Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 91kp! –

Ruskatassu: 10kp – 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Korppitassu: 61kp! – Pisteet soturiksi ovat nyt kasassa! En ole ainakaan huomannut, että olisit ilmoittanut kirjoittaneesi Korppitassulla harjoituksista mestarin kanssa. Jos harjoituksista on kirjoitettu, ilmoitatko siihen ilmoituksiin ja lisää päivämäärä, jolloin harjoitustarina lähetettiin. Jos ei ole, kirjoita tarina vielä ennen soturinimityksiä ja ilmoita siitä.

Rastaspentu: 8kp – 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Harhatassu: 12kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Vadelmapentu: 32kp! –

Mesitähti: 16kp –

Minttuliekki: 9kp –

Iltakaiku: 20kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Loikoilin leirin pääaukiolla kaikessa rauhassa auringosta nauttien. Aurinko oli hetki sitten ohittanut huippunsa, ja partiot olivat lähteneet matkaan. Minut oli määrätty jäämään leiriin. Oli tärkeää, että leirissä oli tarpeeksi monta soturia kaiken aikaa. Minua ei haitannut leirissä pysyttely juuri tällä hetkellä lainkaan. Soturin tehtävät tuntuivat raskailta, ja välillä tuntui siltä, kuin jokaikinen päivä olisi ollut kopio toisesta. Olin monena unettomana yönä miettinyt, miten paljon mielekkäämpää elämä erakkona oli ollut. Tappavan tylsän harmaa arki ei vain ollut minua varten. Huonoimpina päivinä minusta tuntui siltä, kuin minun persoonani olisi viety minulta pois. Olin vain soturi klaanissa, jonka tehtävä oli partioida, saalistaa ja vartioida leiriä. En saanut syödä silloin kun itse halusin, enkä poistua edes leiristä. Lisäksi täytyi pysytellä reviirin rajojen sisäpuolella, ja klaanissa oli niin paljon erilaisia sääntöjä. Vaikka olin jo useamman kuun asunut Eloklaanissa, ne eivät tuntuneet jäävän päähäni.
Päiviini toivat valoa nykyisin vain Taivaslaulu ja Ruskatassu. Ilman heitä olisin takuulla lähtenyt klaanista jo ajat sitten. He olivat minun perheeni, enkä voisi jättää heitä koskaan. Ruskatassu tuntui olevansa onnellinen klaanissa, enkä halunnut rikkoa hänen onneaan lähtemällä. Se olisi väärin häntä kohtaan, sillä olin luvannut pitää huolta kollista koko loppuikäni. Olisi itsekästä edes ottaa koko asia puheeksi Taivaslaulun kanssa. En halunnut huolestuttaa häntä omilla asioillani, vaikka tiesinkin sen olevan väärin. Kumppanin kanssa pitäisi jakaa kaikki elämän ilot ja surut.
”Oletko sinä jättiläinen?” ääni keskeytti ajatukseni saaden minut säpsähtämään. Avasin silmäni ja katsoin edessäni seisovaa vaaleanruskeaa pentua. Koko maailma näytti olevan väärinpäin, sillä makasin selälläni. Käännyin nopeasti oikealle kyljelleni ja nousin istumaan. Olin nähnyt pennun liikkuvan Aurinkokajon ja tuon pentujen kanssa, mutten tiennyt tuon nimeä. Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä pienokaisen pinkkiin nenään.
”En ole, ei jättiläisiä ole olemassa”, vastasin takellellen, sillä kysymys oli todella yllättänyt minut. Pentu kallisti pientä päätään ja katsoi minua mietteliäänä.
”Kuka sinä sitten olet? En ole koskaan aiemmin nähnyt noin suurta kissaa!” kollipentu hämmästeli ja katseli minua kuin olisin ollut jokin nähtävyys. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
”Minä olen Mer.. Anteeksi, siis olen Iltakaiku. Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä. Minua hävetti, sillä en ollut vieläkään tottunut uuteen nimeeni. En osannut aina edes reagoida siihen, kun joku kutsui minua. Taivaslaulu kutsui minua yhä Merkuriukseksi, enkä ollut oikeastaan koskaan jutellut kenenkään muun eloklaanilaisen kanssa sen paremmin.
”Olen Vadelmapentu”, pentu ilmoitti kirkkaalla äänellä ja pörhisti ylpeänä rintaansa. Hymyilin pennulle.
”Se on oikein kiva nimi”, sanoin. Vadelmapentu ei ehtinyt sanoa mitään, kun Aurinkokajo kutsui tuota luokseen:
”Vadelmapentu! Alahan tulla sieltä!” Pentu vilkaisi pentutarhan suuntaan, jonka jälkeen hän vielä loi katseen minuun.
”Täytyy mennä. Heippa!” pentu huudahti ja lähti loikkimaan kohti sinikilpikonnakuvioista kuningatarta. Katsoin, kuinka kuningatar pentuineen katosi karhunvatukkapensaikkoon. Jäin jälleen yksin.
Mieleeni palasivat omat pentuaikani. Olin varttunut vanhempieni ja Coronan kanssa kaksijalkalassa. Elämä oli ollut melko rankkaa, sillä joka päivä oli yhtä selviytymistä. Lopulta vanhempamme olivat kuolleet, ja olin jäänyt veljeni kanssa kahden. Noin kuusikuisina olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme ja tapasimme Dakotan ja kuolonklaanilaiset. Sen jälkeen elämäni oli ollut yhtä seikkailua siihen saakka, kun saimme Ruskatassun perheeseemme. Se oli aika, jota minä ikävöin. En koskaan ole ollut niin onnellinen. Alamäki alkoi siitä, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan.
Voi miten ikävöinkään häntä. Minua sattui ajatella, etten ehkä näkisi veljeäni koskaan. Olikohan hän enää edes elossa? Ei, ei hän voinut olla kuollut. Olin varma, että Corona löytäisi minut vielä. Me olimme perhettä, eikä perhe voisi pysyä erillään ikuisuutta. Taivaslaulu sai minut pitämään toivoa yllä. Kyllä minä vielä näkisin Coronan, olin aivan varma siitä.

Viimein partiot palasivat leiriin, ja hiljaisuus päättyi hetkessä. Leiri oli täynnä kissoja, jotka vaihtoivat päivän kuulumisia keskenään. Taivaslaulu oli hetki sitten saapunut leiriin saalistuspartion mukana. Hän pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan ja valikoi mukaansa jäniksen, jonkan aaras kantoi minun luokseni.
”Miten päiväsi on mennyt?” kumppanini kysyi kehräten ja puski paksua turkkiani. Minusta tuntui hyvältä, kun Taivaslaulu oli lähelläni. Rakastin häntä niin hurjasti.
”Ihan hyvin. Olen vain nauttinut auringosta ja vartioinut leiriä. Juttelin myös hetken yhden pentutarhan asukkaan kanssa, hänen nimensä taisi olla Vadelmapentu”, kerroin naaraalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun katsoin Taivaslaulua. Hänen eriväriset silmänsä olivat kenties kauneinta mitä maa päällään kantoi. Vaikka olimme olleet kumppaneina jo melko kauan, tuntui kuin olisin joka päivä rakastunut Taivaslauluun uudelleen. Olimme viettäneet aivan liian vähän aikaa kahdestaan, ja siksi halusinkin viettää tämän illan vain Taivaslaulun kanssa.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” kysyin ennen kuin soturi ehti vastata mitään. Taivaslaulu haukkasi palan jäniksestä. Hän söi suunsa tyhjäksi ennen kuin alkoi puhua.
”Ihan hyvin minullakin. Saalisonni oli kohdallaan, ja aamun vietin isän kanssa. On mukavaa, kun hän liittyi Eloklaaniin”, valkea naaras huokaisi lämpimästi hymyillen. Tuntui hyvältä nähdä Taivaslaulu onnellisena. Sen vuoksi olin itse valmis viettämään vaikka loppuikäni Eloklaanissa. Niin kauan kuin Taivaslaulu ja Ruska olisivat onnellisia, ei muulla ollut väliä.
”Oletko sinä loppupäivän vapaana?” kysyin naaraalta syömisen lomassa. Hän nyökkäsi ja nielaisi jäniksen palan, jota oli jo hetken jauhanut suussaan.
”Ei minulla ole mitään erityistä. Onko sinulla jotakin suunnitelmia?” soturi kysyi ja kohtasi katseeni. Kohautin lapojani.
”Voisimme ehkä käydä kukkuloilla katsomassa auringonlaskua”, ehdotin varovasti. Taivaslaulun kasvoille levisi lämmin, aito hymy. Hän painautui vasten turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Kuulostaa ihan loistavalta idealta”, kumppanini huokaisi.
”Sitten meille tulee kiire. Aurinko laskee nimittäin pian”, huomautin ja siirsin katseeni kohti taivasta. Ehtisimme kukkuloille ripeästi kävelemällä, jos lähtisimme heti. Taivas oli pilvetön, ja aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Haukkasin vielä yhden suullisen jäniksestä, ja Taivaslaulu teki samoin. Nousimme yhtä aikaa ylös.
”Eiköhän mennä sitten”, Taivaslaulu virnisti ja johdatti meidät kohti piikkihernetunnelia. Jouduin kumartumaan astuessani tunneliin, sillä piikkiherneet tarttuivat muuten ikävästi selkäkarvoihini kiinni. Tunneli oli ihan kätevä, mutta kookkaammille sotureille, kuten minulle, se tuntui olevan toisinaan liian pieni.

//Taivas?
// 908 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Oli yö, ja makasin pimeässä pentutarhassa,Jossa kuului voimakkaana kuorsaus ja tuhina.
En saanut unta,Koska vieressäni nukkuva Nokkospentu potki minua kokoajan,Vaikka minkälaiseen asentoon menisin. Yritin nukkua epätoivoisesti pitkään,Mutta sitten luovutin kuullessani keskustelun ääniä.
”Vieläkö sinä olet hereillä?” Mesitähti kuului kysyvän ulkona.
”Olen minä. Ajattelin lähteä ulos.” Naaraan ääni kuului. Menin katsomaan pentutarhan suulle uteliaasti ja näin Mesitähden ja Minttuliekin,Poltetun punasaven värisen varapäällikön.
”Muistathan nukkuakin. Tarvitsetko seuraa?” Mesitähti kysyi.
”Mene sinä vain nukkumaan,Pärjään yksin.Ja sinä tarvit energiaa pentujesi kaitsemiseen.” Minttuliekki hymähti.Mesitähti naurahti ja lähti kohti litteäkivellä olevaa pesäänsä.
”Nuku hyvin.” Naaras sanoi päällikön perään ja Mesitähti nyökkäsi.
Sitten naaras asteli kohti leirin sisäänkäyntiä,Jossa Viherkatse oli vahdissa.
Kissat puhuvat toisilleen jotain,Mistä en saa selvää.
Yritän jatkaa unen yrittämistä,Mutta minua kiinnostaa liian paljon mitä Minttuliekki tekee.
Kun naaras on lähtenyt,Hiivin ulos ja istuidun sisäänkäynnin eteen.
”Mitä sinä teet?” Viherkatse kysyi pistävästi.
”Olen vahdissa.” Sanon naaraalle ja huomaan mihin suuntaan Minttuliekki menee,Länteen eli kohti Kuolonklaanin rajaa!
”Sinun pitää mennä nukkumaan!” Viherkatse sanoi.
”Ensin vastaat erääseen kysymykseen.” Käskin.
”No mihin?” Viherkatse kysyi.
”Siihen, että mihin Minttuliekki menee?” Utelin.
”Saalistamaan.” Viherkatse sanoi väsyneenä.
”Kiitos tiedosta!” Sanon ystävällisesti ja tassutelen takaisin pentutarhaan.
Näen kuinka Viherkatse katsoo perääni ihmetellen.
”Hän meni vain saalistamaan.” Mutisin itselleni kun aloin nukkumaan,Mutta silti päässäni pyöri typeriä salaliittoteorioita. Miksi hän muka saalistajia Kuolonklaanin reviirillä jos meillä on jo tarpeeksi ruokaa?
Tai miksi hän saalistaa edes yöllä, Eikö riista ole silloin nukkumassa? Lopulta kun olen tyrmännyt kaikki kauhistuttavat ideani,Alan nukkumaan,Mutta silti mielessäni pyörii että menikö hän tapaamaan jotakin.

// 259 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Haukottelin aamuauringon koleassa loisteessa. Ilma oli jo miellyttävä, eikä lehtikadon pakkasista ollut enää jälkeäkään. Hiirenkorva oli jo vauhdissa.
Seisoskelin Litteänkiven lähettyvillä jakaen päivän partioita. Tällä kertaa pidin mielessä Pähkinäkorvan ja minun tapaamiseni -joista oli hiljalleen tullut tapa.
Huomasin hopeanharmaan Salviakatseen tassuttavan luokseni rauhallisesti kasvoillaan pieni ystävällinen hymy. Naaraan katseessa näkyi kuitenkin tämän ujous, sillä se ei kohdannut katsettani koko aikaa.
”Huomenta Salviakatse”, tervehdin lämpimästi ja sain naaraalta samankaltaisen vastauksen.
”Huomenta. Tulin kysymään partioista”, tabbykuvioinen naaras selitti ja vilkaisi minuun varovasti keltaisilla silmillään. Tiesin, ettei saamani ujo kohtelu ollut mitään henkilökohtaista, vaan Salviakatse vain sattui olemaan luonteeltaan hieman ujo. Ei se haitannut minua. Mielestäni jokainen luonteenpiirre oli omalla tavallaan tärkeä. Ujo kissa saattoi huomioida keskustelukumppaniaan enemmän ja kuunnella tätä auliimmin, kuin puheliaimmasta päästä oleva kissa.
”Ahaa, olinkin suunnitellut sinut auringonhuipun partioon. Sopiihan se?” selitin. Salviakatse nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen hyvästeli minut ja lähti tassuttamaan oppilaidenpesää kohti -mitä luultavammin etsimään oppilastaan.
Kun olin saanut jokaiselle partioon määräämälleni kissalle jollain tapaa ilmoitettua tiedon partioon kuulumisesta, lähdin johtamaan ammupartiota. Mukanani olivat Taivaslaulu, Pehmoturkki sekä Ruskatassu. Partion tarkoitus oli kiertää Kuolonklaanin raja ja sinne suuntasimmekin.

Päivä alkoi hiljalleen olla ohitse, ainakin monen muun osalta. Kissat vetäytyivät pesiinsä ja yövartioon asettui Viherkatse. Pian minun olisi määrä lähteä rajalle Pähkinäkorvan luokse. Se nostatti hymyn huulilleni.
Silmäilin aukiota ja näin Mesitähden vaalean hahmon astelevan ulos pentutarhasta onnellinen loiste silmissään. Hänellä oli kaksi pientä poikaa ja kaksi tytärtä ja ne tekivät hänestä varmasti koko maailman onnellisimman kollin. Minäkin halusin joskus pentuja, en tiennyt olisiko sen aika vielä, mutta joskus.
Mesitähti poikkesi luonani matkallansa päällikönpesälle.
”Vieläkö sinä olet hereillä?” tämä kysyi ja katsoi minua ystävällisillä vaaleanvihreillä silmillään. Hymähdin tälle:
”Olen minä. Ajattelin lähteä vielä ulos.” Kollin kulmat kohosivat ja tämän kasvoilla oli ilme, joka oli puoliksi leikkimielinen, mutta osittain myös tosissaan.
”Muistathan nukkuakin. Tarvitsetko seuraa?” Mesitähti kysyi tavanomaisen kohteliaasti, vaikka hänen silmistä paistoikin väsy. Pudistin päätäni tyynesti.
”Mene sinä vain nukkumaan, pärjään yksin. Ja sinä tarvitset energiaa pentujesi kaitsemiseen”, naurahdin ja loin vielä Mesitähdelle lämpimän katseen, ”Nuku hyvin.” Sain päälliköltä nyökkäyksen, jonka jälkeen hän vetäytyi pesäänsä.
Odotin vielä muutaman hetken ja sitten nousin ylös ja tassutin kohti uloskäyntiä. Kohtasin Viherkatseen ja vaihdoin nopeasti muutaman sanan tämän kanssaan, jonka jälkeen pääsin tämän ohitse herättämättä sen suurempaa huomiota. Olin yrittänyt asettaa yövartioon vähän eri kissoja joka kerta, kun olin sopinut yöllisen tapaamisen Pähkinäkorvan kanssa. Minusta tuntui niin väärältä käyttää asemaani klaanissa hyväksi ja vielä itsekkäistä syistä. Ja silti en vain voinut lopettaa. Minä halusin nähdä tuon kirkkaanruskean kollin joka kerta yhä uudestaan.

//Pähkinä?
410 sanaa

Kirjoittaja: Perus

Heräsin siihen että joku puski kylkeäni, Varmaankin joku kamala sammakko siitä unesta! Mutta juuri kun olin kiljumassa apua,Tajusin sen vain olevan Mesitähden valkoinen kuono ruskeine leukoineen.
”Huomenta Vadelmapentu,Kuinka sinä voit?” Mesitähti kysyy ja katsoo minua silmiin.
”Huomenta Mesitähti…Ja hyvin..” Mutisin hieman säikähtäneenä.
”Miksi näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?” Kolli kysyi hieman huvittuneesti.
”Luulin että…” Aloitin nolostuneena.
”No?” Kolli kysyi ja katsoi minua kiinteästi silmiin vihreillä silmillään.
”Luulin sinua hirviösammakoksi…Joka tappaa minut…” Sanoin hyvin hyvin nolostuneena.
”Älä huoli. Ensinnäkin,En ole hirviösammakko, Toiseksi ei ole minun tapaista syödä pentuja omasta klaanistani.” Mesitähti naureskeli niin että vaaleanruskeat korvat liikkuivat.
Huokaisin helpotuksesta,Ettei hän ollut suuttunut minulle tai mitään.
”Mutta miksi olet täällä?” Kysyin.
”Halusin käydä katsomassa sinua ja katson kuntosi.” Mesitähti sanoi.
”Eikös se ole parantajien puuhaa?” Kysyin hämmentyneenä.
”Halusin auttaa Liljatuulta,Koska hänen pitää katsoa onko Kirsikkakuonolla punkkeja.” Mesitähti naukui.
”Hyi..” Yökkäsin melkein.
”Sellaista se on parantajana.” Mesitähti sanoi.
”Miksi sitten joku haluaa parantajaksi?!!” Kysyin ihmetellen.
”On parantamisessa hyviäkin puolia,Ja on tärkeää, Että on joku joka osaa auttaa.”Mesitähti maukui.
Nyökkään hyväksyvästi.
”Mutta siis, Sattuuko kurkkuun?” Mesitähti kysyy.
Puhdistan päätäni.
”Entä vuotaako nenä?” Mesitähti jatkoi.
”Ei..Ja mikä parantaja sinustakin on tullut?” Kysyin nauraen.
”Olisin kyllä tyytyväinen jos osaisin oikeasti parantaa klaanipäällikkyyden lisäksi, Mutta en valittevasti osaa. Liljatuuli antoi vain nämä kysymykset.” Mesitähti sanoi muka surullisena.
”Muuten,Onko päällikkönä hienoa??” Utelin.
” Onhan se aika, Mutta todella kiireistä.” Mesitähti huokaisi.
”Ai..” Sanoin säälien.
Mesitähti hymähtää.
”Mutta olet mielestäni paras päällikkö ikinä!” Kehräsin iloisesti ja nousin ylös.
Mesitähti alkaa nyt kunnolla hymyilemään.
”Kiitos.” Hän sanoo hieman koskettuneena.
Kehrään ja pusken hänen rintaansa.
”Muuten,Ellet halua olla täällä koko loppu ikääsi,Olet vapaa lähtemään takaisin pentutarhaan.” Mesitähti sanoo.
”JIPPII!!” Kiljaisen ilosta ja juoksen ulos.
”Kiitos!” Huusin vielä perääni ja näin kaukanakin valkoisen kollin hymyilevän.

//Jatkot Medelle :3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jälleen kerran olimme päätyneet Korppitassun kanssa siihen pisteeseen, että tuijottelimme toisiamme silmiin molemmat yhtä hölmistyneen näköisinä. Olin kehottanut ystävääni menemään lepäämään – oikeastaan ihan vain siksi, että hän oli kertonut lähtevänsä tänään Hallavarjon kanssa yöpartioon, ja ajattelin hänen tarvitsevan vähän unta ennen sitä – mutta naaras näytti pysähtyneen miettimään jotakin. Hänen silmänsä kapenivat parin silmänräpäyksen ajaksi vaaleanvihreiksi viiruiksi, ja olin ihan varma, että hän aikoisi sanoa minulle kohta jotain terävää.
”Taidat olla oikeassa”, naaras sanoi kuitenkin vastoin odotuksiani. Hänen ilmeensä pehmeni hieman. ”Menisit sinäkin tekemään jotain hyödyllistä.” Minua alkoi hymyilyttää, kun huomasin pilkkeen ystäväni silmäkulmassa.
”Koko ajanhan minä teen”, murahdin ja osoitin kuonollani aamupalani rippeitä, jotka olivat lojuivat vielä edessäni. ”Minä syön! Ja se on todella hyödyllistä.”
Korppitassu pyöritteli huvittuneena silmiään, mutta lähti sitten oppilaiden pesälle. Jäin katsomaan hänen peräänsä vaipuen takaisin omiin ajatuksiini. Yritin kuvitella, millaista mahtoi olla päällikön elämä. Ei se varmaankaan poikennut paljon muidenkaan klaanin kissojen elämästä, nyt kun sitä ajatteli. Olinhan vasta hetki sitten saanut todistaa Mesitähden puuhailevan pentujensa kanssa aukiolla kuin kuka tahansa isä. Enkä kyllä oikeastaan ollut kuullut hänen joutuneen tappelemaan Kuolonklaanin kissojen kanssa, vaikka heistä paljon kaikenlaisia huhuja liikkuikin. Ehkä päällikkönä oleminen ei sittenkään ollut niin kamalaa, kuin uneni oli antanut ymmärtää.
Istuskelin aukiolla jonkin aikaa. Lopulta Hillasielu tuli pyytämään minua mukaan metsästyspartioon, joka oli tuota pikaa lähtemässä. Tartuin tarjoukseen mukisematta, sillä eihän minulla ollut leirissäkään parempaa tekemistä. Ainakaan Korppitassu ei pääsisi piikittelemään minua sillä, etten koskaan saanut mitään aikaiseksi.

//Korppi?
//235 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Hiirenkorva eteni vauhdilla, ja viherlehti häämötti edessäpäin. Eloklaanilla meni entistäkin paremmin. Hiilitassu oli ansainnut jokin aika sitten soturinimensä, ja kissa tunnettiin nyt Hiilihampaana. Vain neljäsosakuu sitten partio oli löytänyt nummilta yksinään seikkailevan, nälkiintyneen pennun. Nimetön pentu oli otettu klaaniin, ja hänen nimensä oli nykyisin Vadelmapentu. Aurinkokajo oli ottanut pennun hellään hoivaansa, ja pienokainen oli piristynyt nopeasti.
Rastaspentu, Nokkospentu, Karpalopentu ja Kaurispentu kasvoivat nopeasti. Aurinkokajolla oli pentutarhalla käpälät täynnä töitä, kun myös Paatsamapentu ja Vadelmapentu olivat hänen vastuullaan. Kirsikkakuono ja klaanin soturit tekivät parhaansa auttaakseen kuningatarta.
Minun päiväni päällikkönä olivat kiireisiä, mutta olin jo kuiden saatossa ehtinyt tottua siihen. Toivoin, että klaanin kasvaessa myös minun tehtäväni vähenisivät edes hieman. Nyt jouduin partioimaan lähes päivittäin, sillä sotureiden määrä oli edelleen melko pieni. Oppilaiden koulutus vei mestareiden aikaa.
”Huomenta”, Hillasielun pehmeä ääni kantautui takaani. Entinen oppilaani istuutui vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni. Väläytin soturille lämpimän hymyn.
”Huomenta. Miten sinä nukuit?” päätin yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua Hillasielun kanssa. Pidin tärkeänä sitä, että päällikkönä tulin toimeen jokaisen eloklaanilaisen kanssa. Halusin tuntea heidät kaikki mahdollisimman hyvin.
”Kohtalaisesti. Halavaviiksi pyöri vieressäni koko yön levottomasti”, kolli haukotteli väsyneen oloisena. Naurahdin pienesti vastaukseksi.
Aurinko oli vasta nousemassa, ja leirin pääaukio oli hiljainen. Pentutarhalta kuului pentujen ääntä. Olimme sopineet Aurinkokajon kanssa, että pennut pääsisivät aamuisin ulos pentutarhalta vasta auringonnousun jälkeen. Näin soturit saisivat rauhassa nousta ylös ilman, että pennut pyörisivät jaloissa häiritsemässä. Pentujen kasvatuksessa kohtuullinen kuri oli tärkeää. Oli tärkeää, että jokainen eloklaanilainen osaisi noudattaa klaanin sääntöjä ja Tähtiklaanin määräämiä lakeja.
”Miten sinulla menee? Onko ollut kiireitä?” Hillasielu kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Palasin takaisin ajatuksistani keskusteluun ja käänsin katseeni takaisin kohti soturia.
”Ihan hyvin. Tuntuu, että päivät ovat liian lyhyitä. Päällikön tehtävien lisäksi pitäisi löytää aikaa myös perheelle ja ystäville”, selitin. Hillasielu kuunteli ja nyökkäsi.
”Ei käy kateeksi”, soturi virnisti leikkisästi. Huomasin, kuinka tuon katse liukui pois minusta kohti leirin uloskäyntiä. Ensimmäinen aamupartio valmistautui lähtöön. Hillasielu nousi ylös ja kohtasi vielä kerran katseeni.
”Minun täytyy mennä partioon. Oli mukava jutella. Nähdään taas”, kolli hymyili ja vastausta odottamatta tuo kiiruhti partion mukaan.
Jäin jälleen kerran yksikseni Litteäkiven luokse. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin Liljatuulen astelevan sisään leiriin. Tummanhamaa parantajanaaras kantoi suussaan joitakin yrttejä, joita en osannut nimetä. Pienikokoinen naaras selkeästi huomasi minut, sillä tuo väläytti minulle lempeän hymyn. Päätin liittyä sisareni seuraan, sillä tässä olisi vielä paljon aikaa, ennen kuin täytyisi lähteä uintiharjoituksiin. Olimme sopineet Lauhalaukan, Minttuliekin ja Liljatuulen kanssa, että tapaisimme tänään samassa paikassa missä aina ennenkin ennen aurinkohuippua. Olimme oppineet uimisen niin että pysyimme jo pinnalla, ja tänään opettelisimme sukeltamista.
”Huomenta, oletpa sinä aikaisin liikenteessä”, tervehdin sisartani kehräten.
”En saanut unta”, naaras lausui hieman epäselvästi yrttitukko suussaan. Häntä ei ilmeisesti haitannut se, että lyöttäydyin tämän seuraan. Kuljin naaraan perässä ensin sairasaukiolle ja sitten itse parantajan pesään. Pesä sijaitsi kahden suuren kiven välissä. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva yhdelle kissalle ja yrttien säilytykseen. Minä en olisi voinut nukkua täällä, sillä yrttien katku oli erittäin voimakas. Liljatuulta se ei tuntunut haittaavan, sillä naaras oli itse päättänyt nukkua yrttien ympäröimänä.
”Miksi Vadelmapentu nukkui sairasaukiolla?” kysyin naaraalta hiljaa, kun tuo sai lajiteltua yrtit oikeisiin paikkoihin. Pieni naaras käännähti minun puoleeni.
”Hän teki lähempää tuttavuutta lumikasan kanssa ja sai paleltuman kuonoonsa. Päätin pitää hänet ihan varalta yön yli sairasaukiolla, jotta Aurinkokajon ei tarvitse seurata hänen vointiaan koko aikaa”, parantajakissa selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin.
”Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa uintiharjoitusten lisäksi?” esitin lisää kysymyksiä, sillä tiesin ettei naaras hermostuisi sellaisesta.
”Kirsikkakuono valitteli, että hänellä on punkkeja. Lupasin, että käyn poistamassa ne tähän väliin. Sitten minun pitäisi vielä tarkastaa Vadelmapennun kunto sitä ennen. Menee aika tiukille tämän aamun aikataulu”, parantajakissa irvisti.
”Minä voin auttaa, jos apu vain kelpaa”, tarjouduin kohteliaasti. Liljatuuli mietti hetken aikaa.
”Voisitko sinä herättää Vadelmapennun ja tarkastaa hänen vointinsa. Jos hän tuntee olonsa hyväksi, nenä ei vuoda tai kurkku ole kipeä, niin hän voi varmasti palata takaisin pentutarhalle”, tummanharmaa naaras sanoi ja kääntyi takaisin yrttien puoleen.
”Teen niin. Jos hänen voinnissaan on jotain valittamista, ilmoitan siitä sitten sinulle”, lupasin. Liljatuuli kehräsi pienesti ja puski minua kiitokseksi. Hän keräsi kaiken tarvitsemansa kasaan ja lähti edelläni ulos pesästä. Minä jäin sairasaukiolle, kun Liljatuuli poistui pääaukiolle. Astelin rauhallisin askelin kohti nukkuvaa pentua. Hyvin vaaleanruskea kolli nukkui sammalvuoteella sikeästi. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti. Puskin hellästi kuonollani pienokaisen pehmeää pentukarvaa. Vadelmapentu säpsähti hereille ja avasi vaaleanvihreät silmänsä hämmentyneen oloisena.
”Huomenta Vadelmapentu. Miten sinä voit?” kysyin rauhallisella äänellä.

//Vadelma?
// 712 sanaa

Kirjoittaja: Perus

”Mikä tuo ideasi oli mennä lumihankeen palelluttamaan itsesi?” Liljatuuli kyseli .
”No..Se oli vahinko!!” Sanoin ja yritin pyristellä Liljatuulen otteesta.
”Anna hänen hoitaa nenäsi,Senkin hupsu!” Aurinkokajo naukaisi ja naurahteli.
”Ei tämä ole hauskaa!!” Valitin kun lopetin pyristelemisen.
Olin joutunut parantajan pesään kaaduttuani lumihankeen ja saanut siitä vieläpä paleltuman nenääni.
En haistanut yrttejä parantajanpesässä,Ja maksimissaan hyvin lievästi.
”Ole paikallasi.” Tummanharmaa naaras sanoi ja tunki valkoisen kuononsa suuni lähelle.
”Avaa suu.” Liljatuuli käski tämän jälkeen ja avasin suuni.
Juuri kun Liljatuuli olisi alkanut tutkimaan kurkkuani, Mutta aivastin.
”Atsshh..Hiush!” Aivastan vahingossa suoraan Liljatuulen silmiin.
”Vadelmapentu!” Aurinkokajo kiljahtaa ja juoksee auttamaan Liljatuuli-parkaa.
”Sattuuko silmiin?” Aurinkokajo kysyy.
”Ei..Puhdistan vain ne varmaan.”Liljatuuli naurahti.
”Anteeksi..” Mutisin nolostuneena.
Pieni tummanharmaa naaras katsoi minua putsatessaan silmiään märällä sammalpalalla.
”Ei se mitään.” Naaras sanoi hymyillen.
”Sinulla on näyttääkseen nyt myös flunssa.” Liljatuuli naukaisi.
”En kai kuole??” Kysyin hätääntyneenä.
”Et,Ellei sinua päästetä takaisin lumeen.” Liljatuuli maukui rauhoittavasti.
Huokaisen helpotuksesta ja katson ympärilleni kunnolla, Parantajanpesässä oli hämärää ja ilma oli hieman kosteaa, Makasin pehmeän sammalalusen päällä. Kurkkuuni sattui.
”Ota tämä.” Naaras sanoi ja antoi minulle jotakin keltaista,Hyvän tuoksuista ja ihanan lämpimän oloista.
”Mitä se on??” Kysyn.
”Hunajaa,Se auttaa kurkkukipuun.” Liljatuuli vastaa pikaisesti.
Laitan aineen kurkkuuni,Se tuntuu ihanalle..Fantastiselle…Voisin syödä tätä ikuisesti..
”Voisin syödä tätä ikuisesti….” Kehrään tuntiessani ihanan lämmön suussani.
Liljatuuli ja Aurinkokajo naurahtavat.
”Mutta nyt sinun täytyy nukkua,Että paranet.”Liljatuuli sanoo pehmeästi ja antaa minulle siemeniä jotka syön kiltisti.
Ja pian nukahdan unen maailmaan…

*Vadelmapennun uni*
Istuin pilven päällä,Näin kauniin vaaleansinisen taivaan,Jossa möllötti suuri keltainen aurinko.
”Täydellistä” Ajattelin kun istuin sinä pilven päällä,Yhtäkkiä huomaan että lähistölle tuli muita pilvijä, Ja hyppään erääseen pieneen, Joka näytti hyvin pehmeältä torkkumis-alustalta. Makailen ihanan pehmeässä pikkupilvessä ja katselen taivasta,Jossa lentelee lintuja joita en kehtaa ottaa. Yhtäkkiä pilvi alkaa kulkemaan nopeaa vauhtia pois muista pilvistä etten ehdi tehdä mitään, Kun pilvi on mennyt jonkun aikaa,Se hidastuu ja muuttu kivikovaksi. ”Mitä tapahtuu?” Ihmettelen katsoessani uutta pilveäni.
”Painajaisesi!” Eräs varis huutaa käheällä äänellä toiselta pilveltä.
”Miten niin?” Kysyn.
”Kohta näet!” Varis räkättää.
Ja juuri sinä hetkenä taivaalta alkaa sataa sammakoita.
”Eieieieieii!!” Kiljun pelosta epätoivoisena ja yritän etsiä piilopaikkaa, Mutta yhtäkkiä pilvi pienenee ja alkaa keräämään sammakoita.
”Eiii!!” Kiljun.
Sitten herään.

”Mitä sinä kiljut?!!” Liljatuuli kysyy edessäni.
”Minä näin pahaa unta..” Sanon nolostuneena.
”Ja sitten kiljut yöllä niin,Että puolet klaanista herää?” Liljatuuli kysyy.

Kirjoittaja: Perus

”Kaurispentu!”Huokaisen ärtyneesti kollin vieressä.”Noh…?” Valkoinen Kolli sanoi herättyään unelmistaan.”Keskittyisit joskus!”Sähähdin.”Anteeksi..”Kaurispentu maukaisi ja katsoi anteeksi pyytävästi sulkeutuen taas ajatuksiinsa.”Olet toivoton..”Valitin ja lähdin pois,Ei tuollaisen hermosahan kanssa voi jutella! Lähdin sen sijaan muita pentuja kohti.”Hei Rastas ja Nokkonen!” Kehräsin iloisesti saapuessani sinikilpikonnalaikullisen ja valkoruskean naaraan eteen.”Rastas-ja NokkosPENTU”Valkoruskea naaras murahti painoittaen Pentu-sanaa.”Anteeksi..”Mutisin mutta menin asiaan,”Pidetäänkö juoksukilpailu leirin päästä päähän?” Rastaspentu ja Nokkospentu möykkäävät ja lähdemme leirin eteläkärkeä kohti.Menemme kaikki lähtö-asentoon ja Rastaspentu alkaa laskea.”Kolmannella! Yksi..kaksi..Kolme!” Ja niin kaikki alkavat juosta hulluna.En nähnyt enään mitään muuta kuin määränpääni,Eli leirin pohjoiskärjen.En nähnyt olinko viimeinen vai ensimmäinen,Se ei edes erityisemmin kiinnostanut,Halusin vain juosta sydämeni kyllyydestä.Lopulta olin maalissa,Varmaan viimeisenä… ”Voitit!”Kuulon huudon takaani ja näen sieltä juoksevan Nokkospentu Rastaspennun kanssa.”Enhän minä…”Sopersin..Hehän ovat minua paljon isompia ja pitempijalkaisia.”Voitpas.”Rastaspentu sanoi pehmeästi.”Olen paras!!”Hihkaisen ja lähden juoksemaan ympäri leiriä,Juoksen sattumanvaraisesti ja hypin silloin tällöin,Juuri kun olin tekemässä kolmatta kierrosta leirin ympäri,Törmäsin johonkin ja kaaduin johonkin kylmään.”Apua!!”Yritän mumista kylmästä aineesta joka on täyttänyt suunikin.”Mitäs sinä lumipenkkaan teet?” Nokkos-ja Rastaspennun emo Aurinkojoku tulee näyttääkseen viereeni ja nostaa minut niskassa.”Ööhh..Leikin vain…”Sopersin,Hirveän noloa! ”Näin kyllä mitä tapahtui,Olet kyllä nopea mutta varomaton.”Sinikilpikonnakuvionen naaras kehrää huvittuneesti laskiessaan minua maahan.Katson käpäliäni nolostuneena.”Aiai..Sinulla on paleltuma nenässä!” Aurinko sanoo ja käskee minun mennä parantajan pesälle että parantaja saa katsoa paleltuman.”Voitko tulla mukaan,Aurinko?”Kysyn Auringolta. ”Voin tulla,Ja nimeni on Aurinkokajo.”Naaras hymyilee huvittuneesti,Virnistän takaisin.

Kirjoittaja: Perus

Katselin ulos pilvisen päivään,Olin ollut parisen päivää jossain ”Eloklaanissa.” jossa oli hyvin mukavia kissoja.Muistan vieläkin sen säikähdyksen kun näin lauman suuria kissoja nummella,Ja uskoin että ne syövät minut aamupalaksi! Mutta..Eivät ne syöneet,Ainakaan vielä.Katsoin muualle pentutarhaan joka oli täynnä sikeästi nukkuvia emoja ja pentuja,Joiden nimiä en muistanut vieläkään,Tai sekoitin,Ja arvaa onko se noloa kun muut nyrpistävät sinulle! Tunsin kokoajan pientä hermostuta alkuun klaanissa,Mutta kyllä minä pian sopeuduin vaikka en muistanutkaan kenenkään nimeä,Yleensä käytin heistä heidän ulkonäköään kuvaavia sanoja,Esim harmaa kolli,Mutta en vieläkään käsitä heidän pitkiä nimiään,Eikö voisi olla vain Harmaa harmaalle kissalle? Noh..Niilläkin on varmaan oma merkityksensä.
Tunsin käpälän kyljessäni. ”Kuka se oli?” Sähähdin loukkaantuneena,Mutta huomasinkin että se oli vain jonkun käpälä,En tunnista kenen tässä hämärässä.Nousen ylös ja mutisen,”En jaksa olla täällä ahtaudessa enään,Menen ulos.” Väistelen kissojen ruumiita pentutarhan perältä asti ulos.Huokaisen helpotuksesta ja istahdan leirin keskelle kauas lumikasoista katsomaan yötaivasta,Jonka on täyttänyt pilvet.Katselin niitä ja nuolin turkkiani ja katselin taivaalle,Kun olen ollut siinä jonkun aikaa.Pilvet väistyvät ja näen kauniit tähdet,Nuo valopilkut synkässä taustassa rauhoittavat minua,En tiedä miksi…

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas esitti tämän hetkiseksi kysymykseen sen, että minkä halusin soturinimekseni. Istuin ystävääni vastapäätä täysin hiljaa tuijottaen tämän ohitse sinne, missä Mesitähti oli kyyristynyt klaaniin uutena tulokkaana saapuneen Vadelmapennun eteen, päällikkö työnsi pentua rohkaisevasti sinne mihin muut pentutarhan asukit olivat siirtyneet peuhaamaan. Huokaisin haikeasti, mieleeni muistui kun itse olin saapunut klaaniin.
-Korppitassu? Oletko kunnossa? Hiilihampaan kysymys keskeytti ajatuksenkulkuni, ravistelin päätäni ärtyneesti.
Ystäväni yskähti merkitsevästi ja siirsi käpäliään vaivaantuneena.
-Mitä? Äyskähdin haluamaani töykeämmin.
Vastapäätä minua seisonut ruskea kolli vetäytyi loukaantuneena hieman taakseppäin kompuroiden omiin käpäliinsä.
-Niin, että minkä haluaisit soturinimeksesi? Hiilihammas toisti kysymyksensä.
Päässäni raksutti tyhjä, autio tiedottomuus, mistä minä voisin yhtäkkiä nyhjäistä itselleni soturinimen?
-En minä vain tiedä, totesin poimien hierakanlehden takaisin suuhuni ja kääntäen selkäni Hiilihampaalle.
Lähdin enää Hiilihampaasta välittämättä jolkottamaan parantajanpesälle lehden makea aromi suuhuni leviten, pujahdin parantajanpesään mietiskellen ystäväni näkemystä yrttitietämykseni haitoista, minusta siitä ei olisi mitään haittaa, vaikka yrteistä tietäisinkin. Liljatuuli tassutti uteliaana minua vastaan ja silmäili olemustani kuin etsien uusia ruhjeita, naaras räpsäytti meripihkan sävyisiä silmiään yllättyneenä kun tämän katse osui suussani olevaan hierakanlehteen.
-Mistä sinä hierakkaa olet löytänyt? Parantaja kysyi kun laskin lehden suustani naaraan jalkojen juureen.
Kaivelin muistiani hetken, sitten mieleeni putkahti minun ja Hiilihampaan hetki sitten käymän keskustelun sanat: ”reviirin pohjoispuolella”
-Reviirin pohjoispuolelta sieltä yhden tiheän vatukon vierestä! Ilmoitin rintaani ylpeästi röyhistäen.
Yhtäkkiä mieleeni juolahti eräs seikka: Jos olisin yhä enemmän ja enemmän Liljatuulen kanssa, niin Hiilihammas luulisi minua hulluksi.
-Voin näyttää sen sinulle joskus, mutta en nyt! Nähdään! Naukaisin pikaisesti naaralle pujahtaen pois parantajan tutkivan katseen alta.
Huokaisin helpotuksesta kun huomasin Hiilihampaan istumassa rennompana suojassa auringon porortukselta, kolli varmaan hoksasi katseeni ja käänsi ruskean karvan peittämän päänsä minua kohti, tämä nyökkäsi minulle tyytyväisenä.
Istuuduin ystäväni viereen alkaen sukia sotkuista turkkiani, se oli edelleen sotkussa tuotteliaan saalistusreissun jäljiltä.
-Muuten, oletko koskaan miettinyt, että jos meistä jommasta kummasta tulisi päällikkö tai varapäällikkö? Esitin mieleeni ensimmäisenä putkahtaneen kysymyksen, en sietänyt välillemme laskeutunutta hiljaisuutta.
Hiilihammas ojensi etukäpälänsä venytykseen köyristäen vähän selkäänsä.
-Päällikkönä ja varapäällikkönä olisi aika paljon vastuuta, ja entä sitten kiistat joita pitää selvitellä Kuolonklaanin kanssa? Hiilihammas esitti minulle toisen kysymyksen vastaamatta itse ollenkaan.
Kohautin olkiani päästäen ulos tuhahduksen, ystäväni yritti selvästi vältellä tätäkin aihetta.
-Empä kuule tiedä, tokaisin räpäyttäen suurielkeisesti vaaleanvihreitä silmiäni.
Naksautin tuumivaisesti kieltäni, olisihan se ihan loogisesti kiinnostavaa olla varapäällikkö tai jopa itse päällikkö, en silti osannut kuvitella niitä minun pikku haikeuteni ylittäviä murheita ja huolia, joita päällikkö sai kantaa harteillaan.
-Pitäisiköhän sinun mennä lepäämään? Hillihammas kysyi yhtäkkiä.
En tiennyt miltä kannalta kollin asia olisi pitänyt ottaa, loukkauksenako kenties? Vaikko pyytettömänä kehotuksena?

//410 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yllätyin totaalisesti, kun Korppitassu tunnisti turkistaan kiinni roikkuneen lehden hierakaksi. Ei siinä sinänsä mitään outoa ollut, mutta viime aikoina naaras oli viettänyt poikkeuksellisen paljon aikaa parantajan pesällä Liljatuulen seurassa, ja pelkäsin hänen haluavan ryhtyä nyt mieluummin parantajaksi soturin sijaan. Samaan aikaan tunsin itseni osasyylliseksi, sillä minähän se alunperinkin olin saanut Korppitassun uneksimaan itsensä parantajana, mikä oli kyllä sinänsä ironista, koska naaras ei ollut koskaan viihtynyt parantajan pesällä.
Korppitassu sylkäisi lehden maahan ja katsoi minua vähän syyllistävän näköisenä. Ihan kuin olisin juuri loukannut häntä jotenkin erityisen syvästii. ”Ei yrttitietämyksestä mitään haittaakaan ole”, ystäväni napautti takaisin ja huiskaisi hännällään ilmaa turhautuneesti. Tiesin, ettei väittelymme tulisi loppupeleissä hyödyttämään meitä kumpaakaan, joten annoin asian olla ja vaihdoin puheenaihetta.
”Oletko huomannut, miten klaani on kasvanut viime aikoina? Nyt kun Vadelmapentukin liittyi klaaniin, saamme varmaankin muutaman kuun päästä tuoretta verta oppilaiden pesään”, sanoin. Korppitassu katsoi minua yhä hieman epäluuloisesti, mutta näytti sitten sysäävän kiukkuiset ajatukset pois mielestään. Hän istuutui uudelleen alas ja siloitteli pörhistynyttä turkkiaan.
”Niin kai.” Korppitassu oli suunnanut huomionsa nyt pentutarhalle päin. Seuratessani hänen katsettaan näin Mesitähden ja Aurinkokajon tulleen aukiolle pentujensa kanssa. Mukana näyttivät olevan myös Paatsamapentu ja Vadelmapentu, jotka kumpikin olivat löytöpentuja sekä entisiä erakkoja – aivan kuten minä ja Korppitassukin olimme olleet ennen Eloklaania.
”Minäkin haluaisin saada omia pentuja”, lipsautin vahingossa ääneen. Korppitassu vilkaisi minuun päin yllättyneen oloisena, mutta koska en jälkeenpäin esiin tulleelta nolostukseltani osannut irrottaa katsettani Mesitähdestä ja tämän perheestä, hänkin kääntyi katsomaan takaisin heidän suuntaansa.
”Kuule, Korppitassu”, aloitin jo hetken ajan kestäneen hiljaisuuden rikkoen. ”Minkä sinä haluaisit soturinimeksesi?”

//Korppi?
//249 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas kysyi, että olimmeko tehneet vielä Hallavarjon kanssa mitään muuta kuin vain käyneet metsästyspartiossa, ystäväni näytti vielä hieman sotkuiselta, josta arvelin kollin olleen syvässä umpiunessa vielä hetki sitten. Ruskean turkin omaava ystäväni nuolaisi vielä viimeiset tähteet syömästään tuoresaalistaan nyökäyttäen minulle odottavasti päätään.
-Mhm…Kerkesimme saalistuksen lisäksi vain hioa vaanimisasentoani, naukaisin hetken aamun tapahtumia ponnekkaasti muisteltuani.
Hiilihammas heilautti toista korvaansa värisyttäen samalla viiksiään huvittuneesti.
-Olet ihan lehtien peitossa! Tämä maukaisi tiputtaen hännällään inhottavasti turkkiini takertuneen lehden. Lehti leijaili väliimme, minusta tuntui, että olin nähnyt kasvin aikaisemminkin. Kumarruin nuuhakisemaan kasvia viikset uteliaasti väpättäen, Hiilihammas katseli kummastuneena kun nostin pääni vaaleanvihreät silmät iloisesti kimmeltäen lehteä suussani hellävaroen kantaen.
-Thämä on hierakkaa! Mokelsin epäselvästi lehti suussani.
Laskin kasvin varovasti suustani ja nyökäytin päätäni innokkaasti ystävälleni.
-Tätä en ole ennen reviirillämme nähnytkään, muistaakseni kävimme Hallavarjon kanssa reviirin pohjoispuolella! Hössötin lehteä kynnenkärjelläni tökkien.
Ystäväni pudisteli huolestuneesti päätään, tämä räpäytteli silmiään ihmeissään kuin pöllönpoikanen, jonka silmään oli lennähtänyt roska.
-Oletko parantaja vai oppilas Korppitassu? Vietitkö liikaa aikaa parantajanpesässä? Onko sinustakin tullut parantaja? Hiilihammas ryöpsäytti heilutellen epätavallisen kiivaasti häntäänsä.
Tuijotin hölmistyneenä ystävääni, jos olisin kehdannut, niin olisin suin päin loksauttanut suuni ammolleen.

//184 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin jäänyt vielä hetkeksi ulos nauttimaan ilta-auringosta, kun Korppitassu oli jolkotellut takaisin parantajan pesälle. Olin kyllä luvannut äänettömästi oppilaalle meneväni kohta itsekin nukkumaan, mutta juuri nyt minun tarvitsi viettää vähän aikaa omassa ihan vain seurassani. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, etten ollut edes ehtinyt vielä prosessoida sitä kaikkea läpi.
Huomenna Korppitassu pääsisi kiinnittymään takaisin arkeen. Olin varma siitä, että hänestä tulisi varsin pian soturi. Vaikka naaras ei ollutkaan pystynyt harjoittelemaan normaaliin tapaan mestarinsa kanssa, koska oli joutunut viettämään viimeiset pari päivää parantajan pesällä loukkaantumisen takia, Hallavarjo huomaisi varmasti siitä huolimatta kehityksen oppilaansa työskentelykyvyssä ja taidoissa. Loppujen lopuksi Korppitassulla ei siis ollut kamalan pitkä matka kiriä minua kiinni.
Lisäksi klaaniin oli tullut uusi pentu – tarkemmin sanoen Vadelmapentu. Nuori kissa oli löydetty haahuilemasta läheltä klaanin rajaa, minkä jälkeen hänet oltiin tuotu klaaniin ja hyväksytty sen jäseneksi. Ei ollut vaikea päätellä, mistä kolli oli saanut nimensä: hänen kirkkaan vaaleanpunainen nenänsä paistoi hännänmittojen päähän. Kun Vadelmapentu oli liittynyt pentutarhaan muiden sitä asuttavien pentujen ja Aurinkokajon joukkoon, olin alkanut ajatella asioita. Ensimmäisenä mieleeni oli juolahtanut toiveikas ajatus siitä, että saattaisin mahdollisesti saada jonkun pennuista oppilaakseni tulevina aikoina. Siihen oli kyllä vielä aikaa, mutta ainakin ehtisin valmistautua mestarina olemiseen hyvin ennen sitä. Sen jälkeen olin alkanut ajatella omien pentujen hankkimista, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä tämän hetken asia. Olisi hienoa päästä jatkamaan Eloklaanin perintöä omien jälkeläisten kautta, mutta perhettä ei voinut perustaa yksinään. En ollut ainakaan vielä kokenut ketään klaanin naaraspuolista yksilöä kohtaan sellaista palavaa tunnetta, joka kertoisi halusta sitoutua yhteen loppuelämäksi, joten toistaiseksi haave jälkikasvuista saisi jäädä vielä vain haaveeksi.
Oli tullut hämärää, kun havahduin ajatuksistani takaisin tähän maailmaan. Aurinko oli kadonnut puiden taakse ja jättänyt jälkeensä punertavan taivaan. Könysin itseni ylös, ja köyristin selkäni kaarelle. Haukotus karkasi suustani, kun otin suunnaksi sotureiden pesän. Ajattelin viimein noudattaa ystäväni kehotusta ja mennä nukkumaan. Tarvitsisin voimiani, sillä en tiennyt, mitä huominen toisi tullessaan mukanaan. Ehkä joutuisin pelastamaan Korppitassun taas jostain uudesta pinteestä. Ajatus sai minut hymähtämään hiljaa, samalla kun käperryin omalle vuoteelleni.

Seuraavana aamuna heräsin vasta aurinkohuipunhetken tienoilla. Olin itselleni hieman vihainen siitä, että olin antanut itseni nukkua niin pitkään, mutta tiesin että minun oli turha murehtia sitä nyt.
Liljatuuli kertoi Korppitassun ehtineen lähteä jo harjoituksiin Hallavarjon kanssa, kun olin käynyt kyselemässä oppilasta parantajan pesällä. He olivat lähteneet liikkeelle heti varhain aamusta, joten parantaja arveli heidän palaavan vähän ajan päästä. Koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä, olin siirtynyt aamupalalle aukiolle.
Tänään oli taas yksi niistä aurinkoisista päivistä, jotka ajoivat kissat ulos pesistään nauttimaan hiirenkorvasta. Totta puhuakseni olisin voinut tottua tähän: ruokaa oli yllin kyllin, päivät olivat toinen toistaan lämpimämpiä ja valoisampia, eikä minkään maailman huolista ja murheista ollut tietoakaan. Edes Kuolonklaanin uhka, joka leijui alati painostavana ukkospilvenä klaanin kissojen yllä, ei tuntunut enää niin suureelliselta.
Samassa huomioni kiinnitti piikkihernetunnelin suunnalla tapahtuva liikehdintä. Silmänräpäystä myöhemmin aukiolle tupsahti Hallavarjo, jonka heti kintereillä tuli Korppitassu. Oppilaan turkista roikkui lehtiä ja muuta roskaa, mutta hänen silmänsä loistivat ylpeydestä. Huomasin, että hänen leukojensa välissä oli pulska hiiri. Se selittikin naaraan epätavanomaisen hyväntuulisuudem.
Seurasin katseellani, kun Korppitassu kuunteli loppuun Hallavarjon asian, jonka jälkeen hän lähti kiikuttamaan saalistaan tuoresaaliskasalle. Samalla hetkellä hän näytti tajuavan minun tarkkailevan itseään. Huiskautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Korppitassun kasvoille levisi leveä hymy, ja tämä lähti tassuttelemaan minua kohti häntä pystyssä.
”Hei vaan”, kehräsin iloisesti. ”Sinulla näyttää olleen tänään saalistusonnea matkassa.”
Korppitassu istahti minua vastapäätä, ja nyökkäsi. ”Niin on. Ja arvaa mitä: Hallavarjo lupasi, että menemme tänään yöpartioon.”
Räpäytin silmiäni vähän yllättyneenä – tai oikeastaan tosi paljon yllättyneenä. Se ei kuulostanut yhtään Hallavarjon tapaiselta. Muistin hänet kissana, joka ei enää järjestänyt mitään ylimääräistä toimintaa harjoitusten lopuksi. Tuumasin lopulta vain, että hän ehkä halusi antaa Korppitassulle hyviäkin muistoja oppilaana olemisesta kaikkien niiden huonojen kokemusten lisäksi.
”Sehän on hienoa! Harjoittelitteko te tänään pelkästään saalistamista?” kysyin, ja nuolaisin samalla viiksiini tarttuneen tähteen pois.

//Korppi?
//622 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilihammas oli esittänyt kysymyksen, jota en itse varmaan olisi kyennyt, uskaltanut ja halunnut esittää, nyt kuitenkin seisoin parantajamme edessä odottaen naaraan tuomiota siitä, että kuinka kauan vielä joutuisin lojumaan toimeettomana parantajanpesässä. Liljatuulen naamalla oli neutraali ilme, joka varmaankin merkitsisi vielä monen auringonnousun aikaista lojumista, laskin katseeni turhautuneena tikkusuorina jännityksestä täriseviin käpäliini. Hiilihampaasta huokui levottomuus ja kärsimättömyys, kolli liikehti vieressäni siirtäen painoaan tassulta toiselle, kuin tämä olisi odottanut maan halkeavan käpäliensä välistä kahtia. Lopulta kuulin huvittuneen, mutta heleän kehräyksen, nostin katseeni Liljatuuleen, joka vaikutti tyytyväiseltä.
-Luulempa, että joudun luopumaan Korppitassusta jo huomenna, naaras naukui kuulostaen edelleen todella huvittuneelta.
Naamalleni levisi piristynyt virnistys, käänsin iloisena katseeni Hiilihampaaseen, joka katsoi hämmästyneen ja iloisen sekaisin tuntein takaisin.
-Kiitos Liljatuuli! Naukaisin minulle epätavanomaisesti, olin vain niin iloinen uutisesta, jota en ollut odottanut.
Parantaja nyökäytti vakavoituneena päätään, silti naaraan silmistä näki tämän olevan ylpeä omasta suorituksestaan. Minun olisi tehnyt mieli pörröttää molempien lähelläni olevien kissojen turkit ihan täysin sotkuun, mutta hillitsin sentään itseni sen asian kohdalla, sen sijaan kosketin pikaisesti, mutta kiitollisena kuonollani parantajan pehmeän turkin peittämää poskea ja askelsin ripeästi pois paikalta, jotta ystäväni tai Liljatuuli eivät voisi kysyä mitään ahdistavia kysymyksiä minun epänormaalista käyttäytymisestäni. Suuntasin tuoresaaliskasalle, koska se tuntui tällä hetkellä kaikkein luonnollisimmalta paikalta koko leirissä, vatsan pohjallani poltteli vastustamaton nälkä, jolle ei ilman saalista näkyisi loppua. Arvoin muhkean harakan ja mehevän oravan välillä. Päädyin hetken kompromissista oravaan, josta leijaili huumaava, ihanan mehukas tuoksu, joka nostatti pakostakin veden kielelleni, nappasin oravan hampaideni väliin ennen kuin kukaan muu ehtisi sitä nenäni edestä viedä. Vetäydyin parin ketunmitan päähän oravani kanssa, laskin pääni ahnaasti puraistakseni ensimmäisen murean palan. Oravan aromi soljui kielelläni täyttäen minut hännänpäästä korvannipukohin, sitten se osittain katosi nielaistessani palasen. Kumarruin haukatakseni toisenkin palan saaliseläimestä, aromi ei tällä kertaa ollut niin maukas kuin ensimmäisellä palalla, mutta se oli silti sama huumaava maku.
Aivan huomaamattani koko orava oli pian kadonnut sisuksiini, tunsin oloni ihmeen täydeksi ja rennoksi, kerrankin oli vain mukava ajatella positiivisia ajatuksia sen sijaan, että mieleni täyttäisivät huolet siitä kuinka vaanimisasennossani oli ollut taas joku vika, jonka vain pätevä pilkunviilaaja olisi voinut huomata.
-Oliko hyvää? Vierelleni huomaamattomasti makuulle käynyt Hiilihammas naukui kepeästi, siirsin katseeni pirteänä kolliin, joka lipoi juuri huuliltaan viimeisiä hiiren rippeitä.
Aukaisin suuni ja annoin makean haukotuksen soljua ulos sisältäni, kuulin vierestäni pienen, huvittuneen tyrskähdyksen.
-Oli hyvää, se orava oli mainio! Vastasin rennosti ystäväni hetki sitten esittämään kysymykseen.
Hiilihammas liikautti etukäpäläänsä, tämä vaikutti varsin hilpeältä loikoillessaan käpälät rinnan alle vedettyinä.
-Et ennen ole sanonut noin saamistani saaliseläimistä! Kolli napautti leikkisästi, taisimme molemmat olla hieman höperöitä kuultuamme Liljatuulen iloisen ilmoituksen.
Kohautin hartioitani keveästi, enhän minä voinut tietää, että mikä tuoresaaliskasasta ottamani eläin oli Hiilihampaan!
-Mistä minä sen tietäisin kun et hirveämmin saaliitasi mainosta, sen kun menet vain kailottamaan kaikille saaneesi oravan, joka oli mielestäni maukas! Piikittelin iloisesti takaisin, pukkasin samalla käpälälläni kollia leikillään lapaan.
Lopulta aloimme rauhoittumaan, sitten me vain makoilimme paikallamme jutellen niitä näitä, Hiilihammas kertoi hieman siitä miten mukavaa oli olla soturi ja minä taas valaistin hänelle sitä tylsyyden tunnetta kun vain löhösin parantajanpesässä päivät pitkät. Lopulta hämärä kietoi meidät silkiseen viittaansa, tämä yö tulisi olemaan viimeinen, jonka viettäisin Liljatuulen hellyttävää tuhinaa kuunnellen, ehkä minulle tulisi jopa parantajaa, ja tämän mutinoita ikävä.
-Lähden nukkumaan, kehotan myös sinua tekemään samoin, sammalsin väsyneenä puoliuneen vaipuneelle ystävälleni, joka tuntui hätkähtävän hereille.
En ilta-auringon helottaessa vielä kirkkaasti oikein nähnyt mitään, mutta olin erottavinani pienen nyökkäyksen Hiilihampaan muuten väsyneellä naamalla. Jolkotin tokkuraisena kompastellen parantajanpesän tiuhaan punotusta suuaukosta sisään ja vaivuin melkein saman tien ihanasti hiirenkorvalle tuoksuvalle sammalpedilleni, Liljatuuli oli jo sammahtanut omalle pedilleen ja tuhisi tutuksi tulleella, omalla tavallaan, ummistin rennosti silmäni ja mietin Hiilihammasta, joka olisi joko ottanut kehotukseni hyvin tosissaan tai sitten vielä makasi jääräpäisenä samalla paikalla kuin ennen äkkilähtöäni. Uni kietaisi minut hennosti mukaansa ja tuntuin siltä kuin olisin vain uponnut syvemmälle ja syvemmälle tummanvihreisiin sammalliin, jotka tuntuivat turvallisilta kutitellessaan aina välillä polkuanturoitani, mikään päivän huolista ja ajatuksista ei tuntunut enää vaivaavan minua.

//640 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu vaikutti olevan mielissään päästessään pitkästä aikaa ulkoilemaan. Ymmärsin häntä kyllä, sillä olihan oppilas joutunut viettämään parantajan pesällä jo melkein pari päivää. Itse olisin ehtinyt tulla hulluksi siinä ajassa, mutta ystävälläni olikin aina ollut paljon rautaisemmat hermot kuin minulla. Ihmettelin edelleen, miten Korppitassu oli onnistunut salaamaan mestariltaan – ja jopa minulta! – näinkin pitkään loukkaantumisensa. Harmillisinta oli kuitenkin se, etteivät Hallavarjo ja Liljatuuli tienneet todellista syytä naaraan vaivoille. Korppitassun itsepäisyys saattaisi koitua hänelle vielä kalliiksi, ellei hän tajuaisi avata suutansa ja kärsiä tekojensa seuraamukset kuin kunnon klaanikissa ainakin.
”Nukahditko sinä pystyyn?” Korppitassun ääni tunkeutui ajatuksiini. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni, ja tajusin meidän tulleen jo nummen reunalle. Laikukas oppilas oli pysähtynyt katsomaan taakseen, kun huomasi minun jääneen jälkeen. Ravasin hänet äkkiä kiinni.
”Maa kutsuu, Hiilihammas”, Korppitassu naukaisi hidastaessani hänen kohdallaan. Vaikka naaras pyörittelikin mukamas pitkästyneenä silmiään, huomasin hänen viiksiensä värisevän huvittuneesti. Vastasin tämän eleeseen virnuilemalla takaisin.
Käänsin katseeni eteenpäin, ja näin nummen avautuvan edessämme ja jatkuvan silmänkantamattomiin asti. Lumi oli sulanut pois jo miltei kokonaan, ja märän mullan ja ruohon tuoksu pisti terävänä nenääni. Tuuli puhalsi kasvojani vasten mukavan virkistävänä, ja ikuisuudelta tuntuneen hetken ajan tunsin pitkästä aikaa rentoutuvani kunnolla. Sitten se hetki lakkasi olemasta, kun Korppitassu pukkasi minua kylkeen tassullaan. Katsahdin häneen selvästi sen näköisenä kuin olisin juuri tippunut puusta, sillä naarasta alkoi taas huvittaa.
”Mitä nyt?” murahdin hieman tympääntyneenä.
”Katso”, Korppitassu sanoi ja vakavoitui. Hän osoitti hännällään kauempana nummella erottuuviin tummiin, liikkuviin hahmoihin. Tunsin jokaisen lihakseni kiristyvän jännityksestä turkkini alla. Nuuhkaisin ilmaa varovasti, ikään kuin se olisi voinut puraista minua, mutta en haistanut mitään uhkaavaa.
”Varmaankin vain rajapartio”, tokaisin huojentuneena. Olin ehtinyt jo pelätä törmäävämme Kuolonklaanin kissoihin, mikä olisi kylläkin ollut melko epätodennäköistä, mutta ei missään nimessä mahdotonta. Klaanien välit olivat olleet tähän asti hieman kireät mutta rauhanomaiset, eikä kumpikaan ollut halukas tappelemaan turhan takia.
”Palataan takaisin. Kohta alkaa hämärtää, enkä minä mielelläni liiku missään pimeässä”, sanoin jättämättä Korppitassulle varaa vastaväitteisiin, vaikka hänen ilmeestään huomasikin, että tällä olisi ollut pari valittua sanaa asiaan liittyen. Tiesin Liljatuulen kaipailevan potilastaan takaisin, enkä minä aikonut hankaloittaa hänen työtään entisestään ryhtymällä osalliseksi Korppitassun äänettömään kapinaan.
Matka leiriin sujui paljon joutuisammin kuin olin odottanut. Emme kuitenkaan saapuneet hetkeäkään liian aikaisin, sillä Liljatuuli tuli meitä vastaan jo heti parantajan pesään sisään päästessämme. Aistin naaraan kireyden, mutta en maininnut asiasta ääneen, koska tiesin että saisin kuulla kunniani, jos niin tekisin.
”Miten teillä sujui? Sattuuko mihinkään?” parantajakissa aloitti kuulustelun ja kiersi Korppitassun ympäri ainakin pariin kertaan, ilmeisesti yrittäen löytää edes jonkinlaista vammaa oppilaasta. Korppitassun korvat olivat painuneet luimuun, kun hän silmäili närkästyneen oloisena tummanharmaata naarasta, joka pörräsi hänen ympärillään.
”Liljatuuli, kävelyn aikana ei ilmennyt minkäänlaisia ongelmia, ja Korppitassu näyttää sitä paitsi olevan ihan kunnossa, joten huolehtimisesi on ihan turhaa”, sanoin väliin nopeasti. Liljatuuli pysähtyi ja kohotti meripihkasilmiensä katseen minuun. Tunsin oloni hieman epämukavaksi vanhemman kissan tuijotuksen alla, ja yritin vältellä hänen katsettaan.
”Kauanko hän joutuu olemaan vielä parantajan pesällä?” kysyin, kun hiljaisuus ehti käydä painostavaksi. Tällä kertaa kohtasin parantajan liekehtivät silmät, eivätkä ne näyttäneet enää läheskään yhtä uhkaavilta kuin äsken. Korppitassulla – ja tietenkin myös minulla, koska olin hänen paras ystävänsä – oli oikeus saada tietää, kuinka pitkään hän joutuisi vielä virumaan täällä.

//Korppi?
//512 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Ajatukseni olivat ristiriitaisia ja aina kun yritin tehdä kompromissia itseni kanssa, jokin toinen mutkikas pikkuvika tunki ahnaasti tielleni. Hiilihammas oli ehdottanut, että voisimme käydä jaloittelelmassa, olin mumissut tälle myöntävästi, enkä oikein keskittynyt tämän esittämään asiaan. Todellisuudessa minua vaivasi vieläkin se, että olin kertonut ystävälleni karvaan totuuden päänsärystäni, uskoin kyllä tämän pitävän salaisuuden, mutta kolli oli viime aikoina ollut melko hermostunut terveydestäni ja voisi paljastaa asian Liljatuulelle, jotta oloni parantuisi. Hiilihampaan ehdotuksesta oli kulunut jo auringonnousu, eikä päätäni särkenyt enää kävellessä tai noustessa seisomaan, ystäväni oli ollut huojentunut kun olin kertonut, että pystyin jo kävelemään ilman, että jouduin heti vaipumaan sammalpedille, tämän äänessä oli ollut silti epäileväinen vivahdus, luulin sen johtuvan todenmukaisesta tarinasta, jossa sain oksalta kuonolleni ja tipuin puusta. Hiilihammas asteli sisään parantajanpesään ja tämän kasvoille levisi
hämmästynyt, mutta iloinen virnistys kun tämä huomasi, että olin noussut venyttelemään jalkojani.
-Sinähän kävelet! Ystäväni kehräsi iloisesti.
Olisin ottanut asian melko henkilökohtaisesti, sillä minusta tuntui, että Hiilitahammas väitti minua salakavalasti valehtilijaksi.
-Valehtelisinko minä muka ystävälleni? Näpäytin kepeästi, yrittäen saada Hiiihampaan satimeen.
Ystäväni kohautti olkiaan siristäen silmiään hitusen.
-Et, tämä maukui ja katseli minua hieman syyttävän näköisenä.
Oli kyllä totta etten ollut kertonut kollille kaikkia asioita vaan salaillut viimeiseen asti, mutta se ei siltikään ollut valehtelua. Lopulta Hiilihammas luovutti ja lopetti pistävän tuijottamiseni alkaen tassutella ympäriinsä luultavasti miettien puheenaihetta.
-Mitä tuumisit jos lähtisimme nyt jaloittelemaan, jalkani ovat olleet koko päivän toimeettomat ja kaipaan tekemistä! Maukaisin kysymyksen ja samaan settiin perustelin myös syyt ulos lähtemiselle.
Kolli nyökäytti ponnekkaasti päätään.
-Käydään ensin kysymässä Hallavarjon lupa, Hiilihammas naukui ja oli kääntymäisillään oviaukolle.
Aukaisin suuni ja olin juuri sanomaisillani kissasta, joka seisoi ystäväni takana.
-Annan lupani mielihyvin! Hiilihampaan taakse hiirenhiljaa hiipinyt Hallvarjo naukaisi säikäyttäen tuoreen soturin niin, että tämä liu’utti kyntensä ulos ja pörhisti turkkinsa.
Hallavarjo näytti vähintään yhtä yllättyneeltä kuin ystäväni säikähtäneeltä.
-Anteeksi kun säikäytin, en minä sentään Luuklaanilainen ole, joten voit vetää kyntesi sisään Hiilihammas, mestarini naukui värisyttäen huvittuneena viiksiään.
Ystäväni veti vaivaabtuneena kyntensä takaisin sisään ja siloitteli karvansa Hallvarjoa koko ajan uhmakkaasti katsellen.
-Onko sinun pakko hiiviskellä noin Hallavarjo? Naukaisin katsellen kahta kollia, jotka tuijottivat toisiaan tulisesti huomioimatta minua ja rinnalleni tassuttanutta Liljatuulta.
Liljatuuli pudisteli raskaasti huokaisten päätään.
-Onko tämä parantajanpesä vai pentutarha, jossa riehuu valloillaan kolme pientä pentua? Parantaja niiskaisi katsellen jäisesti minua Hiilihammasta ja Hallavarjoa.
Hetkähdin yllättyneenä, parantaja oli yleensä kärsivällisen kissan perikuva, mutta kaippa tälläkin oli huonoja päiviä.
-Eiköhän lähdetä Hiilihammas! Naukaisin ja ryntäsin käpälät hieman täristen pois parantajanpesästä, jossa ilmapiiri oli kissojen välillä muuttunut kireäksi.

//404 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Ravn

Salviakatse oli luvannut viedä minut tänään nummelle. Harmaankirjava naaras oli ollut sitä mieltä, että nyt oli mitä otollisin sää harjoitella aavalla viihtyvien päästäisten, myyrien ja jänisten saalistamista. Lisäksi soturitar oli vihjannut siihen suuntaan, että mikäli ilma pysyisi suotuisana ja päivänvaloa olisi riittämiin, voisimme alkaa opetella myös hyökkäämisen ja puolustamisen alkeita sekä perehtyä pariin yksinkertaiseen taisteluliikkeeseen – rehellisesti sanottuna en ollut järin innoissani mestarini jälkimmäisestä ideasta, mutta halusin joka tapauksessa päästä edes hetkeksi ulos leiristä. Ennen lähtöämme naaras oli antanut minulle luvan syödä jotakin, jotta jaksaisin varmasti koko päivän. Olin valikoinut tuoresaaliskasasta kovaonnisen varpusen, jota hotkin hyvillä mielin lähellä oppilaiden pesää. Salviakatse istui piikkihernetunnelin luona ja keskusteli siniharmaan turkin omaavan Lumihiutaleen kanssa, varroten minua. Koska en halunnut odotuttaa itseäni, ahmin nopeasti loput sulkapeitteisestä tuoresaaliista ja nuolin suunympärykseni puhtaaksi. Jännitys ja silkka innokkuus kutkuttivat suloisesti vatsanpohjassani ja saivat tassuni syyhyämään vimmatusti suunnatessani kulkuni mestarini ja Lumihiutaleen tykö. Molempien erakkosyntyisten soturien katseet kääntyivät hitaasti puoleeni, kun nämä viimein havaitsivat minun lähestyvän heitä.
“Joko olet valmis?” Salviakatse kysyi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin tarmokkaasti päätäni.
“Pitäkää hauskaa”, Lumihiutale toivotti aurinkoisesti hymyillen ja jäi istumaan niille sijoilleen, kun mestarini lähti johdattamaan minua läpi piikkihernetunnelin ja ulos leiristä.

Aikaisemmin vitivalkoinen ja hyytävä nummi oli muuttunut ruskeankirjavaksi ja kosteaksi. Lumen alla lehtikadon ajan uinunut maa oli alkanut hiljalleen vihertää ja ilmassa leijaili lukemattomia vahvoja eri kasvien ja eläinten tuoksuja – kaiken kaikkiaan maisema tarjosi niin paljon virikkeitä, etten tiennyt mihin niistä keskittyä ensimmäisenä! Onnekseni Salviakatse tarjosi pian ratkaisun ongelmaani.
“Kuten aamulla kerroin, tänään harjoittelemme ainakin saalistusta”, naaras sanoi. “Ensimmäinen tehtäväsi on jäljittää mikä tahansa pieni jyrsijä ja koettaa saada se kiinni.”
Nyökkäsin hitaasti ja aloin varovasti haistella sekä maistella ilmaa saaliseläimen hajujäljen toivossa, vetäen keuhkoni täyteen nummen teräviä ja soisia tuoksuja. Jouduin miettimään hetken, mutta lopulta uskoin tunnistavani hajujen sekamelskasta kohtalaisen tuoreen peltomyyrälle kuuluvan jäljen, jota lähdin hitain askelin seuraamaan. Salviakatse kulki pari ketunmittaa jäljessäni.
Hajujälki johdatti minut kohti reviirin luoteisosissa sijaitsevaa koivumetsää, jonka siintäessä edessäni myyrän tuoksu alkoi yllättäen voimistua. Pysähdyin niille sijoilleni ja annoin katseeni kiertää hitaasti ympäröivässä maisemassa. Edessäni kohosi alastomuuttaan karu koivumetsä, kun taas vasemmalla puolellani maa oli kuivuneen ja kuolleen heinikon peitossa. Puolestaan oikealla puolellani kaukaisuudessa häämötti ainakin kuusia, koivuja ja leppiä kasvava sekametsä sekä varvikko, joka peitti pitkälti koko Eloklaanin reviirin. Ja siellä varvikossa, erään kanervamättään juurella parin kolmen hännänmitan päässä, kyyristeli jäljittämäni harmaaturkkinen saaliseläin – se näytti olevan kylmissään ja syventynyt nuuhkimaan maata oletettavasti jonkin syötävän toivossa. Vedin hiljaa syvään henkeä ja otin varovasti askeleen lähemmäs, ennen kuin valmistauduin ponnistamaan pahaa-aavistamattoman myyrän niskaan päästääkseni sen nopeasti ja kivuttomasti päiviltä. Seuraavassa hetkessä kaikki tapahtui niin nopeasti, että kun havahduin eikä veri enää kohissut korvissani, näin myyrän lojuvan kuolleena kynsissäni.
“Hienoa!” Salviakatse kehaisi ja tassutti viereeni. “Hautaa se, niin koetetaan saalistaa vielä jotain muuta. Sinulla on vielä hitusen parannettavaa hiipimisessä ja ponnistamisessa saaliin kimppuun.” Tein harmaankirjavan naaraan ohjeiden mukaan, ja loppupäivän vietimme nummella harjoitellen ja hioen saalistustaitojani. Illan tullen ilma kylmeni ja paluumatkalla leiriin mestarini lupasi opettaa minulle hyökkäämistä ja puolustautumista joku toinen päivä.

// 488 sanaa ( KP-BOOSTI )

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yritin hillitä yltyvää pakokauhuani, koska en halunnut Korppitassun näkevän minua niin hysteerisenä. Naaraalla oli juuri nyt muutakin murehdittavaa kuin minä, joka olin hermoromahduksen partaalla ystäväni puolesta. Päässäni poukkoilivat monet kysymykset, joihin tuskin koskaan tulisin saamaan vastauksia – etenkään, kun käyttäydyin kuin mikäkin hermoheikko saaliseläin.
”Oliko virhe kertoa sinulle?” Korppitassu naurahti hermostuneesti ja hänen äänensä särähti. Siirsin jäänsiniset silmäni häneen ja mietin, mitä minun pitäisi sanoa, etten tekisi tilanteesta liian tukalaa kummallekaan meistä. Oppilas oli toki tehnyt väärin käydessään harjoittelemassa leirin ulkopuolella ihan yksin ja kenenkään siitä tietämättä – olin luvannut olla puhumatta siitä muille – mutta jos hän oli loukannut itsensä pahasti, silloin minun olisi velvollisuus hänen ystävänään kertoa asiasta Liljatuulelle.
Pudistin päätäni vähäsen ja purin hammasta. ”Ei tietenkään ollut. Olen sinun ystäväsi, ja sinä voit aina luottaa minuun.” Korppitassu vaikutti huojentuneelta kuullessaan sen. Hän asettautui mukavammin sammalille ja räpäytti minulle silmiään kiitollisena, kun Liljatuuli yhtäkkiä tupsahti sisälle pesään. Parantajakissa kantoi mukanaan paksua yrttituppoa, mutta ennen kuin hän katosi varastolleen, tuo nyökkäsi minulle vaivihkaa tervehdykseksi. Nyökäytin päätäni hieman hajamielisenä takaisin, ja käännyin sitten taas ystäväni puoleen. En osannut sanoa enää enempää siinä tilanteessa, tunsin joutuneeni puun ja kuoren väliin asian kanssa. Korppitassu luotti minuun, enkä voinut pettää häntä, mutta jos Liljatuuli ei osannut hoitaa hänen vammojaan vain siksi, etten ollut välittänyt hänelle totuutta naaraan oudosta päänsärystä, joutuisin varmasti ottamaan vastuun siitä jossain vaiheessa.
Koska pääni ei kestänyt enempää valheita ja epätoivon ahdistamana tehtyjä lupauksia, päätin ottaa aikalisän. Sanoin Korppitassulle meneväni siirtämään petini sotureiden pesään. En osannut tulkita hänen kasvoiltaan, oliko naaras pettynyt siihen että lähdin jo nyt vai nauttiko tuo ennemmin saadessaan olla rauhassa. Joka tapauksessa hänen kasvoillaan oli hymy, kun hän sanoi minulle hyvästit lähtiessäni.
Parantajan pesältä pois päästyäni olin suuntaamassa oppilaiden pesälle, mutta minut keskeytettiin. Yllätyin vähän, kun näin Hillasielun tassuttelevan itseäni kohti. Olimme jutelleet ensimmäisen kerran vasta pari päivää sitten, mutta kolli antoi asenteellaan ymmärtää kuin olisi tuntenut minut aina. Se oli hieman outoa – ja jopa karmivaa – mutta samaan aikaan tykkäsin siitä, sillä minun ei tarvinnut jännittää sitä, ettei juttua ehkä syntyisikään toivottuun tapaan.
”Hei, Hiilihammas!” kolli tervehti iloisesti. Pakko myöntää, vielä oudommalta tuntui kuulla uusi nimeni sanottuna ääneen. Nimittäjäisistä oli kulunut vasta hetki, enkä vieläkään osannut sisäistää tapahtunutta ja sitä ettei nimeni perässä ollut enää -tassu.
”Hei”, vastasin takaisin hiukan töksähtäen.
”Onnittelut uudesta nimestäsi!” Hillasielu sanoi. Hänen vihreät silmänsä tutkivat minua tarkkaan, ikään kuin uusi nimi olisi muuttanut minua jollakin ulkoisella tavalla. Tai sitten turkissani oli takku, tai viiksistäni roikkui yhä aamupalanrippeitä.
”Ajattelin vain, että saattaisit tarvita apua. Et ole varmaan vielä ehtinyt viemään petiäsi uuteen paikkaan?”
Pudistin päätäni edelleen hämmentyneenä. En ollut osannut odottaa tällaista ystävällisyyttä muilta klaanitovereiltani kuin Korppitassulta. ”Joo, se olisi kiva. Tai tarkoitan, etten ole vielä siirtänyt sitä. Apu olisi siis kiva. Sitä minä tarkoitin.” Hyppivät kivet – mikä minua oikein vaivasi? Mehän olimme nyt tasavertaisia keskenämme, joten en ymmärtänyt syytä sille, miksi käyttäydyin Hillasielun seurassa kuin oppilas päästessään ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle.
Hillasielu vain hymähti takeltelulleni. Olin hyvilläni siitä, ettei hän pilkannut minua tai suhisevia kirjaimiani. Pian keskustelumme jälkeen olimme saaneet siirrettyä petini sotureiden pesään. Pesä oli aika tyhjä tähän aikaan päivästä, joten en osannut sanoa, keille viereiset pedit kuuluivat.
Juttelimme Hillasielun kanssa pitkälle iltaan. Hän kertoi minulle soturina olemisesta ja siitä millainen hänen ensimmäinen päivänsä oli ollut. Sitten kun kolli tuli siihen tulokseen, että oli aika mennä nukkumaan, sanoin hänelle käyväni vielä toivottamassa Korppitassulle hyvät yöt.
Siispä hiippailin hiljaisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa Liljatuuli ja Korppitassu kukkuivat vielä hereillä. Parantaja tervehti minua hiljaa, kun kuljin hänen ohitseen ystäväni vuoteen luo.
”Hyvää iltaa”, mau’uin pirteästi. Korppitassu kohotti vaaleanvihreän katseensa minuun. ”Miten täällä menee? Ja muuten arvaa mitä! Koska olen nyt soturi, voin viedä sinut leirin ulkopuolelle jaloittelemaan joku päivä, jos taidot! Tietenkin meidän pitäisi kysyä lupa Hallavarjolta siihen, mutta mieti, miten hauskaa siitä tulisi!” Oli vaikea sanoa, olinko tartuttanut Korppitassuun edes vähää innokkuudestani, vai pitikö hän ideaani täysin typeränä.

//Korppi?
//635 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Olin hätkähtänyt hereille kuultuani auringonhuipun aikoihin iloisia, onnittelevia huutoja, olin arvannut helposti, että Hiilitassu nimitettäisi nyt soturiksi, tämä pääsisi viimeinkin soturienpesään muiden vanhempien ja nuorempien soturien joukkoon.
-Niin, mutta sinä et vieläkään! Pieni ääni kuiskasi katkerasti pääni perukoilla, puhuen kuitenkin ennenkuulumattomasti totta.
Juuri soturinimensä saanut Hiilitassu jolkotti sisään iloinen hymy kasvoillaan, vaikuttaen hajamieliseltä, mutta rennolta, tämä keskeytti mietteeni.
-Mikä on soturinimesi? Kysäisin heti ensimmäisenä, tarkastellen kollin mahdollista reaktiota kysymykseeni.
Ystäväni kasvoille levisi hämmästynyt ilme, joka vaihtui nopeasti takaisin tämän silmiin asti ylettyvään, lempeään hymyyn.
-Hiilihammas, kolli naukaisi vähätellen ja istahti virnistäen viereeni.
Hiilihammas, kestäisi vähän aikaa totutella kollin uuteen nimeen, kun olin niin kauan kutsunut tätä Hiilitassuksi.
-Hieno nimi! Kehräsin iloisesti ja onnistuin nostamaan päätäni sammalpediltä, yön aikaiset kivut oli voitettu ja tunsin olini paremmaksi.
-Harmi ettet sinä ole vielä soturi, Hiilihammas huokaisi, näin tämän silmien välkähtävän haikeasti.
Ystäväni vilkuili ympärilleen antaen katseensa kiertää pesän jokaisessa yksityiskohdassa.
-Mihin Liljatuuli meni? Kolli ihmetteli vaihtaen nolostuneena puheenaihetta, tämäkin oli huomannut parantajan poissaolon.
Vääntäydyin hitaasti, mutta kokonaan istumaan, en ollut vielä täysin kunnossa ja jos yritin nousta seisaalleen päähäni iski taas pakottava kipu, jolloin jouduin vajoamaan takaisin jo tutuksi tulleelle, yrteiltä hienoisesti tuoksahtavalle sammalpedille.
-Hän meni keräämään yrttejä ja käski jonkun pitää minua silmällä, naukaisin heilauttaen häntääni pesän suuaukolle.
Hiilihammas vaikutti huolestuneelta, koska kukaan ei ollut vahtimassa minua, olihan Hallavarjo toki lupautunut jäämään pesän eteen istumaan, vaikka ei varmasti halunnutkaan nähdä minua makaamassa epätoivoisena pedilläni, kollille oli kuitenkin ilmeisesti ilmestynyt muuta menoa, sillä en nähnyt edes puolia tämän jäntevästä ruumiista kun yksittäinen, mutta kipakka tuulenpuuska sattui yllättämään ja tämä oli pakostakin tullut melkein sisälle asti.
-Vaikka et ole vielä kunnossa niin näytät jo silti pystyvän istumaan! Ystäväni naukaisi heilauttaen korviaan iloisesti, katkaisten taas harhailevien ajatusteni kulun.
Musitin yhtäkkiä, että en ollut kertonut vielä sitä epämiellyttävää syytä, jonka vuoksi pääni aiheutti minulle niin paljon kipua, antaen päivien- jotka olisin voinut käyttää koulutukseen, valua hukkaan kuin mahla liian pienen kaarnanpalan päältä.
-Kerron tämän pikaisesti, luulen…Tiedän varmasti, ettei päänsärkyni ole tavallista, se johtuu nimittäin siitä kun kävin harjoittelemassa kiipeämistä salaa yöllä…Aloitin luoden varoittavan silmäyksen kolliin, jonka ilme oli muuttunut salaman nopeasti iloisesta kovin järkyttyneeksi.
Hivuttauduin hitaasti, ruumiini painoa joten kuten kannatellen kollin viereen ja annoin tämän rauhoittavan tuoksun tunkeutua aisteihini, painauduin kiinni tämän turkkiin saaden voimaa peilityynestä tyynestä ystävästäni, olin jo niin lähellä, että pystyisin kuiskaamaan tällä salaisuuden, jonka tämän oli pystyttävä pitämään salassa.
-Minä putosin taas, epäonnistuin surkeasti! Lipsautin tahtomattani, ääneni oli vaiennut hiljaiseksi vinkunaksi.
Hiilihammas laski häntänsä rauhoittavasti lavoilleni, antaen minun täristä kuin emostaan eksynyt pikkupentu, en karistanut tällä kertaa kollin häntää pois, hännän paino lavoillani tuntui lohdulliselta, oli mukava tietää, että edes joku vielä tahtoi tällä pienellä eleellä ilmoittaa välittävänsä minusta edes hitusen.
-Voisitko tarkentaa hieman putoamistasi? Kolli uskaltautui kysymään varovasti, kun olin lakannut tärisemästä.
Vetäydyin rennompana sen verran kauemmas kollista, että tämä sai edes tilaa hengittää rauhassa, tästä oli varmasti outoa kun käyttäydyin niin tavoistani poikkeavasti.
-Pääni osui kovapintaiseen puunoksaan, kaikki pimeni yhtäkkiä olemattomiin, kun seuraavaksi avasin silmäni, makasin hiettikoisessa maassa, silloin aurinko oli jo ilmestynyt taivaalle, saapuessani leiriin selitin Hallavarjolle katoamiseni syyksi sen, että olin tahtonut vain olla hetken ”nauttimatta” muiden säälivistä, mehiläisparven lailla ärsyttävistä katseista ja silmäyksistä! Avauduin päästäen suustani niin monta sanaa kerralla, että meinasin tukehtua ennen kuin olin saanut lauseen loppuun.
Hiilitassu tuijotti minua silmät hermostuneesti pesän suuaukosta minuun hysteerisesti pomppien, tämä aukoi suutaan typertyneenä kuin kuivalle maalle yksinään jätetty sintti.
-Oliko virhe kertoa sinulle? Letkautin hermostuneesti naurahtaen, olisin halunnut vain lätkäistä kolli hännälläni, jotta tämä ei olisi niin hysteerisen karmiva.

Kirjoittaja:

”Minä, minä!”, pompin tohkeissani paikallani Mesitähden kysymyksen kuultuani. Hän oli nähtävästi siirtänyt katseensa hetkeksi Kaurispennun suuntaan, mutta hänen silmänsä tapasivat minut jälleen hänen huomattuaan minun innostuneisuuteni. Hän hymähti ja virnisti minulle leveästi minun kipittäessäni lähemmäs ja lähemmäs Litteäkiveä. Sain pysäytettyä itseni ja laannutettua loputtoman energian sekä intoni hetkeksi aikaa voidakseni tiirailla Litteäkiveä. Se näytti suurelta ja majesteettiselta. En pystynyt vieläkään täysin tajuamaan, olisiko se varmasti okei minulta käydä Litteäkiven päällä. Itse asiassa, minua hieman pelotti jopa koskea Litteäkiveen. Ehkä se oli vaarallinen, kielletty paikka. Käänsin siis pääni isääni, aikeissa sittenkin vain jäädä katselemaan Litteäkiveä, mutta hän ehti jo ottaa minua niskasta kiinni, ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Hän hellästi laski minut Litteäkiven päälle, mikä sai sydämeni pompahtamaan. Kiven pinta tuntui liukkaalta käpälieni alla, siksi makasinkin hyvän tovin kiven päällä vatsallani, littanana kuin lehti, säikähdyksen tuomasta kauhusta kangistuneena. Mesitähti näytti saattelevan myös muita sisaruksiani lähemmäs kiveä, jopa kiven päälle. Hänen kuononsa yllättäen töytäisi minua hellästi takaa, mikä auttoi kehoani viimeinkin nousemaan, nähdäkseni millaista todella oli olla Litteäkiven päällä. Ja jos se jonkinlaista oli, oli se vähintään maagista. Täältähän näkee koko leirin ja enemmän! Pääni kääntyili jälleen pyöristyneitten silmieni etsiessä ja vaatiessa vain lisää ja lisää uutta huomattavaa ja tutkittavaa.

Kuulin, kuinka Mesitähti alkoi kertoa meille jotakin leiristä sekä pesistä, mutta minä enemmän puolikuuntelin isääni. Olin liian keskittynyt tutkimaan leiriä itsekseni omaan tahtiini Litteäkiveltä, pälyillen vuoron perään pesiä, kuin myös ohitse vipeltäviä kissoja, erikokoisia ja -näköisiä. Kiinnitin huomiota erityisesti niihin kissoihin, jotka hävisivät leiriaukealta kokonaan. Eivät pesiin, vaan leiriä ympäröivien seinämien läpi siihen rakennetusta aukosta. Pääsisikö leiristäkin vielä pidemmälle jonnekin? Miltä leirin ulkopuolinen maailma näyttää? Nyt minä taas janosin tietää. Nyt kuitenkin Mesitähden ääni kantautui kuuleviin korviini. Hänen oli täytynyt nähdä minun tuijottavan leiristä ulos ja sisään suuntaavia kissoja, kun hän sanoi seuraavaksi:
”Tuolta löytyy reitti leiristä ulos sekä sisään. Kuitenkin, te ette saa sinne mennä lainkaan, ennen kuin olette oppilaita, ja silloinkaan ette saa lähteä leiristä yksin.”
Katsahdin isääni naama pettyneisyyttäni kuvaavassa mutrussa. Ääneeni eksyi sattumalta pikku hippunen vihaakin, kun intin isälle:
”Mutta minä haluan nähdä, mitä leirin ulkopuolella on! Enkö voisi käydä nopeasti vilkaisemassa?”
Mesitähti pudisti rauhallisena päätään. Päästin vielä protestoivan puuskahduksen, ennen kuin puoli liu´uin alas Litteäkiveltä, ollen samalla miltei törmätä emoon.

//Mesi tai muut pennut?
363 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Liikuin ääneti aluskasvillisuuden seassa jäljittäessäni hiirtä, jonka olin jo kerran päästänyt karkuun. Muistelin kaikkea Utusielulta koskaan saalistuksesta oppimaani, kun hiiren haju oli nyt vahvempana ilmassa ja melkein saatoin kuulla sen kiivaasti pamppailevan mitättömän pienen sydämen. Olin lähellä sitä – tunsin sen jokaisessa solussani – mutta se oli onnistunut piiloutumaan jonnekin mullan ja lumen alta paljastuvien vanhojen lehtien sekaan. Se ei pääsisi livahtamaan kynsistäni enää toista kertaa!
Havaitsin silmäkulmassani liikettä. Jähmetyin samalla hetkellä paikoilleni, mutta käänsin varovasti pääni liikkeen suuntaan. Siellä se nyt oli – yritti kaivaa hädissään itselleen pakotietä juurten alle. Mutta se tulisi jäämään vain epätoivoiseksi yritykseksi, mikäli se minusta riippui.
Pidin silmäni koko ajan kiinni jyrsijässä, kun hitaasti ja hiljaa valmistauduin tekemään elämäni nopeimman ja tappavimman syöksyn. Saalistus ei koskaan ollut ollut vahvuuteni, mutta olin tullut siinä paremmaksi Utusielun ansiosta. Kuin hidastettuna avasin kynteni samalla kun ponkaisin itseni ilmaan lehtien ja lumen peittämästä maasta. Laskeutuminen sujui aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Onnistuin vangitsemaan pikkuotuksen sen rinnalla isoilta tuntuvien tassujeni alle, ja koska kunnollinen soturi ei antaisi saaliin kitua turhaan, päätin sen päivät nopealla puraisulla niskaan.
”Hieno suoritus, Hiilitassu!” kuulin Utusielun naukuvan. Nuolaisin veren tahrimia hampaitani kääntyessäni katsomaan häneen päin. Mestarini suorastaan säteili ylpeydestä, mikä pönkitti itsetuntemustani ja sai minut uskomaan, että saattaisin pian olla oikeasti valmis soturiksi, kuten Hillasielu oli aiemmin ennustanut.
”Kiitos”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta, ”ei se kylläkään mikään jänis ollut. Sellaisella ruokkisi vaikka puolet klaanista.”
”Hölynpölyä! Ruokaa on juuri nyt riittämiin, ja tuosta mehukkaasta hiirestä joku saa vielä oivan suupalan.” Utusielu tassutteli rinnalleni ja kumartui nuuhkaisemaan maahan elottomana makaamaan jäänyttä eläintä.
”Oletko sinä saanut mitään?” kysyin uteliaana, sillä naaras ei kantanut mitään mukanaan, mutta hänestä lehahti kuitenkin veren rautainen haju.
”Jo vain. Pari myyrää. Hautasin ne tuonne vähän matkan päähän”, naaras sanoi ja viittasi hännällään yhteen suuntaan. ”Siitä puheen ollen, minun pitäisi varmaan käydä hakemassa ne. Olen varma, että Lumihiutale ja Viherkatse ovat myös kohta valmiita.”
Seurasin mestariani eräälle metsäaukealle, jonne hän oli piilottanut saaliinsa. Kannoin ylpeästi omaa hiirtäni leuoissani, enkä laskenut sitä alas edes siksi aikaa, kun Utusielu pyysi minua auttamaan kaivamaan toisen myyristä esiin. Lopulta kun molemmat myyrät oli saatu kaivettua maasta, suuntasimme sovitulle tapaamispaikalle. Kuten Utusielu oli uumoillut, Lumihiutale ja Viherkatse olivat jo odottamassa meitä. Kumpikin näytti saaneen saalista, mikä kertoi hiirenkorvan myötä parantuneesta riistatilanteesta. Jos ruokaa riitti nyt jo ruokkimaan kaikki klaanin kissat, en osannut edes kuvitella, miten iso tuoresaaliskasa tulisi olemaan paljon puhutun viherlehden aikana.
Palasimme leiriin runsaan saaliin kera. Kun Utusielu kehotti minua viemään hiiren tuoresaaliskasalle, jäin epäröimään.
”Voinko viedä tämän Korppitassulle? Hän on varmasti nälkäinen, jos ei ole päässyt poistumaan pesästä koko päivänä.” Ilahduin suunnattomasti, kun Utusielu näytti vihreää valoa ajatukselleni. Kiisin suorinta tietä parantajan pesälle ja törmäsin sisään. Liljatuuli oli juuri antamassa jotakin yrttiä Korppitassulle, kun he kääntyivät katsomaan minuun ilmeisen yllättyneinä äkillisestä sisääntulostani.
Nyökkäsin parantajalle ensin kohteliaasti tervehdykseksi, ennen kuin tassuttelin lähemmäksi ystäväni vuodetta. Laskin saaliiksi saamani hiiren naaraan eteen ja istahdin alas. Liljatuuli sanoi vielä nopeasti jotain ystävälleni, mutta jätti meidät sitten kahden.
”Mikä on vointi?” kysyin Korppitassulta samalla kun tämä tutki tuomaani hiirtä. Hänen päätään taisi vielä särkeä, sillä huomasin tuon irvistelevän välillä tuskaisen näköisesti.
”Ihan hyvä.” En osannut sanoa, yrittikö naaras piilottaa kipunsa minulta, jotten vain rupeaisi hössöttämään, niin kuin minulle oli muodostunut ikäväksi tavaksi joissain tapauksissa. Yleensä olin melkein yhtä tyyni kuin lampi rauhallisena iltapäivän hetkenä, mutta Korppitassusta oli kuluneiden kuiden aikana tullut minulle kuin perheenkorvike, ja siksi pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet.
”Särkeekö vielä päätä?” Vaikka kysymys oli käytännössä täysin tarpeeton, halusin sanoa sen ääneen, ikään kuin odottaen Korppitassulta virallista lausuntoa asian todentamiseksi.
”Vähäsen”, naaras vastasi lyhyesti. Huomasin hänen häntänsä nykivän hieman närkästyneesti – oletin sen johtuvan särystä, jonka olin ottanut puheeksi. Hetkeksi oppilaan ilme kuitenkin pehmeni ja hän näytti hyvin väsyneeltä ja kipeältä. Huomasin, että hän halusi kertoa minulle jotakin, mutta hänet keskeytettiin.
”Hiilitassu!” Utusielu työnsi päänsä sisään pesään. Hänen katseensa kävi koko pesän läpi, kunnes hän viimein erotti minut vasten pesän tummaa taustaa. ”Pidämme tänään pimeätaisteluharjoitukset Okraviiksen ja Lakkatassun kanssa. Älä myöhästy!” Sen sanottuaan hän veti päänsä pois pesästä ja katosi aukiolle. Käännyin Korppitassun puoleen pahoillani.
”Anteeksi, etten ehtinyt viipyä tämän pitempään. Tulen kuitenkin katsomaan sinua taas pian”, lupasin ja kosketin vaivihkaa hänen otsaansa kuonollani. Sitten käännähdin kannoillani ja seurasin mestariani ulos pesästä.

Juttelimme Lakkatassun kanssa niitä näitä kulkiessamme mestareiden perässä harjoituspaikalle. Oppilas oli osoittautunut erittäin mukavaksi yksilöksi, eikä minusta tuntunut enää niin pahalta, kun jouduin olemaan harjoituksissa hänen kanssaan Korppitassun sijasta. Samalla kun teimme matkaa, Okraviiksi kertoi meille jo tarkemmat ohjeet. Tällä kertaa kuuntelin ne tarkkaan, sillä jokin kollin kärkevässä äänensävyssä sai minut kulkemaan varpaillani.
Paikka oli sama kuin viime kerralla. Tosin nyt harjoitusparinani oli Lakkatassu eikä Korppitassu. Utusielukaan ei tuntunut erityisemmin nauttivan Lakkatassun mestarin seurasta, mutta yritti silti parhaansa mukaan peitellä epämukavaa oloaan.
Kun saimme luvan aloittaa, olin aivan hukassa. Vaikkei ollutkaan vielä ihan pimeää, hämärässä liikkuminen oli myös hyvin vaivalloista kun en voinut luottaa silmiini. Lakkatassu sen sijaan tuntui olevan kuin omassa elementissään – Okraviiksen omahyväisestä ilmeestä osasin päätellä, että kaksikko oli harjoitellut tätä jo paljon ennen minua.
Onnistuin torjumaan pari Lakkatassun hyökkäystä ja kaatamaan hänet maahan kerran, mutta muuten naaras oli harjoituskentän hallitsija. Tällä kertaa pystyin pitämään itseni kurissa, enkä alkanut rähjäämään. Olin oppinut hyväksymään sen, että aina ei voinut voittaa. Etenkään, jos vastustajalla oli kotikenttäetu ja vahvat taustat.
Harjoituksen lopuksi oloni oli kuin puun alle jääneellä. Tunsin kipua paikoissa, joiden olemassaolosta tulin tietoiseksi vasta sillä hetkellä. Lakkatassu pahoitteli kyllä jälkeenpäin aiheuttamiaan vammoja, mutta minä sanoin, ettei se haitannut ja kehuin häntä hyvästä suorituksesta.
Oli säkkipimeä, kun saavuimme takaisin leiriin. Oletin Korppitassun ja Liljatuulen olevan nukkumassa, enkä viitsinyt mennä häiritsemään heitä enää samana iltana, vaan päätin jättää vierailuni suosiolla aamulle ennen seuraavia harjoituksia.
Olin itsekin aikeissa käydä yöpuulle, kun Utusielu pysäytti minut ja pyysi minua tulemaan juttelemaan vähän sivummalle, jotta emme häiritsisi niitä, jotka olivat asettumassa levolle. Tällä kertaa odotin kärsivällisesti, että naaras avaisi suunsa ensin ja esittäisi asiansa, jota varten hän oli minut tänne pyytänyt.
”Olet varmasti itsekin huomannut huiman kehityksen taidoissa ja työskentelyssäsi”, kilpikonnalaikkuinen soturi aloitti. ”Mestarinasi tehtävänäni on ollut välittää sinulle kaikki tarpeelliset tiedot ja taidot, ja kuten sinä olet pyrkinyt oppimaan minulta joka päivä jotakin uutta, niin olen myös minä tehnyt parhaani täyttääkseni nämä odotukset, jotka minulle on asetettu. Olen opettanut sinulle kaiken osaamani, enkä yhtään vähempää. Siksi olenkin sitä mieltä, että olet ansainnut soturinimesi ja paikkasi klaanin jäsenenä.”
Minun oli aluksi vaikea uskoa korviani. Lyhyen hetken ajan osasin vain tuijottaa mestariani epäuskoisesti, kunnes lopulta sisäistin äsken kuulemani ja tajusin, mihin se johtaisi. ”Tuleeko minusta soturi?”
Utusielu nyökkäsi. Hämärässäkin huomasin, miten hänen kasvonsa olivat vääntyneet innostuneeseen hymyyn. ”Käyn heti aamulla puhumassa Mesitähden kanssa. Siksi saatkin pitää huomenna vapaata siihen asti, kunnes sinut nimitetään virallisesti soturiksi.”
Olin kerta kaikkiaan sanaton. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Äskeinen väsymys ja joka paikan kolotus oli häipynyt kuin tyhjään. Nyt en enää olisi halunnutkaan mennä nukkumaan, vaan juosta ulos leiristä metsään ja huutaa riemusta. Mutta se olisi ollut tavattoman sopimatonta, joten jätin sen väliin.
”No, menehän nyt nukkumaan siitä. Näemme aamulla”, Utusielu naukaisi vielä ja poistui sotureiden pesään. Jäin katsomaan hänen peräänsä silmiäni räpytellen. Lopulta nousin itsekin ylös ja suuntasin omalle pesälleni, jossa oli jo hyvinkin hiljaista. Lakkatassukin oli ehtinyt omalle paikalleen ja nukkumaan hyvissä ajoin ennen minua.
Kun asettauduin omille sammalilleni, katseeni käväisi Korppitassun tyhjässä pedissä. Kertoisin uutiset nimittäjäisistä ystävälleni heti ensimmäisenä aamulla. Sitä ennen minun olisi saatava vähän unta, jotta en näyttäisi ihan kuolleista heränneeltä suurena päivänäni.

Aamulla siistin itseni normaalisti, kuten joka päivä. Takaraivossani poltteli kuitenkin ajatus siitä, että viimeksi nukuttu yö oli viimeiseni tässä pesässä. Seuraavat yöni tulisin nukkumaan sotureiden pesässä muiden sotureiden kanssa. Se tuntui jotenkin epätodelliselta.
Siirryin aukiolle aikeenani käydä tervehtimässä Korppitassua, mutta matkalla parantaja pesälle törmäsin Liljatuuleen, joka vaikutti uupuneelta.
”Hän nukahti viimein. Hänellä oli viime yönä kovia kipuja”, naaras selitti väsyneesti. Silloin päätin, että olisi parempi käydä katsomassa naarasta vasta sitten, kun tämä olisi hereillä ja Liljatuulikin saisi levättyä vähäsen ennen sitä.
Söin aamiaista jokseenkin haluttomasti, sillä minulla ei oikeastaan ollut kamalan iso nälkä. Pakotin itseni kuitenkin nielaisemaan jokaisen palasen myyrästä, vaikka se juuri sillä hetkellä tuntuikin väkinäiseltä ja paljon vaaditulta. Vatsassani lepatteli perhosia. Pienikin liike Litteäkiven luona sai minut melkein hyppäämään ulos turkistani, kun odotin Mesitähden ilmestyvän millä hetkellä tahansa aukiolle ja kutsuvan klaanin kokoon.
Vasta aurinkohuipunhetken tienoilla alkoi tapahtua. Ilmeisesti huhu tulevista nimittäjäisistä oli kulkeutunut kissojen joukossa, sillä suurin osa oli jo paikalla, kun klaanipäällikkö loikkasi Litteäkiven päälle ja huusi loputkin paikalle. Liikuin lähemmäksi kiveä, ja kissat päästivät minut ohitseen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut viereensä Litteäkiven päälle. Sydämeni jyskytti rinnassani hullun lailla, kun nousin seisomaan hänen viereensä. Kivi ei ollut kovin korkea, mutta se asetti minut kuitenkin jonkin verran kaikkien muiden yläpuolelle, mikä sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi. Mesitähden rauhoitteleva mutta asiallinen olemus sai minut kuitenkin rentoutumaan nopeasti, enkä enää niinkään kiinnittänyt huomiota muihin.
”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden soturin”, Mesitähti aloitti juhlavasti ja siirsi sen jälkeen vaaleanvihreen katseensa minuun. Vaaleanvihreistä silmistä minulla tuli mieleen Korppitassu. En ollut varma, olivatko he Liljatuulen kanssa havahtuneet päällikön huutoon parantajan pesällä. ”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hiilitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Mesitähden puhutellessa minua tajusin valpastua. ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiilitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiilihampaana. Tähtiklaani kunnioittaa huolehtivaisuuttasi ja vastuullisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Kun Mesitähti oli sanonut sen, klaani rupesi hurraamaan. Kuulin kissojen huutavan uutta nimeäni. Hiilihammas – tyhmäkin tajusi nimen tulevan katkenneesta kulmahampaastani, jonka vuoksi puuheni kuulosti välillä melkein sihinältä. Pakko oli kuitenkin myöntää, että minä todella pidin uudesta nimestäni.
Jotkut kävivät onnittelemassa minua uudesta asemastani klaanissa tilaisuuden päätyttyä. Vastasin heille kovin hajamielisesti, sillä olin keskittynyt etsimään katseellani Korppitassua. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt aukiolla, joten päättelin hänen olevan parantajan pesällä. Lähdin kulkemaan siihen suuntaan siinä toivossa, että ystäväni oli edes kuullut nimitysmenot. Taka-ajatuksena minulla oli saada lypsettyä Korppitassusta ulos tieto, jonka hän oli pimittänyt minulta aikaisemmin, mutta josta hän vaikutti olevan jossain määrin halukas puhumaan kanssani.

//Korppi?
//1642 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Avasin hitaasti vihreät silmäni ja huomasin, että Hiilitassu uinui vieressäni niin kuin tavallisestikkin, olisiko ollut mahdollista, että koko yötaisteluharjoitukset olisivat olleet vain yksinkertaisesti unta? Yritin nostaa päätäni, mutta laskin sen kipakasti ähkäisten takaisin pedille, pääni läpi kulkeutui vietävä kipu. Hiilitassu oli herännyt hätkähtäen liikkumiseeni ja vilkuili nyt epätietoisena ympärilleen.
-Korppitassu! Olet hereillä! Hiilitassu huuhdahti iloisena huomatessaan minun katselevan tätä mietteliäänä kulmieni alta.
-Totta kai olen hereillä, näytänkö muka kuolleelta? Tokaisin tuijottaen ystävääni läpitunkevasti.
Hiilitassu siirteli hetken käpäliään vaivaantuneena, mutta kohdisti sitten katseensa pesän perällä makaavaan hahmoon, jonka minäkin olin huomannut Hiilitassun katsetta seuratessani.
-Liljatuuli! Korppitassu heräsi! Ystäväni ilmoitti iloisesti ja meni herättämään toista kissaa, joka oli paljastunut Liljatuuleksi.
Pesässä oli vielä niin hämärää, että en ollut tunnistanut parantajaa, joka oli kätkeytynyt varjoihin, nyt tämä tassutti samaan aikaan huojentuneen ja hieman unisen oloisena luokseni.
-Mitä minä teen parantajanpesässä? Kysyin Liljatuulelta ja Hiilitassulta, yrittäen muistella sinnikkäästi eilisen illan tapahtumia.
-Etkö muista? Hiilitassu kysyi hämmästyneenä, siristäen silmiään.
Pudistin raskaasti huokaisten päätäni ja yritin nostaa taas pääni pois viheriöiviltä sammalilta, jotta saisin paremman katsekontaktin Liljatuuleen ja Hiilitassuun.
-Älä nosta päätäsi, Liljatuuli neuvoi painaen silkkisellä hännällään pääni hellästi takaisin pedille.
En voinut nyökäyttää päätäni, joten en viitsinyt tehdä oikein yhtään mitään, annoin sen sijaan katseeni kiertää pesässä siihen asti, että olisin joutunut nostamaan pääni sammalilta nähdäkseni enemmän. Liljatuuli pujahti nopeasti tutkimaan yrttivarastojaan, luultavasti tämä etsi sopivaa yrttiä auttamaan vihlovan päänsärkyni kanssa, olin tällä kertaa todella iloinen, että pääsin Liljatuulen hoitoon, en kerta kaikkiaan sietänyt pääkipua.
-Haluatko kuulla mitä eilen tapahtui? Hiilitassu kysyi hiljaa, varmistaen, että Liljatuuli ei kuule.
-Mielelläni! Naukaisin potkaisten turhautuneena takakäpälälläni sammalia, en välittänyt, vaikka olinkin parantajanpesässä, turhauttavaa tässä olis se, että en muistanut eilisistä tapahtumista mitään.
Hiilitassu asettui istumaan viereeni ja kietaisi häntänsä siististi käpäliensä ympärille.
-Olimme aloittamassa yötaisteluharjoitukset kun kaaduit yhtäkkiä maahan, luulimme ensin, että olit kuollut, mutta huomasimme, että sydämesi tykytti yhä, toimme sinut sitten pikaisesti tänne, Hiilitassu selitti.
Palaset loksahtelivat hitaasti paikalleen päässäni, voi hyvä tähtiklaani miksi en ollut kertonut silloin kerran Hiilitassulle kaikkea?
-Se siis sai tämän aikaan! Nau’uin kiihtyneesti, laskien ääneni matalalle niin, että Hiilitassu tuskin kuuli mutinani.
Ystäväni pudisti päätään huolestuneena, ei tämä tietenkään ymmärtänyt, koska en ollut kertonut tälle erästä pientä seikkaa. Yhtäkkiä Hiilitassu hätkähti vieressäni, ilmeisesti muistettuaan jotakin, tämä vilkaisi minuun pahoittelevasti.
-Minun pitää mennä metsästyspartioon! Hän naukaisi ja ryntäsi pikaisesti ulos pesästä kuin tuli hännän alla.
Liljatuuli tassutti rauhallisesti luokseni, mutta tämän suussa ei ollutkaan yllätyksekseni mitään päänsärkyyn auttavaa kasvia, minua alkoi hermostuttaa, tiesin silti, etten saisi joutua painiikiin valtaan.
-Onko sinulla muita oireita kuin päänsäsrky? Liljatuuli kysyi tarkastellen minua kuin etsien mahdollisia merkkejä lisäoireista.
Tunnustelin hetken olotilaani, ei mitään tuntemuksia muunlaisesta kivusta tai kuumeesta, olin muuten terve, lukuunottamatta vihlovaa pääkipua.
-Ei! Naukaisin, vilkuillen kynsiäni huomaamattomasti koukistellen ympärilleni.
Liljatuuli huokaisi raskaasti, näin parantajan meripihkan sävyisiin silmiin katsellessani pienen huolestuneisuuden väläyksen, joka sai oloni entistä hermostuneemmaksi. Siirtelin vaivalloisesti jalkojani, yrittäen tällä tavoin muokata asentoani paremmaksi, lopulta käännyin hitaasti selkä parantajaan päin, jotta voisin nähdä parantajanpesän suuaukolle, josta tihkui sisään mielentilaa kohentavia auringonsäteitä, silti ilma oli hieman julmempi kuin parin edellisen auringonnousun aikana, kirpeä tuuli kurkotti kyntensä parantajanpesän syvyyksiin, yrittäen etsiä uhria, jonka voisi saada pörhistelemään turkkiaan viiman alaisena. Puhahdin hermostuneesti, luultavasti Hiilitassu nimitettäisi jo kohta soturiksi, sitten tällä olisi takuulla niin paljon tehtävää, ettei ehtisi käydä katsomassa minua parantajanpesällä.

//534 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Tipu

Kiiitokset tähtiklaanille hän oli sopeutunut tänne. En olisi antanut itselleni koskaan anteeksi jos hän ei olisi. Toisaalta miten paljon Iltakaiku tiesi siitä miten paljo syytin itseäni? Arvasiko hän sen? Olihan hän sentään isäni ja tunsi minut kuin omat tassunsa. Tai, no, se oli monimutkaista, mutta uskoin asian olevan niin. Hän oli tuntenut minut pitempään kuin kukaan lähellä oleva kissa.. Fetus jopa pidempään kuin hän. Päädyin kuitenkin vain nyökkäämään isäni sanoihin. Olin saanut tietää että Lauhalaukka, oikea isäni, oli aika kiirellinen kissa, hän pörräsi kaikkialla sillon tällöin. Kermaturkki oli puolestaan todennut pääsevänsä helpolla, tiesin niin paljon kaikesta, tai no, en melkein mitään Eloklaaniin liittyen, mutta en todellakaan aloittanut pohjalta kuten suurin osa pennuista.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Hymyilin isälleni lopulta. Toivoin niin paljon ettei se asia koskaan muuttuisi, sekä me voisimme olla yhdessä loppu elämämme. Sekä toivoin tosiaan että vaikka se veisi oman henkeni että nuo kaksi kissaa eläisivät Klaaninvanhimmiksi. He olivat kaksi kissaa jotka merkitsivät minulle enemmän kuin elämä itsessään. Millainen heidän kuoleman jälkeinen elämänsä olisi? Entä uskoivatko he loppujen lopuksi mihinkään? Kun olimme olleet vielä erakoita he eivät tietääkseni olleet uskoneet mihinkään, mutta nyt tosissani toovoin heidän uskovan. Tähtiklaani oli mahdollisuus jonka itse ottaisin aina. Hetken etenimme hiljaa nummilla. Ihailin maisemaa hetki hetkeltä enemmän, se todella tuntui jo kodilta. Laaja näkymä joka suuntaan.. Pystyisinkö enää kuvittelemaan itseäni elämään erakkona puiden keskellä? Oliko se enää oikeaa vapautta?
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?”, Ensinnäkään, eikö hän oikeasti luottanut minuun vieläkään sen tippaakaan että ei toisi aihetta esille, toiseksi, olisin, olisin todella jos olisin löytänyt pakokeinon. Mutta leiri oli kuin loukku silloin kun sieltä halusi pois. Se nieli sisään, eikä sieltä oikeasti pääsisi pois huomaamatta. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään halua karata, olin täällä enemmän vapaa kuin koskaan erakkona! Kyllä, minulla oli aina kissoja ympärilläni mutta se ei tarkoittanut että he olisivat vanhempiani.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, TokaiIn isälleni. Tiesin nyt aika hyvin missä mikäkin paikka sijaitsi, sekä unirytmini oli kääntynyt parempaan päin. Harjoittelimme aina tietyn aikaan kunnes tuli syönti aika, ja sitten loppu ilta meni miten meni.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, Tuhahdin vain turhautuneena ajatukseen, kääntäen katseeni eteenpäin.
”Olen kuullut että klaanit pitävät kokouksen joka täysikuu, mitä luulet, miten jännittynyt ilmapiiri on silloin ja valitaanko minua mukaan?”, päätin kysäistä, niin, Eloklaanissa kuuli paljon juttuja. Minusta oli aivan kiinnostavaa kuunnella mitä kaikkea ympärilläni kuului, tämän olin kuullut kirpputassulta.
”Odotan mielenkiinnolla miten kuoloklaanilla menee eloklaanin kanssa, valitsemisesta en niinkään tiedä. Onkohan heillä mitään perusteita keitä he valitsevat”, Isäni tokaisi. Puhuimme hetken asioista, kunnes jouduimme keskittymään täysin partioon. Todella ei mitään uutta tai jännittävää tapahtunut koko matkalla, mutta silti oli parasta olla valppaana. Tottelin mestarini ohjauksia, enkä niinkään enää kiinnittänyt isääni huomiota. Lopulta lähdimme leiriin partiosta, eikä mitään oikeasti kiinnostavaa käynyt.

//464 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin vaipunut omiin ajatuksiini sillä välin, kun Utusielu ja Hallavarjo kertoivat tarkempia ohjeita tämän illan harjoituksiin liittyen. Luotin siihen, että Korppitassu kuuntelisi, mitä he sanoivat, ja välittäisi tiedon sitten minulle. Välillä naaras vilkaisi minuun päin – huomasin sen silmäkulmastani – ja käänsi katseensa sitten taas toisaalle.
Ihan yhtäkkiä Korppitassu lyyhistyi maahan vieressäni. Naaraan katse lasittui ja hän huitoi hetken käpälillään kuin riivattu, kunnes lakkasi liikkumasta kokonaan. Säikähdin niin paljon, että huusin ääneen. Hallavarjo syöksyi oppilaansa luokse ja yritti kuulostella sydämen sykettä. Huoli paistoi kollin vihertävänkeltaisista silmistä, ja Utusielu oli jähmettynyt paikoilleen hänen takanaan.
”Onko hän…?” Utusielun ääni oli pelkkä kuiskaus. Hallavarjo nosti päätään huojentuneen oloisena, mutta vakavoitui sitten alkaessaan kammeta Korppitassua selkäänsä.
”Hänen sydämensä sykkii.” Se tieto riitti Utusielulle, kun tämä auttoi soturia nostamaan oppilaan päälleen. Seurasin tapahtumia sivusta, tuntien itseni täysin hyödyttömäksi. Jalkani vapisivat kuin haavanlehdet, enkä saanut sanaakaan ulos suustani, kun Hallavarjo lähti kiireesti viemään ystävääni takaisin leiriin.
Tunsin Utusielun laskevan häntänsä selkäni päälle rauhoittelevasti. Painauduin mestariani vasten katse jonnekin kaukaisuuteen kohdistettuna, hetken ajan tunsin sitä samaa emollista lämpöä, jota olin saanut kokea osakseni ollessani vielä vasta puolen kuun ikäinen. Vaikka olin jo unohtanut oman emoni kasvot, Utusielun lempeä suhtautuminen hätääni sai minut tuntemaan oloni poikkeuksellisen rauhalliseksi tilanteeseen nähden.
Pimeätaisteluharjoitukset oli luonnollisesti peruttu tapahtuman seurauksena. Palasimme leiriin Hallavarjon jättämiä jälkiä pitkin, ja heti leirissä päätin mennä katsomaan Korppitassua parantajan pesälle. Utusielu oli halunnut tulla mukaan, joten menimme yhdessä.
”Hän on yhä tajuton, mutta päällisin puolin ihan kunnossa”, Liljatuuli sanoi, kun kyselimme naaraan vointia. Steppasin paikallani levottomasti ja vilkuilin ystäväni suuntaan huolestuneena.
”Jos haluat – ja jos siis saat luvan mestariltasi – voit nukkua täällä seuraavan yön hänen seuranaan”, parantajakissa lupasi huomatessaan ahdistukseni oppilaan puolesta. Utusielu antoi luvan epäröimättä, mutta käski minua muistamaan aamupäivän metsästyspartion. Hänen mukaansa emme juuri nyt voineet tehdä enempää kuin rukoilla Tähtiklaanilta, että Korppitassu heräisi.
Raahasin yhden sairasaukion tyhjistä sammalista lähemmäksi Korppitassun petiä ja asetuin makaamaan sen päälle siten, että näin ystäväni. Makasin hereillä pitkälle yöhön, kunnes lopulta uni teki silmäluomistani liian raskaat auki pidettäviksi.

//Korppi?
//326 sanaa