Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Valikoin taas sokkona itselleni jotakin tuoresaaliskasasta – sillä nimellä nämä kissat kutsuivat ruokavarastoaan – ja rupesin syömään sitä heti. Tiesin katsomattakin, että eläin, jota söin, oli hiiri tai joku muu pieni jyrsijä. Tiesin myös, että minun kannattaisi noudattaa Mesitähden tehtävänantoa ja tutustua tarkemmin leirin sekä eri saaliseläinten hajuihin. Minusta kuitenkin kuolleet eläimet olivat ällöttäviä, enkä halunnut uhrata aikaani siihen, että nuuhkisin yhtä sellaista paremmin.
Kun olin melkein syönyt kaiken, päätin vilkaista nopeasti ruoanjämiä. Näin vain paljon verta ja ruskeaa karvaa, sitä ei voinut tunnistaa enää selvästi joksikin tietyksi eläimeksi.
Silmäkulmastani näin jonkun kulkevan ohitseni. Siristin hiukan silmiäni ja nostin katseeni ylös vielä viimeistelyä vailla olevasta ateriastani. ”Hei sinä”, sanoin pienikokoiselle, lähes kokomustalle kollille, jonka olin nähnyt joskus oppilaiden pesällä. Hän näytti olevan matkalla sinne juuri nytkin, joten arvelin tuon olevan oppilas kuten minäkin.
”Niin?”
Kissan rinnassa oli valkea täplä, joka erottui hyvin kollin muusta turkista. Sen sijaan hänen ruskeat silmänsä tuntuivat hukkuvan tumman karvoituksen sekaan. Oppilas oli selvästi minua vanhempi, mutta olin häntä kaksin verroin isompi.
”Osaatko sinä sanoa, mikä tämä eläin on?” kysyin arvioitua ensin hetken kissaa katseellani.
Tumma kolli siirsi katseensa jalkojeni juuressa lojuvaan veriseen mössöön ja katsoi sitten taas minuun. ”Etkö sinä itse tiedä, mitä söit?” Äänensävystä osasin päätellä, ettei oppilaan sanoja oltu tarkoitettu loukkaukseksi. Hän kuulosti lähinnä hämmentyneeltä.
”Pyytäisinkö muka sinua kertomaan minulle, jos itse tietäisin?” tuhahdin pyöritellen silmiäni jo ties monennetta kertaa tämän päivän aikana. Nämä kissat olivat sitten turhauttavan hidasälyistä sakkia.
Kolli kumartui nuuhkaisemaan jyrsijää lähempää. Yritin peitellä ylitsepursuavaa uteliaisuuttani seuratessani sivusta, kun hän keskittyi käyttämään nenäänsä.
”No, mikä se on?” kysyin malttamattomana.
”Hajun perusteella sanoisin sen olevan päästäinen, mutta muuten en ole varma. Silmät kiinni sinäkö olet tätä yrittänyt syödä?” Kollin arvaus ei ollut heittänyt pitkälle totuudesta, sillä itse asiassa juuri niin minä olin tehnyt.
Laskin tuuhean häntäni etukäpälieni päälle ja silotin vaivihkaa rintakarvojani, jonka jälkeen annoin katseeni lipua hitaasti päästäisestä edessäni seisovaan kissaan. ”Jaa, kiitos avusta, kai. Minä olen muuten Omenatassu.”
”Olin paikalla kuuntelemassa muutama päivä sitten. Minä olen kuitenkin Kirpputassu”, oppilas esittäytyi ja hänen huulilleen kaartui ystävällinen hymy. Katselin Kirpputassua hieman mietteliäänä. ”Itse asiassa me olemmekin jo tavanneet. Toisena päivänäsi neuvoin sinut oikealle paikalle, kun vaikutit olevan hukassa.”
”Vai niin”, sanoin oikeastaan jo mielenkiintoni menettäneenä. Juuri nyt halusin päästä tästä tilanteesta pois niin pian kuin se vain oli mahdollista, en ollut sillä tuulella, että olisin halunnut hioa tuttavuutta kenenkään kanssa. ”Kuule, Karppitassu, kiva kuin autoit minua ja niin edelleen, mutta minulla on juuri nyt vähän kiire. Ymmärrät varmaan?”
”Kirpputassu”, kolli korjasi, muttei ehtinyt sanoa enempää, sillä olin jo kääntynyt selin häneen ja lähdössä toiseen suuntaan.
Päätin kierrellä leirissä jonkin aikaa ja nuuhkia pesiä. Olin oppinut jo erottamaan oppilaiden pesän kaikista muista, mutta se kai minun oli kaikista tärkein tietää tässä tapauksessa. Ehtisin kyllä myöhemminkin tehdä lähempää tuttavuutta muihin pesiin.
Lopulta palasin takaisin oppilaiden pesälle, joka oli illan tullen alkanut täyttymään. Suunnistin omalle paikalleni poikkeuksellisesti pelkän hajuaistini varassa, jotta oppisin tulemaan toimeen oman nenäni ja ympärilläni olevien hajujen kanssa. Oman hajun tunnistaminen monien muiden joukosta ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin mitä olin luullut.
Vähitellen ympärilläni alettiin rauhoittua ja pesään laskeutui hiljaisuus. Syvä hiljaisuus, jossa henkäyskin oli liian raskas. Nukahdin kuitenkin melko nopeasti, enkä ehtinyt jäädä kuuntelemaan omien sekavien ajatusteni kuminaa päässäni.

Seuraavan aamupäivän haistelin ahkerasti leirin hajuja, mikä oli varsin epätavallista toimintaa minulta. Tein sitä osittain siksi, että halusin hyvitellä eilistä töppäystäni Mesitähdelle osoittamalla olevani ihan hyvä oppilas, mutta myös siitä syystä, että minua kiinnosti todella oppia ymmärtämään hajujen vivahteikasta maailmaa. Hajujen tarkemmin tutkiminen ja niistä tiedon hankkiminen oli minulle täysin uusi asia, ennen hajut olivat vain olleet ärsyttävä kieppuva sumu, joka tunkeutui nenääni ja sai pääni särkemään.
Kun olin nuuhkimassa karhunvatukkapensaikkoa, nenääni tulvahti yllättäen uusi mutta tuttavallinen haju, joka ikään kuin kietoi minut sisäänsä. Käännähdin ympäri ja näin Mesitähden tassuttelemassa minua kohti. Katseeni kirkastui ja lähdin hölkkäämään mestariani vastaan häntä innokkaasti pystyssä.
”Joko mennään?” kävin suoraan asian. Katselin valkeaa kollia kärsimättömänä. Halusin päästä oppimaan lisää uutta heti.

//Mesi?
//644 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Marssin turhautuneena sisään parantajanpesään keskusteltuani hetken Liljatuulen kanssa, tämä oli todennut, että oppilastani ei vaivannut muu kuin pikkiriikkinen aivotärähdys. Pelmahdin sisään pesään joka oli oppilasaikanani tullut minullekin tutuksi, huomasin välittömästi Vadelmatassun, joka näytti pitkästyneeltä näplätessäään sammalpetiänsä käpälällään.
-Hei Vadelmatassu, naukaisin kollille yrittäen peitellä pienoista turhautumistani.
Vaaleanruskea kolli säpsähti kohottaen katseensa minuun, näin tämän silmissä pelokkaan pilkahduksen.
-Ei se haittaa vaikka lähditkin vähän väärille teille, muista silti jatkossa katsoa eteesi ja totella kun sinua käsketään, tokaisin hymyillen hieman kollille.
Vadelmatassu päästi helpottuneen huokaisun räpyttäen hitaasti silmiään.
-Anteeksi, että olin pöljä, kolli mutisi katseensa sammaliin laskien.
Naurahdin hieman, oppilaani taisi kuvitella minua raakana tyrannina, en tosiaankaan halunnut antaa tälle itsestäni sellaista kuvaa.
-Hei, ei se oikeasti haittaa, yritin lohduttaa kollia, joka näytti melko masentuneelta.

Vadelmatassua ei voisi pariin päivään viedä minnekkään, sillä vaikka olinkon ahkerasti väittänyt vastaan, niin Liljatuuli oli sanonut, että hänen piti antaa parantua rauhassa. Pyörähtelin turhautuneena ympäri aukiota muiden mestarien viedessä oppilaitaan jonnekkin, tai viettäessään heidän kanssaan aikaa, minulla oli jotenkin syyllinen olo Vadelmatassulle tapahtuneesta tapaturmasta, vaikka eihän tälle ollut kovin pahasti käynyt. Entä jos olisinkin voinut estää tätä menemästä? Entä jos hänen aivonsa olivat vaurioituneet pysyvästi? en olisi kyllä ihmetellyt yhtään jos äsken mainittu vaihtoehto olisi tapahtunut. Minusta tuntui, että olin huono ja vastuuton mestari, olinhan niin nuori vielä ja itse oman soturinimenikin vasta ansainnut! Lysähdin istumaan tuoresaaliskasan viereen yrittäen raahata ajatukseni pois synkästä kolkasta, jossa mieleni seikkaili. Suljin hetkeksi silmäni yrittäen kuvitella Vadelmatassun liikkumattomana parantajanpesässä, vain siksi, että olin ollut niin huolimaton ja holtiton, ehkä minun olisi pitänyt heti ensimmäiseksi viedä oppilaani metsästämään, eikä käskeä tätä siivoamaan niin, että ylimääräinen energia saattaisi vain yhtäkkiä purkautua. Nousin päätäni surumielisesti ravistaen ylös, ja lähdin hoipertelemaan parantajanpesälle yrittäen kerätä kaiken rohkeuteni kysyäkseni Vadelmatassulta erästä todella tärkeää asiaa, joka oli varjostanut mieltäni siitä asti, kun sain oppilaan. Tärisin hieman kun kuljin suuaukon läpi, toivoisin saavani parhaan mahdollisen vastauksen kysymykseeni, jonka aikoisin oppilaalleni pian esittää. Räpäytin silmiäni katsellen ympärilleni pesässä, Vadelmatassu oli onnellisesti omalla paikallaan, yhä elävien kirjoissa kakomassa yrttejä alas kurkustaan. Liljatuuli katseli tomeran oloisena vierestä kun oppilas nielaisi ylidramaattisesti yökäten vielä viimeisen lehden.
-Liljatuuli, olen pahoillani, mutta haluaisin jutella hetken kahden kesken Vadelmatassun kanssa, naukaisin Liljatuulelle joka oli kääntänyt pistävän katseensa minuun.
Parantaja nyökäytti ymmärtäväisesti päätään poistuen paikalta Vadelmatassun epäileväisen katseen saattelemana. Siirsin lämpimästi hymyillen katseeni vaaleanruskeaan kolliin, joka vaikutti hieman vaivaantuneelta tuijottaessaan minua pelokkaasti takaisin.
-Haluaisin kysyä sinulta kysymyksen, naukaisin tavoitellen äänessäni rauhallista sävyä.
Vadelmatassu liikahti hermostuneesti, kurtistaen kulmiaan minua yhä epäileväisesti tuijottaen.
-En kai ole tehnyt mitään väärää? Kolli vingahti pörhistäen turkkiaan.
Pudistin päätäni raskaasti huokaisten, nyt olisi minun vuoroni.
-Olenko minä mielestäsi huono mestari? Naukaisin hiljaa kääntäen katseeni pois päin pedillään viattomana makaavasta oppilaasta.
//437 sanaa
//Vadelma?

Kirjoittaja: Perus

”Tulkoon jokainen eloklaanilainen klaanikokoukseen!” Kuulin Mesitähden huutavan aukiolla, Nousin istuma-asennostani ylös ja venyttelin hieman, Paikkani olivat kipeät koko aamun istumisesta, Kun Aurinkokajo oli halunnut siistiä minua koko aamun huolellisesti.
”Ei sinun olisi tarvinnut..” Kiitin nolostuneena.
”En halua että näytät että olisit mennyt häntä edellä piikkipensaan läpi.” Aurinkokajo totesi vakavasti.
”En minä ollut alunperinkään sotkuinen!” Äyskäisin.
”Ai et vai?” Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsoi minua sarkastisesti keltaisilla silmillään, Kun tunkeuiduin hieman pienestä pentutarhan suuaukosta ulos.
”No hieman..” Sopersin, Tiedän kyllä että olen hirveä remuaja nukkuessani, Ja potkin yleensä jotakin viatonta suoraan vatsaan nukkuessani.
”Mutta mennäänkö jo?” Aurinkokajo kysyi kun olin jäänyt siihen seisoskelemaan, Nyökkääm hänelle ja lähden kohti meitä odottavaa kissajoukkoa kohti ja yritin rynnii joukon läpi. Mutta jo pian huomasin, Että kissajoukon läpi rynniminen oli yllättävän vaikeaa, Lopults jouduin kysymään että voisivatko muut väistää ja he väistivät ystävällisesti. Lopulta päästyäni litteäkiven päälle Mesitähden eteen ja pörhistelin rintaani hyvin ylpeästi. Pian jo Mesitähti aloittaa hieman pitkästyttävää puhettaan.
”Vadelmapentu on täyttänyt kuusi kuuta ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään asti,Kun hän ansaitsee soturinimensä, Hänet tunnettakoon Vadelmatassuna.”. Jo tässä kohdassa jotkut onnittelevat,Mutta Mesitähti hiljentää heidät katseellaan.
”Mestarisi tulee olemaan Korppisiipi, Ja toivon, Että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.” . Sen jälkeen litteäkiven päälle hyppää Korppisiipi, Sirovartaloinen valkoinen naaras,Jolla on mustia kohtia vartalossaan ja pistävä katse.
”Korppisiipi,Olet valmis ottamaan oman oppilaan. Vaikka olet nuori,Olet osoittanut olevasi sinnikäs ja älykäs, Ja uskon että opetat kaiken osaamasi oppilaallesi.” Mesitähti lausuu juhlallisesti ja kosketan naaraan kanssa neniä muiden huutaessa nimiämme. Olin pyörtyä ylpeydestä,Kuten ehkä Korppisiipikin.
Kun juhlallisuudet ja kehut olivat hoidettu, Olin valmiina toimintaan.
”Menemmekö harjoituksiin!?!!” Kysyin innostuneena Korppisiiveltä toiveikkaasti häntä katsoen.
”Emme vielä, Ensin sinä siivoat sotureiden pesän ja sitten voimme mennä katsomaan rajat.” Naaras lausahtaa.
”Eikä!!” Tuhahdan ja rummuttan käpällilläni maata,Ei tämä ole oikein!
”Älä valita,Vaan tee.” Korppisiipi käskee tiukasti,Mutta ei vihaisesti ja heilauttaa häntäänsä sotureiden pesää kohti. Huokaisin ja lähdin pesää kohti musertuneena, Onko oppilaana tälläistä? Miksi edes halusin oppilaaksi, Jos tämä on tälläistä? Miksi en vain olisi jäänyt erakoksi ja seikkaillut?
”Olisit kuollut nälkään.” Kuulin järjen sanovan mielessäni mutta en jaksanut ajatella asiaa enempää,Pääsen sentään kohta tutkimaan rajoja! Kun olin astumassa soturienpesään, Näin Utusielun
siellä.
”Hei.” Valkea naaras naukaisi kun astuin kokonaan sisään, Pesässä oli hieman kosteaa mutta mukavan lämpöistä vaikka kukaan muu kuin Utusielu ei ollut siellä.
”No hei..” Mutisin vähän ärtyneemmin kuin oli tarkoitus.
”Etkö päässytkään saalistamaan kuten olit kaavaillut?” Naaras kysyi.
”No en! Se typerä karvapallo käski minun tulla siivoamaan tänne!” Murahdin äkäisesti ja aloin ottamaan vanhoja sammalpeitteitä pois.
”Älä huoli,Et sinä aina ole täällä siivoamassa, Ja muista että Korppisiipi on hieman tiukempi kuin muut,Mutta tarkoittaa vain hyvää sinulle.” Naaras lohdutti ja nousi ylös että voisin ottaa hänen petinsä.
”Aha.” Murahdin.
”Haluatko muuten apua? Minulla on nyt vapaata niin ajattelin että voisin tehdä jotain hyödyllistä kun en jaksa löhöillä koko päivää.” Utusielu tokaisi.
”Toki.” Vastasin iloiseisemmin kuin äsken ja aloin tekemään työtäni ahkerammin kuin äsken piristyksen voimalla.

”Hienoa työtä..” Utusielu puuskutti kun olimme hoitaneet työmme, Olimme vieläpä siivonneet petien lisäksi myös koko muun pesä.
”Korppisiipi saa olla sinusta ylpeä..” Naaras kehräsi iloisesti.
”No ilman sinua se ei olisi näin nopeasti onnistunut!” Kehuin Naarasta hymyillen ja ihailin tassujemme työtä.
”Äh..Älä minua kiittele.” Naaras naukaisi hetken päästä kun olin lähtemästä pesästä,Hymyilin pienesti ja juoksin Korppisiiven luo.
”Olen valmis!” Hihkaisin kun saavuin valko-mustan naaraan luokse.
”Olitpa nopea!” Naaras sanoi tyytyväisesti ja katsoi minua vaaleanvihreitä silmillään.
”Utusielu auttoi..” Tokaisin.
”No silti olitte nopeita.” Naaras naukaisi.
”No mennäänkö?” Kysyin naaraalta innoissani.
”Toki,Menemmekö vaikka nyt lähtevään partioon?” Hän kysyi.
”Tietty!” Huudahdin ja pyörin hänen ympärillään,Olin aivan innoissani. Kun lähdimme parin muun soturin mukaan partioon,En olisi malttanut odottaa että he puhuvat asiansa Minttuliekille vaan olisin halunnut lähteä heti matkaan. Mutta onneksi pian me lähdimme matkaan,Ja heti kun astuin ensimmäisen askeleeni leiristä ulos, Nenääni tulvahti liian monta hajua kerralla.
”Apua!” Kiljaisin.
”Mitä?” Korppisiipi katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Tukehdun näihin hajuihin!” Sanoin kauhistuneena.
”Et tukehdu.” Naaras tokaisi ja tönäisi kylkeään pehmeästi, Ja onneksi hän oli oikeassa, Hetken päästä olin jo suorastaan tottunut hajuihin ja keskityin metsän kauneuteen…Sen vihreisiin lehtiin ja kaikkeen muuhunkin siellä,Kuten sammaliin.
”Olemme kohta nummella.” Kuulin yhtäkkiä Korppisiiven naukaisevan.
”Ai siinä avarassa maastossa?” Kysyin .
”No tietenkin,Missä muuallakaan?” Naaras kysyi piikkikäästi. En välittänyt ,Koska aloin jo nähdä tätä nummea,Joka oli niin kaunis.. Lopulta en voinut kestää ja juoksin täysillä kohti nummea.
”Vadelmatassu!” Muut huusivat perääni, Mutta en kuunnellut..Aloin jo saavuttaa nummea.
Mutta yhtäkkiä kaikki pimeni silmieni edestä.

Heräsin taas parantajan pesässä.
”Taas sinä hankkiuduit tänne,Oletko niin rakastunut tähän paikkaan?” Kuulin Liljatuulelta kuulostavan
Kissan kysyvän.
”En…Mutta mitä tapahtui..?” Kysyin hieman pökerryksissä.
”Juoksit suoraan puuta päin,Sait pienen aivotärähdyksen.” Liljatuuli sanoi ja tuli esiin pesän nurkasta.
Liljatuuli oli pieni viehkeä tummanharmaa naaras,Jolla oli kauniit meripihkanväriset silmät ja valkosia kohtia esim rinnassa,Vasemmassa etukäpälässä sekä kuonossa.
”Kuolenko?” Kysyin hädissäni.
”Et,Joudut vain lepäämään.” Naaras sanoi.
”Voi ei..Jään jälkeen!” Vinguin kauhuissani.
”Et jää,Joudut olemaan täällä vain pari päivää,Ja sen jälkeen sinun pitää ottaa hieman rauhallisemmin”
Naaras totesi.
”Huh..” huokaisin helpotuksesta ja paransin asentoani.
”Haluatko että joku tulee luoksesi?” Naaras kysyi kuin arvaten että minulla on tylsää.
”No voi joku kohta..Minua vain hieman väsyttää..” mutisen.
”No varmaankin jos törmäilet täällä puita päin.” Naaras tuhahti. Vilkaisin häntä hieman äkäisesti mutta sitten kuulin Aurinkokajon äänen.
”Voinko tulla?” Kuulin Aurinkokajon kysyvän pesän ulkopuolelta.
”Toki,Voithan sinä tulla tietenkin katsomaan tätä meidän neroamme.” Naaras naurahti. Sitten sinikilpikonnakuvionen naaras astui sisälle,Huomasin hänen olevan hieman pahalla tuulella.
”Haluatteko olla kahden?” Liljatuuli kysyi ja Aurinkokajo nyökkäsi. Heti kun parantaja oli lähtenyt, Aurinkokajo aloitti vuodatuksensa.
”Mikä sinun päähäsi tuli?!” Naaras kysyi raivoissaan,Mutta ei huutanut.
”En tiedä…” Sopersin.
”Tuo on yhtä typerää kuin se lumiseikkailusi,Ellei vielä typerämpää,Aiheitit huolta viattomille ja satutit itseänikin!” Naaras sähähti.
”Anteeksi..” Sopersin ja menin kasaan pelosta. Oli hetken hiljaista.
”Anteeksi…Ei olisi pitänyt huutaa…” Aurinkokajo sanoi nolostuneena.
”Ei se mitään..” takeltelin hieman rentoutuneempana, Naaras hymyili ja nuolaissut vielä korvaani.
”No..Jätän sinut tänne lepäämään,Lepää rauhassa.” Aurinkokajo sanoi ja lähti pesästä.
Hetken päästäotin mukavan asennon ja aloin nukkumaan.

//1004 sanaa!!

Kirjoittaja: Elandra

Omenatassu: 38kp! – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 38kp! –

Kauristassu: 26kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppisiipi: 6kp –

Hiilihammas: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Kasvoilleni kiipesi huvittunut hymy, kun kuulin Omenatassun sanat. Oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Henkäysvarjo oli takuulla ansainnut oppilaan sanat. Kuolonklaanin varapäällikkö oli ollut epäreilu koko kohtaamisemme ajan. Tähtiklaanille kiitos, että hän oli jättänyt asian sikseen ja jatkanut matkaansa.
”Jääköön se meidän väliseksemme, mutta ehkä hän ansaitsi kaiken mitä sanoit. Se oli siitä huolimatta typerää. Kuolonklaanilaiset ovat arvaamattomia, ja heidät koulutetaan tappamaan vihollisensa epäröimättä”, vastasin ja katsoin Omenatassua vakavana. Naaras kallisti pienesti päätään.
”Mutta eikö soturilaki kiellä sen?” naaras kysyi.
”Kuolonklaani ei elä soturilain mukaisesti, koska he eivät usko Tähtiklaanin olemassaoloon. Kuolonklaanilla on aikalailla omat sääntönsä, mutta he ovat sitoutuneet noudattamaan sääntöjä, jotka minä ja Punatähti laadimme perustaessani Eloklaanin”, selostin rauhallisella äänellä. Naaras nyökkäili ja kuunteli minua tarkkaavaisesti.
Ylitimme astinkiviä pitkin joen, ja jatkoimme matkaa kohti leiriä. Nummialue oli muuttunut taas sekametsäksi. Hidastin tahtiani, kun lähestyimme leiriä.
”En tiedä miten paljon kiinnitit huomiota kuolonklaanilaisten hajuihin, mutta tahdon silti kysyä. Tunnistatko tulevaisuudessa Kuolonklaanin hajun, jos törmäät siihen?” kysyin ja katsoin oppilastani. Omenatassu nyökkäsi epäröimättä.
”Eihän sitä voi olla haistamatta! Kamala sietämätön katku, melkein yhtä paha kuin ukkospolku!” kanelinruskea naaras vastasi. Nyökkäsin tyytyväisenä.
”Hyvä. Jatkamme harjoitusten parissa huomenna aurinkohuipun aikaan. Loppupäivän ja huomisen aamupäivän tehtävänäsi on tutustua leirin hajuihin. Tutustu etenkin eri saaliseläinten hajuihin, sillä jatkamme huomenna harjoituksia saalistuksen perusteiden parissa”, kerroin rauhallisella äänellä.
”Saanko huomenna etsiä sen jäniksen käpäliini ja ottaa sen kiinni?” oppilas kysyi ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Naurahdin huvittuneesti.
”Kuten huomasit, se jänis juoksi paljon kovempaa kuin sinä. Ennen kuin voit saalistaa jäniksiä, sinun täytyy osata vaania ja ennakoida sen liikkeet. Saalistamme ensin pieniä ja helpompia eläimiä, kuten hiiriä”, hymyilin leveästi. Omenatassu tuhahti, mutta pysyi vaiti.
Kiersin leirin sisäänkäynnin edessä olevan kiven ja astuin piikkihernetunneliin oppilaani edellä.
”Ota itsellesi jotakin syötävää ja nuku hyvät yöunet. Älä kuitenkaan unohda tehtävää, jonka annoin sinulle”, sanoin ja katsahdin vielä kanelinruskean oppilaan suuntaan. Omenatassu lupasi haistella asioita, ja minä poistuin hänen luotaan. Aurinkokajo loikoili leirin laitamilla ja nautti auringon lämpimistä säteistä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani hymyillen. Sinikilpikonnakuvioinen soturi nousi ylös ja puski turkkiani kehräten.
”Miten harjoitukset menivät?” naaras kysyi ja vilkaisi Omenatassun suuntaan.
”Omenatassu oppi tunnistamaan erilaisia hajuja, ja lopulta onnistui eksymään Kuolonklaanin reviirille. Kohtasimme partion, mutta Henkäysvarjo lupasi antaa asian tällä kertaa olla”, vastasin irvistäen. Aurinkokajo näytti säikähtäneeltä.
”Onneksi he eivät hyökänneet kimppuunne”, naaras huokaisi huojentuneesti.
”Niin”, vastasin ja käänsin katseeni kumppaniini. Olin huomannut jo jokin aika sitten, ettei sydämeni alkanut pamppailemaan samalla tavalla kuten ennen katsoessani naarasta. Tuntui pahalta, sillä en tuntenut muuta kuin syvää ystävyyttä naarasta kohtaan. Ihastus ei ollutkaan muodostunut rakkaudeksi, vaan pentujen synnyttyä välimme olivat kuin ystävillä. Aurinkokajo kuitenkin vannoi palavasti rakkauttaan minua kohtaan, enkä vain voinut sanoa hänelle, etten ehkä tuntenutkaan samoin. Minä halusin rakastaa Aurinkokajoa, jonka vuoksi olin valmis yrittämään vielä.
Ehkä rakkaus tulisi ajan kanssa, ja tämä kaikki johtui vain kiireistäni.

//Omena voi vaikka jatkaa.
// 457 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pari päivää sitten Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuaan oppilaiksi. Olin ollut aivan ällikällä lyöty, kun päällikkö oli tehnyt minusta tyttärensä Nokkostassun mestarin – se oli minulle äärimmäinen kunnia. Naaraan ensimmäisenä päivänä olimme kiertäneet rajat ja käyneet läpi perusasioita hänen soturikoulutukseensa liittyen, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä kovin ajankohtaista. Ehkä sillä tavoin yritin vakuutella itselleni, että pystyisin hoitamaan Nokkostassun koulutuksen ja tekemään hänestä kelpo soturin.
Pesin turkkiani aukiolla. Oli vielä aikaista, joten en odottanut Nokkostassun heräävän ainakaan ihan heti. Tarvitsinkin näin aamusta vähän aikaa itsekseni suorittaakseni aamutoimeni rauhassa. Pidin rutiineista, ne aikatauluttivat mukavasti arkea ja toivat minulle turvallista tunnetta asioiden sujuvuudesta.
Sivusilmälläni näin, kuinka Korppisiipi kömpi ulos sotureiden pesästä. Hänen turkkinsa oli pesty puhtaaksi, mutta väsymys teki hänen askelluksestaan raskaan näköistä ja kömpelöä. Kun laikukas naaras huomasi minut istumassa leirin reunalla, heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Korppisiipi nyökkäsi takaisin ja suuntasi sen jälkeen oppilaiden pesälle. Vähän ajan päästä hän tuli taas ulos vaaleanruskea karvapallo kannoillaan. Vadelmatassu oli intoa täynnä, vaikka huomasin hänessäkin merkkejä väsymyksestä.
Mesitähti oli nimittänyt nuoren kollin oppilaaksi eilen, ja nyt Korppisiipi oli lähdössä viemään huolehdittavaansa ulos. Minä ja Korppisiipi olimme saaneet oppilaat hyvin nuoressa iässä, mutta tiesin tämän olevan vain hyvää harjoitusta meille molemmille. Samalla kun Nokkostassu ja Vadelmatassu tekivät lujasti töitä soturinimiensä eteen, minä ja ystäväni kehityimme ja kasvoimme koko ajan paremmiksi mestareiksi.
Seurasin katseellani, kuinka Korppisiipi johdatti oppilaansa piikkihernetunneliin. Mieleeni nousi muisto muutaman päivän takaa, jolloin olin kysynyt häneltä, pitikö tämä kenestäkään klaanin kollista. Minua askarrutti vieläkin, mitä hänen erikoinen virnistyksensä oli meinannut – tykkäsikö hän jostakusta vai ei? Emme olleet ottaneet asiaa puheeksi sen jälkeen, enkä minä halunnut painostaa häntä kertomaan minulle siitä, jos tämä ei itse sitä tahtonut.
Jonkin ajan kuluttua Nokkostassu hiipi ulos oppilaiden pesästä. Naaraan ruskeavalkoinen turkki oli suittu siistiksi, ja hänen keltavihreät silmänsä haravoivat aukiota katseellaan. Nousin seisomaan ja lähdin tassuttelemaan oppilastani kohti rennosti. Halusin antaa itsestäni mestarina rauhallisen mutta asiallisen kuvan. Halusin, että Nokkostassu pystyi luottamaan minuun ja kertomaan minulle mieltään painavista asioista, jotka saattaisivat haitata hänen harjoitteluaan.
”Huomenta”, avasin keskustelun samalla kun kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy. ”Nukuitko hyvin?”
Nokkostassu nyökkäsi. ”Joo.”
”Hyvä kuulla! Harjoittelemme tänään vaanimista, ja yritämme myös löytää sinulle jostain saaliin, johon voit sitten kokeilla oppimaasi käytännössä”, selitin kävellessämme piikkihernetunnelin suuntaan. Tuore oppilas tepasteli vierelläni ja kuunteli tarkkaavaisesti kun puhuin.
Päätin pitää harjoitukset sekametsässä, josta todennäköisimmin löytäisimme myös riistaa harjoituksen loppuosaa varten. Mutta ennen kaikkea täällä oli tarpeeksi rauhallista opettamiseen.
Kiersin oppilaani eteen ja mietin pienen hetken, mitä sanoisin. ”Oletko koskaan kokeillut vaanimista? Esimerkiksi leikin lomassa?” kysyin naaraalta. ”Jos et ole, aloitamme ihan peruasioista, mutta jos taas sinulla on jo jokin mielikuva, miten se pitäisi tehdä, voit näyttää minulle.”

//Nokkonen?
//430 sanaa

Kirjoittaja: Nova

En vain tajunnut miksi näin nuorelle ja kokemattomalle soturille oli laitettu jo näin varhain oppilas, Vadelmatassu oli silti kieltämättä melkoinen yllätys, en edes tuntenut oppilasta muuten kuin näköhavainnolta. Hiilihammaskin oli sekoittanut hieman ajatuksiani melko kiusallisella kysymyksellä, hänen oli pakko kysyä juuri se kysymys: ”Pidätkö kestään
klaanimme kollista?” Olin vain pudistanut päätäni erikoisesti virnistäen, olin varmaankin vain herättänyt ystäväni epäilykset! Ravistin päätäni ja palasin takaisin nykyhetkeen, eli yksinkertaisesti jouduin vastaamaan oppilaani oudoksuvaan katseeseen.
-No niin Vadelmatassu, lähdetään kiertämään reviiri! Naukaisin ripeästi yrittäen peitellä väsymystäni.
vaaleanruskea kolli tapitti minua vielä hetken vihreillä silmillään, sitten tämä nyökäytti pienesti päätään niin, että vadelmanpunainen nenä vain vilahti virtaviivaisena hieman alaspäin.
Hymyilin oppilaalle ystävällisesti, sitten lähdin jolkottamaan pehmeästi leirin sisäänkäynnin läpi, kuuntelin tarkasti, että Vadelmatassu varmasti seurasi minua, eikä jäänyt tupeksimaan sijoilleen. Kuljimme eteenpäin hieman vaivaantuneessa hiljaisuudessa, kunnes tein pienen äkkipysähdyksen niin, että Vadelmattassukin taisi herätä mietteistään. Tarkastelin maisemaa vaaleanvihreät silmät sirrillään.
-Tässä on joki, joka kulkee reviirimme läpi, ja kun katsot tuonne kauemmas niin näet pienen koivumetsikön, selitin hännälläni paikkojen sijainteja viittoillen.
Vadelmatassun silmät olivat suurentuneet valtavan suuriksi, minusta oli todella hellyttävää miten kolli suhtautui ympäröivään maailmaan noin avoimesti.
-Seuraavaksi voisimme suunnata tuonne koivikkoon! Päätin, koska matkaa muisteltuani, totesin, että se oli ainoa paikka, jossa emme vielä olleet käyneet.
Vadelmatassu päästi innostuneen inahduksen yrittäen tunkea ohitseni tutkiakseen parin hännänmitan päässä vuolaana kuohuvaa jokea lähemmin.
-Mitä nuo ovat? Vadelmatassu naukui seuraten katseellaan jotakin, jota en ihan erottanut.
Astelin oppilaan vierelle tiirailen veden pyörteisiin tuumivaisesti, näin pienen vilahduksen hopeaisesta kyljestä Vadelmatassun katseen suunnassa.
-Ne ovat kaloja, selitin huvittuneesti viiksiäni värisyttäen.
Vadelmatassu käänsi vihreiden silmiensä innokkaan katseen hämmästyneenä minuun, tämä näytti ihan pöllöltä toljottaessaan minua kummastuneena.
-Kaloja? Kolli hämmästeli pörhistäen ruskeaa karvoitustaan vaaleanpunaista nenäänsä pienesti nyrpistäen.
//287 sanaa
//Vadelma?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sydän hakkasi rinnassani ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn, kun kuolonklaanilainen kumartui lähemmäksi minua. Hän ei kuitenkaan ylittänyt rajaa. Mesitähti oli puhutellut kissaa nimellä Henkäysvarjo, joten heidän täytyi tietää toisensa jostain jo entuudestaan. Minulle oli kuitenkin täysin yhdentekevää, kuka tämä rontti oikein oli tai mistä hän tunsi mestarini, mutta hän oli aivan liian lähellä minua ja teki olostani todella epämukavan, enkä minä voinut mitenkään sulattaa sellaista. Eikä kukaan puhuisi minulle tuohon äänensävyyn, jos se minusta itsestäni riippui!
”En ole vain tottunut puhumaan roskille, siinä kaikki. Voit siis ihan hyvin ottaa pikkukätyrisi mukaasi ja palata takaisin tunkiolle, missä varmaan asutkin”, vastasin uhmakkaaseen sävyyn, vaikka ääneni särähti vähäsen kesken lauseen. Vastasin kollin mulkoiluun samalla mitalla, ja sivusilmälläni huomasin Mesitähden varoittavan katseen, joka oli osoitettu minulle.
Huomasin, ettei Henkäysvarjo ollut ilahtunut tavasta, jolla puhuin hänelle. Näin hänen ilmeestään, että tuo olisi halunnut sivaltaa minua kynsillään päin näköä, jos olisi saanut tilaisuuden sille. Näkymätön raja meidän välissämme kuitenkin esti häntä tekemästä niin, mistä olin hitusen vahingoniloinen.
”Hän on vasta oppilas”, Mesitähti sanoi rauhallisella äänellä, mutta olin huomaavinani siinä nyt aavistuksen kireyttä. Äsken sanomani ei ollut ainakaan tehnyt tilannetta helpommaksi päällikön kannalta. ”Pidän huolen siitä, ettei tämä pääse poistumaan. Ja nyt jatkossa Omenatassukin osaa varmasti tarkkailla ympäristöään paremmin, vai mitä?”
Katselin mestariani hieman näreissäni, mutta nyökkäsin sitten. En halunnut aiheuttaa hänelle enää enempää ongelmia tähän väliin ryhtymällä hankalaksi.
”Hyvä on. Pitäkää oppilaanne jatkossa paremmassa nuhteessa, muutoin ette selviä tästä enää näin vähällä”, Henkäysvarjo murahti ja loi minuun vielä murhaavan silmäyksen, ennen kuin antoi hännällään merkin partiolleen jatkaa eteenpäin. Jotkut heistä vilkaisivat meitä tuimasti, mutta eivät sanoneet mitään. Olisin halunnut huutaa vielä herjauksia heidän peräänsä ihan vain kostona huonosta käytöksestä, mutta se jäi tekemättä, koska Mesitähti ilmoitti meidän palaavan leiriin.
Kuljimme jonkin matkaa painostavassa hiljaisuudessa. Sydämeni pamppaili kiivaasti vielä tukalasta tilanteesta pois päästyänikin. Välttelin katsomasta Mesitähteä silmiin, ikään kuin peläten, että hän saattaisi käskeä minua kääntymään ympäri samalta seisomalta ja pysyttelemään mahdollisimman kaukana Eloklaanin alueelta jatkossa.
”Aiotko sinä erottaa minut?” kysyin varovasti, rikkoen lopulta hiljaisuuden. En kestänyt olla enää pitempään epätietoisuudessa – jos Mesitähti aikoi potkia minut pihalle klaanista tekoni takia, hänen olisi sama tehdä se tässä ja nyt, eikä niin, että joutuisin kokemaan sen nöyryytyksenä muiden kissojen edessä.
Mesitähti hidasti askeliaan ja tuli kävelemään vierelleni. Hänen katseessaan oli myötätuntoa. ”En. Olet vielä kokematon, etkä osannut olla tarpeeksi varuillasi ympäristöstäsi, mutta opit kyllä olemaan. Ensi kerralla osaat varmasti välttää liikkumista liian lähellä Kuolonklaanin rajaa saalistaessasi.”
Tunsin suurta helpotusta, Mesitähti ei aikonutkaan nakata minua variksille. Sitten hänen ilmeensä muuttui vähän vakavemmaksi, kun tuo sanoi: ”Mutta saisit varoa vähän kielesi kanssa, kun puhut Kuolonklaanin kissoille. He kaikki eivät ole yhtä kärsivällisiä kuin Henkäysvarjo, ja seuraavalla kerralla saatat saada siipeesi.”
Tuttuun tapaan pyörittelin silmiäni hieman pitkästyneenä, mutta tällä kertaa kasvoilleni kaartui myös virnistys. ”Et voi kuitenkaan kieltää, ettenkö muka sanonut totuuksia. Hänhän haisikin aivan roskalta – tai ainakin variksenruoalta!”

//Mesi?
//468 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Tarkkailin etäältä, kuinka Omenatassu kulki jäniksen hajujäljen perässä. Olin tyytyväinen siihen, että kanelinruskea oppilas oli lopulta jaksanut keskittyä harjoitukseen. Alussa hän oli ollut turhautunut, sillä tämä oli kokonaan uusi asia Omenatassulle. Viimein ruskea pitkäkorvainen jänis tuli näköpiiriimme. Olin alkamassa kehumaan oppilastani, mutta en ehtinyt.
Omenatassu pinkaisi juoksuvauhtiin ja syöksyi kohti jänistä. Eläin kääntyi äkkiä Omenatassun puoleen, ja lähti vaistomaisesti juoksemaan karkuun. Samassa säpsähdin ja lähdin oppilaani perään.
”Omenatassu! Pysähdy!” ulvaisin naaraan perään, muttei tuo tehnyt elettäkään totellakseen. Kirin oppilasta hieman kiinni, mutta hätkähdin tajuttuani, kuinka lähellä Kuolonklaanin rajaa olimme. Askel askeleelta jänis sekä Omenatassu lähestyivät toisen klaanin rajaa. Jänis pinkoi jo kaukana Omenatassusta, ja rajan ylitettyään kanelinruskea oppilaskin hidasti hieman tahtiaan.
Minä pysähdyin Eloklaanin rajamerkkien tälle puolen, ja viimein Omenatassukin pysähtyi monen ketunmitan päässä rajasta. Naaras katseli ympärilleen.
”Omenatassu! Tule heti takaisin!” huudahdin kissalle, joka käännähti minun suuntaani. Sivusilmälläni huomasin, kuinka pohjoisesta meitä lähestyi kissajoukko. Viiden tai kuuden hengen partio kulki Kuolonklaanin rajaa myöten. He olivat huomanneet rajan ylittäneen oppilaani, ja partio kiristi tahtiaan.
Omenatassu otti muutaman askeleen minua kohti, ja huomasi sitten lähestyvän kissajoukon. Naaras taisi itsekin ymmärtää, että hän oli liemessä. Niinpä oppilas juoksi ripein askelin Eloklaanin rajan tälle puolen. Naaras oli jo lähdössä pois rajalta, mutta minä pysäytin hänet:
”Odota.” Omenatassu katsoi minua yllättyneenä.
”Mutta kuolonklaanilaiset lähestyvät!” naaras kuiskasi ja viittoi kissajoukon suuntaan.
”Jos lähdemme nyt, he eivät takuulla anna tämän asian olla. Kunnon soturi pyrkii aina korjaamaan virheensä, vaikka olisikin rikkonut lakeja”, selitin kanelinruskealle naaraalle, joka ei tuntunut olevan innostunut ajatuksesta. Omenatassu ei kuitenkaan väittänyt enää vastaan, vaan jäi istumaan vierelleni ja odottamaan lähestyvää partiota.
Partion johdossa kulki vaaleanharmaa raidallinen kolli, jonka tunnistin Kuolonklaanin varapäälliköksi. Mitä minä Henkäysvarjoa tunsin, hän ei ottaisi rajan ylitystä hyvällä. En tuntenut nimeltä partion muita jäseniä, mutta muistin osan kasvot. Pieni, hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras oli ollut mukana, kun Henkäysvarjo oli joitakin kuita sitten käynyt Eloklaanin leirissä. Täysin tuntemattomia minulle olivat mustaoranssi naaras, suuri kellanpunainen kolli ja punaruskea sinisilmäinen kolli.
”Päivää, Henkäysvarjo ja muut kuolonklaanilaiset. Taisittekin huomata, että oppilaani ylitti Kuolonklaanin rajan epähuomiossaan”, aloitin keskustelun heti, kun kuolonklaanilaiset pääsivät kuuloetäisyydelle. Henkäysvarjo hidasti tahtiaan ja lopulta pysähtyi meitä vastapäätä rajan toiselle puolelle. Kollin katse oli tympääntynyt, eikä hän vaikuttanut lainkaan iloiselta.
”Noinko te oppilaitanne siellä Eloklaanissa koulutatte? Ottaisitte mallia meidän oppilaistamme, heille painotetaan alusta asti, miten tärkeää on pysytellä omalla reviirillä”, raidallinen kolli murahti ja viittoi katseellaan mustaoranssiin naaraskissaan. En voinut olla muistelematta sitä kertaa, kun peräti kaksi Kuolonklaanin oppilasta oli vain reilu kuu sitten käynyt vierailla Eloklaanin reviirillä, ja vielä täysin tarkoituksella. Olisin voinut ottaa asian heti puheeksi, mutta päätin olla muistuttamatta siitä. Se lietsoisi vain turhaa vihaa klaanien välille.
”Omenatassu on uusi Eloklaanissa, ja hänet nimitettiin vain pari päivää aiemmin. Se ei tietenkään ole mikään syy ylittää rajaa, mutta hän oli kovin keskittynyt jäniksen jahtaamiseen, eikä huomannut ylittävänsä rajaa. Kuten huomasitte, hän tuli heti sen tajuttuaan takaisin rajan tälle puolelle”, selostin rauhallisella äänellä. Henkäysvarjo siristi silmiään, ja siirsi suorastaan murhaavan katseensa nuoreen oppilaaseen.
”Vai että Omenatassu. Mykkäkö sinä olet, vai etkö itse osaa ottaa vastuuta omista tekemisistäsi? Ei päällikkö ole aina puhumassa puolestasi”, Henkäysvarjo sihahti, astui askeleen lähemmäksi rajaa ja kumartui oppilaan tasolle. Kuolonklaanin varapäällikkö vaikutti melko uhkaavalta, vaikka tiesinkin hänen pysyttelevän visusti omalla puolellaan rajaa. Minua raivostutti se, miten Henkäysvarjo käyttäytyi. Miksi näin pienestä asiasta täytyi tehdä iso numero?

//Omena?
// 539 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nuuhkin maata keskittyneesti ja yritin löytää tuoreen jäniksen hajun. Mesitähti kulki vierelläni ja seurasi työskentelyäni tyytyväisenä. Lopulta minua alkoi turhauttaa, kun en pystynytkään haistamaan mitään muuta nurmikon ja kostean mullan lisäksi.
”Ei täällä mitään jäniksiä ole!” puuskahdin mestarilleni ja katselin häntä nyrpeänä.
”Nummella tuuli voi olla hyvä liittolainen sinulle. Kokeile nuuhkaista ilmaa, hajujälki kulkeutuu täällä yleensä pitkänkin matkan päähän ja lisää mahdollisuuksia löytää jotakin”, Mesitähti neuvoi kärsivällisesti. ”Osaat jo hyvin paikantaa eri tuoksuja maasta, ja uskon, että onnistut tässäkin, kunhan vain harjoittelet.”
Tukahdutin huokauksen ja nostin kuonoani ylemmäs tuulta vasten. Yritin erotella sen mukana kulkeutuvia hajuja toisistaan, mutta hyvin nopeasti kyllästyin ponnistelemaan ja käännyin katsomaan vierelläni seisovaa valkeaa kollia silmät siristettyinä.
”Ei onnistu. Se on mahdotonta.”
Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti. ”Älä ole liian ankara itsellesi. Olen varma, että onnistut kyllä”, hän sanoi kannustavasti. Pyörittelin silmiäni. Minua alkoi vähitellen ärsyttää päällikön asenne – eikö hän tajunnut, että jos oli luonnostaan surkea jossain, ei voinut koskaan tulla paremmaksi siinä? Silloin oli vain hyväksyttävä kohtalonsa ja keksittävä jokin muu tapa loistaa. Esimerkiksi minä korvasin kaikki puutteeni kauneudellani. Tämä villikissa ei kuitenkaan tuntunut sitä tajuavan, mikä turhautti minua.
”Yritä ensin muistella, miltä jänis haisee”, Mesitähti jatkoi. ”Kun saat siitä kiinni, tunnistat seuraavalla kerralla hajun heti sen haistaessasi.”
Meinasin taas pyöritellä silmiäni, mutta sitten tajusin, että tulisimme viettämään nummilla vielä ikuisuuksia, jos en olisi yhteistyöhaluinen. Kaiken lisäksi Mesitähti saattaisi alkaa katua päätöstään ottaa minut klaaniin, enkä minä halunnut ruveta taas kiertolaiseksi.
Niiskaisin nenääni, kohensin asentoani ja nostin kuononi jälleen tuulta vasten. Annoin hajujen valua sieraimiini. Puristin silmäni kiinni ja keskityin parhaan osaamiseni mukaan etsimään jäniksen tuttua tuoksua nenääni tulvahtaneen hajujen kirjon seasta. Yksi hajuista tuoksui minusta etäisesti hieman tutulta, ja siitä alkoi vähitellen muodostua mieleeni epäselvä mutta kuitenkin ihan tunnistettavissa oleva mielikuva.
”Minä löysin sen! Löysin jäniksen!” hihkaisin riemuissani ja avasin silmäni. Näin Mesitähden ilmeessä ylpeyttä.
”Hyvä. Muistatko, mitä sinun seuraavaksi piti tehdä?”
Muistelin pikku hetken kollin antamaa ohjeistusta. ”Minun pitää seurata sitä”, vastasin, mutta rypistin heti sen jälkeen otsaani samalla kun aloin miettiä yhtä asiaa. ”Täytyykö minun myös tappaa se?”
”Tällä kertaa riittää, että onnistut seuraamaan sitä mahdollisimman pitkälle”, Mesitähti naukaisi. Nyökkäsin pienesti. Ei voinut olla kovin vaikeaa seurata yhtä eläintä, nyt kun olin onnistunut löytämään sen jättämän hajujäljen.
Lähdin tassuttelemaan hajun perässä kuono koholla ja korvat ja silmät valmiina reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen missä tahansa lähistöllä. Tunsin outoa vapauden tunnetta, kun ensimmäistä kertaa koskaan käytin synnynnäisiä vaistojani tehdessäni jotakin. Ihan kuin sisälläni pitkän aikaa tukahdutettuna ollut himmeä liekki olisi saanut jostain voimaa roihahtaa valtaisaksi tulipaloksi. Pidin siitä tunteesta, se sai minut tuntemaan oloni entistä itsevarmemmaksi ja pystyväisemmäksi.
Samalla kun kävelin eteenpäin, huomasin jäniksestä tulevan hajun voimistuvan. Se kutkutteli nenässäni, sai lihakseni jännittymään kuin tulevaa saalistusta varten. Ja minä halusin vastata siihen kutsuun, juosta jäniksen kiinni ja upottaa kynteni sen paksun karvan alla piilottelevaan lihaan.
Pysähdyin nähdessäni edessäpäin ruskean hahmon. Se ei ollut paljon minua pienempi, mutta olin varma, ettei se ollut mikään kissa, vaan jäljittämäni jänis. Mesitähti tuli vierelleni tyytyväisen oloisena, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, ampaisin jänistä kohti. Jalkani liikkuivat kuin itsestään, ei ollut vaadittu paljoa, että olin antautunut viettieni vietäväksi. Sitä paitsi, ajattelin Mesitähden olevan ylpeä minusta, kun kiikuttaisin vielä lämpimän ruhon hänen jalkoihinsa. Sen jälkeen päälliköllä ei kävisi varmasti enää mielessäkään potkia minua ulos klaanista, paikkani heidän joukossaan olisi taattu loppuelämäkseni.
”Omenatassu! Pysähdy!” Sivuutin mestarini käskyt ja lietsoin itseni yhä hurjempaan vauhtiin. Jänis oli jo aikaa sitten huomannut minut eikä sekään säästellyt vauhdissa yrittäessään karkuun.
Jossain kohtaa minulle tuli kumma olo. Jokin oli vialla. Jäin jäniksestä koko ajan jälkeen, mutta en enää välittänyt siitä. Idea saaliin kiinnisaamisesta oli menettänyt jo hohtonsa. Sen sijaan minua kummastutti nyt jokin ihan muu.
Nuuhkin ilmaa kulmat kurtussa, ja samassa tajusin, etten ollut enää Eloklaanin reviirin puolella. Ympärilläni leijaileva vieraiden kissojen lemu ei kuulunut omalle klaanilleni. Olin Kuolonklaanin alueella!

//Mesi?
//624 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

En oikeastaan tiennyt mitä ajatella kuoleman jälkeisestä elämästä, kuulin vain sisarieni puhuvan siitä jonkin verran emon kanssa. En tiennyt miksi kissat uskoivat siihen, mitä he olivat kokeneet, tai nähneet sitä uskoakseen. Ei, en siis väitä etteikö sitä ollut olemassa, vaan sitä miksi, miten kissat tiesivät sen olemassa olosta. Miten isä tiesi perustaa klaanin, mistä hän löysi kissat, mistä hän tiesi minne mennä, kuinka hän tiesi olla johtaja, miten hän teki kaiken sen? Mitä hän jätti taakseen? Oliko meillä isovanhempia? Jos oli miksemme olleet koskaan nähneet heitä? En muistanut nyt mitä isämme oli kertonut vanhemmistaan, mutta saati emo? Heräsin kun siskoni taapersi eteeni, käänsin katseeni kysyvänä häneen, koska kukaan ei tullut koskaan luokseni ilman aikomuksia, he eivät tuntuneet jäävän paikalleen vain ajattelamaan toisin kuin minä. Ajattelivatko he edes yhtä paljon kuin minä?
”Hei, Kaurispentu”, Siskoni aloitti ”Haluatko tulla pelaamaan sammalpalloa kanssamme?”, Hämmennyin kysymyksestä vielä enemmän, sillä harvoin minua raahattiin leikkeihin mukaan, sillä en tajunnut niistä paljoa mitään. Tai siis kyllä, tajusin että palloa piti heittää toiselle, mutta en tajunnut mikä pallon heittelyssä teki niin hauskaa kuin esim ajattelu. Toisaalta ajatuksissasi et saisi olla sosiaalinen, mutta itse en nähnyt siinä mitään vikaa.
”Toki, ketä on tulossa mukaamme?”, kysähdin, lähtien siskoni perään kun hän lähti ”kokoontumis paikalle” joka ei näyttänyt sijaitsevan kaukana emomme vuode sijalta.
”Rastaspentu ja Karpalopentu luultavasti”, Hän tokaisi, kääntäen katseensa taaksensa minuun. Nyökkäsin hänelle pienesti huomatenkin kuinka sisareni palasivat jo. Meitä oli juuri sopivasti kaksi kollia ja kaksi naarasta, josta pystyi aina tekemään erilaisia jakoja. Minulla ja veljelläni oli voimaa, mutta niin oli siskoillanikin. Mikä vain kamppailu välillämme pystyi päättyä mihin vain, enkä ollut varma tämänkään session tuloksista nyt kun katsoin heitä kaikkia. Sitten siskoni, nokkostassu heilautti tassuaan napatakseen sammalpalloa lähemmäs. Kohdistin tiukan katseeni palloon, todeten että en antaisi sen liusua pois pallosta. Sisareni vaihtoivat pari sanaa keskenään, jota en kuunnellut, ennen kuin pallo lähti liikeelle, se tuli suoraan minua kohti. Minä puolestaan tökkäsin sitä tassullani kovemmin kohti Rastaspentua. Silmäni seurasivat tiukasti pallon liikkeitä, kun sitä heitettiin aina vuorolta toiselle, aina välillä pallo oikeasti meni ilmaan, sekä joskus meidän piti käydä se hakemassa karkuteiltä kun joku meistä ei saanut sitä kiinni. Itse en kiinnittänyt huomiota satunnaisiin sananvaihtoihin, vaan palloon.

Aikaa kului, ja me pääsimme oppilaiksi, oikeiksi oppilaiksi. Sain mestarikseni Minttuliekin. Hän oli klaanin varapäällikkö, sekä vaikutti ihan hyvältä kissalta muutenkin, vaikken kiinnittänytkään häneen niin paljon huomiota. Olin kuullut hänestä toki isältäni paljonkin, sekä tiesin päällisin puolin mitä asioita hän hoiti klaanissa. Emo liioitteli kuinka hän ikävöisi meitä, vaikka kyllä hän meitä päivittäin näkisi, isämmekin oli luultavasti kaamean ylpeä ”saavutuksesta” emmehän me todellisuudessa olleet kuin kilttejä pentuja jotka eivät joutuneet ongelmiin joten etenimme tason. Kun kaikki kahakka hiljalleen hälveni minä taisin olla ensimmäisiä jotka lipuivat paikalta. Tassuttelin mestarini luokse, tutkien hänen olemustaan. Naaras oli suht lihaksikas, punaruskean värinen turkki sekä hänen silmänsä tumman siniset. Painoin hänestä joka tupsun muistiin, myöskin tummemman kohdan hänen rintakehässään. Nyökkäsin hänelle kohteliaasti miettien mitä kaikkea hänestä tiesin. Aika hyvin, mutta en tarpeeksi. En muistanut hänen taustaansa, aivan varmasti se oli minulle kerrottu joskus. Täällä oli kuitenkin vain kaksi tapaa, ulkopuolisena, tai kuoloklaanista. Ei älä ota minua väärin, toki klaaniin pystyi syntyä, mutta minä ja sisareni olimme ensimmäiset jotka tänne syntyivät. Sitten muistin, yhteys kuoloklaaniin, niin, se hänellä oli. Hän oli alunperin kuoloklaanista.
”Hei Kauristassu! Ensitöiksesi voisit kehittää oppilaiden pesään itsellesi pedin. Löydät itse varmaan petitarvikkeet parantajan pesältä Liljatuulen avulla?”, Minttuliekki aloitti ystävällisesti hymyillen. Nostin hieman kyseenalaistaen kulmia. Kyllä minä löytäisin parantajan pesältä peti tarvikkeet, olihan Liljatuuli isän sisko. Hän auttaisi minua mielummin kuin ilolla. Mutta miksi tehdä tämä nyt? En kuitenkaan kyseenalaistanut naaraan tehtävän antoa ääneen.
”Toki, etsinkö sitten sinut takaisin käpäliini kun olen valmis?”, Kysyin hieman päätäni kallistaen. Mietin mitä sisareni ensimmäiset tehtävät olisivat, saati millaista olisi elää kuoloklaanissa. Nimen omaa, kuolonklaani. Se kiehtoi minua pelottavan paljon, luultavasti koska en tiennytkään siitä paljon. Mutta olin varma että mestarini saisi ajan myötä vastata moneen kysymykseen toisesta klaanista.
”Juuri niin! Äläkä epäröi tulla luokseni jos ongelmia ilmenee”, Hän tokaisi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi, heilauttaen häntääni hälle hyvästiksi, vaikka se ei kestäisikään niin kauaa. Suuntasin suoraan parantajan pesälle, jo aivan ajatuksiini uppotuneena. Minkälaisia kuolonklaanilaiset olivat? Tai, no. Olin kuullut että he olivat pää asiassa kylmiä. He käyttivät sanaa kylmä laajasti, harvoin myöskin sanaa ilkeä. Olinko minä itse kylmä? En kai, en niin uskonut. Koska meitä kissoja olisi moneen. Minkälainen todellinen kylmä kissa oli? Mitä kaikkea mestarini oli nähnyt eläessään. Astelin varmuudella parantajan pesään, tutkiskellen pesän seiniä, ennen kuin siirsin huomioni pääpointtiin, Liljatuuleen.
”Hei liljatuuli, tulin hakemaan petitarvikkeita”, Tokaisin yksinkertaisesti naaraalle joka ei ollut kaukanakaan minusta. Toinen käänsi katseensa minuun, hymyillen lempeästi. Mietin miltä Minttuliekiltä mahtoi tuntua, oliko hänkin jännittynyt, mutta miksi hän olisi. Ei minullakaan ollut syytä olla jännittynyt. Minua yksinkertaisesti jännitti tutustua uusiin tehtäviin ja uuteen maailmaan joka edessäni avautuisi oppilaana olemisen myötä. Monesko oppilas olisin häneltä? Kuinka monta kissaa hän oli kouluttanut? Kai hän oli jonkun kouluttanut koska hän oli varapäällikkö. Pystyisin kysymään oppilaan kokemuksia mestaristaan.
”Sehän on hienoa, pysy siinä hetki niin haen sinulle sammaleita. Jännittääkö sinua ensimmäinen päiväsi oppialana?”, Parantaja kysyi. Katsoin kuinka hän haravoi varastojaan, etsien juuri sitä mitä pyysin.
”Pieni jännitys kuuluu asiaan, mutta en kovin”, Tokaisin. Harmaa naaras nappasi lopulta sammaleet jotka löysi, ojentaen ne minulle.
”Uskon että sinä pärjäät mainiosti Kauristassu, ja niin sitä pitää, jännitys ei tapa”, Liljatuuli lopulta tokaisi. Nyökkäsin naaraalle ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Hetkeksi pysähdyin vielä pohtimaan asioita ennen kuin tokaisin.
”Kiitos liljatuuli”, Tokaisin vielä. Huomasin silmäkulmastani kuinka naaras nostatti korviaan hyvän tuulisena vielä heipaksi minulle ennen kuin suuntasin kohti oppilaiden pesää.

Tietty minun piti vielä törmätä johonkuhun. Melkein osasin väistää vastaan tulevan kollin, mutta lopulta me kummatkin väistimme samaan suuntaan toisiamme. Sammaleeni levisivät leirin maahan, aivan oppilaiden pesän vieressä. Nostin katseeni nähdäkseni oranssi valkean kollin, jonka nimeä en edes muistanut. Kolli katsoi minua hetken hämillään, ennen kuin avasi suunsa puhualseen.
”Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus todellakaan törmätä sinuun näin!”, Kolli tuhahti, alkaen keräämään sammaliani. Silloin minäkin heräsin ja aloin poimimaan sammalia, jotka kolli lopulta minulle ojensi.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Olen Kauristassu”, Esittäydyin hänelle. Kolli nosti silmät tuikkien siniset silmänsä minuun, hänellä oli niin hyvänsuopa ilme, toinen hymyili täydestä onnestaan. Olisi kuin olisin sanonut ihmeen päin toisen naamaa enkä vain esittäytynyt kollille.
”Minä olen Ruskatassu! Hauska tavata!”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin, poimien viimeisetkin rippeet maasta, kulkien kollin ohi. Heilautin hänelle vielä vaisusti heipat hännälläni, ennen kuin kokonaan lähdin. Pystyin kuulemaan kollin suusta haimeat
”Hetkinen.. mitä?”, sekä jotain mumisi kun sujahdin pensas pesään. Pyyhin kollin mielestäni nopeasti, jotta pystyisin keskittymään pelkän pedin tekoon. Asettelin hennosti sammaleet, painaen ne juuri oikeaan muotoon miten ne halusin. Kun olin tyytyväinen tulokseen otin pari askelta taaksepäin, katsoakseni tulosta. Ei mikään paha. Sitten takaisin Minttuliekin luokse.

Palasin akiolle heti pedin tekon jälkeen, eikä minulla ollut vaikeuksia pongata varapäällikköä kaikkien joukosta. Hyvä, se siis tarkoitti että muistin hänet edes jotekin. Tassutin naaraan luokse miettien mitä me seuraavaksi tekisimme. Ehkä menisimme kiertämään reviiriä toisen kanssa? Tai kertaisiko hän lait minulle? Mitä vain se olisi olisin varmasti tyytyväinen.
”Valmista”, Tokaisin vain kun istahdin naarasta vastapäätä. Asetin häntäni siististi tassujeni päälle, sekä pidin katsekontaktin. Vaikka mieleni olikin muualla ei se tarkoittanut ettei minun pitäisi antaa mahdollisimman hyvää vaikutusta itsestäni Minttuliekille.

//Minttu?
//1175 sanaa.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme lähteneet Omenatassun kanssa ulos leiristä. Tarkoituksenani oli opettaa nuorelle oppilaalle hajuaistinsa käyttöä. Omenatassu oli varttunut kaksijalkojen pesässä miltei koko ikänsä, joten tällä oli varmasti vieläkin totuttelemista metsän tuoksuissa.
”Sinun täytyy oppia tuntemaan metsän tuoksuja. Aluksi ne saattavat vaikuttaa yhdeltä sekasotkulta, mutta kun harjoittelet, opit vähitellen erottamaan eri hajuja. Tässä vaiheessa on tärkeää oppia tuntemaan saaliseläinten hajut. Silloin sinun ei tarvitse sattumanvaraisesti kulkea eteenpäin ja etsiä saalista, vaan voit seurata sen hajujälkeä ja tehdä yllätyshyökäyksen”, selostin rauhallisella äänellä. Omenatassu katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan.
”Haistele ilmaa ja kerro minulle mitä sinä haistat”, ohjeistin ja katsoin vakava ilme kasvoillani nuorukaista. Omenatassu pyöräytti suuria tummanruskeita silmiään ja veti syvään henkeä nenänsä kautta. Naaras haisteli ilmaa tarkkaavaisena. Hetken kuluttua hän tuhahti turhautuneena.
”Metsää, metsää ja metsää. Hajuja on ihan liikaa, ei niitä erota toisistaan”, naaras ärähti ja kuopaisi käpälällään pehmeää maata.
”Kuten sanoin, se voi aluksi vaikuttaa siltä. Voisimme yrittää niin, että käydään läpi hajut yksi kerrallaan. Voit nuuhkaista käpäliesi alla olevaa kosteaa multaa ensin”, sanoin. Omenatassu katsoi minua jälleen kerran epäröiden, jonka jälkeen hän kuitenkin teki kuten ohjeistin. Naaras nosti päänsä ylös.
”Olet oikeassa, tämä haisee”, naaras sanoi ja katsahti minuun. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy.
”Oikein hyvä. Nyt osaat varmasti erottaa mullan hajun. Voit seuraavaksi itse valita asioita ympäriltämme ja haistella niitä”, ehdotin oppilaalle. Nyt Omenatassua ei tarvinnut enää niin kamalasti houkutella, vaan hän alkoi heti hommiin. Naaras kuljeskeli ympäriinsä ja haisteli ympäristöä. Huomasin, kuinka oppilas astui jonkun minulle tuntemattoman kasvin luokse ja irvisti. Olin nähnyt samanlaisen kasvin Liljatuulen pesässä, joten ilmeisesti kyseessä oli yksi lukuisista yrteistä.
”Se lienee jokin yrtti. Parantaja käyttää yrttejä kissojen parantamiseen. Ne eivät yleensä tuoksu kovinkaan hyvältä”, kerroin Omenatassulle ja saavuin tuon vierelle. Naaras ei haistanut kasvia uudelleen, vaan ohitti sen ja jatkoi matkaa.
”Osaatko kertoa minulle, että mitä tuoksuja leirissämme yleensä on?” kysyin ja keskeytin hetkeksi oppilaan puuhat. Omenatassu katsahti minuun ja mietti hetken.
”Ööh.. Saaliit kai haisevat, ja kissat myös”, kanelinruskea naaras epäröi. Minä nyökkäsin.
”Kyllä, lisäksi voit haistaa piikkihernemuurin tuoksut sekä karhunvatukkapensaat. Leirissä on paljon erilaisia tuoksuja, mutta erittäin paljon kissojen hajujälkiä. Pystytkö haistamaan, että tästä on kulkenut vain hetki sitten partio. Kun haistelet ilmaa, sinun pitäisi erottaa metsän tuoksujen seasta kissojen hajujälkiä”, sanoin ja haistelin ensin itse. Omenatassu teki samoin perässäni. Hän näytti ensin epäilevältä. Sitten oppilas nuuhkaisi uudelleen.
”Luulen niin. Haistan mäntyjä, koivuja, mullan, varpuja ja myös jotakin muuta. Se on melko voimakas tuoksu”, Omenatassu vastasi samalla, kun hän haisteli ilmaa keskittyneesti.
”Hienoa, sinä opit nopeasti. Osaat nyt tunnistaa ympäriltäsi erilaisia tuoksuja ja erottaa eri hajut toisistaan. Tästä lähtien älä luota vain näköaistiisi. Paina mieleesi jokainen haju, jonka haistat. Keskity siihen, mitä hajuja ympärilläsi on ja erottele ne toisistaan, aivan kuten äsken teit. Saaliin löytäminen ja kissojen seuraaminen on tällä tavoin melko helppoa, kun opit käyttämään nenääsi oikein”, hymyilin lämpimästi paksuturkkiselle naaraalle.
”Tule, mennään käymään vielä nummilla. Tahdon kokeilla yhtä asiaa kanssasi”, viitoin soturioppilaan perääni. Omenatassu lähti ravaamaan kanssani samaa tahtia. Annoin hänen tulla vierelleni, sillä se ei häirinnyt minua. Jos kyseessä olisi ollut oikea harjoitus, olisin ehkä saattanut pyytää Omenatassun kulkemaan perässäni.
”Kun kuljemme eteenpäin, haistele samalla ilmaa. Kerro minulle kaikki tutut hajut, joita sinä haistat”, ohjeistin ja hidastin hieman tahtiani. Omenatassu pysyi hetken vaiti, kun hän haisteli ilmaa meidän kävellessämme eteenpäin.
”Haistan jotain todella voimakasta. Onko se yrttiä?” naaras kysyi, ja minä päätin pysähtyä. Olimme juuri kulkeneet pienen yrttirykelmän lävitse. Ilmeisesti Omenatassu ei ollut huomannut sitä.
”Etsi hajun lähde”, pyysin. Naaras mulkaisi minua, mutta teki kuitenkin kuten pyysin. Hän kulki ensin eteenpäin, mutta palasi sitten takaisin luokseni. Naaras lähti kulkemaan taaksepäin, kunnes hän pian löysi yrttirykelmän.
”Se haju tulee tästä”, naaras kertoi ja perääntyi irvistäen taaksepäin.
”Hyvin tunnistettu. Huomasit varmaan, että haju heikkeni, kun kuljit kauemmas yrteistä. Se oli hyvin huomattu”, kehuin Omenatassua. Naaras vaikutti olevan jokseenkin tyytyväinen siitä, että hän oli onnistunut. Jatkoimme matkaamme kohti nummia.
”Nummilla hajuja on vähemmän kuin metsässä. Siellä on helpompaa erotella eri hajut toisistaan. Sinähän olet maistanut jänistä, etkö olekin?” kysyin. Omenatassu mietti hetken, jonka jälkeen tämä nyökkäsi.
”Hyvä. Jänikset viihtyvät hyvin nummilla, koska siellä on paljon tilaa juosta. Etsimme yhdessä jäniksen hajujäljen, ja saat lähteä seuraamaan sitä. Jos jäniksen hajujälkeä ei löydy, voimme etsiä jotakin muuta. Nummilla viihtyvät myös esimerkiksi päästäiset ja hiiret”, kerroin rauhallisella äänellä. Minusta oli mukavaa taas opettaa nuorta kissaa. Omenatassu saattoi olla toisinaan hieman haastava, mutta haasteet saivat minutkin kehittymään päällikkönä ja mestarina. Oli ilo seurata, kuinka Omenatassu kehittyisi oppilaana ja ansaitsisi lopulta soturinimensä. Silloin voisin todeta, että olin taas onnistunut jossakin.

//Omppu? Sori jos hittasin liikaa :d
// 733 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut jo pari päivää siitä, kun olin ensimmäisen kerran käynyt tutustumassa Eloklaanin rajoihin mestarini Mesitähden opastuksella. Sen jälkeisinä päivinä hän oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen säännöistä. Olin kyllä yrittänyt kuunnella parhaan osaamiseni mukaan, mutta totta puhuakseni mälsät säännöt eivät olisi voineet kiinnostaa minua enää yhtään vähempää. Siispä olin vain räpytellyt mukamas ymmärtäväisesti silmiäni koko sen ajan, kun päällikkö oli puhunut, ja välillä kommentoinut, miten mielenkiintoista oli oppia jotain uutta ja sitä rataa.
Aurinko ylsi jo yli puiden latvojen. Pesin häntääni leirin reunalla, varjoissa. En pitänyt siitä, kun tunsin melkein paahtuvani rutikuivaksi rusinaksi. Liika auringonvalo ei sitä paitsi tehnyt hyvää kauniin kanelinruskealle turkilleni, se vaalensi sitä rumasti. Enkä minä halunnut näyttää rumalta, en kamalimmissa painajaisissanikaan.
Säpsähdin, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan aukiolla. Mesitähti seisoi suuren littanan kiven päälle ja kissoja kerääntyi hänen ympärilleen, en ollut tunnistanut heti mestarini ääntä. Epäröin pikku hetken, kuuluiko minunkin ottaa osaa tähän toimitukseen, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton ja siirryin lähemmäksi.
Mesitähti ilmeisesti nimitti neljä uutta kissaa oppilaiksi, heistä tuli nyt -tassuja, niin kuin minäkin olin. Mielessäni laskeskelin, että oppilaiden pesällä tulisi olemaan nyt lisäkseni yhdeksän muuta kissaa. Minusta se oli aivan kohtuuton määrä, emme me kaikki mitenkään voisi mahtua sinne! Jos vain tilaa riittäisi, aioin kyllä siirtää oman nukkumapaikkani mahdollisimman kauaksi muista hikoilevista ja haisevista ikätovereistani.
Yhtäkkiä koko klaani puhkesi huutamaan uusien kissojen nimiä. Minunkin nimeäni oltiin huudettu, mutta ei läheskään yhtä isosti tai tunteella. Yllätyin, kun suurin osa kissoista kävi jopa onnittelemassa uusia soturiharjoittelijoita. Sisälläni läikähti pieni kateellisuuden tunne. Nämä nuoret kissat olivat rakastettuja ja selvästi myös tunnettuja tässä pahaisessa pikkuyhteisössä. Täällä kaikki tunsivat toisensa ja olivat kuin yhtä suurta perhettä – minä tunsin itseni kuitenkin yhä ulkopuoliseksi, ei-toivotuksi. Yksi juurinimitetyistä oppilasta katsoi suuntaani uteliaasti, ja minä mulkaisin häntä takaisin.
Näin Mesitähden juttelevan jonkun kilpikonnalaikkuisen naaraskissan kanssa. Nostin häntäni ylös estääkseni sitä osumasta likaiseen maahan, ja tassuttelin itsevarmasti päällikön ja kissan keskustelun keskelle.
”Milloin me lähdetään harjoituksiin?” kysyin Mesitähdeltä samalla kun katselin hänen kanssaan olevaan naaraasta arvioiden. Mesitähti heilautti korviaan hiukan ärsyyntyneen oloisena
”Minä taidankin tästä lähteä katsomaan niitä pentuja, niin te pääsette harjoituksiin. Näkemiin!” kissa maukui ennen kuin mestarini ehätti sanoa mitään. Mesitähti nyökkäsi hänelle ikään kuin kuitatakseen asian. Kun soturi poistui seurastamme, käänsin odottavasti katseeni takaisin Mesitähteen.
”Joko mennään?”
”Tiesitkö, että on todella epäkohteliasta keskeyttää joku, kun hän on keskustelemassa jonkun toisen kanssa”, päällikkö sanoi vakavana. Hän viittasi minua tulemaan perässään, ja minä tottelin.
”Hänhän oli joka tapauksessa lähdössä, ja sitä paitsi minun asiani oli varmasti hänen asiaansa tärkeämpi”, vastasin äänessäni väheksyntää soturinaarasta kohtaan. Kuljin Mesitähden perässä piikkihernetunnelin läpi metsään. Yritin kiriä hänen edelleen, mutta valkea kolli esti aikeeni läiskäisemällä häntänsä tielleni. Katsahdin häneen vähän hämmästyneenä, mutta jättäydyin sitten kulkemaan tämän vierelle ilman vastaväitteitä.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin käveltyämme jonkin matkaa vaihtamatta sanaakaan. ”Voitko näyttää minulle siistejä taisteluliikkeitä, joilla voin tappaa viholliseni?”
Mesitähti pudisti päätään. ”Ensinnäkään me emme tapa muita, paitsi viimeisenä puolustuskeinona”, hän sanoi. Pyörittelin silmiäni pitkästyneenä. ”Tänään me harjoitamme hajuvaistoasi. Olet tänne tultuasi yrittänyt löytää uusiin pesiin ja paikkoihin luottamalla pelkästään silmiisi, vaikka voisit käyttää nenääsi.”
”Mutta hajut pistelevät ja kutittavat nenää inhottavasti!” sanoin vastaan. Metsässä villien keskellä tuoksui niin paljon erilaisemmalta kuin kaksijalkojen puhtoisessa ja hygienisessa pesässä, jossa pienimmätkin sotkut siivottiin nopeasti pois, jos niitä syntyi, ja pahat hajut poistettiin suihkuttamalla ilmaan kirkasta nestettä, joka ei kuitenkaan ollut vettä.
”Sinun on opittava tulemaan toimeen nenäsi kanssa, jos haluat löytää saalista. Useimmiten eläin ei ehkä ole näkyvissä tai se haistaa sinut ennen kuin ehdit huomata sitä ja pääsee pakoon”, Mesitähti kertoi. Hän johdatti meitä eteenpäin metsässä, jossa oli jo melko vihreää. Linnut lauloivat korkealla puissa ja peittivät melkein kokonaan askelluksemme äänen.
”Miten minun olisi sitten tarkoitus käyttää nenääni oikein?” huokaisin ja katsahdin mestariini nyt siinä toivossa, että hän opettaisi minulle asian käytännössä eikä vain puhuisi.

//Mesi?
//618 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vadelmapentu: 39kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Korppisiipi. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Mesitähti: 52kp! –

Tuulipentu: 23kp! – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaslaulu: 14kp –

Korppisiipi: 37kp! –

Hiilihammas: 79kp! –

Nokkostassu: 13kp –

Omenatassu: 27kp! – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Iltakaiku: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli laskenut, ja taivas oli jälleen tummansininen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Aluksi saatoin nähdä niitä vain muutaman, mutta mitä tummemmaksi taivas kävi, sitä enemmän tähtiä erottui. Makoilin kumppanini vierellä keskellä kieloniittyä. Oli aivan hiirenhiljaista, eikä edes tuuli havisuttanut koivupuiden lehtiä. Olisin halunnut jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi. Nenääni kantautui Taivaslaulun sekä vastakukkineiden kielojen huumaava tuoksu. Välillemme oli laskeutunut hiljaisuus, enkä halunnut rikkoa sitä. Halusin vain nauttia tästä hetkestä, olla miettimättä mitään muuta.
”Mitä mieltä sinä olet Tähtiklaanista?” Taivaslaulun kysymys sai minut kääntämään katseeni kumppanini suuntaan. Jos totta puhutaan, en olisi halunnut keskustella juuri nyt mistään, mikä liittyi vähänkään Eloklaaniin. En kuitenkaan halunnut olla töykeä, joten harkitsin hetken vastaustani.
Olin ajatellut Tähtiklaania jonkin verran. Eloklaanilaisten mukaan Tähtiklaanissa asui lukuisia kissoja, jotka olivat eläessään uskoneet siihen. Taivaslaulu oli kertonut minulle aikoinaan Pimeyden Metsästä. Se oli paikka, jonne siihen uskoneet kissat pääsivät, tai ennemminkin joutuivat, kuolemansa jälkeen. Kumppanini kertomuksien mukaan Pimeyden Metsä oli synkkä paikka, jossa ei aurinkoa tai kuuta näkynyt koskaan. Se oli kuulemma monen kuolonklaanilaisen unelmapaikka, enkä epäillyt sitä lainkaan. Ajatus Pimeyden Metsästä oli aina saanut karvani nousemaan pystyyn.
Tähtiklaani sen sijaan ei aiheuttanut moista reaktiota. Kertomusten mukaan Tähtiklaanissa jokainen kissa eli uudestaan elämänsä parhaat hetket, eikä riistasta ollut koskaan pulaa. Totta puhuen, ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä kuulosti hyvältä.
”En oikein tiedä. Ajatuksena se on ihan loistava, mutta en minä vain osaa uskoa johonkin, jota en voi nähdä. Jos ne ovatkin pelkkää puhetta, eikä Tähtiklaania oikeasti ole olemassa? Se kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta”, huokaisin hiljaa kohtaamatta Taivaslaulun katsetta. Soturi pysyi hetken vaiti. Ilmeisesti hänkin harkitsi sanojaan tarkkaan.
Jos joku vain voisi todistaa Tähtiklaanin olemassaolon, ei uskomisen kanssa olisi mitään ongelmaa. Olisi huojentavaa tietää, että kuoleman jälkeen minua odottaisi muukin kuin ikuinen pimeys tai ikuinen tuska. En tiennyt, mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Ajatus kuolemasta pelotti minua. Vanhempani olivat kuolleet, enkä näkisi heitä enää ikinä. Olikohan Coronakin… Kuollut? Veljeni oli ollut kadoksissa jo pitkään. Jos hän olisi löytänyt Dakotan ja muut ystävämme, olisi hän jo tullut luoksemme. Dakota oli luvannut kertoa Coronalle nykyisen sijaintimme, jos hän vain saapuisi. En halunnut uskoa veljeni olevan ikuisesti poissa, mutta jostain syystä synkät ajatukset valtasivat taas mieleni. Rakastin Coronaa niin hurjasti, etten halunnut luopua hänestä. Halusin uskoa, että me tapaisimme vielä. Että me viettäisimme loppuikämme yhdessä. Ennen olisin antanut mitä vain, että veljeni ei enää lähtisi seikkailulle, mutta juuri nyt olisin voinut antaa jopa häntäni, jos olisin vain saanut kokea vielä edes yhden seikkailun rakkaan veljeni seurassa.
”Uskotko sinä Tähtiklaaniin?” käänsin katseeni Taivaslauluun. Kysymyksen tarkoitus oli työntää ajatukset Coronasta pois mielestäni. Hiljaisuus oli jatkunut jo niin kauan, etten sietänyt sitä enää.

//Taivas?
// 424 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Seisoin koivumetsän keskellä ja nautin metsän tuoksuista ja äänistä. Olisi ollut aivan täysin hiljaista, ellei koivupuiden vasta-auenneet lehdet olisi kahisseet toisiaan vasten tai linnut visertäneet jossain kaukaisuudessa.
Päivä oli vasta alussa, ja olin päättänyt jäädä nauttimaan tästä aamusta hetkeksi saalistuksen lomassa. Hetkeksi unohdin jokaisen murheen, jota mielessäni kannoin. Mutta kun avasin taas silmäni, muistin taas painavan taakkani. Päällikkyys ei ollut helppoa. Koko ajan minun täytyi miettiä, mikä klaanilleni oli parasta. En voinut tehdä päätöksiä noin vain, vaan aina täytyi miettiä klaania ensin.
Ei siinä sinällään mitään valittamista ollut, mutta kun klaani oli vasta päässyt kunnolla käyntiin, kaikki tämä oli minulle uutta. Se vaati edelleenkin totuttelemista, vaikka klaani oli ollut pystyssä jo parin vuodenajan ajan.
Viherlehti oli saapunut, ja moni asia tuntui muuttuvan hieman helpommaksi. Enää ei tarvinnut murehtia siitä, riittikö saalista koko klaanille tai että vilustuisivatko kissat partioidessaan. Uusia murheita oli kuitenkin ilmaantunut. Eloklaanilaisille täytyisi alkaa opettamaan uimista mahdollisimman pian. Mitä useampi oppisi sen taidon ennen lehtisateen alkua, sen parempi. Lauhalaukka pitäisi meille lähipäivinä vielä viimeisen uintitestin, jonka jälkeen hän kertoisi, olemmeko valmiita opettamaan muita.
Päätin jatkaa saalistamista. Olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin täytyisi palata takaisin muun partion luokse.

Saavuimme takaisin leiriin vain hetki auringonnousun jälkeen. Pudotin saalistamani hiiren, oravan ja varpusen tuoresaaliskasaan. Kasa oli tyhjillään, mutta perässäni tulevat partion jäsenet täyttivät kasan nopeasti. Nälkäisimmät eloklaanilaiset norkoilivat jo tuoresaaliskasan liepeillä, ja kun partion jäsenet olivat valikoineet itselleen saaliit, muut pääsivät valitsemaan. Minä päätin antaa muiden ottaa ensin. Ehtisin syödä myöhemminkin. Astelin Litteäkiven edustalle ja jäin katselemaan eloklaanilaisia.
Aamupäivä eteni varsin hitaasti. Muut aamun partiot palasivat hetken meidän jälkeemme leiriin, ja viimeisetkin kissat heräilivät yöuniltaan. Pennut leikkivät Aurinkokajon huolehtivan katseen alla pentutarhan liepeillä. Välillä sinikilpikonnakuvioinen kuningatar joutui komentamaan pienokaisia, jos leikit menivät liian rajuiksi tai pennut tekivät jotakin kiellettyä. Olisin liittynyt kumppanini seuraan, mutta Viherkatse ehti ensin. Pieni harmaanruskea naaras keskusteli Aurinkokajon kanssa pitkään, mutten tänne saakka kuullut heidän puheitaan.
Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu eivät tienneetkään, mikä heitä tänään odotti. He olivat täyttäneet kuusi kuuta, ja nimitykset pidettäisiin aurinkohuipun jälkeen. Nelikko oli kysellyt lähes päivittäin, milloin nimitykset pidetään, mutta olimme Aurinkokajon kanssa päättäneet pitää heitä jännityksessä. Paatsamapentu ja Vadelmapentu eivät myöskään pysyisi pentutarhalla enää kauaa. Kaksikko oli vain vähän nuorempia kuin minun ja Aurinkokajon pennut. Tuulipentu sen sijaan tulisi pysymään pentutarhalla vielä ainakin pari-kolme kuuta.
Jossain vaiheessa katseeni harhautui pentutarhalta sotureiden pesälle. Katselin, kuinka Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä ja venytteli makoisasti. Punaruskea varapäällikkö asteli suoraan tuoresaaliskasalle. Matkalla hän kohtasi Utusielun, ja kaksikko päätyi lopulta jakamaan saaliin keskenään. Olisin mielelläni vaihtanut kuulumisia Minttuliekin kanssa, mutta tyydyin jälleen jäämään yksikseni Litteäkiven edustalle.

Aurinkohuipun hetki oli ohi viimein, joten kutsuin klaanin koolle. Jokainen kissa ei ollut leirissä, mutta valtaosa kuitenkin oli. Yksi Aurinkohuipun partioista tulisi varmaankin kesken kokouksen, mutta ei sen niin väliä. Tulevien oppilaiden mestarit olivat paikalla, ja se riitti minulle.
“Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu, astuisitteko tähän Litteäkiven eteen”, pyysin neljää pienokaista, jotka tapittivat minua pentutarhan edustalta. Nelikko vaikutti innostuneilta, kun he vilkaisivat emoaan ikään kuin lupaa kysyen. Aurinkokajo nyökkäsi lämpimästi, ja kuuden kuun ikäiset pennut loikkivat yhdessä Litteäkiven luokse.
Päivä oli kirkas, ja taivaalla leijaili vain muutama pilvenhattara. Tämä oli juuri täydellinen hetki pienokaisteni nimittämiselle.
“Nokkospentu, tule tänne”, pyysin ruskeanvalkoista tytärtäni. Epäröimättä hetkeäkään, Nokkospentu loikkasi Litteäkiven päälle ja kohtasi ylpeänä katseeni. Ennen kuin jatkoin, annoin nuorukaisen kiertää katseellaan koko leirin ympäri. Tämä oli suuri hetki jokaiselle eloklaanilaiselle. Kaikki katsoivat vain Nokkospentua, ja hänen elämänsä muuttuisi tämän päivän jälkeen. Nokkospentu olisi tästä eteenpäin soturioppilas, jolla oli velvollisuuksia, eikä enää pentu, jonka ei tarvinnut kantaa huolta klaanin asioista.
“Nokkospentu on täyttänyt kuusi kuuta, ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä päivästä, aina siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Nokkostassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Hiilihammas. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, pidin tässä vaiheessa pienen tauon, kun Hiilihammas saapui luoksemme. Tummanruskea kollikissa loikkasi seuraksemme Litteäkivelle. Hän kohtasi nopeasti Nokkostassun katseen, ja käänsi sitten katseensa minuun.
“Hiilihammas, olet nyt valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja reilu soturi. Toivon että opetat kaiken osaamasi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Hiilihammas nyökkäsi ikään kuin pienenä kiitoksen osoituksena. Tämän jälkeen, tapojen mukaisesti, tuore oppilas ja tuon mestari koskettivat toistensa kuonoja. Sitten he loikkasivat rinnatusten alas Litteäkiveltä. Oli Rastaspennun vuoro. Seremonia oli sama jokaisen pennun kohdalla.
Viimein olin saanut kaikki seremoniat suoritettua, ja kaikki neljä pentua olivat nyt oppilaita. Rastastassu, Nokkostassu, Kauristassu ja Karpalotassu seisoivat mestareidensa vierellä lähellä Litteäkiveä. Rastastassun mestariksi oli valikoitunut Hillasielu. Uskoin, että entinen oppilaani kykeni kouluttamaan tyttärestäni hyvän soturin. Kauristassun mestari oli Minttuliekki. Vaikka poikani olikin melko paljon omissa maailmoissaan, en uskonut sen olevan ongelma varapäällikölle. Karpalotassu oli taas saanut mestarikseen Hopeaputouksen. Halusin todistaa hopeanvalkoiselle soturille, että luotin häneen. Uskoin, että hän selviäisi erinomaisesti Karpalotassun koulutuksesta. Ellen ollut väärässä, entinen kuolonklaanilainen oli ollut jopa otettu saamastaan kunniasta.
Kun kokous oli ohi, klaani hurrasi tuoreiden oppilaiden nimeä minun johdollani:
“Rastastassu! Nokkostassu! Kauristassu! Karpalotassu!” Huudot kantautuivat takuulla leirin ulkopuolelle, mutta niin oli hyvä. Klaani tuntui olevan aidosti ylpeä jokaisesta kissasta, joka klaanissa oli. Tämän jälkeen päätin kokouksen ja loikkasin alas Litteäkiveltä. Astelin pentujeni luokse hymyillen lämpimästi.
“Onnea vielä, teille jokaiselle”, kehräsin. Pentuni kiittivät minua. Päätin väistyä tieltä, kun muut eloklaanilaiset kiiruhtivat onnittelemaan tuoreita oppilaita. Aurinkokajo oli vuorossa ensimmäisenä. Sinikilpikonnakuvioinen naaras oli pakahtua onnesta, kun hän katsoi juurinimitettyjä pienokaisiaan.
“Voi, en tiedä miten voin olla erossa teistä!” naaras huokaisi.
“Älä huoli, kyllä sinä pärjäät. Pääset takaisin muiden sotureiden seuraan”, Karpalotassu huomautti ja puski emonsa poskea. Aivan, Aurinkokajo siirtyisi vielä tänä iltana takaisin sotureiden pesään. Kirsikkakuono varmasti pystyi auttaa pentutarhalle jäävien pentujen kanssa. Pentutarhalle jäävät pennut pärjäisivät ilman maitoa, sillä kaikki söivät jo tuoresaalista.
“Voisimme laittaa vuorot niin, että pentutarhalla on aina joku vahtimassa pentuja”, ehdotin Utusielulle, joka oli saapunut vierelleni. Kilpikonnalaikukas naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi.
“Se on hyvä idea. Pentuja ei pidä jättää yksin”, naaras vastasi, “minä voin vaikka aloittaa, jos saat jonkun tilalleni auringonlaskun saalistuspartioon.”
“Kiitos, se hoituu varmasti”, sanoin ja kohtasin kiitollisena soturin katseen.

// 972 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Makoilimme nurmella hämärän yötaivaan alla pitkän aikaa, kunnes Korppisiipi yhtäkkiä muisti, että hän oli lupautunut lähtemään aamupartioon. Puoleksi juoksimme, puoleksi kompuroimme tokkuraisina nummen poikki takaisin sekametsään ja siimekseen piilotettuun leiriin.
Kun olimme perillä, aamunkoittoon ei ollut enää kovinkaan kauaa. Korppisiipi seurasi silti perässäni sotureiden pesälle, vaikka tämä joutuisi kohta pomppaamaan joka tapauksessa ylös, ulos ja partioon. Hän ehti ummistaa silmänsä vähäksi aikaa, ennen kuin kuulin hänen jonkin ajan kuluttua kömpivän pois omalta paikaltaan ja suuntaavan aukiolle valmistautumaan partioon muutaman muun kissan kanssa.
Onnistuin myös nukkumaan vähäsen, mutta sitten pesässä tuli liian levotonta, eikä ajatus silmien sulkemisesta unen toivossa ollut enää ajankohtainen. Siistinkin siis vain nopeasti turkkini omalla paikallani ja löntystelin laiskasti aukiolle.
Aurinkokajo oli tuonut pennut ulos leikkimään. Huomasin hänen väsyneistä silmistään, ettei tämäkään ollut nukkunut kehuttavasti viime yönä. Vadelmapentu ja muut pennut näyttivät sen sijaan pursuavan energiaa. Pysyttelin suosiolla vähän kauempana keskenään rymyävästä pentulaumasta, koska en halunnut vahingossakaan joutua osaksi heidän leikkejään, jotka olivat aivan liian villejä minun makuuni tähän aikaan aamusta.
Söin aamupalaksi tuoresaaliskasasta valikoimani myyrän ja kävin sen jälkeen jututtamassa Kirsikkakuonoa klaaninvanhimpien pesällä. Ihmettelin kyllä, miten naaras oli ollut näin varhain jalkeilla, vaikka hän olisi voinut nukkua niin pitkään kuin halusi.
”Kun tulee tähän ikään, ei kannata enää jarrutella”, vanhus oli vastannut, kun olin maininnut hänelle asiasta. ”Haluan nauttia jokaisesta hetkestä, jotka minulla on vielä jäljellä.”
Puhelimme niitä näitä vielä silloinkin, kun Korppisiipi palasi aamupartiosta. Naaras huiskautti häntäänsä tervehdykseksi minut ja klaaninvanhimman nähdessään, mutta ennen kuin liittyi meidän seuraamme, hän poikkesi tuoresaaliskasalla ja poimi matkaansa oravan.
”Onko sinulla nälkä?” Laikukas soturi antoi oravan mätkähtää maahan. Pudistin päätäni.
”Minä söin juuri. Kirsikkakuono saattaisi kuitenkin olla hyvillään osuudesta tuosta.”
Korppisiipi siirsi oravan lähemmäksi vieressäni makoilevaa kilpikonnalaikkuista kissaa, jonka kasvoille piirtyi kiitollinen hymy. ”Saanko minä tosiaan ottaa tästä?”
”Ota pois vaan, siinä on syömistä meille molemmille”, Korppisiipi vastasi ja odotti kohteliaasti, että vanhempi naaras söisi ensin.
”Oletko vapaa loppupäivän?” kysyin ystävältäni, jonka vuoro oli syödä. Soturi repäisi itselleen ison tukon lihaa ja karvaa, jotka hän nieleskeli alas kurkustaan.
Korppisiipi haukotteli väsyneenä ja kurkotteli sitten kielellään rippeitä viiksistään. ”Joo, onneksi.”
”Ajattelin, että voisimme lähteä metsälle.”
”Minä taas ajattelin ottaa päiväunet. Olen ihan poikki!” Korppisiipi seurasi silmäkulmastaan Kirsikkakuonon rauhallista ruokailua. Vanhus ei ollut moksiskaan siitä, että kailotimme isoon ääneen hänen vieressään.
”Niin, mutta et kuitenkaan saa unta yöllä, jos nyt otat väliunet”, intin vastaan. Korppisiipi pyöritteli silmiään kyllästyneenä.
”No hyvä on, mennään sitten.”
Aamupalan jälkeen hyvästelimme Kirsikkakuonon ja lähdimme saalistamaan. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi käynyt saalistamassa Korppisiiven kanssa – viimeisin muistikuvani yhteisestä metsästysretkestä oli oppilasajoiltamme muutama kuu sitten.
”Mihin mennään?” Korppisiipi katsoi minua odottavasti. Pohdin pikku hetken.
”Kokeillaan joen lähellä, siellä saattaa olla eläimiä juomassa”, vastasin ja lähdin johdattamaan meitä joen suuntaan. Korppisiipi tassutteli vierelläni.
”Kuule, tykkäätkö sinä kenestäkään kollista meidän klaanista?” kysyin, koska minua kiinnosti tietää. ”Puhuit illalla siitä, miten haluaisit löytää itsellesi lempeän kumppanin. Onko kukaan klaanin kolleista sen tyyppinen?” Katsoin Korppisiipeä vähän ilkikurisesti, mutta yritin kuitenkin pysyä asiallisena, sillä tiesin, ettei naaras avautuisi minulle ajatuksistaan, jos tekisin tästä pelkkää leikkiä.

//Korppi?
//493 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Istuskelin leirin perällä masentuneen oloisena, Ei mitään tekemistä! Soturit ja oppilaat vain tekivät arkihommiaan, Eikä he ehtineet edes puhua. Muut pennut olivat leikkimässä muistaakseni jotain peliä, Josta en pitänyt. Olin kuolla tylsyyteen pian, Paitsi yhtäkkiä joku kissa tuli eteeni.
”Hei Tuulipentu, Miksi näytät noin surulliselta?” Mustaoranssi naaras kysyi, Jolla oli erityisesti hännässä tummaa karvaa, Ilmiselvä Raparperitassu!
”Hei Raparperitassu!” Naukaisin iloisesti.
” Lakkatassu.” Naaras sanoi pehmeästi.
”Ei teitä siskosi kanssa voi erottaa mitenkään, Olette liian samannäköiset!” Murahdin tympääntyneenä naaraalle joka katsoi minua viattomasti silmiin oransseilla silmillään.
”Minun hännässäni on mustaa,Mutta ei haittaa vaikka hieman erehdyit, Se on totta että olemme hyvin samannäköiset.” Naaras totesi ystävällisesti, Mutta se ei lohduttanut nolostumistani.
”Noh…Onko sinulla aikaa?” Kysyin naaraalta.
”On,Tulin juuri taisteluharjoituksista ja saan levätä.” Lakkatassu sanoi ja suki hieman sotkuista turkkiaan,Joka todisti sen että hän oli ollut harjoituksissa.
”Voisitko opettaa minulle jotain liikkeitä?” Kysyin viattomasti ja katsoin häntä hyvin vetoavasti silmiin.
Naaras katsoo minua hetken hämmentyneenä mutta lopulta nyökkää epävarmasti.
”Hyvä on.” Naaras luovutti ja hihkaisin ilosta.
”Mennäänkö tuonne harjoittelemaan,Siellä on paljon tilaa!” Utelin ja osoitin hännäläni leirin erästä avointa kohtaa, Joka oli litteäkiveä lähellä.
”Vaikka.” Naaras myöntyi ja lähdimme astelemaan paikkaamme kohti.
Kun saavuimme paikkaan, Lakkatassu aloitti jo opetuksen.
”Opetellaan vaanimista.Mene samanlaiseen asentoon kuin minä.” Naaras käski ja meni kyyryyn.
Tein perässä.
”Ei noin,Älä pidä perääsi noin korkealla.” Naaras sanoi naurahtaen ja laski käpälällään matalammaksi.
Yritin uudelleen.
”Häntä ei saa olla noin korkealla.” Lakkatassu naukaisi ja ohjasi häntääni kunnon asentoon.
Lopulta monen yrityksen jälkeen olin edes jonkinlaisessa vaanimisasennossa.
”No kelpaahan tuokin pennulle.” Lakkatassu nyökytteli.
”Hei,Olen melkein sinun tasoasi ainakin taidoiltani!” Sähähdin loukkaantuneesti.
”Olet joskus.” Naaras rauhoitteli minua,Mutta silitin suuhuni jäi paha maku, miksen minä osaa vaania?
”Miksi en sitten osaa vaania!??” kysyin äkäisesti.
”Olet pentu.” Lakkatassu sanoi ja katsoi minua lohdullisesti.
”No jatketaanko?” Kysyin kun olin rauhoittunut.
”Joo.” Naaras nyökkäsi,Mutta sitten Aurinkokajo pilasi kaiken.
”Nukkumaan sieltä,Äläkä häiritse enää Lakkatassua!” Sinikilpikonnakuvionen naaras huusi vatukkapensaan suulta.
”Äh..Minun pitää mennä…” mutisin ärtyneesti ja lähdin kävelemään pentutarhaa kohti vihaisesti.
”Mutta kun on vasta auringonlasku kohta!” Sanoin äkäisesti.
”Olet nuorin ja olet riehunut koko päivän, Siksi tarvitset eniten lepoa.” Aurinkokajo sanoi.
”Eikö muiden tarvitse mennä nukkumaan nyt!??” Sähähdin vihaisesti, miksi he saavat valvoa!?!!
”He tulevat ihan kohta.” Aurinkokajo sanoi ja tuuppI minua nukkumapaikkaani kohti.
”Eiiiii!!!” Kiljahdin ja juoksin naaraan jalkojen alta vapauteen.
”Seis!” Aurinkokajo huusi perääni mutta en totellut, minä haluan tasa-arvoa!
En kuunnellut naarasta ja juoksin ympäri leiriä, Mutta en muistanut katsoa eteeni tarpeeksi hyvin…Ja osuin johonkin pehmeään..
”Tuulipentu!” Kuulin jonkun sanovan…Olikohan se….Ruskatassu?????? En ehtinyt ajatella kun kaikki pimeni, Ja viimeinen asia jonka näin..Näytti olevan Ruskatassun ihmeissään oleva naama.

//Sori ei mitään laatukamaa mutta 437 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Huokaisin haikeasti siirtäen katseeni taivaalla kirkkaasti tuikkivaan tähtivyöhön, tiesin kyllä unelmani.
-Minusta olisi ihana katsoa kuinka omat pentuni kasvaisivat ja varttuisivat sotureiksi, sitten minulla olisi viimein rakastavainen perhe, joka minulta pentuna puuttui, naukaisin hiljaa yrittäen kuvitella ympärilleni juoksentelemaan pari pyöreää, pörheäturkkista karvapalloa.
Hiilihammas vaikutti hämmentyneeltä, en uskonutkaan, että tämä olisi arvannut haaveeni olevan niin epätavallinen laiselleni temperamenttiselle kissalle.
-Niin, ystäväni naukaisi hitaasti.
Minulle tuli hieman vaivaantunut olo kollin epävarmasta olemuksesta, halusin silti vielä jatkaa lausettani.
-Jos saisin pentujen lisäksi lempeän kumppanin, niin elämäni olisi täydellinen! Haaveilin sotkuista turkkiani varovasti siistien.
Hiilihammas katseli tähtitaivasta mietteliään oloisena, tämä vaikutti vajonneen syvälle omiin ajatuksiinsa.
-Ajattele, joskus mekin nousemme taivaalle katsomaan miten vuodet vierivät ja Eloklaani jatkaa kasvuaan yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi, mietiskelin kellahtaen selälleni heinikolle ja ojentaen etukäpäläni kohti taivaankantta.
Ystäväni hätkähti, kolli vaikutti palanneen takaisin maanpinnalle, tämä siristi silmiään näyttäen tarkastelevan jokaista tähteä kuin ne olisivat olleet jokainen erilaisia kissoja.
-Juuri se on tarkoituksemme, kun olemme tehneet palveluksemme maan päällä loppuun, niin siirrymme auttamaan klaanin päätöksiä tähtiklaaniin, selitin laskien käpäläni takaisin rintani päälle.
Hiilihammas avasi suunsa kuin väittääkseen vastaan, tiesin sen kolliata hehkuvasta kauhistuneisuudesta.
-Silti saamme elää omaa elämäämme, saada pentuja, rakastaa ja antaa tunteiden näkyä vapaasti oman kehomme pinnalla, kehräsin iloisesti.
Ystäväni nyökäytti päätään, kuin viestiäkseen minulle sanattomasti ymmärtävänsä mitä tarkoitin.
-Ajattele, silti päätämme oman elämämme kulusta, minusta meillä ei ole tiettyä kohtaloa mitä pitäisi noudattaa, ja minkä kautta kulkea, meillä on oikeus valita oma polkumme! Naukaisin vääntäytyen päättäväisesti pystyyn ja suunnaten katseeni taivaalle.
Minusta tuntui, että kerrankin jalkani kestivät painoni, eikä sisäinen minäni romahtanut maahan muiden pakottaessa kumartamaan.
-Korppisiipi, olet pelottavan järkevä! Hiilihammas naukui keventääkseen syvällistä tunnelmaa.
Katsahdin toinen etukäpälä maasta nostettuna suoraan Hiilihampaaseen, joka oli suoraan sanottuna melko vaikuttuneen näköinen.
-Joo, anteeksi, huokaisin antaen pahoittelevan ilmeen sulaa kasvoilleni.
Hiilihammas naurahti helpottuneena kun istahdin takaisin nurmikolle siihen paikkaan mihin olin maatessani jättänyt pienen painauman.
//304 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sotureiden pesältä kantautui hirveä rähinä jopa aukion toiselle laidalle saakka. Olin kuulevinani Korppisiiven äänen päällimmäisenä.
”Mitä tuolla tapahtuu?” Vadelmapentu oli töpötellyt jossain vaiheessa vierelleni ja seurasi nyt samaan aikaan kiinnostuneen mutta myös pelokkaan oloisena sotureiden pesällä meneillään olevaa esitystä.
”Äh, joku taisi vain löytää tikun sammalistaan ja valittaa siitä nyt kaikille”, sanoin, vaikka tosiasiassa aavistin, että Korppisiivi oli löytänyt entisen mestarinsa, kuten oli sanonut hetki sitten tekevänsä, ja kävi parasta aikaa kovin yksipuoliselta kuulostavaa keskustelua.
Jonkin ajan kuluttua tilanne rauhottui, ja Liljatuuli talutti hieman poissa tolaltaan olevan Korppisiiven parantajan pesälle. Mieleni olisi tehnyt lähteä hänen peräänsä, mutta päätin vielä odottaa, kun Liljatuuli huomasi minut silmäkulmastaan ja loi sitten minulle varoittavan silmäyksen, joka sanoi, ettei nyt ollut hyvä hetki.
”Onko Korppisiipi sairas?” Vadelmapentu kysyi selvästi vähän huolestuneena.
”Hän on vain pikkuisen väsynyt, ja Liljatuuli vain vei hänet lepäämään”, rauhoittelin vaaleanruskeaa pentua ja pörrötin sitten tuon päätä tassullani. ”Kuulehan, mitä jos hakisit Tuulipennun ja kaikki muutkin innokkaat tänne ja pelattaisiin vaikka sammalpalloa?”
Vadelmapentu näytti epäröivän, mutta sitten hän nyökkäsi ja hänen silmänsä syttyivät innostuksesta. Seurasin katseellani, kun pentu pomppi ketterästi pentutarhalle ja alkoi saman tien kailottaa muita mukaansa.

Leikin pentujen kanssa aukiolla jonkin aikaa, kunnes Aurinkokajo paimensi heidät kaikki karhunvatukkapensaan uumeniin auringon laskiessa. Toivotin vielä pentutarhan suuaukolle norkkumaan jääneelle Vadelmapennulle hyvät yöt, ennen kuin suuntasin parantajan pesälle katsomaan, kuinka ystäväni voi.
”Korppisiipi?” mau’uin varovasti astuessani sairasaukiolle. Näin pesän perällä kiiluvan silmäparin, joka katsoi suoraan minuun. Nieleskelin vähäseen ja menin lähemmäksi.
”Oletko kunnossa?” kysyin ja istuuduin varovasti Korppisiiven pedin viereen. Naaras katsoi minua turtuneen näköisenä, vailla jonkinlaisia eleitä tai ilmeitä. Hänen passiivisuutensa pelotti minua hiukkasen.
”Olen kai.” Korppisiiven keuhkot tyhjenivät raskaan huokaisun mukana.
”Annoin hänelle vähän timjamia äskettäin, siksi hän saattaa vaikuttaa jokseenkin apaattiselta, mutta se menee kyllä ohi”, Liljatuulen ääni sanoi jostain korvani juuresta. Parantajakissa oli onnistunut hiipimään taakseni ilman, että olin huomannut häntä – aika vaikuttava suoritus kissalta, jonka yleensä saattoi haistaa yrteistä johtuen jopa leirin toisesta päästä asti.
”Saanko viedä hänet ulos? Raitisilma voisi tehdä hyvää”, sanoin ja katsoin Liljatuulta anovasti. Tummanharmaan naaraan silmissä välähti hetkellisesti epäilyksen varjo, mutta lopulta hän nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Autoin Korppisiiven ylös vuoteesta ja tuin häntä, kunnes pääsimme ulos parantajan pesästä ja piikkihernetunnelille. Yö oli laskeutunut metsän ylle, mutta näin viherlehden aikaan pimeydestä oli tullut harvinainen vieras, sillä aurinko ei tuntunut koskaan laskevan aivan alas asti, vaan se jäi väijymään jonnekin puiden latvojen taa, värjäten samalla koko taivaan kauniin punaiseksi.
Korppisiipikin virkistyi, kun lempeä yötuulen kuiskaus kävi hänen kasvoillaa saapuessamme metsän reunaan. Rakastin sitä vapauden tunnetta, kun soturina minulla oli oikeus poistua leiristä milloin ikinä tahansa halusin – jopa keskiyöllä. Klaani luotti, että osasin huolehtia nyt itsestäni ja samalla hoitaa omat velvollisuuteni sen jäsenenä.
Kävelimme jonkin matkaa joelle, josta lappasin suuhuni raikasta vettä. Korppisiipi teki samoin. Sen jälkeen jatkoimme matkaa nummille, jossa jäimme istuskelemaan erään nyppylän päälle, josta taivas näkyi hyvin.
Hengittelin ilmaa keuhkoihini ja annoin huolieni kadota tuulen matkaan. Suljin jopa silmäni hetkeksi, tunnustelin viiksilläni ilmavirtauksia ympärilläni, ja vehreä nurmikko tuntui mukavalta anturoiden alla.
”Ehkä muut eivät levittäneet meistä sitä juorua pahalla”, sanoin yllättäen jopa itsenikin. Korppisiipi vieressäni valpastui, mutta ei kääntänyt katsettaan minuun päin. ”Olemme nyt sotureita, ja kaipa sotureiden oletetaan solmivan uusia suhteita keskenään ja saavan pentuja klaanille, jotta se voimistuisi. Tällä hetkellä suurin osa Eloklaanista on entisiä erakkoja, mutta ajan kuluessa siellä tulee olemaan myös puhdasverisiä klaanilaisia.” Ystäväni ei sanonut vieläkään mitään, kuunteli vain tarkkaavaisesti. ”Ja kyllä minä haluaisin omia pentuja. Haluaisin katsoa, miten ne kasvaisivat, tulisivat oppilaiksi ja lopulta saisivat omat soturinimensä. Minusta se olisi hienoa.”
Istuimme pienen hetken hiljaa. Se ei ollut vaivaannuttavaa, me molemmat olimme kovin väsyneitä ja ajatukset kulkivat muutenkin vähän heikommin sen seurauksena, joten itse asiassa hiljaisuus tuntui melko rauhoittavalta. ”Mutta mitä sinä haluat, Korppisiipi? Mikä on sinun unelmasi?”

//Korppi?
//611 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Miten keskustelumme oli siirtynyt näin syvälliseen aiheeseen? Olin kuin puulla päähän lyöty, enkä edes tajunnut, että jonkun kissan näkökulmasta saattoi näyttää siltä kuin olisimme Hiilihampaan kanssa enemmän kuin ystäviä.
-Jaa, e-en tiennytkään, että jonkun näkökulma voisi olla tuollainen, minusta olemme olleet aina hyviä ystäviä, naukaisin hämmentyneenä päätäni pudistellen.
Hiilihammas yskähti vaivaantuneena painoaan käpälältä toiselle siirrellen.
-Haluaisin kysyä vielä Hallavarjon mielipidettä tästä, naukaisin yrittäen koota itseni.
Hiilihammas nyökäytti päätään ja viittoili minua tulemaan perässään, lähdimme jolkottamaan hiljaisina sitä samaa reittiä, jota kautta olimme tulleetkin. Ei ollut helppoa olla sotkematta omia käpäliään kaikenlaisiin pinteisiin, jos ajatuksetkin olivat solmussa, eikä ollut mitään hajua missä mennään. Saavuimme leiriin täydessä hiljaisuudessa molemmat ympärillemme varoittavasti pälyillen.
-Etsin Hallavarjon, naukaisin ystävälleni ja rynnistin suoraan soturienpesälle.
Painoin korvani kiinni pesän sivuseinään yrittäen terästää aistejani niin, että pystyisin kuulemaan mitä sisällä puhuttiin, heti ensimmäisenä korviini pisti Hallavarjon tuttu ääni: ”Niin, minusta Korppisiipi ja Hiilihammas ovat todella läheisiä, on vain ajan kysymys milloin he virallistavat kumppanuutensa”
Viikseni värähtivät, en pystyisi enää hallitsemaan itseäni. Astelin hyvin hennoin askelin pois piilostani suoraan pesässä selkä minuun päin käännettynä makoilevan Hallavarjon taakse kylmä hymy kasvoilleni venyen.
-Miten sinä kehtaat? Hiilihammas on minulle ystävä, paras ystäväni! Ja sinä…sinä vanha kirppukasa kehtaat kertoilla valhheellisia juoruja minusta ja Hiilihampaasta! Sihisin hampaat tuskaisessa irvessä.
Hallavarjo käännähti äkisti minuun päin, kolli vaikutti järkyttyneeltä siitä, miten olin räjähtänyt hänelle.
-Minun ja Hiilihampaan välistä ystävyyttä käytetään viihdykkeenä, satuillaan tarpeettomia juoruja jotka pilaavat elämämme ja ennen kaikkea kuulen niitä entisen mestarini suusta, Hallavarjo, kehotan sinua varomaan sanojasi! Ärisin antaen hampaideni vääntäytyä jäätävään irveen.
Tunsin kuinka taaksemme kerääntyi yhä enemmän kissoja, jotka vaikuttivat, joko kauhistuneilta tai vain supisivat keskenään silmiään pyöritellen. Tunsin hännän liukuvan lavoilleni ja vetävän minut kauemmas Hallavarjosta, joka tärisi pelokkaana paikallaan, käänsin katseeni Liljatuuleen, jonka meripihkan sävyiset silmät paloivat huolesta.
-Korppisiipi, olet tehnyt jo tarpeeksi, yritä rauhoittua, Liljatuulen äänensävy oli toruva.
Huokaisin raskasti pörhistyneitä karvojani tasoitellen, en edes halunnut ajatella mitä Hiilihammas sanoisi purkauksestani.
//315 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Juorut minusta ja Hillasielusta levisivät nopeasti pienessä yhteisössä. Sain välillä osakseni oudoksuvia katseita, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä niistä. Olin eristäytynyt kaikista muista muutaman viimeisen päivän sisällä niin hyvin, etten ollut edes tajunnut osallistua parhaan ystäväni nimittäjäisiin velloessani syvällä itsesäälissä sotureiden pesällä. Minua hävetti suuresti se, miten olin laiminlyönyt naarasta kuluneen puolen kuun ajan, enkä tiennyt, mahtaisiko hän ikinä antaa minulle anteeksi tekojani.
Eräänä iltapäivänä olin juuri tulossa metsästyspartiosta, kun näkökenttääni osui yksinään leirin reunalla istuskeleva Korppisiipi. Melkein pystyin näkemään hänen yläpuolellaan leijuvan synkän myrskypilven, joka varjosti hänen kasvojaan. En ollut onnistunut saamaan mitään kiinni partiossa ollessani siitä huolimatta, että riistaa oli tähän vuodenaikaan yllin kyllin. Syytin siitä omia henkilökohtaisia ongelmiani, jotka nykyään tuntuivat seuraavan minua ihan sama minne menin tai kenen kanssa olin.
”Korppitas… siis Korppisiipi!” sanoin varovaisella äänellä, ikään kuin tunnustellen kepillä jäätä. Korppisiipi säpsähti kauemmas.
”Mitä?” Soturin silmät löivät lieskoja, kun hän kohdisti hurjistuneen katseensa minuun. Pelästyin sitä vähän ja otin pari askelta takapakkia. Hyvin äkkiä Korppisiipi vaikutti kuitenkin tunnistavan minut, sillä hän rauhottui ja rupesi silottelemaan karvojaan. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja kireät, enkä nähnyt niissä merkkiäkään entisestä, iloisesta ystävästäni.
”Et kai sinä usko siihen, että minä ja Hillasielu… no, tiedät kyllä mitä”, mutisin vaivaantuneena ja käänsin katseeni toisaalle, kun en pystynyt kohtaamaan naaraan katsetta. Korppisiiven häntä sivalsi ilmaa.
”Täyttä soopaa joka sana!”
Helpottunut huokaus pakeni keuhkoistani, hän ei ehkä sittenkään vihannut minua. Tästä tiedosta vakuuttuneena uskalsin istahtaa hänen viereensä.
”Paraneeko käpäläsi pian?” Korppisiipi silmäili jo paljon rentoutuneempana yhä hieman aristavaa jalkaani, jota pidin lähinnä tottumuksesta aavistuksen koholla, vaikka siihen ei oikeastaan olisi ollut enää edes tarvetta.
”Kai.”
Istuimme jonkin aikaa ihan hiljaa. Välttelin edelleen Korppisiiven katsetta. Kohta naaras otti tilanteen taas haltuunsa ja jatkoi keskustelua. ”Yritä rentoutua, minusta ne huhut ovat täyttä tarinointia, enkä usko, että kovin moni edes uskoo niitä todeksi!”
Nyökkäsin hymyillen vienosti. En ollut aivan täysin vakuuttunut ystäväni puheista, mutta oloni teki paremmaksi se, että olimme jälleen puheväleissä. Olin kaivannut Korppisiiven seuraa enemmän kuin edes muistinkaan.
Juttelimme vielä hetken niitä näitä, ja tunsin oloni nyt paljon piristyneemmäksi. Ja mikä vielä parempaa, nyt me nukuimme taas samassa pesässä! Illalla ennen nukkumaanmenoa raahasin petini lähemmäksi Korppisiiven petiä huolimatta muutaman soturin närkästyneistä silmäyksistä meidän suuntaamme.
Unen saaminen ei käynyt helposti, sillä mielessäni pyöri samaan aikaan liian moni käsittelemättä jäänyt asia. Vääntelehdin omalla paikallani pitkälle yöhön, yrittäen tuskaisesti keksiä jonkinlaista ratkaisua hankalaan tilanteeseen, jossa kissat ympärilläni uskoivat minun olevan ihastunut Hillasieluun. Vielä hankalampaa siitä teki se, etten ollut itsekään aivan varma, mitkä tunteeni tuota kollia kohtaan olivat.

Seuraavana päivänä osallistuin aamupäivällä lähtevään partioon. Kiertäisimme rajat tuttuun tapaan, ja olin erityisen kiitollinen siitä, että entinen mestarini Utusielu oli päätynyt samaan partioon kanssani.
Teimme lenkin Kuolonklaanin rajalla ja jätimme omat hajujälkemme, minkä jälkeen kaarsimme takaisin nummille ja aloitimme kotimatkan. Olin lyöttäytynyt Utusielun seuraan joukon hännille. Aluksi olimme puhuneet ihan vain niitä näitä, kunnes sitten naaras oli ottanut puheeksi minusta ja Hillasielusta liikkuvat huhut.
”On ikävää, miten kissat levittävät tuollaisia juoruja toisten selän takana. Se ei ole millään tapaa heidän asiansa”, vanhempi soturi oli sanonut aidosti asiasta tympääntyneen oloisena. Hänen tukensa oli minulle tärkeää, sillä Korppisiiven lisäksi minulla ei ollut muita, keille jutella. No, paitsi tietenkin Vadelmapentu, mutta hän oli vasta pentu ja mieluummin leikki kuin puheli syvällisiä.
”Toivottavasti sinun ja Korppisiiven välit eivät ole kärsineet tästä juoruverkostosta”, Utusielu sanoi yllättäen. ”Kaikkihan tietävät, että te olette olleet oppilaista asti hyvin läheiset. Olenkin miettinyt, milloin aiotte virallistaa suhteenne.”
Toljotin kilpikonnalaikkuista soturia tyrmistyneenä. Niinkö kaikki näkivät meidät? Rakastavaisina? En ehtinyt ottaa kantaa asiaan, kun jo saavuimme leiriin ja erkanimme omille teillemme.
Etsin saman tien Korppisiiven käpäliini ja pyysin hänet mukaan kävelylle. Naaras oli suostunut ehdotukseeni hiukan epäluuloisen oloisena. Vein ystäväni metsään, jossa saisimme luultavasti olla paremmin rauhassa kuin leirissä.
”Tiesitkö sinä siitä, että meitä ollaan aina katsottu kuin tulevia kumppaneita?” möläytin kysymykseni ilmoille enempää miettimättä. Korppisiivin kyllästynyt ilme vaihtui samassa hämmennykseksi. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi minua sen näköisenä kuin olisin saanut juuri tällin päähäni ja hourailin typeriä siitä johtuen.

//Korppi?
//650 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Huhuja, kasapäin huhuja siitä, että Hillasielu ja Hiilihammas muka tykkäisivät toisistaan sillä tietyllä tavalla, en vain tajunnut miten kaksi kollia voisivat muka pitää toisistaan sillä tavalla miten naaras ja kolli.
-Eihän kolleja muutenkaan ymmärrä, mutisin itsekseni.
Maailma oli muuttunut vain entistä hämmentävämmäksi sen jälkeen kun minusta oli nimitetty soturi, Korppisiipi. Olin viimein soturi, mutta en ollut varma sopiko se minulle, olin kuulemma vain entistä kärttyisempi ja viileämpi kuin oppilaana. Olin yrittänyt haeskella Hiilihammasta, kolli ei edes ollut tullut onnittelemaan minua nimitysseremonian jälkeen, minusta tuntui yksinäiseltä. Nimitysseremonian muisto vain toisti ja toisti itseään mielessäni kuin olisi yrittänyt saada minut hulluksi, mielikuva Mesitähden jäntevästä ruumiista liukui esiin ja hänen äänensä voimakas kaiku oli särkeä korvani:
-Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Korppitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Korppisiipi. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja tahdonvoimaasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.
Minut valtasi taas se epämukavuuden tunne kuunnellessani oman nimeni kaikua.
-Ehkä tarvitsen vain hetken omaa aikaa, mumisin päätäni ravistellen.
Nousin ylös paikaltani varjoista ja hoipertelin ulos leiristä suuaukon edessä vartiossa seisovalle kissalle kylmästi päätäni nyökäyttäen. Sain luonnosta taas pientä elinvoimaa jaksaen ravata jonkin matkaa eteenpäin, sitten jouduin taas pysähtymään puuskuttaen paikalleni pienelle aukealle. Katselin hampaitani hermostuneesti kiristellen ympärilleni, koivupuut ympäröivät minut, silti silmääni pisti niiden rauhoittava olemus. Puiden lehdet havisivat tuulessa hennosti, kuin yrittäen sanoa minulle, että olin aukiolla turvassa oman elämäni peloilta, jotka jäivät kauas leiriin.
-Kumpa voisin olla joku muu kissa…huokaisin yrittäen etsiä jotakin iloista muistoa elämäni varrelta.

Leiri ei oikeastaan tuntunut enää kodilta, kukaan ei tuntunut haluavan puhua minulle, huhut Hillasielusta ja Hiilihampaasta jatkuivat yhä, mutta eipä se minua haitannut.
-Korppitas…siis Korppisiipi! Joku mutisi korvani vierestä.
Hätkähdin hiljaa itseäni solvaten kauemmas.
-Mitä? Sihahdin kääntäen vimmoissani katseeni…Hiilihampaaseen?
Siloittelin hieman karvojani, mutta en antanut hymyn taipua kasvoilleni.
-Et kai sinä usko siihen, että minä ja Hillasielu…no tiedät kyllä mitä, Hiilihammas mutisi katseensa nolostuneena minusta poispäin kääntäen.
Huitaisin hännälläni kärttyisesti maata.
-Täyttä soopaa joka sana! Naukaisin kulmiani kärttyisästi kurtistaen.
Hiilihammas huokaisi helpottuneena ja istahti viereeni loukkaantunutta käpäläänsä varoen.
-Paraneeko käpäläsi pian? Kysyin hieman rennommin.
Hiilihammas päästi suustaan pienen epäileväisen tuhahduksen.
-Kai, kolli naukui epävarmasti.
Minusta alkoi tuntua siltä, että jokin jännite oli ystävyytemme tiellä, luulin tietäväni syyn:Huhut.
Pudistin päätäni, halusin vain vanhan kunnon Hiilihampaan mahdollisimman pian takaisin.
-Yritä rentoutua, minusta ne huhut ovat täyttä tarinointia, enkä usko, että kovin moni edes uskoo niitä todeksi! Yritin epätoivoisesti lohduttaa masentuneen näköistä Hiilihammasta.
Kolli nyökäytti päätään vinosti hymyillen.
-Minulle on ihan sama, vaikka kuka väittäisi mitä kunhan olet edelleen sama Hiilihammas kuin aina! Jatkoin saaden voimaa Hiilihampaan hymystä.
Kolli näytti liikuttuneelta.
-Kiitos! Tämä maukui kiitollisena silmiään räpäyttäen.
Hymyilin leveästi kollille, minusta oli mukava nähdä tämän piristyneen sanoistani, en halunnut nähdä tätä niin maassa kuin tämä äsken oli ollut.
//449 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta oli liikuttavaa, miten huolissaan Vadelmapentu oli ollut voinnistani, vaikka kyse olikin vain nyrjähdyksestä. Hetki sitten pentu oli lähtenyt takaisin pentutarhalle ja olin jäänyt jälleen yksin. Tosin en minä ihan yksin ollut, sillä kuulin Liljatuulen rapistelevan edelleen varastossaan. Kaipa hän suoritti jonkinlaista perusteellista siivousta siellä, koska ei joutanut istahtamaan alas kanssani ja vaihtamaan päivänkuulumisia.
Liikahtelin paikallani levottomasti. Vatsani kurni, eikä Hillasielu vieläkään ollut tuonut minulle ruokaa, kuten oli luvannut. Ajattelin, että hän oli ehkä ollut vain niin väsynyt partion jälkeen, ettei ollut muistanut sitä.
”Saanko käydä ulkona jaloittelemassa sen verran, että hakisin itselleni tuoresaalista?” kysyin varastossa omiaan puuhailevalta Liljatuulelta, enkä kyllä oikeastaan uskonut hänen kuulevan minua, mutta sain yllättyä iloisesti, kun parantaja vastasikin.
”Käy vain, mutta muista varoa jalkaa, ellet halua viettää täällä seuraavaakin yötä.”
”Minä varon!” lupasin ja nousin varovasti seisomaan. Pidin kipeää käpälääni hieman koholla, kun hivuttauduin vähitellen pois sammalpediltä ja liikuin kohti pesän uloskäyntiä.
Kun pääsin aukiolle, minua vastassa oli uusi, täysin odottamaton yllätys: katsoin keskelle kulkuväylää nukahtanutta vaaleanruskeaa karvamyttyä, joka tuhisi tyytyväisenä. Vadelmapentu oli tainnutkin olla väsyneempi kuin mitä olin ajatellut patistaessani hänet takaisin pentutarhalle.
En raaskinut herättää nukkuvaa pentua, joten poimin hänet varovasti ylös löysästä niskanahasta ja kannoin sitten pentutarhalle. Aurinkokajo oli vielä hereillä, kun työnnyin sisälle karhunvatukkapensaaseen. Hänen omat pentunsa sekä Tuulipentu ja Paatsamapentu olivat jo käpertyneet yöunille, ja kuningatar vaikutti huojentuneelta laskiessani puuttuvan pienokaisen ikäistensä viereen.
Naaras muodosti huulillaan sanan ”kiitos”, johon minä vastasin hymyilemällä pienesti. Sen jälkeen kinkkasin ulos pesästä ja palasin parantajan pesälle väliaikaiselle nukkumapaikalleni. Käydessäni yöpuulle kuvittelin mielessäni, miten opettaisin Vadelmapennulle vaanimisasennon, jahka jalkani paranisi. Sitten hänellä olisi hyvät lähtökohdat aloittaa soturikoulutuksensa, kun tulisi kuuden kuun ikään.

Päivät kuluivat ja jalkani oli parantunut jopa nopeammin kuin Liljatuuli oli alunperin arvioinut. Pääsin jo mukaan partioihin, mutta aina välillä toipumassa oleva jalkani jaksoi muistuttaa itsestään vihlomalla. Onneksi pystyin lievittämään kipua Liljatuulelta saamillani yrteillä, jos se äityi kovin karseaksi.
Klaaniin oli tullut muutama päivä sitten uusi kissa. Mesitähti oli ottanut hänet oppilaakseen ja nimittänyt tämän Omenatassuksi seremoniassa. En ollut jutellut uudelle naaraalle vielä, mutta häntä ei ollut mitenkään erityisen hankala huomata muiden joukosta: hänellä oli ystävällisen näköiset pyöreät kasvot ja pitkä, tavattoman tuuhea häntä, jota kissa vaikutti varjelevan hengellään. Hän myös tapasi hotkia ruokansa ja näytti valikoivan tuoresaaliskasasta aivan mitä sattuu, ihan kuin sillä ei olisi ollut väliä, mitä suuhunsa laittaa.
Istuskelin melko lähellä leirin keskustaa ja nautin lämpimistä auringonsäteistä, jotka kurkottelivat puiden välistä aukiolle. Metsä ja nurmi olivat nyt vehreämmät kuin koskaan, ja Kirsikkakuono sanoi vuodenajan vaihtuneen viherlehteen. Nyt en enää kyseenalaistanut vanhojen kissojen puheita viherlehden ylivoimaisuudesta: kaikille riitti ruokaa eikä tarvinnut koko ajan pörhistää turkkia suojaksi pakkaselta.
Sivusilmälläni näin Hillasielun kävelevän ulos sotureiden pesästä. Käännyin katsomaan häneen ja yritin tavoitella tämän katsetta. Emme olleet puhuneet sitten sen aamupäivän, jolloin olin loukannut jalkani ja hän oli luvannut tuoda minulle tuoresaalista. Pohdin, olinko mahdollisesti loukannut häntä jollain tavalla, koska kolli tuntui välttelevän minua. Nyt en aikonut enää kieriskellä yksinäni ajatuksen kanssa, vaan aioin ottaa asiasta selvää.
”Hillasielu!” Ääneni kuulosti kimeältä, melkein kun innostuneen pennun ääneltä, kun lähestyin Hillasielua. En kuitenkaan välittänyt siitä.
Hillasielu säpsähti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minuun. ”Ai hei, Hiilihammas.” Hän pälyili ympärilleen epäluuloisesti.
”Miksi sinä et enää nykyään juttele minulle?” töksäytin suoraan.
Valkea kolli vaikutti vaivaantuneelta. ”Ei se sinusta johdu, vaan kun eräät puhuvat, että sinä tykkäisit minusta, no, tiedäthän… sillä tavalla.”
”Mitä?” Menin suoraan sanoen hämilleni. ”En minä tykkää sinusta… siis sillä tavalla!” huudahdin, enkä oikeastaan osaa sanoa, oliko se aivan totta.
Hillasielu näytti huojentuneelta. ”Ne olivat siis vain typeriä juoruja”, hän naukaisi. ”Ajattelin, että saattaisin sinut vain ikävään tilanteeseen, jos jatkaisimme juttelua kun meistä liikkui sellaisia juoruja, mutta nyt voin oikaista heidän ajatuksensa oikeiksi.”
Soturi kiitti minua vielä, enkä oikein osannut sanoa, mistä hyvästä. Pystyin vain tuijottamaan hänen jälkeensä kykenemättömänä. Aloin miettiä, olivatko tunteeni sittenkin olleet Hillasielua kohtaan vähän syvemmät kuin vain ystävyys.
Lysähdin takaisin istumaan ja uppouduin taas omiin ajatuksiini. Hillasielun ääni jäi kummittelemaan päähäni, enkä saanut sitä pois.

//Kuka vaan saa jatkaa
//642 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eilinen oli varmastikin ollut tähänastisen elämäni yksi omituisimmista päivistä. Olin maleksinut ympäriinsä paremmasta tietämättä, kun yhtäkkiä tajusin tulleeni keskelle ei mitään eli toisin sanoen jonkinlaiselle nummelle. En ollut ehtinyt ihmetellä kovinkaan pitkään yksinäni, sillä varsin pian joukko vieraita kissoja ilmestyi kuin tyhjästä tielleni. Aluksi olin suhtautunut heihin hieman varauksellisesti, mutta kun tuli ilmi, etteivät he tahtoneet minusta mitään, uskalsin jopa rentoutua ja avata näille vähän taustaani. Aivan huomaamattani tajusin lupautuneeni lähtemään noiden muukalaisten matkaan, he olivat tehneet minulle kiinnostavan tarjouksen, josta en ollut voinut kieltäytyä.
Ja nyt minä sitten olin täällä. Eloklaanissa, kuten paikalliset sitä nimittivät. Paikka oli täynnä eri-ikäisiä ja -kokoisia kissoja, jotka elivät jonkinlaisessa järjestäytyneessä villikissayhteiskunnassa. Jos vanhempani ja sisarukseni olisivat saaneet kuulla, että olin karannut kaksijalkojeni luota, elänyt erakkona muutaman kuun ja sen jälkeen liittynyt jonkinlaiseen kulttiin, he olisivat varmaankin pökertyneet järkytyksestä. Niin minäkin olisin varmaan tehnyt, ellen sattunut olemaan niin kamalan utelias.
Kissoja meni ja tuli sisälle pensaikkoon, johon minulle oli eilen illalla sijattu peti. Minua oli perehdytetty sen verran, että tiesin samassa pesässä kanssani nukkuvien kissojen olevan oppilaita, -tassuja. Minäkin olin oppilas. Omenatassu. Se oli yksi osa niitä outouksia, joita en voinut vain sisäistää: miksi heidän nimiensä piti olla niin pitkiä? Kaksijalat olivat kutsuneet minua Ompuksi, entiset erakkotuttavani olivat kutsuneet minua Ompuksi – mikä siinä oli niin vaikeaa näille kissoille, että nimestäni piti tehdä sellainen kamala sanahirviö?
”Omenatassu.” Ääni havahdutti minut ajatuksistani. Nostin katseeni valkeaan kollikissaan, joka oli työntynyt sisälle pusikkoon. Tiesin hänen kutsuneen minua, mutta nimi kuulosti silti oudolta korvaani.
”Niin?” kysyin ja nousin istumaan. Tunnistin tämän kissan. Hän oli sanonut eilen nimekseen Mesitähti – mikä outo nimi – ja oli ilmeisesti myös minun ”mestarini”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Tämä Mesitähti taisi olla tämän pikkuyhteisön pomo. Hänen oli tarvinnut eilen vain korottaa vähän ääntään ja kaikki kissat olivat vyöryneet pensaiden alta ja ties mistä ryteiköistä kuulolle.
”Lähdemme kiertämään rajoja, kuten eilen lupasin”, Mesitähti vastasi.
”Nytkö?” En edes yrittänyt peitellä äänessäni olevaa epäuskoa. ”Hädin tuskin aurinkokaan on noussut!”
”Itse asiassa aurinko on jo ylittänyt huippukohtansa. Ajattelin antaa sinun nukkua vähän pitempään, koska eilinen oli sinulle varmasti rankka päivä.”
Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän tarkoitti höpistessään auringon huippukohdan ylittämisestä, mutta nyökyttelin päätäni ihan kuin olisin ymmärtänyt asian ja päästäkseni etenemään tilanteesta johonkin suuntaan. Halusin saada tietää, millaista elämä villinä oikeasti oli, ja tämä kissa osasi varmasti opastaa minut syvemmälle heidän saloihinsa.
Seurasin Mesitähteä ulos pensaikosta. Ulkona oli yllättävän lämmin, itse asiassa vielä paljon lämpimäpi kuin pensaan alla, jossa olin nukkunut. Siellä ei ollut ollut mitenkään erityisen prameat eristykset verrattuna kaksijalkojeni kodin seiniin, jotka olivat pitäneet kylmän loitolla jopa kylminä pakkaspäivinäkin. Kaikki oli täällä jotenkin niin… alkeellista. En tajunnut, miten näin moni kissa selviytyi luonnon armoilla vaivaisten risusta kyhättyjen suojien ja ällöttävien hiiren raatojen avulla.
Tunneli johti ulos ”leiristä”, metsään. Olin jo eilen ihmetellyt puiden paljoutta ja päätähuimaava korkeutta ja jopa nähnyt joidenkin kissojen kiipeilevän niissä. Kaksijalkojeni takapihalla oli ollut vain yksi vaivainen omenapuu, joka ei olisi yltänyt missään suhteessa näiden jättiläisten tasolle.
”Oletko kuullut ennen klaaneista?” Mesitähden kysymys havahdutti minut. Pudistin päätäni.
”En.”
”No, täällä niitä on kaksi: Eloklaani ja Kuolonklaani. Kuolonklaani on meidän rajanaapurimme, ja on erityisen tärkeää, ettei kukaan mene sen alueelle luvatta, jotta vältymme turhilta yhteenotoilta.” Pidin tämän kissan tavasta puhua. Hänen äänensä oli rauhallinen ja hieman matala mutta kuitenkin pehmeä.
”Kuinka usein te tappelette ruuasta? Tai huvin vuoksi?” kysyin pitäen sitä ikään kuin itsestäänselvyytenä, että luonnonkasvatit joutuivat tekemään verisiä tekoja säilyäkseen hengissä, ja osittain myös pitääkseen itsensä järjissä viihdyttäytymällä vihollisten teurastamisella vapaa-aikanaan.
Voisin vaikka vannoa, että näin Mesitähden ilmeessä huvittuneisuutta. ”Emme me tappele ruuasta – ainakaan yleensä – emmekä myöskään huvin vuoksi. Verenvuodatus on täysin tarpeetonta, mikäli asioista pystytään sopimaan puhumalla.”
”Ai. Okei.” Kieltämättä olin aavistuksen pettynyt. Nämä villit olivat aivan erilaisia kuin miksi olin heidät kuvitellut. Mutta ehkä se ei ollut huono asia, saisin ainakin nukkua yöni rauhassa luottaen siihen, ettei kukaan yrittäisi murhata minua.
Kiersimme Mesitähden johdolla näitä niin sanottuja rajoja, jotka määrittelivät ilmeisesti sen, mikä oli Eloklaanin aluetta ja mikä taas ei kuulunut siihen. Rajat oli merkitty hajumerkein, joita ei ollut vaikea erottaa. Eloklaanin ominaishaju oli vahva ja se pisti nenääni aggressiivisesti.
Olin jo ehtinyt luulla, ettei sitä väkevämpää hajua ollutkaan, kun saavuimme erääseen kohtaan, jossa Eloklaanin tuoksuihin sekottui nyt toinen osapuoli. Tämä toinen haju oli suorastaan tyrmäävä, ja oli hyvin lähellä, että pyörtyisin.
”Mikä tuo löyhkä on?” huudahdin nenääni nyrpistäen.
”Kuolonklaani.”
”Miksi sen täytyy haista noin pahalta?”
Mesitähteä huvitti taas. Minä en nähnyt tilanteesta mitään huvittavaa. Nenäparkani ei kestäisi tätä lemua kovin pitkään. Onneksi Mesitähti ei ollut mikään julmuri, vaan hän lähti viemään meitä eteenpäin rajaa pitkin, ja Kuolonklaanin haju jäi taaksemme.
Lopulta olimme käyneet läpi koko reviirin rajat. Matkan aikana Mesitähti oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen tavoista. Minua kiehtoi erityisesti se, että kissat pystyivät ylenemään täällä korkeammille tasoille. Kuusi kuuta täyttäneistä pennuista tuli oppilaita, ja soturikoulutuksensa loppuun käyneet oppilaat saivat jossain vaiheessa soturinimensä ja liittyivät sotureiden joukkoon. Mestarit olivat soturikoulutuksen läpäisseitä kissoja, jotka kouluttivat oppilaista uusia sotureita. Mesitähti oli minun mestarini ja ilmeisesti myös jonkin sortin klaanipäällikkö. Sotureilla oli mahdollisuus yletä myös päälliköksi, mutta minulta oli mennyt ohi sen jutun kaava, kun olin keskittynyt katselemaan ohitse lepattavaa perhosta.
Saavuimme takaisin tuttuun sekametsään, jossa tiesin leirin sijaitsevan. Ohitimme matkalla leiriin muutaman kissan, jotka tervehtivät meitä kohteliaasti. Olin vain nyökäyttänyt päätäni pienesti takaisin, sillä ajatukseni olivat olleet jossain ihan muualla. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä rajojen tarkistamiseen, ja olin ihan rättiväsynyt ja vatsani huusi ruokaa. Normaalisti tähän aikaan mennessä olisin syönyt jo kaksi kertaa kaksijalkojeni luona, nyt enää pelkkä ajatuskin ruuasta riitti saamaan veden herahtamaan kielelle.
”Missä täällä saa ruokaa?” kysyin tullessamme pääaukiolle. Mesitähti osoitti hännällään eläinten raadoista koottua kasaa kohti ja minua alkoi etoa.
”Tänne me keräämme kaiken ruoan, jonka onnistumme pyytämään”, kolli selitti samalla kun asteli lähemmäksi ruumiskasaa. Seurasin hänen perässään vähän epäröiden. Olin kyllä syönyt ennenkin riistaa, mutta yleensä olin tappanut ja syönyt sen niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tarkastelemaan sitä kunnolla. Nyt näin selvästi auki ammottavat pikkuiset silmät, joiden katse oli iäksi jäänyt kummittelemaan siihen hetkeen, jona niiden henki oli äkkiarvaamatta riistetty.
”Teillä ei sattuisi olemaan mitään muuta tarjolla, eihän?” kysyin oikeastaan aavistaen jo vastauksen.
”Ei, ikävä kyllä. Mutta uskon, että pidät kyllä tästä, kunhan vain maistat sitä ensin”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Nyökkäsin ja loin hänen takanaan oleviin pikkueläimiin epäluuloisen silmäyksen. ”Jatkamme huomenna, joten voit nyt mennä lepäämään ja syödä vatsasi kylläiseksi.”
Katsoin Mesitähden jälkeen vielä silloinkin, kun hän oli jo kadonnut yhteen pensaaseen, jonka alta kuului iloinen kimeiden äänien kuoro. Pentuja, ajattelin itsekseni ja käännyin sitten uudestaan riistakasan puoleen. Valikoin nopeasti yhden sen päällä keikkuvista eläimistä, enkä jäänyt katsomaan sen tarkemmin, mikä se oli, vaan aloin syömään sitä samalla silmänräpäyksellä, kun sain sen otteeseeni. Sain osakseni oudoksuvia katseita ohitseni kulkevilta kissoilta, mutta en välittänyt.
Viimein olin valmis nukkumaan ja siirryin siihen pesään, jossa olin viettänyt viime yöni. Tosin matka sinne ei sujunut aivan mutkattomasti, sillä ehdin käydä pari kertaa väärässä pesässä, ennen kuin löysin oikean paikan. Ja ihan kuin se ei olisi vielä riittänyt, jouduin kaiken lisäksi arpomaan, mikä kuudesta nukkumapaikasta oli minun. Pesässä oli ollut muutama muu kissa sillä hetkellä, ja yksi heistä oli ystävällisesti neuvonut minut omalle paikalleni.
Unen saaminen ei ollut minulle mikään ongelma, sillä olin jo valmiiksi erittäin väsynyt. Mielessäni pyöri paljon asioita, mutta yksikään niistä ei ottanut itselleen järkevää muotoa. Toivoin Mesitähden opettavan minulle huomenna, missä mikäkin pesä sijaitsi, jotta välttyisin kokemasta tällaista nöyryytystä uudestaan.

//Mesi? Joku?
//1207 sanaa