Eloklaanin tarinat

Pudistelin päätäni huvittuneena Varpulaulun sanoille. “Kissasta voi olla moneksi, jos tarve niin vaatii”, hymähdin ystävälleni ja jatkoin kävelemistä rajan viertä pitkin. “Minusta sinä voisit olla aivan yhtä hyvä isä kuin mestarikin, mikäli vain haluaisit sitä.”
“Haluaisitko sinä sitten isäksi?” Varpulaulun kysymys oli ollut odotettavissa, mutta silti se sai sisälmykseni kiemurtelemaan omituisesti. Ajatukseni karkasivat tahtomattanikin Korpikasteeseen. Haluaisinko minä olla isä? Entä haluaisiko Korpikaste olla emo? Voisimmeko me saada joskus oman perheen?
Minua alkoi yhtäkkiä nolostuttaa, että edes ajattelin moisia ajatuksia, kun emme olleet vielä kumppaneitakaan Korpikasteen kanssa. Ei ollut edes niin sanottua, että Korpikaste oli kiinnostunut minusta samalla tavalla kuin minä hänestä.
“En tiedä”, vastasin lopulta, katsellen varovasti toisaalle peitelläkseni hämmennystäni, “jos se on yhtä antoisaa kuin mestarina oleminen, ottaisin sen roolin mieluusti vastaan.” Huomasin edessäpäin ison kiven, johon olisi hyvä jättää tuoreemmat hajumerkit, ja suuntasin sitä kohti samalla kun sanoin: “Mutta me olemme vielä itsekin nuoria ja meillä on muitakin velvollisuuksia hoidettavana. Emmeköhän me ehdi huolehtia nuoremmistamme myöhemminkin.” Käännyin vilkaisemaan Varpulaulua hymyillen.

//Varpu tai Korpi??

Pian olimme jo rajalla ja Kehrätassu lähti Korpikasteen mukaan kauemmaksi kuuntelemaan tämän ohjeita rajan merkitsemisestä.
“Te näytitte tulevan hyvin juttuun Kehrätassun kanssa”, Kortetuike naukaisi astuessaan lähelleni. Olin juuri hieromassa poskeani puunrunkoon jäättääkseni siihen hajuani ja samalla rapsuttaakseni ikävästi kutittavaa poskeani.
“Oletko miettinyt, haluaisitko itse joskus oppilaan?” kolli kysyi. Kysymys sai minut hetkeksi miettimään, olinko sanonut aikaisemmin jotain oudosta tunteesta, joka sai minut aina valtaansa nuorempien kissojen kanssa ollessa. Jotenkin vain tunsin yhteenkuuluvuutta juuri heidän kanssaan.
“Se olisi iso vastuu”, tokaisin, “En tiedä olisiko minusta siihen, mutta pidän nuorukaisista.”
Kortetuikkeen silmissä välähti jokin, jota en ollut ennen siellä huomannut. Ehkä hän oli iloinen, kun aloin löytää oman sijani klaanin arjessa. Ottaisikohan joku mestareista minut mukaansa seuraaviin harjoituksiin?
“Olen varma, että olisit taitava mestari. Sitä paitsi klaanin muut jo mestareina toimineet varmasti auttaisivat sinua mielellään”, Kortetuike naukui nyhdettyään pari tupollista ruohoa maasta. Katsoin, kun tuo vaihtoi paikkaa ja maisteli ilmaa rajalla. Emme kuitenkaan kumpikaan aistineet Kuolonklaanin hajua liian lähellä meidän reviiriämme.
“En usko, että Korppitähti antaa minulle oppilasta. Ei ainakaan ennen kuin tilani on…” yritin keksiä sopivaa sanaa mielentilani kuvailuun, “vakaampi.”
Kortetuike kohautti lapojaan ja loikki sitten seuraavalle puskalle. Seurasin häntä.
“Ei sinun välttämättä tarvitse olla mestari opettaaksesi tai viettääksesi aikaa nuorten kanssa”, soturi naukui selvästi mietteliäänä. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi sitten hajunsa levittämistä.
“Tarkoitatko nyt, että minun täytyy hankkia pentuja?” naukaisin huvittuneesti tuhahtaen, “Isäksi minusta ei ainakaan olisi.”

//Korte?

Loikin nummella eteenpäin tähtitaivaan alla. Olin päättänyt lähteä jälleen yölliselle kävelyretkelle – yksin. Pidin siitä, kun metsä oli hiljainen ja sain olla täydessä rauhassa itsekseni. Myös nummella vaeltaminen herätti minussa muistoja siitä, kuinka Eloklaani oli aikoinaan joutunut asustamaan nummella sotien takia.
Hengitin syvään ja annoin viileän yötuulen pörröttää turkkiani. Olin jo tottunut ja sopeutunut hyvin tehtävääni klaanin varapäällikkönä. Se ei ollutkaan erityisen hankalaa, kuten olin joskus kuvitellut. Minun täytyi vain auttaa päällikköä tämän tehtävissä, siinä se. Sen kaiken ulkopuolella olin vain tavallinen soturi.
Tunsin kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että tähdet olivat peittyneet synkkien pilvien taa. Pian alkaisi sataa taivaan täydeltä ja maa olisi taas liukas ja vetinen. Olisi parempi suunnata jonnekin kuivemmalle alueelle.
Kuitenkaan en vielä tahtonut lähteä, joten jättäydyn suuren kiven alle makuulle ja katselin sadetta, joka rummutti nummen ruohikkoa vielä kevyesti. Sen ääni oli kumman tyydyttävä, vaikka sade usein tarkoitti sitä, että kaikki riista meni piiloihinsa. Toki oli yö, joten asiasta ei tarvinnut sen suuremmin huolestua. Sade loppuisi varmasti viimeistään seuraavana päivänä.
Mieleni palasi takaisin leiriin. Siellä jossain nyt oli nukkumassa vasta soturiksi nimitetty tyttäreni, Kärpässointu. Toivottavasti hän sai unta ja sai nukkua rauhassa. Minun tulisi leiriin palattua varmistaa, että mikään pesistä ei päästänyt vettä lävitse tai ne tulisi paikata mahdollisimman nopeasti. Viherlehti toi mukanaan toisinaan jopa erityisen rankkojakin sateita ja kukaan ei halunnut kastua ja vilustua nukkuessaan.
Kampesin itseni hyvään istuma asentoon ja harkistin jo lähtemistä. Kuitenkin katseeni osui sateen ja hienoisen usvan seassa näkyvään kissan siluettiin. Saatoin vannoa, että se oli kissa tai minä olin tulossa aivan hulluksi!
“Kuka siellä?! Tämä on Eloklaanin maata ja sinun tulee poistua täältä pikimmiten!” huusin hahmolle, mutta en saanut mitään reaktiota. Se vain seisoi. Ei kai se halunnut jäädä sateeseen kastumaan.
“Vai tarvitsetko jotain apua? Jos jokin on vialla, voin viedä sinut leiriin ja voimme tarkastaa tilanteesi!” ehdotin vielä, mutta edelleenkään hahmo ei liikkunut. Se vain seisoi ja oli. Katsoin sitä ja tunsin kylmien väreiden kiipeävän niskaani pitkin. Mikä tuotakin nyt vaivasi?
Hetken ajan vain tuijotin kissaa, mutta pian se jo katosin usvan sekaan jonnekin tuntemattomaan, josta en sitä enää nähnyt. Heti sen jälkeen jäin miettimään olinko vain nähnyt harhoja. Jos se olikin vain kissan muotoinen pensaikko?
Ravistelin turkkiani ja nousin sitten tassuilleni. Oli kai parempi palata leiriin. Minun täytyi olla todella väsynyt, jos aloin jo nähdä harhoja, joten olisi parempi päästä nukkumaan.

Olin aamulla ilmottanut varulta Korppitähdelle asiasta, mutta partio, joka oli käynyt sillä alueella nummella ei ollut löytänyt mitään kummaa hajua. Minä taisin todella nähdä vain väsymyksen takia harhoja.
Huomasin tyttäreni, Kärpässoinnun nousseen juuri ja suuntaavan ulos sotureiden pesästä. Hymyilin hänelle hieman, mutta en lähestynyt naarasta. Oli mahdollista, että hän tahtoi olla vain yksikseen. Se ei ollut aivan uusi asia Kärpässoinnulle.
Huomasin sen jälkeen Sädesäihkeen tulevan pesästä ja lähestyin kumppaniani hentoisesti hymyillen. Hän hymyili minulle takaisin heti, kun huomasi minun lähestyvän häntä.
“Huomenta, Sädesäihke”, mutisin, kun painoin poskeni hänen poskeaan vasten. Hän kehräsi hiljaa ja katsoi minuun hellästi.
“Huomenta Käärmekulta”, hän tervehti. Emme olleet viettäneet niin paljoa aikaa viime aikoina, kun minulla oli ollut niin kiireistä varapäällikön tehtävissäni ja päädyin öisille kävelyilleni aina yksikseni. Vähitellen minua alkoi pelottaa, että minun ja kumppanini välinen suhde alkoi jäähtyä. Olimme nimittäin myöskin päätyneet riitelemään toisinaan enemmän kuin aikaisemmin.
“Kuinka voit? Tahtoisitko lähteä kanssani saalistamaan?” kysyin oranssilta kollilta, mutta hän vain vilkaisi taakseen oppilaiden pesän suuntaan ja pudisti hieman päätään.
“Anteeksi, ajattelin jo lähteä harjoituksiin Muurahaistassun kanssa, mutta voithan sinä aina tulla mukaan! Voit ottaa Pörriästassunkin mukaan”, kumppanini ehdotti. Pohdin hetken ajan. Pörriäistassulla ja Muurahaistassulla oli suuri ero heidän taitotasossaan, joten heidän yhdistäminen harjoituksia varten Muurahaistassun koulutuksen ollessa vielä niin varhaisessa vaiheessa ei ollut ehkä parhain vaihtoehto.
“Mitä ajattelit harjoitella?” kysyin ennen kuin vastasin. Riippuen harjoituksesta suurellakaan erolla ei välttämättä olisi mitään suurta vaikutusta.
“Ajattelin, että lähtisimme harjoittamaan hänen saalistamistaan nummella”, kolli vastasi. Nyökkäsin hyväksyvästi.
“Voisinhan minä ottaa Pörriästassun matkaan, ehkä he tutustuisivatkin ja ryhtyisivät hyviksikin ystäviksi”, nau’uin hyväksyvästi ja vilkaisin nyt itsekin oppilaiden pesään. Päivä ei ollut enää varhaisimmillaan, joten oppilaiden pitäisi olla kohta jo jalkeilla itsekin.
“Mainiota! Kuinka olisi, jos jakaisimme hieman tuoresaalista vielä ennen lähtöä?” Sädesäihke kysyi hieman sovittelevaankin sävyyn. Tosiaan, siitäkin oli jo pienen moinen hetki, kun olimme viimeksi jakaneet tuoresaalista kumppanini kanssa.
“Käyhän se. Sen jälkeen järjestän partiot ja voimme lähteä”, vastasin hymyillen ja lähdin Sädesäihkeen perään, kun hän lähti valikoimaan jotain syötävää meille yhhteiseksi. Kolli silmäili tuoresaaliskasaa arvioivasti ja katseli kutakuinkin kaikki saaliit siitä lävitse. Sitten hän kaappasi sieltä tiaisen ja laski sen meille maahan muutaman hännän mitan päähän jaettavaksi yhdessä.
Istahdin hymyillen kumppanini vierelleni ja tarkoituksella painoin turkkiani hänen turkkiaan vasten. Hänen ruumiinlämpönsä levisi siitä minuun. Kehräsin hiljaa. Oli ihanaa taas olla kahdestaan sillä tavoin – vaikka emme suoranaisesti olletkaan kahden, kun leirissä oli monia muitakin kissoja.
“Onko Muurahaistassun koulutus edistynyt hyvin?” kysyin Sädesäihkeeltä. Nuoren oppilaan nimi muistutti minua omasta kuolleesta pojastani. Siitä pojasta, joka ei ollut koskaan päässyt kokemaan elämää ja tietämään, miltä tuntui olla oppilas taikka soturi. Siitä pojasta, jonka olin menettänyt jo aivan liian aikaisin ilman, että olin voinut asialle yhtikäs mitään.
“Hän on hieman… vaikeahko tapaus”, Sädesäihke totesi ja vilkaisi taas oppilaiden pesän suuntaan, josta Ahventassu juuri työntyi ulos raajojaan venytellen. Voisiko Muurahaistassu muka niin paha olla?
“Älähän nyt, hän on vasta aloittanut koulutuksensa, hän kasvaa sen mukana ja kouluttaminen käy helpommaksi”, naukaisin ja iskin silmää oranssille kollille. “Onhan minulla sentään enemmän kokemusta oppilaiden kanssa kuin sinulla.”
“Tuo voi olla totta joidenkin kohdalla, mutta en ole aivan varma Muurahaistassusta”, hän naukaisi hiljaa ja vilkuili oppilastaan, joka oli juuri ilmaantunut ulos oppilaiden pesästä muiden oppilaiden mukana. Hän haukotteli rauhkeasti ja jäi juttelemaan muille. En nähnyt hänessä mitään ihmeellistä. Kuinka hän muka olisi ongelma kumppanini opetuksessa? Eikö Sädesäihke vain oikeasti osannut opettaa oppilaita, eikä suostunut myöntämään sitä minulle suoraan?
Haukkasin vielä muutaman palan jakamastamme tiaisesta ja nousin sitten tassuilleni venytellen raukeasti. Kyllä tuoresaalis oli maittanut.
“Järjestän pikaisesti partiot ja voimme sitten lähteä”, totesin kumppanilleni ja loikin nopeasti kokoamaan kaikki partioita varten paikalle.

Tassutimme metsän rajalta nummelle ja vilkaisin Muurahaistassua ja Pörriästassua, jotka takanamme juuri puhuivat kiihkeästi. En ollut keskittynyt heihin matkan aikana, sillä olin keskittynyt juttelemaan kumppanini kanssa, joten en ollut varma siitä riitelikö kaksikko vai puhuivatko he vain innokkaasti toistensa kanssa.
“Hiljentykää! Olemme pian perillä ja teidän tulee pysyä hiljaa tai kaikki riista karkaa sillä silmänräpäyksellä, kun saavumme paikalle!” naukaisin voimakkaasti ja yritin pitää kiinni auktoriteetistäni. Olin klaanin varapäällikkö ja he olivat vain oppilaita; heidän tulisi osata hiljentyä, kun käskin.
Muurahaistassu murisi jotain äreää ja Pörriäistassu vain hiljeni mulkoillen samalla vieressään kulkevaa ruskeaa oppilasta. Se antoi kuvan siitä, että kollit olivat siis luultavasti riidelleet. Se oli vain todistetta siitä, että kaikki eivät vain yksinkertaisesti tulleet kaikkien kanssa toimeen. Se oli valitettava totuus.
“Emmekö olisi voineet ennemmin lähteä taisteisteluharjoituksiin? Saalistaminen on tylsää!” Muurahaistassu nurisi kovaan ääneen. Vilkaisin Sädesäihkeeseen. Kolli oli hänen oppilaansa, joten hänen tuli katsoa ruskean kakaran perään. Se ei ollut minun tehtäväni.
“Muurahaistassu, hiljempaa! Karkotat kaiken saaliin! Lisäksi, saalistaminen on vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi taito kuin taisteleminen. Kuinka ajattelit ruokkia klaanin, jos et saa edes hiirtä kiinni?” kolli naukaisi ja kuulin hänen äänestään, että hänellä alkoi loppua maltti oppilaan kanssa, vaikka hän puhuikin rauhallisesti.
“Minä saan varmasti paljon enemmän riistaa kiinni kuin sinä!” Pörriästassu naukaisi ja katsoi Muurahaistassua haastaen. Nuorempi oppilas väläytteli hampaitaan oppilaalleni, joten päätin astua heidän väliinsä hidastaen tahtiani.
“Leikkimielinen kilpailu on vain hyvästä, mutta muistakaa, että olemme kaikki samasta klaanista. Olemme samalla puolella ja meidän tulee osata kunniottaa toinen toistamme. Ei siis tapella vaan yritetään olla kuin kunnon kissat ja vain keskittyä tassuilla olevaan tehtävään, eikö vain?” nau’uin ankarasti ja molemmat oppilaat hiljenivät, vaikka näyttivät kumpikin kovasti siltä, että halusivat väittää vastaan kanssani.
“Olemme pian perillä. Näytämme muutamat saalistustekniikat ja sitten pääsette tositoimiin. Koittakaa pysyä tuurkeissanne siihen asti”, kumppanini naukaisi edempää. Väläytin hänelle hymyn ja pysyttelin edelleen suunnilleen oppilaiden kohdalla, vaikkakin menin hieman edemmäs.
Kun pysähdyimme, lähetin Muurahaistassun Sädesäihkeen luokse sillä välin, kun näytin Pörriäistassulle vielä kerran yhden edistyneemmän saalistustekniikan, jota hän voisi käyttää nyt käytännössä.
Kolli ei vaikuttanut kovin innostuneelta siitä, että joutui edelleen kertaamaan tekniikoita, eikä voinut vain juosta suorinta tietä nappaamaan riistaansa, joten koetin pitää pienen opetustuokioni mahdollisimman lyhyenä.
Kun Sädesäihkekin oli valmis selittämisensä kanssa, hän kääntyi minun puoleeni kuin kysyäkseen, mitä nyt tekisimme. Tassutin hänen vierelleen ja käännyin katsomaan oppilaisiin.
“Nyt saatte näyttää mitä olette oppineet. Lähtekää nyt itseksenne eri suuntiin saalistamaan ja tuokaa meille jotain hyvää. Muistakaa, että katsomme jatkuvasti peräänne, joten tiedämme, jos edes harkitsette muun muassa Kuolonklaanin rajan ylittämistä ilman pätevää syytä. Muistakaa myös pysytellä vain nummen puolella. Nyt saatte toimia”, selitin oppilaille ja molemmat pinkaisivat omille teilleen heti, kun saivat merkin siitä, että saisivat mennä. Katselin häntä rennosti heiluen heidän peräänsä.
“Toivottavasti he eivät päädy törmäämään toisiinsa ja tappelemaan saaliista”, Sädesäihke mutisi hiljaa. Naurahdin hieman hänen väsyneelle mutinalleen. Samainen tilanne kävi yllättävän usein. Vaikka alue olikin suuri, useat tiesivät, että niillä saattoi olla paikkoja, joissa riistaa oli vain paremmin. Se johti siihen, että kaksi kissaa päätyivätkin samaan paikkaan aivan vahingossa.
“Niin. Emme halua, että nuo kaksi kynivät toisensa elävältä”, naukaisin ja lähdin hitaasti tassuttamaan suuntaan, johon oppilaat olivat pinkoneet. Sädesäihke pysytteli rinnallani samalla, kun tassutin pitkin askelin eteenpäin.
Nummen nurmi tuntui pehmeältä polkuanturoideni alla. Lämmin ja lempeä tuuli puhalsi pehmeästi turkkini lävitse. Tilanne tuntui pehmeältä. Kumppanini olemus oli tarkka, mutta hän kuitenkin antoi turkkinsa hipaista omaani. Katsoin häntä lämmöllä. Siitä olikin jo pieni hetki, kun olimme olleet tällä tavoin yhdessä.
“Pörriäistassu alkaa pian olla jo siinä vaiheessa, että on valmis tulemaan soturiksi. Hän on työskennellyt kovasti, mutta voisi kyllä hioa saalistustaitojaan.Hän tuntuu keskittyvän taistelutaitoihinsa toisinaan hieman liikaa”, kerroin oranssille soturille.
“Muurahaistassulla on vielä pitkä matka edessään. Hänen täytyy oppia vielä paljon ennen kuin hän on valmis saamaan soturinimensä”, hän kertoi ja nyökkäsin.
“Käyhän se järkeen. Hän on vielä melkoisen tuore oppilas. Ei ole ihme, jos hän ei ole vielä ennättänyt oppia kaikkea tarpeellista. Se vie paljon aikaa”, naukaisin hymyillen leppoisasti. Sädesäihke nyökytteli hitaasti.
“Niin. Toivon vain, että hän myös kasvaa henkisesti. Hänen tulee oppia vielä paljon silläkin tasolla”, hän selitti. Painoin tämän mieleeni. Muurahaistassu tarvitsi vielä henkistä ja fyysistä kasvua harjoituksissaan, joka kävi järkeen erityisen hyvin omasta mielestäni.
“Olen muuten erityisen ylpeä Kärpässoinnusta, hänkin on kasvanut paljon!” naukaisin innokkasti silmät säkeillen Sädesäihkeelle. Hän vilkaisi minuun hieman vaivaantuneena, joka herätti epämiellyttävän tunteen heti sisälläni.
“Eikö hän ole mielestäsi vähän… erikoinen?” kolli kysyi varovasti. Huokaisin syvään, jotten menettäisi malttiani.
“Erikoisuushan on vain hyvästä! Se tuo erilaisuutta kissojen välille!” kivahdin ja kumppanini käänsi katsettaan. Hän ei kai halunnut jatkaa enää asiasta, koska tiesi minun välittävän Kärpässoinnusta enemmän kuin mistään muusta. Hän oli rakkain pentuni, joka oli ainoa, joka oli selvinnyt.
“Niin, tietysti, tietysti”, kumppanini naukaisi ja hiljeni sitten vain kokonaan. Huokaisin hieman hiljaisesti. Miksi meidän välimme täytyi tuntua niin kireiltä? Emmekö voineet olla taas niitä huolettomia nuoria sotureita, joita olimme olleet vielä vähän aikaa sitten? Miksi kaikki oli muuttunut sillä tavoin niin lyhyessä ajassa?

Harjoitusten jälkeen en ennättänyt lepäämään erityisen kauaa ennen kuin lähdin jo uuteen partioon. Tällä kertaa se oli vain tavallinen rajapartio, joten minun ei ainakaan tarvinnut huolehtia saaliin nappaamisesta. Ja minähän olin ollut itse se, joka oli päättänyt laittaa itseni mukaan siihen samaiseen partioon.
“Onko kaikki hyvin, Käärmekulta?” hieman takanani kulkeva Tuikelintu kysyi ja otti minut kiinni. Hymyilin kermanvaalealle naaraalle ystävällisesti.
“Olen vain hieman väsynyt harjoitusten pitämisen jälkeen, älä huoli”, sanoin naaraalle häntää heilauttaen. Se oli totuus, ainakin suurimmalta osaa. Tietysti edelleen muistot kireydestä minun ja kumppanini välillä elivät edelleen mielessäni inhottavana loisena, mutta se ei vaivannut minua ainakaan aivan liikaa.
“Muista levätä tarpeeksi. Vaikka oletkin klaanin varapäällikkö, sinun tulisi pitää huolta terveydestäsi ja jaksamisestasi. Emme tahdo, että rasitat itseäsi liikaa”, naaras naukui lempeästi. Arvostin hänen huolenpitoaan, mutta se hieman vaivaannutti minua. Kyllä minä osasin pitää itsestäni huolta.
“Kiitos huolenpidostasi, arvostan sitä, mutta olen tosissani ihan kunnossa! Lepään kyllä heti, kun palaamme takaisin leiriin”, nau’uin rauhallisesti soturittarelle. Hän nyökkäsi minulle hymyillen.
“Selvä, mutta muista, että minulle saa tulla puhumaan, jos jokin vaivaa”, naaras naukaisi minulle vielä. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja hän jättäytyi sitten hieman taaemmas. Minä jäin johtamaan partiota eteenpäin rajalle ja sitten jäimme merkkaamaan rajaa. Se sai minut muistamaan kuinka tylsää partiointi todella monesti oli. Kävelimme vain jonnekin, merkkasimme rajoja ja palasimme takaisin.
Vilkaisin taakseni muihin partion jäseniin ja pohdin pitäisikö minun jutella heille. Mukana olevat Kallahämy, Tuikelintu ja Haukkakynsi kaikki tuntuivat keskittyvän kovasti vain rajojen merkkaamiseen. Olisin mielelläni halunnut keksiä jotain rupateltavaa muiden kanssa, jotta partio olisi ollut mielenkiintoisempi.
“Haukkakynsi, toivoisitko sinäkin saavasi joskus oppilaan?” kysyin ohi kulkevalta naaraalta. Hän käänsi ruskean katseensa minuun ja hymyili.
“Olisihan se mukava päästä opettamaan klaanin nuorisoa, mutta en tiedä onko opettamista tehty minua varten. Pärjään hyvin myös tavallisissa soturin tehtävissä”, vaaleanruskea naaras naukaisi hymyillen. Nyökkäsin hänelle. Haukkakynsi oli aina ollut mukava kissa. Olisin mielelläni antanut hänelle oppilaan, jos olisin vain voinut.
“Haluaisitko joskus tulla mukaan harjoituksiin Pörriästassun kanssa? Voiisit olla suurikin apu siinä”, kysyin naaraalta. Hän katsoi minua ilahtuneena.
“Tulisin mielelläni”, hän kehräsi ja tassutti sitten jatkamaan rajojen uusimista. Minäkin lähdin jatkamaan samaista tehtävää.

Katselin mietteliäänä, kun Muurahaistassu kiipesi oksalta seuraavalle. Kun hän alkoi olla jo korkealla, annoin hänelle ohjeeksi tulla alas.
Oppilas kuitenkin vänkäsi vastaan eikä minulla ollut vaihtoehtoa kuin varoittaa häntä putoamisen vaarasta. En aikoisi pakottaa kollia alas saatika seota hänen valintansa suhteen. Ei siinä olisi ollut mitään järkeä kuitenkaan.
“Sädesäihke luuletko, että voin hypätä tuolle seuraavalle oksalle?” pentu kysyi ja halusin kiljua tälle, ettei hän saisi riskeerata soturiuttaan sillä tavoin. Olin juuri avaamassa suuni kieltääkseni oppilastani mahdollisimman tehokkaalla tavalla, joka varmasti saisi hänet päästämään tyhmän ajatuksensa mielestään ja kipuamaan alas.
En kuitenkaan ehtinyt avata suutani, kun Muurahaistassu oli jo ilmalennossa kohti maata. En osannut päättää oliko onni vai epäonni, että matkallaan hän osui pariin oksaan. Pidätin hengitystäni kuullessani ilkeän mätkähdyksen ja tassutin sitten katsomaan oppilaani ruhoa.
Hetken olin varma, ettei hän enää virkoaisi, mutta vieno liike tuon luomien alla ja sykkeen tahdissa pulpahteleva veri paljasti tämän olevan vielä elossa. Haavat eivät onneksi olleet suuria eikä meillä muuten ollut hätää. Minun pitäisi saada hänet vain hereille.
“Muurahaistassu, herää. Koeta herätä”, nau’uin hieroen tämän kylkeä nenälläni. Yhtäkkiä tuon rinta kohosi pari kertaa hätäisesti ennen kuin hän alkoi hengittää tasaisemmin.
“M-mitä?” kolli naukui räväyttäessään silmänsä auki. Autoin toista, jotta tämä pääsi hieman parempaan asentoon ja pystyi tarkastelemaan kunnolla oloaan.
“Putosit puuhun kiivetessäsi”, totesin vakavana. En ollut varma muistiko oppilaani tapahtumia vai oliko hetkellinen tajuttomuus vienyt häneltä muistikuvat putoamista edeltävistä tapahtumista.
“Tiedän kyllä mitä tapahtui”, Muurahaistassu ärähti noustessaan pystyyn. Huomasin tuon varovan yhtä käpäläänsä.
“Meidän on parasta palata leiriin. Leimusilmä voi tutkia sinut ja-”
“Ei tarvitse. Olen ihan kunnossa”, tummaturkkinen oppilas naukaisi pudistellessaan turkistaan lehtiä. Tuon lihakset liikkuivat ihaltavasti turkin alla enkä voinut olla olematta hiukkasen ylpeä hänen tarmokkuudestaan. Se kuitenkin saattaisi vielä koitua tämän kohtaloksi.
“Jos niin sanot. En kuitenkaan ota vastuuta, jos satutat itsesi uudestaan”, huokaisin ja istuuduin alas. Muurahaistassu kuitenkin näytti hieman hankalalta siinä seisoskellessaan. Häntä selvästi särki naarmuihin ja tassuun, jota tämä varoi. Toisaalta nuorukaisen sisu käski koittamaan vielä.

//Muuraaja?

”Minä haluan taistella”, turhautunut nurinani varmasti herätti muutamia eläimiä, jotka olivat koloissaan. Katseeni kuitenkin kirkastui hieman, kun Sädesäihke selitti, että puita voisi käyttää myös hyvin taistellessa.
”Kokeilepas tarttua runkoon”, mestarini osoitti hännällään tammeen päin.
Lähestyin suurta puuta epäilevästi, mutta sain tassuni kuitenkin siihen melko hyvin kiinni.
”Hyvä, nyt kokeile laittaa etutassusi puun sivuille, ja ponnista takatassuilla ylöspäin.” Sädesäihkeen neuvot vaikuttivat kovin yksinkertaiselta siihen nähden, että kiipesin pystysuoraa seinää ylöspäin. Asetin tassuni puun rungon sivuun ja ponnistin takajaloillani vuoron perään. Yllätyksekseni kynsiini ei sattunut juuri lainkaan, ja pystyin jäämään roikkumaan puun rungolle, sillä alimmalle oksalle oli vielä lyhkäinen matka.
”Hyvää työtä Muurahaistassu. Kokeile nyt päästä oksalle”, jatkoin kiipeämistä ja sain itseni tarpeaksi ylös ponnistettua, että nousin puun alimmalle oksalle.
Katsoin puusta alas. Huomasin, että olin huomattavasti Sädesäihkeen yläpuolella. Arvioin matkaa alas ja seuraavalle oksalle, niinkuin mestarini oli juuri hetki sitten ohjeistanut. Hän antoi minulle päätösvallan, halusinko jatkaa kiipeämistä vai laskeutua alas. Päätin nousta, sillä mitä hyötyä olisi taistelussa toisen niskaan hyppäämisessä, jos en samalla murskaisi tätä alleni. Tai vielä pahempaa, jos se huomaisi minut.
Pudistin päätäni ja keskityin hyppäämiseen. Yritin laskea tarvitsemaani hyppyvoimaa ja tasapainoa päästäkseni seuraavalle oksalle. Ponnistin, toivoin parasta, sain tassuni osumaan oksaan ja toisen takajalkani. Pienimuotoinen paniikki iski, kun huomasin, että yksi tassuistani ei ollut osunut oksaan. Onneksi sain sen vedettyä melko helposti oksalle. Päätin hypätä seuraavalle oksalle, ja sitä seuraavalle, koska ne olivat lähekkäin.
Seuraava väli oli varmaan pari ketunmittaa. Aprikoin hyppyä hetken, mutta en päässyt tulokseen.
”Sädesäihke, luuletko, että voin hypätä seuraavalle oksalle?” En itse uskonut pystyväni, polkuanturoihini oli alkanut sattua kaarnasta ja takajalkojeni voimat olivat laskeneet jonkun verran. Sädesäihke ei edes kerennyt vastata, ennen kuin olin itse saanut päässäni tehtyä päätöksen. Jalkani tuntuivat jäykiltä, mutta ponnistin silti. Pitihän minun nyt yrittää yllättää mestarini. Hyppyni jäi kuitenkin lyhyeksi, joten putosin alaspäin. Osuin yhteen heiveröiseen oksaan, joka jatkoi kanssani matkaa alla olevaan puskaan. Tiesin että selälleen laskeutuminen olisi turvallisempi vaihtoehto, joten suljin silmäni ja toivoin parasta. Tunsin lehdet ja tikut turkissani, kierähdin puskasta puun runkoa päin, mutta löin siihen pääni…

//Murkku siis menetti tajuntansa hetkeksi, mutta ei saanut pahempia vammoja, kuin nyrjähtäneen nilkan ja naarmuja.

Jäin katselemaan, kun Laventelitaivas kaivoi nappaamalleen saaliille kuoppaa enkä saanut kiinni hänen sanoistaan. Jäin katselemaan hieman urposti räpytellen silmiäni kunnes Laventelitaivas tajusi itse toistaa.
“Pitäisikö yrittää syvemmältä metsästä?” naaras kysyi neutraalihkolla äänellä. Hymyilin väkinäisesti ja katsoin naarasta silmiin.
“Se on hyvä idea”, vastasin ja nyökkäsin reittiä kohti. Laventelitaivas tassutti ilmeettömästi edelleni. Annoin hänen johtaa, koska mikä minä olin vänkäämään johtopaikasta vanhemman soturin kanssa etenkin partion alun jälkeen. Partion loppuun saakka kumpikaan ei juuri sanonut mitään. Vilkuilimme vain toisiamme hiukan, Laventelitaivas närkästyneenä ja minä anteeksipyytelevänä. Koin edelleen suuttumiseni olleen täysin oikeutettu, mutta en silti olisi saanut aiheuttaa toiselle kissalle pahaa oloa.
—
Aika kului nopeasti ja pian seisoin jo leirin keskellä koskettaen Muurahaistassun kanssa kuonoja. Siinä hetkessä olin ollut toiveikas, mutta pian minulle valkeni kuinka hankala oppilas Muurahaistassu osasi olla. Sain olla kokoajan torumassa tätä jos mistäkin, mutta kyllä meillä joskus myös harjoittelu sujui.
Emoni, Sypressikuiske, oli opettanut minut antamaan kissoille toisen mahdollisuuden. En myöskään voinut vain antaa periksi nuoren kissan kouluttamisessa, kun tämän edistyminen oli pistetty kokonaan minun tehtäväkseni. Rakastin opettaa nuorukaisia, mutta Muurahaistassu todella koetteli hermojani päivä päivältä.
“Ajattelin, että tänään voisin katsoa hieman kiipeilytaitojasi”, naukaisin. En itse ollut kiipeilymestari, totta puhuen en varmaan edes pysyisi oksalla pystyssä. Voisin kuitenkin katsoa mihin Muurahaistassun taidot asettuivat pohjatasollaan ja suunnitella hänelle sitten vieläkin enemmän personalisoituja harjoituksia.
“Oikeastiko? Minä haluan taistella!” pieni tummaturkkinen kissa nurisi harmissaan. Värisytin viiksiäni ja istuuduin suurehkon tammen viereen, joka näytti erinomaiselta harjoituspuulta. Pääsisin varmasti itsekin jopa yhtä oksaa korkeammalle tönkön kehoni kanssa.
“Kiipeily on tärkeä osa opetusta. Voit hyvinkin joutua käyttämään puita taistellessa”, sanoin ja viittasin kohti tammen runkoa, “Saattaa hyvin tulla tilanne, jossa taistelet itseäsi isompaa koiraa vastaan. Silloin kiipeilytaito voi auttaa pakenemaan tai saatat pystyä tiputtautumaan vastustajan selkään yllättäen sen. Yllätys on aina hyvästä.”
Muurahaistassu katsoi puuta nyt uusin silmin. Hän selvästi näki esittämäni mahdollisuudet ja tyytyi kokeilemaan.
“Puut ovat sateella hyvin liukkaita, mutta nyt on ollut kuivaa. Kokeile tarttua runkoon kynsilläsi”, ehdotin kannustavaan sävyyn.

//Murkku?

Kujekulta painautui kumppaninsa tuttuun turkkiin ja päästi ilmoille raskaan, turhautuneen huokauksen.
“Muurahaistassu on ihan mahdoton! Onko liian myöhäistä antaa hänet vaikka Kimalaistoiveelle riesaksi?” Kujekulta mutisi, kuin olisi juuri nielaissut kasan ampiaisia. Järviloisteen häntä piirteli Kujekullan selkään kuvioita, mutta ärsyyntynyt naaras huiskaisi kollin hännän alas. “Kujekulta-rakas, hän on vasta pentu. Et sinä voi sanoa meidän pennuista noin”, Järviloiste naukaisi tyypilliseen vakavaan tapaansa. Naaraan suu vääntyi mutruun, kolli oli joskus niin ärsyttävän tosikko!
“Älä viitsi, älä väitä ettetkö sinä menettäisi hermoja jatkuvasti”, Kujekulta tiuskaisi. Miksi Järviloiste ei voinut ymmärtää, että Muurahaistassu koetteli hänen valmiiksi ohuita hermojaan suunnilleen jokaisena päivänä. “Hän on aivan uskomaton valehtelija! Jos minä voisin, antaisin korvatillikan, jos toisenkin-” “Kujekulta, väkivalta ei ole mikään ratkaisu. Ehkä Korppitähden pitäisi pitää hänelle mikään puhuttelu?” soturikolli keskeytti kumppaninsa. “Väkivalta ei ole mikään ratkaisu”, Kujekulta matki kumppaniaan kimeällä äänellä ja puuskaisi vahvistaakseen sanoja. Kolliksi Järviloiste oli turhauttavan vätys eikä Kujekullan tulinen sielu aina osunut yksiin kumppaninsa oman kanssa. Järviloiste ei kuitenkaan reagoinut mitenkään oman kumppaninsa vouhkaamiseen, vaan kollin katse oli tyyni, kuin lehtikadon sydänaikaan jäätynyt järvi – yhtä tasainen. “Oliko vielä muuta vai pitäisikö meidän tehdä jotain, että Muurahaistassu ei jatkaisi valehtelujaan?” naukaisu tuli kollin suusta hieman viileästi ja Kujekullan teki mieli vastata siihen tiuskaisulla, mutta naaras tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. “Mene sinä, minua ei kiinnosta jutella Korppitähdelle. Hän petti isän”, Kujekulta mutisi ja käänsi kollille selän lähteäkseen. “Miten te voitte olla Lieskakajon kanssa molemmat yhtä pitkävihaisia?” Järviloiste kysyi yllättäen ja sai Kujekullan pysähtymään. Naaraan rinnassa majaileva sydän alkoi sykkiä kiihtymyksestä yhä vauhdikkaammin ja lopulta naaras kääntyi ympäri. “Mitä sinä sanoit?” Kujekulta kysyi hieman vihaisemmin ja siristeli silmiään. Kuinka Järviloiste kehtasi kääntyä häntä vastaan! “Että sellainen pentu, kuin isänsä”, Järviloiste totesi tylysti. “Sellainen pentu, kuin isänsä.. No siinä tapauksessa oma isäsi oli varmaan koko Eloklaanin uuvuttavin kissa. Olisin minäkin kuollut, että ei tarvitsisi kuunnella tuollaista turhanpäiväistä pätemistä!” Kujekulta sylkäisi ja katsoi kumppaniaan silmät palaen. Vesi sammutti kuitenkin palon nopeasti ja Kujekulta astui häpeissään varovaisesti lähemmäksi, mutta Järviloiste työnsi naaraan voimakkaasti syrjään. Naaras horjahti ja yritti pitää askeleensa, mutta kompastui yllättävän eleen myötä syrjään.
“Tätäkö sinä haluat? Että heittelen sinua pitkin lattioita, puhun tylysti ja sen jälkeen korjaan kaiken flirttailemalla? Katoan näköpiiristäsi ja palaan sitten taas joskus? Luuletko, että minä en ole nähnyt sinua ja sitä erakkonaarasta?” kolli pamautti ja katsoi kumppaniaan tyhjästi.
“Järviloiste.. Mi-minä…” Kujekulta takelteli, mutta kaikki sanat olivat kadonneet hänen mielestään. Anteeksipyyntökään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.
“Anna olla, Kujekulta. Anna olla.” Sen sanottuaan Järviloiste marssi takaisin aukiolle jättäen Kujekullan tuijottamaan kumppaniaan suu ammollaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Kujekulta tunsi itsensä täysin sanattomaksi ja ennen kaikkea neuvottomaksi. Tätä hän ei voisi korjata tuomalla tuoresaalista.

Luikin nopeasti omille teilleni ennen kuin minun täytyi suoraan vastata Kujekullan kysymykseen. En olisi halunnut valehdella hänelle, mutta en myöskään joutua suurempiin ongelmiin veljeni kanssa. Kyyristyin oppilaidenpesän seinämän lähelle.
“Rusakkotassu, tulisitko pois sieltä puskasta ja partioon?” Uskolintu huikkasi minulle lempeään sävyyn. Nyökkäsin ja työntäydyin takaisin aukeammalle. Loikin mestarini perässä Kääpäpunan ja Mehiläislennon luokse.
Koitin päästä leiristä ulos niin nopeasti kuin kykenin, mutta muut hidastelivat hiukan. Pian olimme kuitenkin jo niin syvällä metsässä, että saatoin hengähtää. Kuljin partion kärjessä Kääpäpunan kanssa, sillä meidän oli tarkoitus saalistaa eikä silloin johtajalla ollut niin kovasti väliä.
“Haluatteko te jatkaa kaksin eteenpäin, jos minä ja Mehiläislento kierrämme tuolta suunnalta?” Uskolintu kysyi nyökäten suuntaa kuonollaan. Sehän sopi minulle, joten nyökyttelin taas. Saisin tutustua uuteen kissaan!
“Onko sinulla jotain erityisiä taitoja? Minä olen tosi nopea!” ilmoitin raakkuvasti Kääpäpunalle, joka näytti hiukan hermostuneelta jäädessään minun kanssani kaksin. Ei se kuitenkaan haittaisi, koska minä olin ihan mukava!
“Osaan joitakin yrttejä”, Kääpäpuna naukui. Hän vaikutti hiukan ujolta, mutta saisin hänet varmasti kertomaan tosi paljon itsestään! Toisaalta, jos toinen oli hiljainen voisin kerätä kaiken huomion itselleni.
“Mitä tämä kasvi sitten tekee?” kysyin ja ryntäsin puskan luokse, josta nousi pitkiä karhean näköisiä lehtiä. Kirpeä haju iski nenääni ja nyrpistin sitä vähän, “Haisee tosi pahalle!”
“Se on hierakkaa, käytetään haavoihin”, kolli naukui ja katseli muualle. Hän taisi etsiä saalista, mutta minua ei jaksanut se nyt kiinnostaa.
“Mikä tämän nimi on?” kirkaisin löytäessäni pitkän kasvin, jolla oli kellertävät kukat. Se vääntyi hieman tuulessa ja oli asettautunut aika mukavasti edessämme aukeavalle niitylle.
“Se on kultapiiskua”, soturi kertoi, vaikkei näyttänyt nauttivan kamalasti tiedustelustani. En välittänyt, koska halusin vain tietää lisää!
“Entä tämä?” kysyin ja loikin hiukan samannäköisen valkoisen kukan luokse. Sen varsi oli pitkä ja vankka. Kävin siihen kiinni hampaillani saaden pahanmakuista nestettä suuhuni. “Yök!”
“Siankärsämöä”, Kääpäpuna tokaisi, kun yritin saada makua kieleltäni. Onnistuin kuitenkin nielemään sitä ja aloin yökkäillä hurjasti. Kehoni vapisi, kun mitään ei tullut ulos. En ollut syönyt vielä tänään, joten syljin ulos pelkkää limaa.
“Se ei ole vaarallista, mutta parasta palata leiriin”, kolli naukui huolestuneen näköisenä. Nyökkäsin ja pudistelin turkkiani. Ehkä minun täytyisi hiukan miettiä mitä pistin suuhuni.

”Se /ei/ ole sinun asiasi!” Rusakkotassun kysymys osittain tulistutti ja toisaalta pöyristytti minua. Tällä kertaa olin Rusakkotassussa miltei kiinni, kynnet esillä ja hampaat valmiina.
”Varo sanojasi senkin-”
”Rusakkotassu? Oletko kunnossa, kuulin mestariltasi tapahtuneesta”, Kujekullan huuto pakotti minut keskeyttämään itseni, perääntymään ja ilkeästi mulkaisemaan siskoani.
Kujekulta näki meidät. Hän tuli heti Rusakkotassun viereen. Äitini katseli minuun arvelevasti, muttei vihaisesti.
”Rusakkotassu, pyysikö Muurahaistassu anteeksi? Pidän hänelle puhuttelun tämän jälkeen.”
En katsonut tarkasti, taikka kuunnellut mitä tapahtui. Tiesin jokatapauksessa, että olin tuomittu äitini kanssa puhumiseen. Kuitenkin huomasin, että Rusakkotassu oli yhtä-äkkiä poissa. Hän ei toivottavasti ollut kertonut mitään, muuten joutuisin satuttamaan häntä uudelleen.
”Muurahaistassu, tulehan tänne”, typerä Kujekulta.
Käännyin ympäri, poistuin hetkeksi hänen näköpiiristä ja viilsin itseäni nenän viereen. Irvistin ja pyyhin veren lehteen. Olin nyt valmis menemään Kujekullan puheille.
”Muurahaistassu, kerropas mitä tapahtui. Tiedän jo siskosi mestarin näkökulman, nyt haluan kuulla sinun.”
”Olimme taidteluharjoituksissa, kun typerä siskoni osui minuun kynsillä! Sitten halusin vain kostaa”. Nuolin tassuani ja sitten kohtaa, jota olin äsken viiltänyt. Kujekulta ei ollut vielä huomannut sitä, joten sain tuoreimmat veret siitä pois.
”Katso vaikka, tuossa se haava on!” Näytin äidilleni mukamas Rusakkotassun aiheuttamaa viiltoa.
”Tuo kyllä näyttää melko tuoreelta haavalta”, höh… selitykseni ei mennyt läpi.
”Minä osuin vahingossa parantajan pesän oksaan, silloin kun pyysin Rusakkotassulta anteeksi.”
Kujekulta näytti epäilevältä, mutta nyökkäsi hetken päästä turhautuneena antaen luvan lähteä.

Leimusilmä selitti siitä, miten oli itsekin ollut klaanin ulkopuolinen kissa aikoinaan, mutta oli sittemmin löytänyt paikkansa Eloklaanin parista. Kääpäpunalle tieto tuli hieman yllätyksenä, koska hän ei ollut monesti ajatellut Eloklaanin sisältävän paljoa muita kissoja, jotka olisivat alun alkaen tulleet klaanin ulkopuolelta.
“Haluatko sinä olla Eloklaanin kissa?” Leimusilmän kysymys sai Kääpäpunan jopa pohtimaan. Hän piti todella Eloklaanista ja tahtoi olla kyllä osa sitä, mutta ulkopuolisuuden tunne tuntui jatkuvasti rikkovan murusia siitä tahdosta pois. Kolli halusi tuntea olevansa osa Eloklaania samalla tavoin kuin muutkin.
“Kyllä minä haluan olla, mutta haluavatko muut minua Eloklaaniin, jos en osaa kantaa korteani kekoon? En halua muiden ajattelevan minua vain haittana…” hän mutisi hiljaa ja pyyhki roskat ulos pesästä. Aurinko paistoi ulkona pilvien takana ja loi pitkiä säikeitä valoa pitkin paikkoja.
“Mutta jos se tuottaa sinulle iloa, voisin tulla toisinaan avustamaan sinua tänne. Ellet siis löydä itsellesi uutta oppilasta, jolle voisit antaa ne samaiset tehtävät”, Kääpäpuna ehdotti hiljaa. Se olisi tuonut hänellekin iloa – tieto siitä, että hänestä olisi edes jotain apua jossakin päin klaania.

//Leimu?

Onneksi Korpikaste oli pelastamassa minut itseltäni, kun tajusin juuri teititelleeni Varpulaulua nolon kompastumiseni jälkeen. Taisin olla tokkuraisempi kuin olin ajatellut. Siirryin ilomielin kävelemään Korpikasteen rinnalle, ja kehräsin naaraan pukatessa minua ystävällisesti päällään. En kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takanamme tulevan Varpulaulun suuntaan, joka oli nyt saanut seurakseen Korpikasteen oppilaan Kehrätassun. Kaksikko näytti onneksi tulevan juttuun.
Kuutamo valaisi öistä kulkuamme metsän halki. Tuuli kuljetti mukanaan valjua Kuolonklaanin hajua, mikä sai kaikki valpastumaan. Jopa minut, vaikka en tahtonutkaan nähdä rajanaapureitamme vihollisena. Jos heidät vain saisi kuuntelemaan järkeä, voisimme lakata murehtimasta rajoista ja niiden luomista jännitteistä…
“Onpa ihmeellinen sattuma, että Käärmekulta sattui laittamaan juuri meidät samaan partioon”, tokaisin Korpikasteelle, joka nuuhki ilmaa korvat pystyssä. Naaras vilkaisi minua sen näköisenä, että tiesin heti hänen vaikuttaneen jotenkin varapäällikön valintoihin. Pudistelin päätäni huvittuneena.
“Onko sinulla siihen jotain valittamista?” soturitar kysyi kulmiaan kohottaen.
“Ei ollenkaan. Minusta on mukava olla täällä teidän kahden kanssa”, hymyilin hänelle aidon iloisesti, ja hetken mielijohteesta painauduin lähemmäksi hänen turkkiaan. Tuntui kuin välillämme olisi säkenöinyt kipinöitä karvojemme koskettaessa toisiaan. Kanttini ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja kun tiellemme osui taas iso juuri, siirryin kauemmaksi Korpikasteesta väistääkseni sen. *Todella sulavaa, Kortetuike*, moitin itseäni hiljaisesti päässäni.
Kohtapuoliin olimme aivan rajan tuntumassa. Korpikaste kutsui Kehrätassun eteen ja ryhtyi antamaan tälle neuvoja rajojen merkitsemiseen. Varpulaulu oli hivuttautunut hissukseen rajalinjaa pitkin hieromaan poskeaan johonkin pensaan oksaan jättääkseen siihen hajuaan. Pysähdyin hetkeksi katsomaan hänen sulavalinjaista hahmoaan, joka melkein uppoutui osaksi metsää. Puiden välistä kajasti kuitenkin sen verran kuunvaloa, että se sai kollin tumman turkin muuttumaan ihan hopeaiseksi.
Räpyttelin hieman hämmentyneenä silmiäni, kun tajusin tuijotukseni kestäneen vähän liian pitkään. Ravistelin nopeasti itseäni ja päätin mennä jututtamaan Varpulaulun Korpikasteen ollessa kiireinen Kehrätassun kanssa.
“Te näytitte tulevan hyvin juttuun Kehrätassun kanssa”, naukaisin astellessani Varpulaulun lähelle ja ryhtyessäni nyhtämään ruohoa kynsilläni jättääkseni merkkejä rajan pintaan. “Oletko miettinyt, haluaisitko itse joskus oppilaan?”

//Varpu tai Korpi?

Korpikaste oli päättänyt ottaa minut, oppilaansa Kehrätassun ja Kortetuikkeen mukaansa yöpartioon. Minua se ei haitannut eikä näyttänyt haittaavan Kehrätassuakaan. Nuorukainen tutki yöllistä metsää nenä väristen, korvat ylhäällä ja häntä jäykkänä.
Muistin hyvin miltä tuntui olla nuori ja kokea uusia asioita päivittäin. Tunsin lämmön leviävän sisälläni. Tunsin hassua siettä nuoreen kissaan, vaikken edes tuntenut tätä. Ehkä löytäisin oman paikkani klaanissa nuorten parissa.
Toivo järkkyi, kun kylkeni levitti sähköisiä tuntemuksia pitkin kehoani. Kortetuike oli horjahtanut kylkeäni vasten juureen kompastuttuaan. Hätkähdin ja karvani nousivat pystyyn kuin tapatuma olisi säikäyttänyt minut vaikka tosiasiassa tunsin vain jännitteen minun ja toisen kollin välillä.
“Anteeksi, pitäisi katsoa mihin astun”, Kortetuike naurahti vilkaisematta minuun. En katsonut häneen, minun ei tarvinnut. Tiesin, etten saisi mitään irti hänen ilmeestään kuitenkaan. Kolli oli kuten muut, taitava näyttelemään. En voinut tietää varmaksi, mitä hänen päässään liikkui.
“Tämä yöpartio tuli vähän puskista, mutta on mukavaa olla täällä juuri teidän kanssanne”, soturi jatkoi. Hämmennyin hiukan tämän käyttämästä muodollisesta kielestä, sillä Korpikaste ja Kehrätassu kulkivat hiukan meidän edellämme enkä ollut varma olivatko he edes kuuloetäisyydellä Kortetuikkeesta. Teitittelikö hän minua?
En uskaltanut sanoa mitään. En oikeastaan edes tiennyt mitä olisin sanonut. Katsoin vain nopeasti Kortetuikkeeseen, kun en enää jaksanut koittaa olla katsomatta. Kollin silmät kimmelsivät kuutamossa ja hänen turkkinsa loisti kuin lumi lehtikatona. Turkkiani kuumotti.
Yllemme laskeutunut vaivaannuttava hiljaisuus päättyi, kun Korpikaste käännähti paikoillaan. “Kortetuike! Voitko tulla tähän eteen, haluan kysyä sinulta vinkkejä mestarointiin?” naaras naukui. Vasta nyt minulle valkeni kuinka Kortetuike ja Korpikaste katsoivat toisiaan. Soturin kiilatessa eteen ja Kehrätassun jäädessä minun rinnalleni kaksikon turkit miltei hipoivat toisiaan ja Korpikaste hieraisi päätään kollia vasten.
“Sinä olet siis mestarini veli”, Kehrätassu naukui minulle. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan joutuessaan minun rinnalleni mestarinsa sijasta, mikä herätti minussa taas pientä toivoa. Hymyilin ja nyökkäsin.
“Onko tämä ensimmäinen yöpartiosi?” kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi tohkeissaan. Hänen innostuksensa oli niin viatonta ja herkkää. Jatkoimme jutustelua, kun partio eteni kohti rajaa. Kiitin aivojani yhteistyöstä, kun kerrankin osasin puhua ventovieraalle kissalle ja olla edes hiukan edustava, vaikka pitkä turkkini olikin sekainen ja en muutenkaan ulkonäöltäni näyttänyt järin kunnioitettavalta.

//Korpi, Korte?

Havahduin hereille jonkun tullessa tökkimään minua. Olin melkein saanut unenpäästä kiinni, ja yritin hieman tokkuraisena tarkentaa katseeni Korpikasteeksi tunnistamaani hahmoon. Naaras oli herättänyt myös Varpulaulun ja patisti meitä nyt mukaansa yöpartioon.
En ruvennut kyselemään lisäkysymyksiä, vaan kampesin itseni ylös vuoteestani ja siistin pikaisesti valkoiset karvani, jotka sojottivat ihan miten sattuu erityisesti kylkieni kohdalta. Sen jälkeen seurasin sisaruksia aukiolle, josta Korpikaste nappasi oppilaansa Kehrätassun vielä matkaan.
Oma oppilaani Sielutassu – nykyisin Sielukaiho – oli nimitetty soturiksi vasta muutama päivä sitten. Naaras oli suoriutunut arvioinneistaan varsin mallikkaasti, ja minusta hänen oli ollut aika saada soturinimensä. Vaikka tulisinkin kaipaamaan hänen kouluttamistaan sekä jokapäiväisiä yhteisiä harjoitushetkiämme, olin hänestä suunnattoman ylpeä.
Korpikaste kulki partion kärjessä Kehrätassu kintereillään. Nuori kissa katseli uteliaasti ympärilleen nenä väristen, kun tuuli toi mukanaan metsän hajuja. Naamalleni levisi hieman huvittunut hymy; olin varmaankin ollut aivan samanlainen oppilaana. Kaikki uusi oli ollut ihmeellistä ja jännittävää.
Ajatuksissani olin kompastua maasta kohoavaan juureen ja horjahdin vieressäni kulkevaa Varpulaulua kohti. Osuin häneen pienesti, mutta korjasin nopeasti askeleeni ja vilkaisin häneen pahoittelevasti.
“Anteeksi, pitäisi katsoa, mihin astun”, naurahdin kollille. “Tämä yöpartio tuli vähän puskista”, jatkoin sitten ihan vain jutustellakseni. “Mutta mukavaa olla täällä juuri teidän kanssanne.”

//Varpu tai Korpi?

Häntäni nyki ärtyneenä, kun Sielutassu ilmoitti riemukkaasti heidän voitostaan. Hän oli onnistunut livetä ohitseni, kun olin keskittynyt hieman liian kauan veljeeni. Minun voittoni oli riistetty niin typerästi! Minun olisi kuulunut saada näyttää todelliset taitoni muiden edessä! Näyttää kuinka upeaksi kissaksi olin jo kasvanut!
“Eiköhän tämä sitten ollut tässä”, murahdin hiljaa. Sielutassu katsoi edelleen muihin ylpeänä suorituksestaan.
“Hyvä harhautus, Varpulaulu!” nuori naaras naukaisi tiimitoverilleen ja tuntui edelleen paistattelevan voiton tuomassa riemussa ja ilossa.
“Hieno suoritus kaikilta! Tämä taitaa kuitenkin riittää tältä kerralta ja voimme suunnata takaisin leiriin”, Kortetuike naukaisi. Nyökkäsin ja tuuppasin hieman päälläni Sielutassua liikkeelle. Lähdin sitten tassuttamaan eteenpäin edelleen pieni ärtymys rinnassani. Olisin todella tahtonut voittaa. Todistaa itseni kaikille! Todistaa itseni Kortetuikkeelle ja veljelleni etenkin! En voinut uskoa vieläkään, että olin antanut itseni harhautua sillä tavoin!
En jäänyt enää pitkäksi aikaa muiden seuraan päästyämme leiriin. Se osittain johtui vain häpeästä. En halunnut, että he huomaisivat ärtymykseni pienen häviön jälkeen. Olin soturi, Pimeyden Metsän tähden! En minä voinut vinkua kuin pikkupentu yhden häviön takia!

Työnsin pääni sotureiden pesään. Tutkin sen sisällä lepääviä kissoja hiljaa etsien kahta tiettyä tuttua turkkia massan seasta.
Ilta oli jo hämärtymässä ja olin luvannut Käärmekullalle ottavani oppilaani lisäksi mukaan myös kaksi muuta soturia yöpartioon. Sain valita heidät itse omasta pyynnöstäni. Varapäällikkö ei tainnut vain haluta kiistellä asiasta kanssani, koska hän oli vain huokaissut ja hyväksynyt pyyntöni heti.
“Kortetuike! Varpulaulu!” nau’uin hiljaa ja tökin kolleja vuoron perään. “Ei ole aikaa nukkua, lähdetään yöpartioon!”
Kortetuike kohotti päätään ja näytti siltä, että oli juuri ollut nukahtamaisillaan. Varpulaulu näytti sen sijaan olevan erityisen virkeä. Ehkei hän ollut vielä ehtinyt saada unen päästä kiinni?
“Tulkaahan nyt. Lähdemme yöpartioon kiertelemään rajoja! Ei meillä ole tässä koko yötä aikaa!” naukaisin ja hoputtelin soturit ylös ja ulos pesästä.
“Kehrätassu, tule! Aika lähteä!” huusin nopeasti oppilaalleni, joka jutteli vielä oppilaiden pesän suuaukolle sisällä oleville oppilaille. Hän käänsi päätään, sanoi pikaiset heipat ja tuli meidän luoksemme.

//Korte? Varpu?

Soturina olo ei ollut lainkaan sellaista kuin olin luullut. Ajattelin, että se oli pelkkää vapautta ja tavallisia askareita eikä harjoituksia ja typeriä kirppuja. Jouduin kuitenkin partioimaan tuplasti enemmän, sillä harjoituksista vapautunut aika meni nyt saalistamiseen ja rajapartiointiin. Pääsinhän toisaalta usein partioon ihan mukavien kissojen kanssa.
Nyt kuitenkin istuskelin leirin aukion laidalla yksikseni mietieskelemässä. En tarkkaan tiennyt mitä ajattelin, mutta ei sekään haitannut. Yksin oli hyvä olla.
Sitten kylkeäni tönästiin ja voimakas ääni tunkeutui korviini: “Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!”
Vilkaisin Sielukaihoon, joka oli nimitetty juuri viime auringonlaskun aikaan. Hän oli varmastikin tullut juuri ensimmäisestä partiostaan.
“En mitään”, vastasin hiukan töksäyttäen. Sielukaiho antoi minulle siitä hyvästä nopean kysyvän vilkaisun, mutta päätyi kuitenkin jatkamaan puhumista.
“Miten kissa voi edes miettiä “ei mitään”? Mietitkö silloin niitä sanoja vai mitä se oikein tarkoittaa?” naaras naukui valkoiset viikset värähdellen. Tämän viikset eivät olleet suorat kuten muilla kissoilla vaan taipuilivat suuntaan jos toiseen. Se teki hänen kasvoistaan kyllä heti kiinnostavampaa katsottavaa.
“En minä tiedä. Istun vain ja olen ajattelematta mitään”, vastasin hammasta purren. Kysymys ärsytti minua, koska minullakaan ei ollut mitään hajua vastauksesta enkä usko että kenelläkään muulla oli! En saisi siihen ikinä vastausta.
Ärsyyntymiseni ei kuitenkaan näkynyt ulospäin kuten ei mikään muukaan tunteeni. Vaikka kuinka yritin ilmaista tunteitani elein ja ilmein, tuntui melkein kuin kehooni olisi langetettu kirous estämään kaikkien tunteiden ulospääsyn.

//Seilu?

Tassuni kihelmöivät innostuksesta, kun oli viimein arviointini aika. Minun tulisi vain suoriutua tarpeeksi hyvin, jotta Kortetuike kokisi minun olevan valmis tulemaan soturiksi. Mutta sehän olisi helppo nakki! Minä olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi! Mikään ei enää estäisi minua pääsemästä arviointiani lävitse ja saamasta omaa soturinimeäni!
“No niin, Sielutassu. Tehtävänäsi on napata niin paljon riistaa, kun ikinä pystyt ennen auringonlaskua. Minä pidän sinua silmällä, mutta älä anna sen häiritä suoriutumistasi”, Kortetuike naukui, kun olimme astelleet ulos leiristä metsään. Päivä oli vasta alullaan, joten minulla olisi rutkasti aikaa tehdä suoritukseni. Ja minähän tulisi suoriutumaan ainoastaan hyvin!
“Jos mitään sattuu, olen aina lähistöllä, joten kutsu minua vain niin selvitämme asian”, mestarini naukui vielä. Nyökkäsin hänelle itsevarmana. En minä antaisi minkään mennä huonosti. Minä pääsisin tästä arvioinnista lävitse leikiten!
“Älä huoli, Kortetuike, minä pidän huolta siitä, ettei mikään tule tielleni!” naukaisin kuono korkealle kohotettuna ja katsoin silmät kimaltaen mestariani. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi sitten.
“Selvä, voit lähteä nyt suorittamaan”, hän naukaisi ja sen enempää hänen ei tarvinnutkaan sanoa, kun pinkaisin jo liikkeelle. Etsisin jokaisen saaliin koko reviiriltä ja kantaisin ne kunnialla leiriin! Tai ehkä nappaisin niinkin paljon, että en voisi kantaa kaikkea leiriin ilman apua!
Nuuskin ilmaa juostessani metsässä ja ryhdyin vähitellen hidastamaan tahtiani. Ryhdyin tekemään mielessäni kaaviota siitä, mihin minun olisi hyvä mennä ja missä järjestyksessä. Suunnittelin kulkevani ensin metsässä suunnaten kohti koivumetsää ja sieltä lähtisin kiertämään nummea.
Kuulin lähistöltä puheensorinaa, joka sai keskittymiseni karkaamaan hetkeksi. Lähestyin ääntä hiljaa ja huomasin partion. Siinä oli mukana Korppitähti, Hiilihammas, Järviloiste sekä Ahventassu. He taisivat olla tavanomainen rajapartio, sillä he suuntasivat kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olisin muuten tervehtinyt heitä, mutta minulla oli kiire saalistaa kaikki saalis metsästä!
Kipitin nopeasti metsää pitkin kohti astinkiviä, joiden kautta ylittäisin joen ja pääsisin koivumetsään. Samalla kuonooni kuitenkin kantautui varpusen haju. Kohotin kuonoani ja yritin selvittää hajun suunnan. Varpunen olisi oikein mainio saalis, etenkin, jos se oli oikein pulska!
Lähdin paikantamaan varpusta heti, kun sain hajun suunnan varmistettua. Innostus kihisi koko kehossani. Olin enemmän kuin valmis puremaan hampaani saaliiseen. Sen jälkeen voisin etsiä lisää hyvää saalista ja näyttää kaikille kuinka hieno soturi oikeasti olin!
Pian lintu ilmaantui näköpiiriini. Varmistin saman tien tuulen suunnan ja koetin varmistaa, että lintu ei voisi huomata minua millään tapaa. Tämä oli minulle tärkeämpää kuin mikään muu!
Lähestyin lintua takaapäin ja pidin katseeni siinä koko ajan. Laskin tassuni maahan höyhenenkevyesti ja pidin huolta siitä, että häntäni ei koskisi maata. En voisi antaa linnun huomata minua, en missään nimessä.
Jokainen askel tuntui vievän pienen ikuisuuden ja tuntui siltä, että olisin ollut kuita siinä samassa paikassa vaanimassa sitä samaista lintua. Mutta kuitenkin ponnistaessani sitä kohti sain linnun napattua kynsiini. Viimeistelin sen samaten nopealla ja siistillä tappopuraisulla, varmistaen saaliini.
Haudattuani linnun hyvään paikkaan, josta voisin hakea sen myöhemmin, lähdin suuntaamaan kohti koivumetsää. Ylitin joen ketterillä loikilla ja saavuin pian koivumetsään. Siellä yritin löytää heti uuden saaliin tuoksun.
Pian kuonolleni lehähti tuttu inha tuoksu. Orava. Sitä en varmasti nappaisi. En halunnut koskea edes kynnen päällä oravaa! Ne olivat ällöttäviä ja pelottavia ja niistä ei ikinä tiennyt, mitä niiden päässä liikkui!
Jätin siis oravan, vaikka tiesin, että se voisi olla virhe. En vain voinut alentua sellaiselle tasolle, että todella yrittäisin napata oravan. Siksi siis päätin jättää sen. Se oli täysin kiinni omasta kunniastani!
Sittemmin saaliin löytäminen tuntui vain hankaloituvan. Aina, kun haistoin saaliin hajun, tajusin, että aikaisempi saalistuspartio oli löytänyt jo samaisen eläimen, napannut sen ja vienyt sen mukanaan. Tämä siis olikin vaikeampaa, kuin olisi luullut.

Nummelta sain vielä kiinni yhden jäniksen, jonka jahtasin kiinni juosten. Suoritus oli ollut mielestäni oikein upea ja saatoin mielessäni vannoa, että Kortetuikekin oli minusta sillä hetkellä oikein ylpeä!
Kuolonklaanin rajan toisella puolella näin hiiren ja todella jäin pohtimaan olisiko ollut kannattavaa ylittää raja varmistaakeni riistan omalle klaanilleni. Kuitenkin rajan ylitys oli vakava rike, joten pitkän pohdinnan jälkeen päätin olla ryhtymättä siihen.
“Eiköhän tämä riitä”, Kortetuikkeen nauku kuului yhtäkkiä takaani. Käänsin päätäni ja kohtasin mestarini katseen. Hän hymyili minulle ylpeänä.
“Olet suoriutunut hyvin ja olet varmasti nälissäsi, joten jätetään tämä nyt tähän. Palataan siis hakemaan saaliisi, lähdetään takaisin leiriin ja menen sitten tekemään raporttini Korppitähdelle. Saat varmasti tietää tuloksesi myös pian”, valkea soturi naukui rauhallisesti. Siitä hetkestä olinkin jo varma, että olin suoriutunut hienosti ja pian minut jo nimitettäisiin täysivaltaiseksi soturiksi!
“Minusta suoriuduin hienosti! Olisi rike olla nimittämättä minua nyt!” vitsailin ja mestarini kehräsi hieman samalla, kun suuntasimme kohti paikkaa, jonne olin jättänyt nappaamani jäniksen.
“On hienoa olla itsevarma, mutta älä anna sen nousta päähäsi. Eloklaani tarvitsee rehtejä kissoja”, kolli naukui. Hymyilin hänelle leveästi.
“En anna, Kortetuike!”

Siistin turkkiani nopeilla sukaisuilla. En ollut varma, milloin minut nimitettäisiin, mutta tapahtuipa se milloin tahansa, tahdoin olla valmis! Halusin, että näyttäisin yhtä hyvältä kuin oikeasti olin! Toisin sanoen tahdoin, että muut kissat saattoivat vain katsoa minuun päin ja tuntea sen, että olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi ja saamaan täysivaltaisen soturin tittelin itselleni!
Pian kuuluikin päällikön, Korppitähden, kutsuhuuto, kun hän kutsui klaania koolle. Nuolaisin rintaani vielä parin kerran ja lähdin sitten nopeasti muiden seuraan kuulemaan päällikön sanaa. Nyt minut varmasti nimitettäisiin! Minusta tulisi hieno soturi!
Ryhdyin pohtimaan millainen soturinimestäni tulisi. Ehkä se olisi jotain pelottavaa, kuten Sielukita tai Sieluhämärä! Tai sitten jotain pehmeämpää, kuten Sielutupsu tai Sielukukka.
“-Sielutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?” yhtäkkiä Korppitähden puhe porautui paksun kalloni lävitse. Katsoin päällikköön silmät sädehtien.
“Lupaan!” ilmoitin rintaani pörhistäen.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sielutassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sielukaihona. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja innokkuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Korppitähti naukaisi hymyillen. Ympärilläni klaani alkoi hurrata raikuvasti ja tunsin ylpeyden virtaavan jokaisessa turkkini karvassa. Olin viimein soturi! Eloklaanin täysivaltainen soturi!
Loikin vasta nimitetyn ystäväni, Kärpässoinnun luokse virnuillen. Enää hän ei ollut minua edellä elämässä! Minä olin vähintäänkin hänen tasollaan nyt!
“Nyt minäkin olen soturi ja voimme tehdä vaikka mitä yhdessä!” intoilin ja naaras katsoi minua hieman hämmästellen. En tiennyt, mitä hän hämmästeli, mutta ei se minua kyllä kiinnostanutkaan.

Tuuli pörrötti turkkiani. Oli viileää, kuten öisin monesti olikin. Taivaalla oli pilviä, joten en voinut edes katsella tähtiä. Jouduin siis oikeasti keskittymään tehtävääni, eli vartioimiseen. Minun tuli pitää silmällä, ettei mitään hämärää tapahtunut sillä välin, kun muut nukkuivat. Esimerkiksi Kuolonklaanin yllätyshyökkäys Eloklaanin kimppuun. Se olisi ollut mielenkiintoista, mutta saatoin vain olla iloinen, ettei niin käynyt.
Pian ulos saapui Käärmekulta. Hän vilkaisi minua, mutisi jotain siitä, että lähti vain kävelylle ja katosi sitten jonnekin aluskasvillisuuden sekaan ja puiden taakse. Minnehän hänkin mahtoi matkata? Olikohan varapäällikkö koskaan pohtinut millaista olisi lähteä reviirin ulkopuolelle tutkimaan maailmaa?
Käänsin päätäni, kun kuulin ääntä pensaikosta. Oliko se Kuolonklaani? Kuitenkaan ilmassa ei ollut Kuolonklaanin hajua, joten asia ei voinut olla niin. Eikä se ollutkaan. Pensaikosta ilmaantui vain vaivainen hiiri. Katsoin sitä tarkkaan. Olisin voinut helposti loikata sen kimppuun ja napata sen pieneksi naposteltavaksi samalla, kun olin vahdissa. En kuitenkaan tehnyt niin. Miksi? Koska hiiri ei ollut siinä kauaa, enkä tiennyt sainko tehdä niin. Minun kuului keskittyä vain vartioimiseen.
Totta puhuen en ollut mikään parhain vartioimisessa. Olisin tahtonut tehdä jotain jännempää, mutta kai ulkona yön läpi istuminen oli myös jotain, jota soturin tuli osata tehdä. En tiennyt mitä varten, mutta ainakin nyt osasin senkin.
Katselin taivaalla hiljalleen ohitse lipuvia pilviä. Ne eivät päästäneet tähtitaivasta näkyville vaan peittivät sen kokonaisuudessaan paksun kerroksensa taakse. Olisin arvostanut edes pientä vilahdusta esi-isistäni. Tai etenkin emostani. Oliko hän minusta ylpeä nyt?
Liikehdin hieman paikoillani etsien parempaa asentoa ja kohtaa istua. En ollut koskaan tajunnut kuinka epämukavalta tuntui istua koko yö paikoillaan samassa kohdassa. Olisi siis parempi keksiä jokin hyvä kikka pitää itseni edelleen henkisesti hengissä pitkän yönkin jälkeen.

Kuljin ensimmäisessä partiossani soturina! Se oli minulle hieno hetki! Kuitenkaan en voinut täysin keskittyä, sillä vilkuilin jatkuvasti rajan toiselle puolelle ja pohdin, mitä kaikkea tuntematonta sieltä saattaisikaan löytyä.
“Sielukaiho, kuunteletko sinä lainkaan?” Talvikkitakku tiuskaisi. Vilkaisin naaraaseen hiljaa ja nyökkäsin.
“Kyllähän minä kuuntelen!” valehtelin pikaisesti. Pieni valkea valhe ei haittaisi, kunhan en olisi vahingossa jäänyt paitsi jostain tärkeästä. Enkä uskonut että se oli tilanne tällä hetkellä.
“Nyt on ollut rauhaisaa. En usko, että Kuolonklaanilla on mitään pahaa mielessään tällä hetkellä”, Tuikelintu naukaisi rauhallisesti. Aivan. He siis puhuivat Kuolonklaanista.
“Jos he uskaltautuisivat käpälälläkään meidän puolellemme, minä rökittäisin jokaisen heistä!” ilmoitin innokkaasti. Muut partion jäsenet vilkaisivat minua hieman eri reaktioin. En ollut varma pitivätkö he vitsistäni vai eivät.
“Suunnataan takaisin leiriin”, Talvikkitakku ilmoitti vai ja lähti tassuttamaan päin leiriä kommentoimatta vitsiini millään muotoa.
Seurasin siis vain hiljaa naarasta takaisin leiriin, jossa hän lähti tekemään raporttia jostain Korppitähdelle sillä välin, kun muut erkanivat kaikki eri suuntiin.
Huomasin Kärpässoinnun leirissä vähän matkan päässä yksin. Hän vaikutti olevan ajatuksissaan, mutta en uskonut pienen häiriköinnin häntä haittaavan, joten loikin hänen luokseen.
“Hei, Kärpässointu!” naukaisin pirteästi naaraalle ja istahdin hänen vierelleen lupia kyselemättä. Olimme ystäviä, joten en minä mitään lupia tarvinnut!
“Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!” vitsailin pirteästi ja tönäisin leikikkäästi ystäväni lapaa omallani.

//Kärpiäinen?

Leimusilmä kuunteli keskittyneesti Kääpäpunan vuodatusta siitä, miten tämä ei omasta mielestään sopinut soturiksi puuttuvien taitojensa vuoksi. Parantaja pani merkille sen, kuinka nuorempi kolli vältteli katsomasta häntä silmiin avautuessaan ja keskittyi sen sijaan siivoilemaan pesän lattiaa. Tämä ei selvästi ollut Kääpäpunasta mukava aihe, vaikka tuo olikin sen itse ottanut puheeksi.
Leimusilmä jatkoi hieman hajamielisesti laskutoimitustaan samalla, kun mietti, miten voisi kohottaa nuoren kollin itsetuntoa. Lopulta hän päätti olla miettimättä sitä liikaa ja naukui: “Jokaisella meillä on omat vahvuutemme. Hyvä soturi ei ole pelkästään sellainen, joka osaa taistella ja saalistaa. On oltava myös soturin sydän.” Hän alkoi koota laskemiaan timjameita siistimmäksi nipuksi. Kääpäpuna kuulosti edelleen siivoavan, mutta Leimusilmä aisti kollin kuitenkin kuuntelevan. Hän ajatteli, että ehkä asiasta keskusteleminen tuntuisi vähemmän vaivaannuttavalta, jos he kumpikin jatkaisivat omien töidensä parissa samalla. “Tiedätkö, minäkin olin ennen erakko. Elämäni alkutaival oli yhtä selviytymiskamppailua, enkä uskonut selviäväni näin pitkälle. Mutta löysin paikkani Eloklaanista Liljatuulen opissa. En ehkä osaa taistella tai saalistaa yhtä hyvin kuin muut klaanitoverini, mutta tiedän yhtä sun toista yrteistä ja parantamisesta. Olen myös aika hyvä kuuntelemaan muita.” Parantaja heitti Kääpäpunan suuntaan leikkisän katseen.
Leimusilmä pyyhki lehtimurut tassuistaan ja kääntyi katsomaan Kääpäpunaa: “Haluatko sinä olla Eloklaanin kissa?”

//Kääpä?

Taisteluharjoituksista huolimatta en tuntenut oloani kovinkaan itsevarmaksi. Ennemminkin ne olivat vain lannistaneet minua entisestään. Kallahämy kuitenkin ilmoitti kävellessämme takaisin leiriin: “Kerron Korppitähdelle sinun olevan valmis soturiksi.”
Lause ei ollut juhlava, mutta sai silti sisälläni innostuksen heräämään. Minut oli nimitetty oppilaaksi vähän Kiurusulan ja Tupsuturkin jälkeen, joten oli järkevää että saisin myös soturinimeni heidän perässään.
Ylpeys rinnassa kuplien astelin leiriin. En yleensä kantanut itseäni moisella ylepydellä, mutta juuri silloin en välittänyt muiden kissojen katseista vaikka yleensä välttelin huomiota kaikin tavoin.
“Emo”, nau’uin Käärmekullalle, mutta naaras heilautti häntäänsä häätäen minut kauemmaksi. Hänellä oli selvästi jotain muuta tekemistä, sillä hän puhui muutaman soturin kanssa.
Tassutin pois lannistuneena, mutta en vielä menettänyt koko toivoani kertoa jollekulle suurta uutistani. Näin isäni oranssin turkin vilahtavan ulos soturien pesästä. Pian minäkin asuisin siellä! ajattelin.
“Isä”, huikkasin, mutta Sädesäihke ei pysähtynyt. Hän ei näyttänyt kuulleen, sillä käveli vain lähtemässä olevan partion luokse tervehtien heitä. Purin hampaani yhteen ja toivoin, ettei suruni näkynyt ulospäin.
Eikö vanhempiani kiinnostanut? Olisiko minun pitänyt miettiä ennen kuin menin noin vain häiritsemään vanhempiani? Tassutin leirin aukion laidalle ja istahdin alas.
Pian olisi jo auringonlasku, joten seremonia voitaisiin järjestää. En varmaankaan ehtisi kertoa vanhemmilleni heidän kiireidensä vuoksi.
“Anteeksi, viitsisitkö auttaa minua?” Varpulaulu naukaisi katsahtaen minuun varovasti. Kallistin päätäni hiukan kuin kysyäkseni, missä kolli oikein tarvitsi apuani.
“Lupasin hakea sammalia Leimusilmälle”, kilpikonnakuvioinen kolli selitti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Tietysti voisin auttaa häntä. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä.
—
Palatessamme hiljaiselta sammalienhakuretkeltämme Korppitähti oli jo selvästi valmistautumassa klaanin kutsumisen aukiolle. Vilkaisin Varpulaulua ja kiristin tahtia. Laskin sammaleni niin nopeasti parantajan pesän eteen ja kiirehdin sitten lähemmäs.
“Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkiven läheisyyteen klaanikokousta varten!” Korppitähden suusta kajahti ennen kuin kerkesin selitellä käytöstäni Varpulaululle, joka oli jäänyt hämmentyneenä katselemaan perääni.
“Tänään on taas aika nimittää yksi uusi oppilas Eloklaanin täydeksi soturiksi. Kallahämy, onko Kärpästassu mielestäsi virallisesti valmis soturiksi?” Korppitähti naukui juhlallisesti. Kallahämy vilkaisi minuun ja katseemme kohtasivat. Emme koskaan ehtineet oikein tutustua kunnolla soturikoulutukseni aikana, mutta olin silti kehittänyt tietyntapaisen kiintymyksen naarasta kohtaan. Toisen silmissä ei kuitenkaan ollut pienintäkään kiintymystä.
“Kyllä, Korppitähti”, mustaturkkinen naaras naukui kuuliaisesti. Silloin kissojen huomio kääntyi taas minuun. En kuitenkaan vilkuillut ympärilleni vaan pidin katseeni ainoastaan Korppitähdessä.
“Siinä tapauksessa, Kärpästassu, ole hyvä ja astu eteen.”
Tassutin keskemmälle suoraan Korppitähden eteen selin klaanini kissoihin. Seuraavan kerran heitä katsoessani olisin soturi.
“Tähtiklaanin kautta minä Korppitähti Eloklaanin päällikkönä pyydän kaikkia eloklaanilaisia sekä esi-isiämme tunnistamaan tämän nuoren oppilaan taidot, joita hän on hionut viimeiset kuusi kuuta tullakseen klaanimme täydeksi soturiksi. Hän on opiskellut sinnikkäästi ja omaksuu jalot lakimme sekä kunnialliset tapamme. Kärpästassu lupaatko sinä, että suojelet klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö naukui. Jokainen sana tuntui vievän ikuisuuden. Halusin pois huomiosta, mutta samaan aikaan imin jokaisen päällikön lausuman sanan kuin se olisi ollut maailman viimeinen vesipisara keskellä kuivinta viherlehteä. Sydämeni pamppaili, sillä tiesin joutuvani puhumaan enkä ollut varma saisinko ääntäni kuuluviin. Mitä, jos tekisin itsestäni vain naurunalaisen kähäisemällä suuren karvapallon suoraan Korppitähden käpälien juureen?! Vedin kuitenkin henkeä ja avasin suuni.
“Lupaan”, naukaisin helpottuneena, että ääneni kantoi koko sanan kuuluville. Oli kuin sana olisi liittänyt minut nyt oikeasti klaaniin, vaikka olinkin asunut koko elämäni keskellä sitä.
Siirsin katseeni pois Korppitähdestä ja tulin huomanneeksi kuinka sotkuinen turkkini oli. Se oli täynnä sammalhippuja ja takkuja koko päivän töistä! Miten saatoinkaan olla niin huolimaton, etten sukinut turkkiani ennen soturimenojani?!
“Hienoa, kutsuttakoon sinua tästä lähtien Kärpässoinnuksi. Eloklaani kunnioittaa…”
Oli kuin aika olisi pysähtynyt tyystin. Ei ollut muuta kuin minä ja likainen turkkini ja kaikki minua tuijottavat silmäparit. Eloklaani kunnoittaa minun mitä? Mitä se voisi kunnioittaa? Minussa ei ollut mitään kunnioitettavaa!
“nopeuttasi ja sinnikkyyttäsi.”
“Kärpässointu, Kärpässointu, Kärpässointu!” kaikui kaikkialla ympärilläni. Olin kuulevinani huutajien äänissä sellaista ilkikurisuutta, mikä sai karvani nousemaan pystyyn. Korppitähti kosketti nenällään nenääni, mutta olin liian häkeltynyt tehdäkseni mitään.
Peräännyin varovasti Litteäkiveltä, mutta kääntyessäni kaikkien kissojen naamat tuntuivat liian… liian paljolta! Niitä oli liian monta! Liian ilkeitä! Kaikki niistä katsoivat suoraan minuun. Vain minuun.
Ne pilkkasivat minua, ne nauroivat. Näin sen niiden silmissä. Osa niistä hymyili. Ne pitivät minua pilkkanaan!
Nielaisin vaikeasti ja pysyin paikoillani täysin avuttomana. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Miksi kissoja oli kaikkialla? En minä kuulunut Eloklaaniin!
—
Yö oli hiljainen. En ollut ihan varma mitä soturimenojeni jälkeen oikein oli edes tapahtunut. Mieleni oli selvästi koittanut suojella minua viemällä muistoni elämäni tärkeimmästä illasta.
Nyt istuin häntä käpälien yli käärittynä vartiossa, joka jokaisen uuden soturin täytyi suorittaa. Kallahämy oli kertonut minulle siitä ehkä puoli kuuta aikaisemmin, mutta enää en kunnolla muistanut tarinaa. Muistin vain siitä tärkeimmän, valvomisen piti tapahtua hiljaa.
Vaikka viherlehti olikin tuloillaan, yö oli kolea. Pörhistelin karvojani itseäni lämmittääkseni, mutta siitä tuskin oli apua. Olin kuitenkin saanut putsattua pahimmat sammalhiput pois turkistani ja toivoin, että muut unohtaisivat etten ollut tehnyt sitä ennen soturinimeni saamista.
Emo ja isä olivat tulleet onnittelemaan minua jälkeenpäin. Olin edelleen hiukan harmissani, että en ehtinyt kertoa heille etukäteen mutta en jaksanut enää haikailla senkään perään.
Olisi voinut luulla, että koko yön mittainen valvominen olisi ollut minusta tylsää, mutta itseasiassa nautin siitä. Sain olla yksin omissa oloissani täysin omien ajatusteni kanssa. Pidin yksin olemisesta muutenkin, mutta yöllä se oli erityisen mukavaa.

Kirjoittaja: Saaga

Lyhyen parantajanpesävierailun jälkeen minut päästettiin taas soturintehtäviini. Solatassu oli halunnut kuulla kaiken “seikkailustamme” heti ensimmäisissä harjoituksissa, mutta käskin hänen odottaa kunnes palaisimme leiriin. Olihan se nyt ymmärrettävää, että nuori naaras oli kiinnostunut kaikesta epätavallisista tapahtumista, mutta harjoitukset valitettavasti oli pidettävä. Tiesin kuitenkin, että itse olisin käyttäytynyt aivan samanlailla oppilaana, joten annoin nuorukaiselle hiukan siimaa.
“Hienoa työtä tänään, Solatassu”, kehuin oppilastani päästessämme leiriin. Nyt hän saisi kuulla ketusta, jos vielä tahtoisi.
“Mielelläni kuulisin ketusta huomenna, minua väsyttää niin kovasti”, naaras naukui. Nyökkäsin ja annoin oppilaalle iloisen hymyn.
“Mene toki lepäämään, olet sen ansainnut. Kerron tarinan huomenna”, sanoin koskettaen nenälläni oppilaan korvaa. Tuo katsahti minua kiitollisena ja painui omille teilleen.
Olimme syöneet ennen auringonlaskun harjoituksia, joten en kehottaisi tätä syömään ellei hän itse haluaisi. Tiesin ainakin, että itselläni menisi yöunet, jos söisin juuri ennen nukkumaanmenoa.
“Olet hyvä mestari”, tuttu ääni naukaisi lempeästi vierestäni. Havahduin katselemasta Solatassun perään ja vilkaisin vierelleni tassuttanutta Syreenisumua.
Soturitar hymyili hellästi. Vastasin tuon hymyyn ja pukkasin lavallani toisen omaa. Turkkiemme koskettaessa tuntui kuin pienet lämpimät purot olisivat lähteneet virtaamaan lavastani ympäri kehoani saaden sen kihelmöimään.
“Et sinäkään hullumpi ole, onnittelut Tupsuturkin soturinimistysten johdosta. Olen pahoillani, etten ollut paikalla”, nau’uin kohteliaasti Syreenisumua silmiin katsellen. Tuon eriväriset silmät olivat hyvin kauniit ja saivat vatsani heittämään kuperkeikkaa.
Olin jo aikaisemmin huomannut erikoiset tuntemukset, joita koin Syreenisumun kanssa ollessani, mutta ne eivät tuntuneetkaan enää niin erikoisilta. Tajusin nimittäin tunteneeni samaa hassua kihelmöintiä ja perhosten lepattelua vatsassa viimekerran Mustikkapyörteen kanssa ollessani.
Se oli kuitenkin voinut myös johtua omituisesta läheisyydestämme. Toisaalta naaras oli ollut kylmissään ja tarvinnut apua. Ehkä se oli vain sattumaa, koska Syreenisumua kohtaan olin kantanut tunteitani jo pidemmän aikaa.

Kirjoittaja: Saaga

Huomasin Kortetuikkeen lähteneen ohitsemme hakemaan meidän esinettämme. Vilkaisin Sielutassuun, mutta hän näytti pärjäävän, joten lähdin kollin perään. Kuroin välimatkan kiinni hetkessä. Olin selvästi nopeampi kuin toinen, joten saavutin kohdettani.
“Varpulaulu!” Korpikaste kiljaisi kauempaa varoituksena Kortetuikkeelle ja onnistui myös hidastamaan minua hiukan. Heittäytyessäni kohti Kortetuiketta sain kuitenkin kollin maahan, vaikka välimatkaa olikin ollut. Kierin maassa toisen soturin ohi ja tein uuden hyökkäyksen mahdollisimman nopeasti.
Tällä kertaa sain – joskin vaivoin – pidettyä kollia allani hetken aikaa. Kortetuike kiemurteli kuin käärme konsanaan, mutta pidin painoni hänen päällään. Suunnittelin mitä tekisin seuraavaksi ennen kuin päätin antaa Kortetuikkeelle sen verran tilaa, että hän pääsi altani.
Meistä kumpikaan ei kuitenkaan kerennyt nousta, kun Korpikaste olikin jo minun kimpussani. Sisar oli loikannut kiinni minuun lennättäen minut irti tiimitoveristaan.
“Mene, Kortetuike! Hae aarre!” Korpikasteen riemastunut ääni kaikui korvissani.
Hetken ajan luulin olevani taas painajaisessani. Näin naaraan suuret kiiltävän valkoiset hampaat ja kuvittelin niiden iskeytyvän minuun. Seuraavaksi hän huutaisi solvauksia ja yrittäisi saada minut katumaan syntymääni.
Niin ei kuitenkaan käynyt vaan Korpikaste piteli vain minua maassa ja sanoi haastavaan sävyyn: “Etkö aio edes yrittää, rääpäle?”
Potkaisin naarasta mahaan ja koitin saada hänet yltäni, mutta en ehtinyt päästä vapaaksi kun voitonriemuinen huuto lopetti pelimme.
“Minä sain sen! Me voitimme, Varpulaulu!” Sielutassu iloitsi vastustajan esine käpäliensä juuressa. Silloin Korpikastekin päästi minut altaan ja Kortetuike tupsahti pensaista takaisin pienelle aukiolle, jossa olin jäänyt Korpikasteen alle.
Muut näyttivät iloisilta, mutta minä en saanut mielestäni painajaisistani tuttua kauhukuvaa sisarestani. Yritin kuitenkin hymyillä mukana onnitellessani Sielutassua voitostamme.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Olin paneutunut leirin laitamalle odottamaan mestariani, joka oli pyytämässä Rusakkotassua ja Uskolintua kanssamme taisteluharjoituksiin. Nuoremman oppilaan rusehtavat silmät kiilsivät ilosta, kun tämä loikki luokseni mestarimme perässään. Nousin hitaasti seisomaan.
“En voi uskoa, että pääsen taisteluharjoituksiin kun Muurahaistassun pitää nyppiä kirppuja klaaninvanhimpien turkeista!” ruskea turkkinen oppilas hehkutti. Väläytin pienen hymyn ja nostin sitten katseeni Kallahämyyn. Hän kertoisi varmasti mihin me menisimme harjoittelemaan.
“Lähdetään. Menemme tällä kertaa nummille”, Uskolintu maukui ja lähti tassuttamaan toisen soturin rinnalla ulos leiristä. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja kuin kuunnella Rusakkotassun innokasta höpinää. Huomasin tuon nenässä lyhyehkön haavan, joka oli jo miltei ummessa. Pohdin mistä se oli saattanut tulla etenkin kun kyseessä oli noin nuori oppilas. Hän oli ehkä juuri ja juuri ollut neljäsosakuun oppilaiden pesässä.
“Minä haluan esitellä sinulle hienon uuden liikkeen, jonka keksin!” naaras hihkaisi, mutta sai pian Uskolinnulta toruvan katseen.
“Pidä vielä kovempaa meteliä ja yksikään saalistuspartio ei saa kiinni mitään koko päivänä”, kollisoturi naukui. Rusakkotassu katsahti pois päin: “Anteeksi.”
Toinen oppilas oli hyvin pienikokoinen ja vaikka tiesin hänen täyttäneen jo 6 kuuta epäilin silti itseäni hiukan. Rusakkotassu oli vielä aivan pennun näköinen. Kyllä hän varmasti vielä kasvaisi, ajattelin.
“Oletko sinä hyvä taistelija, Kärpästassu?” Rusakkotassun huomio suuntautui minuun. Pienet häpeän väristykset kulkivat turkillani. En minä ollut. En kuitenkaan halunnut sanoa sitä toiselle oppilaalle.
“Ihan hyvä”, totesin hiljaa.
“*Ihan* hyvä ei riitä minua vastaan! Varmasti rökitän sinut niin kovaa, että palaat leiriin itkemään emollesi häviötäsi”, Rusakkotassu haastoi outo kylmä sävy äänessään. Luimistin korviani hiukan ja pidin katseeni erossa miltei kaksi kertaa minua pienemmästä oppilaasta.
“Rusakkotassu, koitahan käyttäytyä”, Uskolintu huokaisi edestämme. Hän oli selvästi tottunut Rusakkotassun luonteeseen. Toivoin, ettei naaras oikeasti tarkoittanut sanojaan.
“Noniin”, Kallahämy naukui, kun pääsimme nummien tasaisemmalle alueelle. Vilkuilin ympärilleni vehreässä ruohossa. Sen sekaan voisi painautua, mutta pitäisi varmasti olla samanvärinen turkki, jotta se oikeasti harhauttaisi vastustajaa enkä ollut nähnyt yhtäkään vihreää kissaa vielä lyhyen elämäni aikana.
“Aloitetaan”, Uskolintu naukui vilkaisten minuun kuin varmistaakseen, että sanoi juuri oikeat sanat, “Rusakkotassu, saat hyökätä ensin.”
“Muista kuitenkin, että vaikka Kärpästassun taidot eivät olisi loistavat, hän on silti sinua kokeneempi. Sinun täytyy käyttää enemmän päättelyä kuin esimerkiksi veljesi kanssa”, Uskolintu naukui paljastaen minut täysin. Tuntui kuin minulta olisi revitty turkki päältä. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja koitin vain valmistautua.
“Muista seisoa leveämmin, Kärpästassu. Aseta jalkasi niin, että Rusakkotassu ei pääse horjuttamaan sinua liikaa.”
Nyökkäsin mestarilleni ja asettauduin valmiiksi. Rusakkotassukin näytti valmistautuvan, joten terästin kunnolla aistejani. Nostatin karvani pystyyn. Rusakkotassun katse kiinnittyi lapaani, joten osasin heti väistää kun tämä loikkasi eteenpäin. Kierähdin maahan oppimallani liikkeellä ja koitin väistää toista oppilasta, mutta kierimiseni junnasi paikallaan enkä päässyt väistämään. Rusakkotassu loikkasi ilmaan ja laskeutui päälleni nauliten minut maahan.
“Potkaise takakäpälilläsi”, Kallahämyn ohje kuului. Tein kuten käskettiin ja lennätin pienen kevyen oppilaan ilmaan. Hän mätkähti maahan lennättäen hiekkapölyä kaikkialle. Yskin noustessani pystyyn, mutta Rusakkotassu oli ollut nopeampi. Hän oli jo kimpussani pienemmälle kissalle soveltuvalla hyppää ja tarraudu -taktiikalla. Naaraan kynnet eivät kuitenkaan ihan pitäneet ja hän liusui pois.
Minun oli ihailtava toisen kykyä nousta ylös todella nopeasti epäonnistumisesta huolimatta. Nousin takakäpälilleni pistääkseni hänet maahan nopealla pystylukolla, mutta naaras tiesi miten vastata liikkeeseen. Hän kuitenkin haukkasi hieman liian suuren palan ja koitti niin edistynyttä liikettä, että jäi helposti alleni. Huohottaen kömmin naaraan päältä ja katsahdin mestariini.
“Hyvää työtä molemmilta”, hän sanoi ja viittasi minut hännällään luokseen, “Kärpästassu tiedän, että sinä haluat käyttää kaikkia oppimiasi liikkeitä mutta turvaudu sellaisiin joilla oikeasti voitat taistelun.”
“Mutta-”
“Tiedän, että se meni hyvin, mutta mieti mitä olisi tapahtunut jos olisit kohdannut voimakkaamman vastuksen. Hän olisi vastannut pystylukkoosi samalla taktiikalla ja saanut helposti taistelun lopetettua.”
Alistuin nyökkäämään hyväksyvästi ja tassutin takaisin kynitylle taistelualueelle. Rusakkotassu sai parhaillaan palautetta omalta mestariltaan ja näytti niin itsevarmalta, etten ollut ihan varma enää mistään. Purin hampaitani yhteen ja huiskaisin häntääni. Rusakkotassu loikkasi taas.

Kirjoittaja: Saaga

Siristelin silmiäni ja vilkuilin ympärilleni. Muurahaistassun olisi varottava sanojaan ellei haluaisi ongelmia meille kummallekin.
“Uhkailetko satuttaa mestariani? Oikeaa kokenutta soturia. Oletko sekaisin päästäsi?” kysyin takaisin kuiskaten. En halunnut kenenkään kuulevan veljeni hulluja sanoja, sillä silloin minutkin voitaisiin leimata mielipuoliseksi verenhimoiseksi oppilaaksi.
Muurahaistassun silmissä välähti inho, mutta kolli itsekin tajusi vaaran. Puristin hampaani yhteen ja toivoin veljeni lähtevän. Tietyllä tapaa olin alkanut pelätä tätä. En nyt suorastaan häntä itseään, mutta hänen arvaamatonta luonnettaan.
“Näithän sinä kuinka hyvä taistelija minä olen”, tummaturkkinen veljeni ilmoitti nyt ylpeänä. Luimistin korviani ja värisytin viiksiäni vihaisena. Miksi Muurahaistassun piti luulla itsestään liikoja? Kollin siristäessä silmiään tajuisin, että minun täytyisi varmastikin vastata jotakin saadakseni hänet tyytyväseksi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli tehdä niin, joten heilautin häntääni terävästi ilmassa ja nyrpistin nenääni eleikseni ennen vastaväiteitäni.
“Et kyllä siltä vaikuttanut. Turvauduit harjoituksissa kynsiisi”, ärähdin, “Ei kauhean soturimaista käytöstä.”
Tiesin sörkkiväni kynsilläni ampiaispesää, mutta keskellä parantajan sairasaukiota Muurahaistassu ei voisi käydä kimppuuni ellei haluaisi vakavampia seurauksia. Seurauksista mieleeni nousi kysymys. Minkä rangaistuksen toinen oppilas olikaan mahtanut saada minun satuttamisestani?
“Antoiko Sädesäihke sinulle satikutia teostasi?” kysyin virnistäen. Nojauduin hiukan lähemmäs Muurahaistassua pitäen kuitenkin pienen etäisyyden välillämme. Haistoin veren ja huomasin nenästäni räiskyneen veren tahrineen hänen toisen etutassunsa. Nostin katseeni takaisin kolliin, mutta mulkoilin tuota hiukan kulmieni alta.

//Muurahaisee?

Kirjoittaja: Soturikissa

Oma mestarini retutti minua taaksepäin siskostani, sillä olin juuri hyökännyt hänen kimppuun. Katsahdin ylös, ja näin Sädesäihkeen vihaisen ilmeen. Sitten katsoin siskooni murhaavalla katseella sillä hän katsoi minuun päin ja vaikutti nauravan, hän saisi vielä kokea kynteni turkissaan monta kertaa!
”Et voi käydä toisen oppilaan kimppuun noin vain”, Sädesäihke murisi korvaani vihaisesti, vaikkakin se oli turhaa. Tiesin että olin tehnyt oikein, satutin häntä samalla tavalla kuin hän satutti minua. Sitten Rusakkotassun mestari Uskolintu vieläpä heitti minulle ja Sädesäihkeelle negatiivisen kommentin lähtiessään. Katsoin häneen kävellessään poispäin ja puhuen oppilaalleensa, sihahdin vaikkakaan hän ei varmaan kuullut sitä. Toisaalta niin oli varmaam parempi minulle.
”Muurahaistassu kuules. Sinä et missään nimessä saa satuttaa toista oppilasta, etenkään siskoasi tuolla tavalla ilman lupaa! Ymmärrätkö, mitä olisi voinut tapahtua jos olisit huitaissut ohi? Hän olisi voinut menettää näkönsä.” Sädesäihkeen paras argumentti oli siskoni näön menetys. Se oli aika raukkamaista sillä halusin jopa että hän menettäisi vaikka kaikki aistinsa, niin olisin aina automaattisesti häntä parempi.
”Sitten kun olen keskustellut loppuun kanssasi, tulen keskustelemaan tästä Uskolinnun kanssa vakavasti harkiten, voiko sinua enää päästää samoihin harkoituksiin minkään oppilaan kanssa ja sinä menet heti pytämään anteeksi siskoltasi.” Sädesäihke näytti edelleen vihaiselta, onneksi hän oli jo leppynyt hieman eikä vaatinut minua esimerkiksi siivoamaan klaaninvanhimpien likaisia turkkeja.

Kävelin hitaasti leiriä kohti Sädesäihkeen vieressä, ehkä olin tehnyt väärin hänen mielestä, mutta en ikimaailmassa pyytäisi anteeksi typerältä Rusakkotassulta. Minun olisi pitänyt vain lyödä siskoani ensin kynnet esillä, siten olisin voinut väittää pitäneeni ne vahingossa taisteluvalmiina. Nyt menetin myös taisteluharjoitukset muutamaksi päiväksi, sillä Sädesäihke ei halunnut ilmeisesti tehdä hyviä sotureja tähän klaaniin.
”Menehän pyytämään Rusakkotassulta anteeksi”, Sädesäihke ohjasi minua hännällään parantajien pesää kohti.
Yritin löytää häntä katseellani ja huomasin hänet kävelemässä poispäin parantajien pesältä.
”Heipähei, mites sinulla menee?” Lähestyin Rusakkotassua mahdollisimman uhkaavasti.
”Sinä satutit minua!” Rusakkotassun ääni kuulosti pentumaiselta omiin korviini.
”Ja sinä saat kokea paljon enemmän, mikäli et tee niinkuin haluan.” Naaras perääntyi hieman taaksepäin. ”Saat luvan kertoa kaikille, miten pyysin sinulta anteeksi ja kaduin tekoani. Muuten et ehkä koskaan enää näe rakasta Uskolintuasi”, murinani ei kuulunut kuin juuri ja juuri siskoni korvaan. Näytin hampaitani ja peräännyin hieman antaakseni tilaa Rusakkotassulle, sillä muutama muu kissa oli tullut hieman harmillisen lähelle meitä.

//Ruska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ensin epäröin hieman antaa Sielutassua Korpikasteen vastustajaksi, mutta sitten tolkutin itselleni, että se oli parasta naaraan taistelukoulutuksen kannalta. Häviäisin taistelussa kenelle tahansa, pääasiassa siksi, että en halunnut taistella, kun taas Korpikasteella oli tietoja ja taitoja, joita hän voisi välittää Sielutassulle harjoituksen aikana. Sielutassu ansaitsi kokeneemman ja kyvykkäämmän vastustajan hioakseen omia taitojaan.
“Se käy minulle”, hymyilin Korpikasteelle, joka vilkuili vastustajatiimin suuntaan hienoisen omahyväisen oloisena. Pidin siitä, miten itsevarma Korpikaste oli. Hänellä oli vahva sydän. “Minä voin yrittää livahtaa Varpulaulun ohitse heidän aarteelleen.”
“Sopii”, Korpikaste nyökkäsi tyytyväisen oloisena suunnitelmaamme.
Hautasin aarteemme harjoitusmontun hiekkaiseen pohjaan ja peittelin sen huolella irtolehdillä ja oksilla, kuitenkin yrittäen pitää sen luonnollisen näköisenä. Jos yrittäisin asetella lehtiä ja oksia sen peitoksi liian tarkkaan, piilo olisi ilmiselvä.
Käännyin Korpikasteen puoleen ja ilmoitin aarteemme olevan kätkössä. Kun toinenkin tiimi oli saanut keppinsä piilotettua, astelimme lähemmäksi montun keskustaa. Korpikaste silmäili Sielutassua selkäkarvat innostuksesta väreillen. Selvästi myös oppilaani oli päättänyt valita Korpikasteen kohteekseen, sillä tämä vastasi naaraan tuijotukseen kuin haastaen. Varpulaulu seisoi Sielutassun vierellä, ja minä väläytin hänelle nopean, kannustavan hymyn.
“Harjoitus alkaa… nyt!” Korpikaste ulvaisi ja syöksähti kissakaksikkoa kohti. Tehdessään niin hän pölläytti huolella hiekkaa ilmaan suoran vastustajiemme päälle, mikä sai heidät kääntämään päänsä hetkellisesti toisaalle suojatakseen silmiään. Olin pyytänyt Korpikastetta luomaan minulle harhautuksen, jotta pääsisin puikkimaan monttua reunustavien pensaikoden taakse kiertääkseni heidän aarteensa mahdollisen olinpaikan luokse suojassa.
Toistaiseksi suunnitelma toimi hyvin, ja minä luikin vauhdilla pois montusta ja ryömin pensaan oksien ali toiselle puolelle. Kuljin vatsakarvat maata hipoen niin vauhdilla kuin pystyin aukion toiselle reunalle, jonne oletin heidän kätkeneen aarteensa, ja ryömin ulos pensaikosta. Silloin huomasin Varpulaulun katsovan minua päin ja tajusin juonemme paljastuneen.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Valmistauduin Muurahaistassun iskuun, mutten ollut aivan tarpeeksi nopea torjumaan sitä. Kynnet piilossa veljeni käpälä lämähti kasvoilleni. Se ei kuitenkaan sattunut juurikaan niin paljoa kuin olin ajatellut.
Ryhdistäydyin nopeasti ja odotin mestareiltamme seuraavia neuvoja. Uskolintu pyysi, että kokeilisimme liikettä uudelleen. Varmasti harjoitusmielessä. Olivathan nämä taisteluharjoitukset.
Muurahaistassu sivalsi jälleen ilmaa tassullaan, mutta nyt olin nopeampi reagoimaan. Väistin iskun enkä edes kaatunut, vaikka horjahdus oli siihen suuresti viitannut. Odotin, että veljeni palaisi takaisin taaksepäin ja saisin kokeilla liikettä uudelleen häneen, mutta Muurahaistassulla oli muut suunnitelmat.
Kollioppilas loikkasi kimppuuni. Hän roikkui turkissani hetken ennen kuin kaaduin yllättyneen parkaisun saattelemana maahan. Toisen silmissä oli ahnas katse, kun hän kiipesi päälleni ja valmistautui lyömään uudelleen.
“Onko sinulla mehiläisiä päässäsi, Muurahaistassu!” Sädesäihke karjaisi ja oli jo ryntäämässä väliin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt estää oppilastaan sivaltamasta kuonoani auki. Tunsin lämpimän veren pulpahtavan ihon pintaan ja tahrivan toisen poskeni.
Kipu oli viiltävää, enkä voinut olla puristamatta silmiäni kiinni odottaen toista iskua. Onneksi Sädesäihke oli kuitenkin nopea liikkeissään ja pääsi tielle ennen kuin veljeni ehti pahoinpidellä minua enempää. Tunsin kiihtyneet sydämenlyöntini korvissani asti, kun nousin hitaasti maasta. Pieni veripisara oli tipahtanut jalkojeni juureen ja koitin hieroa sitä tassullani pois. En halunnut näyttää Muurahaistassulle, että vuosin verta. Hän ei saanut voittaa minua noin vain, eikä etenkään taisteluharjoituksissa, kun tarkoituksena oli pitää kynnet piilossa ja harjoitella.
“Et voi noin vain käydä kynsiksi toiseen oppilaaseen!” Sädesäihke murisi retuuttaen Muurahaistassua niskanahasta kauemmas. Uskolintu puolestaan käveli minun luokseni.
“Mennään näyttämään tuota parantajalle”, hän naukui selvästi vihaa uhkuen, “Pidä oppilaasi kurissa, Sädesäihke.”
Tassutin mestarini perässä pois paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua raivostutti hiukan, että Sädesäihke oli tullut väliin, sillä olisin minä itsekin selvinnyt veljeni hyökkäyksestä mutta olin kuitenkin kiitollinen. En olisi halunnut saada pahempia vammoja, joiden takia soturikoulutukseni olisi viivästynyt yhtään enempää. Muurahaistassu ei saisi päästä soturiksi ennen minua. Me valmistuisimme samaan aikaan tai emme ollenkaan.

//Murkku, jos haluut vaikka jatkaa leirissä sen jälkeen, kun Ruska on käyny parantajalla ja Murkulle on annettu joku rankku?