Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Matka Kuolonklaanin leiriin oli tuntunut ikuisuudelta. Normaalisti meidän olisi pitänyt jäädä odottamaan rajalle Kuolonklaanin partion saapumista ennen heidän reviirilleen astumista, mutta tilanne oli nyt kaikkea muuta kuin normaali. Kuolonklaanilaiset olivat miltei tappaneet yhden eloklaanilaisen meidän reviirillämme, ja minä vaadin selityksen. Vilkaisin välillä Minttuliekkiä. En osannut sanoa, mitä punaruskea soturi ajatteli. Hän piti katseensa tiukasti edessäpäin ja ilmeensä vakavana. Auringonlaskun punertavassa valossa Minttuliekin turkki sai entistä punertavamman sävyn. Se näytti hienolta, miltei tulelta.
Viimein saavutimme leirin. Sen toista puolta suojaavat piikkihernemuurit kohosivat korkeuksiin edessämme. Astuin varapäällikköni edellä piikkihernetunneliin. Olin kiitollinen siitä, että Minttuliekki oli lähtenyt mukaani. Emme tienneet, mikä meitä odotti. Jos asiat olivat menneet huonosti, Punatähti olisi kuollut, ja Henkäysvarjo olisi nyt päällikkö. Se tarkoittaisi sitä, että me emme olisi turvassa täällä.
”Mitä eloklaanilaiset tekevät Kuolonklaanin leirissä?” vartiossa istuva tummanruskea naaraskissa sihahti. Kohtasin hänen ruskean katseensa rauhallisena, jotta naaras ei vahingossakaan käsittäisi asiaa niin, että olimme tulossa aiheuttamaan enempää taistelua.
”Tulimme selvittämään eilisiä tapahtumia Punatähden kanssa. Onko hän tavoiteltavissa?” kysyin ja samalla katseeni irtaantui soturista ja kiersi leirin pääaukion halki. Tajusin, että ilmeisesti leirissä oli menossa jokin kokous. Kissat olivat kerääntyneet pääaukion keskustaan, jossa oli kaksi kissaa selkeästi erillään muista.
Toinen kissoista oli Punatähti, joka katsoi meidän suuntaamme, muttei lainkaan yllättyneenä. Päällikön ilme oli rauhallinen ja miltei jopa lämmin, kun hänen vihreä katseensa pysähtyi Minttuliekkiin. Huomasin myös Minttuliekin kasvoilla lievää huojennusta. Punatähden jalkojen juuressa makasi kastanjanruskea kollikissa. Kissan silmät olivat ummessa, ja sen kasvoilla ja muualla kehossa oli tuoreen oloisia haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä.
Kuolonklaanilaiset olivat siirtäneet katseensa leirin keskustasta meihin. Punatähti asteli rennoin askelin luoksemme, kun kuolonklaanilaiset antoivat kunnioittavasti tälle tilaa.
”Tulitte juuri sopivasti paikalle seuraamaan teloitusta”, Punatähden ääni oli matala, ja päällikkö vilkaisi leirin keskustassa kyyhöttävää, haavoittunutta soturia. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Olisin voinut vaikka vannoa, että tuo soturi oli kuolonklaanilainen. Olin nähnyt hänet usein partioissa ja kokoontumisessakin. Mitä ihmettä Kuolonklaanissa oli meneillään?
”Te-teloitustako?” kysyin peittelemättä yllättyneisyyttäni. Kuolonklaanin päällikkö nyökkäsi rauhallisena.
”Niin. Kai tekin tahdotte, että paholainen saa rangaistuksensa. Hän hyökkäsi ilman mitään pätevää syytä teidän oppilaanne kimppuun. Kuinka hän voi?” Punatähti kysyi. Minua kauhistutti se, miten kolli puhui klaanitoverinsa tappamisesta. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, ja kolli vaikutti olevan tyytyväinen ratkaisuun. Kukaan kuolonklaanilaisistakaan ei vaikuttanut päältä päin olevan pettynyt siihen, että Punatähti oli päättänyt telottaa tämän soturin. Tällaisiako kuolonklaanilaiset oikeasti siis olivat?
”Ruskatassu on elossa, ja mahdollisuudet selvitä kasvavat koko ajan”, sopersin. Punatähti nyökkäsi tyytyväisenä, ja kääntyi lähteäkseen. Kolli viittoi meidät hännän heilautuksella peräänsä. Vilkaisin Minttuliekkiä kysyvästi. Naaras nyökkäsi kehottaen minua seuraamaan isäänsä.
Astelin kuolonklaanilaisten välistä Punatähden perässä leirin keskustaan. Jokainen takuulla näki, miten jännittynyt minä olin.
”Kuulitko Karhumyrsky? Sinä epäonnistuit. Ruskatassu elää”, Punatähti sihahti kastanjanruskean kollin korvaan. Vaiti olevan soturin kasvoille piirtyi raivostunut ilme. Kissa käännähti Punatähteä kohti ja oli valmis hyökkäämään, mutta Henkäysvarjoksi tunnistamani soturi esti tätä painamalla kollin maahan.
”Ei teidän tarvitse tehdä näin. Voimme sopia asian muullakin tavalla kuin tappamalla”, yritin, mutta Punatähti käänsi tiukan katseen minuun. Kollin kasvoilta saattoi tunnistaa vihan.
”Ei. Te ette tiedä mitä on tapahtunut, ja tämä on minun klaanini. En ota riskiä, että mitään vastaavaa tapahtuisi enää ikinä. Karhumyrskyn täytyy kuolla”, punaruskea kolli lausui kovalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Päällikön katse lievästi sanottuna jopa pelotti minua. En ollut koskaan nähnyt Punatähteä tuollaisena. Yleensä hän oli niin tyyni, rauhallinen ja rento. Nyt kollin niskakarvat olivat pystyssä, ja tuon kasvoilla oli suorastaan raivostunut ilme.
”Kerro minulle sitten, mitä on tapahtunut”, pyysin rauhallisella äänellä.
Punatähti hengitti syvään ja istui alas. Hän kiepautti häntänsä vartalonsa ympärille ja laskin sen etukäpälilleen.
”Karhumyrsky piinasi kuolonklaanilaisia monen kuun ajan. Hän tappoi minun sotureitani aivan turhaan. Seitsemän soturia ja yksi minun hengistäni. Miksi hän saisi elää, jos minä olen menettänyt seitsemän soturia?” Punatähti kysyi ja katsoi minua silmiini. En tiennyt mitä sanoa. Kun Punatähti kertoi mitä oli tapahtunut, asia muuttui täysin toisenlaiseksi. Hänellä oli syy tappaa, koska Karhumyrsky oli tappanut niin monesti.
Mitä jos minä olisin ollut hänen asemassaan? En olisi ollut kykeneväinen tappamaan klaanitoveriani, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Mielestäni karkotus olisi ollut parempi vaihtoehto. Ei minulla ollut oikeutta viedä kenenkään henkeä, Tähtiklaani päätti sellaisesta. Punatähti käänsi minulle selkänsä, ja hän siirtyi Karhumyrskyn luokse.
”Et näe sitä, mutta aurinko laskee hetkenä minä hyvänsä. Sinun päiväsi ovat luetut, Karhumyrsky. Sano terveisiä kaikille niille, joiden hengen sinä veit!” Punatähti sihahti ja upotti hampaansa soturin kurkkuun. Karhumyrsky ei tehnyt mitään estääkseen punaruskeaa soturia. Kuolonklaanilaiset alkoivat hurrata innoissaan. Vilkaisin kauhuissani Minttuliekkiä. Naaras tuijotti herkeämättä isäänsä. Miten me olimme joutuneet tällaisen keskelle? Nyt minulle todella valkeni, millaisia petoja kuolonklaanilaiset olivat.
Kenties heillä oli syy kostaa Karhumyrskylle, mutta minä tiesin sen olevan väärin. Kenenkään toisen henkeä ei saisi viedä, ellei tilanne sitä aidosti vaatisi. Karhumyrsky ei vaikuttanut olevan uhka. Hän ei saanut edes tilaisuutta yrittää muuttua.
Punatähti piti hetken ajan kiinni Karhumyrskyn kurkusta. Soturi alkoi huohottaa raskaasti, ja tuo näytti kärsivän. En voinut katsoa. Käänsin katseeni pois, olisin halunnut lähteä pois paikalta, mutta lukuisat kuolonklaanilaiset olivat ympäröineet minut. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seistä tässä ja toivoa, että tämä olisi pian ohi.

Aika Kuolonklaanin leirissä oli tuntunut ikuisuudelta. Kun Karhumyrsky oli viimein kuollut, olimme ilmoittaneet lähtevämme. Vaelsimme Kuolonklaanin reviirillä kohti omaamme. Alkumatka sujui hiljaisuudessa. Olikohan Minttuliekkikin yhtä järkyttynyt kuin minä? Vai olikohan soturi tottunut tällaiseen asuessaan Kuolonklaanissa?
”Mitä sinä mietit?” rikoin hiljaisuuden ja katsahdin punaruskeaan soturiin. Vilkaisin katseellani Hehkulampea. Kuunvalon heijastuessa vedenpintaan, se sai hennon sinisen värin. Tiesin, että auringossa väri oli sinisempi, mutta kyllä tämäkin näytti taianomaiselta. Kuolonklaanilaiset olivat onnekkaita, kun heidän reviirillään oli näin kaunis lampi. En tosin ollut varma, osasivatko kylmäveriset tappajat arvostaa moista asiaa.

//Minttu?
// 899 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Kiitos”, sanoin ja katsoin Mesitähteä silmiin ja väläytin tälle huolestuneisuudesta vaisun hymyn. Päällikkö nyökkäsi ymmärtäväinen kimallus katseessaan.
Näkymätön nauha kiristi otettaan kaulani ympärillä epätietoisuuden luoman pelon kasvaessa sisälläni. Isän täytyi olla hengissä. Eikö niin? Olisihan kai joku Kuolonklaanilainen maininnut Pehmoturkille päällikön kuoleman. Vaikka janosinkin tietoa isäni tilasta tällä hetkellä enemmän kuin mitään, ei auttanut muuta kuin odotella.
”En taida saada nukuttua tänä yönä”, totesin ja vilkaisin haaleina kimmeltäviä tähtiä taivaalla. Saisiko tähtien rivistö vielä yhden uuden jäsenen vieden Ruskatassun aurinkoisen loisteen mukanaan? Minä suorastaan rukoilin Tähtiklaania säästämään hänen henkensä, kolli oli aina niin täynnä elämäniloa ja kerta kaikkiaan niin viaton. Ei hänen kuuluisi kuolla vielä. En kyennyt edes kuvittelemaan, kuinka vaikeassa tilanteessa Taivaslaulu ja Merkurius olivat. Heidän kasvonsa olivat olleet huolesta vääristyneet.
”En minäkään. Ajatukset pitäisivät minut hereillä”, Mesitähti naukui ja vilkaisi minua. Nyökkäsin.
”Eipähän ainakaan tarvitse valvoa yksin”, hymähdin, mutta pian sekin katosi kasvoiltani palauttaen tyhjän vakavuuden. Tuntui väärältä hymyillä, kun toinen taisteli hengestään.

Aamu oli jo sarastanut aikoja sitten, eikä Ruskatassun vointi ollut muuttunut. Liljatuuli oli sanonut aamunkoitteessa tilan olevan vakaa, mutta se tarkoitti, ettei muutosta myöskään parempaan päin ollut.
Klaani jatkoi elämäänsä tavalliseen tapaan, vaikka tunnelma tuntui pysähtyneeltä. Ei rutiineja voisi pysäyttää yhden kissan takia. Klaani oli pidettävä toiminnassaan vaikeinakin hetkinä.
Höristin korviani, kun aloin kuulla kovaäänistä puhetta. Sen sävy oli… positiivinen. Valpastuin täysin ja huomaamattani nousin seisomaan. Äänet tulivat parantajan pesästä. Lähdin rynnistämään pesää kohti ja aina lähemmäs astuessani äänet muuttuivat hetki hetkeltä selkeämmiksi ja lopulta:
”Ruskatassu on hereillä!” kuulin Mesitähden riemastusta tihkuvan äänen. Kurkistin pesään silmät uteliaina kiiluen ja toden totta, Ruskatassu liikahteli varsin pienesti, mutta liikahteli ja hänen siniset silmänsä olivat raollaan. Näin myös Mesitähden kasvoilla olevan epävarmuuden. Vaikka kollin herääminen olikin hyvä merkki, tilanteet voisivat ottaa äkkinäisen käännöksen.
”Mikä hänen tilansa on?” päällikkö kysyi sisareltaan. Liljatuuli vastasi, mutta hänen äänensä ei kantautunut korviini asti. Mesitähden ilmeistä päätellen se ei ainakaan ollut vielä kuoleman ennuste, muttei kuitenkaan sellainenkaan tilanne, että vielä olisi voinut juhlia.
Minusta tuntui todella helpottuneelta, sillä vaikka Ruskatassu näyttikin taas hiljalleen sulkevan silmänsä, niin hän oli ollut hereillä! Pesän perällä olleet Ruskatassun ottovanhempienkin silmissä oli näkynyt toivon kipinä. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Näin ainakin uskottelin itselleni vatsassani tuntuvasta möykystä huolimatta.

Vähän ajan päästä Mesitähti saapui luokseni ja ilmoitti, että lähtisimme Kuolonklaaniin. Nopean valmistautumisen jälkeen päällikkö antoi leirin siksi aikaa Lauhalaukan vastuulle, jonka jälkeen lähdimme etenemään tasaisen varmasti kohti entistä kotiani.
Emme juuri puhuneet matkan aikana. Mesitähti kai näki kasvoiltani sen, kuinka hermostunut olin. Minun vatsaani suorastaan velloi. Silti otin aina seuraavan askeleen yhtä määrätietoisesti, kuin Eloklaanin varapäällikön pitikin.
Kun viimein saavuimme Kuolonklaanin leirin luo ja työnnyimme sisään, oli sisäänkäyntiä vartioivien kissojen katseet jossain aivan muualla, sillä heillä kesti hetken aikaa kääntyä suuntaamme. Vastassamme oli kaksi tiukasti tuijottavaa Kuolonklaanin soturia.
Mesitähti ilmoitti heille vierailumme syyn ja kun viimein pääsimme aukiolle, näin kyllä helpotuksekseni Punatähden jaloillaan. Silti minua vaivannut tunne ei kaikonnut, sillä leirissä oli jotain aivan muuta meneillään.

//Mesi?
477 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Apua!” kiljaisu leirin pääaukiolta sai minut säpsähtämään. Ryntäsin ulos päällikön pesästä valmiina puolustamaan klaaniani leiriin tulleilta hyökkääjiltä. Aukiolla oli kuitenkin vastassa vain Pehmoturkki ja soturin hampaissa roikkuva Ruskatassu. Oranssin oppilaan turkki oli sekä tuoreen että vähemmän tuoreen veren tahrima. Oppilas ei liikkunut, muttei tuon kaulassa ollut, syvän näköinen haavakaan näyttänyt vuotavan. Ensimmäinen mieleeni tullut kysymys oli, että oliko kissa elossa? Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?
Hengästynyt soturi pudotti oppilaansa maahan ja lyyhistyi pian itsekin perässä. Nelistin auttamaan kissoja, ja tartuin empimättä Ruskatassun niskanahasta kiinni. Kannoin kollin parantajan pesälle.
”Liljatuuli! Apua!” huudahdin, ja pian parantaja ilmestyi pesästä karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle. Naaras tajusi tilanteen vakavuuden nopeasti, ja katosi hetkessä sinne mistä oli tullutkin. Laskin Ruskatassun lähimmälle sammalvuoteelle ja varmistin, että kolli hengitti yhä. Hänen kylkensä kohoili hitaasti, miltei huomaamattomasti ylös ja alas.
Tuntui kuin olisin odotellut Liljatuulta ikuisuuden. Viimein parantaja juoksi yrttitukko suussaan luokseni.
”Mitä tapahtui?” naaras kysyi, muttei jäänyt odottamaan. Hän alkoi tutkimaan oppilaan saamia vammoja.
”En tiedä. Pehmoturkki toi hänet tällaisena juuri äsken leiriin”, kerroin ääni väristen. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, sen oli tehnyt toinen kissa. Päässäni alkoi pyöriä lukuisia mahdollisuuksia. Kenties joku erakkokissa, tai kuolonklaanilainen.
”Hän on menettänyt paljon verta”, Liljatuuli totesi, muttei lopettanut kollin tutkimista. Sitten naaras alkoi jauhaa joitakin yrttejä suussaan.
”Pärjäätkö sinä?” kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Paremmin sisareni pärjäsi ilman minua, minä olisin täällä vain hänen tiellään. Naaras vastasi pienellä nyökkäyksellä.
”Minä luotan sinuun”, sanoin ja poistuin pesästä. Pehmoturkki makasi edelleen samassa kohdassa, jonne hän oli jäänyt.
”Mitä tapahtui?” esitin naaraalle tismalleen saman kysymyksen, jonka Liljatuuli oli esittänyt minulle. Soturi oli saanut tasattua hengitystään, ja hän kohotti katseensa hitaasti minuun.
”Olimme saalistamassa, ja Ruskatassu lähti saalistamaan itsekseen. Hän on tehnyt niin monesti, en minä tiennyt että siinä kävisi näin.. En olisi saanut päästää häntä yksin”, kermanvärinen naaras huokaisi ja ummisti hetkeksi silmänsä.
”Hän ei palannut sovittuna aikana, joten lähdin etsimään häntä. Lähellä Kuolonklaanin rajaa löysin hänet. Siellä oli kuolonklaanilaisia ja paljon, paljon verta. Peräti kaksi tai kolme kuollutta kissaa, en tiedä. Kuolonklaanilaiset olivat taistelleet keskenään meidän reviirillämme. Ja Punatähti. Punatähti oli kuollut, hän makasi siinä käpälieni edessä aivan elottomana”, Pehmoturkki henkäisi ja katsoi minua kauhuissaan. Naaraan sanat saivat karvani nousemaan pystyyn. Punatähtikö kuollut? En tiennyt, oliko kuolonklaanilaispäälliköllä vielä henkiä jäljellä. Hän oli minua huomattavasti vanhempi, ja ollut jo pitkään päällikkönä. Siinä ajassa hän oli varmasti ehtinyt menettää hengen jos useammankin.
”Ne kissat käskivät minun tuoda Ruskatassu tänne. Teinkö minä väärin? Olisiko minun pitänyt tuoda heidätkin?” soturi kysyi ja katsoi minua onnettomana, ”selviääkö Ruskatassu? Olinko liian hidas?”
Naaras esitti kysymyksiä kysymysten perään, enkä minä osannut vastata yhteenkään. Pysyin hetken vaiti ja yritin keksiä järkevää sanottavaa.
”Sinä teit oikein. Ruskatassun henki on nyt tärkein, me ehdimme selvittää asiat kuolonklaanilaisten kanssa vielä. Liljatuuli tekee parhaansa, et olisi voinut tehdä mitään toisin”, sanoin ja laskin lapani lohduttavasti pitkäturkkisen soturin lavalle. Pehmoturkki alkoi itkeä.
”Mene lepäämään. Jos et voi nukkua, käy pyytämässä Liljatuulelta pari unikon siementä. Kaikki järjestyy kyllä, aivan varmasti”, huokaisin hiljaa ja katsoin onnetonta soturia. Pehmoturkki kampesi itsensä pystyyn. Hän kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, naaras kuiskasi ja lähti laahustamaan kohti sotureiden pesää, joka sijaitsi suuren puun juurikossa.
Kehoni tärisi. Se ei johtunut siitä, että olisin palellut. Päivä oli ollut lämmin. Vaikka ilma viilenikin auringonlaskun jälkeen, ei täällä kylmä ollut. Minua pelotti. Mitä Kuolonklaanissa oikein oli meneillään?
”Mesitähti, mitä on tapahtunut?” Minttuliekin huolestunut naukaisu sai minut kääntämään katseeni punaruskean soturin puoleen, ”onko Punatähti kuollut?”
Naaraan kasvoilla oli huolestunut ilme, eikä se ollut ihmekään. Punatähti oli Minttuliekin isä, vaikka he olivatkin tätä nykyä eri klaaneissa. Avasin suuni, mutta en osannut sanoa mitään. Minulta kysyttiin asioita, joihin en tiennyt vastausta. Ei auttanut kuin puhua totta.
”Minä en tiedä, oliko hänellä enempää henkiä jäljellä. Aion mennä selvittämään asiaa Kuolonklaanin leiriin huomenna heti, kun tiedän selviääkö Ruskatassu”, lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikköni tummansinisen katseen. Minttuliekki ei tuntunut tyytyvän vastaukseeni.
”Minä tulen mukaan”, naaras ilmoitti vakavalla äänellä, eikä antanut minulle mahdollisuutta kieltäytyä.
”Se sopii, se on sinun oikeutesi varapäällikkönäni. Toivon todella, että isäsi on yhä elossa”, sanoin ja kohtasin Minttuliekin katseen jälleen. Hengitykseni tuntui salpaantuvan, kun katsoin soturia. En voinut kieltää hänen kauneuttaan. Kuunvalossa kissan tummansiniset silmät saivat täysin uudenlaisen merkityksen. Kuin syvä vesi, josta en oikeasti tiennyt mitään. En tiennyt, mitä tuon tumman katseen takana oli. Vaikka olinkin tuntenut Minttuliekin jo joidenkin vuodenaikojen ajan, en minä todellisuudessa tuntenut häntä kovinkaan hyvin. Halusin tietää hänestä kaiken, halusin oppia tuntemaan hänet.

//Minttu?
// 720 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Nokkostassun koulutus näkyy edistyvän hyvin”, Halavaviiksen ääni kuului korvanjuurestani. Korvani heilahti hänen suuntaansa, mutta pidin katseeni tiukasti kiinni mutkittelevassa metsäpolussa, jota pitkin kuljimme. En halunnut hukata sitä ja eksyä pöpelikköön, vaikka sitä vaaraa tuskin oli – tunsin nimittäin tämän metsän jo melkein yhtä hyvin kuin omat tassuni. Minua vain huoletti, että maasto muuttuisi liian vaikeakulkuiseksi jalkaansa yhä parantelevalle Halavaviikselle.
Naaraan tapaturmassa murtunut jalka oli vihdoin ja viimein alkanut parantua kunnolla, ja hän hän pystyi jo kävelemään meinaamatta kaatua joka toisella askelella. Hän liikkumisensa oli kuitenkin edelleen hieman kankeaa ja arvaamattoman näköistä, eikä hän jaksanut kulkea vähän pidempiä matkoja ilman hengähdystaukoja.
”Niinhän se tekee”, naurahdin hetken kuluttua. ”Tätä menoa hänestä tulee soturi jo muutaman päivän kuluttua.”
Me molemmat nauroimme. Ei niinkään sille, että sanomassani olisi ollut jotakin hauskaa, vaan lähinnä siksi, että se tuntui sopivan tilanteeseen. Jokainen yhdessä jaettu nauru sulatti vähitellen Halavaviiksen kovaa kuorta, jonka sisälle hän kätki suurimman osan tunteistaan ja ajatuksistaan. Minusta oli ilahduttavaa huomata, miten paljon läheisempiä meistä oli tullut soturittaren tapaturman myötä. Ennen naaras olisi tuskin vaivautunut sanomaan minulle puolta sanaakaan saati sitten vilkaisemaan suuntaani ilman, että hänen kasvoillaan olisi ollut tuima ilme.
Jossain vaiheessa matkaa Halavaviiksen askellus muuttui epävarmemmaksi, ja hän ei enää uskaltanut varata painoa kipeälle jalalleen. Pysähdyin sen enempää ajattelematta.
”Meidän täytyy nyt palata leiriin”, tokaisin hieman käskevästi. Liljatuuli oli sanonut minulle, että Halavaviiksen oli palata heti takaisin parantajan pesälle, jos jalkaan alkaisi sattua. Onneksi naaras ei väittänyt vastaan, vaan hän käännähti hieman horjahtaen ympäri ja lähti kinkkaamaan kolmen terveen jalkansa avulla leiriin päin. Otin hänet helposti kiinni.
”Sinä voisit joskus tulla seuraamaan minun ja Nokkostassun harjoituksia, jos se vain sopii Liljatuulelle”, naukaisin, vilkuillen samalla Halavaviiksen ilmettä. Se ei muuttunut miksikään, eikä hän näyttänyt muutenkaan perin innostuneelta ehdotuksestani. Olin jo aikeissa vetää ideani takaisin, kun yhtäkkiä hän kääntyikin katsomaan minua ja hymyili vähän.
”Se olisi kiva.”
Räpyttelin silmiäni tiuhaan, yrittäen samalla toipua hämennyksestä, jonka naaraan yllättävä ele oli saanut minussa aikaan. Olin nähnyt Halavaviiksen hymyilevän vain pari kertaa aikaisemmin, mutta tämä tuntui olevan niistä harvoista hymyistä aidoin ja vilpittömin. Halusiko hän oikeasti tulla seuraamaan Nokkostassun harjoituksia joku kerta?
”Niin, niinhän se olisi”, mutisin yhä hämilläni, kääntäen vaivihkaa katseeni menosuuntaan. Minulle oli tullut taas sellainen outo tunne, jollaisen oli kokenut viimeksi Hillasielun kanssa. En ollut lopulta koskaan hahmottanut, mikä se tunne oli ollut kokonaisuudessaan, mutta nyt se poreili jälleen ihoni alla, vahvempana kuin koskaan ennen.
Lopulta, kun pääsimme takaisin leiriin, Halavaviiksi suuntasi takaisin parantajan pesälle. Ennen kuin hän oli kääntänyt minulle selkänsä ja kinkannut Liljatuulen luokse, oli tämä suonut minulle vielä viimeisen katseen, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleeni. Siinä katseessa oli ollut jotain aivan uutta ja outoa, sellaista, mitä en ollut koskaan odottanut näkeväni juuri Halavaviiksen kaltaisen kissan silmissä.
Pudistelin hieman päätäni ja tassuttelin aukion laidalle, jossa oli mukavan rauhallista ja hiljaista. Alkoi olla jo myöhä, joten oletin Nokkostassun olevan nukkumassa. Olimme huoneet parin viimeisen päivän aikana oppilaani saalistustaitoja. Monella kertaa hän oli saanut kiinni jonkin riistaeläimen, jonka hän oli kantanut tyytyväisen oloisena leiriin harjoitusten päätteeksi. Olin todella ylpeä naaraasta, ja minä tiesin, että hänestä tulisi takuuvarmasti yksi Eloklaanin parhaimmista sotureista vielä jonakin päivänä.

//Nokkonen? Kuka vaan muukin saa jatkaa, kellä ei oo seuraa xD
//509 sanaa

Kirjoittaja: Rita

”Nokkostassu!” Hätkähdin hereille ja nostin vaistomaisesti pääni jonkun huutaessa nimeäni. Tunnistin äänen; mestarini Hiilihammas. Räpyttelin silmiäni hetken herätäkseni kunnolla, ja nousin sitten istumaan vuoteellani. Yritin tähystellä pesän suuaukosta leiriin. Pian erotinkin Hiilihampaan tummanruskean hahmon istumassa pesän ulkopuolella odottamassa minua. Hymähdin, ja pujottelin vielä nukkuvien oppilaiden vuoteiden välistä varovasti pesän uloskäynnille. Suuni avautui haukotukseen, ja räpytttelin silmiäni pari kertaa auringonvalon osuessa silmiini. Ravistelin turkkiani ennen mestarini eteen istuutumista ja kiedoin häntäni etutassujeni päälle; se oli tullut jo tavaksi. Haukottelin uudestaan. Hiilihammas naurahti väsymykselleni, ja oma suunikin kääntyi hymyyn.
”Mitä tehdään tänään?” kysyin innoissani. Oppilaana oleminen oli oikeastaan todella hauskaa. Pidin harjoituksista, erityisesti taistelun oppimisesta. Toivoin tosin, ettei taistelulle tulisi tarvetta etenkään Kuolonklaanin kanssa. Toisaalta pienet reviiritappelut voisivat olla hauskoja. Ravistin ajatuksen pois päästäni; mitä oikein ajattelin? Pitäisi nauttia rauhasta, kun sitä kesti.
”Ajattelin, että voisin viedä sinut saalistamaan. Tuoresaaliskasa sekä taitosi saattavat kaivata täydennystä. Et ole saalistanut vielä paljoa”, Hiilihammas kertoi, ja nyökkäsin hymyillen. Hän oli oikeassa. Halusin parantaa erityisesti vaanimistaitojani.
”Lähdetään”, mestarini lähti kulkemaan leirin poikki uloskäynnille, ja seurasin häntä innoissani. Loikkasin ulos piikkihernetunnelista metsäympäristöön. Lihakseni olivat vielä vähän raukeita, sillä olinhan juuri herännyt. Reviirillä kuljeskelu saisi minut varmasti kunnolla hereille. Tarkoituksella hölkkäsin vähän matkaa mestarini perässä, jotta saisin kehooni vähän enemmän lämpöä. Aurinkokin lämmitti mukavasti. Toivoin vain, ettei loppupäivästä tulisi liian kuuma. Kävellessämme katselin ympärilleni. Aurinko oli nousemassa taivaan huipulle kovaa vauhtia, mutta auringonhuippuun olisi vielä aikaa. Nautin säästä. Saatoin kuulla satunnaista lintujen laulua korkealla puiden oksistossa, ja jos oikein kuuntelin, joen etäinen kohina kantautui korviini heikosti.
”Pysymmekö metsässä, vai menemmekö nummille tai koivumetsään?” tiedustelin Hiilihampaalta. Tämä näytti miettivän murto-osasekunnin.
”Saalistamme metsässä. Harjoittelemme ensin metsässä saalistamista ja vaanimista, ennen kuin lähdemme nummelle. Siellä pitää nimittäin juosta kovaa”, mestarini ilmoitti.
”Selvä”, nyökkäsin. Minkäköhänlaista nummella saaliin perässä juokseminen olisi? Varmaan aika uuvuttavaa. Toisaalta vapaasti juokseminen olisi myös vapauttavaa, ja nummella jos missä olisi tilaa juosta. Pitäisi joskus pyytää Hiilihampaalta, että kävisimme juoksemassa nummella ihan huvin vuoksi. Melkein naurahdin ääneen. Kyllä sekin varmaan treenaisi ainakin nopeutta ja kestävyyttä.
Yhtäkkiä mestarini pysähtyi, ja vaistomaisesti stoppasin itsekin.
”Aloitetaan tästä. Kerro minulle, haistatko mitään”, Hiilihammas ohjeisti. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, ja nostin kuononi haistellakseni ilmaa. Tuuli puhalsi onnekseni edestäpäin minua kohti, joten ainakaan kuononi suunnassa olevat mahdolliset saaliit eivät haistaneet minua. Lisäksi tuuli kuljetti hajujälkiä suuntaani. Raotin suutani, jotta haistaisin paremmin. Erotin sammaleen, havun ja puut; viherlehden perustuoksuja. Hetken haisteltuani erotin myös uuden tuoksun. Hiiren. Yritin hetken paikantaa hajua, ja vaikka siinä kesti hetki, pian erotin hiiren nakertamassa jotain matkan päässä olevan puun juurakossa. Nyökkäsin päätäni hiiren suuntaan, sillä en halunnut vahingossakaan pelästyttää sitä pois tässä vaiheessa.
”Hyvä. Ota se kiinni”, Hiilihammas kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin. Asetuin matalaan vaanimisasentoon, ja lähdin hiipimään hiirtä kohti. Etenin hitaasti sillä tiesin, ettei vaaniminen ollut vahvuuksiani. En halunnut pilata tätä hätäilemällä liikaa. Parempi, että oppisin hyvän perustekniikan ensin, ja sitten harjoittaisin sujuvuutta ja nopeutta. Astelin varovasti eteenpäin, ja saavutin hiirtä askel askeleelta. Juuri kun olin loikkaamassa otuksen niskaan, satuin astumaan jotenkin painavasti maahan. Hiiri nosti päätään suuntaani, ja silmänräpäyksessä pinkaisi karkuun puun juurakkoon. Kirosin mielessäni, ja ravistin päätäni turhautuneena. Käännyin Hiilihampaan suuntaan. Mestarini hölkkäsi luokseni.
”Anteeksi”, mutisin.
”Hei, aina ei voi onnistua”, hän totesi, ”Sitä paitsi, epäonnistumisista voi aina oppia.”
”Miten?” nostin pääni kiinnostuneena.
”Mieti, mitä teit väärin, jottet ensi kerralla tee samaa virhettä”, Hiilihammas selitti. Mietin hetken. Tuossa oli järkeä.
”Eli ensi kerralla olen varovaisempi ja yritän astua keveämmin?” ehdotin varovasti. Mestarini nyökkäsi.
”Etsi nyt seuraava saalis.”

Olimme saalistamassa melko pitkään. Kun lähdimme takaisin leiriin, aurinko oli jo ohittanut auringonhuipun ja oli nyt matkalla alaspäin. Olin onnistunut saamaan kiinni oravan ja hiiren, ja mestarini kantoi suussaan saamaansa rastasta ja kahta hiirtä. Olin melko ylpeä itseeni, sillä vaikka en ollut saanut enempää kuin kahta saalista, olin onnistunut hiomaan saalistustaitojani. Hiilihammaskin vaikutti olevan melko tyytyväinen saavutukseeni. Päästyämme leiriin laskimme saaliit tuoresaaliskasaan, ja mestarini antoi minulle loppupäivän vapaata. Sain käydä ottamassa tuoresaaliskasasta ruokaa, joten suuntasin sinne. Nappasin kasan pohjilta oravan. Vanhemmat ruoat pitäisi syödä, ennen kuin niistä tulisi variksenruokaa. Kuljin riista suussani oppilaiden pesän lähettyville, ja aloin täyttämään tyhjää vatsaani ruoalla.

//658 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Aamu oli varhainen, ja avaralla kanervapeitteisellä nummella kävi pieni ja värisyttävä tuulenvire. Salviakatseen hopeanharmaaraidallinen hännänpää heilahteli puolelta toiselle ketunmitan päässä kasvoistani, soturittaren johdattaessa minua rivakoin askelin kohti Eloklaanin reviirin itäistä rajaa. Naaras vaikutti hivenen ärtyneeltä ja oli luvannut pitää minulle tänään taisteluharjoitukset. En ollut niistä lainkaan innoissani.
“Miksi minun täytyy osata taistella?” kysyin, kun hiljaisuus minun ja mestarini välillä alkoi ensimmäistä kertaa muuttua vaivaannuttavaksi, ajatusten juostessa päässäni täyttä laukkaa. Tiesin kuulostavani kuin pieneltä pennulta, jolle kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta kysymys oli polttanut sisälläni jo iät ja ajat aina siitä päivästä lähtien, jona Mesitähti teki minusta soturioppilaan – ja halusin lopultakin saada siihen vastauksen. Salviakatse vilkaisi minua lapansa yli.
“Sinun täytyy osata taistella, jotta voit tarpeen tullen puolustaa itseäsi ja klaaniasi”, tabbykuvioinen soturi selitti. “Ja koska kuolonklaanilaiset osaavat taistella, ja ketut ja muut pedot ovat usein voimakkaampia kuin sinä.”
Salviakatseen vastaus oli vain osittain tyydyttävä. Olin samaa mieltä soturittaren kanssa siitä, että taisteluliikkeistä oli hyötyä saalistajia vastaan, mutta oli eri asia käyttää niitä hyökkääviin petoihin kuin eläviin, hengittäviin sotureihin – olivat he mistä klaanista tahansa. Halusin uskoa, että asiat kahden klaanin välillä voitaisiin aina selvittää ilman verenvuodatusta, vaikka kukaan muu ei siihen olisikaan uskonut. Päätin kuitenkin olla väittämättä mestarilleni vastaan, sillä en vielä tiennyt, kuinka olisin vakuuttavasti perustellut kantani.

Loppumatka reviirin itärajalle taittui niin ikään piinaavassa hiljaisuudessa, jonka Salviakatse rikkoi saavuttuamme keskelle iloisesti rehottavaa kanervikkoa, ja naaraan käännettyä vihertävänkeltaisen katseensa puoleeni.
“Tarkoituksenani on opettaa sinulle nyt pari hieman haastavampaa liikettä. Perusteet osaatkin jo”, soturitar sanoi, katsellen mietteliään näköisenä ympäröivää maastoa. Viimein hänen etsivä katseensa näytti nauliintuvan parin hännänmitan päässä kohoavaan sammalpeitteiseen kivenlohkareeseen. Omat siniharmaat silmäni seurasivat herkeämättä naaraan katsetta, ja pantuani kiven merkille, en voinut muuta kuin kallistaa ymmällään päätäni.
“Ideana on se, että opit käyttämään kaksinkamppailussa maastoa hyödyksesi”, Salviakatse selitti ja kumartui kuin aikeissa loikata tai ampaista juoksuun. “Katso tarkasti.”
Tein kuten mestarini pyysi ja seurasin silmä kovana, kuinka hopeankirjava soturitar pyrähti eteenpäin kohti kiveä ja syöksyi korkealle ilmaan ponkaistuaan lohkareen kyljestä itselleen lisävauhtia. Hän laskeutui voimalla aivan viereeni, upottaen kyntensä syvälle nummen märkään mutaan.
“Sinun vuorosi”, naaras kehotti. “Varovasti, kivi on hieman liukas.”
Nyökkäsin hitaasti ja kyyristyin, polkien takatassuillani maata ja jännittäen vähäiset lihakseni äärimmilleen. Seuraavassa hetkessä syöksyin kohti kiveä, hapuilin kynsilläni pitoa sen niljakkaasta pinnasta ja ponnistin ilmaan kohti Salviakatsetta, joka analysoi silmät sirrillään suoritustani. Kun tömähdin takaisin maankamaralle, havaitsin loikanneeni paljon pidemmälle kuin soturitar, minkä vuoksi hyppy jäi liian matalaksi ja varsinaiseen iskuun kohdistui hädintuskin yhtään voimaa – kynteni vain hipaisivat nurmea sen sijaan, että ne olisivat lävistäneet sen.
“Hyvä yritys, mutta sinun tulee hypätä korkeammalle”, Salviakatse huomautti. “Niin saat iskuun enemmän voimaa ja tarkkuutta.”
“Tiedän, anteeksi.”
“Kokeile vielä, ja kun tämä liike alkaa sujumaan, näytän sinulle erään toisen.”

// 441 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Minua nolotti myöntää melkein kokoiselleni oppilaalle, että en vieläkään ollut oppinut uimaan. En voisi kumminkaan vielä kysyä ketään opettamaan meille uimista, sillä oppilaani koulutus oli vielä niin alkuvaiheista, koska tälle oli sattunut niin paljon tapaturmia. Kävelimme hiljaisina polulla, joka kiemurteli pitkin vehreää koivumetsikköä, meillä kummallakaan ei tainnut olla toisillemme oikein mitään sanottavaa. Sitten pysähdyin pienelle aukealle antaen häntääni heilauttaen Vadelmatassulle merkin pysähtyä. Oppilaani seisahtui ja vilkuili kiinnostuneena ympärilleen sillä aikaa kun tarkastelin aukeaa tarkemmin. Nurmikko oli moneen kertaan tallattu, eikä siinä voisi mitenkään loukata itseään. Koivupuut reunustivat pientä epämuodostuneen ympyrän muotoista aukeaa, ja saivat minut miettimään sitä kertaa kun olin vain lähtenyt omille teilleni ilmoittamatta kenellekkään ja samalla kertaa olin myös loukannut pääni.
-Hei Korppisiipi! Mitä me nyt oikein tehdään? Vadelmatassu marmatti tökkien käpälällään kylkeäni.
Murahdin ärtyneenä silmiäni pyöräyttäen ja kännyin oppilastani kohti. Vadelmatassu vaikutti viattomalta katsellessaan vinhasti ympäri aukeaa, kolli oli tainnut jo unohtaa, että nyt oli kyse harjoituksista, eikä pentutarhan huviretkestä.
-Ensin katsotaan vaanimisasentosi, olettaisin, että se on vähintäänkin kohtuullisen hyvä, tokaisin tuuhealla hännälläni ilmaa topakasti huiskauttaen.
Vadelmatassun suu loksahti auki, hänen silmänsä näyttivät lähinnä suurilta palloilta kun ne laajenivat entisestään.
-Mutta…Vadelmatassu huudahti ponnahtaen istuma-asennostaan pystyyn.
Painoin häntäni kevyesti kollioppilaan suulle, jotta tämä hiljenisi, tätä vauhtia kaikki lähellä oleva riista olisi kaikonnut tiehensä.
-Ei mitään muttia! Tokaisin päästäen häntäni liukumaan pois Vadelmatassun suun edestä.
Vaaleanruskea kolli loi minulle ärtyneen katseen, mutta painautui loppujen lopuksi maahan vatsakarvat ruohoa viistäen.
Kiersin oppilaani toiselle puolelle päätäni vaivihkaa pudistellen, tämän asento oli yhtä huono kuin vastasyntyneen pennun ja täysikasvuisen soturin kaksintaistelu.
-Aiotko saalistaa vai katkaista selkäsi? Laske nyt tähtiklaanin tähden peräpäätäsi alemmas! Huokaisin laskien käpäläni kollin selälle tunteakseni tämän tekevän mitä käskin.
Tunsin kuinka Vadelmatassun selkä suoristui ja tämän takamus laskeutui alemmas, silti jotakin oli mielestäni pielessä. Laskin käpäläni takaisin maahan kallistaen hieman päätäni, nyt kollin häntä oli noussut mahdottoman ylös. Viikseni värähtivät hieman kun oppilaani häntä alkoi vielä viuhtoa puolelta toiselle kuin innostuneella koiralla.
-Laske häntäsi, totesin tarkkaillen samalla Vadelmatassun työskentelyä herkeämättä.
Kuulin ruskeaturkkisen oppilaan mutisevan jotain ärtyneenä, mutta huomasin tämän tottelevan käskyäni. Kollin häntä painui alemmas.

//337 sanaa
//Vatu?

Kirjoittaja: Perus

Kävelin niityllä,Jota ympäröivät tiheät havumetsiköt ja niitty oli pullollaan punaisia kukkia.Täällä oli äärettömän kaunista,mutta silti täällä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Katselin ympärilleni ja kun olin kulkenut jonkin aikaa,Näin heinikossa tummanoranssin karvan välähdyksen. Täällä siis oli joku!
”Huhuu? Onko täällä joku?” Huutelin,Mutta ääneni vain oudosti kaikui takaisin,Vaikka eikös vain luolissa ääni kaiu takaisin? Seisahdin haistelemaan ilmaa,Joka haisi..kauan maanneelle ruumiille? Katsoin ihmetellen,Eihän näin kauniilla niityllä kukaan voi olla kuollut? Ellei..Se kissa,Tai ainakin sen oletin olevan kissa,Olevan tuon hajun takana? Lähdin tätä karseaa hajua kohti,Pian olinkin hajun alkuperän lähellä ja kuljin sitä kohti. Mutta yhtäkkiä,astuin..Kissan ruumiiseen! Ei vaan kahteen! Katsoin alleni ja näen kaksi vaaleanruskeaa kissaa,Joiden turkkia läikyttivät suuret veritahrat. Kun katsoin kissoja tarkemmin,Ne näyttivät hyvin paljon minulta, Ne olivat näyttääkseen sisarukset tai pariskunta. naaras oli jolla oli siniset silmät ja hieman valkoista rinnassa,Kun taas kolli omisti samanväriset silmät kuin minulla ja vain hieman tummempi turkiltaan kuin minä. Yhtäkkiä kun olen alkamassa tutkia ruumiita tarkemmin,Joku hyökkää niskaani. Haistan veren katkun ja yritän liikahtaa,Mutta tämä kissa tai joku on liian vahva,Sitten tunnen kun joka puraisee minua niskasta selkäranka napsahtaen ja herään kuiskaukseen.

”Herää unikeko!” Kuulen naaraankuuloisen kissan sähähtävän,Olenko hereillä vai onko tämä jatkoa unelleni,Josta luulin heränneeni? Avaan silmät ja helpotuksekseni näen vanhan tutun mestarini,Korppisiiven siron pään. Katson oppilaidenpesästä ulos ja näen ,Että siellä on yö.
”Älä nyt minua yöllä herätä,Vai oletko sokea?” Tuhahdin töykeästi valkomustalle naaraalle.
”Meidän on päästävä muiden kintereille nyt ,Kun olet saanut tuon pääsi ja rangaistuksesi hoidettua.” Naaras naukaisi ja katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään.
”Älä muistuta..” murahdin muistaen nolon oppilasuran alkuni,Kun juoksin suoraa päätä puuta päin. Sen jälkeen olimme seikkailleet sen parannuttua Omenatassun kanssa,Mesitähden hengen menettämisen seurauksena,Olin ollut pari päivää ihan sekaisin,Syylliästen itseäni melkein-isäni murhaamisesta! Joo,Tiedän Mesitähti ei ole isäni,Mutta hän on minulle henkisellä puolella kuin isä,Hän toi minut tänne ja niin edespäin muutenkin ollut tukenani. Saimme silti vain pari päivää pakkosiivoamista,Aika vähän jos miettii kun Mesitähti menetti henkensäkkin.
”No palaisitko maan päälle?” Heräsin ajatuksistani kuullessani hieman pippurisen naaraan naukaisevan.
”Oh anteeksi,No mihin harjoituksiin lähdemme?” Arvelin että menimme harjoituksiin.
”Saalistamaan.” Naaras vastasi kireästi. Nyökkään naaraalle ja nousen hipihiljaa ylös. Hiivimme leiristä hyvin varovasti ulos ja hengähdän ollessamme tarpeeksi monen ketunmitan päästä leiristä.
”Miksi taas saalistusta?En ole ollut kertaakaan vedessä,Ja peruskoulutukseenhan kuuluu uintitaidon opetteleminen” Kysyin naaraalta. En tykkää uinnista,Ja pelkäsinkin sitä hieman,Mutta pakko sekin opetella ,Ellen sitten halua jäädä sitten ikuiseksi oppilaaksi.
”Tuota..No minkälaista unta näit?” Naaras mutisi hiljaa ja yritti vaihtaa epätoivoisesti aihetta.
”Älä vaihda aihetta!” Kivahdin naaraalle ja Korppisiipi katsoi minua vihaisesti.
”No hyvä on,Jos noin paljon kiinnostaa!.” Naaras murahti.
”En osaa uida…” Korppisiipi naukaisi nolostuneena.
”No en minäkään,Mutta kyllä me opimme yhdessä!” Lohdutin naarasta.
”Niin..” Korppisiipi sanoi epävarmasti ja jatkoimme sen jälkeen ääneti kulkuamme.

//Sori toi uni,Mut 475 sanaa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eräänä aamuna olin jalkeilla jo ennen auringonnousua. En suinkaan ollut ainoa, sillä myös paras ystäväni Korppisiipi ei ollut saanut enää unta, joten olimme päättäneet lähteä kävelylle, jotta emme häiritsisi muita juttelullamme.
Metsässä oli tavattoman hiljaista tähän aikaan aamusta. Jostain saattoi aina silloin tällöin kuulua satunnainen linnun ääni, tai jokin pikkueläin vilisti ohitsemme niin äkisti, ettemme ehtineet edes itse tajuta sitä, ennen kuin se oli jo kadonnut takaisin aluskasvillisuuteen.
Joen solina kantautui korviini jostain kauempaa. Tällä kertaa emme kuitenkaan lähteneet kulkemaan sitä kohti, vaan jatkoimme rauhallista kävelyä metsän siimeksessä.
Minulla ei ollut vielä mikään kiire herättämään Nokkostassua harjoituksiin, sillä olin sanonut eilen naaraalle, että aloittaisimme tänään hieman myöhemmin. Itse asiassa minulla ei ollut päätökselleni mitään erityistä syytä – minusta vain oli tuntunut siltä, että tänään halusin pitää harjoitukset vasta myöhemmin päivällä.
Emme kuitenkaan voineet viipyä kauaa poissa leiristä, koska Korppisiiven oli ehdittävä takaisin hoitamaan Vadelmatassun soturikoulutusta. Vaaleanruskea kollioppilas oli minusta edistynyt hyvin urallaan, ja uskoin, että ei menisi enää pitkään, kunnes hänetkin nimitettäisiin soturiksi.
Itse en ollut uhrannut juuri ajatustakaan Nokkostassun soturinimityksistä stressaamiselle, sillä naaras oli vielä vasta alussa koulutuksessaan. Kunhan hän hallitsisi perusteet hyvin ja osaisi suurin piirtein soturilain, voisin luvan kanssa alkaa panikoida niistä.
Ajatukseni harhailivat koko ajan. Ne eksyivät koko ajan parantajan pesään, jossa tiesin Halavaviiksen nukkuvan rauhassa Liljatuulen valvovan silmän alla. Soturitar oli loukannut jalkansa minun johtamassani rajapartiossa, mistä tunsin edelleen olevan joiltain osin vastuussa. Siksi olin käynyt hänen luonaan nyt lähes päivittäin ja huolehtinut, että hän sai kaiken tarvitsemansa. Meistä oli tullut jopa jonkin sortin ystävät.
”Tunnut viihtyvän nykyään paljon parantajan pesällä”, Korppisiipi naukaisi tehdessämme eräällä aukiolla U-käännöksen takaisin leirin suuntaan. Kohautin lapojani muina kissoina.
”Ehkä niin. Haluan vain huolehtia, että Halavaviiksi pärjäilee.”
”Se on Liljatuulen työtä”, ystäväni sanoi ehkä hieman kärkevän kuuloiseen sävyyn, mutta jätin sen huomiotta. ”Eiköhän hän osaa hoitaa hommansa. Sitä paitsi, tuskin Halavaviiksi on ensimmäinen saati sitten viimeinen kissa, joka koskaan murtaa jalkansa.”
Loin naaraaseen tympääntyneen silmäyksen. ”Kyllä minä sen tiedän. On kuitenkin minun syytäni, että hän on siellä, joten tavallaan hänen toipumisensa on myös minun vastuullani.”
”Millä tapaa se muka on sinun syytäsi, Hiilihammas?” Korppisiipi sihahti, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä leimusivat. ”Sehän oli pelkkä onnettomuus! Kuka tahansa olisi voinut laskeutua huonosti kivelle ja tippua jokeen – ihan ilman, että sinä liityt siihen millään tavalla.”
Olimme molemmat hetken puhumatta mitään. Sisimmässäni tiesin, että Korppisiipi oli oikeassa, mutta jostain syystä nautin itsesäälissä rypemisestä liikaa myöntääkseni sitä.
Leirin piikkihernemuuri häämötti edessäpäin, se sulautui melkein täydellisesti ympäristöönsä. Vilkaisin Korppisiipeä, mutta hän ei suonut minulle edes nopeaa silmäystä. Kinastelimme usein, joten olin tottunut siihen, että hänen täytyi sulatella asioita vähän pidemmän aikaa, ennen kuin voisimme keskustella taas normaalisti.
Heti aukiolle tupsahtaessamme Korppisiipi erkani omille teilleen. Aioin kyllä vielä puhua hänelle myöhemmin illalla, kunhan hän olisi ensin vähän rauhoittunut.
Tassuttelin vähin äänin tuoresaaliskasalle, jonka koko ei juuri päätä huimannut. Tiesin siihen tulevan muutosta viimeistään silloin, kun päivän ensimmäinen metsästyspartio lähetettäisiin matkaan. Valitsin kasassa olevista eläimistä kaikista syötävimmän näköisen, ja lähdin viemään sitä parantajan pesälle.
Halavaviiksi oli jo hereillä. Hän suki kilpikonnalaikkuista turkkiaan hyvin keskittyneenä, ja havahtui kuullessaan minun tulevan. Naaras pälyili minua yhä hieman epäluuloisena, mutta tuntui jo selvästi paljon rentoutuneemmalta seurassani kuin vaikka pari päivää sitten.
”Osaan minä ihan itsekin itseni ruokkia”, Halavaviiksi näpäytti pistävästi, kun annoin hiiren tipahtaa hänen jalkojensa juureen. Hän silmäili sitä arvioivasti, mutta veti sen sitten lähemmäksi ja upotti hieman tunnustelevasti hampaansa sen lihaan.
Istahdin alas vastapäätä hänen tilapäistä vuodettaan, ja annoin katseeni kiertää avarassa tilassa, jossa oli silti melko hämärää, vaikka aurinko kurotteli parasta aikaa kirkkaita kynsiään leiriin.
”Oletpa sinä tänään aikaisin liikkeellä.” Liljatuuli hiippaili ulos varastostaan. Hänen tummanharmaa turkkinsa oli vielä unien jäljiltä sekainen, mutta hänen meripihkaisissa silmissään oli valpas ja terävä katse.
”Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, joten ajattelin helpottaa urakkaasi ja ruokkia potilaasi puolestasi”, vastasin lapojani kohauttaen. Parantajakissa naurahti.
”Vai että oikein urakkaa. Täällähän onkin potilaita ihan ruuhkaksi asti!”
Se oli sarkasmia. Pesässä ei ollut ketään muita meidän kolmen lisäksi. Se oli kuitenkin kai ihan hyvä juttu, sillä kaikki voivat hyvin, eikä äkillisiä sairastapauksia tai loukkaantumisia ilmennyt kovin usein. Tietenkin se saattoi tuntua pitemmän päälle pitkästyttävältä parantajasta, jonka päätehtävä oli hoitaa sairaita ja loukkaantuneita, ja jos heitä ei ollut, hän oli käytännössä toimeton.
”No, minä tästä nyt sitten menen, täytyy käydä herättämässä Nokkostassu”, sanoin Halavaviiksen lopetellessa vielä aamupalaansa. Sen jälkeen hyvästelin molemmat nopeasti, ja livahdin lähes yhtä ketterästi kuin kärppä ulos pesän suuaukosta.

//713 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta Mesitähden äsken esittämä teoreettinen tilanne vaikutti kompalta. Eihän yksikään Kuolonklaanin kissa ollut ikinä vastannut eloklaanilaisen tervehdykseen edes nyökkäämällä, joten miksi kukaan heistä vaivautuisi aloittamaan minkäänlaista keskustelua? Ellen olisi arvostanut mestariani niin paljon, olisin varmaankin nauranut päin hänen naamaansa. Sitä paitsi, Mesitähti ei näyttänyt siltä, että hän olisi pelleillyt kanssani asialla, vaan kyseessä oli paremminkin jonkinlainen pistokoe, johon minun pitäisi osata vastata hänen haluamallaan tavalla.
”No, jos jätetään huomiotta se seikka, etteivät kuolonklaanilaiset koskaan aloita keskusteluja eloklaanilaisten kanssa hyvin tarkoitusperin, niin kaipa minä vastaisin hänelle jotakin viileästi mutta kohteliaasti takaisin, koska sinähän olet sanonut, etteivät Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissat saa ystävystyä keskenään”, vastasin hetken kuluttua lapojani kohauttaen. Mesitähti nyökkäsi, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.
”Juuri niin. Käytöstapoja ei tietenkään sovi unohtaa, mutta ystävystyminen on kielletty, kuten hienosti osasitkin kertoa”, hän naukaisi. Huomasin röyhistäväni hiukan rintaani saadessani kehuja mestariltani. Jokainen onnistunut vastaus tai harjoitus oli askel lähempänä määränpäätä, eli tässä tapauksessa soturiutta. Vaikka Mesitähti oli sanonut, ettei minusta mitenkään voisi tulla soturia samaan aikaan Kirpputassun kanssa, sainhan minä silti aina yrittää. Kuka tiesi, ehkä osoittautuisin niin mallioppilaaksi, että päällikkö muuttaisi mieltään ja antaisi minulle soturinimen jo ennen kuin ystäväni ehtisi saada omaansa.

Neljännesosakuu vilahti ihan silmissä. Kirpputassu oli saanut soturinimensä muutama päivä sitten, ja hänet tunnettiin tätä nykyä Kirpputäplänä. Pidin edelleen klaaninimiä hieman outoina, ja minun oli ollut aluksi vaikea tottua ajatukseen siitä, että ystäväni nimi ei ollut enää se sama, jolla olin häntä kutsunut kuluneen parin kuun aikana. Aina välillä huomasin möläyttäväni ulos suustani ihan väärän nimen, kun tervehdin kollia, mutta onneksi hän jos kuka ymmärsi, millaista oli, kun sanoi vahingossa jotakin muuta kuin oli alunperin tarkoitus.
Vietin leppoisaa aamupäivää aukiolla. Olin syönyt vasta vähän aikaa sitten, joten en edes vilkuillut juuri leiriin saapuvan metsästyspartion suuntaan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin tahtomattani pieneen, mustaturkkiseen kissaan, joka kulki porukan hännillä. Tunsin sydämen hypähtävän ilosta rinnassani, ja lähdin kävelemään kollia vastaan.
”Kirpputäplä!”
Kun sanoin nimen ääneen, se kuulosti entistä karheammalta. Kirpputäplä – oliko se oikeasti jonkun nimi? Jonkun sellaisen, jonka minä tunsin? Anna minun kaikki kestää!
Täytyi kuitenkin myöntää, että nyt kun katsoin ystävääni pitkästä aikaa kunnolla, nimi sopi hänelle ihan hyvin. Kirpputäplä oli pieni, mistä hänen nimensäkin oli eittämättä saanut osviittaa. Lisäksi hänen muuten kokomustassa turkissaan oli yksi poikkeama, nimittäin valkea täplä. En kovinkaan usein ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta siinä se kuitenkin oli, hänen rinnassaan. Ehkei hänen nimensä ollutkaan niin typerä, kuin miltä se oli korvaani kuulostanut viimeisten päivien aikana.
”Hei Omenatassu”, Kirpputäplä tervehti minua takaisin hymy kasvoillaan. ”Eikö sinun pitäisi olla harjoituksissa juuri nyt?”
Minä nyökkäsin. ”Pitäisi, mutta Mesitähti sanoi, että pidetään harjoitukset tänään vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Me varmaankin harjoittelemme taas uimista.”
Viimeisten seitsemän päivän aikana olimme käyneet Mesitähden kanssa joella harjoittelemassa uimista ainakin kolmesti. Mielestäni etenimme hirvittävän hidasta vauhtia, ja olisin jo halunnut päästä kokeilemaan uusia taitojani syvemmässä vedessä. Vesi ei tuntunut minusta enää yhtään pelottavalta, ja kahlasin joka kerta aina yhtä mielissäni rantaveteen, kun Mesitähti antoi siihen luvan. Mestarini ohjeita – poikkeuksellisen vastuuntuntoisesti – noudattaen en koskaan uinut rannasta poispäin.
”Kuule, haluaisitko sinä joku ilta lähteä ulos kanssani?” Kirpputäplä kysyi yllättäen. Hän steppasi paikoillaan ja vaikutti hermostuneelta. Menin aluksi vähän hämilleni, ja kun en heti osannut vastata mitään, kolli lisäsi nopeasti: ”Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, jos se sopii mestarillesi. Enhän halua hidastaa soturikoulutustasi enää enempää.”
”Tietenkin minä haluan tulla, hiirenaivo”, puuskahdin heti hänen jälkeensä ja näpäytin tuota kevyesti nenälle hännälläni. Lempeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun näin, miten huojentuneelta Kirpputäpltä näytti kuullessaan vastaukseni.
”Sinun täytyy varmaankin mennä”, hän sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti hännällään jotakin. Siirsin silmäni hänen osoittamaansa suuntaan, ja näin Mesitähden seisomassa lähellä piikkihernemuuria, uloskäynnin lähettyvillä. Valkea päällikkö katsoi meidän suuntaamme, ja kun hän tavoitti katseeni, tuo viittoi minua tulemaan luokseen.
”Nähdään sitten illalla. Kysyn vielä Mesitähdeltä, mitä mieltä hän on ehdotuksestasi”, sanoin nopeasti, ja suuntasin sen jälkeen mestarini luokse.
Pystyin haistamaan, että Mesitähti oli tulossa leirin ulkopuolelta. En tiennyt, missä hän oli ollut, vai oliko tämä kenties ollut Kirpputäplän kanssa samassa metsästyspartiossa, mutta en ollut vain huomannut häntä heidän matkassaan, koska olin ollut liian kiireinen tavatessani Kirpputäplää.
”Terve!” naukaisin pirteästi ja virnistelin vähän. ”Joko mennään harjoituksiin? Olen ollut toimettomana taas koko aamupäivän! Missä sinä olet muuten ollut? Saanko tänään kokeilla uida oikeasti? Niin kuin syvemmässä vedessä, jossa jalat eivät meinaa yltää pohjaan? Lupaan olla tosi varovainen!” Sanat pulppusivat ulos suustani kuin vuolas virta. Olin aina kamalan ylienerginen vietettyäni jonkin aikaa Kirpputäplän seurassa. Kolli antoi minulle aina lisävoimia päivän pieniinkin askareisiin.

//Mesi?
//722 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minusta Mesitähden äsken esittämä teoreettinen tilanne vaikutti kompalta. Eihän yksikään Kuolonklaanin kissa ollut ikinä vastannut eloklaanilaisen tervehdykseen edes nyökkäämällä, joten miksi kukaan heistä vaivautuisi aloittamaan minkäänlaista keskustelua? Ellen olisi arvostanut mestariani niin paljon, olisin varmaankin nauranut päin hänen naamaansa. Sitä paitsi, Mesitähti ei näyttänyt siltä, että hän olisi pelleillyt kanssani asialla, vaan kyseessä oli paremminkin jonkinlainen pistokoe, johon minun pitäisi osata vastata hänen haluamallaan tavalla.
”No, jos jätetään huomiotta se seikka, etteivät kuolonklaanilaiset koskaan aloita keskusteluja eloklaanilaisten kanssa hyvin tarkoitusperin, niin kaipa minä vastaisin hänelle jotakin viileästi mutta kohteliaasti takaisin, koska sinähän olet sanonut, etteivät Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissat saa ystävystyä keskenään”, vastasin hetken kuluttua lapojani kohauttaen. Mesitähti nyökkäsi, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.
”Juuri niin. Käytöstapoja ei tietenkään sovi unohtaa, mutta ystävystyminen on kielletty, kuten hienosti osasitkin kertoa”, hän naukaisi. Huomasin röyhistäväni hiukan rintaani saadessani kehuja mestariltani. Jokainen onnistunut vastaus tai harjoitus oli askel lähempänä määränpäätä, eli tässä tapauksessa soturiutta. Vaikka Mesitähti oli sanonut, ettei minusta mitenkään voisi tulla soturia samaan aikaan Kirpputassun kanssa, sainhan minä silti aina yrittää. Kuka tiesi, ehkä osoittautuisin niin mallioppilaaksi, että päällikkö muuttaisi mieltään ja antaisi minulle soturinimen jo ennen kuin ystäväni ehtisi saada omaansa.

Neljännesosakuu vilahti ihan silmissä. Kirpputassu oli saanut soturinimensä muutama päivä sitten, ja hänet tunnettiin tätä nykyä Kirpputäplänä. Pidin edelleen klaaninimiä hieman outoina, ja minun oli ollut aluksi vaikea tottua ajatukseen siitä, että ystäväni nimi ei ollut enää se sama, jolla olin häntä kutsunut kuluneen parin kuun aikana. Aina välillä huomasin möläyttäväni ulos suustani ihan väärän nimen, kun tervehdin kollia, mutta onneksi hän jos kuka ymmärsi, millaista oli, kun sanoi vahingossa jotakin muuta kuin oli alunperin tarkoitus.
Vietin leppoisaa aamupäivää aukiolla. Olin syönyt vasta vähän aikaa sitten, joten en edes vilkuillut juuri leiriin saapuvan metsästyspartion suuntaan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin tahtomattani pieneen, mustaturkkiseen kissaan, joka kulki porukan hännillä. Tunsin sydämen hypähtävän ilosta rinnassani, ja lähdin kävelemään kollia vastaan.
”Kirpputäplä!”
Kun sanoin nimen ääneen, se kuulosti entistä karheammalta. Kirpputäplä – oliko se oikeasti jonkun nimi? Jonkun sellaisen, jonka minä tunsin? Anna minun kaikki kestää!
Täytyi kuitenkin myöntää, että nyt kun katsoin ystävääni pitkästä aikaa kunnolla, nimi sopi hänelle ihan hyvin. Kirpputäplä oli pieni, mistä hänen nimensäkin oli eittämättä saanut osviittaa. Lisäksi hänen muuten kokomustassa turkissaan oli yksi poikkeama, nimittäin valkea täplä. En kovinkaan usein ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta siinä se kuitenkin oli, hänen rinnassaan. Ehkei hänen nimensä ollutkaan niin typerä, kuin miltä se oli korvaani kuulostanut viimeisten päivien aikana.
”Hei Omenatassu”, Kirpputäplä tervehti minua takaisin hymy kasvoillaan. ”Eikö sinun pitäisi olla harjoituksissa juuri nyt?”
Minä nyökkäsin. ”Pitäisi, mutta Mesitähti sanoi, että pidetään harjoitukset tänään vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Me varmaankin harjoittelemme taas uimista.”
Viimeisten seitsemän päivän aikana olimme käyneet Mesitähden kanssa joella harjoittelemassa uimista ainakin kolmesti. Mielestäni etenimme hirvittävän hidasta vauhtia, ja olisin jo halunnut päästä kokeilemaan uusia taitojani syvemmässä vedessä. Vesi ei tuntunut minusta enää yhtään pelottavalta, ja kahlasin joka kerta aina yhtä mielissäni rantaveteen, kun Mesitähti antoi siihen luvan. Mestarini ohjeita – poikkeuksellisen vastuuntuntoisesti – noudattaen en koskaan uinut rannasta poispäin.
”Kuule, haluaisitko sinä joku ilta lähteä ulos kanssani?” Kirpputäplä kysyi yllättäen. Hän steppasi paikoillaan ja vaikutti hermostuneelta. Menin aluksi vähän hämilleni, ja kun en heti osannut vastata mitään, kolli lisäsi nopeasti: ”Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, jos se sopii mestarillesi. Enhän halua hidastaa soturikoulutustasi enää enempää.”
”Tietenkin minä haluan tulla, hiirenaivo”, puuskahdin heti hänen jälkeensä ja näpäytin tuota kevyesti nenälle hännälläni. Lempeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun näin, miten huojentuneelta Kirpputäpltä näytti kuullessaan vastaukseni.
”Sinun täytyy varmaankin mennä”, hän sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti hännällään jotakin. Siirsin silmäni hänen osoittamaansa suuntaan, ja näin Mesitähden seisomassa lähellä piikkihernemuuria, uloskäynnin lähettyvillä. Valkea päällikkö katsoi meidän suuntaamme, ja kun hän tavoitti katseeni, tuo viittoi minua tulemaan luokseen.
”Nähdään sitten illalla. Kysyn vielä Mesitähdeltä, mitä mieltä hän on ehdotuksestasi”, sanoin nopeasti, ja suuntasin sen jälkeen mestarini luokse.
Pystyin haistamaan, että Mesitähti oli tulossa leirin ulkopuolelta. En tiennyt, missä hän oli ollut, vai oliko tämä kenties ollut Kirpputäplän kanssa samassa metsästyspartiossa, mutta en ollut vain huomannut häntä heidän matkassaan, koska olin ollut liian kiireinen tavatessani Kirpputäplää.
”Terve!” naukaisin pirteästi ja virnistelin vähän. ”Joko mennään harjoituksiin? Olen ollut toimettomana taas koko aamupäivän! Missä sinä olet muuten ollut? Saanko tänään kokeilla uida oikeasti? Niin kuin syvemmässä vedessä, jossa jalat eivät meinaa yltää pohjaan? Lupaan olla tosi varovainen!” Sanat pulppusivat ulos suustani kuin vuolas virta. Olin aina kamalan ylienerginen vietettyäni jonkin aikaa Kirpputäplän seurassa. Kolli antoi minulle aina lisävoimia päivän pieniinkin askareisiin.

//Mesi?
//722 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun olimme pyytäneet Korppisiiven kanssa Minttuliekkiä mukaamme saalistamaan. Yhteinen saalistusretkemme oli sujunut minusta ihan hyvin, ja uskoin, että varapäällikkö saattaisi haluta vastaisuudessakin viettää vapaa-aikaansa kanssamme.
Olin juuri tullut leiriin harjoituksista Nokkostassun kanssa, kun Minttuliekki tassutteli minua vastaan. Annoin oppilaalleni luvan mennä lepäämään loppupäiväksi ja ottaa jotain purtavaa. Käännyin sitten kohtaamaan punertavaturkkisen kissan katseen.
”Hei, Minttuliekki!” tervehdin klaanitoveriani ystävällisesti. En ollut aivan varma, pystyinkö kutsumaan häntä jo ystäväkseni, joten tyydyin käyttämään tämän hetkisestä suhteestamme käsitettä ’läheinen kaveruus’. Minusta se oli ihan hyvä sanavalinta kuvaamaan välejämme.
”Tervehdys, Hiilihammas. Illalla lähtee rajapartio tarkistamaan läntisen rajan. Voisitko sinä johtaa sitä?” Minttuliekki kysyi. Hän katsoi minua tyynesti tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin epäröimättä; ajatus partioon lähtemisestä sai minut heti virkeäksi.
”Hienoa! Ota mukaasi Halavaviiksi, Korppisiipi ja Vadelmatassu sekä Aurinkokajo.”
Nyökkäsin uudestaan. Olin ihan liian täpinöissäni päästessäni johtamaan taas pitkästä aikaa partiota. Viime kerralla kun olin johtanut metsästyspartiota, yksi oppilas oli melkein hukkunut karkumatkallaan ja partiossani mukana ollut Mesitähti oli menettänyt yhden hengistään pelastaessaan häntä. Se ei ollut ollut parhaimpia päiviäni. Hyvästeltyäni vielä nopeasti Minttuliekin siirryin istumaan aukion reunalle. Jonkin ajan kuluttua näkökenttääni ilmestyi Korppisiiven hahmo. Naaras oli myös palaamassa leiriin harjoituksista oppilaansa kanssa. Heti kun hän oli lähettänyt Vadelmatassun matkoihinsa, tuo kääntyi katsomaan minun suuntaani, aivan kuin naaras olisi tiennyt katsomattakin, että löytyisin sieltä. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, ja soturitar lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Olen pahoillani, en pääsekään tänä iltana kanssasi kävelylle. Minulla ja Vadelmatassulla on partio”, hän pahoitteli lähempänä. Viekas hymy hiipi huulilleni, ja Korppisiipi kuristi kulmiaan kummissaan.
”Ei se mitään. Et sinä kuitenkaan minusta eroon pääse, sillä minä johdan sitä partiota”, naukaisin hieman ilkikuriseen sävyyn. Laikukas naaras huokaisi, mutta pyöritteli sitten silmiään selvästi huvittuneena. ”Tietävätkö Halavaviiksi ja Aurinkokajo vielä, että he ovat partiossa?”
Korppisiipi nyökkäsi. ”Minttuliekki sanoi kertoneensa heille. He tosin eivät taida olla tietoisia siitä, että juuri sinä johdat partiota.”
”No, kohtahan se heille selviää”, virnistin.

Myöhemmin me kaikki viisi partioon lähtijää seisoimme uloskäynnin luona. Selitin heille nopeasti, mikä osa reviirin rajasta meidän tulisi tarkistaa ja merkitä, ihan vain varmistuksena, vaikka uskoinkin Minttuliekin informoineen heitä asiasta jo aiemmin. Sen jälkeen nostin häntäni ylös lähdön merkiksi.
Kuljin joukon kärjessä, mikä kuului luonnollisesti partion johtajan toimenkuvaan. Korppisiipi käveli vieressäni, mutta pysytteli vähän taaempana. Samalla hän kertoi jostakin hiljaisella äänellä Vadelmatassulle, joka nyökytteli rivakasti päätään, ikään kuin osoittaakseen olevansa kuulolla.
Höristin korviani kuullessani joen äänen. Kiristin hieman askeliani, mutta pysähdyin sitten, kun tulimme rantaan. Päätin odottaa, että kaikki muut saisivat ylitettyä joen turvallisesti, ennen kuin itse ryhtyisin ylitykseen.
Aurinkokajo meni ensin. Heti hänen perässään tulivat Vadelmatassu ja Korppisiipi. Enää jäljellä oli vain minä ja Halavaviiksi. Kilpikonnalaikkuinen kissa katsoi kieppuvaa vettä hiukan epäluuloisena, mutta valmistautui sitten loikkaamaan.
Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Melkein kuin hidastettuna näin, miten Halavaviiksi laskeutui horjahtaen ensimmäiselle astinkivelle, hänen jalkansa muljahti oudosti ja hän tippui rantaveteen tuskanhuudon saattelemana. Aurinkokajo ja Korppisiipi oppilaineen olivat melkein perillä toisella puolella, mutta he pysähtyivät huudon kuullessaan ja kääntyivät katsomaan selkänsä yli meidän suuntaamme.
Kiirehdin auttamaan Halavaviikseä, jonka vaikerrus oli muuttunut hiljaiseksi mourunaksi. Tunsin niskavillojeni pörhistyvän astuessani kylmään veteen. Se kietoutui jalkojeni ympärille kuin tiivis sumu. Toivuttuani alkujärkytyksestä tarrasin nopeasti kiinni Halavaviiksen löysästä niskanahasta ja ryhdyin raahaamaan häntä turvaan rannalle.
Rannalla päästin irti hänen kastuneesta turkistaan ja vetäydyin vähän kauemmaksi tuosta antaakseni tilaa naaraalle. Halavaviiksen yksi jaloista oli hieman hassun näköisessä asenossa, ja siihen teki selvästi kipeää. Halavaviiksen koko naama oli vääntynyt kivuliaaseen irvistykseen, joka paljasti hänen pitkät, terävät kulmahampaansa.
”Onko siellä kaikki kunnossa?” Aurinkokajon ääni kuului joen pauhun yli. Soturin äänessä kuului aavistus huolta.
”Halavaviiksi loukkasi jalkansa!” huusin takaisin. ”Minä vien hänet leiriin Liljatuulen luo! Jatkakaa te vain matkaa!”
Hieman epäröivästi Aurinkokajo nyökkäsi ja viittoi Korppisiipeä ja Vadelmatassua seuraamaan. Korppisiipi vilkaisi vielä minuun päin mietteliään näköisenä, mutta lähti sitten tassuttelemaan vanhemman soturin perässä.

Annoin Halavaviiksen ottaa itsestäni tukea matkalla leiriin. Jos hänellä olisi ollut tarpeeksi voimia, olisi tuo varmasti kieltäytynyt tekemästä niin, mutta juuri nyt naaras oli liian tuskissaan ja tarvitsi kipeästi apua. En tiennyt, kuinka paha vamma oikeasti oli, mutta selvästi sen verran kipeä kuitenkin, että hänen oli otettava vastaan apuni.
Saavuttuamme leiriin pyysin oppilaiden pesän edustalla istuskelevaa Nokkostassua hakemaan Liljatuulen pesästään. Oppilas totteli vastaan panematta ja juoksi kiireesti parantajan pesälle. Vähän ajan kuluttua tummanharmaa parantaja hölkkäsi ulos pesästään Nokkostassu kintereillään kipittäen. Oppilaani palasi takaisin oppilaiden pesälle siskonsa seuraan, mutta hän loi meidän suuntaamme huolestuneen katseen.
Yhdessä Liljatuulen kanssa autoimme Halavaviiksen vapaalle pedille sairasaukiolle. Liljatuuli alkoi tottuneesti tunnustella soturin loukkaantunutta jalkaa. Seurasin naaraan työskentelyä sivusta tokkuraisena. Ihan kuin jokin olisi imenyt minusta yhtäkkiä kaikki voimat.
”Minä jatkan tästä, Hiilihammas. Voit mennä lepäämään”, Liljatuuli sanoi yllättäen. Hän taisi huomata huonovointisuuteni. Nyökkäsin vain, ja livahdin sitten ilta-auringossa kylpevälle aukiolle.
Tunsin olevani jollain tapaa osasyyllinen Halavaviiksen loukkaantumiseen, joten aioin käydä katsomassa häntä parantajan pesällä heti huomenaamulla, mikäli hän oli siellä vielä silloin. Mutta juuri nyt minä kaipasin unta ja lepoa, jotta minun ei tarvitsisi huomenna kamppailla pitääkseni itseni hereillä.

//799 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Hei kuule, milloin minusta tulee soturi? Nimitetäänkö minut samaan aikaan Kirpputassun kanssa?” Omenatassun kysymys sai minut hieman huvittuneeksi. Pakotin ilmeeni pysymään kuitenkin tasaisena. Ei olisi missään tavassa asiallista nauraa, kun naaras kysyi kysymyksensä niin tosissaan.
Kehittelin mielessäni hyvän ja asiallisen vastauksen Omenatassun kysymyskeen samalla, kun kävelimme Kuolonklaanin rajaa pitkin. Aurinko oli nousemassa, ja Kuolonklaanin hajumerkit olivat ainakin päivän vanhat. Saattaisimme kohdata Kuolonklaanin rajapartion matkan varrella. Usein ne kohtaamiset sujuivat ongelmitta, kun partiot vain kävelivät toistensa ohi sanomatta mitään. Kun huomasin ajatuksieni harhautuvan muualle, käänsin vihreän katseeni Omenatassuun päin. Naaras vilkaisi minua odottavasti.
”Kirpputassu on huomattavasti vanhempi ja kokeneempi kuin sinä, joten hänestä tulee soturi piakkoin”, sanoin rauhallisella äänellä ja katsahdin edellämme kulkevaan pienikokoiseen kolliin. Kirpputassu keskusteli Lauhalaukan kanssa, eikä kolli tainnut kuunnella meidän puheitamme.
”Sinun koulutuksesi on vasta alussa, Omenatassu. Sinulla on vielä paljon opittavaa, eikä mitään kiirettä soturiksi tulemisen kanssa. Kirpputassu on kyllä edelleen ystäväsi, vaikka nukkuisittekin eri pesissä joitakin kuita”, lausahdin pehmeällä äänellä ja kohtasin oppilaani ruskean katseen. Omenatassu vaikutti hieman pettyneeltä, mutta sitten naaras kohautti lapojaan.
”Voinko lyhentää oppilasaikaani jotenkin?” hän kysyi.
”Jos panostat koulutukseen ja annat kaikkesi, voit olla valmis soturiksi hieman nopeammin. Hutiloida et kuitenkaan saa, sillä silloin koulutus puolestaan pitenee”, sanoin lempeästi hymyillen. Omenatassu nyökkäsi, eikä sanonut enää mitään. Partio jatkui kaikessa rauhassa.
Tuuli toi välillä Kuolonklaanin reviiriltä mukanaan vieraan klaanin hajuja vasten kasvojamme. Päivästä tulisi tuulinen, sillä partion aikana tuuli oli yltynyt huomattavasti. Välillä kova tuulenpuuska iskeytyi vasten turkkejamme niin, että pelkäsin välillä Kirpputassun lähtevän lentoon sen mukana. Oppilas pysytteli kuitenkin tiukasti aloillaan, kun tuulenpuuska takertui kissan turkkiin.
Jossain kohdin tuuli toi luoksemme voimakkaampia Kuolonklaanin hajuja. Silloin Omenatassu jännittyi ja käänsi katseensa minuun.
”Onko tuo Kuolonklaanin partio?” naaras kysyi ennen kuin kissajoukko tuli edes näkyviin. Vastasin tyytyväisesti nyökäten.
”Eikö olekin hyvä, että opettelit käyttämään hajuaistiasi. Jos kyseessä olisi ollut vihamielinen kettu, olisit haistanut sen ja ehtiä kenties karkuunkin. Hyvä, Omenatassu”, kehuin naarasta ja hymyilin tälle tyytyväisenä. Omenatassu vaikutti olevan ylpeä suoritukseensa. Naaras katsoi ohitsemme kulkevaa partiota. Minä nyökkäsin kohteliaasti partion johdossa kulkevalle mustalle, pienikokoiselle kollille. Kissa kyllä kohtasi katseeni, mutta ei vastannut nyökkäykseeni.
”Tunsitko sen kissan?” Omenatassu kysyi, ja minä pudistin päätäni.
”On kohteliasta tervehtiä kuolonklaanilaisia partiossa. Ei siihen puhetta tarvita, mutta pieni ele on mielestäni ihan hyvä. Harva kuolonklaanilainen tosin vastaa siihen”, tokaisin rauhallisella äänellä. Tuulenpuuska kulki ohitsemme taas. Omenatassun kanelinruskea, paksu turkki oli partion aikana sotkeutunut, vaikkei naaras ollut muuta kuin kävellyt. Mahtoi olla kova työ saada karvat siloiteltua. Partio jatkoi matkaansa hiljaisuudessa. Merkkasimme rajoja, muttei kukaan sanonut mitään.
”Kerro minulle, mitä tekisit, jos kuolonklaanilainen alkaisi rajalla keskustelemaan ystävällisesti kanssasi”, päätin pitää tässä välissä pienen testin siitä, miten hyvin Omenatassu tiesi klaanien välisistä säännöistä ja laista.

//Omppu?
// 435 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Hymyilin Hiilihampaan kertomukselle. Samalla mieleeni nousivat omat ystäväni -tai ainakin osittain entiset sellaiset.
”Minullakin oli hyviä ystäviä Kuolonklaanissa”, selitin pienesti hymähtäen, ”Vietimme aikaa yhdessä kaiken aikaa. Välillä kuitenkin kohtalo on luonut ystäville eri polut ja heidän tiensä eroavat, niin kuin minun tapauksessani.” Hiilihampaan silmiin nousi pahoitteleva sävy ja hän oli juuri sanomassa jotain, kun nostin häntäni ylös ja sanoin:
”Eikä minua haittaa puhua siitä. Kaikki on hyvin.” Ääneni oli lämmin puhuessani itseäni nuoremmalle kollille, joka näytti helpottuneelta saadessaan tietää, ettei ollut vahingossa puhunut mistään, joka johtaisi aiheeseen, joka saisi oloni epämukavaksi.
”On hienoa, että olette löytäneet ystävyyden, sillä ystävänrakkaus on yksi tärkeimmistä asioista. Pitäkää siitä kiinni”, tokaisin vielä. Kaksikko nyökkäsi ja vilkaisi toisiaan hymähtäen. Sen jälkeen jatkoimme metsästämistä.

Saavuimme myhään illalla leiriin saaliitamme kantaen. Olimme saaneet yllättävän hyvän määrän riistaa vietäväksi leiriin.
Tiputin saalistamani oravan tuoresaaliskasaan ja sitten käännyin kaksikon puoleen.
”Oli mukavaa viettää aikaa kanssanne tänään”, sanoin lämpimästi, ”Kiitos hyvästä seurasta.” Hiilihampaan kasvoille levisi hymyt ja hän tokaisi:
”Samat sanat!” Korppisiipikin nyökkäsi pienesti hymyillen.
Otin muutaman askeleen kohti soturienpesää ja samalla katsahdin vielä Hiilihampaaseen: ”Jutellaan niistä yhteisharjoituksista vielä lisää kunhan ehditään. Mutta nyt, nukkukaa hyvin!”

Avasin silmäni ja värähdin aamun kirkkaudesta. Kampesin itseni ylös varovasti herättämättä pesässä nukkuvia muita kissoja. Pesä oli puoliksi jo tyhjillään, ja se jo kertoi aamun olleen valjenneen jo vähän aikaa sitten.
Tassutin ulos ja annoin auringon hetken paistaa turkilleni rentouttavasti. Sitten jatkoin eteenpäin aukiolla kohti oppilaiden pesää. Sukelsin pensaikoista muodostuvaan oppilaiden pesään. Silmieni piti hetken tottua pesän hämärään, jota valaisi vain muutamat puskien läpi paistavat auringon säteet.
Kauristassun valkoista turkkia täplittivät aurinkopilkut, kun hän tuhisi pedillään rauhallisesti.
”Kauristassu”, sanoin hiljaisesti, jotten herättäisi jokaista pesässä olevaa oppilasta. Toistin kollin nimen vielä uudestaan, sillä uskoin ettei hän ollut kuullut ääntäni. Tällä kertaa korotin hieman ääntäni pitäen sen edelleen kuitenkin pehmeän hiljaisena.
”Nyt on aika lähteä harjoituksiin”, lisäsin vielä. Tänään veisin oppilaan hänen elämänsä ensimmäisiin taisteluharjoituksiin.

//Kauris?
309 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mietin sitä, mitä Mesitähti oli sanonut minulle matkalla leiriin. Hänen vastauksensa kysymykseeni kollin ensirakkaudesta oli ollut mielestäni melko suppea, eikä se ollut kuulostanut minusta yhtään rakastuneen kissan puheelta. Olinkin siis alkanut pohtia, hävisikö rakkauden huuma lopulta, eikä toinen olisi myöhemmin enää kuin vain yksi hyvin läheinen kissa, joka tiesi sinusta kaiken ja sinä hänestä, mutta siitä huolimatta keskustelut olivat lyhyitä ja yksitoikkoisia. Lisäksi Mesitähti oli kertonut rakastuneensa Aurinkokajoon vasta, kun tämä oli alkanut odottaa hänen pentujaan. Minusta se kuulosti melko kuivalta. Itse en ainakaan halunnut, että minuun rakastuttaisiin vain sen takia, että satuin odottamaan jonkun pentuja, ja sen jälkeen joutuisin vielä huolehtimaan niistä rääkyvistä kakaroista vapaaehtoisesti. Miten kamala ja brutaali kohtalo! Minun kävi jopa melkein sääliksi Aurinkokajoa.
Näykin lintuani ruokahaluttomana. Inhosin tuoretta lihaa, erityisesti kaikenlaisia jyrsijöitä ja myyriä, vaikka kyllä niitäkin saattoi syödä, jos oli nälkäkuoleman partaalla. Linnut menettelivät ihan, mutta eivät ne päihittäneet kaksijalkojeni tarjoamia pöperöitä. Silti en tuntenut koskaan koti-ikävää, mikä ehkä kuulosti jonkun korvaan hieman oudolta. Kaksijalkani eivät olleet olleet minulle koskaan mitään muuta kuin pelkkiä, helposti korvattavissa olevia palvelijoita, joiden tehtävä oli ollut hyppiä minun mieleni mukaan. Sitä oli kestänyt niin pitkään, kunnes olin saanut tarpeekseni ja ottanut hatkat.
”Sopiiko liittyä seuraan?”
Korvani värähtivät tunnistaessani tutun äänen, ja siirsin silmäni Kirpputassun pieneen hahmoon. Kolli seisoi edessäni hiiri hampaissaan, ja hänen silmissään oli iloinen pilke. Minä nyökkäsin ja odotin rauhassa, että kolli etsisi sopivan paikan läheltäni.
Turkkini oli yhä vähän kostea uimisen ja sateen takia. Olin parhaani mukaan yrittänyt kuivata sitä, mutta se oli ollut minulle vaikeaa, sillä en pitänyt joen mausta kielelläni. Se oli hiekkaisen ja samean makuinen, inhottava.
”Miten harjoituksissa sujui?” ystäväni kysyi, kun hän oli nielaissut ensimmäisen suullisen hiirestään. Sitten hänen kasvoilleen levisi hiukan pahankurinen virnistys, kun tuo jatkoi: ”Näytät ainakin siltä, että sinut on uitettu kunnolla.”
Pyöräytin silmiäni, mutta tällä kertaa lähinnä huvittuneena. Kolli sai minut harvoin pahalle päälle. ”Mesitähti opetti minulle tänään uimista. Pääsin vasta totuttelemaan veteen. Ja juuri silloin piti tietenkin ruveta satamaan! Sen jälkeen me molemmat olimme ihan litimärkiä”, valitin ja tökin samalla edessäni lojuvaa lintua, josta olin syönyt jo melkein puolet. Vilkaisin Kirpputassun hiirtä; oppilas oli kalunnut sen lähes kokonaan. Noin pieneksi kissaksi hänellä tuntui olevan pohjaton ruokahalu.
”Uiminen on ihan kivaa”, Kirpputassu totesi nuoleskellen suupieliään. Hänen katseensa oli lukittunut johonkin tyhjään, kauas minun ohitseni. Hän näytti vajonneen muistelemaan asioita. ”Lauhalaukka oli melko hyvä opettaja. Hän osaa uida todella taitavasti!”
”Niin Mesitähtikin”, sanoin nopeasti väliin, ikään kuin puolustellen mestarini taitoja. ”Hänhän minut urheasti pelasti joesta, kun olin vähällä hukkua.” En ollut puhunut tapahtuneesta aiemmin Kirpputassun kanssa, mutta oletin hänen tietävän siitä jotakin. Näin tiiviissä yhteisössä uutiset kulkivat nopeasti eteenpäin kissalta toiselle.
”Sitä en epäile”, hymähti Kirpputassu, jonka viikset värisivät nyt hiukan huvittuneesti, ”mutta minun tietääkseni Lauhalaukka opetti myös sinun mestariasi uimaan.”
Silmäilin ystävääni puntaroiden. Ellen olisi tiedostanut olevani Kirpputassun seurassa, olisin saattanut aloittaa kiistelyn asiasta, jos kyseessä olisi ollut ihan kuka tahansa toinen. Annoin jutun lopulta jäädä siihen, enkä alkanut puimaan sitä enää sen enempää.
”Me keskustelimme tänään Mesitähden kanssa rakkaudesta”, sanoin yhtäkkiä. Puheenaiheeni aiheutti Kirpputassussa yllättävänkin vahvan reaktion; hän oli vähällä tukehtua ruokaansa.
”N-niinkö?” hän mutisi hämillään. Tutkailin häntä katseellani. Kolli vältteli jälleen katsomasta minua silmiin, mutta en ollut siitä milläänsäkään. Olin vain halunnut saada tietää, mitä ajatuksia hänellä liikkui päässään asiaan liittyen.
”Niin”, vastasin, nuolaisin vaivihkaa käpälääni ja pyyhkäisin sillä sitten korvantaustojani. ”Mesitähti kertoi minulle, että hän lähentyi Aurinkokajon kanssa silloin, kun he olivat vielä etsimässä Eloklaanin reviiriä. Mutta ajattelepa tätä: hän sanoi rakastuneena tähän silloin, kun Aurinkokajo alkoi odottaa heidän pentujaan! Minusta rakkauden pitäisi tulla ennen pentuja, eikä toisinpäin.” Ilmaisin kantani hyvin voimakkaasti. Se tuntui uponneen myös Kirpputassuun, jonka silmät olivat laajenneet suuriksi ja joka nyökytteli rivakasti päätään, ihan kuin peläten muussa tapauksessa saavansa uuden saarnan asiasta, jos ei nyt myötäilisi sanojani.
”Tiesinhän minä, että sinä ymmärtäisit”, hymähdin tyytyväisenä ja nousin ylös. Linnusta oli jäljellä enää muutama pieni pala, joita en millään saanut nieltyä alas. Kirpputassun hiiri oli kadonnut kollin vatsalaukkuun hyvin nopeasti, eikä siitä ollut jäljellä juuri mitään veriläikkien ja karvatuppojen lisäksi.
”Minulla on huomenna auringon noustessa rajapartio, joten parasta mennä lepäämään.” Olin jo aikeissa lähteä oppilaiden pesälle päin, kun yhtäkkiä Kirpputassukin pomppasi ylös. Käännyin katsomaan häneen hieman odottavasti, sillä kolli vaikutti siltä, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa.
Kirpputassu katsoi minua hetken mitään sanomatta, sitten hän pudisti hieman päätään ja äskeinen päättäväisyys hänen ilmeestään oli kadonnut. ”Minäkin tulen kukkumaan… siis nukkumaan! Me taidamme olla samassa partiossa, sillä Lauhalaukka sanoi, että lähtisimme myös auringonnousun aikaan partioimaan.”
”Ai, no sehän on kiva”, tokaisin, ja aloin huomaamattani hymyillä. Olin salaa iloinen siitä, että satuimme samaan partioon Kirpputassun kanssa. Saisimme enemmän yhteistä aikaa keskenämme.
Hyvin pian sen jälkeen lähdimme molemmat kulkemaan oppilaiden pesän suuntaan. Minun ei tarvinnut odottaa unta kauaa, sillä se tuli melkein samalla hetkellä, kun suljin silmäni asetuttuani omalle paikalleni makaamaan.

Aamulla Kirpputassu kävi herättämässä minut. Olisin varmaan muuten nukkunut yli auringonnousun, ellei hän olisi ystävällisesti tullut ravistelemaan minua jalkeille.
Kaikessa hiljaisuudessa siistimme molemmat omat turkkimme ja siirryimme sitten ulos. Olimme itse asiassa jopa vähän etuajassa, mistä en voinut olla kuin vain tyytyväinen.
Säikähdin, kun olin vähällä törmätä pesän suulla mestariini, joka näytti vähintään yhtä yllättyneeltä. Pysähdyin siihen paikkaan välttääkseni törmäyksen.
”Huomenta”, tervehdin pirteästi. Kiersin valkean kollin ohitse, jotta Kirpputassu pääsisi tulemaan myös ulos pesästä.
”Ai, oletkin jo hereillä”, Mesitähti hymähti, ”partio lähtee aivan pian.” Huomasin, ettei mestarini yrittänyt edes piilotella yllättyneisyyttään siitä, että olin tähän aikaan hereillä.
”Niin no, muistaakseni sinä sanoit, että me lähdemme varhain auringonnousun aikaan, joten miksi en olisi jo hereillä”, näpäytin takaisin, mutta en voinut estää viiksiäni värisemästä. Mesitähden suu oli venynyt pieneen hymyyn.
Vähän ajan päästä partio oli tekemässä lähtöä, juuri kuten Mesitähti oli hetkeä aiemmin maininnut. Utusielu johdatti tottuneen oloisesti viisihenkisen joukkomme ulos leiristä.
Mesitähti ja Lauhalaukka kulkivat heti kilpikonnalaikkuisen soturin perässä, ja minä ja Kirpputassu tassuttelimme partion viimeisinä mestariemme takana. Lauhalaukka ja Mesitähti puhuivat jostain keskenään hiljaisella äänellä. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä voinut pinnistellä kovemmin kuullakseni, mistä he oikein puhuivat, mutta juuri nyt ajatukseni olivat suuntautuneet vierelläni kulkevaan Kirpputassuun.
Katsoin häntä aina välillä syrjäsilmällä, ja huomasin hänen kääntävän silmänsä aina nopeasti toisaalle, jos katseemme uhkasivat kohdata toisensa. Minusta se oli söpöä – Kirpputassu oli söpö. Hän oli varmasti koko klaanin herttaisin kissa!
Jossain vaiheessa matkaa meidän täytyi ylittää joki. Ylitys tapahtui siten, että Utusielu kulki edellä, Mesitähti tuli heti hänen takanaan ja sen jälkeen tulimme minä ja Kirpputassu. Lauhalaukka tuli vasta meidän perässämme, kaiketi ihan vain siltä varalta, että jos jompikumpi meistä sattuisi tipahtamaan jokeen ja hänen pitäisi ryhtyä hengenpelastajaksi.
Pääsimme kaikki viisi turvallisesti joen toiselle puolelle, josta matka jatkui rauhallisesti Kuolonklaanin rajan suuntaan. Mietin, milloin Mesitähti mahtaisi nimittää Kirpputassun soturiksi. Mietin myös, mahtaisimmeko kohdata yhtään Kuolonklaanin kissaa rajojen merkkauksen yhteydessä. Muistin vieläkin sen kerran, kun olin jahdannut jänistä naapuriklaanin alueelle ja Kuolonklaanin partio oli saanut minut kiinni itseteossa. Olin sanonut partiota johtaneelle Kuolonklaanin varapäällikkö Henkäysvarjolle suorat sanat silloin, ja jos minulle tulisi joskus vielä siihen tilaisuus, tekisin niin varmasti uudelleenkin.
Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran merkkaamaan rajoja, hipsin huomaamatta mestarini vierelle. Valkea päällikkö käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun, ja minä hymyilin mahdollisimman viattoman näköisesti.
”Hei kuule, milloin minusta tulee soturi? Nimitetäänkö minut samaan aikaan Kirpputassun kanssa?” kyselin kainostelematta, sillä minua tosiaan kiinnosti tietää, minkälaisia ajatuksia mestarillani oli lähitulevaisuudessa tapahtuviin soturinimityksiin liittyen.

//Mesi?
//1182 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Juuri syöty tuoresaalis lämmitti kehoani mukavasti, ja oloni muuttui sitä raukeammaksi, mitä enemmän söin. Liljatuuli istui edelleen vieressäni, ja naaraan olemus sai päässäni pyörivät ajatukset rauhoittumaan. Tai ehkä se johtui vain siitä, että olin saanut mahani täyteen maukasta riistaa. Katsahdin Liljatuuleen, joka katseli meripihkanvärisillä silmillään Eloklaanin leirin aukiota. Kallistin päätäni ja nousin seisomaan pikkuisille pennunjaloilleni. Minusta tuntui todella pieneltä Liljatuulen vieressä, ja huomasin toivovani, että olisin yhtä iso.
”Miksi sinä olet isompi entä minä?” kysyin naaraalta. Liljatuuli hätkähti ja näytti havahtuvan omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle. Hänen silmänsä siristyivät hymyyn.
”Minäkin olin joskus sinun kokoisesi”, Liljatuuli naukaisi. Hän katsoi puoliksi syötyä hiirtä edessäni. ”Kaikki klaanin kissat ovat joskus olleet pentuja, mutta he ovat kasvaneet syötyään paljon tuoresaalista ja harjoitellessaan ahkerasti oppilaana ollessaan.” Parantajan sanojen myötä laskin katseeni takaisin ateriaani. Voi kunpa vain jaksaisin syödä lisää niin kasvaisin nopeasti! Minusta tuntui kuitenkin, että vatsani oli räjähtämispisteessä. Ja sitä paitsi, halusin päästä leikkimään tai tutkimaan leiriä! En olisi malttanut enää syödä, vaikka olisinkin ollut vielä nälkäinen.
”Milloin minusta tulee oppilas?” kysyin silmät säihkyen Liljatuulelta. Jos en kerta saanut enempää ruokaa kurkustani alas, kai minut sentään voisi nimittää oppilaaksi? Sitten ainakin pääsisin harjoittelemaan ja vahvistamaan lihaksiani. Häntäni huiski puolelta toiselle, kun parantaja naurahti lempeästi.
”Olet vielä liian nuori aloittamaan oppilaskoulutuksen. Sinut nimitetään oppilaaksi, kun olet kuuden kuun ikäinen”, Liljatuuli kertoi. Innostukseni laski samaa vauhtia kuin häntäni painui alas ja lakkasi liikkumasta. Kuusi kuuta! Siihen oli vielä ikuisuus. Miten jaksaisin odottaa niin kauan? Eihän pentutarhassa edes ollut muita pentuja, kenen kanssa olisin voinut odotella kasvamista. Kaikki oppilaat olivat harjoituksissa mestareidensa kanssa päivästä toiseen, eikä Liljatuulikaan voisi viettää aikaa kanssani joka päivä. Hänhän oli Eloklaanin parantaja, ja hänellä oli varmasti hyvin paljon tekemistä yrttien kanssa päivittäin. Ajatusteni harhautuessa yrtteihin, muistin Liljatuulen pesän kitkerän tuoksun. Nyrpistin nenääni ajatukselle, että joutuisin olemaan siinä hajussa päivittäin. Tuoksu varmaan tarttuisi turkkiini eikä lähtisi ikinä pois! Nytkin tunsin polttavan hajun syvällä sieraimissani. Yritin hönkiä sitä pois, mutta sitten huomasin, että yrttien tuoksu leijaili pilvenä Liljatuulen ympärillä. Haju ei ollut yhtä voimakas kuin pesässä, sillä se oli sekoittunut parantajan ominaistuoksuun.
”Sinä tuoksut ihan yrteiltä”, naukaisin ja irvistin. Liljatuuli huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään.
”Se johtuu siitä, että nukun parantajan pesässä ja käsittelen yrttejä päivittäin. Sitten kun otan itselleni oppilaan, hänenkin turkkiinsa tarttuu tämä sama haju.” Liljatuulen sanat oppilaasta saivat korvani höristymään. Sivuutin täysin sen, että myös parantajaoppilaan turkki alkaisi tuoksua yrteiltä, ja silmiini syttyi toiveikas loiste.
”Voisitko sinä ottaa minut nyt oppilaaksi? Mehän tunnemme jo, ja sinä voisit kouluttaa minusta Eloklaanin parhaan soturin!” kiljaisin. Vaikka olinkin saanut vasta tänään tietää koko Eloklaanista, tunsin silti kuuluvani tähän kissayhteisöön ja halusin olla jo sen täysivaltainen jäsen.
”Voi Pilkepentu”, Liljatuuli huokaisi. En ymmärtänyt, mitä parantaja tarkoitti, sillä ideanihan oli aivan loistava! Tuskin naaras oli ennen kuullut mitään niin mahtavaa ideaa varsinkaan näin nuorelta pennulta.
”Jos ottaisin sinut oppilaakseni, sinusta tulisi parantajaoppilas ja lopulta parantaja. Sinä muuttaisit asumaan kanssani parantajan pesään, eikä sinusta tulisi soturia”, Liljatuuli kertoi. Silmäni laajenivat järkytyksestä, ja ajatus siitä, ettei minusta tulisikaan soturia, sai neulanterävät kynteni painautumaan leirin maahan. Liljatuulen meripihkan värisissä silmissä oli vaikeasti tulkittava ilme. ”Haluaisitko sinä sitten tulla parantajaksi?”
”Mitä? En!” huudahdin kipakammin kuin olin aikonut. Katsoin hieman nolostuneesti tassujani, mutta Liljatuuli ei näyttänyt panevan pahakseen. Hän vain nyökkäsi vastaukselleni.
”Katsohan, Pilkepentu”, naaras tokaisi vaihtaen puheenaihetta. ”Tuolla on pentukaverisi Tuulipentu.” Nostin katseeni tassuistani silmänräpäyksessä ja unohdin saman tien keskustelun parantajuudesta Liljatuulen kanssa. Katsoin parantajan osoittamaan suuntaan, ja näin kyyhkynharmaan naaraan juoksevan meitä kohti. Naaraan metsänvihreät silmät kiiluivat innostuneesti, kun hän loikkasi kohti minua. Hämmennyin liikaa pennun villistä sisääntulosta, enkä osannut vastata hänen esittämään leikkitappelukutsuun, vaan astuin sivummalle ja Tuulipentu kieri suoraan tuoresaaliskasaan. Harmaa häntä huiskien Tuulipentu räpiköi pois kasasta ja tuijotin pentua uteliaasti. Näköjään minulla olikin kaveri pentutarhassa. Samassa muistin, että oman sammalpetini vieressähän oli toinen peti, ja olin juuri tänä aamuna miettinyt, kuka siinä mahtoi nukkua. Näköjään vastaus siihen seisoi nyt edessäni.
Tuulipentu oli hieman suurempi kuin minä, ja hänen turkkinsa oli paljon pitempää kuin omani. Se näytti myös paljon pehmeämmältä ja silkkisemmältä kuin omani, vaikka turkkimme väritys olikin paikoin hyvin samankaltainen. Ennen kuin kukaan ehti saada sanaa suustaan Tuulipennun näyttävän sisääntulon jälkeen, soturien pesästä astui ulos sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa, joka tassutti luoksemme. Huomasin heti, että Tuulipentu ja minulle tuntematon soturi olivat läheisiä. Olikohan sinikilpikonnakuvioinen naaras Tuulipennun emo? He eivät kylläkään näyttäneet yhtään samalta, mutta aistin emon ja pennun välistä läheisyyttä kahden kissan välillä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä asiasta pentutoveriltani, sillä yhtäkkiä havahduin siihen, että Tuulipentu oli lähtenyt loikkimaan pois luotamme. Vilkaisin nopeasti Liljatuulta ja paikalle saapunutta soturia, jotka istuivat vieretysten ja katsoivat Tuulipennun loittonevaa häntää. Liljatuuli pudisteli päätään ja sanoi sitten jotain toiselle naaraalle, joka naurahti hänen sanoilleen. En kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan sen enempää, sillä halusin seurata Tuulipentua. Jo tutuksi käynyt kihelmöinti tassujani kutitellen lähdin kipittämään toisen pennun perään minkä jaloistani pääsin.
En vielä hallinnut jalkojani niin hyvin, että olisin ollut yhtä nopea kuin Tuulipentu, joka viiletti eteenpäin kuin tuuli. Tai siltä se minusta ainakin tuntui.
”Hei, minne menet?” huusin toiselle pennulle saadakseni hänet pysähtymään. Tuulipentu hidasti vauhtiaan ja sain hänet kiinni. Hengitykseni oli kiihtynyt, vaikka emme olleet päässeet vielä kovin kauas tuoresaaliskasasta. En ollut kuitenkaan vielä tottunut juoksemiseen, ja minua harmitti, että Tuulipentu ei näyttänyt tippaakaan hengästyneeltä. Yritin kuitenkin vakuutella itselleni, että kunhan vain kasvaisin hieman, minusta tulisi vahvempi ja jaksaisin juosta vaikka koko Eloklaanin ympäri!
”Miksi… olet… niin… nopea?” kysyin Tuulipennulta vetäen jokaisen sanan jälkeen pitkän henkäyksen ilmaa sisääni. Hengitykseni oli kuitenkin onneksi jo tasaantunut pienen juoksupyrähdyksen jälkeen. Tuulipentu virnisti minulle iloisesti.
”Koska olen vanhempi ja isompi. Mutta kyllä sinä tuosta kasvat!” hän lohdutti ja näpäytti hännällään olkaani. Virnistin naaraalle takaisin unohtaen tyystin äskeisen harmistukseni. Sitten kulmani kuitenkin kurtistuivat ja katselin ympärilleni.
”Mihin sinä oikein olet menossa?” naukaisin ja kallistin päätä sivulle. Toivoin kovasti, että Tuulipentu voisi kertoa minulle jotain uutta tietoa Eloklaanista, mitä Liljatuuli ei ollut vielä kertonut minulle. Tai ehkä kyyhkynharmaa naaras tiesi jotain salaisia piilopaikkoja leirissä ja halusi näyttää ne minulle! Viikseni alkoivat väristä innostuksesta, kun tapitin meripihkan värisillä silmilläni Tuulipentua.

// 979 sanaa
//Tuuli?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelimme Omenatassun kanssa kohti leiriä. Pysyimme molemmat miltei koko matkan hiljaa. Ennen paluumatkaa olin kehottanut Omenatassua kuivaamaan turkkinsa suurilta osin kuivaksi. Kylmällä turkilla taivaltaminen oli hyvä keino vilustuttaa itsensä. Sää oli varsin nihkeä. Oli melko lämmintä ja sadekuuro oli tehnyt ilmasta kostean. Taivas oli edelleen harmaiden pilvien peitossa. Siellä täällä metsässä oli pieniä vesilammikoita.
Yllättäen Omenatassu avasi keskustelun, kun kävelimme sekametsässä.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsahti minuun. Yllätyin kysymyksestä niin, että olin vähällä kompastua jalkoihini. Oppilas katsoi minua yllättyneenä, kun onnistuin juuri ja juuri pitämään tasapainoni. Katsahdin nolostuneena paksuturkkista kissaa. Olin huomannut, että Omenatassu oli viihtynyt hyvin Kirpputassun seurassa. Pieni, musta kolli oli varsin omalaatuinen, mutta aika hellyyttävä tapaus. Kirpputassu sekosi usein sanoissaan, jonka vuoksi hänen asiansa saattoi muuttua ihan toiseksi. Olin iloinen siitä, että kolli oli löytänyt ystäväkseen Omenatassun. Ujo Kirpputassu voisi löytää itsestään aivan uuden puolen oppilaani kanssa.
”Ensirakkauteni oli Aurinkokajo”, kerroin rauhallisella äänellä, ja katsahdin Omenatassuun. Naaras katsoi minua kiinnostuneena. Toivoin, ettei hän olisi kysynyt enempää, mutta tiesin, ettei Omenatassu jättäisi asiaa siihen.
”Miten sinä häneen rakastuit?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsoi minua tummanruskeilla silmillään. Soturioppilaan katse kertoi, että hän oli aidosti kiinnostunut saamaan vastaukseni.
”Lähennyimme, kun olimme etsimässä Eloklaanin reviiriä. Rakastuin häneen silloin, kun hän alkoi odottaa pentujamme”, kerroin rauhallisella äänellä ja kiristin vaivihkaa tahtiani. En halunnut enää lisäkysymyksiä, vaan halusin vain pois tästä tilanteesta. Rakkaudesta puhuminen tuntui pahalta, kun tiesin, ettei rakkauteni ollut enää samanlaista kuin suhteemme alkuaikoina. Leirin muurit häämöttivät edessämme. Omenatassu ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun pujahdin kiven taakse piikkihernetunneliin.
Oppilas seurasi perässäni hämärän tunnelin halki leirin pääaukiolle. Aukiolla oli rauhallista, kuten aina. Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilastani.
”Syö jotakin, ja kuivaa turkkisi loppuun. Osallistumme auringonnousun rajapartioon, joten mene ajoissa nukkumaan. Muistutan vielä, ettet saa sitten mennä veteen ilman minua”, tokaisin ja katsoin tiukasti oppilastani. Omenatassu nyökytteli päätään.
”Joo joo, kyllä minä kuuntelin jo aiemmin”, naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään. Kasvoilleni levisi pieni hymy, ja kehotin naarasta menemään syömään. Hän poistui luotani kohti tuoresaaliskasaa.

Päätin mennä tapaamaan Liljatuulta. Parantajanaaras järjesteli tottuneesti pesässään yrttejä. Hän vilkaisi minua astuessani pesään, muttei heti sanonut mitään. Naaras laskeskeli keskittyneesti yrttejään, joten päätin odottaa, että hän olisi valmis.
Meni tovi, jonka jälkeen tummanharmaa naaras kääntyi katsomaan minua lämpimästi hymyillen.
”Hei, mikä tuo päällikön tänne?” naaras kysyi virnistäen. Naurahdin huvittuneesti vastaukseksi naaraalle, ja astelin hänen luokseen.
”Onko sinulla kiire? Olisi kiva viettää kanssasi pitkästä aikaa aikaa”, vastasin pehmeällä äänellä ja katsoin parantajaa suoraan silmiin. Liljatuuli tuntui muuttuvan huomattavasti iloisemmaksi heti.
”Se olisi mahtavaa! Mitä tehdään?” parantajakissa kysyi ja astui kauemmaksi yrttikokoelmistaan. Pohdin asiaa hetken.
”Mennäänkö ihan vain kävelylle?” ehdotin, ja Lilja naurahti.
”Emme olekaan koskaan kävelleet yhdessä pitkiä matkoja”, naaras vastasi sarkastisesti. Olin jo lähdössä ulos pesästä, kun Liljatuuli pysäytti minut. Hän kävi vilkaisemassa sairasaukiolle ja totesi sen olevan tyhjillään.
”Tahdon näyttää sinulle jotakin”, tummanharmaa parantaja sanoi ja viittoi minut kanssaan pesän perälle. Kävelin yllättyneenä hänen kanssaan hämärän pesän nurkkaan. Nurkassa kasvoi pieni pähkinäpensas, ja minä katsahdin sitä hieman hämmentyneenä. Halusiko Liljatuuli näyttää minulle pähkinäpensaan? Asia valkeni minulle, kun naaras veti käpälillään oksia sivuun. Oksien takana oli sammalia, jotka parantaja repi hampaillaan pesään. Sammalet olivat peittäneet onkalon. Se oli melko pieni ja hyvin pimeä, mutta johtaisi varmasti jonnekin.
”Tästä pääsee ulos leiristä”, parantaja sanoi ja katsahti minuun. Olin yllättynyt, sillä en tiennyt, että muualta kuin piikkihernetunnelista pääsi ulos.
”Ennen kuin sanot mitään, niin minä löysin tämän neljäsosakuu sitten. Kävin piilottamassa kolon myös ulkopuolelta. Halusin, että tiedät tämän olemassaolosta. Se voi olla hyödyksi, jos joku pitää saada esimerkiksi salaa ulos leiristä tai sisään leiriin”, Liljatuuli sanoi kuiskaten, ja työnsi sammaltukon takaisin koloon.
”Kiitos, että kerroit. Oletko varma, ettei koloa löydä ulkopuolelta?” kysyin huolestuneena. En halunnut, että tuntematon kissa tai jokin petoeläin yllättäisi sisareni yöllä tuon nukkuessa. Naaras nyökkäsi.
”Piilotin sen todella hyvin”, naaras virnisti ja puski hellästi kuonollaan poskeani kehräten. Naaraan kehräys sai minutkin kehräämään. Nautin niin kovasti ajasta, jonka sain pentuetoverini kanssa viettää.
”No, mennäänkö jo?” kysyin Liljatuulelta. Parantaja nyökkäsi, ja lähti kulkemaan rinnallani ulos pesästä. Kuljimme tyhjän sairasaukion halki pääaukiolle. Ilma oli viilentynyt entisestään, mutta pilvet olivat alkaneet rakoilla. Auringonsäteet pääsivät joistain kohdin pilviverhon lävitse, ja ne heijastuivat kauniisti parantajan pesän muodotaviin kiviin.
Kuljin sisareni edellä kohti piikkihernetunnelia. Pysähdyin tunnelin lähellä istuvien Lauhalaukan ja Viherkatseen luokse.
”Käymme pienellä kävelyllä, jos joku kysyy”, ilmoitin kaksikolle. Minä halusin edes joidenkin tietävän, jos olin lähdössä jonnekin leirin ulkopuolelle. Jos jotakin tapahtuisi, klaani tietäisi minne olin mennyt. Johdatin sisareni hämärään piikkihernetunneliin.

Leirin ulkopuolella kävelimme rinnatusten, hitain askelin eteenpäin. Maa oli edelleen märkä sadekuuron jäljiltä, ja vesipisarat putoilivat puiden lehdiltä karun aluskasvillisuuden sekaan. Kuljimme polkua pitkin eteenpäin, ja välttelimme varpujen ja muiden kasvien seassa kulkemista. Ne olivat märkiä, enkä juuri nyt halunnut kastella turkkiani, joka oli juuri vasta kuivunut. Linnut visersivät kauniisti puiden oksilla, mutten osannut hahmottaa, missä puussa linnut olivat. Kenties niitä oli monta ympäri metsää.
”Miten Omenatassun koulutus etenee?” tummanharmaa naaras kysyi kohteliaasti.
”Ihan hyvin. Hän on pysytellyt hyvin poissa ongelmista viime aikoina”, virnistin. Liljatuuli naurahti.
”Se on hyvä”, hän tokaisi.
Kävelimme ympäri metsää ja vaihdoimme kuulumisia. Lopulta tiemme johti kukkuloille, ja kapusimme yhden huipulle. Katselimme hetken aikaa reviiriä aivan hiljaa. Nautin suunnattomasti tästä tunteesta. Tunsin olevani kotona. Pitkä vaellus tänne oli todellakin ollut sen arvoinen. En ollut koskaan ollut näin onnellinen.
Aurinko oli jo laskemassa, ja pilvetkin olivat väistyneet taivaalta. Nyt enää vain muutama pilvenhattara leijaili taivaalla. Auringonlasku oli värjännyt pilvet kullankeltaisiksi.
”Pitäisi varmaankin palata jo leiriin”, Liljatuuli huokaisi, kun istuimme kukkulan laella ja katselimme kohti Eloklaanin reviirin metsää. Minä nyökkäsin.
”Niin”, huokaisin. Vilkaisimme sisareni kanssa toisiamme, ja molemmilla oli sama ajatus mielessä. Pinkaisimme yhtä aikaa vauhtiin alas kukkulan rinnettä pitkin. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta hillitsin tahtiani. Liian nopeassa vauhdissa sitä helposti kompastui jalkoihinsa, eikä matka loppuisi siihen. Ei olisi kiva pyöriä yhtenä karvakasana märkää rinnettä pitkin alas. Siinä saattoi helposti loukata itsensä, vaikka toisaalta, minullahan oli parantaja mukanani.
Päästyämme alas kukkulalta, pysähdyin käpälät kostealla nurmella liukuen. Käännyin hymyillen sisareni puoleen, jolta pysähdys ei sujunut yhtä vaivattomasti. Naaras menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Onnekseni hän ei loukannut itseään, vaan alkoi nauramaan hillittömästi. Hetken ajan me molemmat vain nauroimme, vaikkei varsinaisesti syytä sille ollut. Sitten Liljatuuli nousi ylös, ja matka kohti leiriä jatkui.

Leirissä jaoimme vielä Liljatuulen kanssa jäniksen, jonka jälkeen suuntasin nukkumaan. Yö oli ohi hetkessä. Kun heräsin, olin todella väsynyt. Tuntui kuin en olisi nukkunut kuin pienen hetken. Niin se kuitenkin oli, että aurinko oli jo nousemassa, sillä kuulin Minttuliekin jakavan partioita Litteäkiven lähellä. Nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Punaruskea varapäällikkö käännähti hymyillen minun suuntaani.
”Auringonnousun rajapartiota johtaa Utusielu. Mukaan lähtevät Mesitähti, Lauhalaukka, Kirpputassu ja Omenatassu. Tarkastakaa Kuolonklaanin raja sekä eteläraja”, varapäällikkö ohjeisti tottuneesti. Nyökkäsin varapäällikölle ja suuntasin sitten kohti oppilaiden pesää. Yllätyin, kun olin vähällä törmätä pesästä ulos tulevaan Omenatassuun. Naaras säpsähti ja pysähtyi kuin seinään.
”Huomenta”, naaras tokaisi ja ohitti minut. Oppilaan perässä kulki musta Kirpputassu. Vaikka kolli olikin kanelinruskeasta naarasta vanhempi, ei hän koossa vetänyt vertoja Omenatassulle.
”Ai, oletkin jo hereillä”, hymähdin, enkä edes yrittänyt peitellä yllättymistäni, ”partio lähtee aivan pian.”

//Omppu?
// 1143 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Astelin riistakasalle päin,Olin ollut lähipäivinä niin väsynyt ,Etten ollut saanut aikaiseksi muuta kuin nukkumista,Mutta nyt olin täynnä virtaa! Olin valmiina uusiin seikkailuihin! Paitsi ei minulla ollut edes leikkiseuraa,Kun kaikki ovat jo oppilaita..Pöh! Tämä ei ole reilua! Mieleni synkistyi heti ajatuksesta ja matelin loppumatkan,Mutta sitten näin jotain erkoista..Riistakasalla söi joku pieni kissa..Pentu! Aivan varmasti pentu! Pennun vieressä istuskeli Liljatuuli,Joka oli näyttääkseen pilkkonut pennun ruuan..Oliko pentu niin pieni ettei hän pystynyt syömään tavallisesti kiinteää ruokaa? No,Hällä väliä,Sentään saan seuraa! Kiljaisen riemusta ja juoksen suoraan pentua päin.
”Jahuuu!!” Huudan innoissani,Ja olen valmiina jo leikkitappeluun,Mutta pentu hyppää alta pois ja kierin suoraan riistakaasaa päin.
”Tuulipentu!!”Kuulen Liljatuulen huutavan,Mutta en sen jälkeen kuule mitään,Kun kaiken maailman riistat täyttävät korvani karvoillaan ja sulillaan. En pökerry,Vaan nousen heti ylös. Huomaan että myös Aurinkokajo on saapunut paikalle.
”Taasko sinä hölmöilet!?” Sinikilpikonnakuvionen naaras kysyi äkäisenä,Hän vieläkin katsoi joskus perääni,Vaikka olikin lähtenyt pentutarhasta jo kuita sitten..Ja jätti minut sinne yksikseni! En välitä naaraan kommenteista vaan kohdistan katseeni heti tähän tulokkaaseen. Kissa on näyttääkseen naaras,Jolla on hopeanharmaa paksuhko turkki tummanharmailla raidoilla,Mutta naaraan rinta ja vatsa olivat melkeinpä valkoiset. Naaraan käpälät olivat suuret ja silmät olivat eloisan meripihkanväriset ja niissä oli iloinen pilke. Silti naaraasta paistoi myös se,Että hän oli nuori eikä hänen pitäisi vielä syödä kiinteää ruokaa,Mutta myös onneksi se,Että hän oli sosiaallinen ja innokas.
”Hei,kuka sinä olet?” Utelin iloisesti naaraalta.
”Olen..” Naaras aloitti mutta hänen ilmeestään päätellen..Hän unohti nimensä! No mutta,Hän on nuori eikä noin nuorelta voi odottaa kovin paljoa.
”Pilkepentu.” Liljatuuli täydensi pennun vastausta. Pilkepentu katsoi tummanharmaata naarasta kiitollisesti mutta ei ottanut tunteisiinsa,Kerrankin joku muu kuin mielensä pahoittaja!
”Mutta kukas sinä olet?” Naaras kysyi pitkä häntä heiluen innokkaasti.
”Tuulipentu,Pian Tuulitassu!” Sanoin ylpeästi ja röyhistin rintaani ylpeästi.
”Oi,Kivan kuuloinen nimi! ” Naaras sanoi iloisesti mutta epäilin,Että tietääkö naaras edes mikä on tuuli.
”Ja hän myös käyttäytyy kuin hirmumyrsky..” Aurinkokajo tuhahti,Ja virnistin hänelle,No mitäs kissa pääsee raidoistaan?
”Oletko uusi?” Kyselin innokkaasti,Haluan tietää hänestä kaiken!
”Hän on uusi,Ja olin juuri tutustuttamassa häntä klaanielämään.” Liljatuuli vastasi. Nyökkäsin ja sain aivan mainion idean,Miten voisin lähestyä naarasta huomaamattomasti.
”Voinko myös kertoa hänelle omasta kulmastani klaanielämästä?” Kysyin enkelimäisesti tummanharmaalta naaraalta katsoen häntä anovasti silmiin.Naaras näytti melkein siltä,Että kieltäytyisi mutta suostui lopulta.
”No hyvä on..Mutta älä hölmöile!” Liljatuuli sanoin ja nyökkäsin mahdollisimman viattoman näköisesti,Halusin pitää hauskaa!
”En tietenkään..” Sanoin kiltisti ja olin juoksemassa heti jo ensimmäiseen kohteeseen,Mutta pysähdyin tajuttuani naaraan hitauden.
”Hei minne menet!” Kuulin naaraan huutavan perässäni ja muistin,Että pentu oli vasta niin pieni..Huoh..Voi häntä! Mutta kyllä hän vielä kasvaa. Lopulta pentu mateli luokseni hengästyneenä.
”Huoh..Miksi..Olet..Niin nopea?” Naarais kysäisi nopeasti.
”Koska olen vanhempi ja isompi,Mutta kylä sinä tuosta kasvat!” Lohdutin naarasta ja taputin häntä hännällä olalle,Ja hän hymyili maireasti,Hän oli täynnä toivoa.

//485 sanaa,Ja kirjoitatko Naggi pilkkeellä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti oli kahlannut edeltä jokeen. Hän kehotti minua tulemaan veteen vasta sitten, kun koin varmasti olevani valmis siihen. En ollut varma, oliko kolli huomannut epäröintini vai oliko kyseessä paremminkin ihan yleinen neuvo, jonka hän voisi yhtä hyvin sanoa kenelle tahansa muulle tässä tilanteessa. Joka tapauksessa ei kuulunut minun tyyliini jänistää näissä tapauksissa. Halusin osoittaa olevani jo kyllin kypsä kohtaamaan omat epävarmuuteni ja pelkoni.
Niinpä nostin häntäni määrätietoisesti ylös ja astelin mestarini perässä veteen. Kylmä vesi nieli minua vähitellen sisäänsä. Se tuntui paineena jalkojeni ympärilläni, muutti lihakseni kankeiksi ja voimattomiksi. Edellisellä kerralla en ollut osannut hahmottaa vettä ympärilläni kunnolla. Se oli ollut vain kylmä utu, johon olin uponnut äkkiarvaamatta ja melkein tukehtunut. Nyt minä näin sen selvästi, näin, miten se pyörteili pienimmänkin liikkeeni mukaan, väreili ja nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät minua päin, kunnes sitten rikkoutuivat osuessaan jalkaani. Ihan kuin se olisi leikkinyt kanssani.
Yhtäkkiä unohdin täysin, miksi olin edes pelännyt vettä. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kuin muistelin sen olevan. Innostunut hymy piirtyi kasvoilleni, kun käännyin katsomaan mestariini, joka näytti tyytyväiseltä siihen, etten ollut alkanut panikoida tai tehdä mitään muuta typerää, kun otin ensimmäistä kertaa kunnollista ensikosketusta veden kanssa.
”Hyvin menee”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Huomasin, että hänen niskavillansa olivat nousseet vähän ylös. Mietin, mahtoiko päällikkö pelätä vähän vettä sen edellisen kerran takia vai oliko hänellä vain kylmä.
”Tämä on kivaa”, tunnustin ja otin taas askeleen eteenpäin. Silloin Mesitähti puuttui asiaan.
”Älä mene liian syvälle, jossa virtaus saattaa napata sinut mukaansa. Kulje aina rantaa kohti ja pysyttele matalassa vedessä, jotta jalkasi ylettyvät varmasti kunnolla pohjaan.”
Katsahdin häneen hieman näreissäni. Minä olin tullut tänne oppimaan uimista, en kuuntelemaan sitä, miten mestarini alkaisi pitää minulle saarnaa asioista, jotka minun pitäisi muistaa. Ei se nyt niin kauhean vaikeaa voinut olla. Potkia vauhtia jaloilla ja pitää pää pinnalla ja niin edelleen. Ja sitä paitsi, viime kerralla Mesitähti oli syöksynyt suoraan keskelle jokea, kun hän oli tullut pelastamaan minua. Miten minä voisin koskaan pelastaa ketään, jos en saisi mennä matalikkoa syvempään veteen?
Mesitähti tuntui lukevan ajatukseni. ”Se on oman turvallisuutesi tähden. On tärkeää, että olet totutellut ensin kunnolla veteen, ennen kuin etenemme pidemmälle. Vesi on sinulle vielä täysin uusi ympäristö, jossa voi helposti joutua paniikkiin, jos esimerkiksi sattuu nielaisemaan paljon vettä tai menettää rytmin liikkeistään.”
Olin aikeissa vastata hänelle jotakin näpsäkkää, mutta juuri sillä hetkellä tunsin ensimmäisen vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Ensin niitä tuli vain satunnaisesti, mutta sitten tihkusade muuttui rajuksi sadekuuroksi, joka kasteli meidät kokonaan. Minua inhotti olla märkä, vaikka tiedostin olevani joessa, jossa siltä ei voinut välttyä. Tällä kertaa olin kylläkin halunnut kastua ihan tietoisesti kahlatessani jokeen Mesitähden mukana, enkä nimenomaan pitänyt siitä, että jokin typerä sadekuuro saattoi tuosta vain ihan yllättäen alkaa ja pilata päiväni – sekä huolella laittamani turkin.

Oleilimme vedessä vielä jonkin aikaa, kunnes Mesitähti päätti, että oli sopiva hetki lähteä takaisin leiriin. Kun astuin pois vedestä, käveleminen tuntui yhtäkkiä kamalan vaikealta. Jokainen askel oli kuin painava kivi, joka tömähti maahan. Vesi oli kannatellut painoani joessa eri tavalla kuin ollessani maalla. Sen lisäksi turkkini oli ihan hirveän näköinen, siitä tippui vettä ja se oli liimautunut nahkaani vasten rumasti.
Onneksi sadekuuro oli sentään loppunut, kun aloitimme kotimatkan. Kaikkialla oli inhottavan märkää ja kosteaa, ja taivasta peittivät yhä paksut, harmaat pilvet. Toivoin turkkini ehtivän kuivua kävelemisen aikana sen verran, ettei minun tarvitsisi leirissä kuivatella ulkona kovin kauaa, ennen kuin voisin käpertyä omalle paikalleni oppilaiden pesässä.
Kun ajattelin leiriä ja oppilaiden pesää, mieleeni nousi kuva Kirpputassusta sekä hänen ihanasta hymystään. Sen ajatteleminen sulatti sydämeni joka kerta ja sai vatsassani tuntumaan siltä, kuin siellä olisi lepatellut perhosparvi.
Vilkaisin Mesitähteä, joka kulki edellä. Hänellä oli kumppani, joten hänenkin oli täytynyt joskus olla ihastunut. En ollut vielä aivan varma omista tunteistani Kirpputassua kohtaan, mutta halusin kuulla Mesitähden tarinan hänen omien kokemustensa pohjalta. Olihan kolli ehtinyt tallata maan päällä paljon pidempään kuin minä, ja siksi hän varmasti tiesi myös paljon enemmän asioista.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kysyin mestariltani ikään kuin ohimennen. Kollin korvat värähtivät suuntaani ja hän pysytteli hetken hiljaa. Arvelin hänen muistelevan joitain tosi herkkiä ja henkilökohtaisia tapahtumia menneisyydestään.

//Mesi?
//661 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Raotin varovasti silmiäni, mutta jouduin sulkemaan ne melkein saman tien. Kirkkaus suljettujen silmieni ulkopuolella tuntui lähes sokaisevalta. Pehmeä alusta tassujeni alla oli lämmennyt nukkuessani ja en voinut olla tuntematta uneliaisuutta, joka kieppui ympärilläni. En kuitenkaan halunnut nukkua enää, sillä viimeisten päivien aikana en ollut muuta tehnytkään. Ensimmäiset muistoni olivat kylmyys, nälkä ja jonkun kissan ote niskastani. Muistin keinahdelleeni kissan leuoissa puolelta toiselle, kunnes minut oli laskettu tähän pehmeälle alustalle. Sen jälkeen olin vain nukkunut. Liikahdin varovasti ja yritin karistaa unen pois turkistani. Ajatuksen nukkumisesta alkoi kuitenkin voittaa uteliaisuus, joka pisteli tassujani yhtä paljon kuin jokin terävä tikku vatsaani. Vingahdin säälittävämmin kuin olisin halunnut ja kierähdin sivummalle. Pehmeä alusta ei enää ollutkaan niin pehmeä, sillä kierähdyksen voimasta olin pudonnut kovalle maalle. Räväytin silmäni auki ja tunsin niiden kostuvan, sillä kirkkaus ympärilläni oli niin sokaiseva. Räpyteltyäni silmiäni jonkin aikaa, aloin kuitenkin tottua valoon ja pian huomasin, että pesä, jossa olin, oli itse asiassa melko hämärä. Ainoa valonlähde oli kauempana näkyvä uloskäyntiaukko, josta tuli kirkasta valoa pesään.
Kiersin katseellani koko pesän. Se oli hyvin suuri, aivan liian suuri minun kokoiselleni pennulle. Makuualusta, jolta olin kierähtänyt pois, oli väriltään tummanvihreä. Alustaan oli jäänyt pieni painauma siihen kohtaan, missä olin maannut vielä hetki sitten. Keskellä alustaa törrötti pieni oksa, joka oli ilmeisesti pistänyt vatsaani maatessani. Huomasin myös, että vähän matkan päässä oli toinen makuualusta, tismalleen samanlainen kuin omani. Viikseni värähtivät innostuksesta. Toinen makuualusta ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että tässä pesässä asui myös toinen kissa. Liikuttelin korviani ja yritin napata ilmasta jonkin äänen, joka kertoisi, missä pesätoverini olisi. En kuitenkaan kuullut muuta kuin tuulen kahisuttavan puita ulkona sekä vaimeaa puhetta.
Hetkinen, kuulin puhetta! Valpastuin heti ja yritin saada sanoista selvää. Se oli kuitenkin toivotonta, sillä ääniä tuntui olevan niin paljon. Asuiko kanssani sittenkin enemmänkin kuin yksi kissa?
Siirsin meripihkanvärisen katseeni tassuihini. Tassuni olivat suuret ja leveät, ja arvelin, että ne kannattelisivat minua hyvin. Jalkani näyttivät kuitenkin heikoilta ohuen pentuturkin alla, enkä tiennyt jaksaisivatko lihakseni pitää minua pystyssä kovinkaan kauaa. Halusin kuitenkin tavata ne muut kissat, joiden uskoin olevan pesän ulkopuolella. En osannut vielä paikantaa ääniä niin hyvin, että olisin pystynyt suunnistamaan suoraa tietä kissojen luokse, mutta tällä hetkellä ainoa vaihtoehto mistä voisin löytää muut, oli pesän ulkopuolella. Uteliaisuuden kutitellessa tassujani jännitin lihakseni ja kömmin istumaan. Nyt, kun olin korkeammalla, näin pesän vielä paremmin. Katseeni kiinnittyi pesän toisella laidalla olevaan pieneen, tassuni kokoiseen palloon, jota en ollut huomannut maatessani. Häntäni alkoi viuhtoa holtittomasti puolelta toiselle, kun mittailin katseellani matkaa pallon luokse. En tiennyt mikä se oli, mutta ehkä voisin napata sen kynsiini! Ponnistin itseni seisomaan horjuville jaloilleni ja yritin tasapainottaa itseni. Huomasin joutuvani jännittämään lihaksiani toden teolla, jotta pysyin pystyssä. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan lähdin hitaasti astelemaan kohti palloa. Kävely alkoi sujua sitä paremmin, mitä useamman askeleen otin. Huomasin painautuvani vaistomaisesti lähemmäksi maata, kun olin enää vain hännänmitan päässä pallosta. Pysähdyin paikoilleni ja siristin silmiäni katse tiiviisti pienessä pallossa. Tunnistin sen olevan samaa materiaalia mitä oma makuualustanikin oli. Keinutin takapuoltani puolelta toiselle ja sitten loikkasin pallon kimppuun. Pienet, mutta neulanterävät kynteni tarttuivat palloon kiinni ja kaaduin maahan. Innokas vinkaisu karkasi huuliltani, kun revin pallon kynsilläni kappaleiksi.
Hengitykseni oli kiihtynyt innostuessani, ja nyt makasin maassa tasaten sitä. Katselin pallon riekaleita edessäni ja hymyilin itsekseni. Olin juuri aikeissa lähteä etsimään lisää tuhottavia palloja, kun kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Valpastuin heti ja käännyin kohti uloskäyntiaukkoa. Askeleet menivät kuitenkin suuaukon ohitse, ja vaimenivat pian kokonaan. Samassa muistin, että alkuperäinen ideani oli ollut lähteä pesästä ulos etsimään pesätovereitani, mutta olin harhautunut leikkimään sammalpallolla. Kömmin seisomaan ja lähdin tassuttamaan hitaasti kohti uloskäyntiaukkoa. Vaikka horjuinkin aina muutaman askeleen välein ja kävelyni näytti varmasti melko huteralta, se alkoi muuttua yhä helpommaksi ja helpommaksi. Löysin rytmin, jota jalkani alkoivat noudattaa automaattisesti.
Kun saavuin uloskäynnin luokse, silmiini osui sokaiseva valo, joka pakotti minut sulkemaan silmäni. Silmäluomieni takana näin punaista, oranssia ja ympäriinsä tanssahtelevia kuvioita. Pakotin itseni kuitenkin varovasti totuttelemaan valoon, ja lopulta pystyin pitämään silmäni auki valossa.
Olin tullut vielä suurempaan pesään kuin se pesä, jossa olin nukkunut. Pesän keskellä oli suuri kivi, joka oli päältä litteä. Sen alla oli kolo, joka herätti uteliasuuteni. En kuitenkaan lähtenyt sinne suin päin, sillä huomioni kiinnittyi seuraavaksi kissoihin, jotka kulkivat edestakaisin pesässä. Osa kissoista lähti vasemmalla puolella olevasta piikkihernetunnelista pois näkyvistä, kun taas osa ilmestyi näkyviin kahden yhteenkasvaneen kuusen juurakosta toiselta puolelta suurta pesää. Pääni tuntui olevan pyörällä tästä suuresta maailmasta ja erityisesti niistä kaikista kissoista, joita pesässä oli. Kissoja oli enemmän, mitä osasin laskea. Olivatko he kaikki pesätovereitani?
Katseeni kiinnittyi litteän kiven vieressä olevaan pieneen joukon kissoja, jotka näyttivät olevan huomattavasti pienikokoisempia kuin muut pesässä liikkuvat kissat. Oletin heidän olevan muita nuorempia. Muutama heistä näytti melkein samanikäisiltä kuin minä. Innostuneena seurasta, lähdin kipittämään kohti heitä. Matkani kuitenkin keskeytyi lyhyeen, kun kompastuin pieneen kuoppaan maassa ja kaaduin kuonolleni maahan. Taas uusi säälittävä inahdus purkautui keuhkoistani ulos ja jäin hieromaan kirvelevää nenääni keskelle tätä suurta pesää. Huomasin tassuihini tarttuvan jotain lämmintä ja tahmeaa. Hämmentyneenä tuijotin tassuani, johon oli jäänyt pieni punainen jälki. Nuuhkaisin sitä, ja tunsin pistävän raudan hajun nenässäni. Kavahdin kauemmas ja nyrpistin nenääni. Samassa tunsin jonkun koskettavan kevyesti selkääni.
”Pilkepentu, oletko kunnossa?” Käänsin päätäni puhujan suuntaan ja näin vieressäni tummanharmaan naaraan, jonka valkea kuono ja rinta pisti silmääni. Kissan silmät olivat meripihkanväriset, ja niissä oli tutkiskeleva katse. Kallistin hieman päätäni. Kissa oli puhutellut minua – oliko nimeni siis Pilkepentu? Se kuulosti mielestäni hassulta, ja tirskahdin.
”Mikäs noin naurattaa?” vieressäni seisova naaras naurahti. Ravistin päätäni enkä vaivautunut selittämään. Häntäni alkoi huiskia ilmaa.
”Kuka sinä olet?” kysyin jättäen vastaamatta kissan esittämään ensimmäiseen kysymykseen, sillä olin jo unohtanut kipeän kuononi. Tummanharmaa naaras naurahti kevyesti.
”Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, hän vastasi. ”Mennään käymään nopeasti parantajan pesässä niin puhdistan kuonosi ja pääset sitten jatkamaan leikkejäsi.”
Rypistin otsaani kummastellen Liljatuuleksi esittäytyneen kissan sanoille. Eloklaanin parantaja? Sitten tirskahdin taas, sillä Liljatuulikin kuulosti mielestäni hassulta nimeltä. Nimissämme oli jotain samaa, mutta en osannut sanoa mitä. Liljatuuli näpäytti kevyesti hännällään lapaani ja lähti johdattamaan minua kohti niitä kahta yhteenkasvanutta kuusta. Emme kuitenkaan menneet niiden juurakossa sijaitsevaan onkaloon, vaan Liljatuuli johdatti minut kuusten vieressä olevaan pistävän tuoksuiseen pieneen pesään. Pysähdyin kuin seinään, sillä pistävä tuoksu oli niin voimakas. Aivastin, ja yritin saada pistävän tuoksun nenästäni pois sohimalla sitä tassullani. Koskettaessani tassullani nenääni tunsin kuitenkin viiltävän kivun ja kavahdin taaksepäin. Tämänkö takia olimme tulleet tänne? Olin juuri aikeissa kysyä siitä Liljatuulelta, kun huomasin hänen kadonneen. Katselin ympärilleni yrittäen löytää naaraan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut etsiä häntä kauaa, sillä pian Liljatuuli ilmestyi näkyviin kahden kiven välistä, jotka olivat pesän reunalla. Naaras kantoi suussa jotain valkoista, ja katselin uteliaana, kun hän laski kantamuksensa eteeni.
”Mitä tuo on?” kysyin ja kurkotin koskettamaan tassullani valkoista möykkyä. Liljatuuli pyyhkäisi tassuni kuitenkin pois ja nostin pääni harmistuneena naaraan meripihkanvärisiin silmiin.
”Se on hämähäkinseittiä. Puhdistan ensin tuon haavasi ja katsotaan sitten, tarvitseeko se hämähäkinseittiä verenvuodon tyrehdyttämiseksi”, Liljatuuli kertoi, ja painoi sitten jonkin kostean ja pehmeän pallon kasvoihini. Terävä kipu pisteli kuonoani, kun Liljatuuli pyyhki sitä kostealla pallolla, jonka tajusin yhtäkkiä olevan samanlainen sammalpallo kuin se, jonka olin tuhonnut ensimmäisessä pesässä.
”Taidat olla aika villi tapaus?” Liljatuuli kysyi, kun hän oli saanut kasvoni pyyhittyä. ”Onneksi tämä ei ole kuin pieni naarmu, etkä tarvitse tähän edes hämähäkinseittiä.” Sivuutin taas naaraan kysymyksen ja esitin omani.
”Mikä on Eloklaani? Ja mitä tarkoittaa parantaja?” Kysymykseni näyttivät huvittavan Liljatuulta.
”Me olemme nyt Eloklaanin leirissä, tarkemmin sanottuna parantajan pesässä. Eloklaani on kotisi, ja kaikki täällä asuvat kissat ovat klaanitovereitasi. Sinut löydettiin aivan yksinäsi Eloklaanin reviirin rajalta lähes vastasyntyneenä ja toimme sinut tänne turvaan”, Liljatuuli kertoi. Olin istahtanut maahan ja tapitin meripihkanvärisillä silmilläni naarasta. ”Ja parantaja on sellainen kissa, joka huolehtii sairaista kissoista. Minä olen Eloklaanin parantaja.”
Vaikka olinkin saanut vastaukset kysymyksiini, mieleeni nousi vain entistä enemmän kysymyksiä. Minulla oli todella malttamaton olo, enkä oikein osannut muodostaa kysymyksiä päässäni Liljatuulelle esitettäväksi, sillä olin liian utelias ja innoissani.
”Ovatko kaikki nuo kissat tuolla isossa pesässä Eloklaanin kissoja? Oletko sinä ainoa parantaja?” sain lopulta kysyttyä. Olisin halunnut kysyä naaraalta vielä enemmän kaikesta, mutta maltoin mieleni ja toivoin Liljatuulen ymmärtävän ilman enempää kysymyksiä, että halusin tietää kaiken! Liljatuuli kuitenkin vain nauroi ja pudisteli päätään.
”Sinä se olet utelias. Minulla ei ole nyt mitään kiireellistä, joten voit tulla mukaani niin voin esitellä sinulle leirin”, Liljatuuli naukaisi. Nousin innokkaasti seisomaan ja tein muutaman iloisen loikan parantajan ympärillä.
Liljatuuli johdatti minut takaisin siihen suureen pesään, jonka keskellä oli litteä kivi. Hän kertoi, että suuri pesä oli itse asiassa Eloklaanin leirin aukio, ja että litteä kivi oli ulkonäkönsä mukaan nimetty Litteäkiveksi.
”Litteäkiveltä päällikkömme Mesitähti pitää klaanikokouksia sekä nimittää oppilaita ja sotureita”, Liljatuuli kertoi ja vilkaisi minua. Ennen kuin ehdin kysyä, parantaja jatkoi, ”päällikkö tarkoittaa kissaa, joka johtaa Eloklaania. Katsohan, tuolla on Mesitähti.” Käänsin pääni Liljatuulen osoittamaan suuntaan leirin sisäänkäyntitunnelille, ja näin valkeaturkkisen kollin, jonka korvat ja etutassut olivat ruskeat. Mesitähti oli syventynyt keskusteluun punaruskean naaraan kanssa, jonka Liljatuuli kertoi olevan Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Pääni tuntui olevan aivan täynnä kaikkea sitä uutta tietoa, mitä Liljatuuli oli minulle kertonut. Olin pyörällä päästäni ja yritin pitää ajatukseni kiinni Liljatuulen sanoissa, mutta en mahtanut mitään sille, että mieleni alkoi harhailla. Katseeni liukui Minttuliekistä ja Mesitähdestä ylöspäin puihin, jotka varjostivat Eloklaanin leiriä. Tuuli heilutti oksia ja vihreitä lehtiä, joista osa näytti siltä, että ne saattaisivat lähteä irti hetkenä minä hyvänsä.
”Pilkepentu, oletko sinä syönyt tänään mitään?” Liljatuuli kysyi ja palautti minut takaisin maan pinnalle. Räpyttelin silmiäni ja katsoin parantajaa. Hän näytti huomanneen ajatuksieni harhautuneen sivuraiteille. Pudistin päätäni vastauksena naaraan kysymykseen. Nyt, kun Liljatuuli oli ottanut asian esille, huomasin nälän kaivertavan pikkuista vatsaani.
”Aamun ensimmäinen saalistuspartio palasi juuri, joten voimme käydä hakemassa sinulle syötävää”, Liljatuuli naukui ja viittilöi hännällään kohti viiden kissan partiota, joka tassutti juuri piikkihernetunnelista sisään. Jokaisella oli suussaan ainakin yksi saalis, muutamalla jopa kaksi hiirtä. Nuuhkaisin ilmaa ja tuoreen saaliin tuoksu sai veden herahtamaan kielelleni.
”Olet hieman liian nuori syömään kiinteää ruokaa, mutta meillä ei ole ketään kuningatarta, joka voisi imettää sinua. Jonkun täytyy pilkkoa riista sinulle tarpeeksi pieniksi paloiksi”, Liljatuuli sanoi lähtiessään johdattamaan minua kohti juuri palannutta partiota. Saalistuspartio kävi laskemassa tuomisensa leirin reunalla olevaan kuoppaan, jonka Liljatuuli oli kertonut olevan tuoresaaliskasa. Tassutimme sen luokse, ja sain valita itselleni sopivan aamiaisen. Nuuhkin saaliita vuorotellen, ja lopulta iskin pienet hampaani pulleaan hiireen. Se oli kuitenkin melkein yhtä iso kuin minä, enkä saanut sitä hievahtamaankaan. Riuhdoin ja riuhdoin, mutta en saanut hiirtä ylös tuoresaaliskasasta. Samassa tunsin hampaat niskassani, kun minut nostettiin sivuun ja pian sain eteeni valitsemani hiiren. Lipaisin huuliani innoissani. Liljatuuli repäisi hiirestä palasen ja pureksi sen minulle sopivaksi suulliseksi. Sitten naaras työnsi sen eteeni. Nälkäisenä ja pää edelleen pyörällä kaikista niistä uusista asioista, joita parantaja oli minulle kertonut, iskin hampaani tuoreeseen lihaan.

// 1732 sanaa
joku?

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 54kp! –

Minttuliekki: 29kp! –

Omenatassu: 63kp! – Soturin pisteet kasassa! Voit nimittää itsesi soturiksi kun haluat. Ilmoita siitä sitten ilmoituksiin.

Nokkostassu: 20kp! -1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Iltakaiku: 25kp! –

Mesitähti: 28kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Puolen kuun aikana Eloklaanissa ei ollut tapahtunut mitään kovinkaan ihmeellistä. Tavallinen arki rullasi eteenpäin rauhallisesti ja hitaasti. Mestarit kouluttivat oppilaitaan, ja Lauhalaukka oli alkanut opettaa joillekin mestareille uimista. Soturin oppilas, Kirpputassu oli jo oppinut kyseisen taidon, ja nyt oranssin ja valkean kirjava soturi viimeisteli vain oppilaansa koulutusta. Lauhalaukka oli kehottanut ylläpitämään uintitaitoa aina silloin tällöin, joten olin ottanut joinain päivinä omaa aikaa ja käynyt joella uimassa.
Päiväni olivat muuten olleet yllättävän kiireisiä, kun olin alkanut opettamaan uimista myös Aurinkokajolle. Naaras oli luonnostaan parempi uimari kuin minä, jonka vuoksi hän hallitsi jo muutaman kerran jälkeen uimisen perusteet ja sukeltamisen.
Tänään vuorossa oli Omenatassun ensimmäiset uintiharjoitukset. Ikäväksemme aurinko oli kadonnut aamulla harmaiden pilvien taakse piiloon, ja sää oli yllättävän viileä. Pidin huomattavasti enemmän uimisesta silloin, kun sää oli pilvetön. Jotenkin tämä harmaa sää latisti tunnelman. Johdatin Omenatassun joen rantaan, ja oppilas katseli vettä liikkumattomana. Hän ravisteli hetken kuluttua päätään, enkä ollut varma minkä vuoksi hän niin teki. Saattoi hyvinkin olla niin, että Omenatassu pelkäsi vettä. Hän oli ollut vähällä menettää henkensä pudottuaan jokeen. Arvelin kuitenkin, ettei niin ollut. Omenatassu ei ollut pelkääjätyyppiä.
”Tämän päivän tavoitteenamme on totutella veteen ja vedessä olemiseen”, aloitin harjoitukset lämpimällä äänellä. Kävelin oppilaan ohitse joen rantaan. Vesi oli tässä rannassa matalaa, ja virta oli lähes olematon. Astuin epäröiden veteen. Koska ilma oli viileä, vesi ei tuntunut yhtä kylmältä kuin lämpimällä säällä. Se tuntui ennemminkin lämpimältä. Tuntui kuitenkin ikävältä, kun vesi pääsi turkkini lävitse iholleni. Irvistin ja käännyin kanelinruskean oppilaan puoleen.
”Kun koet olevasi valmis, tule kanssani veteen. Sinulla ei ole mikään kiire, vaan kannattaa ottaa askel kerrallaan. Aluksi upota käpäläsi veteen, ja rauhoita mielesi. Veteen ei koskaan saa mennä peloissaan tai epävarmana, ellei tilanne sitä todella vaadi”, kerroin ja huljuttelin käpäliäni vedessä.

//Omppu? Jätin tän vähän lyhyeks ku en tienny et miten Omena sit käyttäytyy vedessä xd
// 284 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti näytti minulle joitain helppoja perusliikkeitä, joilla pystyisin hänen mukaansa puolustautumaan itseeni kohdistuvilta fyysisiltä hyökkäyksiltä. Ei hän kyllä varsinaisesti ollut puhunut missään vaiheessa juuri nimenomaan fyysisiltä hyökkäyksiltä puolustautumisesta, mutta olin lisännyt tarkentavan sanan siihen itse, sillä en uskonut, että ne tehoaisivat sellaisia hyökkäyksiä vastaan, jotka loukkasivat lähinnä kissan kunniaa. Osasin joskus olla ärsyttävän pikkutarkka tällaisissa asioissa, jopa omasta mielestänikin.
Tein monta toistoa mestarini ohjeistuksella. Minun piti nousta tasapainottelemaan takajalkojeni varaan ja puskea kuviteltu vihollinen kauemmaksi itsestäni vapaaksi jääneillä etukäpälilläni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Meinasin vähän väliä kaatua joko eteen tai taakse, kun huojuin holtittomasti omituisessa pystyasennossa samalla, kun yritin toteuttaa saamaani tehtävänantoa.
Lopulta siirryimme vähän helpompiin liikkeisiin, joissa minun ei tarvinnut keskittyä pitämään tasapainoa yllä samanaikaisesti. Minun piti oikestaan vain huitoa toisella käpälälläni ilmaa siitä kohtaa, missä kuvittelin näkymättömän vastustajani kuonon olevan.
”Edistyit tänään paljon. Hienoa työtä, Omenatassu”, Mesitähti kehui minua harjoitusten lopuksi. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme, joka valoi minuun lisää itsevarmuutta omasta osaamisestani. Nämä olivat olleet vasta ensimmäiset taisteluharjoitukseni koskaan, ja olin jo Mesitähden mielestä hurjan hyvä tässä!
Leveä hymy pysyi kasvoillani koko matkan takaisin leiriin, enkä lakannut hymyilemästä vielä sinne päästyämme. Miten malttaisin odottaa seuraavia harjoituksia?

Mesitähti oli antanut minulle loppupäivän vapaata, mistä olin hieman harmissani. Olisin kovasti kaivannut jotain tekemistä leirissä toimettomana kököttämisen sijaan. Viimeiset pari päivää en ollut muuta tehnytkään kuin ollut leirissä ja tehnyt läheisempää tuttavuutta leirin eri pesiin ja niiden kissoihin. Sammalia tuntui puskevan ulos jo korvista, enkä halunnut kuulla koko kasvia mainittavan nimeltä lähelläni vähään aikaan.
Olin makoilemassa oppilaiden pesän edustalla, kun yhtäkkiä inhottava varjo ilmestyi peittämään aurinkoni. Siristelin vähäsen silmiäni ja siirsin katseeni Kirpputassuun, jonka tumma siluetti piirtyi valokehää vasten terävänä. Kohotin kulmiani hieman kysyvästi – kollilla oli parempi olla jokin hyvä syy häiritä minua kesken ilta-auringonottoni.
Yllätyksekseni Kirpputassu pudotti jotakin eteeni. Katsoin sitä hämilläni, ja tunnistin sen lopulta päästäiseksi. Se oli ihanan pulska ja mehevän näköinen, ja vaikka en yleensä mieltänyt riistaa millään tapaa herkulliseksi, tuo päästäinen sai kuitenkin veden herahtamaan kielelleni.
Kätkin innostukseni ja käänsin sitten mietteliäänä silmäni taas Kirpputassuun, joka varoi visusti katsomasta minua vahingossakaan silmiin. Se tuntui hieman hassulta. Olin tottunut siihen, että pidin katsekontaktia kissojen kanssa, kun puhuin heille.
”Mistä tässä on kyse?” kysyin Kirpputassulta aikomaani tylymmällä äänellä. Suhtauduin hänen tuomiseensa hieman varauksella, vaikka sille tuskin oli mitään syytä. Minun oli kuitenkin saatava tietää, miksi hän teki niin. Ei kai kukaan tehnyt toiselle jotain mukavaa ihan vain hyvää hyvyyttään? Sellainen jalo käytös oli pelkkää satua. Nykyään kivoja asioita toisille tehtiin vain silloin, jos siitä itse hyötyi jotenkin.
”M-minä saalistin sen itse. Olen sen sinulle velkaa siitä, kun annoit minulle sen päästäisen silloin”, Kirpputassu maukui hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi minua vaivihkaa ruskeilla silmillään. En osannut tulkita niiden katsetta, mutta näin niistä, että hänen aikomuksensa olivat aidot.
”Ei se mitään ollut”, tuhahdin vähättelevästi ja huiskautin tuuheaa häntääni. Katsoin hetken jalkojeni juuressa lojuvaa päästäistä, jonka jälkeen sanoin vaimealla äänellä: ”Kiitos kuitenkin.” Huomaamattani aloin hymyillä. Ensi kertaa näin myös Kirpputassun hymyilevän, ja se oli maailman ihanin hymy.

Seuraavan kuluneen puolen kuun aikana olin ehtinyt käymään monet kerrat harjoituksissa mestarini kanssa. Harjoitukset olivat muuttuneet vaikeammiksi vähän kerrallaan, mutta ne antoivat minulle riittävästi vastusta.
Monena iltana olin palannut leiriin lihakset niin kipeinä, etten ollut pystynyt tekemään koko loppupäivänä mitään muuta kuin makaamaan aloillani ja lämmittelemään niitä auringon viimeisissä säteissä. Minua oli särkenyt jopa sellaisista paikoista, joiden olemassaolosta en ollut ollut aiemmin tietoinen.
Minusta ja Kirpputassusta oli tullut kaverit tuona aikana. Olin alkanut viettää yhä enemmän ja enemmän vapaa-aikaani hänen kanssaan, eikä se ollutkaan niin kamalaa, kuin olin sen kuvitellut olevan. Aluksi kollin änkytys ja sekaisin menevät sanat olivat ärsyttäneet minua, mutta olin lopulta tottunut niihin ja omaksunut ne osaksi häntä.
Tassuttelin Mesitähden ja muutaman muun kissan perässä piikkihernetunnelin läpi leiriaukiolle. Tänään harjoitusten päätteeksi mestari oli päättänyt ottaa minut mukaansa rajapartioon, jossa hän oli opettanut, miten rajat kuului merkata oikeaoppisesti. Jo tässä vaiheessa tiesin, ettei rajojen merkkaaminen ollut lempipuuhaani.
”Pidämme huomenna uintiharjoitukset”, Mesitähti kääntyi sanomaan minulle, kun partion muut kissat olivat erkaantuneet omille teilleen. ”Lähdemme vasta aurinkohuipun aikaan. Älä kuitenkaan jätä heräämistä viime tinkaan, vaikka aikaa onkin nyt enemmän”, hän muistutti vielä lempeästi, ennen kuin lähti tervehtimään Aurinkokajoa, joka istuskeli odottamassa häntä Litteäkiven luona.
Tajusin samassa etsineeni katseellani jotakin. Kun huomasin Kirpputassun oppilaiden pesän edustalla, tunsin rauhoittuvani. Sipsuttelin hänen luokseen mielissäni, ja musta kollioppilas nosti ruskeat silmänsä maasta minuun. Hän ei enää vältellyt katsettani yhtä paljon kuin ennen.
”Arvaa mitä, minä pääsin tänään mukaan partioon!” hihkaisin heti, kun pääsin hänen kohdalleen. ”Sitä ennen meillä oli kiipeilyharjoitukset, mutta ne eivät menneet niin hyvin, kuin olisin halunnut.” Kävin istumaan oppilastoveriani vastapäätä.
”Kyllä sinä varmasti vielä opit”, Kirpputassu sanoi kannustavasti. Hän hymyili minulle, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Hänen seurassaan minulla oli aina jotenkin turvallinen olo, eikä minun tehnyt mieli pyöritellä silmiäni hänen seurassaan samalla tavalla kuin kaikille muille.
”Lauhalaukka sanoi minulle, että minut nimitetään pian soturiksi. Hänen mukaansa olen jo valmis siihen”, Kirpputassu kertoi. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni. Muistin taas, että Kirpputassu oli minua vanhempi oppilas ja paljon pidemmällä koulutuksessaan. Silti se tuntui minusta jotenkin epäreilulta. Minäkin halusin päästä soturiksi niin kuin Kirpputassukin. Jos hän lähtisi, ketä minulle jäisi oppilaiden pesälle? Vadelmatassun kanssa juttelimme aina välillä, mutta hän oli minusta lähinnä vain ärsyttävä, enkä halunnut tutustua muihin oppilaisiin, jotka olivat minua nuorempia tai vanhempia. En halunnut saada uusia ystäviä Kirpputassun lisäksi. Muut vain arvostelivat minua, tiesin sen.
”Sehän on hienoa”, sanoin hieman teennäisesti ja nousin seisomaan. Kirpputassu katsoi minuun otsaansa rypistäen.
”Mihin sinä olet menossa?”
”Muistin juuri, että minulla on aikainen herätys aamulla, joten on varmaan parempi, että menen nukkumaan nyt hyvissä ajoin”, sepitin nopeasti ja kiersin hänen ohitseen pesän suulle. ”Jutellaan huomenna. Öitä!”
En jäänyt odottamaan vastausta, vaan livahdin edeltä sisälle pesään, jossa oli niin hämärää, että jouduin pinnistelemään nähdäkseni eteeni. Hiivin vaivihkaa omalle paikalleni, mutta en käynyt makaamaan. Jäin istumaan sammalille ja tuijottamaan vaitonaisena pesän lehdillä ja sammalilla paikattua kattoa omiin ajatuksiini vaipuneena. En tahtonut, että Kirpputassu nimitettäisiin soturiksi ennen minua.

Seuraavana aamuna nukuin kuin nukuinkin myöhään, vaikka Mesitähti olikin minua asiasta varoitellut. Hoidin turkkini nopeasti kuntoon, mutta käytin enemmän aikaa häntäni siistimiseen.
Kun viimein astuin ulos aukiolle, näin Mesitähden istuvan odottamassa minua jo uloskäynnin lähellä. Tassuttelin suorinta tietä hänen luokseen, eikä kolli onnekseni huomauttanut minua siitä, että olin jättänyt kaiken taas viime tippaan.
Kuljin mestarini perässä metsässä. Tänään oli pilvistä, eikä läheskään yhtä lämmin kuin parina aikaisempana päivänä. Viiksiäni kutitti, mistä tiesin, että myöhemmin luultavasti sataisi. No, sillä tuskin oli mitään väliä, kun joutuisin joka tapauksessa kastelemaan itseni tänään.
Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua tuttua liplatusta. Muistot puolen kuun takaa palautuivat välähdyksinä mieleeni. Vadelmatassu rannalla, ympärillä kieppuva vesi, epäselvä hahmo… Tapahtunut ei oikeastaan enää edes vaivannut minua, enkä kokenut pelkääväni vettä sen erityisemmin. Se oli ollut onnettomuus. Niitä sattui kaikille. Ihan hyvin olisin voinut päiviä aiemmin pudota alas puusta ja loukata jalkani, ellei Mesitähti olisi ehättänyt pelastamaan minua siitäkin pinteestä. Mesitähti oli pelastanut minut yllättävän monta kertaa näinkin lyhyen ajan sisällä. Hän jos kuka ansaitsi kunnioitukseni, vaikka ei se sitä tarkoittanut, että olisin suostunut tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan kiitollisuudenvelassa.
Kun saavuin rantaan, tunsin sydämeni alkavan pamppailla rinnassani kiivaammin. En tiennyt, johtuiko se innostuksesta vai jossain alitajuntani syvimmässä sopukassa kytevästä epävarmuudesta, joka oli jäänyt sinne piileskelemään jokeen putoamisen jälkeen. Ravistin hieman päätäni ajaakseni epämukavan tunteen pois. Ei minulla ollut mitään hätää. Mesitähti pelastaisi minut kyllä, jos meinaisin hukkua.

//Mesi?
//1198 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hyvä että olin päässyt sisäänkäyntiä pidemmälle, kun Omenatassu ja Vadelmatassu kirmasivat luokseni. Oppilaani kertoi, että kaksikko oli vaihtanut sammaleet joka pesästä. Hän ilmaisi hyvin vahvasti halunsa päästä takaisin oppilaiden oikeiden tehtävien pariin. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen hymy. Oppilaat olivat varmasti oppineet näiden parin päivän aikana läksynsä. Toki hengenmenetykseni oli myös varmasti hätkäyttänyt kissoja, mutta kahden päivän uurastus sammalten parissa tuskin hetkessä unohtuisi.
”Hyvää työtä molemmat. Omenatassu, lähdemme huomenna auringonnousun aikaan taisteluharjoituksiin. Korppisiipi jatkaa normaalin tapaan sinun koulutustasi, Vadelmatassu. Kysy häneltä, milloin seuraavat harjoituksenne ovat”, ilmoitin vaaleanruskealle kollikissalle, joka nyökkäsi merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt sanani. Omenatassu näytti tyytyväiseltä. Naaras nousi ylös ja asteli kohti oppilaiden pesää.
Vadelmatassu lähti toverinsa perään, ja minä jäin hetkeksi yksin istumaan. Yksinäisyys ei kestänyt kauaa, kun Aurinkokajo tuli luokseni. Kaunis, sinikilpikonnakuvioinen naaras hymyili lämpimästi katsoessaan minua. Minä hymyilin takaisin.
”Jaetaanko saalis?” naaras kysyi ja viittoi tuoresaaliskasan suuntaan. Minä nyökkäsin.
”Minä haen, mene sinä odottamaan minua Litteäkiven luokse”, soturi tokaisi ja lähti tallustelemaan kohti tuoresaaliskasaa. En vaivautunut soturin mukaan, vaan astelin tuon ohjeita noudattaen pesäni edustalle. Ennen Aurinkokajon paluuta, katseeni osui sotureiden pesän edustalla istuvaan Minttuliekkiin. Pari päivää aiemmin naaras oli pelastanut minut joesta. Varapäällikkö keskusteli parhaillaan Hiilihampaan kanssa. Kaksikko oli niin kaukana, etten kuullut heidän puheitaan.
Aurinkokajo saapui pian luokseni, ja käänsin katseeni punaruskeasta Minttuliekistä kumppaniini. Hän pudotti oravan maahan ja työnsi sen lähemmäksi minua. Se oli merkki siitä, että soturi halusi minun aloittavan. Haukkasin palan tuoresaaliista ja työnsin sen sitten takaisin kumppanilleni.
Emme puhuneet ruokailun aikana mitään. Välillä katsoin haikeasti Aurinkokajoa. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin rakastanut naarasta oikeasti. Olin tämän kumppanuuden suhteen aivan umpikujassa. Soturi oli minulle tärkeä, aivan erikoisella tavalla. Hän oli pentujeni emo, sekä paras ystäväni. Ajatus kumppanuudesta tuntui etäiseltä. Vaikka soturi olikin mitä upein persoona, ei sydämeni pamppaillut hänelle niin kuin sen olisi pitänyt. Sen sijaan olin huomannut, että se pamppaili aivan väärälle kissalle. Katseeni liukui Minttuliekkiin. Varapäällikköni oli kaunis, luotettava ja ennen kaikkea ystävällinen kissa. Pakotin ajatuksen pois päästäni. Minulla oli kumppani, enkä voisi loukata Aurinkokajon tunteita. Täytyisi vain etsiä omanikin jostain. Olisi väärin kilpikonnakuvioista naarasta kohtaan, jos rakastaisin jotakuta muuta.

Kun olimme syöneet, nousin ylös ja ilmoitin meneväni nukkumaan. Aurinkokajo vaikutti hieman pettyneeltä, muttei naaras sanonut mitään. Hän puski hellästi poskeani ja päästi kehräyksen. Sitten minä poistuin omaan pesääni Litteäkiven alle.
Ajatukseni jatkoivat kulkuaan pesässä. Sysäsin ajatukset syrjään ja keksin jotain muuta mietittävää. Huomenna olisi minun ja Omenatassun ensimmäiset taisteluharjoitukset. Oppilas oli kooltaan melko suurikokoinen, muttei se itsessään kertonut mitään hänen taistelutaidoistaan. Kävisimme läpi taistelun periaatteet ja säännöt. Sitten voisin opettaa oppilaalle yksinkertaisia taisteluliikkeitä, joilla hän voi tarvittaessa puolustaa itseään.
Olin päättänyt ottaa Omenatassun koulutuksessa sellaisen asenteen, että naaras kokisi itsensä mahdollisimman arvostetuksi. Se tuntui olevan naaraalle tärkeää. En minä häntä vielä kovinkaan hyvin tuntenut, mutta ensimmäisten harjoituskertojen aikana olin saanut naaraasta jonkinlaisen kuvan.
En edes huomannut, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan ties minne, ja pian olinkin jo syvässä unessa.

Aamu koitti nopeasti. Kun avasin seuraavan kerran silmäni, ulkona oli yhä hämärää. Nousin ylös haukotellen. Venyttelin yön jäljiltä kohmeisia lihaksiani, ja astelin ulos pesästä. Pääaukiolla oli hiljaista, sillä suuri osa kissoista kai nukkui yhä. Minttuliekki istui jo aukiolla ja katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Varapäällikkö nyökkäsi huomatessaan minut, ja minä kohteliaasti nyökkäsin takaisin. En mennyt naaraan luokse, vaan jäin istuskelemaan pesäni edustalle.
Aurinko ei ollut vielä noussut, muttei auringonnousuun olisi enää pitkä aika. Päätin siistiä turkkiani, ennen kuin kävisin herättämässä oppilaani. Lyhyt turkkini pysyi usein hyvin siistinä ilman sen kummempaa siistimistä, mutta nyt karvat tuntuivat sojottavan joka suuntaan. Ei mennyt kauaa, kun sain turkkini siistittyä. Nousin sitten ylös ja suuntasin kohti oppilaiden pesää.
Pensaista rakennettu pesä sijaitsi Litteäkiven takana. Se oli melko tilava, vaikkei kuitenkaan vetänyt vertoja sotureiden pesälle. Työnsin pääni pesän sisäänkäynnistä sisään. Pesässä oli hämärää, sillä rakoja oli mahdollisuuksien mukaan tilkitty lehdillä ja sammalilla. Etsin katseellani Omenatassun kanelinruskeaa turkkia. Sen löytäminen ei ollut vaikeaa. Naaras nukkui lähellä Vadelmatassun vuodetta.
”Omenatassu”, lausuin oppilaani nimen äänen, muttei naaras reagoinut siihen mitenkään. Toistin nimen, ja nyt Omenatassun korvat värähtivät. Kolmannella kerralla Omenatassu nosti päänsä ylös ja katsoi minua tympääntyneenä.
”Taisteluharjoituksiin, nyt”, komensin pehmeällä äänellä. Oppilas tuntui virkistyvän heti. Hän nyökkäsi ja alkoi hitaasti nousemaan ylös vuoteeltaan. Minä peräännyin pois pesän sisäänkäynniltä ja astelin odottamaan oppilasta leirin toiselle laidalle sisäänkäynnin luokse. Meni tovi, ja oppilas asteli pää pystyssä ulos oppilaiden pesästä. Naaras sipsutti minun luokseni.
”Mennäänkö?” hän kysyi, ja minä nyökkäsin. Viitoin oppilaan perässäni ulos leiristä.

Pysähdyimme jonkin matkan päästä leiristä sijaitsevalle aukiolle. Omenatassu istui minua vastapäätä ja vaikutti malttamattomalta. Pysyin hetken hiljaa, jonka jälkeen aloitin:
”Käydään aluksi läpi taistelemisen periaatteet ja säännöt.” Omenatassu kuunteli tarkkaavaisesti.
”Jos taistelet toista kissaa vastaan, et saa taistella tappaaksesi. Tappaminen on aina viimeinen vaihtoehto, ja toisen kuolema on pysyvää. Jos tapat jonkun, joudut elämään loppuikäsi sen kanssa. Minä voin kokemuksesta sanoa, ettei se ole mukavaa”, sanoin ja käänsin katseeni haikeana kohti kirkastuvaa taivasta. Olin elämäni aikana tappanut tasan yhden kissan.
”Kenet sinä olet tappanut?” kanelinruskea oppilas kysyi epäröimättä ja katsoi minua uteliaana. Mieleeni muistui kaksijalkala, jonne olimme matkallamme eksyneet. Kaksijalkalassa oli ollut paljon erakoita, eikä kukaan sinne eksynyt päässyt sieltä pois.
”Erään kujakissojen johtajan. Olimme ansassa, ja jouduin haastamaan hänet. Tarkoitukseni ei ollut tappaa, mutta se oli ensimmäinen oikea taisteluni, enkä osannut arvioida käyttämääni voimaa. Hänen kuolemansa vaivasi minua pitkään, mutta se tapahtui, eikä menneisyyttä voi muuttaa”, kerroin vaimealla äänellä ja katsahdin Omenatassuun. Naaras kuunteli kiinnostuneena tarinaani.
”Tapahtuiko se ennen Eloklaanin perustamista?” kanelinruskea soturioppilas jatkoi utelua. Vastasin nyökkäämällä.
”Se tapahtui matkamme aikana”, kerroin. Omenatassu nyökkäsi.
”Taisteluharjoituksissa me emme käytä kynsiä ja hampaita, vaan harjoittelemme vain. Tavoitteena on, että sisäistät jokaisen liikkeen, jonka harjoittelemme. Välillä voimme järjestää muiden mestareiden ja oppilaiden kanssa yhteisharjoituksia, jotta voit kokeilla taitojasi ikätovereidesi kanssa. Harjoittelemme itse taistelun lisäksi myös lukemaan vastustajan kehon eleitä ja ilmeitä. Taisteleminen ei ole pelkästään iskujen jakelua sinne tänne, vaan sinun täytyy käyttää päätäsi. Lisäksi sinun täytyy oppia tuntemaan omat heikkoutesi ja vahvuutesi”, selostin Omenatassulle ja toivoin, että naaras nyt kuunteli minua ihan tosissaan. Toki kertaisimme nämä asiat vielä monta kertaa, mutta mitä enemmän naaras kuunteli, sitä helpompaa tämä oli molemmille.
”Käydään nyt läpi yksinkertaisia liikkeitä, joilla voit puolustautua tarpeen vaatiessa”, sanoin rauhallisella äänellä ja katsahdin Omenatassuun.

//Omppu?
// 999 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun pentutarhassa oli tullut siistiä, päätimme – tai siis minä päätin – pitää pienen tauon. Olin aikeissa hakea itselleni jotain syötävää tuoresaaliskasasta, kun huomasin, että riistakasa oli päivän aikana huvennut lähes olemattomiin. Jäljellä oli enää yksi vaivainen päästäinen, joka näytti siltä, että se oli jäänyt koiralauman tallomaksi.
Nielin inhoni ja lähdin tassuttelemaan päästäistä kohti. En kuitenkaan ehtinyt paria askelta pidemmälle, kun jo huomasin, että joku toinenkin lähestyi tulevaa ateriaani. Se oli pieni, musta kolli, johon muistelin törmänneeni joskus aiemminkin – Kirpputassuko hänen nimensä oli?
Kirpputassu ehti ensin tuoresaaliskasalle, joka ei kylläkään ollut enää mikään kasa. Siitä oli jäljellä ainoastaan verta, karvatuppoja sekä sulkia ja yksi pieni päästäinen, jota me molemmat havittelimme. Heilautin häntääni närkästyneenä ja marssin hänen luokseen äkäisenä.
”Minä olin ottamassa sitä!” sanoin tiukasti ja loin kolliin hyvin murhaavan katseen. Yllätyin melko paljon, kun Kirpputassu katsahti minuun säikähtäneen näköisenä ja vetäytyi saman tien kauemmaksi päästäisestä. En ollut odottanut vanhemman oppilaan antavan minun ottaa saalista nenänsä edestä.
”A-anteeksi”, kolli takelteli ja katsahti poispäin. Huomasin, että tilanne oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen. ”En huomannut sinua. Olen todella pahoillani.”
Ensimmäistä kertaa tunsin vilpitöntä sääliä jotakuta kohtaan. Olin pienestä pitäen osannut pitää puoleni ja sanoa takaisin samalla mitalla, jos joku alkoi soittamaan minulle suutaan, joten tuntui hiukan oudolta, ettei Kirpputassu ryhtynyt inttämään kanssani siitä, kenelle päästäinen kuului.
”No, ei se mitään. Pääset pälkähästä tällä kertaa”, naukaisin epäröivästi ja kumarruin nappaamaan pikkunisäkkään hampaisiini. Kun olin aikeissa poistua aterioimaan vähän syrjempään, kuulin Kirpputassun vatsan kurinan. Vilkaisin oppilasta kohti toista kulmaani hieman kohottaen, ja Kirpputassu käänsi nolostuneena katseensa toisaalle.
Ei voi olla totta, että teen tämän, ajattelin turhautuneena, kun käännyin katsomaan pienempään kissaan ja sanoin: ”Minulla ei olekaan enää nälkä. Syö sinä tämä.” Sen sanottuani pudotin päästäisen kollin jalkojen juureen ja lähdin kävelemään takaisin Vadelmatassun luo, joka odotteli minua oppilaiden pesän edustalla sammaltukon kanssa. Ennen kuin lähdin ja jätin Kirpputassun nauttimaan päivällisestään, olin kuulevinani hänen sanovan perääni hiljaisella äänellä ”Kiitos”.

Heräsin seuraavana aamuna poikkeuksellisen ajoissa. Kävin potkimassa myös Vadelmatassun hereille, jotta pääsisimme aloittamaan päivän työt hyvissä ajoin. Enää meidän piti siivota sotureiden pesän lisäksi Liljatuulen ja Mesitähden pesät. En oikeastaan tiennyt, kuuluivatko ne meille annettuun työalueeseen, mutta kun Mesitähti oli sanonut, että meidän täytyi siivota kaikki pesät kahden päivän aikana, niin oletin silloin, että hän todellakin tarkoitti kaikkia pesiä, omansa mukaan lukien.
Pesin tuuheaa häntääni kaikessa rauhassa omalla paikallani, kun yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että minua tarkkailtiin. Nostin katseeni ylös hännästäni, ja ehdin näkemään, miten Kirpputassun musta hännänpää katosi juuri pensaan oksien taakse, kun hän livahti ulos pesäsästä. Siristin aavistuksen silmiäni, mutta en välittänyt lähteä oppilaan perään. Jos hänellä oli minulle jotakin asiaa, tuo tulisi varmasti itse sanomaan sen minulle.
Jaoimme sotureiden pesän siivoamisen siten, että Vadelmatassu huolehtisi sen alemmasta kerroksesta ja minä ylemmästä. Minulle tuotti vähän vaikeuksia kavuta puun sisässä sijaitsevaan koloon, mutta onnistuin kyllä lopulta jumppaamaan itseni sinne.
Pesässä nukkui vielä joitakin sotureita, kun ryhdyin vaihtamaan tyhjien petien sammalia uusiin. Hekin kyllä luikkivat hyvin äkkiä pois tieltäni, kun kuulivat ärtyneen tuhinani ja tallasin vahingossa jonkun hännän päälle. Yritin keskittyä ajattelemaan mukavia asioita, joita seuraisi tämän kuolettavan tylsän rangaistuksen jälkeen. Pääsisin taas liikkumaan leirin ulkopuolella – tosin vain Mesitähden kanssa. Se kuitenkin riitti minulle tällä hetkellä. Mikä vain voitti tämän hyödyttömän nukkumapaikkojen putsaamisen.
”Joko siellä on valmista?” kuulin Vadelmatassun kysyvän alhaalta. Kurkistin ulos kolosta ja pudotin likaiset sammalet alas. Vadelmatassu ehti niukinnaukin väistämään putoavan sammalmytyn.
”Nyt on”, sanoin ja hymyilin tylsästi. Otin puhtaat sammalet kantoon ja laskeuduin alas Vadelmatassun vierelle.
”Pitäisikö meidän viedä likaiset sammalet kohta ulos?”
”Joo. Kasataan ne vaikka aukiolle siksi aikaa, että saamme vaihdettua vielä Mesitähden ja Liljatuulen vuoteista sammalet.”
Hyvin äkkiä aukiolle oli muodostunut suhteellisen kookas kasa vanhoista sammalista, jotka saivat minut irvistämään vastenmielisyydestä. Menisi päiviä saada tämä muiden kissojen löyhkä pois turkistani. Ällöä.
Sitten siirrymme Litteäkivelle, jonka alapuolella tiesimme Mesitähden pesän sijaitsevan. Vadelmatassu yritti huhuilla päällikköä, mutta hän ei saanut vastausta.
”Missähän hän mahtaa olla?” vaaleanruskea oppilas pohti ääneen, johon minä kohautin vain lapojani.
”Olkoon missä vain, mutta meidän tehtävämme on siivota kaikki pesät, joten niin me myös teemme”, sanoin päättäväisesti ja sukelsin sisälle pesään.
Mesitähden pesä oli hämärä ja tilava. Mielestäni sinne olisi hyvinkin sopinut nukkumaan useampikin kuin vain yksi kissa. Olin kuullut, että päälliköllä oli kumppani, ja ihmettelin, miksi tuo ei nukkunut Mesitähden kanssa. Eikö kolli halunnut ketään muita omaan pesäänsä, vai oliko kyseessä taas joku typerä klaanien laki, joka kielsi päälliköitä nukkumasta yhdessä puolisoidensa kanssa? Teimme mestarini vuotelle saman kuin kaikkien muidenkin vuoteille, emmekä jääneet pesään oleilemaan sen pidemmäksi aikaa, kun oli tarpeen. Emme voineet olla varmoja, oliko meidän edes kuulunut siivota Mesitähden pesää, joten yritimme olla nopeita ja huomaamattomia asian kanssa, jotta meille ei keksittäisi langettaa lisää rangaistuksia.
Lopulta meillä oli jäljellä enää Liljatuulen pesä. Livahdin Vadelmatassun edeltä sisälle hämärään parantajan pesään, jossa yrttien tuoksu kietoutui ympärilleni kuin sankka sumu, jonka läpi ei voinut nähdä. Olin ollut täällä kerran aikaisemminkin, itse asiassa vasta pari päivää sitten. Mesitähti oli vienyt minut tarkistuttamaan leukaani Liljatuulella, koska olin kolhinut sen pudotessani jokeen.
”Hei”, Vadelmatassun ääni palautti minut takaisin tähän hetkeen. Hän oli tervehtinyt meitä vastaan tullutta tummanharmaata parantajakissaa, jonka meripihkanväriset silmät näyttivät hehkuvan.
”Hei vain. Miten urakkanne on sujunut?” Liljatuuli kysyi hymyillen.
”Tämä on viimeinen pesä, josta meidän täytyy vaihtaa sammalet”, vastasin. Liljatuuli nyökkäsi ja vei meidät nukkumapaikalleen.
”Vaihdoin itse sairasaukion sammalet tässä vähän aikaa sitten, joten teidän ei tarvitse kajota niihin. Riittää, että vaihdatte ne vain minun vuoteestani”, hän naukui ja viittoi hännällään kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Nyökkäsimme ääneti Vadelmatassun kanssa ja rupesimme hommiin.
Vadelmatassusta huomasi, että nämä kaksi viimeistä päivää olivat imeneet hänestä voimat, aivan kuten minustakin. Hädin tuskin jaksoin avata suutani ihan vain sanoakseni jotakin. Ei tämä ollut mitenkään fyysisesti vaativaa työtä, mutta henkinen puoleni oli kokenut valtavia kolauksia.
”Valmista”, puoleksi sanoin ääneen, puoleksi huokaisin, kun olin saanut käärittyä Liljatuulen nukkumapaikan vanhat sammalet yhdeksi, tiiviiksi rullaksi ja Vadelmatassu oli taputellut uudet takaisin paikoilleen.
”Hyvää työtä”, Liljatuuli kehui meitä, kun kutsuimme hänet katsomaan käpäliemme jälkeä. ”Etteköhän te ole nyt läksynne oppineet ja osaatte vastaisuudessa olla lähtemättä luvattomille karkuretkille leirin ulkopuolelle.”
Onko niitä luvallisiakin karkuretkiä? ajattelin väsyneenä samalla, kun raahustin Vadelmatassun perässä takaisin aukiolle.

Olimme vielä vieneet vanhat sammalet leirin ulkopuolelle ja palanneet sitten leirin reunalle odottamaan Mesitähden paluuta. En ollut jaksanut enää puhua Vadelmatassun kanssa, vaan olin vetäytynyt aurinkoiseen kohtaan lämmittelemään kankeita lihaksiani.
Jonkin ajan kuluttua Mesitähti tuli leiriin muutaman muun kissan kanssa. Kellään heistä ei ollut saalista mukana, joten arvelin heidän olleen rajapartiossa. Mestari huomasi meidät norkoilemassa leirin laidalla ja lähti tulemaan meitä kohti vaihdettuaan ensin pari sanaa yhden soturin kanssa.
Nousin seisomaan ja hipsin nopeasti Vadelmatassun vierelle. Kollioppilas näytti myös havahtuvan huomatessaan päällikön lähestyvän.
”Me olemme valmiita! Joko nyt pääsemme takaisin oikeiden oppilaan tehtävien pariin?” sanoin nopeasti mestarilleni, kun hän saapui kohdallemme. Yritin katsoa häntä oikein säälittävästi, jotta tuo ei tajuaisi torua minua kärsimättömyydestäni.

//Mesi? Vadelmakin saa jatkaa :’D
//1109 sanaa