Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Perus

Leikin itsekseni hiirenpuolikkaalla pentutarhan edessä ja söin samalla toista palaa siitä,Kun huomasin Hillasielun tukevan Hiilihammasta joka varoo yhtäkäpälistään. parantajanpesää kohti.
”Onko hän loukkaukkaantunut?” Kysyin itsekseni ja lähdin mustanruskean ja valkoisen kollin perään.
Kun kollit katosivat pesään,Hiivin heidän peräänsä ja jäin suuaukolle tutkimaan.
Liljatuuli käskee Hiilihampaan makaamaan sammalpedille ja alkaa tutkimaan käpälää,Joka näytti Aralle. Sitten Hillasielu lähtee johonkin enkä kuule mitä hän puhuu,Jättääkö hän Hiilisielun yksin kuolemaan?!!? Kun valkoinen kolli tuli parantajanpesästä,Nyrpistin ja katsoin häntä vihaisena hänen vihreisiin silmiinsä. Sitten Hillasielu katsoo minua muka hämmentyneenä ja yrittää esittää viatonta.Kun olen menossa parantajanpesään,Tajuan että minun pitää esittää iloista,Että Liljatuuli ei väitä että Hiilihammas on kunnossa.
”Hei!” Astun pesään ja huudan Liljaatuulelle pesän nurkkaan. Tummanharmaa naaras mutisee jotain ja juoksen oikopäätä sen jälkeen mustaruskean Hiilihampaan luo.
”Hei sinullekin,Hiilihammas. Mitä sinä teet täällä?” Esitin ihmettelyä,Ettei kolli saisi tietää että hän oli saanut tietää Hiilihampaan traagisesta kohtalosta.
”Entä mitä sinä itse teet täällä?” Kolli kysyi ja katsoi minua jäänsinisillä silmillään.
”Tulin katsomaan sinua,Koska pelkään että kuolet!” Vinkaisin pelosta kollin korvaan. Ensin Hiilihammas katsoo minua hämmentyneenä mutta sitten hän alkaaa nauramaan.
”Älä huoli,En kuole. Sain vain pienen nyrjähdyksen kun kompastui käpäliini kuin mikäkin pentu.” Kolli naurahti.

”Huh,Pelkäsin jo että näämme viimeisen kerran.” Nauraisin nolostuneesti.
Hiilihammas alkaa nauramaan.
”Ja näytti siltä että Hillasielu jättää sinut vain tänne kitumaan!” Sanoin hieman huvittuneena omalle typeryydelleni. Hiilihammas naurahti ja läpsäisi minua terveellä vitivalkoisella käpälällään.
”Hupsu pentu!” Kolli kehräsi ja rauhoituin hieman.
”Haluatko muuten seuraa?” Kysyin pian.
”Toki.” Kolli naukaisi ja hymyili hiukan.
”Sattuuko sinua muuten käpälään?” Kysyin ja osoitin Hiilihampaan arkaa käpälää.
”Ei erityisemmin.” Kolli sanoi ja meni mukavampaa asentoon.
”Saanko istuuntua?” Kysyin kun käpäliäni alkoi särkeä seisomisesta.
”Istu vain vaikka tuohon viereeni.” Hiilihammas naukui ja osoitti mukavaa istumapaikkaa.
”Kiitos.” Mutisin ja istuiduin paikalleni.
”Mikä sai muuten sinut luulemaan että kuolen?” Mustanruskea kolli kysyi.
”En tiedä..Oletko vihainen?” Sopersin.
”En tietenkään,Minä vain ihmettelin alkuun miksi sinä tuollaisia puhut.” Hiilihammas sanoi ja laittoi käpälänsä alleen.
”No..Kun näytit niin kipeältä..” Takeltelin ja siirtelen käpäliäni nolostuneena.
”No sinulla on ainakin hyvä mielikuvitus.” Kolli sanoi ja hiljeni yhtäkkiä. En viitsinyt keskeyttää häntä,Koska hän näytti hyvin keskittyneellä ajattelemaan..Jotain…Tai jotakuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Hiilihammas avaa suunsa,Kun olin jo hiukan väsynyt.
”Nyt on jo myöhä,Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?” Kolli kysyi.
”Kai..” haukottelen vilkaisten vihreillä silmilläni Hiilihammasta silmiin.
”No hyvää yötä.” Kolli sanoo ja heilauttaa häntäänsä.
”Hyvää yötä..” sanoin puolihaukottelen ja lähdin pesästä.
Katselin ympärilleni muita kissoja kohti,Jotka valmistautuivat yöpuulle.Yhtäkkiä minua alkoi väsyttää ihan kamalasti,Vaikka en ollut päässyt edes pentutarhaan ja nukahdin keskelle leiriä.
//429 sanaa,Sori tällänen kökkö

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin omalta paikaltani sotureiden pesässä. Oli vielä hämärää, ja suurin osa pesätovereistani oli yhä hautautuneina syvälle omiin vuoteisiinsa. Olisin halunnut sulkea silmäni uudestaan ja nukahtaa, mutta tiesin, ettei se kannattanut. Nyt kun olin hereillä, voisin yhtä hyvin nousta ylös ja suorittaa tavanomaiset aamutoimet, joihin minulta kului yleensä tarpeettoman pitkän aikaa. Kun Utusielu ei ollut enää potkimassa minua ylös aamutuimaan, herääminen venyi joka kerta aina vain pidemmälle aamupäivään. Toisin sanoen soturiksi ylennyttyäni olin laiskistunut.
Pesin turkkini perinpohjaisesti, koska minulla oli hyvin aikaa. Sen jälkeen siirryin aukiolle, joka ei vastoin odotuksiani ollutkaan aivan tyhjä, niin kuin olin luullut. Muutama kissa istui leirin reunalla ja näykki väsyneesti aamupalaa. Olin itsekin aikeissa suunnata tuoresaaliskasalle tonkimaan jotakin täytettä tyhjään vatsaani, kun huomasin Hillasielun istuskelemassa yksin vähän matkan päässä. Sisälläni läikähti lämmin tunne katsoessani häntä ja lähdin tassuttelemaan tuota kohti.
”Etkö sinäkään saanut unta?” naukaisin keskeyttäen soturin aamutoimet. Pieni, valkea kolli nosti yllättyneenä katseensa minuun. Hän ei ollut tainnut kuulla tuloani.
Hillasielu pudisti päätään. ”Tykkään nousta aikaisin”, hän sanoi ja nuolaisi vielä lopuksi rintaansa. Sitten hän keskittyi katsomaan minua silmiin. Liikahdin paikallani hieman hermostuneesti. En pitänyt suorasta katsekontaktista, en edes Korppitassun kanssa, vaikka olimmekin hyvin läheiset, mutta olin joutunut totuttelemaan siihen, sillä olisi ollut outoa, jos olisin tuijotellut vain varpaitani koko keskustelun ajan.
”Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityistä, ajattelin, että haluaisitko kenties lähteä seurakseni kävelylle”, Hillasielu ehdotti täysin odottamatta. Räpyttelin silmiäni hämilläni.
”Ai nytkö?”
”Niin, nyt. Minun pitää mennä partioon iltapäivällä, mutta juuri nyt olen vapaana.” Puhuessaan hänen kasvoilleen oli piirtynyt aavistuksen huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä huvittaa se, miten yllättyneen kuuloinen olin kysyessäni asiasta, vai se, että tuijotin häntä kuin tyhmä.
”No siis, kyllä se käy…” vastasin hieman takellellen. Ässäni suhisi tavallistakin voimakkaammin, mikä sai minut nolostumaan, mutta Hillasielu ei onneksi tuntunut välittävän siitä.
Seurasin kollia ulos leiristä. Metsässä oli rauhallista tähän aikaan aamusta, ja hiljaisuus oli rikkumaton. Kuljin Hillasielun vierellä. Aluksi olin vaistomaisesti jättäytynyt vähän hänen taakseen, kuten olin tehnyt oppilaana Utusielun kanssa lähtiessämme harjoituksiin, kunnes olin havahtunut ja tajunnut, miten typerää oli tassutella Hillasielun perässä. Me olimme nyt tasavertaiset, molemmat soturikoulutuksensa käyneitä nuoria kissoja, eikä kummallakaan ollut tarvetta nöyristellä toisen edessä.
Mieleeni nousi paljon muistoja kävellessämme sekametsän läpi aina metsän reunalle, josta alkoi nummi. Olin mennyt monet kerrat tästä entisen mestarini Utusielun kanssa harjoituksiin, ja nyt tuntui oudolta tehdä niin ilman häntä. En ollut kai vain vielä sisäistänyt uutta asemaani soturina, vaikka nimittäjäisistä oli jo melkein seitsemän päivää.
”Juostaanko kilpaa?” Hillasielu kysyi yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häneen ja näin, kuinka hänen silmänsä hehkuivat valkenevassa aamussa. Virnistin.
”Mikä ettei.”
En ehtinyt valmistautua lähtöön, kun Hillasielu yllättäen ampaisi matkaan. Jouduin juoksemaan tosissani pysyäkseni hänen perässään. Hän oli tosi nopea – tai sitten minä olin vain toivottoman hidas. Kilpa päättyi siihen, kun menetin tahdin askelluksestani ja kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin maahan nenälleni. Hillasielu jarrutti edelläni ja kääntyi katsomaan, kuinka minun oli käynyt.
”Sattuiko?”
Ravistin päätäni ja kompuroin itseni takaisin jalkojeni päälle. ”Ei. Olen ihan kunnossa.”
Otin askeleen hänen suuntaansa, mutta samassa viiltävä kipu lävisti jalkani ja oli kuin se olisi ollut tulessa. Ähkäisin tuskastuneena ja lysähdin alas istumaan. Hillasielu hölkkäsi luokseni.
”Ai jai, ei hyvältä näytä. Sinun pitäisi käydä näyttämässä sitä Liljatuulelle”, hän sanoi samalla kun tutki kipeää jalkaani. Purin huulta. Tiesin hänen olevan oikeassa. Jos heittäytyisin yhtä jääräpäiseksi kuin Korppitassu, enkä menisi heti käymään parantajan luona, saattaisin joutua viettämään monta päivää vuoteessa.
Hillasielu auttoi minut takaisin leiriin. Matka oli sujunut tuskallisen hitaasti, ja olin joutunut välillä pysähtymään lepäämään, mutta viimein saavuimme leiriin vievän piikkihernetunnelin luo. Juuri sopivasti Hallavarjo sattui astumaan ulos Korppitassun kanssa, kun yritimme päästä tunneliin. Hillasielu heilautti häntäänsä tervehdykseksi Hallavarjolle, joka vastasi tälle nyökkäyttämällä vähän päätään. Korppitassu katsoi minua kulmat kurtussa, kun kinkkasin hänen ohitseen Hillasielusta tukea ottaen. Väläytin ystävälleni heikon hymyn, mutta en ollut varma, ehtikö hän nähdä sitä, koska joutui juoksemaan Hallavarjon kiinni.
Parantajan pesällä Liljatuuli käski minut makuulteni sammalille. Hän tunnusteli käpälääni ja yritti löytää jotain hälyttävää, mutta totesi lopulta, että kyseli oli vain pikku nyrjähdyksestä, joka paranisi itsestään levon kanssa. Viettäisin kuulemma ainakin tämän yön täällä hänen tarkkailtavanaan.
”Tuon sinulle myöhemmin ruokaa”, Hillasielu lupasi ennen kuin poistui aukiolle, jossa lähdössä oleva iltapäivän partio odotti häntä.
Sain olla omien ajatusteni kanssa jonkin aikaa, kunnes seuraava vierailija törmäsi sisään. Tosin tämä vierailija ei ollut tainnut tulla katsomaan juuri minua.
”Hei, Liljatuuli!” Vadelmapennun iloinen ääni sanoi pesän suulta. Kuulin Liljatuulen vastaavan hänelle jostain yrttivarastonsa uumenista. Pieni, vaaleanruskea pentu tepasteli peremmälle ja huomasi sitten minut. Hän kallisti päätään ja tuli lähemmäksi.
”Hei sinullekin, Hiilihammas. Miksi sinä olet täällä?” Vadelmapennun äänestä kuului ihmetys.
”Loukkasin jalkani, kun olin aamulla juoksemassa nummilla”, vastasin hymyillen vähäsen. Pentu räpäytti silmiään sen näköisenä, että vaikutti ymmärtävän yskän.
”Entä mitä sinä teet täällä?” kysyin osittain siksi, että minua oikeasti kiinnosti tietää, millä asialla kolli liikkui täällä, ja osittain siksi, ettei minulla ollut muutakaan seuraa, enkä halunnut jäädä taas yksin.

//Vadelma? Korppikin voi jatkaa. c:
//792 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Kävelin kehää pentutarhassa. Minulla ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä. Olisin halunnut mennä leiriin seikkailemaan, mutta tiesin, ettei emo päästäisi minua yksin, eikä hän itse todennäköisesti jaksaisi lähteä kanssani. Koin itse olevani valmis seikkailemaan leirissä yksin, mutta kai emon sanaa oli kunnioitettava. Emo itse makoili pentutarhan nurkassa kohdassa, jossa karhunvatukkapensaan läpi pääsi auringonvaloa. Emon mukaan nyt oli hiirenkorva, ja sen takia ilmat olivat lämpenemässä. Omasta mielestäni hiirenkorvan aikaan oli kaunista. Olin katsellut leiriä pentutarhan suuaukon läpi, ja nähnyt valkoisen aineen hiljalleen vähentyvän. Isä, Mesitähti, oli kertonut sen olevan lunta. Hymyilin ajatellessani isääni. Hän oli niin mahtava! Kunpa hän tulisi pian taas katsomaan meitä. Ja kun olisin päässyt oppilaaksi, saisin kulkea leirissä vapaasti, ja siten näkisin häntä enemmän. Lisäksi saisin hyvän mestarin, tiesin sen. Isä valitsisi minulle ja sisaruksilleni varmasti hyvät mestarit. Emo ja isä olivat kertoneet minulle jotain siitä, miten klaani toimi. Erityisesti isä oli kertonut minulle kohtia soturilaista. Halusin jo päästä oppilaaksi! Tekemisenpuute oikeasti ärsytti minua, joten päätin mennä puhumaan emolle. Tassuttelin määrätietoisena hänen luokseen, ja tökkäsin häntä käpälälläni. Emo näytti nukkuvan, eikä reagoinut. Tökkäsin uudestaan. Sekään ei tuottanut tulosta.
”Emo, herää”, nau’uin. Ääneni ei ollut liian kova, mutta tarpeeksi kuuluva herättämään hänet. Emo hätkähti ensin, mutta sitten tajusi sen olevan minä.
”Mitä nyt, Nokkospentu?” hänen suunsa venyi haukotukseen, kun hän venytteli ja nousi sitten istumaan. Minusta tuntui hetkellisesti pahalta, että olin herättänyt hänet, mutta emo ei onnekseni vaikuttanut vihaiselta.
”Halusin vain puhua sinulle. Minulla on tylsää”, ilmoitin, ja istahdin hänen viereensä.
”Voi pikkuinen”, emo nuolaisi päälakeani. Kavahdin heti kauemmas ja näytin hänelle leikkimielisesti kieltä. Emo naurahti hiukan, ja näpäytti korvaani kevyesti.
”Olet tullut minuun. Sinullakin näyttää olevan korvatupsut”, hän huomautti. Ai. En oikein tiennyt, mitä asiasta ajatella. Oli tavallaan hienoa, että näytin emoltani. Yritin nähdä korvatupsut, mutta silmäni eivät harmikseni kyenneet katsomaan niin ylös. Raavin korvantaustaani takajalallani, sillä sitä kutitti. Ravistelin lopuksi turkkini. Päätin kysyä emolta soturilaista.
”Miksi soturilaki on olemassa, ja kuka sen on keksinyt?” kysyin suoraan, ja kallistin päätäni hiukan. Paloin oikeasti halusta tietää. Mitä enemmän tiesin jo valmiiksi ennen oppilaaksi tuloa, sitä parempi soturi minusta tulisi. Ja halusin olla hyvä Eloklaanin soturi!
”Siinäpä iso kysymys”, emo huokaisi, ja mietti hetken.
”Isäsi Mesitähti kertoi aikoinaan minulle, että soturilaki on laadittu, että kissat voisivat elää rauhassa ja sovussa keskenään”, emo kertoi. Hymyilin. Isä oli niin viisas.
”Mistä puhutte?” käännähdin kuullessani tutun äänen takaani. Tunnistin heti tulijan siskokseni, Rastaspennuksi.
”Hei!” tervehdin häntä, ”Kysyin emolta soturilaista.”
”Haluatko sinäkin kuunnella?” Aurinkokajo kysyi lämpimästi.
”Joo, kiinnostavaa!”, Rastaspentu nyökkäsi, ja asettui istumaan viereeni. Pukkasin siskoani leikkimielisesti kylkeen. Olimme siskoni kanssa melko samanlaisia, jonka takia tulimme hyvin toimeen keskenämme.
”Kuten olin sanomassa, tietoni mukaan soturilain keksivät kauan sitten eläneet kissat Tähtiklaanin avulla”, emo jatkoi. Vau! Soturilain täytyi olla todella vanha!
”Oliko Tähtiklaani se hyvä klaani, joka vartioi meitä ylhäältä tähdistä?” kysyin. Emo nyökkäsi.
”Uskooko se viereinen klaanikin Tähtiklaaniin?” siskoni tiedusteli.
”Ai Kuolonklaaniko? Ei, he uskovat toiseen… asiaan. Mutta nyt, menkäähän tekemään jotain muuta”, emo hätyytteli meidät pois, ja käpertyi taas nukkumaan.
”Ajattele, vähän siistiä tietää, että Tähtiklaani on puolellamme!” nau’uin innostuneesti Rastaspennulle. Halusin kipeästi tietää Tähtiklaanista lisää. Päätin kysyä asiasta myöhemmin isältä. Hän varmasti tietäisi asiasta enemmänkin, olihan hän klaanin päällikkö.
”Mitä tehtäisiin?” Rastaspentu pohti ääneen. Mietin hetken.
”Pelataanko sammalpalloa?” ehdotin viimein, ja aloin jo pyörittelemään pentutarhassa lojuvista sammaleista palloa.
”Pelataan vain”, sisko hymyili, ”Pyydetäänkö muitakin mukaan?” Vilkaisin muita sisaruksiani. Karpalopentu ja Kaurispentu näyttivät kumpikin oleskelevan yksikseen pentutarhassa.
”Minä käyn kutsumassa Kaurispennun, ja sinä karpalopennun. Sopiiko?” ehdotin, ja siskoni nyökkäsi. Tassuttelin veljeni luo.
”Hei, Kaurispentu”, tervehdin, ”Haluatko tulla pelaamaan sammalpalloa kanssamme?”

//Kauris? Muut sisarukset?
//577 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Nukuin leirin reunoilla hiljaa kerälläni,Kun joku hyppäsi yhtäkkiä niskaani.Käänsin nopeasti päätäni ,Ja näin Tuulipennun, Sen näsäviisaan rääpäleen, Hyppivän selkäni päällä. Eikö nykyään saa nukkua rauhassa??
”Lopeta!” Sähähdin kyyhkynharmaalle naaraalle ja katsoin häntä tuomitsevasti hänen metsänvihreisiin silmiinsä.
”Tosikko.” Tuulipentu sylkäisi sanat suustaan.
”En vain, järkevämpi kuin sinä,Tuota menoa Mesitähti ei suostu ikinä päästämään sinua oppilaaksi.” Tokaisin.
”Sinähän tässä olet ainoa,Joka ei pääse oppilaaksi ikinä!” Tuulipentu sähähti.
”Tuo oli loukkaus!!” Kiljahdin ja hyppäsin naaraan kimppuun.
”Hei!!” Tuulipentu kiljui.
”Odotitko että vastujasi kysyy sinulta,Milloin saa hyökätä?” Kysyin ivallisesti.
”No en!” Naaras rääkäisi ja löi valkoisella käpälällään minua poskeen.
”Kaivatko verta nenästä?” Kysyin uhkaavasti.
”Nenäsi näyttää jo veriseltä.” Tuulipentu näsäviisasteli ja osoitti hännällään vaaleanpunaista nenääni.
”Nyt saat tuta kunniasi!” Rääkäisin ja hyppäsin nyt kunnolla Kyyhkynharmaan kissan kimppuun. Tuulipentu yritti puolustautua,Mytta käytin isompaa kokoani hyväksi.
Lopulta olimme karvainen karvakasa,Joka pyöri vimmatusti ympäri leiriä.
Yhtäkkiä osuin johonkin pehmeään,Tummaanruskeaan… Sitten tipuin taas maahan ja osuin tummanruskeaan asiaan toisen kerran,Vasta sitten katson taakseni ja tajuan sen olevan kissa jonkun toisenkin kissan kanssa. Kissa on tummanruskea,Jolla on mustia raitoja ja hän on hyvin sopusuhtainen.Irrotauduin Tuulipennusta ja katsoin kissaa silmät suurina.
”Kuka sinä olet?” Kysyin ja räpyttelin silmiäni nopeasti.
”Tai sinä?” Kysyin siirtäessä katseeni toiseen kissaan,Joka oli valkoinen pienillä mustilla yksityiskohdilla.
” Minä olen Hiilihammas,Ja tässä on ystäväni Korppitassu.” Tummanruskea kissa sanoi ja nyökkäsi kohti toista kissaa,Näyttääkseen Korppitassu,Joka huiskaisi hännällään ilmaan,Mutta ei sanonut mitään.
”Oletteko sotureita?” Tuulipentu kysyi typerästi,Eikö hän tiennyt että -tassu-sanalla loppuvat kissat olivat oppilaita!???
”Minä olen,Mutta Korppitassukin saa pian saatuaan soturinimensä.” Hiilihammas naukaisi.
”Haluaisitteko pelata jotain peliä,Vaikka piilosta tai sammalpalloa?” Hiilihammas kysyi ja virnuili ystävälleen.
”Joo!!”Kiljaisin Tuulipennun kanssa yhteen ääneen.
”Mitä leikimme?” Korppitassu kysyi.
”Piilosta!” Tuulipentu naukui.
”Hyvä on,Minä voin olla jäänyt.” Hiilihammas sanoi ja meni litteäkivelle.
”Lasken kymmeneen.” Tummanruskea kolli maukaisi.
Me muut nyökkäsimme ja olimme juoksu valmiuksissa.
Sitten Hiilihammas aloittaa laskemisen.
”Yksi..Kaksi…” Kuulen hänen laskevan kun menen erään kiven alle,Näen Korppitassun juoksevan hiljaa erääseen hyvään pusikkoon ja Tuulipentu menee erään puun taakse.
”Hänet löydetään heti..” ajattelen mielessäni kun katson ylimielisesti kyyhkynharmaata naarasta.
”Kymmenen!” Hiilihammas huutaa ja lähtee etsimään.
Pian hän jo on Tuulipennun puulla ja huomaa kun Tuulipentu kurkkaa puun takaa.
”Tuulipentu.” Kolli sanoi pehmeästi.
”Eikä!” Naaras kiljahti ja hoiperteli pienillä jaloillaan Hiilihampaan perään.
Pian kun hän on tullut hieman minua kohti,Minua alkaa aivastuttaa ihan kamalasti. Vaikka yritän kuinka paljon olla hiljaa,Lopulta en pysty pidättämään aivastustani.
”Atsiuhhh!!” Aivastin ja Hiilihammas toljotti heti minua kohti.
”Vadelmapentu.” Kolli sanoo pehmeästi.
Tuhahdin hieman.
”Onko sinulla nuha?” Hiilihammas uteli.
”Ei..Aivastelen vain näin viherlehden aikaan erityisen paljon..” mutisen,En tiedä miksi minä aivastelen viherlehden aikaan enkä vaikka lehtijakson?!?
”Korppitassu,Sinä Voitit!” Kolli huusi Korppitassulle ja pian valko-musta naaras oli jo paikalla.
”Tällä kertaa Korppitassu on jäänyt.” Hiilihammas sanoo ja Nyökkään Tuulipennun kanssa.
Lopulta olimme jo neljä kertaa leikkineet piilosta,Ja nyt oli jo auringonlasku.
”Minua väsyttää..” Mutisin
”Samoin..” Tuulipentu myönsi vieressäni.”
”Menkää nukkumaan,Ettei Aurinkokajon tarvitse teitäkin paimentaa pentutarhaan.” Hiilihammas sanoo.
”Joo….” Sopersin Tuulipennun kanssa ja lähdimme tassuttelemaan väsyneesti kohti pentutarhaa.
Kun olimme pentutarhalla,Menimme omille paikoillemme ja viimeinen asia jonka kuulin oli lehtien kahinaa.

//Anteeksi jos tää on tosi kökkö 😐
Mutta siis 520 sanaa eli aika lyhyt

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Mitä nyt on sattunut?”
Korppitassun ryhti lysähti ja hän näytti yhtäkkiä kovin voimattomalta ja väsyneeltä. Minun kävi häntä vähän sääliksi, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena.
”Minusta ei tule ikinä soturia”, laikukas oppilas sanoi lannistuneena. Räpäytin silmiäni hieman kummastuneena.
”Totta kai sinusta tulee soturi. Ei Mesitähti jättäisi sinua oppilaiden pesälle mätänemään, vaikka sitä henkilökohtaisesti pyytäisitkin”, naukaisin ja tuuppasin ystävääni hennosti kylkeen tassullani. Petyin vähäsen, kun en onnistunutkaan nostattamaan hymyä tuon huulille.
”Minä mokasin tänään tosi pahasti harjoituksissa. Hallavarjo ei koskaan päästä minua soturiksi, jos en onnistu voittamaan häntä edes helpotetussa harjoitustaistelussa.” Korppitassu roikotti päätään ja katsoi alas tassuihinsa. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin huonona, enkä löytänyt oikeita sanoja lohduttaakseni häntä.
En kuitenkaan ehtinyt murehtia pitkään, kun tunsin yhtäkkiä jonkun iskeytyvän selkääni vasten. Pompahdin pystyyn ja käännyin katsomaan kahta pentua, jotka nujakoivat maassa keskenään. Korppitassukin oli lopettanut murjottamisen ja keskittyi nyt seuraamaan kaksikon painiottelua.
Vaaleanruskea kollipentu tömähti uudemman kerran minua vasten. Vasta nyt hän ja tämän seurassa ollut kyyhkynharmaa naaraspentu tajusivat minun ja Korppitassun läsnäolon. Pennut irrottautuivat nopeasti toisistaan ja jäivät toljottamaan meitä silmät suurina. Korppitassu astahti vierelleni ja katsoi pentuihin lievästi huvittuneen oloisena.
Tunnistin pennut Vadelmapennuksi ja Tuulipennuksi. Molemmat löytöpentuja, jotka oli tuotu vasta vähän aikaa sitten klaaniin. He saivat asua Aurinkokajon ja tämän pentujen kanssa pentutarhalla, kunnes olisivat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.
”Kuka sinä olet?” Vadelmapentu kysyi ja räpytteli kiivaasti vaaleanvihreitä silmiään katsoessaan minua. ”Tai sinä?” Hän siirsi katseensa vieressäni seisovaan Korppitassuun.
”Minä olen Hiilihammas, ja tässä on ystäväni Korppitassu”, sanoin ja nyökkäsin Korppitassun suuntaan. Naaras huiskaisi häntäänsä ikään kuin vahvistaakseen olevansa kissa, joksi olin hänet äskettäin esitellyt, muttei sanonut mitään.
”Oletteko te sotureita?” Tuulipentu kysäisi vuorostaan.
”Minä olen, mutta Korppitassukin saa varmasti pian oman soturinimensä”, sanoin ja toivoin, etten loukannut ystävääni vastaamalla hänen puolestaan. Odotin kovasti sitä, että hänetkin nimitettäisiin soturiksi, ja sitten saisimme tehdä yhdessä kaikkia niitä asioita, jotka oli meitä tähän asti kielletty, kuten leiristä yksin poistuminen ilman mestarin valvontaa. Olin toki ehtinyt haaveilla jo oman oppilaan koulutuksesta, ja toivoin todella, että oppilaani löytyisi joko Aurinkokajon pennuista tai uusista löytöpennuista.
Samassa sain loistavan idean, jolla saattaisin onnistua ehkä nostattamaan Korppitassun mielialaa.
”Haluaisitteko pelata jotain peliä? Vaikka piilosta tai sammalpalloa?” ehdotin pennuille ja Korppitassulle, joka kurtisti kulmiaan. Vastasin hänen kysyvään ilmeeseensä virnuillen. Ajattelin, että naaraan olisi hyvä saada ajatuksensa muualle epäonnistuneista harjoituksista.

//Korppi tai pennut?
//377 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Yöpartio oli tullut ja mennyt, se ei ollut sujunut ihan odotuksieni mukaan, vaan olin kompastellut mihin sattuu, ja lopulta saanut Hallavarjon menettämään hermonsa astuttuani huomaamattani kollin hännälle, lopulta leiriin päästyämme mestarini oli käskenyt jotenkin vaisusti minut nukkumaan.
Loikoilin aukiolla voimiani runsaalla aamiaisella keräillen, näykkäilin tiuhaan tahtiin palasia pulskasta, ruskeankirjavasta myyrästä.
-Seuraavaksi on siis tiedossa taisteluharjoitukset…tuumailin päivänohjelmaa itsekseni muistellen.
Hiilihammas oli jättänyt minut syömään yksinään aamiaista, kun oli itse lähtenyt mukaan rajapartioon. Kohdistin vaaleanvihreiden silmieni katseen kauniin siniselle taivaalle, jossa aurinko helotti kirkkaasti, minulla oli seesteinen olo makoillessani suojassa auringon porotukselta. Laskin katseeni alas nuolaisten pikaisesti viimeiset myyränrippeet pois naamaltani, haeskelin Hallavarjoa katseellani, aurinkohuippu koittaisi kohta, ja meidän olisi aika lähteä harjoittelemaan. Huomasin mestarini vain vähän matkan päässä minusta, kolli oli jäänyt suustaan kiinni Okraviiksen kanssa, kuin olisi unohtanut kokonaan aurinkohuipun harjoitukset. Pudistin ärtyneenä huokaisten päätäni, nousin ripeästi ylös paikaltani ja lähdin pujottelemaan rauhassa ruokailevien klaanitovereiden välistä, osa kissoista häiriintyi siitä kun kuljin heidän vierestään, mutta osa vain jatkoi minusta piittamatta omia touhujaan. Yskähdin merkitsevästi päästyäni rauhassa paikallaan loikoilevan Hallavarjon taakse, kolli käänsi päänsä niin, että kohtasin tämän silmien tutkivan katseen, tämä kohotti kysyvästi kulmiaan hoksattuaan tympääntyneen olemukseni.
-Meillä olisi nyt ne harjoitukset Hallavarjo, totesin kuivakasti.
Okraviiksi tyrskähti päänsä meistä päin pois päin kääntäen, arvasin kollin nauravan sille, kuinka minä raukka jouduin muistuttamaan Hallavarjoa harjoituksista.
-Kyllä, suunnitelmani on siis se, että menisit edeltä ennen minua, Hallavarjo selitti nyt minun suuntaani kokonaan kääntyen.
Kohautin välinpitämättömänä olkiani ja lähdin enää unohtelevaisesta mestaristani välittämättä tassuttelemaan ulos leiristä, harjoituspaikka oli vain kivenheiton päässä, eikä minun tarvinnut rämpiä kauaakaan aluskasvillisuuden seassa, kun olin perillä. Istahdin keskelle aukioita sukimaan karvojani, yritin samalla pähkäillä mikä olisi mahdollisesti Hallavarjo juoni. Varmuuden vuoksi kohotin kuononi turkistani, raottaen suutani hieman, aisteihini tulvahti Hallavarjn voimakas ominaistuoksu. Palaset loksahtelivat hitaasti paikalleen päässäni, nousin äkkiä ylös maasta ja yritin näytellä kuin kaikki olisi normaalia, enkä olisi mitään haistanutkaan. Heilautin korviani kuin olisin muka kuullut jotakin, käänsin pääni pensaikkoon, josta mestarini tuoksu tuli.
-Huomasin sinut kyllä senkin vanha kirppukasa, tule tänne! Ärisin alkaen astella kehää harjoitusalueen keskellä.
Nuuhkaisin ilmaa uudestaan, Hallavarjon tuoksu leijaili edelleen tiheästä puskasta, tassuttelin käpäläni keveästi asetellen pensaan eteen ja loikkasin hampaat voitonriemuisessa irvessä sen yli. Voitonriemuni haihtui kuin hiekka tuuleen, mestarini ei ollutkaan pensaan takana, tämän tuoksu leijui silti yhä ilmassa, kuin tämä olisi vain noussut lentoon. Yhtäkkiä selkääni tömähtivät muhkeat käpälät, jotka riuhtaisivat omat käpäläni altani huimassa kaaressa, voimakkaan liikkeen johdosta mätkähdin kyljelleni maahan. Pyristelin raivokkaasti vastaan, kun käpälät muuttuivat painavemmiksi rintakehäni yllä, haukoin turhautuneena räpiköiden happea, en edes nähnyt kissaa, joka minulle tämän teki, näkökenttäni peitti tuuhea, punaruskea karva, joka tukki melkein kokonaan suuni. Käpälät kuitenkin yllätyksekseni höllensivät otettaan, ehkä tämä ei ollutkaan vihollinen.
-Korppitassu, yritä keskittyä! Päivitteli Hallavarjon harvinaisen tuttu ääni.
Tuhahdin ärtyneenä, vääntäydyin neulasia turkistani tiputellen ylös maasta, varmaan jokaista lihastani jomotti.
-Tietenkin kiipesit koko reviirin ainoaan kuuseen, mutisin hampaitani kiristellen.
Kohotin turhautuneena katseeni Hallavarjoon, jonka jykevä ruumis oli vielä hetki sitten haudannut minut melkein elävältä.
-Olen ihan surkea, en osannut edes aavistaa, että saattaisit kiivetä! Parahdin potkaisten käpäläni vieressä ollutta, maahan Hallavarjon mukana tippunutta kuusenkäpyä.
Hallavarjo pudisteli päätään, kollin silmät kimmelsivät, kuin tämä olisi nähnyt ajatukseni, kolli vaikutti todella turhautuneelta itsekriittisyydestäni.
-Ei et sinä ole surkea, sitä paitsi uskon, että työni on pian tehty kanssasi! Hallavarjo lohdutti kuin olisin ollut pikkupentu, joka olisi tehnyt jotakin tuhmaa ja saanut torut.
Käännyin vaistomaisesti pois mestarini luota ja lähdin askeltamaan nopeasti pois, kerrankin kun olin livauttanut jotakin, jota en olisi halunnut. Puhisin ärtyneesti jotakin leirin suuaukon edessä olleelle klaanitoverille, joka näytti hämmentyneeltä, änkesin sisään tämän ohitse ja istahdin sopivasti kohdalle sattuneen Hiilihampaan viereen, kolli vaikutti hämmentyneeltä ärtyisyydestäni, jonka olisi varmaan huomannut, vaikka olisin yhä seisonut harjoitusaukiolla.
-Mitä nyt on sattunut? Hiilihammas kysyi naksauttaen turhautuneesti kieltään.

//607 sanaa.
//Hiili?

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutimme rinnakkain Merkuriuksen kanssa Eloklaanin reviirillä kohti kukkuloista. Askeleemme olivat ripeitä, sillä olimme kiireessä. Halusimme ehtiä kukkuloiden laelle ihailemaan laskevaa aurinkoa. Oli ihanaa, että Tähtiklaani oli suonut meille yhteistä aikaa, jota nykyään oli niin vähän. Niin, Tähtiklaani. Eloklaanissa ollessani minulle oli tullut hiljalleen selväksi, että usko Tähtiklaaniin oli se, mitä olin elämääni kaivannut. Tähtiklaani toi elämääni jonkinlaista syvää rauhaa ja turvan tuntua. Olin joskus jutellut Liljatuulen kanssa ja keskustelu oli jostain kumman syystä johtanut Tähtiklaanista puhumiseen. Ehkä se oli ollut kohtaloa, sillä sinä päivänä silmäni olivat auenneet. Halusin ottaa sen joskus Merkuriuksen kanssa puheeksi ja kuulla hieman hänen ajatuksiaan. Ehkä sen aika olisikin pian.
Kaipasin oikeastaan erakkoelämääni juuri sen takia, ettei Merkuriuksen ja minun askareemme kohdanneet kovin usein keskenään. Halusin olla yhdessä kumppanini kanssa niin paljon kuin voisin ja klaani tuntui vain olevan tiellä. En ollut ennen pitänyt klaaniin kuulumista minkäänlaisena ongelmana, mutta nyt kun minulla oli kumppani olin ymmärtänyt kuinka sitovaa klaani elämä oikeasti oli. En ymmärtänyt, miten klaanikissat saattoivat tyytyä niin vähään yhdessäoloon kumppaninsa kanssa. Toisaalta, he eivät olleet koskaan kokeneet muuta. Päivä päivältä varmistuin siitä, että kaipasin vapauteen takaisin. Saisimme tehdä mitä vain halusimme yhdessä Merkuriuksen kanssa milloin vain, ilman, että kukaan rajoittaisi meitä. Mutta en halunnut ryöstää klaanikokemusta Merkuriukselta, enkä aikonut ottaa asiaa puheeksi -ainakaan vielä.
Olimme saavuttaneet kukkulan juuren ja toisiamme vilkaisten lähdimme kiipeämään rinnettä pitkin hiljaa jutustellen.
”Kuulin, että Mesitähti löysi kovin pienen pennun rajalta yksin nukkumasta. Voi raukkaa”, nau’uin sääliä äänessäni. Minua hirvitti ajatus, että pentua etsi perhe sydän huolesta kipeänä. Tiesin kyllä myös sen, että pennun perhe saattoi olla kuollut, sillä tiesin kokemuksesta, että emot pitivät tarkkaa huolta pennuistaan.
”Onneksi Mesitähti löysi hänet. En kestäisi ajatusta, että pentu olisi jäänyt virumaan yksin jonnekin”, Merkurius vastasi. Nyökkäsin. Minä kaipasin pentuja ympärilleni ja tuntui hyvältä ajatukselta käydä vierailemassa pentutarhalla, kunhan kiireiltäni ehtisin. Ja ottaisin varmasti myös Merkuriuksen mukaan, sillä tiesin, että hän ei panisi pahakseen. Päinvastoin, hän olisi varmaan ikionnellinen.
Vihdoin saavutimme huipun ja edessämme avautui kaunis oranssinpunertava taivas. Olimme ylhäällä tismalleen oikeaan aikaan. Auringonlaskun lämpimät säteet värjäsivät valkean turkkini kellertäväksi ja sai kirkkaudellaan silmäni siristymään aavistuksen.
Istahdimme Merkuriuksen kanssa vieretysten ja nojasin päälläni tämän rintakehään. Minulla oli niin turvallinen olo kollin vieressä. Hän oli minuun verrattuna niin suuri, ettei minun tarvinnut pelätä mitään. Olin maailman onnellisin kissa, kun hänen sydämensä kuului minulle ja minun omani hänelle. En koskaan voisi löytää ketään parempaa, enkä edes yrittäisi etsiä.
Katsahdin hieman yläviistoon nähdäkseni kumppanini kasvot ja tuntiessaan katseeni, hänen oranssiin taittuvat meripihkasilmänsä kääntyivät minuun, niissä se sama lämmin katse mitä rakastin. Kun katseemme kohtasi, kumpikin tiesi tismalleen mitä toinen ajatteli, eikä sanoja tarvittu. Aika tuntui merkityksettömältä siinä hetkessä. Olisi voinut kulua kuita tai vain silmänräpäys, enkä olisi erottanut kauanko siinä olimme olleet.
Aurinko yritti vielä kurotella taivaanrannan takaa, mutta pian vallitsi hiirenkorvan myöhäisillan hämärä pimeys. Tyyni hiljaisuus vallitsi ympärillämme, jonka lopulta rikkoi ääneni:
”Palataanko sen pienen koivumetsän kautta? Meillä ei ole mikään kiire takaisin leiriin. Saisimme viettää aikaa yhdessä vielä pitempään.” Merkurius suostui heti, ja niinpä lähdimme ilman mitään kiirettä matkaan.
Tähdet alkoivat näkyä himmeinä taivaalla ja ihailimme niitä Merkuriuksen kanssa. Olimme jo hetki sitten kävelleet koivumetsän läpi ja nyt olimme matkalla kotiin päin. Matkamme kuitenkin keskeytyi.
”Oletko käynyt ikinä tuolla kielopellolla?” kysyin vilkaisten kumppaniani viekkaasti. Hän osasi varmasti arvata, mitä yritin vihjailla.
”En, oletko sinä Taivaslaulu?” tämä kysyi yhtyen mukaan leikkiin. Pudistin päätäni luoden vielä yhden merkitsevän katseen kollin silmiin. Kuin äänettömästä merkistä lähdimme yhdessä juoksemaan kohti aukeasta, joka oli peittynyt nuorista kieloista. Ne olivat varmasti melkein vasta kukkimisensa aloittaneita.
Syöksyin kielojen sekaan huumaantuneena niiden ihanasta tuoksusta. Hetken kukkien seassa loikittuani käännyin katsomaan taakseni ja näin kumppanini pysyvän tiukasti kintereilläni.
Asetuimme vieretysten niityn keskustaan ja katselimme tähtitaivasta. Siitä mieleeni nousi kysymys, jonka halusin Merkuriukselle esittää.
”Mitä mieltä sinä olet tähtiklaanista?” kysyin rohkeasti.

//Merkurius?
617 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Katselin ympärilleni, Leirissä ei tapahtunut mitään. Liljatuuli hoiti Kirsikakkakuonoa, Soturit makailivat auringossa ja oppilaat juttelivat.
”Tylsää…” Mutisin ja huomasin katseellani jotain erikoista, leirin laidassa maassa makasi pieni kuollut hiiri.
”Kuka on jättänyt hiiren tänne?” Ajattelin ja lähdin katsomaan hiirtä lähempää,Siitähän voisi tehdä oivan lelun! Tassutelin hiiren eteen ja katsoin ruskeaa karvaista pötkylää, Jolla oli vaaleanpunainen ja pitkä häntä. Juuri kun olin koskettavassa hiirtä etukäpälläni, Hiiri heräsi eloon ja juoksi pois.
”Äääkk!” Kiljahdin sydän kurkusta, Oliko tähtiklaani herättänyt sen?
”Mitä sinä huudat?” kuulen äänen takanani, Katson taakseni ja näen Mesitähden siinä.
”Kuol-kuol-lut…hiiri Heräsi e-eloon..” vinkaisin takellenpelokkaana.
”Se varmaankin nukkui.” Valkoinen kolli sanoi ja heilautti vaaleanruskeita korviaan huvittuneesti.
”Anteeksi..” mutisin erittäin nolostuneena.
”Ei se mitään,Sillä saattaa olla pesä lähistöllä.” Mesitähti naurahti ja katsoin häntä hänen vaaleanvihreisiin silmiin. Hymähdin hiukan ja ryhdistäydyin. En saanut olla pelkuri!!
”No minä tästä lähden…” Naukaisin ja lähdin menemään taaksepäin,Käännyn ja juoksen pois lähelle pentutarhaa.
”Hirveän noloa…” Sopersin itselleni, ja lähdin kävelemään ympäri leiriä,Ehkä se auttaisi. Siinä kulkiessani näin Viherkatseen ja Hallavarjon juttelevan toisilleen yhteinen jänis välissään.
Yhtäkkiä Hallavarjo katsahtaa minua kohti ja tuijotan valkoista kollia suoraan hänen vihreisiin silmiinsä.
Hallavarjo kääntää hetken päästä päätään ja jatkaa keskustelua kumppaninsa kanssa. Jatkoin matkaa.
”Täällähän on paljon vihreäsilmäisen kissoja..” Mutisin keskittyneesti katsellessani klaanitovereitani, joista suurin osa kissoista oli vihreäsilmäisiä. Käyskentelin leirissä jonkin aikaa, mutta sitten minulla tuli nälkä,Hirveä nälkä. Olin unohtanut syödä…
Suuntaan saaliskasalle ja otan kasan päältä mukavan kokoisen päästäisen,Jonka hotkin pikaisesti suuhuni. Yhtäkkiä huomaan Tuulipennun rynnineen viereeni.
”Hei tuletko leikkimään?” Tuulipentu kysyi energisesti.
”En nyt jaksa..Olen vasta syönyt..” mutisin suuni päästäistä täynnä.
”Senkin tylsimys! Kukaan ei jaksa leikkiä kanssani!!” Tuulipentu ärähti ja läpsäisi minua kylkeen valkoisella käpälällään.
”Koska kaikki syövät.” Sanoin nuoremmalle pennulle, Nautin siitä kun sain olla vanhempi ja näsäviisas.
”Et sinä enään syö!” Tuulipentu tokaisi hetken päästä kun olin nielaissut viimeisenkin päästäisen palan.
”Mutta haluan ruokailevon!” Tuhahdin, Vihasin sitä kun vatsassa tuntui huonolta, kun oli leikkinyt liian villisti suoraan ruuan jälkeen.
”Kuulostat aivan klaanivanhimmalta!” Kyyhkynharmaa naaras ivaili.
”Enhän, Kuulostan viisalle. Ainakin enemmän kuin sinä.” Tokaisin piikkikäästi,En kestäisi jos tuo näsäviisas pikku pennunrääpäle vielä irvailisi minulle!
”No ei sitten, VadelmaVANHUS!” Naaras sanoi töykeästi vanhus-sanaa painoittaen.
”Hei!!” Sähähdin ja hyppäsin hänen niskaansa, Tuulipentu ei ehtinyt reagoida kun olin jo hänen päällänsä.
”Voitin!” Sanoin riemukkaasti.
”Käytit painoasi,Ja huijasit!” Naaras tuhahti kun päästin hänet altani naureskellen.
”Odottaako vastujasi taistelussakin,Että olet valmis?” Ivailin.
”En minä sitä!” Tuulipentu sylkäisi sanat suustaan ja juoksi äkäisenä pois.
”Tuolle olisi pitänyt antaa nimeksi piikkitassu..” Mutisin mielessäni.
”Kuulin tuon!” Naaras huusi parin ketunmitan päästä.
”Sitten kuulit!” Maukaisin törkeästi ja astelin arvokkaasti pois,minä en alistuisi hänen tahtoonsa!
”Senkin karvapallo!” Naaras sylkäisi ja tassuteli toiseen suuntaan vihaisesti.

//Poisti tästä puolet enkä jaksanut kirjottaa niin 441 sanaa.

”

Kirjoittaja: Perus

Lähdin kohti jotain ”leiriä.” Mesitähden ja muiden kissojen opastuksella, Mutta en pysynyt kunnolla pystyssä kun katselin niin kiinteästi maisemia. Pelkkää avaraa kanervikkoa,Ei yhtään puita, Ihanaa…
”Kantaisitko sinä pennun leiriin?” Mesitähti kysyi laikukkaalta kissalta, Laikukas kissa näytti häkeltyneeltä mutta otti minua niskanahasta kiinni. Alkuun yritin pyristellä, Mutta tajusin nopeasti että ei minulla ollut mitään hätää. Ja niin olin sen laikukkaat kissan suussa niskasta ja kuljimme Mesitähden perässä. Katsoin ihastuneena maisemia vielä tarkemmin kuin äsken, Taivas oli muuttunut purppuraiseksi ja aurinko näytti laskevan hyvin kauniisti.
”Kaunista..” ajattelin ja pörhistin hieman turkkiani kun sää kylmeni.

Pian olimme siellä leirissä, Jossa oli rauhallinen tunnelma, Vaikka siellä oli ihan kamalasti kissoja.
Eräs vanhan näköinen kilpikonnakuvionen naaras makaili viimeisissä auringonsäteissä,Ja kiinnostavaa kyllä , Leirissä oli naaras jonka ympärillä leikki pentuja. Sitten laikukas kissa laski minut alas ja katsoi Mesitähteä kysyvästi.
”Kiitos,Minä vien hänet pentutarhalle.” Mesitähti naukaisi laikukkaalle kissalle.
”Jatkammeko partiota?” Laikukas kolli kysyi.
”En usko,Että siihen on tarvetta, aamupartio voi käydä rajan läpi huomenna.” Mesitähti naukaisi kovalla äänellä. Sitten Mesitähti otti minua niskasta ja alkoi viedä minua sille ”pentutarhalle.”. Lopulta saavuimme sen naaraan luo,Joka oli ollut niiden pentujen kanssa. Naaras näytti ensin hämmentyneenä,Sitten hieman turhaantuneena, Olinko epätoivottu vieras??
”Löysimme pennun Kuolonklaanin rajalta. Hajujen perusteella joku erakko on jättänyt hänet sinne,Ketään ei ollut paikalla, Ja toisen erakon hajujälki oli vanha.” Mesitähti sanoi ja laski minut alas.
Naaras kumartui tasolleni ja katsoi minua lämpimästi.
”Hei minä olen Aurinkokajo, Ja minä pidän sinusta huolta sen aikaa,Kun omat pentuni ovat pentutarhalla.” Aurinkokajo sanoi lämpimästi
”Pennulle täytyy antaa nimi,Hän löytyi nummilla, Joten ajattelin että Tuulipentu voisi olla hyvä nimi.” Mesitähti maukui ja katsoi Aurinkokajoa.
Naaras nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tervehdys,Tuulipentu. Minä näytän sinulle uuden pesäni.” Aurinkokajo sanoi ja alkoi johdattaa minua johonkin,Katsoin Mesitähteä kysyvästi ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi.
Muut pennut katsoivat minua uteliaina mennesäni karhunvatukkapensaaseen,Joka olikin tilava pesä.
”Mitähän tästä tulee?” Kysyin itselleni mielessäni.

//Jatkot Medelle taas hah…316 sanaa 😀

Kirjoittaja: Elandra

Kyyhkynharmaa naaraspentu nousi käpälilleen. Hän oli vähällä horjahtaa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Pentu asteli ulos pensaikosta. Hän katseli hiukan hämmentyneenä ympärillemme avartuvaa nummimaisemaa. Pennun askeleet olivat hieman epävarmoja. Kun silmäilin pienokaista, arvelin tuon olevan korkeintaan puolentoista tai kahden kuun ikäinen. Askellus oli niin epävarmaa, että vilkaisin takanani seisovaa Iltakaikua.
”Kantaisitko sinä pennun leiriin?” kysyin laikukkaalta soturilta, joka säpsähti kuullessaan sanani. Häkeltynyt soturi nyökkäsi ja tarttui sanaakaan sanomatta pennun niskanahasta kiinni. Lähdin johdattamaan partiota eteenpäin kohti leiriä. Kierros täytyisi käydä läpi myöhemmin loppuun.
Sää oli mitä mainioin. Aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa ja sai taivaan sinisen värin muuttumaan purppuraksi. Auringonlasku värjäsi taivaalla leijailevat, repaleiset pilvet keltaisen ja punaisen eri sävyiksi. Lämmin päivä oli viilenemässä, ja nummilla käyvä tuulenvire sai minut hieman palelemaan.

Tunnelma leirissä oli rauhallinen, kuten aina auringonlaskun aikaan. Pennut leikkivät Aurinkokajon ympärillä pentutarhan edustalla. Myös Kirsikkakuono oli tullut ulos pesästään. Vanha kilpikonnakuvion omaava naaras katseli iloisesti pentujen touhuja. Iltakaiku laski nimettömän pennun maahan ja vilkaisi minua kysyvästi.
”Kiitos. Minä vien hänet pentutarhalle”, naukaisin suurikokoiselle soturille.
”Jatkammeko partiota vielä?” kolli kysyi vakavalla äänellä. Hän ei kohdannut katsettani, vaan katsoi ohitseni.
”En usko, että sille on tarvetta. Aamupartio voi käydä rajan läpi huomenna”, vastasin niin kovalla äänellä, että myös kolme muuta kissaa kuulivat sen. Annoin partiolle luvan lähteä omille teilleen.
Tartuin pentua niskanahasta kiinni ja lähdin kantamaan tuota kohti pentutarhaa. Aurinkokajo huomasi minun lähestyvän heitä, ja naaras huomasi myös kyyhkynharmaan pennun. Kuningatar näytti hämmentyneeltä, ja ehkä myös hieman turhautuneelta. Minun kävi sääliksi kumppaniani. Hänellä olisi tästä eteenpäin seitsemän pentua vahdittavana. Olisi varmaankin parasta pyytää joitakin sotureita auttamaan naarasta pentujen hoidossa.
”Löysimme pennun Kuolonklaanin rajalta. Hajujen perusteella joku erakko oli jättänyt hänet sinne. Ketään ei ollut paikalla, ja toisen erakon hajujälki oli vanha”, kerroin laskettuani pennun maahan. Kuningatar katsoi kyyhkynharmaata naaraspentua ja kumartui tuon tasolle.
”Hei, minä olen Aurinkokajo. Pidän sinusta huolta sen aikaa, kun olen pentutarhalla omien pentujeni kanssa”, naaras naukaisi lämpimällä äänellä pienokaiselle. Pentu oli avannut silmänsä ja katsoi kuningatarta silmiin.
”Pennulle täytyy antaa nimi. Hän löytyi nummilta, joten ajattelin, että hyvä nimi olisi Tuulipentu”, ehdotin ja nostin katseeni pennusta Aurinkokajoon. Naaras nyökkäsi ikään kuin hyväksyen nimen.
”Tervehdys Tuulipentu. Tule, minä näytän sinulle uuden pesäsi”, kuningatar sanoi ja kehotti pentua seuraamaan. Pienokainen vilkaisi vielä minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin ikään kuin antaen tuolle luvan mennä Aurinkokajon mukaan. Pentu nousi jaloilleen ja lähti kävelemään haparoivin askelin eteenpäin. Muut pennut katselivat uutta tulokasta uteliaina.
Aurinkokajo katosi karhunvatukkapensaaseen Tuulipennun kanssa. Nälkä kurni vatsassani, joten kävelin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta itselleni hiiren. Kävelin Litteäkiven liepeille ja aloin syömään saalista.

// 414 sanaa

Kirjoittaja: Perus

*Tuulipennun unta*
Olen taas kaksijalkalassa,Jollakin kujalla,En muista kunnolla millä niistä.
Samassa paikassa missä luullakseni vanhempani tapettiin.
Katsoin ympärilleni ja kuulen askelia.
”Ei kai se ole siellä…?” Kysyin pelokkaasti, Minä en halua nähdä sitä uudelleen!
Karvani olivat pystyssä ja katsoin pelokkaana taakseni,Josta askeleet kuuluivat.Yhtäkkiä askeleet loppuivat.
”Se kai lähti..” Huokaisin ja rauhoituin hieman.
Sitten yhtäkkiä se hyökkäsi, Suuri valkoruskea elukka,Jonka suusta valui kuola.
”Eihhh!!” Kiljaisin pelosta kun koira hyökkäsi kimppuuni.
Nyt se yksi kissa ei ole pelastamassa minua.
Sitten koira hyökkäsi lapaani,Ja näin veren lentävän.
”Nyt kuolen..” Vinguin. Sitten heräsin että joku puski kylkeäni.

”Herätys.” Joku naukui rauhallisella äänellä.
Näin edessäni valkoisen kollin,Jolla oli vaaleanruskeita kohtia korvissa ja käpälissä.
Säpsähdin ja nousin ylös,Nämä eivät näyttäneet kovin vihamielisiltä.
Sitten venyttelin ja avasin kunnolla silmäni.
”Missä vanhempasi ovat?” Kolli kysyi ja laskeutui tasolleni.
”En tiedä..” Sanoin. En oikeasti tiedä,Uskoin vain että se koira asialla.
”Mikä on nimesi?” Kolli kysyi.
”Ei minulla ole…” Mutisin epäselkeästi.
”No minä olen Mesitähti,Eloklaanin päällikkö.” Kolli sanoi ja nousi.
”Aiotteko hyökätä kimppuuni?” Kysyin pelokkaasti kun katsoin Mesitähden vierellä olevia kissoja.
”Miksi ihmeessä rikkoisimme soturilakia?” Kolli kysyi ihmetellen.
”Soturilakia?” Kysyin pölhistyneenä.
”Ai niin,Unohdin että et ole klaanista.” Mesitähti naurahti.
”No pääsenkö mukaanne?” Utelin,Halusin jostain turvaa,Jopa jostakin kulkukissalaumasta.
”Pääset,Ja saat nimenkin.” Mesitähti sanoi kiltisti.
”Nimen?!” Kysyin hämmästyneenä.
”Niin.” Mesitähti naukui.
”Tämä on suuri kunnia..” Takeltelin ja katsoin valkoisia etukäpäliäni.
”Älä meitä kiitä.” Kolli kehrää.
”Mutta..” Olin aloittamassa mutta kolli pysäytti minut.
”Mennään nyt vain leiriin,Voimme käydä tarkastamassa rajat myöhemminkin.” Mesitähti maukui ja hän kumppaneineen alkoi kävellä johonkin,Seurasin perässä vaikka en tiennyt mihin olin menossa.

//Moii eka tällä.

Kirjoittaja: Elandra

”Jos en tietäisi, saattaisin erehtyä luulemaan teitä pian kaloiksi. Olette kehittyneet nopeasti”, Lauhalaukka kehui meitä, kun nousimme ylös vedestä takaisin kuivalle maalle. Turkkini oli läpimärkä. Yritin ravistella suurimman osan vedestä pois, ja niin tekivät myös Liljatuuli, Minttuliekki ja Lauhalaukka. Tiesin, ettei minusta koskaan mitään mestariuimaria tulisi, mutta pysyin sentään jo pinnalla. Lauhalaukka oli hyvä opettaja. Hän jaksoi kärsivällisesti toistaa samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen, ja antoi pyrki auttamaan meitä parhaansa mukaan.
”Ensi kerralla harjoittelemme vedessä taistelemista”, valko-oranssi soturi kertoi ja alkoi pitkin vedoin nuolla turkkiaan. Me muut teimme samoin. Olin onnekas, sillä oma turkkini oli lyhyttä ja ohutta. Minttuliekin punaruskea turkki sen sijaan oli paksua ja normaalia hieman pidempää. Varapäällikön turkki suorastaan imi vettä itseensä, ja märkä turkki tuntui takuulla painavalta vedestä noustessa.
”Mitä luulet, pääsemmekö opettamaan uimista muillekin ennen viherlehteä?” kysyin Lauhalaukalta ja keskeytin turkkini pesemisen. Kolli nosti sinisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Kenties, jos saamme järjestettyä harjoituksia usein, se voi olla mahdollista”, kolli ilmoitti rauhallisella äänellä ja jatkoi turkkinsa pesemistä.
Kun olimme kaikki saaneet turkkimme kutakuinkin kuiviksi, lähdimme takaisin kohti leiriä. Olin oppinut tänään sukeltamaan ja uimaan samaan aikaan. Viimeisimmät harjoituskerrat olimme harjoitelleet sukeltamista. Se sujui minulta melko hyvin, vaikka itse sanoinkin. En liikkunut vedessä yhtä sulavasti kuin Lauhalaukka, mutta kyllä minä eteenpäin pääsin. Jättäydyin joukon perälle, ja Lauhalaukka ikään kuin otti paikan joukkomme johdosta. Vilkaisin vierelläni kävelevää Minttuliekkiä, joka oli kääntänyt päänsä poispäin minusta. Naaras ilmeisesti katseli ohitsemme lipuvia puita tai jotakin muuta. Kenties hän olikin vain ajatuksissaan.
”Eloklaanilla menee aika hyvin nykyään. Aurinkokajolla on käpälät täynnä töitä pentutarhalla”, yritin aloittaa jonkinlaista keskustelua. Emme olleet viime aikoina ehtineet varapäällikön kanssa juttelemaan kamalasti. Molemmat olimme kiireisiä omien tehtäviemme parissa. Minusta oli tärkeää, että yhteys päällikön ja varapäällikön välillä oli hyvä.
”Olen huomannut sen. Aina kun näen hänet, hän on patistelemassa pentuja”, naaras naurahti pienesti ja kohtasi katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Pennut kasvavat vauhdilla. Ajattelin, että voisit saada jonkun heistä oppilaaksesi”, naukaisin ja käänsin katseeni eteenpäin.
”Kuulostaa hyvältä”, punaruskea kissa hymähti. Keskustelu päättyi siihen. Minttuliekki käänsi jälleen päänsä pois, joten en viitsinyt sanoa enää mitään.

Päästyämme leiriin, käväisin pienen mutkan pentutarhalla.
”Hei”, tervehdin kumppaniani, joka nousi istumaan minut nähdessään. Kuningatar puski kuonollaan valkeaa turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Miten uintiharjoitukset menivät?” sinikilpikonnakuvioinen naaras kysyi.
”Ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni pois naaraasta. Pennut kerääntyivät luokseni innoissaan.
”Isä! Milloin meistä tulee oppilaita?” Nokkospentu kysyi ja kallisti päätään. Pentumme olivat puolta kuuta vaille kuusikuisia, ja siltä he näyttivätkin. Pentutarha tuntui käyvän ahtaaksi, kun minä, Aurinkokajo ja kuusi pentua olimme täällä.
”Sitten kun olette kuusikuisia, eli puolen kuun kuluttua”, vastasin rauhallisella äänellä ja kosketin kuonollani tyttäreni kuonoa.
”Siihenhän on ikuisuus!” Rastaspentu huudahti epämääräisen dramaattisesti.
”Isä, kenet minä saan mestarikseni?” Karpalopentu kysyi melko vaimealla äänellä ja katsoi minua mietteliäästi.
”Se selviää sinulle sitten, kun saat oppilasnimesi”, vastasin hymyillen.
”Entä minä? Milloin minusta tulee oppilas?” vaaleanruskea kollikissa kysyi ja tunkeutui muiden pentujen ohitse minun eteeni. Vadelmapentu tapitti minua vaaleanvihreillä silmillään odottavasti.
”Sinun iästäsi me emme voi olla varmoja, mutta et ole ainakaan paljoa vanhempi tai nuorempi Nokkospentua, Rastaspentua, Karviaispentua ja Karpalopentua. Kyllä te pian pääsette oppilaiksi, älkää huoliko”, vastasin rauhallisella äänellä. Pennut olisivat halunneet vielä leikkiä kanssani, mutta ikäväkseni jouduin lähtemään melko pian saapumiseni jälkeen. Olin lupautunut johtamaan auringonlaskun rajapartiota.
”Nähdään myöhemmin”, sanoin, kun astuin ulos pentutarhalta. Pennut huutelivat perääni hyvästejä, ja minä kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota.
Partio koostui tänään yhteensä viidestä kissasta. Lisäkseni mukana olivat Hallavarjo, Iltakaiku, Hopeaputous ja Korppitassu. Kun partio oli koolla, johdatin sen ulos leiristä. Hallavarjo jättäytyi heti partion hännille Korppitassun kanssa. Kaksikko jutteli hiljaa niin, etteivät he häirinneet muuta partiota. Korppitassu oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista. Hän olisi takuulla pian valmis soturiksi.
Hopeaputous kulki aivan minun kannoillani, ja Iltakaiku oli tapansa mukaan yksinään partion keskiosassa.
”Miten sinulla menee?” kysyin ja käänsin katseeni Hopeaputoukseen. Hidastin tahtiani hieman niin, että kolli pääsi rinnalleni. Huomasin, että soturi säikähti elettäni, ja pysähtyi itsekin jäädäkseen selkeästi taakseni. Naurahdin huvittuneesti.
”Voit ihan hyvin kulkea vierelläni”, sanoin lämpimällä äänellä. Hopeaputous epäröi hetken, jonka jälkeen hän otti pari nopeampaa askelta ja tuli vierelleni.
”Anteeksi, en ole ihan tottunut tällaiseen. Kuolonklaanissa partion tulee kulkea sen johtajan takana, eikä etenkään Punatähden vierellä kulkeminen ole suotavaa kuin erikoistapauksissa”, hopeanvalkea kolli sanoi matalalla äänellä.
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Miten olet sopeutunut Eloklaaniin?” kysyin pitäen katseeni edessäpäin. Johdatin partiota kohti etelärajaa. Kulkisimme Kuolonklaanin rajaa myöten pohjoiseen.
”Yllättävän hyvin. Onhan tämä todella erilaista, mutta Taivaslaulu on täällä ja hän on minun perheeni”, kolli ilmoitti matalalla äänellä.
”Perhe on tärkeä”, huokaisin. Olin onnekas, että oma perheeni oli täällä luonani. Liljatuuli, Aurinkokajo ja pentumme olivat minulle kaikki kaikessa. Oikeastaan jos totta puhuttiin, koko Eloklaani oli minun perheeni.
Vilkaisin takanamme kulkevaa Iltakaikua. Kolli katseli ympärilleen tarkkaavaisesti. Hän kulki ryhdikkäästi eteenpäin, eikä tuntunut kiinnittävän huomiota meihin. Soturi oli tällä hetkellä Eloklaanin suurikokoisin. Entinen erakko näytti vielä suuremmalta mitä oli, sillä tällä oli pitkä ja paksu turkki.
Saavutimme Kuolonklaanin rajan. Kun kuljimme eteenpäin, nenääni leijaili tuntemattoman kissan tuoksu. Nostin häntäni pystyyn merkiksi hidastaa tahtia. Joukon hännillä tulevat Hallavarjo ja Korppitassu hiljenivät. Matka jatkui Kuolonklaanin rajaa myöten hitaammin. Tarkkailin ympäristöäni jokaikisellä aistillani. En ehtinyt ottamaan montaakaan askelta, kun hajun lähde selvisi. Edessä häämöttävässä pensaikossa nukkui pieni, kyyhkynharmaa kissa. Paikalla leijaili myös toisen kissan hajujälki. Se oli melko laimea, joka tarkoitti, että pentu oli ollut yksin tässä jo hyvän aikaa. Pienokaisen kylki kohoili hitaasti ylös ja alas.
”Herätys”, nau’uin rauhallisella äänellä ja puskin kuonollani pennun pehmoista turkkia. Kyyhkynharmaa kissa säpsähti hereille ja suoristi jalkansa venytelläkseen. Venyttelyn jälkeen se avasi silmänsä. Silmät olivat siniharmaat, kuten jokaisella alle kolmikuisella pennulla. Pienokainen räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi minua.
”Missä vanhempasi ovat?” kysyin ja kumarruin pennun tasolle. En halunnut tuon pelästyvän minua.

//Tuuli? En oikee tienny et miten toi löytäminen ois pitäny kirjottaa ni toivon mukaan tämä passaa 😀
// 924 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Leikin hajamielisesti itsekseni käpälieni välissä olevalla myyrällä pääaukiolla,Vaikka minun olisi pitänyt syödä myyrä, Mutta halusin katsella muita kissoja ja arvailla kuka on kukin.
”Tuo on Liljatuuli.” Mutisin ja osoittelin itselleni tummanharmaata parantajaa.
”Tuo taas on..KUKA TUO ON?!!” Kysyin itseltäni ja katsoin tiiviisti kohti maailman valtavinta olentoa.
”Tuon on pakko olla jättiläinen!” Puhuin itselleni ja juoksin kohti jättiläistä.
”Oletko sinä jättiläinen?” Kysyin selällään makaavalta jättiläiseltä.
”En ole,Jättiläisiä ei ole olemassa.” Olento takelteli ja kääntyi oikeinpäin,Sitten tajusinkin olennon olevan vain hyvin hyvin suuri kolli,Jonka valkoisessa turkissa oli tummanharmaita täpliä. Kallistun päätäni ja katsoin kollia mietteliäästi.
”Kuka sinä olet? En ole koskaan aiemmin nähnyt noin suurta kissaa!” Hämmästelin nähdessäni kollin koko komeudessaan edessäni.
”Minä olen Mer… Anteeksi, Siis olen Iltakaiku. Kuka sinä olet?” Kolli kertoi.
”Olen Vadelmapentu!” Sanoin itsevarmasti ja pörhistin rintaani.
”Se on kiva nimi.” Iltakaiku sanoi. Juuri kun olin kysymästä kissasta lisää,Aurinkokajo pilasi hetken.
”Vadelmapentu! Alahan tulla sieltä!” Sinikilpikonnakuvionen naaras huusi.
”Heippa! Minun pitää mennä!” Hyvästelin kollin ja lähdin Aurinkokajon luo.
”No?” Kysyn ärtyneenä häneltä.
”Nyt on päiväunien aika!” Naaras sanoi.
”Ei ole!” Vinkaisin,En minä enää mitään päiväunia tarvi!
”Onpas!” Aurinkokajo sanoi ja yritti tuuppia minua pentutarhaa kohti.
”On vain,Jos saat minut kiinni!” Hihkaisin ja lähdin juoksemaan kovaa vauhtia pakoon.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo karjaisi perääni mutta olin jo kaukana.
Juuri kun olin näyttämässä kieltä Aurinkokajolle,Enkä katsonut eteeni,Törmäsin Liljatuuleen jolla oli tuppo yrttejä suussaan.
”Varo!” Kiljaisin,Mutta oli jo myöhäistä. Yrtit lensivät ympäri aukiota ja tuuli vei niitä pois.
”Ääk!” Naaras kiljaisi.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo torui saavuttuaan paikalle.
”Anteeksi..” Vikisin.
”Ei se mitään,Nuo olivat jo pilaantuneita.” Liljatuuli lohdutti.
”Mutta silti!” Mutisin nolostuneena.
”Sinä kyllä ansaitsisit saada kunnon torut.” Liljatuuli naurahti.
”Niin.” Aurinkokajo naukui ja alkoi viemään minua päivä unille.Tottelin kiltisti.
”Kyllä se tuosta,Et sentään murtanut käpäliäsi.” Liljatuuli naurahti peräämme.

// Laskuri ei toiminut nii sorry en laskenut sanoi nyt 🙁

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 91kp! –

Ruskatassu: 10kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppitassu: 61kp! – Pisteet soturiksi ovat nyt kasassa! En ole ainakaan huomannut, että olisit ilmoittanut kirjoittaneesi Korppitassulla harjoituksista mestarin kanssa. Jos harjoituksista on kirjoitettu, ilmoitatko siihen ilmoituksiin ja lisää päivämäärä, jolloin harjoitustarina lähetettiin. Jos ei ole, kirjoita tarina vielä ennen soturinimityksiä ja ilmoita siitä.

Rastaspentu: 8kp – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Harhatassu: 12kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Vadelmapentu: 32kp! –

Mesitähti: 16kp –

Minttuliekki: 9kp –

Iltakaiku: 20kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Loikoilin leirin pääaukiolla kaikessa rauhassa auringosta nauttien. Aurinko oli hetki sitten ohittanut huippunsa, ja partiot olivat lähteneet matkaan. Minut oli määrätty jäämään leiriin. Oli tärkeää, että leirissä oli tarpeeksi monta soturia kaiken aikaa. Minua ei haitannut leirissä pysyttely juuri tällä hetkellä lainkaan. Soturin tehtävät tuntuivat raskailta, ja välillä tuntui siltä, kuin jokaikinen päivä olisi ollut kopio toisesta. Olin monena unettomana yönä miettinyt, miten paljon mielekkäämpää elämä erakkona oli ollut. Tappavan tylsän harmaa arki ei vain ollut minua varten. Huonoimpina päivinä minusta tuntui siltä, kuin minun persoonani olisi viety minulta pois. Olin vain soturi klaanissa, jonka tehtävä oli partioida, saalistaa ja vartioida leiriä. En saanut syödä silloin kun itse halusin, enkä poistua edes leiristä. Lisäksi täytyi pysytellä reviirin rajojen sisäpuolella, ja klaanissa oli niin paljon erilaisia sääntöjä. Vaikka olin jo useamman kuun asunut Eloklaanissa, ne eivät tuntuneet jäävän päähäni.
Päiviini toivat valoa nykyisin vain Taivaslaulu ja Ruskatassu. Ilman heitä olisin takuulla lähtenyt klaanista jo ajat sitten. He olivat minun perheeni, enkä voisi jättää heitä koskaan. Ruskatassu tuntui olevansa onnellinen klaanissa, enkä halunnut rikkoa hänen onneaan lähtemällä. Se olisi väärin häntä kohtaan, sillä olin luvannut pitää huolta kollista koko loppuikäni. Olisi itsekästä edes ottaa koko asia puheeksi Taivaslaulun kanssa. En halunnut huolestuttaa häntä omilla asioillani, vaikka tiesinkin sen olevan väärin. Kumppanin kanssa pitäisi jakaa kaikki elämän ilot ja surut.
”Oletko sinä jättiläinen?” ääni keskeytti ajatukseni saaden minut säpsähtämään. Avasin silmäni ja katsoin edessäni seisovaa vaaleanruskeaa pentua. Koko maailma näytti olevan väärinpäin, sillä makasin selälläni. Käännyin nopeasti oikealle kyljelleni ja nousin istumaan. Olin nähnyt pennun liikkuvan Aurinkokajon ja tuon pentujen kanssa, mutten tiennyt tuon nimeä. Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä pienokaisen pinkkiin nenään.
”En ole, ei jättiläisiä ole olemassa”, vastasin takellellen, sillä kysymys oli todella yllättänyt minut. Pentu kallisti pientä päätään ja katsoi minua mietteliäänä.
”Kuka sinä sitten olet? En ole koskaan aiemmin nähnyt noin suurta kissaa!” kollipentu hämmästeli ja katseli minua kuin olisin ollut jokin nähtävyys. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
”Minä olen Mer.. Anteeksi, siis olen Iltakaiku. Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä. Minua hävetti, sillä en ollut vieläkään tottunut uuteen nimeeni. En osannut aina edes reagoida siihen, kun joku kutsui minua. Taivaslaulu kutsui minua yhä Merkuriukseksi, enkä ollut oikeastaan koskaan jutellut kenenkään muun eloklaanilaisen kanssa sen paremmin.
”Olen Vadelmapentu”, pentu ilmoitti kirkkaalla äänellä ja pörhisti ylpeänä rintaansa. Hymyilin pennulle.
”Se on oikein kiva nimi”, sanoin. Vadelmapentu ei ehtinyt sanoa mitään, kun Aurinkokajo kutsui tuota luokseen:
”Vadelmapentu! Alahan tulla sieltä!” Pentu vilkaisi pentutarhan suuntaan, jonka jälkeen hän vielä loi katseen minuun.
”Täytyy mennä. Heippa!” pentu huudahti ja lähti loikkimaan kohti sinikilpikonnakuvioista kuningatarta. Katsoin, kuinka kuningatar pentuineen katosi karhunvatukkapensaikkoon. Jäin jälleen yksin.
Mieleeni palasivat omat pentuaikani. Olin varttunut vanhempieni ja Coronan kanssa kaksijalkalassa. Elämä oli ollut melko rankkaa, sillä joka päivä oli yhtä selviytymistä. Lopulta vanhempamme olivat kuolleet, ja olin jäänyt veljeni kanssa kahden. Noin kuusikuisina olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme ja tapasimme Dakotan ja kuolonklaanilaiset. Sen jälkeen elämäni oli ollut yhtä seikkailua siihen saakka, kun saimme Ruskatassun perheeseemme. Se oli aika, jota minä ikävöin. En koskaan ole ollut niin onnellinen. Alamäki alkoi siitä, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan.
Voi miten ikävöinkään häntä. Minua sattui ajatella, etten ehkä näkisi veljeäni koskaan. Olikohan hän enää edes elossa? Ei, ei hän voinut olla kuollut. Olin varma, että Corona löytäisi minut vielä. Me olimme perhettä, eikä perhe voisi pysyä erillään ikuisuutta. Taivaslaulu sai minut pitämään toivoa yllä. Kyllä minä vielä näkisin Coronan, olin aivan varma siitä.

Viimein partiot palasivat leiriin, ja hiljaisuus päättyi hetkessä. Leiri oli täynnä kissoja, jotka vaihtoivat päivän kuulumisia keskenään. Taivaslaulu oli hetki sitten saapunut leiriin saalistuspartion mukana. Hän pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan ja valikoi mukaansa jäniksen, jonkan aaras kantoi minun luokseni.
”Miten päiväsi on mennyt?” kumppanini kysyi kehräten ja puski paksua turkkiani. Minusta tuntui hyvältä, kun Taivaslaulu oli lähelläni. Rakastin häntä niin hurjasti.
”Ihan hyvin. Olen vain nauttinut auringosta ja vartioinut leiriä. Juttelin myös hetken yhden pentutarhan asukkaan kanssa, hänen nimensä taisi olla Vadelmapentu”, kerroin naaraalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun katsoin Taivaslaulua. Hänen eriväriset silmänsä olivat kenties kauneinta mitä maa päällään kantoi. Vaikka olimme olleet kumppaneina jo melko kauan, tuntui kuin olisin joka päivä rakastunut Taivaslauluun uudelleen. Olimme viettäneet aivan liian vähän aikaa kahdestaan, ja siksi halusinkin viettää tämän illan vain Taivaslaulun kanssa.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” kysyin ennen kuin soturi ehti vastata mitään. Taivaslaulu haukkasi palan jäniksestä. Hän söi suunsa tyhjäksi ennen kuin alkoi puhua.
”Ihan hyvin minullakin. Saalisonni oli kohdallaan, ja aamun vietin isän kanssa. On mukavaa, kun hän liittyi Eloklaaniin”, valkea naaras huokaisi lämpimästi hymyillen. Tuntui hyvältä nähdä Taivaslaulu onnellisena. Sen vuoksi olin itse valmis viettämään vaikka loppuikäni Eloklaanissa. Niin kauan kuin Taivaslaulu ja Ruska olisivat onnellisia, ei muulla ollut väliä.
”Oletko sinä loppupäivän vapaana?” kysyin naaraalta syömisen lomassa. Hän nyökkäsi ja nielaisi jäniksen palan, jota oli jo hetken jauhanut suussaan.
”Ei minulla ole mitään erityistä. Onko sinulla jotakin suunnitelmia?” soturi kysyi ja kohtasi katseeni. Kohautin lapojani.
”Voisimme ehkä käydä kukkuloilla katsomassa auringonlaskua”, ehdotin varovasti. Taivaslaulun kasvoille levisi lämmin, aito hymy. Hän painautui vasten turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Kuulostaa ihan loistavalta idealta”, kumppanini huokaisi.
”Sitten meille tulee kiire. Aurinko laskee nimittäin pian”, huomautin ja siirsin katseeni kohti taivasta. Ehtisimme kukkuloille ripeästi kävelemällä, jos lähtisimme heti. Taivas oli pilvetön, ja aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Haukkasin vielä yhden suullisen jäniksestä, ja Taivaslaulu teki samoin. Nousimme yhtä aikaa ylös.
”Eiköhän mennä sitten”, Taivaslaulu virnisti ja johdatti meidät kohti piikkihernetunnelia. Jouduin kumartumaan astuessani tunneliin, sillä piikkiherneet tarttuivat muuten ikävästi selkäkarvoihini kiinni. Tunneli oli ihan kätevä, mutta kookkaammille sotureille, kuten minulle, se tuntui olevan toisinaan liian pieni.

//Taivas?
// 908 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Oli yö, ja makasin pimeässä pentutarhassa,Jossa kuului voimakkaana kuorsaus ja tuhina.
En saanut unta,Koska vieressäni nukkuva Nokkospentu potki minua kokoajan,Vaikka minkälaiseen asentoon menisin. Yritin nukkua epätoivoisesti pitkään,Mutta sitten luovutin kuullessani keskustelun ääniä.
”Vieläkö sinä olet hereillä?” Mesitähti kuului kysyvän ulkona.
”Olen minä. Ajattelin lähteä ulos.” Naaraan ääni kuului. Menin katsomaan pentutarhan suulle uteliaasti ja näin Mesitähden ja Minttuliekin,Poltetun punasaven värisen varapäällikön.
”Muistathan nukkuakin. Tarvitsetko seuraa?” Mesitähti kysyi.
”Mene sinä vain nukkumaan,Pärjään yksin.Ja sinä tarvit energiaa pentujesi kaitsemiseen.” Minttuliekki hymähti.Mesitähti naurahti ja lähti kohti litteäkivellä olevaa pesäänsä.
”Nuku hyvin.” Naaras sanoi päällikön perään ja Mesitähti nyökkäsi.
Sitten naaras asteli kohti leirin sisäänkäyntiä,Jossa Viherkatse oli vahdissa.
Kissat puhuvat toisilleen jotain,Mistä en saa selvää.
Yritän jatkaa unen yrittämistä,Mutta minua kiinnostaa liian paljon mitä Minttuliekki tekee.
Kun naaras on lähtenyt,Hiivin ulos ja istuidun sisäänkäynnin eteen.
”Mitä sinä teet?” Viherkatse kysyi pistävästi.
”Olen vahdissa.” Sanon naaraalle ja huomaan mihin suuntaan Minttuliekki menee,Länteen eli kohti Kuolonklaanin rajaa!
”Sinun pitää mennä nukkumaan!” Viherkatse sanoi.
”Ensin vastaat erääseen kysymykseen.” Käskin.
”No mihin?” Viherkatse kysyi.
”Siihen, että mihin Minttuliekki menee?” Utelin.
”Saalistamaan.” Viherkatse sanoi väsyneenä.
”Kiitos tiedosta!” Sanon ystävällisesti ja tassutelen takaisin pentutarhaan.
Näen kuinka Viherkatse katsoo perääni ihmetellen.
”Hän meni vain saalistamaan.” Mutisin itselleni kun aloin nukkumaan,Mutta silti päässäni pyöri typeriä salaliittoteorioita. Miksi hän muka saalistajia Kuolonklaanin reviirillä jos meillä on jo tarpeeksi ruokaa?
Tai miksi hän saalistaa edes yöllä, Eikö riista ole silloin nukkumassa? Lopulta kun olen tyrmännyt kaikki kauhistuttavat ideani,Alan nukkumaan,Mutta silti mielessäni pyörii että menikö hän tapaamaan jotakin.

// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Haukottelin aamuauringon koleassa loisteessa. Ilma oli jo miellyttävä, eikä lehtikadon pakkasista ollut enää jälkeäkään. Hiirenkorva oli jo vauhdissa.
Seisoskelin Litteänkiven lähettyvillä jakaen päivän partioita. Tällä kertaa pidin mielessä Pähkinäkorvan ja minun tapaamiseni -joista oli hiljalleen tullut tapa.
Huomasin hopeanharmaan Salviakatseen tassuttavan luokseni rauhallisesti kasvoillaan pieni ystävällinen hymy. Naaraan katseessa näkyi kuitenkin tämän ujous, sillä se ei kohdannut katsettani koko aikaa.
”Huomenta Salviakatse”, tervehdin lämpimästi ja sain naaraalta samankaltaisen vastauksen.
”Huomenta. Tulin kysymään partioista”, tabbykuvioinen naaras selitti ja vilkaisi minuun varovasti keltaisilla silmillään. Tiesin, ettei saamani ujo kohtelu ollut mitään henkilökohtaista, vaan Salviakatse vain sattui olemaan luonteeltaan hieman ujo. Ei se haitannut minua. Mielestäni jokainen luonteenpiirre oli omalla tavallaan tärkeä. Ujo kissa saattoi huomioida keskustelukumppaniaan enemmän ja kuunnella tätä auliimmin, kuin puheliaimmasta päästä oleva kissa.
”Ahaa, olinkin suunnitellut sinut auringonhuipun partioon. Sopiihan se?” selitin. Salviakatse nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen hyvästeli minut ja lähti tassuttamaan oppilaidenpesää kohti -mitä luultavammin etsimään oppilastaan.
Kun olin saanut jokaiselle partioon määräämälleni kissalle jollain tapaa ilmoitettua tiedon partioon kuulumisesta, lähdin johtamaan ammupartiota. Mukanani olivat Taivaslaulu, Pehmoturkki sekä Ruskatassu. Partion tarkoitus oli kiertää Kuolonklaanin raja ja sinne suuntasimmekin.

Päivä alkoi hiljalleen olla ohitse, ainakin monen muun osalta. Kissat vetäytyivät pesiinsä ja yövartioon asettui Viherkatse. Pian minun olisi määrä lähteä rajalle Pähkinäkorvan luokse. Se nostatti hymyn huulilleni.
Silmäilin aukiota ja näin Mesitähden vaalean hahmon astelevan ulos pentutarhasta onnellinen loiste silmissään. Hänellä oli kaksi pientä poikaa ja kaksi tytärtä ja ne tekivät hänestä varmasti koko maailman onnellisimman kollin. Minäkin halusin joskus pentuja, en tiennyt olisiko sen aika vielä, mutta joskus.
Mesitähti poikkesi luonani matkallansa päällikönpesälle.
”Vieläkö sinä olet hereillä?” tämä kysyi ja katsoi minua ystävällisillä vaaleanvihreillä silmillään. Hymähdin tälle:
”Olen minä. Ajattelin lähteä vielä ulos.” Kollin kulmat kohosivat ja tämän kasvoilla oli ilme, joka oli puoliksi leikkimielinen, mutta osittain myös tosissaan.
”Muistathan nukkuakin. Tarvitsetko seuraa?” Mesitähti kysyi tavanomaisen kohteliaasti, vaikka hänen silmistä paistoikin väsy. Pudistin päätäni tyynesti.
”Mene sinä vain nukkumaan, pärjään yksin. Ja sinä tarvitset energiaa pentujesi kaitsemiseen”, naurahdin ja loin vielä Mesitähdelle lämpimän katseen, ”Nuku hyvin.” Sain päälliköltä nyökkäyksen, jonka jälkeen hän vetäytyi pesäänsä.
Odotin vielä muutaman hetken ja sitten nousin ylös ja tassutin kohti uloskäyntiä. Kohtasin Viherkatseen ja vaihdoin nopeasti muutaman sanan tämän kanssaan, jonka jälkeen pääsin tämän ohitse herättämättä sen suurempaa huomiota. Olin yrittänyt asettaa yövartioon vähän eri kissoja joka kerta, kun olin sopinut yöllisen tapaamisen Pähkinäkorvan kanssa. Minusta tuntui niin väärältä käyttää asemaani klaanissa hyväksi ja vielä itsekkäistä syistä. Ja silti en vain voinut lopettaa. Minä halusin nähdä tuon kirkkaanruskean kollin joka kerta yhä uudestaan.

//Pähkinä?
410 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Heräsin siihen että joku puski kylkeäni, Varmaankin joku kamala sammakko siitä unesta! Mutta juuri kun olin kiljumassa apua,Tajusin sen vain olevan Mesitähden valkoinen kuono ruskeine leukoineen.
”Huomenta Vadelmapentu,Kuinka sinä voit?” Mesitähti kysyy ja katsoo minua silmiin.
”Huomenta Mesitähti…Ja hyvin..” Mutisin hieman säikähtäneenä.
”Miksi näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?” Kolli kysyi hieman huvittuneesti.
”Luulin että…” Aloitin nolostuneena.
”No?” Kolli kysyi ja katsoi minua kiinteästi silmiin vihreillä silmillään.
”Luulin sinua hirviösammakoksi…Joka tappaa minut…” Sanoin hyvin hyvin nolostuneena.
”Älä huoli. Ensinnäkin,En ole hirviösammakko, Toiseksi ei ole minun tapaista syödä pentuja omasta klaanistani.” Mesitähti naureskeli niin että vaaleanruskeat korvat liikkuivat.
Huokaisin helpotuksesta,Ettei hän ollut suuttunut minulle tai mitään.
”Mutta miksi olet täällä?” Kysyin.
”Halusin käydä katsomassa sinua ja katson kuntosi.” Mesitähti sanoi.
”Eikös se ole parantajien puuhaa?” Kysyin hämmentyneenä.
”Halusin auttaa Liljatuulta,Koska hänen pitää katsoa onko Kirsikkakuonolla punkkeja.” Mesitähti naukui.
”Hyi..” Yökkäsin melkein.
”Sellaista se on parantajana.” Mesitähti sanoi.
”Miksi sitten joku haluaa parantajaksi?!!” Kysyin ihmetellen.
”On parantamisessa hyviäkin puolia,Ja on tärkeää, Että on joku joka osaa auttaa.”Mesitähti maukui.
Nyökkään hyväksyvästi.
”Mutta siis, Sattuuko kurkkuun?” Mesitähti kysyy.
Puhdistan päätäni.
”Entä vuotaako nenä?” Mesitähti jatkoi.
”Ei..Ja mikä parantaja sinustakin on tullut?” Kysyin nauraen.
”Olisin kyllä tyytyväinen jos osaisin oikeasti parantaa klaanipäällikkyyden lisäksi, Mutta en valittevasti osaa. Liljatuuli antoi vain nämä kysymykset.” Mesitähti sanoi muka surullisena.
”Muuten,Onko päällikkönä hienoa??” Utelin.
” Onhan se aika, Mutta todella kiireistä.” Mesitähti huokaisi.
”Ai..” Sanoin säälien.
Mesitähti hymähtää.
”Mutta olet mielestäni paras päällikkö ikinä!” Kehräsin iloisesti ja nousin ylös.
Mesitähti alkaa nyt kunnolla hymyilemään.
”Kiitos.” Hän sanoo hieman koskettuneena.
Kehrään ja pusken hänen rintaansa.
”Muuten,Ellet halua olla täällä koko loppu ikääsi,Olet vapaa lähtemään takaisin pentutarhaan.” Mesitähti sanoo.
”JIPPII!!” Kiljaisen ilosta ja juoksen ulos.
”Kiitos!” Huusin vielä perääni ja näin kaukanakin valkoisen kollin hymyilevän.

//Jatkot Medelle :3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jälleen kerran olimme päätyneet Korppitassun kanssa siihen pisteeseen, että tuijottelimme toisiamme silmiin molemmat yhtä hölmistyneen näköisinä. Olin kehottanut ystävääni menemään lepäämään – oikeastaan ihan vain siksi, että hän oli kertonut lähtevänsä tänään Hallavarjon kanssa yöpartioon, ja ajattelin hänen tarvitsevan vähän unta ennen sitä – mutta naaras näytti pysähtyneen miettimään jotakin. Hänen silmänsä kapenivat parin silmänräpäyksen ajaksi vaaleanvihreiksi viiruiksi, ja olin ihan varma, että hän aikoisi sanoa minulle kohta jotain terävää.
”Taidat olla oikeassa”, naaras sanoi kuitenkin vastoin odotuksiani. Hänen ilmeensä pehmeni hieman. ”Menisit sinäkin tekemään jotain hyödyllistä.” Minua alkoi hymyilyttää, kun huomasin pilkkeen ystäväni silmäkulmassa.
”Koko ajanhan minä teen”, murahdin ja osoitin kuonollani aamupalani rippeitä, jotka olivat lojuivat vielä edessäni. ”Minä syön! Ja se on todella hyödyllistä.”
Korppitassu pyöritteli huvittuneena silmiään, mutta lähti sitten oppilaiden pesälle. Jäin katsomaan hänen peräänsä vaipuen takaisin omiin ajatuksiini. Yritin kuvitella, millaista mahtoi olla päällikön elämä. Ei se varmaankaan poikennut paljon muidenkaan klaanin kissojen elämästä, nyt kun sitä ajatteli. Olinhan vasta hetki sitten saanut todistaa Mesitähden puuhailevan pentujensa kanssa aukiolla kuin kuka tahansa isä. Enkä kyllä oikeastaan ollut kuullut hänen joutuneen tappelemaan Kuolonklaanin kissojen kanssa, vaikka heistä paljon kaikenlaisia huhuja liikkuikin. Ehkä päällikkönä oleminen ei sittenkään ollut niin kamalaa, kuin uneni oli antanut ymmärtää.
Istuskelin aukiolla jonkin aikaa. Lopulta Hillasielu tuli pyytämään minua mukaan metsästyspartioon, joka oli tuota pikaa lähtemässä. Tartuin tarjoukseen mukisematta, sillä eihän minulla ollut leirissäkään parempaa tekemistä. Ainakaan Korppitassu ei pääsisi piikittelemään minua sillä, etten koskaan saanut mitään aikaiseksi.

//Korppi?
//235 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiirenkorva eteni vauhdilla, ja viherlehti häämötti edessäpäin. Eloklaanilla meni entistäkin paremmin. Hiilitassu oli ansainnut jokin aika sitten soturinimensä, ja kissa tunnettiin nyt Hiilihampaana. Vain neljäsosakuu sitten partio oli löytänyt nummilta yksinään seikkailevan, nälkiintyneen pennun. Nimetön pentu oli otettu klaaniin, ja hänen nimensä oli nykyisin Vadelmapentu. Aurinkokajo oli ottanut pennun hellään hoivaansa, ja pienokainen oli piristynyt nopeasti.
Rastaspentu, Nokkospentu, Karpalopentu ja Kaurispentu kasvoivat nopeasti. Aurinkokajolla oli pentutarhalla käpälät täynnä töitä, kun myös Paatsamapentu ja Vadelmapentu olivat hänen vastuullaan. Kirsikkakuono ja klaanin soturit tekivät parhaansa auttaakseen kuningatarta.
Minun päiväni päällikkönä olivat kiireisiä, mutta olin jo kuiden saatossa ehtinyt tottua siihen. Toivoin, että klaanin kasvaessa myös minun tehtäväni vähenisivät edes hieman. Nyt jouduin partioimaan lähes päivittäin, sillä sotureiden määrä oli edelleen melko pieni. Oppilaiden koulutus vei mestareiden aikaa.
”Huomenta”, Hillasielun pehmeä ääni kantautui takaani. Entinen oppilaani istuutui vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Huomenta. Miten sinä nukuit?” päätin yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua Hillasielun kanssa. Pidin tärkeänä sitä, että päällikkönä tulin toimeen jokaisen eloklaanilaisen kanssa. Halusin tuntea heidät kaikki mahdollisimman hyvin.
”Kohtalaisesti. Halavaviiksi pyöri vieressäni koko yön levottomasti”, kolli haukotteli väsyneen oloisena. Naurahdin pienesti vastaukseksi.
Aurinko oli vasta nousemassa, ja leirin pääaukio oli hiljainen. Pentutarhalta kuului pentujen ääntä. Olimme sopineet Aurinkokajon kanssa, että pennut pääsisivät aamuisin ulos pentutarhalta vasta auringonnousun jälkeen. Näin soturit saisivat rauhassa nousta ylös ilman, että pennut pyörisivät jaloissa häiritsemässä. Pentujen kasvatuksessa kohtuullinen kuri oli tärkeää. Oli tärkeää, että jokainen eloklaanilainen osaisi noudattaa klaanin sääntöjä ja Tähtiklaanin määräämiä lakeja.
”Miten sinulla menee? Onko ollut kiireitä?” Hillasielu kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Palasin takaisin ajatuksistani keskusteluun ja käänsin katseeni takaisin kohti soturia.
”Ihan hyvin. Tuntuu, että päivät ovat liian lyhyitä. Päällikön tehtävien lisäksi pitäisi löytää aikaa myös perheelle ja ystäville”, selitin. Hillasielu kuunteli ja nyökkäsi.
”Ei käy kateeksi”, soturi virnisti leikkisästi. Huomasin, kuinka tuon katse liukui pois minusta kohti leirin uloskäyntiä. Ensimmäinen aamupartio valmistautui lähtöön. Hillasielu nousi ylös ja kohtasi vielä kerran katseeni.
”Minun täytyy mennä partioon. Oli mukava jutella. Nähdään taas”, kolli hymyili ja vastausta odottamatta tuo kiiruhti partion mukaan.
Jäin jälleen kerran yksikseni Litteäkiven luokse. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin Liljatuulen astelevan sisään leiriin. Tummanhamaa parantajanaaras kantoi suussaan joitakin yrttejä, joita en osannut nimetä. Pienikokoinen naaras selkeästi huomasi minut, sillä tuo väläytti minulle lempeän hymyn. Päätin liittyä sisareni seuraan, sillä tässä olisi vielä paljon aikaa, ennen kuin täytyisi lähteä uintiharjoituksiin. Olimme sopineet Lauhalaukan, Minttuliekin ja Liljatuulen kanssa, että tapaisimme tänään samassa paikassa missä aina ennenkin ennen aurinkohuippua. Olimme oppineet uimisen niin että pysyimme jo pinnalla, ja tänään opettelisimme sukeltamista.
”Huomenta, oletpa sinä aikaisin liikenteessä”, tervehdin sisartani kehräten.
”En saanut unta”, naaras lausui hieman epäselvästi yrttitukko suussaan. Häntä ei ilmeisesti haitannut se, että lyöttäydyin tämän seuraan. Kuljin naaraan perässä ensin sairasaukiolle ja sitten itse parantajan pesään. Pesä sijaitsi kahden suuren kiven välissä. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva yhdelle kissalle ja yrttien säilytykseen. Minä en olisi voinut nukkua täällä, sillä yrttien katku oli erittäin voimakas. Liljatuulta se ei tuntunut haittaavan, sillä naaras oli itse päättänyt nukkua yrttien ympäröimänä.
”Miksi Vadelmapentu nukkui sairasaukiolla?” kysyin naaraalta hiljaa, kun tuo sai lajiteltua yrtit oikeisiin paikkoihin. Pieni naaras käännähti minun puoleeni.
”Hän teki lähempää tuttavuutta lumikasan kanssa ja sai paleltuman kuonoonsa. Päätin pitää hänet ihan varalta yön yli sairasaukiolla, jotta Aurinkokajon ei tarvitse seurata hänen vointiaan koko aikaa”, parantajakissa selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin.
”Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa uintiharjoitusten lisäksi?” esitin lisää kysymyksiä, sillä tiesin ettei naaras hermostuisi sellaisesta.
”Kirsikkakuono valitteli, että hänellä on punkkeja. Lupasin, että käyn poistamassa ne tähän väliin. Sitten minun pitäisi vielä tarkastaa Vadelmapennun kunto sitä ennen. Menee aika tiukille tämän aamun aikataulu”, parantajakissa irvisti.
”Minä voin auttaa, jos apu vain kelpaa”, tarjouduin kohteliaasti. Liljatuuli mietti hetken aikaa.
”Voisitko sinä herättää Vadelmapennun ja tarkastaa hänen vointinsa. Jos hän tuntee olonsa hyväksi, nenä ei vuoda tai kurkku ole kipeä, niin hän voi varmasti palata takaisin pentutarhalle”, tummanharmaa naaras sanoi ja kääntyi takaisin yrttien puoleen.
”Teen niin. Jos hänen voinnissaan on jotain valittamista, ilmoitan siitä sitten sinulle”, lupasin. Liljatuuli kehräsi pienesti ja puski minua kiitokseksi. Hän keräsi kaiken tarvitsemansa kasaan ja lähti edelläni ulos pesästä. Minä jäin sairasaukiolle, kun Liljatuuli poistui pääaukiolle. Astelin rauhallisin askelin kohti nukkuvaa pentua. Hyvin vaaleanruskea kolli nukkui sammalvuoteella sikeästi. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti. Puskin hellästi kuonollani pienokaisen pehmeää pentukarvaa. Vadelmapentu säpsähti hereille ja avasi vaaleanvihreät silmänsä hämmentyneen oloisena.
”Huomenta Vadelmapentu. Miten sinä voit?” kysyin rauhallisella äänellä.

//Vadelma?
// 712 sanaa

Kirjoittaja: Perus

”Mikä tuo ideasi oli mennä lumihankeen palelluttamaan itsesi?” Liljatuuli kyseli .
”No..Se oli vahinko!!” Sanoin ja yritin pyristellä Liljatuulen otteesta.
”Anna hänen hoitaa nenäsi,Senkin hupsu!” Aurinkokajo naukaisi ja naurahteli.
”Ei tämä ole hauskaa!!” Valitin kun lopetin pyristelemisen.
Olin joutunut parantajan pesään kaaduttuani lumihankeen ja saanut siitä vieläpä paleltuman nenääni.
En haistanut yrttejä parantajanpesässä,Ja maksimissaan hyvin lievästi.
”Ole paikallasi.” Tummanharmaa naaras sanoi ja tunki valkoisen kuononsa suuni lähelle.
”Avaa suu.” Liljatuuli käski tämän jälkeen ja avasin suuni.
Juuri kun Liljatuuli olisi alkanut tutkimaan kurkkuani, Mutta aivastin.
”Atsshh..Hiush!” Aivastan vahingossa suoraan Liljatuulen silmiin.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo kiljahtaa ja juoksee auttamaan Liljatuuli-parkaa.
”Sattuuko silmiin?” Aurinkokajo kysyy.
”Ei..Puhdistan vain ne varmaan.”Liljatuuli naurahti.
”Anteeksi..” Mutisin nolostuneena.
Pieni tummanharmaa naaras katsoi minua putsatessaan silmiään märällä sammalpalalla.
”Ei se mitään.” Naaras sanoi hymyillen.
”Sinulla on näyttääkseen nyt myös flunssa.” Liljatuuli naukaisi.
”En kai kuole??” Kysyin hätääntyneenä.
”Et,Ellei sinua päästetä takaisin lumeen.” Liljatuuli maukui rauhoittavasti.
Huokaisen helpotuksesta ja katson ympärilleni kunnolla, Parantajanpesässä oli hämärää ja ilma oli hieman kosteaa, Makasin pehmeän sammalalusen päällä. Kurkkuuni sattui.
”Ota tämä.” Naaras sanoi ja antoi minulle jotakin keltaista,Hyvän tuoksuista ja ihanan lämpimän oloista.
”Mitä se on??” Kysyn.
”Hunajaa,Se auttaa kurkkukipuun.” Liljatuuli vastaa pikaisesti.
Laitan aineen kurkkuuni,Se tuntuu ihanalle..Fantastiselle…Voisin syödä tätä ikuisesti..
”Voisin syödä tätä ikuisesti….” Kehrään tuntiessani ihanan lämmön suussani.
Liljatuuli ja Aurinkokajo naurahtavat.
”Mutta nyt sinun täytyy nukkua,Että paranet.”Liljatuuli sanoo pehmeästi ja antaa minulle siemeniä jotka syön kiltisti.
Ja pian nukahdan unen maailmaan…

*Vadelmapennun uni*
Istuin pilven päällä,Näin kauniin vaaleansinisen taivaan,Jossa möllötti suuri keltainen aurinko.
”Täydellistä” Ajattelin kun istuin sinä pilven päällä,Yhtäkkiä huomaan että lähistölle tuli muita pilvijä, Ja hyppään erääseen pieneen, Joka näytti hyvin pehmeältä torkkumis-alustalta. Makailen ihanan pehmeässä pikkupilvessä ja katselen taivasta,Jossa lentelee lintuja joita en kehtaa ottaa. Yhtäkkiä pilvi alkaa kulkemaan nopeaa vauhtia pois muista pilvistä etten ehdi tehdä mitään, Kun pilvi on mennyt jonkun aikaa,Se hidastuu ja muuttu kivikovaksi. ”Mitä tapahtuu?” Ihmettelen katsoessani uutta pilveäni.
”Painajaisesi!” Eräs varis huutaa käheällä äänellä toiselta pilveltä.
”Miten niin?” Kysyn.
”Kohta näet!” Varis räkättää.
Ja juuri sinä hetkenä taivaalta alkaa sataa sammakoita.
”Eieieieieii!!” Kiljun pelosta epätoivoisena ja yritän etsiä piilopaikkaa, Mutta yhtäkkiä pilvi pienenee ja alkaa keräämään sammakoita.
”Eiii!!” Kiljun.
Sitten herään.

”Mitä sinä kiljut?!!” Liljatuuli kysyy edessäni.
”Minä näin pahaa unta..” Sanon nolostuneena.
”Ja sitten kiljut yöllä niin,Että puolet klaanista herää?” Liljatuuli kysyy.

Kirjoittaja: Perus

”Kaurispentu!”Huokaisen ärtyneesti kollin vieressä.”Noh…?” Valkoinen Kolli sanoi herättyään unelmistaan.”Keskittyisit joskus!”Sähähdin.”Anteeksi..”Kaurispentu maukaisi ja katsoi anteeksi pyytävästi sulkeutuen taas ajatuksiinsa.”Olet toivoton..”Valitin ja lähdin pois,Ei tuollaisen hermosahan kanssa voi jutella! Lähdin sen sijaan muita pentuja kohti.”Hei Rastas ja Nokkonen!” Kehräsin iloisesti saapuessani sinikilpikonnalaikullisen ja valkoruskean naaraan eteen.”Rastas-ja NokkosPENTU”Valkoruskea naaras murahti painoittaen Pentu-sanaa.”Anteeksi..”Mutisin mutta menin asiaan,”Pidetäänkö juoksukilpailu leirin päästä päähän?” Rastaspentu ja Nokkospentu möykkäävät ja lähdemme leirin eteläkärkeä kohti.Menemme kaikki lähtö-asentoon ja Rastaspentu alkaa laskea.”Kolmannella! Yksi..kaksi..Kolme!” Ja niin kaikki alkavat juosta hulluna.En nähnyt enään mitään muuta kuin määränpääni,Eli leirin pohjoiskärjen.En nähnyt olinko viimeinen vai ensimmäinen,Se ei edes erityisemmin kiinnostanut,Halusin vain juosta sydämeni kyllyydestä.Lopulta olin maalissa,Varmaan viimeisenä… ”Voitit!”Kuulon huudon takaani ja näen sieltä juoksevan Nokkospentu Rastaspennun kanssa.”Enhän minä…”Sopersin..Hehän ovat minua paljon isompia ja pitempijalkaisia.”Voitpas.”Rastaspentu sanoi pehmeästi.”Olen paras!!”Hihkaisen ja lähden juoksemaan ympäri leiriä,Juoksen sattumanvaraisesti ja hypin silloin tällöin,Juuri kun olin tekemässä kolmatta kierrosta leirin ympäri,Törmäsin johonkin ja kaaduin johonkin kylmään.”Apua!!”Yritän mumista kylmästä aineesta joka on täyttänyt suunikin.”Mitäs sinä lumipenkkaan teet?” Nokkos-ja Rastaspennun emo Aurinkojoku tulee näyttääkseen viereeni ja nostaa minut niskassa.”Ööhh..Leikin vain…”Sopersin,Hirveän noloa! ”Näin kyllä mitä tapahtui,Olet kyllä nopea mutta varomaton.”Sinikilpikonnakuvionen naaras kehrää huvittuneesti laskiessaan minua maahan.Katson käpäliäni nolostuneena.”Aiai..Sinulla on paleltuma nenässä!” Aurinko sanoo ja käskee minun mennä parantajan pesälle että parantaja saa katsoa paleltuman.”Voitko tulla mukaan,Aurinko?”Kysyn Auringolta. ”Voin tulla,Ja nimeni on Aurinkokajo.”Naaras hymyilee huvittuneesti,Virnistän takaisin.

Kirjoittaja: Perus

Katselin ulos pilvisen päivään,Olin ollut parisen päivää jossain ”Eloklaanissa.” jossa oli hyvin mukavia kissoja.Muistan vieläkin sen säikähdyksen kun näin lauman suuria kissoja nummella,Ja uskoin että ne syövät minut aamupalaksi! Mutta..Eivät ne syöneet,Ainakaan vielä.Katsoin muualle pentutarhaan joka oli täynnä sikeästi nukkuvia emoja ja pentuja,Joiden nimiä en muistanut vieläkään,Tai sekoitin,Ja arvaa onko se noloa kun muut nyrpistävät sinulle! Tunsin kokoajan pientä hermostuta alkuun klaanissa,Mutta kyllä minä pian sopeuduin vaikka en muistanutkaan kenenkään nimeä,Yleensä käytin heistä heidän ulkonäköään kuvaavia sanoja,Esim harmaa kolli,Mutta en vieläkään käsitä heidän pitkiä nimiään,Eikö voisi olla vain Harmaa harmaalle kissalle? Noh..Niilläkin on varmaan oma merkityksensä.
Tunsin käpälän kyljessäni. ”Kuka se oli?” Sähähdin loukkaantuneena,Mutta huomasinkin että se oli vain jonkun käpälä,En tunnista kenen tässä hämärässä.Nousen ylös ja mutisen,”En jaksa olla täällä ahtaudessa enään,Menen ulos.” Väistelen kissojen ruumiita pentutarhan perältä asti ulos.Huokaisen helpotuksesta ja istahdan leirin keskelle kauas lumikasoista katsomaan yötaivasta,Jonka on täyttänyt pilvet.Katselin niitä ja nuolin turkkiani ja katselin taivaalle,Kun olen ollut siinä jonkun aikaa.Pilvet väistyvät ja näen kauniit tähdet,Nuo valopilkut synkässä taustassa rauhoittavat minua,En tiedä miksi…

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas esitti tämän hetkiseksi kysymykseen sen, että minkä halusin soturinimekseni. Istuin ystävääni vastapäätä täysin hiljaa tuijottaen tämän ohitse sinne, missä Mesitähti oli kyyristynyt klaaniin uutena tulokkaana saapuneen Vadelmapennun eteen, päällikkö työnsi pentua rohkaisevasti sinne mihin muut pentutarhan asukit olivat siirtyneet peuhaamaan. Huokaisin haikeasti, mieleeni muistui kun itse olin saapunut klaaniin.
-Korppitassu? Oletko kunnossa? Hiilihampaan kysymys keskeytti ajatuksenkulkuni, ravistelin päätäni ärtyneesti.
Ystäväni yskähti merkitsevästi ja siirsi käpäliään vaivaantuneena.
-Mitä? Äyskähdin haluamaani töykeämmin.
Vastapäätä minua seisonut ruskea kolli vetäytyi loukaantuneena hieman taakseppäin kompuroiden omiin käpäliinsä.
-Niin, että minkä haluaisit soturinimeksesi? Hiilihammas toisti kysymyksensä.
Päässäni raksutti tyhjä, autio tiedottomuus, mistä minä voisin yhtäkkiä nyhjäistä itselleni soturinimen?
-En minä vain tiedä, totesin poimien hierakanlehden takaisin suuhuni ja kääntäen selkäni Hiilihampaalle.
Lähdin enää Hiilihampaasta välittämättä jolkottamaan parantajanpesälle lehden makea aromi suuhuni leviten, pujahdin parantajanpesään mietiskellen ystäväni näkemystä yrttitietämykseni haitoista, minusta siitä ei olisi mitään haittaa, vaikka yrteistä tietäisinkin. Liljatuuli tassutti uteliaana minua vastaan ja silmäili olemustani kuin etsien uusia ruhjeita, naaras räpsäytti meripihkan sävyisiä silmiään yllättyneenä kun tämän katse osui suussani olevaan hierakanlehteen.
-Mistä sinä hierakkaa olet löytänyt? Parantaja kysyi kun laskin lehden suustani naaraan jalkojen juureen.
Kaivelin muistiani hetken, sitten mieleeni putkahti minun ja Hiilihampaan hetki sitten käymän keskustelun sanat: ”reviirin pohjoispuolella”
-Reviirin pohjoispuolelta sieltä yhden tiheän vatukon vierestä! Ilmoitin rintaani ylpeästi röyhistäen.
Yhtäkkiä mieleeni juolahti eräs seikka: Jos olisin yhä enemmän ja enemmän Liljatuulen kanssa, niin Hiilihammas luulisi minua hulluksi.
-Voin näyttää sen sinulle joskus, mutta en nyt! Nähdään! Naukaisin pikaisesti naaralle pujahtaen pois parantajan tutkivan katseen alta.
Huokaisin helpotuksesta kun huomasin Hiilihampaan istumassa rennompana suojassa auringon porortukselta, kolli varmaan hoksasi katseeni ja käänsi ruskean karvan peittämän päänsä minua kohti, tämä nyökkäsi minulle tyytyväisenä.
Istuuduin ystäväni viereen alkaen sukia sotkuista turkkiani, se oli edelleen sotkussa tuotteliaan saalistusreissun jäljiltä.
-Muuten, oletko koskaan miettinyt, että jos meistä jommasta kummasta tulisi päällikkö tai varapäällikkö? Esitin mieleeni ensimmäisenä putkahtaneen kysymyksen, en sietänyt välillemme laskeutunutta hiljaisuutta.
Hiilihammas ojensi etukäpälänsä venytykseen köyristäen vähän selkäänsä.
-Päällikkönä ja varapäällikkönä olisi aika paljon vastuuta, ja entä sitten kiistat joita pitää selvitellä Kuolonklaanin kanssa? Hiilihammas esitti minulle toisen kysymyksen vastaamatta itse ollenkaan.
Kohautin olkiani päästäen ulos tuhahduksen, ystäväni yritti selvästi vältellä tätäkin aihetta.
-Empä kuule tiedä, tokaisin räpäyttäen suurielkeisesti vaaleanvihreitä silmiäni.
Naksautin tuumivaisesti kieltäni, olisihan se ihan loogisesti kiinnostavaa olla varapäällikkö tai jopa itse päällikkö, en silti osannut kuvitella niitä minun pikku haikeuteni ylittäviä murheita ja huolia, joita päällikkö sai kantaa harteillaan.
-Pitäisiköhän sinun mennä lepäämään? Hillihammas kysyi yhtäkkiä.
En tiennyt miltä kannalta kollin asia olisi pitänyt ottaa, loukkauksenako kenties? Vaikko pyytettömänä kehotuksena?

//410 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yllätyin totaalisesti, kun Korppitassu tunnisti turkistaan kiinni roikkuneen lehden hierakaksi. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, mutta viime aikoina naaras oli viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa parantajan pesällä Liljatuulen seurassa, ja pelkäsin hänen haluavan ryhtyä nyt mieluummin parantajaksi soturin sijaan. Samaan aikaan tunsin itseni osasyylliseksi, sillä minähän se alunperinkin olin saanut Korppitassun uneksimaan itsensä parantajana, mikä oli kyllä sinänsä ironista, koska naaras ei ollut koskaan viihtynyt parantajan pesällä.
Korppitassu sylkäisi lehden maahan ja katsoi minua vähän syyllistävän näköisenä. Ihan kuin olisin juuri loukannut häntä jotenkin erityisen syvästii. ”Ei yrttitietämyksestä mitään haittaakaan ole”, ystäväni napautti takaisin ja huiskaisi hännällään ilmaa turhautuneesti. Tiesin, ettei väittelymme tulisi loppupeleissä hyödyttämään meitä kumpaakaan, joten annoin asian olla ja vaihdoin puheenaihetta.
”Oletko huomannut, miten klaani on kasvanut viime aikoina? Nyt kun Vadelmapentukin liittyi klaaniin, saamme varmaankin muutaman kuun päästä tuoretta verta oppilaiden pesään”, sanoin. Korppitassu katsoi minua yhä hieman epäluuloisesti, mutta näytti sitten sysäävän kiukkuiset ajatukset pois mielestään. Hän istuutui uudelleen alas ja siloitteli pörhistynyttä turkkiaan.
”Niin kai.” Korppitassu oli suunnanut huomionsa nyt pentutarhalle päin. Seuratessani hänen katsettaan näin Mesitähden ja Aurinkokajon tulleen aukiolle pentujensa kanssa. Mukana näyttivät olevan myös Paatsamapentu ja Vadelmapentu, jotka kumpikin olivat löytöpentuja sekä entisiä erakkoja – aivan kuten minä ja Korppitassukin olimme olleet ennen Eloklaania.
”Minäkin haluaisin saada omia pentuja”, lipsautin vahingossa ääneen. Korppitassu vilkaisi minuun päin yllättyneen oloisena, mutta koska en jälkeenpäin esiin tulleelta nolostukseltani osannut irrottaa katsettani Mesitähdestä ja tämän perheestä, hänkin kääntyi katsomaan takaisin heidän suuntaansa.
”Kuule, Korppitassu”, aloitin jo hetken ajan kestäneen hiljaisuuden rikkoen. ”Minkä sinä haluaisit soturinimeksesi?”

//Korppi?
//249 sanaa