähkö ja Sulka?
//276 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Hymyilin maireasti,Minä pääsen tänään kokoontumiseen!! Tai ainakin toivoin pääseväni koska olin päässyt nyt parantajan pesältä.
”Minä sitten annan köniin Kuolonklaanilaisille!” Ylpeilin Tuulipennulle röyhistellen rintaani ylpeästi.
”Et sinä anna niille nokkiin…” Kyyhkynharmaa naaras tuhahti.
”Miten niin!?” Kysyin naaraalta hämmentyneenä.
”Ensinnäkin,Kokouksessa ei saa taistella ja toiseksi olet niin heikko.” Naaras sanoi pistävästi.
”Mistä sinä tuon tiedät?” Utelin epäilevästi.
”Etkö sinä kuunnellut kun Mesitähti puhui siitä? No,Olet niin hölmö että et…” Naaras tuhahti,Muistelin eilistä,Kun Mesitähti oli puhunut jotain ihan turhaa. Mutta sitten taas palasin maan pinnalle ja suutuin katkerasti tuolle kyyhkynharmaalle haahkalle.
”Enhän ole!” Kiljaisin olin jo repimässä naaraalta korvat irti,Mutta Korppisiipi tuli juuri ja juuri väliin.
”Älä ala heti hölmöilemään kun pääset parantajan pesästä.” Mustavalkoinen naaras käski ja rauhoituin,Minun oli parasta totella naarasta ystävällisesti.
”Sain myös kuulla,Että klaanikokous alkaa kohta.” Korppisiipi sanoi.
”Eikös se ole yöllä?”Kysyin ihmetellen.
”Ei vaan siis Eloklaanin oma klaanikokous.” Naaras korjasi ja huiskaisi häntäänsä välinpitämättömästi.
Jo sillä sekunnilla,Kun Korppisiipi lopetti,Kuulin Mesitähden huutavan kutsuhuudon.
”Mennään!” Sanoin innostuneena ja olin juosta suoraa päätä litteäkiveä päin. Korppisiipi huomasi raskaasti.
”Olet toivoton..” Naaras huokaili ja meni istumaan takariviin,Johon minäkin astelin.
”Kerron nyt pikaisesti,Ketkä tulevat ensimmäiseen klaanikokoukseen tänä yönä.” Mesitähti sanoi kissojen rauhoittuessa. Klaani mutisi myöntävästi.
”Tänä yönä klaanikokoukseen kivikukkulalle tulevat minun lisäkseni…Parantajamme Liljatuuli,Sotureista Minttuliekki,Pehmoturkki,Hillasielu,Korppisiipi,Hiilihammas,Iltakaiku,Taivassielu.Oppilaista ..” Kolli aloitti listaansa,Ja minun oli pakko henkäistä oppilaskohtaa aloittaessa äänekkäästi.
”Vadelmatassu!” Vieressäni oleva Korppisiipi sihahti vasempaan korvaani,Nyökkään naaraalle anteeksipyytävästi ja hiljenen. Sitten Mesitähti jatkaa.
”Oppilaista siis tulevat..Ruskatassu,Kauristassu sekä Nokkostassu.” Kolli sanoi.
”Mitäääää!!” Kiljaisin syvästä järkytyksestä,Olin elätellyt koko pitkän elämäni ajan,Että pääsisin klaanikokoukseen,Mutta ei! Elämäni yritetään aivan tahallaan tuhota!
”Vadelmatassu,Ajattelin että olisit ollut tähän aikaan vielä parantajan pesässä,Kun päätin
kissoja klaanikokoukseen,Mutta parannuitkin harvinaisen nopeasti.” Mesitähti vastasi lopettuani kiljuntani. Sitten klaanikokous litteäkivellä näytti olevan ohi kun kissat erosivat toisistaan ja lähtivät omille teilleen,Kuten päällikkönsäkin.
”Mitä sinä oikein ajattelit!” Korppisiipi kysyi äkäisesti kun jäimme kahden keskelle aukiota.
”Mutta tuo ei ollut reilua!” Kirosin ja poljin jalkojani allani olevaan hieman märkään maahan.
”Ei kaikkea voi saada.” Naaras sanoi tymäkästi.
”Mutta sinä pääsit,Vaikka olen oppilaasi!” Kiljuin raivoissani,Eikö hänkään voi ymmärtää minua,Hän on sentään mestarini!!
”Hän ajatteli,Että olisit silloin parantajan pesällä vielä!” Naaras keskeytti minut töykeästi,Ainakin minun näkökulmastani.
”Et ymmärrä mitään!” Huusin ja juoksin ulos leiristä.
”Vadelmatassu!” Kuulin Korppisiiven huutavan perääni,Mutta en halunnut kuulla,Halusin vain
Olla rauhassa….
//403 sanaa,Ihan hyvä…Kai?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ollut aivan täpinöissäni kuullessani nimeni mainittavan kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Aiemmin sisälläni kihelmöinyt innostus oli nyt kuitenkin muuttumassa vatsan nurinpäin kääntäväksi jännitykseksi ja rinnassa pakottavaksi odotuksen tunteeksi. Hermoiluani helpotti kuitenkin tieto siitä, että myös paras ystäväni olisi tulossa mukaan kokoontumiseen. Tosin naaras oli myöhässä, kuten muutama muukin lähtijöihin valituista, joten jouduimme odottelemaan vielä heitä, ennen kuin voisimme lähteä.
Korppisiipi hiipi jostain viereeni vähin äänin. Huomasin hänen kasvoistaan, että häntä nolotti, koska oli myöhässä. Loin häneen myötätuntoisen silmäyksen, mutta en ehtinyt sanoa hänelle mitään kannustavaa, sillä Mesitähti alkoi puhua. Ilmeisesti kaikki olivat jo paikalla.
”Saatte puhua toisen klaanin jäsenille, mutta muistakaa, että ystävystyminen on kielletty. Myös Tähtiklaanista puhuminen on kielletty.” Mesitähden äänensävy oli rauhallinen, se lievitti hieman sisälläni vellovaa ahdistusta. Ihailin sitä, miten kolli osasi ottaa tilanteen haltuun niin hyvin, vaikka olimme menossa vihollisklaanin alueelle ja eloklaanilaisten jännittyneisyys ja huoli oli melkein kosketeltavaa.
Nokkostassu oli lyöttäytynyt yhteen veljensä Kauristassun kanssa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Tiesin, että tämä oli varsinkin nuorille kissoille hyvin jännittävä kokemus, joten oli vain hyvä, että oppilaalla oli joku, kehen turvautua. Aioin kuitenkin pitää naarasta silmällä kokoontumisessakin, vaikka emme liikkuisikaan koko aikaa yhdessä. Se oli minun kirjoittamaton vastuuni ja velvollisuuteni hänen mestarinaan.
Lopulta Mesitähti oli saanut sanottua kaiken haluamansa, jonka jälkeen hän lähti johdattamaan eloklaanilaisia ulos leiristä ja kohti kokoontumispaikkaa. Taivas oli pilvetön ja ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet jo jokin aika sitten tuikkimaan sen kannelle.

Matka Kuolonklaanin reviirille sujuu vähin äänin. Silloin tällöin jostain saattoi kuulla innostunutta kuiskintaa, mutta sekin vaimeni, kun saavuimme rajalle. Mesitähti ei epäröinyt astuessaan hajumerkkien yli vihollisen puolelle. Seurasin hänen perässään päättäväisesti, vaikka huoli kuristi kurkkuani. Pelkäsin, että kuolonklaanilaiset saattaisivat yrittää jotakin, kun olimme heidän alueellaan. Me olisimme auttamatta altavastaajia, jos koko klaani päättäisi yhtäkkiä hyökätä kimppuumme. Pyyhin inhottavan ajatuksen pois mielestä ja keskityin kävelemiseen.
Korppisiipi kulki vierelläni. Naaraan oppilas, Vadelmatassu, ei ollut päässyt tällä kertaa mukaan kokoontumiseen. Mikäli yhtään tunsin tuota nuorta, vilkasta kissaa, hän oli varmasti kamalan pettynyt Mesitähden päätökseen. Olin kuitenkin varma siitä, että kollilla oli hyvät mahdollisuudet päästä mukaan ensi kerralla. Sitä paitsi, juuri nyt hän lepäili vielä parantajan pesällä juostuaan epähuomiossaan puuta päin ja saatuaan lievän aivotärähdyksen. Liljatuulen mukaan hän tulisi kuitenkin kuntoon parissa päivässä, minkä uskoin olevan Korppisiivelle ilouutinen.
Lähestyimme heikossa kuunkajastuksessa kimmeltävää järveä, jonka vieressä kohosi jonkinlainen kivikukkula. Paikalla oli jo Kuolonklaanin kissoja. He kohdistivat kiiluvat silmänsä meihin, ja tunsin kylmien väreiden kiipeilevän selkääni pitkin ja nostavan niskavillani pystyyn. Yritin kuitenkin piilottaa epävarmuuteni muilta, en halunnut vaikuttaa nössöltä Kuolonklaanin valvovan katseen alla.
Mesitähti suuntasi heti kukkulan päällä sijaitsevalle suurelle kivelle, jossa Kuolonklaanin päällikkö Punatähti odotti häntä. Päälliköt vaihtoivat keskenään muutaman sanasen, jonka jälkeen jäivät odottamaan hetkeksi, että kaikki löytäisivät itselleen paikan.
Väentungoksessa jouduin erilleen Korppisiivestä. Lopulta löysin itseni istumasta erään littanan kiven päältä yksinäni. Jako eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten välillä oli selvä, kumpikin klaani oli valinnut omat puolensa kivikukkulalta. Olin näkevinäni vilahduksen ystäväni mustavalkeasta turkista, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti muualle, kun Mesitähden ääni kajahti kivikukkulan päältä ja sai kummankin klaanin kissat hiljenemään.
”Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa. Eloklaanilla menee tällä hetkellä varsin hyvin. Viherlehden myötä riistaa riittää entistä paremmin kaikille. Klaanimme kasvaa kovaa vauhtia, ja ensimmäiset klaanissa syntyneet pennut ovat jo ansainneet oppilasnimensä. Heistä täällä mukana ovat Kauristassu ja Nokkostassu. Rastastassu ja Karpalotassu eivät tällä kertaa päässeet mukaan. Viimeisen kuun aikana soturinimensä Eloklaanissa ansaitsivat Hiilihammas ja Korppisiipi. Olemme myös saaneet uintiharjoitukset vauhtiin. Tavoitteenamme on, että jokainen eloklaanilainen selviäisi edes joten kuten vedessä.”
Kissojen keskuudesta kuului hiljasta supinaa. Silmäkulmastani huomasin suuren, kastajanruskean kollin tuijottavan minua ilmeettömästi silmäänpistävän oransseilla silmillään, joissa oli kuunvalosta johtuen aavemainen hehku. Yritin parhaani mukaan olla välittämättä kissasta, mutta jokin hänessä sai sisälläni aikaan oudon, epämiellyttävän tuntemuksen.
”Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin. Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan”, Punatähti sanoi. Kuolonklaanin päällikön puheenvuoroa seurasi jännittynyt hiljaisuus. Uskalsin hädin tuskin hengittää, sillä pelkäsin tuntevani kynnet niskassani, jos ärsyttäisin kuolonklaanilaisia pitämällä liikaa meteliä.
Kuitenkin hiljaisuus katkesi siihen, kun päälliköt ilmoittivat, että klaaneilla oli hetki aikaa vaihtaa kuulumisia keskenään. Kissat lähtivät liikkumaan jokseenkin vaivalloisesti toisiaan kohti. Tilanne oli kaikille varmasti aivan uudenlainen eikä kukaan tiennyt, miten toisen klaanin jäseniin olisi tullut suhtautua.
Ennen pitkää huomasin jääneeni yksin. En ollut uskaltanut liikkua paikaltani, koska olin pelännyt jääväni kukkulalla vaeltavien kissojen jalkoihin. Minun ei kuitenkaan pitkään tarvinnut murehtia yksinäisyyttäni, sillä huomasin näkökenttäni laidalla kahden kissan lähestyvän minua. Nostin katseeni kahteen kuolonklaanilaiseen, joista jykevämpi kolli nyökäytti minulle päätään ikään kuin tervehdyksenä. Hänen vieressään seisova sirompi naaras katseli minua uteliaasti kellertävän vihreillä silmillään. Nieleskelin nopeasti ja loihdin sitten kasvoilleni normaaleimman hymyni, minkä siinä tilanteessa pystyin parhaiten saamaan aikaiseksi.
”Hei”, avasin keskustelun hieman epävarmasti, hymy pysyi edelleen kasvoillani, mutta se oli uhkaavasti aikeissa jämähtää pakonomaiseksi. ”Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?”

//Sulka ja Sähkö?
//810 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Sinäänsä oppilaana oli hauskaa, sai koko ajan oppia lisää. Mutta sinäänsä huolehdin vanhemmistani enemmän kuin tarpeeksi. En ollut varma faktasta sopeutuivatko he tänne, tai enemmän huolehdin isästä. Sain tietää että Taivaslaululla oli isä, mutta ei emoa, sillä hänen isänsä Hopeaputous, joka oli liittynyt Eloklaaniin jonkin aikaa sitten. Juttelin aina silloin tällöin oikean isäni kanssa, joka oli kaikista ratkaisuistani onnellinen, varsinkin jos minä olin onnellinen. Nyt kiinnitin huomioni Pehmoturkkiin, joka yritti kovin opettaa minulle kuinka kiivetä puuhun. Tutkin tarkkaan tapaa jolla hän painoi kyntensä kiinni puuhun, kuinka hän nosti itseään, sekä jatkoi eteenpäin. Kun hän oli tyytyväinen opetukseensa naaras pudottautui maahan vierelleni. Kiristelin hampaitani katsoen puuta, kääntäen katseeni sitten Pehmoturkkiin.
”Älä odota liikoja vieläkään, teen parhaani”, Tokaisin naaraalle, joka naurahti huvittuneena minulle. Hän tiesi että olin keskiverto oppilas, joka osasi taistella, sekä saalistaa, mutta ei juosta. Olin juoksemisessa surkea! Mutta yritin opetella paremmaksi siinä. Mutta tämä meni vain yli korvien. En tajunnut miten joku vain teki näin.
”Minulle riittää että teet parhaasi Ruskatassu, varmasti tiedätkin sen”, Hän tokaisi minulle. Hermoilin silti kiipeilyä turhan paljon, häntäni puolelta toiselle liikkuen. Otin lähtö asennon puuta vasten, katseeni liukui Pehmoturkista takaisin kohti puuta, ennen kuin annoin pääni laskea numeroita kymmenestä alaspäin aloitus laskennaksi. Siniset silmäni olivat levottomat, ne eivät tuntuneet pysyvän hetkeäkään paikallaan, vaan harhailivat etsien puun joka yksityiskohtaa tarkasti. Kolme.. kaksi.. yksi.. Ja sitten aloin kavuta puuta eteenpäin. Pehmoturkki katsoi tyytyväisenä minua, kunnes yritin kavuta ensimmäiselle oksalle, sekä otteeni lipsahti pois. Putosin maahan suoraan selälleni, hetken henkeäni hakien, kunnes purskahdin nauruun. En oikein välittänyt että selkäni oli kivussa, se oli sivuseikka. Nousin ylös ravistellen kehoani, yrittäen saada kaiken moskan turkistani irti. Käänsin katseeni Pehmoturkkiin joka arvio yhä suoritustani. Hänen katseensa oli lempeä kuten aina, häntä ei varmasti saisi suututettua. Hänen viiksensä nykivät hieman, enkä vielä osannut lukea naarasta vielä sen verran että tietäisin mitä se tarkoittaisi.
”Ensi kerralla, hae voima etutassuistasi, sekä keskity enemmän liikkumis eleeseen. Se meni todella hyvin. Yritä parhaasi saada liikkeesi haltuun”, Pehmoturkki selitti kiltillä äänellään. Nyökkäsin palaten puuni luokse. Kokeilisin tätä aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes pääsisin latvaan, lopulta varmasti siinä onnistuen. Yhtä kokonaista taitoa ei kumminkaan pystynyt jättämään varjoon, oli se sen verran tärkeä itsessään. Pehmoturkki ei kertaakaan torunut minua, vaan auttoi minua joka kerta eri tavalla. Kunnes sain itseni sinne puun huipulle. Huudahdin onnesta puun huipussa, katsoen kaikkialle levittyvää niittyä, kuinka se aina välillä nousi ja laski. Täältä pystyi näkemään kaiken, aivan kaiken. Pidin siitä tunnelmasta, kuin olisin vapaa juoksemaan minne vain tassuni koskivatkaan. Se oli hyvin vapauttava tunne. Sitten aloitin hiljalleen alas pudottautumisen, oloni oli kuin voittajalla. Suoraan sanoen. Pehmoturkki hymyili minulle leveästi. Kyllähän siihen aikaa oli mennyt, mutta oloni oli aivan mahtava, vaikka joka lihastani särki heti kunnolla. Kehräsin kuuluvasti kun pudottauduin alas puusta naaraan eteen.
“Tuo oli aivan mahtavaa!”, Naurahdin. Oikeasti se oli, entiset kerrat olin pudonnut aika alhaalla puusta, tai alkanut pudottautumaan alas kun otteeni oli alkanut liusua. Pari läheltä piti kertaa oli käynyt, mutta niistä oli selvitty ilman ongelmia. Sitten lähdimme palaamaan leiriin, sillä Pehmoturkki halusi että lepäisin vähän ja hän katsoisi lähtisimmekö myöhemmin partioon. Hän kuitenkin halusi minun syövän vielä jotain.

Kuin saavuimme leiriin, katselin sitä pitkään. Päällikön pennut oli pari päivää sitten nimitetty oppilaisiksi, sekä odotin innolla heihin tutustumista. Olin tosin kirjaimellisesti törmännyt Kauristassuun. Kävelin tuoresaaliskasalle, poimien kasasta linnun. Sillä oli suurimmilta osin mustat höyhenet, sekä joissain kohdissa muita värejä, mutta nyt en keskittynyt lintuun. Huomasin isäni aukiolla, hän oli keskittynyt muiden kissojen kanssa puhumiseen, mutta en uskonut sen olevan mitään tärkeää. Tai, no. Hän oli klaanissa tärkeä, hän oli aina ollut tärkeä, mutta hänellä oli silti minulle aikaa. Tassutin isäni luokse, joka soi minulle nopean hymyn, sillä hänellä oli lause kesken. Hän kuitenkin sanojensa jälkeen kääntyi minun puoleeni.
“Ruskatassu, mites sinulla menee?”, Hän kysäisi, hänellä oli vierellään toinen kissa, jolle hän oli juuri puhunut, kolmas kissa oli ottanut tehtäväkseen lähteä paikalta kun isäni oli lopettanut puhumisena, pohdin mitä he mahtoivat jutella. Kissa joka oli jäänyt isäni viereen oli Hallavarjo, hän oli minun silmääni ollut aina hiljainen, mutta ei mikään töykeäkään kolli.
“Ihan hyvin, pääsin juuri harjoituksista. Onnistuin muuten kiipeämään puuhun! Vaikka olen aivan surkea kiipeilyssä! Se on jo saavutus. Haluaisitko jakaa tämän?”, nyökkäsin lintuun. Siinä ei ollut paljoa syötävää kahdelle, mutta en halunnut olla tyly. Toki olin innostunut kesken lausetta, jonka takia silmäni kiilsivät, sekä puheeni tahti oli ollut nopeampi, mutta silti. Hän alkoi hymyilemään minulle leveästi, kuin olisin valaissut hänen maailmansa. Äsken hänen häntänsä oli vielä hiljalleen liikkunut puolelta toiselle, ennen kuin hän laski sen tassujensa päälle rauhallisesti. Hänen siniset silmänsä olivat nauliintuneet omiini.
“Sehän on hienoa, ei kiitos, söin juuri. Haluaisitko ateriasi jälkeen käydä kävelyllä?”, Isäni kysyi. Mietin asiaa hetken. Ei kai Pehmoturkki minua täällä kaipaisi kaameasti jos lähtisin käymään kävelyllä. Sekä olin kiinnostunut mitä isällä oli sanottavaa. Hän oli vilkaissut sivulleensa puhuessaan, kuin näyttääkseen lähtöä, mutta muuten pysynyt tyynessä itsessään. Jos Eloklaanissa koskaan olisi kaksi varapäällikön paikkaa isäni oli varmasti toinen varapäällikkö Minttuliekin kanssa, siltä minusta ainakin tuntui hänen paikastaan.
“Mikä ettei! Odotan sitä jo innolla!”, tokaisin viitaten kävelyyn. Katsoin lintuani ja menin sen kanssa syrjemmälle, sillä minusta ei vain tuntunut siltä että minun pitäisi jäädä paikalleni syömään lintua. Katselin rauhallista leiriä, kuinka isä jatkoi puhelua Hallavarjon kanssa, kuinka emoni palasi leiriin saalis suussaan, jutellen jollekkin Eloklaanilaiselle pari sanaa. Popsin lintuani kaikessa Rauhassa, huomaten kuinka Kauristassu tuli minua kohti. En tajunnut kollia kokonaan, hän oli aina ollut omissa maailmoissaan, vai oliko hän omissa maailmoissaan? ainakin siltä hän näytti. Koittiko toinen toisaalta hankkia kavereita? En ollut nähnyt hänen viettävän kenenkään kanssa erityisesti. Siis kyllä, hän puhui silloin tällöin sisarilleen mutta muuten hän ei edes puhunut kenellekkään. Kolli tuli suoraan viereeni, alkaen popsia puheitta saaliistaan. Olin selvästi tuijottanut liikaa, sillä hänkin huomasi sen. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi. Naurahdin vähän pudistaen päätäni.
“Mitä päässäsi liikkuu kun olet noin hiljaa kaiken aikaa? Miten muutenkin olet niin hiljainen kaiken aikaa?”, Kysyin, ottaen haukun saaliista. Kolli palasi takaisin saaliiseen, viiksi värähtäen kuin pettyneenä, en kuitenkaan erottanut oliko hän kiinnostunut, sillä kollin häntä liikehti keskittyneenä. Muutenkin hän oli vaikealukuinen. Pystyikö hän olemaan niin yksinkertainen todella tosin?
“Paljon kaikenlaista, päällimmäisenä on tosin millaista olisi olla lintu taivaalla riista valintasi takia. Eikä minulla ole mitään.. Erityistä tarvetta puhua jatkuvasti”, Kolli siristi silmiään riistalleen kun yritti selittää sosiaalisuutensa puutetta. Kallistin hieman päätäni hämilläni. No se voitaisiin muuttaa! Pystyisin alkamaan olemaan hänen ystävänsä ja kyselemään häneltä kaikkea ja ennen kuin hän huomaisikaan hän puhuisi jo paljon enemmän! Huomasin kuitenkin että lintuni oli jo melkein loppu, joten valmistelin ateria hetkeni. Kun nostin huomioni loppuneesta riistasta huomasin isäni, Lauhalaukan tulevan meitä päin. Hän nyökkäsi kunnioittavasti päällikön pojalle ennen kuin käänsi katseensa minuun.
“Lähdetäänkö?”, Hän kysyi hymyillen.

//1088 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Istuskelin aukion laidalla ja seurasin tummanruskeat silmät viiruina, kuinka Mesitähti luetteli Litteäkiven päältä kokoontumiseen lähtevien kissojen nimiä. En kuullut omaa nimeäni sanottavan missään välissä, vaikka jotkut oppilaista pääsivätkin mukaan mestariensa kanssa. Minä olin päällikön oppilas, enkä siltikään saanut kutsua näiden villien suurimpiin pirskeisiin ikinä. Miten kamalan epäreilua!
Potkaisin maata ja nousin seisomaan. Murehtiminen ei auttaisi minua, täytyisi siis keksiä jotain kehittävää tekemistä sillä välin, kun kaikki muut olivat tuolla jossain ulkona tapaamassa niitä variksenruoalta haisevia kuolonklaanilaisia.
Pyörin vielä ulkona, kun aurinko vajosi vähitellen puiden taa ja hämärä veti huntunsa metsän ylle. Ensimmäiset himmeät tähdet olivat ilmestyneet tuikkimaan taivaankannelle. Kissoja oli tullut ulos pesistään turkit siistiksi suittuina ja hermostuneina supisten. Päällikkö oli myöhässä, heidän pitäisi kohta lähtä.
Istuin oppilaiden pesän edustalla ja pyörittelin silmiäni kissojen ympärillä vallitsevalle jännittyneelle ilmapiirille. Ei se kokous niin iso juttu voinut olla, siellähän oli vain muutama rähjäinen ja haiseva villikissa paikalla kuuntelemassa Mesitähteä ja sitten sitä toista kissaa, joka kai johti Kuolonklaania. Ihan perusjuttuja.
Katselin, kuinka kissat kerääntyivät hiljakseen pesästään ulos tulleen Mesitähden ympärille. Lopulta iso joukko poistui piikkihernetunnelin kautta metsään. Kuulin heidän innostuneet kuiskauksensa leiriin asti, vaikka suurin osa heistä oli jo ehtinyt muurien ulkopuolelle.
Jäin istumaan yksin aukiolle. Olisin halunnut seurata heitä salaa kokoontumispaikalle, mutta se olisi ollut liian iso riski yksin. Niinpä tyydyin vain istuskelemaan ulkona, katse kohdistettuna piikkihernemuuriin, jonka taakse joukko eloklaanilaisia oli juuri kadonnut.

//Joku oppilas tai ihan kuka vaan kans leiriin jääny? xd
//223 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pysyttelin Omenatassun takana, kun oppilas vaani pörröhäntäistä oravaa. Pidätin hengitystäni, kun oppilas hiipi askel askeleelta lähemmäksi eläintä. Olin hetken ajan varma, että kanelinruskea oppilas voisi saada oravan kiinni, mutta sitten hän teki yhden pienen virheen. Omenatassu ei ollut kiinnittänyt huomiota maassa lojuvaan oksaan, joten naaras astui sen päälle. Kuului pieni rasahdus, jonka myös orava kuuli.
En ehtinyt tehdä mitään, kun Omenatassu lähti eläimen perään. Epäonnekseni orava kapusi lähimpään puuhun, ja Omenatassu seurasi perässä. Kuten arvata saattaa, reilu kuusikuinen oppilas ei kai aiemmin ollut kiivennyt puuhun. Omenatassu taisi tajuta sen liian myöhään, sillä kun orava katosi näköpiiristä, Omenatassu pysähtyi ja upotti kyntensä puun runkoon. Kanelinruskean kissan keho alkoi täristä.
”Mesitähti, auta!” kissa parkaisi onnettoman kuuloisesti.
”Älä liiku, pidä kiinni puun rungosta ja pysy paikoillasi!” ohjeistin oppilasta ja kiiruhdin puun luokse. En epäröinyt, kun otin pienesti vauhtia ja lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin ylöspäin kohti Omenatassua. Oppilas oli monen ketunmitan päässä maan pinnasta. Pudotus ei ollut mikään valtava, mutta noin nuori kissa voisi helposti murtaa käpälänsä alastulossa. Jouduin keskittymään täysillä kiipeämiseen. En koskaan ollut ollut mikään mestarikiipeilijä. Pääsin puuhun ja alas, mutta se jäikin sitten siihen.
Kun pääsin Omenatassun korkeudelle, jouduin hetken miettimään miten toimisin. Arvelin, ettei Omenatassu pääsisi omin avuin alas. Oppilas tärisi niin holtittomasti, että hän tuskin pystyisi keskittymään ohjeisiini. Täytyisi kantaa hänet alas.
”Miten minä pääsen täältä alas?” Omenatassu kysyi ääni väristen, muttei avannut suljettuja silmiään.
”Minä autan sinua. Tartun kohta kiinni niskanahastasi, mutta älä irrota otettasi puun rungosta. Lähden kulkemaan hitaasti alaspäin, ja sinun täytyy tulla kanssani. Luuletko, että pystyt siihen?” kysyin. Omenatassu mietti hetken.
”Entä jos minä putoan?” naaras kysyi ja raotti pienesti silmiään kohdatakseen katseeni.
”Et sinä putoa, minä pidän sinusta kiinni”, lupasin, vaikken ollut itsekään kovin varma suunnitelmastani. Tärkeintä oli, että edes Omenatassu luottaisi tähän suunnitelmaan. Parempi yksi epävarma kissa kuin kaksi. Omenatassu harkitsi hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi ja sulki taas silmänsä. Kurottauduin kohti naarasta, ja tartuin kiinni tuon niskanahkaan. Kun ote oli varma, lähdin hivuttautumaan askel askeleelta alaspäin pitkin puunrunkoa.
Samassa Omenatassu päästi irti puunrungosta. Jos en olisi pitänyt hampaillani kiinni oppilaan niskasta, olisin käskenyt häntä ottamaan puunrungosta kiinni. Omenatassu parkaisi pelosta. Jouduin nyt kannattelemaan sekä itseäni, että oppilasta. Suunnitelma ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta täytyisi päästä alas. Oppilaan kannattelu alkoi särkeä leukojani, joten pakotin itseni liikkumaan. Epävarmoin liikkein onnistuin pääsemään ketunmitan verran alaspäin. Leukani alkoivat väsyä.
Matkaa maanpinnalle oli arviolta pari-kolme ketunmittaa. Siispä irrotin otteeni puusta ja ponkaisin itseni takajaloillani kohti maanpintaa.
Laskeuduin sulavasti aluskasvillisuuden sekaan ja laskin Omenatassun maahan. Oppilaan hengitys oli raskasta, ja tuo jäi hetkeksi makaamaan maahan.
”Olin aivan varma, että minä kuolen!” kanelinruskea naaras parkaisi. Mieleni teki vastata, että minä pelkäsin aivan samaa, mutta tiesin ettei oppilas haluaisi kuulla niitä sanoja.
”Oletko sinä kunnossa? Eihän sinuun sattunut, kun loikkasin alas puusta?” kysyin ja katsoin huolestuneena Omenatassua. Naaras kampesi itsensä pystyyn.
”Ei tässä mitään. Kiva olla taas maan pinnalla. Mitä me teemme seuraavaksi?” Omenatassu kysyi ja nosti ruskean katseensa minuun. En ollut yllättynyt naaraan reaktiosta. Kasvoilleni levisi huvittunut virne. Olin kiitollinen siitä, ettei Omenatassulle ollut käynyt kuinkaan.
”Eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Jatkamme saalistusharjoituksia joku toinen kerta. Ensi yönä on kokoontuminen, joten saat huomenna pitää vapaapäivän. Seuraavissa harjoituksissa opettelemme helppoja taisteluliikkeitä ja ylipäätään kerron sinulle taistelemisesta”, selitin rauhallisella äänellä. En osannut sanoa, oliko Omenatassu pettynyt vai tyytyväinen harjoitusten päättymisestä, sillä naaras vain nyökkäsi ja sivuutti aiheen kokonaan.
”Mikä on kokoontuminen? En ole aiemmin kuullut siitä”, oppilas kysyi uteliaana lähtiessään kulkemaan rinnallani kohti leiriä.
”Kokoontumisessa Eloklaani ja Kuolonklaani tapaavat täysikuun aikaan. Aiemmin sellaisia ei ole järjestetty, mutta Punatähti lupasi, että tänä yönä Eloklaani ja Kuolonklaani tapaisivat Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kivikukkulalla. Kokoontumisessa minä ja Punatähti kerromme viimeisen kuun aikana omassa klaanissamme tapahtuneet tärkeät asiat”, yritin selittää asian mahdollisimman yksinkertaisesti. En ollut aiemmin itse ollut kokoontumisessa, mutta Helmiloiste oli kertonut siitä minulle. Hän oli vienyt minut katsomaan vuodenaikoja sitten ollutta kokoontumista. Mielestäni se oli ollut jokseenkin upea näky. Jokaisesta klaanista oli osallistujia, ja kaikki olivat sulassa sovussa keskenään. Eri klaanien kissat vaihtoivat kuulumisia keskenään, vaikka he tiesivät, ettei heistä koskaan voisi tulla tuttavia enempää.
”Lähteekö koko Eloklaani kokoontumiseen?” Omenatassu kysyi. Naurahdin huvittuneesti.
”Ei suinkaan. Mukaan lähtevät päällikön, parantajan ja varapäällikön lisäksi joitakin sotureita, oppilaita, mahdollisesti kuningatar ja klaaninvanhin”, sanoin ja vilkaisin puhuessani vierelläni kulkevaa Omenatassua.
”Pääsenkö minä mukaan? Voisin taas sanoa jollekin kuolonklaanilaiselle suorat sanat!” oppilas innostui.
”Kokoontumiseen lähtijät selviää tämän illan aikana, mutta sellaista ei saa tehdä. Täysikuun kokoontuminen on rauhanomainen tapahtuma, ja silloin klaanien välillä on aselepo. Riitaa ei saa haastaa tai Tähtiklaani suuttuu ja peittää kuun näkyvistä”, sanoin vakavana. Omenatassu tuhahti jotakin epämääräistä vastaukseksi.

Palattuamme leiriin, aterioin yhdessä Liljatuulen ja Utusielun kanssa. Keskustelimme niitä näitä ja jaoimme yhdessä suuren jäniksen. Pian syömisen jälkeen kutsuin koko klaanin koolle.
”Kuten olen aiemmin jo asiasta maininnut, olen sopinut Punatähden kanssa täysikuun kokoontumisesta. Tästä lähtien joka täysikuu otan mukaani osan Eloklaanista, ja käymme rauhanomaisesti tapaamassa kuolonklaanilaisia ja vaihtamassa heidän kanssaan kuulumisia. Kokoontumisen tarkoituksena ei suinkaan ole ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa, vaan tulla heidän kanssaan toimeen. Olen valinnut mukaan lähtevät kissat. Joka kerta kokoontumiseen pääsee eri kissoja mukaan, joten jos et pääse tällä kertaa, voi seuraavalla kerralla asia olla toisin”, selostin rauhallisella äänellä, jotta jokainen varmasti ymmärtäisi sanomani.
”Mukaan lähtevät minun lisäkseni Liljatuuli, Minttuliekki, Pehmoturkki, Hillasielu, Iltakaiku, Taivaslaulu, Hiilihammas, Korppisiipi, Kirsikkanenä, Kauristassu, Nokkostassu ja Ruskatassu. Levätkää ennen kokoontumista, sillä pääsette sen jälkeen nukkumaan vasta kuuhuipun jälkeen. Lähdemme matkaan sitten, kun aurinko on laskenut”, päätin kokouksen loikkaamalla alas Litteäkiveltä.
Aurinkokajo asteli minun luokseni. Naaras näytti pettyneeltä. Olin jättänyt hänet tarkoituksella pois kokoontumisesta. Tuntui pahalta olla epävarma omista tunteistani, ja en haluaisi miettiä niitä kokoontumisen aikana.
”Olisin mielelläni lähtenyt teidän mukaanne”, naaras huokaisi hiljaisella äänellä ja laski katseensa maahan.
”Lupaan, että otan sinut mukaan seuraavaan kokoontumiseen”, huokaisin. Aurinkokajo nosti päätään ylöspäin. Hänen kasvoillaan käväisi hento hymy.
”Minä muistan tuon lupauksen”, naaras hymähti ja puski hellästi kuonollaan poskeani. Kuin tottumuksesta vastasin siihen puskemalla takaisin. Enää soturin lähellä ollessa sydämeni ei lyönyt tuhatta ja sataa, enkä tuntenut mukavaa kihelmöintiä jokaisessa kehonosassani. Astuin askeleen etäämmäksi naaraasta.
”Minun täytyy levätä vielä kun voin. On ollut aika raskas päivä”, sanoin ja sen kummempia odottelematta kävelin omaan pesääni Litteäkiven alle.
Asetuin mukavaan asentoon sammalvuoteelleni, eikä mennyt kauaakaan, kun vajosin jo uneen.

Heräsin seuraavan kerran siihen, kun joku kutsui minua pesän suuaukolta. Kutsu sekoittui ensin uneeni, mutta pian tajusin sen olevan totta. Väräytin korviani ja avasin silmäni hitaasti. Olisin mielelläni nukkunut pidempään, mutta muistettuani kokoontumisen, väsymys katosi hetkessä. Nousin ylös ja venyttelin.
Pesän ulkopuolella minua odotti Minttuliekki. Punaruskea naaras kohtasi katseeni.
”Meillä taitaa olla vähän kiire”, varapäällikkö huomautti ja viittoi katseellaan kohti taivasta. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä ja ensimmäiset tähdet tuikkivat taivaalla. Hämärä oli saapunut metsään.
”Äh, nukuin liian pitkään. Anteeksi”, huokaisin soturille, joka kuittasi anteeksipyynnön nyökkäämällä. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani, jonka jälkeen astelin varapäällikköni edellä piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Liljatuuli oli jo odottelemassa meitä, ja naaras loihti kasvoilleen toruvan virneen myöhästymiseni johdosta.
Minua hävetti, sillä kuolonklaanilaiset varmasti pahoittaisivat mielensä siitä, että Eloklaani myöhästyy ensimmäisestä kokoontumisesta. Täytyisi vain olla rennosti ja pahoitella myöhästymistä, ei tässä oikein muutakaan voisi. Onnekseni Punatähti oli rauhallinen ja kuolonklaanilaiseks melko ymmärtäväinen kissa.
”Keitä vielä puuttuu?” kysyin, kun kissoja alkoi tulla luoksemme. Kaikki eivät suinkaan olleet paikalla vielä.

//Muut kokoontumiseen lähtijät?
// 1167 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harjoitukset Nokkostassun kanssa olivat sujuneet loistavasti! Olin opettanut hänelle saalistuksen perusteita ja vaanimisasennon, jonka jälkeen olin mennyt piiloon ja käskenyt häntä jäljittämään minut pelkästään nenäänsä apunaan käyttäen. Naaras oli pyörinyt pienellä metsäaukiolla aikansa, kunnes oli saanut vainun minusta ja paljastanut piilopaikkani saniaisten seasta.
Kävelin oppilaan edellä aukiolle, jossa oltiin rauhoituttu iltapäivälevolle. Kissat nauttivat suloisesta auringonpaisteesta, joka pisaroi aukiolle läikittäin puiden lehtien välistä.
”Saat loppupäivän vapaata. Huomenna jatkamme jäljittämistä, mutta oikeilla saaliseläimillä. Syö ja nuku hyvin, lähdemme aikaisin aamusta”, käännyin sanomaan Nokkostassulle, joka oli pysähtynyt viereeni odottamaan lupaa poistua omille teilleen. Ruskeavalkoinen naaras nyökkäsi silmät sädehtien ja tassutteli sitten oppilaiden pesän edustalla aikaansa tappavien pentuetoveriensa luokse.
Silmäkulmastani näin jonkun lähestyvän minua pentutarhan suunnalta. Siirsin katseeni kilpikonnalaikkuiseen Utusieluun, jonka kasvoille levisi lämmin hymy. Hymyilin takaisin. Minusta oli hienoa, miten hyvissä väleissä olimme entisen mestarini kanssa jopa koulutukseni päätyttyä.
”Hei, Hiilihammas!” vanhempi soturi tervehti minua ystävällisellä äänellään. Vasta nyt huomasin hänen kannoillaan tepastelevat pennut. Tuulipentu katsoi minua silmät kirkkaina, ja minä nyökäytin päätäni hänelle ja tästä vähän kauempana seisovalle Paatsamapennulle ikään kuin tervehdyksenä.
”Hei vaan”, vastasin sitten Utusielulle. ”Sinulla näyttää olevan käpälät täynnä töitä.”
”Älä muuta sano”, naaras naurahti ja vilkaisi nopeasti pentuihin päin. ”Kuule, oli minulla ihan asiaakin. Sattuisitko olemaan vapaana? Lupauduin lähtemään metsästyspartioon, ja tarvitsisin jonkun sijaisekseni pentutarhalle, joten ajattelin, jos sinä voisit auttaa ystävää hädässä.”
”Totta kai!” vastasin epäröimättä. Utusielu näytti ilahtuneelta. ”Mene sinä vain, niin me keksimme Tuulipennun ja Paatsamapennun kanssa tekemistä.”
”Kiitos paljon, Hiilihammas! Lumihiutale on tulossa katsomaan pentujen perään myöhemmin illalla, joten yritä sinnitellä siihen asti”, Utusielu sanoi ja kurkottui sitten nopeasti koskettamaan poskeani kuonollaan kiitollisuuden eleenä. Ennen kuin hän lähti, tämä kääntyi vielä Tuulipennun ja Paatsamapennun puoleen. ”Olette jo tarpeeksi vanhoja ymmärtääksenne, että teidän tulee käyttäytyä kunnolla sillä välin, kun Hiilihammas katsoo teidän peräänne. Älkää siis tehkö mitään typeryyksiä, jooko?”
”Ei tehdä”, Tuulipentu lupasi, ja Paatsamapentukin nyökytteli ujosti.
Utusielu kiitti minua toistamiseen, jonka jälkeen hän hän kiiruhti sotureiden pesän luona parveilevan pienen kissajoukon luokse. Jäin seisomaan yksin pentujen kanssa, ja hetkeen en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Sain kuitenkin loistavan idean, kun näin Kirsikkakuonon raahautuvan ulos ottamaan aurinkoa, pois karhunvatukkapensaan varjosta.
”Kiinnostaisiko teitä kuulla jokin jännä tarina?” kysyin yrittäen samalla herätellä pentujen kiinnostusta. Jos saisin heidät innostumaan Kirsikkakuonon tarinoista, ilta sujuisi varmasti ilman suurempia kommelluksia.
Onneksi kaksikko oli odotusteni mukaisesti ihan täpinöissään ehdotuksestani. Niinpä johdattelin heitä kohti Kirsikkakuonoa, joka oli juuri asettunut loikoilemaan mukavasti auringon lämmittämään kohtaan.
”Iltapäiviä, Kirsikkakuono!” mau’uin pirteästi vanhalle naaraalle, joka räpäytti silmänsä auki suljettuaan ne vähäksi aikaa nauttiessaan rauhallisesta iltapäivästä, ennen kuin olimme ilmestyneet häiritsemään häntä.
”Kas hei”, Kirsikkakuono vastasi ja vaihtoi asentoaan, joka ei ilmeisesti nyt ollutkaan enää hyvä, vaikka tämä äsken olikin näyttänyt viihtyvän siinä oikein mainiosti. Istahdin vähän matkan päähän klaaninvanhimmasta ja laskin hännän käpälilleni. Tuulipentu ja Paatsamapentu tulivat uteliaina lähemmäksi.
”Ajattelin, olisiko sinulla kenties kertoa meille jokin jännittävä tarina nuoruudestasi?” kysyin pentujen asetuttua myös aloilleen.
Kirsikkakuono räpytteli silmiään yllättyneenä. ”Vai tarina nuoruudestani? Tuskin ne niin jännittäviä ovat, että teitä kiinnostaisi kuunnella”, hän hörähti lopulta, mutta vajosi sitten mietteisiinsä hetkeksi. ”Tai odottakaas… Kyllä minä ehkä yhden tarinan taidan tietää.”
Tuulipentu ja Paatsamapentu vaihtoivat innostuneita katseita, se sai minut hymyilemään.
Kirsikkakuono alkoi kertoa meille tarinaa ketusta, johon oli törmännyt ollessaan vasta 7 kuukautta vanha. Puolessa välissä tarinaa olin itsekin vetänyt käpälät rintani alle ja käynyt makaamaan samalla, kun keskityin kuuntelemaan naaraan tarinaa. Tuulipentu ja Paatsamapentu istuivat vieretysten, he todella eläytyivät Kirsikkakuonon tarinaan. Välillä saatoin kuulla jommankumman vetävän kiivaasti henkeä, kun naaras kertoi olleensa vähällä joutua ketun lounaaksi.
Kun tarina oli jo lopuillaan, havahduin katsomaan ympärilleni. Aukiolla oli nyt vähemmän kissoja, Iltakaiku ja Taivaslaulu söivät yhdessä leirin reunalla. Arvelin Lumihiutaleen tulevaan pian vaihtamaan vuoroa kanssani.
”Eikö ollutkin hyvä tarina!” Tuulipentu sanoi minulle ja kiinnitti huomioni takaisin Kirsikkakuonoon ja pentukaksikkoon. Ilmeisesti vanha naaras oli saanut tarinansa päätökseen. Hän katseli Paatsamapentua ja Tuulipentua hellästi.
”Oli! Kiitos kun kerroit sen meille, Kirsikkakuono”, kiitin Kirsikkakuonoa nopeasti ja kampesin sitten itseni seisomaan, jalkani olivat puutuneet tarinan aikana, joten askellukseni oli hieman kankeaa. ”No niin, pennut, toivottakaa Kirsikkakuonolle hyvät yöt, niin minä vien teidät takaisin pentutarhalle. Lumihiutale on tulossa sinne teidän seuraksenne.”
Paatsamapentu ja Tuulipentu sanoivat iloset hyvästit klaaninvanhimmalle, jonka jälkeen lähdin ohjaamaan heitä pentutarhaa kohti. Pentutarhalla varmistin vielä, että pennut kömpivät kumpikin varmasti peteihinsä, eivätkä livahtaneet enää leikkimään omille teilleen.
”Onko teillä vielä nälkä?” kysyin katsoessani alas sammalilla kiemurteleviin karvapalloihin. Lumihiutale oli vähän myöhässä, joten yhtä hyvin voisin itsekin laittaa pennut yöunille.

//Tuuli? Nokkonen voi yhä jatkaa Hiilen edellistä tarinaa, jos haluaa :’D
//717 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jouduin miettimään pidemmän aikaa Mesitähden esittämää kysymystä keksiäkseni siihen vastauksen. Mielessäni muodostui outo kuva, jossa jouduin hiipimään siten, että tuuli puhalsi selkäkarvojani hipoen ylitseni. Se tuntui jotenkin hölmöltä ajatuksena, mutta ehkä villikissat olivat tottuneet liikkumaan tuulen alapuolella saalistaessaan sen sijaan, että olisivat kävelleet normaalisti.
”No varmaankin silloin, kun se ei kutittele jalkoja vaan kulkee selän yli”, vastasin, mutta Mesitähden hieman huvittuneesta ilmeestä huomasin, että minulla oli vielä opittavaa.
”Hyvä arvaus, mutta tuulen alapuolella oleminen tarkoittaa sitä, että tuuli puhaltaa vasten kasvojasi ja vie hajuasi kauemmas saaliseläimestä, selkäsi taakse”, mestari selitti rauhallisesti. Tukahdutin halun pyöräyttää silmiäni, siitä oli tullut minulle paha tapa, josta tavallaan jopa pidin. Se antoi minulle lisää itsevarmuutta. Minusta kollin antama selitys käsitteelle ”tuulen alapuolella” ei kuitenkaan aivan vastannut sitä, mitä olin luullut sen olevan. Päätin kuitenkin pitää ajatukseni omana tietonani, sillä mitä vähemmän jaarittelisin, sitä nopeammin pääsisin oikeasti saalistamaan. Halusin taas kokea sen vapauden huuman, joka oli vallannut koko kehoni viime kerralla jahdatessani sitä jänistä nummella.
Seuraavaksi Mesitähti kertoi minulle, mitä tarkoitti tuulen yläpuolella oleminen. Se oli vähintäänkin yhtä hämmentävä käsite kuin tuulen alapuolella oleminen eikä vastannut omasta mielestäni sananmukaista tarkoitustaan. Onnistuin kaikesta huolimatta nielemään sanani ja pysyttelemään hiljaa, pian päästäisiin tositoimiin ja saisin koettaa oikeaa saalistamista.
Lopulta kun mestarini oli saanut käytyä läpi kanssani kaikki haluamansa asiat, siirryimme itse saalistukseen, mistä oli enemmän innoissani. Jossain vaiheessa keskittymiseni oli meinannut herpaantua, mutta nyt kuuntelin taas päällikköä korva tarkkana. Pienikin tiedonhippunen aiheeseen liittyen oli minulle kullanarvoinen.
”Seuraavaksi sinun tehtäväsi on etsiä saaliseläimen hajujälki ja seurata sitä”, Mesitähti aloitti, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa ohjeistustaan, sanoin innokkaasti väliin:
”Ja tappaa se! Niin kuin ihan oikean saaliin!”
Valkea kolli hymähti ja nyökkäsi pienesti. ”Jos onnistut saamaan sen kiinni, niin kyllä, myös tappaa se. Muistathan kuitenkin, että meidän täytyy kunnioittaa eläimiä, jotka ovat antaneet henkensä ruokkiakseen klaanimme, eikä niillä saa leikkiä. Tapon täytyy siis tapahtua nopeasti ja kivuttomasti.”
”Joo joo”, tuhahdin. ”Ei saa leikkiä, muista kunnioittaa ruokaa, nopea ja tuskaton tappo… Tajuttiin jo! Voidaanko nyt aloittaa?”
Mesitähti näytti hetken siltä, että hän empi, olinko varmasti valmis tähän, mutta nyökkäsi sitten. Saatuani viimein luvan mestariltani aloittaa, ryhdyin tutkimaan eläinten jättämiä hajuja maasta, koska muistelin Mesitähden sanoneen sen olevan helpoin tapa löytää jotakin metsästä, jossa kaikki hajut sekoittuivat äkkiä ilmassa kasvien tuoksuihin.
Haistoin lähes heti hiiren, mutta päätin sivuuttaa sen. Halusin saalistaa jotain isoa, jotain sellaista, mikä saisi mestarini leuan putoamaan sijoiltaan. Hiiri ei siis ollut arvoisen vastus tällä kertaa, aioin löytää vielä jotakin parempaa.
Kuljin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Kuulin Mesitähden askeleet perässäni, mutta ne olivat melko vaimeat, joten hän ei ollut kovin lähellä minua. Arvelin hänen haluavan antaa minulle tilaa, jotta minun olisi helpompi löytää ja jäljittää saalis.
Vähitellen nostin päätäni ylemmäksi tutkiakseni ilmassa leijailevia hajuja. Jouduin pinnistelemään tosissani, jotta onnistuin poimimaan yksittäisen hajujäljen hajujen sekamelskasta. Tunnistin tämän hajun, se kuului oravalle. Kasvoilleni piirtyi pieni, ovela hymy. Kukapa ei kunnioittaisi oravan saalistanutta kissaa, ehkä Mesitähtikin vaikuttuisi niin, että ylentäisi minut suoraan soturiksi.
Lähdin seuraamaan oravan hajua peremmälle metsään. Haju voimistui koko ajan, eikä mennyt aikaakaan, kun näin punertavanruskean otuksen nököttämässä aukion reunalla ja tonkimassa maassa olevaa varastoaan.
Laskeuduin vähän matalemmaksi, kuten Mesitähti oli opettanut – sitä kutsuttiin kai jonkinlaiseksi vaanimisasennoksi. Hivuttauduin vähän matkaa eteenpäin, kohti oravaa, mutta se tuntui liian hitaalta. Tätä etanavauhtia nököhammas ehtisi varmasti juosta karkuun, ennen kuin pääsisin edes iskuetäisyydelle!
En tajunnut katsoa jalkojani liikkuessani, ja astuin vahingossa oksan päälle. Oksa napsahti katki, siitä kuuluva ääni ei ollut mitenkään erityisen kova, mutta juuri riittävän äänekäs varoittamaan oravaa lähestyvästä vaarasta. Vain silmänräpäystä myöhemmin se jätti varastonsa ja lähti pinkomaan lähintä puuta kohti.
Siinä tilanteessa päässäni ei oikeastaan liikkunut kuin yksi ajatus: ota orava kiinni. Niinpä säntäsin salamana sen perään – puuhun. En ollut koskaan ennen kiivennyt puuhun, mutta yllättävän adrenaliinipiikin hyökyessä lävitseni, en ajatellut asiaa sen kummemmin vaan melkein suorastaan juoksin runkoa pitkin ylöspäin.
Jossain vaiheessa orava kuitenkin katosi näköpiiristäni, ja samalla hetkellä tajusin olevani oikeasti puussa. Kurkistin varovasti lapani ylitse maahan, johon oli matkaa monta kymmentä hännänmittaa, ja takerruin sitten tiukemmin kiinni runkoon. Pelko kiipeili sisälläni ja sai koko kehoni vapisemaan holtittomasti, mielessäni pyöri vain kammottava ajatus putoamisesta.
”Mesitähti, auta!”

//Mesi?
//670 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Aamupäiväni oli ollut täynnä kiireitä. Olin noussut ylös ennen auringonnousua ja auttanut Liljatuulta yrttivaraston siistimisessä. Se oli oikeastaan mennyt niin, että Liljatuuli antoi minulle pois heitettävät yrtit, ja minä kiikutin ne leirin ulkopuolelle. Homma oli sujunut sisareni mukaan nopeammin kahdestaan, ja hän oli kiitollinen minulle avusta. Minustakin oli mukava viettää aikaa kahden pentuetoverini kanssa.
Yrttivaraston siistimisen jälkeen olimme suunnanneet Liljatuulen, Minttuliekin ja Lauhalaukan kanssa joelle. Lauhalaukka oli testannut taitojamme, ja todennut, että olimme oppineet kaiken mitä tarvitsi. Seuraavaksi alkaisimme opettaa eloklaanilaisille uimista.
”Mesitähti, minä uskon, että Kirpputassu alkaa olemaan jo valmis soturiksi. Hän on oppinut soturilain ja omaksunut klaanin tavat, ja hänen koulutuksensa on edennyt muutenkin moitteettomasti”, Lauhalaukka naukui, kun nousimme vedestä ylös.
”Sitten minun täytynee nimittää hänet soturiksi mahdollisimman pian”, vastasin lempeällä äänellä ja jatkoin turkkini pesemistä.
Aurinko liikkui nopeasti kohti huippuaan. Tiesin, että minun täytyisi olla leirissä viimeistään aurinkohuipun hetkellä, sillä olin luvannut pitää Omenatassulle harjoitukset.
”Missä järjestyksessä me alamme opettamaan uimista eloklaanilaisille?” Minttuliekki otti asian puheeksi ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Olimme pohtineet asiaa aiemminkin, mutta mitään virallista päätöstä ei oltu saatu aikaiseksi.
”Minusta olisi hyvä idea, jos Lauhalaukka toimii virallisena opetusvastaavana. Voisit keskittyä täysillä kissojen opettamiseen, kun se sinulta näyttää sujuvan. Voisit aloittaa sotureista, joilla on oppilas koulutettavana. Minä ja Minttuliekki voimme alkaa opettamaan omille oppilaillemme uimista. On tärkeää, että se saadaan lisättyä koulutukseen, sillä tahdon jokaisen oppilaan oppivan edes uimisen perusteet”, selostin rauhallisesti ja annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa. Kaikki nyökyttelivät.
”Entä minä? Minähän voisin auttaa teitä, jos se vain sopii”, tummanharmaa Liljatuuli ehdotti. Parantajan katse kääntyi Lauhalaukkaan. Ilmeisesti kysymys oli esitetty oranssivalkealle kollille.
”Minulle se sopii ainakin. Mitä enemmän opettajia, sitä nopeammin kaikki eloklaanilaiset hallitsevat uimataidon”, soturi vastasi hymyillen.
Kun asia oli päätetty, lähdimme kulkemaan yhdessä takaisin leiriin päin.

Pääaukiolla oli paljon kissoja. Partiot valmistautuivat lähtemään aurinkohuipun partioon.
”Minun täytyy lähteä Omenatassun kanssa harjoituksiin. Huolehdithan sinä, että leirissä on tarpeeksi sotureita partioiden lähdettyä”, sanoin vielä Minttuliekille ennen kuin lähtisin etsimään Omenatassua. Punaruskea naaras nyökkäsi. Hyvästelin ystäväni nopeasti ja lähdin suuntaamaan kohti oppilaiden pesää.
Löysin kanelinruskean oppilaan karhunvatukkapensaikon luota. Naaras oli ilmeisesti tutustumassa leirin hajuihin, ja olin siitä ylpeä. Hän oli ottanut ensimmäisen tehtävänsä ainakin vakavasti. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Omenatassu käännähti ympäri.
”Joko mennään?” naaras kysyi kärsimättömästi. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
”Mennään vain”, vastasin rauhallisella äänellä ja lähdin johdattamaan oppilasta kohti leirin uloskäyntiä. Kun kuljimme tuoresaaliskasan ohi, nenääni leijaili riistan houkutteleva tuoksu. Vatsani kurni, mutta yritin unohtaa sen. Söisin harjoitusten jälkeen.
Astuin hämärään piikkihernetunneliin oppilaan edellä, ja sen toisessa päässä kiersin tunnelin uloskäynnin edessä olevan kiven. Kuulin Omenatassun askeleet perässäni. Olin jo aiemmin päättänyt, että opettaisin naaraalle saalistuksen perusteet sekametsässä vähän kauempana leiristä. Pysyttelisimme kuitenkin kaukana myös Kuolonklaanin rajasta, sillä en halunnut eilisen toistuvan. Vaikka uskoin, että tästä lähtien Omenatassu olisi tarkempi siitä minne juoksisi, mutta en halunnut ottaa riskiä. Turvallisinta oli pysytellä reviirin keskustassa mahdollisimman kaukana rajoista.
Päivä oli mitä kaunein. Taivaalla leijaili muutama pilvenhattara, ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Linnut visersivät laulujaan, ja ötökän surina kantautui silloin tällöin korviini. Luonto oli herännyt henkiin, ja se sai oloni rauhalliseksi. Eloklaanilla meni hyvin. Jostain syystä jännitin kuitenkin tulevaa kokoontumista.
Kohtaisimme ensi kertaa Kuolonklaanin kanssa heidän reviirillään sijaitsevalla Kivikukkulalla. Kokoontumiseen ei olisi enää montaa päivää. Toivoin sydämeni pohjasta, että kuolonklaanilaiset eivät alkaisi haastaa riitaa, vaan että kokoontuminen sujuisi ongelmitta. Minun mielestäni oli tärkeää tietää, miten toisella klaanilla meni. Ei sen vuoksi, että olisin voinut hyödyntää heidän antamaansa tietoa, vaan että voisin tarvittaessa tarjota heille apuani. Vaikka Kuolonklaani olikin toisinaan vaikea ja vihamielinen klaani, halusin tulla toimeen heidän kanssaan.
”No niin. Käymme tänään läpi saalistuksen perusteita, ja saat lopuksi yrittää seurata saaliin hajujälkeä, vaania sitä ja lopulta saalistaa sen. Eloklaanin metsässä on jonkin verran aluskasvillisuutta, joka auttaa sinua pysymään piilossa saaliilta. Pelkkä näkymättömissä pysyminen ei auta, sillä moni eläin haistaa sinut. Siksi on tärkeää pysytellä tuulen alapuolella. Osaatko sanoa, miten tiedät milloin olet tuulen alapuolella?” aloitin harjoitukset heti pysähdyttyäni. Omenatassu tuntui ainakin toistaiseksi kuuntelevan minua tarkasti, mutta tiesin, että asia saattaisi muuttua nopeasti. Täytyisi siis hyödyntää tämä hetki ja kertoa nyt mahdollisimman paljon oleellista tietoa saalistukseen liittyen.

//Omppu?
// 661 sanaa