Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Noudatin mestarini esimerkkiä käydä ketun kimppuun. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin ketun elävänä ja vieläpä näin läheltä, mutta minulla ei ollut varaa jäädä ihmettelemään sitä, sillä kissan henki – itse asiassa myös meidän – oli uhattuna. Syrjäsilmälläni näin, miten pieni, mustavalkoinen kissa hinautui kauemmaksi taistelutantereesta. Se näytti loukanneen jalkansa.
Ajatukseni palasivat salaman lailla takaisin kettuun ja käsillä olevaan taisteluun, kun kuulin sen päästävän tuskaisan vingahduksen Mesitähden kynsiessä sen selkää. Minun oli toimittava nopeasti. Mutta miten ihmeessä me viisi voisimme päihittää noin kookkaan petoeläimen? Minun ei tarvinnut miettiä sitä pitkään, sillä nähdessäni millä päättäväisyydellä klaanitoverini kävivät kettuun kiinni, sain siitä itsekin voimaa taistella.
Upotin hampaani ketun jykevään etujalkaan. Se ulahti, mutta ei voinut juuri mitään ollessaan viiden kissan samanaikaisten hyökkäysten kohteena. Jakelin kynsilläni iskuja sen paksuun kaulaan, ja tunsin, miten kuuma veri roiskahti naamalleni. Kettu pani kampoihin minkä pystyi: Lakkakuiske lensi kaaressa ilman halki kauemmaksi taistelusta pedon heilauttaessa isoa päätään. Naaras nousi kuitenkin pian taas jaloilleen ja palasi auttamaan muita.
Taistelu tuntui kestäneen pienen ikuisuuden, mutta lopulta kettu alkoi väsyä. Viimeisillä voimillaan se karisti kissat pois päältään ja yritti juosta karkuun. Olin jo lähdössä sen perään, mutta Mesitähti esteli minua.
”Antaa sen mennä. Se tuskin tulee takaisin ainakaan vähään aikaan.”
Katselin ketun loittonevaa hahmoa, kunnes muistin reviirimme rajat ylittäneen erakon, jonka mukana kettu oli tullut. Pieni kissa makasi yhä maassa ja tuijotti meitä häkeltyneenä. Se aukoi suutaan hetken sen näköisenä, ettei tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt sanoa, mutta lopulta se kokosi itsensä ja rykäisi:
”Kiitos, kun pelastitte minut.”
Katsoin kissaa epäluuloisesti. Se ei voinut olla kovinkaan vanha, ainakaan edelleen pentumaisen kuuloisesta äänestä päätellen. Se oli varmaan joitain kuita minua nuorempi. Tunsinkin itseni yllättäen paljon vanhemmaksi ja kypsemmäksi, ja se suorastaan sai minut hykertelemään mielihyvästä.
Käännyin mestarini puoleen. ”Mitä sille pitäisi tehdä?”
Mesitähti oli juuri aikeissa vastata, kun Salviakatse osallistui keskusteluun: ”Hän näyttäisi olevan loukkaantunut.”
Kissa katseli meitä korvat ylhäällä, mutta olin huomaavinani sen ilmeessä pientä närkästystä. ”Kuulen kyllä tänne asti, mitä puhutte. Enkä ole mikään ’se’, vaan on minulla nimikin: Asgard.”
Asgard. Siitä oli pitkä aika, kun olin tavannut kissan, jolla oli jokin muu nimi kuin klaaninimi. Aloinkin pohtia, olisiko tämä Asgard mahdollisesti entinen kotikisu kuten minäkin.
Katseeni kiinnittyi taas mestariini, joka oli nyt astellut lähemmäksi Asgardia. Riippuisi yksin päälliköstä, ajettaisiinko erakko pois reviiriltämme vai vietäisiinkö hänet leiriin paikattavaksi. Vaikka tiesinhän minä kyllä jo, miten tämä tulisi päättymään, kun kyseessä oli Eloklaanin oma Mesitähti.

//Mesi? Harhakin saa tietenkin jatkaa c:
//393 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsahdin Omenatassua, joka käveli rinnallani kohti leiriä.
”Eiköhän harjoittelu tältä päivältä riitä”, totesin lämpimästi hymyillen. Omenatassu nyökkäsi. Naaras oli kehittynyt nopeasti, ja pian hän olisi jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Koulutuksen alku oli ollut vaikea, sillä Omenatassu oli tuntunut olevan koko ajan ongelmissa. Nyt hän kuitenkin oli suorittanut koulutuksensa ainakin tähän saakka moitteettomasti. Naaras oli innokas oppimaan, ja onnekseni myös innokas opettamaan ystäviään. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden, kun naaras esitti toiveensa saada opettaa pojalleni Karpalotassulle uimista. Omenatassusta tulisi vielä hyvä mestari, olin varma siitä.
”Olen menossa illalla rajapartioon, tahdotko tulla mukaan vai jäädä leiriin lepäämään?” kysyin kanelinruskealta naaraalta. Omenatassun ei kauaa tarvinnut miettiä.
”Voin tulla mukaan. Keitä muita lähtee?” oppilas kysyi.
”Salviakatse, Lakkakuiske ja Harhatassu”, vastasin. Katseeni kiinnittyi lehteen, joka leijaili metsässä tehden kauniita kiemuroita. Lehden suunta oli alaspäin. Se oli irronnut jostakin metsän puusta. En ollut edes tajunnut miten nopeasti viherlehti oli hujahtanut. Lehtisade teki jo tuloaan, ja pian lämpimät päivät olisivat muisto vain. Riista alkaisi taas vähetä ja kylmyys kiusaisi eloklaanilaisia. Minua pelotti. Miten me pärjäisimme?
”Selvä”, oppilas vastasi, ja huomasi myös putoavan lehden. Naaras seurasi sitä katseellaan niin kauan, että se katosi aluskasvillisuuden sekaan. Olin aluksi miltei varma, että kanelinruskea naaras olisi syöksynyt sen perään. Omenatassu kuitenkin yllätti minut positiivisesti jälleen kerran.

Partio sujui normaalisti, kunnes se muuttui hetkessä. Ketun haju oli tuulen mukana tullut luoksemme, ja päätimme selvittää asiaa. Pian meille selvisi, että kettu oli vastikään tullut Eloklaanin reviirille. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, myös tuntematon erakkokissa oli ylittänyt rajamme.
”Kissa voi olla pulassa!” huudahdin ja ampaisin juoksuun. Partio seurasi minua kannoillani kohti ketun ja kissan sekoittuneita hajujälkiä. Ei kulunut kauaakaan, kun erotin punaruskean otuksen toisen mustavalkoisen edessä. Mustavalkoinen, pieni kissa makasi maassa. Sen silmistä saattoi nähdä kauhun jo kaukaa. Epätoivo valtasi maassa makaavan kissan hetkessä, kun kettu lähestyi sitä askel askeleelta. Sitten mustavalkea kissa huomasi meidät. En ehtinyt jäädä arvioimaan kissan ilmeitä enempää, kun syöksyin jo oranssiturkkisen ketun niskaan. Se vinkaisi säikähtäen ja alkoi rimpuilemaan. Kettu oli minua huomattavasti isokokoisempi, ja myös vaarallinen peto. Täytyisi olla varovainen sitä vastaan taistellessa. Onnekseni myös muut partion jäsenet syöksyivät apuuni.

//Omppu, Asgard tai vaikka Harha?
// 342 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiilihammas

Katsoin Iltakaikua neuvottomana. En ollut osannut aavistaakaan, mitä kaikkea soturi kävi läpi päänsä sisällä. Oli varmasti tuskallista nähdä oma poikansa sellaisessa tilassa, tyystin entisen elämänsä unohtaneena.
Olisin halunnut sanoa jotakin, rohkaista kollia jollain tavalla, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. En voisi luvata hänelle, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Edes Liljatuuli ei pystyisi sellaisiin ihmeisiin, että hänen onnistuisi palauttaa nuoren oppilaan menetetyt muistot.
Minun kävi todella Iltakaikua sääliksi. En kuitenkaan uskonut hänen kaipaavan sitä juuri nyt. Lopulta tein sen, minkä koin siinä tilanteessa parhaimmaksi: kyyristyin vanhemman soturin vierelle ja pysyin hänen lähellään. Yritin sillä tavoin osoittaa kollille myötätuntoni häntä kohtaan.
Metsässä alkoi tulla hämärämpää, ilma viileni tuntuvasti, joskaan sitä ei olisi voinut missään tapauksessa luonnehtia kylmäksi. Kuitenkaan me emme voisi jäädä tänne. Olimme helppo kohde kaikille saalistajille, vaikka niitä melko vähän liikkuikin Eloklaanin alueella.
”En voi luvata, että Liljatuuli tai edes Tähtiklaani parantaa Ruskatassua”, aloitin hiljaa, epäröivästi. ”Hän on kuitenkin vahva, nuori kissa, joten mikään ei ole mahdotonta. Uskon vilpittömästi, että hän voi toipua tästä, kunhan sinä ja Taivaslaulu pysytte hänen rinnallaan huolimatta siitä, että hän ei juuri nyt pysty muistamaan teitä.” Katsoin häntä hieman surumielisesti hymyillen. Väsymys alkoi painaa minunkin silmäluomiani, mutta en saanut nukahtaa. En, ennen kuin me molemmat olisimme turvallisesti leirissä omissa vuoteissamme.
”Tiedän, että sinun perheelläsi on nyt vaikeaa, mutta muistathan kuitenkin, että klaanissa kaikki ovat tukenasi”, sanoin nyt varmemmalla äänellä. ”Voit aina tulla puhumaan minulle, jos on tarvis. Minä ja muut olemme teidän tukenanne.”

//Ilta?
//238 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Miten Ruskatassu voi? Kuulin joltain, että hän on viimein hereillä”, Hiilihampaan sanat saivat minut havahtumaan pois ajatuksistani. Ilmeeni synkkeni ja tunsin palan nousevan kurkkuuni. Itku ei ollut kaukana. Kului hetki ennen kuin olin valmis vastaamaan soturin kysymykseen. Vilkaisin Hiilihammasta varovasti. Soturi takuulla huomasi reaktioni ja sen, miten arka paikka asia minulle oli.
”Fyysisesti hän voi ihan hyvin”, vastasin hiljaisella äänellä ja annoin katseeni vaeltaa soturista punertavaan taivaaseen. Hiilihammas ei sanonut mitään. Hän tassutti vierelläni eteenpäin kohti leiriä, jonka piikkihernemuurit häämöttivät jo puiden takana.
”Mutta hän ei muista mitään.. Minä, Taivaslaulu ja koko Eloklaani on hänelle ihan tuntemattomia. Hän ei tunnistanut minua. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma poika pitää sinua ventovieraana? Aivan kuin olisin menettänyt hänet, vaikka hän onkin täällä”, ääneni musertui olemattomiin, enkä tiennyt saiko viimeisestä lauseestani mitään selvää.
En voinut pidätellä itkua. Matka pysähtyi, olin liian voimaton jatkamaan. Lyyhistyin aluskasvillisuuden sekaan makaamaan. Tunsin kuinka varvut takertuivat pitkähköön turkkiini, mutten jaksanut välittää.
”En tiedä, kauanko jaksan enää jatkaa näin. En voi nukkua tai syödä, enkä hädin tuskin edes ajatella mitään järkevää. Tuntuu kuin pääni olisi painava kuin kivi, kaikki menee pieleen. Jos vain olisin tiennyt… Jos vain olisin tiennyt”, en saanut jatkettua lausettani, vaan se jäi toistamiseen kesken. Jos vain olisin tiennyt, en olisi koskaan tullut Eloklaaniin. Olisin vienyt perheeni kauemmaksi. Ehkä siten olisin saanut pitää oman poikani. Ruskan ei olisi tarvinnut unohtaa minua. Ehkä olisin myös saanut pitää Coronan luonani. Ainoa mitä minulla enää oli, oli Taivaslaulu. En kestäisi, jos menettäisin hänetkin.

//Hiili?
// 243 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tule vain rohkeasti syvemmälle.” Karpalotassu näytti epäröivältä. Hänen etutassujensa varpaat osuivat rantahiekalle vyöryvään pieneen aaltoon, ja hän kavahti kauemmaksi. Huokaisin.
”Miten voin opettaa sinua uimaan, jos et edes suostu tulemaan veteen?” sanoin turhautuneena. Mesitähti ja Hopeaputous istuivat vähän matkan päässä hietikon reunalla. He olivat madaltaneet äänensä niin, että minä ja Karpalotassu emme voineet kuulla heidän puhettaan. Ärsytti.
Katseeni siirtyi takaisin valkeaan Karpalotassuun, joka myöskin vilkuili selkänsä yli mestareihin päin. Hän näytti nyt entistä epävarmemmalta, ja tuumin, mahtoiko se johtua siitä, että hänen isänsä – eli minun mestarini, Mesitähti – oli paikalla seuraamassa hänen suoriutumistaan. Ymmärsihän sen: en minäkään olisi halunnut tuottaa omalle vanhemmalleni pettymystä tällaisessa tilanteessa.
”Hei, ei mitään hätää”, sanoin nyt hieman lempeämmin. ”Kunhan olet saanut kasteltua turkkisi kunnolla, vesi ei tunnu enää niin pahalta. Katso vaikka minua.” Irrotin jalkani pohjasta ja uin pienen kierroksen näyttääkseni kollille, että se oli täysin turvallista. Uimiseen liittyi tietenkin monia riskejä, mutta niistä oppilaan ei tarvinnut saada tietää vielä.
Lopulta Karpalotassu rohkaisi mielensä ja kahlasi esimerkkini mukaisesti veteen. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun kylmä vesi kiertyi hänen jalkojensa ympäri. Kun kolli oli edennyt niin syvälle, että vain pieni kaistale hänen selkäänsä oli enää näkyvillä pinnalla, pysäytin hänet.
”Hienosti tehty”, hymyilin. Karpalotassu yritti kurottaa kaulaansa pidemmälle, jottei olisi nielaissut vettä vahingossa, mutta hänenkin kasvoillaan viipyili hymyntapainen. ”Koska tämä on ensimmäinen kertasi, emme tee tämän enempää. Nyt sinun täytyy vain totutella veteen. Huomaatko, miten paljon raskaampia liikkeet ovat veden alla? Odotas vain, kun pääset takaisin rantaan ja yrität kävellä – sinusta tuntuu siltä kuin et osaisi enää lainkaan kävellä!”
Oleilimme vedessä vielä jonkin aikaa. Karpalotassu totutteli kaikessa rauhassa veteen: hän teki lievän U-käännöksen ja kahlasi takaisin rantaan päin, mutta juuri ennen rantaviivaa hän kääntyikin takaisin minun suuntaani ja lähti tulemaan kohti. Seurasin hänen liikkeitään valpastuneena. Olin valmis tarvittaessa auttamaan hänet takaisin rannalle, jos jokin menisi vikaan.
Samalla en voinut olla miettimättä sitä, miten Mesitähti oli antanut minun opettaa Karpalotassua. Hän itse oli hetki sitten siirtynyt Hopeaputouksen kanssa rantaveteen, jossa päällikkö ohjeisti soturille uimisen peruasioita. He eivät olleet kaukana meistä, joten jos tarvitsisimme apua, saisimme sitä välittömästi.
Minua hykerrytti ajatus siitä, että mestarini luotti minuun tällaisessa asiassa. Olihan Karpalotassu sentään hänen poikansa, enkä uskonut tuon luovuttavan vastuuta tämän turvallisuudesta ihan kenen tahansa käpäliin. Siksi pidinkin kollioppilasta tiukasti silmällä tämän harjoitellessa.
Kun olimme lionneet vedessä tarpeeksi pitkään, päätin, että nyt olisi hyvä hetki palata takaisin rantaan. Kuten olin ounastellutkin, Karpalotassu sai pian huomata veden ja ilman eron, kun hän yritti pysyä pystyssä. Märkä turkki veti kollia alaspäin, mutta niin se teki myös minun kohdallani. Näytin Karpalotassulle parhaimman tavan kuivata turkki, ja hän teki saman perässä.
Tassuttelimme rinta rinnan mestarien luokse, jotka myös olivat nousseet rantaan kuivattelemaan turkkejaan. Seisahduin vähän matkan päähän Mesitähdestä, joka silmäili meitä tyytyväisen oloisena.
”Miten teillä sujui?”
”Tosi hyvin! Karpalotassu on tosi nopea oppimaan.” Vilkaisin vieressäni seisovaa kollia, joka hymyili minulle vähän. Käänsin sitten huomioni takaisin mestariini. ”Oliko vielä jotain muuta, mitä meidän pitäisi harjoitella tänään?”

//Mesi?
//479 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Iltakaiku katseli ohitseni, hänen meripihkanväriset silmänsä olivat sumeat ja silmäluomet lipsuivat uhkaavasti kiinni. Hänellä oli selvästi vaikeuksia pitää itsensä hereillä, ja aloin vakavissani miettiä, pitäisikö minun yrittää saada soturi palaamaan takaisin leiriin. Yksin ympäriinsä haahuileminen puoliunessa oli riskaabelia touhua. Siinä voisi käydä vielä huonosti.
”Kuule, haluaisitko kävellä kanssani yhtä matkaa leiriin?” ehdotin pienen hetken kuluttua. Iltakaiku siirsi silmänsä minuun. Hän katsoi minua parin silmänräpäyksen ajan sen näköisenä, ettei ollut aivan varma siitä, kuka minä oikeastaan edes olin, mutta lopulta hän onneksi nyökkäsi ja nousi kanssani yhtä aikaa seisomaan. Olin todella huojentunut siitä, että olin saanut houkuteltua kissan mukaani. En olisi kestänyt ottaa kontolleni toisenkin klaanitoverin loukkaantumista.
Sukeltaessamme aluskasvillisuuden suojiin, aloin ajatella kunnolla Iltakaiun sanoja kaverini – tai siis omaan – ongelmaan liittyen. Niin, kumman kanssa minä halusin viettää loppuikäni: Halavaviiksen vai Korppisiiven? Valitseminen tuntui väärältä, loppuikä aivan kuin kiroukselta. Jos valitsisin väärin, saisin kärsiä seurauksista pitkän aikaa, ehkä jopa koko loppuelämäni.
Joku eläin rapisteli lähistöllä. Vaistomaisesti höristin korviani kuullakseni paremmin, mistä suunnasta ääni oikein tuli. Onnistuinkin paikantamaan sen lähteeksi pienen jyrsijän, joka livahti salamana saniaisten alle piiloon, kun se aisti meidän tulomme. Olisi tehnyt mieli lähteä sen perään, mutta juuri nyt minulla oli tähdellisempää tekemistä.
Katsoin syrjäsilmällä vieressäni kulkevaa Iltakaikua, joka oli vaipunut jälleen omiin pilvilinnoihinsa. Mikä ikinä kollia sitten vaivasikaan, toivoin vilpittömästi hänen löytävän ratkaisun ongelmaansa.
Samassa mieleeni juolahti Ruskatassu, joka oli edelleen toipumassa parantaja pesällä. Muistelin kollin olleen läheisiä Iltakaiun ja tämän kumppanin Taivaslaulun kanssa, olivathan nämä kuitenkin saapuneet yhdessä klaaniin. Nuori kissa oli joutunut kuolonklaanilaisen hyökkäyksen uhriksi, ja hän oli haavoittunut pahoin sen seurauksena. Olin nähnyt hänet muutaman kerran parantajan pesällä ollessani tapaamassa Halavaviikseä, mutta sinäkin aikana hän oli ollut sikeässä unessa, tyystin tiedoton ympärillään tapahtuvista asioista.
”Miten Ruskatassu voi? Kuulin joltain, että hän on viimein hereillä.” Kysymykseni kuullessaan jokin Iltakaiun olemuksessa muuttui. Hänen silmänsä laajenivat, askellus vaihtui väsyneestä laahauksesta terävämmäksi, ripeämmäksi. Jouduin kiristämään omaakin vauhtiani, jotta pysyin hänen mukanaan, vaikka siitä tuskin oli pelkoa, että jäisin jälkeen, sillä uupumukseltaan vanhempi kissa pysyi hädin tuskin tolpillaan. Pelkäsin loukanneeni häntä jotenkin sanoillani, mutta hetken päästä Iltakaiku hiljensi taas vauhtiaan. Kävelin hänen rinnalleen, tällä kertaa jopa hiukan huolestuneena tuon puolesta.

//Ilta? Toivottavasti en hitannu liikaa x)
//394 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Oli vaikeaa keskittyä Hiilihampaan selostuksiin. Väsymys painoi mieltäni ja teki siten keskittymisestä haastavaa. Luulin kuitenkin olevani melko kartalla siitä, mitä soturi oli yrittänyt selittää. Hän tuntui kissalta, joka piti hyvää huolta lähimmäisistään.
Hiilihammas ei antanut minulle aikaa vastata, kun kolli esitti minulle kysymyksen. Kohautin pienesti lapojani ja haukottelin.
”Uni ei oikein meinaa tulla iltaisin. Kävelyn jälkeen saan nukuttua aina pienen hetken, jonka jälkeen sama unettomuus vaivaa”, selitin ääni väristen. Hiilihammas ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. Hänen olemuksensa oli melko leppoisa, ja kollin kasvoilla oleva hymy tuki tuon olemusta. Kolli näytti säälivän minua, ehkä. Siltä hän ainakin näytti, mutta en minä oikeasti ollut kovinkaan hyvä lukemaan kissojen ilmeitä. Se saattoi hyvinkin olla myös inhoa. Hiljaisuus alkoi ahdistamaan minua. Silloin tajusin, että Hiilihammas varmaankin odotti minun vastaavan jotakin aiempaan selitykseensä kaverista, joka oli ihastunut kahteen kissaan samanaikaisesti. Tilanne oli melko huvittavan kuuloinen, mutta todellisuudessa varmaan karsea. Minä olin onnekas, kun olin aina saanut rakastaa vain ja ainoastaan Taivaslaulua. Hän oli elämäni rakkaus, eikä siihen väliin voisi koskaan tulla ketään toista.
”Ehkä kaverisi pitäisi kuulostella tunteitaan hieman tarkemmin ja selvittää, kumman kanssa hän oikeasti tahtoo olla loppuikänsä”, ehdotin varovasti pitäen pieniä taukoja sanojeni välissä. Ajatukseni tuntuivat harhailevan aivan muualla, mutta samaan aikaan ei missään. Pääni tuntui painavalta, mutta siltikin kovin tyhjältä.
En tuntenut Hiilihammasta, mutta olin liian väsynyt piittaamaan siitä. Normaalisti olin jännittynyt sellaisten eloklaanilaisten seurassa, joita en juurikaan tuntenut, mutta nyt en ollut. Olin ihan rentona. Kuulin pöllön huhuilevan jossakin kauempana. Silloin tällöin jokin metsän eläin rapisteli metsän pensaita, ja muutamat ötökät surisivat. Oli rauhallinen yö, mutta en nytkään osannut nauttia siitä. Olin liian väsynyt moiseen.

//Hiili?
// 263 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” Iltakaiku katsoi minua suoraan silmiin, tuntui kuin hän olisi voinut nähdä lävitseni. Nähdä, miten epätoivoisesti yritin kamppailla omia tunteitani vastaan, mutta hävisin joka kerta, yhä uudelleen ja uudelleen. Sekasorron vallassa oleva sydämeni turrutti myös mieleni, enkä voinut ajatella enää mitään muuta kuin omaa, surkeaa kohtaloani.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa koko päivänä tajusin kiinnittää huomiota muihinkin ympärilläni. Panin muun muassa merkille sen, miten väsyneeksi ja vanhan näköiseksi Iltakaiku oli yhtäkkiä muuttunut edessäni. Tai ehkä hän oli ollut sitä jo pidemmän aikaa, mutta surkutellessa omaa hankalaa asemaani, en ollut tullut ajattelleekseni sitä. Miten olisinkaan, sillä emmehän me edes tunteneet toisiamme kunnolla. Minun olisikin tehnyt mieli kysyä vastavuoroisesti häneltä, miksei hän ollut nukkumassa. Kolli näytti siltä, ettei ollut saanut nukuttua silmäystäkään useampaan yöhön. Ja ehkä se olikin niin, mutta hän ei vain suostunut myöntämään sitä kenellekään.
Päätin olla Iltakaiulle rehellinen, tai siis ainakin melkein. Jos kertoisin hänelle, mikä minun mieltäni painoi, ehkä soturi voisi uskaltaa avautua minulle omista ongelmistaan. ”No siis, minulla on yksi kaveri, jolla on ongelma”, aloitin epäröiden. Tiesin, että Iltakaiku näkisi taas lävitseni ja hänelle aukenisi pian, että tarkoitin itseäni puhuessani tästä ’kaverista’. Mutta toisaalta, soturi vaikutti niin uuvahtaneelta, että hän voisi yhtä hyvin niellä kaiken sanomani sellaisenaan, kyselemättä tarkempia yksityiskohtia. ”Tämä kaverini on tykästynyt kahteen kissaan samanaikaisesti. Hän on tutustunut toiseen melko vasta, ja toisen kanssa hän on tuntenut lähes tulkoon koko elämänsä. Vasta nyt tämä kaverini on kuitenkin havahtunut siihen, ettei ehkä näekään tätä lapsuudenystäväänsä enää pelkkänä kaverina, ja nyt hän on solmussa sen asian kanssa, enkä tiedä, miten häntä auttaisin.”
Piirsin kynnelläni maahan pientä ympyrää, vilkuillen varovasti kulmieni alta Iltakaikuun, joka katsoi minua vähän hämmentyneen oloisena. Ehkä häntä mietitytti se, miksi olin päättänyt avautua asiasta juuri hänelle, tai sitten hän oli jo tajunnut pienen valkoisen valheen sepityksessäni ja yritti punnita, mitä voisi vastata siihen.
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, päätin kysyä häneltä aiemmin mieltäni askarruttanutta kysymystä. ”Vaikutat jotenkin uupuneelta. Tämä ei taida olla ensimmäinen yöllinen kävelyretkesi lyhyen ajan sisällä?” Iltakaiku räpytteli meripihkasilmiään, niissä näkyi häivähdys jotain tunnetta, jota oli mahdotonta pukea sanoiksi.

//Ilta?
//342 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olisi yliarvostettua jos sanoisin että tiesin täsmälleen mitä oli käynyt, oli ollut ruskea vilahdus, huutoa, mutta olin alakynnessä. Kolli oli ollut minua ainakin kaksi kertaa suurempi, sekä kokeneempi, hän oli mennyt suoraan kurkkuani kohden. Yritin taistella kyllä, mutta olin aika varma että loppu oli lähellä. Olin aika varma etten edes tuntenut koko kollia. Kuoloklaanilainen hän oli, partiossa hän oli ollut. Maailma oli hämärä, sumea, tuntui kuin olisin ollut jonkun tiheän verkon takana, enkä pystynyt enää näkemään mitään. En edes pystynyt kontrolloimaan mitä kehoni teki, tuskin pystyin nostamaan tassuani. Kuulin puhetta, huutoa, kiljaisuja, mourunaa. Paljon erilaisia ääniä. Se ei ollut pelottavaa, kuolema ei ollut pelottavaa, se oli rauhallista. Kipu vain loppui tietyssä vaiheessa, jolloin olin varma että kuolisin. En voinut kuolla, Taivaslaulun ja Merkuriuksen vuoksi. En voinut kuolla, en ilman että näkisin että Corona ja Fetus tulisivat takaisin. En voinut kuolla, tämä ei voinut loppua niin. Mutta minusta melkeinpä tuntui että niin se loppuisi. Saisin vielä tavata kasvatti emoni pennut sinne minne menisinkään. Ottaisiko Tähtiklaani edes minut vastaan? Tietty he ottaisivat! Heidän oli pakko.. En voinut kuolla, koska Lauhalaukka jäisi ikävöimään minua. Ja sitten se vain pimeni.

En tiennyt missä olin, saati kuka olin. Tunsin vain viiltävän kivun kurkussani. Niin, viiltävän kivun. Katselin ympärilleni, jonkin näköisessä pesässä, hyvin hämärässä sellaisessa. Pääni tuntui raskaalta, enkä ollut varma saisinko ääntä tulemaan, saati henkeä. Niin paha kipu oli. Kääntelin katsettani huoneen ympärillä, huomatakseni että pesässä oli toinenkin kissa. Ei kestänyt varmasti kahtakaan silmän räpäystä, kun kerman värinen naaras kissa asteli eteeni. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät. Naaraalla kesti hetki tajuta että olin hereillä, mutta sen jälkeen hän lopetti kaiken mitä hän oli tekemässäkään. Itse en saanut sanoja suustani viiltävän kivun takia.
“Ruskatassu, kiitos Tähtiklaanin sinä olet hereillä! Liljatuuli kutsui sitä ihmeenä että edes selvisit koko rysäkästä”, Naaras aloitti, mutta pian hänen kasvoilleen tuli toinen ilme, kuin hän olisi tajunnut jotain mitä ei äsken tajunnut.
“Aivan, minun pitäisi varmasti hakea Liljatuuli koska heräsit, odota ihan hetki”, Naaras sanoi. Katsoin hänen peräänsä hämilläni, mitä hän oli juuri selittänyt? Miten hän tunsi minut? Kuka edes olin? Kuka Liljatuuli oli? Miksi hänen pitäisi hakea Liljatuuli? Mikä ihmeen rysäkkä? Kyllä, tiedostin haavan kaulassani, mutta minulla ei ollut hajuakaan miten olin sen saanutkaan alkuunkaan. Muistin heränneeni aiemmin, jonkin ihmeen takia, mutta sekin oli aivan sumun peitossa. Minulla ei ollut siitä heräämisestä juuri mitään muistikuvaa. Miksi olin edes joutunut rysäkkään? Miksi olin täällä? Mitä olin?
Niin, se oli päällimmäinen kysymykseni, kuka olin? Oli järkevää olettaa että jotenkin tähän olin joutunut mutta miten? Miksi en muistanut mitään?
Pesän suuaukolle ilmestyi tummanharmaa naaras, joka katsoi minua lempeillä silmillään, tuolla oli suussaan kasveja. Hän tassutteli luokseni, laskien yrttinsä.
“Heräsit viimein, ovatko kipusi kovat?”, hän kysyi, mietin asiaa hetken yrittäen kivuta istumaan, mutta kipu petti minut ennen kuin pystyin, joten totesin että olisi parempi että olisin makuulleen.
“Aika kovat, sattuu tehdä mitään”, Vikisin kivun herkkänä. Se todella sattui edes yrittää puhua mitään.
“Tässä, nämä ovat kipuusi, hoidan kaulasi samalla”, Naaras nosti eteeni erilaisia yrttejä, sekä minä parhaani mukaan söin ne. Vikisin kivusta kun toinen edes koski lähelle haavaa. Sitten toinen suoraan koski haavaan ja täytyi sanoa että oli lähellä etten kierinyt pois hänen kosketuksestaan, tai paremmin sanoen hätkähtänyt. vikisin ja sihisin kyllä kivusta, kun toinen niin hellästi kuin pystyi siisti ja hoiti haavaani. Pian hän lopetti painellen vielä jotain kevyesti haavan päälle.
“Noin, sinulla on varmasti paljon kysymyksiä hyökkäyksen takia?”, Naaras sanoi. Voi hän ei tiennytkään miten paljon minulla oli kysymiksiä.
“Kyllä, alkaen mikä nimeni on ja miksi en muista mitään”

Niin, annoin aika paljon ajateltavaa naaraalle. Hän sanoi että olin oletettavimmin lyönyt pääni ja minun pitäisi vain odottaa että muistini tulisi takaisin. Ei olisi järkeä painostaa sitä kertomalla kaikkea mitä oli käynyt koko elinkaarenani, sillä se saattaisi vain pahentaa ajatuksieni määrää ja menisin vain solmuun. Sen sijaan asiat tulisi ottaa hitaasti, vaikka käymällä paikoilla joilla oli minulle ollut tunnearvoa, jotta muistini hiljalleen tajuaisi palautua ja pompata esiin. Selitykset olivat turhia jos mitään oikeaa väitettä niistä ei ollut. Toki minun oli turhaa odottaa pääseväni vielä minnekkään, ennen kuin kaulani oli kunnossa, mutta sen jälkeen olisin vapaa palaamaan normi arkeen. Sen selittämisen jälkeen naaras lähti, toki hän kertoi että nimeni oli Ruskatassu, mutta se jätti silti niin paljon kysymyksiä auki.
Kellahdin selälleni, katsoakseni kattoa, kunnes huomasin etten saanut olla yksin taaskaan vain kuin hetken miettimässä asioita kellahdin kyljelleni, nostaen päätäni hieman. Katsoin kuinka valtavan kokoinen kolli, sekä pieni kokoinen naaras kolliin verrattuna tassuttelivat luokseni, he – kuten kaikki muutkin tähän mennessä vaikuttivat huolestuneilta.
“Ruskatassu rakas! Olimme niin huolissamme! tiedämme että olet varmasti hämilläsi, mutta lupaan että olet turvassa nyt”, Naaras aloitti. Tiesikö hän ettei minulla ollut hajuakaan kuka toinen oli? Toivottavasti, koska kuka tahansa naaras oli hän vaikutti olleen olevan erittäin läheinen kanssani. Toinen kissa, kolli oli harmaa valkoinen, mutta tämä naaras oli kokonaan valkoinen. Hän pysyi vähän kauempana naaraasta, naaras istui minusta noin hännän pään päässä. Kiinnitin huomiota hänen erivärisiin silmiin.
”Anteeksi en muista keitä olette”, Aloitin miettien miten järjestellä sanojani edes, mutta naaras katkaisi puheeni ennen kuin ehdin edes jatkaa sitä. Häntäni heilui hermostuneena nykien ympäriinsä. Kipuni sykki kurkussa mutta en silti kääntänyt heitä pois, halusin ymmärtää kuka olin.
”Tämä on Taivaslaulu ja minä olen iltakaiku, minä ja hän kasvatimme sinut”, monia kysymyksiä tuli pintaan kollin sanoista. He kasvattivat minut, mutta eivät olleet vanhempani? Siltä hänen puheensa vaikuttivat. Toisaalta pääni tuntui hämärältä, leijuisalta, tuntui kuin nukahtaisin pystyyn. Pystyi olla että ymmärtäisin väärin kaiken.
”Kasvatitte? Mutta ette ole vanhempiani?”, kysyin heiltä. Kummatkin katsoivat toisiaan selvästi miettien miten sen sanoa. Heidän välillään oli jotain, he varmasti ymmärsivät toisiaan sanatta.
”Se on pitkä tarina rakas, sinun kannattaisi levätä vähän”, Taivaslaulu sanoi. Naurahdin vähän, oli hyvä että toinen välitti minusta. Muutenkin hän tuntui olevan niin hellä ja upean tuntuinen emo.
”Kiitos, ne yrtit tekevät selvästi väsyttävät sivuvaikutuksia”, Hymyilin. Naaras kurotti nielaisemaan päälakeani, samalla sanoen; ”Hyvää yötä Ruskatassu”, hänen hymynsä oli sen veroinen. Ennen kuin kaksikko lähti näin heidän silmissään jotain surun veroista, mutta mitään minun oli tuntemattomana lukea. Kollikin mutisi jotain hyvän yön veroista ennen kuin he kummatkin lähtivät pesästä.

Vaivuin aika nopeasti uneen, mutta se ei ollut suopea uni, vaan painajainen. Minua jahtasi joku, jokin. Kuulin vain rääkäisyjä, sekä äänen.
”Ruska! Juokse! Juokse!”, ääni sanoi. Kylmä hiki virtasi ylläni, kun tarmoin.. Lumessa? Yritin hahmottaa ympäristöäni, mutta siihen ei ollut aikaa, oli pakko juosta, en selviäisi muuten. En pystynyt katsomaan taakseni tai kohtaamaan vaaraa. Oli pakko juosta. Lumi alkoi muuttua veriseksi, sitten se vain katosi, mikä? Maa, maa katosi. Putosin tyhjyyteen. Sitten heräsin unesta. Nostin pääni hämilläni, yhä unesta sekaisin. Pesässä oli yhä pimeää, eikä kukaan ollut seuranani. Halusin kömpiä ylös ja mennä ulos, mutta kurkkuani särki edes ajatuksestakaan liikuttaa kehoa. Tasasin hengitykseni, laskien pääni sammalille. Minulla ei ollut täällä hätää. En edes tajunnut miksi minun olisi pitänyt juosta, tai kenen takia, siinä ei varmasti ollut mitään perää.

Aamulla kun heräsin, tai oletin sen olevan aamu, pesässä oli paljon valoisampaa. Sekä eteeni oli tuotu ruokaa. Tai ainakin oletin sen olevan minulle. Sekä yrttejä. Kaulani tuntui yhä pahalta, mutta ei niin pahalta. Söin silti yrtit ensin ennen kuin aloin popsimaan riistaa. Nyt yritin jotain, yritin nousta istumaan. Hataraa se oli, mutta onnistui. Aloin istuaalteen popsimaan riistaa. Tuntui kuin se oli parasta lihaa mitä olin koskaan syönyt, vaikka todellisuudessa se varmasti johtui siitä etten ollut varmaan syönyt eilen kunnolla. Kun olin saanut saaliin popsittua, aloin sukimaan turkkiani, koska se oli aika huonossa jamassa. Turkkini oli likainen, törkyinen, sekä joissain kohdin vielä veressä, mutta hajusta päätellen kaikki se ei ollut minun vertani. Kerran jossain oli ollut tappelu missä minä olin ollut miksi kukaan muu ei ollut loukkaantunut, miksi se oli vain minä olin haavoittunut? Se ei käynyt järkeen. Kenen muun vereen minä olin kastunut? Kuka oli edes hyökännyt kimppuuni ja miksi?

Päivät olivat kuluneet hiljattain, olin tutustunut pesätovereeni jolla oli ilmeisesti jalka huonossa kunnossa. Vähän pienempi vamma siis kuin minulla, mutta yhä tärkeä. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää… laumaa? Jossa olin. Sain aina vähän irti ottovamhemmistani, mutta en paljoa. Sitten myös olin tavannut pari kertaa naaraan joka oli ollut paikalla kun heräsin, hän oli nimeltään kermaturkki, sekä hän opetti minulle taitoja? En ollut vielä siitäkään varma, saati miksi meillä kaikilla oli niin hassut nimet. Viimein pääsin kävelemään jo kunnolla, joten päätin lähteä aukiolle. Olin hiljalleen huomannut että ottovanhempani tosiaan olivat surullisia, joten kysyin usein kysymyksiä kaikilta muilta kuin heiltä, koska en halunnut heille enempää kipua kuin heillä oli. Se varmasti sattui katsoa minua tälläisenä, tai, no mitä tälläinen oli. Oli tämä parempi kuin kuollut. Astelin hiljalleen yhä hiejuen aukiolle. Siellä oli kissoja, ihan oikeasti paljon kissoja. Hämmennyin kissojen määrästä silmin nähden. Istahdin suuaukon viereen hämilläni. Huomasin valkoisen kissan ruokakasan vierellä, jonka silmät lukittautuivat minuun. Kolli otti heti oman saaliinsa maasta, sekä ylimääräisen.. kalan? Kasasta mukaansa ja tassutti luokseni.
”Tässä, tätä varmasti etsit?”, Kolli sanoi. Naurahdin vähän, toinen selvästi yritti olla kiltti, kun hän laski tassujeni eteen kalan ja itse alkoi popsimaan omaa ruokaansa.
”En oikeastaan, mutta kiitos, halusin oikeastaan vain nähdä paikkoja”, Tokaisin ottaen saaliin palan suuhuni. Maku oli outoa, oudon tuttua. Päänsärky iski heti, kun muistin suuren harmaanruskean naaraan, ojentamassa minulle kalaa. Pidin hetken pääni kyyryssä ja kolli katsoi minua hämillään.
”Kaikki kunnossa?”, toinen kysyi.
”Kyllä, kaulakivut vain ovat yleisiä nykyään”, Naurahdin hieman, nostaen päätäni, ottaen toisen palan kalasta.
”No kyllä se siitä ohi menee! Mikä on nimesi? Minä olen Ruskatassu”, Sanoin mahdollisimman paljon kipuani peittäen kollille. Hän väläytti pienen hymyn minulle.
”Kauristassu, on mukavaa nähdä että olet niin positiivinen kuten aina”, toinen tokaisi. Hänen suunpielensä olivat aivan sotkuiset ruuasta, sekä hänen turkkinsa näytti muutenkin sotkuiselta. En yllättyisi vaikka toinen olisi vasta noussut. Jatkoin kalan syöntiä ja kollille juttelua rauhallisesti.

//1578 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin käpälien tallomaa polkua pitkin kohti Kuolonklaanin rajaa. Ilma oli öisen viileä ja satunnaiset korret nuokkuivat kastepisaroiden painosta. En kiirehtinyt eteenpäin, sillä olin lähtenyt tarpeettoman aikaisin vaeltamaan kohti minun ja Pähkinäkorvan tapaamispaikkaa.
Vilkaisin taivaalle ja huomasin omaavani vielä jonkin verran aikaa. Kurvasin vähemmän käytetylle polulle, joka oli painautunut nummimaahan himmeästi. Se oli kiertotie ja parempi, kuin mennä odottelemaan Kuolonklaanin rajalle. Se oli liian riskialtista. Kuka vain Kuolonklaanilainen voisi kulkea siitä ohi käydessään yökävelyllä. Enkä ollut enää edes tietoinen klaanin partiointiaikataulusta, joten aina oli mahdollisuus törmätä partioon.
Mietin kulunutta päivää ja sen arkisuutta. Tavallaan pidin rutiininomaisesta arjesta, mutta samaan aikaan halusin kokea satunnaisesti jotain sykähdyttävää ja adrenaliinia nostattavaa – mutta en sillä tavalla, kuin Kuolonklaanin leirissä.
Ravistin päätäni. Ajatukseni karkailivat edelleen isäni suunnalle. Olin varma, etten saisi sitä mielestäni ennen, kuin olisin saanut puhua Punatähdelle. Jokin minussa halusi saada sen vanhan kuvan isästäni takaisin, jonka olin omannut elämäni alusta saakka siihen päivään asti, kunnes hän tappoi Karhumyrskyn. Se oli typerää. Silloin eläisin vain valheessa.
En tuntenut sympatiaa Karhumyrskyä kohtaan sitten lainkaan, mutta mielestäni karkotus olisi toiminut paremmin, kuin lähettää hänet Pimeyden metsän tielle – tai minne hän ikinä menikään. Hän olisi saanut tilaisuuden alkaa katua tekojaan, vaikka se olikin erittäin epätodennäköistä. Kissat ansaitsivat aina tiettyyn pisteeseen asti toisen mahdollisuuden. Karhumyrskyn tapaus kylläkin lähenteli sitä pistettä.
Valpastuin, kun huomasin saapuvani lähelle rajaa. Tuuli toi Kuolonklaanilaisten tuoksua vahvana sen yli, josta päättelin partion jo kulkeneen. Tassutin rajalinjan mukaisesti kohti paikkaa, jossa yleensä tapasimme, mutta matkalle ilmestyikin mutka. Rajan tunttumassa oli kissa. Pimeään yöhön sulautuva viekkaan näköinen Pimentovarjo.
Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä silkasta yllätyksestä.
“Tervehdys”, sanoin melko tyynesti, vaikka samalla ajatuksiani varjosti ajatus Pähkinäkorvan saapumisesta tilanteen keskelle aivan yllättäen. Tarkastelin Pimentovarjoa päästä varpaisiin. Hän vaikutti odottavan jotain tai tarkemmin jotakuta.
“Saanko kysyä, mitä sinä olet tekemässä?” kysyin mahdollisimman asiallisesti. Kyllähän nyt klaanin varapäällikön piti tietää, miksi vieraan klaanin kissa norkoili yhteisellä rajalla. Oli minun tehtäväni pitää klaani tietoisena mahdollisista uhista ja huoli siitä, ettei Kuolonklaanilaiset jatkuvasti oleskelisi aivan rajan tuntumassa. Ja jos joku niin jälkimmäinen osa lauseestani oli tahattoman ironinen.

//Pimento? Sori vähän tönkkö xd
335 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Uni ei tullut, vaikka makasin sotureiden pesässä liikkumattomana ties kuinka kauan. Ajatukset kiusasivat mieltäni, eivätkä jättäneet minua rauhaan. Lopulta minä luovutin, aivan kuten olin tehnyt edellisinä öinäkin. Kampesin itseni pystyyn ja hiivin ulos pesästä varoen, etten herättäisi muita pesässä olevia sotureita. Leirin pääaukio oli tyhjillään. Vain vartiossa seisova Aurinkokajo oleskeli yksinään piikkihernetunnelin liepeillä.
Oli yö, vaikka taivas sanoikin toista. En osannut tänään nauttia taivaasta, joka oli värjätty punaisen eri sävyillä. En voinut ajatella muuta kuin Ruskatassua. Kuolonklaanilainen oli hyökännyt hänen kimppuunsa jokin aika sitten. Emme olleet tienneet, selviäisikö hän. Siinä vaiheessa olin joutunut turvautumaan Tähtiklaanin apuun. Olin rukoillut hiljaa poikani yllä, ja ihme oli tapahtunut. Ruskatassu oli herännyt. Kenties olin asetellut sanani väärin, sillä Ruskatassu ei ollut palannut.
Hän oli poissa. Hänen tilallaan oli täysin tuntematon kissa, joka ei muistanut mitään Eloklaanista, itsestään tai edes minusta ja Taivaslaulusta. Olimme molemmat kumppanini kanssa musertuneet. Se tunne, kun oma poika ei tunnistanut isäänsä, oli maailman kauhein tunne. Olimme yrittäneet parhaamme mukaan olla Ruskatassun tukena, mutta hänen muistinsa ei vain ollut palannut.
Se piti minut valveilla. Entä jos hän ei ikinä muistaisi? Entä jos hän ei löytäisi enää sitä yhteyttä, joka meillä ennen oli? En voinut sietää kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta. Ne eivät jättäneet minua rauhaan.
Laahustin sotureiden pesältä piikkihernetunnelille. Aurinkokajo valpastui ja kohtasi katseeni. Naaras huomasi minun väsyneen olemuksen ja ilmeeni, ja hymyili lämpimästi.
”Menetkö taas kävelylle?” naaras kysyi, johon vastasin pienellä nyökkäyksellä. Aurinkokajo jäi katsomaan perääni, kun katosin piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella oli vähän viileämpää kuin sisäpuolella. Täällä tuuli sai käydä miltei vapaasti ja liikkua miten sitä huvitti. Ainoita esteitä olivat kapearunkoiset puut ja niiden lehdet. Päätin kierrellä hetken metsässä, jonka jälkeen voisin suunnata kohti nummia. Kuljin ajatuksissani eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti maassa ja mietin. Olikohan Taivaslaulu herännyt minun lähtööni? Saikohan hän edes nukuttua? Taas kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta.
Ajatukseni olivat pyörineet viime aikoina myös aika paljon Coronassa. Ikävöin veljeäni. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin nyt saanut hänet luokseni. Hänellä olisi varmasti ollut jotakin järkevää sanottavaa, joka lohduttaisi minua. Taivaslaulu oli hieman huono sanomaan mitään sellaista, sillä näkihän sen itsekin, kuinka rikki soturi oli. Aivan kuin olisimme menettäneet kolmannen pentumme.
Astuin pienten pensaiden lävitse, ja niiden toisella puolen yllättäen kohtasinkin kissan. Säpsähdin säikähdyksestä ja kohtasin Hiilihampaan jäänsinisen katseen. Kolli vaikutti itsekin hieman yllättyneeltä, ja soturi istahti alas tervehdittyään minua.
”Mitä sinä muuten teet täällä?” kolli kysyi rauhallisella äänellä. Minäkin istuin alas. Tuskin se haittaisi, jos hetken keskustelisin Hiilihampaan kanssa tässä. Olin kuitenkin vain kävelyllä, eikä minulla muutakaan tekemistä ollut. En tuntenut vieläkään eloklaanilaisia kovin hyvin, vaikka olinkin asunut täällä jo ties kuinka kauan. En ollut löytänyt kissoja, jotka voisivat samaistua ajatuksiini. Minusta oli aina tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkopuolinen.
”Lähdin vain kävelylle. Ajattelin kulkea metsän poikki nummille. Miksi sinä olet vielä hereillä tähän aikaan?” kysyin ja katsoin Hiilihammasta yhä silmiin. Huomasikohan soturi sen, miten väsynyt olin? Kasvoiltani takuulla paistoi huonosti nukutut yöt.

//Hiili?
// 474 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Itikat pitivät omaa konserttiaan öisessä metsässä. Huidoin niitä kauemmaksi hännälläni liikkuessani aluskasvillisuuden seassa määrätietoisesti eteenpäin. Ei ollut varmaankaan turvallista olla tähän aikaan yöstä ulkona yksin, mutta minun oli saatava ajatella rauhassa. Leirissäkin oli varmasti rauhallista, kun kaikki muut nukkuivat, en kuitenkaan kaivannut juuri nyt muita ympärilleni.
Saavuin ääneti joen rantaan. Taivas hehkui punaisen eri sävyissä, viherlehden aikaan aurinko ei koskaan laskenut kokonaan. Veden liplatusta oli rauhoittavaa kuunnella. Aivan kuin virtaus olisi vienyt kaikki maalliset murheet mukanaan, jonnekin kauas pois.
Istahdin pientareelle ja katselin ohitse virtaavaa vettä. Sen läpi ei voinut nähdä pohjaan, mutta sen pinta kimmelsi kauniisti kainossa auringon kajossa. Helpotuksen tunne ei kestänyt pitkään. Mieli täyttyi kuvista, toivottomista ajatuksista, jotka olivat hautuneet takaraivossa koko päivän.
Kun olin syönyt lounasta Korppisiiven kanssa, minulle oli yhtäkkiä tullut outo olo hänen seurassaan – siis hyvällä tavalla outo olo. Vatsassa oli lepatellut perhosia ja minut oli täyttänyt suunnaton onnen tunne. Sitten Halavaviiksi oli ilmestynyt jostakin keskelle meidän ruokahetkeämme, ja olin alkanut kyseenalaistaa omia tunteitani. Oliko mahdollista kokea vetovoimaa kahta kissaa kohtaan samanaikaisesti?
Halavaviiksen kanssa meistä oli tullut erittäin läheiset, kun naaras oli loukannut rajapartiossa jalkansa ja joutunut parantajan pesälle. Olin potenut siitä huonoa omatuntoa, koska olin ollut silloin itse kyseisen partion johdossa, ja siksi olin halunnut hyvitellä tapahtunutta tälle. Ajan mittaan huomasin ihastuneeni häneen. Naaraan kylmä ulkokuori oli hiljalleen alkanut lämmetä minulle.
Vasta vähän aikaa sitten sain huomata omistavani tunteita myös Korppisiipeä, parasta ystävääni kohtaan. Minä ja naaras olimme tunteneet toisemme oppilasajoista saakka, olimme aina olleet erottamattomat. Aikaisemmin olin nähnyt hänet enemmänkin vain kuin sisarena, mutta nyt, kun emme olleet enää mitään pikkupentuja, asiaan oli tullut muutos. Olin viimein tajunnut sen tosiasian, ettemme olleet enää pentuja. Korppisiipikin oli jo täysikasvuinen, itsenäinen naaras.
Tukahdutin huokauksen, kun kuulin takaani äänen. Nousin seisomaan ja käännyin kohtaamaan kasvotusten punaiseen hehkuun pukeutuneen metsän, odottaen törmääväni joko jänikseen tai uteliaaseen oravaan. Molemmat arvaukseni menivät väärin, sillä pensaiden suojista näkyviin astelikin Iltakaiku, suuri laikukas kissa, jonka meripihkasilmät näyttivät palavan tulen lailla ilta-auringossa.
”Ai hei, Iltakaiku”, sanoin vähän nolostuneena ja istahdin alas. ”Luulin olevani täällä yksin.”
Jäin katsomaan isompaa soturia mietteliäänä. En tosiaankaan ollut odottanut kenenkään muun lähtevän ulos näin myöhään.
”Mitä sinä muuten teet täällä?”

//Ilta? Vähän tönkkö tuli mut toivottavasti ei haittaa xd
//354 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katsellessani Karpalotassuksi esiteltyä kollioppilasta, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon hän muistutti ulkonäöltään mestariani Mesitähteä. Olin kyllä kuullut, että päälliköllä oli pentuja, mutta en ollut ihan varma, olisiko Karpalotassu voinut olla yksi niistä.
Epäilykseni vain vahvistuivat, kun yllättäen Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni liikkuessamme verkkaiseen tahtiin leirin uloskäyntiä kohti. Ehdin jo toivoa, että päällikkö oli tullut noutamaan minua, mutta se ajatus romuttui rysäyksellä:
”Menoni peruuntuivatkin äkillisesti, joten ajattelin, että voisin tulla Lauhalaukan sijasta valvomaan uimaharjoituksianne.” Mahtavaa. Joutuisin siis joka tapauksessa menemään veteen jonkun keltanokan kanssa. Ei minulla mitään henkilökohtaista Karpalotassua vastaan ollut, mutta mieluummin olisin harjoitellut kahdestaan mestarini kanssa kuin isolla lössillä, josta puolet sitä paitsi oli täysin uimataidottomia.
Samalla tunsin pientä ylpeyttä taidoistani. Kaikki eivät osanneet uida läheskään yhtä hyvin kuin minä. Siitä huolimatta en ollut vielä saanut soturinimeäni. Niin epäreilua. No, jos onnistuisin tämänpäiväisissä uimaharjoituksissa osoittamaan Mesitähdelle arvoni, hän saattaisi alkaa nähdä minut ja taitoni uudessa valossa. Sitten pääsisin muuttamaan Kirpputäplän luoksen sotureiden pesälle, ja asiat olisivat taas niin kuin niiden pitikin.
Kävelin Karpalotassun kanssa mestareiden takana. Hopeaputous veti joukkoa eteenpäin, Mesitähti kulki aivan hänen rinnallaan, mutta antoi hopeanvalkoisen soturin selvästi olla porukan johdossa. Jos Mesitähti olisi halunnut, hän olisi voinut käskeä Hopeaputouksen syrjään ja ottaa itse joukon johtajan paikan, mutta tiesin, ettei mestarini tekisi koskaan sellaista. Hän oli aivan liian jalo ja kiltti. Minä taas olisin varmaan jo ajat sitten, jos siis olisin ollut päällikkö ja samassa tilanteessa kuin hän nyt, ottanut arvoiseni aseman tällaisessa letkajenkassa ja näyttänyt muille, kuka oikein oli pomo.
Joen luokse vievällä polulla lenteli pikkuruisia perhosia. Niillä oli kirjavat, kauniit siivet, joita ne räpyttelivät kiivaasti ehtiäkseen pois altamme. Yksi niistä törmäsi naamalleni, ja minulta pääsi tukahtunut kiljahdus. Karpalotassu vilkaisi suuntaani huvittuneen näköisenä, Mesitähtikin kurkki edeltämme selkänsä yli meitä päin tarkistaakseen, oliko kaikki kunnossa. Minä luimistin korviani ärtyneenä ja huiskin käpälälläni perhosia kauemmaksi. Mitkään typerät pikku itikat eivät saaneet tahrata sivistynyttä imagoani!
”Oletko kunnossa?”
Hätkähdin hieman kuullessani jonkun äänen korvanjuurestani. Minulta meni hetki tajuta, että puhuja oli Karpalotassu. Katsoin häntä syrjäsilmällä, ja nyökkäsin vähän. Oli jo tarpeeksi nöyryyttävää huutaa ääneen koko pienen retkikuntamme kuullen. Mitä tuo halusi minusta? Päästä pilailemaan kustannuksellani?
Karpalotassu vaikutti kuitenkin vilpittömältä. Hänen meripihkasilmänsä tuikkivat uteliaasti, kun hän katsoi minua. Samalla tulin tajunneeksi, että hän oli varmaankin ensimmäinen oppilas, jota pystyin katsomaan suoraan silmiin, ilman, että minun täytyi laskea vähän päätäni. Me olimme kutakuinkin samankokoiset, tosin rakenteeltaan hän oli minua jonkin verran vankempi.
Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Sitten, kun Hopeaputous ja Mesitähti olivat vähän etäämmällä meistä, päätin kysyä häneltä aiemmin pohtimaani asiaa. ”Oletko sinä Mesitähden poika? Näytätte niin samalta, mutta en ollut ihan varma.”
Oli varmaankin jonkun mielestä outoa, etten tuntenut klaanitovereitani niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt, mutta totta puhuakseni en ollut tutustunut koko Eloklaanissa olemanani aikana juurikaan uusiin kissoihin, ellei sitten laskettu Mesitähteä ja Kirpputäplää. Ehdinkin jo miettiä, voisiko minusta ja Karpalotassusta tullat ehkä ystävät, jos saisimme mahdollisuuden tutustua toisiimme paremmin.

//Karpalo? Mesiki voi jatkaa
//472 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

”Lakkakuiske! Lakkakuiske! Lakkakuiske!” klaani hurrasi uudelle soturilleen. Hurrasin itsekin mukana Lakkakuiskeelle, olihan hän kuitenkin ystäväni. Jostakin syystä en kuitenkaan voinut olla olematta tyrmistynyt. Kyllähän minä meidän kahden välisen ikäeron olin tiedostanut jo tovin aikaa, mutta nyt siitä tulisi jälleen totta. En näkisi naarasta enää aamuisin hymyilemässä oppilaiden pesässä. Joutuisin odottamaan vielä tovin ajan, että pääsisin viettämään enemmän aikaa hänen kanssaan sillä nyt hänen niskoillensa romahtavat soturin taakat eikä hänellä ole enää aikaa olla itseänsä nuoremman oppilaan seurassa. Tuhahdin hiukan.
En haluaisi myöntää, että olin ihastunut Lakkakuiskeeseen, mutta se tuntui tällä hetkellä melko selvältä asialta. Tai ainakin sen perusteella, että olin tuntenut hiukan pettymystä naaraan saatua soturinimensä. Nimi oli kaunis ja kaikkea niin kuin hän itsekin, mutta jokin tässä asetelmassa vain tuntui väärältä. Ehkä salaa pelkäsin hänen ihastuvan johonkin vanhempaan kolliin. En tosin tiennyt naaraan tunteista itseäni kohtaan vielä paljon mitään. Mestarimme olivat tuttavia, joten olimme siksi viettäneet harjoituksissa paljon aikaa toistemme kanssa. Olimme hyvä duo. Lakkakuiske opetti minulle helpoimpia metsästysliikkeitä, sillä metsästys ei jostakin syystä mitenkään tuntunut minun jutultani ja samalla minä opetin Lakkakuisketta taistelemaan.
”Karpalotassu”, kuulin maukauksen viereltäni. Käänsin katseeni ja huomasin oman mestarini. Ilmeestä päätellen hän oli seisonut vierelläni jo hetken aikaa. Tunsin kuinka korviani alkoi kuumottaa, mutta yritin siitä huolimatta pitää pääni kylmänä.
”Niin?” kysyin niin tyynesti ja tasaisella äänellä kuin vain pystyin.
”Haluako käydä henkilökohtaisesti onnittelemassa Lakkakuisketta vai menemmekö harjoittelemaan? Sinulla on vielä paljon opittavaa”, Hopeaputous naukui samalla, kun hän nyökkäsi Okraviikselle onnittelut oppilaansa soturinimestä. Käänsin katseeni vielä pieneksi hetkeksi kohti Lakkakuisketta, mutta hän oli tällä hetkellä muiden Elonklaanin sotureiden ympäröimänä. Myös muutama klaaninvanhin vilahti taustalla.
”Ei tarvitse, onnittelen häntä myöhemmin. Mennään vain harjoittelemaan”, naukaisin pienen huokauksen säestämänä. Totta kai halusin mennä onnittelemaan Lakkakuisketta, mutta juuri nyt en keksinyt mitä sanoisin. Onnea? Ei. Tahdoin sen olevan jotakin henkilökohtaisempaa, mutta en keksinyt mitä. Tahdoin miettiä sanani tarkkaan. Sitä paitsi hän näytti tällä hetkellä liian kiireiseltä jakaakseen aikaa kanssani.
”Selvä on”, Hopeaputous tokaisi reippaasti, mutta jollakin tasoa jämäkästi. ”Käyn ilmoittamassa Mesitähdelle, että lainaamme Omenatassua hetkeksi aikaa.”
”Selvä…” sanoin poissaolevasti. Vasta pienen hetken jälkeen tajusin mitä Hopeaputous oli sanonut. ”Mitä?”
Mestarini oli kuitenkin jo tiessään. Hetken ajan ajattelin, että Hopeaputous yrittäisi korvata Lakkakuiskeen Omenatassulla, mutta karistin ajatuksen päästäni. Ei Lakkakuiske niin montaa kertaa ollut seuranamme, että se olisi ollut vakituinen juttu. Sitä paitsi saattoi olla, että isäni oli vain tällä hetkellä niin kiireinen, että Omenatassu tulisi seuraamme.
Purin hampaani yhteen. Jostakin syystä jännitin toisen oppilaan seuraa, kun kyseessä ei ollut ennalta tuttu kissa. Mitkä olisivatkaan Omenatassun vahvuudet ja mitkä heikkoudet? Kertoisiko Omenatassu isälleni Mesitähdelle miten toivoton metsästäjä olisin? Vedin syvään henkeä sisään ja sitten ulos. Isäni tiesi jo, että en ollut metsästäjä. Olin puhunut siitä itsekin. Mitä minä siis jännitin?
Hetken kuluttua Hopeaputous hölkkäsi luokseni Omenatassun kanssa.
”No niin. Me olemmekin kaikki sitten kasassa. Omenatassu, tässä on Karpalotassu. Olette saattaneet tavata jo useamman kerran oppilaiden pesällä”, mestarini esitteli minut Omenatassulle.
”Muutamia kertoja kyllä, mutta ehkä tämä harjoituskerta auttaa meitä tutustumaan paremmin”, sanoin pienen hymyn kanssa mestarilleni. En voinut antaa hänen tai Omenatassun nähdä kasvoiltani, että Lakkakuiskeen tilanne vaivasi minua vieläkin. Tottuisin siihen vielä.
”Tulette välttämättä tutustumaan toisiinne tämän harjoituskerran aikana. Omenatassu nimittäin auttaa sinua opettelemaan uimaan”, Hopeaputous ilmoitti. Silmäni suurenivat varmaan kaksin kertaiseksi, mestarini ilmoituksen jälkeen. Katseeni siirtyi Omenatassuun.
”Mahtavaa”, sanoin, mutta en itsekkään tiennyt mitä sillä oikein tarkoitin.

// 540 sanaa
// Omena?

Kirjoittaja: Nagini

Sade rummutti pentutarhan kattoa ja kosteus oli ympäröinyt minut kuin märkä käpälä. Olin käpertynyt kippuralle omalle sammalpedilleni ja kietaissut hopeanharmaan häntäni nenäni ylitse. Ohut pentuturkkini ei ollut vielä kovinkaan lämmin, ja kaipasin emoa vierelleni. Ajatus emosta sai rinnassani tuntumaan pienen pistoksen. En muistanut hänestä mitään, mutta tunsin silti ikävää. Ikävää sellaista kissaa kohtaan, kenen tuoksua en enää tunnistaisi tai kenen kasvoista ei ollut jäänyt pienintäkään kuvaa mieleeni. Miten se oli edes mahdollista? Pieni kehoni hytisi kylmyydestä ja yritin painautua lähemmäs sammaliani pysyäkseni lämpimänä. En ollut nukkunut vielä silmällistäkään, sillä sade oli alkanut juuri, kun aurinko oli painunut alas ja klaani oli hiljentynyt nukkumaan. Ensin en ollut malttanut edes yrittää nukkumista, vaan olin kurkkinut leirin aukiolle katsomaan valtavia pisaroita, jotka iskeytyivät kovaksi tallatulle maalle. En ollut ennen nähnyt sadetta. Pian vahtivuorossa ollut Halavaviiksi oli kuitenkin huomannut minut, ja hän oli patistanut minut takaisin nukkumaan. Laahustettuani takaisin pedilleni Tuulipennun viereen, kyyhkynharmaan naaraan hengitys oli hidastunut jo sen verran, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En tiennyt kuinka kauan olin maannut hereillä, mutta sade ei tuntunut hellittävän. Lopulta kyllästyin hytisemään kosteilla sammalilla, ja loikkasin pentutarhan kovalle maalle. Kylmästä kangistuneet lihakseni tarvitsivat muutaman nopean venytyksen ennen kuin saatoin lähteä tassuttamaan ulos pesästä.
Tullessani leirin aukiolle, huomasin aukion keskellä pienen lätäkön. Jo muutama askel omalta sammalpediltäni aukiolle oli saanut kehoni lämpiämään hiukan, ja innostunut kihelmöinti kutitti varpaitani. Lätäkkö sai ajatukseni pois kylmyydestä ja siitä inhottavasta kosteudesta, joka roikkui ilmassa sadepisaroiden välissä. Unohtaen tyystin vahtivuorossa olevan Halavaviiksen, lähdin kipittämään lätäkön luokse. Sade kasteli jo ennestään hieman kostean turkkini nopeasti lähes läpimäräksi, mutta pörhistin vain turkkiani ja katselin lumoutuneena veden pintaa. Pisaroita iskeytyi veteen niin nopeasti, että silmäni eivät pysyneet perässä. Jokaisen pisaran jälkeen veteen ilmestyi pieni rengas, joka kuitenkin katosi silmänräpäyksessä muiden pisaroiden alle. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja yritin samalla ehtiä nähdä jokaisen lätäkköön iskeytyvän pisaran. Olin niin keskittynyt tarkkailemaan vettä, että en huomannut Halavaviiksen hivuttautuneen vierelleni. Kilpikonnakuvioinen naaras rykäisi, ja havahduin ajatuksistani. Luimistin korviani, mutta tuijotin soturia kuitenkin uhmakkaasti silmiin.
”Nyt on keskiyö, Pilkepentu”, Halavaviiksi murahti. ”Mene nukkumaan.” En mahtanut mitään harmistukselleni, kun naaras viittilöi kohti pentutarhaa. Olin jo lähdössä takaisin, kun muistin mikä oli alkuperäinen tarkoitukseni lähteä pesästä. Käänsin katseeni Halavaviikseen.
”Minulla oli kylmä, enkä saanut unta”, naukaisin. Samassa tunsin vilunväreiden juoksevan selässäni, kun muistin märän turkkini, joka roikkui ympärilläni. Halavaviiksi tuijotti minua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten eikä sanonutkaan mitään. Näytti siltä, että naaras ei oikein tiennyt, mitä minun kanssani olisi pitänyt tehdä. Lopulta hän sanoi:
”Mene käymään Liljatuulen luona. Hän voi antaa sinulle kuivia sammalia.” Sitten naaras loikki takaisin vahtipaikalleen sisäänkäyntitunnelin luokse.
Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni märkä turkki liimautuneena ihooni, kunnes havahduin ajatuksistani ja pyörähdin kohti Liljatuulen pesää leirin reunalla. Lähdin tassuttamaan sitä kohti, mutta otettuani yhden askeleen, tassuni luiskahti märällä maalla ja menetin tasapainoni. Leukani iskeytyi maahan ja vingahdin kivusta. Tunsin, miten märästä maasta imeytyi kosteutta vatsakarvoihini, ja kömmin nopeasti ylös. Oloni oli surkea, kun jatkoin matkaani parantajan pesään.
Päästyäni perille, menin saman tien pesään sisälle. Yrttien tuoksu iskeytyi vasten kasvojani, ja tunsin aivastuksen alkavan kutitella nenääni. Nyt sateella pesässä ei tuoksunut yhtä voimakkaalta kuin tavallisesti, enemmänkin multaiselta. Yrttien haju vei silti huomioni hetkeksi pois siitä, että olin tullut hakemaan Liljatuulelta kuivia sammalia. Kun muistin taas, mitä olin tullut tekemään, tassutin varovasti syvemmälle pesään. Vilkaisin olkani yli ja näin maassa tassujeni jättämät märät jäljet sekä turkistani tippuneet pisarat.
”Liljatuuli?” huhuilin varovasti, sillä jostain syystä minua ujostutti tulla keskellä yötä parantajan pesälle. Vaikka pidinkin tummanharmaasta naaraasta, korviani kuumotti, kun minun piti herättää hänet keskellä yötä etsimään minulle kuivia sammalia.
”Liljatuuli? Oletko täällä?” huikkasin uudestaan, tällä kertaa hieman kovempaa. Ehkä naaras oli sikeässä unessa, eikä ollut kuullut tuloani sateen läpi. Erotin pesän perältä liikettä, ja pian Liljatuuli nousi ylös sammaliltaan ja tuli luokseni. Hänen meripihkanväriset silmänsä olivat vielä unesta turvonneet ja katse oli hieman utuinen.
”En saanut unta sateen takia”, nau’uin ujosti. ”Minulla oli kylmä, ja Halavaviiksi käski minut hakemaan kuivia sammalia täältä.” Liljatuuli räpytteli silmiään ja katsoi märkää turkkiani. Hänen katseensa muuttui hieman sääliväksi.
”Voi sinua, miten olet kastunut noin märäksi?” Liljatuuli kysyi rypistäen otsaansa. Vilkaisin märkiä tassujani ja kohautin lapojani. Sitten muistin leikkini lätäkössä.
”Jäin katselemaan lätäkköä! Se oli aika iso”, kerroin silmät suurina. Liljatuuli nauroi sanoilleni ja pudisteli päätään. Hän viittilöi minua tulemaan peremmälle pesään. Seurasin naarasta hänen sammalpetinsä luokse, ja katsoessani parantajan makuualusia, melkein tunsin niistä hohkaavan lämmön ympärilläni. Liljatuuli katseli minua, kun meripihkanväriset silmäni olivat jumittuneet kuiviin sammaliin.
”Sinun on varmaan paras nukkua tämä yö täällä minun kanssani, ettet vilustu”, Liljatuuli naukaisi ja nyökkäsi kohti omaa sammalpetiään. Silmäni suurenivat ja peräännyin askeleen. Vaikka minusta oli houkuttelevaa jäädä tänne lämpimään nukkumaan tummanharmaan parantajan viereen, en halunnut vaikuttaa avuttomalta pennulta, joka ei pystyisi nukkumaan yksin. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta kun vilunväre melkein veti tassut altani, tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
”Hyvä on”, huokaisin. Liljatuuli naurahti ja toi pesän perältä muutaman sammaltupon lisää oman petinsä viereen, jotta mahtuisin nukkumaan. Täristen katsoin, kun naaras asetteli sammalet tasaiseksi alustaksi.
”Tulehan tähän, niin kuivataan sinut ensin”, Liljatuuli sanoi, ja nyökkäsi kohti sammalia. Vapisevin askelin tassutin kuivien sammalten päälle, ja asetuin makaamaan. Kehoni tärisi kylmyydestä, ja painauduin lähemmäs Liljatuulen lämmintä kehoa, kun parantaja tuli viereeni. Hän alkoi sukia turkkiani pitkin vedoin, ja tunsin veren alkavan kiertää kehossani nopeammin, kun allani oli kuivia sammalia ja Liljatuulen voimakkaat kielenvedot saivat lämmön palautumaan kehooni pikkuhiljaa. Nyt, kun en enää tärissyt kylmästä, väsymys sai silmäluomeni raskaaksi ja ne painuivat kiinni. Vaivuin syvään uneen Liljatuulen tasaisten kielenvetojen saattelemana.

// 897 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 32kp! –

Hiilihammas: 17kp –

Korppisiipi: 9kp –

Mesitähti: 19kp –

Omenatassu: 10kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin nukkunut huonosti sen jälkeen, kun olimme todistaneet Kuolonklaanin leirin karmeita tapahtumia. Nytkin olin vain maannut vuoteellani ja yrittänyt päästä takaisin uneen, joka oli keskeytynyt syystä tai toisesta.
Olin juuri ollut nukahtamassa taas, kun erotin punaruskean pään työntyvän sisään pesääni. Minttuliekki katsahti minuun ja näytti yllättyneeltä. Lyhyen keskustelun seurauksena väsymykseni oli kadonnut. Minttuliekki oli yllätyksekseni myöntänyt, että Kuolonklaanin leirin tapahtumat pitivät myös häntä hereillä. En olisi uskonut, että asia olisi valvottanut Minttuliekin kaltaista kissaa.
Soturi vaikutti siltä, ettei hänen mieltään niin helposti saisi horjutettua. Mutta toisaalta kuka tahansa säikähtäisi, jos omista vanhemmista paljastuisi täysin uusi, epämiellyttävä puoli. Minä ymmärsin Minttuliekkiä täysin. Olin jopa otettu siitä, että naaras uskalsi puhua minulle näinkin vaikeasta asiasta. Kampesin itseni pystyyn ja katsahdin Minttuliekkiin päin.
”Minäkään en ole oikein saanut nukuttua. Mentäisiinkö vaikka kävelylle, niin voisimme keskustella tästä vielä? Se voisi helpottaa”, ehdotin pehmeällä äänellä ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Minttuliekkikin yritti hymyillä, mutta hymy tuskin oli aito. Se katosi soturin kasvoilta nopeasti.
”Mennään vain”, naaras vastasi ja perääntyi pois pesän sisäänkäynniltä. Ennen kuin astuin ulos pesästä, sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani.
Leirin pääaukio oli varsin hiljainen. Se johtui vain siitä, että aurinko oli hädin tuskin noussut vielä. Aamun ensimmäiset partiot olivat jo lähteneet matkaan. Annoin Minttuliekin kulkea edelläni ulos leiristä. Ohitimme piikkihernetunnelin päässä sijaitsevan kiven, jonka jälkeen soturi odotti minun pääsevän hänen vierelleen. Naaras vilkaisi minua kysyvästi. Arvelin hänen odottavan, että päättäisin suunnan. Jalkani johdattivat minua suoraan eteenpäin, kohti koivumetsää. Viherlehden myötä koivumetsä oli muuttunut kenties reviirin kauneimmaksi paikaksi. Siellä käveleminen sai mieleni rauhoittumaan.
”Mitä sinä olet viime päivinä miettinyt?” kuulin Minttuliekin kysyvän. Vilkaisin soturia, mutta käänsin pian katseeni taas eteenpäin.
”En minä oikein tiedä, ajatukseni ovat olleet melko sekavat. Yksi iso kysymys minua on kuitenkin vaivannut. Miksei Punatähti kertonut meille Kuolonklaanin tilanteesta? Niinkö vähän he oikeasti luottavat meihin, etteivät he voi kertoa noin isoa asiaa? Kokoontumisessakin he vain esittivät, että kaikki oli hyvin. Voimmeko mekään sitten luottaa heihin, jos vastaava tilanne tulee kohdalle?” kysyin, mutten kääntänyt katsettani Minttuliekkiin.
Olin kertonut klaanille lyhyesti kaiken tapahtuneen, mutta olin jättänyt mainitsematta sen, miten Karhumyrsky oli piinannut kuolonklaanilaisia. En tiennyt oliko se ollut oikein, mutten halunnut klaanin alkavan epäillä Kuolonklaanin luotettavuutta. Turha kitka klaanien välillä oli juuri nyt se mitä minä vähiten kaipasin.
Aurinkokajo oli yrittänyt puhua kanssani, muttei hän tuntunut ymmärtävän minua. Naaras oli ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi lähteä pois. Hänen mielestään kuolonklaanilaiset olivat liian arvaamattomia. Toki minä ymmärsin sen, että naaras pelkäsi itsensä ja pentujemme puolesta, mutta hän ei ajatellut yhtä tärkeää asiaa. Jos me lähtisimme, menettäisimme yhteyden Tähtiklaaniin.
Vilkaisin Minttuliekkiä. Naaras käveli eteenpäin katse käpälissään. En oikein ollut varma, oliko naaras sanomassa jotakin, vai halusiko hän vain kulkea hiljaisuudessa eteenpäin.

//Minttu?
// 438 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” Mesitähden äänessä kaikui aito huoli. Ymmärsin kollin huolen täysin. Kuolonklaani oli loppujen lopuksi melko arvaamaton, mutta uskoin, että Punatähden johdolla sopu säilyisi jos Eloklaani ei tekisi suurta rikettä tai puuttuisi liiaksi Kuolonklaanin asioihin. Tai oikeastaan, en enää tiennyt voisinko olla niin varma, Punatähti oli näyttänyt niin uuden puolen itsestään. Ehkä minä en tuntenutkaan häntä niin hyvin, kuin olin luullut. Minun ei pitäisi koskaan luottaa kissaan täysin, sillä jokaisella oli oma tahtonsa ja toiset noudattivat sitä muille koituvia haittoja kaihtamatta. Sen ainakin Kuolonklaani oli minulle opettanut. Älä koskaan luota kehenkään sokeasti.
”Ymmärrän huolesi ja olen samaa mieltä. Tähtiklaani tietää jos kukaan, mutta se on eri asia kertovatko he sen sinulle vai ohjaavatko he vain sinut selvittämään sen itse”, totesin ja vilkaisin pimenevälle taivaalle. Minusta oli hyvä, että minun ja Mesitähden välinen kommunikaatio oli kunnossa -tai ainakin Mesitähden suunnalta. Olinko minä koskaan puhunut hänelle huolenaiheistani tai muusta ennen muutama hetki sitten tapahtunutta vuodatustani? En muistanut juuri tällä hetkellä kertaakaan. En ollut mennyt hänen luokseen silloin, kun olisin kaivannut kissaa jolle puhua, vaikka hyvinkin tiesin, että häneen jos kehen voisi nojata. Hän oli yksi reiluimmista -ellei reiluin- kissa, jonka olin kohdannut ja kaiken lisäksi hän oli kokenut ennustuksen taakan, joka tavallaan loi jonkinlaisen siteen välillemme.
Lopun matkaa kävelimme hiljaa puhuen. Matka tuntui taittuvan tavallista hitaammin. Vastassamme olisi klaani, joka janosi vastauksia.

Nelistin läpi öisen metsän silmissäni odottavainen kiilto. Tämä oli jo toinen yöni putkeen hereillä ja se alkoi vaatia verojaan, mutta innostus Pähkinäkorvan tapaamisesta peitti väsymyksen alleen. En ollut nähnyt kollia pitkään aikaan kunnolla, mutta muutama päivä sitten yhteiset partiomme olivat törmänneet ja olimme kuin olimmekin sopineet tapaamisen tälle yölle. Se oli riski, mutta emme jääneet kiinni.
Kuluneen päivän tapahtumat olivat hieman sekoittaneet pakkaa, mutta uskoin kollin silti lupauksensa pitäen olevan tulossa.
Saavuin paikalle ennen Pähkinäkorvaa. Jäin odottelemaan soturin saapumista hyvän matkan päähän rajasta, jotten olisi aivan sen tuntumassa epäilyttävän näköisesti, jos joku sattuisi kulkemaan ohitse. Yritin keskittyä yössä surraaviin hyttysiin, jotten antaisi mielelleni tilaa ajatella mieltäni painavia tapahtumia.
Hetki jos toinenkin kului ja kuu oli ehtinyt jo liikkua hitusen huipustaan. Rintaani alkoi hieman pakottaa -oliko kollille sattunut jotain? Lukuisat toinen toistaan hirveämmät ajatukset alkoivat juosta mielessäni, kunnes aluskasvillisuus alkoi kahista. Valpastuin ja nousin seisomaan. Aloin kävelemään eteenpäin, jotta näyttäisin siltä, että olin ollut vain kävelyllä, enkä nököttämässä rajalla. Näytteleminen oli kuitenkin turhaa, sillä pian pusikosta alkoivat loistaa tutut tummanvihreät silmät, joiden katse oli lämmin.
”Iltaa Minttuliekki”, Pähkinäkorva sanoi väläyttäen kohteliaan hymyn. En voinut muuta kuin hymyillä kuin hölmö takaisin.
”Iltaa vain sinullekin.” Katsoimme hetken vain toisiamme, mutta sitten kasvoillani loistanut hymy kaikkosi:
”Pelkäsin, että sinulle oli sattunut jotain”, tunnustin ja vilkaisin tassujani, jonka jälkeen nostin uudestaan katseeni rohkeasti ylös, ”En nähnyt sinua kun.. kun kävimme aikaisemmin.” Pähkinäkorva kyllä varmasti tiesi, mitä tarkoitin. En halunnut nostaa ikäviä ajatuksia vielä pintaan.
Pähkinäkorva pudisti päätään pienesti muutaman kerran ja istui aivan viereeni, joka sai tietenkin sydämeni sykkimään.
”Odotin vähän tilanteen rauhoittuvan, enkä päässyt aivan heti lähtemään. Olethan kunnossa?” kolli kääntyi katsomaan syvälle silmiini kauniilla silmillään. Nyökkäsin pienesti. Pähkinäkorva kurtisti kulmiaan, jotka tuntuivat sanovan ”ihanko totta?”. Huokaisin.
”En halua pilata tätä hetkeä surullisella yksinpuhelullani siitä, miltä minusta tuntuu. Haluan, että ne typerät ajatukset ovat kaukana poissa”, selitin kietaisten häntäni kehoani vasten.

Olimme keskustelleet vaikka mistä, kun huomasimme taivaalla loistavan kuun asennosta olevan liian myöhä. Meidän olisi palattava.
”Hyvästi Minttuliekki, nähdään taas pian”, pähkinänruskea kuolonklaanilaissoturi sanoi ja nuolaisi otsaani. Hymyilin tälle kosketin hännälläni tämän selkää: ”Näkemiin Pähkinäkorva.” Kun kolli oli kadonnut vielä viimeisen katseiden vaihdon jälkeen Kuolonklaanin metsään, lähdin kävelemään poispäin.
Olimme sopineet seuraavan tapaamisemme muutaman päivän päähän samaan aikaan kuin nytkin. Oli tuntunut vaikealta antaa hänen lähteä taas takaisin Kuolonklaaniin. Hyvästien sanominen oli joka kerta entistä vaikeampaa, vaikka tiesimme tapaavamme uudestaan. En halunnut olla erossa hänestä näin paljoa. Minttuliekki, kuuntele itseäsi! Ajatukseni olivat alkaneet kuulostaa entistä enemmän tältä viime aikoina. En olisi osannut odottaa tätä, mutta taisin olla… ihastunut Pähkinäkorvaan. Tai oikeastaan, jos totta puhutaan, se tunne oli jotain suurempaa. Joskus sain itseni rysän päältä kiinni miettimästä, haluaisiko Pähkinäkorva muuttaa Eloklaaniin. Hän pääsisi kauas tuosta klaanista, joka saattoi tappaa jäsenensä hirveänä rangaistuksena lakien rikkomisesta.
Jatkoin matkaani takaisin leiriin tuolla ajatuksella leikitellen.

Hätkähdin hereille huohottaen. Mielessäni vieläkin välkkyi ne kuvat kuolevasta Karhumyrskystä. Olin joutunut kokemaan kaiken sen kauhean uudestaan unissani. Nousin ylös ja yritin tasata pystyssä olevia karvojani. Lauhalaukka kierähti pedillään siten, että hänen uniset kirkkaan siniset silmänsä katselivat minua:
”Onko kaikki hyvin?” Kollin ääni oli hyväntuulinen kuten yleensä, vaikka hänen olemuksensa oli vastaheränneen oloinen. Naurahdin ja nyökkäsin. Sitten kolli nousi ylös, teki muutaman kierroksen ja asettui uudestaan kerälle pedilleen. Oliko aurinko edes ylhäällä?
Tassutin ulos pesästä varoen tallomasta kenenkään koipea tai häntää ja pian aamun raikas tuulahdus lävähtikin kasvoilleni. Aurinko oli erittäin matalalla, mutta näkyvissä kuitenkin. Askelsin lihaksiani venytellen lähemmäs aukion keskustaa ja yritin saada piinaavaan uneni lähetettyä kauas pois jonnekin ajatusteni pohjakerrokseen.
Olikohan Mesitähti hereillä? Aukiolla ei näkynyt jälkeäkään valkeasta kollista, joten oletin hänen olevan pesässään. Varmaankin nukkumassa. Jokin sisälläni kuitenkin sai minut menemään hiljaa kurkistamaan litteäkiven alla olevaan koloon, jossa Mesitähti yönsä vietti.
Hätkähdin vähän, kun näin päällikön vihreät raollaan olevat silmät, jotka aukesivat niiden huomatessa minut.
”Öh anteeksi. Tulin vain katsomaan oletko hereillä. Minä voin tulla myöhemmin takaisin ja lopettaa sinun häiritsemisesi”, sanoin hieman nolosti. Kollin kasvoille nousi lämmin hymy, kun hän nousi venytellen ylös.
”Ei se haittaa. En minä nukkunut, torkuin vain. Mitä asiaa sinulla oli?” päällikkö kysyi ja kallisti päätään hieman.
”Ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa. Ajattelin vain, että jos olisit hereillä ja tarvitsisit seuraa. En saanut oikein nukuttua, se juttu pyörii mielessäni”, tunnustin korviani aavistuksen luimistaen. Painotin sanoja tiettyjä sanoja, jotta Mesitähti ymmärtäisi mitä tarkoitin. Hän oli ainut kelle olin avautunut Punatähden käyttäytymisen aiheuttamasta järkytyksestä, enkä totta puhuen keksinyt ketään muutkaan ketä häiritä.

//Mesi? Tää on sit vähän vaa semmosta ajatusvirta tekstiä nii ei oo takuita laadusta 😀
951 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Istuin kapealla puukaistaleella, joka sijaitsi juuri sopivasti ikkunan edessä, ja tuijotin ulos pimeään. Pimeys oli läpitunkematon, kolkko. Silti se tuntui kutsuvan minua – ja minä halusin vastata sen kutsuun.
Astia tippui kolisten lattialle. Säpsähdin vähän ja käännyin katsomaan kaksijalkaa, joka oli kyyristynyt nostamaan sitä. Toinen kaksijalka mölisi sille jotakin oudolla kielellä. En ymmärtänyt sanaakaan. Itse asiassa en edes hahmottanut kunnolla kaksijalan kaikkia piirteitä. Sen kasvot olivat littanat ja sumeat, aivan kuin usvan peitossa. Etukäpälien varpaat olivat luonnottoman pitkät ja ohuet. Se ei ollut yhtään niin kuin minä. Ei yhtään niin kuin kissa.
Jostain loikkasi esiin kissa. Se näytti jo paljon tutummalta, mutta oli yhtä etäisen oloinen kuin kaksijalatkin. Pian kissoja alkoi ilmestyä joka puolelta ympäriltäni. Ne kiertelivät kaksijalkojen ympärillä, kiehnäsivät mielistelevästi niiden jaloissa. Huimasi.
Ikkunaruudun takana ollut pimeys alkoi venyä. Se kurkotteli pitkillä kynsillään minua kohti. Yhtäkkiä aloinkin epäröidä, enkä enää halunnut lähteä sen mukaan. En halunnut muuttua osaksi sitä. Yritin pyristellä kauemmaksi, mutta jalkani olivat kuin naulitut puukappaleeseen allani. Pakokauhu kiipeili sisälläni, kynsi rintaani kuin raivohullu. Hengittäminen teki kipeää, aivan kuin keuhkojani olisi riivitty jokaisella hengenvedolla.
Jossain vaiheessa pimeys sai minusta otteen. Lamaannuttava kylmyys ympäröi minut, sydämen syke muuttui hitaammaksi, melkein pysähtyi. Tiesin, että avun huutaminen oli myöhäistä tässä vaiheessa. Se oli jo saanut minut, minä kuuluin nyt sille.

”Omenatassu, voisitko lakata potkimasta minua?”
Silmäni rävähtivät auki. Pesässä oli hämärää, kotoisaa. Tutut tuoksut ympäröivät minua taas, klaanitoverit tuhisivat rauhallisina lähistöllä, kukin oman unensa vankina. Kaikki paitsi Vadelmatassu.
Vaaleanruskea kolli rönötti hankalassa asenossa omassa vuoteessaan häirityn näköisenä. Oppilaan vaaleanvihreät silmät kiilsivät heikosti hämärässä, ja aistin niiden katseen olevan kohdistettuna itseeni. Yritin katseellani viestittää kollille olevani pahoillani, mutta koska tuo näytti edelleen siltä, että oli aivan kuin selitystä vailla, murahdin vain tympääntyneellä äänellä: ”Näin pahaa unta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää.”
Sen jälkeen käperryin uudelleen keräksi sammalille, jotka oli vasta vaihdettu. Ne tuntuivat mukavan pehmeiltä, ja niistä lähti tuore, multainen tuoksu. En olisi ikinä uskonut voivani pitää mullan tuoksusta tai voivani kutsua sitä kotoisaksi. Toisaalta en olisi ikinä voinut kuvitella itseäni asumaan metsässä yhdessä villikissojen kanssa, jotka saalistivat itse oman ruokansa.
Olin alkanut viihtyä Eloklaanissa entistä enemmän tutustuttuani paremmin Kirpputäplään. Vietin nykyään nuoren soturikollin kanssa suurimman osan vapaa-ajastani. Hänen seurassaan minun oli hyvä olla. En voinut enää edes kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä hänen luonaan. Sitä paitsi, ei muissakaan eloklaanilaisissa mitään vikaa ollut. Eivät he yhtä sivistyneitä olleet, kuten minä, mutta menettelivät kyllä ihan. Kirpputäplän lisäksi mestaristani Mesitähdestä oli tullut minulle läheinen kissa klaanissa. Minua vähän pelotti, että kunhan saisin koulutukseni loppuun ja minusta tulisi soturi, olisimmeko enää ystäviä valkean kollin kanssa. Mikä esti häntä unohtamasta minua sitten, kun hänen ei tarvinnutkaan joka päivä tulla hakemaan minua oppilaiden pesältä harjoituksiin?
Huokaisin, ja annoin itseni vajota uudelleen uneen. Murehtimalla en etenisi mihinkään suuntaan, paitsi ehkä alemmaksi, pohjaa kohti, mikä ei suinkaan ollut päämääräni. Kysyisin suoraan asiasta Mesitähdeltä seuraavissa harjoituksissa.

//467 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmäni olivat vettyneet naurettuani itseni melkein läkähdyksiin Vadelmatassun verrattomalle imitaatiolle mestaristaan. Korppisiipeä itseään oppilaan naamanvääntely ei niinkään vakuuttanut, vaan tämä loi meihin tuiman katseen ja läpsäisi minua terävästi ohimolle hännällään saadakseen minut hiljenemään. Vilkaisin ystävääni pahoittelevasti, mutta en voinut lakata hihittämästä kuin joku sekopää. Voi juku, minulla ei ollut ollut näin hauskaa aikoihin! Kun sekä minusta että ystävästäni oli tullut mestareita, emme olleet juuri ehtineet viettämään aikaa yhdessä, mikä oli sinänsä aika outo juttu, sillä minulla jos kenellä sitä vapaa-aikaa riitti vaikka muille jakaa asti.
Vadelmatassu katsoi meitä odottavasti. Kuin lukien viestin oppilaansa kasvoilta, Korppisiipi yhtäkkiä hätkähti ja sanoi: ”Menehän nyt syömään ja lepäämään. Jatkamme aamulla. Tällä kertaa tosin emme viivy näin myöhään, mikä tietenkin edellyttää sitä, että sinun täytyy olla jalkeilla hyvissä ajoin.”
Vaaleanruskea kollioppilas tuhahti närkästyneen oloisena, mutta nyökkäsi kumminkin ja loikki sitten matkoihinsa. Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten siirsin silmäni takaisin edessäni seisovaan Korppisiipeen. Tarkastellessani hänen olemustaan huomasin, että naaras näytti jo ihan täysikasvuiselta. Hänestä oli kasvanut kaunis, sirovartaloinen kissa. Tiedostin kyllä itsekin muuttuneeni kuiden saatossa: turkista oli hävinnyt pennulle ominainen untuvainen olemus ja liikkeisiini oli tullut enemmän itsevarmuutta ja sulavuutta.
Sen ajatteleminen teki minut iloiseksi, mutta samaan aikaan sai myös kaipaamaan vanhoja aikoja, jolloin me olimme olleet vain kaksi innokasta oppilasta, Hiilitassu ja Korppitassu, yhdessä mestareidensa lempeällä ohjeistuksella tutkimassa leirin ulkopuolista maailmaa.
”Onko sinulla nälkä?”
Säpsähdin. Olin vaipunut täysin omiin ajatuksiini ja unohtunut tuijottamaan Korppisiiven vaaleanvihreitä silmiä. Käänsin katseeni nolostuneena muualle. Nyökkäsin kumminkin. Ruokahaluni oli hiljalleen heräämässä, ja vatsani surkea valitus oli lähistöllä olijoiden kuultavissa.
Korppisiiven johdolla siirryimme tuoresaaliskasalle. Vadelmatassu oli hakennut jo syömistä ja istui nyt oppilaiden pesän edustalla nauttimassa ateriaansa. Kolli jutteli toisen oppilaan kanssa.
Valikoin Korppisiiven jälkeen itselleni kasasta herkullisen näköisen hiiren, joka ei ollut kauhean iso, mutta riittäisi varmasti viemään nälkäni. Ystäväni oli päätynyt johonkin pikkulintuun, jota tuo roikotti siivestä hampaillaan odottaessaan minua.
Taivaanranta oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi ja oli alkanut hämärtää. Silti me istuimme aukiolla, nauttimassa rauhasta. Jossain korkealla puussa lauloi lintu. Sen ääni oli kirkas, jokseenkin surumielinen ehkä. Minusta se oli kuitenkin kaunis, ja höristin korviani kuullakseni paremmin sen eri sointuja.
”Viime kerrasta on aikaa, kun olemme istuneet syömässä näin ihan vain kahden kesken”, totesin sitten ja katsahdin ystävääni. Korppisiipi puhalsi viikseensä tarttuneen höyhenen pois ja nyökkäsi. ”Olisi kiva tehdä jotain yhdessä. Ihan niin kuin ennen vanhaan, vai mitä sanot?” Ajatus yöllisestä metsässä juoksentelusta sytytti sisälläni jonkinlaisen kipinän ja sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. Se oli täysin valmis juoksemaan kilpaa askelteni kanssa, pumppaamaan adrenaliinia suoniini ja herättämään kaikki tähän asti uinuneet aistini.

//Korppi?
//411 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä suoraan silmiin. Soturin tummansiniset silmät viestivät naaraan olevan aidosti kiinnostunut siitä, miten minä voin. Se lämmitti mieltäni. Oli hyvä tietää, että varapäällikköäni kiinnosti myös muiden kuin itsensä hyvinvointi. En toki ollut koskaan epäillyt sitä, mutta siitä huolimatta asian huomaaminen sai minut hyvälle tuulelle.
Palautin mieleeni taas Kuolonklaanin leirissä tapahtuneen teloituksen. Punatähti oli näyttänyt itsestään sen puolen, jota en välttämättä olisi halunnut nähdä. Olin pitänyt Punatähteä oikeudenmukaisena ja ymmärtäväisenä kissana, joka arvosti jokaisen kissan henkeä. Ilmeisesti niin ei ollut. Karhumyrsky oli mennyt rajan yli, ja Kuolonklaanin päällikkö oli antanut soturille lopullisen rangaistuksen.
Inho valtasi minut ja saatoin jopa kuulla korvissani kuolonklaanilaisten hurraukset, kun Punatähti oli riistänyt heidän klaanitoverinsa hengen. Miten kukaan saattoi iloita sellaista katsellessaan?
Olin tappanut elämäni aikana tasan yhden kissan, ja sekin oli ollut vahinko. Olin käyttänyt liikaa voimaa. Oli vienyt tovin, että olin päässyt asiasta yli. Punatähti sen sijaan oli tappanut tahallaan, täysin suunnitellusti. Hän ei näyttänyt katuvan tekoaan lainkaan, ja se pelotti minua. Oliko Eloklaani sittenkään turvassa, kun Kuolonklaani oli rajanaapurimme?
Jos Kuolonklaani päättäisi hyökätä Eloklaaniin, he eivät lopettaisi ilman kuolonuhreja. Silloin minun täytyisi päättää, että riskeeraanko omien klaanitovereideni hengen, vai teenkö kaikkeni kukistaakseni kuolonklaanilaiset. Ajatus sai niskavillani nousemaan pystyyn. Huomasin Minttuliekin katselevan minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Anteeksi, ajatukset vain pyörivät päässäni. Kyllä tämä tästä helpottaa”, sanoin tasaisella äänellä lisäten vielä, ”luulisin.”
Minttuliekki katsoi minua hieman haikeasti.
”Kyllä minä tiesin, millaisia kuolonklaanilaiset ovat. En vain kuvitellut, että se olisi ollut sellaista. Helmiloiste vei minut unissani tutustumaan Kuolonklaanin historiaan. Näin ne kaikki kauheudet, mitä Kuolonklaanin muinaiset päälliköt tekivät. Mutta se oli aivan erilaista. Minä luulin, että se oli jo menneisyyttä. Luulin, että kuolonklaanilaiset olisivat jo ymmärtäneet, miten arvokas jokaisen kissan elämä oli”, huokaisin hiljaa ja katsoin jälleen Minttuliekkiä.
Käänsin katseeni kuitenkin pois. Taivas oli muuttunut pilviseksi. Paksu pilvipeite oli aivan yhtäkkiä peittänyt koko taivaan. Kuu ja tähdet olivat kadonneet näkyvistä. Olikohan Tähtiklaani vihainen meille? Olisiko minun pitänyt estää turha kuolema? Oliko väärin vain seisoa tekemättä mitään?
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja saatoin rentoutua edes hieman. Olimme turvallisella maaperällä, vaikka en oikeasti ollut enää siitäkään niin varma. Vasta eilenhän kuolonklaanilaiset olivat tällä samalla maalla yrittäneet tappaa Ruskatassun.
”Minun täytyy käydä tapaamassa Tähtiklaania mahdollisimman pian”, rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja katsahdin jälleen varapäällikkööni. Minttuliekki katsoi minua ymmärtäväisesti silmiini.
”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” kysyin epätoivoisesti. En halunnut miettiä asioita yksin päässäni. Luotin Minttuliekkiin, jonka vuoksi uskalsin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. Hän oli nähnyt ne kauheudet, mitä Kuolonklaanin leirissä oli tapahtunut. Toivoin, että hän ymmärsi minua ja kysymyksiäni.

//Minttu?
// 421 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Olimme Vadelmatassun kanssa ajautuneet ulos jo muutenkin viivästyneestä aikataulusta ja olimme saapuneet leiriin vasta kun ilta-aurinko oli jo alkanut painua näkymättömiin. Olimme oppilaani kanssa kerennyt kerrata päivän aikana melko paljon, opetinhan minä hänelle myös pari uutta asiaakin, kuten sen, että päätänsä ei kannata väen väkisin työntää vatukkoon. Vadelmatassun onneksi hän ei ollut saanut muuta kuin pieniä nirhaumia kuononsa tyveen. Tassuttelimme sisään leiriin, jossa oli joksenkiin levollinen tunnelma, vaikka vasta eilen oli käynyt ”onnettomuus”, jossa Ruskatassu oli loukkaantunut hengenvaarallisesti, mutta oli jo onneksi kuulemani mukaan paranemaan päin.
-Hei! Olittepa te myöhään harjoituksissa, Hyvin tuntemani ääni tokaisi.
Siristin silmiäni mietteliäänä ja käänsin katseen suntaan, josta päättelin äänen kuuluneen.
Hiilihammas jolkotti luoksemme ja nyökkäsi ystävällisesti Vadelmatassulle, joka oli jo rahjustamassa tuoresaaliskasalle, ei minun olisi ehkä pitänyt tätä ihan uuvuksiinkaan väsyttää.
-Hei, ja kyllä, meillä on vielä paljon asioita opeteltavana ennen kuin Vadelmatassu on virallisesti valmis, tuhahdin itselleni harvinaiseen, jokseenkin lempeään sävyyn.
Vadelmatassu kääntyi minua kohti, tämän kasvoilla oli närkästynyt ilme ja tämän korvat heilahtelivat ärtyneesti.
-Kuulin kyllä mitä sanoit! Oppilas naukui nyrpistäen tuohtuneena helakan vaaleanpunaista nenäänsä.
Hiilihammas hymähti pukaten minua kevyesti käpälällään lapaan, kuin sanoakseen, että minun pitäisi kutsua oppilaani puhumaan kanssamme, mutta eihänhän minun sitä oikeastaan tarvinnut tehdä, Vadelmatassuun voi aina luottaa.
-Korppisiipi on aivan kamala orjapiiskuri! Arvaa mitä hän sanoi minulle kun olin vain tarkistamassa, että oliko eräässä vatukossa riistaa! Vadelmatassu marmatti Hiilihampaalle, jonka viikset värisivät huvittuneena.
Huokaisin syvään muljauttaen silmiäni, vain Vadelmatassun kaltainen kissa pystyi nolaamaan minut oman ystäväni edessä. Hiilihammas vilkaisi minuun siniset silmät huvittuneena kimmeltäen, kolli tulisi virnuilemaan tästä vielä melko kauan.
-”Senkin kirpunaivo! Älä Tähtiklaanin tähden tunge päätäsi vatukkoon?” Hiilihammas ehdotti yrittäen erittäin epätoivoisesti matkia ääntäni.
Päästin syvän huokauksen soljumaan ulos suustani, vain Hiilihampaan ja Vadelmatassun kaltaiset kissat pystyivät nolaamaan minut kaikkien klaanitoverieni edessä, vaikka tuskin he edes kiinnittivät meihin huomiota. Ja jos olisivat kiinnittäneet…olisin luultavasti saanut kuullä tästä vielä monelta. Vadelmatassu pudisti rivakasti vaaleanruskean karvan peittämää päätään, kun kolli lopetti, tämän kasvoilla oli leveä virnistys.
-Ei aivan, mutta melkein: ”Älä sinä kirpunaivo hyvän Tähtiklaanin tähden tunge sitä päätäsi kaikkiin mahdollisiin koloihin!” Vadelmatassu naukui väänellen naamaansa ihan ihmeellisiin ilmeisiin.
Hiilihammas alkoi nauraa niin, että näin vilaukselta tämän katkenneen kulmahampaan. Läpsäisin kollin tummanruskean karvan peittämää päätä kevyesti, en halunnut, että tämä kuolisi nauruun ihan vain minun takiani.
-No niin, eiköhän tämä riitä jo, tuhahdin katsellen tuimasti molempia edessäni seisovia kolleja, jotka olivat viimein rauhoittuneet.
Hiilihammas nyökytteli päätänsä, mutta erotin selvästi tämän silmistä veijarimaisen pilkkeen, josta aavistin kuulevani jutusta vielä samana iltana.

//404 sanaa
//Hiili?
//+Sori melko tönköstä luvusta xd

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viime päivien aikana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Halavaviiksi, jonka oli ollut tarkoitus päästä jo pois parantajan pesältä murtuneen jalkansa parannuttua, oli nyrjäyttänyt terveen käpälänsä ollessamme kävelyllä metsässä. Naaras oli epähuomiossaan astunut juureen ja kompastunut. Tilanne oli meistä molemmista surkuhupaisa: oli kai Tähtiklaanin tahto pitää soturitar parantajan pesällä koko tämän loppuelämänsä.
Halavaviiksi ei kuitenkaan ollut enää yksin parantajan pesällä, vaan hänen seurakseen oli tuotu Ruskatassu, joka oli haavoittunut pahoin Kuolonklaanin rajalla sattuneessa kohtauksessa. Kolli oli tuotu leiriin vasta eilen illalla; hänen tilansa oli edelleen epävarma, joten en ollut viitsinyt käydä tervehtimässä Halavaviikseä tänään. Jos naaras pystyisi, hän kävisi varmaankin aukiolla jaloittelemassa jossain vaiheessa, ja saisin kenties kuulla enemmän Ruskatassun tämänhetkisestä voinnista.
Istuin aukion reunalla, lähellä tuoresaaliskasaa. Olimme käyneet jo aiemmin harjoituksissa Nokkostassun kanssa, joten minulla olisi loppupäivä vapaata. Juuri nyt en kuitenkaan meinannut keksiä mitään tekemistä, mikä oli minun kohdallani melko epätavallista. Yleensä kun minulla oli tapana suunnitella päivän tapahtumat etukäteen mielessäni ja edetä johdonmukaisesti tehtävästä toiseen, mutta selkkaus Kuolonklaanin kanssa oli saanut ajatukseni hetkellisesti toisaalle.
Mietin vain, mitä kuolonklaanilaiset mahtaisivat tehdä Mesitähdelle ja Minttuliekille, jotka olivat aiemmin lähteneet Kuolonklaanin leiriin selvittämään asiaa. Erityisesti olin huolissani ystäväkseni muodostuneen Minttuliekin puolesta. Toisin kuin Mesitähdellä, hänellä ei ollut yhdeksää elämää lahjana Tähtiklaanilta. Jos kuolonklaanilaisten päässä yhtäkkiä napsahtaisi heidän vierailunsa aikana, punertavaturkkinen naaras olisi vainaa ensimmäisestä kerrasta, eikä hän enää nousisi siitä.
Yritin sysätä epämieluisat ajatukset sivuun ja ajatella jotakin muuta. Katseeni vaelsi aukiolla, jossa oli epävarmasta tilanteesta huolimatta melko rauhallista. Kissat vaihtoivat tavalliseen tapaan kieliä keskenään, kertoivat päivänkuulumiset ja sen sellaiset tuoresaaliin äärellä. Tuoresaaliista puheenollen muistin juuri, että en ollut syönyt tänään vielä mitään. Kumma kyllä, minun ei tehnyt nytkään mieli mitään. Valtoimenaan virtaavat ajatukset olivat vieneet myös ruokahaluni mukanaan.
Huomioni kiinnittyi leirin sisäänkäyntitunnelilla tapahtuvaan liikehdintään. Siirsin siniset silmäni sen suuntaan, ja vain pari sekuntia sen jälkeen Korppisiipi tallusteli näkyviin oppilaansa Vadelmatassun kanssa. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni: palasivatko nämä vasta nyt harjoituksista? En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan tassuttelin kaksikkoa vastaan. Olin ollut vailla tekemistä, mutta nyt ystävät olivat tupsahtaneet paikalle kuin tilauksesta. Kenties osa Vadelmatassun ylitseampuvasta energiasta tarttuisi minuunkin ja antaisi vähän lisäpuhtia.
”Hei! Olittepa te myöhään harjoituksissa”, tokaisin saapuessani näiden kohdalle. Aurinko oli hyvää vauhtia painumassa puiden taa, pimeä ei kuitenkaan näin viherlehden aikaan tulisi ainakaan vielä hetkeen.

//Korppi ja Vattu?
//369 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Isän tarttuessa määrätietoisesti Karhumyrskyn kurkkuun ja näin käynnistäen peruuttamattoman tapahtumasarjan, jonka lopputuloksena olisi kuolonklaanilaiskollin kuolema, jokin sisälläni pysähtyi. Jokaisen hitaasti vierineen sekunnin ajan olin tuijottanut herkeämättä kohtausta, voimatta kääntää katsettani. Se ei suinkaan ollut kohdistettuna aivan liian hitaasti kuolevaan soturiin, vaan kolliin, joka parhaillaan riisti tämän henkeä. Minun isääni.
Aluksi jäinen kylmyys hiljalleen hiipi luihini ytimiä myöten, johtuen järkytyksestä, joka poukkoili sisälläni. En ollut ikinä nähnyt tätä puolta isästäni. Hän tosiaan oli tappaja. Miten olin koskaan ollut niin typerä, että olin odottanut kuolonklaanin päälliköltä muuta.
Jostain syvyyksistä nousi kuitenkin viha. Puhdas ja erittäin kirkkaalla liekillä palava viha. Kaikista hirmuteoista huolimatta toisen hengen riistäminen oli ehdottoman väärin. Tappamalla toisen -vaikka tämä olisikin hirviö- ei vähentänyt maailmasta yhtäkään tappajaa. Silloin pahan kissan hengenriistäjä astuisi noiden pahamaineisten murhaajien jonon jatkoksi.
Suuri oikeudentunto ohjasi ajatuksiani. Oli kertakaikkisen julmaa tappaa puolustuskyvytön kissa jonkinlaisena näytöksenä. Minut oli kasvatettu Kuolonklaanin lakien mukaan ja tiesin varsin hyvin, että teloitus oli lakiemme rikkomisen äärimmäisin rangaistus, mutta silti en ollut koskaan millään mittapuulla hyväksynyt sitä. Olin Kuolonklaanin kasvattama ja kovettama, mutta silti sydämeni ja järkeni ymmärsivät oikeudentunnon ja soturilain. Tämä ei ollut oikein.
Olisin halunnut suutuspäissäni kävellä isäni luokse ja puhua suuni puhtaaksi, mutta se ei missään nimessä sopinut. En todellakaan aikonut ajaa Eloklaania ja Kuolonklaania jännitteiden partaalle vain äkkipikaisuuteni vuoksi. Olisin minä uskaltanut, aivan varmasti, mutta klaanin hyvä oli paljon minun mielihalujani tärkeämpää.
Huomasin Mesitähden epämukavuuden -en minäkään olostani suoraan sanottuna nauttinut. Siirryin vaivihkaa vähän lähemmäs vaaleaa kollia, jotta turkkini hipoisi tämän turkkia. Oli minun tehtäväni Eloklaanin varapäällikkönä olla hänen tukenaan jos hän sitä tarvitsi. Katseemme kohtasivat. Mesitähden silmistä paistoi pakenemisen tarve sekä järkytys. Katseeni oli aivan yhtä järkyttynyt, mutta silti yritin viestiä kollille kaiken olevan hyvin. Pääsisimme pian täältä pois.
Kun se kaikki viimein oli ohi ja olimme päässeet lähtemään, Mesitähti kysyi vähän matkaa jatkuneen hiljaisuuden rikkoen:
”Mitä sinä mietit?” Minusta purkautui syvä huokaus kääntyessäni päällikön puoleen.
”En tiedä, ajatukseni tuntuvat sekavilta. Is- Punatähden toiminta tuntui jotenkin järkyttävältä”, en tällä hetkellä halunnut puhua isästäni, vaan Kuolonklaanin päälliköstä, ”Tiesin kyllä Kuolonklaanin politiikasta pahimpien petturien suhteen, mutten olisi koskaan uskonut, että…” Ääneni tuntui hieman murentuvan loppua kohden. En ollut sellainen kissa, joka juurikaan itkisi, mutta jos olisin, niin juuri nyt olisin saattanut tirauttaa muutaman kyyneleen. Kasvoiltani heijastui ehkä se hämmennyksen, järkytyksen ja vihan sekainen tunnemyrsky mikä pyöri juuri nyt ajatuksissani, mutta muuten en varmaankaan näyttänyt kovin rikkinäiseltä. Tosiasiassa oman isänsä näkeminen tuollaisen teon tekijänä raastoi sydäntäni kuin maailman pisimmät ja pistävimmät kynnet.
”En uskonut hänen omaavan tuollaista puolta- tai ei, en vain uskaltanut koskaan ajatella sitä. Minusta tuntuu suoraan sanottuna ihan hirveältä, mutta en halua vain puhua itsestäni, koska tiedän, ettei se sinullekaan helppoa ollut. Haluan tietää miten voit? Minusta tuntuu pahalta sinun puolestasi, että jouduit todistamaan tuollaista. Vaikka en epäilekään luonteenlujuuttasi tai mitään, mutta kyllä tuo on varmasti ajatuksia herättävä kokemus osalle kuolonklaanilaisistakin,” Katsoin Mesitähteä lämpimin silmin ja yritin ymmärtää kollin tilannetta. Hän kun oli kokenut tilanteen aivan omasta näkökulmastaan.

//Mesi?
481 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Pilkepentu: 60kp! – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu ja pisteet oppilaaksi kerätty.

Omenatassu: 57kp! –

Tuulipentu: 11kp –

Mesitähti: 71kp! –

Minttuliekki: 18kp –

Hiilihammas: 45kp –

Vadelmatassu: 11kp –

Korppisiipi: 7kp –

Harhatassu: 10kp –

Nokkostassu: 15kp –