Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kun tilanne oli rauhoittunut ja palasimme jälleen saalistuksen pariin Minttuliekin kanssa, ryhdyin jäljittämään aiemmin haistamaani hiirtä uudestaan, vaikka arvelinkin sen pelästyneen huutoani yhtä lailla muiden lähistöllä olleiden eliöiden tapaan ja juosseen minusta niin kauaksi, kuin sen pienet jalat vain veivät. Päätin kuitenkin yrittää vielä, sillä en mielelläni olisi palannut takaisin kahden muun soturin luo ilman saalista.
Sukelsin takaisin saniaisten sekaan, jossa olin vain hetkeä aikaisemmin törmännyt ”käärmeeseen”. Inhottava ajatus pitkästä, kiemurtelevasta eläimestä kutkutti edelleen takaraivossani, ja olin koko ajan varuillani. Niinpä saalistuksesta ei meinannut tulla oikein mitään, kun keskityin koko ajan katsomaan, mihin seuraavaksi asettaisin käpäläni.
Pelko haihtui kuitenkin hyvin nopeasti, kun sain uudelleen kiinni hiiren hajujäljestä. Tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn innostuksesta. Uusi mahdollisuus! Tätä tilaisuutta en saisi kyllä tyriä. Laskeuduin matalaksi ja lähdin liikkumaan ilmassa leijailevan hajun perässä hiirtä kohti.
Mutta kun pääsin siihen kohtaan, jossa hajujälki loppui mutta jossa se oli kuitenkin voimakkaimmillaan, tajusin, etten tulisi saamaan ainakaan tästä hiirestä itselleni saalista. Olin saapunut erään puun juurelle, jonka juuristossa jyrsijä varmaankin asusti. Nyt kun se tiesi minun läsnäolostani, se ei varmastikaan tulisi ulos pesästään pitkään aikaan. Tukahdutin pettyneen huokauksen ja käännyin ympäri palatakseni takaisin lähtöpaikalle, ja yllätyin, kun näinkin Minttuliekin ja Korppisiiven seisomassa vähän matkan päässä katselemassa minua.
”Onnistiko?” Korppisiipi kysyi, kun pääsin lähemmäksi. Huomasin, että hän oli saanut kiinni jonkinlaisen pikkulinnun. Pudistin päätäni.
”No ei.”
”Ei se haittaa, voimme kokeilla vielä nummella, jos tahdot.” Minttuliekki katsoi minua myötätuntoisesti. Hänkin näytti saaneen saalista, ja minua alkoi turhauttaa entistä enemmän.
En kuitenkaan aikonut pilata yhteistä iltaamme mököttämällä kuin pahainen oppilas, vaan suostuin oitis varapäällikön ehdotukseen. ”Tehdään niin. Jos en saa mitään kiinni, pääsen ainakin laukkomaan nummella.” Virnistin hiukan ilkikurisesti.

Otimme suunnaksi nummet, kun Minttuliekki ja Korppisiipi olivat ensin saaneet haudattua saaliinsa odottamaan myöhempää noutamistaan. Kuljimme jälleen metsässä rinta rinnan, eikä kukaan sanonut koko alkumatkan aikana juuri mitään. Minä pelkäsin, että tilanne saattoi tuntua jollain tapaa ahdistavalta kahdesta muusta kissasta, mutta kun vilkaisin varapäällikön ja Korppisiiven suuntaan, huomasin heidän olevan varsin rentoja. Hymyilin vähän itsekseni. Ehkä minä olin tässä se, jonka pitäisi uskaltaa löysätä vähän ja luottaa siihen, että asiat järjestyisivät omalla painollaan.
Korviini kantautui veden ääntä. Se oli solisevaa ja liplattavaa, hyvin kaunista, vaikka en muuten vedestä pitänytkään. Itse asiassa minä vähän jopa pelkäsin sitä. Vesi tuntui märältä ja inhottavalta silloin, kun se likisti kastuneen turkin kylmänä ihoa vasten ja aiheutti vilunväristyksiä. Ajatuskin siitä, että joskus joutuisin tekemään parempaa tuttavuutta veden kanssa, puistatti minua.
Ylitimme joen helposti astinkiviä pitkin. Toisella puolella jatkoimme taas matkaa nummelle päin. Mieleeni palautui yksi ensimmäisistä kerroista, kun olin ollut täällä oppilaana mestarini Utusielun kanssa. Myös Korppisiipi ja Hallavarjo olivat olleet mukana. Itse asiassa se oli ollut juuri se kerta, kun minä ja Korppisiipi olimme tavanneet toisemme ensimmäistä kertaa kunnolla ja saaneet yhteistyöllä kiinni jäniksen. Muistan, kuinka ylpeitä olimmekaan olleet siitä silloin.
”Täällä minä ja Korppisiipi saalistimme ensimmäisen jäniksemme”, sanoin ääneen. Minttuliekki ja Korppisiipi kääntyivät katsomaan minuun, Korppisiiven suu oli venynyt pieneen hymyyn. ”Silloin meistä tuli kaverit, hyvätkin sellaiset. Lopulta kaveruus johti ystävyyteen, ja tässä sitä nyt sitten ollaan.” En tiennyt, tuntuiko varapäälliköstä oudolta, että otin puheeksi tällaisia asioita, mutta koska todella halusin oppia tuntemaan hänet paremmin, ajattelin, että meidän täytyisi tutustua toisiimme myös pintaa syvemmältä. Halusin saada tietää, mitä asioita kuului Minttuliekin arvomaailmaan, oliko hänellä jossain perhe tai halusiko hän kenties saada joskus sellaisen.

//Minttu?
//540 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin kuullut Hiilihampaan kauhistuneen huudahduksen ja syöksynyt kollin luo mitä pikimmiten. Etsin kiivaasti käärmettä katseellani, jotta se ei pääsisi puremaan ketään epähuomiosssa. Sitten huomasin maassa makaavan kepin ja tilanteen huvittavuus paljastui.
Nappasin kepin hampaisiini ja tassutin Hiilihampaan luokse todeten vaaran olevan ohi. Häkeltyneisyyden häivyttyä kolli purskahti nauramaan. Rauhoituttuaan soturi perusteli käytöstään kovasti pahoitellen samalla aiheutunutta kohtausta.
”Et keskeyttänyt mitään tärkeää. Ja oli onni, ettei kyseessä ollut oikeasti käärme. Olisin joutunut jo toistamiseen pelastuspuuhiin lähiaikoina”, naurahdin hilpeästi viikset väristen. Hiilihammas hymyili huvittuneena.
”Mutta älä epäröi huutaa apua ensi kerrallakaan. Oikean vaaran hetkellä ei ole aikaa tutkia onko tilanne oikeasti niin vaarallinen miltä näyttää”, muistutin vielä, jonka jälkeen lähdimme vielä omiin suuntiimme saalistamaan.
Hetken etsittyäni löysin melko tuoreen oravan hajujäljen. Kohdistin katseeni lähiympäristöön ja puihin, etsien sen jättänyttä eläintä. Vaikken mitään nähnytkään, pieni kynsien rapina puunrungolla paljasti saaliin. Käänsin katseeni äänen suuntaan ja kyyristyin huomaamattomaksi aluskasvillisuuden sekaan.
Odotin kärsivällisesti, että puunrungolla poukkoileva orava päättäisi tulla maahan.
Tarpeeksi kauan odotettuani otus tosiaan lähti kulkemaan maankamaraa pitkin nenä nuuhkuttaen. Se oli aivan liian tietämätön läsnäolostani. Ja aivan yllättäen hyökkäsin kohti oravaa, joka oli jo miltei tassuissani, kun se huomasi vaaran olevan lähellä ja lähti pinkomaan puutansa kohti. Lähdin sisukkaasti sen perään. Orava sai otteen rungosta, mutta niin sain minäkin. Eläin oli huokaissut liian nopeasti helpotuksesta ja lopettanut karkuun juoksemisen, kun oli päässyt mielestään tarpeeksi korkealle puuhun. Se ei kuitenkaan huomannut laskea mukaan sitä, että minäkin osasin kiivetä.
Pian saalis roikkui hampaitteni välistä ja se sai minut hymyilemään voitonriemuisesti. Lähdin tassuttamaan takaisin Hiilihampaan ja Korppisiiven suunnalle.

//Hiili?
251 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Paatsamatassu seurasi minua hiljaa kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olimme hetki sitten poistuneet leiristä, eikä kumpikaan ollut sen jälkeen sanonut mitään. Savunharmaa naaras oli haltioituneena katsellut metsää. Naaras oli tullut klaaniin hyvin pienenä, jonka vuoksi hän ei muistanut, minkälaista leirin ulkopuolella oli. Leirissä kasvaneen kissan silmin reviiri oli takuulla valtava. Minusta se ei ollut. Vaikka Eloklaanin reviiri oli suurempi kuin entinen reviirimme, se tuntui kahlitsevan minut paikoilleen. Minä olin elänyt koko ikäni vapaana, ihan omilla säännöilläni.
”Tiedätkö sinä mitä soturikoulutukseen kuuluu?” päätin aloittaa keskustelun. Hidastin tahtiani, jotta pääsin Paatsamatassun vierelle. Naaras käänsi pistävän keltaisen katseensa minuun ja mietti hetken.
”Taisteluharjoituksia ja saalistamista”, oppilas veikkasi, ja minä nyökyttelin päätäni tyytyväisenä.
”Muun muassa. Lisäksi oppilaat opettelevat soturilain ulkoa, ja partiointia. Sinulle kai opetetaan myös uimista, mutta minä en osaa uida, joten en voi opettaa sinua”, kerroin. Olin varma, että unohtaisin kertoa jotakin. Minua hermostutti. Paatsamatassu nyökkäsi ja käänsi päänsä pois minun suunnastani. Oppilas ihaili jokea, jonka vieressä kävelimme kohti pohjoista.
”Minä asuin nuoruuteni kaksijalkalassa. Tiedätkö sinä mikä se on?” yritin kuumeisesti keksiä puheenaihetta. Pitkäturkkinen oppilas katsahti taas minun suuntaani.
”Aurinkokajo kertoi meille kaksijaloista. Hän kertoi, että kaksijalat pitävät huolta siellä asuvista kissoista. Kaksijalkala on paikka, jossa kaksijalat asuvat”, Paatsamatassu sanoi. Korviini särähti ikävästi naaraan sanat siitä, että kaksijalat pitäisivät huolta kissoista, jotka asuvat kaksijalkalassa. Mieleeni muistui oma nuoruuteni, jonka olin kaksijalkalassa viettänyt. Osa kaksijaloista huusi ja heitteli tavaroita minua ja perhettäni kohti, osa yritti kidnapata meidät. Olin elämäni aikana kohdannut vain muutamia yksilöitä, jotka olisivat olleet ystävällisiä.
”Hyvä. Aurinkokajo oli kai ennen kotikisu, jonka vuoksi hänen näkökulmansa on hieman erilainen. Kaikista kaksijalkalassa asuvista kissoista ei pidetä huolta, eivätkä kaikki kaksijalat ole kilttejä. Osa heistä on hyvin vihamielisiä, jonka vuoksi kaksijalkoja täytyy vältellä aina parhaansa mukaan”, kerroin rauhallisella äänellä. En halunnut luoda Paatsamatassulle sellaista kuvaa, että hän oli sanonut jotakin väärin, vaan yritin sanoa asian mahdollisimman kohteliaasti. Oppilas nyökkäsi pienesti ja käänsi taas katseensa pois.

Kuljimme pohjoisrajaa pitkin kohti läntistä koivumetsää. Kerroin Paatsamatassulle missä raja menee, ja että partiot tarkastavat ja merkkaavat rajoja päivittäin. Kerroin myös, ettei eloklaanilaiset saa ylittää klaanin rajoja. Se ei tuntunut olevan mikään ongelma nuorelle oppilaalle.
”Meidän täytyy ylittää joki”, sanoin rauhallisella äänellä, kun saavuimme joen rantaan astinkivien kohdalle. Paatsamatassu vilkaisi minua huolestuneen oloisena.
”Onko ihan pakko?” nuorukainen kysyi ja irvisti pelokkaasti. Oppilas kurottautui katsomaan hitaasti virtaavaa vettä, ja astui sitten askeleen taaksepäin.
”Valitettavasti on. Astinkivet ovat lähellä toisiaan, joten sinulla ei ole mitään hätää, kunhan vain keskityt. Etene yksi loikka kerrallaan kiveltä kivelle. Pysähdy jokaisen kiven päälle hetkeksi, se helpottaa hommaa huomattavasti”, ohjeistin, mutta Paatsamatassu ei innostunut asiasta.
”Entä jos en pysty loikkaamaan niin kauas ja putoan jokeen? Miten voin selvitä, jos et sinä osaa uida?” naaras kysyi, ja hänen pieni kehonsa alkoi täristä pelosta. Mietin kuumeisesti, miten saisin oppilaan uskaltautumaan tehtävään, kunnes keksin sen. Sanaakaan sanomatta piirsin etukäpälälläni maahan viivan, ja sitten ympyrän noin puolen ketunmitan päähän siitä. Paatsamatassu katsoi minua hämillään pää kallellaan.
”Noin. Tule tuohon viivan kohdalle, ja yritä hypätä tuon ympyrän sisään”, pyysin. Paatsamatassu asteli yhä hieman hämmentyneenä viivan luokse. Naaras katsoi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin. Oppilas ponnisti itselleen jaloistaan vauhtia, ja loikkasi kohti maahan piirrettyä ympyrää. Naaras pudottautui taitavasti ympyrän keskelle. Sitten hän katsahti minuun taas.
”Hyvä. Tuo on pisin loikka, joka sinun pitää hypätä ylittäessäsi jokea. Todistit juuri, että pystyt siihen helposti. Kunhan suunnittelet jokaisen loikkasi, sinulle ei pitäisi tulla ongelmia. Näytän sinulle, miten astinkivillä kuljetaan”, sanoin ja valmistauduin loikkaamaan ensimmäiselle kivelle. Loikka oli lyhyt, eikä se tuottanut minulle ongelmia. Pääsin ensimmäiselle astinkivelle helposti. Käännyin katsomaan Paatsamatassua, joka tapitti minua pistävällä katseellaan. Loikkasin toiselle kivelle, joka oli ensimmäistä kiveä huomattavasti suurempi. Käännyin ympäri ja kehotin Paatsamatassua seuraamaan minua.
Minun piti kannustaa aika paljon Paatsamatassua, että hän uskalsi loikata kivelle. Loikka sujui täydellisesti. Paatsamatassun tasapaino ei edes meinannut horjua, kun naaras pudottautui harmaan kiven päälle. Oppilas katsahti minuun iloisena saavutuksestaan. Jatkoimme matkaa kiviä pitkin loikkien, ja Paatsamatassulle joen ylitys ei ollut ongelma eikä mikään.
Viimein pääsimme vastarannalle. Ensimmäistä kertaa Paatsamatassu vaikutti rentoutuneen, ja oppilas katsoi minua silmät säihkyen.
”Minä selvisin!” hän hihkaisi ja kääntyi katsomaan astinkiviä. Se oli kai naaraan ensimmäinen saavutus oppilaana. Hymyilin lämpimästi oppilaalleni.
”Suoriuduit virheettömästi, hyvä!” kehuin häntä, sillä se oli kai mestarin tehtävä, kannustaa oppilasta tekemään asioita ja oppimaan uutta.

Matka jatkui kohti koivumetsää kaikessa rauhassa. Ilmapiiri oli huomattavasti rennompi kuin aluksi, ja olin tyytyväinen siihen. Edelleen minusta tuntui hieman vaikealta kertoa Paatsamatassulle klaanin säännöistä ja tavoista. En ollut omaksunut niitä itsekään vielä, joten miten voisin opettaa niitä toiselle. Mesitähti luotti minuun, joka toi minulle entistä enemmän paineita. Pelkäsin, ettei oppilaan koulutuksesta tulisi sittenkään mitään.
En keksinyt mitään järkevää puheenaihetta, joten pysyimme hiljaa. Paatsamatassu seurasi minua ja tarkkaili ympäristöä katseellaan.
”No, miltä reviiri vaikuttaa?” kysyin pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
”Suurelta”, Paatsamatassu vastasi lyhyesti. Poistuimme juuri koivumetsästä nummialueelle. Oikealla puolellamme oli Eloklaanin reviirin raja, ja vasemmalla näkyi neljä kukkulaa. Niiden takana sijaitsi suuri nummialue, joka valtasi ison osan Eloklaanin reviiristä.
”Emmekä ole edes puolessa välissä kierrosta vielä. Odotapa vain, kun näet nummet”, virnistin lempeästi naaraalle. Toivoin, ettei hän säikähtäisi reviirin suuruutta. Jos oli koko ikänsä elänyt pienessä leirissä, koko muu maailma vaikutti varmasti valtavalta, ja ehkä jopa pelottavaltakin. Minuakin oli aikoinaan pelottanut, kun olimme Coronan kanssa lähteneet ensimmäistä kertaa pois kaksijalkalasta.

Loppukierros sujui kohtuullisen hyvin. Keskustelimme välillä niitä näitä, ja minä kerroin jotakin Paatsamatassulle Eloklaanin reviiristä. Kuolonklaanin rajalla kerroin, että oli olemassa toinenkin klaani, joka eli rajan toisella puolella. Paatsamatassu ei kysellyt Kuolonklaanista sen enempää, joten päätin olla kertomatta. Minulla olisi aikaa kertoa hänelle Kuolonklanista sen verran mitä itse tiesin. Eloklaanissa kissat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita siitä, millaista elämä Kuolonklaanissa oli. Kissat vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä Eloklaanissa. Täälläkin oli kuitenkin muutama kissa, jotka olivat varttuneet toisessa klaanissa. Minttuliekki, Lauhalaukka, kumppanini Taivaslaulu ja hänen isänsä Hopeaputous olivat kaikki syntyjään kuolonklaanilaisia. Minäkin olin viettänyt yllättävän paljon nuoruudessani aikaa Kuolonklaanin leirissä ja metsässä. Kuolonklaanin parantaja oli pelastanut henkeni, kun olin joitakin vuodenaikoja sitten syönyt mehiläisen. Niihin aikoihin suhteeni Taivaslauluun syveni, ja rakastuin naaraaseen. Olin onnellinen, että minulla oli Taivaslaulun kaltainen kumppani. Hänen kanssaan elämä oli parempaa, ja hänen vuokseen olin valmis elämään missä tahansa.
Saavuimme takaisin leiriin, ja kehotin Paatsamatassua syömään jotakin. Muut oppilaat olivat ystävällisesti tehneet hänelle vuoteen oppilaiden pesään.
”Käydään huomenna aurinkohuipun aikaan harjoittelemassa vähän saalistamista metsässä. Tulen hakemaan sinua sitten”, sanoin Paatsamatassulle ennen kuin tiemme erkanivat.
Huokaisin helpotuksesta, kun istahdin Taivaslaulun vierelle. En ollut nolannut itseäni täysin, ja rajojen kiertäminen oli sujunut mielestäni kohtuullisen hyvin. En tiennyt, miten mestarit normaalisti tutustuivat oppilaisiinsa tai toteuttivat kierron, mutta kai minulla oli mennyt ihan hyvin.
”Oliko se niin kamalaa?” Taivaslaulu virnisti hyväntahtoisesti. Katsoin lempeästi kumppaniani.
”No, minä selvisin siitä”, hymähdin. Kohtasin katseellani Taivaslaulun eriväriset silmät. Sydämeni pamppaili edelleen yhtä kiivasti kuin silloinkin, kun olimme olleet vastarakastuneita. Tunsin olevani maailman onnellisin kolli, kun Taivaslaulu oli minun kumppanini.
”Väsyttääkö sinua?” kysyin soturilta. Aurinko oli jo laskemassa. Minä itse en ollut kovinkaan väsynyt, sillä olin ottanut pienet torkut istuessani koko aamupäivän leirin pääaukiolla. Taivaslaulu oli herännyt aikaisin ja käynyt partiossa, mutten tiennyt oliko hän levännyt sillä välin, kun olin ollut leirin ulkopuolella Paatsamatassun kanssa.

//Taivas?
// 1145 sanaa

Kirjoittaja: Rita

Tuulipentu oli tullut minulle tuohtuneena valittamaan Vadelmatassusta. En tiennyt mitä mieltä olin naaraan purkauksesta, mutta toveriani suostuisin aina kuuntelemaan. Ainakin itse pidin meitä jonkinlaisina kavereina, vaikken Tuulipennun kanssa kauheasti ollut ollutkaan. Päätin kääntää nuoremman kissan huomion johonkin muuhun kurjuudestaan.
”Harmi. No, voin opettaa sinulle vaanimista!” ehdotin kallistaen päätäni.
”Joo!” Tuulipentu innostui. Hymyilin. Sen lisäksi, että toiselle opettaminen olisi hauskaa, se oli myös hyvä tapa minulle hioa taitojani. Sitä paitsi halusin joskus oman oppilaan päästyäni soturiksi, ja tämä olisi hyvää harjoitusta.
”Ensiksi menee kyyryyn”, ohjeistin. Tuulipentu teki työtä käskettyä, mutta nousi sitten takaisin ylös.
”Hei, olen jo opetellut tätä!”
”Kertaus on opintojen emo”, vastasin, ja heilautin häntääni kannustavasti.
”En minä nyt jaksa. Tehdään jotain hauskaa!” Tuulipentu luovutti. Huokaisin. Olisin halunnut itsekin hioa vaanimistaitojani. Halusin panostaa koulutukseeni kunnolla. No, ehkä joku toinen kerta. Mietin hetken uutta vaihtoehtoa.
”No… mutta entä jos pelaisimme sammalpalloa?” viritin kasvoilleni pienen virneen, ja näin naaraan nyökkäävän. Loin vilkaisun Vadelmatassuun ennen kuin lähdin pennun mukana kulkemaan kauemmas tuoresaaliskasalta. En oikein tiennyt mitä kollista olla mieltä. Hänen tempauksensa oli mielestäni ollut tyhmä, mutta hänessä oli karismaa, siitä ei voinut tinkiä. Ravistin päätäni. Keskity, Nokkostassu!
”Mennäänkö vaikka tuonne pelaamaan?” ehdotin viittoen hännälläni nurkkausta leirissä. Tuulipentu nyökkäsi. Tassuttelimme leirin reunaan, ja Tuulipentu alkoi kyhätä sammaleista palloa. Tästä saattaisi hyvinkin tulla hauskaa, ja lisäksi sain harjoitella hyökkäystaitojani.

”Hei, Rastastassu!” huomasin siskoni istuskelevan yksin oppilaiden pesän edustalla. Olin hyvästellyt Tuulipennun jonkin aikaa sitten, ja aurinko näytti siltä, että laskisi pian. Rastastassu nosti päänsä kuullessaan nimensä, ja hänen kasvoilleen muotoutui pieni hymy. Istahdin hänen viereensä ja kiersin häntäni siististi etutassujeni päälle; siitä oli muotoutunut jo tapa.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi ja näpäytti korvaansa. Hyvä kysymys. Mitä minulle oikeastaan kuului? Ihan hyvää kai, olin yrittänyt harjoitella ahkerasti niin Hiilihampaan kanssa kuin myös itsekseni. En oikeastaan ollut jutellut pentutoverieni kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Toisaalta oli tärkeää, että loisimme ystävyyssuhteita muitten klaanilaistemme kanssa, mutta kaipasin silti sisarusteni seuraa. Etenkin Rastastassun. Kauristassu ja Karpalotassu olivat kummatkin ihania veljiä, mutta olin Rastastassun kanssa uskomattoman samanhenkinen.
”Ihan hyvää, kiva nähdä sinuakin taas. Miten koulutuksesi edistyy?” hymyilin.
”Hyvin! Hillasielu on taitava mestari”, hän vastasi iloisesti.
”Niin on Hiilihammaskin”, nau’uin nyökäten.
”Hei, haluatko oikeastaan harjoitella taistelua nyt?” Rastastassu heitti yhtäkkisen ehdotuksen. Kallistin päätäni hieman kyseenalaistavasti.
”Aurinko laskee pian, joten emme ehdi enää lähteä minnekään. Nyt on kuitenkin liian aikaista mennä vielä nukkumaan”, siskoni selitti innostuneena, ”Joten miksi emme harjoittelisi taistelua kahdestaan? Ei siitä mitään haittaakaan voi olla.” Pyöräytin päätäni, mutta suuni kääntyi virneeseen. Rastastassulla oli aina villejä -joskin hauskoja- ideoita.
”Mikä ettei”, hymähdin, ”En tosin ole harjoitellut taistelua läheskään yhtä paljon kuin saalistamista.”
”Ei se mitään, en minäkään”, siskoni tokaisi.
”Aloitetaanko vaikka perushyökkäyksestä? Yritä sinä vaikka iskeä minua etukäpälälläsi, niin minä yritän väistää”, ehdotin, ja Rastastassu nyökkäsi. Tassuttelimme sivuun niin, ettemme olleet oppilaiden pesän suuaukon tukkeena ja muutenkin vähän syrjässä, jottemme herättäisi liikaa huomiota. Ei minua sinänsä haitannut muiden mielipiteet, muttemme halunneet häiritä muita.
”No niin, oletko valmis?” Rastastassu maukui.
”Niin valmis kuin mahdollista. Anna palaa”, virnistin, ja asettauduin valmiiksi väistämään. Niin kuin olin Rastastassullekin sanonut, en ollut kauheasti harjoitellut taistelua vielä, mutta olin innokas oppimaan. Taisteleminen vaikutti kiinnostavalta.
Keskitin huomioni siskooni, joka valmistautui iskemään minua. Hän jännitti lihaksensa, ja nopealla liikkeellä huitaisi tassullaan eteenpäin. Annoin luontaisille vaistoilleni vallan, ja väistin iskun vetäytymällä vaistomaisesti kyykkyyn. Ei huonompi. Myös Rastastassun hyökkäysyritys oli omaan silmääni näyttänyt hyvältä, vaikken osannut sitä kovin ammattimaisesta näkökulmasta arvioidakaan.
”Hyvä isku”, hymyilin.
”Samoin väistö. Nyt toisinpäin”, sisko kehotti, ja nyökkäsin. Vetäisin kynnet piiloon, sillä en halunnut oikeasti vahingoittaa Rastastassua. Yritin saada iskuun tuntumaa, ja jännitin lihaksiani. Koetin pitää mahdollisimman hyvän keskittymiskyvyn iskuun. Otin tukea astumalle nopean askeleen eteenpäin, ja huitaisin toiseen päin. Siskoni vetäytyi sivulle, mutta tassuuni jäi hänen karvojaan.
”Ei hullumpi”, Rastastassu kallisti päätään ja virnisti. Nyökkäsin hymyillen.
”Koitetaanko vaistojamme ja taistellaan? Tiedän, ettei kumpikaan meistä ole harjoitellut taistelua tarpeeksi, mutta siitä voi tulla hauskaa ja lisäksi varmaan myös opettavaista”, ehdotin.
”Vaikka”, Rastastassu kohotti olkiaan, mutta huomasin silmien pilkkeestä tämän olevan innostunut. Asetuimme vähän matkan päähän toisistamme, ja valmistauduimme.
”Yksi…” siskoni aloitti.
”Kaksi…” jatkoin.
”Kolme!” Päätin hyökätä suoraan Rastastassun kimppuun välittämättä siitä, mitä hän yrittäisi tehdä. Loikkasin eteenpäin jokseenkin kömpelösti, mutta siskoni oli ehtinyt jo kierähtää sivuun. Näin hänen kirjavan turkkinsa oikealla puolellani, ja väistin viime tingassa hänen käpälänsä iskun. Kävin uuteen hyökkäykseen siskoani vasaan, mutta hän ehti taas väistää. Tunsin kyljessäni iskun. Se ei ollut niin vahva, että minuun olisi tullut vahinkoa, mutta kuitenkin tunsin sen. Käännähdin nopeasti ympäri, ja huitaisin tassullani iskun suuntaan. Osuin siskoni häntään, ja tämä iskun saatuaan loikkasi kauemmas. Ponnistin hyökkäykseen hänen suuntaansa, ja onnistuin kaatamaan siskoni. Pyörimme hetken maassa yhtenä karvaläjänä ja huidoimme toisiamme. Hymähdin. Tämä muistutti minua pentuajan leikkitappeluista. Lopulta nousin pystyyn ja ravistin turkkiani huohottaen. Aloin nuolla rintakarvojani saadakseni ne vähemmän sotkuisen näköisiksi. Vilkaisin siskooni, joka myös suki itseään. Suustani pääsi kikatus, kun huomasin miten sotkuiselta siskoni turkki näytti. Omani oli varmaan vähintään yhtä hienossa kunnossa. Rastastassu hymähti.
”Voisit olla pahempikin taistelija”, hän myöntyi. Hymyilin. Kehu tuntui oikeasti hyvältä, varsinkin kun en ollut juuri taistellut aikaisemmin. Tiesin silti, että parannettavaa oli vielä paljon.
”Samoin. Osasit hienosti väistää iskujani”, nyökkäsin.
”Sinun iskusi olivat niin kömpelöitä, että niitä oli vähän liiankin helppo väistää”, Rastastassu kiusoitteli ilkikurisesti. Murahdin muka loukkaantuneena, ja läimäisin tätä tassullani.
”Pitäisi varmaan kohta mennä nukkumaan”, huomautin katsellessani ympärilleni. Kissoja oli vielä aukiolla, mutta osa kissoista näytti katoavan jo pesiinsä. Rastastassu nyökkäsi, ja lähti tassuttelemaan vähän matkan päässä sijaitsevalle oppilaiden pesälle. Luikahdin siskoni perässä sisään, ja pujottelin vuoteelleni sisarusteni lähelle.
”Öitä”, sanoin kaikille oppilaiden pesässä oleville, ja suljin silmäni nukkuakseni.

//902 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Omenatassu, tarvitsen lisää sammalta!”
Huokaisin, nousin ylös ja löntystelin laiskasti noutamaan Vadelmatassulle lisää sammalta tukosta, jonka olimme saaneet Liljatuulelta. Pyörittelin pienestä palasesta sammalta pallon, jonka sitten nakkasin peremmällä karhunvatukkapensaassa häärivälle kollioppilaalle. Hän ei ollut tarpeeksi valppaana, ja repaleinen mytty osui häntä suoraan naamaan. Hymähdin vähän, mutta mitään muuta huvittavaa en sitten nähnytkään tässä tilanteessa. Kaikista tylsin homma ikinä!
Mesitähden rangaistus oli ollut odottamaani lepsumpi: minä ja Vadelmatassu joutuisi siivoamaan kaikki pesät parin päivän aikana. En pitänyt sitä mitenkään erityisen työläänä urakkana, vaan pikemminkin se oli minusta kuolettavan tylsää. Juuri nyt olisin mieluummin ollut leirin ulkopuolella opettelemassa jotain klaanijuttuja Mesitähden opastuksella, mutta sen sijaan minä olin jumissa tässä tunkkaisessa vanhuksen kuolinpesässä.
”Miten siellä sujuu?” Kirsikkakuonon pää kurkisti sisään pesän suuaukosta. Vanha kissa oli halunnut helpottaa työtämme ja siirtyä ulos nauttimaan auringosta, jotta saisimme rauhassa vaihtaa hänen petiinsä puhtaat sammalet.
”Loistavasti”, vastasin hymyillen tekopirteästi. Vaikka minua turhauttikin suunnattomasti, en silti kokenut tarpeelliseksi purkaa sitä johonkin vanhukseen, joka varmaan muutenkin oli koko ajan jonkin sydänpysähdyksen partaalla. Jos kiukuspäissäni tiuskisin hänelle jotakin, tämähän saattaisi vaikka pelästyä niin pahanpäiväisesti, että kuolla kupsahtaisi siihen paikkaan ja minua syytettäisin murhasta – taas.
Hyvä on, ei kukaan varsinaisesti syyttänyt minua siitä, että olin omalla tempauksellani aiheuttanut Mesitähden hengenmenetyksen, mutta ei kukaan kyllä sitä kieltänytkään. Esimerkiksi se Hiilihammas-niminen kissa, joka oli silloin sattunut samaan aikaan joelle, kun meillä oli ollut tilanne meneillään, oli aina välillä vilkuillut minun suuntaani sen näköisenä, kuin olisin suurin piirtein korkeimman omakätisesti tarttunut kiinni Mesitähdestä ja kiskonut hänet mukanani veden alle ihan tahallaan. Tähän asti olin vain yrittänyt olla välittämättä hänestä, mutta jos tämä ei tajuaisi lopetta tuijottamistani vapaa-aikanaan, kävisin kyllä pitämässä hänelle sellaisen puhuttelun, ettei tuo ainakaan vähään aikaan unohtaisi sitä.
”Tämä on nyt valmis.”
Jossain välissä Vadelmatassu oli saanut vaihdettua Kirsikkakuonon pedin sammalet, kun minä olin ollut uppoutuneena omiin ajatuksiini. Nyökkäsin itsekseni ja kumarruin noukkimaan puhtaat sammalet mukaani, jotta voisimme siirtyä seuraavaan pesään. Halusin hoitaa mahdollisimman monta pesää pois alta tämän päivän aikana, jotta huomiselle ei jäisi niin paljon urakoitavaa ja ehtisin ottaa aikaa itsellenikin. Häntäni oli jo nyt aivan kamalan näköinen! Minun oli päästävä sukimaan se huolella ja poistamaan siitä kaikki pikkuroskat, jotka siihen olivat takertuneet työn lomassa.
Olimme sopineet Vadelmatassun kanssa, että jatkaisimme pesien siivousta klaaninvanhimpien pesästä vasemmalle, kunnes kaikkien kissojen pedit olisi vaihdettu. Seuraavana vuorossa oli pentutarha, joka ei kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini. Pennut haisivat oudoilta ja pitivät kamalaa ääntä. Ja voi niitä emoressukoita, joiden turkit olivat pentujen takia siivottomassa kunnossa ja mielenterveys riekaleina! Pennut olivat kamalia pikkuhirviöitä, jos minulta kysyttiin. Hyh!
”No niin, jos aloitamme nyt heti, pääsemme myös äkkiä pois täältä”, sanoin lähinnä itselleni, mutta Vadelmatassukin nyökkäsi, ikään kuin vahvistuksena sanoilleni.
Paatsamapentu ja Tuulipentu painivat keskenään pesän perällä. Heitä vahtimassa oli Hallavarjo, joka tervehti meitä ystävällisesti, kun huomasi tulomme.
”Jos minä siivoan toisen pedeistä, niin siivoatko sinä tuon toisen?” kysyin Vadelmatassulta ja viitoin hännälläni pentujen nukkumapaikkoja kohti. Yritin olla katsomatta niihin päin, sillä jo pelkkä ajatuskin sottaisista pennuista sai minut voimaan pahoin.

//Vattu?
//482 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Illan tullen hiivin ulos sotureiden pesästä, jonne olin vetäytynyt lyhyille torkuille siksi aikaa, kunnes tapaisimme Minttuliekin Korppisiiven kanssa uloskäynnin luona. Olin valtavan innoissani tästä! Mielessäni olin jo kuvitellut, miten me kolme juoksisimme yhdessä metsässä ja jahtaisimme jänistä. Se olisi niin iso, että sen leiriin kantamiseen tarvittaisiin meitä kaikkia kolmea. Sitten leirissä me söisimme sen yhdessä ja kertoisimme samalla toisillemme hauskoja juttuja kukin vuorollaan.
”Herätys, unissakävelijä”, kuului Korppisiiven hiukan närkästynyt naukaisu. Olin kävellyt ajatuksissani melkein pahki häneen. Otin kohteliaasti askeleen kauemmaksi ystävästäni ja loin häneen pahoittelevan katseen.
”Anteeksi. Olen vain niin kamalan innoissani tästä illasta! Mieti nyt! Meistä kolmestahan voi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät”, hihkaisin tajuten samalla itsekin, miten paljon kuulostin yli-innokkaalta pennulta. Mielessäni käväisi kuva Vadelmatassusta, jota aloin uhkaavasti muistuttaa käytökseni puolesta.
Korppisiipi pyöritteli silmiään. ”Kuule, älä innostu liikaa. Tämä on vain yksi ilta, eikä ole mitään takuita, että toista tulee. Voihan hyvinkin olla, ettei hän pidä meistä tai meidän seurastamme.”
Tiesin, että hän yritti vain suojella tunteitani sanomalla mahdollisia vaihtoehtoja sille, miten tuleva tapaaminen saattaisi mennä. Huokaisin ja silottelin jännityksestä pystyyn nousseita karvojani. Nostin sitten katseeni Korppisiiven vaaleanvihreisiin silmiin, joissa näkyi nyt myös vähän huolta. Hän ehkä pelkäsi, että oli loukannut tunteitani suhtautumalla niin varautuneesti tätä iltaa ja Minttuliekkiä kohtaan. Ymmärsin häntä kyllä, enkä ollut hänelle vihainen.
”Tiedän sen, mutta kohtahan se nähdään”, sanoin nyt jo paljon rauhallisemmalla äänellä ja väläytin ystävälleni lämpimän hymyn, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei meidän kahden välillä ollut mitään hänen äskeisten sanojensa takia. Korppisiipi hymyili minulle vähän takaisin, muttei sanonut enää mitään.
Lähdin tassuttelemaan hänen kanssaan uloskäyntiä kohti. Huomasin, että Minttuliekki oli jo valmiina tapaamispaikalla, ja samalla pelkäsin, että hän oli joutunut odottamaan meitä pitkään.
Naaraan ilmeessä ei ollut minkäänlaisia ärtymyksen tai turhautumisen merkkejä, vaan hänen suunsa vääntyi iloiseen, leveään hymyyn, kun hän näki meidän lähestyvän itseään. Se sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi, huojentuneeksi.
”Hei.”
”Hei!” vastasin varapäällikön tervehdykseen iloisesti. Korppisiipikin sanoi jotain tervehdykseksi, enkä havainnut hänessä juuri nyt minkäänlaista varautumista naarasta kohtaan, ellei hän sitten osannut piilottaa sitä näin taitavasti meiltä.
”Onko teillä jokin paikka mielessä?” Minttuliekki kysyi, kun olimme päässeet matkaan. Kuljimme kaikki kolme rinnatusten, minä olin Minttuliekin vasemmalla puolella ja Korppisiipi oikealla. Vaihdoin Korppisiiven kanssa vaivihkaa katseita.
”Voisimme ainakin nyt näin aluksi pysytellä tässä metsässä ja koettaa löytää jotain, ja siirtyä sitten vaikka nummelle”, ehdotin. Se tuntui sopivan sekä Minttuliekille että Korppisiivelle, joten hajaannuimme jokainen omille teillemme, jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada jotain kiinni.
Kävelin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Ilta-aurinko paistoi puiden lomasta ja teki metsään pitkiä varjoja, jotka raidoittivat maata. Linnut lauloivat lauluaan jossain korkealla puissa.
Nuuhkaisin ilmaa ja sain heti kiinni hiiren tuoksusta. Laskeuduin vaistomaisesti vähän matalemmaksi ja ryhdyin liikkumaan hiipimällä eteenpäin saniaisten lomassa. Laskin kuonoani vähän alemmaksi, ja olin aikeissa nuuhkaista uudestaan saadakseni tarkemman vainun jyrsijästä, mutta samassa ajatukseni keskeytti jokin musta ja ohut, joka pilkisti esiin saniaisten lehtien alta. Käärme!
Kiljaisin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti ja räpiköin säikähtäneenä kauemmaksi siitä. Ei mennyt kauaakaan, kun Minttuliekki syöksyi jostain esiin ja katsahti minuun huolestuneena.
”Mitä nyt?”
”K-käärme!”
Minttuliekki ei epäröinyt hetkeäkään, kun tuo lähestyi saniaisia. Hän oli minusta jopa pelottavan tyyni, kun hän teki niin.
Seurasin sydän kiivaasti pamppaillen sivusta, kun Minttuliekki etsi käärmettä lehtien alta. Hän katosi hetkeksi näkyvistä, ja ehdin jo pelätä, että se oli napannut hänet. Kun olin alkamassa soimaamaan itseäni siitä, etten ollut tehnyt mitään asialle, Minttuliekki tuli takaisin. Hänen silmänsä hehkuivat hilpeästi, kun tuo laski hampaistaan pitkän, mustan kepin maahan.
”Vaara ohi.”
”Mitäh?”
Tuijotin epäuskoisena keppiä, jota olin hetken ajan luullut tosissani käärmeeksi. Minua alkoi nolottaa, mutta kun näin Minttuliekin hyväntahtoisen virnistyksen, purskahdin nauruun. Säikähdys valui minusta pois naurunpuuskan mukana. Minttuliekkikin pärskähti.
”Anteeksi”, pihisin, kun olin saanut itseni rauhoittumaan vähän. Minua hihitytti vielä, mutta pakotin itseni lopettamaan, jotta saisin puhuttua. ”Olin niin kovin keskittynyt jäljittämään hiirtä, että taisin siinä samalla menettää kyvyn ajatella ensin, ennen kuin huudan puolet klaanista paikalle katsomaan, mikä on hätänä. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään.”

//Minttu?
//637 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin miltei vasta lähtenyt Hiilihampaan ja Korppisiiven luota, kun kaksikko palasikin yllättäen luokseni. He kysyivät lähtisinkö heidän mukaansa metsästämään tänä iltana. Kaksikon pyyntö yllätti minut hieman, mutta ennen kaikkea minusta tuntui mukavalta.
”Tulen oikein mielelläni!” sanoin ääni lähes hihkaisulta kuulostaen ja silmäni innostukseni paljastaen. Hymyilin lämpimästi kaksikolle. Minusta oli mukavaa, kun joku pyysi minut mukaansa, vaikka se ei tarkoittaisikaan automaattisesti mitään sen suurempaa ystävyyttä. Minusta tuntui vain ihanalta, että joku halusi viettää aikaa kanssani vapaa-ajallaan, eikä vain askareitten lomassa.
Samalla mieleeni hiipi ajatus, että näytinkö tosiaan niin yksinäiseltä ulospäin? Tai sitten Hiilihammas ja Korppisiipi oli vain saaneet ajatuksen pyytää minua heidän mukaansa vain muuten vain. Ihan sama miten se oli, niin arvostin heidän elettään valtavasti. Se tuntui ihan oikean Eloklaanilaisen käytökseltä.
Ehkä erilaisessa mielentilassa kaksikon huolehtiminen olisi saattanut saada minut ärsyyntymään -ehkä jopa loukkaantumaan-, sillä tiesin kyllä omasta kokemuksesta olevani joskus vähän turhan tulinen. Kasvatukseni Kuolonklaanissa oli saanut myös ajatuksen siitä, että jokaisen tuli pitää huoli omista asioistaan, iskostumaan syvälle mieleeni. Tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin kiitollisuus kaksikon huomaavaisuutta kohtaan.
”Selvä, hieno juttu! Nähdään myöhemmin uloskäynnin luona”, Hiilihammas sanoi vielä väläyttäen ystävällisen hymyn. Korppisiipi soi minulle myös nyökkäyksen hyvästeiksi ja sitten kissat tassuttelivat omien asioidensa pariin.
Olin jo melkein soturienpesässä, mutta tuntui kuin olisin jo unohtanut miksi olin sinne menossa. Olin täyttynyt aivan uudenlaisella energialla, enkä enää viitsinyt mennä vain lepäilemään. Käännyin ympäri ja tassuttelin lähelle leirin keskustaa ja etsin katseellani yhtä tiettyä valkeaa oppilasta ja pian tummansininen katseeni tavoittikin hänet. Lähdin reippaasti kävelemään kollin luokse.
”Tervehdys Kauristassu. Tulin vain ilmoittamaan suunnitelmistani huomiselle. Lähdemme huomenna puolenpäivän aikoihin saalistusharjoituksiin. Ole valmiina”, selitin katsoen suoraan oppilaani silmiin. Kauristassu nyökkäsi asiallisesti ja sanoi:
”Selvä.” Sen jälkeen hymähdin kissalle vielä ja lähdin tassuttamaan kohti seuraavaa tehtävääni.

Aurinko alkoi hiljalleen värjätä leiriä oranssinkeltaisilla säteillään ja viestiä illan pimeyden saapumisesta. Illat eivät enää tähän aikaan vuodesta olleet yhtä pimeitä kuin aikaisemmin. Illan valoisuus tuntui erilaiselta, kuin päivien valo. Siinä oli jotain salaperäistä, kun valon keskellä hämärän tuomat varjot tuntuivat taistelevan keskenään siitä, kumpi veisi voiton. Lopulta pimeys kyllä aina laskeutui, mutta vain siksi aikaa, että aurinko jaksaisi nousta taas.
Olin saapunut jo hieman etukäteen sovitulle tapaamispaikalle, mutta pian Hiilihampaan ja Korppisiivenkin oli määrä saapua. Minua ei väsyttänyt, vaikka olinkin touhunnut päivällä kaikenlaista, vaan olin pikemminkin innoissani. Oli mukavaa viettää vapaa-aikaansa kissojen kanssa varsinkin, kun olin oikeastaan melko sosiaalinen. Kyseinen piirteeni sai kissat helposti ajattelemaan, että minulla oli monia ystäviä. Ja niin minulla varmaan olisikin, mutta olin jäänyt jumittamana menneisyyteen. Haikailin vain Kuolonklaanissa olevien läheisteni perään ja unohdin nykyhetken samalla laiminlyöden sosiaalisen elämäni Eloklaanissa. Siihen olisi aika tehdä muutos ja se alkaisi tänään.
Huomasin tutut kissat, joiden askeleet ohjasivat heitä minua kohti. Nousin ylös ja kasvoilleni nousi huomaamattani leveä hymy.
”Hei”, tervehdin ja vilkaisin kumpaakin vuorollani silmiin.

//Hiili?
451 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Se kuulostaa oikein hyvältä!”
Minttuliekki nyökkäsi tyytyväisen oloisena ja haukkasi sitten palasen linnustaan. Siitä oli jäljellä enää lähinnä pelkkiä rippeitä.
Vilkaisin omaa ruokaani: myyrä oli jo melkein kokonaan kaluttu keskustelun lomassa. Nuolaisin suupieliäni ja otin itsekin vielä haukun.
”Voisimme katsoa asiaa uudestaan vaikka neljännesosakuun päästä. Yritän opettaa Nokkostassulle tällä hetkellä taistelun perusteita. Saalistuksen perusteet olemme jo ehtineet käymään läpi”, sanoin silmäillen samalla punertavan ruskeaa varapäällikköä. Hänen turkkinsa oli minun mielestäni melko erikoisen värinen – mutta hyvällä tavalla! Se erottui selvästi muista eloklaanilaisista ja toi jollain tapaa etäisesti mieleen Kuolonklaanin. Minttuliekin kuolonklaanilaisista erotti kuitenkin tämän tummansiniset silmät, joissa paloi oikeuden roihu, jollaista tuskin kellään Kuolonklaanin kissalla voisi olla.
”Se sopii minulle”, Minttuliekki vastasi. Hänen kasvoilleen oli ilmehtynyt karehtimaan pieni, hyväksyvä hymy. ”Mekin olemme Kauristassun kanssa vielä alkutekijöissä, mutta seitsemän päivän aikana ehdimme edistyä jo paljon.”
”Ottakaa kaikki aika, jonka tarvitsette”, naukaisin. ”Me kyllä jaksamme odottaa.”
Varapäällikkö ei ehtinyt enää vastata mitään, kun huomasin jonkun kolmannen osapuolen varjon lankeavan meidän yllemme. Kohotin katseeni ja näin Korppisiiven seisomassa auringon edessä. Laikukas naaras katseli meitä uteliaasti vaaleanvihreillä silmillään.
”Anteeksi, en kai vain keskeyttänyt mitään?”
Vilkaisin vaivihkaa Minttuliekkiä, ja pudistin sitten päätäni. ”Et. Keskustelimme yhteisharjoituksista.”
Korppisiipi istahti alas ja loi minuun kiinnostuneen katseen. ”Mistä yhteisharjoituksista?”
”Ajattelimme pitää Nokkostassulle ja Kauristassulle jossain vaiheessa yhteisharjoitukset. Ei mitään sen kummempaa”, selitin nopeasti. Tiesin, että naaras olisi halunnut mukaan Vadelmatassun kanssa, mutta kollioppilaan koulutus oli vielä hyvin varhaisessa vaiheessa, eikä se ainakaan tulisi etenemään mihinkään suuntaan seuraavan parin päivän aikana, kun hänen ja Omenatassun piti siivota pesiä rangaistuksena luvattomasta poistumisesta leiristä.
”Ai.” Kuulin Korppisiiven harmistuksen tuon äänestä, vaikka hän sitä yrittikin peitellä. Minun kävi parasta ystävääni sääliksi. Oppilaiden typerä temppu viivyttäisi jonkin verran hänen koulutussuunnitelmaansa kollin varalle.
Sillä välin kun me olimme puhuneet Korppisiiven kanssa, Minttuliekki oli saanut viimeisteltyä lintunsa. Hän nousi ylös ja vilkaisi meitä kumpaakin. ”Kiitos seurasta, Hiilihammas. Minä taidankin tästä lähteä, jotta saatte jatkaa jutustelua.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään vastaukseksi, naaras tassutteli Korppisiiven ohitse. Hän ei vaikuttanut olevan matkalla mihinkään tiettyyn päämäärään, vaan tuo ennemminkin haahuili ympäriinsä ikään kuin sopivaa soppia etsien. Vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ollut nähnyt varapäällikköä koskaan juttelemassa kenenkään kanssa samalla tavalla kuin minä ja Korppisiipi juttelimme, ystävinä. Kyllä hän vaikutti olevan ihan läheinen Mesitähden kanssa, mutta en ollut aivan varma, viettikö tuo tosiaan loput vapaa-ajastaan yksin.
”Kuule Korppisiipi, me voisimme pyytää Minttuliekkiä tulemaan meidän kanssa saalistamaan tänä iltana”, ehdotin ystävälleni, joka kurtisti hieman epäilevästi kulmiaan.
”Miksi?”
”No siksi tietty, että hänellä ei vaikuta juuri olevan ystäviä Eloklaanissa, vaikka hän on varapäällikkö, senkin pössi!” sanoin ja näpäytin naarasta hännällä nenälle ilkikurisesti. ”Me voisimme auttaa häntä siinä ja olla hänen ystäviään.” En ollut varma, oliko Korppisiipi aivan yhtä innostunut ajatuksesta, kuin minä, mutta siitä huolimatta hän päätyi näyttämään sille lopuksi vihreää valoa.
”No jaa, onhan tuossa pointtia”, hän mutisi, mutta huomasin tuon suun venyvän pieneen hymyyn. ”Käydään sitten vain pyytämässä.”
Pomppasin pystyyn ja lähdin Korppisiipi kannoillani tassuttelemaan varapäällikköä kohti, joka oli juuri aikeissa livahtaa sotureiden pesään, mutta pysähtyi huomatessaan meidän lähestyvän.
”Hei taas”, sanoin naurahtaen vähän. ”Me tässä Korppisiiven kanssa ajattelimme, sattuisiko sinua kiinnostamaan lähteä metsälle meidän kanssamme tänä iltana? Siitä saattaisi tulla jopa ihan mukavaa, kun meitä on enemmän.”
Toivoin todella, ettei naaras pahastuisi ideastani. Tunsin itseni taas yli-innokkaaksi oppilaaksi, joka oli pääsemässä samaan partioon parhaan ystävänsä kanssa. Halusin kovasti tutustua paremmin Minttuliekin kanssa, jos tuo vain antaisi minulle – meille – mahdollisuuden. Minulla ja Korppisiivellä oli sentään toisemme, ja tuntui pahalta katsoa sivusta, jos jollakulla ei ollut ketään, kenen kanssa vaihtaa päivän kuulumiset ja nauraa toisen hölmöillekin jutuille.

//Minttu? Toivottavasti en hitannu ketään liikaa. xd
//575 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin napannut itselleni aavistuksen kitukasvuisen linnun tuoresaaliskasasta ja asettunut soturienpesän lähistölle syömään. Kauaa minun ei kuitenkaan tarvinnut itsekseni lounastaa, kun Hiilihammas tassutteli luokseni seuran toivossa.
”Hei, ja anteeksi häiriö. Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” kolli avasi keskustelun kohteliaan hymyn väläyttäen. Vastasin soturin hymyyn samalla mitalla ja kohdistin tämän jäänsinisiin silmiin lämpimän katseen.
”Kelpaa hyvinkin. Liity toki seuraan”, sanoin ja viitoin punaruskealla hännälläni kollia istumaan.
Hiilihammas istahti ja alkoi keskittyä vatsansa täyttämiseen, mutta kohteliaan kollin tavoin hän soi myös puolet huomiostaan keskustelukumppanilleen, eli tässä tapauksessa minulle.
”Miten Nokkostassun koulutus on lähtenyt käyntiin?” kysyin, sillä olin nähnyt Hiilihampaan saapuvan Nokkostassun seurassa hetki sitten leiriin, joka kieli harjoituksista.
Kolli nosti päätään vastatakseen:
”Uskoakseni hyvin. Miten Kauristassun kanssa menee?”
Ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun nuoret oltiin vasta nimitetty oppilaiksi, joten ei tietenkään koulutuksen saralla pitänyt vielä odottaa liikoja. Oli kuitenkin hyvä kuulla, että oppilaan ja mestarin välinen yhteistyö soturiuden saavuttamiseksi oli lähtenyt ainakin toistaiseksi hyvin käyntiin.
Minun ja Kauristassunkaan välillä ei ollut ilmennyt vielä sen suurempia ongelmia, mutta aika näyttäisi miten meidän koulutussuhteemme etenisi. Kauristassu oli sen perusteella, mitä nyt olin hänen kanssaan viettänyt, vain niin kova unelmoimaan, että jos hän ei saisi sitä hallittua, siitä voisi tulla häiriötekijä koulutuksen kannalta.
”Meillä menee myös hyvin. Uskon, että Kauristassusta tulee vielä hieno soturi, kunhan hän vain jaksaa keskittyä”, selitin. En tarkoittanut lauseeni loppua millään tavalla paheksuvaksi, vaan sen oli tarkoitus olla vain tavanomainen toteamus.
Kollin syödessä katseeni kiinnittyi silloin tällöin vilkkuvaan katkenneeseen kulmahampaaseen. En tiennyt tarinaa vamman takana, mutta enpä loppujen lopuksi tuntenut sen paremmin itse kissaakaan. Olin itseasiassa tajunnut saman jo ties kuinka monen Eloklaanilaisen kohdalla. Tunsin klaanini kissat vain päällisin puolin, niin kuin varapäällikön kuuluikin. Varapäällikkö osasi nimetä jokaisen klaaninsa kissan ja tunsi heidän hallitsevat luonteenpiirteensä, sillä he kuuluivat tärkeänä osana hänen askareisiinsa klaanin keskuudessa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että koko klaani kuuluisi hänen lähipiiriinsä, vaan hänellä oli omat läheisensä velvollisuuksien ulkopuolella. Paitsi ei minulla. Minusta tuntui, etten tuntenut ketään, eikä minulla ollut ketään. Kaikki kissat, ketkä koskaan olivat olleet läheisiäni, olivat jääneet Kuolonklaaniin. Onneksi näin Pähkinäkorvaa edes joskus rajalla, mutta sekään ei voisi jatkua ikuisesti. Joskus jäisimme vielä kiinni.
Pähkinäkorvasta puheen ollen, häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Kaipasin hänen tapaamistaan, vaikka se, että halusinkin tavata hänet näin kiihkeästi säikäytti minut. En voisi Eloklaanin varapäällikkönä kehittää minkäänlaisia lämpimiä tunteita vihollisklaanin jäseneen. Ei siitä koskaan tulisi mitään, eikä se varmasti päättyisi hyvin.
Olin tavannut isäni myös kokoontumisessa, mutta käymämme keskustelu oli tapahtunut ikään kuin vain ohimennen. Pelkäsin vain, ettei isä välittäisi minusta enää samalla tavalla kuin ennen sen takia, että olin kääntänyt selkäni Kuolonklaanille sillä tavalla kuin olin tehnyt. Hänen silmissään kiiltelevä lämmönkiilto oli kuitenkin antanut sisälläni palavalle toivon liekille lisää happea.
Ehkä läheisimmältä koko klaanissa tuntui Mesitähti, sillä varapäällikön ja päällikön tuli toisinaan vaihtaa sanoja keskenään klaanin johtamisesta ja sen sellaisesta, mutta ennen kaikkea minusta tuntui hyvältä jakaa yhteinen kokemus. Olimme molemmat käyneet läpi saman suuren tehtävän, jonka Tähtiklaani oli meille antanut.
”Oppilaista puheen ollen, mitä mieltä olisit jos joskus pitäisimme yhteisharjoitukset Kauristassulle ja Nokkostassulle?” Hiilihampaan ääni sai minut kertaheitolla ulos ajatuksistani.
Jouduin räpäyttämään muutaman kerran silmiäni tavallista tiheämmin, ennen kuin sain vastattua ja palattua takaisin tilanteeseen.
”Itseasiassa tuo on loistava idea. Silloin oppilaat saisivat vähän omantasoistansa vastusta, joka olisi hyvää vaihtelua ja hieman erilaista näkemystä opintoihinsa toiselta mestarilta. Mielestäni voisimme järjestää ensimmäiset yhteisharjoitukset, sitten kun oppilaamme ovat saavuttaneet jonkinlaisen pohjan taidoilleen, jonka varaan on hyvä lähteä rakentamaan. Miltä se sinusta kuulostaisi?”

//Hiili? Toivottavasti en hitannu liikaa tai väärällä tavalla D:
566 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavana aamuna vein Nokkostassun harjoituksiin heti herättyäni. Naaras oli saanut pitää eilen vapaata, joten oletin, että hän oli käyttänyt sen ajan hyväkseen ja levännyt oikein kunnolla, jotta jaksaisi aloittaa seuraavan päivän harjoitukset tarmolla. Mitä enemmän oppilas panostaisi harjoituksiin, sitä nopeammin hän etenisi taitotasoja ylöspäin, kunnes lopulta olisi ansainnut oman soturinimensä ja minun työni olisi tehty.
En voinut olla ajattelematta sitä, että kunhan saisin ensimmäisen oppilaani koulutettua, voisin asettua ehdolle seuraavaksi varapäälliköksi. Tietenkin siihen oli vielä pitkän aikaa, ennen kuin uutta varapäällikköä edes tarvittaisiin, mutta ainahan siitä sai haaveilla. Mielessäni näin itseni seisomassa Mesitähden paikalla Litteäkiven päällä pitämässä klaanikokousta. Outoa kyllä, näin myös Korppisiiven siinä, mutta Liljatuulen paikalla parantajan pesän edustalla. Äh, minun pitäisi lakata haaveilemasta ja keskittyä tähän hetkeen. Minusta ei tulisi klaanipäällikköä, ja Korppisiipikin pysyttelisi luultavasti soturina ennemmin kuin rupeaisi parantajaksi.
Siitä tulikin mieleeni, ettei Eloklaanissa ollut vielä parantajaoppilasta. Liljatuuli oli vielä nuori, enkä uskonut hänen joutuvan jäämään eläkkeelle vielä pitkään aikaan, mutta koskaan ei voinut tietää, jos sattuisi jokin onnettomuus tai naaras itse sairastuisi vakavasti. Kuka hänestä sitten huolehtisi? Tuskin hän kuolemankielissä voisi valita sopivat yrtit itselleen ja huolehtia siitä, että muisti ottaa lääkettä tietyn ajan välein.
Miksi minä edes mietin tällaisia? Olin matkalla harjoituspaikalle oppilaani kanssa, minä olin soturi, eikä minun velvollisuuksiini kuulunut huolehtia klaanin parantajan asioista. Liljatuuli tekisi omat päätöksensä tämän asian kanssa, ja sillä selvä.
Olin vähällä kulkea pienen metsäaukean ohi, koska olin ollut uppoutuneena niin syvälle omiin ajatuksiini. Nokkostassukin vilkuili suuntaani hiukan hämmentyneenä, mutta aioin kadottaa tuon epävarmuuden naaraan kasvoilta ottamalla ohjat jälleen omiin käpäliini.
Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilasta arvioivasti. Nokkostassu kohtasi katseeni värähtämättä.
”Tänään harjoittelemme aluksi saalistusta, josta olemmekin jo käyneet läpi perusteita. Saat näyttää minulle vaanimisasentosi ja sen jälkeen yrittää etsiä riistan hajujäljen. Sinun ei tarvitse vielä saada mitään kiinni, sillä vähän myöhemmin meidän on tarkoitus katsoa helppoja taistelu- ja puolustusliikkeitä.”
Nokkostassu nyökkäsi. Hän tuntui tajuavan, mitä yritin hänelle kertoa. Oli minun onneni, että olin saanut näin viisaan nuoren opetettavakseni. Itse olisin ollut pulassa, jos oppilaani olisi sattunut olemaan joku Omenatassun kaltainen. Se naaras aiheutti kaikille harmaita karvoja jo pelkällä mahtailevalla asenteellaan. Ihan kuin hän olisi nähnyt itsensä kaikkien muiden yläpuolella.
Pudistin päätäni ja siirsin katseeni takaisin oppilaaseen, joka odotti kärsivällisesti ohjeitani. Laitoin hänet näyttämään minulle vaanimisasentonsa, joka kaipasi minusta vielä vähän hiomista, mutta oli muuten täysin kehityskelpoinen. Naaraasta voisi tulla vielä vaikka koko klaanin paras metsästäjä, jos tuo malttaisi keskittyä harjoittelemaan ja kehittämään omia luontaisia vaistojaan.
Seuraavaksi Nokkostassun oli etsittävä jonkin eläimen hajujälki ja seurattava sitä vähän matkaa. Naaras kierteli jonkin aikaa saniaispuskassa, kunnes nosti häntänsä innostuneena ylös ja kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. Hän kertoi haistaneensa hiiren. Nyökkäsin oppilaalle hyväksyvästi ja kehotin tätä jatkamaan jäljittämistä.
Jossain vaiheessa Nokkostassu kuitenkin hukkasi löytämänsä hajujäljen, mutta kehuin häntä siitä huolimatta erinomaisesta suorituksesta. Vilkaisin ohimennen taivaalle, kohta olisi aurinkohuipunhetki. Ajattelin, että nyt voisi olla sopiva aika siirtyä harjoitusten toiseen osaan.
Näytin Nokkostassulle muutamia perusliikkeitä, ja naaras yritti matkia niitä perässäni parhaan osaamisensa mukaan. Kun olimme tehneet sitä mielestäni tarpeeksi pitkään, oli jo aika palata takaisin leiriin.

Leirissä annoin Nokkostassulle tehtäväksi treenata yksinään niitä liikkeitä, jotka olin hänelle tänään opettanut. Huomenna jatkaisimme samasta asiasta, mutta kokeilisimme niitä myös käytännössä.
Kun olin passittanut oppilaani suorittamaan loppupäivän tehtäväänsä, tajusin vasta, kuinka kamala nälkä minulla olikaan. Vatsani kurisi anelevasti. Olin jättänyt aamupalan kokonaan väliin, koska minulla oli ollut niin kauhea kiire viedä Nokkostassu harjoituksiin.
Suuntasin siis tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä mukaani mehevän myyrän. Olisin mieluusti ruokaillut parhaan ystäväni kanssa, mutta naaras taisi olla tällä hetkellä partiossa tai jossain, joten kaipa minun oli tyydyttävä syömään myöhäinen aamupalani yksin tänään. Kuitenkin silloin huomasin varapäällikön lounastamassa lähellä sotureiden pesää. Naaras oli myös yksin, mutta en tiennyt, välittikö hän saada seuraa.
Päätin kuitenkin kokeilla, ja lähdin tassuttelemaan tätä kohti myyrä hampaissani. Minttuliekki kohotti tummansinisen katseensa minuun, kun varjoni lankesi hänen puoliksi kalutun lintunsa päälle. Annoin myyrän mätkähtää maahan, ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn.
”Hei, ja anteeksi häiriö”, aloitin. ”Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” Odotin punertava turkkisen kissan vastausta kärsivällisesti. Jos hän suostuisi tarjoukseeni, minulla olisi hyvä tilaisuus päästä tekemään parempaa tuttavuutta hänen kanssaan. Minttuliekin oppilas oli Nokkostassun veli Kauristassu, joten ehkä jopa voisimme puhua mahdollisista yhteisharjoituksista.

//Minttu?
//677 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 27kp! –

Karpalotassu: 11kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Vadelmatassu: 26kp! –

Omenatassu: 30kp! –

Mesitähti: 40kp! –

Taivaslaulu: 6kp –

Tuulipentu: 14kp –

Minttuliekki: 7kp –

Iltakaiku: 24kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Aurinko oli juuri noussut, ja Eloklaanin leirin pääaukiolla risteili kissoja sinne sun tänne. Partiot olivat lähdössä matkaan, ja mestarit hakivat oppilaitaan harjoituksiin. Minun aamupäiväni oli kokonaan vapaa, joten istuskelin yksinäni leirin aukiolla ja katselin muiden touhuja. Taivaslaulu oli juuri lähtenyt partion mukana ulos leiristä, joten olin jäänyt yksin. Ruskatassu oli eilen viettänyt illan minun ja Taivaslaulun seurassa. Olimme vaihtaneet pitkästä aikaa kuulumisia ja jakaneet saaliin kolmistaan. Silloin olin hetken ajan tuntenut olevani taas onnellinen, kunnes askareet olivat repineet poikani pois luotamme.
Joka päivä oli yhtä suorittamista, enkä tuntunut sopeutuvan joukkoon. En tuntenut yhtäkään eloklaanilaista oman kumppanini ja poikani lisäksi kovinkaan hyvin. Tunsin suurimman osan heistä nimeltä, mutta sen suurempaa ystävyyttä ei ollut syntynyt. Koin olevani kovin erilainen. Välillä minusta tuntui, kuin eloklaanilaiset olisivat karttaneet minua tahallaan. Kenties he pelkäsivät minua, sillä ainakin tunsin olevani tuntematon, suurikokoinen hylkiö. En vain sopeutunut tänne, vaikka kuinka kovasti yritin. Tein aina jotakin väärin tai unohtelin asioita.

Aurinko kapusi huippuaan kohti, mutta minä istuin edelleen leirin pääaukiolla piikkihernemuurin varjossa. Kukaan ei ollut tullut luokseni, ja olin vain mietiskellyt yksinäni. Jossain vaiheessa olin heittäytynyt selälleni nauttimaan siitä, kun auringon säteet heijastuivat turkilleni lämmittäen minua. Olin ottanut siinä pienet nokoset, mutta herännyt pian partion saavuttua leiriin.
Viimein Taivaslaulun partiokin astui sisään piikkihernetunnelista. Valkea soturi sanoi jotakin edellään kulkevalle Mesitähdelle, ja suuntasi sitten päällikön perässä kohti tuoresaaliskasaa. Kumppanini laski kasaan saalistamansa saaliit, valikoi itselleen mukaansa oravan, ja tuli sitten minun luokseni. Soturin kasvoilla oli leveä hymy.
”Juttelin juuri Mesitähden kanssa”, naaras ilmoitti leveästi hymyillen. Katsahdin hieman yllättyneenä kumppaniani, joka työnsi tuuheahäntäistä, yhä lämmintä oravaa kohti minua.
”Mistä keskustelitte?” kysyin ja haukkasin palan maukkaasta saaliista. Työnsin sen kohti valkeaa soturia, joka virnuili epäilyttävästi.
”Se selviää aikanaan”, naaras hymähti ja haukkasi palan saaliista. Minusta tuli utelias, ja katsoin kumppaniani hetken hiljaa. Mistä ihmeestä soturi oli voinut jutella Mesitähden kanssa? Taivaslaulun eleistä päätellen odotettavissa oli jotakin mukavaa.
Salaa toivoin, että Taivaslaulu olisi pyytänyt päälliköltä lupaa käydä tapaamassa Dakotaa ja Timiä vanhassa kodissamme. En kuitenkaan halunnut kysellä enempää, vaan päätin odottaa, että naaras itse paljastaisi asian.

Aurinkohuipun jälkeen Mesitähti kutsui klaanin koolle. Litteäkiven ympärille kerääntyi paljon eloklaanilaisia. Minä olisin halunnut jäädä etäämmälle kuuntelemaan kokousta, mutta Taivaslaulu pyysi minua kanssaan lähemmäksi.
”Kuulemme ihan hyvin täältäkin”, tuhahdin kumppanilleni, mutta tuo ei luovuttanut.
”Tule nyt, edes minun ilokseni”, naaras aneli ja viittoi minut peräänsä. En tahtonut tuottaa rakkaalleni pettymystä, joten seurasin häntä kissajoukon sekaan. Istuin alas kumppanini vierelle, ja muutkin olivat löytäneet hyvät paikat pääaukiolta. Kissat vaikenivat odottamaan päällikön sanoja.
Mesitähti istui hetken vaiti Litteäkivellä, ja antoi katseensa kiertää eloklaanilaisissa. Hetkeksi valkean kollin vihreiden silmien katse pysähtyi minuun, ja jatkoi sitten matkaansa muualle.
”Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään Paatsamapennun oppilaaksi. Tulisitko tänne Litteäkivelle, Paatsamapentu”, Mesitähden ääni oli rauhallinen ja lempeä, kun hän kutsui pienen savunharmaan pennun luokseen. Paatsamapentu kipitti kissajoukon lävitse kohti Litteäkiveä. Pentu vaikutti varsin ujolta tapaukselta, ja hän piti katseensa visusti etukäpälissään. Sitten pentu joutui nostamaan katseensa ylös päällikköön, kun pienokainen loikkasi ujosti kiven päälle.
Savunharmaa pentu antoi katseensa kiertää leirin kissoissa, jonka jälkeen hän kääntyi kohti päällikköä.
”Paatsamapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Paatsamatassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Iltakaiku. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, kun kuulin Mesitähden lausuvan minun nimeni, menin aivan lukkoon. Tunsin Taivaslaulun tönäisevän minua hellästi, kun Mesitähti kutsui minut luokseen Litteäkivelle. Jalkani eivät liikkuneet, ja tunsin jokaisen kissan katseen turkissani. Olin vähällä jähmettyä kokonaan paikoilleni, kunnes tajusin liikkua. Astelin kohti päällikköä ja vastanimitettyä oppilasta, ja loikkasin Litteäkiven päälle sulavalla loikalla. Kohtasin Mesitähden katseen, ja päällikkö nyökkäsi pienesti.
”Iltakaiku, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet omaksunut Eloklaanin tavat ja lait, ja olet osoittanut olevasi hyvä ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö lausui ja piti katseensa tiukasti minussa. Tiesin, että minun täytyisi nyt koskettaa Paatsamatassun kuonoa omallani. Niinpä kumarruin itseäni reilusti pienemmän kissan tasolle ja kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Tämän jälkeen käännyimme taas Mesitähden suuntaan. Päällikkö nyökkäsi hymyillen, ja klaani puhkesi hurraamaan Paatsamatassun uutta nimeä:
”Paatsamatassu! Paatsamatassu!”
Mesitähti päätti kokouksen, ja loikkasin tuoreen oppilaan edellä alas Litteäkiveltä. Katsahdin suorastaan kauhuissani kohti Taivaslaulua, joka ravasi minua vastaan. Kumppanini kasvoilla oli leveä hymy, ja hän vaikutti innostuneelta.
”Tämäkö oli yllätyksesi?” kysyin niin pirteällä äänellä kuin vain pystyin.
”Eikö ole mahtavaa?! Sinä sait ensimmäisen oppilaasi!” Taivaslaulu riemuitsi. Väänsin kasvoilleni väkinäisen hymyn.
”Entä jos minä en osaa kouluttaa häntä?” kysyin nielaisten. Kumppanini kasvoille piirtyi hämmästynyt ilme.
”Miten niin et osaa? Sinähän olet edistynyt hurjasti! Olen kuullut, että olet pärjännyt moitteettomasti jo pitkään”, valkea naaras tokaisi ja puski hellästi kuonollaan poskeani, ”minä lupaan auttaa sinua, jos tuntuu ettet pärjää.”
Katsoin naarasta kiitollisena suoraan silmiin. Tuntui toisaalta ihan hyvältä, että Mesitähti luotti minun taitoihini. Kenties oppilaan saaminen saisi oloni enemmän kotoisaksi. Pääsisin tutustumaan Paatsamatassuun, ja mahdollisesti myös muiden oppilaiden mestareihin. Verkostoituminen olisi varmaankin hyvä tapa mukautua paremmin klaanielämään.
”Kiitos”, huokaisin hiljaa ja puskin kumppanini pehmoista turkkia. Taivaslaulu alkoi kehrätä kuullessaan minun kehräävän.
”Mitä minun pitää nyt tehdä? Pitääkö minun esitellä hänelle leiriä? Ei kai, hän taitaa tuntea leirin jo. Esittelenkö hänelle reviiriä? Vai opetanko heti soturilain tai taisteluliikkeitä?” kysyin kumppaniltani epävarmana ja käänsin katseeni kohti savunharmaata Paatsamatassua. Oppilaan ympärille oli kerääntynyt eloklaanilaisia onnittelemaan tuoretta oppilasta. Taivaslaulu naurahti huvittuneena.
”Älä ota stressiä tästä. Kannattaa ensin kierrättää Paatsamatassua Eloklaanin reviirillä. Kannattaa yrittää samalla tutustua häneen vähän, jotta hän voi tuntea olonsa mukavaksi seurassasi. Paatsamatassu taitaa olla aika ujo kissa”, Taivaslaulu totesi ja katsahti nuoreen naaraskissaan.
”Ehkä teen niin. Tahdotko sinä tulla mukaamme?” kysyin ja katsoin lempeästi valkeaa soturia, joka pudisteli päätään.
”Menkää vain kahdestaan. Voin tulla mukaanne joku toinen kerta”, naaras lupasi ja patisti minut juttelemaan oppilaalleni. Kiitin vielä kumppaniani, ja astelin sitten Paatsamatassun luokse. Oppilas oli jäänyt yksikseen pääaukiolle, kun muut kissat olivat lähteneet omille teilleen. Naaras nosti ujon katseensa kohti minua ja hymyili varovasti.
”Hei, minä olen Merk… Iltakaiku, sinun mestarisi”, takeltelin ja irvistin, kun olin sanoa aiemman nimeni. Paatsamatassu katsoi minua hieman hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä olen Paatsamatassu”, naaras ilmoitti vältellen katsettani.
”Tuota noin.. Sinä voisit käydä tekemässä itsellesi vuoteen oppilaiden pesään. Saat Liljatuulelta sammalia. Käydään sen jälkee kiertämässä Eloklaanin rajat läpi”, naukaisin hieman epävarmalla äänellä pienikokoiselle naaraalle. Minua hävetti suunnattomasti, että olin näin kömpelö. Paatsamatassu oli minulle täysin uusi tuttavuus, enkä oikein tiennyt miten minun olisi pitänyt oppilaan edessä käyttäytyä. Paatsamatassu nyökkäsi, ja lähti kipittämään kohti parantajan pesää. Huokaisin helpotuksesta jäädessäni yksin. Aloin miettimään, miten saisin rikottua väliltämme pahimmat jäät, jotta koulutus ei olisi molempien osalta yhtä tuskaa.

// 1060 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olin ottanut paikan aukion laidalta. Katselin sinertävälle taivaalle ja annoin ajatuksien soljua mielessäni. Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuansa oppilaiksi ja oli valinnut minut kouluttamaan Kauristassun. Se oli minulle kunnia, kun Mesitähti antoi poikansa siipieni suojaan ja luotti minuun hänen koulutuksensa suhteen. Olinhan minä oppilaan ennenkin kouluttanut, joten tiesin suurin piirtein mitä tulisi tehdä.
Olin aluksi lähettänyt Kauristassun petaamaan itselleen pedin oppilaidenpesälle, sillä tiesin, että se oli paljon mieluisampaa nyt, kuin illalla rankan päivän jälkeen. Tietenkin päivä olisi rankka tuoreelle oppilaalle, vaikka suunnitelmissani olikin vain reviirimme tutkiminen. Kaikki uusi kuormittaisi nuorukaisen aisteja kylliksi väsyttämään hänet.
Havahduin ajatuksistani, kun Kauristassun vaalea hahmo tepasteli luokseni.
”Valmista”, oppilaani tokaisi ja istahti eteeni kohteliaasti silmiini katsoen. Nyökkäsin.
”Hienoa. Nyt kun tämä on hoidettu, voimme lähteä ulos tutkimaan Eloklaanin reviiriä”, sanoin ja nousin seisomaan.
En tiennyt Kauristassun luonteesta vielä juuri mitään, mutta olin varma, että tulisin tutustumaan häneen koulutusprosessin aikana.
Tassutin Kauristassun kanssa ulos leiristä.

Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun olin saanut Kauristassun oppilaakseni. Viime päiväni olivat tuntuneet työntäyteisiltä, mutteivät kuitenkaan liian väsyttäviltä. Minulla oli nyt vastuullani nuori kissanalku ja aioin kouluttaa hänet niin hyvin kuin osasin.
Tämä päivä ei ollut ollut yhtään edellisiään kevyempi, mutta paljon erilaisempi, kuin olisin aamulla herätessäni osannut odottaa.
Olin ollut ulkona ja kuullut huolestuttavia ääniä, joka sai minut totta kai etsimään äänien lähteen. Ja onneksi niin teinkin. Olin ennättänyt paikalle juuri ajoissa pelastaakseni Mesitähden aallokosta, jonne hän oli jäänyt pelastaessaan oppilasta.
Olimme hetki sitten vaihtaneet muutaman sanan päällikön kanssa ja hän oli ilmaissut edelleenkin kiitollisuuttaan. Minusta se ei ollut tarpeen. Tietenkin minä pelastaisin hänet -niin kuin kenet tahansa muunkin. En minä sitä vain kiitosten takia tekisi. Totta puhuen, minusta kuitenkin tuntui hienolta, että itse päällikkö arvosti minua. En minä yleensä ajatellut Mesitähteä vain päällikkönä, vaan minusta tuntui luonnollisemmalta ajatella häntä tavallisena kissana suurella vastuulla.
Nousin ylös ja aloin ottamaan askeleita kohti soturienpesää. Minun pitäisi saada vähän nukuttua, jos huomennakin joutuisi mukaan pelastusoperaatioon, ajattelin huvittuneesti.

//Kuka vaan 😀 Ps sori Tipu kun jouduit oottaan näin kauan jatkoja Kauriille D:
316 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vetämäni metsästyspartio ei ollut sujunut niin jouhevasti, kuin olin toivonut. Olin ollut vaanimassa lintua, kun olin kuullut kauempaa metakkaa. Olin hetken puntaroinut, jatkaisinko saalistusta vai lähtisinkö tarkistamaan, mistä siinä oli kyse, mutta lopulta olin päättänyt täyttää velvollisuuteni soturina ja Eloklaanin jäsenenä ja mennä äänen perään.
Paikalle saapuessani olin löytänyt hätääntyneen oloisen Vadelmatassun, joka yritti herätellä tajutonta Omenatassua. Naaraan turkki oli ollut liimautunut ihoa vasten, ja hänen leuassaan oli ollut pieni ruhje, josta valui vähän verta veden mukana hänen kaulalleen. Ei ollut mennyt aikaakaan, kun Mesitähti ja Minttuliekki olivat tulleet myös katsomaan oppilaita, ja päällikkö oli selittänyt minulle, mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti Mesitähti oli menettänyt siinä hötäkässä myös yhden hengistään, mikä oli tietenkin ikävä juttu, mutta minusta oli kuitenkin hyvä, että Omenatassu oli selvinnyt, eikä kolli ollut uhrannut sitä turhaan.
Kun oppilaat, Minttuliekki sekä Mesitähti olivat lähteneet takaisin leiriin, minä lähdin metsästämään loppuja partionjäseniä, jotka varmaan jo ihmettelivät, missä me päällikön kanssa viivyimme.
Matkalla tapaamispaikalle kävin nopeasti hakemassa aiemmin saalistamani hiiren, jonka olin jättänyt piiloon odottamaan siihen asti, kunnes ehtisin sen jossain vaiheessa noutamaan ennen partion päättymistä. Kun viimein pääsin pienelle metsäaukealle, katseeni hakeutui ensimmäiseksi Utusieluun ja Halavaviikseen, jotka keskustelivat keskenään jostakin matalalla äänellä, mutta hiljenivät, kun minä tulin paikalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, sanoin laskettuani hiiren alas siksi aikaa, kun puhuin. ”Mesitähdelle tuli muita menoja, joten hän lähti jo edeltä leiriin.”
Soturikaksikko katseli minua hieman epäluuloisena, mutta he tuntuivat kuitenkin sulattavan ajatuksen, ja pystyimme jatkamaan matkaa leiriin. Ei ollut mikään ihme, jos päällikköä saatettaisiin kaivata kesken partion, joten tuskin sitä oli niin kovin vaikea uskoa.
Leirissä Minttuliekki istuskeli aukiolla Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa. Nuoret kissat katselivat jalkojaan vaitonaisina, eikä kumpikaan heistä reagoinut meihin mitenkään, kun kävelimme heidän ohitseen tuoresaaliskasalle. Tällä kertaa kukin partion jäsenistä – tietenkin Mesitähteä lukuun ottamatta – oli onnistunut saamaan saalista, mikä jo itsessään kieli viherlehden riistan runsaudesta. Ruoasta ei olisi pulaa ainakaan vähään aikaan.
Kun käännyin ympäri, huomasin Mesitähden tulleen aukiolle puhuttelemaan oppilaita. Lopulta päällikkö passitti nuoret oppilaiden pesälle. Samalla hetkellä, kun Vadelmatassun hännänpää katosi pensaaseen, Korppisiipi asteli ulos sotureiden pesästä. Hän näytti siltä, kuin olisi juuri herännyt unilta. Ehkä hän olikin.
Tassuttelin ystävääni vastaan. Naaraan oli täytynyt huomata kireän ilmeeni, sillä hymy hänen kasvoiltaan pyyhkiytyi varsin äkkiä pois.
”Mitä on sattunut?”
Epäröin hetken, sillä en tiennyt, halusiko Mesitähti kertoa asiasta ensin itse Vadelmatassun mestarille, mutta Korppisiiven hyvänä ystävänä koin, että oli myös minun velvollisuuteni tiedottaa tälle tapahtuneesta. ”Vadelmatassu ja Omenatassu karkasivat leiristä ja menivät joelle. Kukaan ei kuollut – tai no melkein ainakaan – tai loukannut itseään pahasti. Uskon, että puhutte tästä vielä Mesitähden kanssa, mutta Vadelmatassu on täysin kunnossa.”
Korppisiiven ilme oli tyrmistynyt. Hetken aikaa hän näytti vain kauhistuneelta, mutta sitten pelko vaihtuikin kiukuksi. ”Ne hiirenaivot! Hehän olisivat voineet hukkua!” hän sihahti ja oli aikeissa tömistellä ohitseni oppilaiden pesälle, mutta estin häntä tekemästä niin.
”He ovat varmasti oppineet läksynsä”, vastasin rauhoittelevaan sävyyn. ”Ja kaiken lisäksi varmasti todella väsyneitä. Mitä jos siis jättäisit saarnasi aamulle, jolloin heidän silmänsä jaksavatkin ehkä pysyä auki?” Katselin ystävääni hiukan ilkikurisesti, ja hiljalleen myös Korppisiiven tuima ilme suli pois tuon kasvoilta.
Samassa kuitenkin hänen katseensa valpastui taas. ”Minun täytyy mennä”, hän sanoi ja nyökkäsi nopeasti Mesitähden suuntaan, joka viittoi laikukasta soturia tulemaan luokseen. ”Hänellä on varmaankin asiaa tähän liittyen. Jutellaan myöhemmin.” Sen jälkeen hän loi minuun lämpimän katsoon ja lähti kävelemään päällikköä kohti.
Silmäilin hänen jälkeensä hiukan huolestuneena. Oppilaille olisi voinut käydä todella pahasti, ellei Mesitähti olisi sattunut paikalle, ja Mesitähdelle vielä huonommin ilman Minttuliekkiä. En siis tiennyt, oliko minun ansiotani vai syytäni, että Omenatassu oli pelastanut, mutta Mesitähti menettänyt yhden elämistään. Jos partioon lähtijät olisivat löytyneet tavallisista sotureista, Mesitähti ei olisi lähtenyt mukaan ja joutunut vaaraan pelastaessaan oppilastaan. Toisaalta taas Omenatassu – ja pahimmassa tapauksessa myös Vadelmatassu – voisivat olla nyt hukkuneita.
Vedin syvään henkeä parikin kertaa, ennen kuin otin suunnakseni sotureiden pesän. Olin tänään saanut nukkua pitkään, mutta silti tunsin, miten väsymys painoi luomiani alas. Huolehtiminen ja takaraivossa jyskyttävä pelon tunne olivat vaatineet veronsa omalta osaltaan.
Käperryin sammalille ja suljin silmäni, mutta en vaipunut heti uneen, vaan aloin miettimään, mitä tekisimme huomenna Nokkostassun kanssa harjoituksissa. Olisi ehkä jo aika ottaa taistelun perusteet käsittelyyn, mutta toisaalta taas emme olleet edistyneet hirveästi saalistuksenkaan saralla.
Lopulta päätin, että kertaisimme alkuun vähän perusasioita saalistuksesta, mitä naaras jo osasi, ja kokeilisimme sitten helppoja, aloittelijoille tarkoitettuja taistelu- ja puolustusliikkeitä. Niistä olisi hyvä aloittaa.

//Kuka vaan saa jatkaa!
//703 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Kökötän vihaisena pentutarhan suu-aukolla ja tuijotin vihaisesti Vadelmatassuna.Olin aivan raivon partaalla,Tämä ei ole reilua! Miksi tuo typerä karvapallo pääsi seikkailemaan ja näkemään kaikkea siistiä,Kun taas minä en? Hän ei edes auttanut Mesitähteä kun hän hukkui ja menetti vieläpä hengen! Vadelmatassu,Siinä vasta meille vasta sankari! Pelkää vettäkin! Jos minä olisin ollut hän,Olisin hypännyt veteen ja pelastanut Mesitähden! Eikä tuo vaaleanruskea karvapallo olisi osannut tehdä mitään! Vilkuilin vieläkin vihaisesti oppilasta,Koska ei minulla ollut parempaa tekemistä kuin halveksia tuota säälittävää,rasittavaa ja ylimielistä karvapalloa! Edes Aurinkokajo ei ollut kanssani,Kun hän vain lörpötteli Mesitähden kanssa! Se oli Vadelmatassun vika,Miksi hän ei sanonut yksinkertaisesti ”ei” Omenatassulle,Joka ei olisi lähtenyt eikä kukaan olisi vahingoittunut! Minun mielestäni Vadelmatassu pitäisi karKoittaa,Kun on sellainen itkupillikin! Mutta Omenatassua ei tarvitsisi,Pidin hänestä,Hän oli ovela ja nokkela sekä vieläpä Vadelmatassun uhri,Koska tuo typerä karvapallo ei ollut mennyt auttamaan viatonta naarasta! Lopulta kun olin körötellyt siinä jonkun aikaa,Päätin mennä pentutarhaan katsomaan että olisiko Paatsamapentu edes kerran elämässään hereillä. Tassuttelin raskaasti pentutarhan nurkkaan jossa naaras vai veti tietenkin sikeitä!
”Huoh..!” Huokaisen raskaasti ja haluaisin herättää tuon naaraan,Mutta en voinut koska hän nukkui! Kirottu karvapallo! Murisin hiljaa ja astelin ulos,Ehkäpä hiiren nakkelu rauhoittaisi. Kun kävelen muiden kanssa pölpöttävän Vadelmatassun ohi,Murisen kuuluvasti. Vaaleanruskea kolli katsoo minua hämmeentyneenä kahdella typerällä vihreällä silmällään,Ja nakkelen hänelle niskoja.
”Mikä Tuulipennulla on..?” Kuulin Lakkatassun epäilevän äänen takanani.
”Hän on vain hieman ärtynyt,Kuten tavallista…” Vadelmatassu sanoi ilkeästi ja pörhisteli rintaansa.
Ärähdin heidän peräänsä ja kirosin koko sanon mielessäni,Täysiä taukkeja!
Syön yksikseni hiiren palasta niin kuohuksissani,Etten edes jaksa leikkiä sillä…Aina se typerä Ketunläjä aiheuttaa minulle harmia! Mutta yhtäkkiä huomaan jonkun istuuntuvan vierelleni. Sehän on Nokkostassu,Joka on oikein mukava kissa! Hymyilen ruskea-valkoiselle naaraalle ystävällisesti ja pörhistän pörheää häntääni.
”Hei.Saanko jakaa kanssasi aterian?” Naaras kysyi ystävällisesti,Nyökkäsin. Sitten Nokkostassu puraisi palan hiirestä,Ja siirsi sen takaisin minulle.
”Kiitos,Mutta olen jo syönyt liian paljon.” Kiitän ja naaras nyökkää,En kuitenkaan lähde,Koska haluan edes kerrankin kunnon juttuseuraa.
”Mitä sinulle kuuluu?” Aloitan ja menen makuu-asentoon.
”Kiitos,Hyvin. Entä sinulla?” Naaras kysyi ja meni myös mukavaan asentoon hiiri suussa.
”Hyvin,Harmittaa vain eräs asia…” Murahdan.
”Mikä? Arvatenkin Vadelmatassun seikkailut?” Nokkostassu kysyi ja laittoi hanakasti ruskea-valkoisen häntänsä tassujen päälleen.
”Kyllä! Se kirottu karvapallo pilaa kaiken!” Sylkäisee turhan agressiivisen kuuloisesti.
”Älä huoli,Kyllä hän saa rangaistuksen typeryyksistään.” Naaras toteaa lohduttavasti ja katsoo Omenatassun kanssa puhuvaan Vadelmatassuun päin. En tiedä,Mitä hänen katseessaan on,Onko siinä ärtymystä,Haikua vai..Kateutta? Haluaisin kysyä asiaa,Mutta en kehtaa ja jatkan meidän nykyistä aiheitamme.
”Mutta hän ei edes auttanut Mesitähteä!” Ärähdin niin vihaisesti,Että Vadelmatassukin saattoi kuulla.
”Häntä kiellettiin,Lisäksi Minttuliekki saapui paikalle.” Naaras sanoi puolustelevasti. Katsoin Nokkostassua ärtyneesti,Ei kai hän nyt tuota hypetystä voi puolustaa!
”Mutta Jos Minttuliekki ei olisi tullut,Mesitähti olisi kuollut!” Väitin vastaan.
”Mutta hän huusi apua,Että Minttuliekki saapui paikalla,Hän myös hoiti Omenatassua.” Viimeisen sanan hän sanoi hieman ärtyneesti.
”Turha sinun kanssasi siitä puhua..” sanon naaraalle äänellä,Joka kertoo etten tarkoita pahalta,Naaras nyrpistää silti hieman mutta jatkaa hiiren syöntiään.
”Mitäs olet tehnyt Paatsamapennun kanssa?” Naaras kysyi kuin olettaen,Että leikin ja vietän kivaa aikaa Paatsamapennun kanssa.
”En mitään! Se naaras nukkuu kokoajan,nytkin!” Naukaisen tuohtuneena.
”Harmi,No,Voin opettaa sinulle vaanimista!” Naaras maukaisee iloisena.
”Joo!” Kiljahdan iloisena enkä ole enään yhtään vihainen,Vadelmatassu ei sentään saa näin hyvältä kissalta opetusta! Ja lisäksi minä saan jo pentuna,Olen varmaankin niin älykäs!
”Ensiksi,Mene kyyryyn.” Naaras sanoi. Mutta juuri sitä tehdessäni alan muistamaan.
”Hei,Olen jo opetellut tätä!” Ihmettelen.
”No,Kertaus on opintojen emo.” Nokkostassu kannusti.
”En minä nyt jaksa,Haluan jotain hauskaa!” Parahdin. Nokkostassu huokaisee ja katsoo minua mietteliäästi.
”No..Mutta entä jos pelaisimme sammalpalloa?” Nokkostassu uteli virnistäen. Minä nyökkäsin. Tästähän voisi tulla ihan kivaakin.

//Nokkonen? 623 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Illalla Aurinkokajo oli tullut juttusilleni. Naaras oli ollut todella huolestunut ja kysynyt lukuisia kertoja, että olinko varmasti kunnossa. Joka kerta olin vastannut olevani kunnossa, muttei sinikilpikonnakuvioinen soturi tuntunut uskovan sitä.
Olin kovin väsynyt, enkä vain ollut jaksanut jankata asiaa kumppanini kanssa. Siispä olin kohteliaasti ilmoittanut meneväni nukkumaan. Ennen sitä olin kuitenkin vaihtanut pari sanaa Korppisiiven kanssa. Olimme keksineet oppilaille mielestämme sopivat rangaistukset.
Pesäni oli hiljainen ja pimeä. Oloni oli varsin kolkko. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni, ja olin lähempänä lopullista kuolemaa. Olin ollut päällikkönä jo joitakin kuita, mutten ollut odottanut menettäväni vielä ensimmäistä henkeäni. En minä kuolemaa tai Tähtiklaaniin joutumista pelännyt, mutta siitä huolimatta hengenmenetys sai minut ymmärtämään, ettei minunkaan elämäni ollut ikuista.
Uni ei meinannut tulla, ja pyörin vain vuoteellani turhautuneena ties kuinka kauan. Lopulta kyllästyin ja nousin ylös. Astelin öiselle pääaukiolle hitain askelin. Yö oli pilvinen ja synkkä. Taivasta ei näkynyt, vaan tummat pilvet olivat peittäneet sen kokonaan. Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Hillasielu istui yövartiossa piikkihernemuurin varjossa. En viitsinyt häiritä soturia, vaan jäin istumaan Litteäkiven vierelle ja nostin katseeni taivaalle.
Hento tuulenvire kävi leirin pääaukiolla ja leikitteli hetken lyhyellä turkillani. Sitten se kai kyllästyi ja jatkoi matkaansa kohti piikkihernetunnelia. Kuuntelin puiden oksien kahinaa ja hiljaista metsää. Linnut eivät laulaneet enää, kai nekin olivat jo nukkumassa. Kuulin vain pöllön huhuilevan jossakin kaukaisuudessa.
”Etkö saa unta?” tulija sai minut säikähtämään. Säpsähdin ja avasin silmäni. Edessäni seisoi Minttuliekki. Varapäällikkö katsoi minua yllättyneenä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, punaruskea naaras pahoitteli.
”Ei se mitään. Olin vain ajatuksissani”, vastasin rauhallisella äänellä ja väläytin kissalle hennon hymyn. Minttuliekki nyökkäsi ja istuutui vierelleni.
”Painaako jokin mieltäsi?” naaras kysyi varovasti. En aikonut valehdella varapäällikölle, vaan nyökkäsin nyt vuorostani.
”Kiitos, että autoit minut ylös joesta. Ilman sinua olisin menettänyt useamman hengen”, sanoin ja kohtasin katseellani Minttuliekin tummansinisen katseen. Naaras hymyili lämpimästi.
”Sinä kiitit minua jo”, naaras vastasi tyynesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus, ja käänsin katseeni takaisin kohti pilvistä taivasta. Oloni oli jotenkin rauhaton, kun en nähnyt tähtiä ja kuuta. Ne olisivat rauhoittaneet mieltäni juuri nyt.
”Sinusta tulee loistava päällikkö. Tähtiklaani valitsi oikein, kun he valitsivat sinut Eloklaanin ensimmäiseksi soturiksi”, totesin hiljaa ja katsahdin jälleen naaraaseen. Minttuliekki näytti hieman yllättyneeltä, ja naaras haukotteli makoisan näköisesti ennen vastaustaan. Haukotus tarttui myös minuun.
”Ei minusta tule päällikköä vielä pitkään aikaan, mutta on kiva että sinä luotat minuun. Täytyy varmaankin mennä takaisin pesään, jos uni tulisikin”, naaras ilmoitti ja nousi hitaasti ylös.
”Hyvää yötä”, huokaisin, kun soturi lähti kulkemaan kauemmaksi minusta. Istuskelin itsekin vielä hetken aukiolla, jonka jälkeen palasin pesääni. Uni tuli melko nopeasti, mutta näin vain rauhattomia unia hukkumisesta.

Aamulla olin suunnattoman väsynyt. Pakotin itseni nousemaan ylös auringonnousun aikaan, kun pääaukiolta tuleva melu sai minut heräämään. Täytyisi kertoa oppilaille heidän rangaistuksensa.
Odottelin pääaukiolla rauhassa kaksikon heräämistä. Ehdin sillä välin syödä yhden hiiren, jonka jälkeen oppilaat viimein heräsivät. Omenatassu tassutteli Vadelmatassun edellä ulos oppilaiden pesästä. Kaksikko huomasi minut nopeasti. Heilautin häntääni heille merkiksi tulla luokseni. He vilkaisivat toisiaan, ja kävelivät sitten luokseni epäröimättä.
”Juttelin illalla Korppisiiven kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että pysytte seuraavat kaksi päivää leirissä. Näiden kahden päivän aikana teidän täytyy vaihtaa jokaisen pesän sammalvuoteet. Toivon, että ymmärrätte nyt, miksi oppilaat eivät poistu leiristä ilman mestareitaan. Seuraukset olisivat voineet olla vakavammat, jos en olisi sattunut paikalle, olisitte voineet molemmat hukkua. Onneksi selvisitte nyt säikähdyksellä, ja toivon että tottelette sääntöjä tästä lähtien”, nau’uin rauhallisella, lämpimällä äänellä kaksikolle. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ollut olla ilkeä, vaan suoritin vain velvollisuuttani. Oppilaiden täytyi ymmärtää, että sääntöjä täytyi noudattaa.

//Omena tai Vadelma?
// 563 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Uskotko sinä Tähtiklaaniin?” Merkurius kysyi vuorostaan. Vilkaisin tähtiä täynnä olevalle taivaalle, jonka jälkeen katsoin taas Merkuriukseen.
”Uskon. Puhuessani Eloklaanin kissoille, heistä paistava lämpö sai minut haluamaan oppia Tähtiklaanista, sillä koko Pimeyden metsän aate oli tuntunut koko elämäni niin kovin kaukaiselta. Puhuin joskus Liljatuulelle ja hänen kokemuksensa Tähtiklaanin kanssa olivat kerrassaan ihmeellisiä!” selitin hymyillen, ”mutta minua ei haittaa, jos sinä päätät olla uskomatta Tähtiklaaniin. Se on sinun valintasi.”
Tavallaan puhuin totta, mutta oikeastaan minua hieman vaivasi ajatus siitä, ettei Merkurius välttämättä pääsisi Tähtiklaaniin kanssani ilman uskoa. En halunnut kuitenkaan painostaa häntä, sillä se oli hänen päätöksensä. Minkälainen kumppani minäkin olisin, jos pyytäisin häntä muuttumaan takiani.
”Ymmärrän kyllä sinun näkökulmasi. Se kuulostaa aivan liian hyvältä”, tokaisin vielä, jonka jälkeen uppouduin katsomaan kumppanini meripihkaisiin silmiin. Merkuriuksen kasvoille nousi hymy, kun katselin häntä ja se aiheutti saman reaktion myös minulle.
Oli jo todella myöhä ja väsymys alkoi hiljalleen painaa. Kolli oli varmaankin huomannut kasvoiltani paistavan väsymyksen, sillä hän nousi varovasti ylös viereltäni ja sanoi:
”Sinun täytyy päästä nukkumaan, palataan leiriin.”
Räpyttelin silmiäni, jotta näyttäisin virkeämmältä, sillä en olisi halunnut palata leiriin. Jos olisi ollut mahdollisuus olla palaamatta leiriin ollenkaan, olisin tarttunut siihen heti. Ruskaa tai siis Ruskatassua en kuitenkaan olisi voinut jättää.
”Ei minua väsytä”, sanoin yrittäen kuulostaa virkeältä, ”Ei meidän tarvitse vielä palata, eihän?”
Merkurius naurahti hiljaa:
”Nukahdat pian pystyyn, jos emme lähde nyt. Ja sitä paitsi, voimme tulla tänne uudestaan kunhan vain ehdimme.”
Olin huokaisemassa ylidramaattisesti, kun suuni aukeni leveään haukotukseen, joka todisti Merkuriuksen toteamuksen todeksi.
”Selvä, mennään sitten”, huokaisin ja nousin tassuilleni. En ollut läheskään Merkuriuksen korkeudella seistessäni hänen vierellään, mutta pidin siitä. Hän oli minun turvani ja suojelisi minua kaikelta!

//Mer? Voit vaikka skipata aikaa, nii pääsee nääki ajantasalle cx Ja sori ku jouduit oottaan jatkoja näin kauan!
270 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mielessäni oli utuisia muistikuvia hetkestä, jolloin vesi oli imaissut minut sisäänsä ja yrittänyt tukehduttaa minut tunkeutumalla sieraimiini ja suuhuni. Kuvat olivat epäselviä, hahmottomia. Muistin tunteneeni vain kivun päässä ja polttavan tunteen keuhkoissa. Sitten joku oli tarrannut minusta kiinni ja kuljettanut rantaan, jossa Vadelmatassu oli paniikissa huutanut jotakin. Sen jälkeen olin yskinyt vettä ulos keuhkoistani oikein urakalla, ja ympärilläni olleet asiat olivat alkaneet saada muotoja.
Yhtäkkiä Mesitähden ääni tunkeutui ajatuksiini. Nostin katseeni valkeaan kolliin, jonka turkki oli yhä hieman kostea siitä, kun hän oli loikannut perässäni jokeen pelastamaan minua. ”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta.”
Ymmärsin laskea katseeni maahan, kun näin päällikön vakavan ilmeen. Tämä ei ollut mikään leikin asia, Mesitähti oli ilmeisesti menettänyt yhden yhdeksästä elämästään hukkumalla, samalla kun hän oli yrittänyt auttaa minut pois pinteestä, vaikka en ymmärtänytkään, miten sellainen oli edes mahdollista. Sitä saattaisi luulla, että jos hukkuu, niin silloin sitä sitten siirrytään automaattisesti seuraavalle tasolle ja niin poispäin, mutta näillä kissoilla oli jokin pelottava kyky herätä henkiin kuolleista. Minua kuitenkin hämmensi se, ettei Mesitähti ollut täysin kuolematon.
Ennen kuin edes sitä itse tajusin pääni sisällä, huomasin jalkojeni kuljettavan minua oppilaiden pesälle päin. Vadelmatassu laahusti vierelläni poissaolevana. Hänen katseestaan puuttui se sama kipinä, jonka olin nähnyt hänellä ollessamme vielä matkalla joelle. En tiennyt, mikä hän vaivasi, mutta juuri nyt en kyllä jaksanut edes välittää. Kysyisin häneltä siitä, kunhan olisin saanut nukuttua ensin vähän aikaa ja kerättyä elossapysymiskamppailussa kuluneet voimani takaisin.
Hautauduin sammalten sekaan ja yritin tehdä oloni mukavaksi, vaikka paksu ja märkä, kanelinruskea turkkini tuntuikin inhottavan nihkeältä ihoani vasten. Kuulin Vadelmatassun lysähtävän omalle paikalleen viereisellä pedillä. Kuulostelin vielä hetken muita pesän ääniä, kunnes vajosin uneen.

Unessa seisoin keskellä jokea, astinkiven päällä. Se oli ainoa astinkivi koko matkalla joen yli, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten olin joutunut sille. Minua pelotti, jalkani vapisivat. Yritin heikosti kutsua apua, mutta jossain sisimmässäni tiesin, ettei kukaan kuulisi minua, vaikka yrittäisinkin huutaa niin kovaa kuin lähtee.
Samassa näin vastarannalla seisomassa Mesitähden. Ylitseni pyyhkinyt huojennus muuttui hetkessä järkytykseksi, kun näin hänen silmiensä tuijottavan suoraan minuun, mutta nekin olivat täysin elottomat. Yritin paniikissa peruuttaa kauemmaksi tuosta epäkuolleesta, mutta joki tuli vastaan hyvin nopeasti.
Humpsahdin vedenpinnan läpi suoraan sen tummaan syöveriin, enkä päässyt enää takaisin pintaan. Vähitellen hätäiset potkut muuttuivat epätoivoiseksi, pieneksi rimpuiluksi, kunnes se lakkasi kokonaan. Antauduin virran vietäväksi.

Heräsin siihen, kun tunsin leukaani jomottavan. Avasin silmäni hitaasti, mutta suljin ne taas. Ulkona oli vielä pimeää, en ollut nukkunut kauaakaa.
Huokaisin. Liljatuuli oli sanonut, että leukaani oli tullut vain pieni ruhje, joka ei tarvinnut hoitoa. Minusta se kuitenkin tuntui paljon kipeämmältä kuin vain pikkuruhjeelta. Arvasin kuitenkin, ettei minulla ollut varaa inttää asiasta parantajan kanssa, sillä olin periaatteessa tappanut hänen veljensä typerällä tempullani.
Aamulla minua ja Vadelmatassua odottaisi jokin rangaistus, tai niin ainakin olin käsittänyt Mesitähden puheista, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mikä se saattaisi olla. Varmasti jotakin kamalaa, koska olin murhannut hänet. Pakottaisi meidät syömään variksenruokaa, oksentamaan sen ulos ja sen jälkeen siivoamaan omat jälkemme. Värähdin ajatuksesta.
Toisaalta sellainen ei ollut yhtään tuntemani Mesitähden tapaista. Ei hän tekisi meille mitään pahaa, luultavasti. Tai ainakaan minulle – Vadelmatassusta en ollut varma, kuuluiko hän Mesitähdelle läheisiin tai millään muulla tapaa tärkeisiin kissoihin.
Hyvin pian nukahdin uudestaan. En nähnyt enää unia, vaan nukuin sikeästi ja pitkään, aina aamuun saakka.

Siistin kanelinruskeaa turkkiani omalla paikallani. Olin vasta herännyt, ja suurin osa oppilaista oli jo lähtenyt pesästä harjoituksiin tai oli juuri lähdössä. Vain minä ja Vadelmatassu olimme vielä alkutekijöissä.
Vilkaisin kollia sivusilmällä. Hän näytti jo paremmalta, vaikka huomasin, että hän oli edelleen omissa maailmoissaan. Inhosin epätietoisuudessa olemista, joten päätin lähestyä tätä ja yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua siinä toivossa, että hän kertoisi minulle, mikä tuon mieltä painoi.
”Huomenta”, tervehdin pirteästi. Vadelmatassu säpsähti ja käänsi hiukan säikähtäneen katseensa minuun, mutta rauhoittui minut nähdessään. ”Kuule, onko kaikki kunnossa? Vaikutat hieman… no, etäiseltä. Tietääkseni sinä et loukannut itseäsi mitenkään eilen, joten siitä ei ainakaan ole kyse.”

//Vadelma tai Mesi?
//649 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Seisoin Omenatassu vieressä joen vierellä. Katsoin vettä inhoten,Pitäisikö minun mennä tuonne…? Onko Omenatassu ihan varma.. Vilkaisen kotikisusyntyistä naarasta epäillen.
”Mitä nyt sitten…?” Kysyn epävarmasti kanelinruskean naaraan korvanjuureen. Naaras katsoo minua leikkisästi,Kuin huvittuen siitä,Että pelkäsin ilmiselvästi vettä…Harrastavatko kotikisut muka uimista kun tuokin katsoo ihaillen vettä..Mietin sitä hetken mutta sitten huomaan Omenatassun hyppäävän joessa olevalle kivelle,Joka on osa kivipolkua joessa. Katson järkyttyneenä naarasta joka seisoo rauhallisena vellovan veden keskellä,Entä jos jostain hyökkää sammakko? Mutta silti Omenatassu vain hyppää rohkeasti toiselle kivelle.
”Näetkö? Kaikki hyvin! Mitään pahaa ei voisi tapahtua,Kun minä olen-” Naaras aloitti mutta pahin tapahtuu,En tarkoita siis jättisammakkoa,Vaan naaras liukastui ja tippui veteen! Menen shokkiin ja yritän hengittää kunnolla,Mutta se tuntuu vaikealta. Korvani humisevat.
Kuulen huminan keskeltä Omenatassun huutavan,Ja mieleni käskee juosta apuun,Mutta jalkani eivät liiku. Mikseivät jalat tottele!!
”Apua! Auttakaa joku!!” En saa mutaan muuta aikaiseksi kuin tuon huudon,Ja sitten tuntuu kuin jäätyisin. Tuntui kuin katselisi tapahtumia jostain puunlatvasta. Nään itseni kurottelemassa vettä ja Mesitähden juoksevan pusikoista paikalle,Voi ei!! Saamme tupeenrapinat!
”Mitä tapahtuu??” Mesitähti kysyi mutta en ehtinyt vastata,Kun kolli hyppäsi jo oppilaansa perään.
”Pysy rannalla äläkä tule tuon lähemmäksi.” Kolli käski vaikka olisin tahtonut juosta päällikköni perään.
Katselen kuinka rohkeasti pääsääntöisesti valkoinen kolli ui oppilasta kohti,Olisinpa kuin hän…
Kolli ui rohkeasti kauemmas menevää omenatassua,Ja pelkään,Että mitä jos kolli ei saa häntä kiinni??
Mesitähti ui hyvin nopeaa vauhtia naarasta kohti,Ja pian ihmeekseni hän sai Omenatassusta otteen!
Päällikkö ottaa kevyesti naaraan niskasta kiinni ja lähti takaisin kohti joentörmää,Mutta joka käpälänvedolta kolli näytti väsyneemmältä…Entä jos hän ei jaksa?? Kun olin jo pääsemässä epätoivoon,Kolli sai naaraan joen törmälle.Nyt minun pitää toimia! Päässäni humisi kuin vesiputouksella,kun otin Omenatassun niskanahasta kiinni ja raahasin hänet kuivalle maalle.
Sitten yhtäkkiä,Kun Mesitähti oli nousemassa ylös joen törmältä,Kollin ote lipeää ja hän tippuu veteen.
Eikä hän nouse enään ylös….
Hengitän katkonaisesti kun en näe enään Mesitähteä..Kuoliko hän?? Juoksin joen törmälle ja katson veteen jossa näkyi sameana vaalean kollin ruumis. Itken hiljaa ja kyyneleet tippuvat poskiltani jokeen,Tätä ennen en ole ikinä itkenyt..Ainakaan näin paljon..Mutta hän oli ollut minulle kuin isä,Enkä halua luopua hänestä….
Olin vaipumassa jo epätoivoon,Kun yhtäkkiä aluskasvillisuudesta saapui punaruskea naaras,Se on Minttuliekki! Olin itkeä ilosta kun naaras saapui.
”Kuulin huutoja,Ja ajattelin mitä tapahtui.” Naaras sanoi ja katsoi Omenatassua kysyvästi,Kuin kysyen että mitä hänellekin on käynyt.
”Hän..Hukkui veteen..Ja..Mesitähti pelasti hänet mutta hän itse hukkui…” Itkin väristen ja en tiedä,Kestänkö enään hetkeäkään…Haluan lämpöön,Haluan taas olla pentu Aurinkokajon kyljessä..Mutta ei…
”Katso,Hengittääkö Omenatassu ja minä lähden Mesitähden perään.” Punaruskea naaras käski ja hyppäsi itsevarmasti veteen. Hengitin katkonaisesti ja pihisten kun istuunnuin märän kanelinruskean naaraan vierelle ja kuuntelin,Hän hengitti! Vaikka Mesitähti kuolisi,Hän olisi sentään tukenani suremassa kollia.
Sitten yhtäkkiä tunsin selässäni tassun.
”Hei,Haaveilija.Tulin jo.” Huomasin Minttuliekin jo saapuneen. Olin kiljua ilosta,Mutta sitten kysyin tärkeämmän kysymyksen.
”Selvisin hän..?”kysyn epävarmasti. Ja katsoin Mesitähden ruumista.
”En tiedä…” naaras mutisi.

Olimme odottaneet jonkun aikaa Mesitähden heräämistä ,Kun hän avasi silmänsä. Olin kiljua ilosta,Mutta pidin järkeni.
”Pelkäsin ettet heräisi..” minttuliekki kuiskasi kollille.

//Sori tuli kiire niin en ehi laskee…

Kirjoittaja: Elandra

Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani. Olin miltei saanut kiinni hiiren, mutta se oli ehtinyt kadota kuusipuun juurikkoon ennen kuin olin saanut sen kiinni. Lisäksi olin kulkenut oravan hajujäljen perässä hyvän tovin, mutta ikäväkseni hajujälki johti suoraan korkeaan koivuun. Orava oli todennäköisesti jo kaukana, eikä minun ollut järkeä lähteä sitä puusta hakemaan. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Vielä olisi hetki aikaa saalistaa, ennen kuin partio kohtaisi taas sovitussa paikassa.
Pääsin nopeasti uuden hiiren jäljille, ja seurasin sitä hyvän matkaa. Olin jo aivan lähellä, mutta ajatukseni harhautuivat toisaalle kuullessani onnettoman parkaisun. Nostin pääni pystyyn ja kuuntelin tarkkaavaisesti ympäristöä. Yritin selvittää, mistä ääni oli kuulunut.
”Apua! Auttakaa joku!” ääni huusi, ja tunnistin huutajan Vadelmatassuksi. Arvelin äänen tulevan läheiseltä joelta, joten en jäänyt odottelemaan. Hiiri unohtui hetkessä, kun juoksin aluskasvillisuuden seassa kohti jokea päin. Avunhuuto kuului taas, ja pian erotin Vadelmatassun hyvin vaaleanruskean kehon kurottelemassa kohti vettä.
”Mitä tapahtuu?” kysyin ja kiiruhdin oppilaan vierelle. Kauhukseni huomasin, että keskellä jokea oli joku, eikä vain kuka tahansa. Kanelinruskea karvamytty pysytteli veden alla liikkumattomana, sen täytyi olla Omenatassu. Tunsin kauhun valtaavan kehoni, mutta se ei saanut minua kangistumaan. En jäänyt odottamaan oppilaan vastausta, vaan työnsin häntä kauemmaksi joen törmältä.
”Pysy rannalla äläkä tule tuon lähemmäksi”, ärähdin kollille ja syöksyin epäröimättä veteen. Joen viileä vesi kasteli turkkini silmänräpäyksessä. Kylmyys ei kuitenkaan saanut minua säikähtämään. Joen virta vei vedessä olevaa karvamyttyä eteenpäin kauemmaksi minusta. Potkin takajaloillani vauhtia ja uin nopeampaa kuin koskaan. Virta oli minun puolellani, ja se sai minut kulkemaan entistä nopeampaa. Väistin eteeni tulevat astinkivet, ja viimein pääsin Omenatassun kohdalle. Naaras vajosi kohti joen pohjaa. Vedin syvään henkeä ja sukelsin pinnan alle. Pääsin oppilaani luokse, ja upotin hampaani tuon niskanahkaan. Onnekseni vedessä Omenatassu oli keveämpi mitä maalla, ja pintaan nouseminen ei ollut haaste eikä mikään.
Kenties suurin ongelma oli pitää Omenatassun pää vedenpinnan yläpuolella, ja yrittää samalla selvitä takaisin rantaan. En edes tiennyt, oliko naaras enää hengissä. Lähdin uimaan kohti rantaa. Tunsin voimieni hiipuvan jokaisen käpälän liikkeen myötä. Ihme kyllä me selvisimme. Pääsimme rantaan.
Hivuttauduin joen törmälle ja onnekseni Vadelmatassu ymmärsi tulla auttamaan. Vaaleanruskea kollikissa tarttui oppilastoverinsa niskanahasta kiinni ja kiskoi tuon kuivalle maalle.
Juuri kun olin vetämässä itseäni rannalle, otteeni joentörmästä lipesi. Loiskahdin takaisin veteen ja vajosin hetkessä pinnan alle. Onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Yritin muistella Lauhalaukan oppeja, mutta tuntui kuin ne kaikki olisi kadonneet päästäni. Menin paniikkiin, kun tunsin virran vievän minut mukanaan, ja minä pysyttelin edelleen pinnan alla.
Tunsin oloni erittäin tukalaksi. Kohotin katseeni kohti vedenpintaa. Näin auringon loistavan kirkkaana taivaalla. Voimani loppuivat, ja näkökenttäni alkoi hämärtyä. Silmäni sulkeutuivat, ja väsymys katosi tiehensä.

Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja räväytin silmäni auki. En ollut enää vedenpohjassa, vaan seisoin avaralla, öisellä niityllä. Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina, ja tuttu Tähtiklaanin kissojen haju kantautui sieraimiini. Minua ei pelottanut, vaan mieleni valtasi rauha.
Tunsin oloni turvalliseksi täällä, Tähtiklaanissa. Tuttu hahmo lähestyi minua. Helmiloiste oli yhtä kaunis kuin aina. Jokiklaanin muinaisen päällikön hopeanharmaa turkki kimmelsi kauniisti kuun säteiden osuessa siihen. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy, kun kohtasin naaraan jäänsinisten silmien katseen. Naaras ei vaikuttanut iloiselta, vaan hänen kasvoillaan oli vakava ilme.
”Hei Mesitähti, pitkästä aikaa. Tiedätkö miksi olet täällä?” tähtikissa kysyi rauhallisella äänellä. Ilmeeni synkkeni, kun ymmärsin mitä oli todella tapahtunut. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni hukkumalla. Minä nyökkäsin.
”Tämän jälkeen sinulla on vielä kahdeksan henkeä jäljellä”, naaras lausui ja piti katseensa tiukasti minussa.
”Selvisikö Omenatassu?” kysyin nopeasti hopeiselta tähtisoturilta. Helmiloiste nyökkäsi vuorostaan.
”Sinä pelastit hänen henkensä, Mesitähti”, jokiklaanilaiskissa totesi lämpimästi. Oloni oli huojentunut. Ei yhdellä hengelläni ollut niin väliä, vaan tärkeintä oli, että Omenatassu oli hengissä.
”Aika loppuu nyt, sinun on aika palata. Toivottavasti emme tapaa näissä merkeissä ihan pian uudelleen”, Helmiloiste sanoi ja kosketti kuonollaan omaani. Hyvästelin soturin, jonka jälkeen päässäni pimeni taas.

Heräsin seuraavan kerran kuivalta maalta. En tiennyt, miten minä tänne olin päässyt, mutta en ollut enää vedessä. Turkkini tuntui yhä märältä, mutta lämmin aurinko lämmitti sitä mukavasti. Raotin hitaasti silmiäni, ja erotin edessäni punaruskean hahmon.
”Minä säikähdin jo, ettet sinä heräisi”, naaras huokaisi helpottuneena ja istui vierelleni. Minttuliekin kasvoilta paistoi huojennus. Kampesin itseni varovasti istumaan. Yskäisin muutaman kerran, sillä vettä oli kai edelleen jonkin verran keuhkoissani.
”Menetin hengen”, lausahdin ja kohtasin varapäällikköni katseen, ”kiitos, että pelastit minut.”
Minttuliekki nyökkäsi.
”Kuka tahansa olisi tehnyt niin. Olitte oikeassa siitä, että uintitaito on hyödyllinen taito. Miten sinä päädyit jokeen?” varapäällikkö esitti kysymyksensä, ja samalla muistin Omenatassun. Nousin seisomaan ja viitoin naaraan perääni. Olimme jonkin matkan päässä siitä paikasta, jossa olin pelastanut nuoren oppilaan hukkumiselta.
Minttuliekki lähti juoksemaan perääni. Pian saavuimme paikalle, jossa kaksi oppilasta edelleen olivat. Heidän seuraansa oli saapunut myös Hiilihammas. Tabbykuvioinen kolli nosti katseensa minuun ja Minttuliekkiin. Soturi huokaisi helpottuneena.
Laskin katseeni Omenatassuun. Oppilaan turkki oli edelleen märkä, ja hän makasi maassa. Kissan leuassa oli jonkin näköinen ruhje, kenties hän oli lyönyt sen pudotessaan veteen. Naaras oli kuitenkin tajuissaan. Hän hengitti rauhallisesti, ja käänsi katseensa minuun. Vilkaisin Hiilihampaan vierellä seisovaa Vadelmatassua. Vaaleanruskea oppilas pysyi vaiti, seisoi vain paikoillaan sanomatta mitään. Kissan katse tuntui osoittavan tyhjyyteen.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Hiilihammas kysyi ja katsoi hämmentyneenä ensin oppilaita ja sitten minua ja vierelläni seisovaa Minttuliekkiä. Minun, Omenatassun ja Minttuliekin turkit tihkuttivat vettä maahan.
”Oppilaat olivat kai lähteneet luvatta leiristä, ja Omenatassu joutui veteen. Pelastin hänet, mutta-”, keskeytin lauseeni ja epäröin. Olisiko järkevää kertoa soturille ja oppilaille henkeni menetyksestä? Puntaroin vaihtoehtoa hetken, ja lopulta katsoin totuuden olevan paras vaihtoehto. Halusin, että klaanitoverini olivat perillä siitä, mitä minulle oli tapahtunut.
”Menetin ensimmäisen henkeni, kun en päässyt itse enää takaisin rantaan. Onneksi Minttuliekki pelasti minut ennen kuin heräsin takaisin henkiin”, sanoin ja katsahdin kiitollisena varapäällikköäni, joka tuntui olevan turhan vaatimaton urotyöstään.
”Pystytkö sinä kävelemään? Meidän täytyy palata leiriin pikimmiten”, sanoin ja kumarruin Omenatassun tasolle. Naaras kampesi itsensä jaloilleen. Oppilan keho tärisi, mutta hän nyökkäsi.
”Kyllä tämä tästä.”

Leirissä minä ja Omenatassu kävimme Liljatuulen luona ihan varmuuden vuoksi. Oppilaani leuassa oleva ruhje ei vaatinut hoitoa, ja sisareni mukaan olimme molemmat fyysisesti täysin kunnossa. Minttuliekki oli luvannut vahtia Vadelmatassua minun ja Omenatassun ollessa parantajan luona. Kollioppilas vaikutti olevan melko shokissa tilanteen johdosta.
”Minulle tuli aiemmin ihan kamala olo. Minusta tuntuu, että aistin henkesi menetyksen. Kylmä virta kulki yhtäkkiä lävitseni, ja hetken ajan luulin pyörtyväni”, Liljatuuli kuiskasi minulle ennen kuin poistuin pesästä. Kosketin kuonollani sisareni kuonoa.
”Minä olen nyt ihan kunnossa, joten älä murehdi enää sitä”, pyysin hiljaisella äänellä. Tummanharmaa naaras nyökkäsi. Vilkaisin taakseni. Omenatassu oli kadonnut leirin pääaukiolle, ja olimme pesässä kaksin sisareni kanssa.
”Aiotko antaa heille rangaistuksen leiristä poistumisen johdosta?” pentuetoverini kysyi. Aivan, en ollut edes miettinyt koko asiaa. Päällikön velvollisuus oli jakaa rangaistuksia niille, jotka rikkoivat klaanin lakeja. Omenatassu oli selvinnyt Kuolonklaanin rajan ylityksestä vain varoituksella, mutta tilanne oli nyt vakavampi.
Oppilas oli käynyt lähellä kuolemaa, ja minä olin menettänyt yhden hengen. Arvelin kaksikon oppivan läksynsä, mutta kenties pieni rangaistus olisi paikallaan.
”Minä mietin asiaa”, lupasin ja hyvästelin sisareni.
Astelin leirin pääaukiolle Omenatassun käpälän jälkien perässä. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja metsässä hämärsi jo. Linnut visersivät myöhäistä lauluaan hiljaa ja kummallisen vaisusti. Kenties linnut aistivat sen, että leirissä tunnelma oli vaisu ja melko apea. Minttuliekki istui Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa Litteäkiven edustalla, joten suunnistin kolmikon luokse.
”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta”, sanoin vakavalla äänellä ja katsoin vuorotellen molempia oppilaita silmiin. He tuntuivat välttelevän katsettani. Toivoin todella, että kaksikko oppi läksynsä. Hätistelin heidän oppilaiden pesälle, ja jäin etsimään katseellani Korppisiipeä.

//Jatkan tästä ite myöhemmin ja kirjotan siitä ku ne oppilaat saa sen rangaistuksen, mut myös Vadelma ja Omppu voi jatkaa.
// 1208 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin onnistunut houkuttelemaan Vadelmatassun mukaani leirin ulkopuolelle. Olin erityisen ylpeä itseeni, sillä esitykseni oli ollut niin mahdottoman hyvä, että kolli oli oikeasti niellyt sen. Hyvä minä – nyt en ainakaan joutuisi yksin pulaan, jos ja kun jäisimme kiinni pikkuretkestämme. Ei Mesitähdellä ollut varaa potkia kahta kissaa pihalle, hän tulisi vielä tarvitsemaan meitä – tai ainakin toista meistä.
Vein meitä eteenpäin metsässä, johon puut langettivat varjoja nousevan auringonvalon mukaan. Pysyttelin valppaana ja käytin hyväkseni Mesitähdeltä oppimaani taitoa. Nostin kuononi ylös ja nuuhkaisin ilmaa. Ei mitään. Tästä oli hetki sitten mennyt muutama kissa, mutta koska hajut eivät olleet kovin voimakkaita, he eivät voineet olla lähellä. Meidän oli siis turvallista jatkaa matkaa.
Vadelmatassu kulki vierelläni. Hänen vaaleanruskea turkkinsa oli pörhistynyt innostuksesta, aivan kuin ympärillämme olisi ollut sähköinen varaus. Panin merkille, että hänellä on poikkeuksellisen pinkki nenä, joka pisti silmään tuon ulkonäöstä. Oppilas tuntui aistivan tuijotukseni ja käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun. Hätkähdin hieman, mutta en siirtänyt katsettani pois hänestä. Jäin miettimään jotakin.
”Mistä sinä tulit tänne? Siis Eloklaaniin? Olitko sinäkin kotikisu?” utelin. Vadelmatassu näytti menevän hetkeksi hämilleen, mutta sitten sama iloinen virnistys palasi taas hänen kasvoilleen. Hänellä oli kiva hymy, pakko myöntää.
”Minut löydettiin Eloklaanin alueelta, kun olin nuorempi, ja tuotiin klaaniin. Asuin jonkin aikaa pentutarhassa Aurinkokajon ja tämän pentujen kanssa, kunnes Mesitähti nimitti minut oppilaaksi”, kolli kertoi. Hän vaipui toviksi omiin ajatuksiinsa, mutta palasi nopeasti takaisin nykyhetkeen, kun tajusi minun tuijottavan häntä vieläkin. Pudistin päätäni ja käännyin katsomaan menosuuntaan. Jostain syystä korvannipukoitani oli alkanut kuumottaa, ja vatsassani tuntui lepattelevan parvi perhosia.
”Miten sinä päädyit Eloklaaniin?” Vadelmatassu kysyi vuorostaan. Kaihoisa hymy piirtyi kasvoilleni, kun muistot vanhasta kodistani kaksijalkojen luona palasivat hiipien mieleeni.
”Ennen kuin tulin tänne, minäkin tapasin olla kuin Mesitähti. Vähän niin kuin päällikkö, jos tajuat mitä tarkoitan.” Mutta Vadelmatassu ei tuntunut tajuavan. Hän rypisti otsaansa ihmettelevän näköisenä. Tukahdutin huokauksen ja halun pyöräyttää silmiäni kollille.
”Olin ennen kotikisu. Kaksijalat olivat palvelijoitani, ja he olisivat vaikka loikanneet liikkuvasta hirviöstä minun vuokseni.” Huomasin oppilaan ilmeestä, etteivät vertauskuvani herättäneet hänessä minkäänlaista ahaa-elämystä tai valaistumista muutenkaan. Nämä villit eivät sitten tienneet yhtään mitään yhtään mistään. ”No, joka tapauksessa, kun asuin vielä niiden luona, sain aina kaiken, mitä halusin, eikä minulla koskaan ollut puutetta mistään. Ne jopa pesivät turkkini puolestani!”
”Mitä sitten tapahtui?” Vadelmatassu katsoi minua odottavasti.
Kohautin lapojani. ”Yksinkertaisesti sanottuna minä kyllästyin. Kaipasin vaihtelua siihen paapomiseen ja passaamiseen. Kyllä kai sinä tiedät?”
Jälleen kerran Vadelmatassun ilmeestä näki, ettei hän voinut samaistua kokemiini asioihin. Voi mistä kaikesta nämä metsän siimeksessä asuvat reppanat olivatkaan jääneet paitsi, kun eivät olleet koskaan nähneetkään sivistystä saati sitten kuulleet siitä! Minä taisin olla erityistapaus heidän joukossaan, ja siinä oli taas yksi uusi syy lisää, miksi Mesitähti ei voisi erottaa minua klaanista. Ilman minua he ajautuisivat varmasti ennen pitkää omaan tuhoonsa – oli siis Eloklaanin onni, että minä olin täällä auttamassa heitä.
Veden solina kantautui korviini. Pistin vauhtia askeliini, ja Vadelmatassu teki samoin.
”Olemmeko me menossa joelle?” hän kysyi, enkä ollut varma, olinko kuulevinani hänen äänessään hiukan huolta.
”Kyllä vain”, minä vastasin, enkä antanut pienimmänkään epäilykseni kuulua kollille puhuessani. Hänen olisi voitava luottaa minuun, jotta tämä ei tulisi yhtäkkiä toisiin aatoksiin ja lähtisi takaisin leiriin. ”Älä ole huolissasi. Se on vain vettä. Ja sinähän juot vettä? Eikä se varmaankaan koskaan ole purrut sinua?” Vilkaisin häntä hiukan kiusoittelevasti. Jännitys suli vähitellen pois Vadelmatassun kasvoilta, ja tämä nyökkäsi.
Päästessämme rantaan vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Tunsin oloni jostain syystä kovin kotoisaksi veden äärellä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mistä se mahtoi johtua. Kaipa villinä vellova vesimassa oli tehnyt minuun niin ison vaikutuksen, kun olin nähnyt yhden sellaisen ensimmäisen kerran lähdettyäni omille teilleni kaksijalkojeni luota.
”Mitä nyt sitten?” Vadelmatassun ääni kuului korvanjuurestani. Katsahdin häneen leikkisästi, jonka jälkeen suuntasin astinkiville, jotka johtivat joen yli.
Loikkasin ensimmäiselle kivelle vaivattomasti. Vadelmatassu jäi kuitenkin epäröimään rannalle. Päätin osoittaa hänelle, että touhu oli täysin turvallista, joten liikuin vielä pari kiveä edemmäksi. Olin jo melko keskellä jokea.
”Näetkö? Kaikki on hyvin! Mitään pahaa ei voisi koskaan tapahtua, kun minä olen-” En ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun samassa tunsin jalkani lipeävän kiven päältä valmistautuessani siirtymään seuraavalle kivelle. Heti sen perässä seurasi koko loppuruumiini, mutta ennen kuin vajosin tummana pyörteilevään veteen, tunsin leukani kolahtavan kipeästi lohkaretta vasten. Vesi nieli minut ahnaasti sisäänsä, mutta enää siinä vaiheessa en tuntenut mitään, sillä pääni oli muuttunut raskaaksi ja turraksi iskun voimasta.

//Mesi vois nytte vaikka löytää nää? xd Vattuki saa jatkaa
//699 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Mökötän katkerasti oppilaiden pesälle,Tämä ei ole reilua!! Olin fantasisoinut monia kuita vain yhdestä asiasta..Ja ei tietenkään! Olin ollut eilisestä asti pesä enkä ollut edes suostunut tulemaan syömään,Sen verran katkeroitunut olin. Mutta minulla alkoi olemaan pahempi ongelma,Hirveä nälkä,En ollut edes suostustunut syömään. Ei se nyt haittaisi että kävisi syömässä..Vaikka olin luvannut että en ikinä lähde tästä pesästä,Koska Ensinnäkin minua hieman nolotti se eilinen..Ehkä olisi kannattanut olla hieman diplomaattisempi,Mitä nyt ystäväni ajattelevat,Vai olenko enää heidän ystävänsä…..Mitä jos minut karkotetaan! Suuni vääntyi hirveään irvistykseen niistä kauhunkuvista joista ajattelin.
”Älä palaa Eloklaaniin enää koskaan!” Kuulin jo kissojen huutavan mielessäni..No minulla on kai oikeus edes käydä viimeiseillä aterialla? Nousin sammaleiltani ja yritin näyttää kilttiä naamaa,Vaikka ilmeeni oli menossa vakavasti itkuun..Huokaisin raskaasti kun astelin ulos pesästä,Yritin vältellä katsekontaktia. En edes katsonut muihin kun menin ohi,Mutta sitten yhtäkkiä huomasin jonkun kulkevan vierelläni,Ehkä joku joka halusi kertoa hienovaraisesti että elämäni klaanikissana oli täydellisesti ohi. Katson vastentahtoisesti vierelläni olevaan kissan,Joka oli melko suuri kanelinruskea naaras,Jolla oli sielukkaat tummanruskeat silmät. Kukas tämä olikaan?? Ainakin joku oppilas..Ai niin!! Mesitähden oppilas! Tämän on pakko olla joku katala juoni!! Sitten naaraan suunpieliin tulee ovela hymy,Minun on pakko olla oikeassa!
”Hei minä olen Omenatassu,Kuten ehkä jo tiedätkin jo.Mikä sinun nimesi on?” Naaras kysyi ja hänen naamallaan todella suloinen hymy, Mutta silti olin epäileväinen.
”Vadelmatassu.”Sylkäisin suustani ja katsoin tarkemmin naaraan suloisia kasvoja,Naaraan silmät olivat ystävälliset ja tummanruskeat kuten hänen pieni nenänsäkin,Korvat ovat pienet ja kolmiomaiset.
”Oi,Onpa hieno nimi!” Omenatassu liperteli, Mutta olin epäileväinen silti ja katsoin naarasta pistävästi silmiin. Olin jo lausua ”Älä huijaa minua!”,Mutta ajattelin että jos tämä ei olisikaan huijaus,Hän pitäisi minua harhaluuloisena,Ja arvaa onko se hyvä maineelleni!
”Muuten,Onko sinulla juuri nyt mitään? Ajattelin,Että voisimme käydä kävelyllä leirin ulkopuolella?”
Naaras kyseli. HYVÄ TÄHTIKLAANI….Onko klaanilla joku ANSA minua varten,Että he pääsevät minusta eroon…?!??
”Mutta eiväthän oppilaat saa lähteä leiristä ilman soturia!” Yritän,Vaikka haluaisin lähteä hänen mukaansa,Mutta halusin todistaa klaanikelpoisuuteni.
”Niin no,Emme me kauan viipyisi…Ihan vain sen aikaa että ehtisimme haukata happea ja vaihtaa kuulumiset,Sitä paitsi kaikkihan nukkuvat,Joten heitä tuskin kiinnostaisi..”Naaras yritti ja katsoi minua suloisesti silmiin kuin anellen…”Tule jo,Tämä on turvallista…” Mutta pysyin vielä kannassani,Että tämä on ansa.
”Jooko Vadelmatassu,Ihan hetki vain,Sinullekkin tulisi parempi mieli kun et päässyt siihen typerään kokoontumiseen..” Omenatassu anoi hurmaavasti,Terävöitin katseeni ja aloin kuunnella naarasta kunnolla…Typerä naaras! Naaraan soturinimesi pitäisi tulla ”Huumakatse” tai jotain vastaavasti,Tai sitten olin niin helposti taivuteltavaa sorttia.
Sitten naaras madalsi ääntään ja katsoi minua myötätuntoisesti.
”Tiedän,Miltä sinusta tuntuu,Sillä minäkään en päässyt kokoontumiseen,Vaikka olen Mesitähden oppilas. Ajattele -Mesitähden! Eikö olisi vain reilua,Jos me nyt otamme ohjat käpäliimme ja teemme jotain kivaa,Ikään kuin hyvityksenä epäreilusta kohtelusta?” Naaras kysyi,Ja tuossa oli järkeä! Miksemme me saisi nauttia elämästä? Vastasin jo heti.
”Kyllä!” Minua ei enää kiinnosta mitä minusta ajatellaan,Minuthan sentään erotetaan! Mutta haluan silti tehdä hyvän vaikutuksen tähän kaataakseen,En tiedä miksi..Ehkä koska hän on vain niin hurmaava…Sitten palaan taas takaisin maan päälle ja katson kanelinruskeaa naarasta,Joka hymyilee leveästi.
”Milloin lähdemme?” Utelen innokkaana. Minua ei kiinnosta enää seuraukset….Eikä mikään muu kuin se että mihin Omenatassu vie ja että HÄN on mukana.
”Nyt.” Naaras sanoo mahtipontisesti. Nyökkään hyväksyvästi. Omenatassu lähtee kohti leirin suuaukkoa rauhallisin askelin ja kuin esittäen,Että hän ei ole menossa sinne päin. Seuraan naarasta kiltisti ja teen juuri kuin hänkin,Paitsi minun esitykseni on varmaankin surkeampaa. Kun pääsemme leiristä ja olemme monen ketunmitan päässä suu-aukosta eräässä puskassa,Minua alkaa kiinnostaa mihin olemme menossa.
”Mihin olemme menossa?” Tiedustelen.
”Kerron myöhemmin,Saatpa nähdä!” Naaras sihahtaa ja Nyökkään uskollisesti,Olen valmis.

//620 sanaa,Sori aika kökkö

Kirjoittaja: Felicity

En ole ollut oppilaana vielä kovinkaan kauan ja isäni Mesitähden sanat kaikuivat vieläkin korvissani. Kuinka ylpeäksi olinkaan itseni tuntenut, kun minut oli vihdoinkin nimetty oppilaaksi. Olin pakahtua innosta, tai ainakin sisäisesti. En voinut näyttää sitä innostusta muille, sillä halusin osoittaa heille olevani tyyni sekä kypsempi kuin muut ikäiseni pennut, nykyiset oppilaat.

Myös sisarukseni olivat saaneet oppilasnimensä samaan aikaan. Olimme kaikki onnellisia uusista nimistämme. Karpalotassu istui suuhuni paljon paremmin kuin Karpalopentu, vaikka olihan entisessä nimessäni jotakin erikoista. Ehkä enemmän viattomuutta, vaikka en minä nyt tassun uskoisi kauheasti vakavuutta olemukseeni tuovan. Ainakaan nimen puolesta. Toisaalta se toi kyllä arvoituksellisuutta. Kissan tassut olivat kyllä pehmeät ja suloiset pinkkeine polkuanturoineen, mutta ne pystyivät olemaan myös tappavat, sillä ne pitivät sisällänsä terävät kynnet. Kehräsin ajatukselle. Tahtoisin muidenkin tietävän sen ja sitä kautta kunnioittavan minua. Nimenomaan kunnioittavan, ei pelkäävän. Sitä en toivonut missään nimessä.

”Karpalotassu!” kuulin jonkun huutavan nimeäni. Käännyin katsomaan tulijaa. Se oli Lakkatassu. Nielaisin nopeasti hiiren palasen, joka oli jäänyt suuhuni ajatusteni karattua omille teilleen. Pyyhkäisin nopeasti tassulla suutani. Hetkeksi katseeni jäi tassuuni, mutta siirsin sen pian takaisin Lakkatassuun. Naaras oli minua vanhempi ja miltein soturi-iässä, mutta olin käynyt hänen kanssaan muutaman kerran harjoittelemassa. Ilmeisesti mestarimme tulivat hyvin toimeen.

”Hei Lakkatassu”, maukaisin ja kumarruin ottamaan uuden palan hiirestäni. Siinä ei ollut paljoa jäljellä ja se oli muutenkin pelko pieni ja luultavasti nuorikin, mutta riitti minulle. Ainakin vielä. Emoni mukaan olin nyt jo kasvanut valtavasti pentuaikoihini verrattuna. Salaa toivoin, että kasvaisin hiukan muita kissoja kookkaamaksi ja lihaksikkaaksi, jotta voisin puolustaa klaaniani, jonka eteen isäni oli niin kovasti ahertanut. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi.

”Mikä sinut toi puheilleni?” kysyin Lakkatassulta naaraan istahtaessa lähettyvilleni. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään vaan nappasi pienen palan hiirtä suoraan edestäni. ”Hei!” naukaisin muka loukkaantuneesti.

Lakkatassu nielaisi hiiren palasen ja virnisti minulle. Välillä naaras toi mieleen ilkikurisuutensa takia mieleen kuolonklaanilaisen, mutta sisimmältään hän oli aivan liian pehmo ollaksensa kyseisen klaanin jäsen. Murahdin lempeästi ja söin loput hiirestäni.

”Olet liian kiltti”, Lakkatassu tuhahti huvittuneesti ja tuuppasi minua lavalle. ”Antaisit varmasti tuon hiirenkin kävellä pois luotasi ja näännyttää itsesi samalla, kun katsoisit sen poismenoa.”

”Entä sitten? Tämä yksilö oli vielä nuori, sillä oli paljon elämää edessä”, vastasin nostaessani katseeni maankamaralta ylös kohti Lakkatassua. Nousin kumarasta asennostani ylös ja hautasin hiiren jäänteet siihen paikkaan. ”Se olisi voinut olla vanhempana paljon suuremmaksi hyödyksi klaanille sekä se olisi ehtinyt nähdä elämääkin.”

Lakkatassu kehräsi. Katseeni siirtyi väkisinkin pois naaraasta, sillä tunsin punan nousevan korviini. Naaraan kehräyksessä oli jotain erikoista ja olin varma, että se kiinnitti monen muunkin kollioppilaan huomion. Ihmeekseni naaras ei kuitenkaan tuntunut saavan ihailijoita ympärilleen. Tai sitten hän vain ajoi heidät pois luotansa ennen kuin ehdin huomata. Oli miten oli, minua ei haitannut.

”Sinulla on suuri sydän Karpalotassu”, naaras maukaisi hymyillen ja siirsi katseensa kohti kirkasta taivasta.

”Ja sinulla pohjaton vatsa”, tuhahdin takaisin ja virnistin hänelle. Lakkatassu avasi suunsa muka loukkaantuneena ja loikkasi yllättäen minua kohti. ”Minä näytän sinulle mihin pohjattomien vatsojen omaavat kissa pystyvätkään!”

// 478 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minun ja Halavaviiksen lisäksi partioon mukaan tulisivat vielä Mesitähti sekä entinen mestarini Utusielu. Jostain syystä minulle oli tullut vähän paineita päällikön liittyessä joukon jatkoksi, mutta en aikonut antaa epävarmuuteni näkyä ulospäin. Mesitähti saattaisi alkaa ajatella, että olin vielä liian epäpätevä johtamaan ihan tavanomaista partiota, jossa oli lisäkseni vain muutama kissa. Onneksi Korppisiipi ei ollut paikalla näkemässä, hän olisi varmasti kiusoitellut minua jälkeenpäin huomatessaan hermostuneisuuteni paras ystävä tietää ja näkee aina kaiken -vaistollaan.
”Joko mennään?” Mesitähti kysyy ja palauttaa minut takaisin maanpinnalle murehtimasta. ”Vai tahdotko partioon enemmän jäseniä?”
Katsoin valkeaa kollia hetken, aivan kuin en olisi muka ymmärtänyt, mitä hän juuri oli sanonut. Sitten räpyttelin nopeasti silmiä, karistin epäillykset omaan suoriutumiseeni liittyen pois mielestäni ja keskityin nykyhetkeen. Ihan sama, mitä Mesitähti ajattelisi johtajan taidoistani partion jälkeen, mutta aioin silti tehdä tämän parhaalla mahdollisella tavalla, eli omalla tavallani.
Nyökkäsin. ”Mennään vain. Neljä on suuri sopiva määrä. Kun meitä ei ole montaa, pystymme liikkumaan vähemmän äänekkäästi ja mahdollisuudet saada saalista kasvavat”, vastasin. Mesitähti räpäytti silmiään hyväksyvästi, ja hänen viereensä tulleen Utusielun kasvoilla oli samanlainen tyytyväinen ilme, jonka olin nähnyt hänellä usein ollessani vielä oppilas ja onnistuttuani hyvin jossain harjoituksessa.
Vein partion piikkihernetunnelin läpi metsään, josta jatkoimme kauemmaksi leiristä. Kun satuimme sopivalle aukealle, päätin pysäyttää meidät ihan vain vähäksi aikaa ja kääntyä kohtaamaan klaanitoverieni kasvot samalla, kun kertoisin heille ohjeistuksen.
”Hajaannutaan tässä. Minä lähden joen suuntaan, ja te muut voitte myös valita metsästyspaikkanne ihan vapaasti, kunhan vain muistatte palata tälle samalle aukealle iltapäivään mennessä. Palaamme sitten yhdessä leiriin.”
Muut tuntuivat sisäistäneen antamani ohjeet, joten jätin heidät puntaroimaan omia valintojaan metsästyspaikan suhteen, ja suuntasin itse joelle päin. Tuntui vapauttavalta käyskennellä metsässä ihan yksin. Yleensä mukanani oli joko Korppisiipi tai Nokkostassu, jonka kanssa kävimme leirin ulkopuolella päivittäin harjoitusten vuoksi.
Aurinko teki metsään varjoja ja valoja, jotka koristivat puiden runkoja ja aluskasvillisuuden lehtiä täplinä. Astelin vuorotellen varjoihin ja sitten taas takaisin valoon, kun kuljin eteenpäin etsien riistaeläinten hajujälkiä. Ei mennyt kauaakaan, kun haistoin hiiren. Lähistöllä oli myös orava hajusta päätellen, mutta juuri nyt kaipasin jotain helppoa ja mutkatonta kiinniotettavaa. Nimittäin orava saattaisi paeta puuhun, enkä minä ollut sillä tuulella, että minua olisi huvittanut kavuta sen perässä latvustoon saakka.
Laskeuduin vaistomaisesti matalemmaksi lähestyessäni hiiren hajua. Varoin astumasta kuivien oksien päälle ja yritin estää häntääni nousemasta liian korkealle tai osumasta maahan niin, että se pitäisi ääntä. Vesi herahti kielelleni, kun näin oikein hyvinsyöneen näköisen pikkuotuksen touhuilemassa omiaan pensaan juurella. Kynteni liukuivat ulos ja lihakseni jännittyivät valmiiksi loikkaa varten – iskisin aivan kohta.
Ohikiitävän hetken aikana en ollut perillä omista tekemisistäni. Jälkeenpäin näin mielessäni etäisiä muistikuvia siitä, kun olin syöksynyt hiirtä kohti ja vanginnut sen armotta kynsieni väliin. Sen jälkeen nopea puraisu, ja elämä oli paennut hiirestä.
Nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Hyvä saalis. Vielä oli kuitenkin aikaa jäljellä, joten voisin yhtä hyvin haudata hiiren tähän, palata etsimään lisää hajujälkiä ja tulla myöhemmin hakemaan sen ennen takaisin leiriin lähtöä.
Kaivoin maahan pienen kuopan, johon pudotin hiiren ruumiin. Sen jälkeen peittelin sen huolella lehdillä ja oksilla, mutta jätin tarkoituksella yhden oksista osoittamaan taivasta kohti, että tunnistaisin kätköni myöhemminkin. Sitten suuntasin uusien hajujälkien perään.

//Mesi?
//499 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Vadelmatassu: 31kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppisiipi: 10kp –

Omenatassu: 43kp! –

Mesitähti: 52kp! –

Hiilihammas: 49kp! –

Ruskatassu: 24kp! – 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.