Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu kävi merkitsemässä rajan epävarmoin liikkein, mutta kuitenkin teki sen. Arvelin epävarmuuden johtuvan jotenkin ”Lauhatähdestä”, kissasta, joka oli esiintynyt sodanhaluisinpana osanottajana ystäväni painajaisessa, sekä johti kuulemma Kuolonklaania siinä samanomaisessa unessa. Itse astelin varmoin käpälin merkitsemään rajan, olin tehnyt tämän monesti ennenkin, eikä asia ollut minusta heinänkorren katkaisua vaikeampaa. Hiilitassu asteli yhtäkkiä luokseni ja kumartui kuin kuiskatakseen jotakin korvaani, en edes ollut Hiilitassua kovin paljon pienempi, mutta kollin oli silti kumarruttava hiukan.
-Se uni vaivaa minua, Hiilitassu kuiskasi hiljaa, niin, että vain minä kuulin.
-Hiilitassu, jutellaan leirissä, nyt ei ole hyvä hetki, Huomatin hiljaa, nyökäten vaivihkaa, tänne päin epäileväisesti tuijottavien mestariemme suuntaan.
Hiilitassu nyökkäsi hajamielisesti ja tassutti nopeasti Utusielun vierelle, katselin kaksikkoa hetken ennen kuin siirsin katseeni mestariini, joka tuijotti minua pistävästi. Loikin tämän luokse ja nyökkäsin pikaisesti, kohdistaen katseeni Halavaviikseen, joka oli päättänyt lähettää partion taas liikkeelle. Käpäliäni kihelmöi epämukavasti kun pohdin Hiilitassun unta tarkemmin, voisiko se olla näky tulevaisuudesta? Ei, unen Korppituuli nimisellä naaraskissalla oli ollut meripihkan väriset silmät, mutta silti muuten tämä oli kuulemma muistuttanut aivan minua. Astuin kerran tai pari kylmään loskalumen peitossa olevaan kohtaan, heilauttaen käpälääni, mietteisiini täysin uppuotuneena. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo leirissä ja Hallavarjon ääni käski jostakin kaukaa minun tekevän jotakin, jota en kuullut.
-Korppitassu! Hallavarjo sihahti ja tökkäsi ärsyyntyneenä käpälällään kylkeäni.
-Mitä? Älähdin, kun huomasin, että olin mestarini mielestä varmaan vaikuttanut melko ylimieliseltä, roikkuessani ystäväni murheissa.
-Voit pitää loppupäivän vapaata, sillä ehdolla, että et hortoile pää pilvissä! Hallavarjo näpäytti suutuksissaan ja lähti askeltamaan rivakasti soturienpesälle päin.
Ajattelin, että Hallavarjo oli varmaan nukkunut huonosti tai saanut tikun käpäläänsä, koska vaikutti tavallista ärtyneemmältä. Päätin kertoa asiasta Hiilitassulle, mutta kolli ei ollut aukiolla missä olin tämän vain hetki sitten nähnyt, pyörittelin päätäni hämmentyneenä.
-Ainahan on mahdollista, että hän on harjoittelemassa, vaikka päivä onkin jo vaihtumassa iltaan, pähkäilin olkiani rennompana kohauttaen.
Jos Hiilitassua ei näkyisi iltahämäriin mennessä, lähtisin etsimään tätä, vaikka joku saattaisi panna vastaankin uhkarohkealle idealleni. Tassutin oppilaidenpesään ja leväytin jalkani makuusijalleni, se tuntui ihanan pehmeältä ja kodikkaalta kun laskin tuuhean häntäni kuononi päälle. Yritin vielä taistella unta vastaan, mutta se tuntui riuhtaisevan minut pyörteisiinsä. Olin leirissä, mutta olo tuntui jotenkin kummalliselta, jotenkin erinlaiselta. Räpyttelin kiivaasti silmiäni ja hoksasin parantajanpesän kaarevat muodot ylläni, mitä ihmettä mahdoin tehdä siellä? Oikeastaan yrttien tuoksu ei enää kirvellyt vaan tuntui tavalliselta, yhdentekevältä päivärutiinilta.
-Korppituuli? Jonkun ääni kysyi varovasti.
-Rastaspentu! Naukaisin iloisena tunnistettuani kollin, vaikka tämä olikin rutkasti isompi kuin se pari auringonnousua sitten näkemäni pikkupentu.
-Älä naurata, en ole enää pentu, nimeni on Rastassulka, Kolli hämmästeli ja kohdisti huolestuneena katseensa silmiini.
Siirtelin käpäliäni hämmästyneenä.
-Ai…Anteeksi, niin mikä olikaan asiasi? Mutisin kollin piirteitä mietteliäänä katsellen.
Rastassiipi aukaisi suunsa vastatakseen, mutta silloin pesään ryntäsi joukko muita kissoja.
-Korppisulka! Auta! Kaikki naukuivat yhteen ääneen väläytellen verta vuotavia haavojaan.
-Ei! Ei, en voi! Nau’uin hädissäni raivaten tietäni kissanmeren läpi.
-Korppitassu, oletko kunnossa? Hiilitassun ääni lipui unen läpi ja hätkähdin huohottaen hereille.
-Näin samallaisen unen kuin sinä! Naukaisin ravistellen päätäni karistaakseni kitkerän muiston pois.

//481 sanaa (Pahoittelut kiireellä kirjoitetusta luvusta)
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Rajapartio oli juuri tuonut leiriin itselleni täysin tuntemattoman kissan. Olin viettänyt aikaa pentutarhalla, kun pääaukiolta alkoi kuulua hälinää. Olin kuullut jonkun haluavan tavata minut. Kissa haisi Kuolonklaanille, joka sai minut aluksi säikähtämään. Mitä kuolonklaanilainen teki Eloklaanin leirissä? Sain vastauksen kysymykseeni kissalta itseltään.
”Minä. Olen Hopeaputous – Taivaslaulun isä – ja tahtoisin liittyä klaaniinne”, hopeanvalkea kolli vastasi ylväästi ja kohtasi katseeni. Hänen katseensa ei ollut millään tavalla vihamielinen tai sarkastinen, ennemminkin kunnioittava. Väläytin kissalle hennon hymyn.
”Mennään puhumaan pesääni, Hopeaputous”, lausuin rauhallisella äänellä ja viitoin kollin seuraamaan. Juuri kun olimme lähdössä kohti pesääni, Taivaslaulu keskeytti meidät:
”Saisinko minäkin tulla mukaan..?” Valkean soturin äänestä paistoi varovaisuus. Tietenkään minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Kävisin pesässä Hopeaputouksen kanssa vain läpi muutaman asian, mitä kollin tulisi tietää Eloklaaniin muuttaessaan. Kenties Taivaslaulu voisi olla jopa avuksi, sillä hän tunsi isänsä parhaiten.
”Tule vain”, vastasin naaraalle hymyillen. Taivaslaulu väläytti minulle kiitollisen hymyn, jonka jälkeen suuntasimme kaikki kolme kohti pesääni.
Pesässä oli hämärää, ja se oli juuri sopiva kolmelle kissalle. Istuin omalle vuoteelleni, ja Hopeaputous istui minua vastapäätä. Taivaslaulu löysi nopeasti paikkansa pesän nurkasta, isänsä vierestä.
”Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sinä liittyisit Eloklaaniin. Tahdon kuitenkin käydä kanssasi läpi asioita, joita sinun on hyvä tietää klaanistani. Siksipä kysynkin ensimmäisenä varsin yksinkertaisen kysymyksen: Mitä sinä tiedät Eloklaanista?” kysyin. Hopeaputous kohtasi epäröimättä siniharmailla silmillään omien silmieni katseen. Hän pohti hetken, jonka jälkeen vastasi:
”Olette käytännössä Kuolonklaanin vastakohta. Huhu kertoo, että klaanissanne kaikki ovat ystävällisiä, onko se totta?” En osannut lukea tuota ilmettä. Oliko Hopeaputous enemmänkin pettynyt kissojen ystävällisyyteen, vai oliko se vain hyvä asia?
”Kyllä, se on totta. Tietenkin jokainen on oma persoonansa, mutta Eloklaanissa me pidämme huolen siitä, että jokaista jäsentä kunnioitetaan. Me uskomme Tähtiklaaniin, jonne jokainen siihen uskonut kissa kuolemansa jälkeen pääsee. Tähtiklaanissa jokainen saa vatsansa täyteen ihan aina, ja jokainen siellä asuva elää elämänsä onnellisinta hetkeä”, selitin rauhallisesti, yrittäen pitää huolen siitä, että Hopeaputous pysyy mukana. Kollin katse oli mietteliäs, kun hän kuunteli kertomustani Tähtiklaanista. Se saattoi kuulostaa oudolta, jos oli koko ikänsä uskonut siihen, että oikeat soturit pääsevät kuolemansa jälkeen ikuiseen pimeyteen ja tuskaan. No, ehkä se oli joillekin pelastus, mutta minä valitsisin koska tahansa Tähtiklaanin.
”Eloklaanissa jokaisen soturin on noudatettava Tähtiklaanin määräämää soturilakia. Lisäksi elämäämme rajoittavat myös minun ja Punatähden laatimat säännöt klaanien välille, mutta sinä taidatkin tuntea ne jo”, katsoin kollia hieman kysyvästi, ja tuo nyökkäsi.
”Hyvä. Taivaslaulu, sinä voit ottaa tehtäväksesi sen, että isäsi oppii soturilain ja klaanin tavat. On kunnia saada sinut joukkoomme, Hopeaputous. Toivottavasti nautit jokaisesta päivästäsi Eloklaanissa”, nau’uin hymyillen lempeästi. Hopeaputous nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti. Minulle tärkeintä on olla Taivaslaulun luona”, kollin ääni oli pehmeä, kun hän katsoi tytärtään. Soturi näytti todella välittävän omasta pennustaan, ja minä ymmärsin sen hyvin. Kaksikko poistui edelläni pesästä. Minä suuntasin tuttuun tapaani takaisin pentutarhalle. Vietin siellä nykyään lähes kaiken vapaa-aikani. Ehtisin ilmoittaa Hopeaputouksen muutosta myöhemminkin.
”Hei taas. Taivaslaulun isä saapui, hän halusi liittyä Eloklaaniin”, kerroin rauhallisella äänellä, kun astuin sisään pentutarhaan. Aurinkokajo katsoi minua hämmästyneenä.
”Annoitko sinä hänen jäädä tänne?” naaras kivahti ja veti Kaurispennun aivan kiinni itseensä. Puskin hellästi kuonollani kumppanini poskea.
”Totta kai annoin. Minun ja Punatähden laatimat säännöt eivät kieltäneet klaanin vaihtamista, ja mielestäni Hopeaputouksella oli erinomainen syy. Jos meidän pentumme siirtyisivät Kuolonklaaniin tai erakoiksi, kyllä minä haluaisin olla heidän kanssaan”, vastasin. Aurinkokajo hellitti otteensa Kaurispennusta, joka katsoi emoaan hieman hämmästyneenä tuon reaktiosta. Naaras nyökkäsi.
”Minä luotan sinuun. Olen vain kovin huolissani pennuistamme. En tahdo, että heille käy mitään”, naaras huokaisi ja antoi katseensa kiertää kaikissa neljässä pennussamme, sekä Paatsamapennussa. Rajalta löytynyt pentu oli varttunut pentujemme ja Aurinkokajon seurassa. Hän tuntui jo kuuluvan tähän pakettiin, eikä se ollut lainkaan haitaksi.
”No, tahtooko joku lähteä tutkimaan leiriä?” kysyin pennuilta virnistäen.

//Pennut?
// 598 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin Minttuliekin johtaman partion mukana. Partion tarkoituksena oli vahvistaa rajamerkkejä Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisellä alueella. Mukana olivat myös sekä Lumihiutale, että Pehmoturkki. Kävelin rinnakkain siniharmaan Lumihiutaleen kanssa ja jutustelimme tuttavallisesti. Olimme hiljalleen ystävystyneet klaanissa oloni aikana. Hänestä oli tullut minulle hyvä ystävä. Hän sai minut ikävöimään Pikkukaaosta. Välillä mietin, että voisimmeko nähdä joskus.
”Huhuu. Taivaslaulu, kuulitko ollenkaan?” Lumihiutale huhuili korvaani ja havahduin huomatessani, kuinka naaras tähyili Kuolonklaanin reviiriä satunnaisesti kirkkaansinisillä silmillään minuun vilkuillen.
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?” pahoittelin ja yritin saada kiinni keskustelumme aiheesta.
”Niin, että Kuolonklaani partio on tulossa”, naaras sanoi hiljaa, sillä partio, jonka vasta nyt huomasin, oli jo saavuttanut kuuloetäisyyden. Sydämeni alkoi sykkimään hieman nopeammin, sillä tiesin, että saattaisin nähdä kissoja, jotka olisivat minulle tuttuja menneisyydestäni.
Tunnistin oitis partion johdossa askeltavan tummanharmaan Kaaostuhon, jonka tiesin erittäin äkkipikaiseksi. Hänen vihreät silmänsä kiilsivät ilkeinä meitä tarkkaillessaan ja hänen kasvoillaan oli pahansuopa irvistys.
Hänen perässään tuli minulle tuntematon kaksikko; pieni pitkäkarvainen tummanharmaa naaras ja oranssinpunainen naaras meripihkasilmin. Nelikon perää piti joku, jonka näkeminen sai sieluni huutamaan ilosta. *Isä!* Ilmeeni kuitenkin piti pysyä tyynenä, jottei partioiden yhteentörmäystä tapahtuisi – varsinkin, kun partiota selvästi johti Kaaostuho. Hän saattaisi vain äkkipikaisuuttaan lukea hymyni ivalliseksi ja ärsyyntyä.
”Tervehdys Kaaostuho”, Minttuliekki naukaisi rauhallisesti. Unohdin aina, että Minttuliekkikin oli alkujaan Kuolonklaanilainen. Oli mukavaa, kun oli jokin yhdistävä tekijä kissojen kanssa. Toisaalta, koko klaani muodostui kissoista, jotka olivat ennen olleet erakoita. Olo ei ainakaan ollut ulkopuolinen ja uskoin, että oli Merkuriukselle ja Ruskallekin helpompi sopeutua, sillä muut olivat käyneet jo saman sopeutumisprosessin.
”Minttuliekki”, Kaaostuho naukaisi inhoten, ”Toivon, että olette vain ja ainoastaan rajamerkkien vahvistus puuhissa.” Minttuliekki nyökkäsi määrätietoisesti:
”Niissäpä hyvinkin. Emme halua lietsoa erimielisyyttä. Saammeko jatkaa, vai haluatteko sanoa vielä jotain?” Kaaostuhon kasvoille valahti kylmä ilme.
”Kunhan viiksikarvannekaan ei ylitä rajaa, olette valitettavasti turvassa”, kolli murahti ja viittoi partiotaan seuraamaan. Olin kuitenkin varma, etteivät he poistuisi oikeasti ennen kuin näkisivät meidän kadonneen. Kun joukkio oli lähdössä, perimmäinen hopeanvalkoinen kissa jäi muun partion huomaamatta tahallisesti jälkeen.
”Taivaslaulu, oletko se todella sinä?” tämä naukui silmät onnesta loistaen. Kasvoilleni nousi hymy, joka säteili onnellisuudellaan ja olisin vain halunnut syöksyä rajan yli isäni syleilyyn.
”Isä, voi kuinka ihana nähdä sinua!” hihkaisin. Hopeaputous vilkuili silloin tällöin partion perään, sillä ei halunnut heidän huomaavaan hänen hidasteluaan.
”Mitä sinä täällä teet?” isän kulmat kurtistuivat. Unohdin kokonaan, ettei isäni tiennyt siitä, että olimme asettuneet Eloklaaniin.
”Minä asun Eloklaanissa nykyään”, selitin ja vilkaisin muuhun partioon. Minttuliekin tummansininen katse oli kääntynyt meihin ja hän tuntui samalla miettivän jotain. Hopeaputouskin ymmärsi, että hänen olisi mentävä.
”Taivaslaulu. Näemme pian, lupaan sen. Olet rakas”, loppu lauseesta oli vain kuiskaus, jonka minä ainoastaan kuulin. Näin enää vain, kuinka Hopeaputous jolkotti partionsa kiinni ja vaihtoi muutaman sanan Kaaostuhon kanssa. Itse käännyin Minttuliekin puoleen, joka viittoi partiota jatkamaan.
”Anteeksi. Hän oli minun isäni ja en ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja-”, pahoittelin syvästi, mutta en ehtinyt edes saamaan lausettani loppuun, kun Minttuliekki jo sanoi:
”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä.” Varapäällikön silmissä vilahti jokin tunne, jota en osannut lukea. Uskoin sen liittyvän hänen omaan perheeseensä, joka asutti myöskin Kuolonklaania. En minä siitä sen enempää tiennyt, enkä miettinytkään, vaan nyökkäsin vain kiitollisena. Tiesin kuitenkin, että liika veljeily Kuolonklaanilaisten kanssa ei olisi Minttuliekinkään silmissä hyväksyttävää.

Oli kulunut jo muutama päivä kohtaamisesta isäni kanssa. Tapaaminen oli saanut mielessäni käynnistymään suuren ajatusprosessin, joka tuotti aina vain uusia kysymyksiä. Yksi niistä olisi, että koska olisi ensimmäinen klaanien välinen kokoontuminen, sillä halusin syvästi päästä juttelemaan isälleni enemmän. Minulla olisi niin paljon kuulumisia ja varmasti hänelläkin.
Tapahtui jotain, joka sai minut hämilleen. Se oli kuin taikaa. Tuntui, kuin kaikki tämä ajatteluni olisi ollut jollain tavalla merkityksellistä tämän kaiken kannalta. Sillä kun kuulin rajapartion palaavan leiriin, näin heidän mukanaan kissan, joka ei ollut ollut partiossa sen lähteissä. Hopeaputous. Hänen haaleat silmänsä etsivät minut katseellaan ja hän väläytti minulle hymyn. Tassutin rivakasti lähemmäs.
”Isä! Mitä sinä täällä teet?” kysyin, vaikka minulla oli jo omat epäilykseni. Ennen kuin Hopeaputous ehti vastata, partion johdossa ollut Okraviiksi töksäytti:
”Löysimme hänet rajalta oleskelemasta. Sanoi haluavansa tavata Mesitähden.”
”Kuka sanoi haluavansa tavata minut?” kuului Mesitähden ääni hänen astellessaan ulos pentutarhan syövereistä.
”Minä. Olen Hopeaputous – Taivaslaulun isä – ja tahtoisin liittyä klaaniinne”, Hopeaputous naukui katsoen Eloklaanin päällikköä kunnioittavasti. Mesitähti käveli hieman lähemmäs, nyökkäsi ja sen jälkeen sanoi:
”Mennään puhumaan pesääni, Hopeaputous.” Okraviiksi väistyi isäni hopeanvalkoisen hahmon tieltä, vaikkakin tavalliseen tapaansa hitusen tympeästi tätä mulkoillen. Hopeaputous tassutti Mesitähden luokse ja katsoi tätä silmiin kohteliaasti.
”Saisinko minäkin tulla mukaan..?” naukaisin varovasti, kysymykseni päällikölle osoittaen. Halusin olla isäni tukena hänen kuullessaan päällikön päätöksen, mutta ymmärsin kuitenkin, jos Mesitähti halusi puhua hänen kanssaan yksinkin.

//Mesi? (Laatu vähän huononee loppua kohden mutta ei se mitään xd)
738 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

”Huomenta, pienokaiset. Isänne tuli tervehtimään teitä”, emo kehräsi meille. Niin, minulle ja sisarilleni. Venyttelin käpäliäni, kunnes nostin katseeni isääni. Hän oli suuri, verrattuna minuun ja sisariini. Mutta en kuitenkaan uskoltanut sanoa hänen olevan suurin kissa koko klaanissa. Olihan pesässä toinenkin pentu, mutta en ollut viitsinyt tutustua keneenkään sen enempää kuin minulle oltiin tultu puhumaan. Minulla oli niin monta ideaa mitä voisin toteuttaa. Haukottelin vielä makeasti, ennen kuin avasin suuni kaikkien yllätykseksi puhumaan.
”Isä, kuka on eloklaanin suurin kissa?”, Kysäisin. Toki minä mietin millaista olisi elää jättiläisinä. Oli kai jossain olemassa jätti kissoja? Miten he elivät? Miten he tyydyttivät nälkänsä? Ei kai heillä ollut jatkuvasti nälkä? Oliko muitakin eläimiä jotka olivat jättiläisiä? Söivätkö jätti kissat jätti eläimiä? Miltä jätti hiiri näyttäisi? Entä jos joskus minä vain murskaantuisin jätti hiiren alle? Tai koko leiri jäisi suuren hiiren alle? Huomaisiko kukaan etgä olin kadonnut? Saati miten leiri saataisiin turvaan jätti saaliin alta? Miltä jätti kissan puhe kuulostaisi?
”Iltakaiku taitaa olla klaanin suurin kissa tällä hetkellä Kaurispentu”, Hän kertoi. Painoin nimen mieleeni, valmiina tarkastamaan miten suuri tuo kissa olikaan. Sisareni alkoivat pörräillä isäni ympärillä puheillaan ja kysymyksillään, joten siirryin sivuun mielulla, pesten turkkiani ja seuraten sisarieni menoa. He olivat kuin.. pörrääviä ötököitä, kuinka kauan isä pystyisi selviämään ötököitten hyökkäyksestä? Oliko kukaan koskaan kuollut ötököiden hyökkäyksessä? Sitä olisi hyvä kysyä Liljatuulelta. Olimme tosissaan opetelleet kävelemään, vaikka se olikin hankalaa osasin joten kuten raahautua eteenpäin näillä kömpelöillä jaloilla. Millaista olisi omistaa enemmän tassuja? Kuten kuusi jalkaa? Koska neljä oli juuri tarpeeksi, enkä ollut koskaan nähnyt eläintä kahdella jalalla. Päässäni alkoi muodostua jo kuva millaista olisi elää jättiläis yhteisössä kuusijalkaisena kissana. Rankkaa, sanoisin minä.
”Mitä sinä mietit pikkuinen?”, Kuulin tutun äänen. Palasin maan pinnalle kohtaamaan emoni meripihkaisia silmiä. Niin, miten sen selittäisi?
”Millaista olisi elää kuusijalkaisena kissana joka on valtavan kokoinen”, Tokaisin ääneen. Emoni hämmentyi aluksi, miettien varmaan mitä vastata.
”Varmasti oman laatuista ja hienoa”, Auringonkajo tokaisi. Nyökkäsin jatkaen ajatuksiani.

//313 sanaa
//Pennut tai mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kiirehdin aukiolle pää viidentenä jalkana, peläten Utusielun olevan jo odottamassa kärsimättömänä minua. Mutta kun tulin pääaukiolle, en nähnyt mestariani missään. Ehdin jo säikähtää, että hän oli lähtenyt harjoituksiin ilman minua, mutta vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka typerältä ajatus oli kuulostanut. Hänen tehtävänsä oli kouluttaa minua, eikä siitä tulisi mitään, jos en itse ollut mukana oppimassa.
Juuri siistitty turkkini kastui vesisateessa. Koska en löytänyt mestariani aukiolta, arvelin hänen olevan paossa sadetta sotureiden pesässä. En ollut koskaan ennen käynyt sotureiden nukkumapaikoilla, joten tämä oli ensimmäinen kerta. Toivoin todella löytäväni Utusielun sieltä.
Hipsin aukion poikki kahden suuren yhteen kasvaneen kuusen luokse ja pysähdyin hetkeksi miettimään, missä Utusielun petipaikka mahtoi sijaita. Olin kuullut, että kokemattomammat soturit nukkuivat ensimmäisessä kerroksessa juurien alapuolella ja kokeneet soturit toisessa kerroksessa puun sisällä olevassa kolossa. Työnnyin pensaan läpi peremmälle pesään aloittaakseni etsinnät.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut kääntää pesää nurin löytääkseni Utusielun, sillä huomasin hänet miltei samalla hetkellä, kun astuin vähän avarampaan tilaan eteisen jälkeen. Soturitar vaihtoi kieliä Halavaviiksen kanssa, mutta huomatessaan minut, hän keskeytti tekemisensä ja nousi istumaan.
”Hiilitassu, mitä sinä täällä teet?” kilpikonnalaikkuinen naaras kysyi hivenen yllättyneen kuuloisena. Halavaviiksi hänen takanaan katsoi minuun päin uteliaasti, vaikkakin hän vaikutti vähän ärsyyntyneeltä siitä, että olin tullut häiritsemään heitä.
”Luulin, että lähdemme harjoituksiin”, sanoin kulmiani ihmeissäni kurtistaen. Nyt oli puolestaan Utusielun vuoro olla hämmentynyt.
”Eikö Korppitassu välittänyt sinulle viestiä? Minä ja sinä, Hallavarjo sekä Korppitassu ja Halavaviiksi lähdemme tänään rajapartioon, joten päätin siirtää harjoitukset illemmaksi.”
”Ei hän sanonut mitään.” Muistelin aamulla käymäämme lyhyttä keskustelua Korppitassun kanssa, enkä muistanut naaraan maininneen missään vaiheessa rajapartioon lähtemistä tai myöhemmäksi siirrettyjä harjoituksia. ”Ehkä hän vain unohti sanoa asiasta minulle. Hän vaikutti olevan niin kovin innoissaan siitä, että pääsee tänään taas jatkamaan harjoittelemista Hallavarjon kanssa.”
Utusielu nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. ”Voi olla. Mutta joka tapauksessa, pidämme harjoitukset vasta partion jälkeen. Käy nyt syömässä jotakin ja keksi itsellesi muuta tekemistä. Tulen noutamaan sinua sitten, kun olemme lähdössä.”
”Selvä”, kuittasin asian ymmärretyksi ja poistuin paikalta.
En halunnut jumittaa koko päivää oppilaiden pesällä, joten päätin etsiä seuraa muualta. Katseeni pyyhki leirin läpi, kunnes se osui klaaninvanhimpien pesään pentutarhan vieressä. Klaanissa oli yksi ainoa vanhus, joka vietti siellä päivänsä, mutta kävi aina silloin tällöin haukkaamassa raitista ilmaa aukiolla, jos oli hyvä sää. Ehkä vanha Kirsikkakuono ilahtuisi saadessaan seuraa.
Tassuttelin ripeästi karhunvatukkapensaalle ja pujahdin sisään hämärään mutta suureen tilaan. Heti ensimmäisenä nenääni pisti ummehtuneiden sammalten haju sekä hassu tuoksu, joka tuli Kirsikkakuonosta. En ollut tavannut kovinkaan montaa vanhaa kissaa, mutta ne jotka olin tavannut, olivat tuoksuneet lähes samalta kuin Kirsikkakuono. Kaipa iäkkäillä kissoilla oli oma ominaistuoksunsa, joka näihin pinttyi ajan saatossa.
”Kuka siellä?” kuului varautunut kysymys. Käänsin päätäni varjoissa makaavan vanhan, laihan kissan suuntaan, jonka valkeassa turkissa oli kilpikonnalaikkuja.
”Hiilitassu täällä vain. Tulin pistäytymään nopeasti, ja katsomaan, miten sinä voit”, vastasin rauhallisella äänellä ja astelin lähemmäksi vanhaa naarasta. Kirsikkakuono tutki minua tarkkaan kirkkaansinisillä silmillään, joissa oli kissan korkeasta iästä huolimatta yhä eloisa ja terävä katse.
”Minä voin ihan hyvin, kiitos vain”, klaaninvanhin tuhahti rentoutuneempana ja otti mukavamman asennon sammalillaan. ”Entä itse?”
Totta puhuakseni menin hiukan hämilleni naaraan vastakysymyksestä, sillä en ollut odottanut sellaista. ”No, tuota siis… ei mitään valitettavaa. Ruokaa riittää ja soturikoulutuksenikin etenee hyvää vauhtia. Jos ahkeroin tarpeeksi kovasti, saatan päästä soturiksi vain muutaman kuun sisällä.”
Kirsikkakuono nyökytteli päätään osoittaakseen kuunnelleensa. ”Sehän on hyvä juttu. Oletko sopeutunut hyvin klaanielämään? Minä jo ajattelin, että olen liian vanha oppiakseni enää mitään uusia temppuja, mutta kyllä tämä jossain yksinään kylmissään värjöttelemisen aina voittaa.”
”Joo. Hädin tuskin muistan enää edes elämää ennen Eloklaania. Nyt jos palaisin takaisin erakoksi, tuntuisi oudolta nukkua yksin milloin ties missäkin”, tunnustin. Kirsikkakuonon katseessa oli lämpöä.
”Niinhän se voisi olla. Mutta eikös sinulla ole harjoitukset sen sellaisen mestarisi kanssa? Eikö sinun pidäkin käydä harjoituksissa, jotta voit edes haaveilla soturiksi tulemisesta?” naaras kysyi uteliaana.
”On, mutta vasta myöhemmin päivällä. Menen ensin partioon Utusielun ja muutaman muun kissan kanssa”, selitin nopeasti. Juuri sillä hetkellä kuulin nimeäni huhuiltavan ulkona.
”Minun on nyt mentävä, mutta nähdään taas joskus!” sanoin Kirsikkakuonolle vielä ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni. Vanha naaras maukui minulle lempeät hyvästit.
Tulin aukiolle juuri sopivasti. Halavaviiksi ja Utusielu seisoivat odottamassa piikkihernetunnelin vieressä. Liityin heidän seuraansa. Hallavarjo ja Korppitassu saapuivat vain hetkeä myöhemmin leiriin.
Kaksikko näytti olevan täysin omissa ajatuksissaan, eikä huomannut, kun Halavaviiksi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Olin aikeissa käydä huikkaamassa Korppitassulle ja Hallavarjolle, että partio lähtisi nyt, mutta ajatukseni katkesivat yllättäen, kun Utusielu käski minua pistämään tassua toisen eteen, etten jäisi jälkeen.
Vasta vähän ajan päästä Hallavarjo ja Korppitassu kirivät meidät kiinni, kun olimme jo leirin ulkopuolella. Hidastin vauhtiani päästäkseni kulkemaan Korppitassun vierellä.
”Miten harjoituksissa meni?” avasin keskustelun. Naaras ei vaikuttanut kovinkaan halukkaalta puhumaan asiasta, joten hän vain kohautti lapojaan ja mutisi jotain vastaukseksi.
”Hyvin kai.”
”Entä sitten jalkasi?” Tajusin vasta kysymyksen esitettyäni, kuinka typerästi olin mennyt tekemään, kun näin Korppitassun turhautuneen ilmeen.
”Ihan hyvin. Ei sinun tarvitse koko ajan minusta huolehtia.” Naaras heilutteli häntäänsä selvästi ärsyyntyneenä.
”Anna anteeksi. Ei minun ollut tarkoitus holhota. Ajattelin vain, että sinulla olisi saattanut mennä harjoituksissa ihan mukavasti, kun olit aamulla niin täynnä uutta puhtia, että unohdit siinä sivussa mainita minulle partiosta.”
”Minäkin sain kuulla vasta äskettäin, että osallistumme Hallavarjon kanssa partioon. Miten minä muka olisin voinut kertoa siitä sinulle aamulla?” Korppitassu kuulosti hämmentyneeltä. Nyt minuakin alkoi vähän ärsyttää koko jutun sekavuus, etten edes enää vaivautunut vastaamaan ystävälleni.
Kuljimme jonkin matkaa hiljaisuudessa, kunnes saavuimme Kuolonklaanin rajalle. Paikka oli sama kuin se, jonka olin nähnyt viimeisimmässä unessani, jossa minua vastassa oli ollut Lauhalaukka – oikeastaan Lauhatähti – ja joukko murhanhimoisia kuolonklaanilaisia. Vaikka tiesin sen olleen pelkkää mielikuvitukseni tuotetta, en voinut estää karvojani pörhistymästä epämukavasta tunteesta.

//Korppi?
//905 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu käyttäytyi kummallisesti ja väitti nähneensä todentuntuista unta, jossa minä toimin mukamas parantajana ja hän oli itse Eloklaanin päällikkö, olisi tehnyt mieli kysyä hänen vointiaan, mutta arvelin, että se olisi kuulostanut loukkaavalta varsinkin kun olimme Hiilitassun kanssa melko hyviä ystäviä. Minun ei tehnyt silti mieli miettiä juuri sillä hetkellä ystäväni uniongelmia, koska olin viimein päässyt verryttelemään jalkojani, eikä käpäläni enää kipuillut kamalasti kuten viimeisen parin, pitkän päivän aikana. Hallavarjo oli päättänyt aloittaa kanssani kevyellä vaanimisasento harjoituksella, jonka jälkeen lähtisimme luultavasti metsästyspartioon. Päätin ottaa takaisin kaiken menettämäni, harjoituksettoman ajan ja harjoitella kunnolla saadakseni tehtyä Hallavarjon ylpeäksi. Laskeuduin asentoon ja yritin huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka olisin tehnyt väärin. Hallavarjo tarkasteli kulmat kurtussa asentoani joka puolelta. Kuuntelin kun Hallvarjo korjaili asennostani monia pikkuseikkoja, jotka olin jättänyt huomioimatta.
-Nosta häntäsi niin, että se ei kosketa maata ja anna saaliille merkkiä mahdollisesta uhkasta, Hallavarjo opasti, asentoani edelleen arvioivasti silmäillen.
Nostin varovaisesti tuuheaa häntääni, jotta tasapainoni ei pettäisi, enkä mätkähtäisi kipeästi kuonolleni maahan.
Hallavarjo nyökäytti tyytyväisenä päätään kun oli hetken kuluttua huomioinut kaikki mahdolliset pikku viat asennossani.
-Nyt asentosi on täydellinen! Mestarini kannusti silmät ylpeästi kimmeltäen.
Onnistumisen ilo raivasi virheiden katkun tieltään ja kupli rinnassani iloisesti.
-Nyt voit nousta, lähdemme seuraavaksi rajapartioon, Hallavarjo ehdotti ja värisytti viiksiään odottavaisesti.
-Rajapartioon? Mutisin hämmästyneenä kun olin noussut nopeasti asennostani.
Hallavarjo pyyhkäisi hämillään hiekkaista maata.
-Nii-in, et ole päässyt pitkään aikaan rajapartioon ja…Hallavarjo aloitti jämäkästi perustelunsa.
-Ja et halua rasittaa minua liikaa, vai? Murahdin, hännälläni turhautuneena maata pöllyttäen.
-Älä ota tuota liian tosissaan, tarvitset aikaa tottua vaativampiin harjoituksiin parin päivän toimettomuuden jälkeen, Hallavarjo lohdutti, hännällään pikaisesti kohti metsikköä heilauttaen.
Kiristelin hampaitani turhautuneena, mutta tiesin, että mestarini oli ainakin osittain oikeassa. Lähdin astelemaan nopeasti Hallavarjon rinnalla kohti leiriä, jossa partio luultavasti meitä jo odotteli kärsimättömänä. Tunnustelin tuntemuksiani siitä, että Hallavarjo huolehti nykyään paljon terveydestäni. Sisälläni kupli epäilys kokenutta soturia kohtaan, minusta ei ollut normaalia, että tämä vain alkoi huolehtia minusta enemmän, vaikka ainahan olin saanut melko paljon sääliä siltä suunnalta, että olin vaivaisen oppilaan ikäisenä vaeltanut yksin korvessa.
-Korppitassu, muu partio meni jo, vauhtia käpäliin! Hallavarjo naukaisi kylkeäni hännällään kiivaasti tökkien.
Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut, että olimme jo saapuneet leiriin, sekä partio oli jo lähtenyt matkaan.
-Anteeksi, naukaisin, päätäni pikaisesti ravistellen.
Hallavarjon häntä vilahti jo ulos tunnelista ja oletin, että kollille oli tullut kiire kiriä välimatkaa umpeen. Askelsin rivakasti metsikössä partion hajujälkeä seuraten ja pian erotin jo kissojen tunnistettavat siluetit erittäin tarkasti. Loikin Hallavarjon rinnalle ja aloin keskittymään kaikkiin mahdollisiin ääniin ja hajuihin, jotka vain erotin. Huomasin yllätyksekseni partiota tarkastellessani, että mukana olivat minun, Hallavarjon ja Halavaviiksen lisäksi jopa Hiilitassu ja Utusielu, jotka tassuttivat hiljaisina Halavaviiksen takana. Miten ihmeessä olimme taas samassa partiossa?

//437 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin pensaikon läpi omalle paikalleni. Kaikki muut oppilaat olivat jo menneet nukkumaan lukuun ottamatta Korppitassua ja Lakkatassua, jonka olin nähnyt lähtevän mestarinsa Okraviiksen kanssa rajapartioon. Korppitassu oli jäänyt vielä aukiolle haaveilemaan, kun olin siirtynyt pesään suojaan kylmenevältä ilmalta.
Mietin ystävääni käpertyessäni sammalille tiukaksi keräksi. Korppitassu oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä koko päivän. Etenkin parantajan pesässä ollessamme. Kun olin kysynyt asiasta naaraalta, hän oli vain vastannut, ettei tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä Korppitassu ei yksinkertaisesti vain pitänyt Liljatuulesta, mikä oli minusta hivenen outoa, sillä Liljatuuli oli eittämättä yksi mukavimmista kissoista, jonka olin koskaan tuntenut.
Laskin leukani petini reunalle ja vedin sierainteni kautta syvään henkeä. Olin jo sulkenut silmäni, mutta korvani kuulostelivat yhä tarkkaavaisesti ympäristöäni, odottaen kuulevansa Korppitassun tulevan kohta pesään. Mutta häntä ei kuulunut. Olisin ollut kamalan huolissani, jos en olisi ollut niin väsynyt. Vähitellen vaivuin uneen, joka oli varmasti oudoin uni vähään aikaan, minkä olin nähnyt.

Ryömin ulos kolosta, jonka tajusin sijaitsevan Litteäkiven alapuolella. Tunsin itseni paljon isommaksi ja voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, kun kohottauduin hitaasti seisomaan täyteen korkeuteeni.
”Hiilitähti!” tuttu ääni kajahti jostain läheltä. Huuto oli selvästi osoitettu minulle, vaikka nimi kuulostikin vieraalta korvaani. Käännyin kohtaamaan Korppitassun, joka hölkkäsi parantajan pesältä päin minun luokseni. Laikukas kissa näytti erilaiselta. Hänkin oli isompi ja vahvemman näköinen, mutta hänessä oli nyt myös uudenlaista viehkeyttä, joka muistutti minua jostakin.
”Hei, Korppitassu”, tervehdin ystävääni hymyssä suin. Korppitassu katsoi minua hieman ihmeissään.
”Korppitassu? En minä ole enää mikään -tassu. Olen nykyään Korppituuli”, naaras sanoi sen kuin itsestäänselvyyden, ja yllätyin hiukan hänen äänensä mataluudesta. Minusta hän kuulosti vähän Liljatuulelta.
”Ihan miten vaan, mutta meillä on ongelma. Rastastassu palasi juuri partiosta Utusielun kanssa ja he kertoivat kuolonklaanilaisten käyneen heidän kimppuunsa. Olen yrittänyt paikata heitä, mutta vammat ovat vakavat. Sinun pitäisi mennä käymään Kuolonklaanissa ja puhua Lauhatähden kanssa. Tällainen ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää!”
Räpäytin silmiäni suoraan sanottuna tyrmistyneenä. Ei minua sinänsä tyrmistyttänyt käydä juttusilla Kuolonklaanin päällikön kanssa kuin uusi tieto, että Korppitassu – tai siis Korppituuli – oli parantaja. Hänhän oli inhonnut jo pelkkää nopeaa visiittiä parantajan pesässä enemmän kuin mitään.
”No, aiotko seistä siinä toimettomana koko päivän, vai teetkö jotain hyödyllistä klaanisi eteen?” Korppituuli puhui kärkevästi. Hänen häntänsä heilui puolelta toiselle närkästyneesti, ja vasta nyt tajusin katsoa ensimmäistä kertaa hänen silmiään. Ne eivät olleet vaaleanvihreät vaan meripihkanväriset, aivan kuten Liljatuulellakin. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä niitä pitkään, sillä äkkiä huomasin seisovani Kuolonklaanin rajalla vastassani useammasta kissasta koostuva joukko.
Joukon johtaja oli tuttu oranssivalkea kolli, jonka tavallisesti ystävällisissä kirkkaansinisissä silmissä oli nyt kylmä ja armoton katse. Hän oli Lauhalaukka, tai ilmeisesti nyt Lauhatähti. Kollin rinnalla seisoi pienempi, hyvin pitkälti häntä itseään muistuttava kollikissa, jonka tunnistin Ruskatassuksi. Hänkään ei vaikuttanut yhtään omalta itseltään, saati sitten millään tapaa lämminhenkiseltä tai ymmärtäväiseltä.
”Loppusi on koittanut, Hiilitähti. Tästä hetkestä lähtien Eloklaanin reviiri kuuluu Kuolonklaanille!” Lauhatähti mylvi ja nauroi ilkeästi huutonsa päälle. Kissat hänen takanaan yhtyivät kuoroon. Vatsaani kouraisi ikävästi.
Vain silmänräpäystä myöhemmin kissat vyöryivät päälleni ja hautasivat minut alleen. Olin kauhuissani ja yritin pyristellä irti heidän otteestaan, mutta mitä enemmän räpiköin, sitä syvemmälle turkkien ja kynsien sekaan upposin. Pelkäsin hukkuvani heidän painonsa alle.
”Hiilitassu!”

Räpäytin silmäni auki henkeä haukkoen. Pomppasin istumaan ja katselin ympärilleni edelleen pienessä šokissa. Ensiksi villisti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui Korppitassuun, joka katsoi minua kuin puulla päähän lyötyä.
”Korppituuli?” kähisin kurkku kuivana. Korppitassu kurtisti kulmiaan.
”Oliko siinä eilen syömässäsi oravassa jotakin? Et nimittäin näytä voivan kovin hyvin.”
Pudistin päätäni ja annoin jännittyneiden lihasteni rentoutua. Se oli ollut vain unta. Kamalan todellisen tuntuista unta.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Kallistin päätäni hieman takakenoon nähdäkseni pensaikon oksista muodostuvan katon ja höristin korviani. Ulkona satoi vettä.
”Hiilitassu?” Korppitassu maukui uudestaan. Hänen katseessaan oli nyt ihan vähän huolta. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”Joo joo, olenhan minä”, mutisin hieman hajamielisenä. ”Näin vain tosi todentuntuista unta. Sinä olit siinä parantaja. Ja Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö.”
Korppitassun viikset värisivät huvittuneesti. ”Entä kuka sinä sitten olit?”
”Hiilitähti, Eloklaanin päällikkö.” Nyt kun sen sanoi ääneen, tajusin vasta, miten typerältä koko uni kuulosti. Luimistin korviani hieman nolona.
”No niin, Eloklaanin päällikkö, sinuna alkaisin hiljalleen herätä tähän todellisuuteen. Minun on nyt mentävä harjoituksiin Hallavarjon kanssa, enkä usko Utusielunkaan ilahtuvan, jos kuulee sinun nukkuneen näin pitkään.” Laikukas naaras sukaisi vielä kerran rintaansa ja nousi sitten ylös omalla paikallan. Sen jälkeen hän tassutteli ulos pesästä ja katosi harmaaseen aamuun.
Jäin katsomaan hänen peräänsä yhä hiukan tokkuraisena. Hitaasti ryhdyin pesemään omaa turkkiani, joka oli täysi sekasotku unen jäljiltä. Palasin kuitenkin koko ajan ajatuksissani yhä uudelleen takaisin unen maailmaan, jossa minä olin ollut Eloklaanin päällikkö. Rehellisesti sanoen se ei ollut minun heiniäni. Onneksi Mesitähti osasi hoitaa Kuolonklaanin kissojen kaltaiset raakalaiset ja minä sain nukkua yöni rauhassa.

//Korppi?
//748 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Näykin haluttomasti ruskeanharmaata, pulskaa oravaa, jonka Hiilitassu oli avuliaasti siihen tuonut. Ruskean kollioppilaan vatsa taisi olla kovin tyhjä, sillä hän ei nauttinut ruuasta vaan antoi itsensä ahmia varmaan puolet oravasta ennen kuin hoksasi ihmettelevän katseeni.
-Muuten, miksi et pidä Liljatuulen seurasta? Hiilitassu kysyi yhä epäselvästi, suu puolillaan täynnä ruokaa, veikkasin, että kolli oli varmastikin huomannut vaisun käytökseni parantajan seurassa.
Vaihdoin asentoani vaivaantuneena, mutta yritin vaikuttaa tyyneltä, jotta Hiilitassu hyväksyisi pikaisen selitykseni.
-En tiedä, vastasin koska en halunnut paljastaa ystävälleni ihan kaikkea.
Mieleni pienimässäkin sopukassa kuitenkin tiesin, että en ollut tottunut vieläkään tuohon kissaan, joka huolehti yksin klaanin sairauksista ja haavoista, kynsien repeämisiin asti. Hiilitassu venytteli jalkojaan autuaasti ja päästi ilmoille makean haukotuksen. Ilta oli kurkottelemassa kynsiään Eloklaanin reviirille ja osat kissoista olivat painuneet jo yöpuulle. Hiilitassu nyökkäsi minulle uneliaasti ja tassutti hitaasti sisälle hämärään oppilaittenpesään, jonka edessä olimme oleilleet. Katselin mietteliäästi tähtiä, jotka leimahtivat yksitellen valaisemaan hämärtävää maisemaa. Vasta sitten kynnenohuen kuunsirpin siluetti ilmestyi pilviverhon takaa hohkaamaan himmeää valoaan leirin ylle. Vääntäydyin vaivalloisesti, edelleen, hieman kipeää käpälääni vältellen ylös leirin viileästä maasta ja konkkasin oppilaittenpesään, jossa muut uinuivat jo syvässä unessa. Lysähdin väsyneenä, umpiunessa tuhisevan Hiilitassun viereen ja oikaisin jalkani hitaasti tummanvihreälle, pehmoiselle sammalpedille. Hiilitassun kylki kohoili tasaisesti tämän hengityksen tahdissa, kollin tuhinaa tarkasti kuunnellessani minusta oli mukavaa, etten ollut jäänyt erakoksi vaeltelemaan yksin säätilojen armoille. Ummistin tyytyväisenä silmäni ja olin valmiina pääsemään unen pyörteisiin, joiden toivoin minut pian tempaavan mukaansa, sillä huomenna pääsisin taas harjoituksiin, enkä halunnut hortoilla puoliunessa Hallavarjon tarkkailevien silmien edessä.
//244 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Ruskatassu: 26kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Paatsamapentu: 11kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjotettu

Korppitassu: 37kp! –

Hiilitassu: 72kp! –

Iltakaiku: 9kp –

Harhatassu: 10kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Rastaspentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Mesitähti: 17kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hiirenkorva eteni vauhdilla. Aurinko paistoi tälläkin hetkellä taivaalla ja sulatti lunta pois. Joen pinta oli hieman noussut, mutta Lauhalaukan mukaan se ei estänyt uintiharjoituksia, jotka olimme tänään päättäneet aloittaa. Suoraan sanottuna minua jännitti hieman. Pelkäsin, että en pysyisikään pinnalla, vaan vajoaisin pinnan alle enkä pääsisi enää takaisin. Luotin kuitenkin siihen, että Lauhalaukka olisi hyvä opettaja.
Olimme päättäneet aloittaa uintiharjoitukset pienellä porukalla. Minä, Minttuliekki ja Liljatuuli saisimme olla ensimmäiset, joille Lauhalaukka tätä taitoa Eloklaanissa opetti.
”Tässä joki virtaa hiljaisemmin kuin muualla, joten tämä lienee hyvä paikka harjoitella”, oranssivalkea kolli selitti ja pysähtyi joen rantaan. Katselin vettä, joka virtasi hitaasti eteenpäin. Vilkaisin Liljatuulta, jonka katse oli nauliintunut hyiseltä näyttävään veteen.
”Vesi on vielä kylmää tähän aikaan hiirenkorvasta, mutta en usko että se haittaa teitä. Mitä nopeammin pääsette veteen, sitä nopeammin opitte uintitaidon”, kolli selitti ja upotti käpälänsä veteen. Lauhalaukka ei edes säpsähtänyt sen kylmyyttä, vaan kolli asteli veteen. Hänen vatsakarvansa osuivat hyiseen veteen, ja pian kolli pulahti kokonaan uimaan pinnan alle. Pian Lauhalaukka palasi pintaan ja kääntyi meidän puoleemme.
”Tärkeintä on se, että te ette pelkää vettä. Jos pelkäätte, unohdatte varmasti mitä täytyy tehdä. Olkaa rauhallisia ja luottakaa itseenne. Voitte tulla kokeilemaan vettä, ja hiljaa hivuttautua syvemmälle”, soturi ohjeisti, ja me teimme työtä käskettyä. Astuin ensin yhden käpälän varassa veteen. Vesi oli jääkylmää, joten vedin käpäläni pois. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pakotin itseni upottamaan käpäläni uudelleen veteen.
”Se tuntuu aluksi inhottavalta, mutta helpottaa kyllä kun totut siihen”, Lauhalaukka selitti. Vilkaisin Liljatuulta, joka oli jo kokonaan pois rannasta. Vesi osui naaraan vatsakarvoihin, ja tuon pieni keho tärisi kylmästä. Minttuliekki eteni samaa tahtia minun kanssani. Meillä ei ollut mikään kiire, aivan kuten Lauhalaukka oli sanonut.
”Uimmeko me jo tänään?” Liljatuuli kysyi ja kohtasi soturin sinisen katseen. Lauhalaukka naurahti huvittuneena.
”Ehei, tämä ei hoidu ihan yhdessä päivässä. Uimisen opettelu voi viedä pitkään. Totuttelemme tänään vain veteen, ja seuraavalla kerralla voimme kerrata uimisen perusteet”, kolli selitti leveästi hymyillen. Minusta tuntui hyvältä nähdä Lauhalaukka iloisena. Ruskatassun saapumisen jälkeen kolli oli ollut yhtä hymyä koko ajan. Minua ei haitannut hidas eteneminen, vaikka halusinkin mahdollisimman pian oppia uimaan.
”Teillä on aikaa opetella kyllä”, Lauhalaukka virnisti. Hän oli aivan oikeassa.
”Niin tietenkin. Kauanko sinulla meni oppia uintitaito?” Minttuliekki liittyi keskusteluun. Lauhalaukka mietti hetken.
”Olin silloin oppilas, ja silloinen mestarini opetti minua aina välillä. Meni siinä varmaankin lähemmäs kuu, että pystyin uimaan itsekseni ilman mestarini jatkuvaa tarkkailua”, kolli kertoi, ja me kuuntelimme.
Olin jo vatsakarvojani myöten vedessä. Kun vesi kosketti vatsaani, kylmyys tuntui entistä pahemmalta. Vaikka aurinko paistoikin taivaalla ja lämmitti turkkiani, se ei riittänyt. Vedin syvään henkeä, ja astuin syvempään veteen. Kylkeni kastuivat, ja kylmyys tuntui aina vain pahemmalta. Halusin kuitenkin kestää sen, sillä vesi ei minua pelottanut. Minä halusin oppia uimaan.

Kun olimme kaikki saaneet turkkimme märiksi ja totuttautuneet hieman veteen, se ei ollutkaan ollut niin kamalaa. Vedessä käveleminen oli hitaampaa, mutta kyllä siihen oli tottunut kun tarpeeksi kauan sitä oli tehnyt. Vesikään ei ollut tuntunut niin kylmältä loppujen lopuksi, se oli ollut oikeastaan ihan lämmintä. Mutta kun olimme nousseet pois vedestä, kylmyys oli taas iskenyt. Olin onnekas, että turkkini oli lyhyt. Paksu ja pitkä turkki olisi painanut huomattavan paljon märkänä, ja sen kuivumiseen olisi varmasti mennyt puoli päivää.
”Nuolkaa turkkinne suurin piirtein kuiviksi, niin ette vilustu paluumatkalla”, Lauhalaukka selitti. Olin päätellyt sen itsekin, että turkin kuivaaminen olisi järkevää ennen leiriin paluuta. Aloin sukia lyhyttä turkkiani pitkin kielenvedoin.
”No, mitä mieltä olitte vedestä?” Lauhalaukka kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
”Se oli aluksi kylmää, mutta tuntui sitten lopuksi ihan mukavalta. Kyllä meistä uimareita vielä tulee”, virnistin huvittuneesti. Lauhalaukka nyökytteli päätään.
”Milloin pidämme seuraavat harjoitukset?” Liljatuuli kysyi.
”Sopiiko teille kahden päivän kuluttua?” oranssivalkea kolli ehdotti, eikä kenelläkään ollut mitään ajankohtaa vastaan. Mitä useammin pääsisimme veteen, sitä nopeammin voisimme oppia uintitaidon ja opettaa sitä myös muille.

Paluumatka sujui nopeasti, kun keskustelimme koko matkan. Juttelimme lähinnä siitä, miten klaanilaiset opetettaisi uimaan. Tulimme siihen tulokseen, että aluksi Lauhalaukka opettaisi uintitaidon meille, ja vasta sitten alkaisimme opettaa sitä muille. Ei ollut järkeä opettaa kaikkia kerralla, sillä silloin varmastikaan puolet eivät oppisi mitään. Mitä pienempi porukka, sitä helpompi oli opettaa ja oppia. Hyvästelimme toisemme leirin pääaukiolla, ja minä suuntasin saman tien pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidontuoksu.
”Hei, miten uintiharjoitukset menivät?” Aurinkokajo kysyi ja kohtasi katseeeni hymyillen.
”Ihan hyvin, vaikka emme me vielä uineet. Totuttelimme vain veteen, mutta ehkä ensi kerralla pääsen jo uimaan”, virnistin innoissani. Aurinkokajo hymyili lämpimästi. Katseeni siirtyi nukkuviin pentuihin. He olivat käyttäneet viime päivät kävelemisen opetteluun.
”Huomenta, pienokaiset. Isänne tuli tervehtimään teitä”, Aurinkokajo puski kuonollaan pennut hereille. Neljän pentumme lisäksi Aurinkokajon vatsan vierellä nukkui viides pentu. Paatsamapentu oli löydetty klaanin rajalta, ja onnekseni kumppanini oli suostunut huolehtimaan pienokaisesta. Viidessä pennussa oli varmasti paljon tehtävää, mutta uskoin Aurinkokajon suoriutuvan siitä erinomaisesti.

//Pennut?
// 771 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuljetin käytetyn ja kuivan mutta haisevan sammalrullan leirin ulkopuolelle. Hautasin sen loskalumen alle ja toivoin sen ehtivän maatua ennen lumien sulamista, sillä muuten viherlehden tullen vanhat sammalet haisisivat varmasti leirissä asti.
Katsoin sivusta, kun Korppitassu teki samoin lopuille sammalille. Sitten laikukas naaras kääntyi minun puoleeni. Hänen viiksiinsä oli tarttunut pieni haituva kuivaa sammalta, jonka hän huiskaisi nopeasti pois tassullaan.
”Mitä sitten?” Korppitassu kysyi nenäänsä niiskauttaen. Vihjasin naarasta seuraamaan perässä ja lähdin tassuttelemaan takaisin leiriin.
Matkalla piikkihernetunnelin poikki selitin ystävälleni, mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä. ”Liljatuulelta löytyy muistaakseni tuoreita sammalia, joita saa käyttää pedin tekemiseen. Ehkä hän voi antaa meille pari palaa Aurinkokajon ja pentujen petejä varten.”
Korppitassu ei vaikuttanut järin ilahtuneelta kuullessaan joutuvansa taas parantaja pesälle, vaikkei hän ollutkaan menossa tapaamaan Liljatuulta potilaana tällä kertaa. Ehkä hän ei vain pitänyt yrttien kitkerästä hajusta?
Hölkkäsin aukion poikki parantaja pesälle Korppitassu kintereilläni. Sukelsin kahden kiven välistä sisälle hämärään pesään, jossa sieraimiini lehahti tymäkkä tuoksu. Minun ei tarvinnut edes huhuilla Liljatuulta nimeltä, sillä pienikokoinen, tummanharmaa parantajakissa astui hyvin äkkiä esiin jostain pesänsä uumenista.
”Kuinka voin auttaa?” naaras kysyi rauhallisella äänellä ja silmäili minua ja Korppitassua tutkivasti meripihkanvärisillä silmillään. Arvatenkin kissa yritti löytää meistä mahdollisia paikattavia kohtia.
”Tulimme hakemaan lisää sammalta pentutarhan peteihin. Onko sinulla sitä?” naukaisin nopeasti toivoen vastauksen olevan myöntävä, koska muuten joutuisimme lähtemään ulos tonkimaan sitä lumen alta.
Liljatuuli räpäytti silmiään. ”On toki. Odottakaahan hetki, niin minä käyn hakemassa teille”, hän sanoi ja katosi sitten hetkeksi nurkan taakse. Korppitassu vieressäni liikehti hiukan levottomasti. Huomasin hänen katseensa poukkoilevan ympäri pesää.
”Tässä näin”, Liljatuuli murahti laskiessaan tupon tuoreita sammalia jalkojemme juureen. Nyökkäsin parantajalle kiitollisena ja kumarruin ottamaan sammalet leukojeni väliin. Vilkaisin nopeasti Korppitassuun, joka kyykistyi jokseenkin vaivalloisesti ainoastaan toiseen etujalkaansa turvaten noukkimaan loput sammalista ylös maasta. En halunnut nolata häntä Liljatuulen edessä, joten pysyttelin hiljaa. Mutta sitten Liljatuuli otti itse ystäväni loukkaantuneen jalan puheeksi.
”Miten käpäläsi voi, Korppitassu?”
”Hyvin.” Korppitassu suoristi selkänsä ja puristi sammalet tiukasti leukojensa väliin.
”Ethän ole rasittanut sitä?” Liljatuuli istahti alas ja laski häntänsä etutassujensa päälle.
”En ole”, Korppitassu vastasi lyhyesti. Tilanne ei selvästikään ollut hänelle mieluinen, ja tavallaan minä ymmärsin häntä. Mutta sitä minä en ymmärtänyt, miksi hän ei halunnut hoitaa kipeää jalkaansa kuntoon parantajan pesässä. Minusta Liljatuuli oli kiva ja hänen kanssaan olisi voinut viettää enemmänkin aikaa.
”Hieno juttu”, Liljatuuli hymähti. ”No, menkäähän nyt, ettei Aurinkokajon tarvitse odottaa.”
”Selvä. Kiitoksia!” sanoin tukehtuneella äänellä sammalten takaa ja käännyin ympäri poistuakseni. Korppitassu tupisi myös kiitoksensa parantajalle ja kinkkasi perässäni ulos pesästä.
Pentutarhalla levitimme uudet sammalet vanhoille paikoille ja pöyhimme ne oikein mukaviksi. Sitten autoimme Aurinkokajoa siirtämään pennut uusille sammalille. Minusta ne olivat aika söpöjä. Viidestä pennusta vasta Rastaspennulla oli silmät auki, ja hän katseli minua ja Korppitassua sinisillä pentusilmillään uteliaasti. Naaras oli aivan emonsa näköinen.
”Onko sinulla nälkä?” kysyin Aurinkokajolta, joka oli siirtynyt sukimaan pentujaan. Kuningatar pudisti päätään.
”Ei minulla hätää ole. Voin kyllä itsekin hakea ruokaa, kun siltä tuntuu. Se on ihan hyvää liikuntaa”, Aurinkokajo kehräsi. Nyökkäsin ja käännyin katsomaan Korppitassua, joka ihasteli yhä pentuja.
”Entä onko sinulla nälkä? Voisimme käydä kysymässä Hallavarjolta ja Utusielulta, saisimmeko ottaa jo ruokaa”, ehdotin ystävälleni. Minua ainakin hiukoi jo, ja kovasti! Vatsani kurisi siihen malliin, että se tarvitsi täytettä ja vähän äkkiä sittenkin.

//Korppi?
//521 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu oli kysynyt minulta haluaisinko tulla hänen kanssaan toteuttamaan pentutarhan puhdistus operaatiota.
-Totta kai, se voittaa täysin toimettomana istuskelun, naukaisin loskalunta laikukkaalla hännälläni päältäni pois sukien.
-Kunhan vain Hallavarjo antaa luvan, lisäsin totisena.
Hiilitassu nyökäytti innostuneena päätään ja suuntasi ensimmäisenä kohti soturienpesää varmaankin aikeissa tarkistaa olisiko mestarini sisällä.
Kolli pujahti sisään ja katosi nopeasti näkyvistä. Hipsin varovasti, toista käpälääni vältellen hänen peräänsä ja puikahdin hämärään tilaan. Näin Hiilitassun, joka väitteli kiihkeästi Hallavarjon kanssa pesän nurkassa. Pesässä ei onneksi ollut ketään muita sillä meteli oli korviahuumava.
-Hallavarjo ja Hiilitassu olkaa hiljempaa! Sähähdin korvat luimuun painettuina.
-Hei Korppitassu! Hallavarjo naukaisi yhtäkkiä minut huomattuaan ja tassutti pehmein käpälin luokseni.
Kolli talutti minut nopeasti ulos pesästä vilkaisten Hiilitassuun merkitsevästi.
Kun olimme ulkona mestarini kääntyi puoleeni huolestunut ilme naamallaan.
-Oletko varma, että jaksat mennä auttamaan Hiilitassua? Hallavarjo kysyi silmiään epäileväisesti siristäen.
-Olen, olen! Huudahdin närkästyneenä siitä, että Hallavarjo luuli etten oikeasti jaksaisi tehdä jotakin, joka muistutti vähääkään harjoituksia.
Hiilitassu tassutti kummastuneena ulos soturien pesästä ja silmäili kysyvästi vuorotellen minua ja hölmistynyttä mestariani.
-Hyvä on, saat lupani. Hallavarjo huokaisi minua vielä kerran nopeasti vilkaisten ja työntyi Hiilitassun ohitse takaisin soturienpesän varjoon.
-Mikäs häneen tuli? Hiilitassu kummasteli kun tassutimme hiljaisina pentutarhaa kohti.
-Ei mikään…kai, mutisin Hallavarjon suojelevaista käytöstä ihmetellen.
Kun astelimme rinta rinnan pentutarhaan siellä oli rauhaisa tunnelma kun kaikki Aurinkokajon pennut olivat käpertyneet emonsa mahan alle.
-Hei Autinkokajo, tulimme siivoamaan pentutarhan. Kuiskasin ja astelin varovasti lähemmäs.
-Voisitko siirtyä tuohon toiselle makuualuselle, siksi aikaa, että vaihdamme omasi? Hiilitassu kysyi hiljaa, kiemurtelevia pentuja silmäillen.
-Emo? Keitä nuo ovat? Silmänsä avannut Rastaspentu kysyi meitä emonsa vierestä katsellessaan.
Aurinkokajo kumartui nuolaisemaan pentunsa päälakea lempeästi.
-He ovat Hiilitassu ja Korppitassu. Heidät käskettiin tulla siivoamaan täällä. Aurinkokajo vastasi lempeästi hymyillen.
Rastaspentu ynähti pienesti ja painautui lähemmäs emoaan.
Muutkin pennut alkoivat kiemurrella ja vingahdella.
-Tulkaahan pikkuiset, siirrytään hieman. Aurinkokajo naukui ja nosti erään pennuista suuhunsa.
-Me voimme ottaa loput. Naukaisin hiljaa, pieni hymy kasvoillani.
Autinkokajo nyökkäsi ja asettui toiselle makuusijalle makaamaan.
Nostin varovaisesti ruskeavalkoisen Nokkospennun emonsa viereen ja siirryin pörheäturkkiseen Kaurispentuun. Laskin pienen kollin varovasti emonsa lähelle ja vilkaisin Hiilitassuun, joka oli juuri asetellut Paatsamapennun hellästi Kaurispennun viereen.
Hiilitassu siirtyi makuualusiin, mutta minä jäin hetkeksi katselemaan hymyillen pentuja, jotka imivät ponnekkaasti maitoa.
-Tule auttamaan. Hiilitassu aneli kun oli kuljettamassa tomuista sammalpalloa pois pesästä. Kasasin käpäliäni taitavasti käytellen lopuista sammalista pallon ja lähdin tassuttamaan Hiilitassun perään, kohti pentutarhan uloskäyntiä.

//Hiili?
//386 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavana aamuna Utusielu oli tullut herättämään minut varhain. Olin ollut vielä liian uninen kysyäkseni syytä näin aikaiselle lähdölle, joten olin vain seurannut mestariani ulos leiristä turkki sotkuisena ja silmät yhä sikkurassa.
Ulkona oli vielä pimeää. Aurinko nousisi vasta vähän ajan päästä, jos silloinkaan, sillä viime aikoina oli ollut melko pilvistä. Nyt kun olin jo saanut karistettua suurimman osan väsymyksestä painamasta silmäluomiani alaspäin, uteliaisuuteni heräsi.
”Miksi me lähdimme harjoituksiin jo ennen auringonnousua?”
Utusielu käveli vain eteenpäin. Hän kyllä vilkaisi nopeasti minun suuntaani vihreillä silmillään, mutta näytti siltä, että hänellä oli jotakin mielessään, eikä tuo osannut pukea sitä vielä sanoiksi.
”Harjoitellaanko kenties pimeässä suunnistamista?” esitin varsin kekseliään ideani nopeuttaakseni naaraan ajatusprosessia. Olin tunnetusti hyvin malttamaton persoona, jolle odottelu oli yhtä kivaa kuin kirppujen poistaminen vanhuksen takamuksesta.
”Ei, emme harjoittele. Itse asiassa tänään ei harjoitella ollenkaan, koska eilisistä harjoituksista toipuminen ottaa oman aikansa. En nimittäin halua saatella oppilastani parantaja pesälle jonkin venähdyksen tai lihasrepeämän takia, joka oltaisiin voitu ehkäistä riittävällä levonsaannilla”, kuulin Utusielun äänessä hienoista kireyttä hänen puhuessaan.
”Miksi me sitten ollaan täällä?” kysyin vähän levottomana. Outo jäykkyys ei yhtään ollut mestarini tapaista. Pelkäsin tehneeni jo jotakin niin kamalaa, että naaras harkitsi lopettavansa mestarinani olemisen. En tosin tiennyt, oliko sellainen klaanin laissa edes mahdollista.
”Halusin vain puhua kanssasi siitä eilisestä – ja sitä paitsi, saat hyvän tilaisuuden verrytellä lihaksiasi”, Utusielu naukui nyt jo paljon pehmeämmällä äänellä ja kääntyi katsomaan minuun päin. ”Saitteko varmasti sovittua välinne Kirpputassun kanssa?”
Räpyttelin silmiäni vähän yllättyneenä. Siitäkö vain tässä oli koko ajan kiikastanut? ”Joo, puhuin hänen kanssaan vielä ennen nukkumaanmenoa, ja asia oli kunnossa.”
”Se on hyvä”, Utusielu hymähti tyytyväisenä. ”Entä sinä itse? Miten voit?”
”Hyvin”, vastasin hieman vastahakoisesti. En pitänyt siitä, että minua paapottiin, mutta en myöskään halunnut olla töykeä mestarilleni, joka vain oli huolissaan hyvinvoinnistani. ”Menetin vain malttini eilen, en käynyt kenenkään kimppuun – tai no, ainakaan kirjaimellisesti.”
”Kuule, jos sinusta koskaan tuntuu, että olet tekemästä pikku jutusta valtavan kohtauksen, kannattaa kokeilla laskea kymmeneen mielessä ja harkita sitä, mitä olet aikeissa sanoa jollekin toiselle. Siitä voi olla apua ainakin näin aluksi, kunnes keksit parempia tapoja itsehillintään.” Vaikka en pitänytkään tavasta, jolla Utusielu minulle puhui, aioin kuitenkin ottaa hänen neuvoistaan kopin ja käyttää niitä tositilanteen tullen. Kuitatakseni naaraan asian ymmärretyksi, nyökkäsin pienesti.
”Hieno homma. Nyt voit palata leiriin. Koska emme tänään harjoittele, saat siivota pentutarhan aikasi kuluksi”, Utusielu sanoi ja yritti selvästi pitää naamansa peruslukemilla, vaikka huomasinkin hänen viiksiensä värisevän hiukan.
”Hyvä on”, huokasin, mutta keksin sitten ehdottaa jotakin: ”Saanko pyytää Korppitassua avukseni? Hänkään ei ole harjoituksissa tänään, koska on yhä Liljatuulen määräämällä sairasvapaalla.”
Utusielu nyökkäsi. ”Mikä ettei. Teidän täytyy vain kysyä asiasta vielä Hallavarjolta.”
”Niin teemme!” hihkaisin kääntyen ympäri kannoillani. Juoksin edeltä leiriin, johon ei ollut kovinkaan pitkä matka. Katsoessani piikkihernetunnelin suun kohdalla taakseni, näin Utusielun jääneen istumaan ulos. Hän katseli valkenevaa taivasta omiin ajatuksiinsa uppoutuneen näköisenä.
Puoleksi ryömin, puoleksi juoksin tunnelin läpi aukiolle, jossa kissat olivat jo heräilemässä. Näin Korppitassun makoilemassa oppilaiden pesän edustalla varsin kyllästyneen oloisena. Syöksyin hänen eteensä sellaisella vauhdilla, että onnistuin lennättämään hänen päällensä vähän loskalunta jarruttaessani. Korppitassu sihahti närkästyneenä ja pomppasi seisomaan.
”Anteeksi”, virnistin pahoittelevasti. ”Tulin vain kysymään, haluaisitko tulla auttamaan minua pentutarhan siivouksessa? Jos suostut, meidän pitää kysyä vielä Hallavarjon lupa.” Katsoin ystävääni toiveikkaana. Siivoamisesta tulisi kaksin verroin mukavampaa, jos naaras suostuisi tulemaan avukseni.

//Korppi?
//532 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Tunsin emoni pehmoisen kuonon niskassani. Hänen tasaisesti tuhiseva hengityksensä puhalsi sitä vasten kuin iso kiltti tuulenpuuska. Lopulta emon kielen sipaisu selässäni sai kehoni kunnolla heräämään, ja avasin suuni jättiläismäiseen haukotukseen. Emo kehräsi pehmeästi ja hiljaa. Silmäni aukenivat, mutta kaikki oli niin kirkasta ja sumeaa, että jouduin miltei heti ummistamaan ne uudestaan.
”Huomenta, Rastaspentu”, emo nuolaisi päälakeani. Hänen äänensä oli kaunis.
Nyt yritin uudestaan. Avasin varovasti silmäni, sitten räpyttelin rivakasti. Nyt kaikki alkoi näkyä. Olin suuressa pesässä, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin ylenpalttisen kirkas. Se oli itseasiassa aika hämärä. Kääntelin päätäni puolelta toiselle, mutten emon ja vierelläni makaavien myttyjen lisäksi nähnyt pesässä olevan ketään muuta. Mutta toisaalta, eihän tästä emon sylistä myttyvuoren keskeltä mitenkään kehuttavaa näköetäisyyttä mihinkään ole, varsinkin kun nämä mytyt möyrivät epämääräisesti jaloissani. Heilautin velttoa pyllyäni saadakseni siihen tuntoa, ja tämä sai jonkun mytyistä vingahtamaan. Hyvästi emo ja myttyset, minä lähden seikkailulle!

Loikkasin emon sylistä, vääntäen jalat eteeni. Kuitenkin, maahan palatessani jalkani eivät ottaneetkaan iskua vastaan, vaan ne luisuivat altani. Laskeuduin siis masulleni maahan. Tämä säikäytti minut ja vinkaisin, vaikkei minuun sattunut. Yritin nousta ylös, mutta jalkani eivät vieläkään jaksaneet ottaa painoani vastaan, jolloin keikahdin nyt kyljelleni. Nyt minua alkoi ärsyttää. En minä tällä tahdilla pääse ikinä näkemään suurta pesää! Kuulin emoni nauravan lempeästi takanani ja yllättäen iso, pörheä häntä alkoi hilata minua takaisin emon ja myttyjen luo. Pian tajusinkin, että huijui onpas emolla jättiläismäinen häntä!
”Ei sinulla vielä ole kiire mihinkään”, emo puski minua kuonollaan. ”Ihailtava yritys, kuitenkin.”
Tunsin itseni hetkellisesti epäonnistuneeksi ja tyhmäksi, mutta emon sanat saivat minut taas piristymään. Ehkä hän oli oikeassa. Kai minä voisin vielä hetken odottaa.
”Sitä odotellessa, tutustuisitko sisaruksiisi ensin?” kysyi emo.
Käänsin pääni taas häneen, sitten myttyihin, sitten taas häneen. Ovatko nämä mytyt minun sisaruksiani vai? Emo nyökkäsi, ja jatkoi naurahtaen:
”Et ole ainoa pentuni. Nimeni on muuten Aurinkokajo”, emo nuolaisi minua taas.
Silmäni pyöristyivät tästä kaikesta. Sisaruksia? Aurinkokajo?

//Sisarukset? Mesi??
309 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Aamu valkeni sumuisena, mutta leutona silmieni edessä, aurinkokin oli ilmestynyt lämmittämään oppilaidenpesän etualaa mukavasti. Lumikasoista oli jäljellä vain märkää loskalunta, joka sai polkuanturat kihelmöimään kun sellaiseen sattui käpälänsä työntämään. Hiilitassu oli myös onneksi päässyt epäilyksistään Kirpputassua kohtaan ja piti oppilasta samanveroisena, ellei jopa parempana kuin hän itse. Räpyttelin silmiäni kirkkaassa valossa, joka kohdistui suoraan siihen paikkaan missä istuskelin. En vaivautunut ihan täysin noudattamaan Liljatuulen neuvoja vaan saatoin välillä yrittää vaivihkaa harjoitella hieman, Hiilitassu oli tietenkin äkännyt touhuni ja käskenyt vitsikkäästi lopettamaan sen uhalla, että tämä tosiaan raahaisi minut Liljatuulen eteen, kertoen samalla pikku salaharjoituksistani. Tiesin, ettei Hiilitassun juttua kannattanut ottaa tosissaan, mutta minun oli pakko myöntää, että minuakin hieman hermostutti, parantajan luokse uudelleen meneminen. Olin jälleen yksin istuskelemassa ulkona, ajatukset harhaillen missä sattuu. Minusta oli erikoista, että parantaja pystyi sillä tavalla pitämään muita käpäliensä tiukassa otteessa, olin kyllä ymmärtänyt silloin kun tänne vasta saavuin, että parantaja auttoi loukkaantuneita, mutta minua arvelutti Liljatuulen melkoisen vahva sananvalta. Tiesin, ettei hänessä muuten ollut mitään erikoista, mutta en silti viihtynyt naaraan seurassa kuin vain silloin kun se oli ihan välttämätöntä. Venyttelin autuaasti käpäliäni yksi kerrallaan ja köyristin selkääni, se nimittäin oli hieman kipeänä sillä nukkumis asentoni oli ollut melkoisen epämukava. Päivä oli alkanut yksitoikkoisesti, ihan tavanomainen aamu, paitsi, että minä vain istuin oppilaiden pesän edessä, odottaen, että jotakin kiinnostavaa ilmaantuisi näkökenttääni.
Klaanin ilmapiiri oli hyväntuulinen ja kaikki olivat tekemässä omia askareitaan, saalistamassa, partioimassa tai taisteluharjoituksissa oppilaittensa kanssa. Ensimmäisen kerran mielessäni klaaniin saapumisen jälkeen olisin vain halunnut vapautua kaikista tylsistä asioista ja olla vain täysin vapaa, ilman kahleita jotka velvoittivat minut tähän klaaniin. Olisin kaivannut jonkun kissan lämmintä hymyä, joka saisi minut tuntemaan, että kuulun tänne yhtä paljon kuin esimerkiksi Hiilitassu. Painauduin maahan ja tarkkailin vaaleanvihreät silmät pelkkinä viiruina muiden kissojen tunnetiloja, kaikki näyttivät sangen iloisilta tänä aamuna.
//Hiili?
//293 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minä ja Hallavarjo olimme saaneet yhdessä patistettua Korppitassun parantajan pesälle tarkistukseen. En ollut mennyt hänen mukaansa, sillä tämä tuntui olevan naaraan ylpeydelle ihan tarpeeksi iso kolaus jopa ilman minun ärsyttävää hössötystäni. Niinpä olin päättänyt odottaa häntä oppilaiden pesällä, jonne arvelin tuon suuntaavan joka tapauksessa, kunhan pääsisi pois Liljatuulen käsittelystä.
Oppilaiden pesässä alkoi tulla täyttä. Minun, Korppitassun ja Kirpputassun lisäksi pesään olivat muuttaneet Lakkatassu, Harhatassu ja Ruskatassu. He kaikki olivat entisiä erakkoja. Tiesin Ruskatassusta sen verran, että hän oli tullut klaaniin vanhempiensa Iltakaiun ja Taivaslaulun kanssa, mutta en ollut koskaan jutellut kollille. Harhatassusta ja Lakkatassusta tiesin vielä vähemmän.
Kuluneen kuun aikana klaani oli saanut paljon vahvistuksia, mikä oli varmaankin hyvä juttu. Mesitähden puoliso Aurinkokajo oli synnyttänyt neljä pentua. Uskalsin jopa salaa toivoa, että minusta ehtisi tulla soturi, ennen kuin he pääsisivät oppilaiksi. Sitten voisin toimia mestarina jollekin heistä, vaikkakin uskoin Mesitähden valikoivan tarkkaan mestarit omille pennuilleen. Hän varmasti valitsisi ne soturit, jotka tietäisivät soturilain ja osaisivat välittää klaanielämän perustaidot nuorille kissoille.
Kyllä minäkin jotakin osasin, mutta en kieltänyt sitä, että minulla oli vielä paljon opittavaa. Aluksi klaanin tavoille opetteleminen oli tuntunut todella vaikealta, mutta onnekseni olin ollut vielä niin nuori, että olin oppinut ne nopeammin kuin monet vanhoista, klaaniin uusina tulleista kissoista.
Korvani nytkähtivät pesän suuaukon suuntaan. Korppitassu nilkutti sisälle pesään ja kahisutti samalla koko pensaikkoa. Kirpputassu käänsi kylkeä viereisellä pedillä ja mutisi jotakin unenpöpperöisenä. Laikukas naaras könysi omalle paikalleen lähelle minua. Katsoin häntä odottaen kuulevani tuloksia jalan tilanteesta, mutta samalla peläten, että oppilas oli yhä käärmeissään minulle siitä, kun olin nolannut hänet Hallavarjon edessä.
”Se on vain venähtänyt”, Korppitassu sanoi lopulta, kun kylläistyi tuijotukseeni. Jos olisin sanonut, ettei uutinen ollut liikuttanut minua millään tasolla, olisin valehdellut. Olin todella helpottunut siitä, ettei Korppitassu ollut murtanut jalkaansa. Silloin paranemisessa olisi mennyt tuplaten pitempi aika.
”Minun pitää jättää harjoitukset väliin ainakin pariksi päiväksi”, Korppitassu jatkoi. En osannut oikein tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin, että hän oli vähän pettynyt siihen. Ainakin minä olisin ollut, jos olisin kuullut, etten saisi osallistua harjoituksiin pariin päivään.
”Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa ja saat pitää kaikki neljä jalkaasi”, virnistin nopeasti, yrittäen keventää vähän tunnelmaa. Korppitassu pyöritteli vain silmiään, mutta huomasin hänen viiksiensä värisevän aavistuksen.
”No, minä taidan mennä nyt nukkumaan”, naaras ilmoitti ja avasi suunsa isoon haukotukseen. ”Tänään oli rankka päivä.”
”Älä muuta sano”, myötäilin oppilastoveriani, ja tunsin itsenikin yhtäkkiä todella väsyneeksi. Käperryin syvemmälle sammalten sekaan ja vedin jalkani lähelle kehoani.
”Hyvää yötä, Korppitassu”, naukaisin hiljaa, mutta en osannut sanoa, kuulinko naaraan koskaan vastaavan takaisin, sillä vaivuin uneen lähes samalla hetkellä, kun suljin silmäni.

Astelin ulos pesästä. Leirissä oltiin jo hereillä, ja yllättävää kylläkin, aurinko paistoi pitkään taivaan peittäneen pilvireunan takaa kirkkaana. Ensimmäistä kertaa se tuntui oikeasti lämmittävän tummanruskeaa turkkiani. En voinut pidätellä tyytyväistä kehräystä, joka pyrki ylös kurkustani.
”Huomenta, Hiilitassu!” yllätyin vähän kuullessani minulle ennestään lähes tuntemattoman äänen sanovan nimeni. Käännyin katsomaan Kirpputassua, joka tassutteli luokseni. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa oikeasti isoksi, kun jouduin katsomaan alaspäin pieneen mustaan kollikissaan, joka oli kaiken lisäksi vielä minua vanhempi. Ei paljoa, mutta kuitenkin riittävästi.
”Huomenta”, vastasin tervehdykseen hieman hämilläni. En ollut oikeastaan kuullut Kirpputassun puhuvan koskaan. Tai ehkä se johtui siitä, että en vain itse ollut mennyt aloittamaan juttua kollin kanssa. Joka tapauksessa olin utelias kuulemaan, mitä kissa minusta tahtoi.
”Lauhalaukka ja Utusielu ilmoittivat minulle, että meillä on tänään taisteluharjoitukset yhdessä”, pieni kolli kertoi. Katsoin häntä yllättyneenä. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voisi taistella häntä vastaan. Saattaisin vaikka murskata tuon!
Kun en saanut sanottua sanaakaan, Kirpputassu päätti jatkaa: ”Lähdemme iltapäivällä, joten he kehottivat sinua syömään hyvin ja verryttelemään, ennen kuin aloitetaan.” Sen jälkeen hän huiskaisi minulle hännällään hyvästeiksi ja jatkoi matkaansa ohitseni Ruskatassun luo, joka söi tuoresaalista leirin laidalla.
Pystyin vain tuijottamaan hänen peräänsä kuin typerys. Olin liian typertynyt tehdäkseni mitään. Voi hyvä Tähtiklaani, mitähän tästäkin oikein tulisi?

”Minusta tuntuu, että Utusielu ja Lauhalaukka tekivät virheen, kun päättivät laittaa minut ja Kirpputassun vastakkain”, valitin Korppitassulle samalla kun söimme aamiaista. Laikukas naaras katsoi minuun vähän kyseenalaistavasti kulmiaan kohottaen ja nuolaisi viiksiinsä tarttuneen liharippeen suuhunsa.
”Etkö sinä nyt vähän liioittele”, tuo tokaisi.
”Katso nyt häntä!” puuskahdin turhautuneena ja viittasin hännälläni leirin toisella laidalla istuskeleviin Ruskatassuun ja Kirpputassuun. Kirpputassu todella näytti kirpulta Ruskatassun rinnalla, vaikka ei oranssi kollikaan mikään järin suuri ollut. Korppitassu kallisti vähän päätään silmäillessään pikkuruista mustaa kollia, ja katsahti sitten taas minuun. ”En halua, että hän joutuu parantajan pesälle minun takiani.”
”Kirpputassu on meitä vanhempi ja varmasti myös paljon taitavampi”, Korppitassu huomautti. Hän oli kyllä oikeassa, mutta en saattanut myöntää sitä ääneen. ”Ehkä sinulla on vain liian isot luulot itsestäsi.” Huomasin naaraan vaaleanvihreissä silmissä kiusoittelevan katseen. Niiskaisin nenääni mukamas loukkaantuneena.
”Kehtaatkin epäillä taitojani”, murahdin hyvin dramaattisesti ja nousin seisomaan. Lipaisin rintakarvojani mietteliäänä ja käännyin katsomaan Utusielun ja Lauhalaukan suuntaan, jotka olivat siirtyneet istumaan lähemmäksi piikkihernetunnelia. Ele enteili iltapäivän harjoitusten alkamista.
”Nähdään illalla”, sanoin vielä nopeasti Korppitassulle, joka oli siirtynyt pesemään omaa laikukasta turkkiaan. ”Älä telo itseäsi sillä välin, ja koeta levätä.” Naaras heilautti korviaan osoittaakseen kuunnelleensa, mutta oli liian keskittynyt puhdistamaan kyljessään olevaa tahraa, ettei malttanut nostaa katsettaan.
Vilkaisin mestareihin päin hermostuneena. He olivat nousseet nyt seisomaan. Me lähtisimme kohta. Nielaisin epävarmuuteni ja tassuttelin lähemmäksi heitä.

Saavuimme nummelle vähän jälkeen iltapäivän. Oli vielä valoisaa, mutta aurinko oli mennyt piiloon pilvien taakse. Matkalla tänne Lauhalaukka oli selittänyt meille harjoituksen idean. Minä ja Kirpputassu saisimme vuorotellen puolustaa ja hyökätä.
Lumeen oli tallattu tasainen alue, jossa liikkuminen oli huomattavasti kevyempää kuin lumihangessa kahlaaminen. Asetuimme Kirpputassun kanssa eri puolille kehää ja odotimme lisäohjeita Utusielulta ja Lauhalaukalta, jotka puhuivat hiljaa keskenään. Höristin korviani kuullakseni jotakin heidän keskustelustaan, mutta ajatukseni katkesivat, kun Kirpputassu toivotti minulle onnea.
”Jos tämä on ensimmäinen kertasi hyökkäys-puolustus-harjoituksissa, älä lannistu heti. Olen tässä aika hyvä jo, koska olen saanut opetella Lauhalaukan kanssa pitempään”, kolli sanoi. Minua alkoi vähän ärsyttää. Ihan kuin oppilas olisi mollannut minua tahallaan ja yrittänyt saada minut tuntemaan itseni huonommaksi.
Ei. Karistin inhottavat ajatukset pois mielestäni. Minä taas vain ylireagoin. Olisi rauhoituttava ennen yhteenottoa, muuten tulisi rumaa jälkeä. Vedin syvään henkeä ja maadoitin itseni. En kuitenkaan vastannut mitään Kirpputassulle. En halunnut loukata hänen tunteitaan sanomalla asioita, joita katuisin päin.

Kaikki sujui aluksi hyvin rauhanomaisesti. Kuten Kirpputassukin oli aiemmin tunnustanut, hän oli tässä minua aika paljon parempi, ja olin lopulta hyväksynyt asian.
Nyt oli jälleen minun vuoroni hyökätä. Kahdella ensimmäisellä kerralla Kirpputassu oli onnistunut livahtamaan minulta karkuun pienen kokonsa ansiosta, mutta tällä kertaa aioin onnistua. Valmistauduin loikkaamaan kollin niskaan. Siitä olisi tullut kerrassaan hieno loikka, ellen olisi kompuroinut omiin jalkoihini ja mätkähtänyt maahan rähmälleni. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Kirpputassu asteli luokseni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Jotenkin otin tuon kysymyksen todella henkilökohtaisesti. Ihan kuin mitta olisi viimein tullut täyteen ja päässäni pääsi napsahtamaan jokin pahasti. Nousin rivakasti takaisin tassuilleni ja kohdistin jäänsinisten silmieni kiukkuisen katseen pienempään kissaan.
”Älä sinä tule minulle ilkkumaan, pätkä!” sihahdin suutuspäissäni sen enempää ajattelematta. Heti sen jälkeen käännyin ympäri kannoillani ja lähdin juoksemaan poispäin harjoituspaikalta.
En kuitenkaan ehtinyt pitkälle, sillä Utusielu tukki tieni. Hänen vihreissä silmissään oli huolestunut mutta vakava katse.
”Minne sinä kuvittelet olevasi menossa?”
”Anna minun olla!” huusin turhautuneena. Oikeestaan en enää edes tiennyt, mistä olin suuttunut. Ajatukseni olivat kuin raivostunut herhiläisparvi, joka ärsyyntyi siitä, kun sitä häirittiin.
”Hiilitassu”, Utusielu sanoi vakavalla äänellä. ”Tule tolkkuihisi.”
Yhtäkkiä tunsin kuinka kylmä ja märkä sohjolumi lensi naamaani. Kiljaisin yllättyneenä ja ravistelin päätäni saadakseni näkökenttäni jälleen kirkkaaksi. Samalla oloni tasoittui huomattavasti ja pystyin taas ajattelemaan järkevästi. Sillä hetkellä tajusin tehneeni myös pahan virheen huutaessani sillä lailla Kirpputassulle, joka oli vain tullut katsomaan vointiani.
Utusielu katsoi minua hännänpää levottomasti nykien. ”Joko helpotti?” hän kysyi ja kuopi toisella etutassullaan lunta. Tajusin, että Utusielu oli nakannut minua lumella naamaan. Onneksi hän oli tehnyt niin, muuten olisin varmaankin seonnut lopullisesti.
”Joo”, mutisin häpeissäni ja laskin katseeni alas tassuihini. ”Anteeksi, että suutuin. En tiedä, mikä minuun oikein meni. Olen oikeasti tosi pahoillani!”
”Osoita anteeksipyyntösi Kirpputassulle”, Utusielu maukui ja viittasi hännällään pienen oppilaan suuntaan, joka seisoi vähän matkan päässä mestarinsa Lauhalaukan vieressä. He katsoivat meihin päin ja näyttivät samaan aikaan vähän tyrmistyneiltä ja huolestuneilta.
Vatsani tuntui muljahtavan ympäri. Minulla oli tosi paha olo. Tähtiklaani varmasti rankaisisi minua.

Oli myöhä, kun saavuimme takaisin leiriin. Olin pyytänyt Kirpputassulta anteeksi typerää käytöstäni, ja hän oli onneksi suhtautunut siihen melko hyvin. En kuitenkaan ollut pystynyt vilkaisemaankaan häneen päin koko paluumatkan aikana.
Utusielu sanoi, että voisin käydä ottamassa vielä iltapalaa, jos halusin, mutta olin aivan liian väsynyt ja pettynyt itseeni, etten kyennyt edes ajattelemaan ruokaa. Raahustin suorinta tietä oppilaiden pesälle ja lyyhistyin omalle paikalleni. Korppitassu havahtui hereille viereisellä pedillä.
”Kestipä teillä pitkään”, naaras haukotteli ja räpytteli yhä puoliunisena silmiään. Kohautin vain lapojani.
”Niin kai.”
Korppitassu katsoi minua nyt tarkkaavaisemmin. Hänen vaaleanvihreät silmänsä kiiluivat heikossa kuunkajossa, joka onnistui tunkeutumaan sisälle pesään. ”Onko kaikki kunnossa?”
Kulmahammastani vihloi taas. Purin hampaani yhteen ja yritin keksiä, miten pukisin tunteeni sanoiksi. Se ei ollut kovin helppoa, mutta onnistuin siinä jotenkin. ”Minä mokasin tänään. Pahasti. En tiedä mitä tapahtui, mutta huusin Kirpputassulle, koska minua suututti, ja olin aikeissa painella pois paikalta kuin jokin pikku pentu.”
”Kai sinä pyysit häneltä anteeksi?” Korppitassu kysyi. Nyökkäsin.
”Asia taitaa kuitenkin vaivata sinua vielä.” Naaraan silmissä oli myötätuntoinen katse. Sitten hänen huomionsa pomppasi minusta Kirpputassuun, joka kömpi sisälle pesään.
Pieni kolli suuntasi omalle paikalleen toiselle puolelle minun petiäni. Vilkaisin Korppitassuun päin avuttomana. Naaras nyökkäsi päällään toista kollia kohti ja käpertyi sitten kerälle.
”Hei Kirpputassu”, aloitin epävarmasti ja käännyin vanhemman oppilaan puoleen kuin hän olisi voinut puraista minulta pään poikki milloin tahansa. ”Olen oikeasti kamalan pahoillani tämän päiväisestä. En tahtonut loukata sinua, mutta jotenkin otin kai paineita ensimmäisistä yhteisistä harjoituksistamme.”
Kirpputassu näytti ymmärtäväiseltä. ”Ei se mitään. Tuskin olet ensimmäinen kissa, joka koskaan suuttuu”, kolli virnisti vähän. ”Kaikilla on huonoja päiviä. Tänään sellainen taisi vain sattua juuri sinun kohdallesi.”
Kasvoilleni piirtyi helpottunut, ujo hymy. ”Kiitos, Kirpputassu.” Sen jälkeen asettauduin sammalille mukavammin ja suljin silmäni, olo huomattavasti kevyempänä.

//Korppi?
//1596 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Minun nimeni oli ennen Henry. En tiennyt, kuka sen nimen oli minulle antanut tai mitä se mahtoi tarkoittaa, mutta olin aina pitänyt siitä – se oli tuntunut omalta. Nyt minun nimeni oli Harhatassu. Tiesin, että Eloklaanin päällikkö oli antanut sen minulle ja että se tarkoitti sitä, kuka minä olin ja mikä teki minusta erityisen – sekin tuntui omalta. Vaikka uusi nimi olikin vaatinut hitusen totuttelua, pidin siitä itse asiassa jo miltei yhtä paljon kuin vanhasta nimestäni.
Uuden nimeni etuliite, harha, oli pitänyt minut valveilla myöhään yöhön, kun olin ensimmäisen kerran nukkunut Eloklaanin leirissä lähes täysivaltaisena klaanin jäsenenä. Harha oli asia, joka ei ollut totta vaan silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Mutta harha oli myös kuvitelma, ja kuvitelmat vastasivat unelmia. Tämä hiuksenhieno raja, vitsi, sanan kajahtaneen ja innostavan merkityksen välillä kiehtoi ja jollain kierolla tavalla huvitti minua.
“Harhatassu, oletko yhä hereillä?”
Hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan, Salviakatseen, purevansävyinen kysymys pirstaloi ajatukseni ja havahdutti minut takaisin harmaasävyiseen nykyhetkeen. Vaikka hiirenkorva kolkutteli jo ovella ja lumi oli paikoittain sulanut, kaikki näytti edelleen kuolleelta ja masentavalta. Pilkottava nurmi oli ruskeaa ja ummehtunutta, lehtipuut lohduttoman paljaita ja harmaita, eikä aava nummikaan näyttänyt yhtään sen piristävämmältä – pelkkää valkeaa lunta, lunta ja lunta sekä aavemaista pohjoistuulen ulvontaa silmänkantamattomiin, ennen kuin puhtaanvalkoinen maa kohtasi viimein horisontissa siintävän pilvisen, surullisen värisen taivaan.
“Kyllä- kyllä, olen”, änkytin, haparoiden väistämättä sanoissani koettaessani keksiä vanhempaa kissaa varmasti tyydyttävän vastauksen. Harmaankirjava soturitar oli avannut suunsa niin yllättäen, että olin vastoin tahtoani hitusen hätkähtänyt tämän ääntä.
“Hyvä, sillä saavumme pian Kuolonklaanin rajalle. Sitten olet nähnyt koko reviirin ja voimme palata leiriin”, mestarikseni määräytynyt keltasilmäinen naaras tokaisi ja käänsi katseensa takaisin kulkusuuntaan. Olimmeko tosiaan jo kiertäneet koko Eloklaanin reviirin? Alue tuntui hämmästyttävän pieneltä, tai sitten olin huomaamattani rämpinyt liian kauan ajatusteni suossa ja sujuvasti sivuuttanut kaikki merkittävät maamerkit, jotka Salviakatse oli minulle matkan varrella esitellyt. Muistin hämärästi joen ja neljä kukkulaa, mutten osannut sanoa missä päin reviiriä ne mahtoivat sijaita. Pahus, ehkäpä minun olisi sittenkin kannattanut koettaa keskittyä rajankäyntiin, mutta kun mielessäni pyöri niin monta paljon mielenkiintoisempaa asiaa!

Kuolonklaanin rajalla löyhkäsi lopun vastenmielinen lemu, joka tunkeutui väkipakolla suuhun ja sieraimiin ja jämähti lopulta syvälle keuhkoihin – se oli saada minut kakomaan. Saadakseni jotain muuta ajateltavaa kuin päällekäyvän hajun, silmäilin suurella mielenkiinnolla rajan toiselle puolelle. Naapuriklaanin reviirillä siinsi paljon enemmän vehmaita puita – kuusia – kuin Eloklaanin reviirillä, mikä teki maisemasta aavistuksen koristeellisemman, mutta samaan aikaan synkän ja pahaenteisen. Salviakatse muistutti minua monta kertaa, etten missään nimessä saisi ohittaa kuolonklaanilaisten jättämiä hajujälkiä ilman hyvää syytä. Kyseisten kissojen ominaistuoksun sekä ennen kaikkea maineen puolesta olin varma siitä, että tulisin vallan mieluusti tulevaisuudessa pysymään yksinomaan Eloklaanin reviirillä. Päätöksestäni huolimatta jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että toinen klaani vaikutti huhupuheiden perusteella tavattoman mielenkiintoiselta. Kuolonklaanilaisten sanottiin olevan niin tavattoman erilaisia eloklaanilaisiin verrattuna, mikä luonnollisesti kiehtoi uteliaan nuoren kissan mieltäni. Ehkä jonakin päivänä tapaisin kasvotusten kuolonklaanilaisen ja saattaisin muodostaa oman käsitykseni näistä vieraan klaanin kissoista.

// 464 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Korppitassu hei, kyllä sinun on käytävä parantajan luona! Hiilitassu intti käskevä katse jäänsinisissä silmissään.

-Ei minulla mitään hätää ole. Toistin sanani, ärsyyntyneesti korviani heilauttaen.

Hiilitassu olisi varmaan seuraavaksi raahannut minut niskavilloistani parantajanpesälle, jollei Hallavarjo olisi yskäissyt merkitsevästi takanani. Kääännähdin kivistävästä käpälästäni huolimatta toisin päin ja tuijotin nolostuneena mestariani.

-Korppitassu, meillä on parantaja, joka varta vasten on täällä hoitamassa meitä. Hallavarjo naukaisi tuskastuneena, minua ja tummanruskeaa Hiilitassua merkitsevästi silmäillen.

Hallavarjo näpäytti kevyesti korvaani hännälään. Minua ärsytti melko paljon se, että jouduin tällä tavalla häpäistyksi mestarini edessä.

-Ymmärsin kyllä. Totesin kuivakasti, Hiilitassua vielä kerran ärsyyntyneesti mulkaisten.

Lähdin kipeää käpälääni vältellen konkkamaan katse maahan tiukasti kiinnityneenä kohti parantajanpesää. Liljatuuli kurkisti huolestuneena ulos parantajanpesän suuauokolta turkki pilvien välistä tunkeutuneiden auringnsäteiden valossa pienesti kimmeltäen. Naaraas talutti minut hiljaa itsekseen mutisten, hämärään parantajanpesään. Kehäkukan hempeä aromi leijaili ilmassa luoden uneliaan vaikutelman parantajanpesän kaarevista muodoista. Asetuin istumaan mukavasti, pehmeälle sammalvuoteelle käpälääni edelleen vältellen.

-Mitäs sinulle on tapahtunut? Liljatuuli naukui kysyvästi, käpälääni huolestuneena tarkastellesaan.

-Tipahdin harjoituksissa puusta. Huokaisin Liljatuulen liikkeitä hermostuneena katsellen.

Parantaja nyökkäytti harmaata päätään pienesti. Siirsin tuuheahkon häntäni nopeasti pois tieltä kun tämä siirtyi tunnustelemaan selkärankaani.

-Jos oikein kuulin et tainnut ensin olla edes tulossa tänne? Vai? Naaras naukui viiksiään huvittuneesti värisyttäen.

Pieni, kylmä sävähdys kulki pitkin jähmettynyttä ruumistani. Miten Liljatuuli oli voinut tietää?

-Niin kai, en varmaan olisi tullut jos Hiilitassu ja Hallavarjo eivät olisi pakottaneet minua. Naurahdin, hermostuneesti toista korvaani liikauttaen.

-Hiilitassu taitaa vain välittää sinusta, hyvä kun kuuntelit hänen neuvoaan. Liljatuuli nyökkäsi hymyillen hieman.

-Hmm…Käpäläsi on vain venähtänyt, pari päivää ilman harjoituksia riittää saamaan sinut kuntoon. Liljatuuli naukaisi ja työnsi päättäväisesti minulle pari unikonsiementä, olin oppinut tunnistamaan kasvin pienen harjoittelun tuloksena.

-Auttavat saamaan unta. Liljatuuli lisäsi ystävällisesti kun huomasi epävarman ilmeeni.

-Selvä, kiitos Liljatuuli! Naukaisin iloisena ja nielin karvaan makuiset siemenet itsehillintääni syvästi koetellen.

//Hiili?
//293 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Miten olet tottunut klaanielämään?” poikani kysymys oli se, jota nimen omaan en olisi halunnut kuulla. Käänsin katseeni eteenpäin ja yritin pitää katseeni mahdollisimman neutraalina. En olisi halunnut valehdella oranssille kollille, mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla oli? Ruska, tai siis Ruskatassu, rakasti klaanissa olemista. Nämä päivät klaanissa olivat kenties olleet hänen tähänastisen elämänsä parhaimmat. Ja minä tunsin poikani. Jos kertoisin hänelle ahdingostani, hän syyttäisi siitä vain itseään. Minä halusin kuitenkin ennen kaikkea, että Ruskatassu olisi onnellinen. Ei minun onnellani ollut niin väliä juuri nyt.
”Ihan kohtalaisen hyvin”, pakotin kasvoilleni hennon virnistyksen. Ruskatassu katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan samalla, kun tuo käveli eteenpäin vierelläni.
”Onhan tämä ihan erilaista kuin kotona, tai siis siellä missä koti ennen oli. Täällä on paljon kissoja ja uusia sääntöjä, joiden opetteleminen vie näin vanhalta kissalta aika paljon aikaa. Kuitenkin kaikki ovat ystävällisiä ja kärsivällisiä, joten enköhän minäkin vielä opi kaiken mitä tarvitsee”, sanoin ja kohtasin Ruskatassun sinisen katseen. Kolli kuunteli sanojani tarkkaavaisesti, ja hän kuittasi ne nyökkäämällä.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Ruskatassu vastasi hymyillen leveästi. En voinut olla hymyilemättä, kun kuulin kollin sanat. Tosiaan, tämä kaikki oli varmasti sen arvoista. Eniten minua lohdutti se, että Ruskatassu halusi meidän olevan täällä. Vaikka hän oli löytänytkin Lauhalaukan, kolli ei ollut hylännyt meitä. Enkä minäkään hylkäisi omaa poikaani. Vaikkei Ruskatassu ollut oikeasti minulle mitään sukua, ei sillä ollut väliä. Olin luvannut olla hänelle isä, vaikka mitä tapahtuisi. Sen lupauksen pitäisin viimeiseen hengenvetooni saakka.
Tiesin suurin piirtein, missä me nyt olimme. Olimme ylittäneet yhden joen, ja kävelimme aukealla nummella eteenpäin. Kun katsoin oikealle, näin joen takana sijaitsevat kukkulat. Vasemmalla nummen takana olisi Kuolonklaanin reviiri. Ilmeisesti kulkisimme etelärajaa pitkin Kuolonklaanin rajalle saakka. Se toi mieleeni kysymyksen, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa. En vain ollut koskaan saanut aikaiseksi kysyä sitä Ruskatassulta, koska tiesin, ettei se ollut mikään miellyttävä ja iloinen kysymys.
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?” töksäytin ja yritin samalla johdatella keskustelua pois siitä, miten minä olin Eloklaaniin sopeutunut. Ruskatassu kääntyi hieman yllättyneenä minun puoleeni. Olin puhunut hiljaa, sillä en halunnut partion muiden jäsenten kuulevan meitä. Ruskatassu pudisti päätään.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, Ruskatassu ilmoitti vakavalla, mutta hiljaisella äänellä. Olin helpottunut. Eloklaanissa oli kiellettyä olla kuolonklaanilaisen ystävä. Mesitähti tuskin olisi pitänyt siitä, jos Ruskatassu olisi käynyt tapaamassa aiemmin tapaamaansa kissaa Kuolonklaanin rajalla. Oli hyvä, että kolli oli pitänyt lupauksensa ja ollut tapaamatta kissaa.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, vastasin kollille rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni eteenpäin.

//Ruska?
// 420 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Haluaisin yrittää uudelleen”, sanoin Utusielulle, kun kävelimme jo poispäin harjoituspaikalta. Kilpikonnalaikkuinen naaras katsahti minuun hiukan yllättyneenä, mutta ei kieltänyt minua.
”Hyvä on. Käyn ilmoittamassa Hallavarjolle, että tulemme leiriin vähän myöhemmin”, soturi naukaisi ja hölkkäsi kiinni täysin valkean kollin, joka oli jäänyt odottamaan meitä vähän matkan päähän oppilaansa kanssa huomattuaan meidän pysähtyneen.
Korppitassu katsoi minuun vähän ihmettelen soturien takaa. Sitten hän kääntyi jatkaakseen taas matkaa Hallavarjon kanssa, kun Utusielu oli saanut välitettyä viestinsä kollille. Pistin merkille, että Korppitassu oli näyttänyt ontuvan pienesti etujalkaansa. Ehkä olin nähnyt vain väärin, tai sitten naaras oli loukannut itsensä pudottuaan puusta. Aioin kysyä asiasta häneltä, kunhan palaisimme takaisin leiriin.
Seurasin Utusielua takaisin sen puun luokse, jonka pinnassa näkyi jo minun ja Korppitassun yrityksistä jääneitä kynsienjälkiä. Ehkä soturi ajatteli, että minun oli helpompi yrittää kiivetä niitä pitkin.
”No, kokeile pois”, mestarini kehotti ja istahti puun viereen. Olin jo avannut kynteni ja valmistautumassa loikkaamaan runkoon kiinni, kun Utusielu vielä päätti ohjeistaa minua. ”Ja tällä kertaa, keskity laskeutumiseen. Älä kiipeä liian ylös, mistä et pääse laskeutumaan itse alas. Pudottautumalla rikot vain jalkasi.”
Nyökkäsin kuitatakseni naaraan sanat kuulluiksi. Sen jälkeen ryhdyin kapuamaan ylöspäin. Upotin kynteni syvälle puun kovaan, sileään kuoreen ja toivoin joka kerta vetäessäni itseäni yhä vain korkeammalle, että otteeni pitäisi. Pidin katseeni puun latvassa, sillä ajatuskin putoamisesta hirvitti minua. Jos katsoisin vain ylöspäin ja keskittyisin matkaan, en ehkä huomaisi sitä, kuinka korkealla oikeasti olin.
Saavuttuani ensimmäisen oksan kohdalle, päätin pysähtyä. Vilkaisin varovasti lapani ylitse alas maahan ja tajusin olevani ainakin muutaman ketunmitan korkeudessa. Utusielu oli noussut seisomaan puun juurella. Huomasin, että hänen häntänsä vääntyili puolelta toiselle hermostuneesti. Minua alkoi huimata, mutta en voinut perääntyä enää.
Lähdin laskeutumaan alaspäin varovasti. Vuorotellen irrotin kummankin etukäpäläni kynnet puusta ja siirsin niitä vähän kerrallaan alemmaksi. Ajattelin, että kävelin vain takaperin. Se auttoi hieman.
Uskalsin hengittää kunnolla vasta kun kaikki neljä raajaani olivat tukevasti maankamaralla. Tunsin kuinka sydämeni pyristeli rinnassani kuin kynsien alle vangittu pikkueläin. Utusielu tuli luokseni ylpeydestä hehkuen.
”Se meni todella hyvin, Hiilitassu!” naaras kehui tohkeissaan. Pieni, onnellinen hymy uskalsi hiipiä kasvoilleni, kun tajuntani alkoi viimein käsittää, että olin selvinnyt koettelemuksesta ehjin nahoin.
Sain kuulla vielä lisää ylistyksiä erinomaisesta suorituksestani, kuten Utusielu sitä hehkutti, mutta sen jälkeen suuntasimme takaisin leiriin. Jokaista paikkaani kolotti ja tunsin jaloissani ja selässäni aivan erilaista rasitusta kuin koskaan ennen. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Kunhan vain Korppitassu saisi kuulla tästä!

Leirissä Utusielu antoi minulle luvan mennä syömään. Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta päästäisen ja suuntasin sen kanssa Korppitassun luo. Olin huomannut naaraan istumassa yksinään lähellä oppilaiden pesää jo heti astuessani aukiolle mestarini perässä.
”Haluaisitko jakaa tämän kanssani?” nau’uin päästäinen suussani, kun saavuin oppilastoverini kohdalle. Laikukas naaras siirsi vaaleanvihreän katseensa minuun. Hän kohautti lapojaan, mutta huomasin, että tuon silmät kirkastuivat nähdessään päästäisen.
Näykimme päästäistä vuorotellen. Kerroin Korppitassulle, mitä olin tehnyt sen jälkeen, kun hän ja Hallavarjo olivat lähteneet takaisin leiriin. Vaikka yritin kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta kertoessa suorituksestani, huomasin ääneni nousevan aavistuksen verran innostuksesta. Koko jutun pelkkä ajatteleminenkin sai ihoni menemään kananlihalle, sillä en siltikään saattanut uskoa, että olin oikeasti pystynyt siihen.
”Kuulostaa hienolta”, Korppitassu myönsi ja vaihtoi asentoaan. Silloin näin sen taas: Korppitassu varoi selvästi toista etujalkaansa.
”Kävikö jalallesi jotakin tänään? Loukkasitko sen harjoituksissa?” kysyin hieman huolta äänessäni.
”Ei se mitään ole. Pikku haaveri vain”, naaras kuittasi ja huiskautti hännällään vähättelevästi.
”Eikun ihan oikeasti. Sinun pitäisi mennä näyttämään sitä Liljatuulelle”, jatkoin patistamista. ”Minä voin tulla vaikka mukaan, jos tahdot. En ole ennen käynyt parantajan pesässä, ja se voisi olla ihan mielenkiintoista.” Yritin saada kaverini tajuamaan, että ajattelin vain hänen parastaan. Jos jalassa olisikin jotakin vikaa, hän saattaisi loukata itsensä pahemmin jossain toisessa harjoituksessa, vaikka pystyikin nyt olemaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

//Korppi?
//593 sanaa

Kirjoittaja: Nova

3 luku

Minua hirvitti, harjoittelimme Hiilitassun kanssa kiipeämistä. Olin kiivennyt vain kerran ja silloinkin huonnolla menestyksellä, olin nimittäin tipahtanut ja melkein murtanut jalkani tapahtuman yhteydessä. Hiilitassukin näytti olevan hieman hermostunut koska siirteli käpäliään levottomin liikkein. Silti puut tuntuivat melko houkuttevilta, tyydyin koukistamaan kynsiäni ja liikauttamaan laikukasta häntääni hieman epäileväisesti kun mestarit kertoivat mistä oli kyse.
-Entä jos oksa katkeaa? Kysyin ääni väristen.
Tuijotin puhtaanvalkoista Hallavarjoa anelevasti silmiin, ehkä voisimme touhuta jotakin muuta? Kuten vaikka harjoitella taisteluliikkeitä.
-Ei ole mitään hätää, muistakaa, että olemme Utusielun kanssa tässä. Hallavarjo naukui ja kuulosti siltä kuin häntä olisi huvittanut kun seisoin kauhistuneena silmäilemässä liukaskuorista koivupuuta.
Hiilitassun yhtäkkinen kysymys herätti minut transsistani:
-Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko olla aina soturi vai nousta arvojärjestyksessä eteenpäin?
Katsahdin hämmästyneenä kollia, en ollut koskaan miettinyt asiaa, en ikinä ollut ajatellutkaan koko juttua, miten voisin vastata nyt todenmukaisesti? Hallavarjo ja Utusielukin näyttivät melko uteliailta tuijottaessaan tiiviisti minua Hiilitassun kanssa.
-En…kai. Tokaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni pois siirrellen laikukkaita käpäliäni vaivaantuneena.
Hiilitassu nyökkäsi ja hymyili vaisusti kun mestarit jatkoivat herpaantumatta kertomalla helpointa kiipeämistapaa, en taaskaan kuunnellut, vaikka Hallavarjo vilkaisikin minuun pari kertaa melko loukkaantuneena koska keskittymiseni herpaantui. Ajatukseni olivat lipuneet täysin muualle, olin alkanut miettiä Hiilitassun kysymystä enemmän.
-Korppitassu, kokeile ensiksi. Hallavarjo kehotti pieni häivähdys haastavuutta äänessään, kolli nyökäytti valkeaa päätään kohti lähelle juurtunutta koivua.
Puraisin kipeästi kieltäni kun lähdin astelemaan hitaasti kohti puuta, tärkeintä olisi vain muistaa mikä oli tavoite.
-Kiipeä, kiipeä, kiipeä. Hoin mielessäni upottaessani kynteni syvälle puun liukkaaseen kuoreen, raahasin itseni joten kuten ensimmäiselle oksalle, käyttäen takajalkojani apuvälineenä. Ponnistelin henkihieverissä jalat tikkusuorina pitkin puuta jo toiselle oksalle.
-Älä jännitä jalkojasi liikaa! Hallavarjo ohjeisti kärsivällisesti rimpuiluani katsellessaan.
Annoin jalkojeni rentoutua ja kuvittelin, että vain kävelin tavallisesti, jalat tukevasti maankamaralla. Liikkuminen helpottui, mutta en silti mitenkään tyylikkäästi astellut pitkin puunkuorta. Vatsassani möyrysi vellova tunne, joka sai vatsanpohjani heittelehtimään kuin jokeen hukkumassa oleva kissa. Kolmannella oksalla hyppäsin tärisevin jaloin kohti maata ja turvaa, tömähdinkin raskaasti maahan ja ähkäisin kun yritin nousta ylös ahdingostani.
-Ei kai satuunut? Hallavarjo naukui silmäillen erikoista asentoani huolestuneena.
-Ei onneksi. Huokaisin hengitys pihisten kun vedin syvään henkeä noustuani ylös kylmästä maasta Hiilitassun toiselta puolelta tukemana.
Istuin vaivalloisesti alas ja älähdin hiljaa kun toinen etujalkani osui maahan.
Hallavarjo vilkaisi minua huolestunut katse silmissään, kun hymyilin tälle erikoisesti aseteltuani kivuliaasti etukäpäläni uudelleen jääkylmään maahan.
-Hiilitassu, kokeile sinäkin. Utusielu kehotti häntä käpälien ympärille kierrettynä ja päättäväinen katse silmissään.
Hiilitassu nyökkäsi hitaasti ja tarrautui puunkuoreen kuten minäkin olin tehnyt, kolli punnersi itsensä ketterästi puuhun. Henkäisin hätäisesti kun Hiilitassun takajalka luiskahti äkkiä niin, että kolli sai hädin tuskin itsensä pidettyä kiinni oksassa johon oli tarrautunut.
-Tule vain alas. Utusielu huusi, vaikka hänen äänensä oli varma niin naaraan levottomista liikkeistä saattoi päätellä, että tämä oli syvästi huolissaan oppilaansa puolesta.
-S-selvä. Hiilitassu huokaisi ääni rajusti väristen.
Kolli pudottautui käpälilleen maahan ja näytti kuin kolli olisi ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Pyöräytin kerran silmiäni kollin asenteelle, tämän täytyi kyllä olla aikamoinen, jotta voisi noin vain esittää olevansa kunnossa moisen shokin jälkeen.
-Oletko kunossa? Nyt puolestani minä kysyin huojentuneena kuitenkin siitä, että kolli oli päässyt alas.
Hiilitassu tarkasteli huolellisesti itseään ja sotkuista turkkiaan, joka törrötti sinne tänne.
-Tähtiklaanin kiitos ei käynyt pahemmin. Kolli vastasi huojentuneena ja nuolaisi etukäpäläänsä huomattavasti rauhoittuneempana kuin puussa törröttäessään.
Kolli istahti silmät pilvien välistä tunkeutuneiden auringonsäteiden kirkkaudessa loistaen viereeni ja silmäili mestariaan odottavasti kun tämä heilutteli korviaan tuskastuneena ja tarkasteli oppilastaan joka puolelta.
-Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Hallavarjo maukui katsellessaan Utusielun levotonta olemusta ja viittelöi pienin, napakoin liikkein hännällään minua tulemaan perässään kohti leiriä.
-Tämä on ohi! Jes! Mietin tyytyväisenä samalla yrittäessäni peitellä Hallavarjolta sitä, että etukäpälääni kivisti yhä mahalaskun jäljiltä.
Kuulin takaani Utusielun ja Hiilitassun hiljaiset askeleet, nämä puhuivat jostakin josta en millään saanut selvää koska heidän äänensä olivat niin matalat, sekä navakka tuuli oli iskenyt jäätävät kyntensä meihin neljään.
//Hiili?
//623 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Tunsin lämpimän kielen pyyhkäisevän turkkiani voimakkaalla vedolla ja heräsin makeasta unesta. Voi kuinka minun oli lämmin ja hyvä olla. Halusin pitää silmäni vielä kiinni ja ajautua uneen uudelleen, mutta toinen ponteva ja lämmin kielenveto pakotti silmäni avautumaan.
Kohtasin lempeät ja hyvin ystävälliset silmät, joiden keltainen hehku vangitsi katseeni muutamaksi silmänräpäykseksi. Pieni, säälittävä maukaisu pääsi suustani, ja suuret keltaiset silmät yläpuolellani siristyivät hymyyn.
”Huomenta, Paatsamapentu”, naaras sanoi pehmeällä, kehräävällä äänellä. Vingahdin vastaukseksi ja ojensin tassuni makoisaan venytykseen. Vieressäni toinen pentu alkoi myös liikehtiä ja osoittaa merkkejä heräämisestä.
”Minä olen Aurinkokajo, sinun sijaisemosi”, keltasilmäinen naaras naukui minulle hiljaisella mutta vakaalla äänellä. ”Löysimme sinut aivan yksinäsi ulkoa, ja toimme Eloklaaniin. Tästä leiristä tulee sinun kotisi.” Räpyttelin silmiäni hämärässä pesässä ja tapitin sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka oli juuri kertonut olevansa Aurinkokajo. Pieni mieleni ei vielä ymmärtänyt kaikkia kissan sanoja. Eloklaani, leiri? Olinko minä jossain leirissä? Se kuulosti pelottavalta, mutta toisaalta minä luotin Aurinkokajoon. En kyseenalaistanut hänen sanojansa, sillä hänen olemuksensa huokui turvallisuutta ja tiesin voivani luottaa naaraaseen. Minulla oli turvallinen olo paksuturkkisen naaraan vieressä.
Liikahdin pois muiden luota ja tunsin unen alkavan varista pois turkistani. Uskaltauduin nostamaan pääni ylös tassujeni päältä. Tapitin uteliaisuus silmissäni hehkuen Aurinkokajoa, joka oli nyt kääntynyt muiden pentujen puoleen. Hän puhdisti voimakkain kielenvedoin kunkin pennun turkin ja tervehti jokaista heräävää kissanalkua lempein sanoin. Sitten käänsin päätäni toiseen suuntaan ja annoin katseeni kiertää hämärässä pesässä.
Pesä näytti hyvin suurelta, sillä minä olin niin pieni. Suuni avautui raolleen, kun kiersin pesän läpi katseellani. Voi kuinka halusinkaan päästä tutkimaan sen joka kolkan! Tassujani kihelmöi ja vilkaisin nopeasti Aurinkokajoa ja muita pentuja, jotka inisivät emonsa vatsan vieressä. Heillä näytti olevan muuta puuhaa, eikä Aurinkokajo kiinnittänyt minuun huomiota. Viikseni värähtivät innostuksesta, kun jännitin lihakseni ja kömmin istuma-asentoon. Nähdessäni pesän hivenen korkeammalta, huomasin pesän toisella laidalla olevan sisäänkäyntiaukon. Silmiini syttyi innokas palo, ja tiesin haluavani nähdä sisäänkäyntiaukon taakse.
Nielaisin ja katsoin tassujani. Ne näyttivät hyvin pieniltä ja heikoilta, enkä tiennyt, pystyisivätkö ne kantamaan minut niin kauas. Vingahdin ja ponnistin seisomaan tassujeni päälle. Tassuni alkoivat täristä kehoni painosta, vaikka yritinkin niin kovin paljon hillitäkin sitä. En ollut kuitenkaan tarpeeksi vahva pysymään täysin paikollani, vaan huojuin jalkojeni päällä puolelta toiselle. Häntäni viuhtoi ja yritin tasapainottaa itseni. Lihakseni olivat kuitenkin liian heikot ja tottumattomat seisomiseen, ja pyllähdin pepulleni.
”Se oli hyvä yritys! Nyt, kokeile uudestaan”, Aurinkokajo naukaisi pehmeästi, ja hätkähdin hänen ääntään. Käänsin katseeni keltaisiin silmiin ja näin naaraan hymyilevän minulle lempeästi. Ujo hymy nosti suupieliäni ja laskin katseeni hieman nolostuneena. Aurinkokajon sanat olivat kuitenkin saaneet minuun lisää voimaa, ja halusin yrittää uudestaan.
Nousin uudelleen seisomaan, ja huomasin jo pystyväni seisomaan enemmän paikallani kuin ensimmäisellä yrityksellä. Jalkani eivät tuntuneet yhtä huterilta, kun olin jo kerran kokeillut ja tiesin mitä odottaa. Tuijotin tiukasti tassujani ja siirsin vasenta etutassuani askeleen eteenpäin. Horjahdin, mutta pinnistin kovin ja onnistuin pysyä pystyssä. Häntäni viuhtoi puolelta toiselle ja tunsin onnistumisen ilon lämmittävän sisintäni. Otin toisen horjuvan askeleen, ja huomasin sen olevan vakaampi kuin ensimmäinen. Innostus valtasi kehoni, sillä huomasin oppivani. Katsahdin Aurinkokajoa silmät onnesta siristyneenä, ja hän nyökkäsi minulle ylpeän näköisenä.

// 495 sanaa
// muut pennut tai joku muu?

Kirjoittaja: Tipu

Minun oli vaikeaa saada unta uudessa pesässä, vaikka totta sanoen päästessäni mukavalle alustalle huomasin olevani kuoleman väsynyt mieleni meni ylikierroksilla. Ei kai se nyt mitenkään yllättävää ollut kun olit juuri tavannut kauan kadoksissa olleesi isäsi? Kuitenkin, pääni kulki ylikierroksilla reilusti. Pesään alkoi hilajlleen saapua vieraita kissoja, myös heidän läsnäolonsa ja myöskin se etten edes tiennyt kaikkien nimiä häiritsi minua. Halusin oppia tuntemaan heidät. En edes tuntenut pienikokoista mustaturkkista kollia vieressäni. Hänellä oli kai ruskeat silmät mitä olin nähnyt. Mieleni vyöryi takaisin muistoihini, aina vain takaisin. Kohti Coronaa ja Fetusta. Missä kaksikko mahtoi olla nyt? Mitä he tekivät. Kyllä heidän elossa täytyi olla.. sitten mieleeni pälkähti Kuolonklaanin rajalla käynti. Niin, se yö olisi tänään. En voinut kuitenkaan karata uudesta leiristä! En ikään tietäisi tietä takaisin saati miten hiipiä näiden kissojen ohi! Hyvin pettyneenä itseeni laskin pääni tassuni ja häntäni päälle, yhä silmät ammollaan pitäen. Kaikki kyylä kääntyisi parhain päin.

”Hei, herätys, herätät kaikki tätä mallia”, Edessäni seisoi juuri se musta kolli. Hänen täytyi olla tuore oppilas kokonsa perusteella, ei hän kovin vanha voinut olla. Ravistin heikosti päätäni nostaen katseeni häneen. Haah! Kyllä, hänellä oli ruskeat silmät. Toisen silmissä oli huolestunut pilke. Kolli viitoi minua seuraamaan. Totta kai emme halunneet herättää ketään ylimääräistä. Ei ollut minun tapaistani vikistä unissani, mutta olin yhä painajaisen värisyttelemä. Asiaa ei auttanut että edelliset kaksi päivää kummatkin olivat tuntuneet kuin unelmalta. Iso suuri perhe viimein kasassa. Kömmin haparoiden kollin perään, silmien yrittäen totutella aukion valoon kun pääsimme aukiolle.
”Anteeksi, näen paljon painajaisia, ei ollut tarkoitus huolestuttaa ketään”, Naurahdin kollille. Hän hymyili ja istui minua vastapäätä nyökäten. Tuttu uni. Minä olin juossut käskettäessä. Corona ja fetus olivat- äh, älä viitsi, saat vain olosi tuntumaan pahemmalta jos mietit sitä.
”Selvä, halusin vain varmistaa että olet kunnossa, vinguit ja puhuitkin, en ymmärrä miten kukaan muu ei herännyt”, Yllätyin hieman, vaikka vasta kylmä hiki alkoi rauhoittua turkillani. Nyökkäilin hieman ja hymähdin.
“Niin, no. Kaikilla on huonoja öitä. Olen Ruska muuten”, Tokaisin pikimustalle kollille.
“Kirpputassu”, Hän vastasi omalla nimellään. Hetken puhelimme, hän kysyi miten päädyin klaaniin, sekä minä selitin nopeasti, minä kyselin taas pari kysymystä ja hän vastasi. Pian hän kuitenkin päätti että meidän olisi paras palata unille. Kolli oli todella ystävällinen minulle, pidin siitä. Mutta totta puhuen en saanut kunnolla unta loppu yönä. Olin valveunessa, sekä heräilin joka rapsahduksesta.

Lopulta aurinko viimein alkoi nousta, siistin turkkini perin pohjaisesti, koska kuullemma tänään minut nimitettäisiin. Olin kuullut jotain emoltani nimityksestäni, mutta en ollut täysin varma vieläkään mitä se näin täsmälleen tarkoitti. Puhuimme uudestaan niistä kun kokous alkoi, ja silti olin ihmeissäni. Kun se viimein tapahtui silmäni loistivat hämmästyksestä ja ilosta. Uusi mestarini ei näyttänyt niin pahalta. Koko klaani ulvoi uusia nimiämme, minun ja isäni nimeä. Lauhalaukka ja osa tuntemattomista kissoista minulle tuli onnettelemaan oppilaan virasta. Emoni ja isäni tietysti onnittelivat minua myös. Sen jälkeen lähdin pehmoturkin kanssa matkaan. Lähdimme kuullemma kiertämään reviiriä. Näkisin siis todella minkälainen koko reviiri oli! Toki olin nähnyt siitä osan eilenkin.
”Minkälainen käsitys sinulla on mestareista? Mitä kaikkea tiedät jo?”, olin jo omaksunut että suurin osa Eloklaanilaisita oli kilttejä kissoja, tämä kissa ei ollut mikään poikkeus. Katsahdin mestariini, hänen kermanväriseen, suorastaan silkkiseen turkkiinsa. Hänellä oli hyvin kiintoisat siniset silmät.
”Mestari on kissa joka opettaa sinulle kaiken klaanista, uskosta, laista. Kaiken periaatteessa mitä minun pitää tietää. Osaan itse jo aika perus setin, emo ja isä ovat opettaneet aika paljon minua Kuolonklaanista, mutta en tiedä paljoa mitään Eloklaanista, saati tähtiklaanista. Mutta haluan innolla oppia kaiken!”, Hihkaisin innosta. Naaras katsoi minua hymyillen, kun hän johdatti minua niityllä. Paikan avaruus oli hyvin kaunista, kuinka kukat hiljalleen nousivat lumen alta lumen sulaessa, kuinka ruoho viimein palasi eloon, kuinka aurinko lämmitti suoraan turkilleni, enkä halunnut lainkaan valittaa siitä. Täällä oli todellakin niin kaunista. Kauniimpaa sai hakea.
”Sinulla oli hyvä vastaus, sekä hyvä kuulla ettei minun tarvitse aloittaa tyhjältä alustalta-”, Naaras jatkoi puhettaan, hän kertoi soturilaista, sekä sen eri kohdista. Yritin painaa ne kaikki mahdollisimman vahvasti mieleeni, vaikka se olikin aika hankalaa. Tulisin kysymään niitä varmasti vielä monta kymmentä kertaa. Mutta varmaan naaras kestäisi sitä. Nyökyttelin hänen puheensa mukana vielä.
”Joten klaani ensin, älä tapa, auta pentua, eläkä pidä kotikisuista, selvä. Teen kaikkeni että muistan nämä! Mutta älä oleta liikaa, tulen kyselemään näitä varmasti kymmeniä kertoja”, Tokaisin Pehmoturkille. Naaras vain naurahti ja tyynnytteli että se oli iha hyvä jos tein parhaani. Kiersimme reviirin kaikesta jutellen, tuntui että siinä päivä menikin. Naaras oli positiivisesti yllättynyt kun jaksoin kulkea koko matkan, enkä ollut kovin väsynytkään loppujen lopuksi. Tokaisin vain että olin erakkonakin tehnyt jotain muuta kuin ollut pedin pohjalla.

Koulutusta meni suunnilleen neljäsosakuu. En kerennyt puhua paljoa kenenkään kanssa. Kermaturkki nopeasti oppi missä minun täytyisi satsata ja missä olin jo aika hyvä. Olin oppinut paljon uutta Eloklaanista ja olin käynyt katsomassa sen uusimpia pentujakin! Pennut olivat todella suloisia ja Auringonkajo oli hyvin ystävällinen naaras. Yhtenä aamuna minut oltiin valittu aamupartioon. Aamupartio oli ensimmäinen Aamupartioni, joten jännitin vähän miten pystyin heräämään siihen aikaan. Kumminkin kun Pehmoturkki passitti minut illalla nukkumaan aamulla olin sopivan piirteä taas.
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?”, Kysyin hymy suunpielilläni. Minusta oli suoraan mahtavaa ettei minun tarvinnut menettää perhettäni kun olin tullut Eloklaaniin, sekä se että sain tutustua niin moneen kissaan! Isäni nyökkäsi vastaukseksi.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, Oli hienoa että joskus pääsimme jopa samaan partioon, olin niin onnekas kun omasin tälläisen mahdollisuuden. Ilmeeni tummeni heti kun huomasin haikeuden isäni ilmeessä.
”Onko kaikki kunnossa isä? Näytät aika surkealta?”, Kysyin huolissani. En välittänyt vaikka muut joutuisivat odottamaan, minun täytyi tietää että isälläni oli kaikki kunnossa.
”Kyllä Ruskatassu, sinä vain näytät niin iloisemmalta täällä kuin entisessä leirissä”, Iltakaiku tokaisi. Luimistin korviani surkeasti, en tiennyt että iloisuudellani oli niin suuri merkitys häneen, tai, siis, että hän huomasi miten iloisempi olin täällä. Huokaisin katsoen maata.
”Isä.. asiat olivat erit kotipuolessa, edelleenkin siellä on jatkuva pelko päällä, minulle hetki on kaikki kaikessa. En pystynyt olemaan saamatta painajaisia kotona saati nukkua yötä kokonaan. Nyt kun minulla on uusi paikka, tuntuu että kaikki huoli on poissa, sekä painajaiset viimein hiljenevät. Toki minä olin sielläkin iloinen! Rakastan muistoja mitkä ainnoitte minulle, mutta olen myös iloinen täällä!”, Alku oli normaalia synkempi suustani sanotuksi, mutta se piti vain sanoa. En tietänyt kuulostiko se isälleni taas joltain ”et ole tarpeeksi kypsä” aiheelta mutta halusin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Rakastin häntä ja halusin puhua totta hänelle, halusin että hän ymmärsi, että hän ei murehtisi liikaa, saati että kolliin sattuisi.
”Lähdetään jo”, Viherkatse tokaisi syrjempää. Hän oli valunut hiljattain syrjemmälle pehmoturkin kanssa, juttelemaan jostain. En ollut täsmälleen kuunnellut vaan keskittynyt isääni. Mutta kyllä, lähdimme leiristä kulkemaan nummille.
”Oletko saanut paljon ystäviä?”, Isäni kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien mitä sanoa. Niin, no, en täsmälleen ystäviä, mutta tulin toimeen monen kissan kanssa! Lauhalaukka oli isäni, joten voisiko hän olla ystäväni? Pentuihin koin heti Aaaaawww, reagtion, sekä sitten oli Kirpputassu. Hän oli ihan ystävän veroinen. Hän oli eilenkin saalistus partiossa antanut minulle pari neuvoa!
”Itseasiassa sain jo yhden ystävän! Hänen nimensä on Kirpputassu!”, Hihkaisin onnellisena. Isäni näytti hieman iloisemmalta, mutta ehkä yhä vielä surulliselta. Halusin korjata sen asian.
”Miten olet tottunut klaani elämään?”, Päätin kysäistä. En ollut puhunut tästä vielä isäni kanssa, joten halusin kuulla mitä hän sanoisi. Täytyi kyllä sanoa että tuntisin loppu elämäni syyllisyyttä jos toinen kaiken tämän jälkeen ei pitänyt klaani elämästä. Mutta asia ei ollut niin, eihän?

//1189 sanaa
//Mer? :3

Kirjoittaja: Elandra

Korppitassu: 15kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Hiilitassu: 38kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 52kp! –

Ruskatassu: 16kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Iltakaiku: 31kp! –

Taivaslaulu: 21kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Kierähdin selälleni Taivaslaulun viereen, ja puskin kuonollani hennosti valkean soturin turkkia. Ensimmäiset tähdet alkoivat ilmestyä taivaalle sitä mukaan, kun aurinko laski kohti taivaanrantaa. Sen säteet värjäsivät valkeat turkkimme oranssihtaviksi.
”Voi Taivaslaulu, sinä et ymmärräkään miten paljon minä sinua rakastan. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka suuria tunteita minulla on sinua kohtaan. Rakastan sinua enemmän kuin tähtiä on taivaalla, eikä sekään ole vielä tarpeeksi”, kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minua kohti. Naaraan silmäkulma kostui, ja tuon kurkusta pääsi kehräys. Painoin kuononi naaraan turkkiin. Olisin halunnut olla tässä koko loppuikäni, eikä minua ollenkaan kiinnostanut se, kuinka lumi allani kasteli hiljalleen turkkiani.
Hetken ajan kaikki tuntui täydelliseltä. Nousimme istumaan, kun turkkimme kastuivat niin, että makaaminen oli lähinnä epämukavaa. Taivaslaulu painautui vasten minua, ja kiedoin häntäni soturin ympärille. Katselimme yhdessä, kuinka aurinko hiljalleen katosi kaukaisten puidenlatvojen taakse. Kun sen viimeiset säteet katosivat näkyvistä, käännyin kohti Taivaslaulua.
”Voisimmepa aina tehdä näin”, kuiskasin haikealla äänellä. Taivaslaulu puski rintaani.
”Ehkä voisimme tulla tänne aina silloin tällöin ja nauttia vain toistemme seurasta”, valkea naaras ehdotti lämpimästi hymyillen. Olin niin äärettömän kiitollinen siitä, että olin saanut juuri Taivaslaulun rinnalleni. Halusin pitää hänestä kiinni enemmän kuin mistään. Olin varma, että Taivaslaulun ansiosta tottuisin vielä elämään klaanikissana. Hän auttaisi minut selviämään ihan mistä tahansa.
”Se on loistava idea”, huokaisin. Taivas alkoi nopeasti hämärtyä auringonlaskun jälkeen. Miltei täysikuu oli noussut taivaalle. Tähdet olivat muuttuneet kirkkaimmiksi, ja ne tuikkivat taivaalla kuten aina. Olin itsekin huomannut, että tähdet olivat jossain vaiheessa kadonneet kokonaan, mutta aivan yllättäen palanneet takaisin. Mesitähti oli kertonut, että tähdet olivat tähtiklaanilaisia, ja Eloklaanin perustaminen oli pelastanut Tähtiklaanin, joka oli vähällä ollut tuhoutua.
En oikein tiennyt, mitä ajattelin kuoleman jälkeisestä elämästä. Suuri osa eloklaanilaisista tuntui uskovan siihen vahvasti. Kuolonklaanissa kissat olivat uskoneet Pimeyden Metsään, joka oli kuulostanut lähinnä pelottavalta. Tähtiklaani sen sijaan tuntui jotenkin kummallisella tavalla houkuttelevalta. Tähtiklaanissa jokainen sinne pääsevä saisi elää ikuisuuden onnellisena tähtien joukossa, ja saalista olisi jokaiselle enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta minä olin onnellinen Taivaslaulun kanssa. En halunnut Tähtiklaaniin, vaan halusin olla täällä.
”Mitä sinä mietit?” Taivaslaulu kysyi hiljaa. Kohotin katseeni soturin kasvoihin ja väläytin tuolle lämpimän hymyn.
”En mitään merkittävää. Eloklaania vain”, selitin rauhallisella äänellä. Se riitti Taivaslaululle, eikä hän kysynyt enempää. Sanomatta mitään lähdimme kulkemaan hitaasti alas kukkulalta. Olimme tulleet aika vauhdilla paikalle, mutta nyt meillä ei ollut mitään kiirettä.

Leiriin palattuamme, suuntasimme nukkumaan. Uni tuli nopeasti, ja pitkästä aikaa nukuin läpi yön heräämättä kertaakaan.
Aamulla oloni oli virkeä. Viherkatse kävi kertomassa minulle, että aamupartio lähtisi pian. Minä kuuluin aamupartioon, joten nousin ylös varoen, etten herättäisi Taivaslaulua. Puskin hellästi soturin turkkia hyvästeiksi, jonka jälkeen poistuin pesästä.
Aamu oli raikas ja kaunis. Aurinko oli vasta nousemassa, ja pääaukio vaikutti hiljaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että voisin ehkä jopa tottua Eloklaanin elämään ja arkirutiineihin. Tuoresaaliskasassa oli vielä illan jäljiltä saaliita, joten nappasin hampaisiini hiiren ja kannoin sen lähelle leirin uloskäyntiä. Hiiri oli sen verran pieni, että sain syötyä sen muutamalla haukkauksella. Työnsin jäljelle jääneet, syömäkelvottomat osat etäämmälle.
”Sinä näytätkin olevan jo valmiina”, Viherkatse hymyili saavuttuaan luokseni. Nyökkäsin pienelle, harmaanruskealle naaraskissalle.
”Keitä muita partioon osallistuu?” kysyin soturilta ja annoin katseeni kiertää pääaukion ympäri. Aukiolla oli yllättävän monta kissaa, eli kaikki heistä eivät voineet olla tämän partion jäseniä. Käänsin katseeni takaisin soturiin, kun tuo avasi suunsa vastatakseen.
”Meidän lisäksemme Pehmoturkki ja Ruskatassu”, Viherkatse kertoi. En voinut olla iloisempi, kun kuulin Ruskatassun osallistuvan partioon. Se oli kenties vain sattumaa, mutta siitä huolimatta olisin halunnut kiittää Minttuliekkiä. Huomasin oranssin kollin loikkivan meidän luoksemme oppilaiden pesäöltä. Tuon silmät hehkuivat. Minusta tuntui hieman pahalta, sillä en ollut koskaan nähnyt Ruskatassua tuollaisena. Olimmeko tehneet väärin, kun olimme ottaneet hänet luoksemme asumaan? Olisiko hän ollut onnellisempi, jos joku muu olisi kasvattanut hänet?
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?” Ruskatassu kysyi hymyillen. Minä nyökkäsin.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, vastasin kollille. Kasvoillani oli haikea hymy, ja oppilas takuulla huomasi sen. En voinut mitään sille, että oloni tuntui jälleen kerran suorastaan surkealta. Oliko Ruskatassu vain kärsinyt meidän seurassamme? Minusta tuntui, että olin maailman surkein isä.

//Ruska? 😀 Sori ku heittelen tätä Merkuriusta paikasta toiseeen xc Taivaski voi jatkaa jotenki tätä
// 652 sanaa