Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hymyillen pentua, joka vaati minua opettamaan tälle taisteluliikkeitä. Tyrskypentu oli hädin tuskin puolen kuun ikäinen, ja tuolta löytyi kolmen pennun verran tarmoa.
”Ei sinun ikäistesi pentujen tarvitse vielä osata taistella”, totesin rauhallisella äänellä samalla, kun johdatin Tyrskypennun leirin toiselta laidalta pentutarhan edustalle. Kolli näytti pettyneeltä.
”Entä jos minä tahdon? Ihan todella!” Tyrskypentu huudahti ja katsoi minua vakavana silmiin. Pudistin päätäni.
”Tasapainosi ja liikkumiskykysi ovat vielä kehittymässä, Tyrskypentu. Vaikka yrittäisinkin opettaa sinua, et pystyisi tekemään liikkeitä oikein”, sanoin ja kumarruin tummanruskean kollin tasolle. Tyrskypennun pieni häntä piiskasi ilmaa.
”Lupaan opettaa sinua, kun olet vanhempi”, sanoin ja kosketin kuonollani pienokaisen otsaa. Tyrskypentu perääntyi ja katsoi minua pettyneenä.
”Korppisiipi varmasti odottaa sinua”, sanoin ja käännyin karhunvatukkapensaan puoleen. Tyrskypentu sanoi jotakin mistä en saanut selvää, ja pentu tallusteli pensaan alle sen sisäänkäynnistä. Mielessäni toivoin, etten ollut liian ankara pennulle. Korvaisin tämän varmasti vielä sitten, kun Tyrskypentu olisi tarpeeksi vanha.
”Hei, Mesitähti!” tuttu huudahdus kuului piikkihernetunnelin läheisyydestä. Aurinkokajo oli juuri saapunut partion mukana leiriin. Naaras katsoi minua lempeästi hymyillen samalla, kun ravasi minua kohti. Katseeni osui naaraan takana seisovaan Minttuliekkiin. Varapäällikkö oli jäänyt keskustelemaan Kauristassun kanssa.
Kun Aurinkokajo saavutti minut, pakotin katseeni pois punaruskeasta Minttuliekistä ja kohdistin sen kumppaniini. Yritin hymyillä, mutta se tuntui väkinäiseltä. Aurinkokajo katsoi minua silmiään räpytellen.
”Vietitkö sinä aikaa Tyrskypennun kanssa?” soturi kysyi heleällä äänellään. Tyydyin vastaamaan vain nyökäten. Soturittaren katse karkasi takanani olevalle pentutarhalle.
”Voi kuinka ikävöin pentutarhalla olemista!” naaraan lausahdus sai minut säpsähtämään. Tahtoiko Aurinkokajo lisää pentuja, vai mistä moinen toteamus? Eloklaanilla meni tällä hetkellä varsin hyvin. Sotureita oli tarpeeksi, ja alkuaikojen ongelmat olivat kadonneet. Enää sotureiden ei pitänyt osallistua partioihin montaa kertaa päivässä, vaan kaikilla oli ihan kivasti vapaa-aikaa. Eri-ikäisiä oppilaita oli ihan mukavasti, eikä pentutarhakaan ollut tyhjillään. Kaikki tuntui olevan hyvin, ja minullekin riittivät jo olemassa olevat jälkeläiseni. En kaivannut elämääni uusia omia pentuja.
”Voithan sinä käydä tervehtimässä Korppisiipeä ja pentuja”, sanoin ja vilkaisin pentutarhan suuntaan. Aurinkokajo hymyili.
”Taidankin tehdä niin. Nähdään taas”, soturi virnisti ja puski hellästi kuonollaan lapaani kävellessään ohitseni. Katsoin, kuinka sinikilpikonnakuvioinen naaras katosi karhunvatukkapensaikon oksien alle, jonne Tyrskypentu oli hetki sitten mennyt.
Jäin hetkeksi istumaan aloilleni. Taivas oli paksujen pilvien peitossa, ja sää oli melko ankea. Onnekseni eloklaanilaiset eivät tuntuneet välittävän synkästä säästä. Kissat keskustelivat rennosti toistensa kanssa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Miltei jokaisen kasvoilla oli hymy, ja se sai myös minut hymyilemään.
Hetken istuskelun jälkeen huomasin, miten väsymys valtasi minut taas. Haukottelin lyhyen ajan sisällä kolme kertaa. Viimeisen haukottelun päätteeksi päätin, että nyt olisi aika mennä lepäämään. Kävelin leirin keskustassa sijaitsevan Litteäkiven luokse ja sen alla olevaan pesääni. Asetuin vuoteelleni hyvään makuuasentoon. Kului vain pienen pieni hetki, kun vajosin jo uneen.

// 430 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kohotin leukaani hiukan uhmakkaasti katsoessani Mesitähteen. ”Tietysti tahdon”, vastasin toivoakseni tarpeeksi vakuuttavan kuuloisella äänellä, sillä en halunnut päällikön saavan tietää, miten paljon pelkästään ajatuskin pahemmasta löyhkästä kuin tämä sai minut kavahtamaan inhosta.
Enempiä jaarittelematta lähdin marssimaan kohti synkän näköistä koloa, joka oli muodostunut kahden kiven väliin. Päästessäni lähemmäksi ilma tuntui muuttuvan sakeammaksi yrttien voimakkaasta hajusta. Päätäni oli jo valmiiksi alkanut särkeä, mutten voisi perääntyä enää tässä vaiheessa; menettäisin siinä tapauksessa varmasti viimeisetkin uskottavuuden rippeeni Mesitähden silmissä.
Astuessani sisälle parantajan pesään minua alkoi huimata. Ravistelin hieman sekavana päätäni, mutta jatkoin silti peremmälle. Kun olin mielestäni osoittanut päällikölle, etten ollut mikään pelkuri, käännähdin ympäri katsomaan häneen. Kolli ei vaikuttanut olevan yhtä tuskissaan pesän vahvasti tuoksuvista aromeista kuten minä.
”Kunhan vain pelottelit; ei täällä oikeasti haise edes niin pahalle”, mau’uin yrittäen kuulostaa kepeältä, mutta minulla oli hieman vaikeuksia sanojen muodostamisessa. Päänsärky oli muuttunut ikäväksi jomotukseksi takaraivossa, enkä saanut kunnolla henkeä.
”Ei niin, olet kyllä oikeassa”, Mesitähti naukui hieman vakavahko ilme kasvoillaan, mutta hän puhui kirkkaalla ja huolettoman kuuloisella äänellä. ”Mennään.” Oikeastaan edes kysymättä minulta, halusinko vielä jatkaa leiriän tutkimista vai en, hän ohjasi minut ulos pesästä ja raikkaaseen ulkoilmaan, jota hengittelemällä tunsin pikkuhiljaa ajatusteni alkavan selvitä.
Ravistelin nopeasti sottaisesti ympäriinsä sojottavaa turkkiani kuin karistaakseni muiston yrttien lemusta pois siitä ja ojensin sitten etukäpäläni mahdollisimman pitkälle eteen ja venytin itseäni. Uudet hajut olivat saaneet minut väsähtämään, mutta ei se tarkoittanut, ettäkö olisin ollut vielä valmis luovuttamaan leirin tutkimisen suhteen.
”Voitko näyttää minulle vielä joitain pesiä?” kysyin virkostuttuani vähäsen.
”Kävimme jo kaikki pesät läpi”, Mesitähti vastasi pahoittelevaan sävyyn. Luimistin korviani pettyneenä. Oliko leirimme tosiaankin niin pieni, ettei sen tutkimiseen mennyt aamupäivää kauemmin?
”Entä voisitko sitten opettaa minulle joitain taistelutaitoja!” keksin ehdottaa ja samassa korvani ponnahtivat pystyyn. ”Niin sitten minusta tulee Eloklaanin parhain taistelija, kun pääsen joku päivä soturiksi!”
Mesitähti oli Eloklaanin päällikkö, joten hän jos kuka varmasti tiesi parhaimmat taisteluliikkeet tunkeilijoiden häätämiseen.

//Mesi?
//307 sanaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskatassu venytteli käpäliään autuaana ja virkeänä. Hän oli makoillut pitkään sammalilla ja kertonut pesän muille oppilaille eilisestä saalistusretkestään. ”Niinpä! Sitten minä nappasin sen myyrän, joka oli takuulla mestarianikin isompi”, kolli liioitteli pilke silmäkulmassaan ja hymyili kahdella oppilaalle, Rastastassulle ja Paatsamatassulle. ”Niinpä niin ja siilit lentää. Sinustahan vasta tuli oppilas”, Rastastassu totesi tuhahtaen ja muljautti silmiään epäuskoisena. ”Usko pois! Kenties siilit lentävät joku päivä. Hei, meidän pitäisi mennä ottamaan siitä selvää”, Lieskatassu maukui hymyillen ja heilautti käpäläänsä ilmassa. Lieskatassu nousi pystyyn ja vilkaisi vielä oppilaskaksikkoa. ”Ehkei se iiihan Utusielun kokoinen ollut, mutta melkein ainakin!” liekkiturkkinen kolli huikkasi poistuessaan pesästä viileähköön ilmaan. Kolli veti syvään henkeä ja täytti keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Oppilas halusi päästä jo puuhailemaan jotain, kenties saalistamaan tai taistelemaan? Oli miten oli, Lieskatassu halusi tehdä edes jotain. Kolli tarkkaili vihreät silmät uteliaina aukion tapahtumia ja oli istahtamassa pesän eteen tien tukkeeksi, kunnes Utusielu ilmestyi paikalle.

Lieskatassu ilahtui puheliaan mestarinsa näkemisestä, hänestä olisi kiva päästä harjoittelemaan. Pieni tuulenvire pörrötti kollin turkkia ja oppilas värähti tuntiessaan sadepisarat turkissaan. Vesi oli hänestä aika mukavaa ja Lieskatassu odotti uintiharjoituksia aina eniten. ”Harjoittelemme tänään jäljittämistä, sää on ihanteellinen haastavampiinkin harjoituksiin”, kilpikonnakuvioinen naukui ystävällisesti ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Lieskatassu hymähti ja räpäytti vihreitä silmiään uteliaana harjoituksia kohtaan. ”Mitä meinaat? Mitä saan jäljittää? Hei, pääsenkö jäljittämään Kuolonklaanin soturia?” Lieskatassu henkäisi, mutta Utusielu pudisti päätään huvittuneena. ”Voin toki yrittää olla yhtä hurja, kuin Kuolonklaanin soturit”, naarassoturi naukaisi hymyillen ja näpäytti oppilastaan hännällään ystävällisesti. ”Odota sinä tässä, silmät kiinni. Tehtävä on seuraavanlainen; minä piiloudun ja sinä etsit. Teen harhautuksia, joten etsiminen on sinulle vaikeampaa”, Utusielu selitti harjoitustaan rauhallisella äänensävyllä ja Lieskatassu sulki sitten silmänsä.

Kolli kiemurteli hieman paikoillaan, hän olisi halunnut jo päästä suorittamaan etsimisvaihetta. Raitaturkki odotteli hetken ja kuunteli nummen ääniä. Kun aikaa oli kulunut Lieskatassun mielestä tarpeeksi, oppilas räväytti silmänsä auki ja pälyili ympärilleen. Sade piiskasi kollin punertavaa turkkia ja hän värähteli kylmyydestä. Onneksi ei tuullut, muuten hän saattaisi vaikka jäätyä tänne. Lieskatassu ajatteli hetken; mistä hän aloittaisi? Aivan, kollioppilas etsisi hajujäljen. Lieskatassu maisteli ilmaa ja yritti saada hajujäljestä kiinni. Raitaturkin häntä viuhtoi innokkaana ja Lieskatassu pyöri ympyrää hajujäljen perässä. Ehkei tämä ollut oikea hajujälki? Kolli kohautti olkiaan ja lähti etsimään nummilta uutta hajujälkeä. Ehkei Utusielu ollutkaan nummilla? Niin tietenkin, eihän sinne voisi edes kunnolla piiloutua. Lieskatassu läpsäisi poskeaan huvittuneena omasta typeryydestään. ”Olen tulossa!” kolli hihkaisi ja pinkaisi eteenpäin. Hän lähtisi etsimään mestariaan sekametsästä, siellä oli paljon piilopaikkoja. Oppilas oli kuitenkin hidas, siis hyvin hidas. Joten matka ei taittunut kovin nopeasti, mutta laikukas naaras saisi nyt vain odotella piilossaan. Lieskatassu tirskahti ja teki pieniä, hassuja loikkia itsekseen, seuratessaan löytänyttään hajujälkeä. Oppilas puuskahti hiljaa saapuessaan sekametsän siimekseen, kollin pitäisi vain löytää parempi hajujälki. Lieskatassu maisteli ilmaa ja lähti kyyryssä seuraamaan jälkeä, jonka hän oli löytänyt. Lieskatassu lähti kiertämään puuta ja kiersi sen muutaman kerran. Raitaturkin häntä piiskasi ilmaa ja Lieskatassu pysähtyi, kuin seinään. Mihin se jälki oli nyt kadonnut? Kolli kuuli kuitenkin puusta kahahduksen ja kolli päästi hyväntuulisen naukaisun ilmoille.

”Löysinpäs sinut!” Lieskatassu kiljaisi ja jännitti takajalkojaan. Hän lähti kiipeämään puuhun, jotta voisi virallisesti löytää mestarinsa. Utusielu ei ollut kiivennyt kovin korkealle, sillä Lieskatassun koulutus oli vasta alussa ja luultavasti hän tippuisi kiivetessään latvaan. ”Löysithän sinä minut, hienoa”, naaras naukaisi iloisesti hymyillen ja elehti hännällään, että olisi aika kavuta takaisin maanpinnalle. Lieskatassu teki naaraskissalle tilaa ja antoi toisen mennä ensin. Tottuneesti laikukas kissa laskeutui puusta ja katsoi sitten Lieskatassuun odottavana. Kolli nielaisi ja lähti laskeutumaan varovaisesti. Sade oli kuitenkin liukastanut oksat ja laskeutuminen oli käynyt toiselta liiankin helpon näköisesti. Lieskatassu asetti tassunsa harkitusti, mutta keskittyminen herpaantui ja oppilas meinasi liukastua. ”Äh”, kolli valitti hiljaa ja loikkasi kömpelösti viimeiseltä oksalta alas. ”Hyvin se sujui, harjoitusta vaan!” Utusielu naukaisi kannustavasti ja Lieskatassu hymyili hieman.

”Olet taitava jäljittäjä, odotahan vain. Ensi kerralla järjestän oikeasti vaikeat harjoitukset”, Utusielu naurahti hyväntuulisena. Lieskatassu tassutteli mestarinsa perässä odottavana ja kallisteli päätään. ”Mitä me teemme seuraavaksi? Olen jo nyt valmis vaikeisiin harjoituksiin, ihan totta!” kolli naukui, mutta sai vastaukseksi vain huvittuneen naurahduksen. ”En epäile yhtään, mutta katsotaan niitä sitten myöhemmin. Menemme nyt leiriin, sinulla on hetki vapaa-aikaa ja sitten lähdemme saalistamaan. Ehkä voisimme kehittää sinulle saalistustaktiikan, mikä ei vaatisi niin paljon nopeutta”, laikkuturkki pohti miettivällä äänellä ja Lieskatassu vain katseli käpäliään vaitonaisena. Hänen saalistustaitonsa, ne olivat suorastaan surkeat. Kolli oli ollut lähes kuun oppilaana, eikä hän ollut saanut kuin sen yhden myyrän. Häntä hävetti se hieman, vaikka Utusielun mukaan tilanne ei ollut toivoton. ”Lieskatassu, katsoisitko eteesi?” naaras havahdutti kollin ajatuksistaan, sillä punaturkki meinasi törmätä leirin seinämiin. ”Kuten sanoin, olet nyt vapaa. Haen sinut myöhemmin saalistamaan”, Utusielu huikkasi ja lähti soturienpesälle päin. Lieskatassu haukotteli ja ravisteli märkää turkkiaan. Sade ei ollut hellittänyt sitten yhtään koko päivänä. Kohta metsä peittyisi veteen ja heistä tulisi kalakissoja. Ei ainakaan tarvitsisi saalistaa typeriä saaliseläimiä. Kalakissat. Siinä vasta suunnitelma.

//778 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ulkona oli alkanut sataa astuessamme ulos sotureiden pesästä. Tummanruskea pentu suuntasi mitään sanomatta tai kysymättä kohti parantajan pesää. Pentu nelisti karhunvatukkapensaikon alle sateelta suojaan. Minua ei pieni sade haitannut, joten kuljin rauhallisin askelin pennun perässä.
”Mikä tämä kamala haju on?” Tyrskypentu kysyi irvistäen, kun pääsin tuon vierelle sairasaukiolle. En voinut kieltää, etteikö minua olisi huvittanut kollin reaktio.
”Tämä on parantajan pesän sairasaukio, ja täällä tuoksuvat yrtit”, tokaisin pehmeällä äänellä ja kohotin vihreän katseeni Liljatuuleen, joka asteli sairasaukiolle.
”Kuuntelinkin, että täällä oli joitakin”, parantajanaaras kehräsi hymyillen. Naaras katsahti nopeasti Tyrskypentuun, joka ei tuntunut nauttivan pesän aromeista.
”Anteeksi että tällä tavalla tungettelemme, Liljatuuli. Esittelen tässä vain Tyrskypennulle leiriä”, kerroin sisarelleni. Naaras nyökkäsi.
”Tutkikaa vain, kunhan ette koske mihinkään”, naaras vastasi terävästi ja katsahti Tyrskypentuun.
”Minä katson hänen peräänsä”, lupasin naurahtaen. Liljatuuli katosi takaisin kiven kolossa sijaitsevaan pesäänsä, joten käännyin kohti Tyrskypentua. Kolli oli kai jo tottunut pesän kitkeriin hajuihin, sillä tuo ei enää nyrpistellyt nenäänsä.
”Tahdotko käydä parantajan pesässä sisällä? Varoitan sinua, siellä haisee vieläkin pahemmalle kuin tässä”, virnistin huvittuneesti.

//Tyrsky?
//168 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mittailin katseellani edessäni seisovaa valkoista kollia edelleen hiukan varautuneena. Mesitähti ei vaikuttanut olevan mitenkään erityisen vihoissaan minulle siitä, että olin tunkeutunut hänen pesäänsä luvatta, mutta olisi silti typerää ruveta hankalaksi tällaisella hetkellä.
Sivuutin päällikön ensimmäisen kysymyksen kokonaan: tietenkään Korppisiipi ei tiennyt, että olin täällä. Jos hän tietäisi, olisin jo varmasti saanut häneltä sellaiset nuhtelut, etten vähään aikaan uskaltaisi poistua pentutarhasta yhtään mihinkään.
”Onko kukaan vielä esitellyt sinulle muuta leiriä?” Mesitähti kysyi hiljaisuuden uhatessa venyä kiusallisen pitkäksi. Mietin nopeasti, ja pudistelin sitten päätäni. Isä oli kyllä vienyt minut jo leirille kierrokselle – tosin siitä päällikön ei tarvinnut saada kuulla – mutta en ollut saanut käydä silloin missään pesässä sisällä. Jos Mesitähti suostuisi näyttämään minulle leiriä, voisin ehkä saada kurkistaa pesiin hänen luvallaan, eikä isällä olisi siihen mitään sanomista, sillä eihän hän voinut alkaa niskuroimaan päällikölleen.
”Siinä tapauksessa minä voin viedä sinut pienelle kierrokselle.” Havahduin ajatuksistani Mesitähden kutsuessa hännänheilautuksella minut mukaansa ja lähtiessä edeltä kapuamaan tunnelia pitkin ylös aukiolle. Loikin innosta värähdellen hänen peräänsä.
Ulkona oli edelleen hiljaista. Yhä useampia oli ilmestynyt aukiolle siistimään yön jälkeen sekaisia turkkejaan ja vaihtamaan kieliä. En kuitenkaan nähnyt emoa tai isää missään, joten arvelin, ettei poissaoloani oltu vielä huomattu – ja hyvä niin.
Tepastelin Mesitähden kintereillä pyöritellen päätäni sen mukaan, mihin tämä kehotti minua milloinkin katsomaan. Ja kuten olin toivonutkin, sain käydä piipahtamassa sisällä soturien pesässä! Tosin Mesitähti tuli heti tiiviisti perässäni, mutta ei se minua kauheasti haitannut, sillä olin liian tohkeissani päästessäni tutkimaan tarkemmin pesiä, joissa soturikoulutuksensa loppuun suorittaneet kissat nukkuivat.
Tupsahtaessani takaisin aukiolle, ulkona oli alkanut tihkuttaa taas. Huiskaisin hännälläni hiukan ärtyneenä ja katsahdin sitten perässäni pensaasta ulos puskevaan Mesitähteen. Hän nykäisi viiksiään vesipisaroiden osuessa niihin.
Sateesta huolimatta halusin jatkaa tutkimista, joten siispä suuntasin kohti seuraavaa pesää vaivautumatta odottamaan päällikön lupaa siihen. Maan hienoisesta tömähtelystä kuulin hänen tassuttavan edelleen mukanani.
Rynnistin karhunvatukkapensaan alle suojaan sateelta, ja samassa tyrmäävän tymäkkä tuoksu hyökkäsi nenääni. Nyrpistin sitä inhosta ja käännyin sitten silmiä kirvellen Mesitähden puoleen.
”Mikä tämä kamala haju on?” kysyin häveten ääneni heiveröisyyttä kollin rinnalla.

//Mesi?
//326 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olin kovin väsynyt palatessani partion mukana leiriin. Iltakaiku oli lähtenyt omille teilleen kenenkään huomaamatta, eikä kolli ollut palannut leiriin. Ajattelin, että kissa tarvitsi nyt omaa aikaa. Veteen pudonneet klaanitoverit saattoivat säikäyttää vahvimmankin soturin, eikä siinä ollut mitään hävettävää.
Raskain askelin kävelin Litteäkiven luokse. Kumarruin päästäkseni kiven alla olevaan koloon, joka oli useamman vuodenajan toiminut minun pesänäni. Olin menossa tuttuun tapaan omalle vuoteelleni, mutta pesässä oli jotakin, joka ei sinne kuulunut.
Väsymys katosi hetkessä, kun erotin pienen, tumman hahmon kyyhöttävän pesän perällä jännittyneenä. Hetken ajan olin varma, että kyseessä oli vihamielinen muukalainen, mutta sitten tunnistin kissan. Eloklaanin uusin tulokas, Tyrskypentu katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään. Pentu näytti ymmärtävän, että nyt hän oli pulassa. Hetken jouduin miettiä, miten suhtautua asiaan.
Kun olimme tovin tuijotelleet toisiamme hiljaisuudessa, astuin kunnolla sisään pesään ja asetuin vuoteelleni.
”Ei hätää, en minä sinua syö. Taisit säikähtää ihan kunnolla. Tietääkö Korppisiipi, että olet täällä?” kysyin katsoen pentua lämpimästi hymyillen. Tyrskypennun pystyyn nousseet karvat silottuivat, ja pentu pudisteli hitaasti päätään. En nähnyt syytä olla vihainen pennulle tuon uteliaisuudesta. Toki päällikön pesä oli omaa yksityistä aluettani, jonne ei ollut suotavaa tulla ilman lupaa, mutta en minä ollut siitä niin tarkka. Halusin olla hyvissä väleissä klaanitovereideni kanssa, ja halusin heidän voivan tulla luokseni pelkäämättä koska tahansa.
”Onko kukaan vielä esitellyt sinulle muuta leiriä?” esitin toisen kysymyksen, jotta yllemme laskeutunut hiljaisuus ei muuttuisi kiusalliseksi.

//Tyrsky?
// 221 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pyöritys loppui yhtäkkiä, kun jäimme jonkin sortin oksaan kiinni. Edelleen Kirpputäplän päätä pinnalla pidellen käännyin katsomaan ympärilleni nähdäkseni, miten pitkä matka rantaan oli, mutta sitten tajusin, että Mesitähti piteli kiinni oksan toisesta päästä. Jäämättä miettimään liikaa kiipesin oksalle raahaten Kirpputäplää mukanani, kunnes Iltakaiku tuli auttamaan minua ja auttoi nostamaan pienen, läpimärän kollin turvallisesti maankamaralle.
Viimeisillä voimillani loikkasin pois oksalta ja lyyhistyin maahan haukkomaan henkeä. Näin hyvin sumeasti, miten Mesitähden valkoinen hahmo tyrkkäsi Iltakaiun kauemmaksi mustavalkoisesta Kirpputäplästä, joka oli täysin liikkumaton. Pelkäsin koko sydämeni pohjasta kollin puolesta – mitä jos hän oli niellyt liikaa vettä, eikä sitä saataisi pois hänen keuhkoistaan ajoissa?
Jossain vaiheessa huomasin Paatsamatassun tulleen vierelleni. Naaraan hengitys tuntui lämpimänä ilmavirtana korvakarvoissani, ja hän ryhtyi nuolemaan turkistani enimpiä vesiä pois. Olin liian uupunut auttaakseni häntä urakassa, joten annoin vain pääni vajota käpälieni päälle seuratessani sivusta huoli sydäntä raadellen, kun Mesitähti paineli Kirpputäplän kylkeä saadakseen hänet puklaamaan vedet ulos keuhkoistaan.
Viimein Kirpputäplän keho nytkähti ja hänen suustaan ryöppysi vettä. Mesitähti painoi yhä kevyesti käpälällään hänen kylkeään ja puheli jotakin kollille rauhoittavalla äänensävyllä. Huokaisin helpotuksesta ja tunsin kiven vierähtävän syrjään sydämeltäni: Kirpputäplä selviäisi.
Paatsamatassu kosketti lapaani hännällään ja jäi sitten katselemaan ympärilleen kuin jotakuta etsiskellen. Naaras rypisti otsaansa hämmentyneenä. ”Mihin Iltakaiku oikein katosi?”
Mesitähti nosti päätään ja katsahti myöskin ympärilleen, ilmeisesti tajuten vasta nyt itsekin suurikokoisen soturin poissaolon. ”Kenties hän lähti hakemaan Liljatuulta”, tämä arvasi ja auttoi samalla Kirpputäplää nousemaan seisomaan.
”Oli miten oli, me emme voi jäädä tähän odottamaan avun saapumista”, sanoin ja murahdin kammetessa itseni jaloilleni. Tutkin itseni nopeasti läpi vammojen varalta, mutta paksu turkkini oli suojannut minua hyvin enimmiltä ruhjeilta. ”Kirpputäplä on saatava kuivaan ja lämpimään – mitä nopeammin, sen parempi.”
Mesitähti nyökkäsi osoittaakseen olevansa samalla kannalla. Hän nosti Kirpputäplän selkäänsä, vaikka minä tarjouduin tehtävään. ”Olet vielä hengästynyt. On parempi, että minä kannan hänet leiriin”, päällikkö puhui lempeästi ja loi minuun myötätuntoisen silmäyksen.
Liian voipuneena väittämään vastaan lähdin raahustamaan hänen ja Paatsamatassun perässä leiriä kohti.

Leirissä Mesitähti vei Kirpputäplän Liljatuulen tykö. Hän oli ehdottanut minullekin, että menisin käymään siellä vielä tarkastettavana kaiken varalta, mutta olin sanonut olevani kunnossa ja kaipaavani vain lepoa.
Istuskelin aukiolla ja yritin nuolla turkistani jokivettä pois, vaikka se ei tuottanutkaan oikein tulosta, sillä hetki sitten oli alkanut jälleen tihkuttaa. Nostin katseeni kuullessani lähestyvät käpälänaskelet.
”Liljatuuli sanoi, ettei Iltakaiku tullut leiriin”, Mesitähti sanoi kohdalleni tultuaan. Hän näytti hiukan huolestuneelta.
”Minä lähden etsimään”, ilmoitin ja siinä samassa olin jo käpälilläni. Mesitähti pudisteli päätään.
”On varmasti virkeämpiäkin sotureita siihen hommaan. Sitä paitsi uskon kyllä Iltakaiun palaavan ennen pitkää takaisin. Ehkä hänen tarvitsi vain haukata vähän raitista ilmaa sen tapahtuneen jälkeen”, hän maukui, ja näytti minusta siltä, ettei ollut asiasta itsekään aivan varma.
”Hyvä on sitten”, vastasin lapojani kohauttaen ja istahdin alas. Päällikön kadottua pesäänsä nousin kuitenkin saman tien taas ylös ja sipsutin aukion poikki piikkihernetunnelille aikomuksenani lähteä Iltakaiun perään.
»Ihan vain kaiken varalta», ajattelin sukeltaessani aluskasvillisuuden sekaan ja lähtiessäni takaisin joelle etsimään kollin hajujälkeä, jota seuraamalla voisin ehkä löytää tämän.

//Ilta?
//481 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sisareni oli todellakin poissa; emon mukaan Tähtiklaani oli halunnut hänet meitä enemmän. Kyyristelin hänen vieressään ja vain katselin rauhallisesti nukkuvan näköistä Lainepentua, jonka silmät olivat vasta vähän aikaa sitten painuneet kiinni iäksi.
Vanhempani olivat lohduttomia; isäni ei suostunut irrottamaan kuonoaan siskoni turkista, ja emo roikutti päätään surkean näköisenä hänen yläpuolellaan. Kaipasin jo nyt Lainepennun läsnäoloa – hän ei ollut ollut mitään puheliasta sorttia, mutta oli kuitenkin aina ollut hengessä mukana.
Karhunvatukat kahahtivat, kun tummanharmaa parantajakissa, jonka nimen tiesin olevan Liljatuuli, puski peremmälle. Heti hänen perässään tuli mustavalkoinen kolli, joka ei vaikuttanut kauhean vanhalta.
”Lainepentu pitäisi varmaankin haudata”, Liljatuuli sanoi varovaisesti, kuin jään kestävyyttä tunnustellen. Hän laski häntänsä säälittäväksi karvakasaksi käpertyneen isäni selälle ja silitti tätä lohduttavasti. ”Tähtiklaani pitää hänestä hyvää huolta siihen päivään asti, kunnes taas tapaatte”, naaras jatkoi vähän toiveikkaampana.
Hiilihammas nosti synkeänä päätään ja katsahti parantajaan jäänsinisissä silmissään kylmä liekki. ”Mikset sinä pelastanut häntä?” hän tiukkasi itkun tukahduttamalla äänellä.
Liljatuuli meni hetkeksi hämilleen, mutta sitten tämä luimisti korvansa ja pudisteli hennosti päätään. ”Olen niin kovin pahoillani, Hiilihammas, mutta minäkään en pysty kaikkeen.”
”Sinun vuoksesi Korppisiipi melkein kuoli synnyttäessään pentujani!” Hiilihammas kohosi uhkaavana pienemmän kissan yläpuolelle ja katsoi tähän huuli irvessä. ”Sinä sanoit, ettei pentujen pitänyt syntyä kuin vasta neljänneskuun päästä! Sinä sanoit, että Lainepentu kasvaisi ja voimistuisi, kunnes olisi veljensä tasolla…” Kollin ääni murtui sydäntäraastavaksi vaikerrukseksi, ja emo kurottui vuoteeltaan nuolemaan hänen korviaan tyynnyttelevästi, mutta minä näin, että hänelläkin oli vaikeuksia pitää itsensä rauhallisena.
”Voisitko nyt poistua, Liljatuuli?” Korppisiipi pyysi parantajalta melkein anoen. Minun kävi melkein sääliksi tummanharmaata kissaa, joka käännähti lannistuneesti ympäri kannoillaan ja kutsui pienen mustavalkoisen kollin mukaansa hännänheilautuksella. Katselin silmät sirrillään, miten lopulta toisenkin hännänpää katosi pensaan toiselle puolelle näkymättömiin.
Jonkin aikaa emo ja isä olivat vielä käpertyneinä Lainepennun heiveröisen hahmon ympärille, kunnes sitten emo alkoi puhdistaa pikkuruisen naaraan turkkia sammalsilpusta ja isä nousi seisomaan jähmettyneen vakava ilme naamallaan. Sen jälkeen isä nosti Lainepennun varovasti ylös löysästä niskanahasta ja lähti kantamaan häntä ulos pesästä. Minä ja emo seurasimme heti hänen jalanjäljissään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin leirin kunnolla. Siellä oli paljon isoja kissoja istumassa pitkin laajaa aukiota, joka näytti taivaalta pilvien takaa kajastavassa harmaassa valossa melko ankealta. Yhä hoipertelevin askelin yritin pysyä emon perässä, mutta jossain vaiheessa kuningatar tajusi nostaa minut kannettavakseen, ja kuljimme tunnelin läpi hiljaiseen metsään, jossa isä oli alkanut jo kaivaa kuoppaa siskolleni.
Kerääntyessämme istumaan pienen kumpareen ympärille oli alkanut sataa kylmää tihkua. Emo veti minut suojaan vatsansa alle ja painautui sitten tiiviimmin kiinni isän paksuun, tummaan turkkiin. Katsoessani Lainepennun hautapaikkaa en voinut olla tuntematta pientä, ikävää pistoa sydämessäni: oliko tämä kaikki todella sen Liljatuulen syytä? Senkö kissan takiani siskoni oli nyt tuolla maan alla, eikä tässä meidän kanssamme?
Monimutkaiset tunteet kävivät sisälläni omaa kamppailuaan, enkä osannut tarkalleen sanoa, mikä niistä lopulta selviytyisi voittajaksi.

Useita auringonnousuja Lainepennun kuoleman jälkeen heräsin ja päätin lähteä tutkimaan leiriä omin päin. Emo oli yhä sikeässä unessa, enkä raaskinut herättää tätä, sillä tämä oli niitä harvoja kertoja, kun hän ei koko ajan vaikertanut ja potkinut unissaan.
Aukiolla ilma oli kolea ja sateinen. Leirin pohja oli täynnä erikokoisia lammikoita ja kirkkaan värisiä lehtiä. Klaanin varapäällikkö, Minttuliekki, kokosi parasta aikaa päivän partioita.
Näin silmänurkassani heikkoa liikettä, ja ponnistin salamana tuulen mukaan pyrkivän lehden kimppuun. ”Sainpas!” huudahdin voitonriemuisena ja pyörittelin lehteä kynsissäni. ”Ei armoa vihollisille!” Silpoin lehden pienen pieneksi lehtimurenaksi ja nuoleskelin tyytyväisenä suunpieliäni.
Jossain vaiheessa Minttuliekki ja partiot lähtivät matkaan ja jäin aukiolle yksikseni. Päätin ottaa siitä ilon irti ja tutkia pesiä tarkemmin nyt kun typerät aikuiset eivät olleet koko ajan hönkimässä niskaan.
Suuntasin Litteäkivelle; isä oli kertonut päällikön majailevan sen alapuolella olevassa kolossa. Ennen kuin ryhdyin etsimään pesään vievää onkalon suuta, yritin loikata kiven päälle. Koukistin lonkkani ja valmistauduin ponnistamaan maasta vauhtia. Se ei kuitenkaan toiminut aivan toivomallani tavalla, vaan onnistuin ainoastaan tarttumaan kynsilläni kiinni kiven reunasta. Kun en jaksanut hilata itseäni sen päälle, annoin otteeni hölletä ja luisuin takaisin alas.
”Tyhmä kivi”, tupisin ärtyneenä ja koukistelin jomottavia kynsiäni, jotka olivat päässeet vähän repeytymään äskeisessä.
Toivuttuani tapahtuneesta etsin sen kolon, josta isä oli minulle puhunut. Työnsin pääni sisään ja yritin tähyillä hämärään, mutta se oli vain ajanhaaskausta – jos halusin todella saada tietää, mitä pesässä oli, minun oli uskaltauduttava kokonaan sisään.
Niinpä lähdin varovasti hivuttautumaan alaspäin viettävää tunnelia. Välillä pysähdyin kuulostelemaan, kuuluiko peremmältä pesästä mitään ääniä. Mutta koska en kuullut mitään, arvelin Mesitähden joko nukkuvan tai olevan jossain ulkona tekemässä päällikkön juttujaan. Niitä minäkin aioin tehdä vielä joku päivä – emo oli sanonut, että minusta tulisi oiva päällikkö!
Toinen arvauksistani oli osunut oikeaan: pesä oli tyhjä. Innosta värähdellen säntäilin ympäri koloa tutkimassa kaikkea. Mesitähdellä oli mukavasti tilaa omassa kolossaankolossaan. Oli oikeastaan jopa vähän epäreilua, että hän sai itselleen kokonaisen pesän, kun kaikki muut yrittivät ahtautua saman pensaan juurakkoon nukkumaan.
Yhtäkkiä korviini kantautui käpälänaskelten töminää. Pomppasin ilmaan säikähdyksestä ja käännyin kohti tunnelia, jonka päästä koloon tulvi viistosti harmaata valoa. Kuitenkin sen vähäisenkin valon peitti pian musta varjo, joka kurkotteli alas onkaloon suoraan minua kohti.
Yritin etsiä pakotietä tai jonkinlaista piiloa, mutta lopulta tajusin olevani ansassa. »Voi rähmä!»

//Mesi?
//816 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivä oli alkanut aivan kuten muutkin päivät. Olin herännyt ja pian sen jälkeen lähtenyt Paatsamatassun kanssa partioon. Oppilas oli kehittynyt paljon parin kuun aikana. Välillä minusta kuitenkin tuntui, etten ollut oikea mestari savunharmaalle naaraalle. Paatsamatassu oli hiljainen ja ujo, mutta olimme onnistuneet tutustumaan toisiimme melko hyvin. Mielestäni naaras olisi ansainnut sellaisen mestarin, joka oikeasti tiesi mitä teki. Minä yritin epätoivoisesti opettaa Paatsamatassulle kaiken mitä itse tiesin.
Oli hieman haastavaa opettaa Paatsamatassulle soturilakia, kun hädin tuskin muistin sitä edes itse. Uimisen opettamiseen minusta ei ollut, sillä en ollut itse suostunut edes veteen. Olin käyttänyt käpälääni joessa, joka oli riittänyt minulle. Lauhalaukka oli onnekseni ottanut kopin siitä, ja hän oli opettanut Paatsamatassun uimaan. Minä olin usein ollut mukana katselemassa, kuinka oranssin kirjava soturi opetti oppilastani.
Nyt kuljin partion hännillä ja katselin maisemia. Lehtisade oli saapunut, ja puiden lehdet kuihtuivat nopeasti. Sekametsä oli puolen kuun aikana vaihtanut nopeasti väriään vihreästä ruskan väreihin. Jotkut puut olivat edelleen vihreitä ja muistuttivat minua viherlehden lämmöstä. Odotin, kun Omenahuuma kapusi Kirpputäplä kannoillaan kaatuneen puun rungon päälle. Mesitähti ei ehtinyt loikata kaksikon perään, kun huomasin Kirpputäplän liukastuvan. Niin tietenkin, runko oli vielä märkä eilisen sateen ja yökosteuden jäljiltä. Kehoni jännittyi, kun pienikokoinen musta kolli läsähti veteen. Pisarat roiskuivat joka suuntaan, ja soturi katosi näkyvistä veden pyörteisiin.
”Omenahuuma, odota!” Mesitähti ulvaisi, mutta liian myöhään. Kanelinruskea naaras oli jo ponkaissut itsensä irti kaatuneen puun rungosta, ja suuntasi nyt kohti vettä. Minä en tehnyt mitään, katsoin vain, kuinka suurikokoinen naaras ui pienemmän kollin luokse. Omenahuuma sai otteen Kirpputäplästä, mutta yhtäkkiä kaksikko katosi pinnan alle. Soturittaren toiminta näytti kaikelta muulta kuin hallitulta.
Virta vei kaksikkoa mukanaan, ja Mesitähti juoksi joen rantaa pitkin heidän perässään. Minä ja Paatsamatassu lähdimme päällikön perään.
”Auttakaa!” päällikkö ulvaisi ja riuhtoi suurta oksaa, jonka hän oli löytänyt vähän matkan päästä joesta. Minä ja oppilaani kiiruhdimme päällikön avuksi. Kaikilla voimillani vedin oksaa kohti jokea, kunnes se alkoi liikkua. Saimme oksan puoliksi veteen juuri oikeaan aikaan.
Omenahuuma ja Kirpputäplä jäivät oksaan kiinni, eikä virta saanut vietyä heitä enää eteenpäin. Nopeasti kanelinruskea naaras tuntui taas hallitsevan liikkeensä, ja hän kapusi oksan päälle Kirpputäplää kantaen. Kiiruhdin auttamaan soturia, kun tuo pääsi tarpeeksi lähelle rantaa. Tartuin Kirpputäplän niskasta kiinni ja vedin soturin pois oksan päältä. Omenahuuma hengitti raskaasti, ja kuivalle maalle päästyään soturi lyyhistyi maahan.
Katselin Kirpputäplää tietämättä, mitä minun täytyisi tehdä. Kolli makasi maassa liikkumattomana, aivan minun käpälieni edessä.
”Meidän täytyy saada vesi pois hänen keuhkoistaan”, Mesitähti sanoi ja työnsi minut syrjään. Kuten aina, jäin taas seuraamaan tapahtumia etäämmältä. Olin hyödytön. Päällikkö toimi nopeasti, ja Kirpputäplä alkoi yskiä vettä pois keuhkoistaan. Paatsamatassu oli mennyt Omenahuuman avuksi. Minä seisoin yksin etäämmällä, ottaen hiljaa askelia taaksepäin. Kukaan ei huomannut minua. Jos Mesitähti ei olisi ollut paikalla, minä en olisi osannut tehdä mitään. Kirpputäplä ja todennäköisesti myös Omenahuuma olisivat kuolleet.
Tuttu ajatus palasi mieleeni; ei minusta ollut soturiksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kun livahdin pois tapahtumapaikalta ja juoksin kohti nummia. Olisin halunnut juosta niin pitkälle kuin jalkani vain jaksoivat juosta, mutta tiesin, etten voinut tehdä niin. Eloklaanin raja tulisi vastaan, jolloin minun täytyisi pysähtyä. Minulla oli sellainen olo, että olisin vankina täällä.

//Omppu?
// 508 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Onneni tuntui ehtymättömältä. Katsellessani Korppisiiven suloisia kasvoja en voinut pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä. Parin kuun jälkeen me emme olisi enää kaksin – meillä olisi oma perhe.
”Sinun pitäisi mennä lepäämään”, sanoin sukiessani kumppanini korvia koko päivän kestäneen sateen jälkeisessä ilta-auringon valossa. Korppisiipi makasi vieressäni oikosenaan ja nojasi kevyesti päällään lapaani.
”Pennuilla ei ole vielä mikään kiire. Voin suorittaa soturin tehtäviä samalla lailla kuin sinäkin”, naaras muistutti avaamatta silmiään. Päästin pitkän huokauksen ja silitin hellästi hännälläni hänen selkäänsä.
Jos minulla vain olisi valtaa Korppisiiven tekemisissä, olisi hän nyt nukkumassa pentutarhassa ja pitämässä huolta itsestään sekä tulevista pikkuisistamme. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että hän oli oikeassa: pennut eivät syntyisi vielä pitkään aikaan ja klaani tarvitsi häntä nyt enemmän kuin koskaan kun lehtikato oli tekemässä tuloaan.
Laskin leukani Korppisiiven päälaelle ja katselin ympärillämme avautuvaa leiriä. Aukiolle oli hajaantunut muutaman soturin ryppäitä, joissa kissat puhuivat matalalla äänellä ja päät lähekkäin. Huomasin heidän häntiensä huiskivan ympäriinsä hieman hermostuneen oloisesti, ja olin näkevinäni heidän vilkuilevan meidän suuntamme samalla kun keskustelivat kiivaasti jostakin asiasta, mutta sysäsin epäilykseni syrjään – ei meistä kukaan puhunut mitään pahaa. Oli klaanille vain iloinen asia, että sinne syntyi uusia pentuja. Juuri niistä Eloklaanin tulevaisuus muodostui.

Orava kiipesi puunrunkoa pitkin pikkuiset kynnet kaarnalla rapisten. Lähestyin sitä varovasti asetellen käpäläni huolella joka askelella. Jännitin vatsaani estääkseni sitä osumasta maahan ja pidin häntäni sopivalla korkeudella, jottei se huiskinut saniaisia ohimennessään. Tämän saaliin minä kyllä nappaisin!
Juuri kun olin ponnistamaisillani sitä kohti, pensaikosta rymisteli vaaleanruskea karvakasa hurjasti rääkyen puuta kohti. Orava vinkaisi säikähtäneenä ja ryntäsi ylemmäs oksien sekaan piiloon. Nousin seisomaan turhautuneena ja heitin puuta kiertämään jääneeseen Vadelmatassuun ärtyneen silmäyksen.
”Se pääsi pakoon!” nuorempi kolli puhisi pettyneen kuuloisena ja käännähti sitten minua kohti. ”Voinko kiivetä sen perässä ylös?”
Hillitsin itseäni sanomasta kipakan vastaukseni. ”Ei, olet vielä liian kokematon sellaiseen jahtiin”, murahdin hännälläni huiskaisten ja nuolaisin sitten rintaani pariin kertaan peitelläkseni kiukustumistani. Vadelmatassu oli vielä nuori ja kärsimätön, hän oppisi kyllä ajan kanssa – siihen asti saisin kestää hänen yllätyshyökkäyksiään toisten väijytyksiin.
Hännänheilautuksella kutsuin oppilaan perääni ja lähdimme kulkemaan kohti tapaamispaikkaa, jossa muut jo luultavasti odottivat meitä. Korppisiipi oli siirtynyt jokunen päivä sitten pentutarhalle, sillä hänen voinnissaan oli tapahtunut yllättävä notkahdus. Liljatuulen mukaan naaras kaipasi vain lepoa, eikä häntä saanut nyt tässä tilassa rasittaa enää soturin tehtävillä, mutta olin silti epäileväinen. Luotin kuitenkin siihen, että Liljatuuli klaanin parantajana osasi pitää huolta kumppanistani, kunnes pentumme olisivat valmiita syntymään.
”Joko me mennään takaisin?” Vadelmatassu ravasi minut kiinni ja jäi kävelemään vierelleni vihreät silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Kyllä, me mennään nyt takaisin.” Tukahdutin huokauksen. Olin luvannut ottaa oppilaan koulutuksen vastuulleni Hillasielun kanssa siksi aikaa, että Korppisiipi pääsisi pois pentutarhalta. Aamuisin vein oman oppilaani ulos harjoittelemaan, iltaisin yritin opettaa Vadelmatassua niissä asioissa, joita hän ei ollut vielä ehtinyt käymään läpi oman mestarinsa kanssa. Tietenkin kollin koulutuksen olisi voinut sysätä jonkun sellaisen soturin kontolle, jolla ei ollut vielä oppilasta, mutta olin välttämättä tahtonut huolehtia siitä vielä Nokkostassunkin mestaroimisen lisäksi. Ja oli pakko myöntää, ettei se ehkä ollut ollut parhaimpia päätöksiäni.
Utusielu, Hallavarjo ja Pehmoturkki olivat jo tapaamispaikalla, kun saavuimme sinne Vadelmatassun kanssa. Utusielua lukuun ottamatta he kaikki olivat saaneet saalista – hän ei ollut ainoa, sillä kiitos Vadelmatassun, jäljittämäni orava oli päässyt myös karkuun.
Kilpikonnalaikkuinen naaras jättäytyi kävelemään rinnallani lähtiessämme tarpomaan takaisin leiriin. Pistin merkille hänen kuonoonsa ilmestyneet ensimmäiset harmaat karvat, jotka saattoivat olla vuodenaikojen kovan kohtelun seurausta, tai vain yksinkertaisesti katsottuna merkki soturittaren ikääntymisestä.
”Korppisiiven poikiminen ei ole enää kaukana”, Utusielu naukaisi ollessamme melkein perillä. Nyökkäsin. Korppisiiven vatsa oli kasvanut melkoisesti viime aikoina, eikä se varmasti johtunut pelkästään siitä, että olin vaatinut häntä ottamaan kuluneen neljänneskuun aikana ylimääräisiä tuoresaalisannoksia.
”Tuskin maltat odottaa, että pääset näkemään ne”, Hallavarjo liittyi keskusteluun. Kolli oli Korppisiiven entinen mestari, jonka kanssa naaras oli monet kerrat ottanut isostikin yhteen. Vaikka heidän alkutaipaleensa ei ollutkaan ollut mikään kovin helppo, nykyään kaksikko tuli ihan mukavasti toimeen keskenään. Sitä paitsi Hallavarjokin vaikutti olevan enemmän kuin vain innoissaan uusista pennuista, vaikka tämä selvästi yritti peitellä sitä muilta.
”Niin, en maltakaan.” Loppumatkan kuljin omissa ajatuksissani, haaveillen siitä, miten jonakin päivänä saisin viedä omat jälkikasvuni kierrokselle Eloklaanin reviirille ja opettaa heille kaikki parhaat kikat napata saalista.

”Mitenkäs täällä voidaan?” Työnnyin sisälle hämärään karhunvatukkapensaikkoon, jonka perällä Korppisiipi kenotti kömpelön näköisesti ison vatsansa kanssa. Hän viihdytti Pilkepentua Omenahuuman kanssa, joka Korppisiiven tiineydestä kuultuaan oli yhtäkkiä alkanut viettää enemmän aikaa pentutarhalla. Tiesin nuoren naaraan olevan läheisiä Kirpputäplän kanssa, mutta en osannut sanoa, olisiko tämä voinut jo odottaa kollin pentuja.
”Taasko tuoresaalista?” Korppisiipi huokaisi tiputtaessani kottaraisen hänen vuoteensa viereen. Hän katsoi lintua huonovointisen näköisenä.
”Sinun pitää kerätä voimia”, muistutin lempeästi ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille.
Korppisiipeä se ei tuntunut kuitenkaan helpottavan. ”Niin kai sitten…”
Katselin hieman neuvottomana sivusta, miten naaras veti tuoresaaliin lähelleen ja ryhtyi irrottamaan siitä höyheniä päästäkseen käsiksi lihaan. Olin tarjoamassa apua, mutta Korppisiipi nosti käpälänsä estääkseen minua.
”Minä pärjään kyllä. Sinun kannattaisi mennä nyt itsekin lepäämään ja syömään jotakin”, hän sanoi topakasti, vaikka hänen kasvoillaan olikin lämmin, rakastava ilme.
Poistuin pesästä hiukan vastahakoisesti, mutta kuitenkin kumppanini toivetta kunnioittaen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle hakemaan jotakin apua nälästä kurnivalle vatsalleni.

Seuraavana yönä havahduin sydäntäriipivään tuskanhuutoon. Pomppasin suoraan jaloilleni ja kiiruhdin kuusen alla olevaa tunnelia pitkin aukiolle, jota Liljatuuli oppilaineen oli parasta aikaa ylittämässä.
Yritin puskea heidän mukanaan pentutarhalle, mutta parantajanaaras pysäytti minut ja käski jäädä odottamaan ulkopuolelle. ”Meillä on tilanne hallinnassa. Korppisiipi ei kaipaa nyt yhtään enempää murehdittavaa”, Liljatuuli sihahti hampaittensa takaa yrittäen selvästikin pitää itsensä tyynenä. Aistin, että jokin oli vinossa. Pentujen ei olisi pitänyt syntyä ainakaan vielä neljänneskuuhun. Mitä jos Korppisiivelle tapahtuisi jotakin kamalaa?
Synkät ajatukset kerääntyivät raskaina kuin ukkospilvet varjostamaan mieltäni rampatessani edestakaisin pentutarhan ulkopuolella. Silloin tällöin sisältä kuului tuskan värittämä kirkaisu tai äänekästä mouruamista. Pelkäsin pahinta.
Juuri kun olin menettämässä viimeisetkin järjen rippeeni, Leimutassun pikimusta pää työntyi esiin oksien seasta. Kolli kutsui minut sisään, ja seurasin hänen perässään sydän karrella.
Hämärässä erotin juuri ja juuri kumppanini pienen hahmon makaamassa sammalvuoteessaan. Liljatuuli oli kyyristyneenä hänen vierellään. Sydäntä kylmäävän hetken ajan ehdin jo luulla, että kumppanini oli kuollut, mutta sitten tämä nosti päätään ja kohdisti vaaleanvihreiden silmiensä utuisen katseen minuun.
”Hiilihammas, tule katsomaan pentujamme”, hän kähisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja kohottautui sen verran, että pystyi esittelemään minulle vatsansa suojissa olevat pennut. ”Tämä pieni mustavalkoinen on naaras, ja tuo isompi raidallinen on kolli”, hän sanoi ja kosketti kuonollaan kummankin pennun korvaa.
Menin lähemmäksi ja imin suuhuni pentujen uutta, vielä vähän vierasta mutta samaan aikaan etäisesti tuttua tuoksua. Nämä kaksi täydellistä pienokaista olivat minun. Minun ja Korppisiiven – meidän jälkeläisemme.
”Syö nämä”, Liljatuuli maukui ja ojensi Korppisiivelle tukon voimakkaasti leyhähtäviä kasvin lehtiä.
”Pentujenhan piti syntyä vasta neljänneskuun päästä.” Ilmeeni vakavoitui kääntäessäni pääni tummanharmaata parantajaa kohti. Vasta nyt tajusin, miten paljon verta Korppisiipi oli menettänyt poikimisen aikana: pentutarhan lattia oli tahriintunut tummanpunaisesta verestä, jota oli myös naaraan turkilla.
”Olen kuullut, että näin voi tapahtua”, Liljatuuli ei suostunut irrottamaan katsettaan yrteistä, joita hän yritti saada taas nättiin pinoon. ”Synnytys voi syystä tai toisesta käynnistyä ennen aikojaan. Tällä kertaa Tähtiklaani oli meidän puolellamme.” Aavistelin, ettei naaras kertonut koko totuutta, mutta toisaalta en tiennyt, halusinko edes kuulla sitä. Tärkeintä oli tällä hetkellä, että Korppisiipi ja meidän pentumme olivat kunnossa ja voivat hyvin.

Päivät kuluivat, ja pennut kasvoivat ihan silmissä. Olin pyytänyt Korppisiipeä kumppanikseni sinä päivänä, kun olin opettanut häntä joella uimaan, ja nimenomaan sitä päivää muistellen naaras oli halunnut nimetä pentumme Lainepennuksi ja Tyrskypennuksi. Minusta nimet sopivat kaksikolle paremmin kuin loistavasti: rauhallinen Lainepentu oli rämäpäisen veljensä Tyrskypennun vastakohta.
”Isi! Katso, miten nopeasti minä osaan kävellä!” Tyrskypentu huudahti hoiperrellessaan minua kohti lyhyillä jaloillaan. Kumarsin päätäni sen verran, että pentu pystyi ottamaan siitä tukea päästessään luokseni.
”Kylläpä sinä oletkin vahva”, mau’uin hilpeästi poikani asetellessa pikkuruiset tassunsa kuononi päälle. ”Sinusta tulee vielä jonakin päivänä hieno soturi.”
Tyrskypennun silmät kiilsivät kehuista, kun hän laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja lähti vaappumaan kohti emoaan ja sisartaan, jotka istuskelivat sisempänä pesässä. Korppisiipi yritti auttaa Lainepentua seisomaan, mutta pienellä naaraalla oli vaikeuksia kannatella kohtuuttoman suuren päänsä painoa jopa istuessaan. Pentu oli muutenkin huomattavasti veljeään pienikokoisempi ja heikompi, ja se huolestutti minua hiukan. Liljatuuli oli kyllä vakuutellut Lainepennun ottavan vielä veljensä kiinni kasvukilpailussa, mutta en tiennyt, uskoinko häntä.
”Minun täytyy nyt mennä”, murahdin noustessani seisomaan ja tassuttaessani vielä koskettamaan neniä kumppanini kanssa. Kyyristyin vielä ennen lähtöäni pentujeni puoleen ja nuolaisin kummankin päälakea rakastavaisen hellästi. ”Tulen taas pian katsomaan teitä. Totelkaahan emoanne ja yrittäkää olla kissoiksi”, sanoin mrrau-naurahdusta pidätellen, kun Tyrskypentu yritti alkaa painimaan häntäni kanssa.
Siirsin kollipennun varovasti sivuun ja käännyin sitten kannoillani lähteäkseni. Minulla oli seuraavaksi tiedossa metsästyspartio, ja aioin napata komean saaliin pennuilleni esiteltäväksi. Ja jos he halusivat, voisin myös näyttää heille, miten riistaa vaanitaan.

Myöhemmin illalla palatessani leiriin metsästyspartion johdossa leirissä vallitsi odottavan raskas tunnelma. Aukiolla olevat kissat istuivat pienissä ryppäissä ja pälyilivät suuntaani haikean näköisinä.
”Hiilihammas.” Liljatuuli tuli pesältään luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä kiilsivät surullisesti. ”Olen pahoillani, mutta Lainepentu ei selvinnyt.”
Suussani roikottamani orava mätkähti maahan samalla hetkellä ja rynnistin parantajan ohi pentutarhalle voimatta uskoa korviani. Puskiessani sisälle pensaaseen odotin minua olevan vastassa kahdet suloiset nappisilmät, mutta sen sijaan näinkin pesän perälle kyyristyneet surkean näköiset hahmot.
Korppisiipi piteli tassujensa välissä Lainepennun liikkumatonta ruumista. Pennun silmät olivat kiinni; hän näytti melkein nukkuvalta. Mutta maidon tuoksun yli huokuva kuoleman löyhkä täytti nenäni ja paljasti kamalan totuuden.
»Miksi, Tähtiklaani, miksi? Miksi veit minulta rakkaan tyttäreni nyt?» Lyyhistyin kumppanini ja poikani viereen ja upotin kuononi Lainepennun hentoon lapaturkkiin. Ei näin voinut tapahtua! Se oli epäreilua!
Imiessä sisääni pennun tuttua tuoksua tunsin vaipuvani jonkinlaiseen toivottomaan uneen, jota tosimaailman äänet raapivat ja riipivät kynsillään yhtä äänekkäästi kuin taivaan halki kulkeva ukkosen jyrähdys.

//1545 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Korppisiipi odottaa minun pentujani! Minusta tulee isä!” Hiilihammas iloitsi kasvoillaan leveä ja puhtaasti onnellinen hymy. Hetken sisälläni vellonut huoli vaihtui helpotukseen ja sen jälkeen aloin tuntea innostuksen sekaista yllätystä ystävieni puolesta.
“Aivan ihanaa!” hihkuin silmät pyöreinä, “Koska ne ovat syntymässä?”
“Liljatuulen mukaan suurin piirtein kahden kuun päästä”, Korppisiipi selitti ja hänen ilmeensä perusteella hänkin oli edelleen yllättynyt asiasta. Hiilihammas näytti siltä, kuin ei olisi pysynyt nahoissaan, enkä syyttänyt häntä siitä. Tämä oli todellakin iloinen asia ja heillä oli oikeus olla onnellisia.
“Te olette Eloklaanin toinen pariskunta, joka saa pentuja Mesitähden jälkeen”, sanoin hymyillen. Oli loistavaa uutinen klaanille, kun joku odotti pentuja. Se tarkoitti tulevia sotureita ja klaani vahvistuisi.
Korppisiipi nyökkäsi hymyillen.
“Nyt jätän teidät iloitsemaan tulevasta perheenlisäyksestänne kahden”, sanoin kohteliaasti, “nähdään myöhemmin.”
Tämä oli heille tärkeä merkkipaalu ja ajattelin, että he haluaisivat juhlistaa tärkeää hetkeään jonkin aikaa kaksin – ja kaiken lisäksi minulla oli asioita hoidettavana.
“Nähdään Minttuliekki”, Hiilihammas vielä hyvästeli ja Korppisiipi nyökkäsi, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan paikalta. Kuulin vielä pitkän matkaa kaksikon iloiset äänet ja kasvoilleni piirtyi lämmin hymy. Olin kovin iloinen heidän puolestaan.

Oli jo iltamyöhä, kun muistin tänään olevan puolikuu. Olin tyystin unohtanut koko asian ajattelemisen kaiken työni – ja ystävieni ilouutisten – keskellä.
Mieleeni muistui edellinen tapaamiseni Pimentovarjon kanssa. Mitä minä hänelle kertoisin? Minun pitäisi pitää kuolonklaanilainen tyytyväisenä, ettei hän lavertelisi eteenpäin. Samalla minun tulisi keksiä joku keino, miten saisin itseni rimpuiltua irti tästä kiristyksestä. .
Kävin läpi klaanissa viime aikoina tapahtuneita asioita ja yritin kerätä tiedoiltaan tarpeeksi pinnallisen, mutta kattavalta kuulostavan esityksen ja välttää mikä tahansa heikkouteen viittaava, sillä tiesin Pimentovarjon käyttävän tietojani häpeilemättä oman klaaninsa hyväksi. Onnekseni klaanilla meni aika hyvin, eikä tällä kertaa tuottaisi ongelmia kertoa vain positiivisia asioita. Enemmän kammosin tulevia tapaamisia, jos en saisi niitä loppumaan.
En tulisi selviämään tästä yksin.

//Pimento?
287 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Omenahuuma: 65kp! –

Leimutassu: 113kp!

Mesitähti: 7kp –

Hiilihammas: 95kp! –

Mahlahalla: 8kp –

Minttuliekki: 23kp! –

Harhatassu: 40kp! –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Päivät vaihtuivat toisensa perään niin tiuhaa tahtia, ettei Leimutassu ollut pysyä laskuissa mukana. Taisteluharjoituksista oli kulunut jo ainakin puoli kuuta, ja sen jälkeen hän oli käynyt vielä harjoittelemassa saalistusta Hillasielun ja Rastastassun kanssa. Se oli sujunut paljon kivuttomammin, sillä Leimutassu nautti saalistamisesta paljon enemmän kuin toisia vastaan kamppailemisesta.
Oli hän oppinut paljon uutta Liljatuuleltakin; mestari oli näyttänyt hänelle kuollutta jänistä hyväkseen käyttäen, miten luut yhdistyivät toisiinsa. Siitä oli hyötyä, jos hän joskus joutuisi tilanteeseen, jossa pitäisi asettaa vaikkapa sijoiltaan lähtenyt jalka paikoilleen. Ajatus ei järin innostanut Leimutassua, mutta hän tiesi, ettei voinut sellaisessa tilanteessa kääntää selkäänsä avun tarpeessa olevalle.
Ulkona oli satanut koko aamun kylmää tihkua, mutta nyt se oli muuttunut raivokkaaksi kaatosateeksi, jonka hän kuuli runtelevan parantajan pesän kattoa pelottavalla voimalla. Vettä pääsi paikoin valumaan sisälle pesään, mutta vauriot eivät olleet suuria, joten ne voisi paikata helposti sateen laannuttua.
”Liljatuuli? Oletko sinä täällä?” Leimutassu havahtui järjestelemästä yrttejä pinoihin, kun hermostuneen kireä ääni kuului sairasaukiolta. Liljatuuli hänen vieressään nousi seisomaan ja sipsutti tulijaa vastaan. Leimutassu jätti tehtävänsä kesken ja meni mestarinsa perässä.
”Onko jokin hätänä, Korppisiipi?” Liljatuuli oli juuri kysymässä mustavalkealta naaraalta, kun Leimutassu tuli hänen vierelleen kuuntelemaan. Korppisiipi liikutteli korviaan vaivaantuneesti, aivan kuin Leimutassun läsnäolo olisi jotenkin häirinnyt häntä. Leimutassu ei ottanut siitä pahakseen, sillä tiesi, että kissoilla menisi jonkin aikaa tottua ajatukseen, että hän oli nykyään Liljatuulen oppilas ja kulki joka paikkaan tämän mukana kuin varjo.
”Vatsassani on tuntunut outoa vääntöä jo jonkin aikaa ja minulla on ollut äkillisiä pahoinvointikohtauksia”, soturi kertoi häntäänsä levottomasti heilutellen.
”Mitä jos kävisit tuohon sammalille pitkäksesi, niin minä tutkin sinut”, Liljatuuli maukui rauhallisesti ja osoitti korvillaan tyhjää makuusijaa. Korppisiipi kampesi itsensä sille jokseenkin vaivalloisen näköisesti, kuin hänen ei olisi kestänyt taittaa itseään edes pikkuisen ennen kuin vatsaa alkoi jo kivistää.
Leimutassu seurasi kiinnostuneena, miten hänen mestarinsa paineli varovasti naaraan kupeita tassullaan. Sitten hän keskeytti tutkimuksensa ja viittasi Leimutassua tulemaan lähemmäksi. ”Kokeilepa tästä kohtaa”, hän kehotti hiljaisella äänellä, ilmeisesti sen takia, ettei halunnut hermostuttaa tutkittavana olevaa Korppisiipeä enempää.
Asettaessaan tassunsa soturin pehmeälle vatsalle Leimutassu tunsi sen alla heikon liikahduksen. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän ohikiitävän hetken ajaksi, ennen kuin hän uskalsi ottaa tassunsa pois ja katsahtaa mestariinsa. Liljatuulen silmissä oli lämpöä, kun tämä vahvisti oppilaansa epäilykset nyökäyttämällä hieman päätään.
”Onko se jotakin vakavaa?” Korppisiipi nosti päätään ja kuulosti nyt hyvin huolestuneelta.
Liljatuuli pudisteli päätään ja antoi naaraalle luvan nousta istumaan. ”Olet oikein hyvässä kunnossa”, hän sanoi, ja sitten hänen naamalleen suli lempeä hymy. ”Onneksi olkoon, Korppisiipi: odotat pentuja.”
Hetkeen Korppisiipi ei osannut sanoa mitään. Hän vain tuijotti parantajaa ja tämän oppilasta tyrmistyksen vallassa. ”Pentujako? Et kai vain huijaa?” hänen onnistui sopertaa lopulta.
”Niiden pitäisi syntyä suurin piirtein kahden kuun päästä. Yritä pitää itsestäsi hyvää huolta, äläkä kursaile tuoresaaliin kanssa. Sinun on nyt ruokittava itsesi lisäksi myös pentusi.” Liljatuuli silitti vähän poissa tolaltaan olevan soturittaren selkää hännällään.
Leimutassu näki järkytyksen katoavan vähitellen soturinaaraan kasvoilta, ja tämä nyökäytti nyt huomattavasti rauhallisempana päätään Liljatuulelle. ”Selvä on. Kiitos.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti hieman huterin askelin pois pesästä. Leimutassu ei vieläkään voinut uskoa olleensa todistamassa tätä hetkeä. Ja parin kuun päästä hän pääsisi mahdollisesti auttamaan Liljatuulen kanssa uuden elämän syntymisessä!

//513 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin myötätuntoa ystävääni kohtaan, joka oli ennen Eloklaanin perustamista ollut kuolonklaanilainen. Oli ollut varmasti vaikeaa hänelle kääntää selkänsä edelliselle elämälle ja sukulaisille ja asettua sen jälkeen vihollisklaaniin asumaan tietoisena entisten klaanitoverien asuvan aivan vieressä. ”Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi, Minttuliekki”, sanoin laskiessani häntäni varapäällikön lavoille tyynnyttelevästi. ”Voit olla uskollinen Eloklaanille ja silti samaan aikaan kaivata vanhaa kotiasi ja ystäviäsi. Se on normaalia – jos olisin sinun asemassasi, tuntisin varmaan ihan samoin.”
”Niin. Minä en muista paljoakaan ajasta, jolloin olin vielä erakko, mutta aion vaalia juuriani siitä huolimatta ja kunnioittaa sitä, mistä tulin”, Korppisiipi yhtyi. Olin kiitollinen kumppanini antamasta tuesta; hän osasi löytää aina oikeat sanat oikealla hetkellä.
”Minunkin varhaisimmat muistoni ylettyvät vain Eloklaanin pentutarhaan asti”, myönsin hieman haikeasti. En usein muistellut aikaa ennen Eloklaania, sillä se tuotti niin paljon päänsärkyä. ”Minulle on kyllä kerrottu, miten vanhempani antoivat minut Eloklaanille ollessani hädin tuskin kuutakaan vanha, sillä he eivät pystyneet huolehtimaan kaikista pennuista. Muistelen olleeni heille katkera siitä jonkin aikaa, mutta sitten aloin ajatella asiaa siltä kantilta, että he vain halusivat taata minulle hyvän elämän – jollaista he eivät voineet minulle tarjota – antamalla minut eloklaanilaisille.”
Minttuliekki ja Korppisiipi nyökyttelivät ymmärtäväisesti päitään. Kumppanini kietaisi häntänsä omaani ja painautui vasten turkkiani. ”He olisivat varmasti iloisia saadessaan tietää, miten vahva ja hyväsydäminen kissa sinusta on kasvanut”, naaraan äänessä oli lämpöä, joka sulatti sydäntäni kipeästi puristavat jääkynnet. Menneiden muisteleminen ei tehnyt yhtä kipeää, kun minulla oli Korppisiipi rinnallani. Toivoinkin, että vanhempani olisivat voineet tavata hänet – he olisivat taatusti ihastuneet tähän.
”Kiitos”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja käänsin pääni hetkeksi poispäin liikuttuneena yllättäen mieleeni tulvahtaneesta muistojen virrasta.
Seuraavat hetket matka taittui parantavassa hiljaisuudessa. Minttuliekki tassutti joukon edellä ja pysähtyi aina välillä haistelemaan ja asettamaan uudet rajamerkit. Me kävelimme Korppisiiven kanssa pari käpälänaskelta hänen perässään ja teimme kumpikin oman osuutemme vuorollaan.
Leirissä jaoimme vielä oravan kolmeen pekkaan, sillä Minttuliekillä sattui olemaan vapaa hetki. Juttelimme niitä näitä, ja hetkeksi kaikki ikävät asiat katosivat kokonaan pois mielestä.
Katselin onnellisena kahta ystävääni; Korppisiipi oli selittämässä innoissaan tarinaa valtavasta jäniksestä, jonka hän oli aivan yksinään onnistunut nappaamaan pari päivää sitten, ja Minttuliekki kuunteli häntä korvat kiinnostuneen pystyssä ja silmät nauraen. Nämä kaksi kissaa muodostivat lähipiirini klaanissa, perheeni. Ja olin valmis tekemään ihan mitä vain heidän puolestaan; katseeni siirtyi Minttuliekkiin, jonka otsassa vielä aiemmin ollut huoliryppy oli nyt oiennut hänen nauraessaan ääneen Korppisiiven kanssa. Toivoin koko sydämestäni, että naaras saisi asiansa selvitettyä. Siihen asti minä ja Korppisiipi saatoimme vain tukea häntä ja rukoilla hänen kulkemalleen polulle myötämäkeä.

Puoli kuuta myöhemmin lehtisade oli selvästi alkanut ja metsä oli vaihtanut turkkinsa punaisen ja oranssin kirjavaan väriloistoon. Riistaa oli yhä hyvin, vaikkakin sitä sai etsiä vähän kauemmin kuin ennen. Eli siis nälkään me emme ainakaan kuolisi.
Työnnyin Lauhalaukan, Omenahuuman ja Aurinkokajon perässä aukiolle, joka ei sekään ollut säästynyt sateen äkilliseltä, rankalta iskulta. Siellä täällä pitkin leiriä oli isoja lammikoita, joista heijastui maidonvaalea taivas puiden takaa. Kannoin muun partion mukana saamani hiiren tuoresaaliskasaan ja siirryin sitten lähemmäksi soturien pesää kuivaamaan kastunutta turkkiani.
Käänsin päätäni kuullessani lähestyvät käpälänaskelet sivulta päin ja näin kumppanini tassuttavan minua kohti vakavan näköisenä. Huolen synkät pilvet ilmestyivät varjostamaan ajatuksiani saman tien; Korppisiipi oli jo jonkin aikaa valittanut kipeää vatsaa ja kärsinyt huonovointisuudesta, ja tänään hän oli luvannut käydä tarkastuksessa Liljatuulen pesällä. Pelkäsin parantajan löytäneen naaraasta jotakin sellaista, mistä oli syytä huolestua.
”Mitä hän sanoi?” kysyin ja pomppasin käpälilleni naaraan saapuessa kohdalleni. Nuuhkin häntä huolellisesti, kuin yrittäen löytää merkkejä sairaudesta.
Korppisiipi vetäytyi askeleella ja jäi katselemaan minua vaikeasti tulkittava ilme silmissään. Mistä oli oikein kyse? Kuolisiko hän? Ei, ei niin voinut tapahtua!
”Tulisitko juttelemaan vähän tänne?” naaras huokaisi viimein ja kutsui minut hännänheilautuksella leirin sisäänkäynnin lähettyville. Astelin hänen peräänsä käpälissä levoton kihelmöinti. ”Hiilihammas, asia on nyt niin…” – Korppisiipi joutui pitämään pienen tauon ja vetämään henkeä – ”että minä odotan sinun pentujasi.”
Leukani loksahti auki. Pentuja? Oliko hän todella juuri sanonut odottavansa pentuja? Minun pentujani? ”Tämähän on loistava uutinen!” huudahdin isompaan ääneen kuin oli ollut tarkoitus ja painoin otsani vasten kumppanini otsaa. ”Minä luulin, että sinä olet kuolemassa!” nauroin helpotuksen ja riemun sekaisin tuntein.
”Kuka on kuolemassa?” Minttuliekki oli putkahtanut juuri aukiolle piikkihernetunnelista ja katseli nyt meitä hiukan huolestuneen näköisenä. Käännähdin häntä kohti leveästi hymyillen.
”Korppisiipi odottaa minun pentujani! Minusta tulee isä!”

//Minttu?
//685 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Mustan ja valkoisen kirjava parantajaoppilas tassutti aukion laidalta luoksemme ja tämän tummilla kasvoilla kareili vallan happaman näköinen ilme. Kollin kireähkö olemus kieli siitä, ettei tämä viihtynyt alkuunkaan taisteluharjoituksissa vaan olisi mieluummin tehnyt jotakin muuta. Ymmärsin Leimutassua hyvin – en minäkään pitänyt taisteluharjoituksista ja yli-innokas Tuulitassu osasi olla melko tuskastuttava harjoittelupari. Kun toiset oppilaat asettuivat Salviakatseen osoittamille paikoille, minä istuuduin aukion reunalle ja soin Leimutassulle kannustavan hymyn ennen harjoituksen alkamista. Kyyhkynharmaa naaras selätti parantajaoppilaan muutaman kerran melko helposti, mutta lopulta Leimutassu onnistui pitämään tasapainonsa ja Salviakatse ja Viherkatse tekivät päätöksen, että nyt olisi hyvä aika palata takaisin leiriin.
Matka litimärän metsän poikki taittui pääosin hiljaisuudessa lukuunottamatta etäistä tuulen huminaa ja satunnaista ropinaa, joka syntyi puiden oksilta tippuvien vesipisaroiden osuessa keltaisten ja ruskeiden lehtien peittämään maahan. Salviakatse kulki edellä ja Viherkatse ja tämän kyyhkynharmaa oppilas kävelivät rinta rinnan harmaankirjavan naaraan jäljessä, kun taas minä ja Leimutassu olimme jääneet laahustamaan joukkion hännille. Jossakin vaiheessa parantajaoppilas avasi varovasti suunsa ja kysyi: “Miksi se tähtikissa kiinnosti sinua niin?”
Katsahdin hivenen yllättyneenä toista kollia, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, että Leimutassu haluaisi tietää syyn äkillisen kiinnostukseni taustalla. Mietin hetken, miten asian toiselle muotoilisin.
“Kun liityin Eloklaaniin, aloin uskoa Tähtiklaaniin”, aloitin ja pidin katseeni tiukasti edessäpäin. “Oli lohduttavaa ajatella, että joku vahtisi minua yötä päivää ja pitäisi huolen siitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi.”
Parantajaoppilas nyökytteli päätään kuin kehottaakseen kertomaan lisää.
“Vaikka Tähtiklaani oli minulle tuki ja turva, pidin sitä viime kädessä vain satuna, jonka pennut saivat kuulla joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Tuntui typerältä ajatella, että minun lisäkseni kokonainen klaanillinen kissoja uskoi pahaiseen tarinaan edesmenneistä sotureista, jotka asuivat Hopeahännän tähdistöstä ja varjelivat meitä”, selitin ja käännyin katsomaan Leimutassua tämän keltaisiin silmiin. “Ennen kuin sinä kerroit, että vanhan klaanin parantaja oli ilmestynyt sinulle ja osoittanut sinulle polun, jota seurata. Luulin, että joidenkin kissojen kyky puhua vainajille oli vain pelkkä huhu, mutta ilmeisesti se kaikki onkin totta.”
Puhuessani matka reviirin poikki oli taittunut joutuisasti ja leirin piikkihernemuuri alkoi jo siintää lehtipuiden välistä. Salviakatse kiristi tahtiaan ja johdatti meidät piikkihernetunnelin suulle.
“Se totuus merkitsee minulle paljon”, sanoin ennen kuin minä tai Leimutassu kumpikaan sukelsimme tunneliin. “Ja lisäksi se on väylä klaanien historiaan. Siihen, keitä me olemme ja mistä me olemme tulleet.”
Työnnyin leirin pääaukiolle ennen Leimutassua ja annoin katseeni vaeltaa hetken eloklaanilaisissa sekä päivisin useimmiten tyhjissä pesissä. Ehkäpä Mesitähdellä tai Liljatuulella olisi enemmän kerrottavaa Eloklaanin historiasta sekä tuosta Myrskyklaanista, josta tähtikissa oli Leimutassulle maininnut.
“Sinulla on varmasti paljon tekemistä, enkä tahdo vaivata sinua. Jutellaan taas joskus”, nau’uin ja katsahdin parantajaoppilasta varovasti hymyillen ennen kuin lähdin jolkottamaan kohti oppilaiden pesää. Minulla oli paljon mietittävää.

// 421 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kun Korppisiipi kysyi minun kuulumisiani, oli tilanne menossa hieman vaikeaksi. Päätin kuitenkin, että voisin kertoa kuulumiseni, mutta jättää ykstityiskohdat hieman epäselviksi. En haluaisi vetää ketään muuta ongelmiini.
“No, suoraan sanottuna voisi mennä paremminkin. On eräs… ongelma, johon minun täytyisi löytää pikimmiten ratkaisu. Mutta en valitettavasti voi kertoa siitä enempää, asia on vähän liian vaikea juuri nyt kerrottavaksi”, selitin ja tarkkailin kaksikon reaktioita. Olin tyytyväinen, etten valehdellut heille. Hiilihammas nyökkäsi ja hänen jäänsinisissä silmissään näkyi ymmärtäväisyyttä ja Korppisiipikin näytti vastaukseeni hyväksymisen merkkejä. Minusta se oli helpottavaa.
Astelimme matalan aluskasvillisuuden välistä joka askeleella lähemmäs Eloklaanin ja Kuolonklaanin reviireitä erottavaa rajaa. Minusta tuntui siltä, että osa minusta oli jollakin oudolla tapaa jäänyt Kuolonklaaniin muuttaessani.
“Tehän olette entisiä erakkoja. Vaikka olittekin nuoria saapuessanne, enkä tiedä paljonko teillä on muistoja erakkoelämistänne, niin tuntuuko teistä koskaan siltä, että juurenne olisivat jääneet sinne mistä tulitte?” kysyin ja vilkaisin sivusilmällä kissoja vierelläni.
Kiersin edessäni olevan maan syvyyksiin pureutuneen kiven lohkareen ja käännyin taas puhuttelemaan sotureita:
“Tai siis kun, vaikka koenkin Eloklaanin kodikseni, en voi olla tuntematta pientä kaipuuta Kuolonklaaniin omien juurieni luokse. Älkää käsittäkö väärin, en ole ajatellut mitään klaanin vaihtoa tai mitään sen kummempaa – olen täysin uskollinen nykyiselle klaanilleni – mutta minusta tuntuu vain jotenkin jollain tapaa väärältä tuntea edes pientä kaipuuta nykyisen vihollisklaanini luokse.”

//Hiili? 😀
207 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu tassutti jokseenkin vastahakoisesti soturien ja oppilaiden luokse; kaikista vähiten hän halusi joutua harjoittelemaan Tuulitassua vastaan. Naaras oli aivan holtiton ja jaksoi keskittyä yhteen asiaan yhtä kauan kuin kottarainen. Hyvällä tuurilla oppilas unohtaisi vetää kyntensä sisään ja Leimutassu saisi paikata itseään parantajan pesällä loppupäivän ilman että hänen tarvitsisi murehtia joistain typeristä taisteluharjoituksista.
”Sinun tulee vain pysyä paikoillasi ja yrittää olla kaatumatta, kun Tuulitassu koettaa kaataa sinut”, Salviakatse ohjeisti tyynesti hänen tultua nelikon kohdalle. Leimutassu pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn ja nyökkäsi. »Voi kunpa tämä olisi pian ohi!» hän ajatteli tuskastuneena ottaessaan paikkansa aukiolla Tuulitassun maalitauluna.
Nuori naaras pomppi ylös alas valmiina uuteen erään. Leimutassu näki hänen ilmeestään, ettei oppilas aikonut epäonnistua tällä kertaa. Hänen katseensa hapuili Harhatassuun, joka istui mestarien kanssa vähän syrjemmässä. Vanhempi kollioppilas väläytti Leimutassulle rohkaisevan hymyn. Leimutassu yritti hymyillä takaisin, mutta hänen ajatuksensa katkesivat, kun aukion täytti uhokas rääkäisy ja Tuulitassu lähti rynnistämään häntä kohti.
Hän ei edes ehtinyt reagoida mitenkään, kun jo huomasi makaavansa maassa Tuulitassun alla. Kyyhkynharmaa oppilas mourusi voitonriemuisesti ja painoi tassullaan häntä alaspäin. Leimutassu puuskahti tuskastuneena ja yritti punnertaa itseään ylös. ”Voisitko?” hän puhisi naaraan alla, ja lopulta Tuulitassu tajusi astua pois hänen päältään.
He harjoittelivat liikettä vielä muutaman kerran, ja yhdellä kerralla Leimutassu onnistui säilyttämään tasapainonsa niin, ettei kaatunut ihan kokonaan. Lopulta Salviakatse ja Viherkatse tulivat siihen tulokseen, että oli parempi lopettaa, koska kaikki kolme oppilasta näyttivät uupuneilta ja höykytetyiltä.
Kotimatkalla Leimutassu käveli Harhatassun rinnalla. Kollit kulkivat jonkin aikaa hiljaisuudessa. Sitten Leimutassun oli pakko kysyä oppilaalta jotain:
”Miksi se tähtikissa kiinnosti sinua niin?”

//Harha?
//250 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Kun olin päättänyt kysyä Leimutassulta tähtikissasta, olin ajatellut, että parantajaoppilas ei joko mystiikan nimessä ollut saanut tietää ilmestyksen nimeä tai sitten kyseessä oli ollut joku edesmennyt eloklaanilainen. Missään maailmassa en olisi osannut arvata, että Leimutassu oli tavannut unissaan vanhan klaanin parantajan, joka oli esittäytynyt kollille sanoen nimekseen Kortelampi. Jo Leimutassun ensimmäinen kertomus tähtikissasta oli herättänyt minussa lukemattomia kysymyksiä, mutta nyt kun olennolla oli nimi ja tiesin tämän olleen aikoinaan klaanikissa, joka oli elänyt ja kävellyt maan päällä niin kuin mekin nyt, minun alkoi olla vaikea keskittyä ajattelemaan mitään muuta. Minulla oli niin paljon kysyttävää Leimutassulta, mutta ennen kuin ehdin avata suuni, Salviakatse kutsui minut ja Tuulitassun luokseen. Painoin aavistuksen pettyneenä pääni, mutta siirryin kuitenkin kuuliaisesti sinne, minne mestarini minut tahtoi. Tabbykuvioinen soturitar selitti hännänpää viuhtoen, että nyt meidän tuli harjoitella vihollisen kamppaamista, mikä aikaisemmin opitun liikkeen tavoin oli minulle jo entuudestaan tuttua. Tuulitassu kiljui riemusta ja anoi, että saisi kampittaa minut ensin. En voinut muuta kuin hymyillä varovasti nuoren oppilaan innokkuudelle, kun valmistauduin ottamaan vastaan tuon hyökkäyksen. Kyyhkynharmaa naaras virnisti ilkikurisesti, polki takatassujaan märkään maahan ja syöksähti äkkiä liikkeelle minua kohti. Kyyristyin vaistomaisesti, jolloin painopisteeni oli alempana ja minut olisi vaikeampi saada nurin. Päästyään riittävän lähelle Tuulitassu kohdisti hyökkäyksensä voiman jalkoihini ja koetti vetäistä ne tuloksetta altani. Kun naaras huomasi, että hänen tekniikkansa ei ottanut toimiakseen, iski tämä tassunsa seuraavaksi lapoihini ja yritti kaikin voimin vetää minut nurin. Tällä kertaa horjahdin hieman, mutta korjasin nopeasti asentoni ja jännitin lihakseni niin, etten varmasti liikahtaisi hiukkaakaan.
“Epäreilua! Sinä olet isompi kuin minä”, Tuulitassu puhisi ja hypähti suu mutrussa pois kimpustani. Soin nuorelle oppilaalle pahoittelevan katseen ennen kuin käännyin katsomaan Salviakatsetta ja Viherkatsetta, jotka astelivat aukion reunalta luoksemme.
“Sinun tulee osata kaataa vielä Harhatassuakin isompia vastustajia”, Salviakatse huomautti.
“Hyökkäyksesi sujui muuten hyvin ja iskit juuri oikeisiin kohtiin vihollisen horjuttamiseksi, mutta iskun on sujuttava hieman sulavammin. Kun pysyt liikkeessä, pystyt kohdistamaan vastustajaan koko kehosi painon. Lisäksi sinuun on vaikeampi osua”, Viherkatse selitti harmaaturkkiselle oppilaalleen, joka nyökytteli vastahakoisesti päätään. Nopeasti naaraan ilme kuitenkin kirkastui ja tämä nosti itsevarmasti leukaansa.
“Saanko kokeilla uudestaan?” Tuulitassu pyysi ja napitti harmaanruskean turkin omaavaa mestariaan suurilla, metsänvihreillä silmillään. Soturitar nyökkäsi.
“Jospa kokeilisit nyt Leimutassun kanssa?” Salviakatse ehdotti ja kutsui parantajaoppilaan hännänheilautuksella tulemaan luoksemme.

// Leimu?
// 363 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Suin itseäni soturien pesän edustalla, kun yhtäkkiä joku tuli eteeni. Kesken kielenvedon nostin katseeni Kirpputäplään, jonka leuoista roikkui pulska orava. Kolli pudotti eläimen maahan ja työnsi sitä käpälällään lähemmäksi.
”Lounasta”, tämä maukui ja istuutui.
Tutkailin tuoresaalista vaikuttuneena; se oli melkein Kirpputäplän itsensä kokoinen. ”Sinäkö sen nappasit?”
Pienikokoinen soturi kohautti lapojaan ja nuolaisi sitten rintaansa pariin kertaan, kuin yrittääkseen näyttää vaatimattomalta varsin kookkaan saaliinsa rinnalla. ”Minulla kävi tuuri”, hän vastasi sävyisästi.
Kurkustani nousi hilpeä kehräys. ”Tuo orava olisi helposti voinut vaikka napata sinut”, kiusasin. Kirpputäplä puhahti, muttei vaikuttanut ottavan heitostani nokkiinsa.
Asetuimme leirin reunalle syömään oravaa. Kirpputäplä sai ottaa ensimmäisen haukun, koska oli pyydystänyt sen ihan omin avuin. Repiessäni itselleni sopivaa lihakimpaletta mieleeni muistui se eläin, jonka olin nähnyt aiemmin aamulla.
”Minä näin tänään joella sellaisen ison eläimen”, aloitin suu täynnä, mutta pidin sitten pienen tauon, jotta ehdin pureskella loppuun. Liha oli yhä lämmintä, ja sen mehu täytti suuni. ”Sillä oli mukanaan pienempi poikanen. Ne olivat tosi suloisia!”
Kirpputäplä katsoi minua hetken sen näköisenä, ettei uskonut. ”Oletko varma, ettei se ollut kettu?” hän varmisti, mutta huomatessaan korvieni painuvan luimuun närkästyneesti, tämä loksautti suunsa kiinni.
”Kyllä minä petoeläimen erotan!” sihahdin kiihtyneenä ja olin vähällä antaa soturille ympäri korvien, mutta hillitsin sitten äkillisen tunteiden purkauksen. ”Niiden näkeminen sai minut vain ajattelemaan, miten mukavaa olisi, jos minullakin olisi jonakin päivänä omia pentuja”, jatkoin rauhallisemmin.
Kirpputäplä räpytti silmiään yllättyneen oloisena. ”Sinähän sanoit ihan tässä pari päivää sitten, ettet kuuna päivänä halua pentuja riesaseksi”, hän tokaisi hieman hilpeään sävyyn. Läpsäisin häntä tassulla.
”No se oli silloin!”
Jatkoimme ateriaa hyväntuulisessa hiljaisuudessa. Kun oravasta oli enää jäljellä rippeet, nuoleskelin viiksistäni lihasta jääneet mehut ja nousin seisomaan häntääni mietteliäästi heilutellen. Vilkaisin sitten Kirpputäplään, joka myöskin oli könynnyt itsensä käpälilleen ja pesi nyt vereen sotkeutunutta valkoista täplää rinnassaan.
Yritin kuvitella, millaisia meidän kahden pennuista tulisi; ne olisivat joko pieniä ja vikkeliä niin kuin Kirpputäplä tai suuria ja jänteviä kuten minä. Tukahdutin sitten huokaisun ja käänsin pääni poispäin kollista. Me emme olleet vielä edes kumppanuksia, joten oli täysin turhanpäiväistä haaveilla pennuista, joita ei välttämättä koskaan tulisi.

Kului puoli kuuta, ja metsässä viherlehden ajan vallinnut vihreys oli vaihtumassa oranssin ja punaisen sävyihin. Jo melkein neljänneskuun verran oli satanut putkeen, mutta tänään sateesta oli taukoa, ja sinitaivaskin vilahteli puunlatvojen takaa.
Johdin partiota Kuolonklaanin rajalle. Olin hieman hermostunut, sillä tämä oli ensimmäinen kertani soturina, kun minulle oli uskottu vastuu rajapartion vetämisestä. Paineita lisäsi se, että mukaani partioon oli laitettu entinen mestarini Mesitähti sekä Kirpputäplä, joka haittasi huomattavasti keskittymistäni. Kahden kollin lisäksi mukana kulkivat Iltakaiku ja tämän oppilas Paatsamatassu.
Kävelin joen viertä pitkin mielessäni selvänä määränpäänä kauempana yläjuoksulla oleva ylityspaikka; puunrunkosiltaa pitkin pääsisimme kulkemaan turvallisesti kuohuavan virran yli.
Käänsin välillä toista korvaani taaksepäin varmistaakseni, että toiset pysyivät perässäni. Tullessamme ylityspaikalle käännyin vielä katsomaan heihin päin, ennen kuin lähdin tasapainoilemaan runkoa pitkin.
Olin melkein toisella puolella, kun yhtäkkiä runko allani tärähti ja alapuoleltani kuului molskahdus. Kirpputäplän rääkäisy katkesi lyhyeen, kun hän katosi hetkeksi uppeluksiin pinnan alle.
”Kirpputäplä!” Epäröimättä loikkasin alas puulta ja mäiskähdin vatsa edellä hyiseen veteen. Kuulin Mesitähden huutavan minulle jotakin, mutta oma puuskutukseni ja pauhaava vesi peittivät kollin äänen alleen.
Ryhdyin etsimään katseellani mustavalkeaa soturia. Viimein hoksasin pienen pään nousevan pintaan vähän matkan päässä ja lähdin kauhomaan sitä kohti itsevarmoin liikkein. Päästessäni Kirpputäplän kohdalle tartuin kiinni hänen löysästä niskanahastaan ja yritin pitää tämän pään aaltojen yläpuolella.
Tunsin voimieni alkavan ehtyä jaloistani. Virtaus oli liian voimakas että olisin pystynyt uimaan rantaan. Vesi kieputti meitä ympäriinsä, eikä minulla ollut enää hajuakaan, miten päin olimme.
»Apua!»

//Mesi tai Ilta? xd
//569 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Kiitos”, kehräsimme Korppisiiven kanssa lähestulkoon samalla hetkellä. Vaihdoimme naaraan kanssa huvittuneita katseita, mutta käännyimme hyvin pian taas Minttuliekin puoleen. Punertavaturkkisen naaraan naamalla oli lämmin, sydämellinen hymy, joka viesti vilpittömästä onnesta meidän puolestamme, mutta en voinut olla panematta merkille hänen tummansinisissä silmissään ohikiitävän hetken häivähtävää haikeuden varjoa. Se sai minut rypistämään kulmiani hieman kummastuneena – olin nyt aika varma siitä, että ystäväämme painoi jokin, eikä tuo kaikesta päätellen ollut halukas puhumaan siitä meille.
”Minulla menee ihan hyvin”, Korppisiipi vastasi varapäällikön kysymykseen meidän kuulumisistamme. Tunsin hänen turkkinsa hipovan omaani, kun kävelimme Minttuliekin vierellä metsässä pujottelevaa polkua pitkin. Sen olivat talloneet siihen monet metsän eläimet ennen kuin olin edes syntynytkään. ”Vadelmatassun koulutus edistyy lupaavasti. Kohta minulla ei ole enää mitään opetettavaa hänelle, kun hän osaa jo kaiken”, hän kehräsi hyväntuulisesti. Minttuliekki naurahti.
”On hyvä kuulla, että Eloklaani saa pian lisää vahvoja, nuoria sotureita”, hän maukui hymyssä suin. Minäkin yritin hymyillä, mutta en voinut lakata ajattelemasta sitä, mikä tätä mahtoi painaa. ”Entä sinä, Hiilihammas?” Ajatukseni keskeytyivät Minttuliekin kohdistaessa tummansiniset silmänsä minuun. Räpyttelin omia silmiäni hetken hämilläni, kunnes muistin, että olimme vaihtamassa kuulumisia, ja rykäisin vähän ääntäni.
”Minulla menee myös hyvin”, sanoin reippaalla äänellä ja huiskautin häntääni. Olisin hyvinkin voinut kertoa siitä, miten Nokkostassun koulutus eteni, mutta en halunnut puhua soturintehtävistä nyt. Halusin vain viettää aikaa kahden minulle tärkeän kissan kanssa ja höpistä joutavia. ”En malta odottaa, että lehtikato tuo taas tullessaan isot lumikinokset!”
”Et kai sinä oikeasti odota lehtikatoa?” Korppisiipi kysyi äänessään epäuskoinen sävy. Virnistin vähän ja nyökkäsin.
”Tietysti odotan! Viherlehti on kyllä ihan kiva, mutta minä tykkään kahlata hangessa”, mau’uin ja nostelin sitten jalkojani korkealle kuin olisin muka kävellyt vatsakarvoihin asti ylettyvässä lumessa. ”Kas tähän tapaan!”
Korppisiiven nenästä pääsi nauruntuhahdus, ja Minttuliekkikin naurahti ääneen. Hymy kasvoillani leveni: oli ihanaa nähdä ystäväni hyväntuulisina. Lopetin tyhmän näköisen kävelemisen ja palautin askellukseni takaisin samaan rytmiin muiden kanssa.
”Miten sinulla menee, Minttuliekki?” Korppisiipi kysyi yhtäkkiä. Huomasin punertavaturkkisen varapäällikön jännittyvän vähän, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Tiesin, että hänellä oli mielessään jotakin. Oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos hän ei halunnut uskoutua tuosta jostakin meille kahdelle. Hänellä oli oikeus olla hiljaa, jos niin halusi.

//Minttu?
//344 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy Hiilihampaan ja Korppisiiven saapuessa luokseni. Kaksikko käveli rintarinnan, turkit toisiansa hipoen. He olivat julistautuneet kumppaneiksi vähän aikaa sitten ja olin onnellinen heidän puolestaan.
“Huomenta! Olinkin itseasiassa juuri menossa järjestämään päivän partioita. Otan teidät mielelläni mukaan”, sanoin yrittäen kuulostaa tavanomaisen pirteältä kaikesta hässäkästä huolimatta. Oikeastaan ystävien seura tuntui jo pelkästään keventävän oloani jonkin verran.
Hiilihammas näytti ilahtuvan tarttuessani hänen ehdotukseensa.
“Sopiiko, että odotatte tässä kun käyn jakamassa muut partiot? Palaan sitten ja voimme lähteä aamun ensimmäiseen rajapartioon”, hymyilin ystävällisesti. Tummanruskea kolli nyökkäsi rennosti:
“Ilman muuta.”
Nyökkäsin vielä pikaisesti ennen kuin lähdin kohti soturien pesää, jonka edustalla nuokkui heränneitä kissoja. Samalla kaavailin mielessäni kissojen jakamista partioihin; kuka johtaisi mitäkin partioita ja ketkä voisin laittaa heidän mukaansa. Minun täytyi hetken muistella, kenet olin laittanut viime kuunhuipun partioon, etten vain laittaisi samoja kissoja aamun partioihin ja rasittaisi ketään liikaa.
Ensimmäisenä lähestyin Lauhalaukkaa, jonka kasvoilla oli tavanomaisen hyväntuulinen ilme hänen tähyillessään kirkasta taivasta. Hänen huomatessaan minut, hän kohteliaasti kohdisti katseensa minuun.
“Huomenta Minttuliekki. Tänään tulee kuuma päivä”, tämä naukui. Nyökkäsin tuskastuneena vilkaistessani taivaalle hiipivää aurinkoa.
“Olet oikeassa. Täytyy varmaan laittaa saalistuspartiot aamu- ja iltapainotteisesti. Kukaan ei jaksa metsästää, kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta”, järkeilin silmiäni ajatuksissani siristäen, “Siitä puheen ollen, ajattelin laittaa sinut heti aamun saalistuspartion johtoon. Ota mukaasi Halavaviiksi, Salvikatse ja Harhatassu.”
Hän nyökkäsi asiallisesti ja otti tehtävänsä vastaan pienen, kohteliaan hymähdyksen saattelemana.
“Asia kunnossa.”
“Hienoa. Nyt täytyy jatkaa kierrosta. Nähdään”, tokaisin vielä ja lähdin ripeästi tassuttelemaan seuraavan kissan luokse.
Kun olin viimein saanut partiot iltapäivään asti järjesteltyä kiirehdin takaisin Hiilihampaan ja Korppisiiven luokse, jotka istuskelivat kevyesti jutellen juuri siinä mihin olin heidät jättänytkin.
“No niin. Kaiken pitäisi olla nyt kunnossa. Eiköhän sitten lähdetä”, sanoin. Hännänpääni värähti muutaman kerran innostuneena.
Hiilihammas ja Korppisiipi kampesivat itsensä ylös ja lähdimme astelemaan kohti uloskäyntiä.
“Ainiin, onnea kumppanuudesta! Olen iloinen kummankin puolesta”, sanoin onnesta säteillen. Minusta oli ihanaa, että Korppisiipi ja Hiilihammas olivat löytäneet toisensa. Kaksikko vilkaisi toisiaan lämpimästi ja sen jälkeen Korppisiipi kääntyi hymyilemään minulle pienesti.
Kissojen kumppanuus oli hyvä merkki tulevaisuuden kannalta. Klaani tarvitsi uusia sukupolvia jatkaakseen kiertoaan. Kumppanuudesta ajatukseni meinasivat karata Pähkinäkorvaan, mutta kovalla työllä sain torjuttua ne.
“Mitä muuta teille kuuluu? Emme ole tosiaankaan ehtineet jutella ikuisuuksiin”, kysäisin ja salaa toivoin, etteivät he kysyisi samaa kysymystä minulta. En tiennyt kuinka hyvin osaisin valehdella, enkä loppujen lopuksi todella halunnutkaan.

Hiili?
378 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimutassu yllättyi vähän, kun Harhatassu halusi ottaa hänen unessaan näkemänsä tähtikissan taas puheeksi. Miksi se kiinnosti tätä?
”Sain kyllä”, hän vastasi hieman viiveellä, sillä oli jäänyt muistelemaan viimeisintä untaan, jossa tähtikissa oli ilmestynyt hänelle. Se oli tapahtunut sinä yönä, jonka oli ollut tarkoitus olla hänen viimeisensä Eloklaanissa, mutta sitten hän oli tajunnut, että hänestä kuului tulla tämän klaanin parantaja jonakin päivänä ja oli päättänyt jäädä. ”Hän sanoi nimekseen Kortelampi – oli kuulemma joskus muinoin Myrskyklaanin parantaja”, hän jatkoi.
Harhatassun ilme oli kysyvä. ”Myrskyklaanin?” hän toisti hämmentyneen kuuloisena. Leimutassu räpäytti silmiään pariin kertaan, tajuten vasta nyt, mitä oli sanonut.
Hän kohautti lapojaan. ”Niin. Sellainen on kai joskus ollut olemassa kauan ennen Eloklaania – tai Kuolonklaania”, hän naukaisi itsekin asiaa pohtien. Liljatuuli oli kyllä maininnut hänelle klaaneista joskus, mutta jostain syystä hänelle ei ollut tullut mieleenkään kysellä asiasta enempää. Kaipa hän ei ollut kokenut sitä silloin niin tärkeäksi – ja nyt hän sai katua typeryyttään jälkikäteen.
Ennen kuin Harhatassu ehti esittää lisää polttavia kysymyksiä, Salviakatse keskeytti heidän jutustelunsa: ”Tämä saa luvan kelvata. Harhatassu ja Tuulitassu, tulisitteko tänne?” Naaras viittasi hännällään kahta oppilasta siirtymään pienen metsäaukean keskustaan.
Leimutassu katseli sivusta, miten soturioppilaat tassuttivat Salviakatseen osoittamille paikoille. ”Seuraavaksi harjoittelemme vihollisen kampittamista. On hyödyksi taistelussa, jos onnistuu horjuttamaan vastustajansa tasapainoa sen verran, että pääsee iskemään heikkoihin kohtiin”, soturitar selitti häntä viuhtoen ja silmäili kumpaakin oppilasta vuorollaan. Leimutassu huomasi Harhatassun hännänpään värisevän hieman epävarmasti.
”Kivaa!” Tuulitassu kiljahti innosta ja pomppi paikallaan. ”Saanko kokeilla kampittaa Harhatassun ensin, saanhan?” Naaraan metsänvihreät silmät säkenöivät.
Salviakatse vaihtoi katseita soturitoverinsa kanssa; Viherkatse nyökäytti päätään ehdotuksen hyväksymisen merkiksi. Tuulitassu näytti silti, ettei ollut pysyä turkissaan. »Hän varmaan pystyisi loikkaamaan kuuhun tuolla energialla», Leimutassu ajatteli ja päästi pienen nauruntuhahduksen.
Hän jäi istumaan syrjempään aukion laidalle sillä välin kun Salviakatse ja Viherkatse valmensivat oppilaitaan tulevaa harjoitusta varten. Harhatassu vilkaisi Leimutassuun päin mietteliään näköisenä, mutta käänsi sitten katseensa saman tien takaisin Tuulitassuun, joka oli valmiina viemään kollilta jalat alta hetkenä minä hyvänsä. Leimutassu liikahti lonkkiensa päällä ja kiepautti häntänsä käpälilleen, jääden odottamaan mielenkiinnolla harjoituksen alkamista.

//Harha?
//327 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Leimutassu kertoi olevansa lähtöisin kaksijalkalasta. Minä en ollut koskaan nähnyt elävää kaksijalkaa tai kaksijalan pentua, mutta kuulemani mukaan ne olivat vaarallisia ja niistä tuli pysyä mahdollisimman kaukana. Yritin parhaani mukaan kuvitella elämää kaksijalkalassa, mutta kun mieleeni ei juolahtanut yhtään mitään kehotin parantajaoppilasta kertomaan hieman lisää, kuten miksi tämä oli päättänyt lähteä kaksijalkalasta. Leimutassu empi hetken, mutta kakaisi lopulta, että hänelle oli unessa ilmestynyt tähtikissa, joka oli johdattanut kollin kaksijalkalasta Eloklaanin reviirille. Kohotin yllättyneenä kulmiani kuultuani parantajaoppilaan selityksen, mutta karistin sen ilmeen nopeasti kasvoiltani, jotta Leimutassu ei ajattelisi minun pitävän häntä täysin kahelina. En ollut mikään asiantuntija, mutta olin melko varma siitä, että Leimutassu oli tavannut Tähtiklaanin kissan. Parantajilla oli kuulemma kyky nähdä unissaan edesmenneitä sotureita, jotka aina silloin tällöin antoivat heille ohjeita taikka jonkinlaisen varoituksen, että jotain poikkeavaa oli tulossa. Minä olin alkanut uskoa Tähtiklaaniin liityttyäni Eloklaaniin, mutta en ollut koskaan ajatellut, että kuolleiden henget olisivat oikeasti olemassa jossain tietoisuutemme toisella puolella. Leimutassun kertomus herätti minussa miljoonia kysymyksiä, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, sade näytti lakanneen ja kissat työntyivät Salviakatseen johdolla pois saniaispuskan alta. Kaikkien turkit olivat sateen jäljiltä hieman kosteat, mutta Tuulitassu ei antanut sen haitata itseään vaan syöksyi oikopäätä harjoittelukuoppaan, mitä seurasi loiskahdus ja kyyhkynharmaan oppilaan kärttyinen älähdys. Hiekkamonttu oli täyttynyt kaatosateen aikana vedellä eikä siellä harjoitteleminen tullut enää kysymykseenkään.
“Etsitään jostakin aukea paikka ja harjoitellaan siellä”, Viherkatse päätti ja Salviakatse lähti johdattamaan meitä litimärän metsän poikki.
Sateenjälkeisen metsän tuoksu oli huumaava, ja vaikka vesipisaroita tippui yhtenään puiden oksilta päälleni, oloni oli paljon parempi kuin sen olisi voinut kuvitella olevan. Ajatukseni harhailivat kerta toisensa jälkeen takaisin Leimutassun tarinan tähtikissaan, jonka ansiosta Eloklaanilla oli viimein parantajaoppilas. Tunsin hienoista kateutta siitä, että joku oli noin vain ilmaantunut osoittamaan mustan ja valkoisen kirjavalle kollille tämän elämän tarkoituksen. Toivoin, että minulle kävisi joskus samoin. Halusin tietää, miksi minä olin täällä ja mikä oli minun elämäni tarkoitus. Oli epäreilua, että kaikki eivät välttämättä koskaan saaneet tietää vastausta. Huokaisin syvään ja päätin lopulta jättäytyä kävelemään Leimutassun rinnalle. Tahdoin kysyä kollilta edes yhden kysymyksen ennen kuin meidän pitäisi taas alkaa harjoitella.
“Leimutassu, se tähtikissa. Saitko koskaan selville kuka hän oli?”

// Leimu?
// 346 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kävelin eteenpäin aamukosteassa metsässä. Olin käynyt viemässä Kirpputäplän myyrän leiriin ja päättänyt sen jälkeen lähteä verryttelemään valvotun yön takia kankeita jäseniäni.
Totta puhuakseni olin myös tarvinnut tilaa ajatella. Nyt kun me molemmat Kirpputäplän kanssa olimme sotureita, mikään ei enää estänyt meitä ryhtymästä kumppaneiksi. Ajatus tuntui minusta kuitenkin samaan aikaan vieraalta, vaikken osannutkaan selittää, miksi.
Klaanissa oli kuiskittu mahdollisista uusista pentueista, joita nuoret parit eittämättä tiesivät. Asia oli kuitenkin niin, etten minä halunnut omia jälkikasvuja. En ainakaan vielä. En tiennyt, miten olisin ilmaissut asian Kirpputäplälle loukkaamatta hänen tunteitaan. Uskoin kollin haluavan jatkoa suvulleen, mutta tässä tapauksessa hän ei ollut se, joka päätöksen teki. Minä joutuisin kantamaan niitä pentuja sisässäni ja ruokkimaan niitä yksin pentutarhan hämyssä sillä välin kun pentujen isä kuljeskeli vapaana metsässä riistanhajujen perässä. En ollut varma, olinko valmis tekemään sellaista uhrausta kenenkään vuoksi.
Kumarruin latkimaan vettä lammikosta, joka oli muodostunut eilisen sateen aikana. Nuoleskellessani vesipisaroita pois viiksistäni, jäin tuijottamaan epämuodostunutta, väreilevää kuvajaistani, joka heijastui lammikon pinnasta. Nostin hieman huultani sille ja olin aikeissa huitaista koko kuvajaisen pirstaleiksi, kun yhtäkkiä maa jalkojeni alla tärähti. Jähmetyin paikoilleni kanelinruskea turkki pörhistettynä. Mikä se oli?
Maa tärähti jälleen; vesilammikon pinta värähteli. Sysäsin pelontuntemuksen syrjään ja lähdin varovasti hiipimään kohti saniaistiheikköä, josta minua ei ehkä huomattaisi, vaikka ruskea turkkini itsessään antoikin hyvin suojaa sulautumalla metsätaustaan.
Tärähtely voimistui. Sydän kiipeili kurkussani pakokauhun vallassa. Nenäni täytti omituinen haju, jollaista en ollut koskaan eläissäni haistanut. Se ei kuulunut millekään tuntemalleni petoeläimelle tai kaksijalalle. Se ei myöskään haissut uhkaavalta.
Yhtäkkiä maan tärinä lakkasi. Uskaltauduin kurkistamaan saniaisten lehtien alta, ja näin edessäni valtavan, ruskeaturkkisen olennon. Sillä oli pitkät ja hoikat mutta voimakkaan näköiset jalat sekä isot, hassun näköiset korvat. Huomasin, että sen takana tuli toinen samanlainen otus, joka oli toveriaan huomattavasti pienempikokoisempi sekä sen turkissa oli valkoisia pilkkuja selässä ja kyljissä.
Samassa minulla välähti: olisiko kyseessä voinut olla emo ja poikanen? Katselin pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein, miten nuo isot, majesteetilliset eläimet astelivat saniaispuskan ohi ja jatkoivat matkaansa joelle, kunnes katosivat puiden taa näkymättömiin.
Nousin ylös piilostani ja tassuttelin sille paikalle, josta eläimet olivat kulkeneet. Katsoin niiden isoja, omituisen mallisia käpälänjälkiä, jotka olivat kuin kaksi isoa kynttä, joiden kärjet osoittivat menosuuntaan. Asetin oman tassuni niiden viereen ja hätkähdin hieman kokoeroa. Jopa pikkuisen otuksen jalanjäljet olivat isommat kuin minun.
Mieleni valtasi lämpö, kun ajattelin poikasen kulkemassa emonsa kintereillä pitkiä, ohuita jalkojaan ylväästi nostellen. Samassa ajatus omista jälkeläisistä ei tuntunutkaan enää niin etäiseltä ja vastenmieliseltä. Kenties minäkin saisin vielä joskus omia pentuja, joita johdattaa eteenpäin omassa elämässään. Siihen olisi kuitenkin vielä pitkä aika.

//412 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Minäkin synnyin erakoksi, mutta vartuin kaksijalkalassa”, Leimutassu naukaisi ja taittoi käpälänsä alleen uppoutuessaan muistelemaan muutaman kuun takaisia tapahtumia. Silloin hän oli vielä asustellut kaksijalkalan kapeilla kujilla, tapellut jokaisesta suupalasta muiden kovanaamaisten kulkukissojen kanssa – tai siis lähinnä muut olivat tapelleet ja Leimutassu oli vain vähin äänin noukkinut oman osuutensa tähteistä ja pinkonut sitten henkensä edestä karkuun. ”Elämä siellä oli toisinaan melko raskasta, mutta ainakin olin oman elämäni herra, eikä kukaan ollut määräilemässä minua siellä”, hän jatkoi ja palasi ajatuksissaan takaisin nykyhetkeen. Nykyään hän vastasi kaikista tekemisistään Liljatuulelle, ja se välillä vähän ärsytti häntä. Eloklaanissa nuorille kissoille oli asetettu selvät rajat, jotka jotkut olivat Leimutassun mielestä kohtuuttomia – nuori tai ei, jokaisella olisi pitänyt olla vapaus liikkua siellä missä huvitti ilman että aikuinen seurasi heti kintereillä.
Harhatassu vaikutti empivän hetken ennen kuin kysyi: ”Miksi sinä lähdit kaksijalkalasta?”
Leimutassu räpytteli silmiään eikä tiennyt, mitä sanoa, jottei olisi tehnyt itsestään täyttä pölvästiä toisen kollin silmissä. ”No siis…” hänen äänensä oli pelkkää vaimeaa tupinaa. Harhatassu höristi korviaan ja yritti selvästi saada selvää hänen puheestaan. Sitten Leimutassu rykäisi ja jatkoi kovemmalla äänellä: ”Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minulle tuli unessa joku tähtikissa, joka opasti minut lähtemään pois kaksijalkalasta. Seuraamalla sitä päädyin aina vain lähemmäksi Eloklaania, kunnes lopulta yksi kettu ajoi minut klaanien reviireille ja Mesitähden partio löysi minut.” Samassa hän muisti nähneensä Harhatassun siinä partiossa, joka oli auttanut häntä karistamaan ketun kimpustaan. Kuitenkin jossain vaiheessa kolli oli hävinnyt, sillä matkalla leiriin tätä ei ollut näkynyt missään. Leimutassu arveli hänellä olleen syynsä sille, joten ei alkanut kyselemään oppilaalta asiasta.
Kuulostellessaan ympäristöään Leimutassu tajusi sateen lakanneen. Sieltä täältä kuului aina välillä pientä liplatusta, kun vesipisaroita tipahteli puiden oksista metsän pohjalle muodostuneisiin lammikoihin. Oppilaiden toisella puolella saniaiset liikahtivat, kun Salviakatse työntyi pois lehtien seasta Viherkatse ja Tuulitassu kannoillaan. Kyyhkynharmaan naaraan turkki oli epätasainen niistä kohdista, joista se oli vielä märkä ja likistynyt nahkaa vasten. Soturitkaan eivät olleet sen vaikuttavampi näky: Salviakatseen turkki oli myöskin märkä ja sekainen ja Viherkatseen karvat olivat liimautuneet ihoa vasten kuin hän olisi viettänyt koko tämän ajan sateessa.
”Otetaan vielä se yksi liike ja sitten palataan leiriin”, Salviakatse maukui hieman turhautuneen kuuloisena litistellessään takaisin montun reunalle.
Tuulitassu loikki hänen ohitseen suoraan monttuun; sitä seurasi tyrmistynyt huudahdus ja molskahdus. Leimutassu ja Harhatassu tulivat montun reunalle ja katsahtivat alas: Tuulitassu seisoi montun pohjalle kertyneessä sadevesilammikossa läpimäräksi kastuneena.
”Eihän täällä voi harjoitella”, hän nurisi kömpiessään ylös montusta ja ravistellessaan vedet pois jokaisesta tassustaan yksi kerrallaan niitä nostellen.
”Etsitään jostakin aukea paikka ja harjoitellaan siellä”, Viherkatse ehdotti, ja Salviakatseen hännänkiepautuksella koko joukko lähti taivaltamaan syvemmälle metsään paremman harjoittelutilan toivossa.
Lehtimulta lätisi Leimutassun tassujen alla epämiellyttävästi, ja hän tunsi jokaisen karvansa sojottavan pystyssä inhosta. Juuri nyt hän olisi ollut paljon mielellään Liljatuulen kolossa järjestelemässä kitkerän hajuisia yrttejä tai jopa metsästämässä Kirsikkakuonon turkista punkkeja kuin kävelemässä täällä märässä metsässä kolmen hänelle lähestulkoon tuiki tuntemattoman kissan kanssa.

//Harha?
//464 sanaa