Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas kysyi, että olimmeko tehneet vielä Hallavarjon kanssa mitään muuta kuin vain käyneet metsästyspartiossa, ystäväni näytti vielä hieman sotkuiselta, josta arvelin kollin olleen syvässä umpiunessa vielä hetki sitten. Ruskean turkin omaava ystäväni nuolaisi vielä viimeiset tähteet syömästään tuoresaalistaan nyökäyttäen minulle odottavasti päätään.
-Mhm…Kerkesimme saalistuksen lisäksi vain hioa vaanimisasentoani, naukaisin hetken aamun tapahtumia ponnekkaasti muisteltuani.
Hiilihammas heilautti toista korvaansa värisyttäen samalla viiksiään huvittuneesti.
-Olet ihan lehtien peitossa! Tämä maukaisi tiputtaen hännällään inhottavasti turkkiini takertuneen lehden. Lehti leijaili väliimme, minusta tuntui, että olin nähnyt kasvin aikaisemminkin. Kumarruin nuuhakisemaan kasvia viikset uteliaasti väpättäen, Hiilihammas katseli kummastuneena kun nostin pääni vaaleanvihreät silmät iloisesti kimmeltäen lehteä suussani hellävaroen kantaen.
-Thämä on hierakkaa! Mokelsin epäselvästi lehti suussani.
Laskin kasvin varovasti suustani ja nyökäytin päätäni innokkaasti ystävälleni.
-Tätä en ole ennen reviirillämme nähnytkään, muistaakseni kävimme Hallavarjon kanssa reviirin pohjoispuolella! Hössötin lehteä kynnenkärjelläni tökkien.
Ystäväni pudisteli huolestuneesti päätään, tämä räpäytteli silmiään ihmeissään kuin pöllönpoikanen, jonka silmään oli lennähtänyt roska.
-Oletko parantaja vai oppilas Korppitassu? Vietitkö liikaa aikaa parantajanpesässä? Onko sinustakin tullut parantaja? Hiilihammas ryöpsäytti heilutellen epätavallisen kiivaasti häntäänsä.
Tuijotin hölmistyneenä ystävääni, jos olisin kehdannut, niin olisin suin päin loksauttanut suuni ammolleen.

//184 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin jäänyt vielä hetkeksi ulos nauttimaan ilta-auringosta, kun Korppitassu oli jolkotellut takaisin parantajan pesälle. Olin kyllä luvannut äänettömästi oppilaalle meneväni kohta itsekin nukkumaan, mutta juuri nyt minun tarvitsi viettää vähän aikaa omassa ihan vain seurassani. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, etten ollut edes ehtinyt vielä prosessoida sitä kaikkea läpi.
Huomenna Korppitassu pääsisi kiinnittymään takaisin arkeen. Olin varma siitä, että hänestä tulisi varsin pian soturi. Vaikka naaras ei ollutkaan pystynyt harjoittelemaan normaaliin tapaan mestarinsa kanssa, koska oli joutunut viettämään viimeiset pari päivää parantajan pesällä loukkaantumisen takia, Hallavarjo huomaisi varmasti siitä huolimatta kehityksen oppilaansa työskentelykyvyssä ja taidoissa. Loppujen lopuksi Korppitassulla ei siis ollut kamalan pitkä matka kiriä minua kiinni.
Lisäksi klaaniin oli tullut uusi pentu – tarkemmin sanoen Vadelmapentu. Nuori kissa oli löydetty haahuilemasta läheltä klaanin rajaa, minkä jälkeen hänet oltiin tuotu klaaniin ja hyväksytty sen jäseneksi. Ei ollut vaikea päätellä, mistä kolli oli saanut nimensä: hänen kirkkaan vaaleanpunainen nenänsä paistoi hännänmittojen päähän. Kun Vadelmapentu oli liittynyt pentutarhaan muiden sitä asuttavien pentujen ja Aurinkokajon joukkoon, olin alkanut ajatella asioita. Ensimmäisenä mieleeni oli juolahtanut toiveikas ajatus siitä, että saattaisin mahdollisesti saada jonkun pennuista oppilaakseni tulevina aikoina. Siihen oli kyllä vielä aikaa, mutta ainakin ehtisin valmistautua mestarina olemiseen hyvin ennen sitä. Sen jälkeen olin alkanut ajatella omien pentujen hankkimista, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä tämän hetken asia. Olisi hienoa päästä jatkamaan Eloklaanin perintöä omien jälkeläisten kautta, mutta perhettä ei voinut perustaa yksinään. En ollut ainakaan vielä kokenut ketään klaanin naaraspuolista yksilöä kohtaan sellaista palavaa tunnetta, joka kertoisi halusta sitoutua yhteen loppuelämäksi, joten toistaiseksi haave jälkikasvuista saisi jäädä vielä vain haaveeksi.
Oli tullut hämärää, kun havahduin ajatuksistani takaisin tähän maailmaan. Aurinko oli kadonnut puiden taakse ja jättänyt jälkeensä punertavan taivaan. Könysin itseni ylös, ja köyristin selkäni kaarelle. Haukotus karkasi suustani, kun otin suunnaksi sotureiden pesän. Ajattelin viimein noudattaa ystäväni kehotusta ja mennä nukkumaan. Tarvitsisin voimiani, sillä en tiennyt, mitä huominen toisi tullessaan mukanaan. Ehkä joutuisin pelastamaan Korppitassun taas jostain uudesta pinteestä. Ajatus sai minut hymähtämään hiljaa, samalla kun käperryin omalle vuoteelleni.

Seuraavana aamuna heräsin vasta aurinkohuipunhetken tienoilla. Olin itselleni hieman vihainen siitä, että olin antanut itseni nukkua niin pitkään, mutta tiesin että minun oli turha murehtia sitä nyt.
Liljatuuli kertoi Korppitassun ehtineen lähteä jo harjoituksiin Hallavarjon kanssa, kun olin käynyt kyselemässä oppilasta parantajan pesällä. He olivat lähteneet liikkeelle heti varhain aamusta, joten parantaja arveli heidän palaavan vähän ajan päästä. Koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä, olin siirtynyt aamupalalle aukiolle.
Tänään oli taas yksi niistä aurinkoisista päivistä, jotka ajoivat kissat ulos pesistään nauttimaan hiirenkorvasta. Totta puhuakseni olisin voinut tottua tähän: ruokaa oli yllin kyllin, päivät olivat toinen toistaan lämpimämpiä ja valoisampia, eikä minkään maailman huolista ja murheista ollut tietoakaan. Edes Kuolonklaanin uhka, joka leijui alati painostavana ukkospilvenä klaanin kissojen yllä, ei tuntunut enää niin suureelliselta.
Samassa huomioni kiinnitti piikkihernetunnelin suunnalla tapahtuva liikehdintä. Silmänräpäystä myöhemmin aukiolle tupsahti Hallavarjo, jonka heti kintereillä tuli Korppitassu. Oppilaan turkista roikkui lehtiä ja muuta roskaa, mutta hänen silmänsä loistivat ylpeydestä. Huomasin, että hänen leukojensa välissä oli pulska hiiri. Se selittikin naaraan epätavanomaisen hyväntuulisuudem.
Seurasin katseellani, kun Korppitassu kuunteli loppuun Hallavarjon asian, jonka jälkeen hän lähti kiikuttamaan saalistaan tuoresaaliskasalle. Samalla hetkellä hän näytti tajuavan minun tarkkailevan itseään. Huiskautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Korppitassun kasvoille levisi leveä hymy, ja tämä lähti tassuttelemaan minua kohti häntä pystyssä.
”Hei vaan”, kehräsin iloisesti. ”Sinulla näyttää olleen tänään saalistusonnea matkassa.”
Korppitassu istahti minua vastapäätä, ja nyökkäsi. ”Niin on. Ja arvaa mitä: Hallavarjo lupasi, että menemme tänään yöpartioon.”
Räpäytin silmiäni vähän yllättyneenä – tai oikeastaan tosi paljon yllättyneenä. Se ei kuulostanut yhtään Hallavarjon tapaiselta. Muistin hänet kissana, joka ei enää järjestänyt mitään ylimääräistä toimintaa harjoitusten lopuksi. Tuumasin lopulta vain, että hän ehkä halusi antaa Korppitassulle hyviäkin muistoja oppilaana olemisesta kaikkien niiden huonojen kokemusten lisäksi.
”Sehän on hienoa! Harjoittelitteko te tänään pelkästään saalistamista?” kysyin, ja nuolaisin samalla viiksiini tarttuneen tähteen pois.

//Korppi?
//622 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas oli esittänyt kysymyksen, jota en itse varmaan olisi kyennyt, uskaltanut ja halunnut esittää, nyt kuitenkin seisoin parantajamme edessä odottaen naaraan tuomiota siitä, että kuinka kauan vielä joutuisin lojumaan toimeettomana parantajanpesässä. Liljatuulen naamalla oli neutraali ilme, joka varmaankin merkitsisi vielä monen auringonnousun aikaista lojumista, laskin katseeni turhautuneena tikkusuorina jännityksestä täriseviin käpäliini. Hiilihampaasta huokui levottomuus ja kärsimättömyys, kolli liikehti vieressäni siirtäen painoaan tassulta toiselle, kuin tämä olisi odottanut maan halkeavan käpäliensä välistä kahtia. Lopulta kuulin huvittuneen, mutta heleän kehräyksen, nostin katseeni Liljatuuleen, joka vaikutti tyytyväiseltä.
-Luulempa, että joudun luopumaan Korppitassusta jo huomenna, naaras naukui kuulostaen edelleen todella huvittuneelta.
Naamalleni levisi piristynyt virnistys, käänsin iloisena katseeni Hiilihampaaseen, joka katsoi hämmästyneen ja iloisen sekaisin tuntein takaisin.
-Kiitos Liljatuuli! Naukaisin minulle epätavanomaisesti, olin vain niin iloinen uutisesta, jota en ollut odottanut.
Parantaja nyökäytti vakavoituneena päätään, silti naaraan silmistä näki tämän olevan ylpeä omasta suorituksestaan. Minun olisi tehnyt mieli pörröttää molempien lähelläni olevien kissojen turkit ihan täysin sotkuun, mutta hillitsin sentään itseni sen asian kohdalla, sen sijaan kosketin pikaisesti, mutta kiitollisena kuonollani parantajan pehmeän turkin peittämää poskea ja askelsin ripeästi pois paikalta, jotta ystäväni tai Liljatuuli eivät voisi kysyä mitään ahdistavia kysymyksiä minun epänormaalista käyttäytymisestäni. Suuntasin tuoresaaliskasalle, koska se tuntui tällä hetkellä kaikkein luonnollisimmalta paikalta koko leirissä, vatsan pohjallani poltteli vastustamaton nälkä, jolle ei ilman saalista näkyisi loppua. Arvoin muhkean harakan ja mehevän oravan välillä. Päädyin hetken kompromissista oravaan, josta leijaili huumaava, ihanan mehukas tuoksu, joka nostatti pakostakin veden kielelleni, nappasin oravan hampaideni väliin ennen kuin kukaan muu ehtisi sitä nenäni edestä viedä. Vetäydyin parin ketunmitan päähän oravani kanssa, laskin pääni ahnaasti puraistakseni ensimmäisen murean palan. Oravan aromi soljui kielelläni täyttäen minut hännänpäästä korvannipukohin, sitten se osittain katosi nielaistessani palasen. Kumarruin haukatakseni toisenkin palan saaliseläimestä, aromi ei tällä kertaa ollut niin maukas kuin ensimmäisellä palalla, mutta se oli silti sama huumaava maku.
Aivan huomaamattani koko orava oli pian kadonnut sisuksiini, tunsin oloni ihmeen täydeksi ja rennoksi, kerrankin oli vain mukava ajatella positiivisia ajatuksia sen sijaan, että mieleni täyttäisivät huolet siitä kuinka vaanimisasennossani oli ollut taas joku vika, jonka vain pätevä pilkunviilaaja olisi voinut huomata.
-Oliko hyvää? Vierelleni huomaamattomasti makuulle käynyt Hiilihammas naukui kepeästi, siirsin katseeni pirteänä kolliin, joka lipoi juuri huuliltaan viimeisiä hiiren rippeitä.
Aukaisin suuni ja annoin makean haukotuksen soljua ulos sisältäni, kuulin vierestäni pienen, huvittuneen tyrskähdyksen.
-Oli hyvää, se orava oli mainio! Vastasin rennosti ystäväni hetki sitten esittämään kysymykseen.
Hiilihammas liikautti etukäpäläänsä, tämä vaikutti varsin hilpeältä loikoillessaan käpälät rinnan alle vedettyinä.
-Et ennen ole sanonut noin saamistani saaliseläimistä! Kolli napautti leikkisästi, taisimme molemmat olla hieman höperöitä kuultuamme Liljatuulen iloisen ilmoituksen.
Kohautin hartioitani keveästi, enhän minä voinut tietää, että mikä tuoresaaliskasasta ottamani eläin oli Hiilihampaan!
-Mistä minä sen tietäisin kun et hirveämmin saaliitasi mainosta, sen kun menet vain kailottamaan kaikille saaneesi oravan, joka oli mielestäni maukas! Piikittelin iloisesti takaisin, pukkasin samalla käpälälläni kollia leikillään lapaan.
Lopulta aloimme rauhoittumaan, sitten me vain makoilimme paikallamme jutellen niitä näitä, Hiilihammas kertoi hieman siitä miten mukavaa oli olla soturi ja minä taas valaistin hänelle sitä tylsyyden tunnetta kun vain löhösin parantajanpesässä päivät pitkät. Lopulta hämärä kietoi meidät silkiseen viittaansa, tämä yö tulisi olemaan viimeinen, jonka viettäisin Liljatuulen hellyttävää tuhinaa kuunnellen, ehkä minulle tulisi jopa parantajaa, ja tämän mutinoita ikävä.
-Lähden nukkumaan, kehotan myös sinua tekemään samoin, sammalsin väsyneenä puoliuneen vaipuneelle ystävälleni, joka tuntui hätkähtävän hereille.
En ilta-auringon helottaessa vielä kirkkaasti oikein nähnyt mitään, mutta olin erottavinani pienen nyökkäyksen Hiilihampaan muuten väsyneellä naamalla. Jolkotin tokkuraisena kompastellen parantajanpesän tiuhaan punotusta suuaukosta sisään ja vaivuin melkein saman tien ihanasti hiirenkorvalle tuoksuvalle sammalpedilleni, Liljatuuli oli jo sammahtanut omalle pedilleen ja tuhisi tutuksi tulleella, omalla tavallaan, ummistin rennosti silmäni ja mietin Hiilihammasta, joka olisi joko ottanut kehotukseni hyvin tosissaan tai sitten vielä makasi jääräpäisenä samalla paikalla kuin ennen äkkilähtöäni. Uni kietaisi minut hennosti mukaansa ja tuntuin siltä kuin olisin vain uponnut syvemmälle ja syvemmälle tummanvihreisiin sammalliin, jotka tuntuivat turvallisilta kutitellessaan aina välillä polkuanturoitani, mikään päivän huolista ja ajatuksista ei tuntunut enää vaivaavan minua.

//640 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu vaikutti olevan mielissään päästessään pitkästä aikaa ulkoilemaan. Ymmärsin häntä kyllä, sillä olihan oppilas joutunut viettämään parantajan pesällä jo melkein pari päivää. Itse olisin ehtinyt tulla hulluksi siinä ajassa, mutta ystävälläni olikin aina ollut paljon rautaisemmat hermot kuin minulla. Ihmettelin edelleen, miten Korppitassu oli onnistunut salaamaan mestariltaan – ja jopa minulta! – näinkin pitkään loukkaantumisensa. Harmillisinta oli kuitenkin se, etteivät Hallavarjo ja Liljatuuli tienneet todellista syytä naaraan vaivoille. Korppitassun itsepäisyys saattaisi koitua hänelle vielä kalliiksi, ellei hän tajuaisi avata suutansa ja kärsiä tekojensa seuraamukset kuin kunnon klaanikissa ainakin.
”Nukahditko sinä pystyyn?” Korppitassun ääni tunkeutui ajatuksiini. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni, ja tajusin meidän tulleen jo nummen reunalle. Laikukas oppilas oli pysähtynyt katsomaan taakseen, kun huomasi minun jääneen jälkeen. Ravasin hänet äkkiä kiinni.
”Maa kutsuu, Hiilihammas”, Korppitassu naukaisi hidastaessani hänen kohdallaan. Vaikka naaras pyörittelikin mukamas pitkästyneenä silmiään, huomasin hänen viiksiensä värisevän huvittuneesti. Vastasin tämän eleeseen virnuilemalla takaisin.
Käänsin katseeni eteenpäin, ja näin nummen avautuvan edessämme ja jatkuvan silmänkantamattomiin asti. Lumi oli sulanut pois jo miltei kokonaan, ja märän mullan ja ruohon tuoksu pisti terävänä nenääni. Tuuli puhalsi kasvojani vasten mukavan virkistävänä, ja ikuisuudelta tuntuneen hetken ajan tunsin pitkästä aikaa rentoutuvani kunnolla. Sitten se hetki lakkasi olemasta, kun Korppitassu pukkasi minua kylkeen tassullaan. Katsahdin häneen selvästi sen näköisenä kuin olisin juuri tippunut puusta, sillä naarasta alkoi taas huvittaa.
”Mitä nyt?” murahdin hieman tympääntyneenä.
”Katso”, Korppitassu sanoi ja vakavoitui. Hän osoitti hännällään kauempana nummella erottuuviin tummiin, liikkuviin hahmoihin. Tunsin jokaisen lihakseni kiristyvän jännityksestä turkkini alla. Nuuhkaisin ilmaa varovasti, ikään kuin se olisi voinut puraista minua, mutta en haistanut mitään uhkaavaa.
”Varmaankin vain rajapartio”, tokaisin huojentuneena. Olin ehtinyt jo pelätä törmäävämme Kuolonklaanin kissoihin, mikä olisi kylläkin ollut melko epätodennäköistä, mutta ei missään nimessä mahdotonta. Klaanien välit olivat olleet tähän asti hieman kireät mutta rauhanomaiset, eikä kumpikaan ollut halukas tappelemaan turhan takia.
”Palataan takaisin. Kohta alkaa hämärtää, enkä minä mielelläni liiku missään pimeässä”, sanoin jättämättä Korppitassulle varaa vastaväitteisiin, vaikka hänen ilmeestään huomasikin, että tällä olisi ollut pari valittua sanaa asiaan liittyen. Tiesin Liljatuulen kaipailevan potilastaan takaisin, enkä minä aikonut hankaloittaa hänen työtään entisestään ryhtymällä osalliseksi Korppitassun äänettömään kapinaan.
Matka leiriin sujui paljon joutuisammin kuin olin odottanut. Emme kuitenkaan saapuneet hetkeäkään liian aikaisin, sillä Liljatuuli tuli meitä vastaan jo heti parantajan pesään sisään päästessämme. Aistin naaraan kireyden, mutta en maininnut asiasta ääneen, koska tiesin että saisin kuulla kunniani, jos niin tekisin.
”Miten teillä sujui? Sattuuko mihinkään?” parantajakissa aloitti kuulustelun ja kiersi Korppitassun ympäri ainakin pariin kertaan, ilmeisesti yrittäen löytää edes jonkinlaista vammaa oppilaasta. Korppitassun korvat olivat painuneet luimuun, kun hän silmäili närkästyneen oloisena tummanharmaata naarasta, joka pörräsi hänen ympärillään.
”Liljatuuli, kävelyn aikana ei ilmennyt minkäänlaisia ongelmia, ja Korppitassu näyttää sitä paitsi olevan ihan kunnossa, joten huolehtimisesi on ihan turhaa”, sanoin väliin nopeasti. Liljatuuli pysähtyi ja kohotti meripihkasilmiensä katseen minuun. Tunsin oloni hieman epämukavaksi vanhemman kissan tuijotuksen alla, ja yritin vältellä hänen katsettaan.
”Kauanko hän joutuu olemaan vielä parantajan pesällä?” kysyin, kun hiljaisuus ehti käydä painostavaksi. Tällä kertaa kohtasin parantajan liekehtivät silmät, eivätkä ne näyttäneet enää läheskään yhtä uhkaavilta kuin äsken. Korppitassulla – ja tietenkin myös minulla, koska olin hänen paras ystävänsä – oli oikeus saada tietää, kuinka pitkään hän joutuisi vielä virumaan täällä.

//Korppi?
//512 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Ajatukseni olivat ristiriitaisia ja aina kun yritin tehdä kompromissia itseni kanssa, jokin toinen mutkikas pikkuvika tunki ahnaasti tielleni. Hiilihammas oli ehdottanut, että voisimme käydä jaloittelelmassa, olin mumissut tälle myöntävästi, enkä oikein keskittynyt tämän esittämään asiaan. Todellisuudessa minua vaivasi vieläkin se, että olin kertonut ystävälleni karvaan totuuden päänsärystäni, uskoin kyllä tämän pitävän salaisuuden, mutta kolli oli viime aikoina ollut melko hermostunut terveydestäni ja voisi paljastaa asian Liljatuulelle, jotta oloni parantuisi. Hiilihampaan ehdotuksesta oli kulunut jo auringonnousu, eikä päätäni särkenyt enää kävellessä tai noustessa seisomaan, ystäväni oli ollut huojentunut kun olin kertonut, että pystyin jo kävelemään ilman, että jouduin heti vaipumaan sammalpedille, tämän äänessä oli ollut silti epäileväinen vivahdus, luulin sen johtuvan todenmukaisesta tarinasta, jossa sain oksalta kuonolleni ja tipuin puusta. Hiilihammas asteli sisään parantajanpesään ja tämän kasvoille levisi
hämmästynyt, mutta iloinen virnistys kun tämä huomasi, että olin noussut venyttelemään jalkojani.
-Sinähän kävelet! Ystäväni kehräsi iloisesti.
Olisin ottanut asian melko henkilökohtaisesti, sillä minusta tuntui, että Hiilitahammas väitti minua salakavalasti valehtilijaksi.
-Valehtelisinko minä muka ystävälleni? Näpäytin kepeästi, yrittäen saada Hiiihampaan satimeen.
Ystäväni kohautti olkiaan siristäen silmiään hitusen.
-Et, tämä maukui ja katseli minua hieman syyttävän näköisenä.
Oli kyllä totta etten ollut kertonut kollille kaikkia asioita vaan salaillut viimeiseen asti, mutta se ei siltikään ollut valehtelua. Lopulta Hiilihammas luovutti ja lopetti pistävän tuijottamiseni alkaen tassutella ympäriinsä luultavasti miettien puheenaihetta.
-Mitä tuumisit jos lähtisimme nyt jaloittelemaan, jalkani ovat olleet koko päivän toimeettomat ja kaipaan tekemistä! Maukaisin kysymyksen ja samaan settiin perustelin myös syyt ulos lähtemiselle.
Kolli nyökäytti ponnekkaasti päätään.
-Käydään ensin kysymässä Hallavarjon lupa, Hiilihammas naukui ja oli kääntymäisillään oviaukolle.
Aukaisin suuni ja olin juuri sanomaisillani kissasta, joka seisoi ystäväni takana.
-Annan lupani mielihyvin! Hiilihampaan taakse hiirenhiljaa hiipinyt Hallvarjo naukaisi säikäyttäen tuoreen soturin niin, että tämä liu’utti kyntensä ulos ja pörhisti turkkinsa.
Hallavarjo näytti vähintään yhtä yllättyneeltä kuin ystäväni säikähtäneeltä.
-Anteeksi kun säikäytin, en minä sentään Luuklaanilainen ole, joten voit vetää kyntesi sisään Hiilihammas, mestarini naukui värisyttäen huvittuneena viiksiään.
Ystäväni veti vaivaabtuneena kyntensä takaisin sisään ja siloitteli karvansa Hallvarjoa koko ajan uhmakkaasti katsellen.
-Onko sinun pakko hiiviskellä noin Hallavarjo? Naukaisin katsellen kahta kollia, jotka tuijottivat toisiaan tulisesti huomioimatta minua ja rinnalleni tassuttanutta Liljatuulta.
Liljatuuli pudisteli raskaasti huokaisten päätään.
-Onko tämä parantajanpesä vai pentutarha, jossa riehuu valloillaan kolme pientä pentua? Parantaja niiskaisi katsellen jäisesti minua Hiilihammasta ja Hallavarjoa.
Hetkähdin yllättyneenä, parantaja oli yleensä kärsivällisen kissan perikuva, mutta kaippa tälläkin oli huonoja päiviä.
-Eiköhän lähdetä Hiilihammas! Naukaisin ja ryntäsin käpälät hieman täristen pois parantajanpesästä, jossa ilmapiiri oli kissojen välillä muuttunut kireäksi.

//404 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Ravn

Salviakatse oli luvannut viedä minut tänään nummelle. Harmaankirjava naaras oli ollut sitä mieltä, että nyt oli mitä otollisin sää harjoitella aavalla viihtyvien päästäisten, myyrien ja jänisten saalistamista. Lisäksi soturitar oli vihjannut siihen suuntaan, että mikäli ilma pysyisi suotuisana ja päivänvaloa olisi riittämiin, voisimme alkaa opetella myös hyökkäämisen ja puolustamisen alkeita sekä perehtyä pariin yksinkertaiseen taisteluliikkeeseen – rehellisesti sanottuna en ollut järin innoissani mestarini jälkimmäisestä ideasta, mutta halusin joka tapauksessa päästä edes hetkeksi ulos leiristä. Ennen lähtöämme naaras oli antanut minulle luvan syödä jotakin, jotta jaksaisin varmasti koko päivän. Olin valikoinut tuoresaaliskasasta kovaonnisen varpusen, jota hotkin hyvillä mielin lähellä oppilaiden pesää. Salviakatse istui piikkihernetunnelin luona ja keskusteli siniharmaan turkin omaavan Lumihiutaleen kanssa, varroten minua. Koska en halunnut odotuttaa itseäni, ahmin nopeasti loput sulkapeitteisestä tuoresaaliista ja nuolin suunympärykseni puhtaaksi. Jännitys ja silkka innokkuus kutkuttivat suloisesti vatsanpohjassani ja saivat tassuni syyhyämään vimmatusti suunnatessani kulkuni mestarini ja Lumihiutaleen tykö. Molempien erakkosyntyisten soturien katseet kääntyivät hitaasti puoleeni, kun nämä viimein havaitsivat minun lähestyvän heitä.
“Joko olet valmis?” Salviakatse kysyi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin tarmokkaasti päätäni.
“Pitäkää hauskaa”, Lumihiutale toivotti aurinkoisesti hymyillen ja jäi istumaan niille sijoilleen, kun mestarini lähti johdattamaan minua läpi piikkihernetunnelin ja ulos leiristä.

Aikaisemmin vitivalkoinen ja hyytävä nummi oli muuttunut ruskeankirjavaksi ja kosteaksi. Lumen alla lehtikadon ajan uinunut maa oli alkanut hiljalleen vihertää ja ilmassa leijaili lukemattomia vahvoja eri kasvien ja eläinten tuoksuja – kaiken kaikkiaan maisema tarjosi niin paljon virikkeitä, etten tiennyt mihin niistä keskittyä ensimmäisenä! Onnekseni Salviakatse tarjosi pian ratkaisun ongelmaani.
“Kuten aamulla kerroin, tänään harjoittelemme ainakin saalistusta”, naaras sanoi. “Ensimmäinen tehtäväsi on jäljittää mikä tahansa pieni jyrsijä ja koettaa saada se kiinni.”
Nyökkäsin hitaasti ja aloin varovasti haistella sekä maistella ilmaa saaliseläimen hajujäljen toivossa, vetäen keuhkoni täyteen nummen teräviä ja soisia tuoksuja. Jouduin miettimään hetken, mutta lopulta uskoin tunnistavani hajujen sekamelskasta kohtalaisen tuoreen peltomyyrälle kuuluvan jäljen, jota lähdin hitain askelin seuraamaan. Salviakatse kulki pari ketunmittaa jäljessäni.
Hajujälki johdatti minut kohti reviirin luoteisosissa sijaitsevaa koivumetsää, jonka siintäessä edessäni myyrän tuoksu alkoi yllättäen voimistua. Pysähdyin niille sijoilleni ja annoin katseeni kiertää hitaasti ympäröivässä maisemassa. Edessäni kohosi alastomuuttaan karu koivumetsä, kun taas vasemmalla puolellani maa oli kuivuneen ja kuolleen heinikon peitossa. Puolestaan oikealla puolellani kaukaisuudessa häämötti ainakin kuusia, koivuja ja leppiä kasvava sekametsä sekä varvikko, joka peitti pitkälti koko Eloklaanin reviirin. Ja siellä varvikossa, erään kanervamättään juurella parin kolmen hännänmitan päässä, kyyristeli jäljittämäni harmaaturkkinen saaliseläin – se näytti olevan kylmissään ja syventynyt nuuhkimaan maata oletettavasti jonkin syötävän toivossa. Vedin hiljaa syvään henkeä ja otin varovasti askeleen lähemmäs, ennen kuin valmistauduin ponnistamaan pahaa-aavistamattoman myyrän niskaan päästääkseni sen nopeasti ja kivuttomasti päiviltä. Seuraavassa hetkessä kaikki tapahtui niin nopeasti, että kun havahduin eikä veri enää kohissut korvissani, näin myyrän lojuvan kuolleena kynsissäni.
“Hienoa!” Salviakatse kehaisi ja tassutti viereeni. “Hautaa se, niin koetetaan saalistaa vielä jotain muuta. Sinulla on vielä hitusen parannettavaa hiipimisessä ja ponnistamisessa saaliin kimppuun.” Tein harmaankirjavan naaraan ohjeiden mukaan, ja loppupäivän vietimme nummella harjoitellen ja hioen saalistustaitojani. Illan tullen ilma kylmeni ja paluumatkalla leiriin mestarini lupasi opettaa minulle hyökkäämistä ja puolustautumista joku toinen päivä.

// 488 sanaa ( KP-BOOSTI )

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yritin hillitä yltyvää pakokauhuani, koska en halunnut Korppitassun näkevän minua niin hysteerisenä. Naaraalla oli juuri nyt muutakin murehdittavaa kuin minä, joka olin hermoromahduksen partaalla ystäväni puolesta. Päässäni poukkoilivat monet kysymykset, joihin tuskin koskaan tulisin saamaan vastauksia – etenkään, kun käyttäydyin kuin mikäkin hermoheikko saaliseläin.
”Oliko virhe kertoa sinulle?” Korppitassu naurahti hermostuneesti ja hänen äänensä särähti. Siirsin jäänsiniset silmäni häneen ja mietin, mitä minun pitäisi sanoa, etten tekisi tilanteesta liian tukalaa kummallekaan meistä. Oppilas oli toki tehnyt väärin käydessään harjoittelemassa leirin ulkopuolella ihan yksin ja kenenkään siitä tietämättä – olin luvannut olla puhumatta siitä muille – mutta jos hän oli loukannut itsensä pahasti, silloin minun olisi velvollisuus hänen ystävänään kertoa asiasta Liljatuulelle.
Pudistin päätäni vähäsen ja purin hammasta. ”Ei tietenkään ollut. Olen sinun ystäväsi, ja sinä voit aina luottaa minuun.” Korppitassu vaikutti huojentuneelta kuullessaan sen. Hän asettautui mukavammin sammalille ja räpäytti minulle silmiään kiitollisena, kun Liljatuuli yhtäkkiä tupsahti sisälle pesään. Parantajakissa kantoi mukanaan paksua yrttituppoa, mutta ennen kuin hän katosi varastolleen, tuo nyökkäsi minulle vaivihkaa tervehdykseksi. Nyökäytin päätäni hieman hajamielisenä takaisin, ja käännyin sitten taas ystäväni puoleen. En osannut sanoa enää enempää siinä tilanteessa, tunsin joutuneeni puun ja kuoren väliin asian kanssa. Korppitassu luotti minuun, enkä voinut pettää häntä, mutta jos Liljatuuli ei osannut hoitaa hänen vammojaan vain siksi, etten ollut välittänyt hänelle totuutta naaraan oudosta päänsärystä, joutuisin varmasti ottamaan vastuun siitä jossain vaiheessa.
Koska pääni ei kestänyt enempää valheita ja epätoivon ahdistamana tehtyjä lupauksia, päätin ottaa aikalisän. Sanoin Korppitassulle meneväni siirtämään petini sotureiden pesään. En osannut tulkita hänen kasvoiltaan, oliko naaras pettynyt siihen että lähdin jo nyt vai nauttiko tuo ennemmin saadessaan olla rauhassa. Joka tapauksessa hänen kasvoillaan oli hymy, kun hän sanoi minulle hyvästit lähtiessäni.
Parantajan pesältä pois päästyäni olin suuntaamassa oppilaiden pesälle, mutta minut keskeytettiin. Yllätyin vähän, kun näin Hillasielun tassuttelevan itseäni kohti. Olimme jutelleet ensimmäisen kerran vasta pari päivää sitten, mutta kolli antoi asenteellaan ymmärtää kuin olisi tuntenut minut aina. Se oli hieman outoa – ja jopa karmivaa – mutta samaan aikaan tykkäsin siitä, sillä minun ei tarvinnut jännittää sitä, ettei juttua ehkä syntyisikään toivottuun tapaan.
”Hei, Hiilihammas!” kolli tervehti iloisesti. Pakko myöntää, vielä oudommalta tuntui kuulla uusi nimeni sanottuna ääneen. Nimittäjäisistä oli kulunut vasta hetki, enkä vieläkään osannut sisäistää tapahtunutta ja sitä ettei nimeni perässä ollut enää -tassu.
”Hei”, vastasin takaisin hiukan töksähtäen.
”Onnittelut uudesta nimestäsi!” Hillasielu sanoi. Hänen vihreät silmänsä tutkivat minua tarkkaan, ikään kuin uusi nimi olisi muuttanut minua jollakin ulkoisella tavalla. Tai sitten turkissani oli takku, tai viiksistäni roikkui yhä aamupalanrippeitä.
”Ajattelin vain, että saattaisit tarvita apua. Et ole varmaan vielä ehtinyt viemään petiäsi uuteen paikkaan?”
Pudistin päätäni edelleen hämmentyneenä. En ollut osannut odottaa tällaista ystävällisyyttä muilta klaanitovereiltani kuin Korppitassulta. ”Joo, se olisi kiva. Tai tarkoitan, etten ole vielä siirtänyt sitä. Apu olisi siis kiva. Sitä minä tarkoitin.” Hyppivät kivet – mikä minua oikein vaivasi? Mehän olimme nyt tasavertaisia keskenämme, joten en ymmärtänyt syytä sille, miksi käyttäydyin Hillasielun seurassa kuin oppilas päästessään ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle.
Hillasielu vain hymähti takeltelulleni. Olin hyvilläni siitä, ettei hän pilkannut minua tai suhisevia kirjaimiani. Pian keskustelumme jälkeen olimme saaneet siirrettyä petini sotureiden pesään. Pesä oli aika tyhjä tähän aikaan päivästä, joten en osannut sanoa, keille viereiset pedit kuuluivat.
Juttelimme Hillasielun kanssa pitkälle iltaan. Hän kertoi minulle soturina olemisesta ja siitä millainen hänen ensimmäinen päivänsä oli ollut. Sitten kun kolli tuli siihen tulokseen, että oli aika mennä nukkumaan, sanoin hänelle käyväni vielä toivottamassa Korppitassulle hyvät yöt.
Siispä hiippailin hiljaisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa Liljatuuli ja Korppitassu kukkuivat vielä hereillä. Parantaja tervehti minua hiljaa, kun kuljin hänen ohitseen ystäväni vuoteen luo.
”Hyvää iltaa”, mau’uin pirteästi. Korppitassu kohotti vaaleanvihreän katseensa minuun. ”Miten täällä menee? Ja muuten arvaa mitä! Koska olen nyt soturi, voin viedä sinut leirin ulkopuolelle jaloittelemaan joku päivä, jos taidot! Tietenkin meidän pitäisi kysyä lupa Hallavarjolta siihen, mutta mieti, miten hauskaa siitä tulisi!” Oli vaikea sanoa, olinko tartuttanut Korppitassuun edes vähää innokkuudestani, vai pitikö hän ideaani täysin typeränä.

//Korppi?
//635 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Olin hätkähtänyt hereille kuultuani auringonhuipun aikoihin iloisia, onnittelevia huutoja, olin arvannut helposti, että Hiilitassu nimitettäisi nyt soturiksi, tämä pääsisi viimeinkin soturienpesään muiden vanhempien ja nuorempien soturien joukkoon.
-Niin, mutta sinä et vieläkään! Pieni ääni kuiskasi katkerasti pääni perukoilla, puhuen kuitenkin ennenkuulumattomasti totta.
Juuri soturinimensä saanut Hiilitassu jolkotti sisään iloinen hymy kasvoillaan, vaikuttaen hajamieliseltä, mutta rennolta, tämä keskeytti mietteeni.
-Mikä on soturinimesi? Kysäisin heti ensimmäisenä, tarkastellen kollin mahdollista reaktiota kysymykseeni.
Ystäväni kasvoille levisi hämmästynyt ilme, joka vaihtui nopeasti takaisin tämän silmiin asti ylettyvään, lempeään hymyyn.
-Hiilihammas, kolli naukaisi vähätellen ja istahti virnistäen viereeni.
Hiilihammas, kestäisi vähän aikaa totutella kollin uuteen nimeen, kun olin niin kauan kutsunut tätä Hiilitassuksi.
-Hieno nimi! Kehräsin iloisesti ja onnistuin nostamaan päätäni sammalpediltä, yön aikaiset kivut oli voitettu ja tunsin olini paremmaksi.
-Harmi ettet sinä ole vielä soturi, Hiilihammas huokaisi, näin tämän silmien välkähtävän haikeasti.
Ystäväni vilkuili ympärilleen antaen katseensa kiertää pesän jokaisessa yksityiskohdassa.
-Mihin Liljatuuli meni? Kolli ihmetteli vaihtaen nolostuneena puheenaihetta, tämäkin oli huomannut parantajan poissaolon.
Vääntäydyin hitaasti, mutta kokonaan istumaan, en ollut vielä täysin kunnossa ja jos yritin nousta seisaalleen päähäni iski taas pakottava kipu, jolloin jouduin vajoamaan takaisin jo tutuksi tulleelle, yrteiltä hienoisesti tuoksahtavalle sammalpedille.
-Hän meni keräämään yrttejä ja käski jonkun pitää minua silmällä, naukaisin heilauttaen häntääni pesän suuaukolle.
Hiilihammas vaikutti huolestuneelta, koska kukaan ei ollut vahtimassa minua, olihan Hallavarjo toki lupautunut jäämään pesän eteen istumaan, vaikka ei varmasti halunnutkaan nähdä minua makaamassa epätoivoisena pedilläni, kollille oli kuitenkin ilmeisesti ilmestynyt muuta menoa, sillä en nähnyt edes puolia tämän jäntevästä ruumiista kun yksittäinen, mutta kipakka tuulenpuuska sattui yllättämään ja tämä oli pakostakin tullut melkein sisälle asti.
-Vaikka et ole vielä kunnossa niin näytät jo silti pystyvän istumaan! Ystäväni naukaisi heilauttaen korviaan iloisesti, katkaisten taas harhailevien ajatusteni kulun.
Musitin yhtäkkiä, että en ollut kertonut vielä sitä epämiellyttävää syytä, jonka vuoksi pääni aiheutti minulle niin paljon kipua, antaen päivien- jotka olisin voinut käyttää koulutukseen, valua hukkaan kuin mahla liian pienen kaarnanpalan päältä.
-Kerron tämän pikaisesti, luulen…Tiedän varmasti, ettei päänsärkyni ole tavallista, se johtuu nimittäin siitä kun kävin harjoittelemassa kiipeämistä salaa yöllä…Aloitin luoden varoittavan silmäyksen kolliin, jonka ilme oli muuttunut salaman nopeasti iloisesta kovin järkyttyneeksi.
Hivuttauduin hitaasti, ruumiini painoa joten kuten kannatellen kollin viereen ja annoin tämän rauhoittavan tuoksun tunkeutua aisteihini, painauduin kiinni tämän turkkiin saaden voimaa peilityynestä tyynestä ystävästäni, olin jo niin lähellä, että pystyisin kuiskaamaan tällä salaisuuden, jonka tämän oli pystyttävä pitämään salassa.
-Minä putosin taas, epäonnistuin surkeasti! Lipsautin tahtomattani, ääneni oli vaiennut hiljaiseksi vinkunaksi.
Hiilihammas laski häntänsä rauhoittavasti lavoilleni, antaen minun täristä kuin emostaan eksynyt pikkupentu, en karistanut tällä kertaa kollin häntää pois, hännän paino lavoillani tuntui lohdulliselta, oli mukava tietää, että edes joku vielä tahtoi tällä pienellä eleellä ilmoittaa välittävänsä minusta edes hitusen.
-Voisitko tarkentaa hieman putoamistasi? Kolli uskaltautui kysymään varovasti, kun olin lakannut tärisemästä.
Vetäydyin rennompana sen verran kauemmas kollista, että tämä sai edes tilaa hengittää rauhassa, tästä oli varmasti outoa kun käyttäydyin niin tavoistani poikkeavasti.
-Pääni osui kovapintaiseen puunoksaan, kaikki pimeni yhtäkkiä olemattomiin, kun seuraavaksi avasin silmäni, makasin hiettikoisessa maassa, silloin aurinko oli jo ilmestynyt taivaalle, saapuessani leiriin selitin Hallavarjolle katoamiseni syyksi sen, että olin tahtonut vain olla hetken ”nauttimatta” muiden säälivistä, mehiläisparven lailla ärsyttävistä katseista ja silmäyksistä! Avauduin päästäen suustani niin monta sanaa kerralla, että meinasin tukehtua ennen kuin olin saanut lauseen loppuun.
Hiilitassu tuijotti minua silmät hermostuneesti pesän suuaukosta minuun hysteerisesti pomppien, tämä aukoi suutaan typertyneenä kuin kuivalle maalle yksinään jätetty sintti.
-Oliko virhe kertoa sinulle? Letkautin hermostuneesti naurahtaen, olisin halunnut vain lätkäistä kolli hännälläni, jotta tämä ei olisi niin hysteerisen karmiva.

Kirjoittaja:

”Minä, minä!”, pompin tohkeissani paikallani Mesitähden kysymyksen kuultuani. Hän oli nähtävästi siirtänyt katseensa hetkeksi Kaurispennun suuntaan, mutta hänen silmänsä tapasivat minut jälleen hänen huomattuaan minun innostuneisuuteni. Hän hymähti ja virnisti minulle leveästi minun kipittäessäni lähemmäs ja lähemmäs Litteäkiveä. Sain pysäytettyä itseni ja laannutettua loputtoman energian sekä intoni hetkeksi aikaa voidakseni tiirailla Litteäkiveä. Se näytti suurelta ja majesteettiselta. En pystynyt vieläkään täysin tajuamaan, olisiko se varmasti okei minulta käydä Litteäkiven päällä. Itse asiassa, minua hieman pelotti jopa koskea Litteäkiveen. Ehkä se oli vaarallinen, kielletty paikka. Käänsin siis pääni isääni, aikeissa sittenkin vain jäädä katselemaan Litteäkiveä, mutta hän ehti jo ottaa minua niskasta kiinni, ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Hän hellästi laski minut Litteäkiven päälle, mikä sai sydämeni pompahtamaan. Kiven pinta tuntui liukkaalta käpälieni alla, siksi makasinkin hyvän tovin kiven päällä vatsallani, littanana kuin lehti, säikähdyksen tuomasta kauhusta kangistuneena. Mesitähti näytti saattelevan myös muita sisaruksiani lähemmäs kiveä, jopa kiven päälle. Hänen kuononsa yllättäen töytäisi minua hellästi takaa, mikä auttoi kehoani viimeinkin nousemaan, nähdäkseni millaista todella oli olla Litteäkiven päällä. Ja jos se jonkinlaista oli, oli se vähintään maagista. Täältähän näkee koko leirin ja enemmän! Pääni kääntyili jälleen pyöristyneitten silmieni etsiessä ja vaatiessa vain lisää ja lisää uutta huomattavaa ja tutkittavaa.

Kuulin, kuinka Mesitähti alkoi kertoa meille jotakin leiristä sekä pesistä, mutta minä enemmän puolikuuntelin isääni. Olin liian keskittynyt tutkimaan leiriä itsekseni omaan tahtiini Litteäkiveltä, pälyillen vuoron perään pesiä, kuin myös ohitse vipeltäviä kissoja, erikokoisia ja -näköisiä. Kiinnitin huomiota erityisesti niihin kissoihin, jotka hävisivät leiriaukealta kokonaan. Eivät pesiin, vaan leiriä ympäröivien seinämien läpi siihen rakennetusta aukosta. Pääsisikö leiristäkin vielä pidemmälle jonnekin? Miltä leirin ulkopuolinen maailma näyttää? Nyt minä taas janosin tietää. Nyt kuitenkin Mesitähden ääni kantautui kuuleviin korviini. Hänen oli täytynyt nähdä minun tuijottavan leiristä ulos ja sisään suuntaavia kissoja, kun hän sanoi seuraavaksi:
”Tuolta löytyy reitti leiristä ulos sekä sisään. Kuitenkin, te ette saa sinne mennä lainkaan, ennen kuin olette oppilaita, ja silloinkaan ette saa lähteä leiristä yksin.”
Katsahdin isääni naama pettyneisyyttäni kuvaavassa mutrussa. Ääneeni eksyi sattumalta pikku hippunen vihaakin, kun intin isälle:
”Mutta minä haluan nähdä, mitä leirin ulkopuolella on! Enkö voisi käydä nopeasti vilkaisemassa?”
Mesitähti pudisti rauhallisena päätään. Päästin vielä protestoivan puuskahduksen, ennen kuin puoli liu´uin alas Litteäkiveltä, ollen samalla miltei törmätä emoon.

//Mesi tai muut pennut?
363 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Liikuin ääneti aluskasvillisuuden seassa jäljittäessäni hiirtä, jonka olin jo kerran päästänyt karkuun. Muistelin kaikkea Utusielulta koskaan saalistuksesta oppimaani, kun hiiren haju oli nyt vahvempana ilmassa ja melkein saatoin kuulla sen kiivaasti pamppailevan mitättömän pienen sydämen. Olin lähellä sitä – tunsin sen jokaisessa solussani – mutta se oli onnistunut piiloutumaan jonnekin mullan ja lumen alta paljastuvien vanhojen lehtien sekaan. Se ei pääsisi livahtamaan kynsistäni enää toista kertaa!
Havaitsin silmäkulmassani liikettä. Jähmetyin samalla hetkellä paikoilleni, mutta käänsin varovasti pääni liikkeen suuntaan. Siellä se nyt oli – yritti kaivaa hädissään itselleen pakotietä juurten alle. Mutta se tulisi jäämään vain epätoivoiseksi yritykseksi, mikäli se minusta riippui.
Pidin silmäni koko ajan kiinni jyrsijässä, kun hitaasti ja hiljaa valmistauduin tekemään elämäni nopeimman ja tappavimman syöksyn. Saalistus ei koskaan ollut ollut vahvuuteni, mutta olin tullut siinä paremmaksi Utusielun ansiosta. Kuin hidastettuna avasin kynteni samalla kun ponkaisin itseni ilmaan lehtien ja lumen peittämästä maasta. Laskeutuminen sujui aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Onnistuin vangitsemaan pikkuotuksen sen rinnalla isoilta tuntuvien tassujeni alle, ja koska kunnollinen soturi ei antaisi saaliin kitua turhaan, päätin sen päivät nopealla puraisulla niskaan.
”Hieno suoritus, Hiilitassu!” kuulin Utusielun naukuvan. Nuolaisin veren tahrimia hampaitani kääntyessäni katsomaan häneen päin. Mestarini suorastaan säteili ylpeydestä, mikä pönkitti itsetuntemustani ja sai minut uskomaan, että saattaisin pian olla oikeasti valmis soturiksi, kuten Hillasielu oli aiemmin ennustanut.
”Kiitos”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta, ”ei se kylläkään mikään jänis ollut. Sellaisella ruokkisi vaikka puolet klaanista.”
”Hölynpölyä! Ruokaa on juuri nyt riittämiin, ja tuosta mehukkaasta hiirestä joku saa vielä oivan suupalan.” Utusielu tassutteli rinnalleni ja kumartui nuuhkaisemaan maahan elottomana makaamaan jäänyttä eläintä.
”Oletko sinä saanut mitään?” kysyin uteliaana, sillä naaras ei kantanut mitään mukanaan, mutta hänestä lehahti kuitenkin veren rautainen haju.
”Jo vain. Pari myyrää. Hautasin ne tuonne vähän matkan päähän”, naaras sanoi ja viittasi hännällään yhteen suuntaan. ”Siitä puheen ollen, minun pitäisi varmaan käydä hakemassa ne. Olen varma, että Lumihiutale ja Viherkatse ovat myös kohta valmiita.”
Seurasin mestariani eräälle metsäaukealle, jonne hän oli piilottanut saaliinsa. Kannoin ylpeästi omaa hiirtäni leuoissani, enkä laskenut sitä alas edes siksi aikaa, kun Utusielu pyysi minua auttamaan kaivamaan toisen myyristä esiin. Lopulta kun molemmat myyrät oli saatu kaivettua maasta, suuntasimme sovitulle tapaamispaikalle. Kuten Utusielu oli uumoillut, Lumihiutale ja Viherkatse olivat jo odottamassa meitä. Kumpikin näytti saaneen saalista, mikä kertoi hiirenkorvan myötä parantuneesta riistatilanteesta. Jos ruokaa riitti nyt jo ruokkimaan kaikki klaanin kissat, en osannut edes kuvitella, miten iso tuoresaaliskasa tulisi olemaan paljon puhutun viherlehden aikana.
Palasimme leiriin runsaan saaliin kera. Kun Utusielu kehotti minua viemään hiiren tuoresaaliskasalle, jäin epäröimään.
”Voinko viedä tämän Korppitassulle? Hän on varmasti nälkäinen, jos ei ole päässyt poistumaan pesästä koko päivänä.” Ilahduin suunnattomasti, kun Utusielu näytti vihreää valoa ajatukselleni. Kiisin suorinta tietä parantajan pesälle ja törmäsin sisään. Liljatuuli oli juuri antamassa jotakin yrttiä Korppitassulle, kun he kääntyivät katsomaan minuun ilmeisen yllättyneinä äkillisestä sisääntulostani.
Nyökkäsin parantajalle ensin kohteliaasti tervehdykseksi, ennen kuin tassuttelin lähemmäksi ystäväni vuodetta. Laskin saaliiksi saamani hiiren naaraan eteen ja istahdin alas. Liljatuuli sanoi vielä nopeasti jotain ystävälleni, mutta jätti meidät sitten kahden.
”Mikä on vointi?” kysyin Korppitassulta samalla kun tämä tutki tuomaani hiirtä. Hänen päätään taisi vielä särkeä, sillä huomasin tuon irvistelevän välillä tuskaisen näköisesti.
”Ihan hyvä.” En osannut sanoa, yrittikö naaras piilottaa kipunsa minulta, jotten vain rupeaisi hössöttämään, niin kuin minulle oli muodostunut ikäväksi tavaksi joissain tapauksissa. Yleensä olin melkein yhtä tyyni kuin lampi rauhallisena iltapäivän hetkenä, mutta Korppitassusta oli kuluneiden kuiden aikana tullut minulle kuin perheenkorvike, ja siksi pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet.
”Särkeekö vielä päätä?” Vaikka kysymys oli käytännössä täysin tarpeeton, halusin sanoa sen ääneen, ikään kuin odottaen Korppitassulta virallista lausuntoa asian todentamiseksi.
”Vähäsen”, naaras vastasi lyhyesti. Huomasin hänen häntänsä nykivän hieman närkästyneesti – oletin sen johtuvan särystä, jonka olin ottanut puheeksi. Hetkeksi oppilaan ilme kuitenkin pehmeni ja hän näytti hyvin väsyneeltä ja kipeältä. Huomasin, että hän halusi kertoa minulle jotakin, mutta hänet keskeytettiin.
”Hiilitassu!” Utusielu työnsi päänsä sisään pesään. Hänen katseensa kävi koko pesän läpi, kunnes hän viimein erotti minut vasten pesän tummaa taustaa. ”Pidämme tänään pimeätaisteluharjoitukset Okraviiksen ja Lakkatassun kanssa. Älä myöhästy!” Sen sanottuaan hän veti päänsä pois pesästä ja katosi aukiolle. Käännyin Korppitassun puoleen pahoillani.
”Anteeksi, etten ehtinyt viipyä tämän pitempään. Tulen kuitenkin katsomaan sinua taas pian”, lupasin ja kosketin vaivihkaa hänen otsaansa kuonollani. Sitten käännähdin kannoillani ja seurasin mestariani ulos pesästä.

Juttelimme Lakkatassun kanssa niitä näitä kulkiessamme mestareiden perässä harjoituspaikalle. Oppilas oli osoittautunut erittäin mukavaksi yksilöksi, eikä minusta tuntunut enää niin pahalta, kun jouduin olemaan harjoituksissa hänen kanssaan Korppitassun sijasta. Samalla kun teimme matkaa, Okraviiksi kertoi meille jo tarkemmat ohjeet. Tällä kertaa kuuntelin ne tarkkaan, sillä jokin kollin kärkevässä äänensävyssä sai minut kulkemaan varpaillani.
Paikka oli sama kuin viime kerralla. Tosin nyt harjoitusparinani oli Lakkatassu eikä Korppitassu. Utusielukaan ei tuntunut erityisemmin nauttivan Lakkatassun mestarin seurasta, mutta yritti silti parhaansa mukaan peitellä epämukavaa oloaan.
Kun saimme luvan aloittaa, olin aivan hukassa. Vaikkei ollutkaan vielä ihan pimeää, hämärässä liikkuminen oli myös hyvin vaivalloista kun en voinut luottaa silmiini. Lakkatassu sen sijaan tuntui olevan kuin omassa elementissään – Okraviiksen omahyväisestä ilmeestä osasin päätellä, että kaksikko oli harjoitellut tätä jo paljon ennen minua.
Onnistuin torjumaan pari Lakkatassun hyökkäystä ja kaatamaan hänet maahan kerran, mutta muuten naaras oli harjoituskentän hallitsija. Tällä kertaa pystyin pitämään itseni kurissa, enkä alkanut rähjäämään. Olin oppinut hyväksymään sen, että aina ei voinut voittaa. Etenkään, jos vastustajalla oli kotikenttäetu ja vahvat taustat.
Harjoituksen lopuksi oloni oli kuin puun alle jääneellä. Tunsin kipua paikoissa, joiden olemassaolosta tulin tietoiseksi vasta sillä hetkellä. Lakkatassu pahoitteli kyllä jälkeenpäin aiheuttamiaan vammoja, mutta minä sanoin, ettei se haitannut ja kehuin häntä hyvästä suorituksesta.
Oli säkkipimeä, kun saavuimme takaisin leiriin. Oletin Korppitassun ja Liljatuulen olevan nukkumassa, enkä viitsinyt mennä häiritsemään heitä enää samana iltana, vaan päätin jättää vierailuni suosiolla aamulle ennen seuraavia harjoituksia.
Olin itsekin aikeissa käydä yöpuulle, kun Utusielu pysäytti minut ja pyysi minua tulemaan juttelemaan vähän sivummalle, jotta emme häiritsisi niitä, jotka olivat asettumassa levolle. Tällä kertaa odotin kärsivällisesti, että naaras avaisi suunsa ensin ja esittäisi asiansa, jota varten hän oli minut tänne pyytänyt.
”Olet varmasti itsekin huomannut huiman kehityksen taidoissa ja työskentelyssäsi”, kilpikonnalaikkuinen soturi aloitti. ”Mestarinasi tehtävänäni on ollut välittää sinulle kaikki tarpeelliset tiedot ja taidot, ja kuten sinä olet pyrkinyt oppimaan minulta joka päivä jotakin uutta, niin olen myös minä tehnyt parhaani täyttääkseni nämä odotukset, jotka minulle on asetettu. Olen opettanut sinulle kaiken osaamani, enkä yhtään vähempää. Siksi olenkin sitä mieltä, että olet ansainnut soturinimesi ja paikkasi klaanin jäsenenä.”
Minun oli aluksi vaikea uskoa korviani. Lyhyen hetken ajan osasin vain tuijottaa mestariani epäuskoisesti, kunnes lopulta sisäistin äsken kuulemani ja tajusin, mihin se johtaisi. ”Tuleeko minusta soturi?”
Utusielu nyökkäsi. Hämärässäkin huomasin, miten hänen kasvonsa olivat vääntyneet innostuneeseen hymyyn. ”Käyn heti aamulla puhumassa Mesitähden kanssa. Siksi saatkin pitää huomenna vapaata siihen asti, kunnes sinut nimitetään virallisesti soturiksi.”
Olin kerta kaikkiaan sanaton. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Äskeinen väsymys ja joka paikan kolotus oli häipynyt kuin tyhjään. Nyt en enää olisi halunnutkaan mennä nukkumaan, vaan juosta ulos leiristä metsään ja huutaa riemusta. Mutta se olisi ollut tavattoman sopimatonta, joten jätin sen väliin.
”No, menehän nyt nukkumaan siitä. Näemme aamulla”, Utusielu naukaisi vielä ja poistui sotureiden pesään. Jäin katsomaan hänen peräänsä silmiäni räpytellen. Lopulta nousin itsekin ylös ja suuntasin omalle pesälleni, jossa oli jo hyvinkin hiljaista. Lakkatassukin oli ehtinyt omalle paikalleen ja nukkumaan hyvissä ajoin ennen minua.
Kun asettauduin omille sammalilleni, katseeni käväisi Korppitassun tyhjässä pedissä. Kertoisin uutiset nimittäjäisistä ystävälleni heti ensimmäisenä aamulla. Sitä ennen minun olisi saatava vähän unta, jotta en näyttäisi ihan kuolleista heränneeltä suurena päivänäni.

Aamulla siistin itseni normaalisti, kuten joka päivä. Takaraivossani poltteli kuitenkin ajatus siitä, että viimeksi nukuttu yö oli viimeiseni tässä pesässä. Seuraavat yöni tulisin nukkumaan sotureiden pesässä muiden sotureiden kanssa. Se tuntui jotenkin epätodelliselta.
Siirryin aukiolle aikeenani käydä tervehtimässä Korppitassua, mutta matkalla parantaja pesälle törmäsin Liljatuuleen, joka vaikutti uupuneelta.
”Hän nukahti viimein. Hänellä oli viime yönä kovia kipuja”, naaras selitti väsyneesti. Silloin päätin, että olisi parempi käydä katsomassa naarasta vasta sitten, kun tämä olisi hereillä ja Liljatuulikin saisi levättyä vähäsen ennen sitä.
Söin aamiaista jokseenkin haluttomasti, sillä minulla ei oikeastaan ollut kamalan iso nälkä. Pakotin itseni kuitenkin nielaisemaan jokaisen palasen myyrästä, vaikka se juuri sillä hetkellä tuntuikin väkinäiseltä ja paljon vaaditulta. Vatsassani lepatteli perhosia. Pienikin liike Litteäkiven luona sai minut melkein hyppäämään ulos turkistani, kun odotin Mesitähden ilmestyvän millä hetkellä tahansa aukiolle ja kutsuvan klaanin kokoon.
Vasta aurinkohuipunhetken tienoilla alkoi tapahtua. Ilmeisesti huhu tulevista nimittäjäisistä oli kulkeutunut kissojen joukossa, sillä suurin osa oli jo paikalla, kun klaanipäällikkö loikkasi Litteäkiven päälle ja huusi loputkin paikalle. Liikuin lähemmäksi kiveä, ja kissat päästivät minut ohitseen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut viereensä Litteäkiven päälle. Sydämeni jyskytti rinnassani hullun lailla, kun nousin seisomaan hänen viereensä. Kivi ei ollut kovin korkea, mutta se asetti minut kuitenkin jonkin verran kaikkien muiden yläpuolelle, mikä sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi. Mesitähden rauhoitteleva mutta asiallinen olemus sai minut kuitenkin rentoutumaan nopeasti, enkä enää niinkään kiinnittänyt huomiota muihin.
”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden soturin”, Mesitähti aloitti juhlavasti ja siirsi sen jälkeen vaaleanvihreen katseensa minuun. Vaaleanvihreistä silmistä minulla tuli mieleen Korppitassu. En ollut varma, olivatko he Liljatuulen kanssa havahtuneet päällikön huutoon parantajan pesällä. ”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hiilitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Mesitähden puhutellessa minua tajusin valpastua. ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiilitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiilihampaana. Tähtiklaani kunnioittaa huolehtivaisuuttasi ja vastuullisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Kun Mesitähti oli sanonut sen, klaani rupesi hurraamaan. Kuulin kissojen huutavan uutta nimeäni. Hiilihammas – tyhmäkin tajusi nimen tulevan katkenneesta kulmahampaastani, jonka vuoksi puuheni kuulosti välillä melkein sihinältä. Pakko oli kuitenkin myöntää, että minä todella pidin uudesta nimestäni.
Jotkut kävivät onnittelemassa minua uudesta asemastani klaanissa tilaisuuden päätyttyä. Vastasin heille kovin hajamielisesti, sillä olin keskittynyt etsimään katseellani Korppitassua. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt aukiolla, joten päättelin hänen olevan parantajan pesällä. Lähdin kulkemaan siihen suuntaan siinä toivossa, että ystäväni oli edes kuullut nimitysmenot. Taka-ajatuksena minulla oli saada lypsettyä Korppitassusta ulos tieto, jonka hän oli pimittänyt minulta aikaisemmin, mutta josta hän vaikutti olevan jossain määrin halukas puhumaan kanssani.

//Korppi?
//1642 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Avasin hitaasti vihreät silmäni ja huomasin, että Hiilitassu uinui vieressäni niin kuin tavallisestikkin, olisiko ollut mahdollista, että koko yötaisteluharjoitukset olisivat olleet vain yksinkertaisesti unta? Yritin nostaa päätäni, mutta laskin sen kipakasti ähkäisten takaisin pedille, pääni läpi kulkeutui vietävä kipu. Hiilitassu oli herännyt hätkähtäen liikkumiseeni ja vilkuili nyt epätietoisena ympärilleen.
-Korppitassu! Olet hereillä! Hiilitassu huuhdahti iloisena huomatessaan minun katselevan tätä mietteliäänä kulmieni alta.
-Totta kai olen hereillä, näytänkö muka kuolleelta? Tokaisin tuijottaen ystävääni läpitunkevasti.
Hiilitassu siirteli hetken käpäliään vaivaantuneena, mutta kohdisti sitten katseensa pesän perällä makaavaan hahmoon, jonka minäkin olin huomannut Hiilitassun katsetta seuratessani.
-Liljatuuli! Korppitassu heräsi! Ystäväni ilmoitti iloisesti ja meni herättämään toista kissaa, joka oli paljastunut Liljatuuleksi.
Pesässä oli vielä niin hämärää, että en ollut tunnistanut parantajaa, joka oli kätkeytynyt varjoihin, nyt tämä tassutti samaan aikaan huojentuneen ja hieman unisen oloisena luokseni.
-Mitä minä teen parantajanpesässä? Kysyin Liljatuulelta ja Hiilitassulta, yrittäen muistella sinnikkäästi eilisen illan tapahtumia.
-Etkö muista? Hiilitassu kysyi hämmästyneenä, siristäen silmiään.
Pudistin raskaasti huokaisten päätäni ja yritin nostaa taas pääni pois viheriöiviltä sammalilta, jotta saisin paremman katsekontaktin Liljatuuleen ja Hiilitassuun.
-Älä nosta päätäsi, Liljatuuli neuvoi painaen silkkisellä hännällään pääni hellästi takaisin pedille.
En voinut nyökäyttää päätäni, joten en viitsinyt tehdä oikein yhtään mitään, annoin sen sijaan katseeni kiertää pesässä siihen asti, että olisin joutunut nostamaan pääni sammalilta nähdäkseni enemmän. Liljatuuli pujahti nopeasti tutkimaan yrttivarastojaan, luultavasti tämä etsi sopivaa yrttiä auttamaan vihlovan päänsärkyni kanssa, olin tällä kertaa todella iloinen, että pääsin Liljatuulen hoitoon, en kerta kaikkiaan sietänyt pääkipua.
-Haluatko kuulla mitä eilen tapahtui? Hiilitassu kysyi hiljaa, varmistaen, että Liljatuuli ei kuule.
-Mielelläni! Naukaisin potkaisten turhautuneena takakäpälälläni sammalia, en välittänyt, vaikka olinkin parantajanpesässä, turhauttavaa tässä olis se, että en muistanut eilisistä tapahtumista mitään.
Hiilitassu asettui istumaan viereeni ja kietaisi häntänsä siististi käpäliensä ympärille.
-Olimme aloittamassa yötaisteluharjoitukset kun kaaduit yhtäkkiä maahan, luulimme ensin, että olit kuollut, mutta huomasimme, että sydämesi tykytti yhä, toimme sinut sitten pikaisesti tänne, Hiilitassu selitti.
Palaset loksahtelivat hitaasti paikalleen päässäni, voi hyvä tähtiklaani miksi en ollut kertonut silloin kerran Hiilitassulle kaikkea?
-Se siis sai tämän aikaan! Nau’uin kiihtyneesti, laskien ääneni matalalle niin, että Hiilitassu tuskin kuuli mutinani.
Ystäväni pudisti päätään huolestuneena, ei tämä tietenkään ymmärtänyt, koska en ollut kertonut tälle erästä pientä seikkaa. Yhtäkkiä Hiilitassu hätkähti vieressäni, ilmeisesti muistettuaan jotakin, tämä vilkaisi minuun pahoittelevasti.
-Minun pitää mennä metsästyspartioon! Hän naukaisi ja ryntäsi pikaisesti ulos pesästä kuin tuli hännän alla.
Liljatuuli tassutti rauhallisesti luokseni, mutta tämän suussa ei ollutkaan yllätyksekseni mitään päänsärkyyn auttavaa kasvia, minua alkoi hermostuttaa, tiesin silti, etten saisi joutua painiikiin valtaan.
-Onko sinulla muita oireita kuin päänsäsrky? Liljatuuli kysyi tarkastellen minua kuin etsien mahdollisia merkkejä lisäoireista.
Tunnustelin hetken olotilaani, ei mitään tuntemuksia muunlaisesta kivusta tai kuumeesta, olin muuten terve, lukuunottamatta vihlovaa pääkipua.
-Ei! Naukaisin, vilkuillen kynsiäni huomaamattomasti koukistellen ympärilleni.
Liljatuuli huokaisi raskaasti, näin parantajan meripihkan sävyisiin silmiin katsellessani pienen huolestuneisuuden väläyksen, joka sai oloni entistä hermostuneemmaksi. Siirtelin vaivalloisesti jalkojani, yrittäen tällä tavoin muokata asentoani paremmaksi, lopulta käännyin hitaasti selkä parantajaan päin, jotta voisin nähdä parantajanpesän suuaukolle, josta tihkui sisään mielentilaa kohentavia auringonsäteitä, silti ilma oli hieman julmempi kuin parin edellisen auringonnousun aikana, kirpeä tuuli kurkotti kyntensä parantajanpesän syvyyksiin, yrittäen etsiä uhria, jonka voisi saada pörhistelemään turkkiaan viiman alaisena. Puhahdin hermostuneesti, luultavasti Hiilitassu nimitettäisi jo kohta soturiksi, sitten tällä olisi takuulla niin paljon tehtävää, ettei ehtisi käydä katsomassa minua parantajanpesällä.

//534 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Tipu

Kiiitokset tähtiklaanille hän oli sopeutunut tänne. En olisi antanut itselleni koskaan anteeksi jos hän ei olisi. Toisaalta miten paljon Iltakaiku tiesi siitä miten paljo syytin itseäni? Arvasiko hän sen? Olihan hän sentään isäni ja tunsi minut kuin omat tassunsa. Tai, no, se oli monimutkaista, mutta uskoin asian olevan niin. Hän oli tuntenut minut pitempään kuin kukaan lähellä oleva kissa.. Fetus jopa pidempään kuin hän. Päädyin kuitenkin vain nyökkäämään isäni sanoihin. Olin saanut tietää että Lauhalaukka, oikea isäni, oli aika kiirellinen kissa, hän pörräsi kaikkialla sillon tällöin. Kermaturkki oli puolestaan todennut pääsevänsä helpolla, tiesin niin paljon kaikesta, tai no, en melkein mitään Eloklaaniin liittyen, mutta en todellakaan aloittanut pohjalta kuten suurin osa pennuista.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Hymyilin isälleni lopulta. Toivoin niin paljon ettei se asia koskaan muuttuisi, sekä me voisimme olla yhdessä loppu elämämme. Sekä toivoin tosiaan että vaikka se veisi oman henkeni että nuo kaksi kissaa eläisivät Klaaninvanhimmiksi. He olivat kaksi kissaa jotka merkitsivät minulle enemmän kuin elämä itsessään. Millainen heidän kuoleman jälkeinen elämänsä olisi? Entä uskoivatko he loppujen lopuksi mihinkään? Kun olimme olleet vielä erakoita he eivät tietääkseni olleet uskoneet mihinkään, mutta nyt tosissani toovoin heidän uskovan. Tähtiklaani oli mahdollisuus jonka itse ottaisin aina. Hetken etenimme hiljaa nummilla. Ihailin maisemaa hetki hetkeltä enemmän, se todella tuntui jo kodilta. Laaja näkymä joka suuntaan.. Pystyisinkö enää kuvittelemaan itseäni elämään erakkona puiden keskellä? Oliko se enää oikeaa vapautta?
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?”, Ensinnäkään, eikö hän oikeasti luottanut minuun vieläkään sen tippaakaan että ei toisi aihetta esille, toiseksi, olisin, olisin todella jos olisin löytänyt pakokeinon. Mutta leiri oli kuin loukku silloin kun sieltä halusi pois. Se nieli sisään, eikä sieltä oikeasti pääsisi pois huomaamatta. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään halua karata, olin täällä enemmän vapaa kuin koskaan erakkona! Kyllä, minulla oli aina kissoja ympärilläni mutta se ei tarkoittanut että he olisivat vanhempiani.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, TokaiIn isälleni. Tiesin nyt aika hyvin missä mikäkin paikka sijaitsi, sekä unirytmini oli kääntynyt parempaan päin. Harjoittelimme aina tietyn aikaan kunnes tuli syönti aika, ja sitten loppu ilta meni miten meni.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, Tuhahdin vain turhautuneena ajatukseen, kääntäen katseeni eteenpäin.
”Olen kuullut että klaanit pitävät kokouksen joka täysikuu, mitä luulet, miten jännittynyt ilmapiiri on silloin ja valitaanko minua mukaan?”, päätin kysäistä, niin, Eloklaanissa kuuli paljon juttuja. Minusta oli aivan kiinnostavaa kuunnella mitä kaikkea ympärilläni kuului, tämän olin kuullut kirpputassulta.
”Odotan mielenkiinnolla miten kuoloklaanilla menee eloklaanin kanssa, valitsemisesta en niinkään tiedä. Onkohan heillä mitään perusteita keitä he valitsevat”, Isäni tokaisi. Puhuimme hetken asioista, kunnes jouduimme keskittymään täysin partioon. Todella ei mitään uutta tai jännittävää tapahtunut koko matkalla, mutta silti oli parasta olla valppaana. Tottelin mestarini ohjauksia, enkä niinkään enää kiinnittänyt isääni huomiota. Lopulta lähdimme leiriin partiosta, eikä mitään oikeasti kiinnostavaa käynyt.

//464 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin vaipunut omiin ajatuksiini sillä välin, kun Utusielu ja Hallavarjo kertoivat tarkempia ohjeita tämän illan harjoituksiin liittyen. Luotin siihen, että Korppitassu kuuntelisi, mitä he sanoivat, ja välittäisi tiedon sitten minulle. Välillä naaras vilkaisi minuun päin – huomasin sen silmäkulmastani – ja käänsi katseensa sitten taas toisaalle.
Ihan yhtäkkiä Korppitassu lyyhistyi maahan vieressäni. Naaraan katse lasittui ja hän huitoi hetken käpälillään kuin riivattu, kunnes lakkasi liikkumasta kokonaan. Säikähdin niin paljon, että huusin ääneen. Hallavarjo syöksyi oppilaansa luokse ja yritti kuulostella sydämen sykettä. Huoli paistoi kollin vihertävänkeltaisista silmistä, ja Utusielu oli jähmettynyt paikoilleen hänen takanaan.
”Onko hän…?” Utusielun ääni oli pelkkä kuiskaus. Hallavarjo nosti päätään huojentuneen oloisena, mutta vakavoitui sitten alkaessaan kammeta Korppitassua selkäänsä.
”Hänen sydämensä sykkii.” Se tieto riitti Utusielulle, kun tämä auttoi soturia nostamaan oppilaan päälleen. Seurasin tapahtumia sivusta, tuntien itseni täysin hyödyttömäksi. Jalkani vapisivat kuin haavanlehdet, enkä saanut sanaakaan ulos suustani, kun Hallavarjo lähti kiireesti viemään ystävääni takaisin leiriin.
Tunsin Utusielun laskevan häntänsä selkäni päälle rauhoittelevasti. Painauduin mestariani vasten katse jonnekin kaukaisuuteen kohdistettuna, hetken ajan tunsin sitä samaa emollista lämpöä, jota olin saanut kokea osakseni ollessani vielä vasta puolen kuun ikäinen. Vaikka olin jo unohtanut oman emoni kasvot, Utusielun lempeä suhtautuminen hätääni sai minut tuntemaan oloni poikkeuksellisen rauhalliseksi tilanteeseen nähden.
Pimeätaisteluharjoitukset oli luonnollisesti peruttu tapahtuman seurauksena. Palasimme leiriin Hallavarjon jättämiä jälkiä pitkin, ja heti leirissä päätin mennä katsomaan Korppitassua parantajan pesälle. Utusielu oli halunnut tulla mukaan, joten menimme yhdessä.
”Hän on yhä tajuton, mutta päällisin puolin ihan kunnossa”, Liljatuuli sanoi, kun kyselimme naaraan vointia. Steppasin paikallani levottomasti ja vilkuilin ystäväni suuntaan huolestuneena.
”Jos haluat – ja jos siis saat luvan mestariltasi – voit nukkua täällä seuraavan yön hänen seuranaan”, parantajakissa lupasi huomatessaan ahdistukseni oppilaan puolesta. Utusielu antoi luvan epäröimättä, mutta käski minua muistamaan aamupäivän metsästyspartion. Hänen mukaansa emme juuri nyt voineet tehdä enempää kuin rukoilla Tähtiklaanilta, että Korppitassu heräisi.
Raahasin yhden sairasaukion tyhjistä sammalista lähemmäksi Korppitassun petiä ja asetuin makaamaan sen päälle siten, että näin ystäväni. Makasin hereillä pitkälle yöhön, kunnes lopulta uni teki silmäluomistani liian raskaat auki pidettäviksi.

//Korppi?
//326 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Korppitassu: 63kp! –

Hiilitassu: 107kp! – Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Kaurispentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Taivaslaulu: 16kp –

Mesitähti: 17kp –

Nokkospentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Rastaspentu: 9kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Kirjoittaja: Elandra

Pennut seurasivat minua innoissaan ulos pesästä. Myös Paatsamapentu oli lähtenyt mukaan, eikä se haitannut lainkaan. Oli hyvä, että pentu tuli toimeen muiden kanssa ja pääsi sillä tavalla mukaan klaanielämään. Olin myös kiitollinen siitä, että pentumme hyväksyivät naaraan joukkoonsa, vaikka hän ei heidän pentuetoverinsa ollutkaan.
Aurinkokajo oli tullut mukaamme. Hän oli jättäytynyt pienen jononkaltaisen rykelmän perälle, jotta pennut pysyisivät koko ajan näkökentässämme. Viiden pennun kaitseminen yksin leirin pääaukiolla tulisi olemaan haastava tehtävä. Johdatin juuri pennut oppilaiden pesältä Litteäkiven luokse. He katselivat kiveä hämmästellen.
”Tahdotteko käydä Litteäkiven päällä?” kysyin pennuilta. Rastaspentu katsoi minua suurilla silmillään yllättyneesti.
”Onko se mahdollista?” naaraspentu kysyi. Naurahdin pienesti ja puskin kuonollani pienokaisen turkkia kehräten.
”On tietenkin. Ei Litteäkivi ole keneltäkään kielletty. Jokainen eloklaanilainen kissa pääsee jossain vaiheessa elämäänsä Litteäkiven päälle. Nimittäessäni kissoja oppilaiksi tai sotureiksi, kutsun heidät aina kanssani Litteäkivelle. Tahdon sillä tavalla kertoa eloklaanilaisille, että kaikki ovat kanssani tasavertaisia, ja ansaitsevat siis paikkansa Litteäkivellä”, kerroin rauhallisella äänellä. Pennut kuuntelivat juttujani aina mielellään, mutta nyt heillä tuntui olevan keskittymisvaikeuksia. En tosin ihmetellyt lainkaan, sillä leirissä oli niin paljon uusia asioita. Kissat kulkivat ohitsemme, ja pennut tuntuivat kiinnostuvan kissoista.
”No, kuka tahtoo mennä ensin?” kysyin ja vilkaisin pentuja kysyvästi. Katseeni kiinnittyi hetkeksi Kaurispentuun. Kolli tuntui olevan jälleen omissa maailmoissaan.

//Pennut? Sori tönkkö XD
// 201 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hallavarjo vain puhui ja puhui loputtomasti, välillä olisi ollut kivempaa harjoitella ihan vain oman mestarin kanssa, mutta minkäs teet, kun mestari käskee niin on toteltava ilman mitään turhanpäiväisiä mutinoita.
-Minkä ihmeen takia meillä on taas yhteisharjoitukset? Livaytin suustani ja keskeytin Hallavarjon.
Mestarini aukoi suutaan hetken kuin kuollut kala.
-Minä ja Utusielu ajattelimme, että voisitte kokeilla yhdessä kun tunnette toisenne niin hyvin, se auttaa ennakoimaan toisen mahdollisia liikkeitä hyökätessä, Hallavarjo tokaisi kuivakasti, jouduttuaan keskeytetyksi.
Nyökkäsin vastahakoisesti mestarilleni, en olisi jaksanut enää mitään harjoituksia seuraavan auringonkierron aikana. Olisin toivonut vain nukkuvani lämpimästi oppilaidenpesän suojassa ilman, että näin painajaisia, ilman jo kyllästyttäviksi käyneitä yhteisharjoituksia. Annoin Utusielun ja Hallavarjon sanahelinän valua hitaasti toisesta korvasta sisään, ja toisesta korvasta ulos, kiinnitin vihreiden silmieni katseen pikimustaan korppiin, joka käänteli päätään huvittavasti tuijottaessaan meitä. Hallavarjo ja Utusielu eivät näyttäneet edes huomaavan, että keskittymiseni herpaantui, kun vilkaisin vaivihkaa Hiilitassuun, tämäkin näytti leijailevan autuaasti omissa maailmoissaan. Näkökenttäni alkoi hiljalleen sumentua, räpyttelin silmiäni kiivaasti, mutta sumu silmieni edessä vain tiheni. Pääni läpi kulki hurjasti viiltävä kipu, mätkähdin pehmeästi maahan, huidoin vielä hetken hysteerisesti käpälilläni, kunnes nekin vajosivat maahan. Olin kuulevani Hiilitassun säikähtäneen oloisen äänen vielä jostakin kaukaisuudesta, sitten kaikki pimeni, enkä erottanut enää mitään.
//194 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu oli mennyt jo oppilaiden pesälle levähtämään. Minäkin olin viihtynyt hänen seurassaan pienen hetken, kunnes minun oli ollut aivan pakko päästä ulos tuulettamaan ajatuksiani ja vetämään henkeä.
Taivas tummeni joka hetki vähäsen, ja nyt aavemainen sumu oli laskeutunut leiriin ja sitä ympäröivään metsään. Istuin aukion reunalla yksinäni. En oikeastaan tiennyt, mitä ajatella, vaikka minulla olikin nyt huomattavasti paljon enemmän tilaa olla omien ajatusteni kanssa. Olin kai vieläkin vain niin pettynyt ystävääni, joka oli vastoin klaanin lakia käynyt harjoittelemassa leirin ulkopuolella öisin. Ihmettelin, miten en ollut huomannut sitä, sillä meidän petimme olivat aivan vieri vieren, ja herkkäunisena heräsin usein pienimpäänkin rasahdukseen.
”Miksi sinä istut täällä yksinäsi? Eikö sinun pitäisi olla suunnittelemassa hyvää vauhtia nukkumaanmenoa muiden oppilaiden kanssa”, ääni tunkeutui ajatuksiini ja puhkaisi ympärilleni muodostuneen kuplan. Nostin yllättyneenä katseeni pieneen, mustavalkoiseen kolliin, jolla oli ystävälliset, vihreät silmät. Panin merkille kissan hyvin tumman vaaleanpunaisen nenän, joka tuli erityisesti esille hänen kasvoistaan. Minun piti miettiä hetki, kenen kanssa seisoin parasta aikaa nokat vastatusten, sillä lukuisat nimet ja kasvot pääni sisällä eivät osanneet äkkiseltään yhdistää tietoja toisiinsa. Kolli, joka ei ainakaan ollut yksi oppilasta, vaikka olisi sitä voinutkin kokonsa puolesta olla, tuntui huomanneen, etten muistanut hänen nimeään, ja päätti avittaa minua vähän.
”Olen Hillasielu. Sinä olet varmaankin Utusielun oppilas, Hiilitassu?”
Nyökkäsin yhä vähän hämilläni. ”Joo, niin olen. Mistä sinä tiedät nimeni?” Olipa typerä kysymys, ajattelin heti jälkeenpäin. Hän varmasti oli joku Utusielun ystävistä tai tutuista, ja oli kuullut minusta mestariltani itseltään!
”Utusielu kertoi”, Hillasielu naukaisi ja istahti viereeni. Liikahdin paikallani hivenen hermostuneena. Tilanne oli minulle aivan uudenlainen, enkä tiennyt, miten minun olisi tullut käyttäytyä. ”Hänen mukaansa olet kehittynyt valtavasti viime aikoina. Kuka tietää, ehkä jo ennen ensi kuuta nukut yösi sotureiden pesässä meidän kanssamme.”
”Niin”, myötäilin kuin mikäkin aivoton vailla omaa tahtoa. Itse asiassa en ollut tullut ajatelleeksi vähään aikaan, että saattaisin saada soturinimeni kuluvan kuun sisällä. Olin kyllä tehnyt kovasti töitä harjoitellessani Utusielun kanssa, ja huomannut itsekin kehitystä taidoissani, joten sinänsä se ei ollut ihmekään, että asia otettiin puheeksi jo tässä vaiheessa. Ajatus muuttamisesta sotureiden pesään tuntui kuitenkin vielä minusta vieraalta.
”No, törmäillään taas”, Hillasielu maukui yhtäkkiä, ja tajusin samalla hetkellä hänen tekevän lähtöä. Utusielu tassutteli meitä kohti sen näköisenä, että hänellä oli kahdenkeskistä asiaa minulle, mikä oli ilmeisesti pistänyt nuoreen soturiin liikettä.
En kyennyt sanomaan mitään takaisin uudelle tuttavuudelleni, joten tuijotin vain hänen jälkeensä kuin hölmistynyt pöllönpoikanen. Sain kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun Utusielu pääsi kohdalleni. Katsahdin häneen kysyvästi.
”Onko jokin hätänä?”
”Hätänä? Ei suinkaan”, Utusielu naurahti ja hänen äsken kovin vakavan näköiset kasvonsa vääntyivät iloiseen hymyyn. ”Tulin vain kertomaan pimeätaisteluharjoituksista, jotka pidetään vielä tälle iltaa. Aamulla saatte sitten nukkua vähän pitempään. Lähdemme kohta, joten ole valmiina ja pidä minut näkökentässäsi.”
Nyökkäsin taas, kun en oikein muutenkaan tuntunut osaavan vastata tänään. Mestarini kaarsi ohitseni ja suuntasi juttelemaan joillekin sotureille, joilla oli naurunrämäkästä päätellen oikein hauskaakin. Nuolaisin katkennutta kulmahammastani, jota vihloi vaihteeksi.
Hetkeä myöhemmin huomasin Korppitassun tulevan aukiolle. Pomppasin jaloilleni samalla silmänräpäyksellä ja hölkkäsin hänet kiinni, ennen kuin tuo ehti pidemmälle.
”Mihin sinä menet?” kysyin naaraalta, kun pääsin lähemmäksi. Korppitassu käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun selvästi jostain hyvin innostuneena.
”Pimeätaisteluharjoituksiin!”
Utusielu oli kyllä puhunut monikossa minusta ja jostakusta toisesta, kun hän oli maininnut pimeätaisteluharjoituksista, mutta en ollut odottanut, että pitäisimme toiset yhteisharjoitukset samalle päivälle Hallavarjon ja Korppitassun kanssa. ”Niin mekin”, sanoin hieman hämmentyneenä. Korppitassu kurtisti kulmiaan eikä hänkään näyttänyt asiasta sen tietoisemmalta kuin minäkään. ”Me tulemme Utusielun kanssa myös; eikö Hallavarjo maininnut?”
Korppitassu näytti nyt lähinnä ärsyyntyneeltä. ”No ei!”
Huokaisin kääntyessäni katsomaan mestareiden suuntaan. Utusielu viittoi meitä tulemaan lähemmäksi, ja minä tottelin häntä mukisematta. Korppitassukin laahusti perässäni heidän luokseen.
Kuljimme jälleen pienenä partiona sekametsän halki metsänreunaan, josta alkoi nummi. Oli kosteaa ja sumuista, ja jouduin pörhistämään turkkini suojaksi kolealta ilmalta. Emme menneet pidemmälle vaan jäimme lähelle metsää. Sumussa näin hädin tuskin nenääni edemmäksi, joten miten meidän muka oli tarkoitus harjoitella taistelua tällaisissa olosuhteissa!
Käännyin Utusielun ja Hallavarjon suuntaan odottamaan lisäohjeistusta. Korppitassunkin innostus tuntui laantuneen hieman, kun hän oli saanut tietää jälleen uusista yhteisharjoituksista. Ei mielestäni Korppitassun kanssa harjoittelemisessa ollut mitään vikaa, mutta välillä oli ihan kiva tehdä töitä ihan yksikseenkin – tai siis oman mestarinsa kanssa.

//Korppi?
//670 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin herännyt hieman emoa ja muita pentuja aiemmin, tai ainakin oletin näin silmäni aukaistessani. Niin tehdessäni minua oli nimittäin ensimmäisenä tervehtinyt hiljaisuus, ennemmin kuin emoni pehmeä kuono turkissani tai emon kehräys. Pesässä oli myös hämärempää. En nimittäin nyt nähnyt pesän kulmia kunnolla, vain epämääräistä tummaa niitten paikalla. Minua kuitenkin väsytti vielä sen verran, etten oikein kyennyt liikkumaan. Voisin siis koittaa nukahtaa uudelleen, en minä tästä minun ja sisarusteni koostamasta kasasta emon kyljessä mihinkään pääsisi ketään herättämättä. Aukaisin suuni pieneen hiljaiseen haukotukseen, ja sitten silmäluomeni painuivat jälleen kiinni, kuin itsestään.

Sitten kun heräsin uudestaan, olivat jo muutkin miltei hereillä. Emo tökki meitä jokaista pentua vuoroin kuonollaan, tuoden meidät unesta pois uuteen päivään. Minulta ei mennyt kauaa aikaa aukaista silmiäni ja kehonikin oli miltei heti lähtövalmis. Sitten huomasin, kuinka pesään sisälle työntyi kissa. Hän oli suuri, muttei niinkään pelottavan näköinen. Hän oli valkeaturkkinen, poislaskien ruskeat läiskät jotka peittivät hänen korviaan sekä pientä osaa hänen kuonostaan ja rintaakehästään. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tiirailivat emoa ja meitä levollisesti, jopa pehmeästi. Katsellessani häntä mieleeni muistuivat lyhyet jutut, joita emo oli meille Eloklaanista ja isästämme kertonut aiemmin. Niiden perusteella hänen täytyi olla Mesitähti, meidän isämme ja Eloklaanin päällikkö. Sen verran minä tiesin. Mutta minä halusin nyt tietää enemmän. Oliko pesän ulkopuolellakin tosiaan aivan toinen maailma nähtävänä, niinkuin emo oli sanonut?
”No”, Mesitähti yllättäen avasi suunsa, keskeyttäen ajatukseni. ”tahtooko joku lhteä tutkimaan leiriä?”
Silmäni laajenivat, koko kehoni täyttyi kauttaaltaan innostuksen tuomasta energiasta. Hyppäsin miltei välittömästi pystyyn. Sisaruksenikin näyttivät innostuneen ideasta, kun Nokkospentu oli miltei heti ilmoittautunut lähtevänsä Mesitähden tykö.
”Minäkin tulen! Minäkin tulen!”, hihkuin innosta ottaessani vielä hieman huterat askelet Nokkospennun viereen isäni eteen.
Isän pirteä ja lämmin ilme innosti minua vain lisää. Pyörin hänen jaloissaan jalkojeni hiljalleen tottuessa kehoni painoon. Olisin toisaalta halunnut lähteä heti paikalla pesästä, enkä jäädä odottelemaan sisaruksiani sekä Paatsamapentua, jotka hekin halusivat mukaamme. Mutta totta puhuen minua tässä vaiheessa vielä pelotti hiukan, mitä pesän ulkopuolelta löytyisi.

Se tuntui hieman hitaalta, mutta lopultakin Mesitähti liikahti, viittoen meitä seuraamaan. Myös emo tuli kanssamme ulos, omien sanojensa mukaan siksi, että meitä voisi pitää paremmin silmällä. Minä kipitin menemään ihan isäni jaloissa, mennen nopeampaa, kuin koskaan aiemmin. Muut menivät ihan Mesitähden hännillä, mutta kuitenkin hieman taempana. Vain minä ja siskoni Nokkospentu kirimme uusia maisemia tiirailemaan ihan isässämme kiinni.
Ja uusista maisemista minä menin aivan sekaisin. Eteeni avautunut suurensuurensuuri alue teki minut kyvyttömäksi tekemään juuri mitään. En voinut kuin vain taittaa matkaa isäni jaloissa ja häkellellä kaikkia paikkoja silmän symmetrisen pyöreinä.
//Pennut tai Mesi?
403 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Miksi sinä teit jotakin niin typerää? Sinä olit loukkaantunut! Mitä jos olisit pudonnut uudelleen puusta, eikä kukaan olisi ollut paikalla auttamassa sinua? Silloin parantumisesi olisi ottanut paljon pitempään kuin vain pari päivää, Hiilitassu motkotti kiivaasti, yrittäen kuitenkin joten kuten saada äänensä pysymään matalalla.
Pidin korvani luimussa ja pöllyytin käpälilläni kosteaa maata ärsyyntyneenä Hiilitassun ylettomästä motkottamisesta, minusta kolli ylireagoi aika pahasti, mutta olihan tämä samalla oikeassa.
-En tiennytkään, että olit noin huolissasi, sihahdin kiukkuisesti hampaideni välistä.
Hiilitassu näytti tosi loukkaantuneelta ja tämän häntä liikahteli melkein huomaamattomasti lähellä maanpintaa.
-Totta kai olin ja olen huolissani, sinä olet ystäväni! Kolli perusteli katsellen minua yhtä aikaa vilpittömän ja hieman surullisen oloisena.
Ystävä, sana kimpoili pässäni kuin kiukkuinen mehiläisparvi, tunsin oloni todella hölmöksi kimpaantuessani vain sen takia, että Hiilitassu oli minusta huolissaan.
-Niin, anteeksi, olin typerä, huokaisin ja väläytin vinon hymyn kollille.
Hiilitassu hymyili minulle takaisin iloisemman oloisena.
-Ei se mitään, kaikki tekevät virheitä! Kolli naukui piristyneenä.
Tassutimme Hiilitassun kanssa rinta rinnan oppilaittenpesään, tunnelma minun ja kollioppilaan välillä oli anteeksipyynnöstäni huolimatta vielä hiukkasen kireä, eikä minun tehnyt oikein mieli aloittaa enää keskustelua ystäväni kanssa. Kiipeilyharjoitukset olivat olleet rasittavat ylimääräisistä harjoituksistani huolimatta ja olin todella tyytyväinen päästessäni makuulle omalle, pehmeälle sammalpedilleni. Auringonsäteet taittuvat oppilaidenpesän seinien pikku rakosista ja loistivat kellertävää valoaan tummenevassa illassa, hiirenkorva oli alkamassa leutona ja lämpimänä, joten pesässä ei ollut kovin viileää myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hiilitassu oli ilmoittanut minulle lähtevänsä vielä ulos haukkaamaan raitista ilmaa, joten sain olla kerrankin rauhassa lukuunottamatta muutamaa oppilasta, jotka olivat vetäytyneet oppilaidenpesän nurkkaan supisemaan hiljaa, heilautin korviani lauhkeasti, välittämättä toisista, jotka pesän nurkassa keskenään juoruilivat, en viitsinyt edes kiinnittää huomiotani muihin, joten en tunnistanut ketään joukossa olevaa. Hiukan päivää viileämpi ilta oli tuonut mukanaan sumua, joka oli levittäytynyt laajalti peittäen maan, en ollut kuin vain kerran ennen tätä nähnyt sumua, minusta ilmiö oli kiinnostava valloittaessaan maanrajan ja ojentaessaan kosteat, valkoiset kyntensä pitkin maankamaraa. Eräs pesän reunalla olleista oppilaista korotti ääntään sillä tavoin, että juuri ja juuri saatoin kuulla tämän, vaikutti siltä, että oppilailla oli menossa jonkinlainen tarinapiiri. Tunnistin äsken kailottaneen oppilaan tämän äänestä, se oli ??? joka oli juuri sepittämässä täysin keksittyä jatkoa siitä kuinka Eloklaani asettui juuri tänne asumaan, pudistelin päätäni huvittuneena kun kolli sepitti hurjan taistelun Kuolonklaanin ja Eloklaanin välille klaanien huomattua, että eivät olleetkaan alueella yksin. Koukistin vaistomaisesti kynsiäni kun ??? jatkoi kertomustaan Eloklaanin helpolla voitolla, minusta tämä oli mennyt vähän liian pitkälle kertoessaan Kuolonklaanin verisestä tappiosta, rajansa kullakin, vaikka olimmehan kaikki toki Eloklaanin jäseniä.
-Ei se niin mennyt, huokaisin pudistellen päätäni turhautuneena.
Kaikki pesän perällä olijat käänsivät uteliaana päänsä minun suuntaani, ainut, joka ei vaikuttanut uteliaalta oli juuri tarinaa kertonut ???.
-Miten sitten? ??? kysyi ärsyyntyneenä julkeasta keskeytyksestäni.
Asettelin jalkani nautinnollisesti paremmin ja annoin katseeni hetken kiertää muissa oppilaissa, jotka odottivat hiljaisina.
-Korppitassu, meillä on vielä pimeätaistelu harjoitukset! Pesään juuri astellut Hallavarjo naukaisi silmäillen tilannetta kummastuneena.
-Anteeksi, pitää mennä! Naukaisin ja loin vielä ärtyneen silmäyksen ??? joka näytti tyytyväiseltä kun en voinutkaan kertoa oikeaa versiota.
Hallavarjo oli jo kerennyt liueta pois oppilaidenpesästä, astelin ulos välittämättä ??? polttavasta katseesta, minusta tuntui, että olisin voinut antaa tälle köniin, mutta en halunnut suututtaa
mestariani. Hallavarjo seisoi keskellä leiriä odottamassa minua saapuvaksi, mielestäni olisi ollut paljon parempi, jos olisimme ottaneet harjoitukset vasta huomenna, kun jalkani eivät enää olleet kiipeilyn jäljiltä kuin neljä hyödytöntä möhkälettä. Hiilitassu käveli ohitseni kun olin juuri saavuttamassa kärsimättömänä seisoskelevan Hallavarjon, joka varmaan kohta räjähtäisi kappaleiksi jos en tosiaan tulisi välittömästi.
-Mihin sinä menet? Hiilitassu kysyi ja
keskeytti matkani.
-Pimeätaisteluharjoituksiin! Naukaisin, mutta yritin peitellä innostustani.
-Niin minäkin, me tulemme Utusielun kanssa myös, eikö Hallavarjo maininnut? Hiilitassu hämmästeli viittoen hännällään Hallvarjoa kohti kävelevää Utusielua.
-No ei! Naukaisin ja vilkaisin ärsyyntyneenä mestariani.
Taas yhteisharjoitukset, Hallavarjo ei taaskaan ilmoittanut, että Hiilitassu ja Utusielu tulisivat myös!

//601 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu salasi minulta jotakin, huomasin sen hänen äkillisesti muuttuneesta asenteestaan, kun otin puheeksi tämän ilmiömäisen hyvän suorituksen kiipeilyharjoituksissa. Jopa liian hyvän, sillä kaiken järjen mukaan Korppitassun olisi pitänyt olla vielä lähtökohdassa viime kerran jälkeen, kun hän oli pudonnut puusta ja loukannut jalkansa.
Kun olin aikeissa kysyä asiasta ystävältäni, Utusielu pelasti hänet pinteestä saapuessamme leiriin. ”No niin, nyt voitte mennä syömään ja lepäämään.”
Korppitassu oli uutisesta vain hyvillään ja jolkotteli ohitseni tuoresaaliskasalle. Lähdin hänen peräänsä hieman epäluuloisena. Oppilas jätti kertomatta minulle jotakin, mikä sai minut vähän turhautuneeksi. Luulin, että ystävinä me voisimme kertoa toisillemme ihan kaikesta. Etenkin, kun pidin naarasta parhaana ystävänäni.
Korppitassu valikoi kasan päältä pikkulinnun ja vilkaisi minuun kysyvästi. ”Haluatko jakaa tämän?” hän tupisi suu täynnä höyheniä. Kohautin vain lapojani ja seurasin häntä leirin reunalle, lähelle karhunvatukkapensaikkoa, jonka sisällä sijaitsivat sekä klaaninvanhimpien pesä että pentutarha. Pentutarhasta kuului melkoinen innostunut kuhina, ilmeisesti Mesitähti oli katsomassa jälkeläisiään.
Söimme linnun kaikessa hiljaisuudessa. Korppitassukin tuntui huomanneen jännitteen meidän välillämme, muttei silti suostunut sanomaan sanaakaan. Juuri kun olin ottamassa asian puheeksi uudestaan, Kirsikkakuono työnsi kuononsa ulos klaaninvanhimpien pesästä ja kurkkasi aukiolle. Huomatessaan meidät lähettyvillä, vanha kissa puski itsensä kokonaan ulos pensaan suojista ja lähti hoipertelemaan meitä kohti.
”Hyvää päivää”, Kirsikkakuono tervehti kohteliaasti. Vastasimme Korppitassun kanssa naaraan tervehdykseen.
”Oi, miten ihanaa: sade on lakannut”, klaaninvanhin ihasteli puolipilvistä taivasta. Vaikka ulkona olikin vielä kamalan märkää aamuisen sateen vuoksi, se ei tuntunut haittaavan Kirsikkakuonoa ollenkaan.
”Onko sinulla nälkä? Voin hakea sinulle jonkun saaliin tuoresaaliskasasta”, Korppitassu keksi yhtäkkiä ehdottaa. Kirsikkakuono kääntyi katsomaan laikukkaaseen ystävääni kiitollisen oloisena.
”Sepä olisikin kilttiä.”
Korppitassu ei jäänyt vitkastelemaan, vaan ryhtyi toimeen saman tien. Katselin hänen peräänsä hieman happamana. Tämä oli onnistunut taitavasti välttämään keskustelun kanssani kerta toisensa perään.
Pian naaras palasi takaisin mukanaan mehevän näköinen peltohiiri. Kirsikkakuono otti sen vastaan hyvillään. Saimme kuunnella vanhan naaraan kertomuksia nuoruutensa seikkailuista sillä aikaa, kun hän nyhti hiiren itselleen sopiviksi suupaloiksi. Koko sinä aikana minä ja Korppitassu emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme.
Viimein Kirsikkakuono oli saanut kaltattua saaliinsa kokonaan ja poistui sitten pesäänsä kiitettyään meitä ensin ruoasta ja seuranpidosta. Minäkin olin aikeissa siirtyä oppilaiden pesälle jatkamaan mykkäkouluani Korppitassua kohtaan, mutta hän pysäytti minut yllättäen.
”Hiilitassu”, oppilas maukui hiljaisella äänellä. Hän ei selvästikään halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota. ”Olen pahoillani, etten kertonut sinulle aiemmin, mutta minä olen käynyt harjoittelemassa salaa öisin.”
En voinut sanoa olevani yllättynyt, sillä jotain tämän tapaista olin alunperin uumoillutkin. Minun oli kuitenkin vaikea sisäistää sitä, että naaras oli todella mennyt tekemään niin typerästi. ”Sinähän tiedät, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman mestaria – etenkään yöaikaan! Se on tosi vaarallista ja vastuutonta!” puhuessani yritin pitää parhaani mukaan ääneni matalana. Vaikka ystäväni olikin tehnyt mielestäni väärin rikkomalla sääntöjä, en halunnut narauttaa häntä muille.
Korppitassu luimisti korviaan. Hänkin tuntui tajuavan tekojensa vääryyden, mutta ei suostunut myöntämään minulle sitä. Huokaisin ja mietin hetken, mitä minun pitäisi sanoa. Lopulta en keksinyt muutakaan kuin kysellä naaraan motiiveja hullulle ajatukselleen.
”Miksi sinä teit jotain niin typerää? Sinä olit loukkaantunut! Mitä jos olisit pudonnut uudelleen puusta, eikä kukaan olisi ollut paikalla auttamassa sinua? Silloin parantumisesi olisi ottanut paljon pitempään kuin vain pari päivää.”

//Korppi?
//499 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Kumpi menee ensin? Hiilitassu kysyi korkeaa puuta katseellaan arvioivasti mittaillen.
Ystäväni vilkaisi minua merkitsevästi, kuin sanoakseen, että minun pitäisi lähteä kapuamaan ensiksi ja asettamaan itseni pienoiseen vaaraan. Puu oli leveä ja korkea, mutta siinä oli runsaasti käpälänsijoja, joten kiipeämisen ei pitäisi varmaan olla kovin suuri ongelma, en silti ollut varma pystyisinkö kiipeämään ensin viimekerran räikeän epäonnistumisen jälkeen. Hetken pohdittuani päädyin kompromissiin itseni ja ristiriitaisten ajatuksieni kanssa.
-Sinä! naukaisin haastavasti, työntäen Hiilitassun lähemmäs puunjuurta.
Hallavarjo, sekä Utusielu seisoivat hievahtamatta paikallaan ja tarkkailivat meitä hiljaisina, olisi voinut luulla, että nämä olivat juurtuneet tiukasti maahan ja muuttuneet itsekkin puiksi, seistä tököttivät vain siinä! Hiilitassu veti syvään henkeä ja tarrasi tiukasti kynsillään kosteaan puunkuoreen, tämä kapusi siististi rungolla, paria pientä käpälän luiskahdusta lukuunottamatta, olin tämän taidoista jopa hieman kateellinen. Kollioppilas oli päässyt melko nopeasti kiipeämään puun ensimmäiselle oksalle, josta tämä katseli minua ja mestareitamme silmät iloisesti kimmeltäen varoen kuitenkin menemästä liian lähelle paksun oksan reunaa, josta tämä voisi helposti pudota, vaikka ei ollutkaan kovin korkealla. Liikahtelin hermostuneesti, kohta olisi minun vuoroni.
-Voit tulla nyt alas! Utusielu huikkasi oksalla kököttävälle Hiilitassulle.
Näin Hiilitassun hännän vilahtavan pikaisesti puunoksan karkeamuotoisen reunan yli ja sitten kolli kiipesikin jo käpälät edellä kohti maata, puolimatkassa tämä hyppäsi suurella loikalla suoraan tyytyväisen Utusielun eteen. Utusielu nyökkäsi Hiilitassulle hyväksyvästi ja ystäväni röyhisti rintaansa, näyttäen melko hassunkuriselta seisoessaan Utusielun edessä, melkein räjähtäen ylpeydestä itseään kohtaan.
-Korppitassu, sinun vuorosi, Hallavarjo tokaisi, erotin tämän äänessä hermostuksen pistävän sävähdyksen.
Nyökäytin ponnekkaasti päätäni, kukaan ei tiennyt, että olin pari kertaa hionut tekniikkaani ja osasin mielestäni kiivetä melkoisen hyvin, vaikka alastulon kanssa oli edelleen pienoisia ongelmia, jotka voisi ratkaista vain rankan harjoittelun avulla. Annoin lihaksieni rentoutua tarratessani puunkuoreen kiinni, jalkani eivät missään nimessä saisi muuttua puupökkelöksi, jolloin tipahtaisin välittömästi alas ja joutuisin taas luuhaamaan oppilaittenpesässä yhden ikuisuuden venähtäneiden jalkojen takia. Kosteasta puusta irtoili lahonneita palasia, jotka tippuivat melkein, puun juurella hermostuneena katselevan, pahaa-aavistamattoman kolmikon niskaan. Ei ollut itseasiassa yhtään vaikeaa kiivetä puuhun, harjoittelu oli tuottanut tulosta, vaikka muutaman kerran melkein luiskahdin maahan, annoin käpälieni totutella rauhassa puunkuoreen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo turvallisesti ensimmäisellä oksalla.
-Tule vain alas! Kuulin Hallavarjon rennommaksi muuttuneen äänen jostain näkymättömistä, oksan paksu siluetti peitti allensa kaksi kissaa, mutta näin Hiilitassun istumassa maassa, ihan näkökenttäni laidalla.
Lähdin hivuttautumaan hitaasti, askel askeleelta kohti maanpintaa, joka häämötti vaivaisen parin ketunmitan päässä minusta. Käytin Hiilitasusn tekniikkaa, eli suurinpiirtein puolivälissä keräsin kaikki voimani ja otin puunkuoresta vauhtia loikkaan kohti kodikasta maata. Annoin käpälieni tömähtää maahan ja lennättää hiekkaa pienen matkan jokaiseen ilmansuuntaan, karhean hiekan ulottuvilla ei onnekseni ollut kissoja, sillä muuten olisin saanut tajunnanräjäyttävät torut.
-Mainoita! Hallavarjo kehui ja ilokseni erotin ylpeyden läikähdyksen tämän tasaisessa äänessä.
-Seuraavaksi voisimme…Utusielu aloitti häntäänsä hieman liikauttaen.
-Mennä leiriin ja hakea syötävää? Kysäisin nopeasti, Utusielua kysyvästi tuijottaen.
Utusielu vilkaisi melko pistävästi minuun, olisi varmaan kannattanut odottaa, että naaras saisi lauseensa loppuun.
-Hyvä idea, minulla ainakin on jo nälkä! Hiilitassu tuppaantui keskusteluun, Utusieluun anovasti katsoen.
Utusielu huokaisi, mutta tiesin naaraan viiksien värinästä, että tätä varmasti huvitti
-Mennään sitten, Utusielu naukaisi ja viittaisi hännällään suuntaan, josta olimme tulleet.
Jättäydyin vauhtiani hidastaen kulkemaan vieläkin energiaa pursuavan Hiilitassun vierelle, joka oli silti päättänyt tassutella rauhallisesti hilliten hieman intoaan.
-Hyvin kiivetty, olette tainneet harjoitella Utusielun kanssa! Naukaisin iloisesti Hiilitassulle.
Ystäväni väläytti minulle pienen hymyn, vaikka tämän silmistä huomasi, että kolli oli todella tyytyväinen suoritukseensa, joka ei ollut todellakaan hassumpi.
-Niin, kyllähän me pari kertaa olemme, Hiilitassu naukaisi yhtä aikaa vilpittömän ja iloisen kuuloisena.
Olin tavallaan todella ylpeä ystävästäni, sitten kun meistä tulisi sotureita, ja saisimme omat oppilaat, olin varma siitä, että kouluttaisimme nämä vähintään yhtä hyvin kuin Utusielu ja Hallavarjo.
-Mutta en ole kuullut, että sinä olisit! Hiilitassu lisäsi uteliaasti, minua tiiviisti tuijottaen.
Sotkeennuin melkein omiin käpäliini ja olin vähällä kaatua rähmälleni suoraan märkään, mutavelliksi muuttuneeseen maahan, oliko suoritukseni ollut muka todellakin niin paljastava, että jopa Hiilitassu saattoi huomata suoraan, että olin harjoitellut? Olisiko minun parempi kertoa totuus yöllisistä retkistäni? En edes olisi saanut mennä yöllä yksin ulos! mitä minun pitäisi oikein tehdä? Mielessäni pyöri tuhat asiaa, miten voisin erottaa oikean ratkaisun niistä kaikista mahdollisista totuutta edustavista vastauksista ja pikavalheista?

//664 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Rita

”No, tahtooko joku lähteä tutkimaan leiriä?” isäni kysyi suu iloisessa virneessä. Hymyilin. Totta kai halusin! Olin oikeastaan palanut halusta tutkia ympäristöäni, mutta emo ei ollut päästänyt minua tai pentutovereitani vielä. Tämä olisi oiva tilaisuus!
”Minä!” ilmoittauduin heti tohkeissani ja astuin eteenpäin.
”Minäkin tulen!” sinikilpikonnakuvioinen siskoni Rastaspentu tuuppasi minua kylkeen, kaataen minut kumoon. Virnistin, ja painimme hetken leikkimielisesti.
”Mennäänkö?” isä tiedusteli huvittuneena, ja istahdin heti maahan turkkini ihan sekaisin. Nyökytin innokkaasti, ja takaani tullut emo nuolaisi päälakeani saadakseni sekaisen turkkini aloilleen.
”Haluatteko tekin tulla?” isä kysyi veljiltäni, jotka vastasivat myönteisesti. Myös pentutarhassa asusteleva Paatsamapentu halusi mukaan, jonka jälkeen emokin ilmoitti tulevansa, sillä meitä oli kuulemma niin paljon, että isä haluaisi varmaan apua meidän paimentamisessa.
”Lähdetään”, isä ilmoitti hymyillen, ja astui pentutarhasta ulos. Tohkeissaan astelin heti tuon jälkijunassa. Isän tahti oli paljon nopeampi kuin se, mihin olin tottunut, mutten antanut sen häiritä minua, vaan kipitin perässä niin hyvin kuin pystyin. Pian hän kuitenkin huomaavaisesti hidasti tahtiaan. Otin tämän tilaisuuden katsoa ympärilleni.
”Vau!” suustani pääsi ihan vahingossa ihaileva henkäys, jolle Karpalopentu naurahti.
”Eikö olekin hienoa?” tassuttelin veljeni rinnalle, ja katselin leiriä. Kaikki näyttivät niin… isoilta ja ihmeellisiltä. Varsinkin litteäkivi oli vaikuttavan näköinen! Isä oli kertonut meille siitä, mutten ollut osannut kuvitella sitä noin hienoksi.
”Onhan tämä upea”, Karpalopentu hymyili. Yhtäkkiä isä pysähtyi, ja kipitin tämän vierelle. Katsoessani ympärilleni huomasin, että olimme saapuneet jonkinlaisen pensasrykelmän eteen.
”Tässä on oppilaiden pesä. Te muutatte tänne, kun teistä tulee kuusikuisia”, isä selosti hymyillen.
”Mahtavaa! Saammeko mennä sisään?” Rastaspentu tiedusteli. Emo kävi katsomassa, ettei pesällä olisi juuri nyt oppilaita, joita saattaisimme häiritä.
”No, käykää katsomassa suuaukolla. Älkää kuitenkaan menkö sisälle pesään, ettette sotke sitä”, emo myöntyi. Muut astelivat katsomaan pesää sisältä, mutta minä jäin isäni rinnalle.
” Voimmeko mennä katsomaan litteäkiveä?” kysyin isältä. Hän oli kertonut meille siitä, mutten koskaan aikaisemmin ollut nähnyt kiveää. Nyt halusin tutkia sitä!

//300 sanaa
//Mesi? Sisarukset? Paatsama?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jostain syystä olin aamulla täynnä odottamatonta energiaa. Liljatuulen annettua minulle todenmukaisen ja ammattimaisen selityksen mieltäni jo vähän pitempään askarruttaneeseen uneen, olin pystynyt nukkumaan viime yönä kuin tukki. Aamulla enää edes tuskin muistin sitä typerää unta, jossa kaikki oli ollut aivan sekaisin. Korppitassu ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä parantajan arvioon uniemme alkuperästä. Tiesin, että hänen kanssaan asiasta väitteleminen ei johtaisi mihinkään, joten annoin naaraan pitää oman mielipiteensä ja pysyin itse Liljatuulen antamissa syissä.
”Hiilitassu!” Utusielun väsynyt komennus kuului takaani. Pysähdyin äkisti, kun tajusin menneeni ajatuksissani mestarini ohi. Loin soturiin pahoittelevan katseen, johon hän vastasi ponnettomalla nyökkäyksellä. Voi juku, kaikki muut tässä pienessä partiossa olivat kuin puolikuolleita!
Jättäydyin kulkemaan joukon hännille Korppitassun viereen. Ystäväni oli yhtä innokas harjoituksista kuin joutuisi nuuhkaisemaan ketunjätösläjää. Olisin saattanut hieman loukkaantua, ellen olisi ollut niin hyvällä tuulella. Kunhan pääsisimme harjoituspaikalle, olin varma, että Korppitassunkin kadonnut innostus löytyisi.
Meidän ei tarvinnut kulkea leiristä kauaksikaan, sillä sitä ympäröivä sekametsä oli juuri sopiva paikka koetella taitojamme. Olisimme varmaan muuten harjoitelleet koivumetsässä, kuten viime kerralla, ellei olisi ollut näin märkää ja kosteaa, mikä teki koivupuiden rungoista ainakin kaksi kertaa liukkaampia ja vaarallisia. Olin kuitenkin tyytyväinen myös tähän ratkaisuun, koska luotin nyt itseeni ja omiin kykyihini paljon enemmän kuin viimeksi.
”Tänään jatkamme samaa asiaa, mihin jäimme viime kerralla. Te molemmat saatte valikoida itselleni sopivammaksi katsomanne puut, ja kiipeätte niiden runkoa pitkin jonkin matkaa ylöspäin, kunnes laskeudutte alas hallitusti. Tällä kertaa emme halua yhtään vääntyneitä käpäliä tai katkenneita selkiä”, Utusielu sanoi, kun saavuimme tämän päivän harjoittelupaikalle, ja vilkaisi vihjaavasti Korppitassun suuntaan. Kuulin Korppitassun tuhahtavan vieressäni ja jupisevan jotain puoliääneen. Itse keskityin tutkailemaan ympärillämme kasvavia puita katseellani, valkatakseni niistä parhaimman.
”Minä otan tämän!” hihkaisin ja loikin yksinäisen havupuun luokse. Utusielu nyökkäsi hyväksyvästi. Kun Korppitassukin oli saanut valikoitua itselleen puun harjoitusta varten, saimme luvan aloittaa.
Itsevarmoin elein avasin kynteni ja upotin ne puun rosoiseen kuoreen. Se tuntui paljon luotettavammalta kuin koivun tasainen ja uurteeton pinta. Lähdin vetämään itseäni ylöspäin vauhdikkaasti. Muu maailma ympärilläni sumeni, näin vain puun tuulen mukana hienoisesti heiluvan latvan, joka häämötti edessäpäin. Se oli hyvin, hyvin korkealla, mutta minua ei pelottanut.
Puolessa välissä matkaa jokin sai minut kuitenkin pysähtymään. Ehkä se oli Utusielun ääni, joka käski minun tulla jo alas, tai sitten jossain takaraivoni pimennossa piilotellut epävarmuus. Minua alkoi huimata.
”Hiilitassu, tule alas! Olet jo tarpeeksi korkealla!” Utusielu huusi puun juurelta. En uskaltanut vilkaista alas, sillä pelkäsin putoavani. Tiukensin otettani puusta ja yritin nielaista kurkkuuni nousseen oksennuksen tunteen alas.
Lopulta onnistuin keräämään taas rohkeuteni ja laskeuduin runkoa pitkin alas samaa reittiä mitä olin kavunnutkin. Yritin peitellä paniikkiani muilta, kun käännyin katsomaan Utusieluun päin.
”Miten minulla meni?” kysyin ääni melkein pettäen. Utusielu heilautti korviaan.
”Oikein hyvin, mutta kiipesit kyllä aika korkealle. Jos olisit vahingossa pudonnut, sinut oltaisiin saatu kaapia maasta talteen”, naaras maukui muka vitsikkäänä. Minua ei kuitenkaan naurattanut. Mestarinikin tuntui huomaavan sen, ja hänen naamansa palautui takaisin peruslukemille, kun tuo kääntyi toiseen suuntaan seuratakseen Hallavarjon ja Korppitassun edistymistä.
Kun Korppitassukin oli laskeutunut turvallisesti alas puusta, mestarit pyysivät meitä seuraamaan perässään. Luulin harjoitusten loppuneen tähän, mutta kun löysin itseni seisomasta valtavan männyn juurelta, tajusin, että äskeinen oli ollut vasta alkulämmittelyä.
”Näettekö toiseksi alimman oksan?” Hallavarjo kysyi ja silmäili jykevää puuta. Minun piti kallistaa päätäni hieman takakenoon nähdäkseni kollin tarkoittaman oksan. Nyökkäsimme Korppitassun kanssa lähes samaan aikaan.
”Hyvä. Tehtävänänne on kiivetä sen luokse kumpikin vuorollaan, ja kun te molemmat olette sen päällä, voitte laskeutua alas”, soturi kertoi loput ohjeet. Kun katselin toiseksi alimpana olevaa oksaa, se tuntui olevan kamalan korkealla. Ainakin se oli viisi tai kuusi ketunmittaa ylempänä meitä.
”Älkää olko huolissanne. Pärjäätte kyllä, kunhan vain keskitytte siihen, mitä olette tekemässä, ettekä ryhdy sooloilemaan”, Utusielu sanoi rohkaisevasti minulle ja Korppitassulle. Tukahdutin huokauksen ja katsahdin ystävääni, joka mittaili parasta aikaa puuta katseellaan. Mitä ripeämmin aloittaisimme, sitä pikemmin olisimme taas kotona.
”No, kumpi menee ensin?”

//Korppi?
//618 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Liljatuuli, sekä Hiilitassu katsoivat minua odottavasti, minun pitäisi varmaan vastata uskoinko Liljatuulen esittämiin perusteluihin minun ja ystäväni todentuntuisille unille.
-Kai se on sitten niin, nau’uin kireästi ja käännähdin takaisin kohti oppilaittenepesää.
Askelsin rivakasti sisään hämärään tilaan ja lysähdin ärtyneenä pedilleni, olisi tehnyt mieli potkaista pian jälkeeni sisään tullutta Hiilitassua, joka oli niellyt parantajan syötin kuin transsissa oleva kala.
-En usko, että kyse on vain mielikuvituksesta! Sihahdin turhautuneena ystävälleni.
Hiilitassu vilkaisi minuun uupuneen näköisenä.
-Mitä sitten uskot? Hiilitassu kysyi vaikuttaen melko väsyneeltä käsittelemään asiaa juuri nyt.
Kolli lysähti vastaustani odottamatta sammalvuoteelleen ja vaipui uneen silmänräpäyksessä.
-Turha sitä on sinulle kertoa, mutisin kun olin varma, että Hiilitassu ei kuulisi, vaikka näyttikin torkkuvan sikeästi.
Liljatuulen latistava kommentti oli ollut mielestäni vain pötypuhetta, joka sattuu pääsemään väsyneen kissan suusta. Jos en olisi oikeassa, söisin pelkästään kalaa yhden päivänkierron ajan. Vatsanpohjallani myllersi edelleen muisto painajaisesta, yritin silti ummistaa silmäni kiinni ja nukahtaa rauhalliseen uneen. En oikeastaan edes nähnyt unta, vain mustaa, autiota pimeyttä, joka ympäröi minua tyynellä hiljaisuudellaan. Pelkkää mustaa, autiota hiljaisuutta…
-Korppitassu, herää! Joku tökki minua raskaalla käpälällään suoraan kylkeen.
-Ai! Lopeta! Ähkäisin ja räpäytin silmiäni ärtyneenä herätyksestä.
Hiilitassun innokkaat kasvonpiirteet ilmestyivät näkökenttääni ja peruutin väsyneenä taakseppäin pedilläni.
-Me päästään oppetelemaan kiipeämistä, taas! Kolli iloitsi, tämä oli kadottnut epävarmuuden, joka oli vaivannut tätä ensimmäisellä kerralla.
-Sepä mukavaa, töksäytin sukien nopeasti täysin syttyeällä olevia karvojani.
-Me lähdemme nyt! Vauhtia! Hallavarjon ääni naukaisi samalla kun kollin pää ilmestyi pesän suuaukolle.
Pyörittelin päätäni ärtyneenä äkkilähdostä, sekä aikaisesta herätyksestä, oliko mestariemme pakko tehdä tämä tähän aikaan?
Hiilitassu lähti loikkimaan nopeasti edelläni kohti leirin suuaukolla odottavia mestareita, jotka näyttivät hekin hieman unisilta. Jalkani olivat melkein tunnottoman ja meistä ainut, joka mäytti olevan virkeä, oli Hiilitassu, joka meinasi hyppelehtiä pari kertaa Utusielun ohitse.

//238 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En voinut olla panematta merkille ystäväni poissaolevuutta. Kun yritin puhua hänelle, hän käski odottaa siihen asti, kunhan olisimme leirissä, ja vaipui sitten taas omiin ajatuksiinsa. Annoin asian lopulta olla, sillä supinamme aiheutti levottomuutta lopussa partiossa. Utusielukin heitti minuun jo kerran äärimmäisen käskevän katseen, jota ei voinut olla tottelematta.
Olimme menossa takaisin leiriin päin, kun Utusielu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään minun rinnalleni. Mestarini antoi Hallavarjon ja Korppitassun ohittaa meidät, mutta ystäväni näytti hädin tuskin tajuavan menneensä juuri ohitseni. Ajattelin viedä Korppitassun uudestaan parantajan pesälle, jos tämä ei tuosta tokenisi.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin uteliaana Utusielulta, joka käänsi vihreiden silmiensä kirkkaan katseen minuun.
”Harjoittelemme hämärässä suunnistamista”, tämä vastasi. Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. Emme olleet koskaan ennen kokeilleet hämärässä suunnistamista, joten en ollut aivan varma, miten se toimisi. Luotin kuitenkin mestariini ja hänen kykyihinsä opettajana. Jos Utusielun mielestä tämä taito oli tarpeellinen soturille, niin sitten keskittyisin opettelemaan sitä parhaan osaamiseni mukaan.
Kävimme kääntymässä nopeasti leirissä muun partion mukana, kunnes otimme suunnaksi nummet. Oli alkanut jo hämärtää, ja nyt kun enimmät lumet olivat sulaneet pois, maisema näytti entistä synkemmältä.
Katsellessa ympärilleni nummella, kaikki näytti samalta. Ihan sama mihin suuntaan käännyin, näin vain avointa maastoa ja pieniä lumikinoksia siellä täällä. Siirsin hieman malttamattomana katseeni Utusieluun.
”Entä nyt?”
”Minä menen piiloon. Sinun tehtäväsi on käyttää hyödyksesi kaikkia mahdollisia aisteja löytääksesi minut. Ymmärretty?” Utusielu mittaili minua katseellaan, ihan kuin arvioiden, oliko minusta tähän. Suoristin vähän ryhtiäni ja nyökkäsin niin itsevarmasti kuin osasin.
”Hienoa. Sulje silmäsi ja laske mielessäsi kaksi kertaa kymmeneen. Sen jälkeen, ennen kuin lähdet etsimään minua, pyöri pari kierrosta ympäri paikallasi.” Ohjeet kuulostivat minusta hivenen hullunkurisilta, mutta nyökkäsin silti.
Sitten laskeuduin maahan takajalkojeni päälle ja peitin silmäni etutassuillani. Aloin laskea mielessäni rauhallisesti kahteenkymmeneen, samalla kuulin Utusielun liikkuvan poispäin minusta. Kun olin laskenut sovittuun lukuun asti, nousin ylös ja aloin pyöriä paikallani. Pysähtyessäni ja avatessa silmäni, maailma pyöri edessäni oksettavan vinhaa vauhtia.
Lopulta ajatukseni alkoivat kulkea taas normaalisti ja pyörrytys lakkasi. Nyt mielessäni oli kirkkaana seuraava tehtäväni: etsi Utusielu. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin olin aluksi vähättelevästi ajatellut. Pyöriessäni olin kadottanut suuntavaistoni, ja mestarini hajua oli lähestulkoon mahdotonta paikantaa märän maan tuoksun seasta.
Minun piti yrittää keskittyä, ajattelin. Etsiä vihjeitä naaraan olinpaikasta, yrittää löytää edes heikko hajujälki, jota seurata. Mutta sitten epätoivoisesti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui mutaiseen maahan jääneisiin tassunjälkiin. Ne saattoivat olla aiemmin jääneitä jälkiä, tai sitten Utusielu oli kulkenut juuri siitä. Kumarruin lähemmäksi nuuhkaistakseni jälkiä.
Kostean mullan ja ruohon tuoksu oli vahva, mutta tutkiessani hajua tarkemmin, tunnistin siitä jotain tuttua. Silloin minulle tuli vahva tunne, että nämä olivat oikeat jäljet. Jos seuraisin niitä, saattaisin saada enemmän vihjeitä ja mahdollisesti jopa vainun mestaristani.
Tunsin pientä ylpeyttä lähtiessäni seuraamaan jälkiä. Vaikka kaikkialla ympärilläni näytti samalta, jäljet johtivat minua eteenpäin. Pian näin edessäpäin yksinäisen pensaan. Jouduin turvautumaan hämäränäkööni lähestyessäni sitä. Utusielun oli oltava sen luona! Ei nummella ollut muitakaan piilopaikkoja kuin satunnaiset pensaikot.
Hämmästyksekseni mestarini ei ollutkaan siellä. Kiersin pensaan ympäri ja kurkkasin jopa sen alle, mutta Utusielusta ei näkynyt vilaustakaan. Haistoin kuitenkin, että naaras oli ollut täällä vähän aikaa sitten.
Palasin takaisin lähtöpaikalle siinä toivossa, että löytäisin jotakin muuta. Mutta kun näin kissan tumman hahmon seisomassa sateessa odottamassa minua, tiesin jo epäonnistuneeni tehtävässä.
”Älä lannistu”, Utusielu sanoi, kun saavuin hänen kohdalleen, ”sää- tai ympäristöolosuhteet eivät olleet tänään sinun puolellasi. Pääsin kiertämään taaksesi huomaamattasi, sillä sade peitti muut äänet alleen ja piilotti hajuni sinulta. Mutta onnistuit jäljittämään kulkemaani reittiä hyvän matkaa, ja minusta se on aivan riittävän suoritus tälle iltaa.”
Mestarini kehut lämmittivät vähän kolkoksi jäänyttä mielialaani, kun lähdimme leiriin. Olin liian väsynyt edes syyllistääkseni itseäni, ja oikeastaan en nähnyt sille edes tarvetta. Utusielun mielestä olin pärjännyt hyvin näin ensimmäisellä kerrallani, ja se tieto mielessäni kohensi itseluottamustani. Seuraavalla kerralla aioin oikeasti löytää Utusielun, enkä vain hänen menemäänsä reittiä.

Leirissä oli hiljaista, kun saavuimme. Partio oli juuri valmistautumassa lähtemään matkaan aukiolla, eivätkä sen jäsenet näyttäneet olevan kovin mielissään. Itse olin vain hyvilläni siitä, että harjoitukset olivat nyt ohitse ja pääsisin kuivattelemaan oppilaiden pesälle.
”Ei, en voi…!” Korppitassu mutisi omassa pedissään, kun kävin istumaan sammalille viereisellä paikalla. Naaras kiemurteli tuskastuneen näköisenä ja näytti näkevän jonkinlaista unta. Kiva uni se ei ainakaan ollut, sillä hänen kasvonsakin olivat vääristyneet ikävään irvistykseen.
Astuin vuoteeni yli naaraan yläpuolelle ja sihahdin hiljaa: ”Korppitassu, oletko kunnossa?”
Naaras räpäytti silmänsä auki ja haukkoi henkeä kuin olisi juuri juossut Kuolonklaanin rajalta asti koko matkan leiriin. Hänen vaaleanvihreät silmänsä liikkuivat villisti ympäriinsä, kunnes ne osuivat minuun ja hän näytti vähän rauhoittuvan. Naaras ravisteli päätään kuin karistaakseen unen pois mielestään.
”Näin samanlaisen unen kuin sinä!” hän sanoi.
”Samanlaisen unen?” toistin jo hetkeksi viimeöisen uneni unohtaneena. Nyt se palasi mieleeni jälleen yhtä elävänä. ”Mitä sinä näit?”
Korppitassu nielaisi raskaan näköisesti ja yritti selvitellä ääntään. ”Minä olin siinä parantaja. Kissat tulivat pyytämään minulta apua epätoivoisina, ja he olivat aivan täynnä haavoja ja ruhjeita.”
Minua alkoi vähän pelottaa. Ensin minun sekava uneni Lauhalaukasta Kuolonklaanin johtajana ja minusta Eloklaanin päällikkönä, ja nyt Korppitassu näki unen, jossa hän oli Eloklaanin parantaja, aivan kuten minunkin unessani oli ollut. Meidän olisi puhuttava tästä jollekin.
”Tule!” kuiskasin ja hiivin ripeästi pesän uloskäynnille. Korppitassu katsoi minua epäluuloisena, mutta seurasi kumminkin.
Johdatin ystäväni sateisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa oli tavallistakin hämärämpää. Pystyin vain hyvin heikosti näkemään valkoiset etutassuni tummaa maata vasten.
”Liljatuuli”, huhuilin parantajakissaa. Aistin Korppitassusta tulevan jännityksen ilmassa. Oppilas ei selvästikään pitänyt siitä, että olin raahannut hänet keskellä yötä syvästi inhoamaansa paikkaan.
”Mitä te teette jalkeilla vielä tähän aikaan?” kuului väsyneen oloinen kysymys jostain päin pimeyttä. Minun piti siristää silmiäni erottaakseni edessäni seisovan kissan hahmon.
”Me ollaan nähty unia”, sanoin nopeasti. Kuulin Liljatuulen naurahtavan vähän.
”No se on hyvä, sillä minä en niitä ehtinyt kovin kauaa katsella, kunnes te tulitte.”
Katsoin nolona tassuihini. Nyt yhtäkkiä asia tuntuikin kovin vähäpätöiseltä kaikkeen muuhun verrattuna, eikä meidän olisi pitänyt tulla vaivaamaan Liljatuulta näin myöhään. Kun olin jo aikeissa pyytää anteeksi typerää paikalle ryntäämistämme, Korppitassu päätti jatkaa siitä, mihin olin jäänyt.
”Ensimmäisen unen näki Hiilitassu, viime yönä. Siinä unessa hän oli Eloklaanin päällikkö ja minä parantaja nimeltä Korppituuli. Lisäksi Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö ja hänen nimensä oli Lauhatähti. Hän ja Kuolonklaanin kissat kävivät unessa Hiilitähden kimppuun.” Olin erittäin otettu siitä, että Korppitassu puolusti yhteistä asiaamme, eikä lytännyt sitä humpuukina syvälle maanrakoon.
Liljatuuli istahti alas ja taittoi häntänsä nätisti etutassujensa päälle. Arvostin sitä, että parantaja suhtautui tähän asiallisesti, eikä käskenyt meitä menemään takaisin nukkumaan ja unohtamaan typerät unet, vaikka hän olisikin ehkä mieluummin ollut käymässä yöpuulle juuri nyt.
”Puhuit ensimmäisestä unesta. Oletteko te nähneet toisen samanlaisenkin unen?” hän kysyi ja katsoi meitä nyt aidosti uteliaana. Nyökyttelin päätäni ja vastasin ystäväni puolesta.
”Korppitassu näki kamalaa painajaista, kun tulin takaisin leiriin harjoituksista. Herätin hänet, ja hän kertoi minulle unesta, jossa oli ollut myös Eloklaanin parantaja, kuten minunkin unessani.”
Liljatuuli nyökkäsi aavistuksen. Sitten hän hiljeni hetkeksi miettimään. Vaihdoin Korppitassun kanssa hermostuneita katseita. ”Minun diagnoosini on se, että kyseessä on alitajuntanne tapa purkaa viime aikoina kokemaanne stressiä ja tapahtuneita asioita”, Liljatuuli sanoi lopulta. Olisin valehdellut, jos sanoisin, etten ollut yhtään pettynyt kuulemaani. Olin odottanut jotain vähän jännempää, vaikka toisaalta en olisi halunnut ryhtyä Eloklaanin päälliköksi ja taistella Lauhalaukkaa vastaan.
”Hiilitassu, oletko koskaan nähnyt omin silmin kuolonklaanilaista?” Liljatuuli kysyi. Pudistin päätäni. ”Ja sinä tiedät, että Lauhalaukka on alunperin kotoisin Kuolonklaanista? Siksi uskon, että mielikuvituksesi on tehnyt sinulle tepposen ja yrittänyt luoda vastausta mieltäsi askarruttavaan kysymykseen Kuolonklaanin kissojen ulkonäöstä. Ja se, että olet unessa Eloklaanin päällikkö, voi johtua siitä, mitä alitajuntasi todellisuudessa halajaa. Tai sitten tuo asema aiheuttaa sinussa jollain muulla tapaa hyvin voimakkaita tunteita.” Nyt kun sitä ajattelin tuolta kantilta, ehkä asia tosiaan oli niin. Ehkä kaikki todella olikin ollut vain mielikuvitukseni luomaa harhaa ja aikoja sitten piilotettuja ajatuksia.
”Entä mikä selittää sen, että minä olin parantaja sekä omassa että Hiilitassun unessa?” Korppitassu kysyi väliin. Hän katsoi Liljatuulta odottavasti, selvästi vastauksia vailla.
”Parantajan pesässä olemisesta ja parantajasta – eli siis minusta – on jäänyt sinulle vahva muisto, mutta en usko, että kauhean hyvässä mielessä”, tummanharmaa parantajakissa maukui Korppitassun ajatuksista tietäväisen oloisena. ”Oletettavasti kuullessasi Hiilitassun unesta, jossa olit parantaja, mielikuvituksesi sai tuulta siipiensä alle ja loi oman käsityksensä siitä.”
Jehna! Liljatuuli ei turhaan ollut klaanimme parantaja. Hän osasi löytää parannuskeinon vaivaan kuin vaivaan, olipa se sitten ruumiillista tai pään sisäistä. Vilkaisin Korppitassuun päin ja odotin hänen tuomiotaan. Uskoiko oppilas hänelle annetun selityksen, vai kyseenalaistaisiko tämä parantajan arvion?

//Korppi?
//1350 sanaa