Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme asuttaneet Eloklaania jo neljännesosakuun ja hiirenkorva oli puhjennut. Ilma alkoi hiljalleen lämmetä ja sulattaa lunta. Puut tiputtelivat lehdiltään loskaista lunta ja se oli saanut turkkini märäksi. Elämä Eloklaanissa oli kuin heitto menneisyyteeni Kuolonklaanissa, mutta kuitenkin aivan vastakohta. Eloklaanin kissat olivat ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä synkkiä sarkasminsuurkuluttajia. Elämä oli kaikin puolin hyväntuulisempaa, kuin synnyinklaanissani. Oli ollut melkoinen hyppy siirtyä takaisin klaanielämään jo melko kauan kestäneen erakkoelämäni jälkeen. Velvollisuudet kuitenkin toivat päiviin mukavaa rutiininomaisuutta, mutta en silti pitänyt sitä parempana kuin erakkoelämäämme perheenä. Olin tottunut siihen, että olin yhdessä vain pienen kissajoukon kanssa ja silloin aikaa Merkuriuksen kanssa oli rajoittamattomiin, mutta nyt klaani sai meidät välillä erilleen. Kumppanini oli elämäni tärkein kissa ja voisin helposti sanoa, että mitään klaaniaskareitakin tärkeämpi. Silti viihtyvyydessäni ei ollut suurta ongelmaa. Enemmän minua huolestutti Merkuriuksen viihtyminen. Hän tunsi olonsa kovin epämukavaksi ja hämmentyneeksi klaanikissana. Halusin uskoa, että hän vielä tottuisi. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan elämään elämäänsä paikassa, joka ei tuntunut hyvältä.
Hyvä esimerkki siitä, kuinka Merkurius ei tuntenut oloaan kotoisaksi oli se, kuinka hän ei vain kerta kaikkiaan oppinut noudattamaan sääntöjä. Olimme juuri palaneet metsästysreissulta ja hän oli vähässä huomiossa syönyt saalistamansa hiiren. En tietenkään ollut vihainen, mutta jotenkin minun oli vaikea ymmärtää, miksi Merkuriuksen oli vaikea mukautua klaanielämään. Olin toki aivan väärä kissa ajattelemaan asiaa, sillä olin alunperin klaanikissa. Klaanit vain sattuivat pyörimään sääntöjen ympärillä.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” Merkurius naukui hiljaa kasvoillaan hentoisesti tuskainen ilme,”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?”
”Voi Merkurius”, ääneni hiljeni hieman kollin nimen kohdalla, sillä olisi ollut enemmänkin kuin soveliasta käyttää hänelle annettua erakkonimeä, kun oltiin kissojen keskellä. Tuntui vain siltä, että tämä keskustelu pitäisi puhua suoraan Merkuriukselle, eikä Iltakaiku suodattimen lävitse. Kohdensin katseeni Merkuriuksen meripihkaisin silmiin ja hymyilin tälle lempeästi.
”Kyllä sinä vielä opit, olen aivan varma siitä. Joillain menee vain kauemmin. Minulle se on helppoa entisenä klaanikissana, koska olen tottunut elämään lukuisten eri sääntöjen mukaan ja kyllä varmasti sinäkin. Toivon tosiaan, että saat asetuttua kodiksi”, nau’uin ja katsoin kumppaniani rakkaudella, ”Voin vapaa-ajalla auttaa sinua niiden oppimisessa jos tahdot.” Merkurius nyökkäsi ja hymähti minulle.
”Ruska, tai siis Ruskatassu vaikuttaa niin iloiselta muiden ikäistensä seurassa. Se on sydäntä lämmittävää”, naukaisin hymy huulillani.
”Niin. Tämä oli hänelle täysin oikea ratkaisu. Tuntuu vieläkin oudolta kutsua häntä Ruskatassuksi”, paksuturkkinen kolli tokaisi vielä lauseensa loppuun sen, mikä oli ollut minunkin mielessäni.
”Olet oikeassa”, ääneni oli vain pelkkä huokaus. Miten ajat olivatkaan muuttuneet. Mietin aina silloin tällöin miten Dakotalla ja hänen perheellään meni. Myös Corona ja jopa minulle tuntemattomampi Fetus vierailivat mielessäni. En kuitenkaan ottanut heitä puheeksi, sillä tiesin, että se vain pahentaisi Merkuriuksen koti-ikävää.
”Mitä jos kysyttäisiin Minttuliekiltä saisimmeko tämän illan vapaaksi? Voisimme tehdä jotain ihan kahdestaan”, ehdotin, sillä kaipasin aikaa kahden Merkuriuksen kanssa ilman mitään velvollisuutta saalistaa tai tehdä jotain muuta samalla. Merkuriuksen silmät syttyivät ja hän nyökkäsi.
”Voin mennä heti kysymään”, sanoin, sillä huomasin Minttuliekin juuri juttelevan Utusielulle aukion laidalla. Lähdin tassuttamaan hyväntuulisesti varapäällikön luokse jättäen kumppanini odottamaan jännityksellä mitä tämä sanoisi.
Kun saavuin kaksikon luokse, kumpikin käänsi ystävällisesti tuikkivan katseensa minuun.
”Hei Taivaslaulu, mikäs sinut tänne liidättää?” Minttuliekki naukaisi lämpimästi. Hymyilin naaraille, jonka jälkeen kiinnitin katseeni pääosin varapäällikköön.
”Mietin vain, että olisiko mahdollista, että voisimme Iltakaiun kanssa hoitaa kaikki askaremme nyt päivällä? Olisi mahtavaa jos saisimme illan vapaaksi”, pyysin. Minttuliekki räpäytti silmiään muutaman kerran ja sitten tämän kasvoille kohosi mietteliäs ilme. Hetken mietittyään, hän sanoi:
”Kyllä uskon, että saan partiot järjesteltyä sillä tavoin, että saatte vapaata. Utusielu, sinähän olet tulevassa partiossa mukana, voisitko vaihtaa Taivaslaulun kanssa paikkoja siten, että sinä olisitkin myöhemmässä partiossa?” Minttuliekki kysyi kilpikonna kuvioiselta naaralta.
”Tietenkin!” tämä naukui ja vilkaisi minuun lämpimästi. Kasvoilleni nousi onnellinen ilme.
”Kiitos, kiitos ja kiitos!! olen sinulle velkaa tästä”, naukaisin Utusielulle, jonka jälkeen hyvästelin naaraat ja suuntasin hymyssä suin Merkuriuksen luo.
”Hän suostui! Minulla on suunnitelma, mitä teemme. Nähdään ennen auringon laskua leirin suuaukolla, minä lähden nyt partioon!” tokaisin erittäin iloisesti ja nopeasti Merkuriusta hyvästeiksi hyväntuulisesti nuolaisten.

Päivä kului madellen, mutta viimein tuli aika ennen auringon laskua. Ehtisimme hyvin kukkuloille vielä ennen kuin aurinko laskisi. Olin ajatellut, että menisimme yhdessä katsomaan auringonlaskua. Se oli klisee, mutta se oli myöskin romanttista.
Merkuriuksen saavuttua lähdimme taivaltamaan paikalle. Pian olimmekin kukkulan juurella, jonka päältä olisi loistava näkymä.
”Nyt kiivetään tuonne”, sanoin ja huidoin hännälläni kukkulan lakea. Merkurius katsahti minuun leikkisästi:
”Otetaanko juoksukisa?” Kolli tiesi olevansa minua hitaampi, mutta ehdotti kilpailua vain huvittelun vuoksi. Kasvoilleni nousi leikkisän kilpailullinen virnistys.
”Kiinni veti!” hihkaisin ja otin varaslähdön. Lähdin pinkomaan kovaa vauhtia mäkeä ylös. Pysähdyin puolimatkaan ja käännyin katsomaan missä kohtaa Merkurius tulisi. Hän oli vähän minua perässä, mutta silti pinkoi ihan kiitettävää vauhtia ylöspäin.
”Annan sinulle vähän etumatkaa”, kiusoittelin ja odottelin vielä hetken, ennen kuin lähdin toista kilpajuoksijaa karkuun. Nauroin itsekseni sen minkä hengästymiseltäni pystyin. Pian saavutin mäen huipun ja lysähdin maahan hengästyneenä. Hetken odoteltuani Merkuriuskin saapui paikalle hengästyneenä. Kierähdin selälleni ja katseeni harhaili pilvettömällä taivaalla, jossa alkoi näkyä hentoja oransseja sävyjä. Sitten vilkaisin Merkuriukseen, joka oli lysähtänyt vatsalleen makaamaan samalla tasaten hengitystään. Kierähdin myös vatsalleni.
”Minä taisin voittaa tämä erän”, naurahdin, jonka jälkeen nousin ylös istumaan, ”Katso, aurinko alkaa laskea!” Pitkäkarvainen kolli nousi ylös ja istahti viereeni.
”Onpa kaunista”, hän henkäisi. Hänen sanansa olivat kuin minun ajatuksistani tulleita. Auringonlasku tuntui vielä jopa tavallista kauniimmalta nyt. Tämä hetki oli jotenkin erityinen. Olimme tovin vain hiljaa ja ihastelimme, kuinka taivas hiljalleen värjäytyi tummemmin oranssin sävyin.
”Muistan vielä, kuinka olin vielä Kuolonklaanissa ja salaa aina iloitsin vierailuistasi”, sanoin samalla kääntäen katseeni kumppanini silmiin, ”On ihanaa, ettei minun enää tarvitse salata tunteitani sinua kohtaan. Minä rakastan sinua.”

//Mer? Sori jos täs tarinassa on jotain epäloogista, nyt on liian myöhä XD
929 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Raahasimme jäniksen Korppitassun kanssa mestarien luokse. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Laikukas naaras oli napannut pakoon pyrkineen eläimen varsin taidokkaasti, vaikka jänis olikin ollut melkein yhtä iso kuin hän.
Päästin irti jäniksen takajaloista ja annoin sen loppuruumiin mätkähtää maahan. Korppitassu antoi myös otteensa hölletä eläimen ruhosta. Hallavarjo saapui onnittelemaan oppilastaan. Kollin silmät tuikkivat iloisesti, kun tämä kosketti hännällään Korppitassun korvaa ja sanoi jotakin. Arvatenkin naaras oli saanut kuulla kehuja tehtävänsä onnistumisesta, koska huomasin hänen röyhistävän rintaansa ylpeänä.
”Teitte hyvää työtä Korppitassun kanssa tuolla”, kuulin Utusielun sanovan. Käänsin jäänsinisen katseeni kilpikonnalaikkuiseen kissaan, joka myöskin säteili ylpeydestä. Tajusin itsekin seisovani ihan rinta rottingilla, kun kuuntelin mestarini ylistäviä sanoja. Hitsi, miten hyvältä minusta silloin tuntuikaan! Ihan kuin olisin voinut voittaa koko maailman!
”Kiitos, mutta kunnia kuuluu Korppitassulle”, sanoin yrittäen kuulostaa vaatimattomalta. Utusielu hymähti.
”Sinäkin suoritit oman osasi mallikaasti. Ei olisi ollut mikään mahdottomuus, että jänis olisikin lähtenyt juoksemaan täysin toiseen suuntaan kuin oli tarkoitus, mutta sinä ajoit sen suoraan Korppitassun kynsiin”, soturi huomautti. Nyt minua alkoi jo vähän nolostuttaa, vaikka ainahan minä kehuja kuuntelin mielelläni.
”Niin, no… ehkä minä tein hyvää työtä sen kanssa”, myönsin lopulta ja siirsin sitten huomioni Korppitassuun, jonka tajusin katsovan takaisin minuun. Kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy, johon oppilas vastasi virnistämällä vähän. Ei naaras ollutkaan hullumpi työpari. Kenties nyt, kun olimme päässeet työskentelemään yhdessä, meistä voisi tulla ystävät.
”Mitä me tehdään nyt?” kysyin Utusielulta irrotettuani katseeni Korppitassusta.
”Palaamme varmaankin leiriin. Sinulla ja minulla on vielä myöhemmin tänään partio, jota varten kannattaa kerätä voimia. Illasta tulee pitkä”, naaras naukui ja vilkaisi sitten Hallavarjon suuntaan.
”Me jäämme vielä tänne hetkeksi. Haluaisin opettaa Korppitassulle oikeaoppisen vaanimisasennon”, täysin valkea kolli sanoi. Utusielu nyökkäsi ja viittasi minua seuraamaan. Mutta en voinut lähteä. Katseeni poukkoili kissoista maahan unohdettuun jäniksen ruhoon.
”Entä jänis? Emme kai me vain jätä sitä tähän harakoille?” kysyin hiukan huolissani. Olimme onnistuneet saamaan eläimen kiinni yhteistyöllä Korppitassun kanssa, enkä halunnut sen työn valuvan hukkaan.
”Emme tietenkään”, Utusielu tokaisi näyttäen nyt itsekin muistavan saaliin. ”Me voimme viedä sen leiriin mennessämme.” Hallavarjo nyökkäsi kiitollisena ja lähti sitten johdattamaan oppilastaan toiseen suuntaan.
”No niin, Hiilitassu, autapa minua kantamaan tämä sinun saaliisi leiriin”, Utusielu murahti kaksikon häivyttyä näköpiiristä. Mieleni olisi tehnyt korjata, että saalis oli minun ja Korppitassun, mutta en viitsinyt. Ihan sama, kuka jäniksen oli napannut, sillä valtava se ainakin oli ja sillä ruokittaisiin varmasti monta nälkäistä kissaa!

Heräsin lyhyeltä tuntuneilta torkuiltani kun Utusielu tuli ravistelemaan minua. Oli jo niin pimeää, että hädin tuskin erotin hänen hahmoaan tummia pensaita vasten.
Olin nopeasti ylhäällä. Tällä kertaa en vaivautunut siistimään turkkiani, sillä tiesin, että pääsisin takaisin nukkumaan saman tien, kunhan palaisimme partiosta.
Kuu valaisi heikosti aukiota, jolla seisoi pari muuta hahmoa. Tunnistin heidät Lauhalaukaksi ja Viherkatseeksi. Ihmettelin kyllä vähän, miksi Lauhalaukka ei ollut ottanut oppilastaan Kirpputassua mukaan yölliseen partioon, mutta uskoin hänellä olevan syynsä sille.
Vähin äänin kissajoukko lipui piikkihernetunnelin lävitse matkaan. Nummella kävi vilpakka tuuli, joka kirvelsi silmiäni. Vaikka päivisin sää olikin melko leuto, huomasin, että öisin oli vielä pakkasta. Pörhistin karvani suojaksi viimalta ja otin pari juoksuaskelta pysyäkseni muiden matkassa.
Panin merkille meidän lähestyvän Kuolonklaanin rajaa. Sen huomasi Lauhalaukan pörhistyneistä niskakarvoista sekä ilmassa leijailevasta vaarallisesta ja erittäin vastenmielisestä hajusta. En ollut koskaan nähnyt oikeaa kuolonklaanilaista. Ellei sitten Lauhalaukkaa laskettu, mutta minusta hän ei ollut läheskään niin pelottava kuin kuolonklaanilaisia kuvattiin. Ehkä siksi hän oli lähtenyt joskus siitä klaanista, koska ei ollut ollut kuin oikea kuolonklaanilainen. Minusta se oli jopa vähän surullista.
Viherkatse kävi jättämässä merkkinsä lähelle rajaa. Vaikka en nähnytkään Kuolonklaanin kissoja, haistoin heidät nyt selvästi. Tästä oli varmaankin mennyt partio juuri äskettäin. Salaa toivoin, että olisimme törmänneet heihin, mutta jos puheet pitivät paikkansa, pysyttelin mielelläni mahdollisimman kaukana heistä.
Loppumatka takaisin leiriin sujui rauhallisesti. Emme törmänneet koko partion aikana yhteenkään kuolonklaanilaiseen, mistä minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet. Leirissä Utusielu antoi minulle luvan palata takaisin nukkumaan ja haukata jotakin syömistä aamulla, kunhan heräisin. Pitäisimme harjoitukset kuulemma vähän myöhemmin päivällä, jotta saisin aikaa toipua rauhassa tämän illan partiokierroksesta, mistä olin enemmän kuin hyvilläni.

Kului lähes puoli toista neljännesosakuuta, kun Utusielu ja Hallavarjo päättivät jälleen järjestää yhteisharjoitukset minulle ja Korppitassulle. Viime kohtaamisen jälkeen olimme pysähtyneet juttelemaan naaraan kanssa tuon tuosta. Itse sanoisin, että meistä oli tullut hyvätkin kaverit, mutta en ollut varma, oliko tunne molemminpuolinen.
Kuljimme parasta aikaa koivumetsässä reviirin luoteisosassa. Ilmeisesti meillä oli tänään tarkoituksena harjoitella kiipeilyä, mutta minusta ajatus oli vähän kyseenalainen. Kun katsoin koivujen sileitä, tasaisia pintoja, mietin vain, miten onnistuisin kiipeämään sellaista pitkin.
Yritin syrjäyttää ajatukseni putoamisen pelosta keskustelemalla Korppitassun kanssa. ”Oletko sinä ennen kiipeillyt?”
Laikukas naaras nyökkäsi aavistuksen. ”Vain kerran ja tosi vähän aikaa”, oppilas kertoi.
Nyökkäsin. ”Minäkin olen kokeillut vain pari kertaa, mutta silloinkin vain pienissä puissa, joista pudotus ei ollut korkea”, sanoin. Se oli huono idea, sillä minua alkoi kauhistuttaa kahta kauheammin. Tunsin, kuinka katkennutta kulmahammastani alkoi kolottaa stressistä. Lipaisin sitä nopeasti piilottaakseni kipuni ja epäilykseni.
”Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko aina olla soturi, vai edetä ylemmäksi arvojärjestyksessä?” keksin kysyä yhtäkkiä. Korppitassun näytti miettivän asiaa. Jos minulta olisi kysytty, olisin pysynyt varmaankin soturina. Ihailin kyllä suuresti Mesitähteä, mutta en ollut läheskään varma, olisinko ollut valmis täyttämään hänen tassunjälkensä ja ottamaan niin paljon vastuuta kaikista muista.

//Korppi?
//833 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti silmiäni, mutta suljin ne uudestaan. Olisin halunnut vain jäädä tähän makaamaan, mutta tiesin ettei se ollut mahdollista. Aiemmin ketään ei olisi haitannut, vaikka olisin nukkunut aurinkohuippuun saakka, mutta nyt asiat olivat toisin. Minä olin Eloklaanin soturi nimeltä Iltakaiku, en enää erakko Merkurius. Olimme olleet Eloklaanissa vasta neljäsosakuun, mutta kaikki tuntui edelleen aivan oudolta. Tunsin Taivaslaulun turkin selkääni vasten, ja kiepahdin nopeasti toiselle kyljelleni. Valkea naaras säpsähti hereille ja raotti silmiään. Naaras katsoi minua erivärisillä silmillään ja hymyili.
”Huomenta”, hän sanoi ja kääntyi minua kohti.
”Miten nukuit?” kysyin ja puskin kuonollani soturin valkeaa turkkia.
”Ihan hyvin. Entä sinä?” valkea naaras kysyi kehräten. Kohautin lapojani.
”Aika huonosti. Pesä on lämmin ja tilava, mutta ei se tunnu samalta kuin oma pesämme. Tai siis vanha pesämme. Soturit ramppaavat sisään ja ulos, ja heräilen koko ajan”, huokaisin hiljaa. En olisi halunnut valittaa, mutta pesän alataso oli tyhjillään, joten ainakaan täällä ei ollut ketään kuulemassa. En ollut varma oliko ylätasanteella kokeneempia sotureita nukkumassa, mutta en oikeastaan välittänyt. Kai he ymmärsivät, että tämä oli minulle täysin uutta. Kumppanini katsoi minua haikealla katseellaan.
”Kyllä sinä vielä totut”, naaras huokaisi ja alkoi pestä paksua, laikukasta turkkiani. Minäkin halusin tehdä oman osuuteni, joten aloin sukia kielelläni kumppanini valkeaa turkkia.

Kun olimme hetken maanneet vuoteessamme, poistuimme pesästä leirin pääaukiolle. Vatsani kurni, mutta pettymykseksemme tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Aurinko oli jo noussut, ja saalistuspartio oli kai vasta tulossa leiriin. Huomasin nopeasti, kuinka Minttuliekki lähestyi meitä. Naaras oli Eloklaanin varapäällikkö.
”Huomenta. Miten te nukuitte?” naaras aloitti keskustelun ystävällisesti hymyillen.
”Kohtalaisesti”, valehtelin. Oikeasti olin äärimmäisen väsynyt, mutta en halunnut kertoa sitä varapäällikölle. Kenties oli parempi, jos tämä luuli minun viihtyvän klaanissa edes jotenkuten.
”Toivottavasti nukut ensi yön paremmin. Voisitteko te käydä saalistamassa? Laitoin epähuomiossani partioon liian vähän kissoja, kun en tajunnut, että klaani tarvitsee enemmän riistaa mitä aiemmin”, punasavun värinen naaraskissa irvisti. PIdin siitä, että Minttuliekki ja suuri osa eloklaanilaisista olivat kykeneviä myöntämään virheensä. Kuolonklaanissa yksikään kissa tuskin olisi halunnut myöntää tehneensä mitään väärin, paitsi Taivaslaulu oli tietenkin ollut poikkeus.
”Kyllä se sopii”, Taivaslaulu vastasi nopeasti.
”Kiitos, olette korvaamattomia”, varapäällikkö hymyili ja poistui luotamme.
Taivaslaulu viittoi minut peräänsä, ja poistuimme aivan peräkkäin leiristä. Annoin Taivaslaulun johdattaa meitä kohti etelää. Ylitimme yhden joen, jonka jälkeen päädyimme nummille. Avara tila sai minut tuntemaan oloni hieman vähemmän kahlituksi. En minä kaivannut seikkailuita, mutta jostain syystä selkeät reviirin rajat ja säännöt saivat minut tuntemaan oloni joksikin vangiksi. Lisäksi ikävöin päivä päivältä enemmän Coronaa. Toivoin, että hän olisi täällä meidän kanssamme. Toivoin, että tietäisin missä hän oli juuri nyt.
”Hajaannutaanko?” valkea kumppanini kysyi, joten häädin ajatukset Coronasta pois. Nyökkäsin, ja minä lähdin kulkemaan Kuolonklaanin rajan suuntaan, ja Taivaslaulu päinvastaiseen suuntaan. Maistelin ilmaa ja yritin etsiä eläinten hajujälkiä.
Taivas oli kirkas, ja aurinko lämmitti turkkiani. Hiirenkorva oli saapunut, ja lumet olivat alkaneet sulaa. Kuljin nummella valmiiksi tehtyä polkua pitkin, sillä hangessa uppoaisin hetkessä. Onnekseni jäniksen haju leijaili nenääni nopeasti. Sen jäljet näkyivät selkeästi polun vierellä, joten pystyin seurata niitä ongelmitta. Jänis oli tehnyt jossain vaiheessa käännöksen, ja se oli suunnannut kohti etelää. Niinpä minäkin käännyin sinnepäin. Polku, jota pitkin olin kulkenut kulki kuitenkin kohti itää, joten jouduin astumaan hankeen. Joissain kohdin se kannatteli kookasta kehoani, mutta välillä jalkani upposi vatsakarvoja myöten hankeen.

Aurinkohuipun aikoihin palasin taas Taivaslaulun samaan kohtaan, jossa olimme hajaantuneet. Olin saanut jäniksen kiinni, ja löytänyt myös hiiren. Vatsani oli työtyhjä, enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan aloin syödä saalistamaani hiirtä. Taivaslaulu saapui paikalle, kun hiiri oli lähes kokonaan syöty.
”Merkurius! Mitä sinä teet?” naaras katsoi minua ja pudisteli päätään. Nostin katseeni kohti kumppaniani ja katsoin häntä pahoitellen. Eloklaanin säännöt sanoivat, että soturi ei saisi syödä ennen kuin klaani oli ruokittu. Tai ainakin se meni jotenkin noin, en ollut oikein perehtynyt tämän Tähtiklaanin määräämiin sääntöihin.
Pidin siitä, että Taivaslaulu käytti usein vanhaa nimeäni. Se sai minut tajuamaan, ettei kaikki ollut muuttunut, vaikka paljon olikin.
”Olin niin kauhean nälkäinen, etten voinut vastustaa”, vastasin rauhallisella äänellä ja nousin seisomaan. Valkea naaras katsoi minua hiukan pettyneesti.
”Klaani on ruokittava ensin. Et sinä voi syödä ennen kuin vasta leirissä”, naaras jatkoi ja katsoi minua. Taivaslaulun ääni ei ollut vihainen, vaan enemmänkin pettynyt. Hänelle ei tuntunut olevan ongelma noudattaa klaanin lakeja, mutta en minä vain ollut tottunut tällaiseen.
”Anteeksi. Lupaan, etten tee niin toiste”, huokaisin nyt ja laskin katseeni maahan. Taivaslaulu nappasi maahan pudottamansa saaliit hampaisiinsa ja viittoi minut peräänsä. Huomasin, että Taivaslaulu oli saanut kiinni jäniksen ja vesimyyrän.

Leiriin päästyämme, jätimme saaliit tuoresaaliskasaan. Taivaslaulu otti vesimyyrän hampaisiinsa ja kantoi sen sotureiden pesän liepeille.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” kysyin hiljaisella äänellä kumppaniltani.
”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?” jatkoin, ennen kuin kumppanini ehti sanoa mitään.

//Taivas?
// 783 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Oletko sinä hyvä jäljittämään? Hiilitassu kysyi ja silmäili metsikköä hieman epävarman näköisenä.
En ennen ollut puhunut Hiilitassun kanssa, mutta olin huomannut, että hän käyttäytyi hillitysti kanssani.
-Melko hyvä. Vastasin vaisusti oppilaalle vilkaisten tätä sivusilmällä ja raotin suutani hieman erottaakseni jäniksen aromin, jonka Hiilitassu oli haistanut.
Haju erottui selvästi ilmassa ja se leijaili jostakin kaukaisuudessa olevasta tiheäkasvuisesta pensaasta.
-Luulisin, että se on tuossa pensaikossa. Totesin ilmaa hetken tarkasti maisteltuani.
Nyökäytin päätäni kohti pusikkoa, joka häämötti melkoisen matkan päässä meistä, jolloin jänis voisi melko helposti pötkiä pakoon.
Hiilitassu nyökäytti päätään sen merkiksi, että oli ymmärtänyt eleeni tarkoituksen. Värisytin mietteliäästi viiksiäni ja yritin pähkäillä mikä voisi olla parhain keino sada jänis ansaan.
-Hmm…Voisimme kokeilla ajaa sitä toisen käpäliin. Kolli kuiskasi vilkaisten kysyvästi minuun ja asetteli käpäliään paremmin muhkuraisessa maastossa.
-Hyvä idea! Minä voin ottaa sen kiinni, säikäytä sinä se ulos piilostaan. Naukaisin hiljaa ja lähdin hiippailemaan laikukas häntä sateen jäljiltä märkää maata hennosti viistäen mahdollisimman hiljaisesti yrittäen pysyä tuulen alapuolella, pensaiden suojissa niin, että ruskeakarvainen nisäkäs ei huomaisi lähestyvää vaaraa.
Asettelin käpäläni tukevasti maahan odottaen, että Hiilitassu aloittasi hyökkäyksen säikäyttämällä nisäkkään ulos pensaikosta. Vatsani hipoi maata kun painauduin kyyryyn pensaan taakse piiloon ja selkääni pitkin kulki pieni väristys. Pian kuulinkin kollin uhkaavan murinan ja jäniksen kimeän kauhunkiljahduksen kun oppilas lähti vauhdikkaasti ajamaan ruskeaturkkista nisäkästä kohti piilopaikkaa missä odottelin laikukkaat käpälät valmiina loikkaamaan ja tappamaan tuon viattoman olennon. En saisi tyriä tätä. Jänis loikkasi suoraan odottaviin käpäliini päästäen kimakan kirkaisun, joka loppui kuitenkin lyhyeen kun puraisin ruskeaturkkisen nisäkkään selkärangan poikki. Pian jäniksen jälkeen tuli Hiilitassu silmät tuikkien ja kiharaisen turkkinsa koristeena pari pientä kepukkaa.
Naamalleni kohosi pakostakin pieni virnistys kun kolli yritti nostaa jäniksen maasta ihan yksinänsä, vaikka se oli melkein itse oppilaan kokoinen. Tartuin jänikseen toiseen päähän hetken päätäni pudisteltuani suu melkein huomaamattomassa virneessä.
Hallavarjo ja Utusielu tassuttivat metsiköstä luoksemme silmät hyväksyvästi molemilla hehkuen.
-Hienosti meni! Hallvarjo kehui ja kosketti hännällään korvaani silmät ylpeästi kiiluen.
Röyhistin rintaani ja tunsin kuinka ylpeys itsestä kupli sisälläni kun lähdimme takaisin leiriin, minä ja Hiilitassu jänistä välissämme raahaten. En ollut kuullut mitä Utusielu oli sanonut Hiilitassulle, mutta kolli näytti yhtä kaikki ylpeältä kuin minäkin. Itseasiassa oppilas oli oikeastaan ihan mukava ja hyvä työpari.
//Hiili?
//357 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin melkein sanomassa suoraan isälleni että merkurius oli yhä isäni yhtä paljon kun hän oli, kun meidät esiteltiin Minttuliekille, Eloklaanin Varapäällikölle. Mutta itse asiassa isäni sanoi sen ensimmäisenä. Nuo sanat loivat minuun uskoa että kolli oli oikeasti hyvä, eikä kauhukissa kuten kaikissa Kuolonklaanin tarinoissa. Eihän Minttuliekkikään näyttänyt yhtään pahalta, hänellä oli lämmin hymy naamallaan, hän katsoi meitä kaikkia tasa arvoisesti, ehkä tämä oli ihan hyvä idea. Eikä kukaan aukiolla olevista kissoistakaan katsonut meitä halveksuvasti kuten voisin pahojen kissojen tekevän. Kuuntelin kuinka keskusteli jatkui, ollen aivan tyytyväinen siihen. Olin aika varma että omaisin vielä paljon tyhmiä kysymyksiä kaikilta. Lopulta minut ja isäni jätetiin kahden. Epäröin paljon, kun mietin suu raollaan mitä sanoisin hänelle. Katseeni oli maassa epävarmana, olin tuhat kertaa kuvitellut tämän tilanteen tapatuvan, aina se oli ollut niin helpon näköistä, mutta nyt epäröin.
“Joten.. Onko emonikin täällä? Hänestä en ole kuullut paljoakaan. Vain sen että hän antoi minut fetukselle koska ei voinut jostain syystä pitää minua.. joten päädyin lopulta Taivaslaululle”, Tokaisin. Olin iloinen että isäni antoi minun sanoa ensimmäiset sanat, hän itsekkin oli varmasti oli yhtä lukossa kuin minäkin. Kolli katsoi minua kaipaavalla katseella, ennen kuin hän sukaisi pään päätäni. Hän laski häntänsä lavalleni kun lähdimme liikkumaan. Hän harkitsi pitkään sanojaan, ennen kuin sanoi mitään.
“Emosi.. ei ole täällä. Asuin aikoinaan Kuolonklaanissa, sain tietää sinun olemassa olostasi vasta pari kuuta sitten, minulla meni aikani käsitellä tietoa että.. sinä olet olemassa. Emosi oli kaunis, kiltti, sekä upea naaras”, Isäni kertoi. Laskin katseeni maahan hieman pettyneenä, en siis todella koskaan saisi perhettäni kokoon? Noh, minun pitäisi tyytyä siihen mitä oli, ei Coronakaan haluaisi minun juuttuvan huonoihin puoliin. Huomasin kuinka kävelimme yhtä pesää kohti. Kiinnitin siihen huomioni. Se oli vain kahden kiven muodostama alus, mutta se näytti turvalliselta. Sen vieressä oli Karhunvatukka pensas.
“Rakastitko emoa? Onko sinulla jo nyt joku muu mielessäsi?”, en tiennyt satutinko isääni sanoilla, koska varmasti entiset kumppanit osasivat olla herkkä puheenaihe, mutta en miettinyt sanoja ennen kuin puhuin. Näin isäni silmistä että kysymys oli hankala, ei se suorastaan kipua hänen silmissään aiheuttanut, enemmin pystyin näkemään kuinka kaikki ajatukset ja muistot pakkautuivat hänen silmissään.
“Suhteemme, se oli monimutkainen, mutta en muuttaisi hetkeäkään hänen kanssaan. Ja ei en ole tavannut ketään, mutta voit olla varma että olet ensimmäinen joka kuulee jos saan kumppanin tai kiinnostun jostakusta”, Lauhalaukka tokaisi. Hymyilin ja katsoin eteenpäin.
“Jos kerran olit kuolonklaanissa kerran miksi lähdit?”, Kysyin kollilta. Olimme aivan juuri pesässä, mutta kai hän kysymykseeni silti vastaisi. Huomasin tummaa harmaan siron naaraan pesässä. Tai olinha minä hänet huomannut mutta nyt vasta kiinnitin naaraaseen huomioni.
“Hei Lauhalaukka! Mukava nähdä, kaipaatko kenties jotain? Kuka tämä uusi tulokas on?”, Kuuntelin naaraan sanoja, katsoen isääni, minua ei pelottanut vastata, päinvastoin. Oletin tämän olevan parantaja, koska tuo haisi aivan yrteiltä. Minulla oli monta kysymystä naaraalta, halusin tietää innolla mitä hän tiesi sekä teki, mitä se vaati olla parantaja.
“Hei Liljatuuli, totta tosiaan, kaipaamme sammalta uuteen petiin. Tässä on Ruska, poikani”, Tutkailin isäni silmiä, kuinka hänen silmissään kiilsi ylpeys. Olin niin monesti huomannut samanlaisen kiillon Emon ja Isän silmissä. Siis Taivaslaulun ja Merkuriuksen. En osannut oikein asettaa ajatuksiani oikein, ehkä keksisin jonkun lempinimen Lauhalaukalle joten minun ei todella tarvinnut miettiä kumpaakin isääni isänä. Noh, sille oli aikaa. Käänsin katseeni Liljatuuleen, hän varmasti oli parantaja.
“Toki, odota, minulla on niitä täällä jossain”, Naaras tokaisi alkaen tutkia pesäänsä uudelleen.
“Oletko parantaja?”, Päätin kysäistä. Ilman kääntämättä katsettaan liljatuuli vastasi minulle.
“kyllä olen, hoidan loukkaantuneita kissoja ja tulkitsen Tähtiklaanin merkkejä”, Tämänkin kissan ääni oli lempeän puoleinen, kiltti, se oli oikea sana sitä kuvaamaan. Nyökkäsin ja katsoin kuinka naaras nappasi hampaillaan kiinni sammaleista. Tassutin naarasta kohti ottaen sammaleet vastaan.
“Mikä on tähtiklaani? Miten se eroaa Pimeyden metsästä?”, Kysyin. Katsoin kumpaakin kissaa odottaen mitä he vastasivat.
“Erilaiset näkökulmat vahvuudesta ja laista, toiminta tavat”, Liljatuuli vastasi. Nyökkäsin naaraalle kiitollisena vastauksista. Poimin sammaleen tassujeni päälle johon olin sen laskenut, kun käänsin katseeni vielä isääni. Hän kiitti parantajaa vielä sammalista ja kaikesta ennen kuin kääntyi.
“Nähdään!”, hihkaisin vielä perään. Tassutimme isäni kanssa Oppilaiden pesään aikalailla hiljaisuudessa. Laskin tyhjälle paikalle sammaleeni, katsoen vielä isääni.
“kiitos avusta, nähdään taas pian jooko? Minulla on vielä niin paljon kysymyksiä joihin haluan vastauksia”, Kolli naurahti huvittuneesti sukaisten taas otsaani.
“toki Ruska”, Hän tokaisi vielä ennen kuin jätti minut oppilaiden pesään tekemään sammaltani. En jättäisi kyllä kollia vielä rauhaan, en varmasti koskaan jättäisi, hän jäisi aina elämääni ikuisesti.

//710 sanaa.
// Jatkan tästä itse

Kirjoittaja: Elandra

Oli mukavaa olla taas kotona. Eloklaanin reviirille palaaminen sai minut rentoutumaan. Ikävä oli ollut kova, mutta se oli sen arvoista. Ikävän jälkeen oli aina mahtavaa palata kotiin ja nähdä kaikki eloklaanilaiset.
Matka leiriin taittui nopeasti. Astuin ensimmäisenä sisään piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä meitä odottivat eloklaanilaiset. He katsoivat uteliaina uusia tulokkaita. Merkurius katseli epävarmasti ympärilleen. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Taivaslaulu oli rennompi. Entinen kuolonklaanilainen silmäili leiriä ja siellä olevia kissoja. Ruskasta en oikein osannut sanoa, mitä hän oli. Kollin katse liikkui nopeasti sinne tänne leirissä. Hänen silmänsä olivat suurina, kun oppilasikäinen kissa tarkkaili ympäristöään.
Minttuliekki tassutteli meitä vastaan. Varapäällikön kasvoilla oli lämmin hymy.
”Hei, minä olen Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Keitä te olette?” naaras esitti kysymyksen kolmelle uudelle tulokkaalle. Merkuriuksen ja Ruskan katseet kääntyivät kuin automaattisesti Taivaslauluun, jonka kasvoille levisi lämmin hymy. Minttuliekki virnisti, kun soturi ilmeisesti tunnisti Taivaslaulun.
”Hei Minttuliekki, pitkästä aikaa. Tässä on minun kumppanini Merkurius, ja meidän poikamme Ruska. Tai siis Lauhalaukan poika”, valkea naaras lausui ja vaikeni nopeasti. Entisen soturin katse lipui Lauhalaukkaan, jonka kasvoilla oli vakava ilme.
”Minua ei haittaa, että Ruskalla on monta rakastavaa vanhempaa. Olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että juuri te olette Ruskan vanhemmat. Tarkoitukseni ei suinkaan ole viedä teiltä niitä oikeuksia, jos niin luulette”, oranssivalkea kolli lausui ja väläytti Merkuriukselle ja Taivaslaululle hymyn. Merkurius pysyi hiljaa, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, se merkitsee meille paljon”, Taivaslaulu sanoi. Katseeni siirtyi Minttuliekkiin.
”Näyttäisitkö Merkuriukselle ja Taivaslaululle sotureiden pesän, he aikovat liittyä Eloklaaniin. Lauhalaukka, auttaisitko sinä Ruskaa tekemään itselleen vuoteen oppilaiden pesään? Hoidan nimitykset huomenna, sillä olette nyt varmasti todella väsyneitä”, sanoin. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Minttuliekki viittoi kaksikon peräänsä, ja epäröiden Merkurius lähti Taivaslaulun kanssa liikkeelle. Minä jätin Ruskan ja Lauhalaukan kahdestaan. Kaksikolla olisi varmasti paljon puhuttavaa.
Jalkani veivät minut pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidon tuoksu. Aurinkokajo makasi vuoteellaan, ja neljä pientä pentua nukkuivat sikeästi tuon vatsan vierellä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani ja istuin alas. Naaras nosti katseensa minuun, ja tuon kasvoille piirtyi leveä hymy.
”Minulla oli sinua hirveä ikävä”, kuningatar kehräsi ja katsoi minua suoraan silmiini. Minä hymyilin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin omasta pesästäni. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, enkä minäkään olisi jaksanut. Matka väsytti minua ihmeen paljon, vaikka olin aiemmin vaeltanut ties kuinka pitkään väsymättä. Kenties aloillaan oleminen oli saanut kehoni unohtamaan sen, miltä vaeltaminen tuntui.
Leirin pääaukiolla oli hiljaista. Merkurius ja Taivaslaulu istuivat sotureiden pesän ulkopuolella. He keskustelivat keskenään, joten en viitsinyt tunkea heidän seuraansa. Viherkatse istui leirin sisäänkäynnin liepeillä. Naaras oli ollut yövartiossa. Kävelin tämän luokse hymyillen. Soturi kohotti vihreän katseensa minua kohti.
”Mene vain nukkumaan, muutkin heräävät varmasti pian”, sanoin harmaanruskealle naaraalle. Viherkatse nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, soturi sanoi ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää. Naaras kiersi Taivaslaulun ja Merkuriuksen kaukaa.
Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä vain hetki sen jälkeen, kun Viherkatse oli sinne kadonnut. Punaruskea naaras käveli luokseni.
”Miten matka meni?” varapäällikkö kysyi.
”Ihan hyvin. Löysimme heidät juuri, kun olimme luovuttamassa. Oli siellä muutama kissa enemmänkin, mutta he eivät halunneet liittyä klaaniin. On kolme kissaa kuitenkin parempi kuin ei mitään. Miten täällä meni?” kysyin rauhallisella äänellä. Minttuliekki kohautti lapojaan.
”Ei mitään ihmeempiä. Teidän ja Aurinkokajon puutos näkyi kyllä partioinnissa. Emme saaneet kasaan partiota, joka olisi voinut kiertää pohjoisrajan. Ensimmäinen aamupartio kuitenkin käy tarkastamassa sen, joten ei hätää”, Minttuliekki selitti. Minä ymmärsin häntä ja hyväksyin hänen päätöksensä. Olisin varmasti tehnyt itse saman valinnan.
”Todistit juuri ties kuinka monennen kerran, että Tähtiklaani valitsi sinut aiheesta klaanin kolmanneksi perustajaksi”, virnistin lämpimästi naaraalle. Minttuliekin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy.
”Et sinäkään ole kummoinen päällikkö”, hän vastasi kiusoitellen. Olin kiitollinen siitä, että meillä oli näin hyvät välit. Toivoin, että saisin nauttia vielä pitkään Minttuliekin seurasta.

Aamu lähti hitaasti käyntiin. Päätin odottaa aamupartioiden paluuseen saakka, ennen kuin pitäisin klaanikokouksen. Minttuliekki oli lähtenyt lähes heti keskustelumme päätyttyä aamun saalistuspartioon. Vatsani huusi tyhjyyttään, mutta täytyi sinnitellä vielä hetki. Ruska oli tullut hetki sitten sitten ulos oppilaiden pesästä, ja nyt kolli vain istui leirin laitamille ja katseli hämillään leiriä. Merkurius ja Taivaslaulu huomasivat kollin, ja he menivät tämän luokse. Kolmikolle oli varmasti outoa olla yhtäkkiä näin monen kissan ympäröimänä. Se oli nimittäin tuntunut alussa minustakin oudolta. Uskoin ja toivoin kuitenkin, että he tottuisivat tähän. He vaikuttivat hyviltä ja mukavilta kissoilta, joista Eloklaani voisi vielä joku päivä olla ylpeä.
”Mesitähti! Kuolonklaanilaiset ovat käyneet reviirillämme!” huuto piikkihernetunnelista sai minut valpastumaan. Nousin ylös ja kävelin partiota vastaan. Pehmoturkki ilmestyi leirin pääaukiolle. Naaras hengitti raskaasti, ja joutui hetken tasaamaan hengitystään.
”Mitä on tapahtunut? Missä muut ovat?” kysyin ja yritin pysyä rauhallisena. Kermanvärinen naaraskissa sai tasattua hengityksensä, ja hän kohotti kirkkaansinisen katseensa minuun.
”Juoksin leiriin heidän edellä niin nopeasti kuin vain jaksoin. Kaksi kissaa on käynyt Eloklaanin reviirin pohjoisosassa eilen! He olivat yrittäneet peittää hajujälkensä ketun jätöksillä, mutta jalanjäljet ovat selkeät”, naaras sanoi täristen. Laskin häntäni soturin lavalle yrittäen saada tämän rauhoittumaan.
”Olivatko ne varmasti kuolonklaanilaisia?” kysyin. Naaras nyökytteli päätään.
”Ne tulivat Kuolonklaanin reviiriltä ja palasivat sinne. Kuka muukaan se olisi voinut olla?” soturi kysyi. Minä kohautin lapojani. Miksi ihmeessä kuolonklaanilaiset tekisivät jotain tällaista? En voinut uskoa, että kyse olisi kuolonklaanilaisista. Eivät he olisi jättäneet jälkeensä selkeitä jalanjälkiä, jotka tulevat Kuolonklaanin reviiriltä ja johtavat sinne. Piikkihernetunnelista ilmestyi kolme muuta kissaa. Utusielu, Halavaviiksi ja Hiilitassu pysähtyivät meidän lähellemme.
”Lupaan selvittää tämän asian henkilökohtaisesti Punatähden kanssa. Älkää te murehtiko siitä”, rauhoittelin kissoja, vaikka en oikein osannut itsekään olla juuri nyt rauhallinen. Halusin selvittää tämän asian mahdollisimman pian, mutta asia hoituisi todennäköisesti vasta auringonlaskun aikaan.
Partio lähti omille teilleen, ja minä jäin odottamaan muiden partioiden saapumista. Kun viimein lähes kaikki eloklaanilaiset olivat leirissä, hyppäsin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kuulin Taivaslaulun selittävän kumppanilleen ja Ruskalle, mitä nyt tapahtuisi. Muut eloklaanilaiset kerääntyivät aukiolle kuten oli tapana.
”Varmaan olette jo tietoisia siitä, että retkemme Lauhalaukan kanssa sujui hyvin. Löysimme etsimämme kissat, ja heistä kolme olivat halukkaita liittymään Eloklaanin riveihin. Taivaslaulu saa pitää nimensä, joka hänelle on Kuolonklaanissa annettu. Sen sijaan Merkurius ja Ruska, te tarvitsette klaaninimet. Astuisitteko eteen, kiitos”, kehotin ja kohtasin molempien kissojen katseet. Ruska loikki innoissaan suuren kollin edellä Litteäkiven luokse. Merkurius vaikutti varautuneelta, kun hän käveli hitaasti eteenpäin. Kehotin Merkuriusta loikkaamaan Litteäkivelle, ja niin hän teki.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on päättänyt liittyä Eloklaanin riveihin, ja on hänen aikansa saada soturinimi. Lupaatko opetella meidän lakimme, elää niiden mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin kollilta. Merkuriuksen katse käväisi Taivaslaulun suunnassa, ja sitten se palasi taas minuun. Epäröiden kolli nyökkäsi.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Merkurius, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Iltakaiku. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja joustavuuttasi hyväksyen sinut täydeksi Eloklaanin soturiksi”, lausuin sanat kovaan ääneen, jotta koko klaani saattoi kuulla ne. Nyökkäsin Iltakaiulle, joka nyökkäsi takaisin. Sitten soturi loikkasi alas kiveltä, ja viitoin Ruskan luokseni. Oranssi kolli loikkasi sulavalla hypyllä Litteäkiven päälle. Tervehdin nuorukaista hymyllä, johon hän vastasi samalla tavalla.
”Ruska on yli kuusikuinen, joten hän on valmis soturikoulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kun hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta nimellä Ruskatassu. Mestarisi tulee olemaan Pehmoturkki. Toivon, että Pehmoturkki opettaa sinulle kaiken mitä osaa. Tulisitko luoksemme, Pehmoturkki?” pyysin ja kohtasin soturin katseen. Naaras vaikutti yllättyneeltä, mutta hän hymyili lämpimästi. Nuori soturi loikkasi seuraksemme Litteäkiven päälle, ja hän kohtasi oppilaansa katseen. Ruskatassu hymyili leveästi kermanväriselle kissalle.
”Pehmoturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja hyvä soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Pehmoturkki kosketti kuonollaan Ruskatassun kuonoa, jonka jälkeen kaksikko loikkasi alas Litteäkiveltä.
”Iltakaiku! Ruskatassu!” hurrasin klaanin joukossa kaksikon uusia nimiä. Taivaslaulu onnitteli kumppaniaan ja poikaansa uusista nimistä, ja minä päätin kokouksen loikkaamalla alas kiveltä. Klaanilaiset kävivät onnittelemassa kissoja. Odottelin hetken, kunnes Minttuliekki poistui kissajoukosta omille teilleen. Naaras käveli kohti sotureiden pesää, kun ravasin hänen peräänsä.
”Minttuliekki, odota!” huudahdin, ja soturi pysähtyi siihen paikkaan. Hän kääntyi minun puoleeni kysyvä ilme kasvoillaan.
”Pehmoturkki kertoi, että pohjoisrajalla oli käynyt todennäköisesti kaksi kuolonklaanilaiskissaa. He olivat yrittäneet peittää hajunsa ketun jätöksillä, mutta olivat jättäneet selkeät jalanjäljet”, selitin lyhyesti sen, mitä Pehmoturkki oli minulle kertonut. Minttuliekki näytti yllättyneeltä. Samassa hänen kasvoilleen piirtyi pahoitteleva ilme.
”Ei se sinun vikasi ollut”, sanoin, ennen kuin naaras ennätti sanoa mitään, ”aion käydä Kuolonklaanin leirissä selvittämässä tämän asian. Käyn ensin tervehtimässä Aurinkokajoa ja pentujamme, mutta lähden heti sen jälkeen matkaan.”
”Minä huolehdin leiristä sillä välin”, naaras lupasi. Käännyin ympäri ja suuntasin kohti pentutarhaa. Aurinkokajo istui pesän edustalla niin, että hänellä oli kuuloetäisyys pesään koko ajan.
”Onko kiire?” kumppanini kysyi ja hymyili lämpimästi. Minä irvistin pahoitellen.
”OIkeastaan on. Tulin vain käymään, mutta en voi jäädä pitkäksi aikaa. On käytävä Kuolonklaanin leirissä”, huokaisin. Naaras näytti pettyneeltä, mutta väänsi kasvoilleen pakotetun hymyn.
”Ei se mitään. Minä tiesin mihin lähdin, kun aloin olemaan sinun kanssasi. Sinulla on velvollisuutesi, etkä voi olla koko aikaa meidän kanssa. Minä kyllä ymmärrän sen”, kilpikonnakuvioinen kuningatar sanoi huokaisten. Puskin kuonollani hellästi kumppanini poskea.
”Kiitos, että ymmärrät.”

Olin käynyt nopeasti tervehtimässä pentuja, mutta aikaa ei ollut ollut paljon. Vain vähän ennen aurinkohuippua olin jo Kuolonklaanin rajalla. Ylitin sen epäröiden. Kuolonklaanin partio oli käynyt jo tälle aamua merkkaamassa rajat.
Hetken ajan olin miettinyt, että olisiko minun pitänyt jäädä odottamaan, että joku tulisi luokseni, mutta olin päättänyt olla tekemättä niin. Rajan sai ylittää luvatta, jos syy oli hyvä. Nyt minulla oli syy, joka oli tunkeutujat. Kissat olivat halunneet peittää ominaistuoksunsa, joten rajan ylitys ei voinut olla millään tavalla vahinko.
Lumet olivat alkaneet sulaa, ja päivä oli lämpimämpi kuin eilen. Taivas oli pilvetön, ja aurinko loisti kirkkaana taivaalla. Se hädin tuskin vielä lämmitti, mutta ainakin kuvittelin tuntevani hennon lämmön valkealla turkillani. Päivä oli harvinainen, sillä nyt ei tuullut lainkaan. Jopa nummilla oli täysin rauhallista, eikä edes hento tuulenvire osunut turkkiini. Kun kuljin eteenpäin, katseeni siirtyi Hehkulampeen. Se oli alkanut sulaa nopeaan tahtiin, ja vettä oli näkyvissä jo runsaasti. Ei menisi varmaan kuutakaan, kun lampi olisi täysin sula.
Ohitin kivikukkulan, jonka jälkeen matka jatkui ripein askelin kohti Kuolonklaanin leiriä. Havumetsä häämötti pohjoisessa, josta tiesin olevani lähellä leiriä, joka sijaitsi lähellä metsänrajaa. Nummimaisema muuttui kivikkoiseksi. Saatoin erottaa suuret kivenlohkareet ja kuopan, joka oli Kuolonklaanin leiri. Maasto oli melko epätasainen leirin kohdalla. Metsän suunnassa maanpinta oli korkeampi kuin nummilla. Jos olisin lähtenyt kulkemaan kohti metsää, vastaan olisi tullut loiva ylämäki. Leirin piikkihernemuurit näkyivät jo selkeästi. Hidastin tahtiani ja astelin rauhallisin askelin lähelle piikkihernetunnelia. Päätin odotella hetken aikaa tässä. En halunnut mennä sisään leiriin, koska kuolonklaanilaiset saattaisivat pitää minua silloin suurempana uhkana. Olisi järkevintä odottaa tässä, kunnes joku tulisi leiriin tai sieltä ulos.
Ei minun tarvinnutkaan kauaa odottaa, kun hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli kohti leiriä nummien suunnasta. Naaraan perässä kulki mustaoranssi nuori naaraskissa. Tunnistin tabbykuvioisen soturin samaksi, joka oli käynyt joskus Eloklaanin leirissä Henkäysvarjon kanssa. Naaras huomasi minut heti. Hän pysähtyi parin ketunmitan päähän ja siristi vihreitä silmiään.
”Mitä asiaa eloklaanilaisella on Kuolonklaanin leiriin?” naaras kysyi kylmällä äänellään.
”Jotkut ovat tunkeutuneet Eloklaanin leirille Kuolonklaanin reviiriltä, ja palanneet sitten takaisin käytyään kuljeskelemassa meidän reviirillämme”, sanoin ja paransin ryhtiäni. Hopeanharmaan kissan ilme ei edes värähtänyt. Hän viittoi minut peräänsä leiriin. Päästin nuoren oppilaan minun edelläni, ja lähdin sitten hänen peräänsä.
Leirin pääaukiolla vastaanotto oli vähintäänkin yhtä kylmä kuin aina. Kissat sisäänkäynnin lähettyvillä mulkoilivat minun suuntaani.
”Hae itsellesi jotain syötävää”, naaraskissa sanoi oppilaalleen, joka nyökkäsi, vilkaisi minua, jonka jälkeen kissa poistui luotamme. Kohtasin pienikokoisen naaraan vihreän katseen taas.
”Käyn hakemassa Punatähden”, naaras ilmoitti rauhallisella äänellä, ja poistui vuorostaan luotani. Ennen lähtemistä hän antoi katseensa kiertää leirissä hetken aikaa. Soturi kävi vesiputouksen takana, mutta palasi pian takaisin. Hänen katseensa kiersi leirissä, jonka jälkeen naaras käveli kohti kollia, jonka tunnistin Henkäysvarjoksi. Varapäällikkö keskusteli pienikokoisen mustan ja suuren tummanharmaan kollin kanssa. Naaraskissa astui kolmikon lähelle varovaisesti. Hän kohtasi ensimmäisenä tummanharmaan kissan katseen. Ikään kuin naaras olisi odottanut kollin sanovan jotakin, mutta kissa pysyi vaiti. Sitten naaras ryhdistäytyi ja kohtasi Henkäysvarjon katseen. Hän sanoi jotakin. Siihen Henkäysvarjo vastasi ärsyyntyneen oloisena jotakin, ja naaras vastasi taas. Henkäysvarjo tuhahti ja lähti kävelemään minua kohti naaraan edellä.
”Punatähti ei ole juuri nyt tavoiteltavissa”, raidallinen kolli sanoi murahtaen.
”Sitten voin varmaankin odottaa hänen paluutaan”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikön sinisen katseen. Henkäysvarjo ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta.
”Tuhkajuova sanoi, että sinun mukaasi kuolonklaanilaiset ovat käyneet Eloklaanin reviirillä. Voitko todistaa sen jotenkin?” kolli kysyi. Olin varautunut kysymykseen.
”Reviiriltämme löytyi kahdet tassunjäljet, ja ilmassa haisi ketun jätöksien löyhkä. Molemmat kissat olivat tulleet Kuolonklaanin reviiriltä, kierrelleet meidän metsissämme ja palanneet takaisin reviirillenne”, vastasin. Huomasin, että kaksi kollia, joiden kanssa Henkäysvarjo oli juuri jutellut, olivat tulleet luoksemme. Tummanharmaan kissan silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän kuuli sanani. Olin varma, että kolli tiesi asiasta jotakin!
”Et voi siis mitenkään todistaa, että kyseessä olivat kuolonklaanilaiskissat”, Henkäysvarjo sanoi tyynenä. Olin valmis väittämään vastaan, mutta yllätyksekseni minun ei tarvinnut:
”Ei niin, mutta minä voin.” Henkäysvarjo, Tuhkajuova ja musta kolli kääntyivät kaikki yllättyneinä harmaan kissan suuntaan. Tuon kasvoilla oli vakava ilme, kun soturi käänsi katseensa kohti oppilaiden pesää. Sen edustalla istui yksinään harmaanruskea raidallinen naaraskissa.
”Älä nyt viitsi”, Henkäysvarjo murahti, huomatessaan mitä kolli katsoi. Vilkaisin oppilasta, jonka jälkeen katsoin Henkäysvarjoa ja Tuhkajuovaa. Molemmat kissat näyttivät siltä, että he olisivat halunneet vajota maan alle.
”Sulkatassu ja Sähkötassu saapuivat eilen leiriin, he haisivat ketun jätöksiltä. Arvelin heidän tehneen jotakin kiellettyä, mutta en olettanut mitään tällaista. Minä pidän huolen siitä, että Sähkötassu saa rangaistuksensa”, suuri kolli sanoi ja vilkaisi mustaa kissaa, joka vaikutti vähintäänkin yhtä pettyneeltä kuin Tuhkajuova ja Henkäysvarjo
”Sulkatassu on minun oppilaani, ja voit olla varma, että hänkin saa rangaistuksensa. Emme missään nimessä hyväksy sitä, että oppilaamme rikkovat klaanien välisiä sopimuksia. Toivottavasti Eloklaani ymmärtää, että oppilaat ovat toisinaan arvaamattomia ja saavat typeriä ideoita”, musta kolli sanoi rauhallisella äänellä ja kohtasi katseeni. Henkäysvarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kuitenkin mumisi jotakin, että oppilaat saavat kyllä rangaistuksensa, mutta ei pahoitellut asiaa ollenkaan.
”Kiitos. Välittäkää tämä tieto Punatähdelle puolestani. Ymmärrän toki, että oppilaat saavat kaikenlaisia ideoita, mutta toivon ettei tämä toistu”, sanoin rauhallisella äänellä. Olin tyytyväinen, että asia oli selvinnyt.
Hyvästelin nopeasti kuolonklaanilaiset, jonka jälkeen poistuin heidän leiristään.

Kului neljäsosakuu, ja klaanissa oli rauhallista. Kuolonklaanista ei ollut lainkaan harmia, joka oli hyvä asia. Ilmeisesti oppilaat olivat saaneet rangaistuksensa. Toivoin todella, että kuolonklaanilaisetkin voisivat kunnioittaa laatimiamme sääntöjä. Punatähti varmasti pitäisi siitä huolen.
Astelin pentutarhalle rauhallisin askelin. Aurinkokajo nukkui, mutta säpsähti hereille kuullessaan askeleeni.
”Huomenta”, kehräsin ja istuin alas naaraan vuoteen vierelle. Pennut olivat kasvaneet neljäsosakuun aikana huomattavasti. Odotimme malttamattomina, että he alkaisivat avaamaan silmiään. Olimme myös nimenneet pennut. Nokkospentu, Rastaspentu, Kaurispentu ja Karpalopentu olivat kaikki terveitä ja hyvinvoivia. He kasvoivat niin kuin pentujen täytyi.
En malttanut odottaa, että pääsisin tutustumaan pienokaisiin ja opettamaan heille klaanielämästä kaiken mitä tiesin. Toivoin, että pennuista kasvaisi sotureita, joista Eloklaani saisi olla ylpeä.

//Pennut? xd
// 2362 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yritin hillitä itseni kun kävelin mestarini Utusielun perässä piikkihernetunnelin lävitse. Kilpikonnalaikukas soturi oli pitänyt minulle tänään ensimmäiset taisteluharjoitukseni! Ne olivat menneet ihan hyvin, vaikkakin minulla oli ollut vähän vaikeuksia hahmottaa joitakin perusliikkeitä, joita naaras oli näyttänyt. Mutta uskoin oppivani ne kyllä, jos vain keskittyisin kovasti harjoitteluun.
”Pärjäsit tänään hyvin”, Utusielu sanoi tullessamme aukiolle. Kuulin hänen äänestään, että tuo todella tarkoitti sitä. Aavistuksen verran suoristin selkääni ja oikaisin asentoani näyttääkseni vakuuttavammalta, mikä oli kyllä melko kaukaa haettu ajatus, kun katsoi ihoa vasten liimautunutta turkkiani ja väsyneitä silmiäni.
”Kiitos”, sanoin takaisin ja nyökkäsin vähän, oikeastaan tietämättä itsekään, miksi niin tein.
Utusielu hymähti vähän. ”Menemme huomenna saalistamaan Hallavarjon ja Korppitassun kanssa, mutta vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Siispä saat nukkua aamulla vähän pidempään. En kuitenkaan suosittele jättämään heräämistä viime hetkelle”, soturitar neuvoi ja kääntyi sitten lähteäkseen. Mutta ennen kuin hän poistui paikalta, tuo viittasi hännällään tuoresaaliskasan suuntaan ja nyökäytti minulle päätään hyväksyvästi. Vatsani kurisi iloisesti.
Päätin valita tuoresaaliskasan päältä pienen päästäisen, jota asetuin näykkimään leirin laidalle. Sivusilmällä huomasin Hallavarjon palaavan leiriin oppilaansa Korppitassun kanssa. Heidän mukanaan olivat myös Okraviiksi ja Pehmoturkki. Päättelin Pehmoturkin leukojen puristuksessa olevasta jäniksestä nelikon olleen metsästyspartiossa.
Olin elänyt Eloklaanissa vasta muutaman kuun ajan, mutta oppinut jo tietämään kaikki sen jäsenet nimeltä. Minulla ei oikeastaan ollut ystäviä. Pysähdyin kyllä aina välillä vaihtamaan päivän kuulumiset säästä tai jostain muusta täysin turhasta aiheesta jonkun kanssa, mutta sen jälkeen keskustelu yleensä tyrehtyi ja molemmat palasivat takaisin omien tehtäviensä pariin.
Korppitassu haki myös riistan tuoresaaliskasasta, mutta jättäytyi syömään sitä lähemmäksi oppilaiden pesää. Vilkuilin välillä varovasti hänen suuntaansa, sillä en halunnut vaikuttaa oudolta tuijottelijalta. Totta puhuakseni en ollut koskaan vaihtanut sanaakaan naaraan kanssa. Meistä oli tullut oppilaita melkein samaan aikaan, mutta tuo oli näyttänyt minusta siltä, että viihtyi mieluummin omassa seurassaan kuin juttelisi minun kaltaiseni kanssa. Mutta ehkä siihen huomenna tulisi muutos, kun pitäisimme yhteisharjoitukset. Saattaisin jopa saada tuosta yleensä niin vaisusta oppilaasta uuden ystävän.
Saatuani iltapalan päätökseen siistin nopeasti karhean, hennosti kihartuvan turkkini. Sen jälkeen suuntasin oppilaiden pesälle ja änkeydyin pensaikon läpi omalle paikalleni, johon oli jo ehtinyt muodostua turvallinen monttu painoni alla muutaman täällä viettämäni yön jälkeen.
Korppitassu ja Kirpputassu olivat myös vetäytyneet omaan rauhaansa. Ainakin Kirpputassu oli jo syvässä unessa, mutta Korppitassu petasi vielä paikallaan. Minäkin kiepahdin kerälle omalla vuoteellani ja hautasin kuononi paksun häntäni alle.
Uni otti oman aikansa tullakseen, mutta viimein kun leirin äänet hiljenivät ja Korppitassukin lakkasi pyörimästä paikallaan, sukelsin rauhoittavaan pimeyteen.

Aamu valkeni kalseana. Minua inhotti, kun astuin ulos tihkusateeseen oppilaiden pesän pensaiden suojasta. Kuulin askelista ja oksien kahinasta, että Korppitassu tuli heti perässäni. Ilmeisesti naaras oli myös tietoinen tämän päivän yhteisharjoituksista.
Hallavarjo ja Utusielu istuivat sotureiden pesän edustalla ja juttelivat jostain hiljaisella äänellä. Arvelin heidän suunnittelivan aurinkohuipunhetken jälkeistä harjoitusta yhdessä, joten en halunnut häiritä heitä. Niinpä istahdin alas melkein oppilaiden pesän suuaukon eteen ja ryhdyin pesemään kasvojani. Korppitassu seisoi vähän matkan päässä vieressäni. Hän vilkuili mestarien suuntaan epäröivän näköisenä, mutta istuutui sitten itsekin ja kietaisi häntänsä etutassujensa ympärille.
Vietimme hyvän tovin istuen vain hiljaisuudessa. Minä oikeastaan nautin siitä. Kuitenkin aina välillä huomasin Korppitassun vilkaisevan minuun päin. Yritin leikkiä kuin en huomaisikaan sitä, sillä en halunnut säikäyttää naarasta.
Lopulta Utusielu ja Hallavarjo lähtivät kulkemaan meitä kohti. Nuolaisin nopeasti rintakarvojani ja nousin sitten ylös. Korppitassu teki samoin.
”Hyvää huomenta”, Utusielu tervehti tuttuun tapaan ystävällisellä äänellään. Vastasin tervehdyksen nopealla nyökkäyksellä.
”Pidämme tänään saalistusharjoitukset nummella”, naaras sanoi ja vilkaisi Hallavarjoon päin ikään kuin varmistaakseen asian. Täysin valkea kolli nyökkäsi vahvistukseksi.
”No, joko me mennään?” murahdin malttamattomana, enkä voinut estää kasvoilleni pyrkivää innostunutta hymyä. Utusielu katsoi minuun hieman toruvasti, mutta huomasin hänen värisevistä viiksistään, että tuotakin huvitti.
Ulkona leirin ulkopuolella oli vielä melko paljon lunta, mutta aina silloin tällöin jostain nietosten alta pilkisti esiin vihreä ruohotuppo. Elimme nyt varhaista hiirenkorvan aikaa, jonka jälkeen siirryttäisiin viherlehteen. Monet minua vanhemmat kissat puhuivat viherlehdestä jotenkin haikailevan oloisesti: kuin se olisi ollut ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Kun olin kysynyt asiasta, minulle oli kerrottu, että silloin aurinko paistoi yötä päivää ja ruokaa löysi melkein mistä vain tahansa sitä keksikin etsiä. Se oli kuulostanut jopa minun korvaani oikealta paratiisilta. Kieltämättä lumessa rämpiminen ja jatkuva kasvoille puhaltava kylmä tuuli alkoivat vähitellen käydä hermoille, vaikka en minä vielä varsin nuoren ikäni puolesta paremmastakaan tiennyt.
Yllättäen Utusielu pysähtyi. Olin vähällä törmätä edelläni kulkevaan Korppitassuun.
”Mitä haistatte?” Utusielu kysyi. Sieraimeni avautuivat kun nuuhkaisin kosteaa ilmaa. Haistoin paljonkin asioita, kuten esimerkiksi lumen alla pitkään hautoneen märän ruohon, kuivat lehdet ja maan… sekä jäniksen!
”Jäniksen”, ilmoitin empimättä. Olin saanut maistaa jänistä ensimmäisenä riistana tultuani Eloklaaniin. Sen haju oli pinttyneet nenääni niin vahvasti, että tunnistaisin sen vaikka unissani. Utusielu vahvisti vastaukseni nyökkäyksellä. Huomasin hänen katseessaan ylpeyttä.
”Aivan niin”, Hallavarjo jatkoi. ”Nyt teidän tehtävänne on jäljittää tuo jänis ja yrittää saada se kiinni.”
Jaiks! Nyt mestarit pistivät kyllä pahintaan. Olin ollut oppilaana hädin tuskin neljää päivää, kun he nyt jo vaativat meitä ruokkimaan koko muun klaanin. Utusielu tuntui kuitenkin huomaavan pienen hätääntymiseni ja rauhoitteli meitä.
”Tehtävän tarkoituksena on pääasiassa löytää saalis”, hän naukaisi. ”Ei haittaa, vaikka ette saisikaan sitä kiinni ensimmäisellä kerralla. Harjoittelemme sitä myöhemmin.”
Tunsin kiven vierähtävän pois päältäni. Kyllä tästä selvittäisiin, vakuuttelin itselleni. Sitten käännyin Korppitassun puoleen, joka tähän asti oli pysytellyt hiljaa.
”Oletko sinä hyvä jäljittämään?” kysyin tuolta. Jos saisin selville naaraan vahvuudet, voisimme laatia yhdessä suunnitelman jäniksen jäljittämiseksi ja mahdollisesti kiinnisaamiseksi. Se tietenkin edellytti sitä, että ikätoverini oli halukas yhteistyöhön kanssani.

//Korppi?
//866 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Oli todella pimeää ja tähtien hopeanauha välkehti tummansinisellä taivaalla luoden satumaisen vaikutelman yöllisestä maisemasta. Äänet erottuivat kirkkaasti lähes äänettömässä yöilmassa, erään satunnaisen pöllön kolkkoa huhuilua lukuunottamatta oli hipihiljaista. Katselin lumoutuneena, vihreät silmät sirrillään taivaalle ja nautin luonnon rauhoittavista tuoksuista ja äänistä. Sammal tuntui ihanan pehmeältä käpälieni alla, pienet, yksittäiset ruohonkorret kutittelivat polkuanturoitani silloin tällöin. Oikaisin käpäläni pitkään, rentoon venytyksen ja haukottelin makeasti vetäessäni keuhkot täyteen yöllisiä tuoksuja, jotka leijailivat ilmassa kuin taivaallisen pehmeät höyhenet. Siirsin kaikista tuoksuista hämmentyneenä vihreiden silmieni katseen valtaviin pyökkeihin, joiden oksat levittäytyivät suojelevaisesti ylleni illan pimeyden vallitessa. Ne oksat olivat oudolla tavalla lumoavia levittäytyessään taivaan korkeuksiin.
-Niillä on siellä oma valtakunta. Naukaisin pää unelmia täynnä, sitten naurahdin ajatukselle katsellessani tarkasti jokaista vihertävää puuta ja ohutta ruohonkortta.
Maailma oli niin erilainen yöllä,sen tuoksut, äänet, jopa kasvit tuntuivat erilaisilta ja kiehtovammilta kuin päivällä milloin aurinko valaisi kaikkea eläväistä.
Nousin kaikista yön kiinnostavista asioista hurmaantuneena varsin hitaasti ylös.
-Odotan vielä pikku hetken. Tuumasin ääneen ja yritin etsiä katseellani, jotakin elollista suurien puiden tummista varjoista.
Siirryin varmoin käpälin hieman kauemmaksi puista ja istahdin takaisin vihreälle, pehmoiselle sammaleelle. Sitten se tapahtui, se jota olin koko yön odottanut alkoi viimein. Pieniä, mystistä himmeää valoa hohkaavia hyönteisiä putkahteli esiin pienimmistäkin puiden koloista. Hyönteiset näyttivät siltä kuin ne olisivat hypelleet riemusta päästessään ulos ahtaista koloistaan, joissa ne olivat lymynneet koko pitkän päivän. Ne liitelivät ilmassa ja loivat vielä mystisemmän vaikutelman itsestään tehdessään kuvioita kun samalla hohkasivat lempeän, himmeää valoa kuin yön mustan harmauden vastapainoksi. Nousin esityksestä lumouteena ylös ja katselin vielä hetken vihreät silmät kaihoisasti kimmeltäen hyönteisiä, jotka katosivat yksitellen sinertävän taivaan hellään huomaan. Oikaisin itseni ylös ehkä jopa liian mukavalta istumapaikaltani ja lähdin tassuttamaan laikukukkaat käpälät pitkästä istumisesta kipuillen kotiin päin, ettei kukaan vain saisi vihiä yöllisestä retkestäni. Loikin taidokkaasti puiden välistä korvat hieman luimuun laskeutuneena kun aamuinen, melko kylmä viima alkoi panna parastaan. Yritin parhaani mukaan väistellä risuja ja puiden juuria, joita maassa nyt pakostakin sattui olemaan.
//316 sanaa//

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 109kp!

Minttuliekki: 43kp!

Karpalopentu: 6kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Mesitähti oli juuri kutsunut Juovan liittymään klaaniimme, jos hän vain tahtoi. Olin tyytyväinen siihen, sillä minäkin pidin tästä nuoresta erakkonaaraasta ja hän olisi oiva vahvistus klaaniimme. Juovan katseesta pystyi päättelemään jo paljon, mutta mitään ei pitänyt lyödä lukkoon. Tämä olisi hänen päätöksensä.
”Saat miettiä päätöstäsi rauhassa, enkä ajatellut painostaa sinua nyt vielä siitä, mitä ajattelit tehdä. Sen kuitenkin sanon, että olisit Tähtiklaanin lahja klaanillemme”, naukaisin ja hymähdin. Klaanimme oli vielä niin pieni, että olisi elin tärkeää saada lisää jäseniä. Iloa kuitenkin synnytti Aurinkokajon ja Mesitähden saamat pennut, jotka toimisivat vahvistuksena klaanissa.
Huomasin yhtäkkiä Juovan mietteliään ilmeen, hän näytti maistelevan jotain sanaa suussaan:
”Tähtiklaani. Mikä se on?” Sitten vasta ymmärsin, ettei naaras vielä ollutkaan kuullut Tähtiklaanista.
”Tähtiklaani on klaani, joka muodostuu kuolleista esi-isistämme. He varjelevat meitä ja tarvittaessa lähettävät enteitä johdattaakseen meitä”, selitin ja samalla mieleeni piirtyi haikea kuva Kettuaskeleesta ja Laineloiskeesta. Näkisinkö heitä enää koskaan? Sysäsin aiheen kuitenkin sivuun, sillä tiesin, ettei asia murehtimalla paranisi. Juova katsoi minua kiinnostuneesti.
”Haluaisitko tietää vielä jotain muuta Tähtiklaanista tai jostain muusta?” kysyin.

//Juova? Anteeks muuten tästä laadusta ja pätkyydestä :d
169 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harmaanruskea, Dakotaksi esittäytynyt erakkonaaras johdatti meidät yhteen kivikasan pesistä. Pesä sijaitsi kahden kiven välissä, ja astuessamme sisään pesään, näin loivan alamäen. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva kahdelle kissalle.
”Voitte majailla tämän yön täällä. Minun täytyy vielä sanoa, että olen otettu kutsustanne, mutta minä ja isäni Kaarlo jäämme tänne”, tämä suurehko naaraskissa sanoi kohteliaasti. Nyökkäsin.
”Minä ymmärrän ja kunnioitan päätöstäsi”, vastasin rauhallisella äänellä, kun naaraskissa kääntyi lähteäkseen.
Annoin katseeni siirtyä pesän uloskäynnistä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Hän kääntyi myös minun puoleeni.
”Kiitos, että lähdit mukaan”, kolli vastasi hymyillen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy.
”Tietenkin minä lähdin. Tämä on sekä sinulle, että koko Eloklaanille tärkeää. Lisäksi eloklaanilaisena sinä olet minun perhettäni, ja perheenjäsenet ovat aina toistensa tukena”, vastasin kollille ja katsoin häntä edelleen hymyillen.
”Tästä alkaa kokonaan uusi elämä. Ruskasta tulee takuulla erinomainen soturi Eloklaanille”, Lauhalaukan ääni oli täynnä ylpeyttä. Minä en epäillyt hänen sanojaan. Ruska oli ollut heti valmiina lähtemään meidän mukaamme. Hän vaikutti olevan valmis jättämään uudet vanhemmatkin taakseen. Olin kuitenkin antanut kaksikolle mahdollisuuden lähteä myös Eloklaaniin. Taivaslaulu oli entinen kuolonklaanilainen, joten häntä ei edes tarvitsisi sen koommin opettaa klaanielämään. Olimme lähteneet etsimään uusia jäseniä klaaniimme, ja olisi hyvä saada Ruskan lisäksi myös Taivaslaulu ja tämä Merkurius mukaamme.
”Pitäisiköhän meidän käydä saalistamassa ennen kuin alamme nukkumaan?” Lauhalaukka kysyi. Aivan. Vatsani oli edelleen typötyhjä. Kaiken tämän keskellä nälkä oli unohtunut.
”Hyvä idea. Näytä toki tietä”, hymähdin ja annoin oranssivalkean soturin kulkea edelläni ulos pesästä. Kiersimme kivikasan toiselle puolen. Taivaslaulu, Merkurius, Ruska ja toistaiseksi minulle tuntematon kollikissa istuivat aukiolla. He kääntyivät meidän suuntaamme kuullessaan askeleemme.
”Anteeksi jos keskeytimme. Olemme menossa saalistamaan”, Lauhalaukka sanoi rauhallisella äänellä. Olimme jo lähdössä, mutta harmaalaikukas kolli keskeytti meidät:
”Me olemme tehneet valintamme.” Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä ja katsoin kysyvästi soturi-ikäistä kollia. Olin odottanut, että päätös syntyisi aikaisintaan huomisaamuna.
”Minä ja Taivaslaulu lähdemme Eloklaaniin teidän mukananne”, kolli sanoi vakavalla äänellä. Kasvoillani kävi nopeasti hymy, ja nyökkäsin hyväksyen asian.
”Se on hyvä uutinen. Olette tervetulleita Eloklaaniin”, vastasin rauhallisesti.
”Milloin olette suunnitelleet lähtevänne?” Taivaslaulu kysyi ennen kuin ehdimme jatkaa matkaamme Lauhalaukan kanssa. Vilkaisin kysyvästi ystävääni, joka kohautti lapojaan.
”Sopiiko teille, jos lähdemme heti auringon noustua? Meidän pitäisi olla takaisin leirissämme viimeistään auringonlaskun aikaan, ja matkassa menee tovi”, sanoin ja katsoin kysyvästi muita.
”Kyllä se sopii, ainakin minulle”, Taivaslaulu sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, joka nyökkäsi myös. Lauhalaukallakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Niinpä lähdimme kollin kanssa vähin äänin saalistamaan öiseen metsään.

Aamu valkeni, ja olin edelleen hurjan väsynyt. Saalistusreissu oli venähtänyt, kun reviiriltä ei ollut löytynyt juuri ollenkaan saalista. Olimme kuitenkin saaneet syötyä edes jonkin verran. Makoilin hetken heräämisen jälkeen vuoteellani ja katselin pesän kivistä kattoa. Olin ollut kotoa poissa vasta hetken, mutta ikävä oli jo kova. Toisaalta se tuntui ihan mukavalta, kun tiesin, että minulla oli koti jota kaivata. Sitä olin aina halunnut ja nyt viimein minulla se oli. Lisäksi ikävöin myös Aurinkokajoa ja meidän vastasyntyneitä pentujamme. En ollut ehtinyt miettiä heitä juurikaan, mutta nyt minulla oli aikaa sille. Mitäköhän he tekivät? Miten he voivat?
”Oletko sinä hereillä?” Lauhalaukan ääni keskeytti ajatukseni. Vilkaisin soturia, joka oli noussut istumaan vuoteelleen. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin istumaan. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani ja hymähdin.
”Aika palata kotiin”, totesin venytellen. Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen. Lähdin soturin edellä takaisin aukiolle, josta olimme pesään tulleet. Merkurius, Taivaslaulu, Ruska, Dakota ja edelleen nimetön kissa istuivat aukiolla. He näyttivät jättävän hyvästejä. Varovaisin askelin kuljimme kuuloetäisyydelle.
”Jos hän tulee, käskekää hänen lähteä pohjoiseen. Kertokaa hänelle, että minä odotan häntä, ja kuinka paljon minä häntä rakastankaan”, laikukas kollikissa sanoi ja katsoi surullisen oloisena harmaanruskeaa Dakotaa.
”Minä lupaan kertoa hänelle sen, jos hän saapuu”, Dakota sanoi ja kosketti kuonollaan Merkuriuksen kuonoa. En tiennyt kenestä kissat puhuivat, joten katsoin parhaaksi pysytellä etäämmällä. Ilmeisesti jostakin kadonneesta kissasta. Sitten kissat huomasivat meidät, ja he käänsivät katseensa suuntaamme.
”Oletteko te valmiita?” kysyin ja kohtasin vuorollani jokaisen kissan katseen. Taivaslaulu ja Merkurius nyökkäsivät.
”Minä, Taivaslaulu ja Ruska lähdemme teidän mukaanne. Muut jäävät tänne”, Merkurius selitti. En vastannut mitään. Annoimme kissoille vielä hetken aikaa hyvästellä toisensa. He vaihtoivat vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen olimme kaikki valmiita lähtöön.

Matka taittui eilistä nopeammin. Tällä kertaa pystyimme kulkea suoraan eteenpäin, eikä pitänyt mutkitella hajujen perässä siellä sun täällä. Ylitimme joen aiemmin kuin eilen. Kukaan ei puhunut alkumatkasta oikeastaan mitään. Lauhalaukka vilkuili vähän väliä Ruskan suuntaan, mutta ei aloittanut keskustelua.
Vasta puolimatkassa Merkurius kiri vierelleni ja sanoi:
”Onko jokaisella klaanikissalla klaaninimi?” Vilkaisin yllättyneenä kollia.
”On, se kuuluu klaanin tapoihin”, vastasin nopeasti. Oliko Merkuriuksella jotakin soturinimeä vastaan? En ollut aiemmin ajatellut, että nimi voisi olla niin tärkeä, ettei sitä tahdo vaihtaa. Klaanissa oli ihan yleistä, että nimen loppuosa vaihtui ikääntymisen ja kehittymisen myötä, ja jos nimi ei olisi kissalle enää sopiva, se vaihdettaisiin toiseen.
”Ai. Minkä nimen sinä aiot antaa minulle?” kolli kysyi hieman epäröiden. Kysymys hämmensi minua, sillä kukaan ei ollut aiemmin kysynyt minulta vastaavaa. Yleensä nimet vain tulivat mieleeni, koska Tähtiklaani päätti niin. Nyt mielessäni ei ollut tuolle tulevalle soturille mitään tiettyä nimeä.
”Noh.. Onko sinulla jotakin toiveita nimeksesi?” päätin kysyä. Kolli mietti hetken. Hänen katseensa kääntyi maata kohti, jonka jälkeen hän nosti katseensa minuun.
”Iltakaiku? Voiko se olla minun nimeni?” kolli kysyi.
”Hmm.. Iltakaiku”, toistin nimen mietteliäästi. Katsoin sitten soturia, ja jotenkin vain tiesin sen. Se tulisi olemaan Merkuriuksen soturinimi. Oli aina yhtä outoa todeta, että tämänkin päätöksen tein vain tunteen vuoksi. Olin kuitenkin tottunut siihen jo. Tähtiklaani auttoi minua selviämään monista asioista myös huomaamattami. Tämäkin ongelma ratkesi helposti.
”Suoritetaan nimityksesi sitten, kun pääsemme leiriin. Taivaslaulu voi pitää oman nimensä, sillä sitä ei ole tarvetta muuttaa. Ruskan täytyy vain saada oppilasnimi, joka tulee olemaan Ruskatassu”, jatkoin rauhallisesti. Merkuriuksella ei ollut mitään sitä vastaan. Kolli nyökkäsi.
”Kiitos”, hän sanoi ja jättäytyi taaksepäin kumppaninsa vierelle.

//taivas tai Ruska xd
// 924 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ilta alkoi hämärtää, emmekä nähneet merkkiäkään erakoista. Joitakin satunnaisia kissojen tuoksuja oli matkan varrella tullut vastaan, mutta seurattuamme niitä, ne eivät olleet vieneet meitä lähemmäksi etsimäämme. Jokainen hajujälki oli kulkenut kauemmaksi joesta, ja tämä erakkojoukko nimenomaan asui joen varrella. Olimme keskustelleet jonkin verran Lauhalaukan pojasta, mutta lopulta keskustelu oli päättynyt hiljaisuuteen.
”Ikävöitkö koskaan Kuolonklaania?” päätin aloittaa keskustelun, kun hiljaisuus oli jatkunut jo turhauttavan kauan. Hidastimme hieman tahtiamme, ja Lauhalaukka kohautti lapojaan.
”Kuolonklaani ei itsessään ollut minulle koskaan koti. Se, keitä siellä asui sai sen tuntumaan siltä. Mutta nyt minulla ei ole Kuolonklaanissa enää ketään joten ei, en minä kaipaa sinne”, oranssin ja valkean kirjava kolli huokaisi. Minusta tuntui pahalta, sillä muistelin kuinka innoissaan kolli oli etsimässä Kuolonklaania. Hän oli puhunut niin kauniisti ystävistään, mutta palattuaan kaikki oli muuttunut. Lauhalaukka ei ollut puhunut siitä paljoa, mutta suurin piirtein asia oli mennyt niin, että häntä pidettiin nyt Kuolonklaanissa valehtelijana. Minä uskoin Lauhalaukkaa ja hänen tarinaansa. Miksi hän olisi valehdellut?
”En ehkä saisi olla, mutta olen iloinen siitä, että viihdyt Eloklaanissa. Sinusta on suuri apu meille”, hymyilin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka hymyili.
”Minusta on mukavaa olla avuksi. Elämässäni on ollut aika paljon vastoinkäymisiä viime aikoina, joten ilon aiheet ovat olleet vähissä. Kenties tämä retki antaa minulle taas paljon aihetta iloon ja onnellisuuteen”, Lauhalaukka hymähti.
”Minäkin toivon niin”, vastasin.
”Kun löydämme heidät, sinä voit hoitaa puhumisen”, Lauhalaukka sanoi ja kohtasi jälleen katseeni.
”Olen aivan varma, etten saa sanaa suustani, jos todella löydämme poikani. Lisäksi on parempi, että sinä keskustelet heidän kanssaan Eloklaanin päällikkönä. Se saattaisi vakuuttaa heidät siitä, että Eloklaaniin kannattaa liittyä”, oranssivalkea kolli jatkoi. Tajusin vasta nyt, miten hölmösti olin tämän ajatellut menevän. Olin ajatellut Lauhalaukan puhuvan ja minun olevan mukana vain Eloklaanin päällikkönä. Onneksi kolli oli ottanut asian puheeksi, joten minulla oli aikaa vielä keksiä mitä sanoisin.

Aurinko oli jo laskemassa, kun saavutimme metsänrajan. Jatkoimme matkaa eteenpäin. Ilmassa leijui laimea kaksijalan tuoksu. Aluskasvillisuus metsässä oli melko tiheää. Pääosin puut olivat lehtipuita, mutta myös muutama mänty ja kuusi mahtui mukaan. Metsässä tuntui olevan riistaa ihan hyvin. Nälkä kurni vatsan pohjassa, mutta emme ehtisi nyt saalistaa.
”Jatketaan vielä hetki. Jos auringonlaskun jälkeen emme löydä mitään merkkejä heistä, saalistetaan ja käydään lepäämään. Voimme jatkaa huomenna vähän eteenpäin, mutta auringonlaskun aikaan meidän täytyy olla jo takaisin Eloklaanissa”, naukaisin Lauhalaukalle. Kolli oli vastaamassa, mutta sitten hän säpsähti. Kolli nuuhkaisi ilmaa, jonka jälkeen hänen katseensa kirkastui.
”Kissoja.” Astuin pari askelta eteenpäin, ja nyt myös minä haistoin sen. Haju oli melko laimea, mutta selkeästi kissan tuoksu. Kun kuljimme joitakin ketunmittoja eteenpäin, haju voimistui. Eteemme tuli rajamerkit. Ne olivat selkeästi merkattu viimeksi päivä tai pari sitten, mutta selkeästi tästä alkoi jonkin kissajoukon reviiri. Hajujen perusteella en osannut arvioida, monenko kissan reviirille me olimme astumassa.
”Pitäisiköhän odottaa tässä?” kysyin Lauhalaukalta, joka pudisteli päätään.
”Tämä haju kuuluu sille erakkojoukolle, joka asui aikoinaan Kuolonklaanin etelärajalla. Tule, mennään”, kolli vastasi ja lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Minulla ei ollut ongelmia pysytellä soturin perässä. Kissojen hajut voimistuivat entisestään. Jonkin matkan kuluttua metsä päättyi, ja saavuimme aukiolle. Joki virtasi vasemmalla puolellamme hitaasti, ja aukiolla oli suuri kivikasa. Laikukas kolli istui kivikasan luona, ja hänen katseensa kohdistui nopeasti meihin.
”Tunkeilijoita!” kolli huusi empimättä. Hetkessä paikalle juoksi kolme muuta kissaa. Suurehko harmaanruskea naaras ja pieni mustavalkea kollikissa tulivat kivikasan toiselta puolelta kiertäen, mutta valkea naaras astui ulos laikukasta kollia lähinnä olevasta kolosta.
”Me tulemme rauhassa. Minä olen Eloklaanin päällikkö Mesitähti, ja me etsimme ystäväni Lauhalaukan poikaa”, lausuin rauhallisesti, mutta kovalla äänellä. Olimme pysähtyneet Lauhalaukan kanssa joidenkin ketunmittojen päähän kissoista. Se tuntui olevan hyvä ratkaisu, sillä kissat tuntuivat olevan valmiita taistelemaan tunkeilijoita vastaan.
”Lauhalaukka?” valkea naaraskisssa astui eteenpäin ja katsoi hämmentyneenä soturia silmiin. Naaraalla oli huomiota herättävät eriparisilmät. En ollut aiemmin nähnyt sellaisia kenelläkään, joten en voinut irrottaa katsettani kissan silmistä.
”Tunnetko sinä hänet?” kysyin, kun viimein onnistuin irrottamaan katseeni naaraan silmistä ja käänsin pääni Lauhalaukan suuntaan. Kolli nyökkäsi, mutta ei vilkaissutkaan minua.
”Hän on Taivaslaulu, se kuolonklaanilainen josta puhuin”, kolli ilmoitti. Aivan. Soturi oli maininnut kuolonklaanilaisesta, jonka kanssa hänen poikansa asui.
”Miten on, onko minun poikani täällä?” Lauhalaukka otti puheenvuoron ja kohtasi ensin Taivaslaulun katseen, ja sitten laikukkaan kollin meripihkasilmät. Laikukas kollikissa oli minua huomattavasti suurempi. Hänellä oli pitkä turkki, joka takuulla sai hänet näyttämään suuremmalta mitä oikeasti oli. Kolli piti ryhtinsä suorana, ja ei irrottanut hetkeksikään katsettaan meistä.
”Ruska, tulisitko tänne”, tämä harmaalaikukas kolli lausui rauhallisella äänellä. Samasta pesästä, mistä Taivaslaulu oli aukiolle saapunut, pilkisti esiin oranssi pää. Nuori kollikissa astui aukiolle hieman hämillään. Tuo vilkaisi ensin ystäviään, ja sitten hän huomasi meidät. Nyökkäsin tervehdykseksi kissalle, jonka katse jumittui heti Lauhalaukkaan. Kenties kolli tunnisti isänsä.

//Ruska tai Taivas? Voisin haluta kirjottaa joko Medellä tai/ja Merkuriuksella ennen lähtöä 😀
// 750 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Jotakin outoa tapahtui, sillä kaikki tuntui muuttuneet yhtäkkiä. Muutos ei ollut huono, mutta se oli erittäin outo. Aiemmin minulla oli ollut paljon vähemmän tilaa liikkua, olin ilmeisesti jakanut saman tilan muutaman muun möykyn kesken. En missään vaiheessa oikein jaksanut saati osannut laskea kuinka monen muun. Onnistuin kuitenkin kerran potkaisemaan toista möykkyä takajalallani ja vastapotku oli tullut pääni yläpuolelta. Tästä päätellen siis ainakin enemmän kuin vain toinen möykky oli jakanut saman tilan kanssani.
Tila oli ollut myös paljon lämpimämpi kuin se, jossa nyt olin. Toisaalta nyt minulla oli enemmän tilaa. Tai ainakin melkein. Minut oli taas ahdettuna niiden muiden myttyjen väliin. Kuonooni kantautui kuitenkin jokin tuttu ja turvallinen olo, joten annoin asian toistaiseksi olla. Imin vain turvallista tuoksua sisään sieraimistani ja annoin itseni velloa siinä. Kaikki tuntui olevan paremmin, kun nojauduin hiukan lähemmäksi tuoksua ja vastassa oli lämmin ja pehmeä karvapinta. Epäilin kyseessä olleen minusta huolehtiva voima tai eliö.
Yhtäkkiä sieraimiini herahti toinenkin tuoksu, joka kiinnosti minua kovasti. Se leijui kuitenkin kauempaa minusta. Yritin ryömiä taaksepäin, mutta kaksi sivuilla olevaa myttyä olivat erittäin lähellä minua ja rajoittivat liikkumista. Tuuppasin oikealla puolella olevaa myttyä kevyemmin pienenä vinkkinä, että se saisi siirtyä pois. Mytty ei kuitenkaan siirtynyt saati äänähtänyt mihinkään. Siispä tuuppasin sitä kovemmin. Sain vastaukseksi pienen matalan inahduksen, mutta en mitään muuta. Pääsin vihdoin ryömimään takaperin pois myttyrivistä.
Pieni kylmyys pyöri ympärilläni ikävästi poistuttuani rivistä, mutta en piitännut asiasta. Toinen tuoksu oli paljon mielenkiintoisempi. Jatkoin ryömimistä tuoksun suuntaan niin kauan, kunnes törmäsin taas johonkin pehmeään ja karvaiseen. Päästin pienen miukaisun merkkinä tälle oliolle, että olin läsnä ja että hän joko siirtyisi edestä löytääkseni tuoksun tai todistaisi olleen tuoksun lähde.

// 267 sanaa
// Mesi? Sisarukset?

Kirjoittaja: Elandra

Olin viettänyt koko päivän aina auringonlaskuun saakka pentutarhalla Aurinkokajon ja Eloklaanin uusimpien tulokkaiden seurassa. Olin vasta auringonlaskun jälkeen muistanut Juovan ja sen, että minulla oli naaraalle ehdotus. Niinpä hyvästelin jälkeläiseni sekä kumppanini, ja suuntasin kohti klaaninvanhimpien pesää. Juova kuitenkin istuskeli Minttuliekin kanssa pesän edustalla. Kaksikko huomasi minut nopeasti, sillä he kääntyivät minua kohti. Molemmat pysyivät vaiti ja odottivat, että avaisin keskustelun.
”Juova, sinä puhuit, että olisit pian lähtemässä. Meillä olisi kuitenkin yksi ehdotus”, naukaisin.
”Niinkö?” Juovan kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Naaras katsoi ensin minua, ja sitten Minttuliekkiä. Tuo toistui useaan kertaan aina niin kauan, kun vastasin:
”Minun puolestani sinä olet tervetullut Eloklaanin jäseneksi, jos se vain sinulle sopii. Olet osoittanut olevasi ystävällinen ja reilu, joten sinusta tulisi varmasti erinomainen soturi jonain päivänä”, lausuin sanat hitaasti, mutta en liiotellun hitaasti. Juova ei ollut saada sanaa suustaan, kun hänen katseensa kääntyi taas minusta Minttuliekkiin, ja sitten taas minuun.
”Ihanko tosi?” erakko kysyi ja ravisteli päätään, kuin hän ei olisi uskonut kuulemaansa. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy, kun vastasin nyökäten.
”Päätös on tietenkin sinun, mutta me ottaisimme sinut mielellämme Eloklaanin oppilaaksi”, hymähdin, ”sinun ei tarvitse vastata vielä. Olen lähdössä huomisaamuna Lauhalaukan kanssa pienelle retkelle. Palaamme todennäköisesti sitä seuraavana päivänä, jolloin voit kertoa vastauksesi suoraan minulle. Jos suostut, minusta tulee sinun mestarisi ja sinusta minun oppilaani.” Juova kuunteli tarkkaavaisesti sanojani, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
”Lupaan, että harkitsen asiaa tarkasti”, naaras totesi virnistäen. En ollut varma, oliko naaras jo tehnyt valintansa. Virne saattoi tarkoittaa mitä vain. Nyökkäsin kiitokseksi.
”Kun olet tehnyt päätöksesi, ilmoita siitä suoraan minulle. Jos päätät lähteä, haluan hyvästellä sinut sitä ennen. Jos päätät jäädä, nimitän sinut pikimmiten Eloklaanin soturioppilaaksi”, jatkoin vielä. Tämän jälkeen hyvästelin kaksikon ja suuntasin taas kohti pentutarhaa. Onnekseni olin nimittänyt Hillatassun ja Halavatassun sotureiksi vähän sen jälkeen, kun Juova oli saapunut klaaniin lepäämään. Nyt minun ei tarvinnut murehtia Hillatassun koulutuksesta, vaan saisin keskittyä tämän illan vain pienokaisiimme. Jos Juova päättäisi jäädä Eloklaaniin, kouluttaisin häntä enemmän kuin mielelläni. Olisi vielä parempi, jos löytäisimme Lauhalaukan kanssa kadonneet erakkokissat. Silloin minulla olisi vähemmän tehtävää esimerkiksi partioinnissa ja klaanille saalistamisessa.
”He ovat suloisia”, kehräsin ja asetuin makaamaan Aurinkokajon vierelle. Naaras puski kuonollaan hellästi omaani.
”Heistä kasvaa maailman parhaita sotureita.”

Vietin yön pentutarhalla, enkä olisi millään halunnut lähteä sieltä. Oli kuitenkin suoritettava tehtävä, jonka olin Lauhalaukalle luvannut tehdä. Pesän ulkopuolella ilma oli epämiellyttävän kylmä. Lauhalaukka istuskeli jo lähellä uloskäyntiä. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa ja heilui puolelta toiselle. Kolli näytti kärsimättömältä. Kävelin hänen ohitseen kohti sotureiden pesää. Minun täytyisi ilmoittaa Minttuliekille lähdöstäni. Suuri osa eloklaanilaisista tiesi jo minun ja Lauhalaukan retkestä, joten en ollut nähnyt aiheelliseksi kertoa siitä erikseen kaikille.
”Minttuliekki”, lausuin varapäällikköni nimen ja kohotin katseeni kohti pesän ylempää tasoa.
”Mitä?” naaraan uninen ääni kysyi. Kuulin, kuinka Minttuliekki haukotteli.
”Me lähdemme nyt. Sinä olet matkamme ajan vastuussa Eloklaanista. Minä luotan sinuun”, lausuin ja peruutin ulos pesästä. Tassuttelin Lauhalaukan luokse, ja samalla huomasin Minttuliekin työntyvän leirin pääaukiolle. Naaras siristeli yhä silmiään ja katseli meidän suuntaamme.
”Mennäänkö?” kysyin kirjavalta soturilta. Lauhalaukka nyökkäsi vakava ilme kasvoillaan. Lähdin kollin edellä piikkihernetunneliin.

Matka Eloklaanin rajalle taittui nopeasti. Juoksimme melko hitaasti nummen halki, emmekä puhuneet mitään. Vasta rajalla hidastin tahtiani ja käännyin Lauhalaukan suuntaan.
”Osaatko kertoa yhtään, missä päin poikasi asustaa?” kysyin vakavalla äänellä astuessani hajumerkkien toiselle puolen. Oranssivalkea kolli nyökkäsi.
”Kuulemma joen toisella puolen. Etsitään astinkivet, jotta voimme ylittää sen. Sen tarkemmin minä en tiedä. Täytyy vain etsiä”, kolli ilmoitti. Vastaus riitti minulle. Matka jatkui jälleen hiljaisuuden vallitessa. Vasta joen ylityksen jälkeen Lauhalaukka alkoi keskustella:
”Minä kuulin, että Aurinkokajo synnytti. Välitätkö onnitteluni hänelle?” Kollin sinisissä silmissä paistoi haikeus. Hän ei ollut saanut olla osana oman poikansa elämää, ja nyt pentu oli asunut ties kuinka kauan vieraiden kissojen kanssa.
”Tietenkin”, hymähdin.
”Entä jos hän ei tahdokaan lähteä Eloklaaniin?” Lauhalaukan ääni oli nyt epävarma. Sitä tuki soturin huolestunut katse.
”Minä olen varma, että hän haluaa. Sinäkin etsit Kuolonklaania niin kauan, että varmasti jo pelkkä veri vetää häntä klaanien luokse”, vakuuttelin lämpimällä äänelläni. Lauhalaukka vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan käväisi hetken aikaa kiitollinen hymy. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun soturin ilme synkkeni taas.
”Hänellä on uudet vanhemmat. Joku niistä erakoista ja yksi entinen kuolonklaanilaisnaaras”, Lauhalaukka huokaisi, ”mutta ehkä niin on parempi. Pentu on saanut elämäänsä edes jotakin hyvää.” En osannut vastata soturin sanoihin mitään. Katsoin häntä vain hiljaa.
”Entä jos hän ei tahdokaan minua isäkseen? Jos hän välittääkin enemmän siitä erakosta?” Lauhalaukka kysyi epävarmalla äänellä. Minusta oli hyvä, että soturi pystyi puhumaan minulle näinkin avoimesti asioista. Se kertoi, etten ainakaan ollut täysin epäonnistunut päällikkönä.
”Olen varma, että hän välittää kasvattivanhemmistaan myös, mutta miksi hän ei voisi oppia välittämään sinustakin? Te voitte kaikki rakastaa poikaasi, ja hän voi rakastaa teitä kaikkia. Eikö se ole vain parempi, jos pennulla on monta välittävää kissaa lähellä?” kysyin varovasti, sillä en tiennyt miten kolli reagoisi. Lauhalaukka oli melko avarakatseinen kissa, joten uskoin hänen ymmärtävän sen ajatuksen, mitä hain takaa. Oli parempi olla monta välittävää vanhempaa kuin yksi kuollut ja yksi sellainen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt.
Emon kuolema tuntui edelleen pienenä pistona rinnassani. Siitä oli kulunut jo aikaa, mutta siitä huolimatta ikävä pysyi. Olisin toivonut, että olisimme voineet elää hänen kanssaan pidempään. Olin kieltänyt itseltäni ajatukset siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos emo ei olisi kuollut. Sitä oli turha miettiä. Emo oli nyt Tähtiklaanissa, ja hän oli onnellinen siellä. Se oli kaikkein tärkeintä.

// Jatkan tätä myöhemmin, ei nyt oikee lähteny XD
// 865 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme palaamassa leiriin kävelyltämme Mesitähden kanssa, mutta emme enää olleetkaan kaksin. Olimme löytäneet matkan varrelta elämän runteleman nuoren erakon, joka oli asettunut yöksi pieneen märän lumen reunustamaan kuoppaan. Olimme napanneet oppilasikäisen naaraan mukaamme, joka oli esittäytynyt Juovaksi. Emonvaistoni tuntuivat nousevan esiin naarasta katsellessani. Tunsin tarvetta pitää hänet suojassa elämältä, joka tahtoi koetella häntä.
Naaras kertoi meille sydäntä särkevän tarinan hänen kuolleesta perheestään ja tämän veljestä, jonka hän oli kadottanut. Juova ei ollut enää peloissaan, niin kuin oli aluksi ollut. Ennen kaikkea hän oli väsynyt ja unen tarpeessa. Eikä saaliskaan olisi pahitteeksi, tulin ajatelleeksi, kun katselin laihaa kissaa. Lehtikato oli rankka varsinkin niille, joilla ei ollut klaania turvanaan.
Juova vielä varmisteli, että saisiko hän tosiaan tulla klaaniin ja, että sopisiko se tosiaan kaikille. Hänestä paistoi hyväntahtoisuus ja minusta se oli ihailtavaa, sillä hän oli kokenut kovia. Vaikken itse ollut menettänyt perhettäni toista klaania kauemmaksi, minusta tuntui kuin meillä olisi jotain yhteistä tämän nuoren erakkonaaraan kanssa.
Kun saavuimme leiriin, Mesitähti pyysi minua saattamaan Juovan klaaninvanhimpien pesälle, minne hän voisi asettua toistaiseksi. Minusta tuntui hyvältä, että Juova tuskin tuntisi itseään ulkopuoliseksi, sillä klaani oli muutenkin pääsääntöisesti perustettu entisistä erakoista. En tiennyt kauanko hän viipyisi, mutta minun puolestani hän saisi jäädä niin pitkäksi aikaa, kuin halusi.
Esittelin Juovan Kirsikkakuonolle ja he vaihtoivat oitis muutaman sanan. En halunnut häiritä kaksikkoa, mutta en halunnut myöskään lähteä sanomatta mitään. Hetken odoteltuani pesässä hiljeni ja käänsin katseeni lämpimänä Juovan ystävällisiin kasvoihin.
”Muistathan aina tulla kysymään jos jokin mietityttää tai haluat muuten vain jutella. Olen valmis auttamaan parhaani mukaan ja niin varmasti myös moni muu”, naukaisin lempeästi hymähtäen. Juova nyökkäsi kiitollisuus silmissään kimallellen. Raidallinen naaras haukotteli makeasti, mutta yritti samalla peitellä sitä välttäen väärin ymmärryksen siitä, ettei häntä jaksanut kiinnostaa puheeni.
”Nyt jätän sinut rauhaan, että saat nukuttua. Nuku hyvin”, hyvästelin hänet vielä ja nyökkäsin myös Kirsikkakuonolle. Kaksikko toivotti vielä hyvät yöt takaisin, ennen kuin poistuin pesästä tehden vielä viimeisen silmäyksen kaksikkoon.
Aurinko oli jo täysin poissa näkyvistä ja pimeys oli vallannut kylmähkön yön. Pörhistin turkkiani ja kävelin aukion keskelle tähystämään tähti taivasta. Mieleeni hiipi väkisinkin ajatus Juovan veljestä, joka vaelsi yksinään etsien sisartaan. Tiesin, että maailma olisi kova paikka yksinäiselle kissalle. Pitäisi vain hyväksyä se, että maailma ei ollut reilu. Hetken asioita mietittyäni, kuulin takaani kevyet askeleet. Käännähdin katsomaan ja näin Liljatuulen pienikokoisen hahmon.
”Hei. Mitä mietit?” Liljatuulen silmät kääntyivät minuun ja loistivat harkitsevaisuutta. Naaras oli Mesitähden veli ja kolmas Tähtiklaanin valituista. En ollut tutustunut häneen yhtä hyvin kuin Mesitähteen, mutta olin kuitenkin avoin uusille ystäville.
”En mitään merkittävää”, pudistelin päätäni, mutta kohdensin keskittymiseni Liljatuuleen, ”Olenko lupautunut tekemään jotain mutten muistanut?” Ensimmäinen ajatukseni oli heti se, että olin unohtanut jotain Liljatuulen kanssa sovittua, mutta sitten näin parantajan hyväntahtoisen pään pudistuksen.
”Et suinkaan. Huomasin sinut vain yksikseni siinä ja ajattelin tulla tarjoutumaan seuraksi, jos sellaista kaipailet”, Liljatuuli naukaisi rauhallisella äänellä. Hänen olemuksena oli tyyni ja harkitsevainen, mutta uskoin hänestä löytyvän myös pippurisuutta.
”Seura kelpaa mainiosti”, vastasin hymyillen. Hetken juttutuokion päätteeksi olimme kumpikin niin väsyneitä, että päätimme mennä nukkumaan. Olin saanut hyvän vaikutelman klaanimme parantajasta ja minusta tuntui, että hänelle oli helppo puhua – ihan kuin vanhalle tutulle. Uskoin, että voisin tulevaisuudessa jutella hänelle lisääkin.

Aamun valjettua olin jakanut itseni mukaan aamun ensimmäiseen metsästyspartioon. Mukanani olivat Viherkatse, Lauhalaukka ja Kirpputassu. Olimme jäljittäneet jäniksen ja nyt olimme valmiusasemissa. Kirpputassun tehtävänä oli ajaa jänis minun luokseni ja Lauhalaukka ja Viherkatse ohjasivat sitä kummaltakin eri puolelta. Olin valmiina nappaamaan saaliin, kun se ohjattaisiin sen tietämättä minun tassuihini.
Näin kuinka Kirpputassu pinkaisi kovaäänisesti piilostaan ja sai jäniksen säikähtämään. Se lähti aluksi Viherkatseen suuntaan, mutta naaras loikkasi kohti jänistä joka sai sen juoksemaan suuntaani. Ja pian yhteinen saalis olikin jo käpälissäni napattuna. Olin erittäin tyytyväinen tiimityöskentelyymme.
”Hieno työtä jokaiselta!” kehuin kasvot hymyilevinä loistaen. Hiirenkorva oli tulossa kovalla vauhdilla, mutta se ei ollut puhjennut aivan vielä. Silti riistan määrä oli lisääntynyt jo hieman, eikä nälkää ollut enää niin paljon.
Koko partio oli saanut yhteensä jäniksen lisäksi hiiren sekä oravan. Se oli erittäin hyvä saavutus. Olin myös ylpeä itsestäni, sillä en tunnetusti ollut hyvä metsästäjä.
Saapuessamme leiriin, annoin muun partion viedä riistat saaliskuoppaan, sillä minun piti jakaa vielä tulevan päivän partiot nyt kun kissat alkoivat olemaan hereillä.
Sen tehtyäni päivä oli hieman pitemmällä. Aurinkokajo oli synnyttänyt hetki sitten ja se oli saanut koko klaanin kiinnostuneeksi. Se oli jo ohi ja klaani oli saanut neljä uutta pentua. Eloklaanin ensimmäiset pennut.
Istuskelin riistakasan lähettyvillä ja silmäilin pentutarhaa kiinnostuneena. Pidin pennuista ja halusin kovasti nähdä heidät, mutta järkikin sanoi, että tuore perhe halusi hieman rauhaa. Menisin kuitenkin kunhan vain olisi sen aika.
Hätkähdin, kun kuulin puhetta aivan viereltäni. Olin ollut niin syventynyt ajatuksiini, etten huomannut saapujaa.
”Hei Minttuliekki”, Juova tervehti, ”Kuinka Aurinkokajo voi?” Ennen kuin ehdin vastaamaan Juovalle, hän alkoi intoilla saalistamastaan hiirestä. Se oli mielestäni suloista, sillä hänen intonsa oli niin puhdasta. kasvoilleni piirtyi hymy, joka kätki taakseen haikeuden. Tiesin sen tosiasian, että Juova olisi lähdössä pian. Olisin mielelläni ottanut hänet tänne lopullisesti, mutta tiesin, ettei se olisi minun päätettävissäni.
”Hienoa työtä”, kehuin naarasta, ”Sinusta tulee varmasti vielä loistava metsästäjä.” Juovan silmät loistivat tyytyväisinä saaliistaan.
”Ja mitä Aurinkokajoon tulee, uskon hänen voivan hyvin. Mitään erityistä ei ole kuulunut ja siksi oletan kaiken olevan oikein”, selitin oppilasikäiselle erakolle. Tämä vilkaisi pentutarhan suuntaan ja nyökkäsi.
”Miten olet viihtynyt klaanissa?” kysyin ja kallistin päätäni hieman. Halusin tietää vähän Juovan kokemuksesta klaanissamme ja olisiko klaanin yhteishengessä jotain parannettavaa. Koin kaiken olevan hyvin, mutta ulkopuolisen näkemys olisi puolueeton ja soisi minulle parhaan näkökulman asiaan.

//Juova? Mesikin voi jatkaa jos haluu 😀
889 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Tietenkin se sopii. Kenelläkään ei varmasti ole mitään sitä vastaan, koska olet selvästi huonokuntoinen ja yksinäinen. Lepäät vain rauhassa leirissämme niin kauan kuin tarvitsee”, vastasin Juovalle ystävällisellä äänellä. Naaras nyökkäsi kiitollisena. Astuimme sisään leiriin ja Minttuliekki johdatti nuorukaisen klaaninvanhimpien pesään. Kirsikkanenä oli toistaiseksi ainoa klaaninvanhin, joten hän saisi Juovasta edes hetkeksi itselleen seuraa.
Juovan tarina oli suorastaan surkea. En voinut edes kuvitella Liljatuulen menettämistä. Pelkkä ajatuskin siitä rikkoi minut.

Neljäsosakuun kuluttua Juova oli yhä leirissämme. Naaras oli nukkunut miltei kaksi päivää, ja nyt hän alkoi olla valmis lähtöön. Toisaalta tuntui harmilliselta lähettää nuori takaisin julmaan maailmaan, mutten voinut pidätelläkään häntä.
Olimme sopineet lähdön tapahtuvan huomenna. Ajatuksiini oli hiljaa hiipinyt idea, jota oli järkevä kokeilla. Voisin ehdottaa Juovalle, josko tämä haluaisi liittyä Eloklaaniin. Naaras vaikutti varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta, ja hän pärjäisi klaanissa varmasti.
”Apua!” ajatukseni harhautuivat, kun kuulin kiljaisun. Se tuli pentutarhalta. Aurinkokajo oli siirtynyt pentutarhalle joitakin päiviä sitten. Sydämeni jätti lyönnin välistä, tai niin ainakin luulin. Kauhuissani ryntäsin pentutarhalle ja pelkäsin pahinta. Kun astuin sisään hämärään pesään, näin kilpikonnakuvioisen naaraan makaavan vuoteellaan tuskaisena. Aurinkokajon suusta pääsi tuskainen ulvahdus.
”Minä haen Liljatuulen!” lupasin ja ryntäsin taas ulos pesästä. Matka leirin halki parantajan pesälle oli onneksi lyhyt.
”Liljatuuli! Aurinkokajolla ei ole kaikki hyvin! Tule äkkiä!” huudahdin ja käännyin saman tien takaisin kohti pentutarhaa. Liljatuuli nappasi mukaansa joitakin yrttejä ja ryntäsi perääni.
Hetken aikaa naaras tarkkaili Aurinkokajoa, jonka jälkeen hän rauhallisesti katsoi kohti minua, mutta käänsi taas katseensa takaisin naaraaseen.
”Aurinkokajo, sinä synnytät juuri nyt. Olet hieman aikaisessa, mutta Tähtiklaani on määrännyt tämän näin. Me voimme vain toivoa, että pennut syntyvät elossa”, sisareni lausui pehmeällä äänellään. Kurkussani tuntui ikävä pala, kun katsoin tuskaista kumppaniani. Aurinkokajo irvisti taas. Liljatuuli alkoi jaella ohjeita naaraalle siitä, missä asennossa tuon olisi parasta olla, ja kuinka kipua voisi lievittää.

Jonkin ajan kuluttua kaikki se oli ohi. Aurinkokajo oli rauhoittunut, sillä Eloklaaniin oli juuri äsken syntynyt neljä pientä pentua. Pennut makasivat emonsa vatsan vierellä ja miukuivat pikkuruisilla äänillään. Ne imivät maitoa tarmokkaasti ihan jokainen. Nostin katseeni kohti Liljatuulta.
”Ovatko he kunnossa?” kysyin hiljaisella äänellä. Pennut olivat todella pieniä, ja minä olin huolissani heistä. Olivathan he minun ikiomia pentujani.
”Ainakin toistaiseksi. Heidän täytyy syödä, jotta he kasvavat. Jos pennut lakkaavat syömästä, kutsukaa minut paikalle”, Liljatuuli sanoi ja kosketti kuonollaan omaani, ”onnea.” Päästin pienen kehräyksen kiitokseksi, ja parantaja poistui pesästä. Asetuin makaamaan Aurinkokajon vierelle. Siirsin katseeni neljään pieneen pentuun, ja olin pakahtua onnesta. Vain pienessä hetkessä minusta oli tullut isä. Kaikki Eloklaanin murheet tuntuivat mitättömiltä, kun katsoin pienokaisiani.

//Pennut? Juova? Minttu? Mesi voi tulla ehottaa ennen JUovan lähtöä sitä et se jäis klaaniin pysyvästi. Saat päättää kirjotatko Catty ite siitä vai haluutko että minä cx
// 407 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”E-en ole teille uhaksi. Kuljen yksin. Tulin vain etsimään itselleni yösijan. Lä-lähden vaikka heti, jos vain haluatte”, vaaleanruskea naaraskissa sopersi säikähtäneenä. Silmäilin hetken ajan naaraskissaa. Hänen turkkinsa oli rähjäinen, ja ohuen turkin läpi huomasi helposti, miten laiha kissa oli. Erakko oli nuori, tuskin edes oppilasikäinen, maksimissaan seitsemän-kahdeksan kuuta vanha. Metsänvihreistä silmistä paistoi väsymys. Minun teki pahaa ajatella edes, mitä kaikkea tuo nuori kissa oli lyhyen elämänsä aikana joutunut kestämään. En voisi käännyttää häntä pois.
”Ei sinun tarvitse lähteä. Voit tulla leiriimme nukkumaan väsymyksen pois. Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö ja tässä on varapäällikköni Minttuliekki. Kuka sinä olet?” kysyin rauhallisella äänellä. En pitänyt tätä yksinäistä kulkijaa uhkana, joten annoin lihasteni rentoutua ja istuin alas kissaa vastapäätä. Juovaturkkinen kissa vaikutti hieman yllättyneeltä.
”O-olen Juova”, hän sopersi nopeasti.
”Tule, me viemme sinut leiriimme”, lupasin rauhallisella äänellä. Vilkaisin kysyvästi Minttuliekkiä, joka nyökkäsi. Tietenkin minä päällikkönä päätin, ketä leiriin päästin, mutta Minttuliekin mielipide oli minulle tärkeä. Naaraalla oli erilaisia näkökulmia asioihin, joita en aina välttämättä itse edes huomannut. Nyt olimme kuitenkin molemmat samaa mieltä siitä, että Juova oli väliaikaisesti tervetullut Eloklaanin leiriin. Haparoiden askelin Juova lähti seuraamaan meitä. Kuljimme hitaasti, sillä arvelin naaraan olevan väsynyt.
”Mikä toi sinut meidän reviirillemme? Oletko eksyksissä?” kysyin lempeällä äänellä. Oli Juovan onni, että hän oli tullut meidän reviirillemme, eikä Kuolonklaanin.
”En minä tiedä. Olen vain mennyt eteenpäin siitä saakka, kun jäin yksin. Minulla ei ole päämäärää, joten en usko voivani sillloin eksyä”, naaras totesi rauhallisella äänellä kävellessään.
”Mikä se Eloklaani on?” Juova ehti kysyä. Vilkaisin Minttuliekkiä antaen tälle puheenvuoron.
”Eloklaani on klaani, joka perustuu kissoista, jotka uskovat hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen”, Minttuliekki tiivisti ásian hyvin. Muukalainen tuskin tarvitsi tietoa Tähtiklaanista, ja Kuolonklaanista voisimme varoittaa Juovaa hänen poistuessaan reviiriltämme. Vastaus kelpasi erakolle.
Jouduimme ylittämään joen kaksi haaraa ennen kuin pääsimme leirin lähettyville. Matkan aikana emme juurikaan puhuneet. Olimme auttaneet Juovaa joen ylityksessä, ja tämä oli suoriutunut kohtalaisen hyvin siitä.
”Missä sinun perheesi on?” esitin naaraalle kysymyksen, ennen kuin saavutimme leirin sisäänkäynnin. Huomasin, kuinka nuoren kissan ilme synkkeni. Tuon katse painui maata kohti. Mitä ilmeisimmin tarina ei ollut onnellinen. Tunsin suurta sääliä Juovaa kohtaan. Mieleeni palautui emon kuolema. Hetken ajan ehdin jo katua, että olin päättänyt esittää kysymyksen. Saisiko se uuden tuttavuutemme vain ahdistumaan entisestään?

//Juova? Sori tönkkö D:
// 363 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Ilmassa leijui helpotus. Tuntui kuin melkein kaikki mieltäni painaneet asiat olisi pyyhitty pois kerralla pois. Välimme Pähkinäkorvan kanssa olivat selvät. Se merkitsi minulle todella paljon. Hätkähdin ajatuksistani kun kuulin huolestuttavan läheltä lumen narsketta. *Ainakin kolmet tassut.* Se kuului Eloklaanin puolelta. Huomasin myös Pähkinäkorvan huomanneen sen. Sitten muistin aamulla jakamani partiot, miten voin olla näin typerä!
“Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?” kysyin vielä, ennen kuin Pähkinäkorvan tulisi todella kiire mennä. Tämä nyökkäsi nopeasti. Se oli sekä vastaus kysymykseeni, että hyvästit tällä erää. Pähkinäkorvan häntä vilahti piiloon juuri, kun Utusielun kuviollinen hahmo astui näkyviin. Tämä tuntui yllättyvän läsnäolostani ja naukaisi:
“Mitä sinä täällä teet?” Ääni oli lämmin, eikä tarkoitettu yhtään tunkeilevaksi. Kasvoiltani paistoi ehkä sekunninsadasosan hätäännys, mutta sitten paransin ryhtiäni ja peittelin kasvoiltani ilmettä, joka näytti siltä, että olisin jäänyt kiinni tehdessäni jotain laitonta.
“En mitään merkittävää. Lähdin kävelylle ja ajauduin rajalle, ei sen kummempaa”, naukaisin vakuutellen ja pudistelin päätäni, “Jatkakaa vain. Olinkin juuri suuntaamassa leiriin.” Utusielu nyökkäsi vakuuttuneena ja viittoi partiolleen matkan jatkumista. Kun kolmikko oli poissa näkyvistä, huokaisin helpottuneesti. Ensi kerralla pitäisin huolta siitä, että partiot eivät olisi päällekkäin tapaamisemme kanssa. Tämä ei voisi jatkua loputtomiin, mutta päätin nauttia siitä niin kauan kuin voisin. Pudistin päätäni vielä itsekseni, jonka jälkeen lähdin kevyesti hölkkäämään kohti leiriä.

Olimme lähteneet juuri Mesitähden kanssa kävelylle ja juttelimme sitä sun tätä. Sain esimerkiksi kuulla Aurinkokajon odottavan Mesitähden pentuja. Olin iloinen kaksikon puolesta, vaikka heidän kumppanuutensa tulikin hieman yllätyksensä. Tai siis tiesin heidän olevan läheisiä, mutten ollut silti ajatellut mitään sellaista. Pitäisi vain havahtua siihen todellisuuteen, että olimme jo siinä iässä, että alkaisimme hankkia kumppaneita. Jotenkin tuntui niin oudolta. En halunnut olla vielä aikuinen.
”Siinä taisikin olla kaikki tärkeimmät uutiseni. Kerro sinä sinun kuulumisiani, niin keskustellaan siitä kokoontumis-asiasta sitten sen jälkeen”, kolli naukaisi ja vilkaisi minuun vaaleanvihreillä silmillään. Ensimmäisenä mieleeni juolahti vain ajatus Pähkinäkorvan tapaamisesta, mutta tuntui etten voisi kertoa siitä. Kyseessä oli kuitenkin klaanin päällikkö ja tekemäni asia ei ollut kovin sallittua. Mietin muuta mitä olin tehnyt ja pettymyksekseni huomasin, että käytin aikani suurimmaksi osin velvollisuuksiini. Olin keskittynyt vain parhaani tekemiseen ja tuntui, että olin unohtanut kokoaan kaiken muun elämän.
“Minun uutiseni eivät ole mitään sinun omiisi verrattuna”, naukaisin leikkisästi naurahtaen, “Sanoisin silti, että minulla menee ihan hyvin, vaikka tuntuukin, etten huomaa jättää velvollisuuksistani aikaa muuhun elämään.” Mesitähti katsahti minuun hyväntahtoisilla silmillään.
“Se olisi tärkeää. Muistathan tästä lähtien ottaa aikaa myös itsellesi, klaani pärjää hetken myös ilman jatkuvaa valmiuttasi”, päällikkö muistutti. Hänen äänensä oli vakaa ja lämmin. Nyökkäsin.
“Yritetään”, myönnyin, mutta sen jälkeen ryhdistäydyin hieman, “Nyt siitä kokoontumisesta. Mitä sovitte Punatähden kanssa?” En ollut täysin varma kokoontumisien sisällöstä, kyllä minä perusajatuksen tietenkin ymmärsin.
“Sovimme, että kokoonnumme joka täysikuu Kivikukkulalla Kuolonklaanin reviirillä. Siellä klaanit kertovat ilmoitusluontoisista asioista. Puhuimme myös muutamista säännöistä,” valkea kolli selitti välillä minuun vilkuillen. Nyökkäsin hitaasti asiaa puntaroiden ja eniten minua jäivät arveluttamaan sovitut säännöt. Muuten kaikki kuulosti hyvältä. En kuitenkaan uskonut Mesitähden suostuvan epäoikeudenmukaisiin sääntöihin, enkä uskoisi isän sellaisia ehdottavankaan, mutta hänen varapäälliköstään en tiennyt. Hän vaikutti siltä, että tuhoaisi Eloklaanin, jos saisi siihen mahdollisuuden. Ties minkälaisia ajatuksia hän suhisisi isäni korvaan.
“Minkälaisista säännöistä on kyse, tarkalleen ottaen?” kysyin päätäni kysyvästi kallistaen.
“Ei uskon tuputtamista kumpaankaan suuntaan. Klaanit saavat kuitenkin puhua toisilleen. Kuulostaa reilulta, vai mitä sinä olet mieltä?” kollin mainitessa sen, että klaanit saivat kuitenkin jutella tavanomaisesti keskenään, sai sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä. Saisin puhua perheelleni ja Pähkinäkorvalle! Tavallaan en edes ollut yllättynyt siitä, että klaanit saivat jutella, mutta silti se riemastutti minua suuresti.
“Kuulostaa kyllä. Uskon, ettei tuohon ole vaikea kenenkään sitoutua”, naukaisin ja väläytin tyytyväisen hymyn päällikölle. Katsahdin lehdettömien koivujen reunustamalle taivaalle. Aurinko oli painumassa mailleen ja olin juuri ehdottamassa kotiin kääntymistä, kun yhtäkkiä tuuli kääntyi ja puhalsi kovalla voimalla meitä päin. Puhuri meni kuitenkin ohi, mutta se toi kuitenkin jotain mukanaan. Mesitähti tuntui haistaneen saman, sillä hän vilkaisi minuun hieman varautuneen oloisena ja kollin nenä nuuhki ilmaa saadakseen tarkemman vainun. Ilmassa leijui kissan tuoksu, eikä se ollut Eloklaanilaisen.
“Täällä on käynyt joku, onneksi yksi vain”, naukaisin ja niskakarvani pörhistyivät aavistuksen, “Ja haju on tuore.” Mesitähti nyökkäsi ja jolkotti eteenpäin muutaman askeleen.
“Katsotaan löydämmekö hajujäljen maasta ja mennään vilkaisemaan, onko tämä kissa vielä reviirillämme”, kolli naukaisi tyynen oloisena. Nyökkäsin, jonka jälkeen nelistin hieman eri suuntaan kuin Mesitähti, mutta hänet näköetäisyydellä pitäen. Ja sitten, näin lumeen painautuneet tassunjäljet ja haistoin vahvana tuoksuvan kissan hajun. *Ei, ei todellakaan tuttu kissa.* Sitten seurasin katseellani risteileviä tassunjälkiä ja näin koivunjuurella lumikasan – tai siltä se ainakin näytti. Vilkaisin Mesitähteä ja viitoin tätä hännälläni tulemaan tänne. Sitten lähdin tassuttamaan tassunjälkien perässä ja ne veivät minut puun juurelle. Silloin huomasin lumen reunustavan kuopan, jossa nukkui juovikas ruskea kissa. Peruutin muutaman askeleen, jonka jälkeen sanoin:
“Kuka olet ja millä asialla?” Ääneni oli asiallinen, mutta sen taustalla kuulsi pieni uhkaavuus. Mesitähti saavutti minut ja asteli rinnalleni. Kuoppaan käpertynyt kissa hätkähti sanoistani hereille ja huomatessaan meidät nousi äkkinäisesti ylös häntäänsä pörhistellen. Katseeni oli tiukka, muttei vaarallinen. Se vaati tietoa siitä, miksi kissa oli täällä. En kuitenkaan näyttänyt merkkejä taisteluhalukkuudesta, jonka takia toivoin, että kohtaaminen ei yltyisi taisteluksi. Uskoin, että kissa ymmärtäisi olevan alakynnessä, sillä hän näytti suurin piirtein oppilasikäiseltä ja kaiken lisäksi meitä oli kaksi.

//Juova? Mesi?
845 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Päivät matelivat eteenpäin. Mitä enemmän odotimme hiirenkorvaa, sitä hitaammin se tuntui saapuvan. Tuntui kuin lumi olisi jäänyt maahan pysyäkseen, vaikka tiesin sen olevan vain kuvitelmaani. Tänä vuonna hiirenkorva vain tulisi myöhemmin, mutta kyllä se tulisi vielä.
Pääaukiolla oli kiire. Vaikka kissoja ei ollut paljoa, ääntä lähti ihan kunnioitettava määrä. Minttuliekki oli juuri jakanut tämän päivän partiot, ja nyt kissat etsivät tovereitaan päästäkseen lähtöön. Minulla oli tänään vapaapäivä partioinnin suhteen. Vaikka partiointia ei nyt ollut, päiväni oli kaikkea muuta kuin vapaa. Tarkoituksenani oli käydä Kuolonklaanissa sopimassa Punatähden kanssa kokoontumisesta, keskustella Minttuliekin kanssa ja yrittää löytää ajankohta, jolloin voisimme käydä Lauhalaukan kanssa etsimässä erakkokissoja. Päästin ilmoille syvän huokauksen. Olin onneksi nukkunut hyvin, joten pääkoppani toimi moitteettomasti. Aurinko oli vasta nousemassa, joten minulla olisi koko päivä aikaa askareille. Hillatassulle olin antanut vapaapäivän, sillä kolli oli pärjännyt niin mallikkaasti eilisissä kiipeilyharjoituksissa.
”Mitä mietit?” lempeä ääni sai minut säikähtämään. Liljatuuli oli ilmestynyt viereeni kuin tyhjästä. Parantajan kasvoilla oli huvittunut virne, kun hän näki minun säikähtävän. Rentouduin nopeasti sisareni seurassa, ja hymyilin tälle lämpimästi.
”Tämän päivän tehtäviä. Taitaa tulla aika kiire päivä. Miten sinulla menee?” kysyin yrittäen kääntää ajatuksen edes hetkeksi pois kiireistä. Liljatuulikin huomasi tarkoitukseni. Normaalisti tämä olisi kysynyt kiireistäni, mutta nyt naaras jätti asian siihen ja vastasi kysymykseeni:
”Ihan hyvin. Yrttejä alkaa löytymään hiljalleen enemmän, kun lumi sulaa. Kirpputassu sai eilen tikun käpäläänsä, mutta sain sen pois. Eli aika rauhallista.”
”Sentään edes jollakin”, virnistin. Liljatuuli hymyili. Sitten sisareni ilme vakavoitui.
”Oletko keskustellut Aurinkokajon kanssa?” naaraan kysymys yllätti minut. Pudistin nopeasti päätäni.
”Miksi sinä tuollaista kysyt? Juttelin hänen kanssaan pari päivää sitten. Onko jotakin sattunut?” aloin jo hieman huolestua. Aurinkokajo oli pysytellyt aika paljon sotureiden pesässä, ellei hän ollut partiossa.
”Ei mitään hengenhätää. Sinun kannattaa kuitenkin keskustella hänen kanssaan kun kiireiltäsi ehdit”, pentuetoverini totesi, ”täytyy nyt kuitenkin palata töihin. Nähdään.” Naaras kosketti kuonollaan poskeani ja päästi kurkustaan kehräyksen. Puskin sisareni turkkia hyvästiksi. Liljatuuli loikki leirin poikki parantajan pesälle.
Käänsin katseeni aukiolle jääneisiin kissoihin ja etsin katseellani sinikilpikonnakuvioista soturia. Huomasin tuuhean hännän katoavan juuri sotureiden pesään. Nousin ylös ja kävelin pesälle.
”Aurinkokajo, oletko siellä?” kysyin ja työnsin pääni pesään. Tiesin, että Aurinkokajon vuode oli pesän korkeammalla tasolla puun sisällä. Siellä nukkuivat hänen lisäkseen Minttuliekki, Lauhalaukka, Hallavarjo ja Viherkatse. Utusielu oli halunnut alemmalle tasolle, vaikka hän olisi ehdottomasti ansainnut ylemmän tason paikan. Siitä oli muodostunut kokeneimpien sotureiden nukkumapaikka. Lumihiutale oli halunnut välttämättä nukkua ystävineen alatasolla. Ketään ei pakotettu ylemmälle tasolle.
”Olen”, käheä ääni kuului puunrungon sisältä. Astuin pesään ja suoristin ryhtini, jotta näin Aurinkokajon. Naaras istui vuoteensa vierellä ja katsoi minua kysyvästi.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” kysyin, koska en keksinyt muutakaan. Naaras ei vaikuttanut olevan yllättynyt kysymyksestäni.
”Kertoiko Liljatuuli?” soturi kysyi.
”Hän kertoi, että minun pitäisi keskustella kanssasi”, selitin rauhallisella äänellä. Aurinkokajo nyökkäsi.
”Mennäänkö ulos juttelemaan?” ehdotin. Se sopi kilpikonnakuvioiselle naaraalle. Peruutin ulos pesästä, ja soturi seurasi minua. Otimme rauhallisen paikan sisäänkäynnin liepeiltä. Aurinkokajo vaikutti vakavalta. Asia ei siis varmastikaan ollut mikään tikku käpälässä, vaan jotakin vakavampaa.
”Mikä sinulla on? Muistathan, että voit kertoa minulle ihan kaiken”, nau’uin ja katsoin hennosti hymyillen ystävääni. Aurinkokajon kasvoille ilmestyi lämmin hymy.
”Mesitähti, minä saan pentuja. Me saamme pentuja. Liljatuuli kertoi minulle eilen, enkä uskaltanut tulla sinun luoksesi, koska asian sulatteleminen vaati vähän aikaa. Voitko kuvitella, että meistä voi viimeinkin tulla ihan oikea perhe”, Aurinkokajo vaikutti ensin alakuloiselta, mutta sitten toiveikkaalta ja onnelliselta. Uutinen tuli täytenä yllätyksenä, ja naaras varmasti huomasi sen minun kasvoistani. Minusta ja Aurinkokajostako perhe? Välitin naaraasta aivan älyttömän paljon, mutta ajatus kuulosti kummalliselta. Mutta toisaalta, me saisimme pentuja. Minä saisin ihan oikean, kokonaisen perheen. Ajatus pennuista kuulosti heti aivan mahtavalta. Ja Aurinkokajo oli mitä loistavin emo, olin siitä täysin varma. Ei se ajatus perheestä kuulostanutkaan lainkaan huonolta. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
”Sehän on mahtava uutinen”, hymyilin ja puskin hennosti kuonollani soturin turkkia. Aurinkokajo alkoi kehrätä.
”Minä pelkäsin, että sinä suuttuisit”, naaras huokaisi hiljaa ja tuntui viimeinkin rentoutuvan. Kohtasin soturin keltaisen katseen yllättyneenä.
”Miksi minä suuttuisin? Sinä tiedät, että olen aina halunnut perustaa perheen. Ehkä ajankohta olisi voinut olla parempi, mutta Tähtiklaani on suunnitellut tämän näin”, sanoin pehmeällä äänellä.
”Voi Mesitähti, minä rakastan sinua”, Aurinkokajo huokaisi. Minä hymyilin. Pitkästä aikaa minusta tuntui siltä, että kaikki oli kohdallaan. En malttanut odottaa, että pennut syntyisivät ja saisin olla heidän isänsä, nähdä heidän kasvavan.
”Niin minäkin sinua.”

Aurinko kapusi koko ajan vain korkeammalle. Kun ensimmäinen partio saapui leiriin, pääsin lähtemään matkaan kohti Kuolonklaania. Jätin leirin siksi aikaa Minttuliekin vastuulle. Luotin varapäällikkööni sataprosenttisesti.
Päivä oli kirkas, mutta ilma oli kylmä. Hento tuulenvire seikkaili nummilla ja takertui vähän väliä turkkiini. Kiristin tahtiani. Matka ei saisi kestää liian kauaa. Olimme sopineet Punatähden kanssa tapaamisesta eilen. Olin käynyt rajalla tapaamassa partiota, joka oli välittänyt viestin Punatähdelle, jonka jälkeen auringonlaskun partio oli saanut kuolonklaanilaiselta viestin, että tapaaminen sopi.
Epäröiden ylitin Kuolonklaanin rajan, jonka partio oli juuri merkannut. Hidastin tahtini kevyempään juoksuun. Kuolonklaanin reviirillä sijaitseva Hehkulampi näytti alkavan sulaa. Se oli merkki siitä, että lehtikato oli päättymäisillään.

Matka Kuolonklaanin leiriin sujui nopeasti. Astuin piikkihernetunneliin varautuneena. Toki kuolonklaanilaiset olivat tietoisia minun tulostani, mutta aina täytyi olla valppaana. Milloin vain joku voisi hyökätä kimppuuni, ja siihen pitäisi osata varautua aina.
Kuolonklaanin leiri oli samanlainen kuten aiemminkin. Kissat kääntyivät minun suuntaani. Jotkut kuiskivat keskenään jotakin, ja toiset vain tarkkailivat liikkeitäni. Hetken odottelun jälkeen minua lähestyi harmaa raidallinen kissa, jonka tunnistin Henkäysvarjoksi.
”Punatähti on pesässään”, kolli ilmoitti tälle tyypillisellä, kylmällä äänensävyllä.
”Kiitos”, vastasin kohteliaasti nyökäten. Kuljin leirin reunamaa pitkin vasemmalle päin. Ohitin kaatuneen kuusipuun ja astelin vesiputouksen takana olevan pesän sisäänkäynnille.
”Punatähti, täällä on Mesitähti. Voinko tulla sisään?” kysyin kohteliaasti, vaikka Punatähti tuskin olisi tehnyt Eloklaanin leirissä samoin. Hän varmaankin olisi vain tullut pesään sen kummempia kyselemättä.
”Tule vain”, päällikkö vastasi matalalla äänellään. Punaruskea kolli istui vuoteellaan. Hän oli ilmeisesti ollut lepäämässä, sillä kollin turkki oli hieman sekaisin. Muutamalla pitkällä kielenvedolla kuolonklaanilainen siisti turkkinsa.
”Halusit keskustella. Mitä asiasi koskee?” kolli kysyi. Olin tottunut siihen, etteivät kuolonklaanilaiset halunneet vaihtaa kuulumisia Eloklaanin kanssa. Menimme vain suoraan asiaan.
”Me keskustelimme aiemmin kokoontumisista, muttemme ehtineet käydä asiaa läpi sen kummemmin. Ajattelin, että voisimme ottaa täysikuun ajan kokoontumiset tavaksi. Voisimme tavata Kuuluolan sisäänkäynnin yllä olevalla kivikukkulalla, ja vaihtaa vähän kuulumisia. Sillä tavalla meidän ei tarvitsisi järjestää tällaisia tapaamisia niin usein, jos kävisimme kaikki asiat läpi kokoontumisessa. Siitä olisi hyötyä myös Kuolonklaanille, sillä kokoontumisessa käytäisi läpi myös mahdolliset uhat, kuten reviirillä seikkailleet petoeläimet”, selostin, vaikkakin Punatähti varmasti tiesi kokoontumisen tarkoituksen. Kolli oli ollut kaiken aikaa tietoinen Tähtiklaanistakin, joten Pimeyden Metsä oli varmasti kertonut kollille enemmänkin. Punatähti pysyi hetken hiljaa.
”Olen miettinyt asiaa jonkin verran, ja kokoontuminen sopii Kuolonklaanille. Joka täysikuun aikaan Eloklaanin kissat saavat tulla reviirimme halki kivikukkulalle, ja käymme läpi kuun tärkeimmät asiat. Kuten olemme sopineet, kokoontumisissakaan ei mainita mitään Tähtiklaanista. Emme käsittele turhia asioita, vaan ainoastaan oleellisimmat”, kuolonklaanilaiskolli murahti.
”Eli nimitetyt soturit ja oppilaat, syntyneet pennut ja oleelliset tapahtumat?” varmistin vielä. Punatähti mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
”Jos selviää, että joku kokoontumisessa on tuputtanut uskoaan toisen klaanin jäsenelle, kokoontumiset lopetetaan heti”, Punatähti sanoi ja kohtasi vihreän katseeni.
”Se sopii minulle. Eloklaani sitoutuu noudattamaan näitä sääntöjä, jos Kuolonklaani tekee samoin”, totesin. Punatähti nyökkäsi jälleen.
”Sääntöjen noudattaminen ei ole kuolonklaanilaisille ongelma.”
”Selvä. Eli joka täysikuun aikaan klaanit kohtaavat Kivikukkulalla, me kerromme oleellisimmat uutiset ja muut kuuntelevat. Ei uskon tuputtamista, mutta entä keskustelu? Kai kuolonklaanilaiset voivat keskustella eloklaanilaisten kanssa?” varmistin vielä asian.
”Sitähän me emme voi estää. Kissat voivat keskustella, mutta jokaisen täytyy muistaa, mihin klaaniin he kuuluvat”, punaruskea kolli vastasi.
”Tämä on nyt siis sovittu. Onko sinulla jotakin vielä, vai voinko palata takaisin omalle reviirilleni?” kysyin. Punatähti pudisti päätään.
”Mene vain.”

Aurinko oli ohittanut huippunsa, kun saavuin takaisin Eloklaanin leiriin. Matka oli sujunut nopeasti. Minttuliekki oli onnekseni leirin pääaukiolla, joten astelin naaraan luokse. Hän katsoi minua kysyvästi.
”Miten meni?”
”Hyvin. Sovimme kokoontumisesta. Ilmoitan siitä klaanille joko tänään tai huomenna. Onko sinulla nyt aikaa? Voisimme käydä läpi muutamia ajatuksia”, ehdotin. Minttuliekki väläytti minulle hymyn ja nyökkäsi.
”Olen vapaa loppupäivän. Käydäänkö kävelyllä? Koivumetsässä kävely rauhoittaa mukavasti mieltä ja saa ajatukset rullaamaan paremmin”, varapäällikkö ehdotti.
”Käydään vain”, vastasin. Annoin Minttuliekin lähteä edelläni leiristä. Ilmoitin ennen piikkihernetunneliin astumista Aurinkokajolle, että tämä oli vastuussa leiristä poissaolomme ajan. Naaras nyökkäsi, ja kävelin Minttuliekin perässä ulos leiristä.
”Lauhalaukka kertoi, että hän tietää sittenkin missä ne erakot saattavat asustella. Hän ei aiemmin ollut valmis kertomaan, koska heillä on hänen poikansa. Ilmeisesti ennen kaappausta Lauhalaukalla oli joku erityinen Kuolonklaanissa, joka synnytti tämän pennun. Emo oli katsonut parhaaksi, että erakot kasvattavat hänet, koska ilmeisesti naaraalla oli joku toinen kumppani, eikä hän halunnut kenenkään tietävän pennun olevan Lauhalaukan”, yritin selittää asian mahdollisimman nopeasti. Minttuliekki kuunteli.
”Aiotteko käydä hakemassa pennun Eloklaaniin? Tai no eihän se enää mikään pentu ole, vaan miltei soturi-ikäinen”, Minttuliekki hymähti.
”Se olisi tarkoitus. Yritän löytää jostain kohdin sopivan ajankohdan sille, ja sinun täytyisi olla sillä välin vastuussa klaanista. Matkassa voi mennä päivä tai enemmänkin, sillä emme tarkalleen tiedä, missä erakot asuvat nykyään”, selitin. Ylitimme joen, jonka jälkeen päätin kertoa Minttuliekille Aurinkokajon kertomat uutiset:
”Sen lisäksi minustakin tulee pian isä. Aurinkokajo odottaa pentuja.” Minttuliekki käännähti minun suuntaani yllättyneenä. Naaraan kasvoille piirtyi jälleen hymy.
”Sehän on hyvä uutinen. Pennuista tulee ensimmäiset, jotka ovat koskaan Eloklaanissa syntyneet”, Minttuliekki hihkaisi.
Oli outoa, että Punatähden tytär oli Minttuliekki. Kaksikon ulkonäkö oli melko samankaltainen, mutta Minttuliekki poikkesi kaikin tavoin luonteeltaan isästään. Punatähti oli kylmä, mutta toisaalta hän ei takuulla ollut tunteeton. Kolli varmasti välitti tyttärestään, vaikka ei sitä voisikaan näyttää. Minttuliekki oli lämmin ja ystävällinen, ja sen huomasi jo naaraan katseesta.
”Siinä taisikin olla kaikki tärkeimmät uutiseni. Kerro sinä sinun kuulumisiani, niin keskustellaan siitä kokoontumis-asiasta sitten sen jälkeen”, sanoin. En halunnut keskustella pelkästään virallisista asioista, vaan oli mukava kuulla myös Minttuliekin kuulumisia. Pidin tärkeänä sitä, että välillämme oli ystävyyttä, emmekä ainoastaan vain olleet päällikkö ja varapäällikkö, jotka keskustelivat kaiket ajat virallisista asioista.

//Minttu?
// 1580 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Minttuliekki: 63kp! –

Mesitähti: 60kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti silmiäni ja totuttelin pesän hämärään valoon. Olin nukkunut hyvät yöunet, ja nyt olisi aika nousta ylös. Kierähdin vatsalleni ja venyttelin makean haukotuksen kera. Nousin seisomaan ja käänsin katseeni pesän uloskäyntiin. Ulkona oli vielä hämärää, ja pääaukio kuulosti hiljaiselta. Astelin ulos pesästäni viileään ilmaan. Olin luvannut opettaa Hillatassulle uusia taisteluliikeitä. Aiemmat harjoitustuokiomme olivat lähinnä keskittyneet saalistamiseen, sillä Hillatassun heikkous tuntui olevan nimenomaan saalistaminen. Pääaukio oli yhtä hiljainen kuin aina tähän aikaan. Minttuliekki kalusi yön yli kylmässä ollutta hiirtä lähellä sotureiden pesää, eikä varapäällikkö huomannut minua. Lehtikato oli ollut melko kylmä, ja onneksi nyt pakkaset olivat helpottaneet. Hiirenkorvan aika olisi pian käsillä, ja saisimme nähdä ensimmäistä kertaa metsän heräävän henkiin. En malttanut odottaa, että koivumetsän puihin kasvaisi hiirenkorvat, jotka lopulta puhkeaisivat lehteen viherlehden aikoihin. Tassuttelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni pesään.
”Hillatassu, on harjoitusten aika.” Pieni valkoinen kolli säpsähti hereille ja katsoi minua unisilla silmillään. Hän nyökkäsi ja alkoi valmistautumaan lähtöön. Hillatassu suki turkkiaan pitkin vedoin, ja minä palasin Litteäkiven lähettyville. Vilkaisin taivasta. Tähdet tuikkivat yhä taivaalla, vaikkakin ne katoaisivat pian auringon noustessa. Taivas oli ollut kovin tyhjä ilman tähtiä, mutta onneksi saisimme nyt nauttia niistä koko loppuikämme. Hopeahäntä oli kenties kauneinta mitä oli olemassa, ja sen tähtisoturit pitivät meistä huolta. Myös emo oli siellä.
Hillatassu astui pääaukiolle ja käveli luokseni.
“Toivottavasti söit illalla itsesi kylläiseksi, sillä juuri nyt saalista ei ole saatavilla. Syömme sitten harjoitusten jälkeen”, sanoin nuorelle kissalle, joka ei vaikuttanut pettyneeltä. Hillatassu hymyili lämpimästi ja nyökkäsi.
“Minusta tulee soturi, joten minä kyllä selviän aamupäivän ilman tuoresaalista”, kolli ilmoitti ylpeällä äänellä ja lähti seuraamaan minua kohti uloskäyntiä. Hillatassu astui perässäni tottuneesti piikkihernetunneliin. Kolli oli omaksunut klaanielämän nopeasti. Täysikasvuisina Eloklaaniin liittyneet kissat tuskin voivat koskaan omaksua klaanielämää täydellisesti, mutta Hillatassulle ja hänen pentuetoverilleen se ei tunnu olevan ongelma. He olivat alle oppilasikäisiä, kun Eloklaani perustettiin, joten uusiin tapoihin tottuminen ei vienyt nuorukaisilta montaa kuuta.
“Harjoittelemme tänään salaa hyökkäämistä niin, ettei vihollinen ole tietoinen hyökkääjästä tai sen tarkasta sijainnista”, selostin, kun johdatin oppilasta eteenpäin sekametsässä. Emme ylittäneet jokea, vaan jäimme lähelle sen rantaa. Joki pelotti minua ja suurta osaa eloklaanilaisista. Joki kulki haarautuen halki Eloklaanin reviirin, ja sen ylittäminen oli välttämätöntä. Olimme sopineet, että jäiden sulamisen jälkeen jokainen eloklaanilainen opettelisi edes uimisen perusteet. Uimataito tulisi pelastamaan lukuisten kissojen henget.
“Kun olet itse hyökkääjä, voit käyttää puita hyödyksesi. Puissa liikkuessa vihollinen ei voi haistaa sinua niin herkästi, vaikka tuuli vaihtaisikin suuntaa. Voit myös peittää hajusi esimerkiksi kieriskelemällä jossakin todella voimakkaassa hajussa. Samalla sinun täytyy pysytellä niin hiljaa kuin voit, etkä saa näyttäytyä viholliselle liian aikaisin”, opastin pysähdyttyämme pienelle aukiolle. Hillatassu kuunteli sanojani tarkkaavaisesti.
“Yritä sinä ensin pysyä näkymättömissä. Tämä on vasta ensimmäinen kertasi, joten todennäköisesti siinä on paljon hiottavaa, muttei se haittaa. Keskitytään korjaamaan yksi asia hyökkäyksessäsi kerrallaan”, sanoin rauhallisella äänellä, ja Hillatassu nyökkäsi.

Palattuamme leiriin, päivä suorastaan mateli eteenpäin. Leirissä oli hiljaista, koska suuri osa kissoista oli partioissa. Olin viettänyt hetken Aurinkokajon kanssa, ennen kuin kilpikonnakuvioinen soturi oli lähtenyt auringonlaskun partioon.
“Hei, Mesitähti”, ääni sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käännyin minua takaapäin lähestyneen Lauhalaukan suuntaan. Valko-oranssi kolli katsoi minua pahoitellen.
“Hei, mitä asiaa sinulla on?” kysyin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka istui alas ja harkitsi hetken sanojaan. Kolli nielaisi. Huomasin hänen hännänpäänsä nykivän. Oliko joku vialla? Pelko hiipi hiljaa takaraivooni, odottaessani, että soturi vastaisi kysymykseeni.
“Niin… Muistatko, kun kysyit, että tiedänkö kulkukissoja, jotka voisivat liittyä Eloklaaniin?” soturi kysyi hiljaa. Hänen äänensä särisi. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Siristin pienesti silmiäni ja nyökkäsin.
“Muistan kyllä. Onko mieleesi tullut jotakin uutta?” kysyin ystävällisellä äänellä. Oliko Lauhalaukka valehdellut aiemmin?
“Itse asiassa on, tiesin sen jo aiemmin, mutta en vain voinut kertoa. Koko asia tuli minulle täytenä yllätyksenä, ja halusin sulatella sitä hetken itsekseni”, Lauhalaukka sopersi ja kohtasi jälleen katseeni.
“Haluatko kertoa minullekin, mistä asiasta sinä puhut?” kysyin hämmentyneenä. Lauhalaukka näytti vasta nyt ymmärtävän, että kolli oli unohtanut kertoa sen, mistä hän puhui.
“Anteeksi. Puhun minun pojastani. Hänen emonsa kertoi minulle juuri ennen Eloklaaniin tuloa, että minulla on poika. Poika, joka asuu erakkona toisten kissojen kanssa jonkin matkan päässä täältä. En tiedä tarkalleen missä, mutta jossakin etelässä päin joen rannalla olevan kivikasan luona. Olen pahoillani, etten kertonut heti, mutta en ollut valmis. Nyt olen valmis kohtaamaan minun poikani ja tuomaan hänet Eloklaaniin, jos se vain sinulle sopii”, Lauhalaukka sanoi nyt äänellä, joka oli huomattavasti rennompi kuin aiemmin. Kävin hetken ajan asiaa läpi mielessäni. Ymmärsin hyvin, miksi Lauhalaukka ei ollut kertonut asiasta aiemmin, enkä ollut lainkaan vihainen tai pettynyt hänen toimintaansa. Olisin varmasti tehnyt tuossa tilanteessa samoin.
“Minä ymmärrän, turhaan sinä pahoittelet. Kiitos kuitenkin, että otit asian puheeksi nyt. Eloklaani tosiaan tarvitsee uusia jäseniä, vaikka lehtikato onkin jo lopuillaan. Totta kai poikasi on tervetullut Eloklaaniin. Kenties myös hänen uudet ystävänsä haluavat liittyä joukkoomme”, pohdin osittain itsekseni. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Milloin me lähdemme etsimään heitä?” kolli kysyi.
“Ei vielä. Koska emme tiedä tarkalleen missä he ovat, matka voi venähtää parinkin päivän pituiseksi. Tahdon tietenkin itse lähteä matkaan, joten on järjesteltävä asioita ennen sitä. Ilmoitan sinulle, kun ajankohta on tiedossa”, lupasin. Oranssivalkea kolli nyökkäsi ja poistui luotani. Jäin taas yksin. Ilta vaikutti varsin rauhalliselta. Mietin Aurinkokajoa. Naaras oli tehnyt selväksi, että hän tahtoi olla kanssani. Soturi oli valmis odottamaan niin kauan kuin vain tarvitsisi. Mutta minä en tiennyt mitä tehdä. Aurinkokajo oli ystäväni, mutta tunteeni olivat muuttuneet ihastuksesta ystävyydeksi jo matkan aikana. En kuitenkaan halunnut satuttaa soturia, sillä minä rakastin häntä, ystävänä.

Seuraavana päivänä en ehtinyt hetkeäkään miettiä Aurinkokajoa tai oikeastaan mitään muutakaan kuin sellaisia asioita, jotka liittyivät Eloklaaniin ja päällikkyyteen. Johdin partiota eteenpäin Kuolonklaanin rajaa myöten. Tuuli puhalsi idästä, ja se toi kuolonklaanilaisten hajut Eloklaanin reviirille. Minttuliekki oli määrännyt partioon mukaan Utusielun, Viherkatseen ja Okraviiksen.
“Onko normaalia, että Kuolonklaanin hajut ovat täällä niin voimakkaat? Mehän olemme vielä Eloklaanin puolella”, Utusielu ihmetteli ja nuuhki ilmaa. En ehtinyt vastata, kun Viherkatse avasi suunsa:
“Tuuli tuo hajut tänne. Jos joku olisi käynyt puolellamme, haistaisimme sen voimakkaampana. Lisäksi näkisimme myös jäljet hangessa.” Utusielu nyökytteli päätään hitaasti. Jatkoimme matkaa eteenpäin, eikä kukaan sanonut mitään. Käännyimme oikealle, poispäin Kuolonklaanin rajasta ja kohti kukkuloita. Olimme tottuneet siihen, että partion aikana jokia täytyi ylittää useampaan otteeseen. Eloklaanilaiset oli koulutettu siihen hyvin. Kun lumet sulaisivat, Lauhalaukka opettaisi meitä uimaan.
Ensimmäinen joenhaara tuli vastaan nopeasti. Virtaus ei ollut kova, ja astinkivet olivat lähellä, joten ylittämiseen ei mennyt kauaa. Ensimmäisillä kerroilla joen ylitys oli ollut pelottavaa. Jalkani olivat tärisseet ja pelkäsin, että putoaisin veteen. Silloin pakkasta oli vielä paljon, ja vesi oli jääkylmää. Lauhalaukka oli kuitenkin ollut kärsivällinen, ja olin päässyt yli pelostani. Nyt joen ylittäminen oli minullekin arkipäivää.
“Tuota noin, Mesitähti.. Minulla olisi yksi kysymys”, Viherkatse astui vierelleni hieman epäröiden. Käänsin pääni kohti pienikokoista tabbykuvioista naarasta.
“Kysy toki, en minä pure”, virnistin ystävällisesti, ja se sai Viherkatseenkin lopettamaan epäröinnin.
“Puhuit joskus täydenkuun kokoontumisesta, jolloin tapaisimme Kuolonklaanin. Mietin vain, että edellinen täysikuu meni jo, mutta seuraava on edessäpäin. Järjestetäänkö kokoontumista lainkaan?” Viherkatse kysyi vakavalla äänellä. En ollut unohtanut kokoontumista, mutten yksinkertaisesti ollut ehtinyt käydä kysymässä asiaa Punatähdeltä. Sotureita oli vähän, jonka vuoksi minunkin piti olla lähes päivittäin osana partiota tai vartioida leiriä. Lisäksi oli hoidettava päällikön muut velvollisuudet, eli aikaa ei ollut ylimääräiseen. Täytyisi myös löytää ajankohta, jolloin voisimme Lauhalaukan kanssa irrottautua tehtävistämme, ja etsiä ne erakot.
“Aivan. En ole ehtinyt kysyä asiaa Punatähdeltä. Ei kokoontumisilla ole mikään kiire, mutta jos se minusta on kiinni, niitä tullaan jatkossa järjestämään joka kuu. Olen varma, että Kuolonklaani tahtoo niin myös. He haluavat tietää, mitä Eloklaanissa tapahtuu”, selitin.
“He taitavat olla aika vainoharhaisia”, Utusielu liittyi keskusteluun.
“Ai aika? Yksi päivä joku kuolonklaanilaisista väitti, että Lumihiutale oli varastanut heidän riistaansa. Jänis oli juossut rajan tuntumissa, jonka jälkeen se oli tullut Eloklaanin reviirille. Olimme rajapartiossa ja Lumihiutale käytti tilaisuuden hyväkseen ja tappoi jäniksen. Jouduimme näyttämään sille soturille jäniksen jäljet, jonka jälkeen hän vain lähti. Ei pystynyt edes myöntämään olleensa väärässä”, Viherkatse tuhahti. Kasvoilleni piirtyi hento hymy kuunnellessani sotureiden puheita. Eloklaanin yhteishenki oli hyvä, ja sain olla kiitollinen siitä.
Matka jatkui jutellessa. Okraviiksi pysytteli partion perällä, eikä nuori kolli osallistunut keskusteluihin.

// 1296 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Silmäni loistivat ilahduksesta auringon säteiden tavoin, kun näin Pähkinäkorvan kirkkaanruskeaturkkisen hahmon. Hän näytti samalta kuin ennenkin, mutta aikuisemmalta. Kasvoilleni piirtyi kerrassaan riemastunut hymy ja olin miltei loikata rajan yli kollin luokse. Sitten kuitenkin muistin, että en voisi Eloklaanin varapäällikkönä tehdä sellaista. Minun jos jonkun pitäisi toimia hyvänä esimerkkinä klaanilleni ja noudattaa sääntöjä.
Tervehdyksen jälkeen, naukaisin kollille sanoiksi sen, mitä olin tuntenut viime aikoina:
“Minulla on ollut niin kova ikävä sinua.” Ääneni taisi hieman jopa väristä, sillä en vieläkään voinut uskoa Pähkinäkorvan todella olevan siinä. Pähkinäkorva hätkähti sanojani hieman, mutta toivoin kuitenkin hänen ilahtuvan niistä.
“Olisin halunnut niin kovasti hyvästellä sinut, mutta en saanut tilaisuutta siihen. Pikiturkin reaktio oli niin raju siihen, että olin pitänyt näin suuren salaisuuden häneltä ja ehkä… ehkä minä pelkäsin, että sinäkin alat vihaamaan minua”, henkäisin helpottuneena, kuin olisin saanut päästettyä pitkään sisälläni kyteneen tunteen itsestäni ulos, “Olen niin kovin pahoillani, etten voinut kertoa. En halunnut riskeerata koko tehtävää. Ja anteeksi mitä minä silloin tein, kun… puhuimme tunteista. Se oli vain täysin yllätys minulle. Häkellyin. Kaiken häslingin keskellä minulla ei ollut edes aikaa miettiä sellaista. Voitko koskaan antaa minulle anteeksi? Voisimmeko palata siihen ystävyyteen mitä meillä oli?” Katseeni pysyi tiukasti Pähkinäkorvan silmissä, vaikka minun hieman teki mieli katsoa muualle. Entä jos hän tunsikin vain vihaa ja katkeruutta minua kohtaan aivan niin kuin Pikiturkki? Pikiturkki ja Pähkinäkorva olivat olleet ainoat oikeat ystäväni Kuolonklaanissa ja jos nyt tehtäväni takia menettäisin molemmat, olisin aivan yksin.
Sellaisenko kohtalon Tähtiklaani oli suunnitellut minulle? Luulin, että Tähtiklaanin oli tarkoitus tuoda metsään hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, mutta sitten se kohtelee minua näin? Jokin sisälläni halusi kapinoida Tähtiklaania vastaan. Ehken ollut vain tarpeeksi aikuinen ymmärtämään kaikkea, sillä välillä minusta tuntui vaan niin epäreilulta. Ehkä olin vain nuori ja typerä.
Piti kuitenkin muistaa, että olisi myös se mahdollisuus, että Pähkinäkorva antaisi anteeksi, ja se oli päällimmäisin toiveeni tällä hetkellä. Korvani luimistuivat aavistuksen odottaessani sitä, mitä Pähkinäkorvalla olisi sanottavanaan. Hän voisi joko haukkua minut pystyyn tai antaa anteeksi. En uskonut, että olisi muita vaihtoehtoja.

//Pähkinä? Sori kun meni taas näin kauan xd
326 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin hajamielisesti kauas siintävällä nummella, joka oli lumivaipan peitossa. Oloni oli jotenkin tyhjä. Minulla ei ollut oikein ketään läheisiä ystäviä vielä uudessa klaanissa. Totta kai tunsin jokaisen, niin kuin kuuluikin, mutta en tuntenut sen syvempää sidettä vielä kehenkään.
Välillä mieleeni hiipi ajatus siitä, oliko kaikki tämä tosiaan ollut elämäni jättämisen arvoista. En pitänyt ajatuksen tavasta hiippailla mieleeni viljelemään epävarmuutta, sillä tiesin, että Tähtiklaanin pelastaminen oli ollut elintärkeää.
Olin vielä niin kovin nuori ja silti minulle oli annettu suuri vastuu. Kyllä minä selvisin varapäällikön tehtävistä hyvin, mutta välillä minusta tuntui siltä, että haluaisin joskus tehdä edes jotain vastuutonta. Olinko heittänyt nuoruuteni hukkaan ottamalla varapäällikön paikan vastaan? Asema tuntui kuitenkin, kuin luodulta minulle, mutta minusta tuntui, että se kielsi minulta kaiken vastuuttomuuden. Halusin tehdä jotain adrenaliiniryöpyn nostattavaa, sellaista mikä saisi minut tuntemaan olevani elossa.
Turhauduin entisestään epäkiitollisista ajatuksistani. En minä ollut onneton, vaikka siltä mielessäni kaikuva valitus kuulostikin. Nyt pitäisi vaan ryhdistäytyä ja lopettaa huolehtiminen. Ei kaikkien varapäällikköjen tarvitsisi olla täydellisiä, vaikka siltä välillä tuntuikin.
Ravistin päätäni. Huomasin ajelehtineeni Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliselle rajalle. Päätin, että en antaisi koko retken olla turha, vaan samalla tarkistaisin osan rajasta. Osaan minäkin olla vastuullinen. Tassutin rajaa pitkin samalla pensaita nuuhkien. Kuonooni leijui erittäin vahva Kuolonklaanin tuoksu, joka merkitsi sitä, että rajat oli merkattu lähiaikoina. Sitten tavoitin muita tuoreemman, tuulen mukana lehahtavan tuoksun, joka nosti korvani tarkkaavaisen innokkaasti pystyyn. Pääni alkoi pyöriä etsien tuttua kirkkaanruskeaa hahmoa, jonka näkemistä olin kaivannut niin kovasti.
“Pähkinäkorva? Oletko täällä?” naukaisin aivan hiljaa ilmoille. Seisoin hieman omituisessa asennossa jokainen lihakseni jännittyneenä ja toivo tummansinisissä silmissäni loistaen. Olin valmistautunut siihen, että luokseni ennättäisi joku muu ja näyttäisin taisteluvalmiilta, sillä en halunnut antaa heikkoa kuvaa Eloklaanista. Toivoin, että nenäni ei pettänyt minua ja Pähkinäkorva olisi yksin. Nyt olisi aika selvittää väliimme punottu suuri vatukkamuuri, jotta asiat voisivat palata entiselleen. Oli puhuttava asiat läpi.

//Pähkinä?
300 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin Minttuliekkiä mietteliäästi. Tosiaan, Lauhalaukka voisi tietää enemmän.
”Hyvä idea. Minä käyn kysymässä asiaa Lauhalaukalta. Sinä voit mennä nukkumaan, niin jutellaan lisää sitten aamulla”, sanoin, ja Minttuliekki nyökkäsi. Punaruskea naaras astui edelläni ulos pesästä. Ulkona oli alkanut jo hämärtää. Kävelin maahan tallottua polkua pitkin sotureiden pesän edustalle, jossa laikukas kollikissa istui. Lauhalaukka kääntyi minun suuntaani kysyvä katse kasvoillaan.
”Hei Lauhalaukka”, tervehdin soturia kohteliaasti.
”Hei”, soturi vastasi ja odotti, että jatkaisin. Istuin alle ketunmitan päähän soturista, ja harkitsin hetken sanojani.
”Muistatko erakkojoukkoa, joka aikoinaan vartioi Kuolonklaanin etelärajaa?” kysyin. Huomasin Lauhalaukan säpsähtävän. Kolli selkeästi tunnisti erakkojoukon, josta puhuin. Soturi mietti hetken ajan sanojaan, jonka jälkeen hän vastasi:
”Muistan kyllä.”
”Hyvä. Mietin vain, että kenties voisit auttaa minua näiden kissojen löytämisessä? Eloklaani tarvitsee vahvistusta, ja ehkä nämä erakot voisivat olla sitä”, selitin suunnitelmani valehtelematta. Lauhalaukka pysyi hetken hiljaa. Kolli katsoi minua suoraan silmiini.
”He eivät asu enää Kuolonklaanin rajalla, muuta en tiedä. Kenties he ovat siirtyneet etelämpään asumaan, tai sitten vaihtaneet kokonaan paikkaa. Miksi luulet, että he liittyisivät Eloklaaniin? Jos en väärin muista, erakot nimen omaan halusivat pysyä erakkoina, kun he kohtasivat Kuolonklaanin”, oranssi-valkoinen kolli sanoi mietteliäänä. Kohautin lapojani.
”Kenties he kammoksuivat sitä, millaisia kissoja Kuolonklaanissa asui. Eloklaani on täysin eri asia, ja on yritettävä jotakin”, sanoin. Lauhalaukka nyökkäsi.
”Kiitos kuitenkin. Jos sinulle tulee jotakin mieleen, ilmoitathan minulle”, sanoin ja kohtasin jälleen kollin sinisen katseen.
”Tulen heti juttusille, jos keksin jotakin”, soturi lupasi hymyillen pienesti. Nousin seisomaan ja hyvästelin Lauhalaukan. Palasin takaisin pesääni.

Seuraavana aamuna olin hereillä jo ennen auringonnousua. Leirin pääaukio oli tyhjillään, ainoastaan Viherkatse istui aukion laidalla yövartiossa. Kävelin tabbykuvioisen naaraskissan luokse hymyillen. Kissa vaikutti väsyneeltä.
”Voit mennä nukkumaan, minä jatkan tästä”, lupasin. Viherkatse nosti katseensa minuun kiitollisena.
”Kiitos”, soturi sanoi, ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Yksinäisyys ei kestänyt kauaa, kun kissat alkoivat hiljalleen heräillä. Aamun partioihin lähtevät kissat valmistautuivat lähtöön. Samassa muistin, että Hillatassullekin oli tehtävä tälle aamulle. Nousin ylös lumesta ja kävelin oppilaiden pesälle. Työnsin pääni sisään.
”Hillatassu”, lausuin oppilaan nimen. Valkea kolli nukkui pesän keskellä Halavatassun vierellä. Kolli säpsähti hereille ja katsoi minua kysyvästi.
”Nouse ylös, minulla on sinulle tehtävä”, sanoin ja vedin pääni ulos pesästä. Kävelin takaisin Litteäkiven liepeille, ja odottelin oppilaani tuloa. Katselin sillä välin pilvistä taivasta. Pilvet olivat peittäneet aamun viimeiset tähdet alleen. Päivästä tulisi lämmin, sillä hiirenkorva lähestyi meitä päivä päivältä.
”Mikä se tehtävä on?” Hillatassu kysyi nyt aivan virkeänä. Hymyilin leveästi.
”Pääset vaihtamaan Kirsikkakuonon makuualuset”, vastasin. Hillatassu huokaisi turhautuneena.
”Taasko? Eihän siitä ole kauaa, kun ne vaihdettiin!” oppilas valitti turhautuneena.
”Oppilaiden tehtävä on kunnioittaa vanhempia ja pitää huolta klaaninvanhimmista, ja se on äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sitä voisi melkeinpä verrata päällikkyyteen. Minun tehtäväni on pitää huoli siitä, että klaanilaiset ovat tyytyväisiä”, sanoin vakavalla äänellä, ja Hillatassu ymmärsi virheensä. Oppilas pahoitteli.
”Käyn heti vaihtamassa sen vuoteen”, kolli lupasi ja kipitti klaaninvanhimpien pesälle. Katsoin, kuinka valkea kissa katosi pensaan suojiin. Huomasin Minttuliekin astuvan ulos sotureiden pesästä juuri sillä hetkellä, kun vilkaisin sinnepäin. Naaras huomasi minut, ja käveli luokseni pääaukion poikki.
”Kertoiko Lauhalaukka eilen jotakin?” Minttuliekki meni suoraan asiaan. Pudistelin päätäni.
”Ei mitään olellista. Ajattelin kuitenkin käydä tarkastamassa sen alueen, jossa kissat aiemmin asuivat”, selitin.
”Okei, ehkä sieltä löytyy jotakin hyödyllistä. Aiotko mennä yksin?” naaras kysyi.
”Ehkä niin on parempi. Klaani tarvitsee jokaista soturia täällä”, sanoin, ja Minttuliekki nyökkäsi.
”Aion lähteä aurinkohuipun hetken aikaan, jonka jälkeen sinä olet vastuussa leiristä”, lisäsin vielä. Minttuliekillä ei ollut mitään asiaa vastaan. Varapäällikkö suuntasi kohti oppilaiden pesää herättääkseen kai oppilaansa.

Käynti Kuolonklaanin eteläpuolella oli turha. Paikalla ei ollut kuin satunnaisia kissojen hajuja, mutta ne kuuluivat ohikulkumatkalla olleille kissoille. Mitään merkkiä erakkojoukosta ei näkynyt. Olin kiertänyt reviiriä, ja käynyt myös etelämpänä. Palasin hukkareissun jälkeen takaisin leiriin vasta auringonlaskun jälkeen.
Täytyisi keksiä jotakin muuta. Eloklaani tarvitsisi vahvistusta.

// 604 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

”Tiedän kyllä, että ajan myötä Eloklaani vahvistuu, kun uusia pentuja syntyy, mutta onko meillä aikaa odottaa useita vuodenaikoja? Asiat Kuolonklaanin kanssa voivat muuttua hetkessä, ja siksi meidän täytyy löytää jäseniä muualta. Ehkä sinä voisit tietää, mistä voisimme löytää joitakin ystävällisiä erakoita, jotka voisivat liittyä riveihimme”, Mesitähden silmät tuntuivat loistavan toivoa. Toivoa tarvittiin, jotta päästäisiin vaikeiden aikojen yli. Olin niin tyytyväinen siihen, että minulla olisi tosiaan vastaus päällikön kysymykseen. Muistin Kuolonklaanin kanssa hetken yhteistyötä tehneen erakkopoppoon, johon kuului ainakin neljä kissaa. Heitä saattoi olla enemmänkin, mutta olin vain törmännyt siihen veljeskaksikkoon ja heidän kanssaan asuvaan naaraaseen. Nyt heillä oli myös lisänä Kuolonklaanista lähtenyt Taivaslaulu. Muistin naaraan heikosti, sillä hänen muutostaan oli jo niin kauan, mutta muistin kuitenkin, että hän vaikutti perusluonteeltaan ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta, joka sopisi hyvin klaaniimme. Hänellä ja muutamilla muilla oli kokemusta Kuolonklaanin koulutuksesta ja sen seurauksena taitoja.
“On onnenpäiväsi, sillä tosiaan tiedän eräästä hyväntahtoisesta erakkojoukosta, joka asui Kuolonklaanin lähellä. Klaani teki yhteistyötä heidän kanssaan jonkin aikaa. He vartioivat Kuolonklaanin etelärajaa ja saivat vastineeksi soturikoulutusta. Yhteistyö kuitenkin päättyi, kun Kuolonklaanin kissa halusi muuttaa heidän luokseen, sillä oli rakastunut yhteen heistä. Sen jälkeen heidän piti muuttaa ja meidän on tosiaan toivottava, että he eivät ole lähteneet mihinkään kauas”, selitin mietiskellen, “He saattaisivat olla kiinnostuneita. Ja heitä on ainakin neljä, mahdollisesti enemmän”
Mesitähden silmiin syttyi ilahdus, joka tuntui valaisevan melkein koko pesän.
“Tämä tieto oli tosiaan hyödyksi. Meidän täytyy yrittää tavoittaa heidät. Mahdolliset uudet jäsenet ovat Eloklaanille kullanarvoisia”, Mesitähti totesi, “Tiedätkö, missä he asuivat ennen, kun heidän piti muuttaa? Voisimme löytää jotakin merkkejä heidän uudesta olinpaikastaan” Silmäni kaventuivat, kun yritin pinnistellä muistiani kelaamaan tapahtumia taaksepäin. Hetken päästä kuitenkin vastasin tukahtuneella äänellä:
“En valitettavasti. Silloin keskityin paljon kaikkeen muuhun ja sivuutin heidät totaalisesti. Olen pahoillani. Mutta he vartioivat Kuolonklaanin etelärajaa, joka saa minut uskomaan, että he asuivat sillä suunnalla” Mesitähti nyökkäsi ja räpäytti silmiään ymmärtäväisesti.
“Ei sinun tarvitse pahoitella. Suunta on jo isoksi avuksi.”
“Voisikohan Lauhalaukalla olla aavistus tarkemmasta sijainnista? Olisikohan hän voinut kuulla siitä sattumalta? Hän oli klaanissa vielä silloin, kun he kävivät leirissämme säännöllisesti”, ehdotin jo vähän innostuen. Olimme koko ajan pääsemässä askeleita lähemmäs erakkojoukkoa, joka saattaisi kuulua pian Eloklaaniin. Toivoin koko sydämestäni, että kollilla olisi vastaus meitä piinaavaan kysymykseen.

//Mesi? 😀
360 sanaa