Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ravn

Parantajaoppilaan seuraava hyökkäys onnistui loistavasti. Pienikokoinen kolli keksi tavan yllättää ja kaataa minut kuopan pohjalle niin, että päädyimme kierimään hiekalla yhtenä mustan ja valkoisen kirjavana sekamelskana. Samalla kun minä nousin takaisin jaloilleni ja ravistelin hiekanjyviä valkeasta turkistani, Leimutassu sai kehuja osakseen ja röyhisti tyytyväisen näköisenä rintaansa. Mustavalkoisen kollin keksimä liike oli ollut hieno ja vaikken minä juuri Leimutassua tuntenut, olin iloinen ja ylpeä tämän puolesta. Salviakatse ja Viherkatse olisivat varmasti keksineet meille seuraavaksi jo jonkin toisen liikkeen, mutta kuin tyhjästä syntynyt sade esti nopeasti aikeemme, kun yksittäiset pisarat yltyivät hetkessä korviahuumaavaksi kaatosateeksi. Salviakatse käski meidät kaikki välittömästi lähimmän pensaan alle, jotta emme kastuisi eikä yksikään olisi vaarassa sairastua yskään tai muuhun ikävään tautiin.
Päästyäni suojaan saniaisten alle ravistelin varovasti turkkiani, jotta en roiskisi vettä kenenkään muun päälle, ja istuuduin kietoen häntäni tassujeni ympärille. Leimutassu kyyristy viereeni ja rikkoi pian vallitsevan hiljaisuuden päättämällä udella menneisyydestäni. Käänsin siniharmaan katseeni toisen oppilaan puoleen.
“Minä synnyin erakoksi”, kerroin. “Olin kuitenkin niin pieni kun eloklaanilaiset löysivät minut, etten muista juuri mitään ajastani klaanin ulkopuolella.”
Jokainen muistoni kylmästä ja pimeästä maailmasta ennen Eloklaania oli enemmän tai vähemmän utuinen. En saattanut kertoa tarkkoja yksityiskohtia, mutta uskoin sentään muistavani melko elävästi emoni tuoksun. Olin kuitenkin päättänyt olla muistelematta sitä kovin usein, sillä elämäni oli alkanut uudestaan Mesitähden annettua minulle mahdollisuuden liittyä Eloklaaniin. En halunnut vatvoa menneisyydessä vaan keskittyä tulevaisuuteen.
“Entä sinä? Mistä sinä tulet?” kysyin vuorostani ja katsoi Leimutassua jääden hiljaa odottamaan tämän vastausta. Tiesin, että mustavalkoisen turkin omaava parantajaoppilas tuli klaanin ulkopuolelta, koska olin ollut mukana siinä partiossa, joka oli pelastanut tämän ketulta lähellä Eloklaanin reviirin rajaa. En kuitenkaan ollut viipynyt paikalla kovin pitkään, joten en tiennyt oliko Leimutassu kertonut enemmänkin itsestään ja mistä oli tullut. Taistelu kettua vastaan oli saanut minut voimaan pahoin ja pyytämään Salviakatseelta lupaa palata takaisin leiriin. Matkalla olin kuitenkin törmännyt kuolonklaanilaisen Mahlahallaan, jonka olin päättänyt tuoda Mesitähden puheille ja joka myös kuului tätä nykyä osaksi Eloklaania. Mikä eriskummallinen päivä se olikaan ollut.

// Leimu?
// 320 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tunsin lehtien nuolevan kylkiäni työntyessäni ulos soturien pesän sisäänkäynnin virkaa toimittavan pensaan läpi aukiolle. Aamu oli kirkas ja lämmin – itse asiassa vähän turhankin lämmin. Vilkaisin pilvettömälle taivaalle hiukan huolissani: päivästä tulisi jälleen läkähdyttävän kuuma ja pitkä.
Korvani nytkähtivät nopeasti takaani pensaasta kuuluvan äkillisen rapinan suuntaan. Minut ympäröi tuttu, pehmeä tuoksu, ja käännyin kohtaamaan Korppisiiven suloiset kasvot. Naaraan mustavalkea turkki oli vielä unien jäljiltä sekainen ja sammalsilpun peitossa, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä.
”Huomenta”, toivotin ja hieroin päätäni vasten hänen poskeaan. Korppisiipi kehräsi ja kietaisi häntänsä omani ympäri.
”Mihin sinä olit karkaamassa ilman minua?” hän kysyi mukamas toruvalla äänellä, vaikka hänen silmänsä nauroivat. Kehräsin ja tuuppasin tätä tassulla lapaan.
”Yritin hakea jostain pelastusta kärsiville korvilleni”, huokaisin liioitellusti ja heilautin kumpaakin korvaani vuorotellen. ”Sinun kuorsauksesi kuuluu varmaan Kuolonklaanin leiriin asti.”
Korppisiipi huitaisi minua terävästi kuonolle hännänpäällään. ”Ettäs kehtaatkin”, hän kikatti. ”Minä en kuorsaa!”
”Sano se kuolonklaanilaisille”, virnistin ja väistin nipin napin naaraan seuraavan äkäisen hännän liikkeen.
Silmänurkastani näin jonkun liikkuvan varjoissa. Katsahdin Eloklaanin varapäällikköön, joka kuopi maata ruoanrippeiden päälle lopeteltuaan aamupalansa. Vaihdoin Korppisiiven kanssa katseita. Minttuliekkiä vaikutti vaivaavan jokin.
Kuin sanattomasta merkistä lähdimme tassuttamaan rinta rinnan kohti punertavaturkkista naarasta, joka katseli hajamielisen näköisenä ympärilleen aukiolla. Kun hän huomasi meidät, hänen tummansiniset silmänsä kirkastuivat.
”Huomenta, Minttuliekki”, naukaisin ystävällisesti ja loin tuolle lämpimän hymyn. ”Me tässä Korppisiiven kanssa ajattelimme, että jos et ole vielä järjestänyt tämän päivän partioita, niin me lähtisimme mielellämme kanssasi johonkin partioon. Siitä on ikuisuus, kun olemme tehneet mitään yhdessä.” Ja se oli totta. Meistä oli tullut Minttuliekin kanssa melko hyviä ystäviä, vaikka viime aikoina yhteiset keskustelut olivat jääneet harvakseen. Nyt meillä oli kuitenkin tilaisuus korjata asia, ja ehkä ottaa myös selvää siitä, mikä varapäällikön mieltä painoi.

//Minttu?
//277 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Älä huoli, minäkin epäonnistuin ensimmäisellä kerrallani”, Tuulitassu tuli naukumaan Leimutassulle kun hän oli pyyhkimässä hiekkaa korvistaan. Leimutassu nykäisi viiksiään ärsyyntyneesti ja yritti hillitä terävät sanansa.
Äskeinen nöyryytys oli hänellä yhä tuoreena muistissa, vaikka kaikki olivatkin kehuneet hänen yritystään onnistuneeksi. Hän tiedosti Harhatassun olevan vanhempi ja kokeneempi oppilas, mutta oli silti salaa turvannut siihen ajatukseen, että hän oli kaksijalkalan katujen kasvatti ja oli aina osannut pitää puolensa itseäänkin isompia – mikä ei ollut Leimutassun kohdalla paljon vaadittu – vastustajia kohdatessaan.
”Kokeilkaa uudelleen”, Viherkatse kehotti montun reunalta. Leimutassu huokaisi, nousi käpälilleen ja tassutti taas vähän matkan päähän Harhatassusta.
Samalla hän yritti kuumeisesti käydä mielessään läpi erilaisia taktiikoita, joilla hän voisi yrittää iskeä kollioppilaan puolustuksen läpi. Harhatassu tiesi tämän liikkeen ja oli luultavasti saanut harjoitella sitä useita kertoja aiemminkin, joten Leimutassun olisi oltava luova, mikäli hän halusi osoittaa olevansa kyvykäs tähän. Hetkinen… Kyvykäs mihin, tarkalleen ottaen? Mitä hän oikein ajatteli: hänhän oli parantajaoppilas eikä mikään soturi! Ehkä ongelma nimenomaan oli juuri siinä, että hän yritti ajatella kuin nuo muut – kuin taistelija. Leimutassukin oli omanlaisensa taistelija, mutta hän ei taistellut kynsillään ja hampaillaan, vaan älyllään!
Hiekanjyväset tunkeutuivat kynsien alle ja varpaiden väliin, kun hän otti tukevamman asennon montun pohjalla ja silmäili samalla harjoitusvastustajaansa. Harhatassu vaikutti aavistuksen levottomalta, vaikka olikin Leimutassua vanhempi ja varmasti myös monin verroin parempi tässä.
Leimutassu veti kerran syvään henkeä ja keräsi voimaa lonkkiinsa syöksyä varten. Hänellä oli mielessään selvä suunnitelma, kunhan se vain toimisi, eikä hän töpeksisi mitään. Kun Salviakatse heilautti häntäänsä merkiksi aloittaa, Leimutassu ponkaisi vauhtiin.
Jokaisella harppauksella hän kurkotti pidemmälle; Harhatassun puolustustusta varten jännittynyt hahmo tuli lähemmäksi koko ajan. Leimutassu nosti toisen käpälänsä ilmaan niin kuin aiemmallakin kerralla, ja hän näki Harhatassun kohottautuvan takajalkojensa varaan valmiina läimäisemään häntä toisella etukäpälällään. Kuitenkin yhtäkkiä Leimutassu ojensi molemmat etukäpälänsä suoriksi eteen ja ponnisti takajaloillaan niin, että hän pystyi tarttumaan kiinni valkean kollin kyljistä. Harhatassu ulvaisi yllättyneenä eikä ehtinyt vastata hänen iskuunsa ennen kuin he jo kierivät yhtenä turkkien ja häntien myrskynä hiekkaisella maalla, kunnes pysähtyivät. Leimutassu kierähti pois Harhatassun päältä ja sylki hiekkaa pois suustaan.
Samaan aikaan Viherkatse ja Salviakatse olivat liukuneet alas monttuun ja hölkkäsivät nyt heitä kohti huolestunut ilme naamallaan. Leimutassu punnersi itsensä takaisin käpälilleen ja katsahti sitten Harhatassuun, joka kampesi parhaillaan itseään ylös. ”Kävikö pahasti?” hän kysyi peläten satuttaneensa toista oppilasta.
Harhatassu ravisti hiekat turkistaan, tutki sitten nopeasti itsensä vammojen varalta ja pudisteli päätään. ”Ei, yllätyin vain”, hän sanoi. ”Se oli aika hieno liike.”
”Niin oli”, myötäili Viherkatse, jonka silmissä oli vaikuttunut hehku. ”Kävit kimppuun melkein kuin soturi”, hän lisäsi hieman leikkisään sävyyn.
Leimutassu tunsi rintansa pullistuvan ylpeydestä, ja hän toivoi, että Liljatuuli olisi ollut näkemässä hänet. Parantajanaaraan ajatteleminen sai kuitenkin syyllisyyden kalvamaan Leimutassun mieltä. Hänen oli muistutettava itseään uudemman kerran siitä, että hän oli parantajaoppilas, eikä hänen kuulunut kannattaa väkivaltaa asioiden ratkaisukeinona. Hänen tulisi hoitaa jokaista haavoittunutta tai sairasta kissaa, ei väliä sillä, oliko tämä omasta klaanista vai vihollinen.
Yhtäkkiä hän tunsi kovan vesipisaran tipahtavan korvalleen. Hän nytkäytti sitä närkästyneenä, mutta ei voinut tehdä mitään, kun ensin kevyenä tihkuna alkanut sade yltyi kaatosateeksi. Salviakatse komensi kaikki saniaispuskan alle suojaan siksi aikaa, kunnes sade hellittäisi.
”En halua yhdenkään kissan sairastuvan valkoyskään”, hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras murisi hampaittensa takaa ja ravisti sateen likistämää turkkiaan päästyään suojaan saniaisten sekaan.
Leimutassu jäi kyyryyn Harhatassun vierelle. Oppilaat katselivat ulos aukiolle, jossa montun hiekka oli kerännyt vettä itseensä ja muuttanut väriään tummanruskeaksi. Leimutassulle tuli odotellessa tylsää, joten hän päätti yrittää aloittaa keskustelua toisen kollin kanssa.
”Synnyitkö sinä klaanikissaksi vai tulitko jostain muualta?” hän kysyi rikkoen hiljaisuuden heidän välillään.

//Harha?
//572 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Siitä oli aikaa, kun olimme viimeksi Salviakatseen kanssa ottaneet osaa yhteisharjoituksiin, sillä minä en juuri pitänyt niistä – muiden oppilaiden ja mestarien arvioivat katseet tapasivat ahdistaa minua, mikä usein hieman laski suoritukseni tasoa. Tällä kertaa pieneen joukkioomme lukeutuivat itseni ja mestarini lisäksi Viherkatse ja tämän oppilas Tuulitassu sekä yksi Eloklaanin uusimmista tulokkaista, parantajaoppilas Leimutassu. Viimeksi mainittu oli käyttäytynyt koko matkan ajan jotenkin levottomasti, joten olin lopulta päättänyt jättäytyä mustavalkoisen kollin vierelle ja kysyä tämän vointia. Leimutassu oli tuskaillut, miksi parantajaoppilaan täytyi opetella taistelemaan. Olin kysynyt Salviakatseelta monta kertaa saman kysymyksen, vaikken itse ollutkaan parantajaoppilas vaan tavanomainen soturiksi kouluttautuva nuori kissa. Mielestäni Leimutassu oli onnekas, koska tämän pääasiallinen tehtävä ei tulisi olemaan klaanin suojeleminen kynsin ja hampain vaan apua tarvitsevien parantaminen. Katsoin parantajia ylöspäin, olin aina katsonut, sillä he tekivät paljon hyvää vuodattamatta pisaraakaan verta. Olisin halunnut sanoa kaiken ajattelemani ääneen Leimutassulle, mutta ennen kuin sain tilaisuuden harjoittelupaikka siinsi jo edessämme ja mestarit passittivat meidät oppilaat alas hiekkakuoppaan.
Salviakatse halusi minun ottelevan ensiksi kyyhkynharmaan turkin omaavaa Tuulitassua vastaan, minkä jälkeen toimisin Leimutassun harjoitteluparina. Se oli järkevää, sillä olinhan minä yksi Eloklaanin vanhimmista ja siten kokeneimmista oppilaista. Yhteenottoni hyväntuulisen Tuulitassun kanssa sujui jotenkuten, mutta Salviakatse ja Viherkatse vaikuttivat olevan tyytyväisiä. Seuraavaksi minun oli määrä kohdata vielä varsin kokematon Leimutassu, joten kaarsin hieman kauemmas mustavalkoisesta kollista ja asettelin tassuni tukevasti hiekkaiseen maahan. Parantajaoppilas vaikutti hermostuneelta, mutta näytti matkivan liikkeitäni. Ehdin hengittää kerran syvään, ennen kuin keltaiset silmät omaava oppilas syöksyi jo minua kohti. Olisin halunnut vain väistää Leimutassun aavistuksen kankean hyökkäyksen, mutta Salviakatse oli kehottanut minua torjumaan kollin iskun, minkä aioin myös tehdä. Kun mustan ja valkoisen kirjava parantajaoppilas tarpeeksi lähelle päästyään nosti käpälänsä ja koetti huitaista sillä minua, nousin nopeasti takajaloilleni ja kohotin vasemman etukäpäläni, joka pysäytti nuoremman kollin iskun. Samalla sydämenlyönnillä läimäytin puolestaan oikean etutassuni vasten Leimutassun lapaa. Vaikken ollutkaan kummoinen taistelija, kyseessä oli yksi ensimmäisistä ja helpoimmista liikesarjoista, jonka Salviakatse oli minulle opettanut, minkä ansiosta onnistuin torjumaan Leimutassun iskun, vaikka kolli vaikuttikin olevan hyvin nopea ja sulavaliikkeinen kissa.
“Oikein hyvä yritys, Leimutassu”, Viherkatse naukui kannustavasti ja nyökkäsi hyväksyvästi päätään.
“Hyvin meni”, säestin harmaanruskeaa naarasta ja hymyilin varovasti parantajaoppilaalle, joka näytti hieman hämmentyneeltä, tyytyväiseltä ja pettyneeltä, kaikkea samaan aikaan.
“Kokeilkaa vielä”, Salviakatse kehotti. “Sitten kun tämä alkaa sujua, Harhatassu ja Tuulitassu saavat näyttää erään toisen liikkeen.”

// Leimu?
// 374 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Siinä on vaatimukseni. No, ei kuulosta pahalta, eihän? Tietenkin, voisit nähdä tämän mahdollisuutena antaa minulle väärää tietoa. Mutta minä huomaan kyllä, kun kissat valehtelevat. Ja tiedän, ettet sinä osaisi huijata minua”, Pimentovarjo sanoi. Mihin olin itseni saanut sotkettua? Kaikki alkoi vain viattomana ystävien välisenä tapailuna ja nyt oltiin siinä pisteessä, että minua kiristettiin toiminnallani.
Huokaisin hiljaa. Kasvoni pitivät yllä asiallisen maskinsa, vaikka tosiasiassa oloni oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Olin oikeastaan heti naaraan ehdot kuultuani ajatellut vain valehtelevani, mutta pian olin saanut kuulla naaraan olevan etevä valheenpaljastin. Olin korviani myöten ongelmissa. Minun olisi joko annettava salaisuutemme paljastua ja Pähkinäkorva todennäköisesti karkotettaisiin klaanista, enkä minä halunnut olla se, joka sen oli aiheuttanut. Toinen vaihtoehtoni oli pettää klaanini, ellen sitten keksisi jotain ulospääsyä, mutta nyt minun olisi suostuttava.
“Selvä, minä suostun”, sanoin yrittäen peitellä kireää äänensävyä. Pimentovarjon ilmeettömässä katseessa näkyi hetkellinen voitonriemu, ennen kuin se vaihtui taas syvään kylmyyteen.
“Klaanilla menee tällä hetkellä hyvin, eikä siellä ole ilmennyt minkäänlaisia ongelmia tai petturuutta”, tämän minun touhuni lisäksi, lisäsin mielessäni, “kerron sinulle lisää ensi kerralla.”
“Hienoa. Tavatkaamme ensi puolikuun yönä rajalla”, Pimentovarjo totesi viileästi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin aavistuksen vastahakoisesti ja hyvästelyittä poistun paikalta.
Ärtymys poltteli koko kehoani. Miten oli koskaan saattanut olla näin typerä. Ehkä oli virhe tähtiklaanilta valita minut Eloklaanin perustajajäseneksi tai varapäälliköksi. Minä olin vain nuori ja hölmö kissa joka teki huonoja päätöksiä.

Aamu valkeni nopeasti siitä huolimatta, etten ollut vaipunut kunnolliseen uneen missään kohtaa. Olin miettinyt ja miettinyt miten saisin itseni ulos tästä tilanteesta, johon olin ajautunut, mutta se osoittautui kovin vaikeaksi.
Aamu itsessään oli jo pakahduttavan kuuma ja ajatus päivän lämpötilasta sai minut jo läkähtymään. Viherlehti alkoi olla jo loppupuolella, mutta siitä huolimatta ilma oli edelleen paksua ja kuumaa. Kävelin leirin varjoja pitkin tuoresaaliskasalle ja valikoin linnun aamiaisekseni. En muista koska olin viimeksi huomannut syödä.
Aloin näykkiä saalista puoliajatuksissani. Pitäisikö minun kertoa Mesitähdelle? Hän saattaisi osata auttaa minua ja minusta tuntui, että saatoin kertoa hänelle mitä vain. Takaraivossani oli kuitenkin pieni pelko siitä, kuinka hän reagoisi. Entä jos hän alkaisi hyljeksimään minua täysin sen jälkeen? Lakkaisi pitämästä minua arvossa? Ehkä hän valitsisi uuden varapäällikön ja samalla menettäisin hänen ystävyytensä. Ei mikään noista ajatuksistani kuulostanut Mesitähdeltä, mutta toisaalta tunsinko edes häntä niin hyvin kuin luulin? Mesitähti oli reilu ja oikeudenmuakinen kissa, mutta entä jos hän pitäisi tätä tarpeeksi suurena rikkeenä ja menettäisi uskonsa minuun täysin.
Inhosin sitä kuinka ryvin itsesäälissä. Olin itse ongelmani aiheuttanut ja minun tulisi myöskin ratkaista ne.
Mitä Pimentovarjo oikein halusi? Aikoisiko hän houkutella heikkouskoisia uskomaan pimeyden metsään? Se oli kielletty yhtälailla klaanienvälisessä laissa. Jos tämä oli hänen aikeensa, hän menettäisi kiristysvalttinsa, sillä rikkoisi lakia yhtälailla.
Pudistin päätäni ja yritin jättää ajatukset taka-alalle ja nousin ylös. Kaapaisin maata muutaman kerran ja hautasin saliin rippeet. Miettisin asiaa lisää myöhemmin, nyt minun täytyisi hoitaa päivän tehtäviä.

//Kuka vaan?
457 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Auringonlaskun aika tuli ja meni, ja taivas tummeni nopeasti. Tähdet ilmestyivät yksitellen taivaalle, ja pian niitä oli jo enemmän kuin osasin laskea. Odotin oikeaa hetkeä, jotta voisin mennä puhumaan Lauhalaukalle. Yritin myös löytää oikeita sanoja. Olimme luvanneet aikoinaan olla ystäviä ikuisesti, mutta purkautuiko lupaus silloin, kun petin kollin luottamalla Karhumyrskyyn?
Hetki sitten oranssin kirjava kolli oli kadonnut parantajan pesään. Joku oli puhunut, että kissa nimeltä Ruskatassu oli siellä. Kenties Lauhalaukka oli tapaamassa häntä.
Pääaukiolla oli melko hiljaista. Enemmistö oli painunut nukkumaan jo auringonlaskun aikaan, mutta muutama soturi sinnitteli vielä hereillä seuranani. Lisäksi aiemmin tänään nimetty Omenahuuma vartioi leiriä hiljaa paikoillaan lähellä pääaukion keskustaa. En oikein ymmärtänyt mikä sen pointti oli, mutta ehkä se minulle joskus selviäisi. Eloklaanissa tuntui olevan hassuja tapoja. Kissat olivat kohteliaita ja ystävällisiä, he ajattelivat muita ennen itseään. Jopa tuoresaalista hakiessa vanhempi kissa saattoi antaa nuoremman valita ensin, vain silkasta kohteliaisuudesta.
Viimeinkin Lauhalaukan oranssi turkki ilmestyi näkyviin parantajan pesästä. Lihakseni jännittyivät. Hetken ajan epäröin, mutta kävelin kuitenkin päättäväisesti leirin aukion halki Lauhalaukan luokse. Kolli kohtasi katseeni heti. Lauhalaukan ilme oli hieman hämmentynyt, surunomainen ja kenties jopa vihainenkin. Pelkäsin, ettei kolli haluaisi missään tapauksessa elää enää kanssani samassa klaanissa.
”Lauhalaukka, minä olen hurjan pahoillani kaikesta”, aloitin keskustelun niin suoraan asiasta kuin vain saattoi, ”en tiedä miksi minä uskoin Karhumyrskyä, mutta tiedän että tein väärin. En olisi saanut uskoa häntä. Hän oli paha, ja tekisin mitä tahansa saadakseni meidän välimme taas kuntoon.” Kasvoillani oli epätoivoinen ilme, josta hehkui se, miten pahoillaan olin. Lauhalaukka huokaisi ja laski raskaan katseensa maahan.
”Olen todella väsynyt. Voisimmeko keskustella tästä vaikka aamulla?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Pettymys oli valtava. Olisin halunnut saada asian selväksi nyt heti, enkä vasta joskus aamulla. Kertoiko Lauhalaukan reaktio siitä, ettei hän halunnut enää olla ystäväni, vai oliko hän oikeasti vain väsynyt? Päätin kuitenkin myöntyä. En halunnut suututtaa kollia turhaan.
”Hyvä on, se sopii minulle”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin kirkkaansinisen katseen. Lauhalaukka nyökkäsi ja ohitti minut. Hän vaikutti kovin kylmältä ja etäiseltä. Ei lainkaan siltä Lauhalaukalta, jonka kanssa olin kasvanut. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Oliko Eloklaaniin tulo ollut sittenkään niin järkevää kuin olin ajatellut?
Odotin, että Lauhalaukka katosi pesään. Vasta sen jälkeen laahustin parantajan pesän edustalta sotureiden pesälle. Ehkä aamulla kaikki olisi vähän paremmin.

// 367 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Iltapäivän auringonsäteet lämmittivät leiriaukiota, jolle oli kerääntynyt kissoja vaihtamaan kieliä yhteisen aterian jälkeen. Korppisiipi lipoi kielellään korvantaustojani, ja tunsin oman kehräyksen pehmoisena hyrinänä rinnassani. Siitä, kun olin pyytänyt naarasta kumppanikseni, oli tullut kuluneeksi jo melkein neljänneskuu. Elämä tuntui kerrankin hymyilevän minulle – meille.
Pentutarhan suunnalta kuului Pilkepennun innokasta miukunaa. Entinen mestarini Utusielu oli siellä viihdyttämässä klaanin ainoaa pentua, joka oli jäänyt pesälle yksinään, kun Tuulitassusta oli tehty oppilas vähän aikaa sitten. Uskoin kuitenkin, että ei menisi enää pitkään, että Mesitähti nimittäisi Pilkepennunkin oppilaaksi.
Korppisiipi nojasi päänsä lapaani vasten ja kehräsi hiljaa. Imin sisääni hänen tuttua, pehmeää tuoksuaan, joka oli minulle kuin turvallinen polku kotiin. Hänen seurassaan en tuntenut olevani yksin, vaan minne ikinä hän keksikään kulkea, hän toi valon ja lämmön kaikkialle.
”Nyt kun pentutarhalla on taas tilaa, sinne mahtuisi helposti uusi pentue.” Myös Korppisiipi hätkähti vierelläni yllättävää ääntä, joka kuului yläpuoleltamme. Katsahdin Utusieluun hieman yllättyneenä; Pilkepentu seisoi hänen takanaan ja napitti meripihkanväriset silmät ammollaan meihin päin.
”Et kai vain yritä vihjailla mitään”, naukaisin viiksiäni hieman huvittuneena nykäisten ja kohottauduin istumaan. Korppisiipi nuolaisi rintaansa pariin kertaan hieman hämmentyneen näköisenä.
”En suinkaan”, vanhempi soturi kehräsi hyväntuulisesti. ”Mutta klaanissa on nyt paljon nuoria pareja, joista varmasti joku pian odottaa.” Puhuessaan hänen katseensa lipui aukiolla loikovien kissojen ylitse ja pysähtyi vastanimitettyyn Omenahuumaan ja tämän kanssa kieliä vaihtavaan Kirpputäplään.
”Niin, mutta viherlehti on jo lopuillaan ja sitä seuraa lehtisade ja edelleen lehtikato”, Korppisiipi huomautti. Hänen silmissään oli huolestunut varjo. Silitin hännälläni hänen selkäänsä rauhoittelevasti.
”Emme me nälkään kuole. Eloklaani on nyt vahvempi kuin koskaan, eikä Kuolonklaanistakaan ole ollut riesaa”, tuhahdin vähättälevästi hännällä huitaisten. Kumppanini ei kuitenkaan vaikuttanut aivan yhtä vakuuttuneelta asiasta.
”Hiilihammas on oikeassa. Mesitähti pitää meistä huolta”, Utusielu naukaisi ja katsahti sitten Litteäkiven lähellä varapäällikkönsä kanssa keskustelevaan valkeaan päällikköön. Pilkepennun koko pieni keho jännittyi haukotukseen. Utusielu tuuppasi lempeästi pentua kuonollaan kohti suojaisaa karhunvatukkoa ja väläytti vielä ennen lähtöään minulle ja Korppisiivelle lämpimän hymyn. ”Kenties jonakin päivänä pääsen paimentamaan teidän pikkuisianne.”
Katselin, miten hän ohjasi hellästi Pilkepennun takaisin pentutarhaan ja katosi itsekin karhunvatukkapensaaseen. Korppisiipi suoristi viiksiään tassullaan mietteliäästi. Vilkaisin häneen hieman hilpeänä.
”Älä nyt vain sano, että haluat sittenkin pentuja”, sanoin kiusoittelevasti. Korppisiipi tönäisi minua kevyesti lapaan tassullaan, mutta hänen silmänsä kiilsivät naurusta.
”Ei, yritin vain kuvitella, kuinka kamalia pentuja niistä tulisi, jos sinä olisit niiden isä”, hän murahti lapojaan kohauttaen ja värisytti viiksiään. Läpsäisin häntä hännälläni korville mutta en voinut olla hörähtämättä ajatukselle.
”Tai kuinka näsäviisaita ne olisivat, jos sinä olisit niiden emo”, kehräsin. Me molemmat nauroimme. Sitten painauduin taas kiinni Korppisiiven turkkiin ja jäin katselemaan aukiota, joka oli alkanut pikkuhiljaa tyhjentyä kissojen palatessa pesiinsä tai lähtiessä saalistamaan tai partoimaan leirin ulkopuolelle. Samalla kuvittelin eteemme kolme pientä pentua, jotka roikkuivat kiinni toistensa turkeissa leikkiessään hurjia sotureita.

//442 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tämä on niin jännää!” hehkutti Viherkatseen perässä kulkeva Tuulitassu. Naaraan kyyhkynharmaa turkki oli innosta pörröllään ja hän näytti enemmän pennulta kuin soturiksi harjoittelevalta oppilaalta.
Leimutassu tukahdutti huokauksen. Hän joutuisi viettämään tämän päivän kahden muun hänen ikäisensä nuoren kissan kanssa taisteluharjoitusten merkeissä, sillä Liljatuulen mukaan hänen pitäisi osata puolustaa itseään ja potilaitaan esimerkiksi vihollishyökkäyksessä. Leimutassu ei kuitenkaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi hänet passitettiin joidenkin soturioppilaiden mukaan. Tuulitassun korvien ympärillä oli vielä untuvaista pentukarvaa ja hän ylsi hädin tuskin Leimutassun rinnalle, vaikka kolli oli itsekin tavallista pienikokoisempi ja hintelämpi.
Toinen mukana olevista oppilaista oli taas täysin yli-innokkaan Tuulitassun vastakohta; Harhatassu oli Leimutassun tavoin solakka ja pitkäjalkainen, joten hän arveli tämän olevan myös nopea. Pohjaväriltään lumenvalkean kollin turkkia koristi pari savunharmaata laikkua, joista toinen muodosti ikään kuin kapean naamion tämän silmien ympärille ja toinen jäi piiloon lapojen väliin. Vaikka kokonaisuudessaan oppilas vaikutti tavalliselta, ystävälliseltä Eloklaanin kissalta, jokin hänen hillityssä ja hieman salamyhkäisessä olemuksessaan häiritsi Leimutassua.
Harhatassun siniharmaat silmät, jotka hetki sitten olivat olleet kohdistettuna haaveksivasti jonnekin kaukaisuuteen, kääntyivät nyt yhtäkkiä Leimutassua kohti, ja hän tajusi jääneensä tuijottamaan tätä. Hän siirsi nopeasti katseensa takaisin menosuuntaan ja kiri Tuulitassun rinnalle, vaikkei erityisemmin välittänyt naaraan seurasta.
”Tiedätkö sinä, missä se harjoittelupaikka on?” hän kysyi oppilaalta, jonka korvat olivat itsevarmasti pystyssä ja häntä heilui puolelta toiselle. Tuulitassu katsahti häneen kuin hän olisi juuri sanonut hauskankin vitsin. Leimutassu katui jo valmiiksi, että oli yrittänyt viritellä heidän välilleen minkäänlaista keskustelua.
”Totta kai minä tiedän! Etkö sinä muka?” Naaras puhui ärsyttävän isoon ääneen. Leimutassu tunsi olonsa vaivaantuneeksi, kun hän näki edellä kulkevan Viherkatseen toisen korvan kääntyvän heidän suuntaansa. Soturi varmaankin ajatteli, että Leimutassu oli aivan hiirenaivoinen kun ei tiennyt, minne he olivat matkalla. Juuri nyt, enemmän kuin mitään, hän toivoi Liljatuulen olevan täällä hänen tukena ja turvanaan, ihan vain muistuttamassa näitä sotureita ja oppilaita siitä, että Leimutassusta oli määrä tulla parantaja eikä mikään tappelupukari.
Hän jättäytyi kulkemaan vähän matkan päähän Tuulitassusta ja tämän mestarista, niin että hän käveli nyt Harhatassun ja Salviakatseen edessä. Kun hän alkoi tuntea olonsa tukalaksi jäädessään kahden parivaljakon väliin, hän hidasti vauhtiaan niin, että käveli lopulta joukon hännillä. Hänen oli hiukan helpompi hengittää, mutta ahdistus jatkoi hänen kurkkunsa ympärille kiertymistä kuin puuta tukahduttava köynnös.
”Oletko kunnossa?” Leimutassu säpsähti vierestään kuuluvaa uutta ääntä. Hän vilkaisi Harhatassua, joka oli jäänyt tahallaan mestaristaan jälkeenja ja käveli nyt rinta rinnan Leimutassun kanssa.
Leimutassu pakotti niskakarvansa silottumaan ja nyökkäsi sitten. ”Olen minä. Kiitos kun kysyit”, hän naukaisi.
Harhatassu tutkaili häntä hetken utelias pilke siniharmaissa silmissään, kunnes niiden katse siirtyi muualle. ”Älä välitä Tuulitassusta. Hän osaa olla joskus vähän kovaääninen”, kolli kertoi oudon rauhallisella äänellä. Se sai hänet kuulostamaan paljon vanhemmalta kuin oikeasti oli.
”Minä kouluttaudun parantajaoppilaaksi”, Leimutassu huokaisi turhautuneena. ”Ei minun pitäisi joutua harjoittelemaan sitä, mikä on parhain tapa huitoa jotakuta kynsillä silmille. Sen luulisi tulevan ihan luonnostaan, jos kerran hätä on niin iso.”
Ennen kuin Harhatassu ehti sanoa mitään siihen, he huomasivat kissojen heidän edessään hidastavan vauhtia ja lopulta pysähtyvän. Leimutassu kuikuili muiden takaa aukiolle, jossa oli laaja, hiekkareunainen monttu. »Tämän täytyy olla harjoittelupaikka», hän tuumi itseksekseen astellessaan Harhatassun kanssa Tuulitassun luokse, joka oli jo loikkinut alas monttuun.
Viherkatse ja Salviakatse jäivät seisomaan sen reunalle ja katselivat sieltä alas oppilaisiin. Mestarit painoivat päänsä lähekkäin ja puhuivat matalalla äänellä, niin ettei Leimutassu pystynyt erottamaan kovinkaan montaa sanaa heidän keskustelustaan. Sitten soturit suoristautuivat, ja Salviakatse otti puheenvuoron: ”Tänään pidämme teille taisteluharjoitukset. Mukana on kokemattomampia oppilaita, joten taso on sen mukainen. Ensiksi haluaisin, että Tuulitassu ja Harhatassu näyttäisivät Leimutassulle puolustus-hyökkäys-liikesarjan, jonka kaikki soturioppilaat ovat oppineet jo heti ensimmäisinä päivinään koulutuksessaan. Sen jälkeen Leimutassu saa yrittää samaa.”
Leimutassu siirtyi lähemmäksi montun reunaa, kun kaksi muuta oppilasta valmistautuivat suorittamaan annettua tehtävää. Katsellessaan, miten Harhatassu lähti syöksymään kohti Tuulitassua laskelmoidun tarkasti, hän mieleensä putkahti muisto aikojen takaa kaksijalkalasta, silloin kun hän hädin tuskin tiedosti edes olevansa olemassa. Muistossa hänestä silloin huolta pitänyt kujakissa taisteli toista kulkuria vastaan, jonka liikkeet olivat holtittomia mutta tappavalla voimalla kohdistettuja. Kujakissa oli pitänyt urheasti pintansa ja karkottanut tunkeilijan tiehensä. Nämä kissat taistelivat ihailtavan järjestelmällisesti, mutta Leimutassu pani merkille, ettei Harhatassu käyttänyt aivan niin paljon voimaa kuin olisi voinut. Hänen hyökkäyksensä onnistui nipin napin, sillä Tuulitassun tasapaino oli horjunut kahdelle jalalle noustessa eikä tämä ollut pystynyt pysäyttämään kollin liikettä.
”Hyvää työtä, Harhatassu! Ensi kerralla voisit käyttää vähän enemmän voimaa hyökkäyksessä”, Salviakatse kehotti oppilaalleen. Viherkatsekin maukui omat kannustuksensa Tuulitassulle, joka hetkellisen pettymyksen puuskan jälkeen oli noussut taas käpälilleen ja puhkui innosta päästä kokeilemaan uudestaan.
”Leimutassu, kokeile ensin hyökkäystä. Harhatassu toimii harjoitteluparinasi ja yrittää torjua hyökkäykseksi”, Salviakatse naukui ja huiskaisi hännällään merkiksi mennä asemiin. Naaraan vihertävän keltaiset silmät kiilsivät, kun hän seurasi oppilaiden liikkumista montussa.
Tuulitassun siirryttyä pois tieltä Leimutassu otti oman paikkansa. Harhatassu seisoi vähän matkan päässä vastatusten häntä ja valmistautui itsekin tulevaan harjoitusyhteenottoon. Leimutassu huomasi hänen levittävään jalkojaan ilmeisesti paremman tasapainon toivossa. Hän teki samoin.
”Ai niin, muista pitää kynnet piilossa!” Viherkatse huikkasi montun reunalta, kun Leimutassu työnteli kynsiään ulos malttamattomana. Hän veti kyntensä vaivihkaa takaisin sisään; hänen jokainen karvansa sojotti pystyssä jännityksestä.
Siinä samassa hän juoksi jo kohti Harhatassua yrittäen parhaansa mukaan matkia tämän aikaisemmin näyttämää esimerkkiä.

//Harha? Toivottavasti en hitannu liikaa tai väärin x)
//826 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Näin sinä kohtaat loppusi, Mesitähti!” Vaaleanharmaa raidallinen kolli oli kumartunut valkean Eloklaanin päällikön ylle ja upottanut pitkät, terävät kyntensä tämän tassuihin. Mesitähti roikkui jyrkänteeltä, jonka alapuolella velloi ja vaahtosi synkkä, tumma vesi. Vedin kauhuissani henkeä vastarannalla ja yritin päästä mestarini avuksi, mutta vaikka yritin juosta, en edennyt yhtään. Jyrkänne ja sen reunassa roikkuva kolli olivat kaukana ulottumattomissani, aivan kuin ne olisivat juosseet minua karkuun.
”En voi antaa hänen pudota”, ulvaisin ääneen ja yritin epätoivoisesti päästä liikkumaan. Siinä samassa huomasin jalkojeni alkaneen muuttua läpikuultaviksi vesipatsaiksi, jotka yhdistyivät ympärilleni yllättäen nousseisiin vesimassoihin. ”Ei! En halua hukkua!” Ääneni oli pelkkää kuplivan veden liplatusta, joka sekottui taustameteliin. Ikään kuin olisin pikkuhiljaa ollut tulossa osaksi jokea, joka uhkasi nielaista mestarini.
Yläpuoleltani kuuluva karjaisu sai minut nostamaan katseeni, ja ehdin juuri ja juuri näkemään, miten Henkäysvarjo irrotti otteensa Mesitähdestä voitonriemuinen kiilto silmissään ja antoi tämän pudota alas, alas, alas. Mesitähti mäiskähti veteen kuin eloton karvakasa ja alkoi saman tien upota.
Vajosin hänen mukanaan kohti pohjaa vaikka meillä oli etäisyyttä toisiimme useampi hännänmitta – aivan kuin minun olisi haluttu todistavan tämä. Yrityksistä huolimatta en päässyt yhtään lähemmäksi auttaakseni häntä takaisin pintaan. Tuomioni oli katsella, miten hän vähitellen laskeutui joen pohjalle ja pölläytti samalla ympärilleen veteen läpinäkemättömän hiekkapilven.
”Omenahuuma?” Tuttu nauku tunkeutui pääni sisään. Avasin silmäni hätkähtäen ja nostin nuokuksissa ollutta päätäni sen verran, että näin Kirpputäplän naaman edessäni. ”Nukahditko sinä istuaallesi?” hän kysyi, ja hänen äänensä kuulosti nyt paljon selvemmältä kuin äsken.
Olin aikeissa vastata, kunnes muistin, että olin edelleen ensimmäisessä vartiovuorossani soturina eikä minulla ollut lupaa puhua ennen sarastusta – eikä etenkään lupaa nukahtaa kesken. Syyllisyys pisteli nahkaani kuin ohdakkeen piikit mutta Kirpputäplä katsoi minua myötätuntoisesti. ”En usko sinun olevan ensimmäinen, jolle näin käy”, hän sanoi hiljaa ja kurkotti koskettamaan lapaani tassullaan lohduttavasti. Sitten hänen katseensa siirtyi oksien takaa osittain näkyvään taivaaseen, joka oli alkanut vaalentua auringon havitellessa paikkaansa sillä. ”Sitä paitsi vuorosi on juuri päättynyt, joten voimme ihan hyvin lähteä kävelylle. Äläkä huoli, en aio kertoa tästä kenellekään”, hän lisäsi huomatessaan kasvoiltani paistavan epävarmuuden.
Huojentuneena nyökkäsin vain ja kompuroin itseni seisomaan neljälle jalalle. Kavahdin kankeutta jäsenissäni, joita hädin tuskin tunsin istuttuani hievahtamatta läpi koko yön kylmällä maalla. Kirpputäplä joutui odottamaan jonkin aikaa, että sain veren kiertämään taas kunnolla jaloissani, mutta lähdimme sitten sipsuttamaan rinta rinnan kohti leirin piikkihernemuuria, jonka seinässä oli ulos metsään vievä tunneli.
Metsässä oli vielä hiljaista tähän aikaan aamusta. Edes aamupartioita ei ollut vielä lähetetty matkaan tarkastamaan ja merkitsemään rajoja, joten ihmettelin hiukan, miten kanssani kävelevä pieni mustavalkoinen soturi oli näin varhain jalkeilla.
”Eikö sinua nukuttanut?” puin ajatukseni sanoiksi varsin pian sen jälkeen kun se oli tullut mieleeni. En tykännyt vatvoa asioita päässäni turhan takia, jos kerran vaihtoehtona oli saada niihin selvyyttä. Kirpputäplän koko olemus henki vaivautuneisuutta, jota hän yritteli peitellä nuolaisemalla rintakarvojaan pariin kertaan. Kun olin aikeissa toistaa kysymykseni, kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi siitä, että oli huomannut jotakin. Hieman turhautuneena käänsin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan ja näin pienen pientä liikettä vehreässä saniaistiheikössä. Raolleen avaamaani suuhun leijaileva mullan ja juurten tuoksu paljasti sen myyräksi.
Sanaakaan sanomatta Kirpputäplä lähti lähestymään sitä vatsakarvat ruohikkoa viistäen ja lonkat koukistettuina. Katselin, miten ihailtavan taidokkaasti ja ääneti soturi liikkui aukion poikki saniaisia kohti. Melkein kuin hänen käpälänsä eivät olisi osuneet maahan lainkaan. Silmänräpäyksessä Kirpputäplä oli vapauttanut takajalkoihinsa keräämänsä hurjan voiman ja loikannut etukäpälät ojossa kasvien sekaan. Hetkeä myöhemmin hän tupsahti esiin sananjalkojen takaa eloton, harmaanruskea karvamytty suussaan. Hän asteli luokseni ja pudotti saaliinsa maahan nuoleskellen sen jälkeen suunpieliään tyytyväisen oloisena.
”Ei hullummin”, tuhahdin hyväntuulisesti ja kumarruin nuuhkaisemaan kollin saalista paremmin. Ihana, mehevä riistantuoksu täytti sieraimeni ja sai vesinoron herahtamaan kielen päälle. ”Tästä tulee hyvä saalis jollekulle. Se pitäisi varmaankin viedä leiriin.”
”Niin, mutta ennen sitä haluaisin sanoa jotain”, Kirpputäplä aloitti ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta hänet keskeytti aluskasvillisuuden seasta esiin putkahtava partio. Joukon etunenässä seisova Lauhalaukka nyökkäsi meille kummallekin kohteliaana tervehdyksenä, mutta hänen kirkkaansinisten silmiensä katse jäi viipyilemään pidemmäksi aikaa vieressäni seisovaan Kirpputäplään, hänen entiseen oppilaaseensa.
”Kirpputäplä, sinua juuri etsinkin!” vanhempi soturi naukaisi häntä selän päälle taivutettuna. ”Olimme lähdössä tarkastamaan juuri rajoja, ja muistelin sinun ilmoittautuneen mukaan eilen.”
Kirpputäplä vaihtoi painoa tassulta toiselle selvästi kiusallisen tietoisena unohduksestaan – jos se nyt sellainen edes oli. ”Aivan. Pääsi lipsumaan mielestä. Tulen heti”, hän lupasi mutta kääntyi sen jälkeen vielä puoleeni. ”Jutellaan myöhemmin, jooko? Vie sinä tuo myyrä leiriin ja mene lepäämään vähän, niin liityn seuraasi tuota pikaa.”
Äimistykseltäni en pystynyt vastaamaan mitään. Suljin auki loksahtaneen leukani ja jäin katselemaan, miten partio katosi taas näkyvistä niiden saniaisten taakse, joista Kirpputäplä oli onnistunut saamaan myyrän. Katseeni laskeutui Kirpputäplän katoavasta hännänpäästä maassa lojuvaan pikkueläimeen, ja tunsin kynsieni uppoavan lehtimultaan yhtä helposti kuin saaliin pehmeään vatsaan. Kiukku kupli sisälläni; miten hän aina onnistuikin tekemään kaikesta näin vaikeaa? Kunhan hän palaisi partioimasta rajoja, hän saisi kuulla kunniansa – ja minä aioin pitää siitä huolen henkilökohtaisesti.

//779 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tämä on kylmää!” Korppisiipi valitti jokiveden pyyhkiessä hänen vatsakarvojaan. Seisoin vähän kauempana hänestä syvemmässä kohdassa, jossa vesi ulottui minua lapoihin asti. Yritin pidätellä naurahdusta, mutta viiksieni vipattamiselle en minäkään voinut mitään. ”En kyllä yhtään ymmärrä, miksi meidän täytyy harjoitella uimista! Emmehän me mitään kaloja ole”, naaras jatkoi valitustaan ja irvisti kun tuuli nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät hänen päälleen ja kastelivat häntä yhä enemmän.
”Ei sitä koskaan tiedä, milloin uintitaitoja tarvitsee”, maukaisin hieman huvittuneena, irrotin jalkani pehmeästä hiekkapohjasta ja lähdin kauhomaan naarasta kohti. Korppisiipi silmäili minua edelleen epäluuloisesti. Nousin seisomaan hänen kohdalleen päästyäni ja ravistelin vedet turkistani suoraan hänen päälleen. Korppisiipi sihahti äkämystyneenä.
”Lopeta, senkin ärsyttävä karvapallo!” hän sadatteli ja kahlasi kömpelösti takaisin rantaan mustavalkea turkki vettä valuen. Soturittaren vaaleanvihreät silmät leimahtivat niiden katseen osuessa minuun.
”Älä hikeenny”, kehräsin astellessani hänen perässään ruohikolle. ”Voidaan kuivatella nummella. Sitä paitsi, sinähän valitit aiemmin kuumuudesta. Nyt siitäkään ei pitäisi olla haittaa.”
Korppisiipi ei ollut yhtä vakuuttunut asiasta. ”Sinä olet kaikista pahin!” hän puuskahti ja ryhtyi nuolemaan turkkiaan vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeammin. Tassutin hänen luokseen ja rupesin nuolemaan naaraan selkää samalla tavalla hyvitelläkseni hänelle tekoani. Korppisiipi viuhtaisi hännällään ilmaa, mutta ei sanonut mitään.
Kun naaraan turkki oli tarpeeksi kuiva, lähdimme kulkemaan syvemmälle nummille. Edessä kohosi korkeita kukkuloita, joiden päältä olisi nähnyt varmasti Kuolonklaanin reviirille saakka. Kosketin hännälläni Korppisiiven kylkeä ja lähdin sitten juoksemaan lähintä kukkulan lakea kohti. Kuulin hänen yllättyneen ulvaisunsa ja käpälien kiireisen töminän tämän yrittäessä saavuttaa minua. Minulla oli kuitenkin etumatkaa, joten pääsin maaliin häntä ennemmin. Korppisiipi pysähtyi viereeni puuskuttaen.
”Mistä hyvästä sinä oikein höykytät minua näin?” hän kysyi käheällä äänellä saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Räpäytin hänelle silmiäni, enkä vastannut mitään.
Kun olimme palaamassa takaisin metsään, aurinko oli jo painumassa mailleen. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä ulkona ollessa. Se oli ollut ihanaa, mutta samaan aikaa minua kalvoi syyllisyydentunto siitä, etten ollut tehnyt tänään juuri mitään klaanini hyväksi. En ollut osallistunut ainoaankaan partioon tai edes hankkinut klaanilleni ruokaa. »Olen kamala soturi.»
”Hiilihammas, katso”, Korppisiipi kuiskasi yhtäkkiä vieressäni ja käänsi korviaan muutaman ketunmitan päässä ruohoa popsivaan kaniin. Tuuli oli meille tässä tapauksessa suopea, sillä se kuljetti saaliseläimen tuoksua suoraan meihin päin, mutta piti meidän tuoksumme poissa sen saatavilta. Vaihdoin ystäväni kanssa merkitseviä katseita ennen kuin hajaannuimme.
Korppisiipi viittilöi minulle hännällään merkiksi ajaa eläin liikkeelle. Hiivin eteenpäin höyhenen kevyin askelin ja pidin koko ajan huolen siitä, ettei kani huomaisi minua. Sillä aikaa Korppisiipi kiersi kanervikon kautta kanin edelle, jossa hän odottaisi väijyssä, kunnes ajaisin saaliin suoraan hänen käpäliinsä. Suunnitelma oli simppeli: olimme tehneet näin kerran aiemminkin, tosin silloin olimme olleet vasta oppilaita. Itse asiassa ne olivat olleet minun ja naaraan ensimmäiset yhteisharjoitukset.
Olin kanista vain parin hännänmitan etäisyydellä. Koukistin lonkkiani ja valmistauduin hyppyyn. Siinä samassa eläin olikin jo liikkeellä ja poukkuroimassa pakokauhun sokaisemana suoraan Korppisiiven väijytykseen. Tottuneesti Korppisiipi syöksähti eteenpäin salamannopealla liikkeellä ja iski kania selkään etukäpälillään. Eläin kaatui maahan ja sätki hetken, kunnes Korppisiipi siipi taittoi siltä voimakkaalla puraisulla niskat. Naaras hiljeni hetkeksi kiittämään Tähtiklaania saamastaan saaliista mutta nosti heti sen jälkeen katseensa minuun. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisesti.
”Tästä riittää vaikka kuinka monelle kissalle syömistä.” Korppisiipi heilautti häntäänsä tyytyväisenä ja tarttui sitten kiinni kanin toisesta, vahvasta takakäpälästä. Kiirehdin auttamaan häntä kantamisessa ja nappasin itse kiinni kanin etukäpälästä. Yhdessä tuumin lähdimme liikkumaan leiriä kohti painavan ruhon kanssa.

”Vau, nappasitteko te tuon?” Tuulitassu loikki meitä vastaan aukiolla. Nuori naaras oli nimitetty pari päivää sitten oppilaaksi, ja hän oli tuonut oppilaiden pesälle huomattavasti uutta energiaa.
”Nappasimme”, Korppisiipi maukui antaessaan kanin takapään valahtaa maahan tuoresaaliskasan kohdalla. Päästin irti omasta päästäni; Tuulitassu tuli haistelemaan kuollutta eläintä silmät uteliaan ymmyrkäisinä.
”Sehän on aivan valtava!” oppilas henkäisi haltioissaan. ”Kuka sen saa syödä?”
”Luulenpa, että se jaetaan koko klaanin kesken”, vastasin hieman mietteliäästi. Ennen kuin kyyhkynharmaa naaras ehti esittää lisää kysymyksiä, huomioni kiinnittyi meitä kohti harppovaan Halavaviikseen. Naaras astui määrätietoisesti kaikilla neljällä jalallaan, eikä lähes kuu sitten tapahtuneen onnettomuuden aiheuttamaa vammaa voinut enää edes nähdä paljain silmin.
”Hieno saalis, Hiilihammas”, soturitar kehräsi tultuaan kohdalle. Silmänurkastani näin Korppisiiven huiskin närkästyneenä hännällään.
”Kiitos, mutta Korppisiipi sen nappasi”, kiirehdin sanomaan, ennen kuin ystäväni menettäisi malttinsa. Halavaviiksi räpytteli silmiään ja vilkaisi nopeasti vieressäni seisovaan Korppisiipeen, muttei kommentoinut asiaa millään lailla. Ilmassa tuntui säkenöivän kahden naaraan välillä olevasta jännitteestä.
”Kuule, mennään kävelylle”, hän sanoikin yhtäkkiä ja laski häntänsä lavoilleni. Vilkaisin kiusaantuneena Korppisiipeen, mutta naaras oli kääntänyt meille jo selkänsä. »Hienosti meni.»
Halavaviiksi johdatteli minua syvemmälle metsään. Tassutin hänen rinnallaan hieman vaivaantuneena. En olisi halunnut jättää Korppisiipeä sillä tavalla. Hänhän oli saattanut ymmärtää tilanteen väärin. »Tietysti hän ymmärsi sen väärin! Minähän lähdin toisen naaraan matkan heti kun pääsimme takaisin leiriin», ajattelin hampaita kiristellen.
”Pääsin pois parantajan pesältä”, Halavaviiksi naukaisi rikkoen välillämme vallinneen hiljaisuuden. Hän katsoi minua toiveikkaan näköisenä silmiin. Tiesin, mitä hän ajatteli, enkä minä ajatellut samaa. Minulla oli mielessäni jo eräs toinen, kunhan vain saisin tarpeeksi rohkeutta tunnustaa tunteeni hänelle. ”Nukun taas jatkossa soturien pesässä”, naaras jatkoi, kun en vastannut heti. Nyökyttelin vaitonaisena päätä. »Minun on kerrottava se hänelle nyt.»
”Halavaviiksi, sinä olet upea kissa, mutta minulla on mielessäni joku toinen”, kakaisin ulos. Jäin odottamaan pelontunne rinnassa kytien naaraan reaktiota. Olin aivan varma, että hän kynsisi minulta korvat päästä tai vähintäänkin läksyttäisi minua siitä, millainen kaksinaamainen kissa oikein olin.
”Se on Korppisiipi, eikö olekin?” Halavaviiksen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Nyökkäsin. ”Olisihan minun pitänyt se arvata. Te olette aina olleet erottamattomat.”
Tuntui pahalta katsoa Halavaviikseä sellaisena. Hänen häntänsä oli valahtanut maahan ja äskeinen toiveikas kiilto hänen silmissään oli tiessään. Hetken mietin, olisiko minun pitänyt sittenkin esittää naaraan mieliksi pitäväni hänestä; olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Mutta sisimmässäni tiesin, että se olisi ollut väärin niin minua itseäni kuin häntäkin kohtaan.
”Mitä sinä siinä vielä kuhnit?” Yllätyin hieman Halavaviiksen koronnutta ääntä. ”Sinun pitäisi olla hyvää vauhtia matkalla kertomaan hänelle tunteistasi.”
Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Etkö olekaan vihainen?”
Kilpikonnalaikkuinen kissa kohautti lapojaan. ”Saatan olla välillä töykeä ja äkäinen, muttei se tee minusta hiirenaivoa. Kyllä minäkin tiedän, mikä on oikein.” Puhuessaan hän kosketti hellästi korvaani hännällään. ”Ehkä jossain toisessa elämässä saamme toisemme, mutta juuri nyt sinun kuuluisi olla Korppisiiven rinnalla.”
Epäröin parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin käännähdin ympäri kannoillani ja huikkasin Halavaviikselle selkäni yli: ”Kiitos!” ja lähdin juoksemaan takaisin leiriin. Emme olleet ehtineet kauaskaan, joten saavutin piikkihernemuurin nopeasti. Pujahdin kylkiä pistelevistä oksista huolimatta tunnelin läpi aukiolle niin nopeasti kuin vain suinkin pääsin ja aloin saman tien tavoitella Korppisiipeä katseellani.
”Hiilihammas?” Korppisiipi hölkytti oppilaiden pesän suunnalta kummastuneen näköisenä. ”Onko jokin hätänä?” Tajusin vasta nyt, miten räjähtäneeltä turkkini näytti rynnittyäni täyttä päätä aluskasvillisuuden seassa takaisin leiriin.
Ripein askelin astelin naarasta vastaan, kunnes seisoimme aivan naama lähetysten. Vedin syvään henkeä. ”Korppisiipi, minä rakastan sinua”, möläytin sen enempää ajattelematta. Tuijotin Korppisiiven ällistyksestä pyöreitä silmiä sydän raivokkaasti rintaani vasten takoen. ”Enkä haluaisi ketään muuta kissaa kumppanikseni kuin sinut.”
Korppisiipi aukoi suutaan edelleen tyrmistyneen oloisena. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin suli, ja tämä kurkotti nuolaisemaan korviani hellästi. Sydän tuntui hyppäävän kurkkuuni asti. ”En minäkään haluaisi ketään muuta rinnalleni.” Kuulin hänen hiljaiset sanansa. Kun painauduin häntä vasten, tajusin vasta että seisoimme vieläkin keskellä aukiota.
Lukuisat silmäparit tuijottivat meitä; kissat supisivat innostuneen kuuloisina. Tunsin korvannipukoitani kuumottavan. Tilanne oli erittäin vaivaannuttava, mutta tuntiessani Korppisiiven turkin koskettavan omaani, se ei tuntunut läheskään yhtä kamalalta kuin jos olisin kohdannut sen yksin. Hänen kanssaan maailmani tuntui paljon kirkkaammalta.

//1173 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamuhämärä oli väistymässä nousevan auringon tieltä. Leirissä oli yhä hiljaista, ja olisin mielihyvin jatkanut uniani vielä kotvan pidempään. Tiesin kuitenkin luvanneeni viedä Nokkostassun harjoittelemaan heti aamusta ennen kuin tulisi liian kuuma tehdä yhtään mitään. Niinpä kömmin ulos vuoteestani ja nuolaisin pariin kertaan rintaani väsyneenä.
Katsellessa ympärilleni huomasin että muutama muukin nukkumapaikka oli tyhjä omani lisäksi. Arvelin heidän olevan Minttuliekin määräämässä aamupartiossa. Yksi tyhjillään olevista makuusijoista kuului Iltakaiulle. Pari auringonnousua taaksepäin olin ollut yksin kävelemässä joella, kun olin törmännyt kolliin sattumalta ja päätynyt kulkemaan hänen kanssaan yhtä matkaa leiriin. Käymämme keskustelu oli muuttunut loppua kohden hyvin syvälliseksi ja henkilökohtaiseksi, vaikka en tarkalleen muistanutkaan, mihin se oli päättynyt. Varmaankin siihen kun olimme päässeet takaisin leiriin ja suunnanneet kumpikin nukkumaan oudon yön jälkeen.
Istahdin soturien pesän edustalle selvittämään unien jäljiltä sekaista turkkiani. Korvani heikahti taaksepäin pensaasta kuuluvan rapinan suuntaan. Hetkeä myöhemmin päänsä pesästä ulos työnsi Korppisiipi, jonka vaaleanvihreät silmät olivat väsymyksestä sameat. Naaras haukotteli leveästi ja tassutti sitten kokonaan ulos pensaan oksien alta. Katsahdin häneen hiukan huvittuneena.
”Näytät siltä kuin mäyrä olisi istunut päälläsi koko yön”, tokaisin kiusoittelevasti ystävälleni, jonka katse terävöityi siinä samassa. Hän läpsäisi hännällään korvalleni, mutta isku ei ollut kova. Soturittarenkin kurkusta kantautui pehmeä hyrinä.
”Samaa voisi sanoa sinusta.” Korppisiipi asettui istumaan viereeni, taivutti itseään hieman ja rupesi pesemään sotkuista kylkeään. Olimme ennenkin peseytyneet samaan aikaan, aivan niin kuin ystävien saattoikin odottaa tekevän. Nyt tilanne tuntui minusta jotenkin kiusalliselta.
Rykäisin vähän ja ryhdistäydyin. ”Miksi sinä olet näin aikaisin hereillä?” kysyin tavallista möreämmällä äänellä. Korppisiipi katsoi minuun toista kulmaansa kohottaen.
”Onko sinulla kurkku kipeä? Kuulostat kamalalta”, hän naukaisi viikset väristen ja jatkoi sitten turkkinsa sukimista. Hetken kuluttua hän kuitenkin vastasi kysymykseeni: ”Vien Vadelmatassun harjoituksiin. Aurinkohuipun jälkeen on varmasti jo niin kuuma, että kukin hikoilee itsensä ulos turkistaan.”
Käpäliäni kirpisteli innostuksesta. ”Minäkin olen menossa Nokkostassun kanssa harjoituksiin. Mitä jos pidettäisiin heille yhteisharjoitukset?” Yritin estää ääntäni nousemasta liian kimeäksi, sillä en halunnut kuulostaa innokkaalta pikkupennulta.
Korppisiipi kohautti lapojaan. ”En näe sille mitään estettä. Pidetään vain”, hän vastasi hymähtäen ja nuolaisi sitten kertaan rintakarvojaan. ”Haenko minä heidät?”
”Älä suotta. Olin muutenkin menossa herättämään Nokkostassua, joten eiköhän hän voi potkia lähtiessään Vadelmatassunkin jalkeille”, naukaisin vitsailevasti ja lähdin sitten löntystämään kohti oppilaiden pesää mielessäni tulevat yhteisharjoitukset. Olin asiasta varmasti enemmän innoissani kuin mukaan lähtevät oppilaat yhteensä.
Työnsin pääni pensaan läpi ja etsin katseellani Nokkostassun ruskeanvalkoista turkkia. ”Nokkostassu!” sihahdin hiljaa. Näin yhdeltä sammalvuoteelta nousevan pään. Nokkostassun keltavihreät silmät kiiluivat kelmeässä valossa.
Naaras nousi ylös ja luisui vuoteenreunansa yli. Hän tepsutti luokseni turkki sekaisena mutta hänen silmissään oli terävä ja valpas katse. ”Herättäisitkö myös Vadelmatassun? Minä ja Korppisiipi pidämme teille tänään yhteisharjoitukset”, supatin nopeasti, ja oppilas nyökkäsi ja hävisi hetkeksi pesän hämärään lähtiessään herättämään vaaleanruskeaa kollioppilasta. Vasta kun kuulin Vadelmatassun ärtyneen sihahduksen, vedin pääni pois pensaasta ja hölkytin takaisin Korppisiiven luokse, joka oli sillä välin ehtinyt laittamaan turkkinsa kuntoon.
”He ovat tulossa”, sanoin hänelle, eikä mennyt kauaakaan kun pesästä tömisteli ulos kaksi väsyneen näköistä oppilasta. Pidättelin huvittunutta kehräystä antaessani hännälläni merkin lähteä liikkeelle.

Metsä tuntui kuhisevan elämää tähän aikaan aamusta. Lähes jokaisesta ohittamastamme puskasta kuului houkuttelevaa pikkueläinten rapinaa, mutta työnsin syrjään ajatukset niiden perään lähtemisestä ja keskityin harjoituspartion johtamiseen. Olin johdattamassa meitä harjoituspaikalle, joka sijaitsi syvemmällä metsässä. Se oli monttu pienellä aukiolla; siinä kelpaisi kyllä oppilaiden sparrata.
Jäimme Korppisiiven kanssa montun reunalle oppilaiden laskeutuessa hissun kissun montun pohjalle. Vadelmatassu pörhisteli innostuneena karvojaan, ja Nokkostassu oli kääntänyt kasvonsa meihin päin ilmeisesti uusia ohjeita odottaen. Vilkaisin Korppisiipeen merkiksi tuolle aloittaa.
”Tänään harjoittelemme puolustautumista. Ensiksi Nokkostassu hyökkää ja Vadelmatassu puolustautuu – sitten jälkeen toisinpäin.” Korppisiiven ääni oli vakaa ja ihailtavan kypsän kuuloinen, kun hän ohjeisti nuoria kissoja montun reunalta. Hän istui ruohikolla ryhdikkäänä, häntä etukäpälien ympäri kietaistuna. Kohensin hieman omaa asentoani: en halunnut näyttää laiskalta tai epäasialliselta oppilaani silmissä.
”Mutta muistakaa lämmitellä ensin”, kuulin Korppisiiven sanovan havahtuessani ajatuksistani. ”Kaksi kierrosta molemmille.”
Oppilaat nyökkäsivät ja ryhtyivät juoksemaan monttua ympäri hännät perässä hulmuten. Vadelmatassu oli selvästi pesätoveriaan nopeampi. Nuori kolli pinkoi naaraan edellä kuin tuulispää, kurottaen joka harppauksella pidemmälle etukäpälillään. Nokkostassu sinnitteli perässä, mutta en voinut kuin vain ihailla naaraan sitkeyttä. Hän ei antanut Vadelmatassun hurjan vauhdin vaikuttaa omaan suoritukseensa tai alkanut hätiköimään. »Minun täytyy viedä hänet joskus nummelle juoksemaan. Nopeus ei ole aina valttia, mutta siitä voi olla hyötyä täpärän paikan tullen.»
Kun kaksikko oli saanut lihaksensa lämpiämään, harjoitukset voivat alkaa. Nokkostassu hyökkäsi ensin. Panin merkille hänen liikkeidensä taituruuden ja varmuuden, kun hän iski Vadelmatassun heikohkon puolustuksen läpi ja kaatoi tämän maahan.
Vaaleanruskea kolli kömpi takaisin jaloilleen hiekkaa syljeskellen, kun Nokkostassu astui pois hänen tieltään. ”Ihan epäreilua!” hän marmatti ja kääntyi katsomaan mestariinsa vaaleanvihreät silmät ärtyneesti kipinöiden. ”Nokkostassu on paljon parempi tässä, koska on vanhempi!”
Korppisiipi vaiensi hänet hännän heilautuksella. ”Ei teillä niin paljon ikäeroa ole”, hän sanoi viiksiään värisyttäen, ”mutta ehkä sinun pitäisi keskittyä enemmän koulutukseesi, niin saattaisit myös oppia jotakin.”
Vadelmatassu käännähti takaisin pesätoverinsa puoleen puoliääneen jotakin nuristen. Nokkostassu vilkaisi minua montun pohjalta; vilautin hänelle hyväksyvän hymyn.
Harjoitukset jatkuivat normaalisti. Nokkostassu ja Vadelmatassu vaihtoivat vuoroja pariin kertaan, ja loppujen lopuksi me molemmat Korppisiiven kanssa pystyimme sanomaan olevamme tyytyväisiä tämän päivän tuloksiin. Vadelmatassukin oli saanut korjattua puolustustaan niin ettei Nokkostassu päässyt yllättämään häntä enää.
Oli jo aurinkohuippu, kun olimme kotimatkalla. Oppilaat loikkivat edellä metsän hajuja haistellen, sillä olimme antaneet heille paluumatkalle tehtäväksi tunnistaa niin monta eri saaliseläimen tuoksua kuin he vain kykenivät nimeämään. Tassutin Korppisiiven vierellä. Tunsin lämpimän kohdan siinä, jossa turkkimme osuivat toisiinsa. Korvannipukoitani kuumotti.
”Onko sinulla mitään, kun pääsemme leiriin?” kysyin yllättäen itsenikin. Korppisiipi nytkäytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan edellä poukkoilevista oppilaista.
”Ei taida olla”, hän vastasi. ”Miksi kysyt?”
”Ajattelin vain, jos haluaisit lähteä kanssani kävelylle”, ehdotin varovaiseen ääneen. Korppisiipi katsahti minuun epäuskoisesti.
”Näin kuumalla? Onko sinulla mehiläisiä päässäsi?” hän sihahti jokseenkin järkyttyneen kuuloisena. Minua alkoi saman tien nolottaa, mutta pyrin parhaani mukaan pelastamaan tilanteen.
”Niin, mutta jos kulkisimme metsässä varjoissa pysytellen, siitä ei olisi ongelmaa. Sitä paitsi, Lauhalaukka on opettanut minua uimaan, joten nyt kun osaan alkeet, niin voisin opettaa sinuakin.” Katsoin Korppisiipeen toiveikkaana. Naaraan ilme ei sulanut. Tunsin pienen pettymyksen vihlaisevan sydäntäni, kun soturi kohautti vain lapojaan ja murahti: ”Katsotaan.” Mieleeni hiipi epämukava tunne siitä, ettei naaras ehkä tuntenutkaan samoin minua kohtaan kuin minä tunsin häntä. Millaisen pellen olinkaan itsestäni tehnyt hänen silmissään.

Leiriin palatessamme annoin Nokkostassulle luvan mennä syömään ja lepäämään. Vadelmatassun Korppisiipi laittoi viemään ensin tuoresaalista Kirsikkakuonolle, ennen kuin tämä itse pääsisi syömään.
Olin jo aikeissa laahustaa soturien pesälle surkuttelemaan huonoa onneani, kun tunsikin yllättäen jonkun laskevan häntänsä lavoilleni. Katsahdin Korppisiipeen hieman hämilläni.
”Emmekö olekaan menossa?” Naaraan silmät pilkehtivät ilkikurisesti. Tunsin sydämeni alkavan lepattaa rinnassani.
Astelimme rinta rinnan metsässä, jonne siivilöityi kirkasta auringonvaloa oksiston läpi. Olimme jo ylittäneet molemmat joet, jotka olivat matkan varrella Kuolonklaanin rajalle. Aioimme koukata sen kautta nummelle ja uimapaikalle, koska siten pysyisimme pitempään suojassa porottavalta auringolta.
Tuuli kuljetti nenääni hajua Kuolonklaanin reviiriltä. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun sieraimeni täytti Kuolonklaanin kissojen löyhkä. Pahaan hajuun sekoittui kumminkin myös jotain muuta. Korppisiipi vilkaisi minuun hännänpää hermostuneesti nytkyen. Annoin hänelle korvillani merkin seurata.
Hiivimme lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja jäimme kyyristelemään läheiseen saniaispusikkoon. Askelten töminä tuli lähemmäksi, mutta pysytteli tarpeeksi etäällä hajumerkeistä. Kissoja kuulosti oli vain kaksi, joten kyseessä tuskin oli rajapartio, joka oli tulossa jättämään tuoreet hajumerkkinsä.
”Ruostekukka, olet viimeisimmilläsi! Sinun pitäisi jo palata pentutarhaan.” Ääni kuului suurelle punaruskealle kollille, joka asteli hetkeä myöhemmin näkyviin puun takaa ruosteenruskean naaraskissan kanssa. Naaraan maha pullisteli pennuista ja se heilui puolelta toiselle hänen marssiessaan jääräpäisen määrätietoisesti eteenpäin.
”Älä jaksa aina hössöttää, Kalmakuu. Olen minä ennenkin pentuja kantanut. Tämä ei eroa aiemmista kerroista millään tavalla”, naaras tiuskahti kollille, jonka oletin olevan tämän kumppani. Kalmakuun olivat huolestuneen ymmyrkäiset.
”Mutta Hehkuaskelhan sanoi, että tällä kertaa pentuja saattaa syntyä useampi kuin yksi”, Kuolonklaanin soturi intti itsepintaisesti. ”Jos vaikka kaadut tai joudut tappeluun, pennuille ja sinulle voi käydä pahasti.”
Ruostekukka pyöritteli silmiään mutta huokaisi sitten luovuttaneena. ”Hyvä on. Palataan leiriin, jos se saa sinut hiljenemään edes hetkeksi.”
Katselimme saniaispuskan suojista, miten kaksikko teki käännöksen ja katosi lopulta syvemmälle reviirilleen puiden sekaan. Vaihdoin Korppisiiven kanssa huvittuneita katseita. Samaan aikaan en voinut olla miettimättä, olisimmeko me voineet olla tuossa tilassa joskus. Kuvittelin itseni hössöttämään Korppisiivelle pennuista, joiden pitäisi syntyä pian. Ja sitten kun ne syntyisivät, näkisin kauniit tyttäreni ja poikani. Minusta se oli vaalimisen arvoinen haave.

//1331 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin pakahtua ylpeydestä, kun kuulin klaanitoverieni huutavan uutta nimeäni. Omenahuuma! Siinä vasta hieno, elegantti nimi, joka sopi minulle kuin nenä päähän. Silmät säihkyen katselin minun ja vastaninimitetyn oppilaan ympärille kerääntyneitä kissoja. Tuulitassu ei ollut pysyä turkissaan, ja Mahlahalla, joka oli juuri julkistettu uudeksi Eloklaanin soturiksi, istui ryhdikkäänä hieman kauempana muista.
Kun kokous oli jo päättynyt ja kissat alkoivat palailla takaisin pesiinsä, jäin vielä aloilleni. Muutamat kävivät sanomassa minulle onnittelunsa, mukaan lukien Kirpputäplä, jonka näkeminen pelkästään sai sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa. Mesitähti loikkasi alas Litteäkiveltä ja tassutti luokseni, kun onnittelijat menivät hekin matkoihinsa. Katsoin entistä mestariani silmät kirkkaina.
”Onnea.” Mesitähden kasvoille levittyi leveä hymy. Tunsin sydämeni hypähtävän ilosta, ja nyökäytin valkealla kollille päätä kiitokseksi. Päällikkö jatkoi: ”Muistathan, että et saa puhua ensi yönä. Sinun täytyy olla aivan hiljaa ja vartioida leiriä.”
Huiskaisin hännälläni. ”Muistan tietenkin”, vastasin reippaasti ja väläytin päällikölle hiukan ilkikurisen virnistyksen. ”Tällä kertaa en ajatellut hankkiutua heti vaikeuksiin.” Muistelin soturikoulutukseni alkuaikoja, jolloin olin jo ensimmäisen neljänneskuun sisällä saanut Mesitähden vaaran paikkaan ainakin kahdesti. Hän oli joutunut hakemaan minut alas korkealta puusta ja pelastamaan hukkumiselta joesta, jossa hän oli myös menettänyt yhden hengistään hukkumalla itse.
Mesitähden kurkussa hyrisi kehräys ja hänen silmänsä tuikkivat lämpimästi. ”Hyvä. Joku tulee vapauttamaan sinut vartiostasi sarastuksen aikaan”, hän naukui ennen kuin kääntyi katsomaan sinikilpikonnakuvioista Aurinkokajoa, joka hölkytti meitä kohti. Kolli muuttui yhtäkkiä hieman vaivaantuneeksi, vaikka sitä ei voinutkaan lukea hänen kasvoiltaan. Olin kuitenkin oppinut lukemaan jonkin verran päällikön elekieltä ollessani hänen oppilaansa, joten osasin sanoa, jos hän tunsi olonsa jollain tapaa epämukavaksi. Aloin kuitenkin kyseenalaistaa oppimaani taitoa, sillä siinä ei ollut mitään järkeä, että Mesitähti olisi tuntenut olonsa turvattomaksi kumppaninsa lähellä. Levottomuuden täytyi johtua jostain muusta.
”Onnea, Omenahuuma”, Aurinkokajo onnitteli minua päästessään lähemmäs. Nyökkäsin hänelle vähäsen ja hymyilin heikkoa hymyä.
”Taidankin tästä mennä, jotta saatte olla kahden”, mau’uin sitten ja lähdin hivuttautumaan kauemmaksi kaksikosta. Yritin vilkuilla päällikön kasvoja jonkinlaisten vihjeiden toivossa mutta turhaan. Mesitähden pokerinaama piti.

Vähitellen aurinko laski mailleen; vartiovuoroni oli alkamassa. Kuulin takanani kissojen käyvän jo yöpuulle pesissään. Vain minä istuin yksinäni aukiolla, korvat valppaasti ylhäällä ja eteenpäin suunnattuna. Olin kiertänyt häntäni ympärilleni ja ottanut mahdollisimman ryhdikkään istuma-asennon näyttääkseni uskottavammalta. Ohitseni ei pääsisi livahtamaan yksikään yllätyshyökkäystä suunnitteleva kuolonklaanilainen!
»Toisaalta leirissähän on jo yksi kuolonklaanilainen», ajatus hiipi mieleeni. Vilkaisin lapani ylitse soturien pesän suuntaan, jonne Mahlahalla oli mennyt muiden mukana. Soturi väitti jättäneensä Kuolonklaanin, koska halusi liittyä Eloklaaniin, mutta mitä jos se kaikki oli pelkkää esitystä? Ei kolli kyllä näyttänyt yhtään uhkaavalta, eikä läheskään yhtä kuolonklaanilaismaiselta kuin ne kissat, joihin olin elämäni aikana törmännyt. Hän muistutti minua jollain tapaa Lauhalaukasta, joka oli yksi Eloklaanin ensimmäisistä sotureista mutta myös entinen Kuolonklaanin kissa. »Mesitähti kieltäisi minua tuomitsemasta muita turkin perusteella. Ehkä Mahlahalla on ihan kunnon kissa, ja hän ansaitsee mahdollisuuden osoittaa sen meille.»
Istuin selkä suorassa ja katse naulittuna piikkihernemuuriin. Metsästä kuului yksinäisen linnun huuto ja siipien räpytystä. Tämä oli itse asiassa melko jännittävää. En ollut koskaan ennen viettänyt yötä ulkona aivan yksin – paitsi tietenkin silloin kun olin vielä vaellellut yksinäni ennen Eloklaaniin liittymistä. Niistä ajoista oli kuitenkin jo monta kuuta, ja hädin tuskin muistin entistä elämääni ennen klaania. Muistin heikosti, että minulla oli joskus ollut kaksijalkalassa perhe, omat kaksijalat sekä kuppi täynnä kotikisun ruokaa. Se oli ollut mahtavaa, mutta ei se klaanielämää peitonnut. Klaanissa tunsin saavani olla oma itseni, oikea minä.
Kuulin rapinaa. Käänsin toisen korvani ensin äänen suuntaan, ennen kuin käännyin katsomaan sinne päin. Ääni oli tullut soturien pesältä. Hämärässä kiilui silmäpari. Erotin lehtien seasta vähän mustavalkeaa turkkia, ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää: Kirpputäplä. Kolli tarkkaili minua pesän varjoista. Hän taisi tajuta minun huomanneen hänet, sillä pian silmät katosivat näkyvistä. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Aioin suoriutua tästä yöstä täysin pistein.

//Kuka vaan 🙂
//597 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Olo oli varsin haikea, kun tiesin yhden ajanjakson olevan lopussa. Olin pitänyt tänään Omenatassulle viimeiset harjoitukset. Vaikka aluksi oppilaan koulutus oli tuntunut erityisen haastavalta, loppujen lopuksi se oli ollut erittäin mieleinen kokemus minulle. Vaikka minun tehtäväni olikin opettaa Omenatassua, myös kanelinruskea naaras oli opettanut paljon minulle. Tiesin, että hän tulisi opettamaan kaiken opettamani eteenpäin jollekin toiselle oppilaalle. Omenatassusta tulisi hyvä soturi Eloklaanille, kunhan hän vain malttaisi mielensä ja ei hosuisi liikaa.
Aurinko oli laskemassa, ja loikkasin Litteäkiven päälle. Kissat huomasivat sen ennen kuin ehdin kajauttaa kutsuhuudon ilmoille. Eloklaanilaiset työntyivät ulos pesistään ja varjoista leirin pääaukiolle. Viherlehden viimeiset päivät olivat meille suotuisia. Lämmin aurinko siivilöityi puiden lehtien lomasta leiriin.
Kun klaani oli koolla, kokous saattoi alkaa.
”Minulla on tänään kolme asiaa, jotka teidän täytyy kuulla”, aloitin kokouksen rauhallisella äänellä ja annoin katseeni kiertää jokaisen eloklaanilaisen kautta. Pysäytin katseeni Mahlahallaan. Kermanvärinen soturi oli juuri liittynyt Eloklaaniin. Kolli kyyhötti yksinään leirin sisäänkäynnin liepeillä, mutta huomatessaan klaanilaisten kääntyvän hänen suuntaansa, kolli suoristi selkänsä ja istui ryhdikkäämmin.
”Olemme saaneet uuden jäsenen. Mahlahalla on jättänyt Kuolonklaanin taakseen, ja tästä päivästä lähtien hän on Eloklaanin soturi”, kerroin ja katsoin kollia hymyillen. Kenelläkään ei ollut mitään asiaa vastaan, tai ainakaan he eivät sanoneet sitä ääneen.
Kokous jatkui normaalisti nimityksiin. Tuulipentu ansaitsi oppilasnimensä, ja Omenatassusta tuli Omenahuuma. Kun kokous oli päättynyt, klaani hurrasi kissojen nimiä:
”Mahlahalla! Omenahuuma! Tuulitassu!”
Loikkasin alas Litteäkiveltä, ja eloklaanilaiset alkoivat hiljalleen palata omiin hommiinsa. Katsahdin Omenahuumaa, joka oli jäänyt aloilleen. Kanelinruskean soturin tummanruskeat silmät suorastaan säihkyivät. Naaras vaikutti olevan ylpeä suoritukseensa, enkä ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän oli ollut hyvä oppilas.
”Onnea”, hymyilin leveästi, kun muut olivat onnitelleet soturia. Omenahuuma nyökkäsi kiitokseksi. Vilkaisin taivasta, joka punersi. Aurinko oli jo laskemassa.
”Muistathan, että et saa puhua ensi yönä. Sinun täytyy olla aivan hiljaa ja vartioida leiriä”, naukaisin tuoreelle soturille pehmeällä äänellä. Olin niin ylpeä Omenahuumasta, aivan kuten jokaisesta eloklaanilaisesta. Rakastin sitä tunnetta, kun sain nähdä klaanilaisteni varttuvan hienoiksi sotureiksi, jotka palvelisivat tätä klaania pitkään.

//Omppu?
// 317 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vesipisaroita tipahteli karhunvatukkapensaan lehtikaton aukoista sairasaukiolle; kova paukaus halkoi ilmaa. Leimutassu kyyristeli Liljatuulen pesän suulla sillä aikaa kun parantaja suki turkkiaan peremmällä kolossaan. Kirkas välähdys sai nuoren parantajaoppilaan säpsähtämään. Hän laski mielessään hetkiä seuraavaan jyrähdykseen, joka seurasi pian salaman perässä. Ukkonen oli lähellä.
”Se menee pian ohi.” Liljatuulen äänessä oli myötätuntoinen sävy. Naaras asteli Leimutassun viereen ja katsoi hänen ohitseen sairasaukiolle, jossa Ruskatassu ja Halavaviiksi olivat käpertyneet omille makuusijoilleen kuuntelemaan luonnon omaa konserttia.
”Entä jos salama osuu leiriin?” Leimutassu oli aikaisemminkin kokenut ukonilman, ja silloin hän oli nähnyt salaman osuvan hänen lähellään olleeseen puuhun. Isku oli nuollut kuoren irti puun rungosta ja siitä oli jäänyt jäljelle vain savuava karahka.
”Tähtiklaani katsoo meidän peräämme”, Liljatuuli lupasi ja kosketti lohduttavasti nenällään hänen korvaansa. Leimutassu tunsi silti pelon kipunoivan sisällään. ”Mitä jos opiskeltaisiin hieman yrttejä?” parantaja naaras ehdotti huomatessaan Leimutassun kasvoilta paistavan ahdistuksen. Kolli nyökkäsi kiitollisena saadessaan muuta ajateltavaa kuin metsän yllä riehuva ukkonen.
Liljatuuli laski hänen eteensä vihreän, isolehtisen kasvin, josta leyhähti kirpeä haju Leimutassun nenään. Hän tunnisti sen oitis. ”Hierakkaa”, hän naukaisi. Liljatuuli nyökkäsi.
”Entä osaatko kertoa minulle, mihin sitä käytetään?”
”Se pureskellaan tahnaksi ja nuollaan rauhoittamaan esimerkiksi naarmuja tai kipeitä polkuanturoita.” Leimutassu tunsi ylpeyttä nähdessään mestarinsa kasvoilla hyväksynnän ja tyytyväisyyden.
He opettelivat vielä pari uutta yrttiä, jotka Leimutassu tiesi joskus nähneensä, mutta ei osannut nimetä niitä, ennen kuin vesisade lakkasi ulkona ja ukkonen oli lipunut metsän yli jättäen jälkeensä ihanan raikkauden. Leimutassu tassutti aukiolle. Karhunvatukkapensaan oksat raapivat hänen kylkiään, ja hänen turkilleen tipahteli vesipisaroita lehdiltä. Hän kuuli Liljatuulen tulevan perässään.
Aukiolle oli kertynyt vesilammikoita. Pentutarhan suunnalla näkyi liikettä. Pilkepentu ja Tuulipentu kipittivät ulos turkit innosta pörhöllään. Lumihiutale kulki heidän jäljessään unisen näköisenä. Pennut syöksyivät ensimmäiselle tielleen osuvalle lammikolle ja ryhtyivät roiskuttelemaan vettä ympäriinsä ja toistensa päälle. Leimutassun viikset värähtivät hiukan.
Hän käveli parantajan pesän lähelle muodostuneen lammikon ääreen ja kyyristyi juomaan siitä. Vesi maistui makealta, mutta ei läheskään yhtä hyvältä kuin purosta tai joesta saatava vesi.
”Jos haluat, voisimme nyt käydä siellä kävelyllä”, Liljatuuli naukaisi hänen vierestään. Leimutassu käännähti katsomaan mestariinsa innostuen. ”Emme voi viipyä kauaa, mutta sen verran, että ehdit jaloitella vähäsen”, parantaja lisäsi lempeästi hymyillen.
”Se riittää oikein hyvin!” Leimutassun koko olemus muuttui kertaheitolla. Hänen korvansa osoittivat valppaasti eteenpäin ja silmissä kiilsi seikkailun into.
Mestarinsa edellä pompahdellen hän suuntasi piikkihernetunneliin, jonka läpi päästyään hänen sieraimensa täyttivät metsän huumaavat, sateen jäljiltä raikkaat tuoksut. »Tätä minä olenkin kaivannut», hän ajatteli tohkeissaan päästyään pitkästä aikaa leirin ulkopuolelle.
”Tulehan.” Liljatuuli lähti johdattamaan heitä joelle. Leimutassu tiesi leirin sijaitsevan kahden joen välissä, ja tällä kertaa he olivat menossa sille joelle, jonka yli hän oli tullut Eloklaanin reviirille ensimmäisen kerran, kun oli paennut kettua.
He ylittivät joen ja jatkoivat matkaa. Mitä kauemmaksi he pääsivät äsken ylittämästään joesta, sitä voimakkaamaksi edessäpäin virtaavan joen kohina kävi. Leimutassu mietti, miksi klaani oli valinnut asuinpaikakseen alueen, jossa oli näin paljon jokia. Kenties leiri oli paremmassa suojassa ulkopuolisilta ja kissoille jäi paremmin aikaa valmistautua, mikäli joku – esimerkiksi Kuolonklaani – päättäisi hyökätä.
Leimutassu seisahtui mestarinsa vierelle, kun he tulivat kaatuneen puunrungon kohdalle. Puu ylsi joen toiselle puolelle, ja eloklaanilaiset epäilemättä käyttivät sitä ylityspaikkanaan tällä joella. ”Tulehan”, Liljatuuli naukui ja loikkasi ketterästi puun päälle. Leimutassu tunsi sydämen tempoilevan rinnassaan. Hän oli kaivannut vaarantunnetta, mutta samaan aikaan hän oli oppinut ennakoimaan riskialttiit tilanteet. Puu oli varmasti sateen jäljiltä liukas, ja jos heidän otteensa ei olisi tarpeeksi pitävät, he luisuisivat alas kylmään veteen. Siitä huolimatta Leimutassu ei voinut vastustaa kiusausta tuntea taas adrenaliinin virtaavan suonissaan, joten hän kipusi mestarinsa perässä kaatuneelle puulle.
”Pidä kynsilläsi tiukasti kiinni ja ota pieniä askelia. Äläkä katso alaspäin, saatat alkaa voida pahoin”, Liljatuuli teroitti vielä ennen kuin lähti itse hivuttautumaan eteenpäin rungolla. Leimutassu seurasi hänen etenemistään sydän kurkussa. Selviäisikö parantaja toiselle puolelle asti?
Leimutassu pyyhki epäilyksen pois mielestään ja ryhtyi itsekin liikkumaan kohti vastarantaa. »Tietysti hän selviää, älä ole hölmö.» Hän tunsi kynsiensä uppoavan kaarnaan, joka oli paikoin rapissut pois kuolleen puun pinnalta. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, kunnes hän lopulta huomasi puun latvusto-oksien tulevan vastaan. Hän juoksi loppumatkan aina puun latvaan asti, kunnes tunsi turvallisen maan varpaidensa alla. Liljatuuli odotti häntä vähän matkan päässä ruohikolla.
Kun Leimutassu ja Liljatuuli jatkoivat matkaa, hänen huomionsa kiinnitti vieras kissan haju. Hän tutki sitä tarkemmin, ja huomasi yllätyksekseen, että kissoja oli useampi. Hän tunsi karvojensa nousevan pystyyn. ”Täällä on vieraita kissoja”, hän sihahti Liljatuulelle, jonka korvat olivat kääntyneet heidän vasemmalla puolellaan jatkuvaan metsään.
”Kuolonklaanin partio.” Liljatuuli puhui rauhallisesti, mutta Leimutassu ei voinut olla panematta merkille hänen äänensä kireyttä. ”Eivät vaivaa meitä, jos me emme vaivaa heitä.”
Leimutassu vilkuili jatkuvasti metsään, josta haju kulkeutui hänen nenäänsä. Se oli sekoitus männynpihkaa ja märkää sammalta, eikä hän voinut sanoa sen tuoksuvan hyvälle. Hän yritti kuvitella, miltä Kuolonklaanin kissat mahtoivat näyttää. »He ovat varmasti valtavia. Ja äärimmäisen hyviä taistelijoita! He syövät pentuja aamupalakseen ja Eloklaanin kissoja välipalana, mikäli sattuvat saamaan sellaisen kiinni.»
Metsästä kuuluva ääni sai Leimutassun säpsähtämään. Liljatuuli hänen vierellään pysyi rauhallisena, mutta Leimutassu huomasi naaraan lihaksien jännittyvän tummanharmaan turkin alla. Pian pensaiden takaa asteli näkyviin noin viiden kissan partio, joka yllättyi heidän näkemisestään aivan yhtä paljon kuin he partiosta. Leimutassu painautui kiinni mestarinsa turkkiin ja kurkki hänen vierestään kissoihin päin.
”Eloklaanin kissoja.” Joukon nenässä oleva suuri tummanharmaa tabbykolli mulkoili heitä vihamielisesti. Muutkaan partion jäsenet eivät vaikuttaneet sen erityisemmin ilahtuneilta heidät nähdessään. ”Olette vähän turhankin lähellä meidän rajaamme.”
”Emme ole lähelläkään ylittää rajaanne”, Liljatuuli maukaisi tyynesti. Hän kuitenkin silmäili vaimeasti murisevaa kuolonklaanilaiskollia terävästi. Leimutassu seurasi tilanteen kulkua silmät selällään. Kehkeytyisikö tästä tappelu? Joutuisivatko he kohtaamaan kahdestaan joukon tappajiksi syntyneitä kuolonklaanilaisia?
”Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Eloklaani tekisi niin”, tuhahti vuorostaan musta kolli, jolla oli turkissaan valkoista kuviota ja harmaat silmät. Hän ei näyttänyt olevan aivan yhtä innokas kuin klaanitoverinsa, mutta kollin olemuksesta paistoi vastenmielisyys Eloklaania ja sen kissoja kohtaan.
Liljatuuli sivuutti kollin kommentin ja piti katseensa tiukasti partion johtajassa. ”Meillä ei ole tarvetta tulla teidän puolellenne, joten pysykää tekin omallanne”, hän murahti ja viuhtaisi hännällään. Sitten hän käännähti ympäri ja viittasi Leimutassua seuraamaan perässä.
Ennen kuin he katosivat aluskasvillisuuden sekaan, Leimutassu vilkaisi vielä lapansa yli kuolonklaanilaisiin päin, jotka olivat jääneet rajalle vahvistamaan omat hajumerkkinsä ikään kuin osoittaakseen heille, että vain se piti heidät erossa eloklaanilaisten turkeista. »Kauanko rauhaa voi kestää? Klaanien välit eivät nytkään ole parhaimmat, joten jossain vaiheessa jonkun on tehtävä siirtonsa. Toivon vain, ettei Kuolonklaani tee sitä ensin.»

//1024 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Karhunvatukkapensaan alle tulvi lämpimän keltaisia valonsäteitä. Kirsikkakuono oli kellahtanut kyljelleen vuoteessaan, kun Leimutassu kävi läpi hänen turkkiaan punkkien varalta. Viereisestä pesästä kuului pentujen iloisia huudahduksia. Leimutassu kuunteli niitä toinen korva äänien suuntaan kääntyneenä.
”No, miltä nyt tuntuu, kun olet parantajaoppilas?” Kirsikkakuonon käheä nauku sai hänet säpsähtämään. Hän nosti katseensa vanhan naaraan kirkkaansinisiin silmiin, jotka tuikehtivat ystävällisesti.
”Mahtavalta”, hän kehräsi vastaukseksi ja peruutti sitten askelella. ”Turkkisi on punkkivapaa.” Kirsikkakuono nyhjäisi kylkeään hampaillaan kuin olisi halunnut varmistaa vielä asian, mutta könysi sitten istumaan ja katsoi Leimutassuun kiitollisena.
”Kiitoksia kovasti.”
Leimutassu hymyili vanhukselle lämpimästi. Hän tunsi ylpeyden tunteen läikähtävän sisällään mukavasti. ”Tämähän on vain työtäni.”
Karhunvatukkapensas kahisi, kun oksien välistä pesään työntyi pää. Leimutassu käännähti katsomaan sinikilpikonnakuvioista naarasta, jonka hampaista roikkui orava. Kissa katsahti ensin Leimutassuun silmiään räpäyttäen, jonka jälkeen hänen katseensa siirtyi vuoteestaan kuikuilevaan Kirsikkakuonoon.
”Rastastassu! Toitko sinä minulle tuoresaalista?” Kirsikkakuonon silmät kiiluivat nälkäisesti. Leimutassu teki tilaa peremmälle pesään ahtautuvalle oppilaalle, joka pudotti tuomisensa vanhan naaraan vuoteen viereen.
”Saalistin sen ihan itse”, Rastastassu ilmoitti ylpeänä ja pullisti rintaansa. Leimutassu katseli häntä salaa ihaillen. Hän oli ollut Liljatuulen oppilaana vasta pari päivää, mutta oli sinä aikana huomannut omien tehtäviensä eroavan paljonkin soturiksi kouluttautuvien nuorten kissojen velvollisuuksista. Soturioppilaat saalistivat ja partioivat ja harjoittelivat taistelemista omien mestariensa kanssa, kun taas Leimutassu opetteli Liljatuulen avustuksella nimeämään erilaisia parantavia kasveja ja hoitamaan vammoja. Parantaja oli kyllä sanonut, että hän aikoi opettaa Leimutassulle joitain tarpeellisia itsepuolustusliikkeitä kaiken varalle. Leimutassu mietti, oliko liikkeiden osaaminen välttämätöntä, jotta hän osaisi jatkossa taistella kettuja vastaan, mikäli hän niihin joskus jossain törmäisi, vai oliko se paremminkin ilmassa leijuvan Kuolonklaanin uhan vuoksi.
Kun Leimutassu havahtui ajatuksistaan, hän huomasi Rastastassun tekevän jo lähtöä. Naaras huiskaisi hännällään hyvästiksi Kirsikkakuonolle ennen kuin livahti takaisin aukiolle. Leimutassu nappasi mukaansa hiirensapella kostutetun sammaltukon ja sanoi myöskin hyvästinsä klaaninvanhimmalle, joka oli jo täysin uppoutunut tuoresaaliinsa läpi kaluamiseen.
Aurinko oli taivaalla huipussaan, ja hento tuulenvire ravisteli puiden oksia. Leirin pohjalle oli ilmestynyt lisää pudonneita lehtiä. Leimutassun viiksiä kutitti. Hän aavisteli, että pian alkaisi sataa, vaikka taivas nyt näyttikin kirkkaalta. Hänen viiksensä eivät kuitenkaan koskaan olleet erehtyneet.
”Miten Kirsikkakuono voi?” Liljatuuli tuli häntä vastaan parantajan pesällä. Parantaja oli juuri sivellyt salvaa Ruskatassun haavoihin – Leimutassu päätteli sen murskatusta hierakan tuoksusta, joka leijaili pesässä väkevänä.
”Hyvin”, hän vastasi laskettuaan hiirensappisammaltukon maahan. ”En löytänyt yhtään punkkia, ja hän vaikuttikin ihan virkeältä.”
”Se on hyvä kuulla”, Liljatuuli huokaisi ja tassutti varastolleen. Leimutassu seurasi perässä.
”Voitaisiinko me mennä kävelylle?” hän ehdotti varovasti. Hän ei ollut poistunut leiristä sitten nimitysmenojen, ja hän todella kaipasi tuulta turkilleen.
Liljatuuli käännähti katsomaan häneen ja räpäytti meripihkasilmiään. ”Katsotaan sitten illemmalla.”
”Okei.” Leimutassu tunsi lapojensa lysähtävän. Hän todella rakasti parantajaoppilaana olemista, mutta hän myös kaipasi vapautta päättää omista asioistaan. Hän ei saanut poistua leiristä ilman Liljatuulen tai jonkun Eloklaanin soturin valvontaa, mikä oli hänestä naurettavaa. Hän oli pärjännyt omillaan melkein kuusi kuuta ilman kenenkään apua. Ei hän tarvinnut itselleen kaitsijaa voidakseen ulkoilla turvallisesti. Hän osaisi kyllä huolehtia itsestään tiukan paikan tullen, hän oli aina osannut.

Kun Liljatuuli ei tuntunut tarvitsevan Leimutassun apua juuri nyt, hän päätti lähteä aukiolle. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä, ja Leimutassu tunsi viiksissään kipunoivan kummallisesti. Sateen lisäksi oli tulossa jotain muutakin, luultavasti ukkonen.
Hänen katseensa kiersi piikkihernemuurin suojassa lepäävässä leirissä, joka kuhisi elämää tähän aikaan päivästä. Lumihiutale loikoili pentutarhan edustalla pitäen silmänsä tiukasti kiinni kahdessa orvossa pennussa, joita soturit Liljatuulen sanoman mukaan vahtivat vuorollaan. Leimutassu tunsi myötätuntoa kahta pentua kohtaan, sillä hän itsekin oli orpo ja oli joutunut kasvanut ilman vanhempiaan tai sisaruksiaan. Ei kuitenkaan menisi enää pitkään, kun pennut tulisivat kuuden kuun ikään ja aloittaisivat soturikoulutuksensa.
Leimutassu vilkaisi tuoresaaliskasaa. Siihen oli juuri tuotu täydennystä, arvatenkin asialla oli sama partio, jonka mukana ollessaan Rastastassu oli onnistunut saamaan kiinni oravan. Hänen vatsansa kurni, eikä hän uskonut Liljatuulta haittaavan, jos hän nopeasti haukkaisi vähän jotakin ennen kuin palaisi takaisin tehtävien pariin.
Hän valikoi itselleen metsäkanan, jota asettui syömään rauhaisaan paikkaan lähelle leirin sisäänkäyntiä, mistä hän mielellään tarkkaili klaanin tekemisiä. Hän oli ollut klaanissa hädin tuskin puolta kuutakaan, mutta hän oli jo ehtinyt oppia paljon näiden kissojen tavoista ja aatteista. Hän tiesi muun muassa, että suurin osa tämän klaanin kissoista uskoi Tähtiklaaniin, johon Liljatuuli oli kertonut kaikkien heidän esi-isiensä henkien päätyneen kuolemansa jälkeen. Parantaja oli myös kertonut, että kun hän kuolisi, hänenkin henkensä liittyisi Tähtiklaaniin. Leimutassu oli aluksi pitänyt sitä ihan typeränä, mutta huomattuaan, millaisella palavalla intohimolla naaras oli asiasta hänelle puhunut, hänen kunnioituksensa esi-isien henkiä kohtaan oli pikkuhiljaa alkanut heräillä. Sitä paitsi, pian hän lähtisi Liljatuulen mukana Kuuluolalle, jossa Tähtiklaanin kissat päättäisivät, olisiko hänestä parantajaksi. Joten jos hän mieli pitää paikkansa Liljatuulen oppilaana, olisi hänen käyttäydyttävä kunnioittavasti kuolleita soturien henkiä kohtaan.
Leimutassun korvat värähtivät sisäänkäynniltä kuuluvan äänen suuntaan. Aukiolle tupsahti kaksi kissaa, toinen oli selvästi toista isompi. Isompi kissa sanoi pienemmälle jotakin, ennen kuin lähti tallustamaan kohti pientä ja puhtaanvalkoista naaraskissaa, joka pesi turkkiaan lähellä sotureiden nukkumapaikkoja. Isomman kissan mukana leiriin tullut kissa oli myös aikeissa lähteä omille teilleen, mutta hän pysähtyikin äkisti ja jäi nyhjäämään hännänjuurta hampaillaan. Leimutassu arveli kissan löytäneen turkistaan kirpun, sillä kohta hän jo nosti päätään ja sylkäisi maahan jotakin.
”Tarvitsetko jotakin, jolla karkottaa kirput?” Leimutassu huikkasi kissalle, joka näytti säikähtävän ääntä ja pälyili hetken ympärilleen valpastuneena, kunnes naaraan katseensa tavoitti hänet. Leimutassu hätkähti naaraan pistävän keltaisia silmiä, jotka olivat ristiriidassa kissan aran olemuksen kanssa.
”Ei kiitos, en tarvitse”, kissa naukaisi ujosti takaisin ja käänsi sitten katseensa pois vaivaantuneena. Leimutassu räpytti silmiään.
”Haluatko sitten jakaa tämän tuoresaaliin? En minä tätä kaikkea yksin jaksa syödä”, hän murahti ja tökkäsi käpällään metsäkanaa lähemmäksi kissaa. Naaras katsoi ensin lintua, sitten Leimutassua. Lopulta hän asteli lähemmäksi ja istuutui kohteliaasti hännänmitan päähän Leimutassusta.
”Kiitos.” Leimutassu kuuli naaraan mutisevan jotakin.
Kun kissa alkoi hamuta hampaillaan linnun toista siipeä, Leimutassu keskeytti hänen tekemisensä jälleen. ”Onko sinulla nimeä?” hän kysyi ja katseli naarasta silmät uteliaan kirkkaina.
”Paatsamatassu.”
Paatsamatassun kasvoilla käväisi ujo hymy. Leimutassu huomasi, että tämä kissa ei ollut yhtä hyvä sosiaalisissa tilanteissa kuin hän. Hän itse oli tottunut menemään jutustelemaan kenelle tahansa vastaantulijalle, joka ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut mahdollisesti syödä hänet. Täällä klaanissa asiat olivat kuitenkin toisin, ja kaikki käyttäytyivät toisiaan kohtaan kylmän pidättäytyväisesti. Joskus Leimutassu ihmettelikin, miten näin monta kissaa saattoi asua samassa paikassa kuitenkaan tietämättä mitään asuintovereistaan.
”Se on kiva nimi. Minä olen Leimutassu”, hän esittäytyi reippaasti ja haukkasi sitten palasen vielä melko lämmintä lihaa kohdasta, josta oli kyninyt höyhenet pois. Hänen nenäänsä eksyi kuitenkin yksi untuva, joka sai hänet aivastamaan. Paatsamatassun viikset värisivät, kun hän katsoi Leimutassun naamanvääntelyä.
Kun lintu oli kaluttu loppuun, Paatsamatassu kiitti ruoasta ja siirtyi muiden oppilaiden seuraan oppilaiden pesälle. Leimutassu katseli hänen peräänsä hieman haikeana. Hänellä oli seuranaan parantajan pesässä vain Liljatuuli ja pari loukkaantunutta kissaa, joista kummankaan kanssa hän ei ollut tehnyt parempaa tuttavuutta.
Jossain kauempana jyrähti ukkonen, ja Leimutassun korvat painuivat luimuun kovan äänen takia. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi sään muuttuneen yhtäkkiä synkäksi. Ensimmäiset vesipisarat tipahtelivat maahan, yksi niistä osui hänen korvaansa.

//Kuka vaan saa jatkaa halutessaan
//1121 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Hiirihaukka pyydystää kania alempana nummella. Joella on kaksi kissaa juomassa metsän rajan tuntumassa. Kuolonklaanin partio kulkee kauempana rajalla.” Katseellani pyyhin avaraa nummimaisemaa kukkulan laelta. Mesitähti nyökytteli hyväksyvästi päätään.
”Havaitsit kaikki asiat. Hyvää työtä, Omenatassu.” Mestarin kehut lämmittivät mieltä, enkä voinut olla röyhistämättä rintaani ylpeydestä. Loppuarviointini olisi pian ohi; enää oli suoritettava uintitehtävä uintipaikalla joella, jonka jälkeen Mesitähti tekisi päätöksensä siitä, olinko valmis soturiksi.
Tuuli tuiversi viiksissä ja pörrötti paksua, kanelinruskeaa turkkiani. Kävelin valkean kollin jalanjäljissä kohti edessäpäin siintävää jokea, jossa arviointini viimein osuus suoritettaisiin. Muistin paikan hyvin siitä, kun mestarini oli tuonut minut tänne harjoittelemaan uimista. Ajatus siitä, että tämä saattaisi olla viimeinen kertani täällä oppilaana, tuntui vieraalta. Jos kaikki menisi niin kuin piti, saisin soturinimeni iltaan mennessä.
Kahlasin veteen tottuneesti. Kylmyys kangisti minut hetkeksi, mutta se ei hidastanut minua pitkään. Tunsin lihaksieni värähtelevän turkkini alla kävellessäni pohjaa pitkin. Hiekkaa meni kynsien alle ja varpaiden väliin, ja se inhotti minua joka kerta.
Kun kylmä vesi ei tuntunut enää miltään ja olin omasta mielestäni valmis, käännyin Mesitähteen päin, joka istui pientareella ja tutkaili minua katseellaan mietteliäästi. Väläytin hänelle itsevarman hymyn, joka sulatti vähän pois kollin kasvoilla olevaa ajatusten kerrostumaa.
”Nakkaan sinulle kepin syvemmälle jokeen. Sinun tulee kuvitella sen olevan pelastettava kissa, jonka tuot rantaan niin nopeasti kuin pystyt.” Mesitähti sipaisi hännällään jalkojensa juuressa olevaa pitkää, paksuhkoa keppiä, jonka hän oli käynyt hakemassa jostakin sillä välin kun olin vielä lämmitellyt. ”Muista kuitenkin kiinnittää huomiota liikkeisiin ja säilyttää rytmi, jotta et vahingossa nielaise vettä ja joudu paniikkiin.”
”Kyllä minä osaan.” Häntäni huiski innostuneesti. Olin valmis koitokseen.
Mesitähti tarttui kepin toisesta päästä hampaillaan, taivutti päätään sivulle ja viskasi sitten sen jokeen. Katsoin, kuinka keppi kiiti pääni yläpuolelta ja mäiskähti veteen useamman hännänmitan päässä.
Keppi lähti oitis kulkemaan virran mukana. Onneksi virtaus oli kuitenkin melko verkkainen tässä kohtaa, joten saisin sen helposti uimalla kiinni. Irrotin käpäläni pohjasta ja lähdin kauhomaan määrätietoisesti pelastettavaani kohti. Yhtäkkiä virtaus tuntui muuttuvan aavistuksen voimakkaammaksi ja minun oli vaikeampi ohjata omaa etenemistäni, mutta sain rytmistä nopeasti uudelleen kiinni ja jatkoin matkaani.
Kun pääsin kepin kohdalle ja tartuin siitä hampaillani, väsymys alkoi tuntua jokaisessa lihaksessani. Puuskutin kovasti ja tein käännöksen palatakseni takaisin rantaan, jossa mestarini odotti minua korvat valppaasti ylhäällä ja silmät jokaista liikettäni seuraten.
Pääsin palaamaan rantaan turvallisesti. Laskin kepin Mesitähden eteen ja yritin samalla tasata hengitystäni. Jalkani vapisivat hullun lailla ja tunsin horjahtelevani joka askelella, mutta olin selvinnyt siitä. Katsahdin mestariani, joka näytti hyväksyneen suoritukseni. Minulta pääsi vapiseva, huojentunut huokaisu.

Palasimme leiriin. Olimme lähteneet leiristä aikaisin aamulla, vain vähän ennen auringonnousua. Päivän arvioinnit olivat alkaneet saalistustehtävällä. Olin saanut kiinni varpusen, jota olin vaaninut aluskasvillisuuden seassa kärsivällisesti, kunnes linnun huomio oli herpaantunut, eikä se ollut muistanut enää tarkkailla ympäristöään.
Seuraavaksi olimme testanneet taistelutaitojani. Kirpputäplä oli toiminut apulaisenani kokeessa, sillä hän vastasi kokoluokassaan oppilasta ja oli itsekin melko vasta saanut soturinimensä. Sen jälkeen olikin ollut havainnointitehtävä, jonka jälkeen olimme siirtyneet uintipaikalle, jossa hetki sitten olin suorittanut arviointini viimeisen osion.
Mesitähti antoi minulle luvan mennä ottamaan tuoresaalista. Nälkä oli kalvanut vatsaani koko päivän! Tuoresaaliskasaan oli vasta tuotu täydennyksiä. Poimin kasan päältä pullea oravan ja siirryin aukion laidalle nautiskelemaan sitä. Vesi herahti kielelleni, kun oravan maukas, rasvainen maku täytti suuni.
Aterian jälkeen vilkaisin taivaalle. Arvellakseni iltapäivä oli mennyt ohi jonkin aikaa sitten ja pian tulisi ilta ja aurinko laskisi metsän taa. Katseeni hakeutui melkein alitajuntaisesti Litteäkiven suuntaan, jossa päällikön pesä sijaitsi. Mahtaisikohan Mesitähti nimittää minut tänään illalla? Mieleni valtasi huoli – entä jos en pääsisikään soturiksi?
Pudistelin päätäni. »Typerä ajatus, Omenatassu. Tietenkin sinä pääset soturiksi», rohkaisin itseäni, mutta siltikin huoli kuristi kurkkuani kuin köynnös. Toivoin koko sydämeni pohjasta Mesitähden ilmaantuvan kohta aukiolle ja kutsuvan klaanin koolle.

//Mesi?
//591 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pilkepentu: 31kp! – Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Taivaslaulun. Muistathan ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Omenatassu: 41kp! –

Hiilihammas: 30kp! –

Iltakaiku: 22kp! –

Minttuliekki: 13kp –

Ruskatassu: 35kp! –

Mesitähti: 22kp! –

Harhatassu: 23kp! –

Taivaslaulu: 12kp –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli pian korkeimmillaan, mutta minä makasin yhä pesässäni. Edellinen yö oli mennyt harjoituksissa Omenatassun kanssa, jonka vuoksi unet olivat venähtäneet turhan pitkiksi. Olin jo siistinyt turkkini ja valmistauduin astelemaan pääaukiolle muiden kissojen seuraan. Ehdin kuitenkin vain pois vuoteeltani, kun kuulin äänen Litteäkiven alla sijaitsevan pesäni ulkopuolelta.
”Mesitähti, oletko siellä?” puhuja oli Harhatassu, yksi Eloklaanin oppilaista. Työnsin pääni ulos pesästä ja kohtasin oppilaan siniharmaan katseen. Kolli ei vältellyt katsettani, vaan katsoi minua suoraan omiin silmiini. Oppilaan ilme oli vakava.
”Onko jotakin sattunut, Harhatassu?” kysyin rauhallisella äänellä. Valkea kolli teki minulle tilaa, jotta pääsin kokonaan pääaukion puolelle. Istahdin tuota vastapäätä.
”Tapasin Kuolonklaanin rajalla kissan, joka kertoi olevansa Kuolonklaanista. Hän sanoi haluavansa liittyä Eloklaaniin”, Harhatassun sanat saivat minut säpsähtämään. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuolonklaanilainen oli liittynyt klaaniimme, mutta olin siitä huolimatta yllättynyt.
”Missä tämä kissa nyt on?” kysyin vakavana. Harhatassu viittoi hännällään kohti leirin uloskäyntiä.
”Hän odottaa leirin ulkopuolella”, kolli ilmoitti ja lähti johdattamaan minua kohti piikkihernetunnelia. Annoin katseeni kiertää kerran leirin ympäri, ennen kuin astuin oppilaan perässä ulos leiristä johtavaan hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella tosiaan oli joku. Kermanvärinen kollikissa seisoi suuren kiven takana ja kohtasi nopeasti katseeni. Kissa painoi päänsä pienesti alas, ilmeisesti osoittaakseen kunnioitusta.
”Kiitos, että suostuit tapaamaan minut. Olen Mahlahalla Kuolonklaanista, ja tahtoisin liittyä Eloklaaniin”, kollin vihreä katse nousi maasta nopeasti minuun. Kissa vaikutti vilpittömältä ja rauhalliselta. En muistanut nähneeni kissaa koskaan Kuolonklaanissa siellä käydessäni. Usein siellä käydessäni katseeni kohdistui kissoihin, jotka vaikuttivat jollain tavalla uhkaavilta tai muuten erikoisilta. Mahlahallan kaltaiset kissat jäivät helposti sellaisessa paikassa huomaamatta.
”Jatketaan keskustelua pesässäni”, sanoin väläyttäen kermanväriselle kollille hennon hymyn, ja viitoin sitten kaksi kissaa perässäni takaisin leiriin.
Harhatassu antoi Mahlahallan mennä ensin. Kun saavuimme pääaukiolle, käännyin oppilaan puoleen.
”Kiitos Harhatassu, että toit vieraamme luokseni. Kun Minttuliekki palaa partiosta, pyytäisitkö hänet pesääni pikimmiten”, naukaisin ja katsoin kiitollisena oppilasta.
”Teen niin”, kolli lupasi nyökäten.
Viitoin Mahlahallan perässäni Litteäkiven alle. Pesä oli hämärä, mutta muutama auringonsäde siivilöityi repaleisen jäkäläverhon lävitse. Pesään mahtui vain korkeintaan neljä tai viisi kissaa kerrallaan. Mahlahalla oli melko tavallisen kissan kokoinen. Sen paksu, keskipitkä turkki sai kollin näyttämään kookkaammalta. Huomasin, miten väsyneeltä soturi näytti. Kissa keinui istuessaan puolelta toiselle, ja sen katse karkasi tyhjyyteen.
”Miksi sinä tahdot liittyä Eloklaaniin?” kysyin saadakseni Mahlahallan huomion. Kolli säpsähti ja siirsi katseensa minuun. Olin aluksi ajatellut odottaa Minttuliekin saapumista, mutta päätinkin aloittaa ilman varapäällikköäni. Hän tulisi paikalle, jos ehtisi.

//Jatkan Mahlalla, mutta myös Minttu tai Harha saa jatkaa 😀
// 385 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Sydämeni jyskytti jännittyneesti rinnassani, kun kermanvalkea kuolonklaanilainen otti askeleen rajan yli – Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Olin kuitenkin jo lupautunut viemään Mahlahallan Mesitähden puheille ja niin myös aioin tehdä. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut antaa Mahlahallan mennä ensin ja paimentaa tämä leiriin, mutta epähuomiossa ja tilanteesta jännittyneenä käänsinkin kollille selkäni ja lähdin kulkemaan tämän edellä. Olin tehnyt pahan aloittelijan virheen. Kuolonklaanilainen vaikutti pian huomaavan hermostuneisuuteni ja sanoi, ettei minun kuulunutkaan luottaa tuntemattomaan kissaan.
“En minä sinuun luotakkaan”, selitin nopeasti. Mahlahalla mahtoi pitää minua ihan typeränä. “Mutta haluaisin kyllä.”
Kermanvalkean kollin seuraavat sanat pistivät miettimään. Millaisessa klaanissa sen jäsenet eivät voineet tai halunneet luottaa toisiinsa? Matkan hiljalleen taittuessa olin kompuroida vähän väliä kanervikkoon, sillä niin tiukasti jouduin katseeni toisessa kissassa välillä pitämään, oman turvallisuuteni tähden. Mahlahallan puheet kummastuttivat minua, mutta onneksi kolli tarjosi pian selityksen ilman, että minun olisi itse tarvinnut kysyä yksityiskohdista. Tarinan edetessä kuolonklaanilaisen lehdenvihreät silmät muuttuivat sameaksi surusta ja ehkä katkeruudesta sekä häpeästä. Vaikka tämä kolli kuinka oli Ruskatassun miltei tappaneen kissan entinen ystävä, sydäntäni riipaisi Mahlahallan kuvaillessa miten muut kuolonklaanilaiset olivat häntä kohdelleet. Kukaan ei ansainnut tuollaista, ei kukaan.
“Kuulostaa kamalalta. Olen pahoillani”, nau’uin lohduttavasti ja loin Mahlahallalle säälivän katseen. Syvällä sisimmässäni minua epäilytti, että ehkä kermanvalkea kolli olikin vain taitava valehtelija, joka keksi koko nyyhkytarinan päästään huijatakseen minua. Kuolonklaanilaisen apeista silmistä kuvastuva tuska oli kuitenkin niin todellinen, että se sai minut uskomaan kissan jokaisen sanan.
“Se mitä Karhumyrsky teki ei ole sinun vikasi. Ruskatassu on elossa”, jatkoin hiljaa ja jättäydyin Mahlahallan rinnalle kävelemään. En tiennyt mitä muita hirveyksiä tämä Karhumyrksy -niminen kissa oli mahtanut Kuolonklaanissa tehdä, mutta jo ajatus petomaisesta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömän oppilaan kimppuun sai vatsani heittämään volttia. En ymmärtänyt miten ja miksi jotkut kissat olivat luonnostaan niin väkivaltaisia ja julmia – ehkä se johtui kasvatuksesta, ehkä osa oli syntyjään pahoja. Tähtiklaani yksin tiesi vastauksen, eikä sitä salaisuutta tultaisi koskaan jakamaan elävien kanssa.

Kun Eloklaanin leiriä suojaava piikkihernemuuri alkoi lopultakin pilkottaa koivujen ja leppien lomasta, olin melko vakuuttunut siitä, että Mahlahalla tosiaan halusi jättää Kuolonklaanin. Kermanvalkea kolli ei nimittäin ollut vilkaissut koko matkan aikana kertaakaan taakseen. Matka rajalta leiriin oli ollut loppuun asti hermoja repivä, mutta ainakin pelko siitä, että Mahlahalla saattaisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä kimppuuni, oli hiljalleen kaikonnut miltei olemattomiin.
“Sinun lienee parasta odottaa hetki tässä, kun minä käyn etsimässä Mesitähden”, ehdotin muutaman ketunmitan päässä leirin sisäänkäynnistä ja viittasin varjoon erään pensaan alla. Mahlahalla nyökkäsi. Katsoin kollia hetken epäröiden, ennen kuin keräsin rohkeutta ja pujahdin leirin pääaukiolle viettävään piikkihernetunneliin. Toivoin hartaasti, että Mesitähti olisi leirissä ja ettei kukaan vain sattuisi huomaamaan Mahlahallaa ennen kuin olisi selittänyt, miksi olin tuonut kuolonklaanilaisen näin syvälle Eloklaanin reviirille. Toivottavasti Mesitähti ymmärtäisi.

// Mahla? Tai Mesi?
// 431 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Pimentovarjo tiesi. Sydämeni hakkasi rinnassani tavallista kiivaammin ja vatsassani muljahteli epämiellyttävästi. Tunsin kuinka leukani kiristyivät ja sisälläni syttyneen palavan halun siristää silmiäni, mutta yritin taistella itseäni vastaan ja pitää kasvoni niin peruslukemilla kuin vain kykenin. Mitä enemmän hän tiesi asian merkkaavan minulle, sitä suurempia vaatimuksia hän voisi esittää – sen verran minäkin ymmärsin. En kuitenkaan kyennyt samanlaiseen ovelalla tavalla toteutettuun tyyneyteen, kuin rajan toisella puolella seisova musta naaras. Temperamentti ja sen hallitseminen oli aina ollut minulle suuri ongelma ja tälläkin hetkellä tunteeni kävivät ylikierroksilla.
“Minkälaisiin vaatimuksiin?” sanoin terävästi ja katselin Pimentovarjon laskelmoivaa katsetta, “en suostu mihinkään ennen kun tiedän mihin olen suostumassa.”
Miten ihmeessä Pimentovarjo oli saanut tietää? Pähkinäkorva ei varmasti ollut itse kertonut naaraalle. Pähkinäkorva ei luottaisi niin sokeasti kissaan, josta näki viekkauden jo ulospäin. En ylipäätään uskoisi hänen koskaan paljastavan tapailuamme kenellekkään, koska jos tieto siitä päätyisi päivänvaloon…
Minulla ei ollut tällä hetkellä hirveän montaa vaihtoehtoa, eikä yksikään niistä ollut hyvä. Joko tanssisin Pimentovarjon sävelmän tahtiin tai sitten kaikille paljastuisi rikkeemme ja rangaistukset olisivat sen mukaiset. Tiesin mitä klaanit olivat sopineet niiden välisestä kumppanuudesta ja rangaistuksena oli ikuinen karkoitus. Emme me olleet varsinaisesti kumppaneita, mutta siltä se näytti muiden silmissä, eikä yksin minun ja Pähkinäkorvan sana riittäisi enää siinä kohtaa pelastamaan meitä.
Näin jo mielessäni Mesitähden pettyneet kasvot. Hyvä tähtiklaani sentään minä en halunnut olla se kissa, joka pilaisi klaanien välit ja saisi Mesitähden katumaan luottavaisuuttaan minua kohtaan. En ikinä antaisi itselleni anteeksi. Ainoa vaihtoehtoni oli toimia klaanin hyväksi loppuun asti ja jotta se toteutuisi, minun olisi suostuttava Pimentovarjon vaatimuksiin, vaikka en koskaan voinut tietää, ettei naaras käyttäisi tietoaan yhä uudestaan ja uudestaan minua vastaan. Voisiko Pimentovarjon sanaan luottaa? Todennäköisesti ei, mutta en mahtanut sille mitään.

//Pimento?
277 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut nyt muutama auringonnousu siitä, kun partiomme oli pelastanut Asgard-nimisen nuoren erakkokollin ketun kynsistä. Hän oli suostunut tulemaan mukanamme klaaniin, jossa hänen ketulta saamansa haava voitaisiin puhdistaa ja hoitaa kunnolla.
Aluksi olin ollut äänettömästi koko ajatusta vastaan, mutta koska Mesitähti itse oli pyytänyt nuorukaista käymään parantajamme tykönä, ei minun auttanut kuin hyväksyä se tosiasia, että joutuisin näkemään kollin pöhköä naamaa vielä omassa kotonani. Minusta tuntui kaikin puolin vastenmieliseltä ottaa kulkukissoja klaanimme suojiin. Olinhan minäkin toki joskus ollut kulkukissa, mutta sitä ennen olin asunut sivistyneesti kaksijalkojeni kanssa, missä olin oppinut käytöstavoille. Jopa klaanikissat noudattivat tiettyä etikettiä käyttäytymisessään. Kulkukissoilla ei ollut mitään oppia, jota seurata. He elivät kuin hulttiot, haahuillen ympäriinsä.
Mesitähti oli pyytänyt minua olemaan kärsivällinen. Asgard oli vielä nuori ja malttamaton – aivan kuten minäkin olin hänen sanomansa mukaan ollut tuossa iässä. En saanut tuomita muita sen perusteella, mikä heistä näkyi ulospäin – myös sen viisas mestarini oli minulle lempeästi ohjeistanut.
”Omenatassu, mennäänkö saalistamaan?” Kirpputäplän tuttu nauku kuului sisäänkäynnin luota. Soturi oli juuri palannut rajapartiosta, mutta hän näytti silti energiseltä.
Silotin nopeasti kielelläni kyljestäni sojottavia karvoja ennen kuin nousin ylös ja hölkkäsin kollin luokse. Hänen ruskeat silmänsä säihkyivät.
Olin jo aikeissa työntyä kollin edeltä piikkihernetunneliin, kun tämä hoksasi jotakin. ”Eikö sinun pitäisi kysyä ensin lupaa Mesitähdeltä?”
Huiskaisin hännälläni vähättelevästi. ”Hän on juuri nyt jossain suorittamassa tärkeitä päällikön tehtäviään. Sitä paitsi minusta on rutkasti enemmän hyötyä metsällä kuin täällä leirissä istuskelemassa.”
Kirpputäplä katsoi suuntaani hiukan epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. ”Jos kerran niin sanot.”

Kävelimme hiljaisuudessa metsän poikki. Olin jo viime kerralla Mesitähden kanssa partioidessamme huomannut, että jotkut lehdistä olivat alkaneet tipahdella. Se ei ollut vielä mitenkään suurta, mutta pian kaikki lehtipuut pudottaisivat lehtensä ja ne jäisivät alastomiksi. Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen maahan laskeutuisi ensilumi.
Ajatus lehtikadosta kylmäsi minua, eikä lehtisadekaan kuulostanut sen erityisemmin houkuttelevammalta. Oli ollut onni, että olin eksynyt klaaniin nimenomaan hiirenkorvan aikaan, jolloin kylmä ja kipakka lehtikato teki tietä lämpimimmille ilmoille.
”Sinusta taitaa pian tulla soturi.” Ajatukseni häiriintyivät, kun kuulin Kirpputäplän äänen vierestäni. Kolli katseli minua ruskeilla silmillään, ja niiden katse lämmitti turkkiani lämpimämmin kuin aurinko.
”Niin taitaa. Olen ihan loppusuoralla koulutuksessani”, vastasin rintaani röyhistäen.
Kirpputäplä muuttui yhtäkkiä hiljaiseksi. Aistin, että jokin vaivasi nuorta soturia. ”Onko jokin hätänä?”
Kirpputäplä hätkähti. ”Ei! Minä vain…”
”Sinä vain niin mitä?”
”Oletko miettinyt meitä?”
Rehellisesti sanottuna kollin kysymys yllätti. Me vietimme kyllä paljon aikaa keskenämme, enkä voinut kieltää, etteikö minulla olisi ollut tunteita häntä kohtaan. Uskoakseni myös Kirpputäplä näki minut vähän enempänä kuin vain hyvänä ystävänä. Luultavasti kaikki klaanissa näkivät sen.
”Ehkä.” Kasvoilleni piirtyi vino hymy, ja katsahdin häneen hiukan ilkikurisesti. ”Entä oletko sinä ajatellut meitä?”
Kirpputäplä naurahti hermostuneesti. ”Ehkä.”
Seurasi pitkä hiljaisuus. Ennen kuin se alkoi tuntua vaivaannuttavalta, soturi jatkoi epävarmasti: ”Olen miettinyt, voisiko meistä tulla jotain enemmän.”
Minua alkoi hymyilyttää. Pidin katseeni kuitenkin menosuunnassa ja keskityin paikantamaan riistaa. ”Kenties jonakin päivänä.”
En tiennyt, mitä Kirpputäplä mahtoi ajatella siitä, mutta hän vaikutti nyt rauhoittuneemmalta ja keskittyi myös saalistamiseen.

//476 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Istuin selkä suorassa pentutarhan laidalla. Katseeni oli kiinnittynyt leirin reunalla kasvavaan puuhun, joka huojui vienossa tuulessa puolelta toiselle. Lehdet kahisivat toisiaan vasten, ja niistä lähtevä ääni voimistui ja laski sitä mukaa, kun tuulenpuuskat kulkivat leirin yli. Liljatuuli oli kertonut, että lehtisateen aika lähestyi. Silloin lehdet muuttuisivat oransseiksi, punaisiksi ja keltaisiksi tavallisen vihreän värin sijaan. Liljatuuli oli myös kertonut, että lehtisateen aikana lehdet tippuisivat puiden oksista ja ilma alkaisi kylmetä. Tunsin ilman lievän viilenemisen jo nyt kuononpäässäni, mutta muuten en tuntenut sitä. Ohut pennunturkkini oli nimittäin alkanut paksuuntua ja siten lämmittää minua viileinä öinä paremmin. Liljatuuli myös varoittanut, että lehtisateen ja erityisesti lehtikadon aikana riistaa liikkui vähemmän, joten nälkää ei kannattanut pelästyä. Toki oli tärkeää syödä, mutta olin oppinut klaanin arvojärjestyksestä jo sen verran, että tiesin, etten oppilaaksi tullessani enää voisi syödä milloin vain.
Ajatukseni harhautuivat soturikoulutukseen, kun tuijottelin leiriä ympäröiviä puita ja pensaita. Enää ei olisi pitkä aika siihen, kun minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin yhden klaanin sotureista mestarikseni, joka sitten opettaisi minulle kaikki tarvittavat tiedot ja taidot, joita tarvitsisin oman soturinimen saamiseksi. En tuntenut Eloklaanin oppilaita enkä liioin sotureitakaan. Liljatuuli tuntui olevan ainoa kissa, jonka tällä hetkellä tunsin klaanista. Toki tunsin Tuulipennunkin, sillä hän oli kanssani pentutarhalla päivittäin. Useimmiten kuitenkin kulutin päiväni seikkailemalla leirissä yksin tai seurasin Liljatuulen touhuja parantajan pesällä. Nyt en kuitenkaan saanut mennä sinne, sillä Halavaviiksi ja Ruskatassu olivat siellä Liljatuulen hoidossa.
Jos totta puhuttiin, tunsin leirin todella hyvin siihen nähden, että olin vasta pentu. Vaikka minut häädettiinkin tuon tuosta soturien tai oppilaiden pesältä pois, uteliaisuuteni ei jättänyt minulle paljoa valinnanvaraa. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen työntämässä kuonoani sellaisiin paikkoihin, joihin en olisi saanut mennä. En kuitenkaan voinut mitään sille, että rakastin sitä jännityksen aiheuttamaa kihelmöintiä käpälissäni, kun lähdin kiertämään leiriä hyppien varjoista toiseen mahdollisimman näkymättömästi. Tunsin leirin nyt jo niin hyvin, että huomasin hivuttautuvani päivä päivältä lähemmäs leirin sisäänkäyntiä. Ulkomaailma kiinnosti minua, enkä mahtanut mitään sille, että astuin joka päivä askeleen lähemmäs ulkoilmaa. Tiesin kuitenkin, että jos karkaisin leiristä, siitä seuraava rangaistus olisi jotain hyvin paljon pahempaa kuin se, että minut löydettiin tutkimasta oppilaiden pesää. Siksi olin pystynyt pitämään itseni leirin muurien sisäpuolella. Eikä minun edes tarvitsisi odottaa kovin kauaa, sillä pian minut nimitettäisiin oppilaaksi ja saisin ihan luvan kanssa poistua leiristä. Liljatuulen mukaan siihen olisi ehkä vain muutamia päiviä, sillä olin pian kuuden kuun ikäinen.
Tarkkailuni kohteena ollut puu huojahti rajusti, kun yllättävä tuulenpuuska taivutti sen vartta. Huomasin, miten yksi lehti irtosi oksasta ja lepatti keskelle leiriä. Kallistin päätäni ja loikin lehden luokse. Se oli tipahtanut eilisyön sateen jättämään pieneen lätäkköön ja kellui nyt veden pinnalla. Kohotin käpäläni ja heilautin lehden lätäköstä ilmaan. Se oli vedestä märkä ja painava, ja se mäjähti takaisin maahan. Murahdin lehdelle leikkisästi, ja painoin kehoni maata vasten. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja mittailin minun ja lehden välistä välimatkaa. Siristin silmiäni ja ponkaisin yhdellä hypyllä lehden kimppuun. Pyörähdin kuperkeikan lehti tarttuneena kynsiini ja riepottelin sen palasiksi. Voittoni merkiksi virnistin itsekseni ja nousin maasta. Aivan pian lehden tilalla olisi hiiri tai lintu, ja voisin näyttää Eloklaanille saalistustaitoni, jotka ainakin omissa leikeissäni olivat täydellistäkin täydellisemmät. Ja sitten minusta tulisi paras soturi koko Eloklaanissa!

// 511 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ilma oli pysähtyneen kuuma ja oloni oli tukahtunut. Valkoinen turkkini piti minut jokseenkin turvassa auringon suorilta säteiltä, muttei kuitenkaan vienyt kokonaan lämpöaallon tuomaa painostavaa kuumuutta. Uskoin, että lopulta ilma purkautuisi ukkosena, mutten tiennyt kauanko aikaa vielä menisi taivaan repeämiseen. Ehkä tunteja, ehkä päiviä.
Merkurius oli lähtenyt partioon, joten istuin yksin leirin syvimmässä varjossa. Tai no en varsinaisesti yksin, sillä lähes kaikki leirissä oleskelevat kissat olivat löytäneet suojan samaisista varjoista.
Klaanielämä oli opettanut minut olemaan pitkiäkin aikoja erossa Merkuriuksesta, mutta silti aina kaipasin hänen seuraansa. Ei elämäni nyt hänen ympärillään pyörinyt, mutta hän oli erittäin tärkeä osa sitä.
Sitten ajatukseni löysivät tiensä taas Ruskatassun luokse. Alakulo yritti varjostaa mieltäni, mutta torjuin sen. Ruskatassu ei muistanut minua, ei Merkuriusta, ei oikeastaan mitään ennen onnettomuutta tapahtunutta. Poikani muistinmenetys aiheutti minulle välillä ahdistuneen olon: kiristävän tunteen, josta olisin halunnut pyristellä pois. En tiennyt muistaisiko hän enää koskaan, mutta saatoin vain luottaa tähtiklaaniin. Joskus yritin kertoa Ruskatassulle menneisyydestä, jos se vaikka saisi hänet muistamaan. Tiesin kuitenkin, että pitäisi olla myös varautunut siihen, ettei hän muistaisi enää. Voisimme aina luoda uusia muistoja, jos siihen tilanteeseen ajauduttaisiin. Vaikkei hän muistaisi meitä – joka sattui minuun kuin syvälle vedetty viilto – voisimme aina tutustua häneen uudelleen. Tekisin mitä vain.
Huomasin liikettä näkökenttäni laidalla ja näin Liljahenkäyksen kantamassa vettä vuotavaa sammalta klaaninvahimpien pesää kohti. Vesi olisi herahtanut kielelleni, jos en olisi ollut niin janoinen.
Nousin ylös ja lähdin kipittämään aukion läpi kohti ulos vievää tunnelia. Otin muutaman lennokkaan askeleen heti ulos päästyäni, mutta pian totesin sen olevan huono idea. Nopea liikkuminen sai olon entistä tukalemmaksi. Keskityin vain yksittäiseen askeleeseen kerralla ja pian matka oli taittunut joelle turkkia korventavassa paahteessakin.
Asetuin juomaan ahnaasti ja pääni ylös nostaessa vesipisarat valuivat viiksilläni virkistävästi. Kuulin vähän matkan päästä iloisia ääniä ja veden satunnaista roisketta. Kun sain katseeni kohdennettua oikeaan suuntaan, näin tutun valkean ja roanssinkirjavan Lauhalaukan ja hänen oppilaansa Kirpputassun veden äärellä – varmaankin uintiharjoituksissa. Vesi houkutteli tänä päivänä minua enemmän kuin koskaan ja olisin loikannut suoraa päätä jokeen jos vain olisin osannut uida, mutta kun en oikein osannut.
Kastoin tassujani vuorotellen veden tyynen pinnan läpi. Se tuntui ihanalta.
Viimein lähdin matkaamaan entistä verkkaisemmin takaisin leiriin silmiäni kirkkautta vastaan siristellen. Olin sitä mieltä, ett-
“Pöö!” Hyppäsin ilmaan, kun takaani pölähti vierelleni siniharmaa naaraskissa. Minulta kesti muutama hetki tajuta tilanteen laita ja sitten toruin hyväntuulisesti naaraan temppua.
“Lumihiutale, et tiedäkään kuinka paljon säikähdin!”
Naaraan suu aukesi ilkikuriseen naurahdukseen. Tönäisin tätä kevyesti kylkeen ja vilkaisin tätä kulmieni alta lämpimästi.
“Mistä sinä olet tulossa?” naaras kysyi sointuvalla äänellään ja vilkaisi minua reippaasti.
“Kävin juomassa. Tämä keli on ihan hirveä.” Lumihiutale nyökkäsi tukalan oloisena, jonka jälkeen tähyili taivaalle irvistäen:
“Ei näy pilvenhattaraakaan!”
Totta tosiaan, taivas suorastaan kirkui sinisyyttään.
“Oletko menossa leiriin? Voitaisiin mennä yhtä matkaa”, ehdotin ja naaras hyväksyi tarjouksen ilomielin.

Leiri oli aivan yhtä raukea kuin lähtiessänikin ja kissat löhöilivät piilossa auringolta. Muutama uskalias yksilö oli ottanut paikan auringosta. Pidin minäkin lämmöstä tiettyyn pisteeseen asti, mutta se piste oli jo ylitetty.
Ennen kuin ehdimme Lumihiutaleen kanssa asettua mihinkään, näin parantajan pesältä kurkistavat oranssit kasvot, joiden siniset silmät kimaltelivat eloisasti. Kasvoilleni nousi automaattisesti pieni hymy.
“Mentäisiinkö tervehtimään Ruskatassua?” kysyin ja käännyin katsomaan Lumihiutaletta hieman yläviistoon, sillä naaras oli minua suurikokoisempi. Siniharmaa naaras nyökkäsi arkailematta ja lähdimme yhdessä tassuttamaan Ruskatassua kohti.

//Ruska? :DD
530 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin säälien pientä mustavalkeaa kissaa. Kun olin päässyt rauhassa tarkastelemaan eläintä, huomasin sen olevan huomattavan nuori. Havaintoni perustuivat kissan kasvojen vielä hieman pentumaiseen ulkonäköön ja pieneen koloon. Lisäksi myös kissan olemus viittasi vahvasti siihen, ettei se ollut täysikasvuinen. Ei Asgardiksi itseään kutsuva kissa kuitenkaan ollut ujo ja pieni pentu. Kissa puhui oma-aloitteisesti ja esitteli itsensä.
”Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Tiesitkö, että saavuit klaanimme reviirille juostessasi kettua karkuun?” esitin mustavalkealle kissalle yksinkertaisen kysymyksen. Asgard pudisti päätään, mutta ei ennättänyt kysyä lisäkysymyksiä, kun minä jo jatkoin:
”Jalkasi näyttää olevan loukkaantunut. Meidän leirissämme on parantaja, joka voi hoitaa sen kuntoon. Jos vain suinkin tahdot, voimme viedä sinut sinne.”
Ääneni oli lämmin ja ystävällinen, ja kasvoillani paistoi pehmeä hymy. Asgard katsoi minua epäröiden. Tiesin, että tulokkaalla oli varmasti vaikeuksia luottaa tuntemattomiin kissoihin.
Odottaessani vastausta, katseeni lipui Asgardista Omenatassuun. Oppilas katsoi tulijaa tiukasti irrottamatta katsettaan. Minä en pitänyt nuorta kissaa uhkana ja toivoin, ettei oppilaanikaan pitänyt. Oli typerää luottaa jokaiseen, mutta halusin uskoa, että kaikissa kissoissa oli hyvää. Jokaiselle täytyi antaa mahdollisuus. Juuri nyt minua ei kiinnostanut se, mitä Asgard oli lyhyen elämänsä aikana tehnyt, vaan enemmänkin se, mitä hän tulisi tulevaisuudessa tekemään. Hän voisi olla hyvä lisä Eloklaanille. Kenties Tähtiklaanilla oli käpälänsä pelissä, kun kissa oli eksynyt Kuolonklaanin sijaan meidän reviirillemme.

//Asgard, Omppu tai kenties Harha?

Kirjoittaja: Ravn

Partiointi oli mielestäni aina yhtä piristävää, eikä edes päivän pakahduttava helle taikka vastenmielisen kostea ilma ollut onnistunut latistamaan intoani. Tämänkertainen partio oli kuitenkin muuttunut hetkessä hieman liian jännittäväksi, kun hento tuulenvire oli kantanut luoksemme ketun pistävän lemun. Päästyämme lähemmäs voimakkaan hajun lähdettä, punaisen turkin omaavan pedon ominaislöyhkään sekoittui lisäksi vieraan kissan tuoksu. Vatsanpohjani muljahti epämiellyttävästi, kun näin ensimmäistä kertaa repolaisen karvapeitteen vilahtavan uhkaavasti aluskasvillisuuden seassa ja Mesitähti komensi partion hyökkäykseen. Päällikkö ja tämän kanelinruskean turkin omaava oppilas, Omenatassu, syöksyivät epäröimättä kohti ärhentelevää petoa, Lakkakuiske ja Salviakatse aivan kaksikon kintereillä. Klaanitoverieni repiessä vimmatusti ketun lihaa, minä jättäydyin hieman taaemmas epävarmana siitä, mitä minun oikein olisi pitänyt tehdä. Tunsin ikävän piston sydämessäni, kun näin tummanpunaisen veren roiskahtavan heinikolle, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan.
Taistelu oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kettu katosi hiljaa uikuttaen ja verta vuotaen aluskasvillisuuden sekaan ja huomiomme kääntyi mustan ja valkoisen kirjavan turkin omaavaan, arvatenkin oppilaisikäiseen erakkoon, joka esitteli itsensä Asgardiksi. Eriskummallinen nimi, mutta ei minunkaan nimeni ollut aina ollut Harhatassu. Mesitähti lähestyi kollikissaa ilmeisesti kysyäkseen tältä joitain lisäkysymyksiä, mutten jäänyt kuuntelemaan päällikön sanoja vaan kävelin varovasti ketunmitan päässä istuvan mestarini luo.
“Salviakatse, saanko jo palata leiriin?” tiedustelin hopeankirjavalta naaraalta ja luimistin aavistuksen korviani. “Minua… Minua etoo.”
Soturitar siristi vihertävän keltaisia silmiään, mutta nyökkäsi sitten ja sanoi: “Ole varovainen, jos kettu onkin jäänyt norkoilemaan lähistölle. Ja käy Liljatuulen luona, jos siltä tuntuu. Tulemme pian perässä.”

Vaikka Salviakatse olisi mitä luultavimmin halunnut minun palaavan leiriin suorinta ja turvallisinta tietä, tarvitsin hetken aikaa ajatella, ja niin askeleeni johdattivat minut lähelle Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa. En varmaankaan olisi saanut olla siellä, mutta osaisin kyllä pitää huolen siitä, ettei yksikään klaanitoverini saisi tietää asiasta. Ajatukseni harhailivat vähän väliä takaisin ketun kanssa käytyyn taisteluun, jota olin jämähtänyt seuraamaan sivusta. Olin varma, ettei mielessäni ollut tuolloin vieraillut pelko vaan vilpitön hämmennys – en pitänyt väkivallasta, vaikka tiesin ettei ketun kaltaisten petojen kanssa saattanut neuvotella. Millainen soturi minusta oikein pitäisi tulla, jos en kerta saanut itseäni taistelemaan edes sellaista vastustajaa vastaan, joka tilaisuuden tullen empimättä tappaisi minut? Se oli jotain, mitä minun ehdottomasti täytyisi alkaa harjoitella.
“Hei! Sinä siellä!”
Vieras ääni säikäytti minut ajatuksistani ja katseeni ampaisi välittömästi kohti sen lähdettä. Kohtasin hetkeksi kermanvalkean kissan lehdenvihreän katseen ja silmäilin ympäristöä siltä varalta, ettei paikalla vain ollut ketään muuta, ennen kuin päätin ottaa uteliaisuuttani varovasti muutaman askeleen kohti rajan tuntumassa istuvaa kollia. Viimein pysähdyin kuulomatkan päähän tuosta vieraasta kissasta. Ilmestys esitteli itsensä Mahlahallaksi ja kertoi olevansa kuolonklaanilainen. Olin aina halunnut tavata kuolonklaanilaisen, mutta samassa mieleeni juolahtivat kaikki ne klaanitoverieni puheet siitä, miten nuo kissat olivat läpeensä pahoja. Vieraan seuraavat sanat tulivat yllätyksenä. Kettu, loukkaantunut erakko ja nyt tämä? Ajatukseni olivat sekaisin enkä todellakaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt kermanvalkean kollin kanssa tehdä. Mahlahallan olemus ei ollut uhkaava, mutten minä noin vain voinut päästää kuolonklaanilaista Eloklaanin reviirille, vaikka tämä sanoikin haluavansa liittyä klaaniin.
“Minun nimeni on Harhatassu”, sanoin lopulta. Arvelin, että itseni esittely ja rauhallinen, ystävällinen lähestymistapa olisivat keinoista parhaat saada aavistuksen jännittynyt tilanne raukeamaan. “Anteeksi, mutten osaa auttaa sinua. Sinun tulee puhua Mesitähdelle.”
“Voisitko sinä viedä minut hänen luokseen?” Mahlahalla pyysi. Jokin kollin ehdotuksessa kalskahti epäilyttävältä, mutta sisimmässäni halusin luottaa tähän kissaan. Eivät kaikki kuolonklaanilaiset voineet olla samanlaisia kuin Ruskatassun kimppuun käynyt soturi.
“Enköhän”, myönnyin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsin. Olin varma, että Mahlahalla oli tullut yksin ja jos pitäisin kollin koko ajan näkökentässäni, mitään pahaa ei voisi tapahtua. En tiennyt, miten muut eloklaanilaiset mahtaisivat löytööni suhtautua tai miten ylipäätään selittäisin sen, mutta sen tiesin, etten suostuisi vain kuulopuheiden perusteella vihaamaan klaania ja sen kissoja, joita en edes kunnolla tuntenut. “Kyllä voin. Seuraa minua.”

// Mahla?
// 589 sanaa