Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Korppitassu: 63kp! –

Hiilitassu: 107kp! – Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Kaurispentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Taivaslaulu: 16kp –

Mesitähti: 17kp –

Nokkospentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Rastaspentu: 9kp – 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Kirjoittaja: Elandra

Pennut seurasivat minua innoissaan ulos pesästä. Myös Paatsamapentu oli lähtenyt mukaan, eikä se haitannut lainkaan. Oli hyvä, että pentu tuli toimeen muiden kanssa ja pääsi sillä tavalla mukaan klaanielämään. Olin myös kiitollinen siitä, että pentumme hyväksyivät naaraan joukkoonsa, vaikka hän ei heidän pentuetoverinsa ollutkaan.
Aurinkokajo oli tullut mukaamme. Hän oli jättäytynyt pienen jononkaltaisen rykelmän perälle, jotta pennut pysyisivät koko ajan näkökentässämme. Viiden pennun kaitseminen yksin leirin pääaukiolla tulisi olemaan haastava tehtävä. Johdatin juuri pennut oppilaiden pesältä Litteäkiven luokse. He katselivat kiveä hämmästellen.
”Tahdotteko käydä Litteäkiven päällä?” kysyin pennuilta. Rastaspentu katsoi minua suurilla silmillään yllättyneesti.
”Onko se mahdollista?” naaraspentu kysyi. Naurahdin pienesti ja puskin kuonollani pienokaisen turkkia kehräten.
”On tietenkin. Ei Litteäkivi ole keneltäkään kielletty. Jokainen eloklaanilainen kissa pääsee jossain vaiheessa elämäänsä Litteäkiven päälle. Nimittäessäni kissoja oppilaiksi tai sotureiksi, kutsun heidät aina kanssani Litteäkivelle. Tahdon sillä tavalla kertoa eloklaanilaisille, että kaikki ovat kanssani tasavertaisia, ja ansaitsevat siis paikkansa Litteäkivellä”, kerroin rauhallisella äänellä. Pennut kuuntelivat juttujani aina mielellään, mutta nyt heillä tuntui olevan keskittymisvaikeuksia. En tosin ihmetellyt lainkaan, sillä leirissä oli niin paljon uusia asioita. Kissat kulkivat ohitsemme, ja pennut tuntuivat kiinnostuvan kissoista.
”No, kuka tahtoo mennä ensin?” kysyin ja vilkaisin pentuja kysyvästi. Katseeni kiinnittyi hetkeksi Kaurispentuun. Kolli tuntui olevan jälleen omissa maailmoissaan.

//Pennut? Sori tönkkö XD
// 201 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hallavarjo vain puhui ja puhui loputtomasti, välillä olisi ollut kivempaa harjoitella ihan vain oman mestarin kanssa, mutta minkäs teet, kun mestari käskee niin on toteltava ilman mitään turhanpäiväisiä mutinoita.
-Minkä ihmeen takia meillä on taas yhteisharjoitukset? Livaytin suustani ja keskeytin Hallavarjon.
Mestarini aukoi suutaan hetken kuin kuollut kala.
-Minä ja Utusielu ajattelimme, että voisitte kokeilla yhdessä kun tunnette toisenne niin hyvin, se auttaa ennakoimaan toisen mahdollisia liikkeitä hyökätessä, Hallavarjo tokaisi kuivakasti, jouduttuaan keskeytetyksi.
Nyökkäsin vastahakoisesti mestarilleni, en olisi jaksanut enää mitään harjoituksia seuraavan auringonkierron aikana. Olisin toivonut vain nukkuvani lämpimästi oppilaidenpesän suojassa ilman, että näin painajaisia, ilman jo kyllästyttäviksi käyneitä yhteisharjoituksia. Annoin Utusielun ja Hallavarjon sanahelinän valua hitaasti toisesta korvasta sisään, ja toisesta korvasta ulos, kiinnitin vihreiden silmieni katseen pikimustaan korppiin, joka käänteli päätään huvittavasti tuijottaessaan meitä. Hallavarjo ja Utusielu eivät näyttäneet edes huomaavan, että keskittymiseni herpaantui, kun vilkaisin vaivihkaa Hiilitassuun, tämäkin näytti leijailevan autuaasti omissa maailmoissaan. Näkökenttäni alkoi hiljalleen sumentua, räpyttelin silmiäni kiivaasti, mutta sumu silmieni edessä vain tiheni. Pääni läpi kulki hurjasti viiltävä kipu, mätkähdin pehmeästi maahan, huidoin vielä hetken hysteerisesti käpälilläni, kunnes nekin vajosivat maahan. Olin kuulevani Hiilitassun säikähtäneen oloisen äänen vielä jostakin kaukaisuudesta, sitten kaikki pimeni, enkä erottanut enää mitään.
//194 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu oli mennyt jo oppilaiden pesälle levähtämään. Minäkin olin viihtynyt hänen seurassaan pienen hetken, kunnes minun oli ollut aivan pakko päästä ulos tuulettamaan ajatuksiani ja vetämään henkeä.
Taivas tummeni joka hetki vähäsen, ja nyt aavemainen sumu oli laskeutunut leiriin ja sitä ympäröivään metsään. Istuin aukion reunalla yksinäni. En oikeastaan tiennyt, mitä ajatella, vaikka minulla olikin nyt huomattavasti paljon enemmän tilaa olla omien ajatusteni kanssa. Olin kai vieläkin vain niin pettynyt ystävääni, joka oli vastoin klaanin lakia käynyt harjoittelemassa leirin ulkopuolella öisin. Ihmettelin, miten en ollut huomannut sitä, sillä meidän petimme olivat aivan vieri vieren, ja herkkäunisena heräsin usein pienimpäänkin rasahdukseen.
”Miksi sinä istut täällä yksinäsi? Eikö sinun pitäisi olla suunnittelemassa hyvää vauhtia nukkumaanmenoa muiden oppilaiden kanssa”, ääni tunkeutui ajatuksiini ja puhkaisi ympärilleni muodostuneen kuplan. Nostin yllättyneenä katseeni pieneen, mustavalkoiseen kolliin, jolla oli ystävälliset, vihreät silmät. Panin merkille kissan hyvin tumman vaaleanpunaisen nenän, joka tuli erityisesti esille hänen kasvoistaan. Minun piti miettiä hetki, kenen kanssa seisoin parasta aikaa nokat vastatusten, sillä lukuisat nimet ja kasvot pääni sisällä eivät osanneet äkkiseltään yhdistää tietoja toisiinsa. Kolli, joka ei ainakaan ollut yksi oppilasta, vaikka olisi sitä voinutkin kokonsa puolesta olla, tuntui huomanneen, etten muistanut hänen nimeään, ja päätti avittaa minua vähän.
”Olen Hillasielu. Sinä olet varmaankin Utusielun oppilas, Hiilitassu?”
Nyökkäsin yhä vähän hämilläni. ”Joo, niin olen. Mistä sinä tiedät nimeni?” Olipa typerä kysymys, ajattelin heti jälkeenpäin. Hän varmasti oli joku Utusielun ystävistä tai tutuista, ja oli kuullut minusta mestariltani itseltään!
”Utusielu kertoi”, Hillasielu naukaisi ja istahti viereeni. Liikahdin paikallani hivenen hermostuneena. Tilanne oli minulle aivan uudenlainen, enkä tiennyt, miten minun olisi tullut käyttäytyä. ”Hänen mukaansa olet kehittynyt valtavasti viime aikoina. Kuka tietää, ehkä jo ennen ensi kuuta nukut yösi sotureiden pesässä meidän kanssamme.”
”Niin”, myötäilin kuin mikäkin aivoton vailla omaa tahtoa. Itse asiassa en ollut tullut ajatelleeksi vähään aikaan, että saattaisin saada soturinimeni kuluvan kuun sisällä. Olin kyllä tehnyt kovasti töitä harjoitellessani Utusielun kanssa, ja huomannut itsekin kehitystä taidoissani, joten sinänsä se ei ollut ihmekään, että asia otettiin puheeksi jo tässä vaiheessa. Ajatus muuttamisesta sotureiden pesään tuntui kuitenkin vielä minusta vieraalta.
”No, törmäillään taas”, Hillasielu maukui yhtäkkiä, ja tajusin samalla hetkellä hänen tekevän lähtöä. Utusielu tassutteli meitä kohti sen näköisenä, että hänellä oli kahdenkeskistä asiaa minulle, mikä oli ilmeisesti pistänyt nuoreen soturiin liikettä.
En kyennyt sanomaan mitään takaisin uudelle tuttavuudelleni, joten tuijotin vain hänen jälkeensä kuin hölmistynyt pöllönpoikanen. Sain kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun Utusielu pääsi kohdalleni. Katsahdin häneen kysyvästi.
”Onko jokin hätänä?”
”Hätänä? Ei suinkaan”, Utusielu naurahti ja hänen äsken kovin vakavan näköiset kasvonsa vääntyivät iloiseen hymyyn. ”Tulin vain kertomaan pimeätaisteluharjoituksista, jotka pidetään vielä tälle iltaa. Aamulla saatte sitten nukkua vähän pitempään. Lähdemme kohta, joten ole valmiina ja pidä minut näkökentässäsi.”
Nyökkäsin taas, kun en oikein muutenkaan tuntunut osaavan vastata tänään. Mestarini kaarsi ohitseni ja suuntasi juttelemaan joillekin sotureille, joilla oli naurunrämäkästä päätellen oikein hauskaakin. Nuolaisin katkennutta kulmahammastani, jota vihloi vaihteeksi.
Hetkeä myöhemmin huomasin Korppitassun tulevan aukiolle. Pomppasin jaloilleni samalla silmänräpäyksellä ja hölkkäsin hänet kiinni, ennen kuin tuo ehti pidemmälle.
”Mihin sinä menet?” kysyin naaraalta, kun pääsin lähemmäksi. Korppitassu käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun selvästi jostain hyvin innostuneena.
”Pimeätaisteluharjoituksiin!”
Utusielu oli kyllä puhunut monikossa minusta ja jostakusta toisesta, kun hän oli maininnut pimeätaisteluharjoituksista, mutta en ollut odottanut, että pitäisimme toiset yhteisharjoitukset samalle päivälle Hallavarjon ja Korppitassun kanssa. ”Niin mekin”, sanoin hieman hämmentyneenä. Korppitassu kurtisti kulmiaan eikä hänkään näyttänyt asiasta sen tietoisemmalta kuin minäkään. ”Me tulemme Utusielun kanssa myös; eikö Hallavarjo maininnut?”
Korppitassu näytti nyt lähinnä ärsyyntyneeltä. ”No ei!”
Huokaisin kääntyessäni katsomaan mestareiden suuntaan. Utusielu viittoi meitä tulemaan lähemmäksi, ja minä tottelin häntä mukisematta. Korppitassukin laahusti perässäni heidän luokseen.
Kuljimme jälleen pienenä partiona sekametsän halki metsänreunaan, josta alkoi nummi. Oli kosteaa ja sumuista, ja jouduin pörhistämään turkkini suojaksi kolealta ilmalta. Emme menneet pidemmälle vaan jäimme lähelle metsää. Sumussa näin hädin tuskin nenääni edemmäksi, joten miten meidän muka oli tarkoitus harjoitella taistelua tällaisissa olosuhteissa!
Käännyin Utusielun ja Hallavarjon suuntaan odottamaan lisäohjeistusta. Korppitassunkin innostus tuntui laantuneen hieman, kun hän oli saanut tietää jälleen uusista yhteisharjoituksista. Ei mielestäni Korppitassun kanssa harjoittelemisessa ollut mitään vikaa, mutta välillä oli ihan kiva tehdä töitä ihan yksikseenkin – tai siis oman mestarinsa kanssa.

//Korppi?
//670 sanaa

Kirjoittaja: Ron

Olin herännyt hieman emoa ja muita pentuja aiemmin, tai ainakin oletin näin silmäni aukaistessani. Niin tehdessäni minua oli nimittäin ensimmäisenä tervehtinyt hiljaisuus, ennemmin kuin emoni pehmeä kuono turkissani tai emon kehräys. Pesässä oli myös hämärempää. En nimittäin nyt nähnyt pesän kulmia kunnolla, vain epämääräistä tummaa niitten paikalla. Minua kuitenkin väsytti vielä sen verran, etten oikein kyennyt liikkumaan. Voisin siis koittaa nukahtaa uudelleen, en minä tästä minun ja sisarusteni koostamasta kasasta emon kyljessä mihinkään pääsisi ketään herättämättä. Aukaisin suuni pieneen hiljaiseen haukotukseen, ja sitten silmäluomeni painuivat jälleen kiinni, kuin itsestään.

Sitten kun heräsin uudestaan, olivat jo muutkin miltei hereillä. Emo tökki meitä jokaista pentua vuoroin kuonollaan, tuoden meidät unesta pois uuteen päivään. Minulta ei mennyt kauaa aikaa aukaista silmiäni ja kehonikin oli miltei heti lähtövalmis. Sitten huomasin, kuinka pesään sisälle työntyi kissa. Hän oli suuri, muttei niinkään pelottavan näköinen. Hän oli valkeaturkkinen, poislaskien ruskeat läiskät jotka peittivät hänen korviaan sekä pientä osaa hänen kuonostaan ja rintaakehästään. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tiirailivat emoa ja meitä levollisesti, jopa pehmeästi. Katsellessani häntä mieleeni muistuivat lyhyet jutut, joita emo oli meille Eloklaanista ja isästämme kertonut aiemmin. Niiden perusteella hänen täytyi olla Mesitähti, meidän isämme ja Eloklaanin päällikkö. Sen verran minä tiesin. Mutta minä halusin nyt tietää enemmän. Oliko pesän ulkopuolellakin tosiaan aivan toinen maailma nähtävänä, niinkuin emo oli sanonut?
”No”, Mesitähti yllättäen avasi suunsa, keskeyttäen ajatukseni. ”tahtooko joku lhteä tutkimaan leiriä?”
Silmäni laajenivat, koko kehoni täyttyi kauttaaltaan innostuksen tuomasta energiasta. Hyppäsin miltei välittömästi pystyyn. Sisaruksenikin näyttivät innostuneen ideasta, kun Nokkospentu oli miltei heti ilmoittautunut lähtevänsä Mesitähden tykö.
”Minäkin tulen! Minäkin tulen!”, hihkuin innosta ottaessani vielä hieman huterat askelet Nokkospennun viereen isäni eteen.
Isän pirteä ja lämmin ilme innosti minua vain lisää. Pyörin hänen jaloissaan jalkojeni hiljalleen tottuessa kehoni painoon. Olisin toisaalta halunnut lähteä heti paikalla pesästä, enkä jäädä odottelemaan sisaruksiani sekä Paatsamapentua, jotka hekin halusivat mukaamme. Mutta totta puhuen minua tässä vaiheessa vielä pelotti hiukan, mitä pesän ulkopuolelta löytyisi.

Se tuntui hieman hitaalta, mutta lopultakin Mesitähti liikahti, viittoen meitä seuraamaan. Myös emo tuli kanssamme ulos, omien sanojensa mukaan siksi, että meitä voisi pitää paremmin silmällä. Minä kipitin menemään ihan isäni jaloissa, mennen nopeampaa, kuin koskaan aiemmin. Muut menivät ihan Mesitähden hännillä, mutta kuitenkin hieman taempana. Vain minä ja siskoni Nokkospentu kirimme uusia maisemia tiirailemaan ihan isässämme kiinni.
Ja uusista maisemista minä menin aivan sekaisin. Eteeni avautunut suurensuurensuuri alue teki minut kyvyttömäksi tekemään juuri mitään. En voinut kuin vain taittaa matkaa isäni jaloissa ja häkellellä kaikkia paikkoja silmän symmetrisen pyöreinä.
//Pennut tai Mesi?
403 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Miksi sinä teit jotakin niin typerää? Sinä olit loukkaantunut! Mitä jos olisit pudonnut uudelleen puusta, eikä kukaan olisi ollut paikalla auttamassa sinua? Silloin parantumisesi olisi ottanut paljon pitempään kuin vain pari päivää, Hiilitassu motkotti kiivaasti, yrittäen kuitenkin joten kuten saada äänensä pysymään matalalla.
Pidin korvani luimussa ja pöllyytin käpälilläni kosteaa maata ärsyyntyneenä Hiilitassun ylettomästä motkottamisesta, minusta kolli ylireagoi aika pahasti, mutta olihan tämä samalla oikeassa.
-En tiennytkään, että olit noin huolissasi, sihahdin kiukkuisesti hampaideni välistä.
Hiilitassu näytti tosi loukkaantuneelta ja tämän häntä liikahteli melkein huomaamattomasti lähellä maanpintaa.
-Totta kai olin ja olen huolissani, sinä olet ystäväni! Kolli perusteli katsellen minua yhtä aikaa vilpittömän ja hieman surullisen oloisena.
Ystävä, sana kimpoili pässäni kuin kiukkuinen mehiläisparvi, tunsin oloni todella hölmöksi kimpaantuessani vain sen takia, että Hiilitassu oli minusta huolissaan.
-Niin, anteeksi, olin typerä, huokaisin ja väläytin vinon hymyn kollille.
Hiilitassu hymyili minulle takaisin iloisemman oloisena.
-Ei se mitään, kaikki tekevät virheitä! Kolli naukui piristyneenä.
Tassutimme Hiilitassun kanssa rinta rinnan oppilaittenpesään, tunnelma minun ja kollioppilaan välillä oli anteeksipyynnöstäni huolimatta vielä hiukkasen kireä, eikä minun tehnyt oikein mieli aloittaa enää keskustelua ystäväni kanssa. Kiipeilyharjoitukset olivat olleet rasittavat ylimääräisistä harjoituksistani huolimatta ja olin todella tyytyväinen päästessäni makuulle omalle, pehmeälle sammalpedilleni. Auringonsäteet taittuvat oppilaidenpesän seinien pikku rakosista ja loistivat kellertävää valoaan tummenevassa illassa, hiirenkorva oli alkamassa leutona ja lämpimänä, joten pesässä ei ollut kovin viileää myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hiilitassu oli ilmoittanut minulle lähtevänsä vielä ulos haukkaamaan raitista ilmaa, joten sain olla kerrankin rauhassa lukuunottamatta muutamaa oppilasta, jotka olivat vetäytyneet oppilaidenpesän nurkkaan supisemaan hiljaa, heilautin korviani lauhkeasti, välittämättä toisista, jotka pesän nurkassa keskenään juoruilivat, en viitsinyt edes kiinnittää huomiotani muihin, joten en tunnistanut ketään joukossa olevaa. Hiukan päivää viileämpi ilta oli tuonut mukanaan sumua, joka oli levittäytynyt laajalti peittäen maan, en ollut kuin vain kerran ennen tätä nähnyt sumua, minusta ilmiö oli kiinnostava valloittaessaan maanrajan ja ojentaessaan kosteat, valkoiset kyntensä pitkin maankamaraa. Eräs pesän reunalla olleista oppilaista korotti ääntään sillä tavoin, että juuri ja juuri saatoin kuulla tämän, vaikutti siltä, että oppilailla oli menossa jonkinlainen tarinapiiri. Tunnistin äsken kailottaneen oppilaan tämän äänestä, se oli ??? joka oli juuri sepittämässä täysin keksittyä jatkoa siitä kuinka Eloklaani asettui juuri tänne asumaan, pudistelin päätäni huvittuneena kun kolli sepitti hurjan taistelun Kuolonklaanin ja Eloklaanin välille klaanien huomattua, että eivät olleetkaan alueella yksin. Koukistin vaistomaisesti kynsiäni kun ??? jatkoi kertomustaan Eloklaanin helpolla voitolla, minusta tämä oli mennyt vähän liian pitkälle kertoessaan Kuolonklaanin verisestä tappiosta, rajansa kullakin, vaikka olimmehan kaikki toki Eloklaanin jäseniä.
-Ei se niin mennyt, huokaisin pudistellen päätäni turhautuneena.
Kaikki pesän perällä olijat käänsivät uteliaana päänsä minun suuntaani, ainut, joka ei vaikuttanut uteliaalta oli juuri tarinaa kertonut ???.
-Miten sitten? ??? kysyi ärsyyntyneenä julkeasta keskeytyksestäni.
Asettelin jalkani nautinnollisesti paremmin ja annoin katseeni hetken kiertää muissa oppilaissa, jotka odottivat hiljaisina.
-Korppitassu, meillä on vielä pimeätaistelu harjoitukset! Pesään juuri astellut Hallavarjo naukaisi silmäillen tilannetta kummastuneena.
-Anteeksi, pitää mennä! Naukaisin ja loin vielä ärtyneen silmäyksen ??? joka näytti tyytyväiseltä kun en voinutkaan kertoa oikeaa versiota.
Hallavarjo oli jo kerennyt liueta pois oppilaidenpesästä, astelin ulos välittämättä ??? polttavasta katseesta, minusta tuntui, että olisin voinut antaa tälle köniin, mutta en halunnut suututtaa
mestariani. Hallavarjo seisoi keskellä leiriä odottamassa minua saapuvaksi, mielestäni olisi ollut paljon parempi, jos olisimme ottaneet harjoitukset vasta huomenna, kun jalkani eivät enää olleet kiipeilyn jäljiltä kuin neljä hyödytöntä möhkälettä. Hiilitassu käveli ohitseni kun olin juuri saavuttamassa kärsimättömänä seisoskelevan Hallavarjon, joka varmaan kohta räjähtäisi kappaleiksi jos en tosiaan tulisi välittömästi.
-Mihin sinä menet? Hiilitassu kysyi ja
keskeytti matkani.
-Pimeätaisteluharjoituksiin! Naukaisin, mutta yritin peitellä innostustani.
-Niin minäkin, me tulemme Utusielun kanssa myös, eikö Hallavarjo maininnut? Hiilitassu hämmästeli viittoen hännällään Hallvarjoa kohti kävelevää Utusielua.
-No ei! Naukaisin ja vilkaisin ärsyyntyneenä mestariani.
Taas yhteisharjoitukset, Hallavarjo ei taaskaan ilmoittanut, että Hiilitassu ja Utusielu tulisivat myös!

//601 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Korppitassu salasi minulta jotakin, huomasin sen hänen äkillisesti muuttuneesta asenteestaan, kun otin puheeksi tämän ilmiömäisen hyvän suorituksen kiipeilyharjoituksissa. Jopa liian hyvän, sillä kaiken järjen mukaan Korppitassun olisi pitänyt olla vielä lähtökohdassa viime kerran jälkeen, kun hän oli pudonnut puusta ja loukannut jalkansa.
Kun olin aikeissa kysyä asiasta ystävältäni, Utusielu pelasti hänet pinteestä saapuessamme leiriin. ”No niin, nyt voitte mennä syömään ja lepäämään.”
Korppitassu oli uutisesta vain hyvillään ja jolkotteli ohitseni tuoresaaliskasalle. Lähdin hänen peräänsä hieman epäluuloisena. Oppilas jätti kertomatta minulle jotakin, mikä sai minut vähän turhautuneeksi. Luulin, että ystävinä me voisimme kertoa toisillemme ihan kaikesta. Etenkin, kun pidin naarasta parhaana ystävänäni.
Korppitassu valikoi kasan päältä pikkulinnun ja vilkaisi minuun kysyvästi. ”Haluatko jakaa tämän?” hän tupisi suu täynnä höyheniä. Kohautin vain lapojani ja seurasin häntä leirin reunalle, lähelle karhunvatukkapensaikkoa, jonka sisällä sijaitsivat sekä klaaninvanhimpien pesä että pentutarha. Pentutarhasta kuului melkoinen innostunut kuhina, ilmeisesti Mesitähti oli katsomassa jälkeläisiään.
Söimme linnun kaikessa hiljaisuudessa. Korppitassukin tuntui huomanneen jännitteen meidän välillämme, muttei silti suostunut sanomaan sanaakaan. Juuri kun olin ottamassa asian puheeksi uudestaan, Kirsikkakuono työnsi kuononsa ulos klaaninvanhimpien pesästä ja kurkkasi aukiolle. Huomatessaan meidät lähettyvillä, vanha kissa puski itsensä kokonaan ulos pensaan suojista ja lähti hoipertelemaan meitä kohti.
”Hyvää päivää”, Kirsikkakuono tervehti kohteliaasti. Vastasimme Korppitassun kanssa naaraan tervehdykseen.
”Oi, miten ihanaa: sade on lakannut”, klaaninvanhin ihasteli puolipilvistä taivasta. Vaikka ulkona olikin vielä kamalan märkää aamuisen sateen vuoksi, se ei tuntunut haittaavan Kirsikkakuonoa ollenkaan.
”Onko sinulla nälkä? Voin hakea sinulle jonkun saaliin tuoresaaliskasasta”, Korppitassu keksi yhtäkkiä ehdottaa. Kirsikkakuono kääntyi katsomaan laikukkaaseen ystävääni kiitollisen oloisena.
”Sepä olisikin kilttiä.”
Korppitassu ei jäänyt vitkastelemaan, vaan ryhtyi toimeen saman tien. Katselin hänen peräänsä hieman happamana. Tämä oli onnistunut taitavasti välttämään keskustelun kanssani kerta toisensa perään.
Pian naaras palasi takaisin mukanaan mehevän näköinen peltohiiri. Kirsikkakuono otti sen vastaan hyvillään. Saimme kuunnella vanhan naaraan kertomuksia nuoruutensa seikkailuista sillä aikaa, kun hän nyhti hiiren itselleen sopiviksi suupaloiksi. Koko sinä aikana minä ja Korppitassu emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme.
Viimein Kirsikkakuono oli saanut kaltattua saaliinsa kokonaan ja poistui sitten pesäänsä kiitettyään meitä ensin ruoasta ja seuranpidosta. Minäkin olin aikeissa siirtyä oppilaiden pesälle jatkamaan mykkäkouluani Korppitassua kohtaan, mutta hän pysäytti minut yllättäen.
”Hiilitassu”, oppilas maukui hiljaisella äänellä. Hän ei selvästikään halunnut herättää yhtään ylimääräistä huomiota. ”Olen pahoillani, etten kertonut sinulle aiemmin, mutta minä olen käynyt harjoittelemassa salaa öisin.”
En voinut sanoa olevani yllättynyt, sillä jotain tämän tapaista olin alunperin uumoillutkin. Minun oli kuitenkin vaikea sisäistää sitä, että naaras oli todella mennyt tekemään niin typerästi. ”Sinähän tiedät, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman mestaria – etenkään yöaikaan! Se on tosi vaarallista ja vastuutonta!” puhuessani yritin pitää parhaani mukaan ääneni matalana. Vaikka ystäväni olikin tehnyt mielestäni väärin rikkomalla sääntöjä, en halunnut narauttaa häntä muille.
Korppitassu luimisti korviaan. Hänkin tuntui tajuavan tekojensa vääryyden, mutta ei suostunut myöntämään minulle sitä. Huokaisin ja mietin hetken, mitä minun pitäisi sanoa. Lopulta en keksinyt muutakaan kuin kysellä naaraan motiiveja hullulle ajatukselleen.
”Miksi sinä teit jotain niin typerää? Sinä olit loukkaantunut! Mitä jos olisit pudonnut uudelleen puusta, eikä kukaan olisi ollut paikalla auttamassa sinua? Silloin parantumisesi olisi ottanut paljon pitempään kuin vain pari päivää.”

//Korppi?
//499 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Kumpi menee ensin? Hiilitassu kysyi korkeaa puuta katseellaan arvioivasti mittaillen.
Ystäväni vilkaisi minua merkitsevästi, kuin sanoakseen, että minun pitäisi lähteä kapuamaan ensiksi ja asettamaan itseni pienoiseen vaaraan. Puu oli leveä ja korkea, mutta siinä oli runsaasti käpälänsijoja, joten kiipeämisen ei pitäisi varmaan olla kovin suuri ongelma, en silti ollut varma pystyisinkö kiipeämään ensin viimekerran räikeän epäonnistumisen jälkeen. Hetken pohdittuani päädyin kompromissiin itseni ja ristiriitaisten ajatuksieni kanssa.
-Sinä! naukaisin haastavasti, työntäen Hiilitassun lähemmäs puunjuurta.
Hallavarjo, sekä Utusielu seisoivat hievahtamatta paikallaan ja tarkkailivat meitä hiljaisina, olisi voinut luulla, että nämä olivat juurtuneet tiukasti maahan ja muuttuneet itsekkin puiksi, seistä tököttivät vain siinä! Hiilitassu veti syvään henkeä ja tarrasi tiukasti kynsillään kosteaan puunkuoreen, tämä kapusi siististi rungolla, paria pientä käpälän luiskahdusta lukuunottamatta, olin tämän taidoista jopa hieman kateellinen. Kollioppilas oli päässyt melko nopeasti kiipeämään puun ensimmäiselle oksalle, josta tämä katseli minua ja mestareitamme silmät iloisesti kimmeltäen varoen kuitenkin menemästä liian lähelle paksun oksan reunaa, josta tämä voisi helposti pudota, vaikka ei ollutkaan kovin korkealla. Liikahtelin hermostuneesti, kohta olisi minun vuoroni.
-Voit tulla nyt alas! Utusielu huikkasi oksalla kököttävälle Hiilitassulle.
Näin Hiilitassun hännän vilahtavan pikaisesti puunoksan karkeamuotoisen reunan yli ja sitten kolli kiipesikin jo käpälät edellä kohti maata, puolimatkassa tämä hyppäsi suurella loikalla suoraan tyytyväisen Utusielun eteen. Utusielu nyökkäsi Hiilitassulle hyväksyvästi ja ystäväni röyhisti rintaansa, näyttäen melko hassunkuriselta seisoessaan Utusielun edessä, melkein räjähtäen ylpeydestä itseään kohtaan.
-Korppitassu, sinun vuorosi, Hallavarjo tokaisi, erotin tämän äänessä hermostuksen pistävän sävähdyksen.
Nyökäytin ponnekkaasti päätäni, kukaan ei tiennyt, että olin pari kertaa hionut tekniikkaani ja osasin mielestäni kiivetä melkoisen hyvin, vaikka alastulon kanssa oli edelleen pienoisia ongelmia, jotka voisi ratkaista vain rankan harjoittelun avulla. Annoin lihaksieni rentoutua tarratessani puunkuoreen kiinni, jalkani eivät missään nimessä saisi muuttua puupökkelöksi, jolloin tipahtaisin välittömästi alas ja joutuisin taas luuhaamaan oppilaittenpesässä yhden ikuisuuden venähtäneiden jalkojen takia. Kosteasta puusta irtoili lahonneita palasia, jotka tippuivat melkein, puun juurella hermostuneena katselevan, pahaa-aavistamattoman kolmikon niskaan. Ei ollut itseasiassa yhtään vaikeaa kiivetä puuhun, harjoittelu oli tuottanut tulosta, vaikka muutaman kerran melkein luiskahdin maahan, annoin käpälieni totutella rauhassa puunkuoreen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo turvallisesti ensimmäisellä oksalla.
-Tule vain alas! Kuulin Hallavarjon rennommaksi muuttuneen äänen jostain näkymättömistä, oksan paksu siluetti peitti allensa kaksi kissaa, mutta näin Hiilitassun istumassa maassa, ihan näkökenttäni laidalla.
Lähdin hivuttautumaan hitaasti, askel askeleelta kohti maanpintaa, joka häämötti vaivaisen parin ketunmitan päässä minusta. Käytin Hiilitasusn tekniikkaa, eli suurinpiirtein puolivälissä keräsin kaikki voimani ja otin puunkuoresta vauhtia loikkaan kohti kodikasta maata. Annoin käpälieni tömähtää maahan ja lennättää hiekkaa pienen matkan jokaiseen ilmansuuntaan, karhean hiekan ulottuvilla ei onnekseni ollut kissoja, sillä muuten olisin saanut tajunnanräjäyttävät torut.
-Mainoita! Hallavarjo kehui ja ilokseni erotin ylpeyden läikähdyksen tämän tasaisessa äänessä.
-Seuraavaksi voisimme…Utusielu aloitti häntäänsä hieman liikauttaen.
-Mennä leiriin ja hakea syötävää? Kysäisin nopeasti, Utusielua kysyvästi tuijottaen.
Utusielu vilkaisi melko pistävästi minuun, olisi varmaan kannattanut odottaa, että naaras saisi lauseensa loppuun.
-Hyvä idea, minulla ainakin on jo nälkä! Hiilitassu tuppaantui keskusteluun, Utusieluun anovasti katsoen.
Utusielu huokaisi, mutta tiesin naaraan viiksien värinästä, että tätä varmasti huvitti
-Mennään sitten, Utusielu naukaisi ja viittaisi hännällään suuntaan, josta olimme tulleet.
Jättäydyin vauhtiani hidastaen kulkemaan vieläkin energiaa pursuavan Hiilitassun vierelle, joka oli silti päättänyt tassutella rauhallisesti hilliten hieman intoaan.
-Hyvin kiivetty, olette tainneet harjoitella Utusielun kanssa! Naukaisin iloisesti Hiilitassulle.
Ystäväni väläytti minulle pienen hymyn, vaikka tämän silmistä huomasi, että kolli oli todella tyytyväinen suoritukseensa, joka ei ollut todellakaan hassumpi.
-Niin, kyllähän me pari kertaa olemme, Hiilitassu naukaisi yhtä aikaa vilpittömän ja iloisen kuuloisena.
Olin tavallaan todella ylpeä ystävästäni, sitten kun meistä tulisi sotureita, ja saisimme omat oppilaat, olin varma siitä, että kouluttaisimme nämä vähintään yhtä hyvin kuin Utusielu ja Hallavarjo.
-Mutta en ole kuullut, että sinä olisit! Hiilitassu lisäsi uteliaasti, minua tiiviisti tuijottaen.
Sotkeennuin melkein omiin käpäliini ja olin vähällä kaatua rähmälleni suoraan märkään, mutavelliksi muuttuneeseen maahan, oliko suoritukseni ollut muka todellakin niin paljastava, että jopa Hiilitassu saattoi huomata suoraan, että olin harjoitellut? Olisiko minun parempi kertoa totuus yöllisistä retkistäni? En edes olisi saanut mennä yöllä yksin ulos! mitä minun pitäisi oikein tehdä? Mielessäni pyöri tuhat asiaa, miten voisin erottaa oikean ratkaisun niistä kaikista mahdollisista totuutta edustavista vastauksista ja pikavalheista?

//664 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Rita

”No, tahtooko joku lähteä tutkimaan leiriä?” isäni kysyi suu iloisessa virneessä. Hymyilin. Totta kai halusin! Olin oikeastaan palanut halusta tutkia ympäristöäni, mutta emo ei ollut päästänyt minua tai pentutovereitani vielä. Tämä olisi oiva tilaisuus!
”Minä!” ilmoittauduin heti tohkeissani ja astuin eteenpäin.
”Minäkin tulen!” sinikilpikonnakuvioinen siskoni Rastaspentu tuuppasi minua kylkeen, kaataen minut kumoon. Virnistin, ja painimme hetken leikkimielisesti.
”Mennäänkö?” isä tiedusteli huvittuneena, ja istahdin heti maahan turkkini ihan sekaisin. Nyökytin innokkaasti, ja takaani tullut emo nuolaisi päälakeani saadakseni sekaisen turkkini aloilleen.
”Haluatteko tekin tulla?” isä kysyi veljiltäni, jotka vastasivat myönteisesti. Myös pentutarhassa asusteleva Paatsamapentu halusi mukaan, jonka jälkeen emokin ilmoitti tulevansa, sillä meitä oli kuulemma niin paljon, että isä haluaisi varmaan apua meidän paimentamisessa.
”Lähdetään”, isä ilmoitti hymyillen, ja astui pentutarhasta ulos. Tohkeissaan astelin heti tuon jälkijunassa. Isän tahti oli paljon nopeampi kuin se, mihin olin tottunut, mutten antanut sen häiritä minua, vaan kipitin perässä niin hyvin kuin pystyin. Pian hän kuitenkin huomaavaisesti hidasti tahtiaan. Otin tämän tilaisuuden katsoa ympärilleni.
”Vau!” suustani pääsi ihan vahingossa ihaileva henkäys, jolle Karpalopentu naurahti.
”Eikö olekin hienoa?” tassuttelin veljeni rinnalle, ja katselin leiriä. Kaikki näyttivät niin… isoilta ja ihmeellisiltä. Varsinkin litteäkivi oli vaikuttavan näköinen! Isä oli kertonut meille siitä, mutten ollut osannut kuvitella sitä noin hienoksi.
”Onhan tämä upea”, Karpalopentu hymyili. Yhtäkkiä isä pysähtyi, ja kipitin tämän vierelle. Katsoessani ympärilleni huomasin, että olimme saapuneet jonkinlaisen pensasrykelmän eteen.
”Tässä on oppilaiden pesä. Te muutatte tänne, kun teistä tulee kuusikuisia”, isä selosti hymyillen.
”Mahtavaa! Saammeko mennä sisään?” Rastaspentu tiedusteli. Emo kävi katsomassa, ettei pesällä olisi juuri nyt oppilaita, joita saattaisimme häiritä.
”No, käykää katsomassa suuaukolla. Älkää kuitenkaan menkö sisälle pesään, ettette sotke sitä”, emo myöntyi. Muut astelivat katsomaan pesää sisältä, mutta minä jäin isäni rinnalle.
” Voimmeko mennä katsomaan litteäkiveä?” kysyin isältä. Hän oli kertonut meille siitä, mutten koskaan aikaisemmin ollut nähnyt kiveää. Nyt halusin tutkia sitä!

//300 sanaa
//Mesi? Sisarukset? Paatsama?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jostain syystä olin aamulla täynnä odottamatonta energiaa. Liljatuulen annettua minulle todenmukaisen ja ammattimaisen selityksen mieltäni jo vähän pitempään askarruttaneeseen uneen, olin pystynyt nukkumaan viime yönä kuin tukki. Aamulla enää edes tuskin muistin sitä typerää unta, jossa kaikki oli ollut aivan sekaisin. Korppitassu ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä parantajan arvioon uniemme alkuperästä. Tiesin, että hänen kanssaan asiasta väitteleminen ei johtaisi mihinkään, joten annoin naaraan pitää oman mielipiteensä ja pysyin itse Liljatuulen antamissa syissä.
”Hiilitassu!” Utusielun väsynyt komennus kuului takaani. Pysähdyin äkisti, kun tajusin menneeni ajatuksissani mestarini ohi. Loin soturiin pahoittelevan katseen, johon hän vastasi ponnettomalla nyökkäyksellä. Voi juku, kaikki muut tässä pienessä partiossa olivat kuin puolikuolleita!
Jättäydyin kulkemaan joukon hännille Korppitassun viereen. Ystäväni oli yhtä innokas harjoituksista kuin joutuisi nuuhkaisemaan ketunjätösläjää. Olisin saattanut hieman loukkaantua, ellen olisi ollut niin hyvällä tuulella. Kunhan pääsisimme harjoituspaikalle, olin varma, että Korppitassunkin kadonnut innostus löytyisi.
Meidän ei tarvinnut kulkea leiristä kauaksikaan, sillä sitä ympäröivä sekametsä oli juuri sopiva paikka koetella taitojamme. Olisimme varmaan muuten harjoitelleet koivumetsässä, kuten viime kerralla, ellei olisi ollut näin märkää ja kosteaa, mikä teki koivupuiden rungoista ainakin kaksi kertaa liukkaampia ja vaarallisia. Olin kuitenkin tyytyväinen myös tähän ratkaisuun, koska luotin nyt itseeni ja omiin kykyihini paljon enemmän kuin viimeksi.
”Tänään jatkamme samaa asiaa, mihin jäimme viime kerralla. Te molemmat saatte valikoida itselleni sopivammaksi katsomanne puut, ja kiipeätte niiden runkoa pitkin jonkin matkaa ylöspäin, kunnes laskeudutte alas hallitusti. Tällä kertaa emme halua yhtään vääntyneitä käpäliä tai katkenneita selkiä”, Utusielu sanoi, kun saavuimme tämän päivän harjoittelupaikalle, ja vilkaisi vihjaavasti Korppitassun suuntaan. Kuulin Korppitassun tuhahtavan vieressäni ja jupisevan jotain puoliääneen. Itse keskityin tutkailemaan ympärillämme kasvavia puita katseellani, valkatakseni niistä parhaimman.
”Minä otan tämän!” hihkaisin ja loikin yksinäisen havupuun luokse. Utusielu nyökkäsi hyväksyvästi. Kun Korppitassukin oli saanut valikoitua itselleen puun harjoitusta varten, saimme luvan aloittaa.
Itsevarmoin elein avasin kynteni ja upotin ne puun rosoiseen kuoreen. Se tuntui paljon luotettavammalta kuin koivun tasainen ja uurteeton pinta. Lähdin vetämään itseäni ylöspäin vauhdikkaasti. Muu maailma ympärilläni sumeni, näin vain puun tuulen mukana hienoisesti heiluvan latvan, joka häämötti edessäpäin. Se oli hyvin, hyvin korkealla, mutta minua ei pelottanut.
Puolessa välissä matkaa jokin sai minut kuitenkin pysähtymään. Ehkä se oli Utusielun ääni, joka käski minun tulla jo alas, tai sitten jossain takaraivoni pimennossa piilotellut epävarmuus. Minua alkoi huimata.
”Hiilitassu, tule alas! Olet jo tarpeeksi korkealla!” Utusielu huusi puun juurelta. En uskaltanut vilkaista alas, sillä pelkäsin putoavani. Tiukensin otettani puusta ja yritin nielaista kurkkuuni nousseen oksennuksen tunteen alas.
Lopulta onnistuin keräämään taas rohkeuteni ja laskeuduin runkoa pitkin alas samaa reittiä mitä olin kavunnutkin. Yritin peitellä paniikkiani muilta, kun käännyin katsomaan Utusieluun päin.
”Miten minulla meni?” kysyin ääni melkein pettäen. Utusielu heilautti korviaan.
”Oikein hyvin, mutta kiipesit kyllä aika korkealle. Jos olisit vahingossa pudonnut, sinut oltaisiin saatu kaapia maasta talteen”, naaras maukui muka vitsikkäänä. Minua ei kuitenkaan naurattanut. Mestarinikin tuntui huomaavan sen, ja hänen naamansa palautui takaisin peruslukemille, kun tuo kääntyi toiseen suuntaan seuratakseen Hallavarjon ja Korppitassun edistymistä.
Kun Korppitassukin oli laskeutunut turvallisesti alas puusta, mestarit pyysivät meitä seuraamaan perässään. Luulin harjoitusten loppuneen tähän, mutta kun löysin itseni seisomasta valtavan männyn juurelta, tajusin, että äskeinen oli ollut vasta alkulämmittelyä.
”Näettekö toiseksi alimman oksan?” Hallavarjo kysyi ja silmäili jykevää puuta. Minun piti kallistaa päätäni hieman takakenoon nähdäkseni kollin tarkoittaman oksan. Nyökkäsimme Korppitassun kanssa lähes samaan aikaan.
”Hyvä. Tehtävänänne on kiivetä sen luokse kumpikin vuorollaan, ja kun te molemmat olette sen päällä, voitte laskeutua alas”, soturi kertoi loput ohjeet. Kun katselin toiseksi alimpana olevaa oksaa, se tuntui olevan kamalan korkealla. Ainakin se oli viisi tai kuusi ketunmittaa ylempänä meitä.
”Älkää olko huolissanne. Pärjäätte kyllä, kunhan vain keskitytte siihen, mitä olette tekemässä, ettekä ryhdy sooloilemaan”, Utusielu sanoi rohkaisevasti minulle ja Korppitassulle. Tukahdutin huokauksen ja katsahdin ystävääni, joka mittaili parasta aikaa puuta katseellaan. Mitä ripeämmin aloittaisimme, sitä pikemmin olisimme taas kotona.
”No, kumpi menee ensin?”

//Korppi?
//618 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Liljatuuli, sekä Hiilitassu katsoivat minua odottavasti, minun pitäisi varmaan vastata uskoinko Liljatuulen esittämiin perusteluihin minun ja ystäväni todentuntuisille unille.
-Kai se on sitten niin, nau’uin kireästi ja käännähdin takaisin kohti oppilaittenepesää.
Askelsin rivakasti sisään hämärään tilaan ja lysähdin ärtyneenä pedilleni, olisi tehnyt mieli potkaista pian jälkeeni sisään tullutta Hiilitassua, joka oli niellyt parantajan syötin kuin transsissa oleva kala.
-En usko, että kyse on vain mielikuvituksesta! Sihahdin turhautuneena ystävälleni.
Hiilitassu vilkaisi minuun uupuneen näköisenä.
-Mitä sitten uskot? Hiilitassu kysyi vaikuttaen melko väsyneeltä käsittelemään asiaa juuri nyt.
Kolli lysähti vastaustani odottamatta sammalvuoteelleen ja vaipui uneen silmänräpäyksessä.
-Turha sitä on sinulle kertoa, mutisin kun olin varma, että Hiilitassu ei kuulisi, vaikka näyttikin torkkuvan sikeästi.
Liljatuulen latistava kommentti oli ollut mielestäni vain pötypuhetta, joka sattuu pääsemään väsyneen kissan suusta. Jos en olisi oikeassa, söisin pelkästään kalaa yhden päivänkierron ajan. Vatsanpohjallani myllersi edelleen muisto painajaisesta, yritin silti ummistaa silmäni kiinni ja nukahtaa rauhalliseen uneen. En oikeastaan edes nähnyt unta, vain mustaa, autiota pimeyttä, joka ympäröi minua tyynellä hiljaisuudellaan. Pelkkää mustaa, autiota hiljaisuutta…
-Korppitassu, herää! Joku tökki minua raskaalla käpälällään suoraan kylkeen.
-Ai! Lopeta! Ähkäisin ja räpäytin silmiäni ärtyneenä herätyksestä.
Hiilitassun innokkaat kasvonpiirteet ilmestyivät näkökenttääni ja peruutin väsyneenä taakseppäin pedilläni.
-Me päästään oppetelemaan kiipeämistä, taas! Kolli iloitsi, tämä oli kadottnut epävarmuuden, joka oli vaivannut tätä ensimmäisellä kerralla.
-Sepä mukavaa, töksäytin sukien nopeasti täysin syttyeällä olevia karvojani.
-Me lähdemme nyt! Vauhtia! Hallavarjon ääni naukaisi samalla kun kollin pää ilmestyi pesän suuaukolle.
Pyörittelin päätäni ärtyneenä äkkilähdostä, sekä aikaisesta herätyksestä, oliko mestariemme pakko tehdä tämä tähän aikaan?
Hiilitassu lähti loikkimaan nopeasti edelläni kohti leirin suuaukolla odottavia mestareita, jotka näyttivät hekin hieman unisilta. Jalkani olivat melkein tunnottoman ja meistä ainut, joka mäytti olevan virkeä, oli Hiilitassu, joka meinasi hyppelehtiä pari kertaa Utusielun ohitse.

//238 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En voinut olla panematta merkille ystäväni poissaolevuutta. Kun yritin puhua hänelle, hän käski odottaa siihen asti, kunhan olisimme leirissä, ja vaipui sitten taas omiin ajatuksiinsa. Annoin asian lopulta olla, sillä supinamme aiheutti levottomuutta lopussa partiossa. Utusielukin heitti minuun jo kerran äärimmäisen käskevän katseen, jota ei voinut olla tottelematta.
Olimme menossa takaisin leiriin päin, kun Utusielu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään minun rinnalleni. Mestarini antoi Hallavarjon ja Korppitassun ohittaa meidät, mutta ystäväni näytti hädin tuskin tajuavan menneensä juuri ohitseni. Ajattelin viedä Korppitassun uudestaan parantajan pesälle, jos tämä ei tuosta tokenisi.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin uteliaana Utusielulta, joka käänsi vihreiden silmiensä kirkkaan katseen minuun.
”Harjoittelemme hämärässä suunnistamista”, tämä vastasi. Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. Emme olleet koskaan ennen kokeilleet hämärässä suunnistamista, joten en ollut aivan varma, miten se toimisi. Luotin kuitenkin mestariini ja hänen kykyihinsä opettajana. Jos Utusielun mielestä tämä taito oli tarpeellinen soturille, niin sitten keskittyisin opettelemaan sitä parhaan osaamiseni mukaan.
Kävimme kääntymässä nopeasti leirissä muun partion mukana, kunnes otimme suunnaksi nummet. Oli alkanut jo hämärtää, ja nyt kun enimmät lumet olivat sulaneet pois, maisema näytti entistä synkemmältä.
Katsellessa ympärilleni nummella, kaikki näytti samalta. Ihan sama mihin suuntaan käännyin, näin vain avointa maastoa ja pieniä lumikinoksia siellä täällä. Siirsin hieman malttamattomana katseeni Utusieluun.
”Entä nyt?”
”Minä menen piiloon. Sinun tehtäväsi on käyttää hyödyksesi kaikkia mahdollisia aisteja löytääksesi minut. Ymmärretty?” Utusielu mittaili minua katseellaan, ihan kuin arvioiden, oliko minusta tähän. Suoristin vähän ryhtiäni ja nyökkäsin niin itsevarmasti kuin osasin.
”Hienoa. Sulje silmäsi ja laske mielessäsi kaksi kertaa kymmeneen. Sen jälkeen, ennen kuin lähdet etsimään minua, pyöri pari kierrosta ympäri paikallasi.” Ohjeet kuulostivat minusta hivenen hullunkurisilta, mutta nyökkäsin silti.
Sitten laskeuduin maahan takajalkojeni päälle ja peitin silmäni etutassuillani. Aloin laskea mielessäni rauhallisesti kahteenkymmeneen, samalla kuulin Utusielun liikkuvan poispäin minusta. Kun olin laskenut sovittuun lukuun asti, nousin ylös ja aloin pyöriä paikallani. Pysähtyessäni ja avatessa silmäni, maailma pyöri edessäni oksettavan vinhaa vauhtia.
Lopulta ajatukseni alkoivat kulkea taas normaalisti ja pyörrytys lakkasi. Nyt mielessäni oli kirkkaana seuraava tehtäväni: etsi Utusielu. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin olin aluksi vähättelevästi ajatellut. Pyöriessäni olin kadottanut suuntavaistoni, ja mestarini hajua oli lähestulkoon mahdotonta paikantaa märän maan tuoksun seasta.
Minun piti yrittää keskittyä, ajattelin. Etsiä vihjeitä naaraan olinpaikasta, yrittää löytää edes heikko hajujälki, jota seurata. Mutta sitten epätoivoisesti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui mutaiseen maahan jääneisiin tassunjälkiin. Ne saattoivat olla aiemmin jääneitä jälkiä, tai sitten Utusielu oli kulkenut juuri siitä. Kumarruin lähemmäksi nuuhkaistakseni jälkiä.
Kostean mullan ja ruohon tuoksu oli vahva, mutta tutkiessani hajua tarkemmin, tunnistin siitä jotain tuttua. Silloin minulle tuli vahva tunne, että nämä olivat oikeat jäljet. Jos seuraisin niitä, saattaisin saada enemmän vihjeitä ja mahdollisesti jopa vainun mestaristani.
Tunsin pientä ylpeyttä lähtiessäni seuraamaan jälkiä. Vaikka kaikkialla ympärilläni näytti samalta, jäljet johtivat minua eteenpäin. Pian näin edessäpäin yksinäisen pensaan. Jouduin turvautumaan hämäränäkööni lähestyessäni sitä. Utusielun oli oltava sen luona! Ei nummella ollut muitakaan piilopaikkoja kuin satunnaiset pensaikot.
Hämmästyksekseni mestarini ei ollutkaan siellä. Kiersin pensaan ympäri ja kurkkasin jopa sen alle, mutta Utusielusta ei näkynyt vilaustakaan. Haistoin kuitenkin, että naaras oli ollut täällä vähän aikaa sitten.
Palasin takaisin lähtöpaikalle siinä toivossa, että löytäisin jotakin muuta. Mutta kun näin kissan tumman hahmon seisomassa sateessa odottamassa minua, tiesin jo epäonnistuneeni tehtävässä.
”Älä lannistu”, Utusielu sanoi, kun saavuin hänen kohdalleen, ”sää- tai ympäristöolosuhteet eivät olleet tänään sinun puolellasi. Pääsin kiertämään taaksesi huomaamattasi, sillä sade peitti muut äänet alleen ja piilotti hajuni sinulta. Mutta onnistuit jäljittämään kulkemaani reittiä hyvän matkaa, ja minusta se on aivan riittävän suoritus tälle iltaa.”
Mestarini kehut lämmittivät vähän kolkoksi jäänyttä mielialaani, kun lähdimme leiriin. Olin liian väsynyt edes syyllistääkseni itseäni, ja oikeastaan en nähnyt sille edes tarvetta. Utusielun mielestä olin pärjännyt hyvin näin ensimmäisellä kerrallani, ja se tieto mielessäni kohensi itseluottamustani. Seuraavalla kerralla aioin oikeasti löytää Utusielun, enkä vain hänen menemäänsä reittiä.

Leirissä oli hiljaista, kun saavuimme. Partio oli juuri valmistautumassa lähtemään matkaan aukiolla, eivätkä sen jäsenet näyttäneet olevan kovin mielissään. Itse olin vain hyvilläni siitä, että harjoitukset olivat nyt ohitse ja pääsisin kuivattelemaan oppilaiden pesälle.
”Ei, en voi…!” Korppitassu mutisi omassa pedissään, kun kävin istumaan sammalille viereisellä paikalla. Naaras kiemurteli tuskastuneen näköisenä ja näytti näkevän jonkinlaista unta. Kiva uni se ei ainakaan ollut, sillä hänen kasvonsakin olivat vääristyneet ikävään irvistykseen.
Astuin vuoteeni yli naaraan yläpuolelle ja sihahdin hiljaa: ”Korppitassu, oletko kunnossa?”
Naaras räpäytti silmänsä auki ja haukkoi henkeä kuin olisi juuri juossut Kuolonklaanin rajalta asti koko matkan leiriin. Hänen vaaleanvihreät silmänsä liikkuivat villisti ympäriinsä, kunnes ne osuivat minuun ja hän näytti vähän rauhoittuvan. Naaras ravisteli päätään kuin karistaakseen unen pois mielestään.
”Näin samanlaisen unen kuin sinä!” hän sanoi.
”Samanlaisen unen?” toistin jo hetkeksi viimeöisen uneni unohtaneena. Nyt se palasi mieleeni jälleen yhtä elävänä. ”Mitä sinä näit?”
Korppitassu nielaisi raskaan näköisesti ja yritti selvitellä ääntään. ”Minä olin siinä parantaja. Kissat tulivat pyytämään minulta apua epätoivoisina, ja he olivat aivan täynnä haavoja ja ruhjeita.”
Minua alkoi vähän pelottaa. Ensin minun sekava uneni Lauhalaukasta Kuolonklaanin johtajana ja minusta Eloklaanin päällikkönä, ja nyt Korppitassu näki unen, jossa hän oli Eloklaanin parantaja, aivan kuten minunkin unessani oli ollut. Meidän olisi puhuttava tästä jollekin.
”Tule!” kuiskasin ja hiivin ripeästi pesän uloskäynnille. Korppitassu katsoi minua epäluuloisena, mutta seurasi kumminkin.
Johdatin ystäväni sateisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa oli tavallistakin hämärämpää. Pystyin vain hyvin heikosti näkemään valkoiset etutassuni tummaa maata vasten.
”Liljatuuli”, huhuilin parantajakissaa. Aistin Korppitassusta tulevan jännityksen ilmassa. Oppilas ei selvästikään pitänyt siitä, että olin raahannut hänet keskellä yötä syvästi inhoamaansa paikkaan.
”Mitä te teette jalkeilla vielä tähän aikaan?” kuului väsyneen oloinen kysymys jostain päin pimeyttä. Minun piti siristää silmiäni erottaakseni edessäni seisovan kissan hahmon.
”Me ollaan nähty unia”, sanoin nopeasti. Kuulin Liljatuulen naurahtavan vähän.
”No se on hyvä, sillä minä en niitä ehtinyt kovin kauaa katsella, kunnes te tulitte.”
Katsoin nolona tassuihini. Nyt yhtäkkiä asia tuntuikin kovin vähäpätöiseltä kaikkeen muuhun verrattuna, eikä meidän olisi pitänyt tulla vaivaamaan Liljatuulta näin myöhään. Kun olin jo aikeissa pyytää anteeksi typerää paikalle ryntäämistämme, Korppitassu päätti jatkaa siitä, mihin olin jäänyt.
”Ensimmäisen unen näki Hiilitassu, viime yönä. Siinä unessa hän oli Eloklaanin päällikkö ja minä parantaja nimeltä Korppituuli. Lisäksi Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö ja hänen nimensä oli Lauhatähti. Hän ja Kuolonklaanin kissat kävivät unessa Hiilitähden kimppuun.” Olin erittäin otettu siitä, että Korppitassu puolusti yhteistä asiaamme, eikä lytännyt sitä humpuukina syvälle maanrakoon.
Liljatuuli istahti alas ja taittoi häntänsä nätisti etutassujensa päälle. Arvostin sitä, että parantaja suhtautui tähän asiallisesti, eikä käskenyt meitä menemään takaisin nukkumaan ja unohtamaan typerät unet, vaikka hän olisikin ehkä mieluummin ollut käymässä yöpuulle juuri nyt.
”Puhuit ensimmäisestä unesta. Oletteko te nähneet toisen samanlaisenkin unen?” hän kysyi ja katsoi meitä nyt aidosti uteliaana. Nyökyttelin päätäni ja vastasin ystäväni puolesta.
”Korppitassu näki kamalaa painajaista, kun tulin takaisin leiriin harjoituksista. Herätin hänet, ja hän kertoi minulle unesta, jossa oli ollut myös Eloklaanin parantaja, kuten minunkin unessani.”
Liljatuuli nyökkäsi aavistuksen. Sitten hän hiljeni hetkeksi miettimään. Vaihdoin Korppitassun kanssa hermostuneita katseita. ”Minun diagnoosini on se, että kyseessä on alitajuntanne tapa purkaa viime aikoina kokemaanne stressiä ja tapahtuneita asioita”, Liljatuuli sanoi lopulta. Olisin valehdellut, jos sanoisin, etten ollut yhtään pettynyt kuulemaani. Olin odottanut jotain vähän jännempää, vaikka toisaalta en olisi halunnut ryhtyä Eloklaanin päälliköksi ja taistella Lauhalaukkaa vastaan.
”Hiilitassu, oletko koskaan nähnyt omin silmin kuolonklaanilaista?” Liljatuuli kysyi. Pudistin päätäni. ”Ja sinä tiedät, että Lauhalaukka on alunperin kotoisin Kuolonklaanista? Siksi uskon, että mielikuvituksesi on tehnyt sinulle tepposen ja yrittänyt luoda vastausta mieltäsi askarruttavaan kysymykseen Kuolonklaanin kissojen ulkonäöstä. Ja se, että olet unessa Eloklaanin päällikkö, voi johtua siitä, mitä alitajuntasi todellisuudessa halajaa. Tai sitten tuo asema aiheuttaa sinussa jollain muulla tapaa hyvin voimakkaita tunteita.” Nyt kun sitä ajattelin tuolta kantilta, ehkä asia tosiaan oli niin. Ehkä kaikki todella olikin ollut vain mielikuvitukseni luomaa harhaa ja aikoja sitten piilotettuja ajatuksia.
”Entä mikä selittää sen, että minä olin parantaja sekä omassa että Hiilitassun unessa?” Korppitassu kysyi väliin. Hän katsoi Liljatuulta odottavasti, selvästi vastauksia vailla.
”Parantajan pesässä olemisesta ja parantajasta – eli siis minusta – on jäänyt sinulle vahva muisto, mutta en usko, että kauhean hyvässä mielessä”, tummanharmaa parantajakissa maukui Korppitassun ajatuksista tietäväisen oloisena. ”Oletettavasti kuullessasi Hiilitassun unesta, jossa olit parantaja, mielikuvituksesi sai tuulta siipiensä alle ja loi oman käsityksensä siitä.”
Jehna! Liljatuuli ei turhaan ollut klaanimme parantaja. Hän osasi löytää parannuskeinon vaivaan kuin vaivaan, olipa se sitten ruumiillista tai pään sisäistä. Vilkaisin Korppitassuun päin ja odotin hänen tuomiotaan. Uskoiko oppilas hänelle annetun selityksen, vai kyseenalaistaisiko tämä parantajan arvion?

//Korppi?
//1350 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu kävi merkitsemässä rajan epävarmoin liikkein, mutta kuitenkin teki sen. Arvelin epävarmuuden johtuvan jotenkin ”Lauhatähdestä”, kissasta, joka oli esiintynyt sodanhaluisinpana osanottajana ystäväni painajaisessa, sekä johti kuulemma Kuolonklaania siinä samanomaisessa unessa. Itse astelin varmoin käpälin merkitsemään rajan, olin tehnyt tämän monesti ennenkin, eikä asia ollut minusta heinänkorren katkaisua vaikeampaa. Hiilitassu asteli yhtäkkiä luokseni ja kumartui kuin kuiskatakseen jotakin korvaani, en edes ollut Hiilitassua kovin paljon pienempi, mutta kollin oli silti kumarruttava hiukan.
-Se uni vaivaa minua, Hiilitassu kuiskasi hiljaa, niin, että vain minä kuulin.
-Hiilitassu, jutellaan leirissä, nyt ei ole hyvä hetki, Huomatin hiljaa, nyökäten vaivihkaa, tänne päin epäileväisesti tuijottavien mestariemme suuntaan.
Hiilitassu nyökkäsi hajamielisesti ja tassutti nopeasti Utusielun vierelle, katselin kaksikkoa hetken ennen kuin siirsin katseeni mestariini, joka tuijotti minua pistävästi. Loikin tämän luokse ja nyökkäsin pikaisesti, kohdistaen katseeni Halavaviikseen, joka oli päättänyt lähettää partion taas liikkeelle. Käpäliäni kihelmöi epämukavasti kun pohdin Hiilitassun unta tarkemmin, voisiko se olla näky tulevaisuudesta? Ei, unen Korppituuli nimisellä naaraskissalla oli ollut meripihkan väriset silmät, mutta silti muuten tämä oli kuulemma muistuttanut aivan minua. Astuin kerran tai pari kylmään loskalumen peitossa olevaan kohtaan, heilauttaen käpälääni, mietteisiini täysin uppuotuneena. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo leirissä ja Hallavarjon ääni käski jostakin kaukaa minun tekevän jotakin, jota en kuullut.
-Korppitassu! Hallavarjo sihahti ja tökkäsi ärsyyntyneenä käpälällään kylkeäni.
-Mitä? Älähdin, kun huomasin, että olin mestarini mielestä varmaan vaikuttanut melko ylimieliseltä, roikkuessani ystäväni murheissa.
-Voit pitää loppupäivän vapaata, sillä ehdolla, että et hortoile pää pilvissä! Hallavarjo näpäytti suutuksissaan ja lähti askeltamaan rivakasti soturienpesälle päin.
Ajattelin, että Hallavarjo oli varmaan nukkunut huonosti tai saanut tikun käpäläänsä, koska vaikutti tavallista ärtyneemmältä. Päätin kertoa asiasta Hiilitassulle, mutta kolli ei ollut aukiolla missä olin tämän vain hetki sitten nähnyt, pyörittelin päätäni hämmentyneenä.
-Ainahan on mahdollista, että hän on harjoittelemassa, vaikka päivä onkin jo vaihtumassa iltaan, pähkäilin olkiani rennompana kohauttaen.
Jos Hiilitassua ei näkyisi iltahämäriin mennessä, lähtisin etsimään tätä, vaikka joku saattaisi panna vastaankin uhkarohkealle idealleni. Tassutin oppilaidenpesään ja leväytin jalkani makuusijalleni, se tuntui ihanan pehmeältä ja kodikkaalta kun laskin tuuhean häntäni kuononi päälle. Yritin vielä taistella unta vastaan, mutta se tuntui riuhtaisevan minut pyörteisiinsä. Olin leirissä, mutta olo tuntui jotenkin kummalliselta, jotenkin erinlaiselta. Räpyttelin kiivaasti silmiäni ja hoksasin parantajanpesän kaarevat muodot ylläni, mitä ihmettä mahdoin tehdä siellä? Oikeastaan yrttien tuoksu ei enää kirvellyt vaan tuntui tavalliselta, yhdentekevältä päivärutiinilta.
-Korppituuli? Jonkun ääni kysyi varovasti.
-Rastaspentu! Naukaisin iloisena tunnistettuani kollin, vaikka tämä olikin rutkasti isompi kuin se pari auringonnousua sitten näkemäni pikkupentu.
-Älä naurata, en ole enää pentu, nimeni on Rastassulka, Kolli hämmästeli ja kohdisti huolestuneena katseensa silmiini.
Siirtelin käpäliäni hämmästyneenä.
-Ai…Anteeksi, niin mikä olikaan asiasi? Mutisin kollin piirteitä mietteliäänä katsellen.
Rastassiipi aukaisi suunsa vastatakseen, mutta silloin pesään ryntäsi joukko muita kissoja.
-Korppisulka! Auta! Kaikki naukuivat yhteen ääneen väläytellen verta vuotavia haavojaan.
-Ei! Ei, en voi! Nau’uin hädissäni raivaten tietäni kissanmeren läpi.
-Korppitassu, oletko kunnossa? Hiilitassun ääni lipui unen läpi ja hätkähdin huohottaen hereille.
-Näin samallaisen unen kuin sinä! Naukaisin ravistellen päätäni karistaakseni kitkerän muiston pois.

//481 sanaa (Pahoittelut kiireellä kirjoitetusta luvusta)
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Rajapartio oli juuri tuonut leiriin itselleni täysin tuntemattoman kissan. Olin viettänyt aikaa pentutarhalla, kun pääaukiolta alkoi kuulua hälinää. Olin kuullut jonkun haluavan tavata minut. Kissa haisi Kuolonklaanille, joka sai minut aluksi säikähtämään. Mitä kuolonklaanilainen teki Eloklaanin leirissä? Sain vastauksen kysymykseeni kissalta itseltään.
”Minä. Olen Hopeaputous – Taivaslaulun isä – ja tahtoisin liittyä klaaniinne”, hopeanvalkea kolli vastasi ylväästi ja kohtasi katseeni. Hänen katseensa ei ollut millään tavalla vihamielinen tai sarkastinen, ennemminkin kunnioittava. Väläytin kissalle hennon hymyn.
”Mennään puhumaan pesääni, Hopeaputous”, lausuin rauhallisella äänellä ja viitoin kollin seuraamaan. Juuri kun olimme lähdössä kohti pesääni, Taivaslaulu keskeytti meidät:
”Saisinko minäkin tulla mukaan..?” Valkean soturin äänestä paistoi varovaisuus. Tietenkään minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Kävisin pesässä Hopeaputouksen kanssa vain läpi muutaman asian, mitä kollin tulisi tietää Eloklaaniin muuttaessaan. Kenties Taivaslaulu voisi olla jopa avuksi, sillä hän tunsi isänsä parhaiten.
”Tule vain”, vastasin naaraalle hymyillen. Taivaslaulu väläytti minulle kiitollisen hymyn, jonka jälkeen suuntasimme kaikki kolme kohti pesääni.
Pesässä oli hämärää, ja se oli juuri sopiva kolmelle kissalle. Istuin omalle vuoteelleni, ja Hopeaputous istui minua vastapäätä. Taivaslaulu löysi nopeasti paikkansa pesän nurkasta, isänsä vierestä.
”Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sinä liittyisit Eloklaaniin. Tahdon kuitenkin käydä kanssasi läpi asioita, joita sinun on hyvä tietää klaanistani. Siksipä kysynkin ensimmäisenä varsin yksinkertaisen kysymyksen: Mitä sinä tiedät Eloklaanista?” kysyin. Hopeaputous kohtasi epäröimättä siniharmailla silmillään omien silmieni katseen. Hän pohti hetken, jonka jälkeen vastasi:
”Olette käytännössä Kuolonklaanin vastakohta. Huhu kertoo, että klaanissanne kaikki ovat ystävällisiä, onko se totta?” En osannut lukea tuota ilmettä. Oliko Hopeaputous enemmänkin pettynyt kissojen ystävällisyyteen, vai oliko se vain hyvä asia?
”Kyllä, se on totta. Tietenkin jokainen on oma persoonansa, mutta Eloklaanissa me pidämme huolen siitä, että jokaista jäsentä kunnioitetaan. Me uskomme Tähtiklaaniin, jonne jokainen siihen uskonut kissa kuolemansa jälkeen pääsee. Tähtiklaanissa jokainen saa vatsansa täyteen ihan aina, ja jokainen siellä asuva elää elämänsä onnellisinta hetkeä”, selitin rauhallisesti, yrittäen pitää huolen siitä, että Hopeaputous pysyy mukana. Kollin katse oli mietteliäs, kun hän kuunteli kertomustani Tähtiklaanista. Se saattoi kuulostaa oudolta, jos oli koko ikänsä uskonut siihen, että oikeat soturit pääsevät kuolemansa jälkeen ikuiseen pimeyteen ja tuskaan. No, ehkä se oli joillekin pelastus, mutta minä valitsisin koska tahansa Tähtiklaanin.
”Eloklaanissa jokaisen soturin on noudatettava Tähtiklaanin määräämää soturilakia. Lisäksi elämäämme rajoittavat myös minun ja Punatähden laatimat säännöt klaanien välille, mutta sinä taidatkin tuntea ne jo”, katsoin kollia hieman kysyvästi, ja tuo nyökkäsi.
”Hyvä. Taivaslaulu, sinä voit ottaa tehtäväksesi sen, että isäsi oppii soturilain ja klaanin tavat. On kunnia saada sinut joukkoomme, Hopeaputous. Toivottavasti nautit jokaisesta päivästäsi Eloklaanissa”, nau’uin hymyillen lempeästi. Hopeaputous nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti. Minulle tärkeintä on olla Taivaslaulun luona”, kollin ääni oli pehmeä, kun hän katsoi tytärtään. Soturi näytti todella välittävän omasta pennustaan, ja minä ymmärsin sen hyvin. Kaksikko poistui edelläni pesästä. Minä suuntasin tuttuun tapaani takaisin pentutarhalle. Vietin siellä nykyään lähes kaiken vapaa-aikani. Ehtisin ilmoittaa Hopeaputouksen muutosta myöhemminkin.
”Hei taas. Taivaslaulun isä saapui, hän halusi liittyä Eloklaaniin”, kerroin rauhallisella äänellä, kun astuin sisään pentutarhaan. Aurinkokajo katsoi minua hämmästyneenä.
”Annoitko sinä hänen jäädä tänne?” naaras kivahti ja veti Kaurispennun aivan kiinni itseensä. Puskin hellästi kuonollani kumppanini poskea.
”Totta kai annoin. Minun ja Punatähden laatimat säännöt eivät kieltäneet klaanin vaihtamista, ja mielestäni Hopeaputouksella oli erinomainen syy. Jos meidän pentumme siirtyisivät Kuolonklaaniin tai erakoiksi, kyllä minä haluaisin olla heidän kanssaan”, vastasin. Aurinkokajo hellitti otteensa Kaurispennusta, joka katsoi emoaan hieman hämmästyneenä tuon reaktiosta. Naaras nyökkäsi.
”Minä luotan sinuun. Olen vain kovin huolissani pennuistamme. En tahdo, että heille käy mitään”, naaras huokaisi ja antoi katseensa kiertää kaikissa neljässä pennussamme, sekä Paatsamapennussa. Rajalta löytynyt pentu oli varttunut pentujemme ja Aurinkokajon seurassa. Hän tuntui jo kuuluvan tähän pakettiin, eikä se ollut lainkaan haitaksi.
”No, tahtooko joku lähteä tutkimaan leiriä?” kysyin pennuilta virnistäen.

//Pennut?
// 598 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Tassutin Minttuliekin johtaman partion mukana. Partion tarkoituksena oli vahvistaa rajamerkkejä Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisellä alueella. Mukana olivat myös sekä Lumihiutale, että Pehmoturkki. Kävelin rinnakkain siniharmaan Lumihiutaleen kanssa ja jutustelimme tuttavallisesti. Olimme hiljalleen ystävystyneet klaanissa oloni aikana. Hänestä oli tullut minulle hyvä ystävä. Hän sai minut ikävöimään Pikkukaaosta. Välillä mietin, että voisimmeko nähdä joskus.
”Huhuu. Taivaslaulu, kuulitko ollenkaan?” Lumihiutale huhuili korvaani ja havahduin huomatessani, kuinka naaras tähyili Kuolonklaanin reviiriä satunnaisesti kirkkaansinisillä silmillään minuun vilkuillen.
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?” pahoittelin ja yritin saada kiinni keskustelumme aiheesta.
”Niin, että Kuolonklaani partio on tulossa”, naaras sanoi hiljaa, sillä partio, jonka vasta nyt huomasin, oli jo saavuttanut kuuloetäisyyden. Sydämeni alkoi sykkimään hieman nopeammin, sillä tiesin, että saattaisin nähdä kissoja, jotka olisivat minulle tuttuja menneisyydestäni.
Tunnistin oitis partion johdossa askeltavan tummanharmaan Kaaostuhon, jonka tiesin erittäin äkkipikaiseksi. Hänen vihreät silmänsä kiilsivät ilkeinä meitä tarkkaillessaan ja hänen kasvoillaan oli pahansuopa irvistys.
Hänen perässään tuli minulle tuntematon kaksikko; pieni pitkäkarvainen tummanharmaa naaras ja oranssinpunainen naaras meripihkasilmin. Nelikon perää piti joku, jonka näkeminen sai sieluni huutamaan ilosta. *Isä!* Ilmeeni kuitenkin piti pysyä tyynenä, jottei partioiden yhteentörmäystä tapahtuisi – varsinkin, kun partiota selvästi johti Kaaostuho. Hän saattaisi vain äkkipikaisuuttaan lukea hymyni ivalliseksi ja ärsyyntyä.
”Tervehdys Kaaostuho”, Minttuliekki naukaisi rauhallisesti. Unohdin aina, että Minttuliekkikin oli alkujaan Kuolonklaanilainen. Oli mukavaa, kun oli jokin yhdistävä tekijä kissojen kanssa. Toisaalta, koko klaani muodostui kissoista, jotka olivat ennen olleet erakoita. Olo ei ainakaan ollut ulkopuolinen ja uskoin, että oli Merkuriukselle ja Ruskallekin helpompi sopeutua, sillä muut olivat käyneet jo saman sopeutumisprosessin.
”Minttuliekki”, Kaaostuho naukaisi inhoten, ”Toivon, että olette vain ja ainoastaan rajamerkkien vahvistus puuhissa.” Minttuliekki nyökkäsi määrätietoisesti:
”Niissäpä hyvinkin. Emme halua lietsoa erimielisyyttä. Saammeko jatkaa, vai haluatteko sanoa vielä jotain?” Kaaostuhon kasvoille valahti kylmä ilme.
”Kunhan viiksikarvannekaan ei ylitä rajaa, olette valitettavasti turvassa”, kolli murahti ja viittoi partiotaan seuraamaan. Olin kuitenkin varma, etteivät he poistuisi oikeasti ennen kuin näkisivät meidän kadonneen. Kun joukkio oli lähdössä, perimmäinen hopeanvalkoinen kissa jäi muun partion huomaamatta tahallisesti jälkeen.
”Taivaslaulu, oletko se todella sinä?” tämä naukui silmät onnesta loistaen. Kasvoilleni nousi hymy, joka säteili onnellisuudellaan ja olisin vain halunnut syöksyä rajan yli isäni syleilyyn.
”Isä, voi kuinka ihana nähdä sinua!” hihkaisin. Hopeaputous vilkuili silloin tällöin partion perään, sillä ei halunnut heidän huomaavaan hänen hidasteluaan.
”Mitä sinä täällä teet?” isän kulmat kurtistuivat. Unohdin kokonaan, ettei isäni tiennyt siitä, että olimme asettuneet Eloklaaniin.
”Minä asun Eloklaanissa nykyään”, selitin ja vilkaisin muuhun partioon. Minttuliekin tummansininen katse oli kääntynyt meihin ja hän tuntui samalla miettivän jotain. Hopeaputouskin ymmärsi, että hänen olisi mentävä.
”Taivaslaulu. Näemme pian, lupaan sen. Olet rakas”, loppu lauseesta oli vain kuiskaus, jonka minä ainoastaan kuulin. Näin enää vain, kuinka Hopeaputous jolkotti partionsa kiinni ja vaihtoi muutaman sanan Kaaostuhon kanssa. Itse käännyin Minttuliekin puoleen, joka viittoi partiota jatkamaan.
”Anteeksi. Hän oli minun isäni ja en ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja-”, pahoittelin syvästi, mutta en ehtinyt edes saamaan lausettani loppuun, kun Minttuliekki jo sanoi:
”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä.” Varapäällikön silmissä vilahti jokin tunne, jota en osannut lukea. Uskoin sen liittyvän hänen omaan perheeseensä, joka asutti myöskin Kuolonklaania. En minä siitä sen enempää tiennyt, enkä miettinytkään, vaan nyökkäsin vain kiitollisena. Tiesin kuitenkin, että liika veljeily Kuolonklaanilaisten kanssa ei olisi Minttuliekinkään silmissä hyväksyttävää.

Oli kulunut jo muutama päivä kohtaamisesta isäni kanssa. Tapaaminen oli saanut mielessäni käynnistymään suuren ajatusprosessin, joka tuotti aina vain uusia kysymyksiä. Yksi niistä olisi, että koska olisi ensimmäinen klaanien välinen kokoontuminen, sillä halusin syvästi päästä juttelemaan isälleni enemmän. Minulla olisi niin paljon kuulumisia ja varmasti hänelläkin.
Tapahtui jotain, joka sai minut hämilleen. Se oli kuin taikaa. Tuntui, kuin kaikki tämä ajatteluni olisi ollut jollain tavalla merkityksellistä tämän kaiken kannalta. Sillä kun kuulin rajapartion palaavan leiriin, näin heidän mukanaan kissan, joka ei ollut ollut partiossa sen lähteissä. Hopeaputous. Hänen haaleat silmänsä etsivät minut katseellaan ja hän väläytti minulle hymyn. Tassutin rivakasti lähemmäs.
”Isä! Mitä sinä täällä teet?” kysyin, vaikka minulla oli jo omat epäilykseni. Ennen kuin Hopeaputous ehti vastata, partion johdossa ollut Okraviiksi töksäytti:
”Löysimme hänet rajalta oleskelemasta. Sanoi haluavansa tavata Mesitähden.”
”Kuka sanoi haluavansa tavata minut?” kuului Mesitähden ääni hänen astellessaan ulos pentutarhan syövereistä.
”Minä. Olen Hopeaputous – Taivaslaulun isä – ja tahtoisin liittyä klaaniinne”, Hopeaputous naukui katsoen Eloklaanin päällikköä kunnioittavasti. Mesitähti käveli hieman lähemmäs, nyökkäsi ja sen jälkeen sanoi:
”Mennään puhumaan pesääni, Hopeaputous.” Okraviiksi väistyi isäni hopeanvalkoisen hahmon tieltä, vaikkakin tavalliseen tapaansa hitusen tympeästi tätä mulkoillen. Hopeaputous tassutti Mesitähden luokse ja katsoi tätä silmiin kohteliaasti.
”Saisinko minäkin tulla mukaan..?” naukaisin varovasti, kysymykseni päällikölle osoittaen. Halusin olla isäni tukena hänen kuullessaan päällikön päätöksen, mutta ymmärsin kuitenkin, jos Mesitähti halusi puhua hänen kanssaan yksinkin.

//Mesi? (Laatu vähän huononee loppua kohden mutta ei se mitään xd)
738 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

”Huomenta, pienokaiset. Isänne tuli tervehtimään teitä”, emo kehräsi meille. Niin, minulle ja sisarilleni. Venyttelin käpäliäni, kunnes nostin katseeni isääni. Hän oli suuri, verrattuna minuun ja sisariini. Mutta en kuitenkaan uskoltanut sanoa hänen olevan suurin kissa koko klaanissa. Olihan pesässä toinenkin pentu, mutta en ollut viitsinyt tutustua keneenkään sen enempää kuin minulle oltiin tultu puhumaan. Minulla oli niin monta ideaa mitä voisin toteuttaa. Haukottelin vielä makeasti, ennen kuin avasin suuni kaikkien yllätykseksi puhumaan.
”Isä, kuka on eloklaanin suurin kissa?”, Kysäisin. Toki minä mietin millaista olisi elää jättiläisinä. Oli kai jossain olemassa jätti kissoja? Miten he elivät? Miten he tyydyttivät nälkänsä? Ei kai heillä ollut jatkuvasti nälkä? Oliko muitakin eläimiä jotka olivat jättiläisiä? Söivätkö jätti kissat jätti eläimiä? Miltä jätti hiiri näyttäisi? Entä jos joskus minä vain murskaantuisin jätti hiiren alle? Tai koko leiri jäisi suuren hiiren alle? Huomaisiko kukaan etgä olin kadonnut? Saati miten leiri saataisiin turvaan jätti saaliin alta? Miltä jätti kissan puhe kuulostaisi?
”Iltakaiku taitaa olla klaanin suurin kissa tällä hetkellä Kaurispentu”, Hän kertoi. Painoin nimen mieleeni, valmiina tarkastamaan miten suuri tuo kissa olikaan. Sisareni alkoivat pörräillä isäni ympärillä puheillaan ja kysymyksillään, joten siirryin sivuun mielulla, pesten turkkiani ja seuraten sisarieni menoa. He olivat kuin.. pörrääviä ötököitä, kuinka kauan isä pystyisi selviämään ötököitten hyökkäyksestä? Oliko kukaan koskaan kuollut ötököiden hyökkäyksessä? Sitä olisi hyvä kysyä Liljatuulelta. Olimme tosissaan opetelleet kävelemään, vaikka se olikin hankalaa osasin joten kuten raahautua eteenpäin näillä kömpelöillä jaloilla. Millaista olisi omistaa enemmän tassuja? Kuten kuusi jalkaa? Koska neljä oli juuri tarpeeksi, enkä ollut koskaan nähnyt eläintä kahdella jalalla. Päässäni alkoi muodostua jo kuva millaista olisi elää jättiläis yhteisössä kuusijalkaisena kissana. Rankkaa, sanoisin minä.
”Mitä sinä mietit pikkuinen?”, Kuulin tutun äänen. Palasin maan pinnalle kohtaamaan emoni meripihkaisia silmiä. Niin, miten sen selittäisi?
”Millaista olisi elää kuusijalkaisena kissana joka on valtavan kokoinen”, Tokaisin ääneen. Emoni hämmentyi aluksi, miettien varmaan mitä vastata.
”Varmasti oman laatuista ja hienoa”, Auringonkajo tokaisi. Nyökkäsin jatkaen ajatuksiani.

//313 sanaa
//Pennut tai mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kiirehdin aukiolle pää viidentenä jalkana, peläten Utusielun olevan jo odottamassa kärsimättömänä minua. Mutta kun tulin pääaukiolle, en nähnyt mestariani missään. Ehdin jo säikähtää, että hän oli lähtenyt harjoituksiin ilman minua, mutta vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka typerältä ajatus oli kuulostanut. Hänen tehtävänsä oli kouluttaa minua, eikä siitä tulisi mitään, jos en itse ollut mukana oppimassa.
Juuri siistitty turkkini kastui vesisateessa. Koska en löytänyt mestariani aukiolta, arvelin hänen olevan paossa sadetta sotureiden pesässä. En ollut koskaan ennen käynyt sotureiden nukkumapaikoilla, joten tämä oli ensimmäinen kerta. Toivoin todella löytäväni Utusielun sieltä.
Hipsin aukion poikki kahden suuren yhteen kasvaneen kuusen luokse ja pysähdyin hetkeksi miettimään, missä Utusielun petipaikka mahtoi sijaita. Olin kuullut, että kokemattomammat soturit nukkuivat ensimmäisessä kerroksessa juurien alapuolella ja kokeneet soturit toisessa kerroksessa puun sisällä olevassa kolossa. Työnnyin pensaan läpi peremmälle pesään aloittaakseni etsinnät.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut kääntää pesää nurin löytääkseni Utusielun, sillä huomasin hänet miltei samalla hetkellä, kun astuin vähän avarampaan tilaan eteisen jälkeen. Soturitar vaihtoi kieliä Halavaviiksen kanssa, mutta huomatessaan minut, hän keskeytti tekemisensä ja nousi istumaan.
”Hiilitassu, mitä sinä täällä teet?” kilpikonnalaikkuinen naaras kysyi hivenen yllättyneen kuuloisena. Halavaviiksi hänen takanaan katsoi minuun päin uteliaasti, vaikkakin hän vaikutti vähän ärsyyntyneeltä siitä, että olin tullut häiritsemään heitä.
”Luulin, että lähdemme harjoituksiin”, sanoin kulmiani ihmeissäni kurtistaen. Nyt oli puolestaan Utusielun vuoro olla hämmentynyt.
”Eikö Korppitassu välittänyt sinulle viestiä? Minä ja sinä, Hallavarjo sekä Korppitassu ja Halavaviiksi lähdemme tänään rajapartioon, joten päätin siirtää harjoitukset illemmaksi.”
”Ei hän sanonut mitään.” Muistelin aamulla käymäämme lyhyttä keskustelua Korppitassun kanssa, enkä muistanut naaraan maininneen missään vaiheessa rajapartioon lähtemistä tai myöhemmäksi siirrettyjä harjoituksia. ”Ehkä hän vain unohti sanoa asiasta minulle. Hän vaikutti olevan niin kovin innoissaan siitä, että pääsee tänään taas jatkamaan harjoittelemista Hallavarjon kanssa.”
Utusielu nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. ”Voi olla. Mutta joka tapauksessa, pidämme harjoitukset vasta partion jälkeen. Käy nyt syömässä jotakin ja keksi itsellesi muuta tekemistä. Tulen noutamaan sinua sitten, kun olemme lähdössä.”
”Selvä”, kuittasin asian ymmärretyksi ja poistuin paikalta.
En halunnut jumittaa koko päivää oppilaiden pesällä, joten päätin etsiä seuraa muualta. Katseeni pyyhki leirin läpi, kunnes se osui klaaninvanhimpien pesään pentutarhan vieressä. Klaanissa oli yksi ainoa vanhus, joka vietti siellä päivänsä, mutta kävi aina silloin tällöin haukkaamassa raitista ilmaa aukiolla, jos oli hyvä sää. Ehkä vanha Kirsikkakuono ilahtuisi saadessaan seuraa.
Tassuttelin ripeästi karhunvatukkapensaalle ja pujahdin sisään hämärään mutta suureen tilaan. Heti ensimmäisenä nenääni pisti ummehtuneiden sammalten haju sekä hassu tuoksu, joka tuli Kirsikkakuonosta. En ollut tavannut kovinkaan montaa vanhaa kissaa, mutta ne jotka olin tavannut, olivat tuoksuneet lähes samalta kuin Kirsikkakuono. Kaipa iäkkäillä kissoilla oli oma ominaistuoksunsa, joka näihin pinttyi ajan saatossa.
”Kuka siellä?” kuului varautunut kysymys. Käänsin päätäni varjoissa makaavan vanhan, laihan kissan suuntaan, jonka valkeassa turkissa oli kilpikonnalaikkuja.
”Hiilitassu täällä vain. Tulin pistäytymään nopeasti, ja katsomaan, miten sinä voit”, vastasin rauhallisella äänellä ja astelin lähemmäksi vanhaa naarasta. Kirsikkakuono tutki minua tarkkaan kirkkaansinisillä silmillään, joissa oli kissan korkeasta iästä huolimatta yhä eloisa ja terävä katse.
”Minä voin ihan hyvin, kiitos vain”, klaaninvanhin tuhahti rentoutuneempana ja otti mukavamman asennon sammalillaan. ”Entä itse?”
Totta puhuakseni menin hiukan hämilleni naaraan vastakysymyksestä, sillä en ollut odottanut sellaista. ”No, tuota siis… ei mitään valitettavaa. Ruokaa riittää ja soturikoulutuksenikin etenee hyvää vauhtia. Jos ahkeroin tarpeeksi kovasti, saatan päästä soturiksi vain muutaman kuun sisällä.”
Kirsikkakuono nyökytteli päätään osoittaakseen kuunnelleensa. ”Sehän on hyvä juttu. Oletko sopeutunut hyvin klaanielämään? Minä jo ajattelin, että olen liian vanha oppiakseni enää mitään uusia temppuja, mutta kyllä tämä jossain yksinään kylmissään värjöttelemisen aina voittaa.”
”Joo. Hädin tuskin muistan enää edes elämää ennen Eloklaania. Nyt jos palaisin takaisin erakoksi, tuntuisi oudolta nukkua yksin milloin ties missäkin”, tunnustin. Kirsikkakuonon katseessa oli lämpöä.
”Niinhän se voisi olla. Mutta eikös sinulla ole harjoitukset sen sellaisen mestarisi kanssa? Eikö sinun pidäkin käydä harjoituksissa, jotta voit edes haaveilla soturiksi tulemisesta?” naaras kysyi uteliaana.
”On, mutta vasta myöhemmin päivällä. Menen ensin partioon Utusielun ja muutaman muun kissan kanssa”, selitin nopeasti. Juuri sillä hetkellä kuulin nimeäni huhuiltavan ulkona.
”Minun on nyt mentävä, mutta nähdään taas joskus!” sanoin Kirsikkakuonolle vielä ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni. Vanha naaras maukui minulle lempeät hyvästit.
Tulin aukiolle juuri sopivasti. Halavaviiksi ja Utusielu seisoivat odottamassa piikkihernetunnelin vieressä. Liityin heidän seuraansa. Hallavarjo ja Korppitassu saapuivat vain hetkeä myöhemmin leiriin.
Kaksikko näytti olevan täysin omissa ajatuksissaan, eikä huomannut, kun Halavaviiksi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Olin aikeissa käydä huikkaamassa Korppitassulle ja Hallavarjolle, että partio lähtisi nyt, mutta ajatukseni katkesivat yllättäen, kun Utusielu käski minua pistämään tassua toisen eteen, etten jäisi jälkeen.
Vasta vähän ajan päästä Hallavarjo ja Korppitassu kirivät meidät kiinni, kun olimme jo leirin ulkopuolella. Hidastin vauhtiani päästäkseni kulkemaan Korppitassun vierellä.
”Miten harjoituksissa meni?” avasin keskustelun. Naaras ei vaikuttanut kovinkaan halukkaalta puhumaan asiasta, joten hän vain kohautti lapojaan ja mutisi jotain vastaukseksi.
”Hyvin kai.”
”Entä sitten jalkasi?” Tajusin vasta kysymyksen esitettyäni, kuinka typerästi olin mennyt tekemään, kun näin Korppitassun turhautuneen ilmeen.
”Ihan hyvin. Ei sinun tarvitse koko ajan minusta huolehtia.” Naaras heilutteli häntäänsä selvästi ärsyyntyneenä.
”Anna anteeksi. Ei minun ollut tarkoitus holhota. Ajattelin vain, että sinulla olisi saattanut mennä harjoituksissa ihan mukavasti, kun olit aamulla niin täynnä uutta puhtia, että unohdit siinä sivussa mainita minulle partiosta.”
”Minäkin sain kuulla vasta äskettäin, että osallistumme Hallavarjon kanssa partioon. Miten minä muka olisin voinut kertoa siitä sinulle aamulla?” Korppitassu kuulosti hämmentyneeltä. Nyt minuakin alkoi vähän ärsyttää koko jutun sekavuus, etten edes enää vaivautunut vastaamaan ystävälleni.
Kuljimme jonkin matkaa hiljaisuudessa, kunnes saavuimme Kuolonklaanin rajalle. Paikka oli sama kuin se, jonka olin nähnyt viimeisimmässä unessani, jossa minua vastassa oli ollut Lauhalaukka – oikeastaan Lauhatähti – ja joukko murhanhimoisia kuolonklaanilaisia. Vaikka tiesin sen olleen pelkkää mielikuvitukseni tuotetta, en voinut estää karvojani pörhistymästä epämukavasta tunteesta.

//Korppi?
//905 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu käyttäytyi kummallisesti ja väitti nähneensä todentuntuista unta, jossa minä toimin mukamas parantajana ja hän oli itse Eloklaanin päällikkö, olisi tehnyt mieli kysyä hänen vointiaan, mutta arvelin, että se olisi kuulostanut loukkaavalta varsinkin kun olimme Hiilitassun kanssa melko hyviä ystäviä. Minun ei tehnyt silti mieli miettiä juuri sillä hetkellä ystäväni uniongelmia, koska olin viimein päässyt verryttelemään jalkojani, eikä käpäläni enää kipuillut kamalasti kuten viimeisen parin, pitkän päivän aikana. Hallavarjo oli päättänyt aloittaa kanssani kevyellä vaanimisasento harjoituksella, jonka jälkeen lähtisimme luultavasti metsästyspartioon. Päätin ottaa takaisin kaiken menettämäni, harjoituksettoman ajan ja harjoitella kunnolla saadakseni tehtyä Hallavarjon ylpeäksi. Laskeuduin asentoon ja yritin huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka olisin tehnyt väärin. Hallavarjo tarkasteli kulmat kurtussa asentoani joka puolelta. Kuuntelin kun Hallvarjo korjaili asennostani monia pikkuseikkoja, jotka olin jättänyt huomioimatta.
-Nosta häntäsi niin, että se ei kosketa maata ja anna saaliille merkkiä mahdollisesta uhkasta, Hallavarjo opasti, asentoani edelleen arvioivasti silmäillen.
Nostin varovaisesti tuuheaa häntääni, jotta tasapainoni ei pettäisi, enkä mätkähtäisi kipeästi kuonolleni maahan.
Hallavarjo nyökäytti tyytyväisenä päätään kun oli hetken kuluttua huomioinut kaikki mahdolliset pikku viat asennossani.
-Nyt asentosi on täydellinen! Mestarini kannusti silmät ylpeästi kimmeltäen.
Onnistumisen ilo raivasi virheiden katkun tieltään ja kupli rinnassani iloisesti.
-Nyt voit nousta, lähdemme seuraavaksi rajapartioon, Hallavarjo ehdotti ja värisytti viiksiään odottavaisesti.
-Rajapartioon? Mutisin hämmästyneenä kun olin noussut nopeasti asennostani.
Hallavarjo pyyhkäisi hämillään hiekkaista maata.
-Nii-in, et ole päässyt pitkään aikaan rajapartioon ja…Hallavarjo aloitti jämäkästi perustelunsa.
-Ja et halua rasittaa minua liikaa, vai? Murahdin, hännälläni turhautuneena maata pöllyttäen.
-Älä ota tuota liian tosissaan, tarvitset aikaa tottua vaativampiin harjoituksiin parin päivän toimettomuuden jälkeen, Hallavarjo lohdutti, hännällään pikaisesti kohti metsikköä heilauttaen.
Kiristelin hampaitani turhautuneena, mutta tiesin, että mestarini oli ainakin osittain oikeassa. Lähdin astelemaan nopeasti Hallavarjon rinnalla kohti leiriä, jossa partio luultavasti meitä jo odotteli kärsimättömänä. Tunnustelin tuntemuksiani siitä, että Hallavarjo huolehti nykyään paljon terveydestäni. Sisälläni kupli epäilys kokenutta soturia kohtaan, minusta ei ollut normaalia, että tämä vain alkoi huolehtia minusta enemmän, vaikka ainahan olin saanut melko paljon sääliä siltä suunnalta, että olin vaivaisen oppilaan ikäisenä vaeltanut yksin korvessa.
-Korppitassu, muu partio meni jo, vauhtia käpäliin! Hallavarjo naukaisi kylkeäni hännällään kiivaasti tökkien.
Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut, että olimme jo saapuneet leiriin, sekä partio oli jo lähtenyt matkaan.
-Anteeksi, naukaisin, päätäni pikaisesti ravistellen.
Hallavarjon häntä vilahti jo ulos tunnelista ja oletin, että kollille oli tullut kiire kiriä välimatkaa umpeen. Askelsin rivakasti metsikössä partion hajujälkeä seuraten ja pian erotin jo kissojen tunnistettavat siluetit erittäin tarkasti. Loikin Hallavarjon rinnalle ja aloin keskittymään kaikkiin mahdollisiin ääniin ja hajuihin, jotka vain erotin. Huomasin yllätyksekseni partiota tarkastellessani, että mukana olivat minun, Hallavarjon ja Halavaviiksen lisäksi jopa Hiilitassu ja Utusielu, jotka tassuttivat hiljaisina Halavaviiksen takana. Miten ihmeessä olimme taas samassa partiossa?

//437 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työnnyin pensaikon läpi omalle paikalleni. Kaikki muut oppilaat olivat jo menneet nukkumaan lukuun ottamatta Korppitassua ja Lakkatassua, jonka olin nähnyt lähtevän mestarinsa Okraviiksen kanssa rajapartioon. Korppitassu oli jäänyt vielä aukiolle haaveilemaan, kun olin siirtynyt pesään suojaan kylmenevältä ilmalta.
Mietin ystävääni käpertyessäni sammalille tiukaksi keräksi. Korppitassu oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä koko päivän. Etenkin parantajan pesässä ollessamme. Kun olin kysynyt asiasta naaraalta, hän oli vain vastannut, ettei tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä Korppitassu ei yksinkertaisesti vain pitänyt Liljatuulesta, mikä oli minusta hivenen outoa, sillä Liljatuuli oli eittämättä yksi mukavimmista kissoista, jonka olin koskaan tuntenut.
Laskin leukani petini reunalle ja vedin sierainteni kautta syvään henkeä. Olin jo sulkenut silmäni, mutta korvani kuulostelivat yhä tarkkaavaisesti ympäristöäni, odottaen kuulevansa Korppitassun tulevan kohta pesään. Mutta häntä ei kuulunut. Olisin ollut kamalan huolissani, jos en olisi ollut niin väsynyt. Vähitellen vaivuin uneen, joka oli varmasti oudoin uni vähään aikaan, minkä olin nähnyt.

Ryömin ulos kolosta, jonka tajusin sijaitsevan Litteäkiven alapuolella. Tunsin itseni paljon isommaksi ja voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, kun kohottauduin hitaasti seisomaan täyteen korkeuteeni.
”Hiilitähti!” tuttu ääni kajahti jostain läheltä. Huuto oli selvästi osoitettu minulle, vaikka nimi kuulostikin vieraalta korvaani. Käännyin kohtaamaan Korppitassun, joka hölkkäsi parantajan pesältä päin minun luokseni. Laikukas kissa näytti erilaiselta. Hänkin oli isompi ja vahvemman näköinen, mutta hänessä oli nyt myös uudenlaista viehkeyttä, joka muistutti minua jostakin.
”Hei, Korppitassu”, tervehdin ystävääni hymyssä suin. Korppitassu katsoi minua hieman ihmeissään.
”Korppitassu? En minä ole enää mikään -tassu. Olen nykyään Korppituuli”, naaras sanoi sen kuin itsestäänselvyyden, ja yllätyin hiukan hänen äänensä mataluudesta. Minusta hän kuulosti vähän Liljatuulelta.
”Ihan miten vaan, mutta meillä on ongelma. Rastastassu palasi juuri partiosta Utusielun kanssa ja he kertoivat kuolonklaanilaisten käyneen heidän kimppuunsa. Olen yrittänyt paikata heitä, mutta vammat ovat vakavat. Sinun pitäisi mennä käymään Kuolonklaanissa ja puhua Lauhatähden kanssa. Tällainen ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää!”
Räpäytin silmiäni suoraan sanottuna tyrmistyneenä. Ei minua sinänsä tyrmistyttänyt käydä juttusilla Kuolonklaanin päällikön kanssa kuin uusi tieto, että Korppitassu – tai siis Korppituuli – oli parantaja. Hänhän oli inhonnut jo pelkkää nopeaa visiittiä parantajan pesässä enemmän kuin mitään.
”No, aiotko seistä siinä toimettomana koko päivän, vai teetkö jotain hyödyllistä klaanisi eteen?” Korppituuli puhui kärkevästi. Hänen häntänsä heilui puolelta toiselle närkästyneesti, ja vasta nyt tajusin katsoa ensimmäistä kertaa hänen silmiään. Ne eivät olleet vaaleanvihreät vaan meripihkanväriset, aivan kuten Liljatuulellakin. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä niitä pitkään, sillä äkkiä huomasin seisovani Kuolonklaanin rajalla vastassani useammasta kissasta koostuva joukko.
Joukon johtaja oli tuttu oranssivalkea kolli, jonka tavallisesti ystävällisissä kirkkaansinisissä silmissä oli nyt kylmä ja armoton katse. Hän oli Lauhalaukka, tai ilmeisesti nyt Lauhatähti. Kollin rinnalla seisoi pienempi, hyvin pitkälti häntä itseään muistuttava kollikissa, jonka tunnistin Ruskatassuksi. Hänkään ei vaikuttanut yhtään omalta itseltään, saati sitten millään tapaa lämminhenkiseltä tai ymmärtäväiseltä.
”Loppusi on koittanut, Hiilitähti. Tästä hetkestä lähtien Eloklaanin reviiri kuuluu Kuolonklaanille!” Lauhatähti mylvi ja nauroi ilkeästi huutonsa päälle. Kissat hänen takanaan yhtyivät kuoroon. Vatsaani kouraisi ikävästi.
Vain silmänräpäystä myöhemmin kissat vyöryivät päälleni ja hautasivat minut alleen. Olin kauhuissani ja yritin pyristellä irti heidän otteestaan, mutta mitä enemmän räpiköin, sitä syvemmälle turkkien ja kynsien sekaan upposin. Pelkäsin hukkuvani heidän painonsa alle.
”Hiilitassu!”

Räpäytin silmäni auki henkeä haukkoen. Pomppasin istumaan ja katselin ympärilleni edelleen pienessä šokissa. Ensiksi villisti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui Korppitassuun, joka katsoi minua kuin puulla päähän lyötyä.
”Korppituuli?” kähisin kurkku kuivana. Korppitassu kurtisti kulmiaan.
”Oliko siinä eilen syömässäsi oravassa jotakin? Et nimittäin näytä voivan kovin hyvin.”
Pudistin päätäni ja annoin jännittyneiden lihasteni rentoutua. Se oli ollut vain unta. Kamalan todellisen tuntuista unta.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Kallistin päätäni hieman takakenoon nähdäkseni pensaikon oksista muodostuvan katon ja höristin korviani. Ulkona satoi vettä.
”Hiilitassu?” Korppitassu maukui uudestaan. Hänen katseessaan oli nyt ihan vähän huolta. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”Joo joo, olenhan minä”, mutisin hieman hajamielisenä. ”Näin vain tosi todentuntuista unta. Sinä olit siinä parantaja. Ja Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö.”
Korppitassun viikset värisivät huvittuneesti. ”Entä kuka sinä sitten olit?”
”Hiilitähti, Eloklaanin päällikkö.” Nyt kun sen sanoi ääneen, tajusin vasta, miten typerältä koko uni kuulosti. Luimistin korviani hieman nolona.
”No niin, Eloklaanin päällikkö, sinuna alkaisin hiljalleen herätä tähän todellisuuteen. Minun on nyt mentävä harjoituksiin Hallavarjon kanssa, enkä usko Utusielunkaan ilahtuvan, jos kuulee sinun nukkuneen näin pitkään.” Laikukas naaras sukaisi vielä kerran rintaansa ja nousi sitten ylös omalla paikallan. Sen jälkeen hän tassutteli ulos pesästä ja katosi harmaaseen aamuun.
Jäin katsomaan hänen peräänsä yhä hiukan tokkuraisena. Hitaasti ryhdyin pesemään omaa turkkiani, joka oli täysi sekasotku unen jäljiltä. Palasin kuitenkin koko ajan ajatuksissani yhä uudelleen takaisin unen maailmaan, jossa minä olin ollut Eloklaanin päällikkö. Rehellisesti sanoen se ei ollut minun heiniäni. Onneksi Mesitähti osasi hoitaa Kuolonklaanin kissojen kaltaiset raakalaiset ja minä sain nukkua yöni rauhassa.

//Korppi?
//748 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Näykin haluttomasti ruskeanharmaata, pulskaa oravaa, jonka Hiilitassu oli avuliaasti siihen tuonut. Ruskean kollioppilaan vatsa taisi olla kovin tyhjä, sillä hän ei nauttinut ruuasta vaan antoi itsensä ahmia varmaan puolet oravasta ennen kuin hoksasi ihmettelevän katseeni.
-Muuten, miksi et pidä Liljatuulen seurasta? Hiilitassu kysyi yhä epäselvästi, suu puolillaan täynnä ruokaa, veikkasin, että kolli oli varmastikin huomannut vaisun käytökseni parantajan seurassa.
Vaihdoin asentoani vaivaantuneena, mutta yritin vaikuttaa tyyneltä, jotta Hiilitassu hyväksyisi pikaisen selitykseni.
-En tiedä, vastasin koska en halunnut paljastaa ystävälleni ihan kaikkea.
Mieleni pienimässäkin sopukassa kuitenkin tiesin, että en ollut tottunut vieläkään tuohon kissaan, joka huolehti yksin klaanin sairauksista ja haavoista, kynsien repeämisiin asti. Hiilitassu venytteli jalkojaan autuaasti ja päästi ilmoille makean haukotuksen. Ilta oli kurkottelemassa kynsiään Eloklaanin reviirille ja osat kissoista olivat painuneet jo yöpuulle. Hiilitassu nyökkäsi minulle uneliaasti ja tassutti hitaasti sisälle hämärään oppilaittenpesään, jonka edessä olimme oleilleet. Katselin mietteliäästi tähtiä, jotka leimahtivat yksitellen valaisemaan hämärtävää maisemaa. Vasta sitten kynnenohuen kuunsirpin siluetti ilmestyi pilviverhon takaa hohkaamaan himmeää valoaan leirin ylle. Vääntäydyin vaivalloisesti, edelleen, hieman kipeää käpälääni vältellen ylös leirin viileästä maasta ja konkkasin oppilaittenpesään, jossa muut uinuivat jo syvässä unessa. Lysähdin väsyneenä, umpiunessa tuhisevan Hiilitassun viereen ja oikaisin jalkani hitaasti tummanvihreälle, pehmoiselle sammalpedille. Hiilitassun kylki kohoili tasaisesti tämän hengityksen tahdissa, kollin tuhinaa tarkasti kuunnellessani minusta oli mukavaa, etten ollut jäänyt erakoksi vaeltelemaan yksin säätilojen armoille. Ummistin tyytyväisenä silmäni ja olin valmiina pääsemään unen pyörteisiin, joiden toivoin minut pian tempaavan mukaansa, sillä huomenna pääsisin taas harjoituksiin, enkä halunnut hortoilla puoliunessa Hallavarjon tarkkailevien silmien edessä.
//244 sanaa
//Hiili?

Kirjoittaja: Elandra

Ruskatassu: 26kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Paatsamapentu: 11kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjotettu

Korppitassu: 37kp! –

Hiilitassu: 72kp! –

Iltakaiku: 9kp –

Harhatassu: 10kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Rastaspentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Mesitähti: 17kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hiirenkorva eteni vauhdilla. Aurinko paistoi tälläkin hetkellä taivaalla ja sulatti lunta pois. Joen pinta oli hieman noussut, mutta Lauhalaukan mukaan se ei estänyt uintiharjoituksia, jotka olimme tänään päättäneet aloittaa. Suoraan sanottuna minua jännitti hieman. Pelkäsin, että en pysyisikään pinnalla, vaan vajoaisin pinnan alle enkä pääsisi enää takaisin. Luotin kuitenkin siihen, että Lauhalaukka olisi hyvä opettaja.
Olimme päättäneet aloittaa uintiharjoitukset pienellä porukalla. Minä, Minttuliekki ja Liljatuuli saisimme olla ensimmäiset, joille Lauhalaukka tätä taitoa Eloklaanissa opetti.
”Tässä joki virtaa hiljaisemmin kuin muualla, joten tämä lienee hyvä paikka harjoitella”, oranssivalkea kolli selitti ja pysähtyi joen rantaan. Katselin vettä, joka virtasi hitaasti eteenpäin. Vilkaisin Liljatuulta, jonka katse oli nauliintunut hyiseltä näyttävään veteen.
”Vesi on vielä kylmää tähän aikaan hiirenkorvasta, mutta en usko että se haittaa teitä. Mitä nopeammin pääsette veteen, sitä nopeammin opitte uintitaidon”, kolli selitti ja upotti käpälänsä veteen. Lauhalaukka ei edes säpsähtänyt sen kylmyyttä, vaan kolli asteli veteen. Hänen vatsakarvansa osuivat hyiseen veteen, ja pian kolli pulahti kokonaan uimaan pinnan alle. Pian Lauhalaukka palasi pintaan ja kääntyi meidän puoleemme.
”Tärkeintä on se, että te ette pelkää vettä. Jos pelkäätte, unohdatte varmasti mitä täytyy tehdä. Olkaa rauhallisia ja luottakaa itseenne. Voitte tulla kokeilemaan vettä, ja hiljaa hivuttautua syvemmälle”, soturi ohjeisti, ja me teimme työtä käskettyä. Astuin ensin yhden käpälän varassa veteen. Vesi oli jääkylmää, joten vedin käpäläni pois. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pakotin itseni upottamaan käpäläni uudelleen veteen.
”Se tuntuu aluksi inhottavalta, mutta helpottaa kyllä kun totut siihen”, Lauhalaukka selitti. Vilkaisin Liljatuulta, joka oli jo kokonaan pois rannasta. Vesi osui naaraan vatsakarvoihin, ja tuon pieni keho tärisi kylmästä. Minttuliekki eteni samaa tahtia minun kanssani. Meillä ei ollut mikään kiire, aivan kuten Lauhalaukka oli sanonut.
”Uimmeko me jo tänään?” Liljatuuli kysyi ja kohtasi soturin sinisen katseen. Lauhalaukka naurahti huvittuneena.
”Ehei, tämä ei hoidu ihan yhdessä päivässä. Uimisen opettelu voi viedä pitkään. Totuttelemme tänään vain veteen, ja seuraavalla kerralla voimme kerrata uimisen perusteet”, kolli selitti leveästi hymyillen. Minusta tuntui hyvältä nähdä Lauhalaukka iloisena. Ruskatassun saapumisen jälkeen kolli oli ollut yhtä hymyä koko ajan. Minua ei haitannut hidas eteneminen, vaikka halusinkin mahdollisimman pian oppia uimaan.
”Teillä on aikaa opetella kyllä”, Lauhalaukka virnisti. Hän oli aivan oikeassa.
”Niin tietenkin. Kauanko sinulla meni oppia uintitaito?” Minttuliekki liittyi keskusteluun. Lauhalaukka mietti hetken.
”Olin silloin oppilas, ja silloinen mestarini opetti minua aina välillä. Meni siinä varmaankin lähemmäs kuu, että pystyin uimaan itsekseni ilman mestarini jatkuvaa tarkkailua”, kolli kertoi, ja me kuuntelimme.
Olin jo vatsakarvojani myöten vedessä. Kun vesi kosketti vatsaani, kylmyys tuntui entistä pahemmalta. Vaikka aurinko paistoikin taivaalla ja lämmitti turkkiani, se ei riittänyt. Vedin syvään henkeä, ja astuin syvempään veteen. Kylkeni kastuivat, ja kylmyys tuntui aina vain pahemmalta. Halusin kuitenkin kestää sen, sillä vesi ei minua pelottanut. Minä halusin oppia uimaan.

Kun olimme kaikki saaneet turkkimme märiksi ja totuttautuneet hieman veteen, se ei ollutkaan ollut niin kamalaa. Vedessä käveleminen oli hitaampaa, mutta kyllä siihen oli tottunut kun tarpeeksi kauan sitä oli tehnyt. Vesikään ei ollut tuntunut niin kylmältä loppujen lopuksi, se oli ollut oikeastaan ihan lämmintä. Mutta kun olimme nousseet pois vedestä, kylmyys oli taas iskenyt. Olin onnekas, että turkkini oli lyhyt. Paksu ja pitkä turkki olisi painanut huomattavan paljon märkänä, ja sen kuivumiseen olisi varmasti mennyt puoli päivää.
”Nuolkaa turkkinne suurin piirtein kuiviksi, niin ette vilustu paluumatkalla”, Lauhalaukka selitti. Olin päätellyt sen itsekin, että turkin kuivaaminen olisi järkevää ennen leiriin paluuta. Aloin sukia lyhyttä turkkiani pitkin kielenvedoin.
”No, mitä mieltä olitte vedestä?” Lauhalaukka kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
”Se oli aluksi kylmää, mutta tuntui sitten lopuksi ihan mukavalta. Kyllä meistä uimareita vielä tulee”, virnistin huvittuneesti. Lauhalaukka nyökytteli päätään.
”Milloin pidämme seuraavat harjoitukset?” Liljatuuli kysyi.
”Sopiiko teille kahden päivän kuluttua?” oranssivalkea kolli ehdotti, eikä kenelläkään ollut mitään ajankohtaa vastaan. Mitä useammin pääsisimme veteen, sitä nopeammin voisimme oppia uintitaidon ja opettaa sitä myös muille.

Paluumatka sujui nopeasti, kun keskustelimme koko matkan. Juttelimme lähinnä siitä, miten klaanilaiset opetettaisi uimaan. Tulimme siihen tulokseen, että aluksi Lauhalaukka opettaisi uintitaidon meille, ja vasta sitten alkaisimme opettaa sitä muille. Ei ollut järkeä opettaa kaikkia kerralla, sillä silloin varmastikaan puolet eivät oppisi mitään. Mitä pienempi porukka, sitä helpompi oli opettaa ja oppia. Hyvästelimme toisemme leirin pääaukiolla, ja minä suuntasin saman tien pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidontuoksu.
”Hei, miten uintiharjoitukset menivät?” Aurinkokajo kysyi ja kohtasi katseeeni hymyillen.
”Ihan hyvin, vaikka emme me vielä uineet. Totuttelimme vain veteen, mutta ehkä ensi kerralla pääsen jo uimaan”, virnistin innoissani. Aurinkokajo hymyili lämpimästi. Katseeni siirtyi nukkuviin pentuihin. He olivat käyttäneet viime päivät kävelemisen opetteluun.
”Huomenta, pienokaiset. Isänne tuli tervehtimään teitä”, Aurinkokajo puski kuonollaan pennut hereille. Neljän pentumme lisäksi Aurinkokajon vatsan vierellä nukkui viides pentu. Paatsamapentu oli löydetty klaanin rajalta, ja onnekseni kumppanini oli suostunut huolehtimaan pienokaisesta. Viidessä pennussa oli varmasti paljon tehtävää, mutta uskoin Aurinkokajon suoriutuvan siitä erinomaisesti.

//Pennut?
// 771 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuljetin käytetyn ja kuivan mutta haisevan sammalrullan leirin ulkopuolelle. Hautasin sen loskalumen alle ja toivoin sen ehtivän maatua ennen lumien sulamista, sillä muuten viherlehden tullen vanhat sammalet haisisivat varmasti leirissä asti.
Katsoin sivusta, kun Korppitassu teki samoin lopuille sammalille. Sitten laikukas naaras kääntyi minun puoleeni. Hänen viiksiinsä oli tarttunut pieni haituva kuivaa sammalta, jonka hän huiskaisi nopeasti pois tassullaan.
”Mitä sitten?” Korppitassu kysyi nenäänsä niiskauttaen. Vihjasin naarasta seuraamaan perässä ja lähdin tassuttelemaan takaisin leiriin.
Matkalla piikkihernetunnelin poikki selitin ystävälleni, mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä. ”Liljatuulelta löytyy muistaakseni tuoreita sammalia, joita saa käyttää pedin tekemiseen. Ehkä hän voi antaa meille pari palaa Aurinkokajon ja pentujen petejä varten.”
Korppitassu ei vaikuttanut järin ilahtuneelta kuullessaan joutuvansa taas parantaja pesälle, vaikkei hän ollutkaan menossa tapaamaan Liljatuulta potilaana tällä kertaa. Ehkä hän ei vain pitänyt yrttien kitkerästä hajusta?
Hölkkäsin aukion poikki parantaja pesälle Korppitassu kintereilläni. Sukelsin kahden kiven välistä sisälle hämärään pesään, jossa sieraimiini lehahti tymäkkä tuoksu. Minun ei tarvinnut edes huhuilla Liljatuulta nimeltä, sillä pienikokoinen, tummanharmaa parantajakissa astui hyvin äkkiä esiin jostain pesänsä uumenista.
”Kuinka voin auttaa?” naaras kysyi rauhallisella äänellä ja silmäili minua ja Korppitassua tutkivasti meripihkanvärisillä silmillään. Arvatenkin kissa yritti löytää meistä mahdollisia paikattavia kohtia.
”Tulimme hakemaan lisää sammalta pentutarhan peteihin. Onko sinulla sitä?” naukaisin nopeasti toivoen vastauksen olevan myöntävä, koska muuten joutuisimme lähtemään ulos tonkimaan sitä lumen alta.
Liljatuuli räpäytti silmiään. ”On toki. Odottakaahan hetki, niin minä käyn hakemassa teille”, hän sanoi ja katosi sitten hetkeksi nurkan taakse. Korppitassu vieressäni liikehti hiukan levottomasti. Huomasin hänen katseensa poukkoilevan ympäri pesää.
”Tässä näin”, Liljatuuli murahti laskiessaan tupon tuoreita sammalia jalkojemme juureen. Nyökkäsin parantajalle kiitollisena ja kumarruin ottamaan sammalet leukojeni väliin. Vilkaisin nopeasti Korppitassuun, joka kyykistyi jokseenkin vaivalloisesti ainoastaan toiseen etujalkaansa turvaten noukkimaan loput sammalista ylös maasta. En halunnut nolata häntä Liljatuulen edessä, joten pysyttelin hiljaa. Mutta sitten Liljatuuli otti itse ystäväni loukkaantuneen jalan puheeksi.
”Miten käpäläsi voi, Korppitassu?”
”Hyvin.” Korppitassu suoristi selkänsä ja puristi sammalet tiukasti leukojensa väliin.
”Ethän ole rasittanut sitä?” Liljatuuli istahti alas ja laski häntänsä etutassujensa päälle.
”En ole”, Korppitassu vastasi lyhyesti. Tilanne ei selvästikään ollut hänelle mieluinen, ja tavallaan minä ymmärsin häntä. Mutta sitä minä en ymmärtänyt, miksi hän ei halunnut hoitaa kipeää jalkaansa kuntoon parantajan pesässä. Minusta Liljatuuli oli kiva ja hänen kanssaan olisi voinut viettää enemmänkin aikaa.
”Hieno juttu”, Liljatuuli hymähti. ”No, menkäähän nyt, ettei Aurinkokajon tarvitse odottaa.”
”Selvä. Kiitoksia!” sanoin tukehtuneella äänellä sammalten takaa ja käännyin ympäri poistuakseni. Korppitassu tupisi myös kiitoksensa parantajalle ja kinkkasi perässäni ulos pesästä.
Pentutarhalla levitimme uudet sammalet vanhoille paikoille ja pöyhimme ne oikein mukaviksi. Sitten autoimme Aurinkokajoa siirtämään pennut uusille sammalille. Minusta ne olivat aika söpöjä. Viidestä pennusta vasta Rastaspennulla oli silmät auki, ja hän katseli minua ja Korppitassua sinisillä pentusilmillään uteliaasti. Naaras oli aivan emonsa näköinen.
”Onko sinulla nälkä?” kysyin Aurinkokajolta, joka oli siirtynyt sukimaan pentujaan. Kuningatar pudisti päätään.
”Ei minulla hätää ole. Voin kyllä itsekin hakea ruokaa, kun siltä tuntuu. Se on ihan hyvää liikuntaa”, Aurinkokajo kehräsi. Nyökkäsin ja käännyin katsomaan Korppitassua, joka ihasteli yhä pentuja.
”Entä onko sinulla nälkä? Voisimme käydä kysymässä Hallavarjolta ja Utusielulta, saisimmeko ottaa jo ruokaa”, ehdotin ystävälleni. Minua ainakin hiukoi jo, ja kovasti! Vatsani kurisi siihen malliin, että se tarvitsi täytettä ja vähän äkkiä sittenkin.

//Korppi?
//521 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Hiilitassu oli kysynyt minulta haluaisinko tulla hänen kanssaan toteuttamaan pentutarhan puhdistus operaatiota.
-Totta kai, se voittaa täysin toimettomana istuskelun, naukaisin loskalunta laikukkaalla hännälläni päältäni pois sukien.
-Kunhan vain Hallavarjo antaa luvan, lisäsin totisena.
Hiilitassu nyökäytti innostuneena päätään ja suuntasi ensimmäisenä kohti soturienpesää varmaankin aikeissa tarkistaa olisiko mestarini sisällä.
Kolli pujahti sisään ja katosi nopeasti näkyvistä. Hipsin varovasti, toista käpälääni vältellen hänen peräänsä ja puikahdin hämärään tilaan. Näin Hiilitassun, joka väitteli kiihkeästi Hallavarjon kanssa pesän nurkassa. Pesässä ei onneksi ollut ketään muita sillä meteli oli korviahuumava.
-Hallavarjo ja Hiilitassu olkaa hiljempaa! Sähähdin korvat luimuun painettuina.
-Hei Korppitassu! Hallavarjo naukaisi yhtäkkiä minut huomattuaan ja tassutti pehmein käpälin luokseni.
Kolli talutti minut nopeasti ulos pesästä vilkaisten Hiilitassuun merkitsevästi.
Kun olimme ulkona mestarini kääntyi puoleeni huolestunut ilme naamallaan.
-Oletko varma, että jaksat mennä auttamaan Hiilitassua? Hallavarjo kysyi silmiään epäileväisesti siristäen.
-Olen, olen! Huudahdin närkästyneenä siitä, että Hallavarjo luuli etten oikeasti jaksaisi tehdä jotakin, joka muistutti vähääkään harjoituksia.
Hiilitassu tassutti kummastuneena ulos soturien pesästä ja silmäili kysyvästi vuorotellen minua ja hölmistynyttä mestariani.
-Hyvä on, saat lupani. Hallavarjo huokaisi minua vielä kerran nopeasti vilkaisten ja työntyi Hiilitassun ohitse takaisin soturienpesän varjoon.
-Mikäs häneen tuli? Hiilitassu kummasteli kun tassutimme hiljaisina pentutarhaa kohti.
-Ei mikään…kai, mutisin Hallavarjon suojelevaista käytöstä ihmetellen.
Kun astelimme rinta rinnan pentutarhaan siellä oli rauhaisa tunnelma kun kaikki Aurinkokajon pennut olivat käpertyneet emonsa mahan alle.
-Hei Autinkokajo, tulimme siivoamaan pentutarhan. Kuiskasin ja astelin varovasti lähemmäs.
-Voisitko siirtyä tuohon toiselle makuualuselle, siksi aikaa, että vaihdamme omasi? Hiilitassu kysyi hiljaa, kiemurtelevia pentuja silmäillen.
-Emo? Keitä nuo ovat? Silmänsä avannut Rastaspentu kysyi meitä emonsa vierestä katsellessaan.
Aurinkokajo kumartui nuolaisemaan pentunsa päälakea lempeästi.
-He ovat Hiilitassu ja Korppitassu. Heidät käskettiin tulla siivoamaan täällä. Aurinkokajo vastasi lempeästi hymyillen.
Rastaspentu ynähti pienesti ja painautui lähemmäs emoaan.
Muutkin pennut alkoivat kiemurrella ja vingahdella.
-Tulkaahan pikkuiset, siirrytään hieman. Aurinkokajo naukui ja nosti erään pennuista suuhunsa.
-Me voimme ottaa loput. Naukaisin hiljaa, pieni hymy kasvoillani.
Autinkokajo nyökkäsi ja asettui toiselle makuusijalle makaamaan.
Nostin varovaisesti ruskeavalkoisen Nokkospennun emonsa viereen ja siirryin pörheäturkkiseen Kaurispentuun. Laskin pienen kollin varovasti emonsa lähelle ja vilkaisin Hiilitassuun, joka oli juuri asetellut Paatsamapennun hellästi Kaurispennun viereen.
Hiilitassu siirtyi makuualusiin, mutta minä jäin hetkeksi katselemaan hymyillen pentuja, jotka imivät ponnekkaasti maitoa.
-Tule auttamaan. Hiilitassu aneli kun oli kuljettamassa tomuista sammalpalloa pois pesästä. Kasasin käpäliäni taitavasti käytellen lopuista sammalista pallon ja lähdin tassuttamaan Hiilitassun perään, kohti pentutarhan uloskäyntiä.

//Hiili?
//386 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seuraavana aamuna Utusielu oli tullut herättämään minut varhain. Olin ollut vielä liian uninen kysyäkseni syytä näin aikaiselle lähdölle, joten olin vain seurannut mestariani ulos leiristä turkki sotkuisena ja silmät yhä sikkurassa.
Ulkona oli vielä pimeää. Aurinko nousisi vasta vähän ajan päästä, jos silloinkaan, sillä viime aikoina oli ollut melko pilvistä. Nyt kun olin jo saanut karistettua suurimman osan väsymyksestä painamasta silmäluomiani alaspäin, uteliaisuuteni heräsi.
”Miksi me lähdimme harjoituksiin jo ennen auringonnousua?”
Utusielu käveli vain eteenpäin. Hän kyllä vilkaisi nopeasti minun suuntaani vihreillä silmillään, mutta näytti siltä, että hänellä oli jotakin mielessään, eikä tuo osannut pukea sitä vielä sanoiksi.
”Harjoitellaanko kenties pimeässä suunnistamista?” esitin varsin kekseliään ideani nopeuttaakseni naaraan ajatusprosessia. Olin tunnetusti hyvin malttamaton persoona, jolle odottelu oli yhtä kivaa kuin kirppujen poistaminen vanhuksen takamuksesta.
”Ei, emme harjoittele. Itse asiassa tänään ei harjoitella ollenkaan, koska eilisistä harjoituksista toipuminen ottaa oman aikansa. En nimittäin halua saatella oppilastani parantaja pesälle jonkin venähdyksen tai lihasrepeämän takia, joka oltaisiin voitu ehkäistä riittävällä levonsaannilla”, kuulin Utusielun äänessä hienoista kireyttä hänen puhuessaan.
”Miksi me sitten ollaan täällä?” kysyin vähän levottomana. Outo jäykkyys ei yhtään ollut mestarini tapaista. Pelkäsin tehneeni jo jotakin niin kamalaa, että naaras harkitsi lopettavansa mestarinani olemisen. En tosin tiennyt, oliko sellainen klaanin laissa edes mahdollista.
”Halusin vain puhua kanssasi siitä eilisestä – ja sitä paitsi, saat hyvän tilaisuuden verrytellä lihaksiasi”, Utusielu naukui nyt jo paljon pehmeämmällä äänellä ja kääntyi katsomaan minuun päin. ”Saitteko varmasti sovittua välinne Kirpputassun kanssa?”
Räpyttelin silmiäni vähän yllättyneenä. Siitäkö vain tässä oli koko ajan kiikastanut? ”Joo, puhuin hänen kanssaan vielä ennen nukkumaanmenoa, ja asia oli kunnossa.”
”Se on hyvä”, Utusielu hymähti tyytyväisenä. ”Entä sinä itse? Miten voit?”
”Hyvin”, vastasin hieman vastahakoisesti. En pitänyt siitä, että minua paapottiin, mutta en myöskään halunnut olla töykeä mestarilleni, joka vain oli huolissaan hyvinvoinnistani. ”Menetin vain malttini eilen, en käynyt kenenkään kimppuun – tai no, ainakaan kirjaimellisesti.”
”Kuule, jos sinusta koskaan tuntuu, että olet tekemästä pikku jutusta valtavan kohtauksen, kannattaa kokeilla laskea kymmeneen mielessä ja harkita sitä, mitä olet aikeissa sanoa jollekin toiselle. Siitä voi olla apua ainakin näin aluksi, kunnes keksit parempia tapoja itsehillintään.” Vaikka en pitänytkään tavasta, jolla Utusielu minulle puhui, aioin kuitenkin ottaa hänen neuvoistaan kopin ja käyttää niitä tositilanteen tullen. Kuitatakseni naaraan asian ymmärretyksi, nyökkäsin pienesti.
”Hieno homma. Nyt voit palata leiriin. Koska emme tänään harjoittele, saat siivota pentutarhan aikasi kuluksi”, Utusielu sanoi ja yritti selvästi pitää naamansa peruslukemilla, vaikka huomasinkin hänen viiksiensä värisevän hiukan.
”Hyvä on”, huokasin, mutta keksin sitten ehdottaa jotakin: ”Saanko pyytää Korppitassua avukseni? Hänkään ei ole harjoituksissa tänään, koska on yhä Liljatuulen määräämällä sairasvapaalla.”
Utusielu nyökkäsi. ”Mikä ettei. Teidän täytyy vain kysyä asiasta vielä Hallavarjolta.”
”Niin teemme!” hihkaisin kääntyen ympäri kannoillani. Juoksin edeltä leiriin, johon ei ollut kovinkaan pitkä matka. Katsoessani piikkihernetunnelin suun kohdalla taakseni, näin Utusielun jääneen istumaan ulos. Hän katseli valkenevaa taivasta omiin ajatuksiinsa uppoutuneen näköisenä.
Puoleksi ryömin, puoleksi juoksin tunnelin läpi aukiolle, jossa kissat olivat jo heräilemässä. Näin Korppitassun makoilemassa oppilaiden pesän edustalla varsin kyllästyneen oloisena. Syöksyin hänen eteensä sellaisella vauhdilla, että onnistuin lennättämään hänen päällensä vähän loskalunta jarruttaessani. Korppitassu sihahti närkästyneenä ja pomppasi seisomaan.
”Anteeksi”, virnistin pahoittelevasti. ”Tulin vain kysymään, haluaisitko tulla auttamaan minua pentutarhan siivouksessa? Jos suostut, meidän pitää kysyä vielä Hallavarjon lupa.” Katsoin ystävääni toiveikkaana. Siivoamisesta tulisi kaksin verroin mukavampaa, jos naaras suostuisi tulemaan avukseni.

//Korppi?
//532 sanaa